Planning Gone Bad

Sophie oli päässyt livahtamaan ongelmitta ulos keittiön ovesta. Ilma oli kostea päivän sateiden jälkeen, mutta se ei hänen menoaan haitannut. Hän katui ainoastaan sitä, ettei ollut tajunnut ottaa takia mukaansa lähtiessään, sillä ulkona alkoi jo olla viileää. Enää hän ei voisi kääntyä takaisin, jos hän tekisi niin, olisi hän voinut jättää kokonaan lähtemättä. Puhdas uhma ja aimo annos sen tuomaa päättäväisyyttä antoivat Sophielle voimia jatkaa matkaansa ja karkottaa harmaan villaneuleen läpi pyrkivä kosteus.

Hän oli kävellyt noin puolituntia ja näki jo Slaleyn katuvalojen oranssin hohteen yössä. Alkumatkasta hän oli harkinnut oikaisevansa peltojen poikki, mutta se suunnitelma oli jäänyt alkuunsa. Koko hänen iltakävelynsä tarkoitus oli käyttää siihen tarpeeksi aikaa, jotta äiti ei pääsisi niskan päälle. Joten hän oli purrut hampaansa yhteen ja nostanut jalkaa toisen eteen. Oikeastaan täällä oli kaunista näin yöllä. Pienenä pimeys oli pelottanut häntä sisälläkin ja he olivat juosseet Maryn kanssa kilpaa yhteiseen huoneeseensa. Lopulta pohjoisessa käymässä ollut isä oli kyllästynyt juoksun säestämään kiljumiseen ja käskenyt heitä tukkimaan suunsa, mikä oli lopulta tapahtunut vasta pitkän maanittelun jälkeen.

Slaleyn pääkatu oli tyhjä. Sophie harkitsi kääntyvänsä saman tien takaisin, mutta tajusi sitten, että kylän läpi kulkeminen veisi enemmän aikaa. Kotimatka ei pitenisi kuin parikymmentä minuuttia. Eikä sitä paitsi olisi realistista tulla kotiin saman tien, jos hänen oli tarkoitus olla tapaamassa ystäviään. Käsivarsiaan hieroen Sophie harppoi viimeiset metrit aivan kylän suulle ja hypähti kevyesti jalkakäytävälle. Raitis ilma oli virkistävää, hän vakuutti itselleen. Nyt oli vasta alkusyksy, joten ilmakaan ei voinut todellisuudessa olla niin kylmä kuin miltä se tuntui.

Hänen huono tuulensa alkoi vihdoin hälvetä nyt, kun hän sai muuta ajateltavaa. Sophie katseli kiinnostuneena ympärilleen ja yritti nähdä sisään niiden ohittamiensa talojen ikkunoista, joiden verhojen välistä pilkisti valoa. Millaistakohan täällä oli asua? Sophien kuvitelmat katkesivat hetkeksi, kun hän tajusi vasemmallaan kirkon hautausmaan, mikä sai hänet tyynesti ylittämään kadun. Ei hän nyt enää pimeää pelännyt, iso ihminen, toisella puolella tietä oli vain mukavampi kävellä. Karkottaakseen lapsuuden möröt mielestään Sophie suuntasi taas huomionsa taloihin. Kaikkien pihat olivat kumman siistejä – todella siistejä, jos niitä vertasi heidän etupihaansa.

Lähellä avautui ovi, ja valokiila osui tielle. Sophie pysähtyi ja astui lähemmäs pensasaitaa, vilkaisten avautuneelle ovelle. Kyltissä oven yllä luki ”Fox and Hound”: hän oli löytänyt pubinsa. Sophie katseli pää kallellaan, kun joku nainen lampsi ulos ovesta ja lähti päättäväisesti toiseen suuntaan. Vanha ovi sulkeutui hitaasti ja Sophie kuunteli, kun se hiljaisen tömähdyksen saattelemana sulkeutui ja sulki puheensorinan sisälleen. Lämmin valojuova katosi tieltä ja ilta tuntui äskeistä kylmemmältä. Ehkä hän voisi pistäytyä sisällä lämmittelemässä ja jatkaa sitten kotimatkaansa.

Jälleen uusi hatara suunnitelma – tästä illasta oli tulossa niiden suhteen ennätys – muodostui hänen päässään ja lähti saman tien käyntiin. Sophie juoksi ajatustensa edelle ja tempaisi oven auki ennen kuin muuttaisi mieltään. Pubissa oli ihanan, kutsuvan lämmin. Sophie katseli kiinnostuneena ympärilleen. Hän yritti etsiä tuttuja kasvoja, tai kuulla tuttuja ääniä, mutta ne välttivät hänen huomionsa. Sen sijaan tiskin takana oleva mies katseli häntä hieman ihmeissään. Tämä ei selvästikään ollut odottanut tuntemattomia pubiinsa tänä iltana.

Sophie tönötti ovensuussa ja tunsi haukanneensa liian ison palan. Hän kääntyisi muitta mutkitta takaisin ja painuisi lyhyintä mahdollista tietä kotiin. Kiitos ja näkemiin. Paitsi, että silloin hän joutuisi kotona naurunalaiseksi. Eno ja Mary ainakin nauraisivat, ja äiti sanoisi, että tiesi Sophien olevan järkevä – ettei tuollainen tuittuilu sopinut hänen ikäiselleen. Hän kiiruhti tiskille ja avasi suunsa:
”Öh…”
Hermot tarttuivat nyrkeillään kiinni hänen sisuskaluistaan, mutta nyt oli toimittava.
”Yksi olut, kiitos.”
”Onko ikää?”
”Kaksikymmentä.” hän mulkaisi miestä loukkaantuneen näköisenä. Vuosi sinne tai tänne, toivottavasti tuo ei kysyisi papereita, ne taisivat jäädä kotiin. Mutta pelko oli turha, sillä hän sai hanajuoman eteensä ja ukko ojensi kätensä rahoille. Sophie kaivoi kangaskassistaan kukkaron ja sieltä esiin rypistyneen parikymppisen. Hän oli tunkenut sen sinne jonkun vanhan kuitin ja kolikoiden seurana viimeksi pikkurahaa tarvitessaan.

Sophie odotti kulmat kurtussa, kunnes sai rahansa takaisin ja suuntasi sitten juomansa kanssa nopeasti pois tiskiltä. Hän ei kaivannut kysymyksiä päähänpistoistaan. Sophie etsi itselleen pienen nurkkapöydän, jonka luokse majoittui selkä tiskille päin. Hän tuijotti olutlasia edessään ja kertasi sen ostamiseen johtanutta tapahtumasarjaa. Täytyi kai tässä jo itsekin ihmetellä päähänpistojaan, sillä hänelle ei ihan heti tullut mieleen vastaavaa tempausta. Kai tuo piti juodakin, ettei maksanut turhaan. Varovasti hän nosti lasin huulilleen, otti päättäväisesti ison kulauksen ja irvisti. Yäk.

Evelyn oli käynyt pitkällä kävelyllä koiransa kanssa tarkoituksenaan selvittää päätään edellisen päivän juomisesta, vaan jotenkin, kun he olivat palanneet takaisin tyhjältä tuntuvaan, suureen omakotitaloon, oli hänen kätensä ohjautunut olutpullolle jääkaapissa. Nyt hän istui olohuoneensa sohvalla kaksi tyhjää olutpulloa edessään samalla kun kohotti kolmatta huulilleen tasaiseen tahtiin. Hän kulautti juoman loppuun ja jätti pullon huoletta edellisten seuraan pöydälle. Kyllä hän ne siitä siivoaisi, tosin varmaan vasta seuraavan viikon aikana.
Hän nousi ylös pehmeältä sohvalta ja vaelsi kaapilleen, jossa piti alkoholijuomiaan. Sääli vain, että tällä kertaa kaapista ei löytynyt kuin lähes tyhjä viskipullo, sillä loput pullot olivat tyhjinä keittiön tasolla. Hän oli kai sanonut, ettei ostaisi enää enempää. Miten huono päätös.
Hän kumosi viskipullon pohjat suoraan pullosta suuhunsa. Siitä ei riittänyt kuin pieneen kulaukseen, joka oli suorastaan säälittävä. Viski jätti suuhun polttelevan, lämpimän tunteen. Hän halusi sitä lisää. Tyhjä neliskanttinen pullo jäi tasolle, kun hän vilkaisi itseään peilistä. Siniset farkut ja valkoinen toppi, jossa ei ainakaan vielä näkynyt tahroja. Kyllä hän näytti ihan ihmiseltä.

