Don't make it through.

// Avoin peli jonne kuka tahansa voi ämpätä Raidenin seuraksi! :3//

Ihana joka sunnuntainen, tavaksi tullut lenkki Alicen kanssa. Ray asteli pienen matkan päässä Slaleyn kylästä, whippetin juostessa innoissaan pellolla. Se ainakin nautti täysin rinnoin elämästä maalla, saadessaan useimmiten lenkkeillä vapaana. Vihellys. Koira tuli luokse, Ray kehui narttua ja livautti sille kuivatun lihan palasen palkinnoksi kuuliaisuudesta. Sitten brindlen värinen koira lähti takaisin omiin touhuihinsa. Benjamin oli alakerran pariskunnan hoidossa, nuo ottivat pojan aina muutamaksi tunniksi sunnuntaisinkin, jotta Ray saattoi ottaa aikaa itselleen. Lähinnä mies lenkkeili silloin ja teki raportteja kuluneesta viikosta töihin. Eli todelliseksi vapaa-ajaksi sitä ei voinut luokitella.

"Alice! Tänne!"
Koira laukkasi jälleen isäntänsä luo, siirtyen sormien naksautuksesta kulkemaan sivulle. Se tiesi saavansa palkaksi sitä ihanaa kuivalihaa, joten tuijotti kokoajan tummilla ja suurilla silmillään Raidenia, haukahtaen malttamattomana, ennen kuin mies hymyillen palkkasi koiran ja vapautti sen.
"Vapaa."
Ja sinne se jälleen meni. Ray nosti kaulahuivia paremmin kaulalleen ja katsoi pienen mäen päältä Slaleyta. Se oli pieni kyläpahanen, muutama vuosi sitten hän ei olisi koskaan uskonut päätyvänsä tällaiseen paikkaan. Tänään ei tarvitsisi mennä Rosingsiin enää, hän oli aamulla käynyt siivoamassa Olafin karsinan ja ratsastamassa sen. Benjamin oli vielä nukkunut silloin. Silmät seurasivat koiran menoa pellolla, hymyn kareen viivyskellessä huulilla.

[Kit saapuu, kuten uhkailin :'D Pahoittelen jo etukäteen.]

Pieni poika oli halunnut lähteä tallille, mutta äiti oli vaatinut, että hän odottaisi iltapäivään. Niinpä poika oli ensin piirtänyt huoneessaan. Hän oli taiteillut Arizonan, Alexin hassunvärisen hevosen puukynillä. Värittämisessä oli kestänyt kauan, mutta hän oli tykännyt, kun sai käyttää niin monia eri kyniä. Sen jälkeen hän oli piirtänyt pari muutakin tallilta tuttua hevosta, mutta lopulta kyllästynyt. Hän oli ilmoittanut lähtevänsä pyöräilemään, vetänyt kiltisti kypärän päähänsä ja lähtenyt polkemaan Slaleyn kylätietä pitkin. Hän jatkoi matkaa hetken mielijohteesta kauemmas - äiti suuttuisi, jos tietäisi - ja näki pelloilla juoksevan hassun eläimen. Se taisi olla koira. Joo! Koirien luona oli aina ihmisiä. Pyörällä polkeva pikkupoika katseli ympärilleen kypärä hieman vinossa vaaleanruskeiden hiusten päällä. Tuolla!

"Moi!" Poika hihkaisi polkiessaan lähemmäs yksinään liikkuvaa miestä. Toinen näytti aavistuksen tutulta, mutta toisaalta, kukapa tässä pienessä kylässä ei näyttäisi. Jos hän olisi oikein yrittänyt, hän olisi varmaan osannut nimetä kylän asukkaista puolet. Hyvä, ettei hän koskaan yrittänyt sellaisia.
"Mitä teet täällä?" Siniseen paitaan pukeutunut seitsemän vanha lapsi uteli siniset silmät loistaen. Hän tykkäsi uusista tuttavuuksista. Ne eivät tunteneet hänen äitiään, joten eivät voisi kannella hänen tekemisistään. Kuten siitä, että hän oli taas lähtenyt omille teilleen. Oho. No, mitä äiti ei tietäisi, siitä äidin ei tarvitsisi murehtia. Poika hyppäsi pyöränsä kyydistä ja katseli pää kallellaan miestä.
"Miksi näytät tutulta?" Pikkupoika kysyi suoraan. Hienovaraisuus ei ollut koskaan kuulunut Kitin parhaisiin puoliin.

