[P] Kiitos ja anteeksi

Maanantai 25. syyskuuta 2017

Zoe puri huultaan hermostuneena. Mitä lähemmäs määränpäätään hän ajoi, sitä huonommalta koko idea tuntui. Miksi hän oli koskaan ajatellut, että kannattaisi käydä tervehtimässä Raidenia? Samaa kääpiökokoista miestä, jota hän oli haukkunut koko heidän yhteisen työaikansa ajan? Tämä oli huono, karmaisevan huono, idea.
Mutta hän oli sen velkaa Maybelle. Tyttö ansaitsi parempaa kuin hänet, mutta tuntui tyytyneen häneen, ainakin täksi hetkeksi. Joten hän tekisi mitä vain voidakseen ollakseen parempi ihminen Maybeä varten. Raiden ansaitsi myös anteeksipyynnön kaikesta, mitä hän oli miehelle aikanaan sanonut. Raiden ei ollut tehnyt mitään muuta kuin ollut väärässä paikassa väärään aikaan, ja hän oli purkanut huonon olonsa mieheen. Mieheen, joka uskalsi olla avoimesti oma itsensä ja käydä ulkona toisen miehen kanssa, kun hän ei kyennyt edes pitämään Maybeä kädestä jos oli pieninkään riski, että joku voisi nähdä.
Nainen pysäköi autonsa pienen tallin pihapiiriin, nousi kyydistä ja sulki oven valkean terrierin nenän edestä. Maisie räksäytti terävästi auton kyydistä ja nosti etutassut vasten ikkunaa, kun osoitti mieltään haukkumalla niin, että Zoe oli kiitollinen auton vaimentamasta äänestä. Hän ei olisi halunnut olla samassa tilassa räksyttävän, raivostuneen terrierin kanssa. Hän vilkaisi ympärilleen tallin pihalla ja tunsi olonsa äärimmäisen eksyneeksi. Nainen suoristi laivastonsinistä tallitakkiaan, nielaisi ja pohti jälleen kerran pakenemista paikalta. Ei kenenkään tarvitsisi tietää, että hän oli käynyt kääntymässä pienen lännentilan pihalla aamupäivästä, ennenkö hänen työpäivänsä Rosingsissa alkoi.

Alice juoksi tulijaa vastaan, kevyt mantteli yllään. Whippet heilutti häntäänsä tyytyväisenä. Sen omistajaa ei näkynyt, ei ennen kuin mies kääntyi tienviereltä takaisin tallin pihaan. Hän istui toisen ylämaanponitammansa selässä, pysäyttäen hevosen kun näki tulijan kasvot.
"Alice, tänne!" Lännenvarustein varustettu Bonnie otti muutaman sivuaskeleen autossa huutavan terrierin vuoksi. Lyhyt mies tuijotti ilmeettömänä häntä työpaikkakiusannutta naista.
"Häivytkö ilman poliiseja?"

Zoe ei ollut ollut koskaan koiraihmisiä, mutta isoveljen hänelle lykkäämä koira oli pakottanut opettelemaan koirien käytöstapoja. Se lieni kenties ainoa syy, miksei hän säikähtänyt vauhdikkaasti saapuvaa vinttikoiraa, jonka häntä heilui. Nainen kumartui sen verran, että saattoi tarjota kättään haisteltavaksi koiralle, ennenkö suoristautui kuullessaan Raidenin äänen. Hän aukaisi suunsa, muttei saanut sanaakaan ulos ennenkö Raidenin kysymys rekisteröityi hänen mieleensä. Se siitä toivosta, että mies olisi unohtanut.
”Minä, tuota”, Zoe hieraisi niskaansa epämukavana ja vaihtoi painoa jalalta toiselle, ”tulin oikeastaan pyytämään anteeksi.” Hän mulkaisi metelöivää koiraa, joka hiljeni katseen voimasta autossa, mutta jäi tuijottamaan omistajaansa niin kiukkuisesti kuin vain loukattu terrieri pystyi.

Mies jalkautui Bonnien selästä, silitellen tamman kaulaa hellästi. Hevonen alkoi vihdoin olla hyvässä lihaksessa vuoden takaisen varsomisen ja sitä edeltäneen loman jäljiltä.
"Anteeksi? Ajatko sinä nykyään vielä humalassa?"