Nainen nappasi eteisestä mukaan punaisen nahkatakin, jonka taskuun sulloi puhelimensa, pankkikortin sekä vähän käteistä. Toiseen taskuun päätyi kotiavaimet. Hän asteli ulos ovesta yllättävin suorin askelin, vaan toisaalta, ei hän ollut juonut kuin tilkan viskiä ja kolme olutta. Kyllä silloin piti vielä suoraan kulkeakin.
Kirpeä syysilma tuntui herättävän naisen horroksesta kokonaan. Viimeisinkin alkoholin tuoma lämpö tuntui katoavan ja ajatukset palasivat yhtä kirkkaina kuin ennenkin. Ei. Hän halusi unohtaa. Hän ei halunnut ajatella selvästi. Mitä enemmän hän saisi alkoholia sisäänsä, sen parempi. Se auttaisi, ainakin hetkeksi, turruttamalla kivun ja antamalla kaivatun unohduksen. Tieto todella lisäsi tuskaa. Hän olisi niin paljon onnellisempi, jos ei tietäisi entisen hevosensa kohtalosta mitään.

Hän astui sisään lämpimään, hämärään pubiin, joutuen hetken räpyttelemään silmiään yllättävässä kirkkaudessa, joka ei oikeastaan edes ollut kirkas, mutta tuntui siltä pimeän syysyön jälkeen. Hän vaelsi tiskille tottuneesti ja tilasi tutuksi tulleelta baarimikolta tuplaviskin. Hän joi kulauksen lasista ennen kuin edes katseli ympärilleen hämärässä pubissa. Hetkinen. Nurkkapöydän hahmo näytti tutulta. Evelyn otti suunnan pöytää kohti silmiään siristäen. Katse ei tuntunut ihan niin tarkalta kuin aiemmin.
"Kas Sophie, hei", nainen tervehti tunnistettuaan toisen kunnolla. Alkoholin aavistuksen turruttamalla mielellä meni hetki keksiä seuraava looginen kysymys. "Mitä teet täällä?"
Nainen istahti alas pöydän ääreen irrottamatta otettaan viskilasista. Ehkä olisi pitänyt juoda juoma ennen kuin tuli nuoremman luokse. No, meni jo. Sitä paitsi, Sophie oli tullut pubiin. Ei kai täällä jaettaisi tuomioita siitä, kuka joi mitäkin ja kuinka paljon. Hän ei ainakaan alkaisi sellaiseen. Hän ei vielä sammaltanut ja kulki ihan suoraan. Hän vaikutti täysin selvältä, jos pientä hitautta liikkeissä ei otettu huomioon. Sekin johtui vain siitä, että hän halusi olla varma, ettei yllättäen menettäisi käsiensä hallintaa. Viskilasi kohosi huulille ajattelematta. Liike oli tuttu ja lohdullinen. Kun sen toistaisi tarpeeksi monta kertaa, saisi unohtaa kaikki surut ja murheet edes muutamaksi tunniksi.

Sophie hätkähti, kun kuuli tutun äänen läheltään.
”E-Evelyn…Hei.”

Tuntui kuin olisi jäänyt kiinni rysän päältä, vaikka eihän tässä mitään väärää ollut. Hän oli täysi-ikäinen aikuinen, hän sai juoda missä vain ja mitä halusi. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että törmäisi täällä tuttuihin. Jälkikäteen ajateltuna se oli typerää, sillä tietysti osa Rosingsin työntekijöistä ja muista kävijöistä asui Slaleyssa tai sen lähistöllä. Mitenköhän toisen kysymykseen nyt oikein vastaisi? Hei, olen täällä koska äiti on rasittava. Hei, olen täällä koska teeskentelen kotiväelle, että minulla on täällä ystäviä.

”Lähdin pienelle kävelylle ja ulkona oli kylmä”, hän tyytyi vastaamaan. Hän vilkaisi lasia Evelynin kädessä, viskiä. Enokin piti viskistä. Sophie otti varovasti uuden hörpyn omasta lasistaan ja yritti pitää naamansa peruslukemilla. Miksei kukaan ollut kertonut hänelle, että olut on pahaa? Tietysti hän oli ennen alkoholia juonut, juhlissa ja muualla, mutta ei niissä oltu olutta tarjoiltu.

”Miten sinä tänne päädyit?” hän kysyi Evelyniltä.
”Mitä kuuluu?”, hän lisäsi sitten ja pyöritteli ajatuksissaan lasia hitaasti käsiensä välissä.

Evelyn ei kiinnittänyt huomiota toisen hätkähtämiseen. Viskilasi vei ihan liikaa huomiota. Hän joi kullanhohtoista nestettä uuden kulauksen ja hymyili tyytyväisenä. Polte sai olon heti paremmaksi.
"Siellä on kieltämättä varsin kylmä", nainen myönsi. Onneksi alkoholi lämmitti. Hän vilkaisi huvittuneena toisen hörppyä oluesta. Ilmeisesti juoma ei kuulunut Sophien suosikeihin, jos varovaisesta hörppäämisestä saattoi mitään päätellä.
"Koti oli liian tyhjä ja hiljainen", hän vastasi naurahtaen matalasti. Nauru oli aavistuksen väkinäistä ja onttoa, mutta sellaista se näinä päivinä tuntui aina olevan. Alkoholi sai sentään suupielet kääntymään hymyyn, jolle ei oikeastaan ollut mitään muuta aihetta kuin päihteen kulku verenkierrossa.

"Ihan hyvää", Evelyn vastasi kohteliaaseen kysymykseen. "Otin vähän lomaa töistä. Omaa aikaa", hän selitti ja joi lasinsa tyhjäksi. Hän katsoi tyhjentynyttä lasia hieman kummissaan. Mihin kaikki viski oli huvennut? Vastahan hän oli sen ostanut. Ehkä lasin pohjassa oli reikä. Kyllä. Se oli ainoa järkeenkäypä selitys.
"Haluatko jotain muuta oluesi tilalle? Minä tarjoan", nainen kysäisi noustessaan seisomaan, jotta voisi käydä baaritiskillä tilaamassa itselleen ja ehkä Sophiellekin lisää juotavaa. Kaikki eivät pitäneet oluesta. Hänkään ei ollut pitänyt paikallisesta oluesta erityisemmin saapuessaan. Nykyään kaikki meni alas. Se jos mikä oli konkreettinen esimerkki siitä, millaiseen syöksykierteeseen hänen elämänsä oli lähtenyt.

Tyhjä ja hiljainen. Mahtoi olla outoa asua yksin. Lontoossa oli useimmiten joku muukin kotona ja Wooleyssakaan hän ei ikinä ollut oikeasti yksin. Vaikka kartano oli iso, se ei tuntunut hänestä siltä. Olihan sielläkin paljon tyhjiä ja käyttämättömiä huoneita, mutta niistä harva oli luotaantyöntävä tai ankea. Ei siellä voinut olla yksin, sillä ympärillä oli liikaa muistoja, liikaa historiaa. Se oli suvun koti, jonka jokaisessa huoneessa oli asunut joku ennen häntä. Miten sellainen paikka olisi voinut olla hiljainen?

Sophie kuunteli Evelynin vastauksen, mutta ei esittänyt lisäkysymyksiä. Hän vilkaisi pöydällä olevaa lasiaan ja muistutti itseään, että piti juoda hitaasti. Viimeinen asia, mitä hän tarvitsi, oli juoda itsensä humalaan, ja joutua sitten selittämään koko soppa kotona.  Siitä hyvästä hän joutuisi kotiarestiin lopunikäänsä. Pahimmassa tapauksessa eno lähettäisi hänet takaisin Lontooseen, jossa hän joutuisi joka päivä kuuntelemaan äidin tuhahtelua hänen käytökselleen. Viime päivien sisälläolo oli todistanut hänelle, että hän tulisi hulluksi, jos joutuisi kykkimään neljän seinän sisällä pienessä Lontoon kodissa useamman päivän putkeen.
 