/Voi Kit. <3 /

Ray huomasi pyöräilevän lapsen ja vislasi Alicen luokseen, ettei se lähtisi jahtaamaan sitä. Hän kun oletti lapsen polkevan ohi, eikä voinut tietää pelkäsikö lapsi koiria vai ei. Raiden oli vielä melko tuore kasvo Slaleyssa ja Rosingsissa, mutta etäisesti poika nyt näytti hänenkin silmiinsä tutulta.
"No hei."
Mies vastasi hymähtäen. Onneksi hänellä oli lehmän hermot lasten ja eläinten kanssa, tuskin edes Kit kykenisi ärsyttämään niin paljon että hän käskisi pojan painua matkoihinsa. Mies piteli Alicen pannasta kiinni, whippet olisi mielellään mennyt rakastamaan lasta. Eli siis hyörimään jalkoihin aivan onneissaan ja kerjäämään siltyksiä. Mutta vieläkään hän ei tiennyt jos lapsi pelkäsi koiria.

"Lenkitän koiraa. Pelkäätkö koiria vai voiko sen päästää irti?"
Ray hymähti pojan innolle. Ai hän näytti tutulta? Mies vain hymyili ja pudisteli kevyesti päätään. Hän oli aika uusikin täällä.
"Olen aika uusi, muutin vasta hetki sitten kun sain töitä Rosings Parkista."

"En pelkää", poika julisti innokkaasti. Hän vilkaisi ympärilleen ja laski pyöränsä melkein rauhallisesti maahan. Heti, kun hän sai kätensä vapaaksi pyörästä, kääntyi pieni lapsi koiran suuntaan ojentaen käsiään haisteltavaksi. Äiti oli opettanut, ettei koiria saanut rynnätä halaamaan, vaikka ne olisivat miten mukavia. Ensin piti tutustua. Sitten sai rapsuttaa ja silittää jonkun toisen koiraa. Koirat olivat niin mukavia! Pojan oli vaikea pysytellä paikallaan sitä hetkeä, että whippet saisi haistella hänen käsiään, kun hän vain halusi silittää hassunnäköistä koiraa. Slaleyssa oli paljon kivoja koiria. Lähes naapurissa asustava punaruskea pitbull oli yksi Kitin lemppareista. Koira jaksoi aina leikkiä hänen kanssaan eikä pahastunut haleja ja rapsutuksia.

"Minulla on poni Rosings Parkissa!" Kit hihkaisi innoissaan. Siksi toinen siis näytti niin tutulta! "Mustanpäistärikkö walesinponi Ace", hän kertoi ylpeästi ponistaan. Kit puhuisi Acesta vaikka koko päivän, joten kannatti olla varuillaan. Miksi ei olisikaan puhunut, kun hänellä oli maailman paras poni? Kyllä Acesta kelpasi keskustella.
"Mikä koirasi nimi on? Se on hassunnäköinen. Onko se saanut tarpeeksi ruokaa? Onko se tosi nopea? Olen nähnyt videon kuinka tällainen koira juoksee pupun kiinni", poika kyseli ja jutteli nopealla tahdilla. Välillä heräsi kysymys, hengittikö Kit ollenkaan puhuessaan. Todennäköisesti ei, sillä kysymyksiä tuli niin tiuhalla tahdilla, ettei niihin ehtinyt vastaamaan ennen kuin poika oli jo esittänyt kaksi lisää. Kärsivällisyyskään ei kuulunut Kitin vahvuuksiin.

"No hyvä."
Ray päästi koiransa irti. Alice asteli pojan luokse, puhkuen selvästi intoa. Se olisi antanut mitä tahansa palloleikistä. Raidenilla oli pallo taskussa, mutta hän ei ollut näyttänyt sitä koiralle vielä, koska Alice sekosi pallosta täysin. Hassu whippet se oli, mutta sitäkin rakkaampi.
"Ai on vai?"
Ray kysäisi hymyillen. Ei hän muistanut todellakaan kaikkia hevosia ulkoa, mutta poneja oli vähemmän, joten Acen hän muisti hämärästi. Ai se oli tuon pikkupojan poni.

