[P] May you know nothing but happiness from this day forward

Lauantai 8. syyskuuta 2018 - 10.45, Slaley Hall, Slaley

Amanda nielaisi. Hän vilkaisi pesulasta haettua pukuaan. Se oli jäänyt sinne, sitä ei oltu noudettu tälle päivälle. Hän tiesi että tädillä oli oma huone hotellissa, kuten myös Johnnylla, nyt ennen häitä. Hän nousi valkean autonsa ratista ja otti laukkunsa sekä pukupussin. Hän asteli vikkelästi hotellille, kysäisi missä huoneessa Bea yöpyi, kertoi olevansa kaaso ja lähti sitten ylös. Äkkiä ennen kuin hän törmäisi sukulaisiin.
Amanda koputti oveen hiljaa, purren huultaan. Jo Larissa ei ollut halunnut puhua hänelle eilen, kun tyttöystävä oli jo Yhdysvalloissa Emilyn ja Ticon kanssa. Hän räpytteli silmiään saadakseen sen pois mielestään.

"Miten niin et tiedä? Bea-kulta, solki oli sinulla hetki sitten!"
Ellen loi sisareensa melkein epätoivoisen katseen kampauspöydän peilin kautta, mutta Beatrixin vain kohauttaessa toista hartiaansa sisar harppoi päättäväisin askelin osuvasti sinisävyisen sviitin kylpyhuoneeseen siinä toivossa, että siro, hopeinen solki olisi unohtunut sinne.
Morsian jäi katselemaan kuvajaistaan peilistä ja hipaisi morsiuskimpun ruusua, joka oli sinisen sijaan punainen. Kukkakaupan virhe, siihen tulokseen he olivat tainneet tulla, ja Sawnien sisar oli luvannut ajaa kukkakauppaan hakemaan oikeanväristä kimppua.
Beatrix oli melko varma, että oli ollut aika, jolloin hän olisi hermostunut sellaisesta. Mutta nyt kukkien värillä tuntui olevan hyvin vähän väliä.
Amanda ei ollut palannut kolmosten ristiäisiin mennessä.
Ajatuksiinsa vajonnut Beatrix ei edes tajunnut, että oveen oli koputettu, mutta Ellen oli tehtävänsä tasalla. Siniseen leninkiin pukeutunut sisar kiiruhti ovelle ja tempaisi sen auki.
"Oli jo aik-"
Nainen vaikeni kesken lauseen kohdatessaan sisarentyttärensä kasvot.

Amanda veti syvään henkeä. Niin, Ellen-täti. Hän puri huultaan ja räpytteli silmiään. Mitä hän voisi sanoa? Ei olisi pitänyt tulla Bean hääpäivänä.
"... H-hei." Hän änkytti hiljaa, puristaen pukupussia joka kätki sisäänsä vaaleanharmaan, istuvan jakkupuvun housuineen. Hän oli kieltäytynyt mekosta.

Hetken Ellen vain tuijotti Amandaa.
"Amanda! Missä olet... Oletko kunnossa?" nainen änkytti, samaan aikaan kun Beatrix nousi seisomaan niin nopeasti, että siro peilipöydän kanssa samaa sarjaa oleva jakkara kaatui kolahtaen lattialle. Edelleen avojaloin, kengät sirossa laatikossa odottamassa, hän harppoi lattian poikki kohti ovea.

Amanda vilkaisi maihareitaan. Hän oli ostanut ne reissullaan.
"Olen kunnossa,,," Tyttö mutisi hiljaa. Aivan kunnossa. Häpeissään tosin.

Ellenin kasvoille levisi helpottunut ilme.
"Hyvä. Mi-"
Nainen ei koskaan ehtinyt lauseensa loppuun, sillä siinä kohtaa Beatrix ehti ovelle. Ellen joutui väistymään, kun nuorempi sisar tarttui Amandan hartioihin.
"Missä sinä olet ollut?!"

Amanda säpsähti tätinsä liikettä ja horjahti kevyesti, siniset silmät hermostuksesa suurina.
"Min..." Missä hän oli ollut?
"V-vähän kaikkialla..."

Beatrixin sormet pureutuivat Amandan hartioihin hieman liian voimakkaasti, voimakkaammin kuin hän oli tarkoittanut.
"Tajuatko lainkaan, kuinka huolissamme olimme? Mitä ihmettä oikein ajattelit?"
Kiihtymys sai hänen äänensä luonnottoman korkeaksi, Beatrix ei ollut niitä ihmisiä, jotka kiihtyivät ja huusivat päivittäin.
"Godverdomme, tyttö!"

Amanda räpäytti uudelleen silmiään. Hän ei kehdannut valittaa siitä että tädin sormet pureutuivat takin läpi hartioihin hieman liian tiukasti tai että tarkalleen ottaen tuo huusi. Eikä ehkä olisi sopivaa kiihtyä tuossa tilassa.
"A-anteeksi." Amanda sopersi hiljaa.

Beatrix pudisti päätään.
"Me olemme olleet huolissamme. On vastuutonta kadota tuolla tavalla! Mitä päässäsi oikein liikkui?"
Hänen äänensä alkoi väristä loppua kohden, samalla kun Ellen kosketti rauhoittelevasti hänen toista hartiaansa.
"Me olimme hirvittävän peloissamme! Ymmärrätkö lainkaan, kuinka kammottavaa oli, kun ei tiennyt, onko jotakin tapahtunut?"

Amanda vei katseensa takaisin maihariensa kärkiin, nieleskellen tyhjää. Hän oli tottunut muiden läksytykseen, mutta Bea-täti oli uusi kokemus.
"O-olen p-pahoillani, minä h-halusin rauhaa..."

Beatrixin kädet olisivat tärisseet, elleivät ne olisi yhä levänneet siskontyttären hartioilla.
"Me olemme kaikki olleet suunniltamme huolesta", hän vetosi, ääni edelleen täristen.
"Kuinka sinä saatoit tehdä näin? Et kertonut meille Huzzlesta, ja katosit ilman sanaa siitä, minne olet menossa. Me ajoimme Skotlantiin etsimään sinua!"

Amanda nieleskeli tyhjää ja yritti olla itkemättä. Ei ollut reilua aloittaa itkua kun itse oli tämän aiheuttanut.
"S-sanoin että kaikki on k-kunnossa..." Lähtiessään. Kuukausi sitten.
"O-olen pahoillani, m-minä vain t-tarvitsin hetken ja... P-piti palata a-aikaisemmin, ihan t-totta."

"Kuukausi sitten! Ilman mitään selitystä!" Beatrix parahti, välittämättä siitä, että Ellen kutsui häntä pehmeästi nimeltä. Hittoako sen oli väliä, oliko hän raskaana tai oliko nyt hääpäivä, godverdomme!
"Olit kadoksissa kuukauden! Eikö mieleesi tullut kertaakaan ilmoittaa itsestäsi?"

Amanda nielaisi ja vilkaisi tätiään varovasti.
”M-minä e-en ajatellut...” Sen hän sentään myönsi, joskin hiljaa sopertaen.
”J-jos menen kotiin?” Ettei pilaisi Bean hääpäivää.

"Et tosiaan ajatellut!"
Beatrixin silmät iskivät salamaa, mutta pian poskille vierähtävät kyyneleet huuhtoivat ne tiehensä - samoin kuin uhkasivat tehdä Ellenin huolellisesti tekemälle meikille.
"Me olimme niin huolissamme", hän vetosi uudelleen, ennen kuin hellitti viimein otteensa siskontyttärensä hartioista, tosin vain vetääkseen tämän halaukseen.
"God zij dank voor jouw veiligheid."

Amanda oli miltein valmiina livahtamaan pois kun ote heltyi. Sen sijaan hän tuli vedetyksi tiukkaan halaukseen. Hän niiskaisi pehmeästi ja puri huultaan.
"... Bea-täti, en osaa hollantia." Osasi, mutta ei kovin hyvin.

"Godverdomme sinun kanssasi", Beatrix mutisi, vieden toisen kätensä silittämään Amandan hiuksia. Oli hirvittävän vastuutonta kadota sillä tavalla. Vastuutonta jättää kaikki pelkäämään, vastuutonta jättää hevoset, jotka oli tuotu tänne ihan vain Amandaa varten.
Vastuutonta aiheuttaa sellaista huolta.
"Oletko sinä kunnossa? Schat, lupaa minulle, ettet tee enää ikinä mitään tällaista."

Amanda tiesi että hän oli tehnyt väärin ja että kaikki oli todella vastuutonta. Hän vain toivoi että voisi jatkaa. Hän oli oppinut tästä, mutta ei tiennyt saisiko koskaan todistaa sitä. Amanda nyökkäsi, niiskaisten hiljaa.
"... Olen."

Se oli kaikkein tärkeintä juuri nyt.
Beatrix oli varma, että Julian ei päästäisi sisarentytärtään helpolla. Mutta ehkä se saisi odottaa tämän päivän.
"Enosi on ollut hyvin huolissaan sinusta."

Amanda nielaisi tyhjää ja nyrpisti nenäänsä.
”Olen p-pahoillani kaikesta.” Hän todella oli pahoillaan.

Beatrix pudisti hieman päätään.
"Ymmärrän, että tarvitsit tilaa, mutta et olisi saanut kadota sillä tavalla", hän vetosi. Vaikka Amanda taisi tietää sen itsekin.

Amanda nyökkäsi. Hän oli tajunnut sen aika pian, mutta palaaminen oli hävettänyt.
"T-tiedän. H-hävetti palata j-ja minun piti r-rauhoittua. Menenkö kotiin? Etten p-pilaa hääpäivääsi."

Beatrix huokaisi ja painoi suukon siskontyttönsä poskelle.
"Ei sinun tarvitse lähteä minnekään", hän huomautti, vapauttaessaan Amandan viimein halauksestaan.
"Jos tahdot jäädä."

Amanda nielaisi tyhjää.
"... haluatko että jään? Sinun hääsi." Bean häät. Se oli tuon oikeus päättää keitä paikalla oli. Hän silitteli pukupussia, nieleskellen hiljaa.

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Tietenkin haluan", hän vastasi, niin kuin kyse olisi ollut itsestäänselvyydestä.
"Jos haluat jäädä."

Amanda hymyili kevyesti, hieman hämmentyneenä.
"Jos haluat niin jään." Hän olisi kyllä ymmärtänyt jos täti olisi halunnut hänet pois jaloistakin.
"... Olet kaunis."

"Haluan", Beatrix vastasi päättäväisesti, ja katsahti sitten pukuaan, joka oli helppo kuvitella osaksi The Great Gatsbyn maailmaa.
Ellen kurotti sipaisemaan Amandan käsivartta ennen kuin painoi kätensä sisarensa selälle.
"Kunhan korjataan vähän meikkiä. Amanda, voisitko etsiä hopeisen hiussoljen? Luulen, että se on kylpyhuoneessa..."

Amanda astui peremmälle ja laski vaatteensa sängylle. Hän kipaisi kylpyhuoneeseen, viipyen tovin ennen kuin palasi solki sormissaan.
”...jännittääkö?”

Sillä välin Beatrix oli istahtanut takaisin kampauspöydän ääreen. Vedenkestävä meikki ei ollut kärsinyt liian pahasti, ilmeisesti Ellen oli jo etukäteen varautunut siihen, että hän saattaisi itkeä häissä. Jos ei muuten, niin hormonien heittelyn takia.
Sisko tiesi vallan hyvin, millaista oli olla raskaana.
Beatrix vilkaisi sisarentytärtään peilin kautta.
"En usko. Pitäisikö?"

Amanda kohautti kevyesti olkiaan.
”En tiedä. Eikö se ole tavallista jännittää?” Ei hän ollut koskaan mennyt naimisiin. Hänen tyttöystävänsä oli nauranut yhdessä asumiselle. Hän ei tulisi koskaan menemäänkään naimisiin.
”Onhan jossain kilo nenäliinoja miehellesi?”

Beatrix kurtisti kulmiaan kevyesti.
"Olen ymmärtänyt niin", hän myönsi, jääden hetkeksi tutkimaan peilikuvaansa. Silmät olivat edelleen itkusta turvonneet.
Mitä jännitettävää hänellä oli? Hän oli varma siitä, että halusi jakaa elämänsä Jonathanin kanssa, siitä huolimatta, että he olivat edenneet suhteessaan nopeasti. Seremoniassa tärkeää olisivat vain heidän valansa.
Amandan kysymys sai Ellenin nauramaan ja vastaamaan sisarensa puolesta:
"Ymmärtääkseni yksi sulhasen sisaruksista on ainoastaan nenäliinavastaavana."

”Mutta ehkä se on hyvä? Olet varma tästä ja siitä että hän on myös.” Amanda totesi hymyillen, vilkaisten toista tätiään.
”Riittääköhän... Jonathan itkee paljon.”

Ellen oli kurottanut hiusharjan käteensä ja kuljetti sitä nyt sisarensa tummien hiusten lävitse. Takaisin siistiin polkkamittaan palanneisiin hiuksiin ei tarvinnut monimutkaista kampausta, pelkkä siro, hieman kielonkukkia muodoltaan muistuttava solki riittäisi.
"Se on varmasti hyvä", tämä myönsi hymyillen.
"Missä kaikkialla kiersit, Amanda?"

Amanda istui sängylle ja nielaisi. Missä?
”... koko Skotlannin... saarineen, autolla...” hän myönsi hiljaa.

Ellen alkoi kammata sisarensa hiuksia taakse toiselta puolelta päätä, niin että toinen korva ja sitä koristava hento helmikorvakoru jäisivät näkyviin.
"Siellä oli varmasti kaunista? Me olemme puhuneet, että pitäisi käydä vaikka Edinburghissa lasten kanssa, kun tulemme käymään täälläpäin."

Amanda nieleskeli. Tuntui väärältä puhua asiasta.
”On, hyvin. S-Skye on todella kaunis.” Hän nielaisi tyhjää.
”... miten hevoset voivat?” Joko ne oli lähetetty takaisin Alankomaihin?

Beatrix katsahti Amandaa uudelleen peilin kautta.
"Niillä on kaikki hyvin. Sylvia on auttanut niiden liikuttamisessa."
Hänen kulmillaan häivähti kevyt kurtistus. Hän tiesi, että Julian haluaisi puhua Amandan kanssa vastuusta.

Amanda yritti näyttää siltä ettei huuli väpättänyt. Hän ei halunnut puhua kenenkään kanssa, mistään. Ja milloin eno muka ehtisi? Niin. Hän ei ollut tainnut tavata tuota kolmosten synnyttyä tallin ulkopuolella.
”H-hyvä.” Ajatuskin tallille menosta särki. Huzzle ei tulisi enää vastaan tarhan portille.

"Ne ovat oikein hyvässä kunnossa, joten voit jatkaa siitä, mihin jäit."
Vaikka Julian oli kiivastuksissaan ollutkin sitä mieltä, että hevoset voisi lähettää takaisin Den Houtiin. Kuukauden mittaiseksi venynyt matka ja huolestunut eno eivät olleet hyvä yhdistelmä.
Beatrix hieraisi selkäänsä ja nousi ylös, kun Ellen oli saanut hiukset laitettua, suunnatakseen kylpyhuoneeseen.
Kun ovi sulkeutui, Ellen käänsi jäänsinisen katseensa Amandaan ja kosketti tytön käsivartta.
"Kuulin Huzzlesta. Olen pahoillani. Kuinka pärjäät?"

Amanda pelkäsi sitä. Häneltä vietäisiin nyt Esperanza Bittersweetkin, vaikka ihan omaa syytä se olisikin. Hän ei oikeastaan halunnut kohdata enoaan, hän tiesi mitä tuo sanoisi. Mutta ehkä ei Bean häissä?
”... ihan hyvin nyt.” Kuukausi sitten hän oli ollut aivan hajalla. Kuten se kertoi että hän oli hotellihuoneessa ensimmäisenä yönä heittänyt teriä roskiin havahtuessaan tekemisistään.

"Beatrix sanoi, ettet kertonut heille tapahtuneesta", Ellen jatkoi, silittäen Amandan käsivartta kevyesti sormenpäillään.
"Minkä vuoksi?"

Amanda pudisteli päätään ja kohautti olkiaan.
”En tiedä. Ei... ei ketään ole koskaan kiinnostanut? Enkä osannut puhua asiasta.” Larissankin luona hän oli vain itkenyt.

Kurtistaessaan kulmiaan Ellen näytti hyvin paljon kahdelta sisarukseltaan.
"Amanda, totta kai meitä kiinnostavat sinun asiasi", hän muistutti hellän päättäväisesti.
"Tätisi ja enosi olivat hyvin huolissaan."

Amanda nyökkäsi ja niiskaisi hiljaa.
”Piti palata mutta sitten en kehdannut. Ja nyt... en halunnut olla hääpäivää pois.”

"Hyvä että palasit", Ellen huomautti, ja veti Amandan hetkeksi halaukseen.
Kylpyhuoneen ovi kävi, kun Beatrix palasi takaisin makuuhuoneen puolelle.
"Sinulla on pukupussi mukana", hän totesi.

Amanda hymyili vaivaantuneena tädilleen ja vilkaisi pukupussia.
”Niin, hain sen.”

Beatrix istahti peilin ääreen, niin että Ellen voisi viimeistellä meikin.
"Voit vaihtaa puvun päällesi täällä", hän totesi.
"Sinulle on tosin varattu omakin huone."

Amanda ynähti hiljaa.
”Ai...” Hänelle oli varattu kaikesta huolimatta oma huone. Hän otti pussin ja asteli kylpyhuoneeseen. Harmaa puku istui Amandan ylle täydellisesti. Sen alla oli sininen kauluspaita ja tyttö haroi hiuksiaan, pohtien mitä niille tekisi.

Beatrix oli pitänyt huolen siitä, että myös Amandalle oli varattuna huone. Kahden hengen huone, siltä varalta, että tämä saapuisi Larissan kanssa.
Pitäisi kysyä, mikä tilanne tyttöjen välillä tällä hetkellä oli, hän muistutti itseään samalla kun Ellen ilmoitti hänen olevan valmis. Kunhan oikea morsiuskimppu saapuisi.

Amanda astui kylpyhuoneesta ja hymyili vaisusti.
"Onko se hyvä?" Meikki tekisi ihmeitä ja myös hiusten laittaminen. Ehkä hän sitten olisi hyvä.

Beatrix katsahti Amandaa peilin kautta ja silmissä välähti harvinainen lämpö.
"Oikein hyvä", hän vakuutti, ja pyyhkäisi sormet läpi säntillisestä polkkatukastaan tavalla, joka sai Ellenin irvistämään ja melkein näpäyttämään sisartaan sormille.

Amanda nyökkäsi ja otti kassistaan meikit, kumartuen meikkaamaan kasvojaan. Rutiinilla ja hyvin taidokkaasti. Toisaalta Jonathan ei ollut vielä edes puvussa, haroen hiuksiaan kun odotteli että hiukset kuivuisivat suihkun jälkeen. Häntä hermostutti helvetisti.

Jonathan ei ollut ainoa, jota hermostutti.
"... ja muista, että sormukset ovat Mervynillä, sinun ei tarvitse alkaa etsiä niitä paniikissa", Tristan valisti poikaansa, samalla kun harppoi hermostunutta ympyrää pitkin mattoa.
"Koska jos et muista sitä, kätesi tärisevät niin siinä vaiheessa, kun sormus pitäisi saada paikoilleen, ettei siitä ole tulla mitään..."

Jonathan vilkaisi isäänsä, hieroen niskaansa pyyhkeellä kun oli muuten verhonnut itsensä kylpytakkiin.
"Onko meidän pakko käydä läpi kaikki mikä voi mennä pieleen, tad?"

Tristan pysähtyi kesken liikkeen ja käänsi hämmentyneen katseen esikoispoikaansa. Voimakkaat linssit suurensivat vihreät silmät tavalla, joka sai ne näyttämään melkein pöllömäisiltä.
"Äitisi käski minun varmistaa, ettet tekisi mitään, mitä minä en tekisi... Tai ehkä toisinpäin."
Hän kurtisti kevyesti kulmiaan, kun yritti tavoittaa vaimonsa sanojen tarkan muodon.

Jonathan nauroi isänsä sanoille. Niinpä niin, mitä isä ei tosiaan tekisi? Sellaista sattui.
"Tietenkin. Mutta se ei oikeastaan auta ja sinäkään et muista edes mitä äiti sanoi! Tad, olen menossa naimisiin vain kerran!"

Tristan työnsi silmälasit otsalleen ja pyyhkäisi silmiään.
"Juuri siksi valistan sinua, poika", hän vakuutti.
"Et halua viettää ainoissa häissäsi viittä minuuttia konttaamalla sormuksen perässä."

"Sinä siis ilmeisesti vietit." Jonathan huomautti virnistäen.
"Tad, et auta hermostumiseen yhtään. Alan jo miettiä onko edes valani hyvä, coc oen."

Tristan räpäytti hämmentyneesti silmiään.
"Korkeintaan kolme minuuttia, vaikka äitinne väittäisikin muuta", hän vakuutti ja jatkoi jälleen hermostunutta kierrostaan.
"Olethan opetellut valasi ulkoa? On ikävää unohtaa, mitä on tarkoittanut sanoa..."

