Planning Gone Bad

Tummaverikkö paikallisti lattialla makoilevan Sophien, ja jätti nousuyrityksensä siihen. Nuorempi oli edelleen täällä ja mitä ilmeisemmin hengissäkin, joten hän voisi hetken keräillä arvokkuutensa rippeitä jostakin sohvan tyynyjen syövereistä. Evelyn sulki silmänsä makoillessaan sohvalla toinen jalka sohvan laidan yli lattialle roikkuen ja käsivarsi silmien ylle painettuna. Hän ei halunnut nousta, eikä liikkua, eikä tehdä yhtään mitään muutakaan, sillä maailma tuntui liikkuvan jo valmiiksi aivan riittämiin.
Edellisen yön muistikuvat palasivat katkonaisesti. Hän oli jo saanut selville, missä oli, kenen kanssa ja mistä hän oli sinne ilmestynyt, mutta nyt pienet, varsin merkityksettömät yksityiskohdat alkoivat nousta mieleen. Hän oli juonut aivan liikaa viskiä, sen hän tiesi nyt; hänen muistonsa eivät koskaan hajonneet pieniksi palasiksi, joiden laittaminen yhteen oli vaikeampaa kuin palapelin kokoaminen. Hän ei myöskään potenut krapulaa muutoin kuin harvoissa poikkeustapauksissa. Tänään oli selkeästi sellainen päivä.

Nainen kurkotti laiskasti kädellään Sophieta kohden, kun toinen kirosi ylöspyrkimisensä lomassa. Hän heilutti sormeaan kuin toruen - ei nyt saanut liikkua, ei ainakaan noin paljoa. Fuego inisi ja töni häntä kuonollaan, eikä ottanut kielloiksi tarkoitettuja puolihuolimattomia tönäisyjä huomioon lainkaan.
"Kylmä?" Evelyn lausahti kysyvästi. Olipa kätevää, kun monimutkaiset lauseet saattoi lyhentää yksittäisiksi sanoiksi. Hän nykäisi sohvan selkänojalle heitettyä vilttiä, kunnes sai villaisen, vaalean beigen viltin liukumaan sohvan selkänojaa alas syliinsä ja siitä edelleen lattialle Sophien ulottuviin. Hän oli suorastaan pelottavan tottunut heräämään tässä mielentilassa, eikä edes säpsähtänyt, kun maailma yllättäen heitti volttia. Nainen kurkotti painamaan toisen kätensä vasten sohvan päätyä, kunnes maailman pyöriminen laantui. Hän voisi hyvinkin nukkua vielä muutaman tunnin, kunhan Fuego vain jättäisi hänet rauhaan. Onneksi koira taisi tajuta vihjeen, sillä punertava koirauros istahti lattialle painaen päänsä sohvan laidalle. Fuego inisi korkealta, mikä sai naisen kasvot kurtistumaan. Auts. Ei noin korkeita ääniä, kiitos.

[Jos mun jumittaminen sais kohta lopun :DD]

Vilttiin kääriytyminen ei loppujen lopuksi tuntunut oikein miltään. Sophiella oli vieläkin kylmä. Lattia oli kova. Päässä jumputti. Oksetti. Puhelin oli jossain. Oli kylmä. Hän halusi kotiin. Mielessä välähti kuva omasta lämpimästä sängystä. Lontoossa olisi vielä lämpimämpää, koska se oli etelässä. Mutta hän ei jaksaisi äitiä tässä kunnossa yhtään.

Sophie kirosi Evelynin koiraa. Painukoon koko rakki helvettiin. Hän voisi itse saattaa sen sinne. Sophie mumisi koiralle jotain sinnepäin, mutta koska hän ei vaivautunut raottamaan huuliaan, ulosanti oli pelkkää muminaa. Hieman selkeämmin hän lisäsi, tällä kertaa Evelynille, tai ehkä vain yleiseksi tiedotukseksi koko kamalalle maailmalle:
”Huono olo.”

Sameisen mielen halkaisi ovikellon ääni, joka repi pään hajalle.

Evelyn sulki silmänsä keskittyessään hengitykseensä. Maailma ei voinut pyöriä, jos hän unohti koko maailman. Nainen hengitti rauhalliseen tahtiin sulkien kaiken muun ulkopuolelleen. Huono olo ei voisi jatkua loputtomiin, eikä Fuegon pehmeä ininä saisi päätä jomottamaan enää tunnin tai parin päästä. Koira töni jälleen kerran hänen kasvojaan kylmän kostealla kirsullaan, mikä sai naisen avaamaan vaivalloisesti silmänsä. Hän hymähti huvittuneeseen sävyyn nuoremman toteamukselle huonosta olosta, mutta aidon huvittuneisuuden sijaan ääni tuntui olevan täynnä tiedän-miltä-sinusta-tuntuu -sävyä.
"Se menee ohi", hän totesi asettautuen paremmin sohvalle, mutta ovikellon räikeä, aivan liian kova ja kimeä ääni katkaisi moisen puuhan. Jotakin täysin järjetöntä urahtaen nainen nousi istumaan, otti tukea sohvan selkänojasta kun huone heitti kuperkeikkaa ja pyrki jaloilleen yrittäen keskittyä tuijottamaan kiinteää pistettä seinässä. Hän kirosi kulkiessaan ovikellon ääntä. Ei olisi koskaan pitänyt asentaa moista kapistusta.