"Alice. Se on eräänlainen vinttikoira, siksi se on niin laiha. Ja...."
Ray jäi kaivamaan sitä palloa taskustaan. Ei hän hennonnut häätää noin suloista lasta pois jaloistaan. Olkoot nyt siinä hetken juttelemassa ja leikkimässä Alicen kanssa.
".. Kokeileppa itse kuinka nopea sen on."
Hän ojensi sen pallon pojalle. Alice huomasi mokoman ja istui heti, tuijottaen palloa tiiviisti ja odottaen. Se ei millään olisi malttanut odottaa, sen näki koirasta. Ruoskamainen häntä heilui ja Alice näytti jännityneeltä.

Kit kurkotti varovasti rapsuttamaan koiran korvantaustaa ja silittämään sen hauskaa, juovikasta selkää. Olipa koira hassun värinen! Olikohan se jotain sukua tiikerille, kun tiikerilläkin oli raitoja? Tosin tiikerin raidat näkyivät paremmin. Poika kikatti kun koira nuolaisi hänen kättään. Se kutitti.
"On! Ace on maailman paras poni", Kit julisti pienen lapsen itsevarmuudella. Mikään ei saisi poikaa muuttamaan mieltään. Hänen poninsa oli paras.
"Vinttikoira? Juokseeko se kilpaa? Minkä värinen se on? Onko se ollut sinulla kauan?" Kit kyseli uteliaasti. Poika oli vasta pääsemässä vauhtiin. Kohta mikään ei estäisi kysymystulvaa... Paitsi tarjottu pallo. Kit tuijotti palloa silmät loistaen. Hän saisi heittää sen koiralle? Vau!

Poika viskasi pallon kaikella voimallaan niin kauas kuin jaksoi ja katsoi ihmeissään, kuinka koira lähti liikkeelle. Eihän pallo kauas lentänyt, kun heittäjä oli pieni lapsi, mutta koira juoksi silti lujaa. Vau.
"Sinun koirasi on varmaan maailman nopein", Kit pohti ihmetystä täynnä olevalla äänellä. Olipa toisella nopea, hassu koira. Niin pienen näköinen ja silti se pääsi niin lujaa. Vähän kuin Ace! Ace oli pieni, mutta osasi juosta todella lujaa. Ainakin Kitin mielestä ponin vauhti oli suorastaan päätä huimaava, vaikka sisko ilkkuikin suuren täysiverisensä selästä.

Alice olisi sietänyt rajumpaakin rakkautta, se ei ollut todellakaan vihainen saatika inhonnut lapsia. Päin vastoin, whippet rakasti niitä. Se läähätti hiljaa innoissaan, nuollen pojan kättä.
"No sen uskon... Minullakin on hevonen siellä, vain hieman ponia isompi. Ponit on parhaita."
Ray hymähti ja huokaisi hiljaa.
"Ei se juokse. Vaikka Alice on rotukoira, se ei ole rekisteröity. Pelastin sen pentuna, kun se oli hylätty ja tuotu myöhemmin eläinsuojaan. Se on ollut minulla pari vuotta."
Mies vastaili maltillisesti pojan kysymyksiin, turhautumatta ollenkaan. Ei häntä haitannut yhtään.

"Onhan se todella nopea."
Alice palautti pallon Kitin eteen, istuutuen jälleen odottamaan, että saisi sen pallonsa takaisin. Se oli taas jännittynyt ja odotti kuumeisesti, että Kit heittäisi jälleen sen pallon. Mies naurahti koiransa innolle, eikä voinut kuin hymyilla pojalle. Kasvaisiko Benjaminista samanlainen, elämäniloinen ihmistaimi?
"Mikäs sinun nimesi on?"

"Millainen hevosesi on? Minkä värinen se on? Mikä sen nimi on?" Kit tarttui heti kuulemaansa tuttuun aiheeseen. Hevosista hän tiesi paljon, vaikka koirien kohdalla olikin aika kuutamolla. Mutta hevoset hän tunsi. Varsinkin tallilta, koska kiersi mielellään tarhojen ympärillä ihailemassa mielestään upeimpia hevosia. Moni muu oli varmasti eri mieltä siitä, mitkä olivat tallin hienoimmat hevoset, mutta Kitin kriteerit olivat tyystin toisenlaisia kuin aikuisten. Arizona oli loistava, koska se oli hauskan värinen ja Alex oli luvannut, että hän saisi joskus ratsastaa sillä. Oi, ja lisäksi hän oli saanut taluttaa Arizonaa. Niin! Tietenkin Arizona oli suosikeiden joukossa.