Jonathan katsoi isäänsä kulmiensa alta.
"... Olen poikasi. Oletat että muistan sen ulkoa?" Ehei, hän lukisi sen paperilta.

Tristanin kasvoilla häivähti ensin helpotus ja sitten huoli.
"Onhan sinulla paperi tallessa? Tai ehkä se kannattaisi antaa Mervynille, niin että... Hyvä luoja, ethän antanut sitä minulle?"
Isän kasvoilla häivähti puhdas kauhu, kun tämä alkoi penkoa taskujaan.

Jonathan hieroi kasvojaan.
"Tad, olet rakas, mutta en ikinä antaisi sinulle niin tärkeää paperia." Huokaisi huvittuneena ja nousi, ottaen vaatteitaan esiin.
"Se on tallessa."

Tristan ei loukkaantunut, huokaisi vain helpottuneena.
"Noin äitisikin aina sanoo", hän huomautti, ja vajosi viimein yhteen siroista nojatuoleista.
"Luojan kiitos..."
Ovelta kuului koputus, tai pikemminkin kopsahdus, niin kuin joku olisi juossut sitä päin, ja seuraavaksi kirkkaankeltainen pyörremyrsky pyyhälsi sisään, välittämättä lainkaan siitä, oliko sulhanen pukeissa tai ei.
"Sawnie!" Catriona tervehti ja otti vauhtia loikatakseen vauhdilla halaamaan veljeään.

Oli sulhanen saanut sentään jo housut jalkaan kun sisko hyökkäsi huoneeseen. Hän koppasi Catins yliin, nauraen tuon innolle.
"Hei Katherine."

Eipä sillä, että sisko olisi housuttomuudestakaan tajunnut häkeltyä.
Catriona kietoi käsivartensa ja jalkansa Jonathanin ympärille ja halasi itsensä tiukasti kiinni, kuin pieni apinanpoikanen.
"Joonaathaan", hän vastasi, venyttäen tavuja mahdollisimman ärsyttävästi.
"Jännittääkö?"

Apinanpoikanen tosiaan. Jonathan nauroi ja pyörähti ympäri. Sisko ei päästänyt irti.
"... Kuolen jännitykseen ja tad ei auta."

"Minäkin kuolen!" Catriona ilmoitti voihkaisten.
"Vatsani on ihan jumalattoman kipeä... Sawnie, tad yrittää varmasti parhaansa!"
Hän siirsi suutaan lähemmäs veljensä korvaa.
"Oletko jo valmis hääyöhön?"

Jonathan kurtisti kulmiaan Catin sanoille.
”Katherine!” Mies ärähti, naurua äänessään.
”Sidanilla on nyt muita kiireitä.” Kuten odottaa heidän pientä poikaansa. Hääyöstä luopumisen arvoista.

Catriona puhahti ja tukisti toisella kädellään veljensä hiuksia.
"Hän on raskaana, ei kuollut!" hän muistutti.
"Toinen kolmannes. Silloin on kaikenlaisia mielihaluja, ettäs tiedät."

”Mutta hän on raskaana.” Jonathan muistutti siskoaan.
”Jos et päästä irti, valitan tadille että revit.”

"Raskaana, ei kuollut. Kaksi eri asiaa!" Catriona muistutti.
Hän tuhahti ja nykäisi Jonathania hiuksista, ja kajautti sitten parhaalla nurisevalla äänellään, ennen kuin veljellä oli mahdollisuutta valittaa:
"Taaad, Sawnie kiusaa!"

Jonathan ehi vain avaamaan suutaan, kunnes Cat kanteli ensin.
”... minä en koskaan kiusaa.” Jo aikuinen mies totesi hymyillen.

"Taaaad!" Catriona mankui uudelleen, jäljitellen niin täydellisesti lapsena käyttämäänsä äänensävyä, että heidän oli helppo kuvitella jälleen piskuisen Anglian takapenkille istumaan.
Tristan räpäytti hermostuneesti silmiään.
"Cat, lakkaa kiusaamasta veljeäsi, hän on menossa naimisiin. Sawnie, älä kiusaa siskoasi."

Jonathan virnisti kun Cat sai torut ensin. Hän karisti siskon ja veti valkoisen kauluspaidan päälleen, siihen päälle vaaleansinisen ja harmaan sävyttämän liivin.
”Tad, onko toivoakaan saada hiuksia kuriin?” Leijonanharja eikä hän ollut ajanut partakaan.

Catriona tiputtautui kiltisti veljensä selästä ja siirtyi hetkeksi kiusaamaan Mervyniä.
Tristan siirtyi esikoisensa vierelle ja laski lasit takaisin silmilleen tutkiakseen tätä katseellaan.
"Olen pahoillani, poika, mutta en usko", hän myönsi.
"Mutta et ajatellut ajaa partaasi?"
"Sawnie näyttää isolta vauvalta!" Catriona puuttui avuliaasti puheeseen

Jonathan kohotti kulmiaan isänsä sanoille.
”Sidan ei tunnista minua alttarilla jos ajan sen. Isä, muistatko sen marsukuvan? Se kalju marsu? Näytän siltä ilman partaa. Siistin sen eilen.”

Tristan räpäytti silmiään.
"Kalju marsu..? Oh, Ludwik! Se, jonka kuvan Cat laittoi perheryhmään!"
Mervynin selkään itsensä ripustanut Cat kihersi naurusta huoneen toisella puolella.

Jonathan huokaisi ja nauroi lopulta. Niinpä niin. Ikuinen vitsi.
”Minä tiedän.” Hän huokaisi huvittuneena nauraen.
”mutta juuri se. Joten parta jää. Jopa sidan on hyväksynyt sen.”

Catriona kommentoi Mervynille jotakin, mikä sai isoveljen parahtamaan:
"Coc oen, Cat lähtee kohta jäähylle!"
Se sai pikkusiskon vain kihertämään lisää hyväntuulisesta naurusta, ja Tristanin vilkaisemaan kohti lapsikatrastaan epätietoisena.
"Sawnie, muista laittaa kengät oikeisiin jalkoihin."

Jonathan kääntyi Mervynin puoleen ja kurtisti kulmiaan.
”Cat mitä sinä oikein horiset?” Mikä sai Mervynin tuollaiseksi?
”Tad, olen 40, en neljä.”

Cat avasi suunsa ennen kuin Mervyn ehti painaa kätensä tukkimaan sitä.
"Huomautin vain, että ilmeisesti Beatrix pi-"
"Se siitä, jäähy!"
Mervyn kiepautti sisarensa helposti kainaloonsa ja harppoi kylpyhuoneeseen. Hetken kuluttua kuului, kuinka suihku meni päälle ja Catriona kirkaisi.
Tristan räpäytti silmiään hieman onnettomana.
"Minä olin kaksikymmentä, kun menin naimisiin äitisi kanssa..."
Kengät väärissä jaloissa.

Jonathan haluaisi kyllä tietää mitä Cat oli sanonut. Kirkaisu sai hänet nauramaan.
”Mervyn, minä halusin kuulla!” Hän huusi muiden perään nauraen.
”Tad, olet rakas. Ja jos ollaan rehellisiä, laitoin eilen tänne tullessa kengät vääriin jalkoihin...”

Mervynin vastaus hukkui suihkun kohinaan, mutta Catrionan korkeampi, kymrinkielinen käyttäytymislupaus erottui senkin yli.
Tristanin kulmilla häivähti huolestunut kurtistus, ikään kuin isä olisi miettinyt, pitäisikö hänen puuttua asiaan. Jonathanin sanat saivat hänet kuitenkin kiinnittämään huomionsa takaisin esikoiseensa ja taputtamaan tämän käsivartta lohduttavasti.
"Sellaista se on..."
Isän silmät alkoivat kostua lasien takana.

Jonathan katsoi isäänsä hämmentyneenä.
”Tad.” Mitä tähän sanoisi?
”Eihän tätä tarvitse itkeä?”

Tristan pudisti päätään ja kaivoi tottuneesti taskustaan kankaisen nenäliinan.
"Minun pieni poikani menee naimisiin."
Hänen pieni, neljäkymmenvuotias poikansa.

Jonathan naurahti käheästi. Kohta hänkin itkisi.
”Tad, monta nuorempaa on jo naimisissa...” ei se ollut enää uutta.

"Silti"; Tristan intti, ja pyyhki itsepintaisesti vuotavia silmiään.
Olisi ollut väärin sanoa, että isä oli jo alkanut luopua toivosta esikoisensa suhteen. Mutta olihan tälle ehtinyt kertyä jo kaksi kertaa niin paljon ikää kuin hänelle silloin, kun hän oli purjehtinut avioliiton auvoiseen satamaan.
Ovelta kuului pehmeä koputus.

Jonathan vilkaisi ovelle ja asteli avaamaan sen.
”Tad, voit kyllä sanoa jos jo luovutit kanssani. Niin minäkin.” Hän myönsi hiljaa, avaten oven.

"Minä en koskaan luovuttaisi poikani suhteen. Kokonaan", Tristan vakuutti, samalla kun kylpyhuoneesta kuului uusi kiljahdus.
Oven takana seisoi Juniper, smaragdinvihreään, polvipituiseen mekkoon pukeutuneena, ja hiukset osittain soljen kesyttäminä.
"Kukka sulhaselle!" sisko ilmoitti, silmät hymystä siristyen, ja kohotti napinläpeen kuuluvaa sinisävyistä ruusua.

Jonathan hymyili isänsä sanoille. Kokonaan. Vähän siis.
”Bugsie! Kiitos. Ja tervetuloa kidutuskammioon, Mervyn murhaa Catia kylppäriin.” Hän päästi siskonsa sisään.
”Onko sinulla avecia? En muista...”

Juniper kohotti toista kulmaansa tavalla, joka kysyi, halusiko hän tietää enempää.
"Jännittääkö?" hän kysyi astuessaan sisään veljensä huoneeseen, ja ojensi sitten käsivarsiaan rutistaakseen tämän halaukseen.
"Morsiamellasi on kaikki hyvin. Kävin vaihtamassa kukat, olivat väärän värisiä. Ja..."
Hän madalsi hieman ääntään.
"Hänen siskontyttönsä on ilmeisesti palannut."

”Jännittää.” Jonathan myönsi halatessaan tiukasti siskoaan. Mies jännittyi.
”... Mitä?!”

Juniper oli aikeissa vastata kysymykseen avecistaan, mutta Jonathanin jännittyminen vei hänen ajatuksensa muualle.
"Niin. Amanda oli siellä, joten oletan, että kaikki on hyvin", hän selitti.
Samaan aikaan Cat ampaisi ulos kylpyhuoneesta Mervyn kannoillaan.

”Bugsie, odota ihan sekunti.” Jonathan totesi siskolleen ja kääntyi kahden muun puoleen.
”Coc oen! Mitä te kaksi teette?!” Samalla esikoinen nappasi kopin Catista ennen kuin tuo sinkoaisi kauas.

"Aaaa!" Catriona huudahti, kun tuli kaapatuksi kesken loikan.
Mervyn seisahtui puuskuttaen sisarensa taakse, pyöräytti silmiään ja suoristi sitten paitansa kauluksia.
"Tuo pikkuhirviö yritti tönäistä minut suihkun alle."

Jonathan vilkaisi Catia kulmat kurtussa.
”Cat! Mervyn on jo pukeissa!” Mies nurisi hiljaa ja piti siskosta kiinni.
”Mitä oikein sanoit?”

"Aaaa!" Catriona ulvahti uudelleen ja yritti sätkytellä itsensä vapaaksi.
"Näytänkö minä sitten siltä, että olen alasti, hmm?"
Juniper räpäytti silmiään ja siirtyi sitten halaamaan isäänsä, joka näytti siltä, ettei ollut aivan varma, kuuluiko aikuisia lapsia torua niin kuin näiden lapsuudessa.

”.... mitä sinä sanoit? Kerrot niin päästän.” Johnny lupasi hymyillen vinosti.

"Aaa!" oli Catrionan ensimmäinen vastaus.
"Minä vain huomautin, että jotkut pitävät siitä, kun kutittaa."

”... Mene kuivaamaan itsesi, saatanan hävytön.” Jonathan vapautti siskonsa ja kääntyi nuorimmaisen puoleen.
”Sii mitä sanoit Amandasta?”

Catriona hyrisi naurusta suunnatessaan takaisin kylpyhuoneeseen.
Juniper katseli mietteliäänä sisarensa perään ennen kuin pudisti hieman päätään havahtuakseen ajatuksistaan.
"Että hän on palannut. Ja vaikutti olevan kunnossa. Ainakin oletan niin, sillä Beatrix vaikutti rauhalliselta."

Jonathan veti syvään henkeä.
”... annan sille lapselle ympäri korvia kunhan päästään kotiin...” Kunhan sanoi. Hän vain puhuisi, ei koskaan tekisi pahaa

"Noh", Juniper torui, vaikka tiesi aivan yhtä hyvin, ettei Jonathan todella toteuttaisi uhkaustaan.
Vaikka kulunut kuukausi olikin ollut raskasta aikaa tämän kihlatulle.
"Sinun pitäisi varmaankin pukeutua loppuun, velirakas."

Jonathan havahtui ja veti puvuntakin ylleen, kiinnittäen sitten rintakukan. Hän sukaisi sormilla harjamaiset hiukset pois kasvoilta.
”Miltä näyttää?”

Juniper astui lähemmäs ja suoristi hieman sinistä ruusua takin rintapielessä.
"Noin", hän totesi, ja kohotti peukalonsa hyväksyvästi ylös. Mervyn taputti veljensä hartiaa ja Tristan osallistui kannustukseen kaivamalla jälleen nenäliinansa esiin.

Jonathan hymyili hieman ja vilkaisi isäänsä.
”Tad... Kaikki on hyvin.”

Tristan niisti nenänsä.
"Siksihän minä itken", hän vetosi, samalla kun kietoi toisen käsivartensa Catrionan ympärille, joka oli palannut kylpyhuoneesta ja suunnannut suoraan halaamaan isäänsä.

Jonathan vilkaisi kelloa.
”Pitäisi kai pian valua kohti vihkisali.” Mies mutisi hieman hermostuneena. Oveen ei nyt edes koputettu, vaan Eithne tuli ovesta kun huomasi sen olevan auki.
”Sawnie sinä olet komea! ... Tristan, minä sanoin parrasta.”

Tristan käänsi katseensa nöyränä vaimoonsa.
"Rakas, Sawnie näyttäisi aivan Ludwikilta, jos ajaisi partansa", hän huomautti, ja niisti nenänsä uudelleen.
Catriona vaelsi huoneen poikki ja tuli varoittamatta halaamaan äitiään.

Eithne räpäytti paristi silmiään.
”Totta, olet oikeassa kulta.” Katse kääntyi Catiin ja nainen halasi kysymättä tytärtään tiukasti. Jos oli tarve halaukselle, sen sai aina. Ilman kysymyksiä.

"Ja ilmeisesti Beatrix on antanut siunauksensa parralle", Tristan huomautti taitellessaan nenäliinan siististi takaisin housuntaskuunsa.
Catriona hautasi hetkeksi kasvonsa äitinsä hartiaa vasten - äiti, minä olen ollut typerä, auta - mutta kokosi itsensä nopeasti, sillä tässä päivässä ei ollut kyse hänestä. Kohottaessaan katseensa hän jo hymyili.
"Sawnie, aika lähteä tekemään sinusta kunniallinen mies!"

Jonathan pärskähti. No, heillä oli lapsi tulossa ja miehellä oli aina ollut parta tapailun ajan. Eithne silitti tyttärensä hiuksia ja suukotti päälakea hellästi.
”Mennään, mennään.” Jonathan nielaisi ja lähti huoneesta. Se olisi tyhjä kun hän siirtyisi seuraavaksi yöksi jo Bean asuttamaan sviittiin.
”Hermostuttaa.” Mies mutisi matkalla portaita alas.

"Hyvin se menee", Mervyn vakuutti ja taputti veljensä hartiaa rauhoittelevasti.
Tristan ei ollut aivan yhtä rauhallinen kuin poikansa.
"Merv? Onhan sinulla sormukset? Sawnie, kengät oikeissa jaloissa?"

Jonathan huomasi tarkistavansa katseella.
”On.” Kengät olivat oikeissa jaloissa. Kaikki hyvin. Hän asettui tilaan tuodun syksyisesti koristellun kaaren alle, nieleskellen.
”Oksettaa.” Jos Bea ei haluaisikaan?

Loppu suvusta vetäytyi omille paikoilleen sulhasen puolelle salissa, jonka koristeluissa kielojen valkoinen yhdistyi lämpimään oranssiin ja viileään siniseen, ja Mervyn seurasi veljeään käytävän päähän.
"Kuinka pahasti?", hän kuiskasi, ja laski kätensä hetkeksi Jonathanin hartialle.
"Hyvin se sujuu."

”Juuri ja juuri en oksenna tähän. Oksensin sinun häissäsi, eikö se riitä?” Tosin vasta häitä seuraavana aamuna. Hän oli vähän juhlinut.
”Jos hän ei tule?”

"Noh, minäkin oksensin omissa häissäni", Mervyn huomautti.
Ei tosin vasta seuraavana aamuna, luojalle kiitos, eikä alkoholin jälkivaikutusten vuoksi. Hän ei ollut varma, olisiko saanut sitä anteeksi.
Polttareista ei sitten puhuttu mitään.
"Totta kai tulee, rauhassa vain. Eihän pyörrytä?"

Polttareista ei koskaan puhuttaisi. Ei Mervynin eikä hänen. Ikinä.
”Ei. Aika ei vain voisi mennä hitaammin.”

"Kyllä se siitä. Huikkaa, jos meinaa pimetä, yritän ehtiä..."
Mervyn ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun musiikki lähti soimaan, ja salissa aiemmin vallinnut hälinä vaimeni.

Jonathan puri huultaan, uskaltamatta hengittää. Somasti sinisiin rusetteihin puetut Pomona ja Newt tepsuttiva edeltä, perässä tulivat kukkaistyttöinä toimivat Ellenin lapset ja Amanda paimensi kaikki paikoilleen eturiviin. Koirat Dellan ja Aeronin syliin.

Amandan kunniaksi oli sanottava, ettei yksikään koirista tai serkuista lähtenyt omille teilleen. Vaikka Newt alkoikin heiluttaa huiskahäntäänsä vimmatusti nähdessään isin käytävän päässä, ja olisi varmasti syöksynyt tämän luo luvan saatuaan.
Hiljainen kohahdus kulki läpi salin, kun vieraat nousivat seisomaan morsiamen astuessa esiin isänsä käsipuolessa.

Amanda siirtyi itse sivuun nieleskellen. Jonathan kääntyi ottamaan nenäliinan kun näki Bean. Ei hyvä jumala. Nainen oli niin kaunis.

Jonathan ei ollut suvustaan ainoa, jonka silmät kostuivat jo tässä vaiheessa.
Mutta kaikeksi onneksi sulhasen puolella istuvat osasivat jo varautua siihen, että häihin kuin häihin oli varattava vähintään paketillinen nenäliinoja.
Myös Beatrixin katse pehmeni, kun hän näki Jonathanin. Kasvoilla saattoi nähdä jopa hennon hymyn, kun hän asteli kohti alttaria Pachelbelin Canonin tahdissa.
Omin jaloin. Kompuroimatta.

Onneksi niin. Kaikki siinä suvussa tiesivät jos olivat itkuherkkiä. Jonathan hymyili leveästi Bealle, samalla kun pyyhki vimmattuna silmiään. Hyvä luoja tuo oli kaunis. Itkulle ei tulisi koskaan loppua. Naisen ollessa riittävän lähellä hän ojensi kättään tuota kohti. Ihan vain jotta hän tietäisi tämän olevan todellista kun ottaisi tuota kädestä.

Beatrixin jäänsinisissä silmissä häivähti huoli, vaikka hän olikin melko varma, että kyse oli pelkästään liikutuksesta.
Eihän Jonathan ollut tullut toisiin ajatuksiin?
Tosin myös hänen isänsä silmät kiiltelivät, kun tämä luovutti tyttärensä sulhaselle.
Beatrix tarttui käteen ja tutki hetken Jonathanin kasvoja,
"Kaikki hyvin?" hän kuiskasi hiljaa.

Jonathan ei tosiaan ollut muuttanut mieltään. Mies nieleskeli hiljaa ja nyökkäsi. Kaikkii oli loistavasti, hän pärjäsi hienosti.
”on. Olet täydellinen.” Ei sille ollut muuta sanaa.

Hetken Beatrixin kulmilla häivähti melkein epäluuloinen kurtistus, aivan kuin hän olisi olettanut, että Jonathan jätti kertomatta jotakin. Mutta ehkä oli odotettua, että mies itkisi omissa häissään.
Eturivistä kuului terävä haukahdus. Pomona oli sitä mieltä, että tuijottelua oli tapahtunut tarpeeksi, ja oli aika jatkaa seremoniaa. Se ei tästä enää nuorenisi, ettäs ihmiset tietäisivät.

Jonathan pärskähti itkunsa seasta Pomonalle. Voi mummo. No, nyt hän oli itkenyt ja nauranut häissään alttarilla, kuten oli sopivaa siitä kuuluisalle miehelle. Hän puristi Bean kättä, tarviten ehkä jo kolmatta nenäliinaa ennen kuin pappi oli puhunut kahta lausetta enempää.

