[Y] Anteeksi kaiken antaa ehkä huominen

21. heinäkuuta, aikainen aamu

Hän oli kuullut, että matkaa tallille autotietä pitkin kertyisi lähemmäs seitsemän kilometriä, ja että sinne kulkisi myös jokin lyhyempi reitti peltojen halki, vaan täällä hän kulki autotien laidassa kulunut, tummanvihreä rinkka selässään. Hänen koko omaisuutensa oli mahtunut siihen - ja oikeastaan tilaakin oli jäänyt runsaasti. Juoksuproteesi kulki huolettomasti rinkan päällä ja muutoin se oli täynnä vaatteita sekä muutamia muistoesineitä. Hänen vaatteidensa lisäksi rinkassa oli luonnoslehtiö, muutama lyijykynä, puukko, kulunut nahkakantinen raamattu sekä kenkälaatikko, joka oli täynnä kuvia, kirjeitä ja muita pieniä esineitä. Ei hän muuta tarvinnut. Hän oli elänyt vähemmälläkin, joten siihen verrattuna tavaraa oli jo nyt kertynyt aivan liikaa.

Hän vilkaisi rannekelloaan. Varttia yli kuusi. Hänellä oli enemmän kuin riittävästi aikaa löytää tiensä tallille. Löysiin, kuluneisiin farkkuihin ja tiukkaan, valkoiseen toppiin pukeutunut nainen käveli rinkka selässään puiden reunustamaan hiekkatietä pitkin vihellellen tuttua marssisävelmää. Sawyer käänsi päätään kuullessaan epämääräisen korskahduksen oikealta puoleltaan. Nainen jatkoi matkaansa aavistuksen jännittyneempänä, vilkuillen silloin tällöin metsän suuntaan. Järki sanoi, ettei siellä mitään ollut, mutta vuosien valppaus rintamalla jätti moisen huomiotta. Terävä katse haravoi metsää ja käsi hapuili vaistomaisesti asetta olalta, vaikka kuukausiin sellaista ei ollut enää tullut kannettua mukana. Liikettä ei näkynyt, joten Sawyer veti syvään henkeä, suoristi selkänsä ja jatkoi eteenpäin itsevarmoin askelin, joista oli vaikea päätellä, että hän käytti proteesia. Hän oli keskellä Englannin maaseutua. Täällä ei olisi vihollissotilaita aseiden kanssa odottamassa mitä tahansa liikkuvaa kohdetta, jota ampua. Hän oli vain typerä, heikkohermoinen sotaveteraani.

Talli näkyi jo edessäpäin suurena, massiivisena rakennuksena. Sawyer kiinnitti huomiota tyhjään parkkipaikkaan ja suureen hiekkakenttään oikealla puolellaan kulkiessaan rytmikkäin askelin tallipihaa kohden. Matala jyminä sai hänet pysähtymään ja vilkaisemaan taivaalle. Outoa. Ukkospilviä ei näkynyt, mutta silti jyminä toi hänen mieleensä myrskysäät.
Maa tuntui tärisevän, mikä sai naisen kiepahtamaan ympäri ja tuijottamaan kentän yli laitumelle, jonka metsän suojista saapui lauma hevosia. Sawyer tuijotti nelistäviä hevosia ihailua katseessaan. Harva asia näytti kauniilta enää sodan kauhujen jälkeen, mutta pää korkealla laukkaava, jalon ja ylpeän näköinen tamma onnistui siinä. Muu lauma seurasi johtajaansa villissä nelissä, joka sai maan värisemään. Hevosten askeleet sinkosivat ruohoa ja multaa ilmaan, kun ne kiisivät laitumen aidan viertä, kääntyivät laajalalla kaarella ja palasivat yhtä vauhdilla takaisin metsän suojiin.
Sawyer kohotti kätensä otsalle tervehdykseen, joka oli niin painunut lihasmuistiin, ettei tuottanut enää pienintäkään epäröintiä. Hän heilautti käden alas terävällä, tarkalla liikkeellä kunnianosoitukseksi hevosille, jotka eivät moisesta mitään ymmärtäneet. Nainen kääntyi jälleen tallia kohden ja vilkaisi kelloaan. Puoli seitsemän. Hänen oli tarkoitus tavata herra Logan näihin aikoihin, mikäli sihteerimies oli tiennyt yhtään mitään.

Tallista astui ulos mies, joka näytti täsmäävän annettua kuvausta. Sawyer asteli varmoin askelin miehen eteen.
"Oletteko te herra Logan, sir?" Nainen kysyi kurinalaisella, virallisella äänellä katsomatta miestä silmiin. Hän ei osannut katsoa tuntemattomia ihmisiä silmiin, vaan tuijotti mieluummin suoraan eteenpäin kuin katsoisi keskustelukumppanin läpi - tai joissakin tapauksissa yli.
"Kyllä olen, mutta sano vain Kamir", tallimestari vastasi lämpimän hymyn kera. "Sinä taidat olla Julia Sawyer?"
"Pelkkä Sawyer, sir, jos saan pyytää", hän korjasi kasvot ilmeettöminä. Kukaan ei ollut vuosiin kutsunut häntä Juliaksi, joten tuntui omituiselta edes yhdistää etunimeä omaan itseensä. Hän oli ollut alokas Sawyer, sotilas Sawyer, kersantti Sawyer, mutta ei koskaan Julia.
"Zoe Winter, yksi tallityöntekijöistämme, on lupautunut perehdyttämään sinut tallin käytäntöihin. Hän vastaa mielellään kaikkiin kysymyksiisi. Hän saapunee piakkoin", Kamir kertoi lempeällä äänellä. Sawyer nyökkäili puheen lomassa, mutta ei keskeyttänyt sanoakseen mitään. Hän kulki miehen perässä tallia kohden. "Mikäli haluat, voit viedä rinkkasi huoneellesi", mies totesi vilkaistuaan kelloaan.
"Se kulkee vaivatta mukana, sir", Sawyer vakuutti. Hän veisi rinkan huoneelleen sitten kun olisi riittävästi aikaa tutkia koko alue kunnolla. Hän epäili, ettei löytäisi huonettaan ilman kolistelua ja valojen sytyttelyä, joten oli parempi odottaa, että kaikki olisivat hereillä. Hän oli jäänyt siihen uskoon, että he jakoivat oleskelutiloja ja muita yhteisiä tiloja kaikkien työntekijöiden kesken.

Zoe oli toivonut, että Kamirin edellisiltaiset sanat olivat vain huono vitsi tai painajaista, joka väistyisi aamuun mennessä, mutta kellon soidessa puolta tuntia tavallista aikaisemmin, oli naisen todettava, ettei niin ollut. Hän oli noussut ylös ärtyneenä, pukenut päälleen nopeasti ja syönyt haluttomasti aamupalaa. Tarkistettuaan, että kaikki päivää varten tarvittava oli mukana, oli hän lähtenyt tallille kiukkua silmissään. Paulus oli vaikuttanut aivan liian hyväntuuliselta edellisenä iltana, minkä olisi pitänyt soittaa hälytyskelloja. Paulus ei ikinä ollut hyväntuulinen.
Vaan eipä hän ollut odottanut, että Kamir oikeasti lykkäisi jonkun pätemättömän, uuden tallityöntekijän hänen vastuulleen. Kuka tahansa osasi esitellä tallialueen ja perehdyttää uuden työntekijän tallin tavoille. Koulutettu simpanssikin pystyi siihen. Valitettavasti heillä ei ollut koulutettuja simpansseja, mutta luolamies-Paulus oli kaikista lähimpänä, joten olisi nyt antanut moisen riesan sille. Mutta ei, Kamir oli lyönyt päänsä ja mennyt aivan sekaisin laittaessaan jonkun Julian hänen vastuulleen.
Askeleissa oli kireyttä, kun hän saapui kivetylle tallipihalle. Tummissa silmissä säkenöi kiukku. Loistavaa. Hän saisi opettaa jollekulle idiootille, rikkaalle kakaralle, millaista hevosenhoitajan arki oikeasti oli.

"Huomenta Kamir", hän tervehti miestä, joka näytti esittelevän Socksin laivastonsinistä loimea pitkälle, kovakuntoiselle naiselle. Zoe kiinnitti heti huomiota valkoiseen toppiin, joka paljasti lihaksikkaat käsivarret. Okei, ehkä kyseessä ei ollut mikään rikas kakara. "Huomenta Julia", Zoe jatkoi ystävällisyyttä tavoittelevalla äänellä. Se vain oli hankalaa, kun ärtymys lapsenlikaksi joutumisesta kohotti jälleen päätään.
"Sawyer, jos saan pyytää", kurinalainen vastaus kuului hetkessä. Zoe nyökkäsi. Saihan sitä aina pyytää. Hän voisi jopa yrittää muistaa.
"Kiitos kun lupauduit perehdyttämään hänet, Zoe", Kamir kiitti lempeällä tavallaan. Sanat saivat Zoen veren kiehahtamaan. Helvetin Paulus! Hän ei ollut lupautunut yhtään mihinkään, ja halusi sanoa sen Kamirille, mutta nieli kiukkunsa viime hetkillä. Hän ei antaisi Paulukselle sitä iloa, että valittaisi perehdyttämisestä, tai mies tietäisi voittaneensa.
"Totta kai", nainen tyytyi sanomaan aavistuksen tukahtuneella äänellä. Kiukun nieleminen ei kuulunut hänen vahvuuksiinsa.
"Sawyer ei ole ennen tehnyt töitä tallilla tai hevosten parissa, joten perehdytä hänet huolellisesti", Kamir ohjeisti ja saatuaan nyökkäyksen Zoelta, suuntasi jatkamaan aamutallia.

Zoe sai vaivoin peiteltyä inhon ja halveksunnan täyttämän katseensa. Tämäkin vielä. Toinen ei ollut vain pätemätön, kuten Paulus, vaan täysin tietämätön, mitä hevosiin tuli. Hän olisi jumissa idiootin kanssa seuraavan kuukauden. Hän joutuisi opettamaan, miten päin talikkoa pidettiin ja kestämään valitukset kipeistä lihaksista ja jumiutuneesta selästä. Paulus saisi maksaa tästä kalliisti. Nainen sulki silmänsä laskeakseen viiteen. Tuntiessaan olevansa jälleen kontrollissa, nainen kääntyi Sawyerin puoleen.
"Tule, näytän sinulle paikkoja samalla kun hoidan aamutallin", Zoe sanoi teeskennellyn iloisella äänellä. Nainen kierrätti uutta tulokasta ympäri tallirakennusta, osoitellen milloin mitäkin ja kertoen, miten tai mihin sitä käytettiin. Sawyer kuunteli tarkkaavaisesti, mutta seurasi enemmän toisen naisen kehonkieltä ja äänensävyjä kuin varsinaisesti sitä, mitä Zoe sanoi. Hän oli tottunut arvioimaan ihmisiä ja kategorisoimaan heitä nopeasti erilaisiin ryhmiin. Zoe oli ehdottomasti luonteeltaan enemmän käskijä kuin käskytettävä, se kävi selväksi jo ensimmäisten minuuttien aikana.
"- ja tänne tuodaan kaikki varusteet. Ne pidetään huolellisesti paikoillaan hevosten nimillä varustetuissa telineissä ja kaapeissa", nainen esitteli varustehuonetta. Ensimmäistä kertaa koko kierroksen aikana Sawyer näytti todella katselevan ympärilleen silmillä, jotka näkivät ja painoivat asioita mieleen. Ryhdikkään naisen päässä surrasi, kun hän imi tietoa varustehuoneen moitteettomasta järjestyksestä itseensä. Se tuntui kodikkaalta.

Zoen mieliala parani heti, kun hän saattoi jättää Sawyerin siivoamaan yleisiä oleskelutiloja yläkertaan ja lähteä itse Paddy Bluen kanssa maastoon. Hän oli onnistuneesti valinnut eri reitin maastoon puskaratsuilla lähteneiden työkavereidensa kanssa ja saattoi nyt nauttia luonnosta ja hiljaisuudesta ravatessaan Paddylla kumpuilevien nummien halki tuttuja reittejä. Mielettömään kuntoon treenatulle hevoselle pitkätkin ravipätkät olivat vaivattomia ja vahvat lihakset siirsivät ruunaa eteenpäin kevyin askelin. Zoe nautti hevosen menosta ja pitkästä lenkistä, jonka he ehtisivät tehdä, ennen kuin aurinko nousisi niin korkealle, että päivästä tulisi kuuma. Seuraava maasto ei herättänyt yhtään niin paljoa hyviä ajatuksia naisen päässä, sillä hänen olisi mentävä muiden mukana Pacolla. Iltapäivän kenttätyöskentely taitavalla, hyväliikkeisellä Alekseillakaan ei ollut yhtä ihastuttava ajatus kuin joskus aiemmin, sillä se tarkoitti myös sitä, että hänen oli katsottava vierestä, kuinka Lucy ei pärjännyt herkän, kuumuvan mutta äärimmäisen taitavan Hookin kanssa.
Kunpa muut valloittaisivat pääkentän, niin hän voisi siirtyä Alekseilla pienemmälle kentälle tallin tuntumaan ja siten välttyä Hookin näkemiseltä. Vaan jos Bea toisi hullun Defyn pienelle kentälle, ei hän voisi jäädä sinne ja joutuisi pakon edessä jakamaan kentän Lucyn kanssa. Maanantaista oli nopeasti tullut yksi hänen inhokkipäivistään.

Sawyer imuroi oleskelutilaa yhtä ilmeettömänä kuin aina ennenkin. Siivotessaan huonetta, hän ei voinut olla pohtimatta, pidettiinkö tätä nyt vaativana fyysisenä työnä. Ehkä kaikki kohtelivat häntä tällä tavoin, koska hän oli rampa. Ehkä he ajattelivat, ettei hänestä ollut tekemään mitään sen raskaampaa kuin imurointia. Nainen siivosi tilan huolellisesti, jätti tavarat siisteihin riveihin omille paikoilleen ja palasi sitten tallin puolelle. Zoe oli sanonut, että tyhjiä tarhoja voisi siivota sen jälkeen kun yleiset tilat tallilla olivat kunnossa.
Hän haki kottikärryn ja talikon, suunnaten heti ensimmäisen tyhjän oritarhan luokse. Talikon käyttö vaati hetken totuttelua, mutta ensimmäisen tarhan jälkeen hän uskoi saaneensa otteen siitä, miten tuli toimia. Pieni ravistelu ennen siirtoa kottikärryihin osoittautui vaikeimmaksi, sillä hän ravisteli usein liian lujaa ja pudotti osan siivoamastaan lannasta siinä samalla. Seuraavan tarhan jälkeen sekin ongelma oli korjautunut, kun hän oppi paremmin tasapainottelemaan talikkoa käsissään.
Sawyer seisahtui paikoilleen ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan siivottuaan ensimmäisen rivistön neljä tyhjää tarhaa. Toisissa tarhoissa seisoi hevosia, joten niistä hän pysyi kaukana ja siirtyi aina seuraavan likaisen, tyhjän tarhan luokse. Pienet oritarhat olivat helppoja siivottavia, kun ei joutunut kävelemään pitkiä matkoja. Hän vilkaisi kelloaan ja kuljetti kottikärryt pienemmälle kentälle. Hän ehtisi siivota lannat sieltäkin ennen kuin Zoe palaisi.
Valkoinen toppi oli liimautunut selkään ja hiki valui noroina pitkin kasvoja, kun Sawyer työnsi kottikärryt lantalaan. Hän jätti talikon ja kottikärryt paikoilleen, marssi tallirakennukseen ja löysi nopeasti Zoen, joka puuhasteli tummanpapurikonkimon ruunan vierellä pesukarsinassa.