Kyllä hän voisi vielä yhden juoman ottaa. Ei hänestä vielä oudolta tuntunut, ihan normaalilta vain, mukavalta. Pubissa oli lämmin ja hänellä oli seuraa. Taustalla kuului hiljaista puheensorinaa, ja välillä kävi ovi. Lasit kilahtelivat pöytiin ja toisiaan vasten. Olueenkin hän varmaan tottuisi, kunhan saisi lasinsa tyhjäksi. Pitäisi maksaa Evelynille takaisin, jos antaisi tämän ostaa jotain. Hän ei vaan yhtään osannut sanoa mitä.
”No, jos tarjoat niin voithan sinä minulle jotain tuoda. En ole ihan tottunut tähän.” hän viittasi olueensa.
 

Evelynin lähdettyä tiskille Sophie ajatteli, että oli ollut hyvä idea lähteä tänään ulos. Sitä ei olisi ehkä heti arvannut tähän johtaneesta tapahtumasarjasta, mutta niin vain oli käynyt. Sophie otti taas kulauksen juomastaan, sillä vaikka Evelyn oli nimenomaan tarjoutunut ostamaan jotain sen tilalle, häntä harmitti ajatus tuhlatusta rahasta. Eno oli siitä tarkka ja tämä oli teroittanut hänelle, että turhaa ei kannattanut ostaa. Toisaalta, eno oli ostanut hänelle yllätykseksi hevosen – kaikki taisi olla suhteellista. Oikeastaan oli hienoa, että Evelyn oli saapunut paikalle. Nyt hänen ei tarvinnut valehdella kotona. Alibi oli sittenkin järjestynyt, vaikkakin sen antaja ei tiennytkään asiasta yhtään mitään.

Evelyn suuntasi tyhjän lasinsa kanssa tiskille. Odottaessaan baarimikon huomiota, hän mietti mitä tilaisi itselleen. Jos hän joisi lisää viskiä tällä tahdilla, hän päätyisi vielä ryömimään kotiinsa tunnin päästä. Ehkä olisi parempi hidastaa tahtia hetkeksi, niin hänestä olisi edes vähän seuraa lämmittelemään tulleelle Sophielle.
"Se tavallinen?" Baarimikko kysyi ja kohotti neliskanttista viskipulloa. Evelyn pudisti päätään.
"Kaksi omenasiideriä", hän pyysi. Baarimikko naurahti.
"Sinustahan on tulossa perinteinen englantilainen", mies myhäili täyttäessään suuria laseja hanasiiderillä. Evelyn virnisti. Niin kai sitten.

Nainen palasi kahden lasin kanssa pöytään. Hän ojensi toisen Sophielle.
"Toivottavasti tämä maistuu paremmin kuin olut", Evelyn sanoi. Hän hörppäsi omasta lasistaan. Sepäs maistui oikeasti omenalle eikä jollekin tehtaan tuotteelle. Ei huono valinta. "Ei ihme, että täkäläiset tykkäävät tästä", hän totesi hymyillen. Hän oli tottuneempi juomaan olutta ja viskiä. Oikeastaan kaikki vahvemmat juomat menivät alas niin kauan kuin joku ei alkanut kikkailla ja tehdä niistä monimutkaisia drinkkejä. Siidereistä hänellä ei ollut niin paljoa kokemusta, mutta olihan tässä aikaa oppia.

"Miltä hevosesi on tuntunut?" Hän uteli jättäen suosiolla Flaithrín nimen mainitsematta. Hän ei osannut lausua sitä selvinpäinkään, joten ei aikonut edes koettaa, millaiselle solmulle saisi väännettyä kielensä nyt. Katseen tarkentumisessa meni hetki, mutta hän sentään katsoi edelleen kohteliaasti Sophieta eikä tuijottanut seinää tuon takana. "Tai elämä täällä ylipäätään?" Hän jatkoi muistaessaan, miten joskus oli ollut puhetta siitä, että Sophiekin oli kaupungin kasvatti. Slaleyn lähiympäristöineen ei kyllä käynyt kaupungista, vaikka miten yrittäisi.

Evelyn keskittyi juomaan siideriä hitaasti ja pienin kulauksin. Hän ei halunnut sammua pöytään. Se jos mikä olisi kiusallista. Sophie ei vaikuttanut tottuneelta seurustelemaan humalaisten kanssa, joten toinenhan pian panikoisi, jos hän simahtaisi siihen paikkaan. Eli siideriä piti juoda hitaasti. Todella hitaasti.
"Oi, sepä ihanaa", nainen vastasi toisen kertomukseen hevosestaan. Oli aina ihanaa, kun joku piti hevosestaan, jonka oli vastikään saanut. Hän nyökkäsi ymmärtäväisesti toisen sanoihin. Niin, varmasti täällä oli tylsää sellaiselle, joka oli tottunut kaupungin kiireiseen elämäntyyliin. Täällä ei tapahtunut mitään, ellei itsekseen järjestänyt jotakin ohjelmaa.

"Olen viihtynyt oikein hyvin", hän vakuutti pieni hymy huulillaan. Vielä pari tuntia sitten hymy olisi ollut tyhjä ja väkinäinen, mutta alkoholi sai sen aidomman oloiseksi. Sellainen vaikutus tällä myrkyllä tuntui olevan. Nainen kohotti lasin huulilleen, joi pienen huikan ja laski lasin pöydälle.
"Eihän täällä ole vielä edes satanut kunnolla, kaiketi", nainen pohti huvittuneesti. Mistäpä hän tiesi, millainen Englannin harmaa ja ankea, kuuleman mukaan erittäin sateinen syksy olisi, kun vasta siihen vuodenaikaan oltiin siirtymässä. Kesä oli ollut upea. Ainakin siihen asti, että hän oli törmännyt... Ehei. Hän joi lasista katkaistakseen ajatustensa juoksun.
"Lionheart tuntuu nauttivan. Ehkä se oli aina enemmän sateen kuin helteen hevonen", Evelyn naurahti. Ori oli iloinnut olostaan, ainakin siihen tulokseen hän oli päätynyt seuratessaan ratsunsa innokasta ryntäilyä tarhassa. Ja olihan sillä jo hevoskavereitakin.

"Oletko miettinyt, mitä haluat tehdä seuraavaksi?" Evelyn kysyi päätään pienesti kallistaen. Näkökenttä sumeni hieman laidoilta. Seuraavaksi pitäisi varmaan juoda vettä. Oikeastaan, hän olisi voinut juoda vettä koko illan, jos vain olisi viisas. Hän ei ollut. No, hän ei menisi huomenna tallille. Ehkä ylihuomenna hän olisi siinä kunnossa, että kehtaisi nousta Lionheartin selkään. Ori kiipeili seinille jo nyt, jos hän hevosta yhtään tunsi. Colinparka, kun joutui käsittelemään ylienergistä täysiveristä päivästä toiseen.

”Olen minä… Mutta en ole keksinyt mitään. Pitäisi opiskella, mutta en osaa päättää.”
Ei hänellä kyllä vaihtoehtojakaan ollut. Jos hän ei itse keksisi jotain, äiti keksisi hänen puolestaan ja silloin hän joutuisi opiskelemaan jotain aivan väärää alaa. Onneksi haut yliopistoihin olivat vasta tammikuussa, mikä antoi hänelle vielä kuukausia aikaa päättää. Liika opiskelun ajattelu inhotti. Sitä ei tarvinnut ajatella tänään. Täällä oli mukavaa. Sopivan lämmintä ja Evelyn oli tervetullutta seuraa. Hän joi taas lisää siideristään, josta oli kadonnut jo kiitettävä määrä, kiitos hänen jatkuvan hörppimisensä. Pian hänen pitäisi varmaan kohteliaisuuden vuoksi tarjota kierros.

”Mutta oikeasti. Mitä sinä opiskelit? Jotain kivaa varmaan. Yhdysvalloissa on varmaan kivaa.” 