Kaikeksi onneksi bestman oli varautunut siihen, että nenäliinoja tarvittaisiin alttarilla - eikä ainoastaan sulhaselle. Mervyn ojenteli niitä varsin huomaamattomasti veljelleen, ja onnistui pyyhkimään omiakin silmiään hämmästyttävän vähäeleisesti.
Jopa heidät vihkivä pastori näytti hetken huolestuneelta, mutta morsiamen kevyt päänpudistus vakuutti tämän siitä, että he kyllä pärjäisivät. Että sulhanen käyttäytyi aina näin.

Se oli enemmän kuin normaalia. Huolestuttavaa olisi ollut jos sulhanen ei olisi itkenyt! Mies huomasi olevansa malttamaton ja kädet todella tärisivät kun irlantilaisen perinteen nimissä ne solmittiin yhteen. Viidellä nauhalla. Johnny oli halunnut viisi nauhaa, tarjoamatt vielä selitystä sille.

Siinä vaiheessa Beatrix olisi ollut todella huolissaan. Jopa siinä määrin huolissaan, että hän olisi saattanut keskeyttää koko seremonian, koska olisi epäillyt Jonathanin tulleen sittenkin toisiin ajatuksiin.
Jostain kuului nyyhkäisy, kun heidän käsiään alettiin solmia yhteen.
Beatrixin olisi tehnyt mieli nostaa toinen kätensä pitelemään miesparkansa tärisevää kättä.

Se ei nyt valitettavasti käynyt. Solmussa oli se surkea puoli, ettei hän voinut kietoa molempia käsiä Bean ympärille kun sai lopulta luvan suudella morsianta. Saattaa olla että Jonathan teki sen hyvin antaumuksella. Oli sitten lapsia tai morsiamen veljiä paikalla.

Hieman pyöristynyttä morsiantaan. Vaikka ei vatsa ollutkaan vielä niin suuri, että se olisi todella ollut tiellä, hääpuvun ilmava leikkaus onnistui melkein piilottamaan sen tosiasian, ettei hääpari ollut odottanut kirkollista siunausta aviollisen elämän aloittamiseksi.
Melkein.
Beatrix oli melko varma, että joku vislasi vieraiden joukossa.

Jos läsnä ei olisi ollut pastoria, Johnny olisi näyttänyt keskisormea. Nyt mies vain suoristautui hymyillen ja selvitti näppärästi heidän kätensä solmusta. Bea oli saanut uuden sormuksen ja hänen Claddaghinsa oli vain käännetty vasemmassa nimettömässä sydämen kärki häntä kohti.
”Olet aivan jumalattoman kaunis.” Johnny mutisi käheästi. Hiton itkeminen.

Pastori olisi saattanut antaa jopa eleen anteeksi. Tällä oli itselläänkin sisaruksia, jotka olivat osanneet ajaa veljensä hulluksi.
Beatrix hipaisi Jonathanin poskea sormenpäillään. Kyynelistä kostea, tietenkin.
"Olenko?" hän kysyi, ja vilkaisi sitten häävieraiden joukkoon.
"Luulen, että meitä odotetaan."

Jonathan nielaisi tyhjää ja käänsi päätään, suukottaakseen Bean kättä.
”Mmm. Olet. Täydellinen.” Hän ei olisi löytänyt vikaa vaikka olisi etsinyt.
”Varmaan.” Se ei silti estänyt ottamasta Beaa kädestä kun astui käytävälle.

Oli suorastaan häkellyttävää kohdata niin monet onnelliset kasvot.
Beatrixin jäänsinisissä silmissä viipyi hetken vilpitön hämmästys ennen kuin hän katsahti Jonathaniin varmistaakseen, että kaikki tämä oli todellista.
Kaikki nämä ihmiset olivat täällä heidän vuokseen.

Kaikki oli todellista. Heistä otettaisiin nyt sään salliessa ulkona muutamia kuvia ja sisällä kaksin, vanhempien, sisarusten ja ties minkä kanssa. Koiria unohtamatta.

He olivat tuskin ehtineet vihkisalin ovesta ulos, kun ensimmäiset onnittelijat jo hyökkäsivät heidän kimppuunsa - ei sitä melkein aggressiivista rakkauden määrää voinut kuvailla kuin hyökkäykseksi.
"Poika!" Tristanin itkusta tukkoinen ääni kutsui, kun tämä nappasi esikoisensa hetkeksi tiukkaan halaukseen.

Jonathan nauroi ja halasi isäänsä takaisin. Jos hän ei katsoisi miehen kasvoja, hän ei alkaisi itkeä uudelleen, niinhän?
Aina sai toivoa.
”Tad! Näetkö, ei kannattanut luopua toivosta?”

"En minä luopunut toivosta!" Tristan muistutti.
Kokonaan.
"Et takellellut vihkivalassa! Eikä sormuskaan pudonnut!"
Isä oli vilpittömän ylpeä pojastaan.

”Vähän.” Johnny muistutti nauraen ja pudisteli päätään. Häntä hymyilytti isän ylpeys, samalla kun hän johdatti Beaa sovittua kuvauspaikkaa kohti.
”En niin! Sidan, missä vanhempasi ovat?”

Beatrix oli kiitollinen siitä, etteivät hänen hääpukunsa helmat olleet runsaammat, muutoin kuvauspaikalle siirtyminen olisi voinut olla tuskaa. Ilmeisesti kartanon pihassa kasvava suuri tammi tarjosi täydellisen taustan valokuville, ainakin hääkuvaajan vision mukaan.
"En ole varma", Beatrix vastasi, katsahtaen ympärille.
"Eivätköhän he pian löydy."

”Heitä kaivattaisiin kuviin.” Jonathan totesi, mutta ehkä he voisivat ottaa kuvia hänen perheensä kanssa ensin. Ehkä Veenit halusivat puhua Amandalle.

Beatrix katsahti uudelleen ympärilleen.
"Kyllä he varmasti tulevat pian", hän vakuutti, samaan aikaan kun Merrickin klaani alkoi jo varsin tottuneesti hakea omia paikkojaan.
Nämä eivät olleet suurperheessä ensimmäiset häät.

Eivät tosiaan ja tähän oli opittu. Mitä nopeammin tämän saisi pois alta.
”Tietenkin.” Ei hän epäillyt etteivätkö nuo tulisi. Tuntui oudolta olla itse se joka seisoi tuoteen vaimon kanssa perheensä keskellä. Se oli outoa.

Valokuvaaja halusi ehdottomasti aloittaa ryhmäkuvilla, koska se kuulemma tekisi morsiamen ja sulhasen rennommiksi näiden kahdenkeskisiä kuvia varten - vaikka Beatrix ei tuntenutkaan olevansa mitenkään erityisen jännittynyt tai kireä.
Vaikka loistikin punapäisen perheen keskellä tummissa hiuksissaan.
"Sawnie!" Cat hihkaisi varoittamatta, ja loikkasi veljensä niskaan juuri samalla hetkellä, kun valokuvaaja räpsäisi kuvan.

Jonathan horjahti Catin loikasta ja kirosi kymriksi siskoaan.
”Otetaan virallisia kuvia, aasi!” Mies nauroi kyllä kokoajan, taistellen Catin alas niskastaan.

Catriona kehräsi naurusta ja rutisti veljensä hetkeksi tiukkaan halaukseen ennen kuin pudottautui takaisin jaloilleen.
"Valokuvaaja tahtoo, että olette rentoja!" hän vetosi.
Samainen valokuvaaja oli myös hätää kärsimässä morsiamen kanssa, yrittäessään houkutella tätä parhaansa mukaan hymyilemään.

Jonathan pudisteli kevyesti päätään.
”Ei noin rentoja.” Ehkä Bea sanoisi kuvaajalle jossakin vaiheessa ettei ollut kovin hymyilevää sorttia.

Catriona hyrisi naurusta ja nykäisi vaivihkaa veljeään hiuksista ennen kuin siirtyi muun perheensä seuraan. He jatkaisivat matkaa juhlapaikalle, ja morsiuspari jäisi vielä kahdenkeskisiin kuviin - nyt kun Beatrixin perhe ei ollut vielä saapunut.
Beatrix katsahti Jonathania kulmat kurtistuen.
"Minähän hymyilen", hän vetosi hiljaa.

Jonathan nyökkäsi pehmeästi.
”Bea hymyilee kyllä. Ei siihen tarvitse puuttua.” Mies lupasi kuvaajalle hymyillen. Hän j muut tunnistivat hymyn naisen kasvoilta.

Beatrix loi Jonathaniin kiitollisen katseen ja hipaisi miehen huulia omillaan silläkin uhalla, että vasta korjattu huulimeikki olisi vaarassa suttaantua - siinähän suttaantuisi.
Kuvaajan oli tyytyminen siihen, ettei morsian esitellyt valkeaa hammasriviään, ja että hymy viipyi ainoastaan suupielissä ja jäänsinisissä silmissä.
He olivat ehtineet poseerata jo hyvän tovin, kun Ellen viimein saapui paikalle. Äiti voi hieman huonosti, joten isä oli vienyt hänet lepäämään.
Minkäs sille mahtoi.

Jonathan mutristi kevyesti huuliaan. Saivat he kuvaan kuitenkin bean sisarukset. Amandan ja muiden siskonlasten kanssa sitten myöhemmin.

Olisihan tässä aikaa ottaa loputkin kuvat, ja rehellisesti sanottuna Beatrix oli vain helpottunut, että pääsisi hetkeksi eroon vaatimuksesta hymyillä leveämmin.
Mervyn oli jo ehtinyt harppoa takaisin heidän luokseen.
"Juhlasalissa kaikki alkaa olla valmista", mies vetosi, hyväntuulinen hymy kasvoillaan.
"Mites aviopari jaksaa?"

Jonathan nyökkäsi hymyillen pehmeästi.
”Minä ainakin hyvin. Ehkä me sitten tulemme ja otetaan sisällä loput kuvat?” Kuvaaja olisi kuitenkin paikalla pitkään

"Kaikki on hyvin", Beatrix vakuutti, ja haki Jonathanin käden omaansa. Hän hipaisi sormusta, joka oli kääntynyt toisin päin, ilmaisemaan sitä, että kihlaus oli muuttunut avioliitoksi.
"Ei pidä antaa vieraiden odottaa."

Jonathan puristi kevyesti Bean kättä.
”Mennään.” Hän lähti naisen kanssa kohti salia jossa oli juhlat.

Beatrix kokosi helman käsiinsä ja pujotti toisen käsivartensa aviomiehensä käsivarren alle.
Heidän poikansa oli hereillä ja hyvällä tuulella, muistutti olemassaolostaan pienin potkuin.
Erityisen voimakas potku juuri ennen juhlasalin ovia sai Beatrixin pysähtymään ja tarttumaan Jonathanin käteen.
"Sawnie."
Tähän mennessä heidän lapsensa oli vielä ollut joko ujo tai ilkikurinen isänsä läsnä ollessa, kieltäytynyt tervehtimästä tätä.

Jonathan kääntyi Beaa kohti, kulmat kevyellä kurtulla.
”mm? Mitä, sidan?”

Beatrix ei vastannut mitään, vaan ohjasi Jonathanin käden hääpuvun peittämälle vatsalleen.
Ei mennyt kuin hetki, kun päättäväinen potku tuntui uudelleen.
Älä isä nolaa minua ja äitiä, eikö niin?

Ihan kuin mies olisi voinut olla itkemättä. Vapaa käsi nousi suun eteen ja hyvin epämääräinen vinkaisu pääsi suusta.

Niinpä tietenkin.
Uusi, napakka potku tuntui vielä edellistäkin selvemmin. Isä hei, yritin antaa häälahjan, että voin vedota siihen sitten parinkymmenen vuoden kuluttua, kun unohdan hääpäivänne, okei?

Jonathan kaivoi taskustaan nenäliinaa ja pyyhki silmiä, jotka eivät petollisina pysyneet kuivina.
”O-olet uskomaton nainen, tiedäthän sen?”

Ehkä heidän poikansa saisi vielä huomata, että oli perinyt isänsä tunteikkaan luonteen. Ja jonakin päivänä tämä olisi itse sulhasena, pyyhkimässä jatkuvaa kyynelten virtaa silmistään.
Beatrix kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Mitä tarkoitat?"

Jonathan kohotti katseensa Beaan ja nosti vatsalla olleen käden hipaisemaan tuon poskea.
”Olet sinä. Ihan vain koska... olet sinä.”

Beatrix tutki hetken Jonathanin kasvoja ja kurotti sitten painamaan suudelman miehen huulille.
"En ymmärrä sinua", hän huomautti, silittäen siistityn parran peittämää poskea, mutta tapa, jolla hän lausui sanat, oli hyvin rakastava.

”Kunhan rakastat niin ymmärtäminen on toissijaista.” Mies huomautti hymyillen ja vilkaisi ovea.
”Mennäänkö?” He eivät pääsisi sinne ikinä jos hän jäisi ihmettelemään heidän lapsensa liikkeitä.

"Tietenkin rakastan", Beatrix vakuutti ja kurotti painamaan vielä toisen suudelman aviomiehensä huulille ennen kuin asettui paikalleen tämän viereen.
Juuri oikealla hetkellä, sillä saliin edeltä pujahtanut Mervyn palasi takaisin kulmat kevyesti kurtistuneina.
"Mihin jäitte? Kaikki hyvin?"

Jonathan pyyhkäisi silmiään.
”On, kaikki on hyvin, ei hätää.” Hän puristi Bean kättä, hymyillen hyvin rakastuneesti. Heikompia hirvittäisi.

Mervynin suupieli nykäisi ylemmäs.
"Hyvä. Mennääs sitten, vieraat odottavat..."
Hän pujahti edeltä sisään salin kaksoisovista, niin että hääpari pääsisi tekemään kunnon sisääntulon.

Jonathan asteli Bean kanssa ovesta, itkien melkein uudelleen. He olivat oikeasti naimisissa nyt. Jonathan istui heille varatuille paikoille isoon pöytään johon oli mahdutettu molempien perheet.
Iso pöytä.

Beatrixin kulmilla viipyi hetken häkeltynyt kurtistus, kun heidän saapumisensa herätti häävieraissa aplodien ja hurrausten myräkän, joka ei ollut laantua vielä siinäkään vaiheessa, kun he olivat jo istuneet alas. Koko sali oli koristeltu samoilla sinisen, oranssin ja valkoisen sävyillä, jotka olivat toistuneet jo alttarilla.
Mervyn nousi pystyyn, yritti kilistää lasiaan ja joutui lopulta vislaamaan terävästi saadakseen juhlaväen hiljenemään.
"Morsiuspari on saapunut! Mikä tarkoittaa, että aivan pian pääsemme vihdoin syömään... Mutta sitä ennen aion käyttää bestmanin oikeuteni ja toivottaa teidät kaikki tervetulleiksi rakkaan isoveljeni häihin. Sawnie, sinä annoit meidän kaikkien odottaa!"

Isoveli ei voinut sanoa odottaneensa pikkuveljensä puhetta. Ei, ei sitten millään. Mervyn kuitenkin kertoisi kaiken kamalan - siitä lähtien miten hän oli saanut nyrkistä parisuhteensa takia ystävältään. Hän irvisti, huvittuneena kylläkin.
"En nyt niin kauan." Mies mutisi hiljaa.

Mervyn kääntyi katsomaan veljeään ja kohotti kulmaansa.
"Kaksikymmentä vuotta, jos äidiltä kysytään. Mutta ei se mitään, hyvää kannattaa odottaa, vai kuinka? Beatrix, tervetuloa perheeseen, usko pois, etten voisi olla onnellisempi Sawnien puolesta."
Hymyillessään Mervyn näytti hyvin paljon isoveljeltään, vihreät silmät siristyivät paksusankaisten lasien takana.
"Vaikka toisaalta minusta tuntuu, että aika on kiitänyt. Eihän siitä voi olla kuin pari hassua vuotta, kun istuimme rivissä Anglian katolla, vai mitä, Sawnie?"

"Ei kysytty äidiltä." Isoveli totesi huvittuneena, vilkaisten tuoretta vaimoaan ja hipaisi tuon poskea.
"Aika venyvä käsite, velikulta. Parin vuoden sijaan enemmänkin 35."

Beatrix kallisti kevyesti poskeaan kosketusta vasten samalla kun Mervyn virnisti.
"Kolmekymmentäviisi vuotta. Kuka olisi uskonut? Me koimme niihin aikoihin melkoisia seikkailuja. Minä olin totta kai aina varsinainen enkeli, mutta Sawnie onnistui houkuttelemaan minut pahoille teille. Kuten lomalla Irlannissa, kun kokonainen lauma lampaita pääsi vapaaksi."

Jonathan nyrpisti nenäänsä.
"... Olikos sinulla tässä puheessasi joku ideakin?" Mies totesi nauraen. Mitään lammaslaumoja ei oltu koskaan vapautettu.
[19.8.2018 22.21.59] Lilja L: Mervyn tuhahti.
"Totta kai minulla on pointti! Voi olla, että lampaiden vapaalle päästäminen olikin itse asiassa Catrionan syytä - anteeksi sisko, mutta sinä samaisena päivänä minä varasin oikeuden olla sinulle bestman."
Miehen kasvot vakavoituivat, silmissä kiilteli liikutus.
"Ja olen mielettömän onnellinen, että lupaus tuli viimein lunastettua. Sawnie, Beatrix. Olen ollut naimissa pian puolet elämästäni, ja voin vakuuttaa, että tästä se vain paranee. Hääparille!"
Hän kohotti maljaansa, ja muut vieraat tekivät samoin.

Jonathan naurahti Mervynin sanoille ja pudisteli kevyesti päätään. Hän otti kulauksen omasta maljastaan ja pudisteli päätään veljelleen. Ei sentään mainintaa kärsineestä leukaluusta, vaikka eiköhän sitäkin vielä joku muistelisi. Ruojat. Ensin saisi onneksi syödä, ellei Ellen päättäisi pitää puhettaan nyt.

Sawnien oli aivan turha huokaista vielä helpotuksesta, sillä illan aikana moni haluaisi vielä pitää puheen. Vasta Ellenin kehotus siirtyä tanssilattialle kaason tehtävien mukaisesti päättäisi puheiden sarjan, mutta sen aika ei ollut vielä.
Nyt pöytiin tarjoiltiin vasta alkuruoka.
Beatrix katseli ympärilleen salissa ja hipaisi samalla tuoreen aviomiehensä kättä.

Jonathan hymyili Bealle hellästi. Mieli teki kokeilla tuon vatsaa, mutta vaimolle piti antaa ruokarauha. Ei hän voisi liikkeiden toivossa alati silitellä tuon pyöristynyttä vatsaa.

Hetkeksi puheensorina täytti salin.
Beatrix katseli hetken miehensä kasvoja ja kumartui sitten lähemmäs, niin että hänen huulensa melkein hipaisivat miehen korvaa.
"Mitä mietit?"

Se aiheutti kehoon värähdyksiä joisen jälkeen lapsesta puhuminen tuntui väärältä.
”Sinua.” Mies myönsi hellästi.
”Sitä miten uskomaton olet ja miten olen maailman onnekkain mies kun olet vaimoni ja lapseni äiti.”

Sillä tavallahan niitä lapsia alunperinkin tehtiin, Beatrix olisi voinut huomauttaa.
"Hassu mies", hän huomautti, ja haki Jonathanin käden omaansa, ristien heidän sormensa hetkeksi lomittain. Hänen olisi irrotettava otteensa pian, jotta miesparka saisi syödä, mutta hetken oli hyvä olla näin.
"Poikamme potkii."

Mies ynähti miltein pettyneesti tiedosta.
”Tietenkin, kun en voi pitää kättä vatsallasi koko ajan.” Kohtalon ivaa, aivan selvästi.

Tai sitten heidän poikansa huumorintajua, joka oli periytynyt isän puolen tädiltä.
Beatrix tutki hetken Jonathanin kasvoja ja siirsi tämän käden sitten jälleen vatsalleen, jossa heidän poikansa päätti juuri silloin tervehtiä isäänsä napakalla nykäyksellä.

Ja Jonathan sai peittää suunsa uudelleen. Voi hyvä luoja.
”Olet uskomaton.” Mies mutisi kätensä takaa, itkua silmissä ja äänessä. Heidän pieni poikansa.

Uusi, aiempaa napakampi nykäisy. Nyt isä ihan oikeasti, kohta itket itsesi kuiviin.
Beatrix sipaisi Jonathanin poskea sormenpäillään, samalla kun joku seisahtui miehen taakse.
"Sawnie, sinulta loppuvat pian nenäliinat", Catrionan ääni muistutti.

Jonathan ei vaivautunut edes mulkaisemaan siskoaan, jonka äänen tunnisti kyllä.
”Coc oen, leipäläpi kiinni, tervehdin poikaani tässä.”

Se sai Catrionan hiljaiseksi. Hetkeksi.
"Mitä? Joko se potkii? Oo, minäkin haluan kokeilla!" hän hihkaisi innostuneesti, liikahtaen lähemmäs. Se, että hän oli ollut vain matkalla omalle paikalleen Dellan vieressä, unohtui täysin.