"Se on supernopea!" Kit julisti, otti pallon ja heitti sen taas kaikella voimallaan kauemmas. Hän nauroi iloista, heleää naurua kun koira lähti hakemaan pomppivaa palloa. Olisipa hänelläkin koira. Tosin, hänellä oli siskonsa kanssa yhteinen marsu. Se ei kyllä leikkinyt pallolla, mutta marsun kanssa hän saattoi tehdä kokeitaan. Olla oikea tiedemies.
"Kit", poika esittäytyi. Hetkeä myöhemmin hän kurtisti kulmiaan. Äiti oli sanonut jotakin esittäytymisestä, mitä se nyt taas olikaan... Ainiin! "Tai siis Christopher Davis. Mutta Kit on parempi", hän korjasi itseään. Äiti jaksoi aina muistuttaa, että piti esittäytyä kunnolla, ei vain hömelöllä lempinimellä.
"Mikä sinun nimesi on?" Hän kysyi ja muistaessaan, että toinen sanoi työskentelevänsä tallilla, latasi lisää kysymyksiä: "Mitä teet tallilla? Ratsastatko hevosia? Hoidatko niitä? Pidätkö valmennuksia? Oletko nähnyt ponini? Me hypätään esteitä!" Todellinen malliesimerkki siitä, miten pojan keskittymiskyky rakoili ja ajatukset lähtivät omille teilleen kysymyslitanioiden aikana.

Ray naurahti. Jotenkin hän epäili että Kitin kaltainen poika olisi kiinnittänyt huomiota Olafiin.
"Se on norjanvuonohevonen. Olin Norjassa töissä - siis tosi pohjoisessa, siellä missä joulupukki asuu - ja toin sen varsana sieltä Englantiin. Sillä on irokeesi, keskeltä musta ja muutoin valkoinen harja, ruunihallakko se on väriltään. Olafiksi sitä kutsutaan. "
Herran jumala poika puhui nopeasti, mutta onneksi Raiden muisti vastata suurinpiirtein kaikkiin niistä. Oli suloista miten poika innostui puhumaan hevosista.

"Kit? Olen Ray."
Ei hän aikoisi kutsua poikaa sillä nimellä minkä tuo muisti kertoa vastan myöhemin. Alice uikutti palautettuaan pallon ja Ray otti sen vuorostaan, heittäen pidemmälle. Koiralta piti takavarikoida pallo kokonaan, jos mieli sen lopettavan leikkimisen.
"Ratsutan. Ratsastan kyllä ja hoidankin hieman. En valmenna ja en ole tainnut nähdä sitä. Kurkkaanpas sen huomenna kun menen töihin. Vau, hyppäät vai? Korkeitakin?"

Norjanvuonohevonen... Se oli tuttu sana. Hän oli törmännyt siihen jossakin. Kun Ray kertoi enemmän hevosestaan, pojan silmät kirkastuivat. Kyllähän hän nyt muisti, millainen oli norjanvuonohevonen!
"Olaf", hän maisteli nimeä suussaan. "Rapsutin sitä aidan välistä yksi päivä", poika myönsi iloinen hymy huulillaan, tajuten vasta puhuttuaan, ettei ehkä kannattanut kertoa siitä, miten rikkoi sääntöjä. Äiti oli tarkka siitä, ettei hän koskenut muiden hevosiin ilman lupaa, mutta Olaf oli ollut lähellä aitaa ja näyttänyt niin huvittavalta pystyn harjansa kanssa, ettei hän ollut voinut vastustaa kiusausta. Ehkä Ray ei suuttuisi. Eikä kukaan ikinä ollut hänelle kauaa vihainen.
"Sillä on hauska harja", hän ilmoitti naurahtaen. Irokeesi hevosella. Jännää!