Sophie kysyi antaessaan katseensa harjailla pois lasistaan. Muiden illanviettäjien äänet olivat vaipuneet epämääräiseksi taustamölinäksi ja lasin uhatessa tyhjentyä alkoi tekeminenkin  loppua. Heidän pitäisi tehdä jotain jännää, ennen kuin pubikin alkaisi tuntua tylsältä. Niin ei missään nimessä saanut käydä, koska silloin häntä ei saisi tänne uudestaan enää kirveelläkään. Mikä puolestaan tarkoittaisi, että hän kuolisi tylsyyteen kotona.

”Meidän.”, hän sohaisi sormellaan ensin Evelyniä päin ja sitten itseään, ”Meidän pitää tehdä jotain kivaa. Minulla on tylsää.”

Sophie työnsi itseään irtipöydästä niin, että tuolin etujalat nousivat sentin ilmaan. Hän oli huomannut, että vaatiminen toimi yleensä kaikkiin paitsi äitiin. Enoon sitä harvoin tarvitsi käyttää, koska tämä suostui muutenkin helposti. Kaikki muut? Vaatiminen auttoi.

"Se on vaikea päätös, varmasti", Evelyn sanoi nyökäten. Maailma heilahti hieman, kun hän liikehti niin. Noh noh, ei olisi ilmeisesti pitänyt juoda ihan niin paljoa kotona. Kyllä se tästä, kun ei tekisi äkkinäisiä liikkeitä. Siihen hän kyllä pystyisi. Puhe ei vielä sammaltanut (ainakaan hänen omiin korviinsa), joten ei hän ollut liikaa juonut.
"Opiskelin eläinlääketieteellisessä", nainen totesi. "Onhan siellä ihan mukavaa, jos tietää minne mennä ja mitä tehdä. Muutoin, no, ei se eroa paljoa muista maista", Evelyn naurahti ajatellen kaikkia niitä lomamatkoja, joilla hänkin oli ollut. Niin, ei Yhdysvallat kovin ihmeellinen ollut.

Nainen kohotti kulmaansa, kun Sophie julisti niin päättäväisesti, että juuri heidän pitäisi tehdä jotakin kivaa. Öh, mitä kivaa? He olivat pubissa. Täällä ei ollut muuta kivaa tekemistä kuin juoda enemmän alkoholia tai iskeä pienen kylän muutamaa miestä, jotka olivat kaikki keski-iän ylittäneitä.
"Mitä haluat tehdä?" Evelyn kysyi kallistaen päätään, kun toinen nousi jaloilleen pöydästä tukea hakien. Olikohan hän juottanut Sophielle vähän liikaa? Hupsista. Tosin, toinen oli aikuinen nainen. Ei kukaan voinut pitää häntä vastuussa siitä, mitä Sophie joi ja kuinka paljon.
"Täällä ei ole paljoa tekemistä. Slaley on pieni kylä", Evelyn muistutti nousten itse jaloilleen vain aavistuksen pöydästä tukea hakien. Hetken maailma pyöri, mutta liike rauhoittui heti kun hänkin lopetti liikkumisen. Noin. Kaikki kunnossa. Nainen kulautti siiderilasinsa tyhjäksi ja vilkaisi toinen kulma koholla Sophieta. Jokin pieni ääni hänen päässään sanoi, ettei ehkä kannattaisi tarttua mihin tahansa ideaan, jonka nuorempi esittäisi, mutta hän vaimensi sen tottuneesti.

”Eieiei.”
Sophie huitoi Evelyniä takaisin istumaan.
”Istu alas, ei me voida tehdä mitään, ennen kuin minä olen tarjonnut. Pitää olla reilu. Minut on kasvatettu hyvin.”

Se vähä mitä nopeasti kadonneesta siideristä oli vielä jäljellä katosi sanojen vakuudeksi kurkusta alas. Piti muistaa käyttäytyä vieraiden kesken, vaikka tuittuilikin kotona. Hänen pitäisi ehkä useamminkin kuunnella tuota ohjetta. Sophie siirsi painoaan kantapäiltä päkiöille ja takaisin tähystäessään tiskille päin. Sitten hän vilkaisi arvioiden Evelyniä.

”Mitä sinä haluat? Minä tuon jotain.”

Hän pyörähti ympäri – maailma ei aivan pysynyt hänen perässään, vaan heilahti hieman. Sophie pysyi kuitenkin pystyssä, hän oli tuskin huomannut. Varmasti hän keksisi jotain hyvää. Toiset siiderit ehkä?  Tai hän voisi yllättää Evelynin ja keksiä jotain muuta! Sophie nojasi tiskin reunaan ja tavoitti baarimikon katseen.

”Minä… otan ystävälleni ja itselleni… Kuule. Yllätä minut ja tarjoa jotain mistä ystäväni voisi tykätä.” hän sanoi nyökäten olkansa yli Evelyniin päin.
Se toimi klubeilla, miksei täälläkin.
Vastaukseksi hän sai käsiinsä kaksi viskilasillista, jotka maksettuaan hän suuntasi takaisin Evelynin luokse. Saapuessaan pöydän luokse hän kohotti laseja käsissään.

”Ta-daa! Ole hyvä.” Sophie asetti lasit pöydälle ja hapuili tuoliaan hetken ennen kuin istui. Illasta oli tulossa oikein onnistunut, vaikka se olikin alkanut aivan väärällä tavalla.

”Mutta me tehdään oikeasti jotain kivaa. Pitää parantaa tunnelmaa.” Idea tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta.
”Hei luuletko, että baarimikko suostuu avaamaan minulle piikin, jotta voin tarjota kaikille kierroksen?”
Sophie oli valmis pomppaamaan saman tien takaisin ylös tuolistaan.

Evelyn romahti takaisin penkille. Selvä, sitten hän antaisi toisen tarjota.
"Selvä", nainen totesi paranneltuaan istuma-asentoaan. Kyllä hänelle juoma kelpaisi, vaikka huomenna (tai kotimatkalla) hän ei todellakaan kiittäisi itseään siitä, että oli taas kerran juonut näin paljon.
"Tuo jotain", Evelyn naurahti. Toinen tuntui käyvän ylikierroksilla, kun puhui niin reippaasti ja vastasi omiin kysymyksiinsäkin. No, eipä se mitään haitannut. Se oli oikeastaan varsin piristävää. Nainen vilkaisi muita pubissa istuvia. Hän tunnisti muutaman kanta-asiakkaan, mutta ketään liian tuttua ei näkynyt missään. Kai sen olisi pitänyt olla huolestuttavaa, että hän oli yllättyneempi siitä, ettei Klausia näkynyt, kuin olisi ollut, jos mies olisi ollut paikalla.

"Kiitos", Evelyn kiitti nyökäten, kun Sophie palasi. Viskiä. Hyvä valinta. Maailma tuntui hieman epävakaalta nyökyttelyn jäljiltä, mutta alkoholi korjaisi senkin. Hän päätyisi vielä ryömimään kotiin, jos ei pitäisi varaansa, mutta oli vaikea jättää juomatta, kun kerran tarjottiin - ja sitä paitsi, hän oli vielä ihan hyvässä kunnossa. Varmasti oli.
"Ei", hän vastasi lähes tukehtuen viskiin, jota oli juonut reippaan kulauksen. Tuttu polte tuntui mukavalta nielussa. Tämän takia hänen kaltaiset ihmiset ylityöllistivät maksansa alkoholilla. "Se ei ole hyvä idea, ollenkaan", Evelyn vakuutti päätään pudistellen. Maailma jatkoi heilumistaan, vaikka hän lopetti pään pyörittämisen.
"Saamme nuo kaikki", nainen aloitti nyökäten muutaman keski-iän ylittäneen, varsin kulahtaneen näköisen miehen suuntaan, "kimppuumme, jos tarjoat heille juomat. Ei kiitos", hän jatkoi humalaisella varmuudella.