Jonathan olisi halunnut hutkaista siskoa kauemmas.
”Mmm, jo.” Mies mutisi ylpeyttä äänessään. Nyt jo naurettavan ylpeä isä.

Jokin Jonathanin olemuksessa sai Catrionan pysähtymään kesken liikkeen ja nykäisemään kätensä jäykästi takaisin kylkensä vierelle.
Hän olisi se täti, joka ei saisi vahtia veljenpoikaansa ilman, että Quim vahti häntä. Ja Quim oli...
"Olen ihan mielettömän onnellinen teidän puolestanne!" hän sanoi sen sijaan, ja painoi nopean suukon veljensä hiuksiin ennen kuin pyyhälsi omalle paikalleen.

Jonathan hymyili pehmeästi siskolleen. Hetken päästä hän malttoi jopa antaa Bealle ruokarauhankin, kun poika tuntui asettuvan.

Beatrix hipaisi hellästi Jonathanin kättä ennen kuin tarttui viimein aterimiin. Suoraan sanottuna hän ei enää edes muistanut, mitä kaikkea heidän häissään tarjoiltiin, viimeisen kuukauden ajan ajatukset olivat olleet aivan muualla kuin juhlajärjestelyissä.
Mutta nyt kaikki tulisi olemaan hyvin, eikö niin?
Alkupalat oli saatu syötyä ja pääruokaa odoteltiin, kun seuraava puhuja oli valmis. Tristan nousi seisomaan ja taputteli samalla läpi taskujaan lunttilappuaan etsien.

Nyt kaikki olisi hyvin. Amandakin oli taas kotona. Kun Tristan etsi lappuaan, Eithne ojensi sitä miehelleen.
”Tässä rakas.”

Tristan hymyili kiitollisena vaimolleen ja toisti vielä saman etsintärutiinin lasiensa kanssa, ennen kuin hänelle hellästi osoitettiin, että lasit löytyivät otsalta. Niin kuin melkein aina. Paitsi silloin, kun Tristan oli unohtanut ne sohvalle ja istui niiden päälle.
Kyyneleet kiiltelivät miehen silmissä jo siinä vaiheessa, kun hän kääntyi esikoispoikansa ja tämän morsiamen puoleen esiteltyään itsensä ensin siltä varalta, että van der Veenin puoli ei vielä tuntenut häntä.
"Minun on vaikea uskoa, että olemme juhlistamassa esikoiseni häitä. Eihän siitä voi olla kuin hetki, kun vasta sain pidellä sinua ensimmäisen kerran sylissäni. Olit uskomattoman kaunis vauva, Sawnie. Täydelliset, punaiset hiukset jo silloin."

Ne täydelliset punaiset hiukset yrittivät valua kohti otsaa ja silmiä, kuten aina. Mies hymyilytti, tietenkin isä aloitti muistelun jostain kaukaa. Eithne silitteli vielä istuen miehensä käsivartta, valmiina täydentämään kun hölmö aviomies alkaisi itkeä. Ei jos, kun.

Totta kai Tristan aloitti kaukaa. Niin kuin myös Mervyn oli aloittanut. Merrickien suvussa mentiin aina kautta rantain, ja mahdollisuuksien mukaan myös naapurirannan kautta.
"Sinä olit jo lapsesta saakka aivan uskomattoman hyvä isoveli sisaruksillesi. Pidit heistä huolta silloinkin, kun minä unohdin, kuinka monen punapäisen lapsen katras minulla pitikään olla mukana..."
Tristan hämmentyi kuullessaan naurua, sillä hän oli ollut sanoissaan täysin tosissaan. Kun irlantilaisserkut olivat tulleet kyläilemään, hän oli ollut pulassa.

Se oli totta. Artemis nauroi kauempana muistoille. Tristan tosiaan oli hukannut lapsia useammin kuin kerran päivässä.
”Ja se oli vielä helppo tasaluku.” Eithne muistutti miehensä viereltä hymyillen.

Tristan katsahti vaimoaan.
"Minä olen kuin kanat, ajattelen kokonaisuuksina", mies myönsi, herättäen kommentillaan taas hyväntahtoista naurua.
"Sawnie, en tiedä, mihin sinä ja sisaruksesi olisitte joutuneet, ellei minulla olisi tätä upeaa naista vaimonani. Tietenkään teitä ei myöskään olisi ilman häntä, joten..."
Mies hämmentyi hetkeksi, yskähti ja katsoi paperiaan, joka tärisi kevyesti käden mukana.
"Haluan vain sanoa, että vaimoni on ollut minun kallioni, ja olen varma, että Beatrix tulee olemaan sitä sinulle. En voi sanoin kuvata, kuinka..."
Siinä vaiheessa isän ääni särkyi ja luomien takana vaanineet kyyneleet valuivat poskille.

Jonathan pyyhkäisi silmiään huomaamattomasti. Kiitos isä tästä tunteellisuudesta. Kirous ja siunaus. Eithne nousi seisomaan, sipaisten korvan takaa karkaavaa hieman harmaantunutta (eli hiekkaisen sävyiseksi muututnutta hiussuortuvaa) korvansa taakse takaisin.
"... isäsi yrittää vain sanoa että olemme sanoinkuvaamattoman onnellisia sinun puolestasi, että löysit itsellesi upean vaimon, joka voi luotsia sinut läpi arjesta, kuten minä isääsi." Eithnen katse kääntyi miestään kohti ja nainen hipaisi karkaavia hiuksia.
"Mae'n iawn, fy nghariad. Jatkatko?"

Tristan käytti hyväkseen tilaisuuden pyyhkiä silmiään kankaiseen nenäliinaan, jollaisen hän sai joka vuosi vaimoltaan syntymäpäivälahjaksi. Se oli alkanut vuosia sitten, ennen kuin he olivat vielä edes osanneet haaveilla Jonathanista, mutta vuosien mittaan perinteestä oli tullut hyvin rakas.
Hän katsahti vaimoaan hellästi (joskin hieman itkuisesti) ja laski toisen kätensä tämän hartialle.
"En tiedä, minne olisin joutunut ilman äitiäsi. Luojalle kiitos Sawnie on tullut monessa suhteessa enemmän äitiinsä kuin minuun. Mutta Beatrix, voin vakuuttaa, että vaikka hän unohtaisi, minne on laittanut silmälasinsa, tai onnistuisi lukitsemaan itsensä ulos autosta, voin vakuuttaa, että hän ei tule koskaan unohtamaan ainuttakaan hääpäivää. Isä ei voisi olla ylpeämpi pojastaan."
Hän katsahti uudelleen vaimoaan, katseessaan edelleen sama rakkaus, kuin vuosikymmeniä sitten, kun he olivat juhlineet omia häitään. Kun hän oli pudottanut sormuksen ja kontannut etsimässä sitä.
"Haluan päättää puheeni perinteiseen walesilaiseen siunaukseen: olkoon kotinne täynnä auringonpaistetta, sydämenne täynnä iloa ja kasvakoon rakkautenne jokaisena vuoden päivänä."
Hän kohotti maljan, juuri ja juuri siunauksen loppuun selviten ennen kuin alkoi taas itkeä.

Poikahan ei koskaan hukannut mitään. Ei ikinä. Mitä nyt viimeksi eilen, mutta siitä ei olisi tarpeen puhua sen enempää. Eithne silitteli miehensä kättä hellästi. Hienostihan se meni, jälleen, vain yksi itkutauko! Juniperin häissä he ehkä selviäisivät ilm--- ei, kuopus oli viimeinen joka menisi naimisiin, Tristan itkisi silmät päästään kun nuorimman aika tulisi.
Jonathan veti helpottuneesti henkeä pääruoan tullessa.
"Kukaan ei ole vielä muistellut mitään ihan kamalaa. Olemme voiton puolella." Mies virnisti Bealle leveästi.

Tristan pyyhki silmiään ja puristi vaimonsa kättä. Hän oli kehittynyt vuosien varrella, Mervynin häissä hän oli tuskin
päässyt ensimmäistä lausetta loppuun ennen kuin oli alkanut itkeä.
Beatrix oli jo ehtinyt omaksua roolin, jossa hän ei ottanut esiin sitä, kuinka Jonathan oli vasta eilen osoittanut perineensä isältään hieman muutakin kuin pelkän tunteellisuuden. Hän tutki miehensä kasvoja mietteliäänä.
"Onko sinun menneisyydessäsi jotakin todella kamalaa muisteltavaa?"

Harmi että kehityksestä ei olisi iloa, kun enää kuopus oli vapailla markkinoilla, pieni Junebug.
Ja se oli Bealta hyvin fiksua, vaikka Jonathan myöntäisikin asian kovin auliisti.
"... Sanotaan niin että olen isäni poika, kuten hyvin tiedät ja myös nuorena aika jekku."

Jos Junebugin isältä kysyttäisiin, Junebug olisi ikuisesti juuri teini-iän kynnyksellä, joten ei kai häistä todella tarvitsisi huolehtia vielä muutamaan vuoteen?
Beatrixin tumma kulma kohosi kysyvälle kaarelle.
"Jekku?"

”Tuli tehtyä kaikenlaista jekkua esimerkiksi Artemiksen kanssa. Ja Mervynin.” Jonathan myönsi viattomana hymyillen.

Viaton hymy ei mennyt Beatrixiin läpi, mutta hän ei myöskään alkanut kuulustella. Siinä vaiheessa, kun hän oli syönyt riittävästi, hän laski aterimet käsistään ja keskittyi sen sijaan silittelemään miehensä käsivartta, katselleen ympärilleen juhlasalissa.
Suurin osa vieraista oli vielä lopettelemassa pääruokaa, kun Catriona ponnahti seisomaan ja vislasi saadakseen salillisen ihmisiä vaikenemaan.
"Minun vuoroni pitää puhe!"

Pisamaiset kasvot valahtivat valehtelematta kalpeiksi.
”... kuolen.” Mies mutisi hiljaa, saaden äitinsä nauramaan.

Beatrix vilkaisi miestään ja haki tämän käden lohduttavasti omaansa.
Catriona sen sijaan nyrpisti nenäänsä.
"Älä yhtään mutristele siellä, Sawnie! Kukaan ei ole vielä kertonut mitään mehevää tai noloa, ja sinun sisarenasi - lempisiskonasi, jos saan sanoa - otan sen kunniatehtäväkseni!"
Hänen silmänsä olivat hieman liian kirkkaat, mutta väliäkö sillä. Lasillinen tai kaksi shampanjaa, kuka sellaisia laski?

Jonathan siristi silmiään. Oliko Cat jo... hiprakassa?
”Voi ihanaa...”

Hiprakassa, ei hiprakassa... Oliko sillä todella eroa?
Hän pystyi vielä seisomaan ilman tukea.
"Sawnie, sinä olet aina ollut hyvä isoveli. Vaikka annoitkin Mervynin uskotella meille, että pilvet oli tehty lampaista, niin että Della-parka näki painajaisia viikon. Me olemme odottaneet, milloin löytäisit onnesi. Ja kun niin vihdoin kävi... Tiedätkö, me löimme Wennien ja Dellan kanssa vetoa siitä, onko Beatrix todella olemassa. On hän, luojan kiitos."

Jonathan hieraisi kasvojaan. Niin, niistä jekuista kun oli puhe....
”Hieman luottoa hei!” Sulhanen puolustautui nauraen.

"Hei, minä uskoin koko ajan, että Beatrix on todellinen!" Catriona puolustautui, ja väläytti veljensä morsiamelle hymyn.
"Kiitos sen, olen kymmenen puntaa rikkaampi... Mutta nyt ei puhuta minusta, nyt puhutaan Sawniesta!"
Hänen kulmansa painuivat hieman kurttuun.
"Bea, ole varovainen, mikäli Sawnien täytyy matkustaa junalla. Saksassa hän hyppäsi väärään junaan ja päätyi pohjoisen sijaan aivan etelään... Mikä paikka se olikaan? Ja tajusi sen vasta pääteasemalla."

Jonathan irvisti. Cat oli käyttänyt aikaa.
”... München.”

Catriona napsautti sormiaan, sehän se oli ollut.
"Joten, ihan varmuuden vuoksi kannattaisi laittaa hänen kaulaansa lappu, jossa lukee määränpää", hän huomautti, herttaisesti hymyillen.
"Minun veljeni on myös uskomattoman hyvä muistamaan sukulaislastensa syntymäpäivät. Paitsi tietenkin silloin, kun ei muista niitä. Kymmenen vuotta, kolme vuotta... Onko sillä niin eroa?"

Jonathan vinkaisi. Lappu kaulaan kuin sotalapselle!
”... kerran!” Ehkä kahdesti.

Catriona kohotti toista kulmaansa.
"Sinä myös toivotit minulle hyviä kolmikymppisiä vuotta liian aikaisin. Mutta ei meillä lasketa, meitä on kuitenkin niin monta, vuosi sinne, toinen tänne, kyllä joku kuitenkin kolmekymmentä täyttää kyseisenä vuonna."
Hän huitaisi vähättelevästi kättään.
"Vaikka kiero sinä olet muutenkin. Joko olet kertonut vaimollesi, mitä sinulla ja Artemiksella oli silloin joskus tapana tehdä?"

Jonathan alkoi punastua ja samoin Artemis hautasi kasvot käsiinsä.
Cat.
Nyt hiljaa.

Catrionasta oli ihana nähdä, kuinka Artemis piilotti kasvonsa käsiensä taakse. Ihan vain, koska se muistutti häntä siitä serkusta, jota hän oli aina lapsuudessaan katsonut ylöspäin. Ennen sairastumista ja etääntymistä.
"Et selvästikään. Näillä kahdella sankarilla oli lapsina tapana vaihtaa nimiä päittäin."

Artemis tunsi Veronican katseen itsessään. Hups. Eivät he koskaan ketään sukulaistätiä kiusanneet vaihtamalla nimiä. Ikinä.

"Julmurit. Minä ja Della emme koskaan tehneet mitään sellaista, ja me sentään olemme identtiset! Della ei suostunut."
Cat loi sisareensa syyttävän katseen ennen kuin katsoi jälleen veljeään.
"Isotäti Báirbre taisi loppuun asti kuvitella, että Artemis oli meidän veljemme... Se ei tosin ollut ollenkaan niin hauskaa enää siinä vaiheessa, kun Jonathan oli saada pyhäkoulusta hylätyn Artemiksena. Vai kuinka, Sawnie? Sinä olit laiska oppilas!"

Jonathan vislasi pitkään ja Eithne kääntyi katsomaan poikaansa. Sawnie! Artemista vain nauratti.

"Minä tietenkin pääsin läpi kirkkaasti. Kopioimalla vastaukset Dellalta, mutta silti..."
Catriona virnisti anteeksipyytävästi äidilleen.
"Minun veljeni on myös äärimmäisen taitava ratsastaja, joka on kouluttanut Filiuksesta upean, upean ratsun. Hän ein ole pudonnut hevosen selästä kymmeneen vuoteen! Paitsi hetkinen, vähän aikaa sitten. Kun Filius seisoi paikoillaan. Onneksi hän oli fiksu ja käytti kypärää! Paitsi että ei, ei käyttänyt..."

Jonathan valui hieman pöydän alle. Ainakin vieraita nauratti!
”Kaatheriine...”

"Mitä? Jooonathaaan! Minä vain kerron kaikille, kuinka upea veli sinä olet! Onneksi sinulla on meidän sukumme kova kallo, selvisit aivotärähdyksellä."
Nyt muistolle saattoi jo nauraa, mutta silloin Catriona oli ollut kauhuissaan. Myös Beatrix puristi tuoreen aviomiehensä kättä. Oli paras olla toistamatta tekoa enää koskaan.
"Mutta minä todella tarkoitan sitä, mitä sanoin. Sinä olet upea veli. Ja upea mies, joka ei anna muiden mielipiteiden vaikuttaa itseensä. Aloit seurustella Julianin siskon kanssa, vaikka tiesit, ettei siinä voisi käydä hyvin... Julian, minä en ole vieläkään antanut anteeksi sitä, että mottasit veljeltäni leuan sijoiltaan!"

Se sai Eithnen nauramaan ja vilkaisemaan morsianta hämmentyneenä. Tuon veli mitä? Artemista nauratti kovin.
”... Katherine. Olet julma. Kestin sen kuin mies!”

"Jonathan", Catriona vastasi ja tyytyi mulkoilemaan Juliania.
"Rontti. Minun pitäisi huitaista sinua leukaan näin jälkikäteen, siitä hyvästä, että nait serkkuni, ja se on melkein sama asia kuin pikkusisaren naiminen..."
Hän oli aikeissa jatkaa, että kaikeksi onneksi hänen miehensä oli pasifisti, mutta hän ei sittenkään kyennyt puhumaan Quimista.

Deirdre pudisteli Julianin vieressä päätään. Ei se ollut ihan sama asia.
”Kuules nyt vääräleuka.” Jonathan naurahti.

Catriona kohotti kulmaansa Deirdrelle. Eikö ollut? Ainakin melkein.
"Minä en ole meistä se, jonka leuka on väärä", hän huomautti, kääntäessään katseensa takaisin veljeensä. Nyt hänen silmänsä kiiltelivät todella, mutta eivät enää vain kuohuviinistä.
"Haluan vain sanoa, että olen hirveän onnellinen teidän puolestanne. Ja ettei Beatrix olisi voinut löytää parempaa aviomiestä, tai isää lapselleen... Hitto, teidän täytyy luvata, että olette niin sietämättömän onnellisia, että meitä muita kuvottaa, okei?"

Jonathan hymyili siskolleen vinosti, kääntyen vain suutelemaan Beaa hellästi. He olisivat. Juuri niin onnellisia.

"Juuri tuota minä tarkoitan!" Catriona vakuutti ja kohotti maljansa, niin että muut vieraat saattoivat tehdä samoin.
Onneksi hänen oli helppo livahtaa hetkeksi ulos salista, samalla kun hääväki hurrasi suudelmalle.

Jonathan hipaisi Bean poskea hellästi. Olet rakas.
Ja Amanda nousi ylös.
”Minun ei varmaan pitäisi puhua, mutta kun sulhasta on kiusattu tarpeeksi, niin ehkä olisi Bea-tädin vuoro.”

Beatrix oli unohtunut katselemaan aviomiestään - mikä tuoreelle vaimolle varmasti sallittiin - mutta kuullessaan Amandan äänen hän käänsi yllättyneesti katseensa siskontyttöönsä.

Amanda hymyile tädilleen hieman vinosti.
”Kyselin sukulaisilta kaikkea. Julian kuulemma epäili että sinulla on usein kärpäsinvaasio huoneessasi, hakkasit innokkaasti seinää opiskellessasi.”

Beatrix räpäytti silmiään ja loi sitten veljeensä pitkän katseen.
Kärpäsinvaasio, todellakin. Hakkaamisella ei ollut mitään tekemistä erään irlantilaisen vierailuiden kanssa, ei todellakaan.

”Ja ne iskivät aina Deen kyläillessä.” Amanda muistutti hymyillen.
”Lisäksi kuulemma muilutit poikaystäviä muun perheen ohi kylään. Ehkä siis Jonathan on onnekas kun sai jäädä vaikka sai nyrkistä?”

Se meni herttaisen ohi nuoremmilta, mutta sai hyvän osan aikuisista tyrskähtelemään samalla kun Beatrix tunsi poskiensa punehtuvan.
"He olivat naurettavan ankaria."

Amanda virnisti leveästi.
”Tiedän tunteen, Bea-täti.” Ei oikeastaan, mutta oli hyvä kiusata.
”Monensillako treffeillä muuten kutsuit itseäsi Pomonan äidiksi? Toisilla?”

Hänen poikaystäväraukoillaan ei ollut ollut kukkaristikkoa, jota pitkin kiivetä alas. Poikaparat, yksi oli nyrjäyttänyt niskansa tultuaan sullotuksi kaappiin. Erityisesti Alfred oli ollut varsin suojelevainen pikkusiskojaan kohtaan.
Beatrix tunsi punan poskillaan syvenevän.
"Olivat ne vähintään kolmannet."
Toisilla treffeillä he olivat puhuneet lasten määrästä. Vai joko se oli ollut ensimmäisillä?

Silloin oli vasta pyydetty treffeille kun lasten määrästä oli puhuttu.
”Mm. Niin, olivat varmasti. Neljänsillä muutit Johnnyn luo?”

Sellaisista asioista oli hyvä puhua etukäteen.
Mutta jos tarkkoja oltiin, niin lasten määrä oli tainnut olla yksi ratkaiseva tekijä siinä, että he olivat ylipäätään päätyneet treffeille. Vai oliko se sänkyyn?
Hyvä luoja, Beatrix sätti itseään, hänen olisi kerrattava nämä asiat. Nyt hän saattoi sentään vedota raskausaivoihin.
"Niin se taisi mennä."

Amanda hymyili pehmeästi.
"Ennen siis piilottelit poikaystäviä ja aviomiehesi luo muutit ennen kuin veljesi sai tietää?" Amanda kiusasi hymyillen.

Puna morsiamen poskilla ei voinut olla pelkkää poskipunaa.
"Olen kehittynyt sitten nuoruuteni."