"Siivosin oleskelutilat yläkerrasta sekä pienemmän kentän ja tyhjät oritarhat", Sawyer ilmoitti jäädessään hyvän matkan päähän suuresta, täplikkäänkirjavasta hevosesta. Ruuna ei näyttänyt ilkeältä, mutta parempi vara kuin vahinko.
"Hyvä. Seuraavaksi saat auttaa yleisen siivoamisen kanssa. Melko samaa työtä, valitettavasti", Zoe totesi pestessään hikisen hevosen kylkeä. Rauhalliset, pitkät laukat ja sitäkin tasaisemmat ravipätkät olivat saaneet hevosen hikoilemaan ja Zoen hymyilemään. Hän oli jo melkein unohtanut aamuisen ärtymyksensä, mutta oli varma, että maastolenkki työkavereiden kanssa korjaisi tilanteen.
"Kuka se on?" Sawyer kysyi viitaten kädellään Paddyn suuntaan. Zoe pyöräytti silmiään pestessään hevosen kylkeä. Olisihan se pitänyt arvata, ettei Sawyer tunnistaisi Englannin jumalaisinta hevosta.
"Paddy Blue, olympiavoittaja", Zoe esitteli hevosen ylpeällä äänellä. Paddy hörisi naisen rapsuttaessa sen säkää viileän veden valuessa jalkoja pitkin. Ruuna ei näyttänyt tiedostavan omaa arvoaan sitten lainkaan roikuttaessaan alahuultaan rentona rapsutuksista ja vedestä nauttiessaan. Sawyer ei vaivautunut kysymään muuta vaan odotti, että Zoe sai pestyä hevosen. Siniharmaat silmät seurasivat tarkkaavaisesti jokaista naisen tekemää liikettä ja painoivat mieleen kaiken, mitä irti saivat. Hevonen pestiin viileällä vedellä, kuivattiin hassulla työkalulla jolla sai pahimmat vedet irti ja puettiin sen jälkeen kevyeen loimeen. Soljet menivät kiinni typerästi ristiin ja jokin naru pujotettiin hännän ali ja toinen takajalan ympäri, mutta ilmeisesti sen onnistuisi tekemään nopeasti, kunhan vain oppi tunnistamaan erilaiset narut. Siihen voisi tosin mennä aikaa.

He lähtivät yhdessä kottikärryjen ja kahden talikon kanssa laitumelle. Se oli kuulemma eläkeläisten ympärivuotinen laidun, mutta nyt hevosia ei näkynyt. Zoe osoitti kauempana näkyvää, järjettömän kokoista laidunta, jota reunustivat sähkölangat. Siellä näkyikin muutama hevonen, yksi hassun täplikäs kuin lehmä ja toinen pieni ja punainen kuin tulenliekki. He kiersivät laidunta järjestelmällisesti ympäri kottikärryjen kanssa ja siivosivat koko alueen reilussa tunnissa. Sawyer ei tiennyt, olivatko he olleet hitaita vai nopeita, mutta ainakin työkaveri vaikutti ihan tyytyväiseltä. Zoen tuskastuneista ilmeistä entinen sotilas oli päätellyt, ettei Zoe jäisi odottamaan häntä, jos hän ei pysyisi mukana vauhdissa. Onneksi sellaista ongelmaa ei ollut tullut eteen.
"Seuraavaksi olisi lounastauko", Zoe ilmoitti työntäessään kottikärryjä lantalaa kohti. Sawyer seurasi perässä omien kottikärryjensä kanssa. Hiukset olivat hiestä märät, sillä aurinko oli paistanut kuumasti. Idästä lähestyi kuitenkin synkkiä pilviä, jotka lupailivat sadetta viimeistään illaksi, mikä sai entisen kersantin tyytyväiseksi. Sade oli mukavaa, virkistävää ja rentouttavaa. Sade vaimensi turhat äänet, piti ihmiset sisätiloissa ja jätti luonnon vehreämmäksi.

Sawyer nappasi rinkkansa varustehuoneesta, johon sen oli aamun tutustumiskierroksella jättänyt ja suunnisti ohjeiden mukaan talolle. Hän oli käynyt siellä aiemmin, kun oli ollut mukana sopimassa työpaikasta, joten uskoi löytävänsä sisälle ilman sen suurempia kommelluksia. Hän vihelteli jälleen tuttua sävelmää marssiessaan tahdikkaasti taloa reunustavan, kauhtuneen puutarhan halki. Hänestä ei ollut puutarhaa hoitamaan, mutta pitkänä rehottavan nurmikon hän voisi leikata.
Nainen astui sisään ja suuntasi heti kaksion keittiön halki omaa huonettaan kohti. Hän oli kuullut, että Zoe jakaisi asunnon hänen kanssaan, joten ilmeisesti avoimena retkottava ovi sotkuisen oloiseen huoneeseen kuului toiselle naiselle. Hän suuntasi vihreänkirjavaan huoneeseen laskien rinkan seinän viereen. Hyväryhtinen sotaveteraani katsoi ympärilleen arvioivin silmin. Kaikki näytti oikein hyvältä ja siistiltä. Hän kotiutuisi varmasti. Parempi tämä oli kuin viidentoista asukkaan asuttama laitos armeijan reservien lähistöllä, joka oli täynnä toinen toistaan surkeammassa kunnossa olevia veteraaneja, jotka yrittivät löytää jalansijaa maailmasta, joka oli muuttunut niin paljon heidän vuosinaan rintamalla.
Hän vilkaisi kelloaan. Zoe oli sanonut tauon kestävän tunnin, joten hän ehtisi vallan mainiosti purkaa rinkkansa. Sawyer kävi tuumasta toimeen, nostellen siististi viikattuja vaatteita kaappiin. Vaatteet päätyivät suoriin, tarkkoihin riveihin siististi viikattuina. Sotilasuniformu päätyi henkarille ja kaappiin kaihoisan katseen ohella. Hän kosketti lähes hellästi sormellaan nimeään uniformussa. Kersantti Sawyer, palkittu sotilas, joka oli palvellut maataan uskollisesti vuodesta toiseen. King's Badge vasemmassa olkapäässä sai naisen hymyilemään. Hän oli ollut ensimmäinen nainen kouluttajansa työsuhteen aikana, joka oli saanut korkeimman tunnustuksen, joka alokkaalle myönnettiin. Hän oli ollut paras alokas heidän ryhmästään ja täyttänyt korkeat kriteerit, jotka tunnustuksen myöntämiselle oli asetettu. Hän oli kantanut merkkiä nöyränä mutta kunnialla ylentyessään armeijan poluilla.
Vaan nyt se kaikki oli takanapäin, sillä raajarikolle ei ollut tilaa armeijassa. Hänen olisi totuttava siviilielämään nyt tai ei koskaan. Hän oli kuullut tarinoita entisistä sotilaista, jotka eivät löytäneet paikkaansa kaoottisessa maailmassa, mutta ei aikonut olla yksi heistä. Hän ei ollut puhunut vanhemmilleen enää vuosiin, ei sen jälkeen, kun isä oli jyrkästi tuominnut Afganistanissa käydyn sodan heidän uskontonsa vastaiseksi ja julistanut, ettei voinut kutsua tappajaa tyttärekseen Jumalan edessä. Sawyer oli palannut sodan melskeeseen suomatta enää ajatustakaan vanhemmilleen.

Hän oli melko varma, etteivät vanhemmat edes tienneet hänen palanneen takaisin Englantiin. Hän ei ollut soittanut tai käynyt kylässä, ja armeija tuskin oli ottanut heihin yhteyttä sen jälkeen, kun hän oli vaihtanut ystävänsä henkilöksi, johon ottaa yhteyttä hätätilanteessa. Ehkä hänen pitäisi olla kunnollinen tytär ja ilmoittaa edes äidilleen, että hän oli palannut kotimaahan lähes yhtenä kappaleena eikä enää lähtisi komennuksille. Isälleen hän ei ollut yhtä valmis antamaan anteeksi.
Sawyer nosti pahvisen kenkälaatikon rinkasta. Hän laski kuluneen, hieman muodottamaksi kolhiintuneen pahvilaatikon lipaston laatikkoon uhraamatta ajatustakaan kirjeille ja kuville, joita se oli täynnä. Hän oli lukenut ne kaikki moneen kertaan, katsonut kuvia ja nauttinut siitä, mitä näki. Se oli hänen oma henkilökohtainen muistojen laatikkonsa. Täynnä tärkeiltä ihmisiltä saatuja viestejä, yhteisiä kuvia ja mukavia hetkiä. Siellä oli myös kortti, jonka hänen joukkueensa oli tehnyt hänelle, kun hänet oli lennätetty Englantiin sairaalahoitoa varten. Häntä harmitti edelleen, ettei hän ollut saanut sanoa parempia hyvästejä sotilaille, joiden kanssa oli jakanut kaiken.
Rinkka oli lähes tyhjä, joten se päätyi kaappiin odottamaan hetkeä, jolloin sitä jälleen tarvittaisiin. Ehkä jo huomenna, ehkä viikon päästä, ehkä vuoden kuluttua. Tulevaisuus ei ollut kiveen hakattua, joten hän oli valmis melkeinpä mihin tahansa. Kulunut, lukuisia kolhuja kestänyt puukko päätyi sängylle, tyynyn alle, sillä hän oli huomannut, ettei enää osannut nukkua ilman asetta, jota pitää kädenulottuvilla. Jostakin kumman syystä hänelle ei myönnetty aseenkantolupaa. Ihan kuin häntä pidettäisiin potenttiaalisena joukkomurhaajana, joka vain jonakin päivänä päättäisi lähteä kaupungille ja testata, kuinka monesta poliitikosta pääsisi eroon.

Sawyer otti eväänsä, eli lähinnä kuivahkon leivän, aavistuksen kolhiintuneen omenan ja muutaman kuivatun lihasuikaleen mukaansa ja suuntasi jälleen talleille päin. Hän pysähtyi seisoskelemaan puoliväliin matkaa ja katsomaan suuria, pienen valtion kokoisia laitumia, joilla hevoset laidunsivat suurina laumoina. Tätä hänen elämänsä olisi nyt päivästä toiseen, ainakin siihen asti, että hän löytäisi jotakin muuta tarkoitusta päivilleen. Hän saisi lapioida lantaa, kantaa painavia tavaroita, auttaa rakennustöissä ja hoitaa hevosia, jos työsopimuksen tietoihin saattoi luottaa. Se oli elämäntyyli, jollaista hän ei ollut edes osannut kuvitella itselleen. Hän ei ollut koskaan uhrannut ajatustakaan sille, mitä tekisi, kun jäisi eläkkeelle armeijasta. Hän oli aina olettanut, ettei palaisi rintamalta kuin ruumisarkussa.
Vilkaisu kelloon ajoi naisen jälleen liikkeelle. Hän suuntasi reippain askelin tallille omenankara yhä suussaan ja katseli ympärilleen. Zoea ei näkynyt missään, mutta toinen tallityöntekijä, jonka nimeä nainen ei millään muistanut, seisoi lähettyvillä. Tyttö tosin puuhasi harmaan, täplikkään hevosen parissa, joten Sawyer ei ollut varma, kuinka sallittua häiriköinti olisi.
"Anteeksi häiriö, neiti, mutta etsin Zoea", Sawyer sanoi kurinalaisella äänellä. Nainen puhui aina selkein ja lyhyin sananpainoin, kuulostaen siltä kuin huutaisi kaiken vaikka sanoikin sen hiljaisemmalla äänellä. Huonoryhtinen tyttö säikähti ja sai hevosenkin säpsähtämään huitaistessaan kädellään.
"Zoe meni hakemaan hevosta sisään", Lucy sanoi hiljaisella, pelokkaalla äänellä vilkaistessaan pitkää, ryhdikästä naista. Hän oli nähnyt naisen aiemmin Zoen perässä, joten tämä oli varmaan uusi tallityöntekijä Julia Sawyer.

Sawyer päätyi odottamaan varustehuoneella, että Zoe saapuisi. Tarkkaavaiset, siniharmaat silmät painoivat mieleensä kaiken armeijallisen siistissä huoneessa. Hän huomasi heti, etteivät kaikki varusteet olleet yhtä siististi paikoillaan. Selkeästi ihmisten välillä oli eroja. Zoen hevosten varusteet olivat kyllä oikeilla paikoilla, mutta ne eivät olleet suorissa, siisteissä riveissä, vaan vähän siellä täällä. Toisin oli, kun katsoi esimerkiksi Choven nimellä varustettuja kaappeja. Kaikki tavarat suojista rasvoihin olivat siisteissä riveissä, suorina ja täydellisessä järjestyksessä. Ne näyttivät samalta kuin Sawyerin vaatekaappi, mistä nainen oli tyytyväinen. Kuri ja järjestys oli kaiken a ja o.
"Me mennään maastoon, joten siivoa täällä. Osaatko pestä suitset?" Zoe ilmoitti saapuessaan varustehuoneeseen. Sawyerin kysyvä katse kertoi tarpeeksi, ja niin päivettynyt työntekijä sipaisi turhautuneena hiuksiaan korvan taakse. "Okei, lakaise sitten tallikäytävä. Sen jälkeen voit vaikka öh… no kysy Kamirilta, eiköhän hänellä ole jotakin muutakin tekemistä kuin laitumien siivoamista."