Evelyn ei vaivautunut siistimään olemustaan tempaistessaan oven auki. Nainen räpytteli silmiään kirkasta valoa vasten nojatessaan ovenkarmiin ja hitaasti rekisteröi näkemänsä. Ovella ei ollut Klaus tai edes naapurin täti. Evelyn vilkaisi naista päästä jalkoihin yrittäessään keksiä, miksi moinen henkilö oli ilmestynyt hänen ovensa taakse. Pohdinta sai naisen tiedostamaan, ettei hän ollut kovinkaan edustavana kun valkea toppi oli sohvalla vietetyn yön seuraksena valunut ja kiertynyt paljastamaan rintaliivien hennon vaaleanpunaisen pitsireunuksen. Evelyn suoristi paitaansa ja juoksutti sormensa tummien hiustensa läpi saadakseen kuontaloaan edes jonkin verran kuriin, ennenkö tajusi edelleen seisovansa oviaukossaan ääneti.
"Huomenta. Mitä tahdot?" Hän kysyi huonon olon terävöittämällä äänensävyllä. Ulkona oli aivan liian kirkasta, mikä ei tosiaankaan auttanut aristavia silmiä. Hän räpytteli kiivaasti yrittäessään pakottaa aivojaan yhteistyöhön. Se oli helpommin sanottu kuin tehty.

Jones seisoi oven takana hieman kärsimätön ilme kasvoillaan. Hän oli pukeutunut virka-asuunsa – mustaan yksinkertaiseen pukuun, valkoiseen paitaan ja mustaan kravattiin. Pitkähköt vaaleat hiuksensa hän oli harjannut siistille, matalalle poninhännälle. Siistin asukokonaisuuden pilasi olkapäältä toimettomana roikkuva kangaskassi. Kaikkea hänkin joutui tekemään. Tällaiset yllätysreissut olivat aina ärsyttävimpiä, koska valmiina piti olla hetkessä ja perillä saman tien. Tällä kertaa hän oli saanut puhelun hra Allenilta noin 15 minuuttia sitten ja tehtävänannoksi hakea nuori neiti kylästä saman tien. Tämä oli jo selvitellyt asioita hänen puolestaan; neiti Sophie oli ollut pubissa, jättänyt sinne tavaransa ja kadonnut kylän ainoan amerikkalaisen matkaan – jonkun eläinlääkärin. Lyhyesti: hae tavarat ja tyttö kotiin ennen kuin lordi huomaisi sisarentyttärensä lähteneen jonnekin.
”Hei. Tulin hakemaan neiti Harlandin kotiin.” Jones vastasi välittämättä vähääkään oven avanneen naisen olemuksesta (Amerikkalaiset. Niiltä saattoi odottaa ihan mitä vain – aikuisiltakin.)

Ääni kantoi sisälle. Sophie, joka oli lannistumatta uikuttanyt huonoa oloaan Evelynin matolla, säpsähti. Hän tunnisti äänen heti. Jos häntä tultiin hakemaan suoraan täältä, se ei voinut tietää hyvää. Äiti tiesi kaiken. Eno tiesi kaiken. Mary nauraisi hänelle lopun ikäänsä. Ystävätkin varmasti vaatisivat selitystä siihen, miksi isosiskolla oli niin hauskaa. Apua. Sophie toivoi, että viltin suojiin piiloutuminen riittäisi maastoutumiseen.