"Selvästi olet. Mutta haluaisin todella vain onnitella. Löysit sellaisen miehen josta kukaan ei voi valittaa. Paitsi veljesi, mutta hän valittaa kaikesta aina aluksi." Amanda vilkaisi enoaan.
"Mutta Jonathan, jos et tee tätiäni onnelliseksi, minä kaadan kirppuja sänkyysi." Amanda lupasi hurmaavasti hymyillen kun istui alas.

Isoveljien tehtävä oli valittaa, eiköhän Jonathankin sen tiennyt.
Beatrixin silmissä häivähti lämpö, kun hän katseli siskontyttöään. Sitten hän kääntyi painamaan suukon miehensä siistityn parran peittämälle poskelle.
Jälkiruoka saapui juuri sopivasti.
"Luulen, että meitä odotetaan leikkaamaan kakku."

Jonathan nousi ylös.
"En edes jaksa yrittää kun sinä määräät meillä kuitenkin." Mitä turhaa jalkaa polkemaan kakkua leikatessa.

Beatrix seurasi Jonathanin esimerkkiä ja katsahti miehen kasvoja mietteliäänä.
Ehkä hänen pitäisi antaa miehelle edes mahdollisuus, hidastella polkaisun kanssa. Tämä oli kuitenkin joutunut jo elämään kahden vahvatahtoisen naisen, hänen ja Pomonan, tossun alla.

Jonathan oli ilolla siinä asemassa eikä häntä haittaisi.
”Mitä mietit, sidan?”

Beatrix räpäytti silmiään.
"Pomonaa", hän vastasi totuudenmukaisesti, samalla kun sujautti kätensä miehensä käsivarren alle, kun he lähtivät kohti pöytää, jolle jälkiruuat, kakku mukaan lukien, oli katettu.

Jonathan otti kakkulapion käsiinsä ja ojensi Bealle hymyillen.
”Yhdessä?”

Beatrix nyökäytti päätään ja tarttui kakkulapioon, keskittäen huomioonsa kakkuun. Hän katseli sitä melkein hämmästyneenä, vaikka muistikin kyllä päivän, jolloin he olivat käyneet maistelemassa ja valitsemassa mieluisen.
Silloin hän oli vielä kärsinyt pahoinvoinnista. Ja nyt heidän pieni poikansa jo potki ja venytteli.
Ajatus oli saada hänet itkemään.

Jonathan ei sanojensa mukaan edes yrittänyt polkaista. Ei hän jaksanut. Hän huokaisi ja vilkaisi Beaa.
”Sidan?”

Myös Beatrix oli unohtanut polkaisun kokonaan, häkeltyessään kakusta ja muistoista, joita hänen mieleensä oli noussut.
"Hm?"
Hän käänsi katseensa mieheensä.

Jonathan naurahti ja suukotti Bean poskea. Hän otti lautaselta lusikallisen, aikomuksena syöttää se Bealle.

Lämpö häivähti jälleen Beatrixin silmissä, kun hän tarttui toiseen siroon lusikkaan voidakseen syöttää lusikallisen kakkua sulhaselleen.
Vadelmaa. Hän oli melko varma, että kakussa oli vadelmaa.

Oli, se oli sopivan kirpeää Bean mielestä. Jonathan taas oli halunnut valkosuklaata. Yhdistelmä molempien toiveita.
"Olet niin kaunis." Ja hän suuteli pienen nokareen kuorrutetta bean suunpielestä pois.

Kakku oli täydellinen.
Niin täydellinen, että Beatrixin olisi tehnyt mieli itkeä. Ehkä se johtui päivän tunnelmasta, tai sitten raskaushormonit tekivät morsiamelle jälleen tepposet.
"Sinä olet hyvin komea tuossa puvussa."

Jonathan hymyili leveästi.
"Sinä olet tuossa mekossa maailman kaunein nainen." Mies totesi hymyillen ja suukotti Beaa, ottaen toiselle lautaselle toisen palan itselleen. Ehkä nyt saisi olla rauhassa puheilta.

Ainakin hetken, kun juhlaväki vyöryisi hakemaan kakkua ja muita jälkiruokia, jotka oli koottu kukka-asetelmilla koristellulle pöydälle.
Beatrix painoi vielä suukon Jonathanin poskelle, ennen kuin otti varovasti kakkulautasen käsiinsä suunnatakseen takaisin heidän pöytäänsä.

Johnny kulki takaisin pöytään ja istui alas. Mies oli yhtä hymyä, mikä sain tuon äidin hymyilemään vähintään yhtä leveästi. Esikoinen oli niin onnellinen ja niin sen pitikin olla. Oli myös ihanaa nähdä kolme serkusta hyvinvoivina ja hyväntuulisina.

Siinä, missä sulhasen äiti hymyili, tämän isä joutui kaivamaan jälleen nenäliinan esiin. Onneksi sentään ilon kyyneleitä varten, ei siksi, ettei tämä olisi pitänyt morsiamesta.
Tristan oli poikkeuksetta pitänyt lastensa puolisoista.
Juniper otti vaarin tilaisuudesta, ja kun muut suunnistivat hakemaan kakkua, hän pujahti veljensä luo.
"Hei, kaikki hyvin? Tarpeeksi nenäliinoja?" nuorin sisaruksista kysyi kietoessaan käsivartensa Jonathanin hartioiden ympärille halaukseen.

Jonathan naurahti siskolleen.
”On. Tad sen sijaan...” mies vilkaisi isäänsä huvittuneena.
”Hän voisi kaivata.”

Juniper nauroi ja painoi suukon veljensä poskelle.
"Vein hänelle juuri lisää", hän vakuutti.
"Olen hirveän onnellinen teidän puolestanne."

”Hyvä.” Sawnie naurahti hellästi.
”Kiitos. Ehkä parin vuoden päästä sinäkin?” Isoveli kiusasi.

Juniper nauroi ja pudisti hieman päätään.
"Minä olen ikuinen heppatyttö", hän vetosi.
"Emme me pariudu."

”Niin on Beakin. Ja minä hevosmies. Tilastollisesti minun pitäisi olla homo.” Jonathan huomautti hymyillen.

Juniper virnisti.
"Te pariuduitte keskenään, ei lasketa", hän vetosi, silmät hymystä siristyen.
"En ole varma, kestäisikö tad enää yksiäkään häitä."

”Tadin on pakko kestää. Löydät varmasti jonkun kivan hevostelevan pojan.” Jonathan virnisti.
”Niitä riittää Rosingsissa.”

Juniper nauroi.
"Minulla on jo elämäni mies", hän huomautti veljelleen.
"Sillä on neljä jalkaa ja harja."

”Pyh. Ei se riitä. Minullakin on elämäni nainen. Pieni, alaston, ruttuinen ja neljä jalkaa.” Jonathan muistutti hymyillen.
”Senkin näsäviisas.”

Juniperin suupielet nykäisivät.
"Sawnie, et kuvaile vaimoasi kovinkaan kauniisti."

”Puhuin Pomonasta, sinä tiedät sen.” Mies nippaisi siskon nenää.
”Sidan on ihanan silkkisen pehmeä ja sileä.”

Juniper hyrisi naurusta ja rutisti Jonathania vielä uudelleen.
"Pomonakin on oikein hurmaava alastomana ja ruttuisena. Pitää lähteä hakemaan kakkua, ennen kuin se on loppu... Oletko varma, ettet tarvitse lisää nenäliinoja? Ihan vain varalle?"

”... paketti.” Johnny myönsi hiljaa, niin ettei Beatrix kuulisi.
”Ja usko pois, mam ja tad myös.”

Juniperin suupielet nykäisivät, kun hän kaivoi käsilaukustaan paketin nenäliinoja ja liu'utti sen vaivihkaa veljelleen.
"Hyvää tavaraa", hän lupasi matalasti kuiskaten.
"Eivät riko nenänpieliä."

”Olet paras.” Mies naurahti käheästi ja huitaisi siskon matkoihinsa.

Juniper lähti, toimittaakseen lisää nenäliinapaketteja lopuille sukulaisilleen.
Ja etsimään kadonnutta isosiskoaan.
Beatrix oli keskittynyt keskusteluun toisaalla, mutta käänsi nyt katseensa takaisin Jonathaniin.
"Kaikki hyvin?"

”On, kaikki on oikein hyvin.” Jonathan totesi hymyillen.
”Outoa nähdä Artemis noin onnellisena.” Serkku oli ollut vuosia muisto entisestä.

Beatrix vilkaisi Jonathanin serkun suuntaan.
"Eikö se ole hyvä asia?"

”On. Neljä vuotta sitten hän ei olisi tullut häihin.” Vedonnut tekosyihin ja lähettänyt vain lahjan.

Beatrix hipaisi Jonathanin kämmenselkää.
"Hyvä sitten niin. Veronica on tehnyt hänelle hyvää."
Kunhan Deirdren asiat vielä järjestyisivät, perhe voisi varmasti hengähtää helpotuksesta.

Serkkutyttö ei antanut toivoa mutta Sawnie kieltäytyi ajattelemasta asiaa. Hän vilkaisi Ellenin suuntaan hymyillen.
”Siskosi aikoo nolata sinut.”

Beatrix räpäytti silmiään ja katsahti Ellenin suuntaan.
"Kuinka niin?"

”Hän kaivoi paperin laukustaan.” Jonathan hymähti.
”Vaikka Amanda teki jo hyvää työtä.”

Beatrix tunsi taas punan häivähtävän poskillaan.
Mutta ei Ellen häntä nolaisi, eihän? He olivat tiimi. Tai niin hän oli aina kuvitellut.

Niin Johnnykik oli ajatellut Mervynistä. Ei ajattelisi enää, hitto soikoon. Veli oli pettänyt hänet aika rajusti.

Sisaruksiin ei koskaan pitäisi luottaa liikaa.
Sitä paitsi Mervyn oli mukana tässä juonessa. Mies oli käynyt hakemassa pari tuolia, ja kantoi ne huoneen keskelle samalla kun Ellen nousi seisomaan.
"Saisimmeko avioparin hetkeksi tänne tuolien luo?"

Jonathan kurtisti kevyesti kulmiaan. Hän nousi seisomaan ja ojensi Bealle kättään.
"Kai tiedätte että tämä on äärimmäisen epäilyttävää, enkä muutenkaan pidä sinusta tai esimerkiksi Catista juuri nyt?"

Mervyn virnisti olematta lainkaan pahoillaan.
"Niin, niin, siskomme lienee tottunut siihen. Rohkeasti vain, emme me pure."
Mies viittasi kohti tuoleja, jotka oli asetettu selkänojat vastakkain.

Jonathan pyöräytti silmiään ja istui omalle tuolilleen.
”... ette ole ansainneet luottamusta myt.” Mies huomautti huvittuneena.

Mervyn nauroi auttaessaan morsiamen istumaan toiseen tuoliin. Samaan aikaan Ellen oli astellut heidän luokseen ja seisahtui Jonathanin eteen, ojentaen miehelle tämän omaa ratsastussaapasta sekä siroa, hempeän vaaleansinistä korkokenkää.

Jonathan räpäytti silmiään.
”Coc oen! Mitä minun saappaani täällä tekee?” Olisi ehkä sittenkin pitänyt ajatella mitkä kengät veljelle antoi. Bean sininen kenkä sai väreet juoksemaan selkää pitkin.

Hymy häivähti Ellenin suupielissä.
"Itse olit antanut saappaat veljellesi. Hyvin kiillotetut, se on pakko myöntää. No niin!"
Mervyn palasi takaisin paikoilleen, ja Ellen taitteli auki paperinsa.
"En usko, että kukaan voi kieltää, ettettekö te olisi edenneet suhteessanne varsin vauhdikkaasti. Mutta kun löytää sen oikean, ei kannatakaan hidastella. Haluamme silti kuollaksemme tietää, kuinka hyvin te tunnette toisenne."

Jonathan tunsi valahtavansa kalpeaksi. Hän tiesi miten kävisi.
”... Mervyn sinä sadistinen... Dim gwerth rhech dafad.” Se sai kymriä ymmärtävät sukulaiset nauramaan.

Mervyn kohotti kätensä antautumisen merkiksi.
"Hei, ei ollut minun ideani, syytä kaasoa!" hän vetosi, ja viittasi Elleniin, joka hymyili viattomasti.
"Ilmeisesti jo arvasittekin, mistä on kyse. Sillä välin, kun te poseerasitte valokuvissa, me olemme keränneet vierailta joitakin kysymyksiä, joihin haluamme kuollaksemme saada vastauksen. Teidän täytyy vain kertoa, kumpaa teistä kyseiset väittämät kuvaavat parhaiten. Ratsastussaapas edustaa Jonathania, korkokenkä Beaa. Oletteko valmiina, kyyhkyläiset?"

”Niinpä niin, siinä herrasmies. Syyttää naista!” Jonathan huokaisi ja pudisteli päätään.
”Olen saapas...”

Huomio herätti juhlaväessä ansaittua hilpeyttä.
"No niin, ensimmäinen kysymys. Nyt tarkkana!"
Ellen käänsi esiin ensimmäinen pienen kortin, johon kysymys oli kirjoitettu.
"Kumpi teistä otti ensimmäisen askeleen kohti suhdetta?"

Jonathan räpäytti silmiään. Miten se määriteltiin? Hän jäi arpomaan kenkien välillä pitkäksi aikaa, nostaen varovasti omaa saapastaan. Hän oli maksanut ne kahvit?

Beatrix ei arponut läheskään niin kauan. Hän kohotti oman kenkänsä varsin päättäväisesti.
Hän oli päättänyt, että tämän miehen pitäisi.
Vastausten eroavaisuus sai Ellenin suupielet nykimään.
"Vai niin."

Jonathan vilkaisi Elleniä. Ilmeisesti he eivät olleet samaa mieltä. Sehän alkoi hyvin.
”Kiva että sinulla on hauskaa.”

Ellen hymyili Jonathanille viattomasti ja otti esiin seuraavan paperin.
"Oh, kumpi näyttää paremmalta silmälaseissa?"

Jonathan huokaisi kysymykselle ja nosti saapasta. Bea harvoin edes käytti lasejaan, niin ne näyttivät vain oudolta naisen kasvoilla.

Yleisö henkäisi hieman, kun Jonathan kohotti saapastaan. Tämän selän takana Beatrix teki samoin, hetkeäkään epäröimättä.
Oikeastaan morsian melkein toivoi, että hänen sulhasensa olisi ottanut lasit mukaan hääyötä varten.
Ellen ei voinut lakata hymyilemästä.
"Kumpi hallitsee television kaukosäädintä?"

Hän oli lukenut eilen ja aikoi lukea tänäänkin, koska morsian oli raskaana. Jonathan nosti Bean kenkää. Hän oli kuitenkin sohvalla makaavassa sylikasassa alimmaisena ja kädet varattuina Bealle ja kahdelle nakukoiralle.

Raskaana olevalla morsiamella oli toisenlaiset suunnitelmat.
Eikä tämä tuntenut edes huonoa omaatuntoa kohottaessaan omaa kenkäänsä. Sehän oli vain käytännöllistä, Jonathanilla oli muuta tekemistä sohvalla.
"Kumpi vie suuremman tilan vuoteesta?" Ellen jatkoi, käännettyään esiin uuden kortin.

Se oli käytännöllisempää niin. Ei siksi että se olisi jokin hallinnointikysymys. Johnny harmitteli mielessään ettei ollut koiran tossua nostettavaksi, päätyen nostamaan Bean kengän. Nainen tuli kainaloon ja koirat valtasivat tuon puolen, joten mies oli kiltisti ahtaalla.

Sama ajatus kävi myös Beatrixin mielessä, ja hetken hän haki katseellaan Pomonaa, heidän taloutensa kiistatonta kuningatarta.
Mutta koska koira oli kaukana, hän päätyi lopulta nostamaan oman kenkänsä. Jonathan pysytteli kiltisti omalla puolellaan.
Ellen merkitsi vastauksen muistiin ja jatkoi seuraavaan kysymykseen:
"Kumpi on parempi ajamaan autoa?"

Jonathan nielaisi. Vaarallinen kysymys. Mutta jos totta puhuttiin, hän oli aika varovainen kuljettaja ja siksi nosti oman kenkänsä.

Beatrix kurtisti kulmiaan.
Millä tavalla parempi? Hän oli heistä se, joka olisi aiemmin perillä. Koska hän ei aina välittänyt nopeusrajoituksista. Tai muistakaan rajoitteista.
Lopulta hän kuitenkin nosti Jonathanin kengän ylös.
Ellen otti esiin taas uuden kortin:
"Kumpi polttaa todennäköisemmin talon maan tasalle kokatessaan?"

Bean kenkä nousi ilmaan aivan liian nopeasti. Jos jotain, ruokaa hän osasi laittaa. Häävieraat nauroivat sille, erityisesti Artemiksella oli kovin hauskaa.

Morsian oli aivan yhtä nopea nostamaan oman kenkänsä. Hän oli vannonut opettelevansa kokkaamaan, jossain vaiheessa, mutta toistaiseksi hänen ajatuksensa olivat olleet muualla.
"Tämähän alkaa jo sujua", Ellen huomautti.
"Oh, kumpi herää todennäköisemmin aamulla äreänä?"

Ei kumpikaan? He molemmat heräsivät aamuisin helposti. Mutta raskaana oleva Bea nukkui joskus huonosti. Sininen kenkä nousi ujosti.

Beatrixin pysähtyi miettimään vastausta, mutta nosti lopulta oman kenkänsä ilmaan. Viime aikoina aamut eivät olleet olleet aivan helppoa, ja sitä paitsi hän oli heistä ylipäätään todennäköisemmin huonolla tuulella. Jonathan oli siihen liian... Jonathan.
Seuraava kysymys sai Ellenin virnuilemaan.
"Kummalla on hullumpi perhe? Miettikäähän nyt tarkkaan..."

Ratsastussaapas vilahti niin että varpaiden kärki osui miestä silmäkulmaan. Bean perhe saattoi olla hullu, mutta noilla ei ollut Catia. Jo Cat yksistään riitti tähän titteliin. Mies hieraisi silmäkulmaansa nauraen samalla itsekin.

Ellen ei voinut olla purskahtamatta nauruun nähdessään Jonathanin vauhdikkaan saappaankohotuksen - eikä tainnut olla kellekään yllätys, että saapas nousi myös Beatrixin kädessä.
Merrickit nyt olivat ihan omaa luokkaansa.
Ellen kaivoi esiin uuden kortin.
"Kumpi todennäköisimmin tunnustaa jotakin noloa unissaan?"

Jonathan nosti saappaansa. Ei hänen tarvinnut olla edes unessa, mutt oli helppo kuvitella että hän tekisi niin. Merrickien klaani tosiaan oli ihan omaa luokkaansa. Olkoonkin että nyt myös Beatrix oli osa sitä.

Beatrix oli hyvin hiljainen nukkuja. Ja hiljainen muutenkin, mitä tuli noloihin tosiasioihin hänen elämästään.
Ellen hymyili ja katsahti korttiaan.
"Kumpi laulaa paremmin suihkussa?"

Johnny nosti Bean kengän. Jos nainen olisi laulanut. Hän lauloi vain kaikkia kansanlauluja ja juomaralleja suihkussa kovin epävireisesti.

Erityisen epävireisesti sen jälkeen, kun oli käynyt ystäviensä kanssa pubissa, olisi Beatrix halunnut todeta, ja kohotti hetken harkinnan jälkeen oman kenkänsä. Ainakaan hän ei saanut Newtia ulvomaan laulunsa tahtiin, toisin kuin hänen rakas aviomiehensä.
"Jännitys tiivistyy... Kumpi on dramaattisempi?"

Sellaista sattui parin, kolmen tai neljän oluen jälkeen! Parhaimmillekin.
Jonathan jäi miettimään. Lopulta hän nosti saappaan - hän reagoi aina isoilla tunteilla. Bea vasta kun oli aihetta.

Ja Beatrix kestäisi sen kyllä. Koirista hän ei ollut niin varma.
Hänen ei tarvinnut epäröidä, vaan hän nosti saappaan varsin päättäväisesti ilmaan. Hänen rakas, tunteellinen, dramaattinen miehensä.
"Kumpi kestäisi pidempään autiolla saarella?" halusi Ellen tietää.

Jonathan nosti Bean kengän. Tuolla olisi varmasti suunnitelma ja nainen selviäisi. Hän kävisi dramaattiseksi.

Valitettavasti myös Beatrixin oli nostettava oma kenkänsä ylös. Vaikka jos aivan tarkkoja oltiin, hän pitäisi kyllä huolen, että he molemmat selviäisivät.
Seuraava kysymys sai Ellenin kohottamaan kulmiaan ja siirtämään sen pinon alimmaiseksi - täällä oli yhä lapsia paikalla.
"Kumpi on parempi pitämään salaisuuksia?"

Se oli ehkä hyvä sensuroida. Lapsiparat eivät kaipaisi traumoja. Jonathan nosti hyvin alistuneena Bean kengän. Häneen ei luotettu yhtään.

Jonathanin alistunut ilme sai osan vieraista tirskumaan.
Eikä ainakaan se, että myös Beatrix nosti oman kenkänsä, vähentänyt vieraiden hilpeyttä, johon shampanjalla saattoi olla vaikutusta.
"Kumpi todennäköisesti huutaa nähdessään hämähäkin?"