Sawyer odotti, että kuusi ratsastajaa ratsuineen poistui tallista. Hän katsoi ratsukoiden perään luuta käsissään mietteliäänä. Hän oli päivän mittaan nähnyt välähdyksiä työntekijöiden välisestä yhteistyöstä ja kemiasta, suhtautuen mielenkiinnolla ihmisten välisiin suhteisiin ja vallan jakautumiseen. Vuodet johtotehtävissä rintamalla olivat opettaneet hänelle paljon ihmisten välisestä hierarkiasta, minkä vuoksi kaikki ryhmät kiinnostivat häntä. Jokaisella ryhmällä oli oma dynamiikkansa, joka rakentui joko hyväksi tai huonoksi jäsentensä myötä. Hän oli ollut huomaavinaan, että Zoe pyrki ottamaan johtoasemaa joka kerta kun siihen tarjoutui mahdollisuus, mutta muut, erityisesti juroilmeinen Paulus, eivät tuntuneet hyväksyvän Zoen asemaa mukisematta. Tilanne kiinnosti häntä. He asuivat käytännössä yhdessä, joten riidat ja valtataistelu eivät voineet tehdä mitään hyvää tilanteelle.
Hän lakaisi tallikäytävää antaen ajatustensa vaeltaa muissa työkavereissaan. Hän ei tuntenut ketään kunnolla, Zoestakin tiesi vain naurettavan vähän, mutta oli jo silti rakentanut mielessään jokaiselle tietynlaisen persoonan. Se kuva varmasti muuttuisi, mitä enemmän hän saisi seurata muiden työskentelyä, mutta tällä hetkellä hän pitäisi kiinni saamastaan käsityksestä. Zoe kohteli muita aavistuksen alentuvasti, joko luonteensa tai jonkin muun, ulkopuolisen syyn tähden, mikä ei suinkaan tehnyt Zoesta hänen mielestään yhtään sen mukavampaa tai vähemmän mukavampaa ihmistä. Luoja tiesi, miten alentuvasti hän oli kohdellut alokkaita tai sotilaita, jotka tekivät jotakin tyhmää.
Sawyer epäili, että työ tällaisessa ympäristössä pakottaisi hänetkin harjoituttamaan sosiaalisia taitojaan. Kersanttina sosiaalisiksi taidoiksi oli laskettu kyky antaa käskyjä, kyky vastaanottaa käskyjä ja kyky neuvotella annettavista tai saaduista käskyistä. Hänen oli osattava kohdella ylempiään kunnioittavasti ja alempiaan alistavasti, mutta siihen sosiaaliset taidot olivat jääneet. Teltoilla ei keskusteltu säätilasta tai pohdittu, kenen tulisi voittaa Miss Universumi. Leirissä puhuttiin siitä, kuka oli nähnyt mitäkin, kuka tiesi mitäkin ja kuka oli lähdössä suorittamaan jotakin tehtävää. Keskustelu oli ollut tarkasti sotatoimiin rajattua. Lisäksi he olivat kaikki olleet läheisiä ja luottaneet henkensä toistensa käsiin, kuten oli pakko, kun lähti yhdessä piirittämään jotakin vihollisen tukikohtaa. Se oli ollut ympäristö, jossa pakon edessä tyhjänpäiväinen keskustelu oli korvattu tärkeämmillä, läheisimmillä asioilla. Oliko ihmekään, jos small talk ei kuulunut hänen vahvuuksiinsa?

Tallikäytävä tuli puhtaaksi, joten nainen vei luudan pois ja suuntasi yläkerran toimistoon etsimään Kamiria. Portaiden kiipeäminen oli edelleen aavistuksen kömpelöä, sillä hän ei aina osannut aivan arvioida, missä kohtaa proteesin jalkaosa oli, joten välillä hän päätyi potkaisemaan oikean kenkänsä portaaseen. Kärsivällisellä kiipeämisellä ja kaiteesta otetun tuen avulla hän kuitenkin pääsi portaat ylös ja saattoi koputtaa toimiston oveen.
"Hei Sawyer", Kamir tervehti nähdessään, kuka ovella seisoi jäykästi kuin asennossa. "Tule toki sisään."
"Tulin pyytämään lisää töitä, sir", Sawyer sanoi kohteliaasti siirryttyään muutaman askeleen oviaukosta peremmälle. "Tallikäytävät on lakaistu ja oritarhat, pieni kenttä ja eläkeläisten ympärivuotinen laidun ovat puhtaat", nainen kertoi, ladellen ulkomuistista sanoja, joita Zoe oli viljellyt työnteon lomassa. Hän ei tiennyt, mitä eroa oli oritarhoilla tai tammatarhoilla, mutta ei hänen tarvinnutkaan, niin kauan kuin joku osoittaisi sormella, mitä tarhaa hän lähtisi puhdistamaan.
"Ahkeraa työtä. Voisit seuraavaksi käydä isomman ratsastuskentän kimppuun. Se on saatava puhtaaksi ennen kuin muut ratsastavat siellä ja saavat hiekan pöllyämään", Kamir ohjeisti. Sawyer nyökkäsi, kääntyi ja poistui toimistosta ripein askelin. Hän haki jo tottuneesti kottikärryt ja talikon, käyden pääkentän kimppuun tarmolla, joka usein rinnastettiin johonkin eläimelliseen. Hän kaipasi fyysistä rasitusta ja kipeitä lihaksia, jotka huusivat armoa. Hän oli tottunut aloittamaan aamunsa pitkillä lenkeillä, kuntopiireillä ja kilpailulla, mutta joutunut luopumaan siitäkin palattuaan siviiliin. Hän ei ollut ehtinyt lenkille tänäkään aamuna, eikä muutaman kilometrin rauhallinen marssi Slaleystä Rosings Parkiin ollut riittänyt kuluttamaan häntä riittävästi.

Muut palasivat maastosta ja hoitivat hevosensa. Sawyer pyöri Zoen perässä päivätallin ajan, mutta sen jälkeen nainen kehotti lähtemään takaisin talolle, sillä mitään varsinaista työtä ei ollut enää jäljellä. Sawyer nyökkäsi ja lähti kävelemään marssitahtia talolle päin. Vanhoista tavoista oli vaikea päästä eroon, joten hän huomasi jälleen viheltävänsä tuttua marssimelodiaa pysyäkseen oikeassa tahdissa. Hän vaihtoi farkut löysiin, kuluneisiin verkkareihin, joissa oli armeijan rusehtavaa maastokuviointia. Samalla kerralla proteesikin pääsi vaihtoon. Juoksuvaatteisiin pukeutuneena nainen astui ulos kaksiosta ja lähti kevyessä hölkässä seuraamaan hiekkatietä peltojen halki.
"And if I die in combat zone, box me up and ship me home!" Nainen lauloi juostessaan autiota tietä pitkin. Hän ei enää osannut juosta hiljaisuudessa, se oli käynyt selväksi ensimmäisen kuukauden aikana. Armeijan tavoista oli vaikea päästä eroon, ja valitettavasti marsseja ja aamulenkkejä tahdittavat huutolaulut olivat yksi niistä. Sawyerin vauhti oli kova hänen juostessaan pitkin, vaivattomin askelin hiekkatietä pitkin. Vuosien tekniikka ei ollut kadonnut mihinkään, vaikka oikean jalan tilalle oli tullut proteesi. Ensimmäisen parin kuukauden totuttelun jälkeen hän oli todennut pystyvänsä juoksemaan kuten ennenkin, jos vain unohti proteesin olemassaolon kokonaan. Hän oli aina juossut paljon, eikä aikonut lopettaa nyt.
"Pin my medals upon my chest! Tell my mama I did my best!" Sawyer jatkoi hengästymättä. Askelten rytmi pysyi vaivatta samana, kun mukana oli laulu, joka rytmitti jokaisen askeleen paikan tarkoin. Hän antoi jalkojensa kuljettaa itseään halki peltojen laulaen mennessään. Sadekuuro, jota hän oli koko päivän odottanut, oli vihdoin saapunut heidän ylleen. Taivas repesi ja kaatoi vettä juoksevan naisen niskaan, joka ei hidastanut hetkeksikään ihmettelemään säätä. Sawyer jatkoi yhtä tasaisella tahdilla eteenpäin kuin oli tehnyt aiemminkin, laululla yhä juoksuaan rytmittäen.
"Mama, mama don't you cry, Marine Corps motto is do or die!"

Hän palasi läpimärkänä mutta tyytyväisenä asunnolle kolme varttia myöhemmin. Hän oli päätellyt juosseensa päälle kymmenen kilometriä, mutta seuraavalla kerralla olisi katsottava tarkka pituus reitille, jotta hän voisi ottaa aikaa ja alkaa juosta itseään vastaan. Hän oli juossut hitaammin kuin yleensä sekä siksi, että oli satanut, mutta myös siksi, että maasto oli ollut uutta ja tuntematonta, eikä hän ollut halunnut eksyä. Käytyään kylmässä suihkussa ja vaihdettuaan päälleen puhtaat vaatteet, saattoi hän istua sängylleen miettimään jatkoa päivälleen. Kello ei ollut edes puoli kuutta, joten tässä oli vielä vaikka kuinka paljon aikaa.
Sawyer kaivoi esiin luonnoslehtiön ja lyijykynän, nojaten seinään sängyllä istuessaan. Proteesijalka odotti lipaston laatikossa, mutta hän ei epäillyt tarvitsevansa sitä juuri nyt. Ei hän ollut mihinkään menossa. Karkea luonnos uljaasta hevosesta laukkaamassa pää korkealla sai nopeasti tarkempaa muotoa, kun nainen palasi muistoissaan aamuun, jolloin oli nähnyt lauman saapuvan metsän suojista. Hän uppoutui hahmottelemaan yhtä jos toistakin hevosta, koettaen muistella, miltä muut olivat näyttäneet johtajansa varjossa. Hän kuuli, kuinka Zoe saapui sisään tuntia myöhemmin, mutta ei kiinnittänyt mitään huomiota kämppikseensä. Sawyer käänteli kynää käsissään tottunein, vaivattomin ottein, eikä joutunut kertaakaan haparoimaan luodessaan tummempaa ja vaaleampaa sävyä yhdestä ja samasta kynästä.
Hän vilkaisi lopputulosta hyväksivästi, käänsi sivua ja teroitettuaan kynän kävi uudestaan toimeen. Kuvaan päätyi kaunis, vanha kivisilta, jonka hän oli ylittänyt lenkillään. Takana aukesivat laajat pellot ja metsän laita, joka näytti tummalta sateessa, jonka hän kuvaan piirsi. Nainen jätti keskeneräisen työn lipaston päälle loikkiessaan yhdellä jalalla hiljentyneen asunnon halki kylpyhuoneeseen. Zoe oli joko nukkumassa tai sitten muualla, sillä asunto oli hiljainen. Sawyer pesi hampaansa, vilkaisi peilikuvaansa ja suuntasi sen jälkeen petiin tyytyväisenä päiväänsä.

Ensimmäinen yö sujui valvoessa. Hän ei nukkunut silmänräpäystäkään, vaan kuunteli vanhan kartanon ääniä jatkuvassa valppaudessa. Koirien kynsien rapina, tuulen ujellus ulkona, Zoen matala kuorsaus ja kattoa rummuttava sade pitivät naista hereillä. Sawyer sulki silmänsä käsi tyynyn alla puukon varteen kietoutuneena ja koetti tyhjentää mielensä terapeutin ohjeiden mukaan. Se oli vaikeaa, sillä mitä enemmän nainen yritti keskittyä vain yhteen asiaan - sateen tasaiseen ääneen -, sitä enemmän muistikuvat muista sateisista päivistä tunkeutuivat hänen mieleensä.
Ennen kuin hän huomasikaan, oli hän jälleen Afganistanissa, ajamassa autolla kaatosateessa hiekkatietä pitkin. Heitä oli kolmen auton saattue partioimassa aluetta, mutta sade oli tehnyt reissusta lähes turhan. Kukaan ei nähnyt tarpeeksi kauas voidakseen sanoa, mitä viholliset aikoivat. He eivät aina edes tienneet, oliko tumma kohta maassa kivi vai teltta ennen kuin pääsivät lähemmäs.
"Käännytään ympäri", käsky oli välitetty radioiden kautta kaikille autoille. He toimivat ohjeiden mukaan ja lähtivät palaamaan leiriä kohden. He eivät ehtineet kauas, kun näkivät takaa lähestyvän, vanhemmanmallisen auton. Tuskin kukaan oli ehtinyt edes varottaa muita, kun takaa-ajava auto oli avannut tulen.
He olivat toimineet hetkessä, vuosien aikana hiotulla rutiinilla. Kersantti Sawyer tähtäsi ja ampui vasemman eturenkaan puhki samaan aikaan kuin alikersantti Johnson puhkaisi oikean. Auto heittelehti tien laidalta toiselle ja tuli taukosi, kun kuljettaja koetti saada autoa hallintaansa. He eivät lopettaneet ampumista ennen kuin auto jäi kauas taakse ja satelliittipuhelimesta kuului leiristä annettu käsky vetäytyä tulitaistelusta.

Ulkoa kuului räsähdys, mikä sai naisen ponnahtamaan istualteen puukko esiin vedettynä. Hän hengitti tihein, pinnallisin vedoin ja tuijotti suurin silmin ympärilleen, koettaen paikallistaa äänen lähteen. Muistikuvat sota-ajoista välkkyivät mielessä. Räjähdykset saivat korvat soimaan, kylkeä pisti ja tulituksen ääni ei tauonnut hetkeksikään. Vihertävän sävyinen huone lomittui päällekäin hiekkaisen autiomaan kanssa, eikä hän hetkeen tiennyt, missä oikeasti oli. Sateen ääni vaimeni konekiväärien pauhunan keskellä, voimistui jälleen ja katosi kokonaan. Sawyer laski puukon sängylle ja piteli päätään käsiensä välissä, ravistellen voimakkaasti.
"Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita murheelliset, he saavat lohdutuksen. Autuaita kärsivälliset, he perivät maan", Sawyer kuiskasi hiljaa edelleen päätään ravistellen. Hän toisti ulkomuistista vuorisaarnan alkua, jonka oli oppinut ulkoa jo ennen kuin osasi kirjoittaa koko nimensä.
Kun nainen avasi sinertävän harmaat silmänsä, ei huone enää muistuttanut aavikkoa, osin romahtaneita rakennuksia tai telttajonoja, vaan kauniisti sisustettua huonetta Englannissa, mikä se olikin. Sawyerin kädet puristuivat nyrkkiin. Hän löi nyrkeillään reisiään muutamaan kertaan purkaen siten turhautumistaan. Hänen oli ollut jo tarkoitus päästä eroon takaumista, jotka iskivät varoittamatta ja yllättäen. Hän oli elänyt nämä tilanteet jo Afganistanissa, joten miksi hänen täytyi palata niihin kerran toisensa jälkeen vielä kotonakin?

Nainen vilkaisi kelloaan, joka näytti puoli viittä. Hän petasi sänkynsä nopein, lihasmuistiin painunein liikkein, joutuen vain hetken ihmettelemään, miksi peitto näytti erilaiselta. Aivan, sänky oli leveämpi ja peitto paksumpi kuin Afganistanissa. Yhtä ripeästi hän puki lenkkivaatteet päälleen yhdellä jalalla tasapainoillen, ennen kuin saattoi kaivaa kaappiin asettelemansa juoksuproteesin esille ja kiinnitti sen oikeaan jalkaansa tottunein sormin. Hän nousi ylös sängystä ja liikkui niin hiljaa kuin mahdollista asunnon ulko-ovelle. Zoen tasainen kuorsaus vakuutti hänet siitä, ettei nainen ollut herännyt, joten hyvällä omatunnolla hän saattoi sulkea oven ja lähteä juoksemaan.
Ensimmäinen kilometri sujui tasaisessa, hiljaisessa tahdissa, kun hän verrytteli edellisen päivän jäljiltä aavistuksen kankeita lihaksiaan. Päästyään metsän suojiin, saattoi hän hyvällä omatunnolla kiristää tahtia hakemalla tuttua rytmiä vuosia hoilatuista lauluista. Sade oli kastellut hänet hetkessä märäksi, mutta moinen epämukavuus oli pientä ja unohtui hetkessä, kun hän sai keskittyä siirtämään jalkaansa vaivattomasti toisen edelle. Sade laantui, kunnes katkesi kokonaan, mutta hän jatkoi juoksemista. Jos ajantajuun ja kykyyn arvioida etäisyyksiä saattoi luottaa lainkaan, oli hän juossut viitisen kilometriä hiekkaisia tietä pitkin, jotka kumpuilivat peltojen ja nummien keskellä, kun sade vihdoin katkesi kokonaan ja pilvet väistyivät nummien yltä.