Evelyn räpytteli silmiään. Voisiko aurinko mennä paksun pilvikerroksen taakse piiloon, niin kirkas valo ei saisi takaraivoa jyskyttämään? Hän aukaisi ovea enemmän ja astahti sivuun heilauttaen huolettomasti kädellään taakseen kehotukseksi astua sisään. Nainen itse yritti suoristaa selkänsä ja kävellä ilman seinän tukea takaisin olohuoneeseensa oikeastaan edes välittämättä siitä seurasiko pukunainen perästä vai ei. Jos toinen halusi jäädä seisomaan hänen rappusilleen niin aivan vapaasti, mutta hän halusi pois kirkkaasta auringonvalosta. Asunnon hämärä valaistus verhojen ollessa suljettuna sopi hänelle ja jyskyttävälle pääkopalle paljon paremmin. Hän tarvitsi lisää alkoholia jotta selviäisi tästä aamusta.
"Sophie, sinua kaivataan", nainen ilmoitti astellessaan olohuoneeseen ja vajosi varsin ryhdittömään lysyyn sohvalle. Katse harhaili ympäri huonetta etsien hitaasti ja varsin harhaillen mitä tahansa, millä parantaa oloa. Kun Sophie ei näyttänyt reagoivan, nainen käänsi katseensa takaisin lattialle. Evelyn katsoi vilttiin kääriytynyttä tyttöä ja urahtaen nappasi yhden sohvan tyynyistä heittääkseen sen kohti vilttimyttyä.
"Sophie", hän muistutti sulkien silmänsä. Hän tarvitsisi aspiriinia, mutta hänen taloudessaan ei ollut yhden yhtä särkylääkkeeksi laskettavaa tuotetta - eikä hän ollut aivan varma, haluaisiko lähteä ulos kirkkaaseen päivään muutaman pillerin takia. Lisää alkoholia, siis.

Sophie uikutti varmuuden vuoksi vähän lisää.

”Mene pois, minä nukun.” hän huikkasi ovelle päin, korottaen ääntään vain sen verran kuin arveli olevan pakko. Hän oli melko varma, että Evelyn oli jo sohvalla, mikä tarkoitti, että huoneen ovelta kuuluvat askeleet eivät olleet hänen ihastuttavan emäntänsä.

”Neiti, ennen kuin joudutte suurempaan pulaan, suosittelen, että ohjaatte itsenne autoon.”
”Mene pois.”
”Jätitte laukkunne muuten laukkunne pubiin.”

Hemmetti, miten oli edes mahdollista olla näin huono alkoholipää. Ihan totta, ei tällainen ollut reilua. Sophie toivoi koko sydämellään, ettei häntä alkaisi oksettaa tässä Evelynin olohuoneessa. Jones ei kuulostanut kovin pirteältä, pikemminkin kyllästyneeltä – ehkä hänellä oli siis vielä toivoa. Aika vaihtaa taktiikkaa, koska ilmeisesti hänellä nyt oli sellainen:

”Minulla on huono olo ja kylmä ja tahdon kotiiiiin.”
Sophie oli niin hautautunut peittoonsa, ettei hän nähnyt Jonesin pyöräyttävän silmiään, tai poimivan työnantajansa siskontyttären kengät lattialta. Jones tiputti kengät kassiin ja kiskaisi viltin Sophien päältä. Tyttö inisi jotain käsittämätöntä.

”Olkaa niin kiltti, älkääkä oksentako autoon. Siellä on ämpäri sitä varten.” Jones mutisi auttaessaan tyttöä pystyasentoon. Hän huikkasi vielä ovelta taaksepäin:
”Jos vastaavaa tapahtuu jatkossa, pyydän soittamaan suoraan minulle. Jätän käyntikorttini postilaatikkoon.”

Sophiella oli heti ikävä vilttiä, mutta hän seurasi kuuliaisesti Jonesin mukana heilauttaen hyvästeiksi innottomasti kättään Evelynin suuntaan.


[Miljoona anteeksipyyntöä, enkä ikinä enää rupea näin mahdottomaksi oikeesti lupaan. Sophien osalta tämä oli tässä. Kiitos, että autoit juottamaan sen känniin.]

[:DD ei se mitään]

Evelyn seurasi keskustelua silmät suljettuina ja epämukavasti sohvalla röhnöttäen, kun yritti löytää asentoa, jossa päänsärky ei tuntuisi aivan niin voimakkaana. Äänet tuntuivat silti viiltävän tärykalvoja tylsän puukon lailla, puhumattakaan tikareita silmiin viskovasta valosta. Hän ynähti jotakin Sophien noustessa jaloilleen ja suurella vaivalla ponnisti toisen silmänsä auki. Ehkä hänen pitäisi nousta ja saattaa tyttö ovelle. Niin hyvä ihminen tekisi. Hän otti tukea käsillä sohvastaan punnertaessaan itsensä ylös (miten se saattoikin tuntua niin paljon vaikeammalta toisella kerralla?) ja seurasi olkapää seinää hipoen ulko-ovelle.
"Selvä. Heippa Sophie", hän vastasi silmät sirissä ulkoilman valoisuutta vastaan ja sulki oven kaksikon perässä. Noin. Nyt hän voisi mennä takaisin nukkumaan. Tosin ehkä ensin lienisi parasta kulauttaa vähän pehmentävää tähän päälle. Hän kolisteli kaappiensa läpi etsien mitä tahansa pulloa, jossa olisi vielä sisältöä, ennenkö vajosi vatsalleen sohvalle. Hän ei aikonut liikkua tästä mihinkään ennenkö ulkona olisi pimeää, tai ehkä hän vain suosiolla odottaisi huomiseen asti.