Se oli vaikea kysymys ja Johnny nosti Bean kengän. Se oli vain hämähäkki, ei mitään vaarallisempaa.

Myös Beatrix joutui miettimään asiaa hetken. Hänellä oli tunne, että heistä Sawnie olisi se, joka todennäköisesti pitäisi kovempaa ääntä, mutta ei ehkä hämähäkin vuoksi.
Lopulta hänkin nosti oman kenkänsä.
Ellen otti esiin uuden lapun ja kurtisti kulmiaan.
"Tässä on sama käsiala! Joku on hävyttömällä päällä..."
Siirrettyään lapun pinon alimmaiseksi hän luki seuraavan kysymyksen:
"Aika siirtyä arkeen. Kumpi muistaa todennäköisemmin vaihtaa wc-paperirullan uuteen?"

Jonathanilla oli vahva epäilys siitä hävyttömästä henkilöstä. Hänen rakas hölmö pikkusiskonsa. Bean kenkä nousi. Hän ei juuri koskaan muista.

Beatrix nosti oman kenkänsä aivan yhtä varmana.
Ja vaikka Jonathan olisi muistanut, hän olisi todennäköisesti joka tapauksessa joutunut kiepauttamaan sen ympäri. Hän oli tarkka sellaisesta.
Ellen nauroi ja käänsi uuden kortin esiin.
"Samalla teemalla jatkaen, kumpi todennäköisemmin puristaa hammastahnaa keskeltä tuubia?"

Jonathan nosti jälleen oman kenkänsä. Hän li vähän sellainen, ei niin tarkka sellaisista. Se oli myönnettävä. Eithne naureskeli samalle asialle itsekseen.

Myös Beatrix kohotti ratsastussaapasta. Siinä, missä Jonathan suhtautui sellaisiin asioihin huolettomasti, hän oli naurettavan pikkutarkka. Mutta ei niin pikkutarkka, että olisi vielä koskaan oikeasti päätynyt nalkuttamaan. Hän vain asetti uuden vessapaperirullan paikoilleen ja korjasi hammastahnatuubikatastrofin niin kuin vain mahdollista oli.
Elleninkin suupielet nykäisivät, näytti siltä, että Beatrixin sisko oli odottanutkin sen suuntaista vastausta.
"Meillä on aikaa vielä parille kysymykselle... Kas, kumpi todennäköisemmin hankkii seuraavan koiran? Eikä tässä selvästi oleteta, ettei enempää koiria tulisi..."

Jonathan jäi arpomaan. hetkinen. Bea oli juuri hankkinut, mutta silti sievä korkokenkä nousi ylös.

Jos Beatrix olisi ollut rehellinen, hän olisi nostanut oman kenkänsä. Mutta koska hän eli tietynlaisessa kieltovaiheessa vielä itsekin, hän kohotti hyvin huolellisesti kiillotettua ratsastussaapasta, mikä sai Ellenin nauramaan hyväntuulisesti. Hän selasi hetken kysymyksiä, ennen kuin löysi niiden joukosta mieleisensä.
"Me olemme kaikki uteliaita, joten: kumpi saa viimeisen sanan lapsenne nimestä?"

Jonathan mietti hetken. Kumpi? Hän huomasi miten serkku nousi Bean veljen vierestä ja lähti vessaan. Hän nosti vraroen saapastaan.

Beatrix huomasi saman.
Hän tunsi syyllisyyden vihlaisevan, tummien kulmien painuessa alemmas. Jonathanin serkun ei olisi pitänyt joutua olemaan täällä, ei, kun tämä voi huonosti.
"Bea?"
Hän hätkähti kuullessaan siskonsa äänen, hän oli unohtanut kohottaa kenkää. Rehellisesti sanottuna hän ei enää muistanut edes kysymystä, mutta hetken epäröityään kohotti oman kenkänsä.

Jonathan oli kiltisti pitänyt oman kenkänsä ylhäällä. Ehkä heille tulisi ongelma tästä tai sitten ei.

"Niin mukava, kuin hääparia olisikin vielä kuulustella, luulen, että alkaisi hiljalleen olla aika siirtyä tanssilattialle", Ellen totesi.
"Mutta sitä ennen taitaa olla aika julistaa tulokset. Beatrix, Johnny, te olitte hämmästyttävän samanmielisiä asioista. Onneksi olkoon, olette jo nyt kuin vanha aviopari!"

Jonathania nauratti Ellenin sanat. He olivat kuulleet sitä aina. Mies kääntyi ympäri, hymyillen kovin rakastuneesti.
"Fiksun naisen kanssa on joko samaa mieltä tai sitten väärässä." Mies totesi leikillääm. Esimerkiksi väärässä siitä miten se paperirulla laitettiin telineeseen.

"Hyvä mies", Ellen nauroi laittaessaan kortit pois.
"Ja olehan nyt vielä parempi, ja taluta vaimosi tanssilattialle. Teille on kuulemma varattu aivan erityinen kappale..."

Jonathan hymyili pehmeästi. Niin heille oli. Hän vilkaisi vanhempiaan, kumartaen Bealle kun otti tuota kädestä. Se oli ollut hänelle tärkeää, että häävalssiksi oli otettu vanhempienkin häissä soinut valssisovitus tutustua walesilaisesta kansantanssikappaleesta. Onneksi bändi oli suostunut sen opettelemaan. Jos jotain, hömelö mies ainakin tanssi hyvin. Eithne oli halunnut opettaa sellaisen perustaidon pojalleen ja olihan suurperheessä tullut tanssittua useammissakin häissä tähän ikään mennessä.

Se oli yksi erottava tekijä isän ja pojan välillä, sillä vaikka Tristan kuinka harjoitteli, tämä kompuroi aina jalkoihinsa tai kengännauhoihinsa vähintään kerran, tai oli astua tanssiparinsa varpaille, ellei kyseinen pari sattunut olemaan riittävän nopea. Niin kuin Eithne. Hän ei koskaan tallonut vaimonsa varpaille.
Salin valot himmenivät, niin että pöytiä jäivät valaisemaan hempeät valoketjut, ja suurin osa valosta keskittyi tanssilattiaksi muuttuneeseen avoimeen tilaan pöytien välissä.
Beatrixin kasvoilla häivähti lämpöä, melkein hymy, kun hän katseli aviomiehensä kasvoja.

Sawnie ei voinut vastustaa pehmeän suukon painamista tuoreen vaimonsa suunpieleen, ennen kuin alkoi viedä heitä hitaahkossa valssissa tanssilattialla. Pikainen vilkaisi vanhempiin kertoi että Eithne selvästi prosessoi edelleen tuttua kappletta eikä ollut vielä ymmärtänyt kuulemaansa.

Tristanin ei tarvinnut prosessoida.
Jo ensimmäiset nuotit olivat löytäneet tiensä suoraan hänen sydämeensä, saaneet hänet haparoimaan vaimonsa käden omaansa, ja kyyneleet valumaan häpeilemättä poskille.
Heidän kappaleensa.
"Oletko onnellinen?" Beatrix kuiskasi hiljaa miehelleen.

Eithnen reaktio tuli vähän myöhässä. Irlantilaisnainen kääntyi miehensä kainaloon piiloon ja nyppi nenäliinaa tuon puvun rintataskusta jossa niitä oli paketillinen kokoajan. Jonathan hymyili pehmeästi ja suukotti Bean poskea tanssin lomassa.
”Onnellisin mies ainakin koko Englannissa juuri nyt.”

Nyt Beatrixin suupielet aivan varmasti kohosivat pieneen hymyyn. Hymyyn, joka tosin katosi aivan yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin, kun hän kurotti hipaisemaan huulillaan Jonathanin huulia.
Samaan aikaan Tristan ojensi nenäliinapakettia tottuneesti vaimoaan kohti.

Eithne mutisi jotain siitä miten kelvoton poika olisi saanut varoittaa vanhaa äitiä tällaisesta, kelvoton kakara. Jonathan keskittyi täysin siihen valssiin, luovuttaen Bean sitten toisen kappaleen ajaksi tuon isälle ja haki itse tuoreen anoppinsa tanssimaan. Tristan ja Eithne saattaisivat kaivata hetken itsensä keräilyä ennen kuin kykenisivät tanssimaan.

Hämmästyttävää kyllä Tristan oli avioparista se, joka toipui ensin. Ehkä siksi, että hän oli jo niin tottunut mielenliikutukseen ja siihen, että pienikin liikutus sai kyynelkanavat tulvimaan.
Siinä vaiheessa, kun seuraava kappale alkoi, tuore appi oli jo valmis tanssittamaan miniäänsä. Ja varomaan parhaansa mukaan tuon varpaita.

Jonathan vilkaisi isäänsä ja sitten Beaa.
"Sidan, ole vikkelä. Tad talloo varpaita." Mokoma, kömpelö ja rakas isä. Oli tallonut sekä Dellan että Mervynin vaimon varpaat, ainakin. Hän haki oman äitinsä tanssimaan, saaden kevyen lätkäisyn takaraivollensa. Mokoma kakara.

Tristan kurtisti kulmiaan.
"Sawnie, minä olen harjoitellut!" hän vetosi. Harjoitellut vaimonsa kanssa. Joka osasi jo väistellä luonnostaan.
Mutta ainakin hän yritti parhaansa.
Johtuiko sitten näppärästä morsiamesta vai todella harjoituksesta, mutta Bean varpaat säilyivät tallomatta.
Seuraavan kappaleen alussa Cat pujahti tanssilattialle ja lätkäisi veljensä selkää vaativasti.

Jonathan kääntyi Catin puoleen hymyillen.
"Hei, sinäkin löydyit. Tiedätkö mitään niistä kysymyksistä jotka Ellen joutui sensuroimaan?"

"Mmm, olin hyvässä hukassa", Catriona vakuutti, katse hieman liian kirkkaana ja aksentti hieman liian paksuna.
Hän vastasi kysymykseen kohauttamalla viattomasti hartioitaan.
"Etkö aio viedä minua tanssimaan?"

Jonathan kurtisti kulmiaan ja kumartui hieman.
"...Cat, eihän sinulla ole taskussa viskimattia?" Siltä se ainakin kuulosti että oli.
"Tietenkin. Mennään."

"No ei helvetissä", Catriona puhahti.
Edes hän ei olisi niin... jotakin, että salakuljettaisi alkoholia veljensä häihin. Jotain muuta ehkä, kukaties, niin että hän selviäisi läpi illan ilman miestään, mutta silti!
"Älä tallo varpaille."

"Minä en tallo varpaita." Mies huomautti hymyillen ja lähti viemään siskoaan, vilkaisten Beaa. Tuo oli niin mielettömän kaunis että hän oli haljeta onnesta.

Catriona tyrskähti hiljaa ja vilkaisi veljensä katseen suuntaan. Morsian oli tällä hetkellä Mervynin tanssitettavana.
Hän haki hetken jalkojaan ja tyytyi lopulta potkaisemaan korot jaloistaan ja nousemaan Jonathanin jalkaterille. Isä oli tanssittanut häntä sillä tavalla joskus vuosia, vuosia sitten.
"Minä olen niin mielettömän onnellinen teidän puolestanne."

Sawnie ei välittänyt. Hän saattoi hyvin valssittaa siskoaan niin. Se tuntui enemmänkin jopa hyvältä idealta.
"Kiitos. Olen onnellinen, kaikesta."

Ehkä niin tosiaan oli parempi. Kaikkien osapuolien kannalta.
Vaikka ehkä kenkiä ei olisi pitänyt jättää keskelle tanssilattiaa. Melko varmasti ei olisi pitänyt.
Catriona hymyili ja kurotti ylemmäs suukottaakseen veljensä poskea.
"Älä tee tyhmiä virheitä. Älä tee mitään, mitä minä en... Hitot. Älä tee mitään, mitä minä tekisin."

Jonathan naurahti pehmeästi siskonsa sanoille.
"En tee, lupaan." Hän ei ikinä antaisi itsensä tehdä sellaista virhettä, että menettäisi Bean. Ei ikinä.

"Hyvä poika."
Catriona yritti taputtaa veljensä hiuksia, mutta päätyi lopulta läpsyttämään hellästi tämän poskea.
Luojalle kiitos hänellä oli juuri nyt naurettavan onnellinen olo, muuten hän olisi saattanut alkaa itkeä.

Johnny naurahti ja tanssitti varpaiden päällä seisovaa siskoaan hymyillen. Hän oli niin onnellinen tästä kaikesta, että tunsi halkeavansa. Bändi soitti hyvän tovin, ennen kuin piti pienen tauon. Mervynin ilme ei luvannut kovin hyvää. Ehkä se johtui siitä että pienimmät vieraat olivat poistuneet, tuon omat lapset mukaan lukien.

Beatrix oli hyvin kiitollinen siitä, että saattoi istahtaa hetkeksi ja hakea Jonathanin käden omaansa, silitellä sen rystysiä ja sormia.
"Poikamme pitää musiikista", hän huomautti hiljaa.
Cat livahti taas hetkeksi omille teilleen, mutta siinä nyt ei ollut mitään uutta.

Jonathan hymyili pehmeästi ja nosti Bean käden huulilleen.
"Tai sitten ei pidä ja yrittää kertoa että pitäisi lopettaa."

Beatrix hipaisi toisella kädellään vatsaansa.
"Ei, luulen, että hän pitää siitä", hän vakuutti.
Vaikka ehkä heidän olisi odotettava jonkin aikaa, ennen kuin poika voisi itse kertoa mielipiteensä. Vaikka parkumalla kovaan ääneen.

"Luotan mielipiteeseesi." Jonathan vastasi hymyillen hellästi. beatrix tiesi, tuo oli äiti. Tulisi olemaan upea sellainen.
"...Mervyn, mitä sinä virnuilet?"

Veli yritti näyttää viattomalta, siinä kovinkaan hyvin onnistumatta.
"Pienet lähtivät jo nukkumaan", hän huomautti.
"Joten voidaan siirtyä seuraavaan perinteeseen. Jossa minä olin melko taitava omissa häissäni, vaikka itse sanonkin."

Jonathan huokaisi ja repesi nauruun.
”Varmasti kun olet teinipojasta harjoitellut, kelvoton!”

Mervynin suupielet nykivät.
"Noinkohan tuollainen ukko edes pääsee enää polvilleen?" hän virnuili.
"Älä huoli, voimme hommata nosturin, että pääset takaisin pystyyn..."

"Minä näytän sinulle miten ukko vääntää pikkuveljen solmuun!" Jonathan huusi nauraen ja haroi villiintyviä punaisia hiuksiaan. Harjas halusi villiintyä vain puolisiveettömyyksien kuulemisesta.
"Twll in, ukko... Sinä et pääsisi enää polvillesi." Sulhanen mutisi veljensä vieressä.

Mervyn hyrisi naurusta.
"Ole hyvä vain."
Beatrix, joka oli seurannut veljesten keskustelua vierestä, nousi seisomaan ja katsahti miestään odottavasti.

Jonathan huokaisi ja pyöräytti silmiään. Hän otti pöydästä tuolin siihen.
"No niin, nolaa sitten minut esittelemällä seuraava... perinne. Sidan, istu alas." Mies suukotti vaimonsa poskea hellästi.
"Mokomilla on suunnitelmia."

Mervyn teki sen enemmän kuin mielellään.
"Hyvät naiset ja herrat, nyt kun perheen pienimmät ovat siirtyneet nukkumaan, on aika toteuttaa perinne, jota ainakin osa teistä on jo osannut odottaa... Ja joka toivottavasti tuottaa hyvää onnea."
Beatrix istahti tuoliinsa melkein epäluuloisesti.

Jonathan sihisi jotakin kymriksi, epäilemättä kirouksia. Miestä ei naurattanut enää yhtään kun nuorempi pikkuveli toi huivin jonka hän saisi silmilleen.
"Vanhoja ihmisiä läsnä, mervyn, sinä ruoja."

"Sawnie, vanhoja ihmisiä vasta onkin hankala järkyttää", Mervyn nauroi ja levitti viattomasti käsivarsiaan.
"Joten ei muuta kuin todistamaan, ettet ole vielä aivan toivoton ukko."
Beatrix katseli miestään kysyvänä.

Jonathan puuskahti ja pyöräytti silmiä. Ainakin monia nauratti veljesten sananvaihto. Aeron viritti huivin perheen esikoisen silmille kun tuo oli polvillaan tuolilla istuvan Bean edessä.
"Kädet selän taakse Sawnie." Pikkuveli muistutti vinoilevaan sävyyn. Bean huomaamatta Jonathan näytti keskisormea selkänsä takana pikkuveljilleen.
"Beatrix, tiedäthän sinä tämän?" Aeron tajusi varmistaa kun morsian oli niin hölmistynyt.

Onneksi se jäi huomaamatta myös Tristanilta. Isäparka olisi saattanut järkyttyä siitä, että veljekset olivat kinastelevinaan.
Beatrix katsoi Aeronia hetken ja pudisti sitten päätään.

Aeron vilkaisi Mervyniä.
"Mev, ole siis kiltti bestman ja avaa vähän morsiamielle ja kanaalin toiselta puolelta tulleille tätä perinnettä. Raukka vielä potkaisee Sawnieta muuten ja sitten leuka ainakin on vino..."

Mervyn oli lähes yllättynyt siitä, ettei Beatrix tosiaan tuntunut tietävän, mistä oli kyse, eikä kyse ollut vain morsiamen merkillisestä huumorintajusta. Hän oli kuvitellut, että varsin universaaliksi muuttunut tapa olisi ollut hyvinkin selvä.
Ehkei sitä harrastettu kaikkien häissä.
"Beatrix, rakkaan aviomiehesi tehtävänä on saada sukkanauha pujotettua jalastasi. Ilman käsiä."
Beatrix kurtisti hieman kulmiaan.
"Miksi?"
Miksi tosiaan?
"Se tuo onnea."

Ei selvästi, mutta silti pari paikalla olevaa ihmistä saattoivat todistaa että esimerkiksi vuotta aiemmin vietetyissä häissä sulhanen oli osannut sen liiankin näppärästi.
"En haluaisi mitenkään hoputtaa, mutta en jaksaisi istua lattialla loppupäivää." Jonathan huomautti, saaden vieraat nauramaan. Miesparka.

Beatrix oli ollut jo sikeästi nukkumassa siinä vaiheessa, kun siihen saakka oli päästy, hän oli ollut huonommassa kunnossa silloin.
Mutta omissa häissään hän oli jaksanut valvoa näinkin pitkään. Ja kävellä alttarille. Se oli ollut hänelle valtavan tärkeää.
"Mmm, vanha mies, menevät polvet vielä lukkoon", Mervyn hymisi.
"Ole hyvä vain."

Ja tanssia, useamman tanssin!
Jonathan näytti uudelleen keskisormea veljelleen ja sai vieraat nauramaan. Ei hänellä turhan kauan mennyt ja kai piste pitäisi antaa siitäkin, ettei hän upottanut vahingossa hampaitaan nauhan sijaan mekon alla Beatrixin reiteen. Parta sen sijaan... Noh. Se oli parta.

Parta niin.
Beatrix joutui todella keskittymään, ettei olisi potkaissut miesparkaansa, kun kutina - josta hän oli valittanut jo hyvin varhaisessa vaiheessa - oli käydä sietämättömäksi. Oli suorastaan sääli, että Cat oli vielä omilla teillään, eikä pääsisi siis huomauttamaan asiasta.
Mervyn taputti veljeään hartialle.
"Minä olin aikanani nopeampi, mutta ei huonosti tuollaiselta ukolta", hän huomautti hiljaa.
Olkoon, että hänen vaimonsa hääpuvun helma oli ollut tilavampi.

Niin, Mervyn oli saanut helpotusta vaimonsa sievän prinsessamekon leveästä helmasta. Ei vaaraa vaimon siveyden vaarantamisesta.
"Kuules nyt." Jonathan totesi kun pääsi seisomaan ja otti nauhan hampaistaan.
"Olet sietämättömän nenäkäs tapaus." Samalla hän kumartui suutelemaan beaa hellästi.
"... Anteeksi." Mies kuiskasi pehmeästi.

Mervyninkin olisi pakko myöntää, että isoveli oli hoitanut homman taidokkaasti niin, ettei morsiamella ollut minkäänlaista varaa vilauttaa mitään säärtä vaarallisempaa.
Ei sillä, että Beatrix olisi edes suostunut sellaiseen. Silloin hänen miesparkansa olisi voinut tulla tuupatuksi kauemmas.
Nyt hän saattoi vain pudistaa hieman päätään.
"Kutitti."

Mies naurahti pehmeästi ja suukotti ihoa Bean korvan vieressä.
"... kuten sanoin, anteeksi." Nyt ei voinut edes sanoa että olisit siirtänyt jalkojasi, kun mekko ei antanut myöden.
"Joko kiusasitte meitä tarpeeksi?"

Eikä morsiamen olisi muutenkaan ollut sopivaa levitellä jalkojaan miten sattui.
Huvittuneisuus viipyi yhä Mervynin silmissä, mutta hän heilautti armollisesti kättään.
"Yksien häiden tarpeiksi:"

Ei tosiaan. Siunatussa tilassa vieläpä!
"Kiitos." Bändi palaisi kohta tauoltaan. Sopivasti aikaa Bealle heittää kimppunsa.