Sophie vilkaisi suuntaan, johon Evelyn nyökkäsi. Hän kohautti olkapäitään. Ei sitten, jos Evelyn ei halunnut. Ei hänkään tainnut, mutta alkoholin takia hänelle ei ihan heti tullut mieleen miksi. Hän maistoi viskiään: ei hänen uusi lempijuomansa, mutta ei hän sellaista ollut odottanutkaan. Hänen kokemuksensa viskistä rajoittuivat satunnaisiin maistiaisiin, sekä siihen yhteen ja ainoaan kertaan, kun he olivat Maryn kanssa saaneet päähänsä – hmm – lainata kirjastossa olevaa viskipulloa.

Sophie rummutti kärsimättömästi sormillaan pöydän reunaa ja yritti keskittyä jonkin tietyn kiintopisteen tuijottamiseen. Sophie hyräili epämääräistä sekoitusta uusimmista listahiteistä, joista yksikään ei sopinut rummutuksen rytmiin. Teki mieli tanssia, mutta ei ollut musiikkia. Ajatukset juoksivat niin nopeaa tahtia, ettei hän pysynyt perässä – tai ehkä ne pikemminkin törmäilivät toisiinsa, siltä se vähän tuntui.

”Lähdetäänkö jonnekin? Voidaan soittaa musaa!” se oli enneminkin toteamus kuin kysymys ja Sophie unohti taas jäädä odottamaan vastausta. Sen sijaan hän pomppasi seisaalleen niin, että maailma teki melkein voltin ja hänen onnistui viime tingassa ottaa pöydästä tukea. Hän ei pysähtynyt edes kohauttamaan olkiaan, vaan kurotti saman tien Evelyniä kohti, yrittäen tarttua tämän käteen.

”Mennään!” hän sopersi. Ja onnistui heilumisellaan kaataa viskilasinsa kumoon. Lasi ei sentään mennyt rikki, mutta se vähä, mitä lasissa oli jäljellä tahrasi hänen neuleenhihansa. Sophie ei välittänyt. Tämä oli loistava idea! Se, että hän oli paennut kylmää ulkoilmaa sisälle pubiin, oli täysin unohtunut. He voisivat lähteä Newcastleen! Tai Evelyn voisi…
”—tulla meille kylään! Ei kukaan edes huomaa!” hän sanoi lopun ääneen.

Evelyn oli suunnattoman helpottunut, kun Sophie antoi asian olla. Hän ei tosiaankaan kaivannut pubiruusuja hengittämään niskaansa. Olkoonkin, että viime kuukausien valossa hänetkin voisi jo laskea osaksi pubin vakiokalustoa. Nainen hörppäsi viskilasinsa tyhjäksi. Hän ei turhia hienostellut juodessaan, mikä tosin heijastuikin siihen, millaisessa kunnossa hän suuntasi kotiin. Vaan ainakin hän menisi kotiin, eikä lähtisi kenen tahansa matkaan. Siitä kiitos kuului kokonaan Klausille, joka oli ensimmäisenä ennättänyt johdattaa hänet ovestaan sisään. Klaus... Aivan. Hän voisi soittaa miehelle! Tai laittaa viestin. Kyllä. Aivan varmasti maailman paras idea tunnustaa rakkautensa umpikännissä tekstiviestin välityksellä.

Onneksi Sophie keksi juuri silloin, että halusi lähteä muualle soittamaan musiikkia. Evelyn nyökkäili innoissaan ja tarrasi sitten pöydän reunaan, kun maailma tuntui heittävän kuperkeikkaa. Puhelin unohtui kokonaan, kun nainen keskittyi miettimään, minne he voisivat mennä.
"Lähdetään vaan", hän vakuutti välissä ja nousi jaloilleen rauhallisemmin kuin nuorempi oli tehnyt. Hän ei halunnut kaatua naamalleen pubin lattialle, jos vain suinkin saattoi sen välttää. Sophien innokas soperrus sai Evelynin nyökkäämään uudestaan ja seuraamaan nuoremman naisen perässä.
"Tai meille", nainen tajusi kun lähestyi ulko-ovea. "Asun tässä ihan vieressä!" Hän hihkaisi innoissaan ja kompuroi pubin ovelle seinästä tukea ottaen. Hetken oven avaaminen tuntui ylivoimaiselta haasteelta, mutta kyllä hän lopulta siinä onnistui. "Tuolla noin", hän julisti ja osoitti epämääräisesti oikeaan suuntaan Slaleyn ainoaa katua.

"Voimme soittaa musiikkia niin lujalla kuin haluamme, eivät naapurit kuule", Evelyn lupasi nyökytellen. Kylmä syysilma selvensi päätä edes hieman, vaikka edelleen ajatukset olivat tahmaisia ja liikkuminen huojuvaa. Ainakin hän pysyi jaloillaan, mikä jotkut illat huomioon ottaen oli mitalin arvoinen suoritus. Nainen vilkaisi Sophieta.
"Haluatko takkini? Minun ei ole yhtään kylmä", Evelyn ilmoitti ja yritti kankeasti saada käsiään ulos takin hihoista. Mistä lähtien yhden vaatekappaleen riisuminen oli ollut niin hankalaa? Ehkä siitä lähtien, kun oli kumonnut liiankin kanssa alkoholia verenkiertoonsa.

Sophie kikatti, mikä olisi ollut jopa suloisen kuuloista ja näköistä, jos hän olisi ollut selvin päin. Hänellä oli yhtäkkiä taas tosi hauskaa, mikä sai hänet ottamaan muutaman tanssiaskeleen hänen pujotellessaan pöytien välistä ovea kohti. Hän halusi huudattaa musiikkia täysille pimeään yöhön. Sophien mielikuva illanvietosta ei sisältänyt mitään huonoja puolia, kuten musiikin herättämiä äkäpusseja tai liian alkoholin nauttimisen sivuvaikutuksia. Hän oli täysin unohtanut vastaavien asioiden olemassaolon.


Evelynin ehdottaessa, että he suunnistaisivat Sophien kodin sijaan hänen luokseen, Sophie ei ihan heti päässyt kärryille. Hän oli täysin muissa maailmoissa ja viesti saapui siksi perille pienellä viiveellä. Sitten sillä kesti vielä hetki muodostua hänen aivoissaan selkeäksi lauseeksi – tämän ajan Sophie käytti heiluen vähän sinne tänne ja näpräten ties mitä – viereistä tuolia, omaa paitaa, hiuksiaan… Maailma pyöri, mutta se tuntui hauskalta ja sitä paitsi nauratti.

”JOO MENNÄÄN.”

Innostus oli ylitsepursuavaa. Hän kompuroi Evelynin perässä ovesta ulos – kynnys oli tiellä – ja tuijotti haltioissaan suuntaan, johon Evelyn oli viittonut. Edessä ammotti suur ihmeellinen Slaley. Sophie ei edes tajunnut että oli kylmä, vaan huitoi vähättelevästi kädellään Evelynin tarjoamalle takille. Ei hän mitään takkia tarvinnut, täällähän oli lämmin. Varmana siitä, että osasi epämääräisten ohjeiden pohjalta perille, Sophie lähti harppomaan eteenpäin, vaikka tasapaino välillä heilahtelikin, eivätkä askeleet olleet aivan linjassa toistensa kanssa.

Sophien into sai Evelynin nauramaan ääneen. Tämä oli kerrassaan loistava ilta. Hänen pitäisi useamminkin tehdä jotain tällaista. Huomenna hän voisi olla eri mieltä, mutta juuri nyt tämä vaikutti parhaalta idealta ikinä. Nainen hoiperteli katua pitkin ja päätti heilauttaa käsivartensa pidemmän harteille. Se toi sopivasti vakautta kävelyynkin, joten kerrassaan loistava idea, lyhyempi nainen onnitteli itseään. Hän kompuroi jalkoihinsa, mutta säilytti tasapainonsa. Idea märälle asfaltille sukeltamisesta ei ollut yhtään niin viihdyttävä kuin ajatus musiikin soittamisesta kotona, joten parempi pysyä pystyssä.