”En”, nainen pudisti päätään. Hän veti syvään henkeä. ”Tiedän toimineeni todella väärin sinua kohtaan, ja tahdon pyytää sitä anteeksi. Olen pahoillani kaikesta, mitä sanoin sinulle ja miten pyrin tekemään selväksi, ettet kuulunut Rosings Parkiin. Olin väärässä, enkä olisi koskaan saanut sanoa tai tehdä, kuten sanoin ja tein. Olen siitä vilpittömästi pahoillani. Vaikka sanat eivät voikaan muuttaa mennyttä, tahdoin silti tulla pyytämään henkilökohtaisesti anteeksi.”

Sen kuuleminen oli outoa, eikä ollenkaan normaalia. Raiden ei muistanut tällaista ihmistä.
"... Tule talliin." Mies mutisi, taluttaen Bonnien sisälle. Hän heitti riimun kaulalle ja pisti tamman käytävälle kiinni.
"Ymmärrät siis oikeasti millaista tuhoa sait aikaan? Etenkin puhumalla seinähullulle eksälleni elämästän?"

Zoe nyökkäsi lähtien seuraamaan Raidenin perässä pieneen tallirakennukseen. Hän tunsi olonsa varsin eksyneeksi ja no suoraan sanottuna ulkopuoliseksi. Hän ei tosiaankaan kuulunut tänne. Eikö hän olisi voinut tämän sijaan soittaa tai laittaa sähköpostia tai lähettää vaikka postikorttia?
”En kehtaisi edes väittää ymmärtäväni kaikkea”, nainen myönsi päätään painaen, ”voin vain kuvitella.” Vain Raiden tiesi, mitä hänen tekonsa olivat aiheuttaneet miehelle. Hän saattoi vain kuvitella kivun, jota oli aiheuttanut loukkauksillaan ja ilkeillä sanoillaan.

Raiden riisui suitset Bonnien päästä, tarjoten sille taskustaan porkkanaa.
"Voin antaa anteeksi. Kerran ymmärsit itse pyytää anteeksi. En oleta Alexin puhuneen sinua tänne."

”Ei, en ole puhunut Alexille”, nainen vakuutti. Hän ei ollut ollut edes varma, vieläkö miehet olivat yhdessä. Hän ei ollut kokenut sen olevan millään tasolla hänen asiansa kaiken jälkeen. ”Kiitos. Se merkitsee minulle paljon.”

He tosiaan olivat, asuivatkin yhdessä.
"En kai voi olla antamatta mahdollisuuttakaan." Ei hän osannut olla pitkävihainen. Zoe vaikutti katuvan. Hän laski painavan satulan lattialle, huokaisten.

Hän ei tiennyt, mitä sanoa siihen, joten pyyhkäisi vain mustan hiussuortuvan sivuun kasvoiltaan ja vilkaisi pikaisesti ympärilleen tallissa.
”Täällä näyttää kodikkaalta”, hän totesi vaihtaen painoa vaivaantuneena jalalta toiselle. Voisiko hän vain lähteä nyt, kun oli saanut pahoiteltua, vai vähentäisikö se sanojen merkitystä?

"Hieno ilmaisu remontin tarpeessa olevalle." Niin moni hevosista asui ulkona, että tallin tarkempi kunnostaminen saisi odottaa vielä hieman.

”Enpä tiedä siitä, eivät karsinan ovet näytä saranoiltaan roikkuvan, ja ulko-ovetkin ovat vielä tallessa”, nainen vastasi hieraisten niskaansa. Talli muistutti häntä ratsastuskoulusta, jossa hän oli aloittanut harrastamisen, josta oli myöhemmin tullut hänen uransa.

"Ne näyttivät siltä kun ostin tämän paikan." Mies hymähti. Onneksi paikka oli ollut helppo kohentaa inhimilliseen kuntoon.

”Siinä tapauksessa olet tehnyt hyvää työtä remontin kanssa”, Zoe totesi vilkaisten ylämaanponia, jolla Raiden oli pihalle saapunut. ”Ovatko kaikki hevosesi lännenratsuja?”