"Ace on kiltti. Se on samassa tarhassa Poppyn kanssa. Poppy on tosi iso mutta kiltti. Ace pitää omenoista", hän kertoi ponistaan. Hän taisi kertoa kaikille, miten kovasti poni piti omenoista, mutta se oli hänen mielestään tärkeä tieto. Hän puri huultaan pohtiessaan vastausta kysymykseen esteistä. Hänen mielestään ne olivat tosi isoja, mutta kun vertasi esteisiin, joita Jamie hyppäsi kultaisella salamallaan, hänen esteensä olivat pieniä. Mutta hänkin oli pieni.
"Joo", hän päätyi lopulta vastaamaan itsevarmasti. "Mutta me ollaan Acen kanssa pieniä. Meidän iso on muille pieni", hän pohti ääneen varmaan kaikille muille itsestäänselvää asiaa. Hänelle se oli kuitenkin merkittävää. "Äiti ei tosin anna hypätä ilman valvontaa, vaikka Ace onkin niin kiltti, että ei siltä putoaisi."

Raiden kohotti kulmaansa, pojan paljastaessa että oli rapsutellut ruunaa aidan välistä Hän ei sanonut mitään, poika vaikutti itsekin tajunneensa että se ei ehkä olisi ihan sallittua.
"Sitä saa rapsuttaa, se on kiltti poika. Kunhan ei anna herkkuja, ettei se paisu enempää."
Mies naurahti ja taas heitti Alicelle pallon kun koira palautti sen innoissaan. Koira pinkaisi pallon perään, enää paljon enempää hän ei heittelisi palloa, Alice saisi keksiä muuta puuhaa.

"Poppyn olen nähnyt, se on hauska hevonen."
Hän jutteli pojalle ihan kuin kelle tahansa muullekin, pitämättä poikaa tyhmänä. Tuo oli oikeastaan perin suloinen lapsi, hieman ehkä vilkas mutta minkäs sille saattoi.
"Niinhän se on. Ja se on vain hyvä, jotain voisi sattua. Sellaisia ne äidit on, huolehtivat asioista."
Kun Alice jälleen palautti pallon, Ray otti sen taskuunsa. Koira tujotti hetken, lähtien sitten muutaman metri päähän omille teilleen.

Kit hymy kirkastui. Hän sai luvan rapsutella Olafia. Tästä ei enää päivä paranisi! Nyt hän voisi rapsutella hevosta aina kun olisi tallilla. Eli joka päivä. Hän kävi rapsuttelemassa aina hevosia, jotka tunsi ja joiden omistajat olivat sanoneet sen olevan okei. Acea hän rapsutteli aina kaikista eniten, tietenkin. Sillyn lähelle hän ei mennyt. Sisko sai pitää typerän hevosensa itsellään.
"En anna herkkuja", poika lupasi auliisti. Ei hänellä ollut mukana kuin välillä omenoita, jotka hän salakuljetti kotoa tallille, ja ne oli kaikki varattu Acelle.

"Äiti huolehtii ihan liikaa", Kit valitti, mutta piristyi nopeasti. "Mutta nyt se ei voi valittaa, koska en ole yksin liikkeellä", poika järkeili nopeasti. Äiti oli kieltänyt kylästä häipymisen itsekseen, mutta nyt hänellä oli Ray seurana, joten äitikään ei voisi valittaa. Hän ei teknisesti ottaen rikkonut sääntöjä. Poika naurahti omalle oveluudelleen. Pikkupoika kumartui nostamaan pyörän maasta, jotta voisi taluttaa sitä, jos Ray lähtisi seuraamaan Alicea.
"Asutko Slaleyssa? Millainen talosi on? Asutko yksin? Onko sinulla muita lemmikkejä kuin Alice ja Olaf?" Kit uteli. Pojalla ei ollut mitään käsitystä siitä, että kaikista asioista ei sopinut kysellä. Hän vain kysyi mitä ensimmäisenä mieleen juolahti. "Minulla on Acen lisäksi marsu ja sisko", hän kertoi niputtaen tyylikkäästi isosiskonsa lemmikkien kategoriaan. Hups. No, onneksi Olivia ei ollut kuulemassa.

Eihän se nyt paljoa vaakakupissa painaisi pari herkkua, mutta helpointa oli kieltää kokonaan, koska lapsista ei ikinä tiennyt mikä oli noiden "pari". Ja Olaf ei tosiaan tarvinnut kyllä kovasti lisäkiloja, päin vastoin.
"No, äidit ovat sellaisia, he haluavat vain ettei lapsilleen satu mitään."
Mies sanoi hymyillen. Hän saattoi kuulla jo Benjaminin puhuvan samoin hänestä sitten kun olisi tarpeeksi vanha. Ray oli yhtälailla hieman mahdoton ja ylihuolehtiva kanaemo.
"Ai etkö saisi kulkea yksin? Etkaai vain ole livistänyt?"
Ray virnisti sanojensa päätteeksi, kääntyen kohti kylää. He olivat kävelleet jo hyvän matkaa kauemmas, samalla hän voisi ehkä saattaa pojan kotiin.