"Minä asun tuossa", Evelyn kertoi ja viittasi oikeaa taloa kohden. Hän joutui hetken haparoimaan etupihan portin kanssa, ennen kuin he saattoivat jatkaa matkaa ulko-ovelle asti. Hän kuuli Fuegon haukahtavan, kun hän alkoi sovittaa avainta lukkoon. Se osoittautui yllättävän hankalaksi - hän oli aivan varma, että lukko liikkui.
"Toivottavasti et pelkää koiria", nainen totesi kuultuaan vihdoin lukon naksahtavan auki lukuisten yritysten jälkeen. "Fuego on kiltti koira", hän koki vielä tarpeelliseksi ilmoittaa kun heilautti ulko-oven suurella liikkeellä auki ja ovenkarmeista tukea hakien suuntasi sisään. Punaruskea pitbull saapui heti tervehtimään omistajaansa häntä heiluen, joskin alkoholin hajuinen nainen sai koiran epäröimään. Fuego jäikin keskelle käytävää seisomaan ja miettimään, olisiko hyvä lähestyä vai parempi piiloutua keittiön pöydän alle. Lopulta koira näytti valitsevan piiloutumisen, kun Evelyn löi päänsä seinään kumartuessaan aukaisemaan kenkiään. Hän potki kengät jonnekin päin eteistä ja jatkoi käytävää eteenpäin, viittoen innoissaan Sophieta kohti olohuonetta, josta äänentoistolaitteet löytyivät. Nainen tukeutui seiniin luoviessaan tietä olohuoneeseen ja kompastui siitä huolimatta kynnykseen niin, että päätyi konttaamaan olohuoneen puolella. No, kotonahan sitä jo oltiin, Evelyn lohdutti itseään. Täällä oli ihan sallittua ryömiä ja nauraa järjettömästi kaikelle.

Sophien tasapaino heilahti pahasti, kun Evelyn tarttui häneen kiinni. Jotenkin hänen onnistui kuitenkin pitää itsensä pytyssä; kävihän lyhyempi nainen tukitolpasta. Sophie katseli silmät suurina Evelynin taloa. Oli aina jännää päästä kylään uuden hyvän ystävän luokse – alkoholia nautittuaan Sophie käsitti kaikki vastaantulijat vähintäänkin vanhoiksi kavereiksi. Sophie nojasi seinään Evelynin sählätessä lukon kanssa. Hänestä tuntui, että ilman tukea voisi olla vaikea pysyä täysin suorassa. Olipa jännää, miten maailma tällä tavalla heilui. Hauskaa… Täytyisi varmaan juoda useammin.

Ajatus unohtui, kun hän kompuroi sisään ja näki Evelynin koiran. Sophie tömähti polvilleen ja kurotti halaamaan koiraa, mutta ele ei näyttänyt vakuuttavan otusta. Sophie ynähti jotain koiran, Fuegon – nimi meni hänen päässään yhtä sekaisin kuin Fla-, hänen oman hevosensa nimi juuri nyt, perään, kun se karkasi pois huoneesta. Sophie jäi kökkimään eteisen lattialle ja huitoi Evelynille epämääräisiä käsimerkkejä ilmaistakseen ymmärtäneensä tämän viittoilun. Sitten hän keskittyi seuraavaan ongelmaan: kenkiin. Sophie istui nyt lattialla melkein risti-istunnassa ja tarrasi päättäväisesti oikean jalan kenkäänsä jonka kiskaisi voimalla pois ja tiputti lattialle. Sama toistui toisen kengän kohdalla.

Hän kompuroi pystyyn kompuroiden, mutta kiitettävällä vauhdilla, tarrasi heti kiinni seinään, jotta ei lentäisi naamalleen ja hengitti sitten kerran syvään. Taas alkoi naurattaa ja itseään hyssytellen, koska nyt oli yö ja yöllä piti olla hiljaa, hän pääsi vihdoin perille olohuoneeseen. Hän katseli kiinnostuneena Evelynin konttaamista, mikä sai hänet nauramaan vielä enemmän ja istahti muka sirosti sohvan käsinojalle.

Nainen vain nauroi Sophielle, joka saapui todistamaan hänen ylpeydenhetkeään lattian rajassa. Tyttö näytti istahtavan sohvan käsinojalle niin kovin epävakaasti, tai ehkä se oli vain hänen maailmansa, joka oli epävakaa. Ehkä Sophie ei putoaisi sohvalta, vaikka maailma huojuikin. Evelyn nauroi hakiessaan sohvasta tukea, jotta pääsi polvilleen ja siitä yrittämään jaloilleen. Yritykseksi se jäikin, sillä naisen tasapaino petti tuesta huolimatta. Istahdettuaan uudestaan lattialle, hän risti jalkansa ja hymyili leveästi Sophielle. Mitä he olivatkaan tulleet tänne tekemään? Aivan, musiikkia!

"Millaista musiikkia haluat kuunnella?" Evelyn kysyi yrittäessään uudistuneella päättäväisyydellä jaloilleen. Nainen kömpi kirjahyllyjen luokse ja aukaisi yhden kaapin ovista. Sieltä paljastui äänentoistojärjestelmä, johon yhdistettyjä kaiuttimia oli ympäri olohuonetta. Hän painoi laitteen päälle vain aavistuksen epävakain sormin ja vilkuili olkansa yli Sophieta.
"Jotain tanssittavaa?" Hän kysäisi naurua äänessään selatessaan soittolistoja. Hän ei tiennyt, miten pysyisi jaloillaan jos yrittäisi tanssia, mutta eipä sillä väliä ollut. Ei täällä ollut ketään todistamassa, mitä he tekisivät. Paitsi Fuego, mutta Fuego ei kertoisi kenellekään. Ei edes koirakavereilleen, sillä Fuego oli kovin luotettava. Todella, todella luotettava, oikeastaan. Evelyn nauroi ääneen ajatusketjulleen ja poistui soittimen luota. Hän otti muutaman hoippuvan askeleen kohti aukeaa tilaa sohvan edessä. Fuegon punainen pää kurkisti oviaukosta, mutta yhtä nopeasti koira katosi näkyvistä. Ilmeisesti otus oli saanut tarpeekseen alkoholin hajuisesta omistajastaan.

Evelynin nauru sai Sophien nauramaan yhä enemmän. Hän katsoi odottavasti vanhempaa naista, kun tämä istui lattialle risti-istuntaan. Tanssimaan tänne oli tultu, eikä istumaan. Mutta ehkä Evelynillä oli jokin hauska yllätys mielessä.

”Jotain hyvää! Jotain tanssittavaa.”


Sophie ei ollut aivan varma osasiko hän tanssia. Hän ei muistanut. Mutta juuri nyt hänestä tuntui että hän oli supertähti, joka oli voittanut monen monta tanssipalkintoa – jostain. Kaapin oven takaa paljastuva näky ansaitsi innostuneen taputuksen. Sophie suorastaan pomppi paikoillaan siinä valloittamassan sohvannurkalla, mutta lopetti yhtäkkiä kuin seinään ja otti tukea ensin väärällä kädellä, sohaisten tyhjää ilmaa, ja sitten toisella kädellä, osuen tällä kertaa sohvan selkänojaan.

Jonkinlaisen tasapainon saavutettuaan Sophie päätti kompuroida pystyyn. Hän oli suhteellisen varma, että siten oli hauskempi tanssia. Hän nousi tukea haparoiden seisomaan ja otti muutaman tanssiaskeleen Evelyniä kohti, vaikka ei kuullutkaan vielä musiikkia. Sophie ei oikeastaan enää ajatellut koko musiikkia. Hänen päässään oli alkanut soimaan varsin omalaatuinen sekoitus tanssikappaleita, joiden siivittämänä hän alkoi heilua täysin omia aikojaan.