Raiden vilkaisi naista ja sitten Bonnieta, jonka jalkatupsuja kyykki harjaamassa.
"Tämä ja toinen ylämaalainen ovat vielä työn alla. Kaikki muut ovat valmiita lännenhevosia. Paitsi clyesdaleni. Ne vain vetävät vaunuja ja toimivat joskus ratsuina."

”Sinähän olet… laajentanut”, hän hymähti kun ei parempaakaan sanaa keksinyt. Clydesdaleja? Vaunuhevosina? Ja hän oli melko varma, että oli nähnyt Raideniin yhdistämiensä vuonohevosten lisäksi ulkona jotakin, jossa oli pilkkuja. ”Ei ainakaan luulisi työn olevan pitkäveteistä.”

"Ne clydesdalet olivat vahinko." Mies yritti pelastaa nahkaansa. Hän ei oikein tiennyt itsekään mitä oli tapahtunut.

Zoe tuijotti miestä epäuskoisena. Valtavat hevoset olivat vahinko?
”Nyt olen kuullut kaiken”, nainen pudisteli päätään pieni hymynhäive huulillaan. Mikään ei enää yllättäisi häntä. Clydesdaleja vahingossa? Luoja.

"Evelyn näytti samalta. Ei minun pitänyt ostaa uusia, mutta ne iskivät heikkoon kohtaan." Ei hän olisi voinut jättää hevosia pulaan.

Zoella kesti kaksi sekuntia tajuta, kenestä Raiden puhui, mutta sen jälkeen hän ymmärsi täysin. Amerikkalainen eläinlääkäri, joka vältteli häntä parhaansa mukaan, tuskin osasi peittää yllätystään kovinkaan hyvin.
”Tietenkin iskivät”, nainen pudisti päätään. ”Hienoa, että ne saivat kuitenkin töitä.” Kai kärryjen kiskomisen sellaiseksi saattoi laskea.

Oli mies jo tehnyt hevosilla pari ajoa. Ja maastolenkkiä, tosin ne omaksi ilokseen eikä asiakkaan pyynnöstä.
"Olaf lopetettiin ja olin hieman höperönä hevosten suhteen kun ne ostin." Zoe ansaitsi piikin siitä, että tuon arvostelema, yksi maailman lempeimmistä hevosista oli lopetettu. Olihan nainen ruunaakin pilkannut.

”Olen pahoillani Olafista”, nainen pahoitteli vilpittömästi. Hän ei kenties ollut nähnyt Olafin arvoa, mutta se ei ollut tehnyt ruunasta yhtään sen vähemmän rakasta Raidenille. Hän olisi ollut musertunut, jos Paddylle olisi käynyt jotakin. ”Mikä Olafille tuli?”

Mies puraisi kevyesti huultaan, laittarn riimua kunnolla Bonnien päähän.
"Nopeasti edennyt nivelrikko, mihin kipupiikityksetkään eivät enää auttaneet."

Zoe nielaisi ja painoi päänsä. Hän tuijotteli hetken varpaitaan sanattomana, mutta mitä siihen olisi voinutkaan sanoa?
”Otan osaa”, hän sanoi ääni matalaksi painuen. Kukaan ei ansainnut sitä, että hevonen jouduttiin lopettamaan. Ei onnettomuuden eikä kroonisen sairauden tähden.

"Se on elämää." Mies yritti suhtautua siihen tyynesti. Hän kävi viemässä Bonnien takaisin pihattoonsa, vilkaisten sitten Zoeta.
"Minun pitäisi mennä tekemään ruokaa. Ben pääsee kohta koulusta ja Alex tulee kotiin syömään."

Zoe käytti hetken hyödykseen katsellen todella ympärilleen pienessä tallissa. Se oli kodikas, eikä hän ollut sanonut niin vain kohteliaisuudesta. Hän saattoi hyvin ymmärtää, miksi Raiden viihtyi täällä. Kenties jossakin toisessa elämässä hänkin olisi voinut viihtyä vastaavassa tallissa.
”Aivan, tietenkin. En halunnut olla häiriöksi”, nainen havahtui miehen palattua. ”Mukavaa päivänjatkoa ja umm, onnea clydesdalejen kanssa”, Zoe toivotti aavistuksen vaivaantuneena. Luojan kiitos hänen ei tarvitsisi tulla tänne toista kertaa, kun hän ei kerran kyennyt keskustelemaan Raidenin kanssa ilman, että tunsi olonsa vaivaantuneeksi.