"Asun Tackberryjen yläkerrassai kanssa. Ei ole, vain Alice ja Olaf."
Ray ei kertonut edes pienelle pojalle olevansa isä, ettei tuo vain menisi höpisemään vaikkapa Rosingsissa. Raylla ei todellakaan olisi varaa pehmennettyyn työtahtiin.
"Heeei, ei siskostaa puhua noin~"

"En livistänyt!" Kit protestoi nopeasti. Hän ei ollut karannut tai mitään sellaista. Hän oli vain... pyöräillyt kauemmas kuin oli lupa mennä. Mutta kun koira! Tietenkin hän oli halunnut mennä katsomaan hassua Alicea.
"En vain saisi harhailla kauas kylästä yksinäni", poika myönsi lammasmaisesti hymyillen. Aikuisiin se ilme tuntui aina tehoavan. Hän oli välttynyt monilta toruilta näyttämällä katuvalta hymynsä takana.

Nimi ei kuulostanut turhan tutulta, mutta eipä hän ollut koskaan painanut edes ystäviensä sukunimiä mieleensä. Kit ei antanut asian häiritä. Sanat Oliviasta sen sijaan saivat pojan virnistämään.
"Saapas", hän vastusti iloisesti. "Sisko on hidas lähtemään tallille ja vanhemmat ei anna mennä yksin. Joudun aina odottelemaan niin kamalan kauan!" Hän selitti kuin asia olisi sillä selvä. "Marsu on tosi kiva", hän siirtyi sujuvasti seuraavaan aiheeseen. "Mutta ei niin kiva kuin Ace." Noniin, tulihan se sieltä. Poika käänsi kaikki keskustelut aina onnistuneesti poniinsa tai ainakin hevosiin.
"Onko Olaf kilpahevonen? Hyppääkö se esteitä? Isojakin?" Poika kyseli pirteästi samalla kun talutti pyöräänsä kylää kohti. "Minä haluaisin kilpailla Acella. Ehkä pääsen osallistumaan ratsastuskoulun kisoihin nyt syksyllä", poika pohti innokkaasti. Hän todella haluaisi sinne. Pitäisi vain suostutella äiti ja alkaa harjoitella.

"... No jos kävellään yhtä matkaa takaisin?"
Ray naurahti ja pudisteli hieman päätään. Mitä täällä nyt voisi tapahtua, Slaleyn kylässä. Mutta Kit tuntui siltä että saattaisi ajautua kovinkin pitkälle innoissaan, joten tavallaan hän ymmärsi tuon äitiä hyvin. Lisäksi poika oli melko ennakkoluuloton ihmisiä kohtaan. Joku tekisi vielä jotakin pahaa tuolle, jos eksyisi väärän ihmisen luo vahingossa. Noh, hän oli itse onneksi kiltti.

"Noh, ehkä vähän saa. Ja sellaisia ne siskot on joskus."
Mies lohdutteli poikaa hymynkare huulillaan. Alice saisi vielä hetken juosta vapaana, vasta lähellä kylätietä mies ottaisi koiran hihnaan. vaikka eipä se mitään olisi tehnyt, kulkenut lähellä kun tultiin asutukseen mutta hän ei tiennyt mitä mieltä ihmiset Slaleyssa olivat vapaana olevasta koirasta.
"Varmasti marsu on kiva. Ehei, ei Olaf kilpaile ollenkaan. Se on vain harrastushevonen, toi minulle vaihtelua kun olin jockeyna."
Hän selitti pojalle, kuunnellen hymyillen Kitin sepustusta samalla kun käveli.
"Vau, sehän on hienoa."

"Kävellään vaan", poika myöntyi iloisesti. Hän talutti pyörää vierellään ja katseli Alicen juoksentelua naurahdellen. Ihana koira! Hänkin haluaisi koiran. Sellaisen ison ja nopean, joka voisi kulkea heidän mukanaan maastossa. Äiti ei ollut lämmennyt idealle. Ehkä syynä oli jatkuvasti mitä omituisempien testien kohteeksi joutuva marsu. Mutta ainakin hän oli oppinut, että marsut eivät osanneet lentää vaikka ne olisi sidottu kiinni leijaan ja ne eivät myöskään osanneet kaivaa itseään ylös, jos ne istutti kukkapenkkiin. Uida ne osasivat. Tai ainakin Mini osasi. Äiti tosin ei ollut tykännyt, kun marsu oli juossut märkänä koko alakerran halki.