Evelyn nyökkäili ponnekkaasti, vaikka se saikin maailman heittämään kuperkeikkaa. Musiikki alkoi virrata kaiuttimista, joita oli piiloteltu ympäri huonetta. Hän käänsi äänenvoimakkuutta suuremmalle - eihän tanssimusiikkia voinut hiljaa kuunnella! - ja hoippui avoimelle lattialle sohvan eteen, viittoen innoissaan Sophieta nousemaan ylös. Uusimmat listahitit vaihtuivat lennosta vanhempiin tanssilattian tähtibiiseihin ja takaisin uutuuksiin, kun kaiuttimista raikasi DJ-lista. Nainen heilui musiikin tahtiin, ottaen silloin tällöin suunnittelemattomia sivuaskelia, kun tasapaino meinasi pettää. Ihme kyllä, hän pysyi pystyssä eikä päätynyt pää edellä olohuoneen seinään. Evelyn hymyili leveästi liikkuessaan ympäri paksun maton peittämää lattiaa mukamas sulavin tanssiaskelin. Alkoholi teki jokaisesta huipputanssijan, ainakin tanssijan itsensä mielestä. Onneksi täällä ei ollut ketään muuta kuin Sophie todistamassa, miltä he näyttivät.

"Laula mukana!" Nainen hihkaisi kun aiempi kappale vaihtui jokaiselle klubivieraalle tutuksi uudeksi, rytmikkääksi tanssiversioksi legendaarisesta Rhythm of the Night -kappaleesta. Evelyn ainakin laulaa kailotti biisin mukana samalla kun tanssi suorastaan riehakkaasti. Täällä ei tarvinnut miettiä, miltä näytti tai oliko tämä fiksuin mahdollinen idea. Se hyvä puoli siinä oli, että oli kotinsa suljettujen ovien ja ikkunoiden takana suojassa. Hän saattoi antaa musiikin virrata alkoholin sumentaman mielen halki ja nauttia rytmistä, jonka tahtiin oli helppo liikkua.

Musiikki vain lisäsi Sophien heilumista, joka alkoi jo muistuttaa jotain uudempaa nykytanssin muotoa. Sophie ei tuntunut tajuavan, että hänen tanssityylinsä hienous oli hyvin tulkinnanvaraista. Samoin oli kyllä hänen lauluäänensä soveltuvuus kenenkään korville soveltuvaksi. Siitä huolimatta Sophie otti ilomielin vastaan Evelynin ehdotuksen laulamisesta ja alkoi raakkua biisin mukana. Hän antoi kovan vastuksen Towerin korpeille. Fiilis nousi koko ajan ja samalla hänen heiluvasta tanssityylistään tuli yhä villimpää.

Liika pomppiminen tosin kostautui: Sophie tajusi etäisesti, että olisi paha juttu, jos hän pysähtyisi. Oli parempi pysyä koko ajan liikkeessä, sillä muuten hän ei pysyisi pystyssä. Tämä tapahtui ikään kuin itsestään, mikä tosin sai maailman heilumaan vielä villimmin. Vähän turhankin villisti; yhtäkkiä Sophie tajusi tarvitsevansa tukea jostain ennen kuin jalat menisivät lopullisesti solmuun. Hän otti asiakseen ilmoittaa asiasta Evelynille. Hoippuen toista kohti Sophiella oli ajatuksena tarttua tästä kiinni tukea saadakseen. Hänen askeleensa suuntautuivat kuitenkin selvästi ohi Evelynistä, eikä hän onnistunut kuin huitaisemaan toista. Sophie pyörähti paikoillaan tarkoituksenaan pyytää anteeksi, mutta hän sekosi sanoissaan ja kompastui vihdoin omiin jalkoihinsa. Sophie kompuroi takaperin törmäten lopulta seinään. Hän nojasi siihen iloisena sen tarjoamasta vakaasta tuesta. Maailma kyllä pyöri edelleen, eikä ilmeisesti aikonut pysähtyä ollenkaan.

Evelynin tanssia pystyi kutsua tanssimiseksi lähinnä jos oli niin juovuksissa kuin heiluja itse. Hän pysyi juuri ja juuri jaloillaan huojuessaan musiikin tahdissa, joka tosin naisen korvissa muuttui joka toinen silmänräpäys. Sophien yllättävä hoippuminen jonnekin kauas hänen ohitseen sai Evelynin nauramaan huitaisusta huolimatta. Nainen nauraa räkätti niin kovin, että kumartui kaksin kerroin ja päätyi lähes kaatumaan suoraan kasvoilleen. Hän sai käden viime hetkillä väliin, muttei edes yrittänyt nostaa itseään ylös, vaan tyytyi istahtamaan alas lattialle. Se ei ainakaan katoaisi alta.
"Paras ilta ikinä!" Nainen julisti naurua yhä äänessään. Hän taputti kutsuvasti paikkaa lattialla vieressään kuin siinä olisi maailman paras istumapaikka. Humalaisessa mielessä maton peittämästä lattiasta tuli vähintäänkin puoli metriä paksu joustinpatja, joten totta kai tässä istuminen kävi järkeen.

Hän peruutti lattialla epävarmoin liikkein nojaamaan sohvaa vasten. Siinä oli huomattavan paljon tukevampi istua, sillä risti-istunnassakin maa tuntui pyörivän. Selkää vasten tuntuva sohva vakautti maailmaa edes hieman. Ainakaan lattia ei enää näyttänyt värähtelevän musiikin tahdissa eivätkä seinät tanssineet polkkaa.
"Meidän on ehdottomasti tehtävä tämä uudestaan", hän hihkui välittämättä siitä, kuinka sopivaa moinen olisi. Kai aikuiset ihmiset nyt saivat pitää hauskaa silloin tällöin? Kai Sophie oli aikuinen? Pakkohan tuon oli, kun oli saanut ostettua juotavaakin. Ehkä. No, ei se ollut hänen ongelmansa. Ei hän ollut houkutellut Sophieta pubiin, toinen oli ilmestynyt sinne ihan omasta tahdostaan ja oikeastaan, jos tarkkoja oltiin, niin hän oli pitänyt huolta nuoremmastaan tuomalla tuon turvallisesti neljän seinän sisään, olkoonkin, että ne seinät tuntuivat pyörivän kamalasti. Ei tuollainen voinut olla turvallista. Hänen pitäisi soittaa rakennustarkastajille ja vaatia jotakuta korjaamaan ongelma.

Sophie liukui istuma-asentoon seinään nojaten. Hänen teki mieli hihkua Evelynin julistuksen puolesta, mutta sanat tarttuivat kurkkuun ja ulos taisteli vain epämääräinen äännähdys. Sophie yritti kammeta itsensä istuma-asennosta edes kontalleen, jotta saisi suunnattua Evelynin luokse. Seisominen ei vielä vähän aikaa sitten ollut vaikuttanut tempulta eikä miltään. Nyt Sophien pienessä päässä kuitenkin kaikui ääni, jonka mukaan lattialla oli paljon mukavampaa. Maailman näki jännällä tavalla aivan eri persp-… Aivan eri näkökulmasta. Sophien onnistui päästä kontilleen vasta toisella yrityksellä.

Sophie oli puolimatkassa matolle Evelynin luokse, kun toinen karkasi sohvan luokse. Sophien jo valmiiksi epäilyttävän määrän keskittymistä vaativa konttaaminen osoittautui liian vaikeaksi haasteeksi, kun pitikin muuttaa suuntaa. Hän lysähti lattialle ja yritti epätoivoisesti raahata itseään sohvaa kohti, mutta turhaan.

Ei tämä mattokaan paha paikka ollut. Sophie painoi päänsä siihen kiinni. Matto haisi koiralle. Kotonakin haisi koiralle. Pehmoinen matto oli niin mukava ja häntä väsytti. Musiikki pauhasi korvissa, mutta Sophie ei enää saanut siitä selvää. Silmät tuntuivat raskailta kuin joku olisi kiinnittänyt niihin painot, joten Sophie sulki e suosiolla. Alkoholin sumentamissa aivoissa kaikki kuulosti epämääräiseltä etäiseltä kohinalta. Viimeisillä voimillaan Sophie käpertyi, jos ei ihan kerälle niin ainakin melkein, ja sammui.


[Selvyyden vuoksi: Sophien taju on nyt sit kankaalla todennäköisesti aamuun asti.]