Kaunis kimppu, josta luopuminen tuntui melkein kipeältä. Beatrix silitti hellästi hentoja kieloja, jotka oli aseteltu kirkasvärisempien ruusujen keskelle tasapainottamaan kokonaisuutta, sillä välin kun halukkaat saivat kerääntyä valmiusasemiin.
Kovin moni oli jo onnellisesti naimisissa, ja Juniperkin olisi suosiolla jäänyt taka-alalle - hänen elämänsä miehillä oli neljä jalkaa - ellei Della olisi kannustanut pikkusiskoaan paikalle.
Beatrix käänsi joukolle selkänsä ja heitti kimppunsa.

Johnny oli jättänyt kertomatta että oli tilannut niitä kaksi. Sviitissä odotti toinen, jonka Bea voisi vaikka kuivattaa halutessaan muistoksi. kerrankin fiksu mies. Ellenin tuuppaamana Amanda oli siinä ja kimppu kirjaimellisesti hulahti tytön syliin.
Hänen tyttöystävänsä ei edes puhunut hänelle puhelimessa. Hän kääntyi Johnnyn siskon paikalle tuuppaakaan naiseen, ojentaen kimppua Junille.
".... Sinulla on varmasti parempi tuuri." Hän mutisi hiljaa.

Fiksu mies, joka saisi vähän aikaa anteeksi sen, että unohtaisi vaihtaa uuden vessapaperirullan ja puristelisi hammastahnaa, miten sattui.
Juniper pudisti nauraen päätään ja kohotti torjuvasti kättään.
"Ei, pidä sinä vain. Ei pidä huijata onnetarta lahjoittamalla kimppua eteenpäin."
Irlantilainen puoli hänessä ylläpiti taikauskoa.

Amanda naurahti pehmeästi, hyvin vaisusti. Hän laski kimpun pöydän kulmalle, kohauttaen olkiaan. Hän tarvitsi vähän ulkoilmaa.
"Della, onko kaikki hyvin?" Sisko näytti.. Oudolta.
"Ei maailma kaadu ettei Bugsie saanut kimppua."

Della hätkähti ajatuksistaan.
"Mitä? Bugsie, mene nyt... Oh, kimppu heitettiin jo."
Hän vilkaisi poissaolevana ympärilleen.

Jonathan kurtisti kulmiaan.
"... Della. Se meni jo." Hän talutti siskoaan vähän kauemmas.
"... Mikä on?"

Beatrix käytti tilanteen hyväkseen ja sanoi käyvänsä haukkaamassa hieman happea. Varmistaakseen, että hänen siskontyttönsä oli kunnossa.
Della hieraisi otsaansa ja katsahti ympärilleen.
Hitot.
"Sawnie, Cat on pilvessä."

Jonathan jäätyi hetkeksi.
"... Cat on... Mitä?" Isoveli puri peukalonsa syrjää ja rukoili että se oli vitsi tai väärinkäsitys.
"Rukoilin että sanoit kännissä ja kuulin väärin."

Della pudisti päätään.
Tämä ei ollut hään ohjelmaan kuuluva pila, jossa Cat seuraavaksi loikkaisi esiin kulman takaa ja nauraisi sitä, kuinka Sawnie oli mennyt lankaan.
Olisikin ollut.
"Pilvessä."

Jonathan vilkaisi kattoa - tai taivasta ja rukoili (tai kiroili) mielessään - ja veti syvään henkeä.
"Missä hän on?" Hänen pitäisi tappaa siskonsa. Omissa häissään.

Dellan silmissä häivähti kiukkua. Hiton Cat, miten kukaan saattoi olla niin helvetin itsekäs?
"Vessassa kai viimeksi. Hän on ravannut ympäriinsä koko illan..."

Jonathan vilkaisi bändiä joka alkoi kerääntyä.
"Pitäkää Mervynin kanssa huolta vieraista." Johnny lähti kohti sitä hieman kauempaa vessaa, kurtistaen kulmiaan. Naistnvessa. Ja vitut. Hän astui sisään ja katsoi siskoaan pitkään.
"Katherine. Della sanoi että olet pilvessä."

Juuri kopista ulos astunut Cat hätkähti.
"Sawnie! Damnú air, tämä on naistenvessa!" hän sähähti ja siirtyi pesemään käsiään, hartiat kiristyen.
"Minulla olisi voinut olla vaikka katastrofi kuukautisten kanssa, ja olisiko ollut kiva, kun veli ryntää sisään..."

"Sinä olet polttanut pilveä!" Isoveli jyrähti äänellä jota moni ei kuvitellut lempeästä ja hyväntuulisesta walesilaisesta lähtevän.
"Häissäni! Katherine!"

Catriona näytti kutistuvan pienemmäksi ja hinkkasi käsiään vimmatusti hanan alla.
"Kuvittelet outoja..."

Jonathan puuskahti.
"Käsi tänne. Ja hönkäise." Tätä oli käytetty teininä narauttamaan sisko tupakan kokeilusta. Hönkäisytesti ja sormitesti.

Catriona veti hartioita lähemmäs korviaan.
"Vitussa hönkäisen..." hän ärähti.
Hän ei ollut varma, missä vaiheessa kieli oli vaihtunut kymriin, vai olivatko he puhuneet sitä kaiken aikaa. Helvetin helvetti.

"Sinähän hönkäiset." Jonathan murisi kymriksi. Se vain vaihtui automaattisesti perheen kesken.
"Vaikka minun pitäisi paukauttaa sinusta ilmat pihalle, sinä saatana hönkäiset nyt."

Catriona pesi edelleen käsiään, vaikka nyt näytti siltä, kuin hän olisi halunnut hinkata ihonsa irti.
"No siinähän paukautat!"

Käsi laskeutui siskon olkapäälle ja kiskaisi tuon kauemmas hanasta. Ei tarvinnut. Siskon mekko tuoksui makealle. Ei vain hajuvedelle. Samalla Jonathan otti kädestä kiinni.
"... Sguthan." Veli totesi ääni väristen kiukusta.
"Sguthan!" Sisko oli niin äärettömän typerä ja itsekäs.
"Mikä vitun ratkaisu tämä on ja kauanko sinä jumalauta olet tehnyt näin?!"

"Ffyc! Vittu..."
Catriona yritti pyristellä irti Jonathanin otteesta.
"Vittuako se sinulle kuuluu!"
Tuntui kamalalta, että veli oli vihainen. Ei, tuntui kamalalta, että tämä oli vihainen aivan aiheesta. Hän oli yksi helvetin idiootti.
Mutta ei sellaista voinut myöntää.

Jonathan painoi ködet ohimoilleen.
"Vittu kuuluu kun sinä olet tuollainen idiootti!" Mies nojasi selkänsä oveen. tänne ei olisi nyt kellään asiaa.
"Helvetti kanssasi! Kauanko tätä on jatkunut? Catriona, mitä helvettiä kuvittelet tekeväsi jos haaveilet lapsesta? Juuri tällaisten asioiden takia minä en jättäisi poikaani sinun vahdittavaksesi!" Hieno tapa kertoa siskolle lapsen sukupuoli.

Catriona perääntyi kauemmas ja kietoi käsivarret suojelevasti ympärilleen. Jonathanin sanat sattuivat, ne iskivät kuin kipeät tikarit suoraan kylkiluiden väliin. Tai ei, pikemminkin kuin terävät tikut kynsien alle. Suoraan maaliin.
Mutta hän ei aikonut itkeä. Pää tuntui vielä riittävän kevyeltä. Hän ei hitto itkisi!
Hän saisi haaveilla lapsesta niin paljon kuin haluaisi. Quim oli poissa, eikä mitään lasta tulisi. Ei pientä, tummasilmäistä tyttöä tai poikaa.
Hänen veljensä oli saamassa pojan. Hänestä tulisi täti veljenpojalle.
Hän ei ollut halunnut saada tietää sitä näin.
"Mitä helvetin väliä sillä on? Pari viikkoa, kuukauden, mistä hitosta minä muistaisin..."

"Sinä lopetat nyt." Jonathan totesi tiukasti.
"Onko sinulla sitä vielä? Hävitän sen kaiken. Ja jos...." Jonathan veti syvään henkeä.
"Jäät vielä kerrankin tällaisesta kiinni, minä vaadin sinut huumetesteihin tai ilmiannan poliisille. Catriona, sinä vedit pilveä häissäni!" Se loukkasi. Sisko käytti laitonta huumetta hänen häissään.

Catrionan sydän jätti lyönnin välistä. Tai pysähtyi kokonaan.
"Et tekisi niin!"
Hän tarttui suojelevasti pieneen käsilaukkuunsa. Siihen samaan, jonka hän oli hankkinut Aeronin häihin, vai olivatko ne olleet Rowenan, ja jota hän edelleen rakasti.
"Et tekisi!"
Sellaisestahan voisi joutua vankilaan, eikö niin?

Ei siitä saanut kuin sakot, sen Johnny tiesi, mutta silti.
"Tekisin. Otanko sen vai annatko? Haluan kaiken mitä sinulla on."

Catriona ei tiennyt. Hän näki jo itsensä oransseissa haalareissa, pienen pienessä sellissä, jossa hän tulisi hulluksi.
Hän puristi käsilaukun syliinsä.
Hän oli vetänyt pilveä veljensä häissä. Tämän takia häneen ei luotettu. Tämän takia hän ei saanut vahtia sisarustensa lapsia.
"Ei!"

Ketterä ukko harppasi lähemmäs ja nappasi siskon laukun sormiinsa.
"Onko sinulla sitä huoneessasi tai kotona?"

"Ei!"
Catriona yritti kiskaista pienen laukkunsa takaisin, mutta epäonnistui surkeasti.
"Anna takaisin!"
Sivutaskuun oli jemmattu vielä kaksi valmiiksi käärittyä jointtia. Sen lisäksi pienen laukun pohjalla pyöri purkillinen rauhoittavia lääkkeitä.

Jonathan kollasi laukun läpi, katsoen siskoaan vihaisena, pettyneenä ja itku silmässä.
"... Onko sinulla näitä huoneessasi lisää?"

Sitä oli hirvittävää katsoa.
Sawnie, minä olen niin pahoillani, Catriona olisi halunnut vedota, mutta sisimmässään hän tiesi, ettei se auttanut. Hän oli toiminut itsekkäästä, idioottimaisella tavalla.
Veljensä häissä.
"Sawnie-kiltti..."

Se oli ollut se viimeinen temppu, jota veli ei ollut lakaisemassa maton alle.
"Onko sinulla jumalauta lisää huumeita tai väärinkäytettäviä lääkkeitä huoneessasi tai asunnossasi!?"

Kiltti.
Nyt kyyneleet olivat jo alkaneet valua Catrionan poskille.
Sawnie-kiltti...
"M-minä olen p-pahoillani..."

"Onko? Jumalauta vastaa kysymykseen vai menenkö kääntämään molemmat ympäri!?" Isoveli ei enää pelleillyt.

Catriona nyyhkäisi.
Sawnien häät. Hänen rakkaan Sawniensa häät. Hän oli vain halunnut olla onnellinen, iloita muiden kanssa.
"O-on..."

"Kummassa vai molemmissa?" Jonathan tunsi miten leuka kiristyi. Häissään. Omissa vitun häissäänkin hän joutui tähän.

Catriona ei kestänyt nähdä Jonathanin ilmettä, vaan piilotti kasvot käsiensä taakse.
Häntä oksetti.
"M-molemmissa..."

"Selvä. Menemme kääntämään huoneesi ympäri ja huomenna asuntosi. Ja minä haluan sinusta huumetestit." Hän varaisi ajan ja vain veisi siskon sinne-

Catriona tunsi, kuinka kylmä, kipeä tunne laskeutui hänen vatsaansa ja käpertyi sinne möykyksi.
"Ei! Sawnie-kiltti..."

"Kyllä." Jonathan huokausi raskaasti ja hieroi kasvojaan. Siskon jointit saivan vettä päälle ja lensivät paperiin mytättyinä roskiin. Pillerit samoin.
"Tajuatko yhtään miten vastuuton olet? Sinua olisi voinut sattua. Olisit voinut ottaa liikaa. Olisit voinut tehdä virheen joka satuttaisi jotakuta muuta. Ja helvetti, minun häissäni. Voi vittu Cat, eikö sinun päässäsi liiku mitään!? Tämän takia sinä olisit surkea äiti tai vastuuton lapsenvahti!"

Catriona liikahti hädissään lähemmäs.
"Minä tarvitsen niitä!" hän protestoi, mutta jähmettyi sitten aloilleen.
Vastuuton. Surkea äiti. Hän satutti muita.
"Minä tarvitsen niitä..."

"Ei. Sinä tarvitset apua impulsseihisi ja tuohon käytökseesi. Sinä et voi vittu tehdä mitä haluat, missä haluat ja miten haluat! Nyt, minä tulen katsomaan kun käännät hotellihuoneesi ympäri ja sitten jäät sinne nukkumaan pääsi vittu selväksi, tajuatko!?"

Surkea äiti.
Hyvä luoja, Addie ei saisi nähdä häntä tällaisena. Ei missään tapauksessa.
Pelkkä ajatuskin sai paniikin nostamaan päätään.
"M-minä olen pahoillani..."

Jonathan haroi hiuksiaan, pisamaiset kasvot raivosta punoittaen.
"Saatana sietääkin olla! Helvetin hyvän kuvan antaisit meidän suvusta jos joku muu kuin Della olisi tajunnut! Hitto kuvitteletko etteivät hollantilaiset tiedä miltä pilvi haisee? Vittu! Nyt, ylös siitä ja kääntämään huoneesi!"

Catrionasta tuntui, että nyt hän oli mokannut pahemman kerran. Ei, hän tiesi, että oli.
"M-minä halusin vain olla onnellinen t-teidän häissänne. Olen o-onnellinen, kun o-olet löytänyt B-Beatrixin…"
Jos tilanne olisi ollut toinen, hän olisi voinut nauraa Sawnien huomiolle hollantilaisista.

"Käveletkö itse vai kannanko?" Jonathan ei ollut nyt hyväksymässä mitään soperruksia. Hän astui oven edestä.
"Jos joku kysyy, vien sinut nukkumaan koska olet kännissä."

Catriona tunsi jalkojensa tärisevän, kun hän seurasi veljeään.
Olen niin pahoillani. Sawnie-kiltti, olen niin hirveän pahoillani.
Tietenkin Addie tuli heitä vastaan. Hänen Addiensa, kauniissa, keväänvihreässä mekossaan.
Tytön kasvoilla häivähti hämmennys ja huoli.
"Sawnie-setä..?"

Mies hymyili Addielle ja ojensi kättään, leikkien että pörröttäisi Addien laitettuja hiuksia.
"... Vien Catin nukkumaan, ei hätää. Sanotko Bealle että menee hetki?"

Addiellä oli samanlaiset villit kiharat kuin äidillään, tosin sieväksi, polkkamittaiseksi kampaukseksi leikattuina. Addie oli äitinsä silmissä niin uskomattoman kaunis.
Mutta nyt vihreissä silmissä, häneltä perityissä vihreissä silmissä, häivähti inho.
"Okei", tyttö lupasi.

Jonathan hymyili pehmeästi.
"Kiitos muru." Hän lähti ylös Catin kanssa, astuen tuon perässä huoneeseen ja istui sänkyyn.
"Kaikki tähän. Jos epäilen ettei minulla ole kaikkea, en palaa häihini. Joten mieti haluatko valehdella."

Catin sydän hakkasi epätasaiseen rytmiin.
Addie oli nähnyt. Addie kuvitteli, että hän oli juonut itsensä veljensä häissä niin humalaan, että tämä joutui saattamaan hänet nukkumaan.
Surkea äiti.
Hän itki hiljaa avatessaan yöpymislaukkunsa, joka oli pakattu hyvin huolettomasti nyt, kun Quim ei ollut ollut auttamassa.
"Olen niin pahoillani..."

Jonathan nakutteli sormellaan sängyn päiväpeitettä.
"Vitut olet. Sinä teet jotain tällaista vielä uudelleen. Ehkä piikität heroiinia esikoiseni ristiäisissä tai vedät kokaiinia nenään. Tai kaadat vodkaa kasteveteen."

Catriona jähmettyi kesken liikkeen.
"Minä en ikinä kaataisi vodkaa kasteveteen!"
Hän oli niin hirvittävän pahoillaan.

Jonathan katsoi siskoaan kuollein silmin.
"Poltit marijuanaa häissäni. Ei ole mitään mitä en odottaisi sinulta."

Catriona käpertyi kasaan ja alkoi tonkia laukkuaan kädet täristen.
Olen niin pahoillani.
"Kiltti, älä kerro tadille ja mamille..."

”En. Vain siksi että en halua pilata heiltä hääpäivääni. Mutta kerta vielä ja minä kerron.” Se ei ollut vitsi.

Catriona nyyhkäisi.
Hän ei voisi elää, jos mam ja tad saisivat tietää. Hän häpesi, häpesi niin, että se teki kipeää.
Hän kaivoi laukustaan vielä muutaman jointin ja laski ne sängylle veljensä viereen. Toisen valkean purkillisen rauhoittavia.
Hän jäi epäröimään.

”Kaikki.” Isoveli muistutti tiukasti.
”Tai en mene alas.”

Sawnien piti päästä jatkamaan häitään. Ehkä, ehkä isoveli voisi unohtaa, miten typerä hän oli?
Surkea äiti.
Catrionan kädet tärisivät, kun hän ojensi veljelleen vielä pienen minigrippussin, jonka pohjalla oli muutama värikäs tabletti.

Jonathan tuijotti pussia kylmästi.
”Onko tässä kaikki ja mitä nämä ovat?”

"Mmm", Catriona myönsi ja silitti mekkonsa helmaa istuessaan lattialla polviensa päällä.
Surkea äiti.
Joka oli vastuuton ja satutti muita.
Hän kohautti toista hartiaansa.

”Onko tässä kaikki ja mitä nämä ovat?” Jonathan ei ollut nielemässä venkoilua nyt.

"On siinä", Catriona vakuutti ja alkoi nyppiä kanariankeltaista helmaansa.
Mam ja tad menisivät rikki, jos saisivat tietää. Ja hän oli pilannut Jonathanin hääpäivän.
Hän nyyhkäisi hiljaa ja pudisti päätään.

”Mitä pillereitä nämä ovat?” Jonathan ei ollut antamassa periksi.

Catriona hätkähti hieman ja käpertyi pienemmäksi.
"... taasia…"

Jonathan veti syvään henkeä.
”Sinä menet maanantaina päihdeklinikalle puhumaan. Ja antamaan testin. Käsitätkö?”

Catriona käpertyi jalkojensa päälle.
"Sawnie, minä olen niin pahoillani. En ollut ottamassa niitä, ihan totta..."

”Et. Vain säilytit kaverille.” Hän antoi siskolle yhden rauhoittavan.
”Tuon saat ottaa. Et viinan kanssa. Nyt nukkumaan ja älä pakota minua suuttumaan ikinä enää näin.” Kaikesta huolimatta isoveli suukotti Catin päälakea ennen kuin nousi.
”Koeta saada unta.”

Catrionakin kömpi jaloilleen. Silmämeikki oli auttamattomasti levinnyt, valunut pitkin poskipäitä.
"... Sinä olet rakas", hän vetosi onnettomana.
Ja hän oli niin hirvittävän pahoillaan. Niin, niin pahoillaan.

”Niin sinäkin.” Kaikesta huudosta huolimatta. Siksi hän huusi, koska rakas sisko oli ollut niin typerä. Hän katosi hävittämään siskon pillerit ja palasi sitten juhlasaliin hymyillen. Kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Salissa vallitsi aivan yhtä iloinen tunnelma kuin aiemminkin.
Beatrix oli palannut takaisin sisään, ja käänsi katseensa Jonathaniin miehen saapuessa takaisin.

Mies nyökkäsi hymyillen.
”Ei mitään hätää. Catin piti vain mennä nukkumaan.”

Beatrixin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Mitä tapahtui?"
Hän ojensi kättään tarttuakseen aviomiehensä käteen.

”Vähän liikaa juotavaa.” Jonathan päätti piti valheestaan kiinni ja puristi Bean kättä.

Beatrix nyökäytti päätään ja silitti hieman Jonathanin kämmenselkää peukalollaan.
Hän oli jo tähän mennessä oppinut, että miehen sisar saattoi järjestää aivan millaisen kohtauksen tahansa. Ehkä pelkkä liika juominen oli lievimmästä päästä? Sellaistahan sattui häissä.
"Tahtoisitko vielä tanssia?"
Ennen, kuin he voisivat alkaa hyvällä omalla tunnolla vetäytyä omaan rauhaansa.

Voi kun olisikin vain juonut. Se olisi ollut odotettavaa. Tämä ei, että hän hävitti ekstaasipillereitä ja pilveä häissään.
”Tietenkin.”

Beatrix jäi tutkimaan miehensä kasvoja. Tuntui siltä, että jokin oli vialla, vaikka hän ei ollutkaan aivan varma, mikä. Jonathan käyttäytyi täysin normaalisti.
"Seuraava kappale alkaa varmasti pian."

Mies hymyili hellästi. Oli helppo unohtaa se kun katsoi vaimoaan. Hänellä oli vaimo. Se lämmitti.
”mennään siis.” Hän johdatti Bean pehmeästi tanssilattialle.