Aurinko nousi varttia yli viisi luomaan kylmää, kullanhohtoista valoaan heräilevään metsään. Sawyerin tasainen, vaivaton askellus kantoi häntä eteenpäin samalla tahdilla kuin aiemminkin, eikä hän ollut hidastamassa. Nainen ei ollut edes hengästynyt, vaan hengitti tasaisesti sisään ja ulos, kuten hänelle oli jo pienenä opetettu. Laulu oli jäänyt, kun rytmi tuntui säilyvän ilman sitäkin, joten Sawyer saattoi vain nauttia tunteesta, jonka liikunta sai aikaan. Hän ihaili heräilevää luontoa ympärillään juostessaan reipasta vauhtia metsien, peltojen, nummien ja niittyjen halki kiemurtelevillä poluilla.
Hän palasi asunnolle varttia yli kuusi lähes tyytyväisenä juoksuaikaansa. Kun vartin saisi nipistettyä pois, voisi hän olla jälleen tyytyväinen. Hän oli tottunut juoksemaan puolimaratoneita puoleentoista tuntiin, joten siihen aikaan oli päästävä takaisin. Amputaation aiheuttama tauko treenissä näkyi ja tuntui yhä, minkä vuoksi hän oli juossut rauhallisemmin. Huipulle oli palattava rauhallisesti, juoksemalla pitkiä matkoja monta kertaa viikossa, ei kertarykäisyllä, tai hän onnistuisi tuhoamaan toisenkin jalkansa, jos fysioterapeutin sanoihin saattoi luottaa. Kuulemma ei tekisi hyvää vasemmalle jalalle, jos hän yllättäen rasittaisi polvea ja nilkkaa pitkillä ja nopeilla juoksulenkeillä, joilla vaati itseltään enemmän kuin mihin pystyi.
Mutta Sawyer oli päättänyt, että marraskuuhun mennessä hän juoksisi puolimaratonin puoleentoista tuntiin, joten treeni oli alkanut rauhallisella tahdilla, hyvältä pohjalta. Hänellä oli parempi kunto kuin suurimmalla osalla ikäisistään, joten hän ei hetkeäkään epäillyt, etteikö pystyisi parantamaan aikaansa, kunhan vain oikeasti saisi mahdollisuuden juosta. Siinä oli taas yksi hyvä syy sille, miksi työt Rosings Parkissa olivat houkuttaneet niin kovin. Täällä oli hyviä lenkkipolkuja ja mielettömiä mahdollisuuksia treenata rankassa maastossa.

Nainen suuntasi suihkuun tyytyväinen hymy huulillaan. Zoe veti edelleen sikeitä omassa huoneessaan, mikä huvitti Sawyeria. Hän ei ymmärtänyt ihmisiä, jotka saattoivat nukkua aamukuutta pidempään. Hän oli aina herännyt kuuteen menessä, oli sille tarvetta tai ei. Hän kävi tapansa mukaan kylmässä suihkussa, vaikka varmasti lämmintäkin vettä olisi ollut saatavilla ja kuivasi itsensä pyyhkeeseen nopeasti. Koko suihkussakäyntiin oli kulunut seitsemän minuuttia, mikä oli kaksi minuuttia kauemmin kuin armeijassa oli annettu aikaa. Hän syytti siitä jalkansa puuttumista. Kun joutui tasapainoilemaan yhdellä jalalla märällä, liukkaalla lattialla, käytti tavanomaisiin askareisiin aina hetkisen pidempään.
Hän pesi hampaansa ja siirtyi sen jälkeen takaisin huoneeseensa aikaiseksi aamupalaksi kelpaava banaani käsissään. Hän söisi neljän viljan puuroa hetken päästä, kunhan olisi ensin pukenut päälleen ja muutoinkin valmistautunut edessä olevaan päivään. Hänen ei tarvitsisi olla tallilla ennen kuin kymmeneltä, mutta ehkä ketään ei haittaisi, jos hän tulisi siivoamaan vaikka eilen puhdistamatta jääneitä tarhoja jo kahdeksalta. Toimettomuus ei sopinut hänelle, ja kun hän oli jo hereillä, ei hän nähnyt mitään syytä olla tekemättä jotain hyödyllistä. Mutta ensin aamupalaa.

Puuro oli vaivaton keittää, kun käytössä oli niin loistavat välineet. Ei ollut puhettakaan kiikkeristä, ruosteisista retkikeittimistä tai lepattavasta nuotiosta, jossa lämpö ei ikinä ollut tasaista. Puuron tekeminen oli suorastaan naurettavan helppoa, kun ei tarvinnut huolehtia mistään muusta. Hän söi puuronsa nopeasti, pakkasi evästä päivää varten ja valmistautui muutoinkin lähtemään tallille. Hän sulloi kuluneeseen reppuunsa muutaman hedelmän lisää, heitti repun selkäänsä ja lähti tummanharmaaseen toppiin pukeutuneena marssimaan kohti tallirakennusta. Haalistuneet farkut roikkuivat löysinä naisen päällä, mutta moiset muotiseikat eivät kuunnostaneet häntä. Hän ei ollut enää vuosiin miettinyt pukeutumistaan muun kuin mukavuuden kannalta.

Kello oli vasta varttia yli seitsemän, joten hän jäi norkoilemaan tammojen laitumen sähköaidan tuntumaan, katsellen tietyllä kunnioituksella suurta hevoslaumaa. Johtajatamma oli helppo tunnistaa, sillä se kantoi itseään eri tavalla kuin yksikään toinen seuralaisistaan. Sawyer huomasi jälleen kerran kohottavansa oikean kätensä otsalleen tervehdykseen, jolla oli joka aamu tervehtinyt ylempiään ja alempiaan leirissä. Nyt hän tarjosi samaa tervehdystä hevoselle, joka ei varmaan edes tiedostanut hänen olemassaoloaan.
Vaan ei hän tervehtinyt hevosta hevosen vaan itsensä takia. Hän kaipasi rutiineja, jopa niinkin pieniä ja yksinkertaisia kuin asennossa seisominen ja lippaan veto. Ehkä hänellä ei enää ollut ylempää sotilasmestaria komentamassa asentoa, mutta ei se estänyt häntä sitä tekemästä itsekseen. Rutiinit olivat tärkeitä, sillä ne pitivät hänen päivänsä järjestyksessä ja loivat illuusion kontrollista. Niinä pieninä hetkinä, kun hän saattoi palata takaisin kersantti Sawyeriksi, hän tiesi sataprosenttisen varmasti, mitä teki elämällään.

Valitettavasti se tunne rapisi heti pois, kun hän laski kätensä ja astui askeleen eteenpäin. Hän oli jälleen pelkkä Sawyer, joka ei enää tuntenut itseään Juliaksi tai papin tyttäreksi, vaan entiseksi sotilaaksi, joka oli heitetty takaisin siviilielämään kuin puhkikulunut rätti. Mikään ei enää tuntunut tutulta tai turvalliselta tässä maailmassa, joka oli täynnä kaaosta ja muutosta. Kaikki oli koko ajan liikkeessä, eikä hän löytänyt keinoa päästä mukaan liikkeeseen. Hän vain seurasi sivusta kaoottista vilinää ja yritti ymmärtää, mitä oli meneillään.
Hän vilkaisi hevoslaumaa, joka laidunsi kaikessa rauhassa tuoretta, vehreää ruohoa syöden. Johtajatamman ylpeä, jalo pää kohosi aina välillä ruohikosta katsomaan koko laumaa, ennen kuin tamma jatkoi syömistään. Sawyer hymyili pienesti mielikuvalle jalosta eläimestä vartioimassa muiden ruokailua. Aitojen sisällä ei ollut saalistajia, jotka voisivat uhata hevosia, mutta silti eläimet olivat varuillaan jollakin vaistomaisella tasolla, ihan kuten hänkin.
Kyllähän jokainen järkevä ihminen tiesi, ettei Slaleyn metsissä piileskellyt sissitaistelijoita aseineen, vaan silti hän vilkuili olkansa yli kuullessaan epäilyttäviä rasahduksia. Hän tiesi olevansa turvassa omassa huoneessaan, sillä halveksivasta asenteestaan huolimatta Zoe ei ilmestyisi oviaukkoon konekiväärin kanssa keskellä yötä, mutta siitä tiedosta huolimatta hän valvoi yönsä kuunnellen pienintäkin ääntä ja odottaen, koska jotakin tapahtuisi. Hän odotti räjähdystä, huutoa, tulitaistelun ääniä tai yksinkertaista soran ratinaa partioivien sotamiesten kenkien alla. Ne olivat ääniä, joihin hän oli tottunut heräämään tai ääniä, joiden keskellä hän oli tottunut elämään. Muutama kuukausi rauhallisessa Englannissa ei vielä muuttanut tilannetta.

Jos hän oli aivan rehellinen itselleen, mitä hän kovasti yritti olla, hän ei enää osannut kutsua tätä saarivaltiota kodikseen. Hän oli aina palvellut kotimaataan ylpeydellä ja kunnialla, eikä ollut pelännyt mitään siirtyessään rintamalle. Hän oli rohkaissut muita miehiä ja naisia säilyttäen vahvan, ylpeän asenteensa. Jossakin välissä hiekkaisista erämaista oli tullut tutumpia maisemia kuin vehreistä nummista. Samoin osittain romahtaneista, vaaleista hökkeleistä oli tullut enemmän kodin oloisia kuin kauniista, kivisistä taloista puutarhoineen ja hienoine suihkulähteineen. Hän tunsi olonsa eksyneeksi maailmassa, josta oli ollut erossa niin pitkään.
Nyt ei auttanut kuin löytää oma paikkansa maailmassa, joka tuntui kaikelta muulta kuin omalta. Täällä ei elämä ollut kiinni siitä, huomasiko tähtäimen kimalluksen kirkkaassa auringossa ajoissa vai ei. Täällä selvisi töitä tekemällä. Rahalla sai ruokaa ja katon päänsä päälle, eikä muulla tuntunut olevan väliä. Hänen elämällään oli aina ollut tarkoitus ja päämäärä. Jokainen askel, jonka hän oli ottanut, oli vienyt häntä kohti jotakin suurempaa ja tärkeämpää. Nyt se päämäärä oli poissa, eikä millään tuntunut olevan mitään tarkoitusta.

Hevosen terävä hirnahdus palautti hänet siihen hetkeen. Uljas, elegantti täysiverinen heitteli päätään ja ponnisti vahvoilla takajaloillaan liikkeelle, saaden muun lauman seuraamaan perässään. Tammat kiihdyttivät huimaavaan neliin ja katosivat puiden suojiin ylpeän johtajattarensa askelten perässä. Sawyer vilkaisi tallia kohden, lähtien reippain askelin rakennuksen suuntaan. Kello oli juuri lyömässä kahdeksan. Hän voisi aivan hyvin aloittaa työpäivänsä, vaikka palkatta, kunhan vain saisi rauhaa ajatuksiltaan fyysisen työn myötä.

1. elokuuta, aamupäivä

Sawyer oli puolentoista viikon aikana kehittänyt itselleen rutiineja. Ne auttoivat häntä hahmottamaan päivien kulkua ja rytmittämään elämäänsä. Hän huomasi olevansa tyytyväisempi tietäessään jo ennalta, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Ensimmäisenä muotoutunut rutiini oli herääminen. Herätyskello soi 4:45 joka aamu, mutta hän oli usein hereillä ennen sitä. Kellon soidessa hän antoi itselleen luvan nousta ja syödä banaanin, joka odotti jo valmiina lipaston päällä. Sawyer petasi sängyn armeijallisella tarkkuudella ja nopeudella. Sen jälkeen hän puki päälleen lenkkivaatteet, eli mustan, kulahtaneen topin ja maastonkirjavat housut, joiden oikea lahje oli leikattu lyhyeksi proteesia varten. Hän veti lenkkitossun vasempaan jalkaansa, sitoi sen nopeasti ja lähti lenkille kun kello löi viisi.
Hän juoksi samaa tietä pitkin joka aamu. Hän oli mitannut matkan puhelimensa avulla, ja tiesi sen olevan tarkalleen 21 kilometriä pitkä. Hän juoksi tasaisella tahdilla, palaten varttia vaille seitsemän talolle. Joskus hän kohtasi aamutallia tekemään lähdössä olevia työkavereitaan, mutta useimpina aamuina hän saattoi vain astua suoraan sisään, riisua proteesin ja suunnata suihkuun.
Kuuden minuutin suihkun jälkeen hän puki päälleen löysät, auringossa haalistuneet farkut ja yhden lukuisista harmaista topeistaan. Lyhyet hiukset sai juuri ja juuri poninhännälle. Hän siirtyi kaksion keittiöön keittämään itselleen aamupuuron. Syötyään puuronsa hän lähti tallille maastonvihreä reppu selässään. Hän oli puhunut Kamirin kanssa. Häntä ei haluttu nähdä tallilla missään nimessä ennen kahdeksaa paitsi niinä aamuina, kun hän hoiti aamutallia Zoen kanssa. Eli kerran viikossa. Kamirin mielestä hänen ei pitäisi tulla töihin ennen kymmentä, ellei Zoella ollut liikutettavia jo aiemmin. Hän oli vastustanut kaikella kunnioituksella ja ilmoittanut, että saapuisi kahdeksaksi joka aamu.

Vaan aikaa oli silti aina liikaa. Kello oli tuskin puolta kahdeksaa, kun hän oli jo suorittanut joka-aamuisen tervehdyksensä tammojen laitumen kohdalla. Hän pysähtyi, seisoi minuutin asennossa ja tervehti sitten hevosia koskettamalla oikean kätensä sormenpäillä otsaansa. Se oli tuttu liike, joka kumpusi suoraan selkäytimestä ja takasi hänelle hetken verran jotakin tuttua ja turvallista. Sen jälkeen hän monesti istahti alas joen varteen, kaivoi repustaan mustakantisen vihkon ja lyijykynän, jatkaen edellisen päivän luonnosta tai aloittaen uuden. Hän vilkaisi satunnaisesti mallia laiduntavista hevosista antaessaan kynänsä lentää paperilla.
Kellon lyödessä kahdeksan hän astui sisään tallin ovista ja katseli ympärilleen. Zoea ei vielä näkynyt Paddy Bluen kanssa. Hän oli suurella vaivalla opetellut Zoen rakkaudella hoitaman hevosen nimen, sillä oli nähnyt kylmät katseet, joita sai osakseen puhuessaan Paddysta "hevosena" tai "täplikkäänä". Hänestä Täplikäs oli oikein osuva nimi tummankirjavalle hevoselle. Siinä paha missä mainitaan - Zoe saapui juuri Paddyn kanssa talliin. Sawyer ei edes odottanut mitään kehotusta, hyvän huomenen toivotuksia tai muuta vastaavaa perehdyttäjältään, vaan suuntasi suoraan varustehuoneeseen. Hän haki Paddyn harjalaatikon ja palasi Zoen luokse.