"Jockey?" Kit pohti ääneen, kallisti hieman päätään ja lähes hyppäsi ilmaan, kun muisti, mistä sana oli tuttu. "Ratsastit täysiverisillä jotka juoksee ääntä nopeammin radalla? Vau!" Poika lähes kiljaisi innoissaan. Upeaa!
"Siskolla on täysiverinen", hän muisti yllättäen. "Mutta se ei ole niin nopea. Se on oikeastaan tosi tyhmä. Ace on paljon parempi", pikkupoika kertoi iloisesti. Tietenkin mustanpäistärikkö poni oli parempi kuin yönmusta Silly. Jokainen, jolla oli silmät päässä, huomasi sen.
"Millaista se oli? Jockeyna oleminen siis? Juokseeko hevoset oikeasti niin lujaa? Voititko usein? Putositko koskaan? Hyppäsitkö niitä hassuja puskaesteitäkin?" Kit pääsi jälleen vauhtiin kysymystensä kera. Onnea Raylle, kun yrittäisi vastailla niihin kaikkiin. Pikkupoika näytti pomppivan joka askeleella puoli metriä ilmaan silkkaa innostumistaan. Ehkä Kit kasvatti jalkojensa tilalle jouset.

Ray hymyili hieman ja nauroi lopulta, kun poika tuntui innostuvan jockeyn urasta niin. Olihan laukkakilpailut tunnettuja ja suosittuja myös Briteissä, vaikka Amerikassa tuntui olevan vielä kovempi kannatus niille hevospiireissä. Tai sitten se vain tuntui täällä koto-Englannissa olevan niin vakio, ettei hän edes kiinnittänyt huomiota siihen. Ainakin tietyissä piireissä, Rosingsissa kovin moni ei tuntunut tietävän tai kiinnostuneen kyseisestä lajista. Usein myös tottui siihen että jockeyden oletettiin olevan huonoja ratsastajia tai aivan rämäpäisiä hulluja. Mies nyt ei ollut kumpakaan.
"No ei nyt ihan ääntä nopeammin kuitenkaan, vaikka lujaa mentiinkin."

"Ai onko? No mutta ponit on aina parhaita."
Ray oli sydämeltään ikuinen ponien tai ponimaisten hevosten ratsastaja, vaikka rakasti ja ihaili myös täysiveristen kauneutta, uljautta ja nopeutta. Silti hän piti myös niiden vastakohdista todella paljon.
"Putosinhan minä, mutta en koskaan loukkaantunut pahasti. Ja hyppäsin, myös niitä. Voitin, Amerikassa Breeder's Cupin ja Englannissa moniakin kilpailuja, sain ratsastaa hyviä hevosia. Ja kyllä ne juoksevat, todella, todella lujaa."

Kit innostui helposti tällaisista asioista. Vau. Laukkahevosia ja -kilpailuja. Upeaa! Poika oli ihan täpinöissään kuunnellessaan Rayn vastauksia. Onneksi toinen oli samaa mieltä poneista. Olisi ollut ikävää olla tykkäämättä Raysta vain, koska toinen ei pitänyt poneista. Nyt Kit saattoi hyvillä mielin todeta Rayn kivaksi.
"Vau!" Poika hihkaisi saatuaan vastaukset kaikkiin sen hetkisiin kysymyksiinsä. Ilmeisesti Ray oli loistava jockey kun oli voittanut jotain kisoja, joilla oli hieno nimi.
"Miksi lopetit? Omistitko koskaan kisahevosiasi? Haluaisitko takaisin laukkaradalle? Voisinko minä olla jockey kun kasvan isoksi? Haluan olla jockey!" Poika kyseli ja päätyi lopulta jälleen kehittämään uuden tulevaisuudenkuvan itselleen. Viime viikolla hän oli halunnut olla eläinlääkäri, mutta sekin oli vaihtunut neljää päivää myöhemmin supersankariksi. Nyt hän halusi olla jockey. Ehkä jo huomenna hän olisi keksinyt itselleen uuden unelman. Sellaista se oli, kun oli pieni.
"Mitä jockeyn tarvitsee osata? Haittaako, jos olen pieni? Onko olemassa jokin jockeykoulu? Miten sinusta tuli jockey?" Poika tykitti jälleen menemään. Kysymyksille ei tulisi loppua, sillä jokaista vastausta kohden Kit keksi aina kaksi kysymystä lisää. Poika oli vähän sellainen. Halusi tietää kaikesta kaiken joko heti tai nyt.