"Samoin ja kiitos. Zoe..." Raiden mietti hetken. Kuulostaisiko se rasittavan tekopyhältä?
"Jos tarvitset joskus jotain, olen täällä."

Nainen kohotti katseensa odottaessaan jatkoa miehen sanoille. Hän räpäytti muutaman kerran yllättyneenä silmiään. Mies ei voinut olla tosissaan, mutta ehkä sen kyseenalaistaminen ei olisi kovinkaan hedelmällistä, kun hänen suunnitelmanaan oli olla parempi ihminen. Pyytää anteeksi vanhoja virheitään ja vältellä uusien tekemistä.
”Kiitos”, hän päätyi sen sijaan vastaamaan ja hymyili pienesti miehelle. Zoe suunnisti tallin ovea kohden mutta yllättyi, kun se aukesi hänen edestään.
”Raiden, oletko täällä? Tulin tuomaa- Winter?” Evelynin lause jäi kesken, kun lyhyt nainen tajusi seisovansa vastakkain hevosenhoitajan kanssa. Nainen kohensi otettaan kantamastaan ruokasäkistä, joka painoi aivan tuhottomasti jos häneltä kysyttiin, ja tuijotti Zoea epäluuloisena.
”Minä olinkin juuri menossa. Mukava tavata, Hills”, Zoe nielaisi ja kiiruhti autolleen jättäen pöllämystyneen amerikkalaisen vilkuilemaan vuoroin ystäväänsä ja hoitajan vauhdilla katoavaa selkää.
”Mitä ihmettä hän tahtoi?” Evelyn puhahti ja laski säkin sylistään tallikäytävälle. Ehkä hän saisi punnerrettua sen vielä kerran ylös ja rehuhuoneeseen saakka.

Raiden heilautti kättään Evelynille, vilkaisten rehusäkkiä.
"Smoothielle? Haluatko kärryt, voimanainen?" Raiden vilkaisi Zoen perään, tuupaten kottikärryt ystävänsä eteen.
"Tuli pyytämään anteeksi aiempaa käytöstään."

”Sillepä juuri. Kiitos”, nainen nyökkäsi kiitollisena, kun saattoi luopua säkin kantamisesta. Pieni ara-appaloosa oli saanut hienosti lisää massaa Skeldalessa asuessaan, ja nyt, kun sääolotkin muuttuivat, oli hän ajatellut sopivaksi aloittaa hevosen ruokinnan muuttamisen. Vähä kerrallaan, toki, jotta herkkävatsainen pikkuruuna ei reagoisi ruokinnanmuutokseen.
”Oho”, hän älähti saatuaan punnerrettua säkin kottikärryihin. ”Kuukauden suurin yllättäjä.”

"Vuoden suurin yllätys." Mies vastasi virnistäen.
"Jätä seinälle ohjeet sitten ruokinnasta." Seinällä olevaan liitutauluun oli kirjattu kaikkien hevosten ruokamäärät.

”Varmasti”, Evelyn pärskähti. Hän ei ollut kuvitellut kivikasvoisen hevosenhoitajan edes muistavan, miten oli kohdellut Raidenia, ja vielä vähemmän kokevan tarpeelliseksi pahoitella moista.
”Jätän, jätän, älä stressaa”, nainen virnisti.

"Kunhan muistutin, hölmö." Raiden pudisteli kevyesti päätään.
"Menen tekemään ruokaa, että ehdin hakea pojan ja viemääm sitten Greenridgeen tunnille ennen omia tunteja. Oaaat ehkä jättää sen rehuhuoneeseen. Nähdään." Mies karkasi sisälle, ettei kohta olisi myöhässä.

”Nähdään”, Evelyn heilautti kättään, ennenkö lähti työntämään kottikärryjä kohti rehuhuonetta. Hän kiitteli onneaan kärryjen olemassaolosta koko matkan, sillä näin homma hoitui paljon nopeammin ja kivuttomammin. Mitä hän olisikaan tehnyt ilman Raidenia? Kärsinyt kipeistä lihaksista seuraavana päivänä, ehdottomasti.