"Sillä aikaa kun käyn maastossa Paddyn kanssa, siivoa yleiset tilat. Tänään saapuu taas valmennettavia, joten tallin on oltava edustavassa kunnossa", Zoe ohjeisti harjatessaan pehmein, pitkin vedoin hevosen kylkeä. Sawyerin siniharmaat silmät seurasivat jokaista liikettä, kun nainen koetti katsomalla oppia sen, minkä oppi parhaiten itse tekemällä. Hän oli saanut harjata muita hevosia, mutta Paddysta Zoe oli pitänyt hänet kaukana. Ehkä sillä oli jotakin tekemistä olympiakisojen voiton kanssa, tai sitten Zoe oli muuten vain ominut ruunan itselleen.
Zoen lähdettyä hän oli suunnannut siivoamaan ohjeiden mukaan. Kuulemma viikonlopun jälkeen hän olisi omillaan ja saisi vastuuhevosensa, eikä enää seuraisi Zoen varjona. Ajatus tuntui omituiselta. Hän oli käynyt läpi 32-viikkoisen liittymiskoulutuksen armeijassa, ja nyt hän sai kahden viikon sinnepäin-perehdytyksen, kun tiesi töistään vähemmän kuin aikanaan armeijasta. Hän olisi mielellään seurannut muiden varjoina vaikka puoli vuotta, kunnes olisi mielestään oppinut tarpeeksi.

Mutta nyt oli totuttava töihin kahden viikon perehdytyksellä. Zoe oli perehdyttänyt häntä ihailtavalla kärsivällisyydellä. Hän tiesi, ettei olisi ollut yhtä armollinen uudelle työntekijälle. Hän olisi juoksuttanut työntekijää hoitamassa omia töitään ja ottanut itse rennosti. Olihan Zoe tehnyt sitäkin - hän oli ollut kokoamassa esteitä naiselle, vaikka tuo olisi voinut tehdä sen itse -, mutta melko vähän. Hän oli odottanut enemmän kyykytystä ja selkeämpää hierarkiaa. Miten tallilla mikään toimi, kun kaikki tallityöntekijät olivat saman arvoisia? Ei ollut ryhmien johtajia tai valvojia, vaan hierarkia oli karun yksinkertainen; tallimestari, ratsuttajat, tallityöntekijät. Hän noudattaisi kenen tahansa ohjeita, koska tahansa. Yksinkertaista.
Ahdistavaa. Hän kaipasi selkeyttä. Tarkempia rajoja ja selvää esimiestä. Kamir oli toki sellainen, mutta… enemmän. Hän halusi tuoda armeijan kurinalaisuuden tallille, joka kyllä välillä ylsi täyttämään järjestelmällisyydessään armeijan asettamia vaatimuksia.

Mutta hän oli tottunut. Hän sopeutui, hän sopeutuisi aina. Se oli ainoa keino selvitä tässä elämässä, jatkaa eteenpäin ja päästä jonnekin. Nainen kaivoi imurin kaapista ja alkoi imuroida yläkerran oleskelutilaa. Valmennukseen saapujat haluaisivat sen olevan erittäin siistissä kunnossa. Nainen pyyhkäisi muutaman karanneen hiussuortuvan korvansa taakse. Pitäisi varmaan käydä leikkaamassa hiukset. Pelkkä ajatuskin matkasta kaupunkiin ahdisti.
Hän joutuisi istumaan tuntemattomien keskellä bussissa. Ihmiset tönivät ja tuuppivat, seisoivat liian lähellä ja saivat hänet ahdistumaan. Hän tosin pituudellaan ja kasvojensa rujoudella sai hieman enemmän omaa tilaa kuin monet muut, mutta siitä huolimatta hän joutui liian lähelle ihmisiä. Omaa tilaa ei ollut. Hän tarvitsi omaa tilaa. Kukaan ei saanut koskea häneen huomaamatta, hipaista hänen selkäänsä tai tönäistä ohittaessaan. Se kaikki tuntui laukaisevan paniikkikohtaukset, ja hän ei kaivannut niitä.
Hänen pitäisi olla jo kunnossa. Siitä oli kuukausia, kun hän oli palannut rintamalta. Miksei hän ollut yhtään paremmassa kunnossa? Jos jotakin, päivä päivältä ote todellisuudesta tuntui lipsuvan yhä pahemmin. Siksi hän kehitteli rutiineja. Rutiinit pitivät hänet kiinni todellisuudessa, vaikka kaikki muu tuntui katoavan ympäriltä ja sotkeutuvan muistikuviin kaukaisesta Afganistanista.

19. syyskuuta, aamuyö

Räjähdyksiä. Huutoja. Koirien haukkumista, konekiväärien tulitusta, ihmisten huutoja, helikopterin lapojen aiheuttamat pamahdukset, kun ne hakkasivat ilmaa pitääkseen suuren metallikorin ilmassa. Kaikki olivat liikkeessä. Silti aika tuntui hidastuvan askel askeleelta. Sawyer juoksi joukkueensa kanssa talojen lomitse. Hiekkaiset kujat olivat kapeita ja paikoin tukossa sortuneiden rakennusten takia. He pujottelivat pienen kylän kaduilla. Heillä oli yksinkertainen tehtävä: varmistaa, että kapinallisten tukikohtanaan pitämä kaupunki oli turvallinen, jotta evakuoidut asukkaat voisivat palata pommitettuihin koteihinsa.
He pysähtyivät toriaukean laidalle. Tori oli tyhjä ja hiljainen. Meteli tuntui katoavan, kun nainen tuijotti avointa tilaa heidän edessään. Sen ylittäminen olisi liian riskialtista. He tekisivät itsestään maalitaulun, jos suuntaisivat sinne. Nainen viittoi joukkoja hajaantumaan. Kolmen ryhmissä sotilaat lähtivät kiertämään toria. Sawyer jäi paikoilleen alikersantin kanssa. He vaihtoivat muutaman merkitsevän katseen keskenään ja radiopuhelimen välityksellä pyysivät paikalle koiran käsittelijänsä kera.

Sawyer odotti selkä hiekan raapimaa seinää vasten, että sotilaat olisivat kiertäneet torin ympäri. Kapinallisia ei ollut hetkeen näkynyt. Tulitus oli hiljentynyt. He olivat varuillaan. Heidän oli aina oltava varuillaan. Koskaan ei saanut luottaa siihen, että hetken rauha takaisi turvaa loppuajaksi. Koira saapui. Sawyer vilkaisi Atlasta, heidän ylpeydenaihettaan. Koiraa, joka oli pelastanut hänenkin henkensä muutamaan kertaan varoittamalla lähellä olevasta pommista. Sawyer ei uskonut, että toriaukea olisi miinoitettu, mutta heidän oli oltava siitä varma, ennen kuin he lähtisivät ylittämään sitä. Sotilaat olivat levittäytyneet läheisille kujille ja talojen katoille. Kapinallisia ei näkynyt. Olisi turvallista ylittää toriaukea.
Kersantti viittasi koirakolle luvan lähteä liikkeelle. Atlas lähti jolkottelemaan nenä maassa toriaukeaa järjestelmällisesti edes takaisin. Koira ei pysähtynyt, ei haukkunut, vaan jatkoi matkaansa, kunnes palasi käsittelijänsä luokse. Aukea oli turvallinen. Sawyer nyökkäsi kiitoksensa. He lähtivät alikersantin kanssa ylittämään torialuetta. Nainen seurasi jokaista ympäristön liikahdusta silmät tarkkaavaisina. Tässä oli kyse elämästä ja kuolemasta.

He ylittivät toriaukean vailla pienintäkään aihetta epäilyyn. Hyvä. Enää lyhyt matka kaupungin muurien porteille. Kaupunki vaikutti autioituneen. Ne muutamat kapinalliset, jotka olivat jääneet pääjoukosta jälkeen, olivat jo poistuneet uhkien joukosta heidän tehokkaan täsmäiskunsa ansiosta. Sotilasjoukko jatkoi matkaansa kaupungin halki. Koira kulki parinsadan metrin päässä heidän takanaan, valmiina auttamaan käskystä. Monet olisivat lähettäneet koiran ensimmäisenä, mutta Sawyer luotti arviointikykyynsä. Eivät kapinalliset olleet miinoittaneet koko kaupunkia, mutta varomaton koira olisi helppo kohde jokaiselle, jolla oli käsissään ase. Hän ei aikonut uhrata yhtäkään ylimääräistä henkeä, oli kyseessä sittne ihmisen tai koiran elämä.
"Reitti selvä", radiopuhelin räsähti eloon. Sotilaiden joukko oli päässyt muurille asti ja tarkistanut jokaisen talon matkalla. Missään ei ollut kapinallisia, joista olisi harmia pakolaisille. He voisivat palata koteihinsa telttakaupungin kurjuuden sijaan. Sotilaat kääntyivät ympäri ja palasivat aavistuksen rennompina takaisin kaupungin toista laitaa kohden. Kukaan ei kuitenkaan päästänyt irti aseestaan tai kokonaan rentouttanut askeltaan. Jokainen katseli edelleen ympärilleen tarkkaavaisin, terävin silmin. Pieninkin liikahdus ja ääni sai lukuisat päät kiepahtamaan suuntaansa.

Suurin osa sotilaista oli jo palannut kaupungin laidalle, jossa helikopterit odottivat valmiina kuljettamaan heidät takaisin tukikohtaan. Sawyer ja kymmenen muuta astelivat juuri toriaukean halki, jonka reunamilla oleva suuri, koristeellinen talo oli romahtanut pommituksessa, kun jokin kilahti. Kaikki sotilaat jännittyivät ja kääntyivät katsomaan äänen suuntaan. Keskelle toriaukeaa oli heitetty käsikranaatti.
"Kranaatti!" Joku huusi varoituksen ja jokainen sotilas käätyi lähintä suojaa kohden. Kaikki paitsi Sawyer, joka juoksi varmoin liikkein kranaattia kohden ja suuntasi kipakan potkun pieneen räjähteeseen. Kranaatti jäi sortuneen rakennuksen kivien lomaan, kun nainen kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan muita kohden. Joku oli heittänyt tuon kranaatin. Oli ihme, ettei häntä ollut jo ammuttu.

Räjähdys. Joka suuntaan sinkoavat pienet kiven sirut ja kranaatin sisään kätketyt kaiken tieltään repivät metallisuikaleet lävistivät kaiken tielleen osuvan. Kipu välähti naisen mielessä. Jalka petti alta ja adrenaliinista huolimatta kipu sai näkökentän tummumaan. Sawyer kaatui kompuroiden toriaukean laidalle. Hän ei ollut ehtinyt kuin parin metrin päähän kranaatin viimeisestä leposijasta. Nainen veti itsensä rakennuksen suojiin ja katsoi, kuinka sortuneen rakennuksen lomasta purkautui kymmenittäin kapinallisia. He olivat olleet piilossa, kun sotilaat olivat etsineet talot. Heidän ympärillään räjähteli, luoteja lenteli puolin ja toisin. Nainen haukkoi henkeään ja repi housunsa lahjetta ylemmäs. Vaalea, armeijakuvioitu housunlahje värjäytyi nopeasti punaiseksi.
Jalasta säteilevä kipu sai näkökentän mustumaan. Ei. Hänen oli pysyttävä tajuissaan. Nainen irvisti kivusta ja pakotti silmänsä kokonaan auki. Toriaukean aiempi rauha oli särkynyt. Ilmassa leijui pölyä, jota kapinallisten viskomat kranaatit kohottivat ilmoille. Hetken näytti siltä, kuin autiomaan hiekkamyrsky olisi syntynyt kaupungin sisällä.

Sawyer kohotti radiopuhelintaan ja pakotti tärisevät kätensä tekemään yhteistyötä. Adrenaliini vaimensi kipua. Hän hoki mielessään tuttuakin tutumpaa pätkää raamatusta samalla kun etsi lihasmuistilla oikeaa näppäintä radiopuhelimesta. Hän lähetti hätäsanoman kaupungin laitamille kokoontuneille liittolaisille, jotka olivat jo lähteneet liikkeelle kuullessaan ensimmäiset räjähdykset. Nainen tukahdutti huudon, joka lähes karkasi huulilta, kun hän näki Tomin, Atlasin käsittelijän, kaatuvan luodista. Koiraa ei näkynyt missään.
Nainen puristi jalkaansa ja tukahdutti huutonsa puremalla hampaitaan yhteen. Verenmaku täytti suun. Ilmeisesti hän oli purrut poskeaan. Kipu ei ollut mitään verrattuna jalkaan, josta vuotava veri tuntui vangitsevan katseen. Hän kurkotti käsillään painamaan jalkaansa. Lämmin neste tuntui tahmealta ja vaaralliselta. Sitä oli liikaa. Korvissa soi. Hän ei kuullut muiden huutoja ja loukkaantuneiden vaikerrusta, mutta hän kuuli sydämensä sykkeen. Hengittämisen vaikeuden. Pölyinen ilma tuntui takertuvan kurkkuun.

Yhtä nopeasti kuin se oli alkanut, yhteenotto oli myös ohitse. Hädin tuskin tajuissaan oleva Sawyer tajusi jonkin kostean koskettavan pölyisiä kasvojaan. Nainen pakotti silmänsä auki. Tumma kirsu oli vain muutaman sentin päässä hänen poskestaan.
"Hei Atlas", nainen mutisi ja kohotti kätensä koiran selkään. Se oli märkä lämpimästä, tahmaisesta verestä. "Oletko kunnossa, poika?" Hän sammalsi yrittäen parhaansa mukaan pysytellä tajuissaan. Hän ei tiennyt, johtuiko heikko olo kivusta vai siitä, että hän istui punertavassa verilammikossa. Niin tai näin, sen hän tiesi, ettei saanut menettää tajuaan. Siitä ei olisi paluuta. Lääkintämiehet saapuivat paikalle paareineen ja hänet nostettiin niille. Miehet puhuivat kiireisin, terävin sanoin, eikä hän ymmärtänyt niistä mitään.
"Atlas", hän sai sanottua ja osoitti koiraa ennen kuin pimeys armahti häntä loputtomalta tuskalta.