Evelyn kiskoi itsensä puoliksi jaloilleen ottaen raskaasti tukea sohvasta, kun Sophie lähti ryömimään hänen suuntaansa. Hän nauroi innoissaan ja taputti käsiään, kun Sophie pääsi matolle ja jäi siihen, eikä hetkeen edes tajunnut toisen nukahtavan. Evelyn kampesi itsensä sohvalle puoli-istuvaan, puolimakaavaan asentoon ja kurkotteli kädellään kaukosäädintä kohti, jotta voisi sammuttaa musiikin. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, mitä nappia painamalla moinen ihme tapahtuisi, joten hän paineli kaikkia yhtä aikaa, kunnes musiikki yllättäen katkesi. Hän luopui tyytyväisesti kaukosäätimestä, joka lipesi humalan kangistamista sormista ja putosi kolahtaen lattialle. Evelyn sulki omatkin silmänsä ja antoi alkoholin ja väsymyksen tuoman rauhan vallata pienen kehon. Hetkessä hengitys muuttui tasaisemmaksi, kun uni vei aivan liikaa alkoholia nauttineen mielen omaan valtakuntaansa.

---

Märkä ja kylmä olivat kaksi ensimmäistä sanaa, jotka kulkivat pään halki auringon jo noustua aikaa sitten. Evelyn raotti varovaisesti silmiään vain nähdäkseen jotakin sumeaa, joskin ruosteenpunaista vain muutaman sentin päässä kasvoistaan. Mitä ihmettä? Tahmeat ajatukset vaativat useamman silmäyksen naisen räpytellessä kiivaasti silmiään, ennen kuin Fuegon punertava pää sai tarkemman muotonsa. Ruskea kirsu oli märkä ja kylmä tökkiessään omistajan kaulansivua ja poskea, kun koira yritti herätellä Evelyniä parhaan taitonsa mukaan.
"Fuego", hän sai murahdettua käheällä äänellä ja kohotti toisen kätensä työntääkseen koiraa kauemmas. Liike oli varsin huono idea, sillä maailma tuntui saman tien heittävän kuperkeikkaa. Evelyn sulki silmänsä ja yritti karistaa moista harteiltaan. Hän oli juonut aivan liikaa viime yönä, sillä hän ei heti muistanut, koska viimeksi olisi joutunut kärsimään krapulasta - varsinkaan tällaisesta. Yleensä hän sai jättää krapulan potemisen muille, vaan ei tänään.

Hitaasti muistot edelliseltä yöltä alkoivat rekisteröityä mieleen, joka pohti, mitä ihmettä hän teki sohvallaan. Yleensä hän sentään heräsi sängystään, eikä ollut edes tuonut vieraita miehiä mukanaan. Oliko hän tällä kertaa? Nainen kohotti päätään sohvan tyynyjen seasta katsellen varovaisesti ympärilleen. Turhia liikkeitä sopi vältellä. Olohuoneen näkeminen sai loppuillan tapahtumat palaamaan ajatuksiin: hän oli ollut Sophien kanssa pubissa ja oli tuonut nuoremman naisen mukanaan tänne, jotta he voisivat... tanssia. Kyllä, niin he olivat halunneet tehdä.
"Huomenta", hän kähähti kysyvästi miettien, joko toinen alkoi löytää tajuaan vai oliko hän etuajassa koiransa takia. Evelyn ei edes halunnut vilkaista kelloa - hän ei halunnut tietää, kuinka paljon se oli, sillä oli paljon lohdullisempaa elää uskossa, että oli vasta aamu. Fuegon innokkaasta häsellyksestä ja märistä tassuista (kyllä, koiran tassut olivat märät, Evelyn huomasi sen nyt, kun koira oli nostanut toisen jalkansa hänen päälleen) päätellen Fuego oli jo itse ulkoiluttanut itsensä takapihalla, joten kellon täytyi olla jo enemmän kuin aamuseitsemän. Hitto. Hän oli niin kovin suunnitellut, että olisi tänään mennyt tallille, vai oliko se sittenkin Newcastleen? No, johonkin kuitenkin. Jos tämänhetkisestä olosta saattoi mitään päätellä, ei hän menisi yhtään mihinkään keittiötä ja kylpyhuonetta lukuunottamatta.

[Insert: an incredibly long and heartfelt apology.]

Sophie tajusi etäisesti, että hänen suupielestään valui kuolaa. Hän mutristi suutaan ja pyyhkäisi unisena suupielen hihaansa, joka haiskahti lähietäisyydeltä vahvasti viskiltä. Outo haju raahasi hänet hereille unesta, jota Sophie ei muistanut. Hän uskotteli itselleen, että niin kauan kuin hän pitäisi silmänsä kiinni, olisi hän yhä unten mailla.

Hänen oli kylmä ja makuualusta oli kova. Patjalla hän ei ainakaan maannut, eikä egpytiläisestä puuvillasta valmistetuista pehmeistä lakanoista ei ollut tietoakaan. Sophie hytisi ja kääri neuletta paremmin ylleen. Ajatukset tuntuivat juuttuneen sementtin, joten hänellä kesti tovi ihmetellä sitä, ettei hän maannut sängyssään. Epämukavasta alustasta hän tajusi makaavansa lattialla. Oliko hän tippunut sängystä? Mutta ei hänen mattonsa tuntunut samalta kuin se, jonka päältä hän nyt heräili.

Sophie yritti vääntäytyä mukaampaan asentoon. Samalla hän siristi silmiään hieman alistuneena kohtaloonsa – herääminen tuntui välttämättömältä nyt, kun hän ei hahmottanut missä oli. Samassa tuntui, kuin joku olisi iskenyt hänen päähänsä taltan. Sophielta pääsi epätoivoinen voihkaisu. Yritys löytää mukavampi asento loppui kuin seinään. Viiltävä kipu sai Sophien toivomaan, että joku pamauttaisi hänen päänsä seinään, jotta tajuttomuus veisi kivun mukanaan.

Lihaksiin hiipivästä jäykkyydestää Sophie sai itsepintaisesta päänsärystä huolimatta pääteltyä, että hän oli oletettavasti maannut tässä jo pidempään. Hän erotti läheltään rapinaa, jonka tunnisti automaattiseksi koiran liikkeiksi. Hetken hän ihmetteli, oliko hän raahannut Puppyn mukaansa… sinne missä ikinä nyt olikaan. Sophie hahmotti silmäkulmastaan sohvan. Tämä oli siis olohuone.

Muistikin alkoi palailla, kun hän vilkaisi tarkemmin viskiin tahrautunutta neuleen hihaa, jonka hän oli venyttänyt muodottomaksi vedettyään sen unissaan nyrkkinsä peitoksi. Näky palautti mieleen hataria muistikuvia lasillisesta Evelynin kanssa. Mistä päätellen nainen oli – toivon mukaan – jossain lähettyvillä. Tällaisesta päättelykyvystä tässä kunnnossa pitäisi saada mitali.

”´mmmenta…?”
Sophie mutisi kokeeksi. Ääni oli kostean ja kylmän yön jäljiltä hieman käheä, eikä mutinaa luultavasti erottanut edes sanaksi. Sophie ei suonut tälle ajatustakaan, vaan sullki silmänsä ja keskittyi liikkumaan mahdollisimman vähän. Silmät kiinni oli mukavampi olla. Pimeää ja turvallista, vaikka ei edelleenkään mukavaa. Olikohan oikeasti jo aamu? Toivottavasti ei. Sophie ei aikonut liikkua yhtään mihinkään vielä pitkään aikaan. Peiton hän kyllä halusi. Mielellään nyt eikä myöhemmin. Hän oli ollut Evelynin kanssa pubissa. Miksi? Ei aavistustakaan. Sophie ei ollut ihan varma, oliko hän ylipäätään juonut viskiä. Hän muisti kyllä saapuneensa pubiin, mutta mitä pidemmälle hän iltaa yritti muistella, sen katkonaisemmiksi muistikuvat kävivät. Sophie kelasi edellisen illan tapahtumia taaksepäin. Ennen pubia hän oli… Puhunut puhelimessa äidille.

”Hitto.”
Sophie yritti kammeta itseään pystyyn tarkoituksenaan syöksyä etsimään puhelintaan, mutta hän ehti tuskin kyynärpäidensä varaan ennen kuin päässä heitti ja paljon. Sophie lysähti ähkäisten takaisin makuuasentoon, tällä kertaa vatsalleen.