Ray hämmentyi siitä kysymystulvasta. Miten noin nuorella saattoi olla noin paljon kysymyksiä? Tai varmaan nimenomaan siksi että poika oli pieni ja ei vielä hävennyt uteliaisuuttaan.
"En omistanut hevosiani ja lopetin koska en jaksanut enää matkustaa kilpailujen perässä. Halusin tehdä jotakin muuta."
Niin se oli helppo selittää, sillä Raysta tuntui, että jos kertoisi Kitille jotakin, kaikki tietäisivät sen pian. Hän hymyili hellästi ja katseli Slaleyn taloja. Missähän poika mahtoi asua?

"Jockeyn pitää osata kaikenlaista, mutta turvallinen ja hevosta kunnioittava ratsastus on avainsana, niinkuin kaikessa ratsastuksessa. En tiedä onko, minut opetettiin tehdessä. Ja pienestä koosta on vain etua. Ja no minä vain eksyin laukkatallille töihin ja... Olin sopivan kokoinen."

"Matkustitko paljon? Missä kaikkialla olet käynyt? Oletko ollut paljon ulkomailla? Haluan joskus päästä Yhdisvaltoihin!" Poika kyseli jälleen, hihkaisten viimeisen keksintönsä kovalla äänellä. Hän halusi päästä Malibuun katsomaan Iron Manin taloa. Jos hänellä olisi oikein hyvä tuuri, ehkä Tony Stark näyttäisi hänelle Iron Man pukujakin. Joo! Hänen oli siis ehdottomasti päästävä Yhdysvaltoihin.
"Minä etsin jonkun laukkatallin kun olen isompi", poika ilmoitti innoissaan. Olisi niin hienoa päästä nelistävän täysiverisen selkään! Ei sellaisen typerän täysiverisen, niin kuin siskon Sillyn, vaan oikean, kunnollisen täysiverisen. Jäisi nähtäväksi, kuinka monta päivää (tai ehkä jopa viikkoa) Kit jaksaisi intoilla tästä ideasta ennen kuin haluaisi olla taas jotakin muuta. Poika pysähtyi kotitalonsa eteen ja vilkaisi tuttua rakennusta. Voisikohan hän vain jatkaa matkaa ja olla menemättä kotiin? Tuskinpa. Hän löytäisi Rayn vielä tallilta... Eikö niin? Joo, koska toisen Olaf oli siellä.
"Tämä on kotini", poika koki tarpeelliseksi ilmoittaa, vaikka seisoikin jo paikoillaan pyörään nojaten. "Kai me nähdään vielä tallilla?" Kit varmisti. Ei kai toinen voisi lähteäkään, kun Olaf oli siellä. Niin pikkupoika itselleen vakuutteli, koska Ray oli mukava ja olisi kiva kysellä joskus lisää laukkaratsastuksesta. Toisella olisi varmasti mitä upeampia tarinoita kerrottavanaan.

"Matkustin jonkin verran kyllä."
Että tuossa pienessä ihmisessä riitti puhetta vaikka kuinka paljon. Hän hymisteli itsekseen ja huokaisi hiljaa. Missähän tuo asui, hänellä oli ajatuksena saattaa poika kotiin asti, jos tuon äiti ei kerran pitänyt vaeltelusta yksin. Palautuisipahan pienen omille teille karkaamisen jälkeen kotiin. Hän vilkaisi taloa jossa toinen sanoi asuvansa, oikein suloinen ja normaali Slaleyssä sijaitseva asunto. Tuo naurahti pojan huolelle siitä että törmäisivätkö he vielä.
"Tottakai, olen kuitenkin tallilla töissä."
Ray vastasi hymyillen ja heileuttii heipat pojalle, lähtien sitten Alice hihnassa kohti kotia. Whippet askelsi hihnan pääsä rennosti hänen vierellään.