Sawyer ponnahti istumaan sängyllään henkeään haukkoen. Nainen heitti peiton pois päältään ja kietoi molemmat kätensä jalantynkänsä ympärille. Amputaatio oli kaukana niistä hienoista, tasaisista ja kaikin puolin siisteistä amputaatioista, joita täällä tehtiin. Se oli tehty äärimmäisen vaativissa oloissa, huonolla varustuksella, mutta hän oli jäänyt henkiin, mikä oli ollut tavoite. Jalassa oli monta näkyvää arpea, eikä tynkä ollut tasaisen pyöreä. Sen takia proteesitkin olivat aluksi painaneet ja hiertäneet.
Jalkaa särki. Kipu säiteli koko kroppaan ja vaikeutti ajatusprosessia. Sawyer puri hammasta ja pyyhkäisi kiukkuisesti yhden karanneen kyyneleen pois silmäkulmastaan. Hän ei itkisi. Ei nyt, ei koskaan. Nainen puristi jalantynkäänsä niin lujaa kun vain pystyi. Aamulla siinä olisi näkyvissä kymmenen pyöreää mustelmaa niillä kohden, joilla naisen sormet nyt puristivat lihasta.
"Siinä ei ole jalkaa", nainen mutisi puoliääneen ja kuin korostaakseen sanojensa vaikutusta, löi toisella nyrkillä sänkyä siitä kohtaa, missä jalan olisi kuulunut olla. Haamukipu ei silti ottanut lähteäkseen. Muistot tapahtumaketjusta painoivat raskaina mielessä.

Hän ei ollut enää kuukausiin nähnyt niin todentuntuisia unia loukkaantumisestaan. Miksi ne palasivat, miksi juuri nyt? Hän oli ihan kunnossa. Näiden typerien unien olisi jo pitänyt loppua! Sawyer puristi nyrkeillään lakanoitaan. Tämä ei ollut reilua. Miksei hän päässyt eroon unistaan? Miksi unet loukkaantumisesta olivat edes palanneet? Hän ei kaivannut niitä. Hän halusi vain olla kunnossa. Miksei hän ollut jo kunnossa?
Sawyer purki ahdistuksensa ainoalla tavalla, jonka tiesi. Kivusta huolimatta nainen kiipesi jaloilleen, puki päälleen lenkkivaatteensa ja asetti tottuneesti juoksuproteesin peittämään tynkää, joka hoiti jalan virkaa. Hän juoksisi, kunnes keuhkoihin pistäisi, henki ei kulkisi ja lihakset anoisivat armoa. Ja silloin, vasta silloin, hän saattaisi antaa itselleen luvan nukahtaa uudelleen.

Keskiviikko, 15. lokakuuta, ilta

Viikottaiset terapiakäynnit olivat jo ihan riittämiin, mutta nyt hänen pitäisi vielä käydä hakemassa koirakin. Eli tämä oli jo toinen kerta tällä viikolla, kun hän joutui matkustamaan julkisilla Newcastleen. Hänen olisi pitänyt olla vakuuttavampi väittäessään vastaan. Hän ei tehnyt mitään koiralla eikä osannut oikeastaan edes huolehtia sellaisesta. Miksi koira oikein jätettiin hänen vastuulleen? Varmasti joku muukin olisi osannut pitää huolta entisestä sotakoirasta.
Nainen siirtyi kauemmas, kun bussiin nousi lisää väkeä. Hän ei halunnut joutua seisomaan kenenkään tuntemattoman vieressä. Onneksi ihmiset tuntuivat välttelevän häntä yhtä paljon kuin hän muita. Ehkä kasvoja koristavalla arvella, lihaksikkaalla olemuksella ja moitteettomalla ryhdillä oli jotakin tekemistä asian kanssa.

Nainen jäi pois bussista samalla pysäkillä kuin aina ennenkin. Hän lähti kulkemaan katuja pitkin kasvot ilmeettöminä. Syksyinen tuulenvire tuntui kylmältä karuilla kasvoilla, mutta hän ei välittänyt. Hän oli tottunut pahempaankin. Kylmyys vaan sai jalan tuntumaan entistä kankeammalta. Hän ei innolla odottanut päiviä, jolloin musta asfaltti olisi jäässä. Proteesin tarjoama tuki tuntui riittämättömältä.
Hän astui sisään rakennukseen, josta oli tullut turhankin tuttu. Veteraanien kuntoutuskeskus näytti ulkoapäin aivan tavalliselta virastolta, mutta sisällä totuus paljastui. Runneltuja ihmisraunioita oli kaikkialla. Keneltä puuttui kättä, keneltä jalkaa, kuka oli sidottuna pyörätuoliin lopun elämäänsä. Toiset kulkivat opaskoirien kanssa, toiset näyttivät välttelevän kaikkea liikkumista. Sawyer istahti odotusaulan tuoliin vältellen katsomasta muita. Hän ei halunnut puhua muiden sotilaiden kanssa, jotka näyttivät yhtä eksyneiltä kuin hänkin. Hän ei halunnut puhua kenenkään kanssa siitä, mitä työssä oli nähnyt.

Kuullessaan oman nimensä hän nousi jaloilleen ja asteli kansiota kantavan miehen perässä huoneelle. Työpöydän takana istui tuttu terapeutti, mutta naisen huomio oli kiinnittynyt suureen koiraan, joka istui terapeutin jalkojen vieressä.
"Istu, ole hyvä", terapeutti sanoi hymy huulillaan. Sawyer ei erityisemmin pitänyt vaaleatukkaisesta naisesta, joka oli pukeutunut kuin mikäkin muodin huippunimi. Hän ei tosin pitänyt yhdestäkään työntekijästä täällä. Kaikki suhtautuivat heihin projekteina. Kansioissa oli kirjainkoodeja, heitä arvioitiin vetämällä rasteja ruutuihin ja toisia onniteltiin, kun rasti vihdoin siirtyi toiseen ruutuun. Hän istui alas työpöydän toiselle puolelle suureen, upottavaan nojatuoliin, mutta seurasi koiraa tarkkaavaisesti. Tuoko se olisi? Hänen hoitoonsa tuleva koira, joka oli palvellut rintamalla?

Terapeutti järjesteli papereitaan tottuneesti, eikä sanonut sanaakaan. Sawyer odotti kärsivällisesti. Hän ei olisi ensimmäinen, joka puhuisi. Hän ei ikinä ollut. Lopulta vaaleaverikkö näytti kyllästyvän odottamiseen.
"Olen ymmärtänyt, että olet suostunut ottamaan koiran hoitoosi?" Sawyer nyökkäsi äänettömästi vahvistuksensa toisen sanoille. Hän ei ikinä puhunut ylimääräisiä terapeutin luona. Mokoma kallonkutistaja vain vääntelisi hänen sanojaan, kunnes saisi haluamansa vastauksen. Terapeutti näytti tottuneen siihen, sillä viittasi vain kädellään koiraa, joka nousi jaloilleen ja kiersi pöydän ympäri. Sawyer kääntyi katsomaan suurta urosta, joka lähestyi rennoin askelin. Sen selkä ja kuono olivat mustat, mutta muutoin eläin oli kullanruskea.
"Se on viisivuotias saksanpaimenkoirauros", terapeutti aloitti papereita selaten. Sawyer tuijotti lähestyvää eläintä epäluuloisena. Miten hänen oli tarkoitus pitää tuollaisesta huolta? Ehkä se voisi sulautua Fairchildien koiralaumaan, niin hänen ei tarvitsisi vaivata päätään moisella. Koira heilutti häntäänsä ja kosketti tummalla kirsullaan Sawyerin kättä. Nainen nosti kättään yllättyneenä, mutta hetken mietittyään tarjosi sitä koiran haisteltavaksi.
"Se palveli monissa tehtävissä", terapeutti jatkoi papereita selaten. Koira nuolaisi Sawyerin kättä ja inahti häntäänsä heiluttaen. Nainen kurtisti kulmiaan. Koiran käytöksessä oli jotakin tuttua.
"Mikä sen nimi on?" Sawyer kysyi voimatta karistaa epämääräistä tunnetta mielestään. Hän ei tuntenut kuin yhden koiran Afganistanin rintamalta ja oli varma, ettei sitä nelijalkaista enää ollut heidän maailmassaan.
"Se on… Atlas", terapeutti sanoi selattuaan papereita pitkään.

Sawyer nosti katseensa terapeuttiin. Muistikuvat Afganistanista välähtelivät verkkokalvoilla. Räjähdys, joka oli vaatinut hänen jalkansa ja koira, joka oli tullut hänen rinnalleen loukkaantumisestaan huolimatta. Nainen sulki silmänsä ja koetti pakottaa ajatukset muualle. Koira nosti etutassunsa nojatuolin kädensijalle ja nuoli Sawyerin poskea. Hitaasti muistikuvat haihtuivat ja hän saattoi katsoa koiraa, joka heilutti pienesti häntäänsä.
"Atlas", entinen kersantti sanoi äänellä, josta paistoi kerrankin läpi kaikki tunteet. Koira heilutti häntäänsä ja nuolaisi vielä kerran kalpeita kasvoja. Sawyer upotti kätensä koiran turkkiin hymy huulillaan.

Terapeutti oli seurannut kaksikkoa kaikessa hiljaisuudessa. Pieni tyytyväinen hymy kareili naisen kasvoilla, kun hän näki koiran rauhoittelevan entistä sotilasta, joka näytti hetkeksi joutuvan toiseen aikaan ja maailmaan. Oli ollut hyvä valinta antaa tämä koira juuri Sawyerille, jos näin lyhyestä kanssakäymisestä saattoi mitään päätellä. He olivat pitkään arponeet Atlaksen kohtaloa. Koirasta olisi apua niin monelle, eivätkä kaikki halunneet antaa sitä naiselle, joka tunsi koiran rintamalta. Voisi kuulemma palauttaa vääriä asioita mieleen. Hän oli ollut eri mieltä, ja ilmeisesti oikeassa, sillä varsin vastahakoisesti koiraa hakemaan saapunut nainen näytti valmiilta lähtemään koiran kanssa iloisena uudesta ystävästään - tai oikeastaan vanhasta ystävästä, jonka oli vain löytänyt uudestaan.

Sawyer kuunteli terapeutin juttelut ja ohjeistukset sekä kertomuksen koirasta. Hän nyökkäili ja sanoi joskus muutaman sanan, muttei päästänyt hetkeksikään irti koiran nahkaisesta remmistä. Hän silitti ohimennen Atlaksen päätä ja rapsutti koiraa korvan takaa. Atlas näytti tyytyväiseltä mutta paljon rauhallisemmalta kuin rintamalla. Hän ei keksinyt sille muuta selitystä kuin sen, että koirakin vasta totutteli uudenlaiseen elämään.
He lähtivät rakennuksesta rinta rinnan. Koulutettu koira kulki hänen reitensä vieressä remmi löysänä. Atlas ei tuntunut edes huomaavan muita koiria, autoja, ihmisiä tai yhtään mitään muuta kuin uuden omistajansa, kun he kulkivat katua pitkin bussipysäkille. Sawyer selasi saamiaan papereita, joissa oli ohjeita koiran kanssa elämiseen aina siitä lähtien, paljonko Atlas söi päivässä. Suuri uros istui maltillisesti hänen rinnallaan bussissa, mutta muutaman kerran nousi jaloilleen, kun bussin ovet aukesivat ja lisää väkeä nousi kyytiin. Sawyer jäi aina seisomaan, vaikka istumapaikkojakin olisi ollut tarjolla. Nainen huomasi tyytyväisenä, ettei kukaan tullut niinkään lähelle häntä kuin yleensä. Ehkä koirasta olisi yllättävän paljon hyötyä.

Sawyer käveli Slaleysta tallia kohden. Hän arpoi hetken, lähtisikö lyhyempää reittiä peltojen halki, mutta päätyi lopulta seuraamaan autotietä. Hän voisi ihan hyvin kävellä vähän pidempään. Kai Atlaskin nautti pitkistä kävelylenkeistä? Vasta nyt koiran omistaminen tuntui todelliselta. Hänen pitäisi pitää huolta koirasta, joka oli pitänyt hänestä ja monesta muusta huolta rintamalla. Siitä huolimatta ajatuksessa oli jotakin lohdullista. Hänellä oli nyt jotakin tuttua mukana arjessa, joka tuntui edelleen todellisuudesta irtonaiselta. Tuntui, kun hän vain nukkuisi ja uneksisi arjestaan tallilla. Kohta hän heräisi ja huomaisi jälleen olevansa räjähdysten keskellä hiekkaisessa erämaassa.
Ulkona oli jo lähes pimeää, kun he vihdoin pääsivät kartanolle asti. Sawyer talutti koiran oman asuntonsa luokse ja mietti hetken, mitä mieltä asunnon toinen asukas olisi suuresta koirasta sisällä. No, niin tai näin, ulos hän ei Atlasta jättäisi. Zoen pitäisi vain tottua karvaiseen otukseen asunnossa. Ei se voinut olla kovin vaikeaa, kun työkaveri kerran vietti päivät hevosten keskellä. Muutama koiran karva ei voisi aiheuttaa suurta ongelmaa.

Sawyer päästi Atlaksen irti ja asteli keittiön halki huoneeseensa. Koira seurasi hänen perässään korvat valppaasti pystyssä. Se kuunteli ympäristön ääniä muttei näyttänyt muutoin uhraavan ajatustakaan uudelle ympäristölleen. Sawyer kurtisti kulmiaan ja kaivoi ohjekirjan repustaan, johon sen oli sullonut. Hän selasi sivuja, kunnes löysi käskylistan, jossa selitettiin kaikki, mitä Atlas osasi tehdä pyynnöstä. Hän heilautti kättään kaaressa. Koira lähti heti liikkeelle häntäänsä heilutellen. Sawyer istahti sängylleen katsomaan, kuinka nelijalkainen tutki huoneistoa.
Hän mietti lähtisikö vielä lenkille. Kello ei ollut liikaa, mutta ehkä olisi parempi jättää juokseminen tältä päivältä. Hän oli jo aamulla käynyt lenkillä ja menisi uudestaan huomisaamuna. Nainen laati suunnitelman iltaansa varten valmiiksi, nousi sängyltä ja liikkui tottuneesti huoneensa halki keittiön puolelle. Hän teki itselleen ruokaa vilkuillen silloin tällöin koiraa, joka oli asettunut makaamaan muutaman metrin päähän. Atlas näytti tutulta ja samalla niin tuntemattomalta. Hän oli tottunut näkemään koiran suojavarustuksiin puettuna, turkki takussa ja hiekasta pölyisenä, mutta nyt koiran turkki kiilteli puhtaana. Paljon oli ehtinyt tapahtua siitä, kun hän oli viimeksi nähnyt koiran.

Sawyer palasi huoneeseensa iltatoimet suoritettuaan. Hän kaivoi luonnoslehtiön esiin ja vilkaistuaan oven edessä makoilevaa koiraa, alkoi luonnostella kuvaa koirasta. Kynä tuntui löytävän vaivattomasti oikean paikan paperilla, eikä hänen tarvinnut vilkaista mallia kuin muutaman kerran. Kynä tuntui hyvältä kädessä. Se tuntui kontrollilta. Hän hallitsi kaikkea, mitä paperilla tapahtui. Hallitsisipa hän elämäänsä yhtä hyvällä otteella.
Nainen jätti piirustuksen yksityiskohtia vaille valmiiksi tasolle, sammutti valot ja ryömi peittojen alle. Hän vilkaisi vielä kerran koiraa, joka oli löytänyt paikkansa sängyn viereltä. Koira makasi pää ovea kohden ja näytti vartioivan sitä. Sawyer hymyili pienesti. Ilmeisesti heitä oli nyt kaksi, jotka tarkkailisivat ovea yöt ja päivät.

Hän heräsi kevyestä unestaan tuntiessaan sängyn painuvan, kun suuri koira hyppäsi sille. Hän katsoi hiljaisena, kuinka Atlas käpertyi kerälle hänen vatsaansa vasten. Koira tuntui sanovan, että hän oli heittelehtinyt jo ihan riittämiin puolelta toiselle sinä yönä. Sawyer silitti hetken mustaa selkää, joka sulautui ympäristöön värinsä puolesta lähes täydellisesti. Hän hengitti syvään ja sulki silmänsä. Atlas ei liikahtanutkaan yön aikana, mutta Sawyer ei myöskään nukkunut kuin muutaman silmäyksen. Tuntui omituiselta, kun samassa huoneessa hengitti joku toinenkin. Se oli toisaalta tuttua sotilaalle, joka oli jakanut telttansa usein, mutta hän oli huomannut ajelehtivansa unen ja valveen rajamailla tunnista toiseen kuunnellessaan koiran sydämen lyöntejä ja hengityksen tasaista suhinaa. Atlas oli aina välillä koskettanut kostealla kirsullaan hänen kättään kuin tarkistaen, että kaikki oli edelleen kunnossa. Hän oli taputtanut koiran päätä.

Vaikka hän ei nukkunutkaan kunnolla, hän tunsi olonsa rauhallisemmaksi kuin monena muuna yönä. Hän ei kuulostellut jokaista ääntä yhtä tarkasti kuin yleensä, sillä luotti vartioon koulutetun koiran reagoivan, jos jotakin oikeasti reagoimisen arvoista tapahtuisi. Atlaksen rentous sai hänetkin hengittämään vapaammin, vaikka tuuli ujelsikin ulkona ja lehdet kahisivat. Kestäisi jonkin aikaa tottua koiran läsnäoloon, mutta ehkä hän sen jälkeen voisi nukkua rennommin jokaisen yönsä. Hänen ei tarvitsisi herätä jokaiseen pienimpäänkin ääneen, sillä hän voisi luottaa koiran herättävän hänet, jos sille olisi tarvetta.
Ehkä hän oli tehnyt oikein suostuessaan ottamaan koiran. Häntä oli todella suostuteltu, painostettu ja kannustettu tekemään tämä valinta, mutta ehkä muut olivat olleet oikeassa. Hän ei sitä heti myöntäisi, tai ehkä ei koskaan, mutta jos Atlas osoittautuisi puoliksikaan niin hyödylliseksi koiraksi kuin rintamalla, hän olisi iloinen, kun oli saanut koiran mukaansa. Puhumattakaan siitä, miten mukavalta tuntui, kun täällä oli vihdoin joku, joka ymmärsi, millaista rintamalla oli ollut.

Torstai 2. huhtikuuta, klo 21:09 - Birminghamin laitamilla

Hänen ei olisi pitänyt olla siellä, vaan silti hän löysi itsensä seisomasta vanhan tutun tammen alta. Sawyer katseli puun langettamista varjoista vaatimatonta, aavistuksen rapistunutta omakotitaloa, jossa vanhemmat asuivat. Ulkoa kolkon näköinen talo oli täynnä valoa ja lämpöä, joka tuntui virtaavan valtoimenaan ikkunalasien läpi pimeään ja viileään huhtikuiseen iltaan. Hänen ei olisi pitänyt tulla, mutta nyt kun hän seisoi siinä, ei hän pystynyt enää lähtemäänkään. Atlas istui hänen rinnallaan yhtä luotettavana kuin aina ennenkin. Koiran lämpö vasten vasenta jalkaa oli tervetullutta illan kosteaan koleuteen, joka hiipi luihin ja ytimiin. Talon lämpö houkutti hetki hetkeltä enemmän, vaan silti nainen seisoi itsepintaisesti paikoillaan puun suojissa, tietäen, ettei kukaan näkisi valoisista ikkunoista häntä.

Lihaksikas nainen oli lähtenyt heti työpäivänsä päätyttyä Newcastleen, noussut Birminghamiin suuntaavaan junaan ja matkustanut vajaan kolmituntisen koiransa kanssa täpötäydessä junassa, joka kuljetti väkeä viettämään pääsiäispyhiään perheiden pariin. Hän ei ollut varma, oliko juna viemässä häntä kohti perhettä vai pois sen luota. Ei hänellä varsinaisia ystäviä tallilla ollut, mutta ei hän tiennyt, voisiko pitää vanhempiaankaan enää osana perhettään. Siitä oli jo yli vuosi, kun he olivat viimeksi puhuneet, ja sekin oli ollut tuskin kolmen minuutin puhelu jouluaattona. Isänsä ääntä hän ei ollut kuullut ainakaan neljään vuoteen, ehkä viiteen. Vuodet tuntuivat jo sumentuneen yhdeksi yhtenäiseksi ketjuksi, eikä hän enää tiennyt, milloin hänen isänsä oli julistanut hänet epäkelvoksi, syntiseksi ja epäonnistuneeksi ihmiseksi tai jopa murhaajaksi, joka ei mitenkään voisi olla hänen tyttärensä. Muistot saivat tunteet kohoamaan pintaan, mutta vuosien kokemuksella Sawyer tukahdutti ne - ei tosin riittävän nopeasti, sillä hän tunsi Atlaksen nousevan jaloilleen ja tönivän pehmeästi märällä kuonollaan hänen kättään. Se oli koiran tapa pyytää huomiota ja havahduttaa häntä ajatuksistaan, ennen kuin ne veisivät hänet liian syvälle pohjattomaan kuiluun, joka oli hänen mielensä pahin ase häntä itseään vastaan.

Sawyer nielaisi, hengitti muutaman kerran syvään ja käänsi katseensa takaisin kotitaloon. Hän näki verhojen läpi, kuinka naisen siluetti kulki keittiön puolelle. Sen oli pakko olla äiti, sillä hahmon verhoihin heittämän varjonkin perusteella hän tunnisti äitinsä kasvonpiirteet, hiustyylin ja liikeradat. Nainen vilkaisi koiraa jaloissaan.
"Maahan", hän kehotti matalalla äänellä. Atlas reagoi saman tien, painaen kuuliaisesti rintakehänsä vasten kylmää, märkää nurmea. Sawyer kohotti tuskan täyttämän katseensa tammipuuhun, jonka varjo oli tarjonnut hänelle suojaa viimeisen vartin, kun nainen oli kerännyt rohkeutta suunnata ovelle asti. Hän muisti edelleen, miten oli pienenä kiivennyt puun oksia ylemmäs ja asettunut tiettyyn oksanhaaraan istumaan. Silmiään siristämällä hän saattoi erottaa pimeydessä oksanhaaran yhä edelleenkin, vaikka vuosia oli kulunut lukuisia. Nainen vilkaisi koiraansa ja uudemman kerran puuta, ennen kuin teki valintansa. Hän kumartui oikean jalkansa ylle, kiskoi farkkujen lahjetta ylemmäs ja irrotti näppärin sormin proteesinsa. Hän laski metallisen tekojalan, joka auttoi häntä liikkumaan jokapäiväisessä elämässä paikasta toiseen koiran rinnalle ja otti tukea puun rungosta. Kaarnan karhea kosketus tuntui tutulta käsissä, joiden pehmeä lapsen iho oli vaihtunut karheaan, känsien peittämään ruumiillisen työn tekijän ihoon.

Sawyer tarttui alimpaan oksaan, vilkaisi vielä kerran aloillaan makaavaa koiraansa ja veti itsensä käsivoimilla oksan päälle. Vaati hetken, että hän löysi sopivan tavan nousta oksalta toiselle, sillä enää hänellä ei ollut kuin yksi jalka, millä ottaa tukea ja ponnistaa ylemmäs. Hän oli myös paljon pidempi kuin viimeksi, kun oli kiivennyt samaa reittiä pitkin. Oksat tuntuivat olevan lähempänä toisiaan, välit olivat tiheämpiä ja hetken hän epäili, pääsisikö koskaan riittävän ylös, jotta voisi istua samassa puunhaarassa kuin aiemminkin. Hän ei tiennyt, miten pääsisi pujottelemaan oksien lomasta. Se ei ollut ollut pienempänä näin vaikeaa, mutta vuodet olivat kangistaneet naisen pitkäksi venähtänyttä kroppaa siinä missä armeija oli tuonut hentoon kehoon lisää lihaksia.
Sawyer kiskoi itsensä käsivoimillaan hitaasti kohti puun latvaa. Ei hän aivan latvaan aikonut, sillä ohuet oksat eivät kantaisi hänen painoaan, mutta lapsuudesta tuttu paksu puunoksa kyllä kestäisi. Siitä hän oli aivan varma kiskoessaan itsensä viimeinkin oksalle, jota oli katsellut jo maan tasalta. Nainen huojui hetken, kunnes löysi tasapainonsa istuallaan puun oksalla. Käsivarsia kivisti ja paljaat kämmenet olivat täynnä pieniä haavoja, joita puun karhea kaarna oli viiltänyt matkalla kohti huippua.

Hän katseli kotitaloaan perspektiivistä, joka oli lapsuudesta niin kovin tuttu. Hän muisti katolla kasvaneen sammaleen, joka oli vuosien saatossa vallannut yhä enemmän tilaa. Samoin oli käynyt myös seiniä koristavalle muratille, joka oli valloittanut talon pienen päätyseinän kokonaan ja jatkanut kohti ulko-ovea. Nainen hymyili pienesti muistellessaan, miten he olivat istuttaneet kasvin yhdessä äidin kanssa hänen päätyikkunansa alle, koska hän oli halunnut seinälle jotakin vihreää. Nyt muratti oli valloittanut suuren osan seinästä ja viereisestäkin, vaikka hän oli lähtenyt omille teilleen. Ajatukset vaelsivat, kun hän ihaili kotiaan. Lapsuusmuistot palasivat yksi kerrallaan; niin hyvät kuin huonot. Hän muisti naurut, itkut, halaukset ja torut, pettymyksen karvaat kyyneleet ja lämpöä täynnä olevat iltateet.

Hän kaipasi sitä niin kovin. Hänen vanhempansa olivat aina olleet hänelle tärkeitä. Hän oli lähtenyt armeijaan, koska se oli ollut hänelle tärkeää, mutta nyt hän huomasi kysyvänsä, oliko ura mennyt perheen edelle. Oliko vuodet armeijassa olleet sen arvoisia, että niiden vuoksi oli kannattanut uhrata lämmin suhde vanhempiin? Kolme vuotta sitten hän olisi itsevarmasti vastannut, ettei muuttaisi mitään elämässään. Ura armeijan palveluksessa oli ollut hänen elämänsä täyttymys ja tarkoitus. Hänellä oli ollut päämäärä, suunta ja selkeä tarkoitus. Hän oli nähnyt konkreettisesti, mitä sai aikaan. Hän oli voinut kokea tekevänsä jotakin hyvää, palvelevansa jotakin suurempaa kuin vain omaa napaansa. Hän oli ollut jotakin. Hän oli ollut muutakin kuin vain joku, jonka ohitse kuljettiin ruokakaupassa.
Vaan enää hän ei tiennyt. Hän ei ollut enää mitään; hän oli tallityöntekijä suurella kilpatallilla, vaikkei tiennyt hevosista muuta kuin sen, mitä oli viimeisimmän puolen vuoden aikana oppinut. Hän ei kuulunut tallille, mutta siellä hän päivänsä vietti. Hän ei tehnyt hyvää elämällään, vaan palveli varakkaita nirppanokkia, jotka eivät halunneet sotkea omia käsiään harrastaessaan ylellistä harrastustaan. Hänen elämältään puuttui paitsi tarkoitus, myös suunta ja päämäärä. Hän ei tiennyt, mitä tekisi vuoden päästä, tai kolmen tai viiden. Hän vain tiesi, että tiistaina ruokkisi viisitoista hevosta, taluttaisi ne ulos laitumille ja valmistautuisi jälleen yhteen päivään täynnä aitojen korjausta, kenttien lanausta, ratsastajien auttamista ja heinäpaalien heittelyä.

Jos häneltä kysyttäisiin nyt, vaihtaisiko hän vanhempansa armeijaan, hän epäröisi sekunnin, tai ehkä kaksikin. Hän miettisi, laskelmoisi ja miettisi vielä uudestaan. Enää hänellä ei ollut uraansa armeijassa, muttei myöskään vanhempiaan. Hän oli menettänyt molemmat tavoitellessaan toista kaikella sydämellään. Epäilyksestä huolimatta hän oli silti varma, ettei muuttaisi valintaansa. Hän tekisi kaiken uudestaan, jos siihen tarjoutuisi mahdollisuus. Hän lähtisi armeijaan, taistelisi muiden taistelut ja palaisi jalkaa kevyempänä Englantiin jatkamaan omia taisteluitaan oman mielensä ja ruumiinsa kanssa. Hän tekisi sen, mutta toivoisi, ettei menettäisi vanhempiaan siinä sivussa.

Sawyer huokaisi. Oli vain yksi keino selvittää asia. Hän lähti laskeutumaan puun oksien lomitse kohti kosteaa maanpintaa, jolla kärsivällinen koira odotti makuultaan. Hän kiskoi proteesin uudestaan paikoilleen, otti muutaman kokeilevan askeleen ja viittasi Atlaksen mukaansa. Suuri saksanpaimenkoira nousi jaloilleen, liimautui hänen vasempaan reiteensä ja kulki hetkeäkään epäröimättä emäntänsä rinnalla ulko-ovelle, jonka pienestä sumeasta ikkunasta pyrki valoa ulos illan pimeyteen. Nainen kohotti kätensä ja koputti kuuluvasti, vaikka tiesikin, ettei ovi ollut lukossa, elleivät vanhemmat olleet muuttaneet tapojaan radikaalisti. Hän kuuli askeleet, jotka saivat vanhan puulattian narisemaan. Kevyet, aavistuksen laahaavat askeleet kuuluivat äidille, sen hän tiesi jo ennen kuin tuijotti ryppyjen peittämiä, lämpimiä kasvoja, joilta paistava yllätys sai niin äidin kuin tyttären sanattomaksi.

”Julia?” Hiljaa lausuttu kysymys, nimi, jota Sawyer ei ollut kuullut vuosiin. Siitä oli vielä kauemmin, kun hän oli itse viitannut itseensä Juliana. Hän oli kaikille Sawyer tai kersantti, vaan ei koskaan Julia. Hän ei ollut enää vuosiin ollut Julia, suloinen naapurintyttö, joka oli laulanut kirkon kuorossa ja harrastanut liikuntaa lajista toiseen vaihdellen. Hän oli ollut Sawyer, rautahermoinen sotilas, joka ei antanut periksi, noudatti käskyjä ja käytti omaa harkintaansa silloin, kun tilanne sitä vaati. Sawyer, entinen kersantti, jalkapuoli, joka oli siirtynyt armeijan palveluksesta kilpakeskukseen hoitamaan hevosia.
”Hei äiti”, nainen lausahti varaten enemmän painoa omalle hyvälle jalalleen. Koira töni märällä kuonollaan hänen kättään ja lipaisi pehmeällä kielellä paljasta kämmenselkää aistiessaan jännityksen, joka väreili ilmassa. Nainen tuijotti suoraan eteenpäin, aavistuksen ohi äidistään, ja odotti. Hän ei tiennyt, odottiko äidin läimäisevän oven hänen kasvoihinsa vai kietovan hänet halaukseen, mutta hän odotti.

Judith veti terävästi henkeä, harppasi eteenpäin ja kietoi pitkän tyttärensä hentojen käsivarsiensa otteeseen. Sawyer yllättyi halauksesta. Kesti muutaman sekunnin, ennen kuin lihaksikkaat kädet löysivät hitaasti tiensä äidin hennon kehon ympärille. Olipa Judith vanhentunut. Toinen vaikutti niin hauraalta, niin hennolta, ettei Sawyer tiennyt, miten pitelisi kehosta kiinni katkomatta vanhoja luita.
”Olet elossa”, Judith henkäisi vasten lihaksikasta rintakehää. Sawyer tunsi lämpimät, märät kyyneleet paidallaan ja astahti varovaisesti sisälle pienen talon lämpimään eteiseen. Hän sulki ulko-oven perässään toisella kädellä, toisen pitäessä äitiä edelleen tiukasti vasten kehoa, joka oli kokenut kovia heidän viimeisimmän kohtaamisensa jälkeen.
”Olen, äiti”, nainen vastasi sulkien hetkeksi omatkin silmänsä. Hän oli elossa, hän oli täällä, hän oli kotona. Kaikki oli hyvin.
”Olet elossa”, vanha nainen toisti huolen kasvoille uurtamat rypyt hetken ajan varjoihin kadonneina. Sawyer taputti kömpelösti äitinsä yläselkää ja astahti irti halauksesta, joka Judithin tuntien olisi voinut venyä tuntikausien mittaiseksi. Vanha nainen tuijotti tytärtään kyyneleitä yhä silmissään ja poskillaan, kädet pyöreän suun eteen painuen. Sawyer painoi katseensa koiraan, mikä sai äidin huomaamaan nelijalkaisen, jonka Sawyer oli tuonut mukanaan.

”Mikä tuo on?” Judith kysäisi ääni värähtäen ja peruutti askeleen. Sawyer muisti, miten Judith oli jo hänen lapsuudessaan pelännyt suuria koiria, eikä yllättynyt, kun äiti tälläkin kertaa päätyi peruuttamaan kauemmas suuresta Atlaksesta.
”Atlas”, Sawyer vastasi. Hetken Judithin ilme oli hämmentynyt, ennenkö ymmärrys levisi niille.
”Pommikoira?” Äiti varmisti epäilyksensä Sawyerin nyökätessä vastaukseksi. Sawyer vilkaisi koiraa uudemman kerran ja kumartui rapsuttamaan eläimen korvantaustaa.
”Atlas vapautettiin armeijan palveluksesta. Se pelasti elämäni moneen kertaan, joten vähintä mitä saatoin tehdä, oli tarjota sille koti ja ruokaa”, nainen selitti. Hän ei halunnut kertoa äidilleen Atlaksen uudesta koulutuksesta terapiakoiraksi, sillä se vaatisi pidemmän keskustelun kuin eteisessä seisaaltaan olisi mahdollista käydä. Nainen vilkaisi ympärilleen tutussa pienessä talossa. Se ei tuntunut muuttuneen lainkaan hänen lapsuudestaan, joskin tilat tuntuivat kapeammilta, katto roikkui matalammalla ja huonekalut olivat pienempiä.

”Missä isä on?” Sawyer kysäisi katsellen ympärilleen talossa, jonka oletti olevan täynnä elämää pääsiäisen alla, vaan se ei tuntunut olevan. Nainen katsoi äitiään, joka vilkaisi olkansa yli taakseen.
”Hän meni käymään kellarissa, eiköhän hän palaa pian”, Judith selitti. Sawyer nyökkäsi, eikä antanut tunteiden loistaa kasvoilleen. Isän paluu herättäisi enemmän kysymyksiä kuin antaisi vastauksia, siitä hän oli varma. Äidin hän oli uskonut ottavan hänet vastaan ilolla ja riemulla, mutta isästään hän ei mennyt takuuseen, eikä Judithin jännittyneistä hartioista päätellen mennyt äitikään. Noah voisi jatkaa samalla linjalla kuin millä aloitti jo silloin, kun hän vasta liittyi armeijaan. Olisi parempi hoitaa keskustelu alta pois nyt, niin vaikka isä käskisi hänet yön pimeyteen, tietäisi ainakin äiti kaiken oleellisen hänen elämästään tällä hetkellä. Sawyer asteli kotoisan tuvan puolelle, jonka takassa loimusi valtoimenaan liekit, joiden lämmön saattoi tuntea kauas. Hän istahti nojatuoliin takkatulen ääreen ja tuijotti liekkien tanssia useamman minuutin, ennen kuin havahtui katsomaan äitiään, joka oli asettunut viereiseen nojatuoliin. Atlas käpertyi kerälle hänen jalkoihinsa, nauttien tulen lämmöstä ja pehmeästä matosta.

”Palasin Englantiin viime huhtikuussa”, Sawyer aloitti ja kohotti kätensä vaikenemisen merkiksi, kun Judith näytti valmiilta keskeyttämään. Isällä meni kellarissa helposti vartti tai jopa puoli tuntia, ihan siitä riippuen, mitä isä lähti sieltä etsimään, mutta hän ei tiennyt, kauanko heillä olisi aikaa. ”Loukkaannuin kentällä ja minut lennätettiin tänne ensiavun jälkeen”, hän selitti. Se olikin ollut varsinaista ensiapua - jalka oli jouduttu leikkaamaan jo kentällä, jotta tulehdus ei leviäisi ennen steriiliin ympäristöön pääsemistä Englannin puolella.
”Olet kuitenkin kunnossa?” Judithin oli pakko kysyä siinä välissä. Sawyer suuntasi pienen, rauhoittavan hymyn äidilleen ja nyökkäsi.
”Totta kai”, hän vakuutti vielä sanallisesti, kumartuen tarttumaan oikean jalkansa lahkeeseen. Hän kohotti lahjetta polven alapuolelta paljastamaan metallin kelmeä kiilto, joka oli jalan paikalla. ”Amputaatio polven yläpuolelta”, hän selitti äitinsä kauhistuneesta ilmeestä hätkähtämättä. ”Sain proteesin, pääsin kuntoutukseen ja nykyään pystyn tekemään mitä tahdon, eikä jalka ole esteenä. Juoksen pitkiäkin lenkkejä sekä teen fyysistä työtä päivästä toiseen.”
”Missä olet töissä?” Judith kysyi aavistuksen varuillaan. Armeijan kasvatti, jolla oli armeijan entinen koira seuranaan, ei valanut uskoa siihen, että Sawyer olisi tehnyt uranvaihdosta, mutta naisen kasvoilla häivähtävä varjo kertoi, että juuri niin oli tainnut käydä.
”Rosings Parkin valmennuskeskuksessa sekä kilpatallilla”, hän vastasi kääntäen katseensa äidistään tulen liekkeihin. ”Hoidan hevosia, korjaan aitoja, kannan heinäpaaleja, mitä ikinä tallilla tarvitseekaan tehdä.”
”Hevosten parissa? Miten sinä sinne päädyit?”

Sawyer sulki silmänsä miettiäkseen vastausta. Niin, miten hän oli päätynyt kilpatallille, jonka maine oli kiirinyt halki pohjoisen Englannin? Koska hän ei ollut saanut muita töitä. Koska hän oli sarkastisesti raksinut hakupapereista kohdan, jossa toivoi fyysisiä töitä ulkoilmassa. Koska hän ei ollut uskonut, että saisi mitään töitä enää koskaan.
”Armeija tukee omiaan. He maksavat osan palkastani ja työnantajani maksavat loput. Olen heille halvempaa työvoimaa”, nainen päätyi lopulta vastaamaan. Hän oli yllätyksekseen nauttinut tallilla työskentelystä, ainakin enemmän kuin oli etukäteen osannut odottaa. Judith esitti muutaman kysymyksen, joihin nuorempi nainen vastasi rehellisesti. Hän kertoi lyhennetyn ja erittäin sensuroidun version loukkaantumiseensa johtaneesta yhteenotosta, sen jälkeisestä elämästään ja sopeutumisestaan Englantiin. He puhuivat matalalla, hiljaisella äänellä, äiti ja tytär toistensa puoleen kumartuneina, molemmat tietoisina siitä, miten heidän aikansa kävi hetki hetkeltä vähiin. Sawyer vilkaisi koiraansa, kun Atlas nosti yllättäen päätään. Kolmea sekuntia myöhemmin hänkin kuuli askeleet, jotka kiipesivät kiviportaita ylös ja kellarin oven narahduksen, kun isä astui takaisin talon puolelle.

”Judith, en löytänyt ki-”, miehen lause katkesi kesken, kun Noah astui tuvan puolelle ja tuijotti suoraan silmiin tytärtään, jota ei ollut nähnyt useaan vuoteen. Miehen kasvot kalpenivat, kädet puristuivat nyrkkiin ja kasvonpiirteet kiristyivät, kun mies puri hampaitaan voimakkaasti yhteen. ”Ulos”, mies sylkäisi suustaan ja harppoi nojatuolin luokse. Sawyer ponnisti hetkessä jaloilleen, tuijottaen selkä suorana ja leuka pystyssä itseään aavistuksen lyhyempää miestä, joka ei näyttänyt hätkähtävän tyttärensä kokoa. Atlas murisi ja paljasteli hampaitaan Sawyerin jalan juuressa odottaen käskyä käydä hyökkääjän kimppuun, kuten koira tilannetta tulkitsi.
”Atlas, rauha”, Sawyer vastasi hämmentymättä isänsä reaktiosta. Koira istahti hänen jalkansa juureen ja katsoi valppain, älykkäin silmin ylös omistajaansa, jonka antama käsky oli ristiriidassa sen kanssa, mihin Atlas oli tottunut. Uhkaavissa tilanteissa koiran vaistot ja koulutus käskivät hyökkäämään sen kimppuun, joka uhkasi lauman alfaa, mutta tällä kertaa alfa oli antanut yksiselitteisen määräyksen odottaa, joten niin koira toimi.
”Poistu talostani, heti”, Noah kivahti ja viittoi ulko-oven suuntaan ääni täynnä vaivoin pidäteltyä raivoa. Sawyer nyökkäsi ymmärtäneensä ohjeet.
”Oli mukava tavata, äiti”, nainen sanoi suoden pehmeän hymyn Judithille, joka istui kalvenneena tuolissa takkatulen loimussa. Sawyer tiesi, ettei äiti koskaan vastustaisi isän tahtoa, mutta siitä huolimatta pettymys kirveli naisen mielessä. Edes tämän kerran äiti olisi voinut ottaa hänen puolensa, mutta ei, äiti oli päättänyt olla hiljaa ja antaa miehen ajaa tyttärensä ulos yön selkään.

Sawyer lähti Atlas kintereillään ulko-ovelle, astui ulos pimeyteen ja kääntyi kivisellä porrastasanteella katsomaan taakseen. Noah seisoi hänen takanaan, pidellen ulko-ovea käsissään, valmiina sulkemaan sen hänen jäljessään. Judith seisoi kaukana taustalla kyyneleet silmistä valuen ja nyyhkytti lohduttomasti.
”Hyvästi, äiti”, Sawyer huikkasi isänsä ohitse, ennen kuin käänsi katseensa mieheen, jonka ryppyisillä kasvoilla oleva ilme oli täynnä ristiriitaisuuksia. ”Hyvästi, Noah.” Miehen kasvot venähtivät, kun tytär käytti hänen nimeään isän sijaan, mutta mies ei vastannut mitään. Sawyer kääntyi kannoillaan ja lähti astelemaan hiekkapolkua ohi tammen, jonka oksille oli kiivennyt vain hetkeä aiemmin muistelemaan lapsuuttaan. Nainen kääntyi tammen varjoista katsomaan vielä kerran taakseen, nähden, ettei Noah ollut vieläkään sulkenut ulko-ovea, vaan seisoi valokeilassa huonoryhtisenä. Sawyer pudisteli päätään. Hänen isänsä ei koskaan ollut ollut helppo mies, mutta enää sen kantaminen ei ollut hänen vastuullaan. Nainen hyvästeli mielessään kotitalonsa, lapsuutensa ja tammen, jonka karhea pinta muistutti kaikista niistä pienistä haavoista, jotka olivat aikanaan kovettaneet käsien pehmeän ihon. Samoin oli käynyt hänen sydämelleen, hän tajusi nyt, sillä vaikka isän suoranainen häpeä ja torjunta sattui, ei se enää repinyt häntä hajalle. Se vain lisäsi pienen naarmun sydämeen, jonka ympärille hän oli rakentanut haarniskan.

Sawyer otti suunnan kohti Birminghamin olematonta keskustaa, tietämättä oikein, minne menisi tai mitä tekisi. Hän ei voisi kävellä täältä Slaleyhyn asti, ei ainakaan niin, että olisi oikeana päivänä töissä. Niinpä hän suuntasi juna-asemalle, osti lipun aamun ensimmäiseen junaan takaisin Newcastleen ja jäi nukkumaan aseman penkeille koiransa kanssa. Vaikka hän ei ollutkaan voinut viettää koko pääsiäistä perheensä kanssa, oli tapaaminen kuitenkin ollut vaivan arvoista. Hän oli väittänyt, että oli irrottanut otteensa perheestään jo vuosia aiemmin, mutta nyt hän tiesi todella tehneensä sen. Se tuntui vapaudelta, kuin joku olisi nostanut raskaan taakan hänen harteiltaan ja vapauttanut jalat kahleista. Se maistui vedeltä päivien kuivuuden jälkeen, tuntui sateelta auringon polttamalla iholla ja tuulelta pitkän hellejakson päätteeksi. Hänen ei enää tarvinnut kantaa huolta vanhemmistaan, murehtia sitä, mitä he ajattelisivat hänen elämästään ja valinnoistaan. Hän oli vapaa tekemään omat virheensä ja elämään omat ylä- ja alamäkensä. Mikään ei enää sitonut häntä Birminghamiin, joten hän voisi hyvillä mielin palata Newcastleen ja sieltä Rosings Parkiin tietäen, että hän oli vapaa rakentamaan oman kotinsa kilpatallin maille. Hän oli menettänyt vanhempansa tavoitellessaan uraa armeijan palveluksessa ja sen jälkeen uran armeijassa palvellessaan maataan, mutta hän oli löytänyt itsensä, eikä mikään mahti maailmassa saisi häntä muuttamaan menneisyytensä valintoja.