Beatrix huomasi, että myös Tristan oli vienyt vaimonsa tanssilattialle. Eikä näyttänyt tallovan tämän varpaita. Mutta niin kai kävi, kun oli yhdessä tarpeeksi kauan. Alkoi toimia yksikkönä, jonka osapuolet täydensivät toisiaan.
Beatrix kohotti katseensa avomiehensä kasvoihin.
"Rakastan sinua."

Niin siinä kävi. Äiti oli vikkelä väistämään Tristanin jalkoja. Jonathan hymyili miltein naurettavalla lempeydellä.
”Minä rakastan sinua, sidan.”

Beatrix alkoi olla jo hieman väsynyt, eikä jaksanut enää samalla tavalla kiinnittää huomiota siihen, kuinka hienostuneelta tanssi näytti. Sen sijaan hän kietoi kätensä Jonathanin niskalle, jotta he voisivat keinahdella hiljaa rauhallisen musiikin tahtiin.
Heidän pieni poikansa turvallisesti välissään.
"Amanda on huolissaan siitä, että Larissa on vihainen", hän totesi hiljaa, kun nojasi päänsä miehensä hartiaan.

Jonathan puraisi huultaan. Ei auttaisi ketään jos sanoisi rumasti.
”Ehkä hän haluaa keskittyä töihinsä. He ovat toisella mantereella edustamassa kotimaata, huomion pitää olla hevosissa.”

"Niin."
Beatrix huomasi, että joutui tunnetasolla vedetyksi kahtaalle. Itsekin kilpahevosia omistavan perheen jäsenenä hän oli ehdottomasti samaa mieltä siitä, että huomion oli oltava hevosissa. Mutta tätinä hänen oli hankala katsoa vierestä, kuinka hänen sisarentyttärensä kärsi.
"Tämä ei ole ollut helppoa Larissallekaan."

”Ei. He varmasti selvittävät välinsä kun Larissa palaa.” Mies lupasi hellästi.

Beatrix todella toivoi sitä.
"Oli vastuutonta vain kadota kuukaudeksi", hän huomautti.
Kadota kuukaudeksi ja jättää läheiset huolehtimaan.

Niin oli. Hyvin vastuutonta.
”Niin. Mutta ehkä hän tietää sen?” Toivottavasti tiesi.

"Niin."
Beatrix vain toivoi, että tytöt saisivat siitä huolimatta asiansa sovittua sitten, kun Larissa palaisi takaisin. Ettei Amanda tekisi sitä ennen mitään typerää, mikä pilaisi välit lopullisesti.
"Toivon, että kaikki selviää."

Jonathan toivoi että tyttö oli oppinut siitä jotakin.
"Varmasti selviää." Oli uskottava siihen.

Kappale loppui ja uusi alkoi.
Beatrix kurottautui painamaan suukon Jonathanin huulille.
"Alkaa olla myöhä."

Jonathan hymyili Bealle hellästi ja nosti käden naisen poskelle.
”Sana vain ja pääset lepäämään.”

Beatrix tutki hetken tuoreen aviomiehensä kasvoja.
"Kun sinä olet valmis."

”Ehkä me saisimme jo levon anteeksi.” Muut varmasti juhlisivat vielä.

Beatrix oli samaa mieltä.
Hääjuhlat jatkuisivat joka tapauksessa vallan hyvin pelkästään vieraiden voimin. Ja eikös se ollut tapana, että morsiuspari sai livahtaa omille teilleen jossain vaiheessa iltaa?

Oli. Vaikka Jonathan ajatteli vain sitä että Bea pääsisi lepäämään kunnolla. Hän johdatti naisen tanssilattialta ja kävi kiittämässä molempien vanhempia. Sitten voisi karata ylös.

Beatrix huomasi joutuvansa rutistamaan puolta Jonathanin perheestä, ennen kuin nämä olivat riittävän tyytyväisiä päästääkseen heidät siirtymään omaan rauhaansa.
Lepäämään.
Tristan pyyhki taas kyyneleitä rutistaessaan esikoistaan.
"Vastahan sinä olit pieni poika..."

Johnny halasi isäänsä tiukasti Bean jälkeen ja taputti tuon selkää.
”Ja kohta minulla on pieni poika.” Hän lohdutti isäänsä hymyillen. Se oli oikein ihana ajatus.

Se ei ainakaan auttanut Tristanin tunnekuohuun, mutta kaikeksi onneksi miehellä oli nenäliinoja. Paljon nenäliinoja. Pakkaus numero kolme taisi olla tällä hetkellä menossa.
Ehkä Beatrixkin tottuisi jonakin päivänä Jonathanin perheen tunteellisuuteen.

Siihen pitäisi tottua tai elämä olisi vaikeaa. Johnny asteli Bean kanssa ylö, kopaten oven avattuan pirullinen pilke silmissään naisen syliinsä.
Olikohan Mervyn ja Ellen osanneet noudattaa pyyntöä siitä etteivät tekisi sviittiim tunnelmakoristeluja?

Jonathanin olisi pitänyt tietää vastaus.
Eivät tietenkään olleet.
Catilla oli tosin saattanut olla jotakin tekemistä sen kanssa.
Hääruusujen terälehdistä siroteltu kuja kulki vihjaillen kohti sänkyä, ja pienet sähkötuikut loivat huoneeseen hämyisen, kotoisan tunnelman.
Beatrix ynähti yllättyneesti kun tuli nostetuksi syliin.
Kynnys, tietenkin.

Kynnys, todellakin. Sulavasti kompuroimatta Jonathan kulki huoneeseen ja tuuppasi oven jalallaan kiinni.
"Miten minä arvasin ettei minua kuunnella..." Mies mutisi hiljaa.

Hyvä mies. Vaikka vaarana taisikin olla nimenomaan morsiamen kompurointi, sulhasesta ei puhuttu mitään.
Tristan oli kompuroinut omana hääyönään, ja kyseinen pariskunta oli vasta viettänyt 40-vuotishääpäiväänsä.
Beatrix kietoi käsivartensa kevyesti miehensä niskalle.
"Mmh. Hyvä, ettei."

Walesilainen laski Bean istumaan sängyn reunalle ja suukotti naisen huulia.
"Sidan, saisinko muistuttaa levon tärkeydestä ja siitä että sinä olet tilassa jossa sinua pitää kohdella äärimmäisen kunnioittaen sekä hellästi?" Sanoi kelvoton narkkarisisko mitä tahansa toisesta kolmanneksesta.

Beatrix tuhautti nenäänsä samalla kun hänen sormensa löysivät hyvän otteen Jonathanin paidan kauluksesta, niin ettei mies vahingossakaan pääsisi puikahtamaan karkuun.
Ruusun terälehdet tuoksuivat pehmeästi, ne oli varmastikin ripoteltu paikoilleen vasta vähän aikaa sitten.
"Näytät todella hyvältä tuossa puvussa..."

Jonathan värähti ja puri kevyesti huultaan.
"Sidan. Sinä odotat lasta."

"Mmm", Beatrix myönsi, sormet paidan kaulusta silittäen.
"Sillä tavalla se lapsi alkunsa saikin..."
Hänen toinen kätensä siirtyi sivelemään Jonathanin kylkeä.

"Niin sai ja nyt pitää malttaa odottaa." Sitten voisi toki tehdä seuraavan, jos beatrix vain suinkaan kestäisi. Jos se oli vaaraksi naiselle, sitten tämä jäisi heidän ainoakseen.
"Minä odotan. Yhdeksän kuukautta."
Beatrix antoi sormiensa siirtyä kaulukselta niskalle, samalla kun hän kurkotti omaa niskaansa hamutakseen suudelmaa.
"Hyvin tyylikäs puku..."

Jonathan ynähti pehmeästi.
"Sidan, mutta kun odotat nyt, sitä yritän sanoa."

"Mmmh, niin odotan", Beatrix vakuutti, samalla kun käsi siirtyi miehen kyljeltä hyväilemään tämän housujen nappia. Äänensävy teki selväksi, että hän ei tarkoittanut juuri nyt heidän poikaansa, joka kasvoi hänen vatsassaan.
Hän odotti juuri nyt jotakin aivan muuta,
"Partasi kutitti."

Jonathan puraisi huultaan. Bea teki tästä mielettömän vaikeaa.
"Eikö rentouttava kylpy ja lukeminen olisi mukavampaa tilassasi raskaan päivän jälkeen.?"

Beatrixin sormet liikkuivat napilta hieman alemmas.
"Ei."
Hänen äänensävynsä oli hyvin päättäväinen. Hän oli odottanut hääyötään. Luoja tiesi, milloin heille ilmaantuisi seuraava tilaisuus.
"Ik wil je zo graag…"

Siihen voisi mennä aikaa.
"Sidan..." Heikko mies yritti vielä.

Beatrix upotti niskalla viipyneen kätensä punaisten hiusten joukkoon, tukisti niitä kevyesti, jotta saisi miehen pään sopivalle tasolle painaakseen suudelman tämän huulille.
"Sawnie", hän totesi tiukasti.
"Vaimosi haluaa sinut nyt."

Se oli se maaginen taikasana.
Vaimo. Jonathan nojautui suudelmaa vasten ja sormet alkoivat kuumeisesti etsiä kohtaa josta mekon sai auki.

Kuin vanha aviopari. Jopa siinä määrin, että Beatrix tiesi tarkalleen, mistä narusta vetää saadakseen haluamansa.
Ja juuri nyt hän halusi miehensä lähelleen.
Hän tarttui vaivihkaa Jonathanin käteen ja johdatti sen hääpuvun selkämystä kulkevalle nappien rivistölle.

Mies ynähti karvaan pettymyksen sävyttämällä äänellä. Hän luovutti ja veti Beaa seisomaan. Hänen piti todella nähdä ne perkeleen napit saadakseen ne auki.

Perkeleen napit tosiaan.
Beatrix huokaisi hiljaa, melkein pettyneenä. Oliko pukua edes välttämätöntä riisua? Sen kun käärisi hieman helmaa, ja...
Sawnie tuskin suostuisi siihen.
"Olit hyvin näppärä sukkanauhan kanssa..."

Oli. Puku säästettäisiin ja sitä ei tosiaan tahrattaisi tällaisella. Mekko saisi pysyä kaukana aviollisen elämän iloista.
"Olen näppärä joissakin muissakin asioissa," Jonathan painoi helliä, rakastavia suudelmia Bean kaulalle ja niskalle kun valutti mekkoa hitaasti tuon päätlä,

Oli asioita, joista Beatrix ei alkanut taistella.
Edes siinä vaheessa, kun nappien avaaminen tuntui kestävän ikuisuuden. Hän värähti hieman ja sulki silmänsä.
Kun napit vihdoin avautuivat, paljastui mekon alta sievä, hyvin vaaleansininen alusvaatesetti. Morsian ei todellakaan ollut suunnitellut kellahtavansa vain nukkumaan juhlien jälkeen.

Jonathan tuhahti pehmeästi.
"Sinä suunnittelit tämän..." Mies mutisi, kietoen kätensä takaa Bean ympärille. Tuo oli niin kaunis näin. Kiusallaan hän antoi partansa raapia täydellista ihoa.

Beatrix ei myöntäisi mitään.
"Halusin näyttää kauniilta hääpäivänäni", hän vetosi, ja värähti, kun parta kutitti hänen ihoaan.

"Näytät jumalaisen kauniilta." Jonathan vetosi hellästi. Beatrix oli niin kaunis ettei heikko mies ollut kestää sellaista. Huulet eivät painaneet suudelmaa tuon iholle, mutta hän juoksutti juuri ja juuri koskien huulia pitkin naisen kaulaa.
"Saat unohtamaan kaikki periaatteet."

"Mmmh."
Beatrix kallisti päätään, tarjoten vaistomaisesti kaulaansa paremmin huulten saataville.
Catriona ei ollut keksinyt koko juttua toisesta kolmannesta omasta päästään.
"Me olemme nyt naimisissa. Sellaiset periaatteet ovat turhia..."

"Mutta niin tärkeitä kun sinä teet kaikista suurinta työtä." Mikään ei olisi suurempaa tai tärkeämpää kuin odottaa lasta.
"Silti ne vain unohtuvat." Ovelasti mies tosin puhui ja oli itse edelleen pukeissa.

Beatrix taivutti kättään taaksepäin hakeakseen otteen Jonathanin hiuksista.
"Tarvitset huuliasi muuhun kuin puhumiseen", hän huomautti, tukistaen kevyesti.
"Riisu se komea pukusi."

"Etkö sinä haluaisi riisua sitä?" Jonathan huomautti, vapauttaen naisen halauksestaan.

Beatrix käännähti ympäri vapauduttuaan, ja jäi hetkeksi katselemaan aviomiestään puvussa, joka todella oli tyylikäs.
Tyylikäs, mutta ei silti ansainnut armoa.
Hän astui lähemmäs ja painoi kätensä Jonathanin rintakehälle työntääkseen tämän istumaan vuoteelle.

Mies kaatui pehmeästi istumaan, hymyillen pehmeästi.
"Olet niin kaunis. Täydellinen."

Kaunis, täydellinen ja kärsimätön.
Beatrix astui miehensä eteen, painoi suudelman tämän huulille ja alkoi sitten riisua pukua, työnsi takin pois hartioilta ja availi nappeja levottomin sormin.

Takki sai pudota harteilta, samoin liivi kun sen napit olivat auki.
"En käsitä miten sain sinut. Tällainen vanha vääräleuka." Bea oli kaukana hänen tasostaan. Sen yläpuolella nimittäin.

Jonathan näytti melkein vielä komeammalta ilman takkiaan. Kai se oli liivin ja kauluspaidan yhdistelmä, jokin siinä vetosi Beatrixiin niin, että hänen verensä kuohahti.
Vanha vääräleuka oli kovin puheliaalla tuulella. Morsian ratkaisi ongelman painamalla suudelman miehen huulille.

Jonathan naurahti Bean huulia vasten, syventäen suudelmaa samalla kun tappeli kauluspaitaa yltään kun sekin oli avattu. Aivan kuin hänet haluttaisiin vaimentaa.

Kalvosimet. Piru perikööt kaikki kalvosinnapit juuri tällä hetkellä, sillä oli melkein niistä kiinni, ettei Beatrix saanut nyittyä kauluspaitaa pois miehensä päältä.
Vaikka kalvosinten kiinnittämisessä oli jotakin uskomattoman kiehtovaa.
Hänen oli irrottauduttava suudelmasta hetkeksi vetääkseen henkeä, mutta se antoi sopivan mahdollisuuden alkaa availla miehen housuja.

Jokin vain värähti sisällä kun hän katsoi vaimoaan ja istui sängyllä. Etenkin kun Bea oli niin malttamaton. Sitä sattui harvemmin, tuon liikkeissä oli ain rauhallisuutta. Hän nousi sen verran että housutkin saivat lähteä. Alkoivat kumminkin käydä ahtaiksi.

Ehkä siitä sai syyttää raskautta, tai ehkä hääyötä, tai ehkä pitkä tauko oli vain tehnyt Beatrixista malttamattoman. Hän nykäisi housut joka tapauksessa pois tieltä ja kipusi sitten miehensä syliin, upottaen sormensa tämän punaisten hiusten joukkoon.

Kädet kiertyivät tiukasti Bean selän taakse. Hänen kallein aarteensa ei missään tapauksessa saisi pudota lattialle ja satuttaa itseään. Katseessa vilahti aivan uusi tunne kun nainen tuntui kiintyneen hänen hiuksiinsa. Oli pakko myöntää että malttamaton vaimo, hieman määräilevänä, oli kovin sykähdyttävä jo vain ajatuksena.

Beatrixilla ei ollut aikomustakaan pudota. Hän oli suorastaan nauttinut siitä, kuinka raskauden myötä hänen olonsa tuntui kohentuneen ja tyypillinen kompurointi vähentyneen. Totta kai hän kärsi raskauden tyypillisistä vaivoista, mutta se oli... normaalia.
Ja juuri nyt hän ei kärsinyt mistään. Paitsi ehkä siitä, kuinka halusi miestään.
Hän taivutti Jonathanin päätä kevyesti taaksepäin suudellakseen tämän huulia.

Mies teki oikein auliisti vaimonsa toiveiden mukaan, kehräten pehmeästi mielessään. Millainen mies oli yrittänyt kieltäytyä tästä? Hullu.

Jos Beatrixilta olisi kysytty, hän olisi huomauttanut, että juuri sitä Jonathan tuntui olevan suurimman osan ajasta. Hullu. Johtuiko se perheestä, vai irlantilaisten ja walesilaisten geenien yhdistymisestä, siitä hänellä ei ollut vielä asettaa hypoteesia.
Hittoon hypoteesit.
Lopulta hän keskeytti suudelman alkaakseen riisua loppuja, häiritseviä vaatekappaleita miehensä yltä.

Se taisi olla sekä että. Perheen ja kansallisuuksien yhdistelmä, jos asiaa tarkemmin ajatteli. Hän ei itse olisi millään malttanut, mutta Bean rintaliivit saivat kuitenkin lähteä. Vaikka ne kauniit olivatkin.

Aivan uudet, häitä varten hankitut liivit, jotka hän oli joutunut ostamaan hieman isommassa koossa kuin tavallisesti.
Se teki Beatrixin hyvin onnelliseksi. Ei siksi, että hän olisi välittänyt etumuksensa koosta, vaan koska se tarkoitti, että hänen vartalonsa valmistautui heidän pienen poikansa saapumiseen.
Juuri nyt ajatus tosin myös vain lisäsi hänen levottomuuttaan.

Se tuskin oli paras ajatus juuri nyt. Jonathan hymyili pehmeästi, koettaen hakea naiselta suudelmaa. Se oli alkanut niin lupaavasti, Bea ei saisi nyt livistää mihinkään kun hän halusi olla lähellä.

Beatrix vastasi suudelmaan, hänellä ei ollut aikomustakaan päästää mitään pilaamaan hääyötään. Ei ajatusten tai ulkoisten häiriötekijöiden. Oven takana saisi tapahtua mitä vain, joku muu huolehtisi siitä tänään.
Näykäten Jonathanin alahuulta hän vetäytyi suudelmasta, mutta vain napsauttaakseen sukkanauhat auki päästäkseen pujottautumaan ulos alushousuistaan.

Oven takana oli valitettavasti tapahtunut jo se kaikista pahin.
Sen verran beatrix sai juuri ja juuri vetäytyä. Jonathan vilkaisi naisen kasvoja, painaen suudelmia tuon iholle kun ei muutakaan tekemistä keksinyt. Ja kokoajan piti saada koskea.

Jos Beatrix olisi ollut toisella mielellä, hän olisi saattanut alkaa murista siitä, kuinka Jonathan häiritsi hänen keskittymistään. Mutta juuri nyt sillä ei ollut väliä, se tuntui päinvastoin vain... kiihottavalta.
Hän ei pysähtynyt miettimään asiaa sen pidemmälle, sillä saatuaan riisuttua myös itsensä hän saattoi työntää miehensä paremmin vuoteelle.

Ja siinä toisessa tilanteessa hän olisi vain viisveisannut bean mutinoista niin kauan kuin nainen ei selvästi kieltäytynyt jostakin koska ei halunnut sitä. Mutisi vain. Kiltisti mies painui sängylle, hivellen käsillään Bean reisiä. Ennen kuin levottoman kädet eksyivät reisiltä ylemmäs.

Beatrix ynähti yllättyneesti.
"Levottomat kädet..."
Jonathan kyllä erotti, milloin hän ei todella halunnut jotakin, hän teki sen selväksi. Ja ne kerrat olivat hyvin harvassa.

Surkea mies ei olisi erottanut ja Jonathan ei halunnut olla surkea.
"Mhh, tietenkin." Mies mutisi suudelmien lomasta. Miten mies muka voisi olla olematta levoton?

Ei se mitään, morsiamessa kaikki oli levotonta.
Beatrix sipaisi sormensa läpi punaisesta harjasta, josta hän ei tuntunut saavan tarpeekseen.
"Mmm, miten tahdot tehdä tämän..?" hän kysyi, samalla kun painautui lähemmäs suutelemaan miehen huulia.

Mies naurahti käheästi. Ehkä oli Bean onni ettei hän kehdannut kiepautella vaimoaan sängyssä juuri nyt. Muuten hän olisi tehnyt niin.
"Siten että käännämme tämän." Hän aikoi käyttää naikaa vaimonsa kauneuden palvomiseen hääyönä. Kun sitä ei sitten hetkeen olisikaan.

Beatrix voisi käyttää sitä vielä hävyttömäksi hyväkseen.
Niin kuin nyt, kun hän kumartui viipyillen suutelemaan Jonathanin huulia, tukisti kevyesti tämän hiuksia ja otti kaiken ajan maailmassa ennen kuin lopulta laskeutui itse vuoteelle.

Se oli omanlaistaan piinaa. Mokoma vaimo, tiesi että oli nyt kärsimättömän miehen ulottumattomissa tietyllä tavalla. Sawnie nousi sängyllä nelinkontin, koetten suudella ainakin melkein jokaista neliösenttiä Bean iholta.

Nyt vaimossa oli vähän enemmän suudeltavaa, piti sitä sitten hyvänä tai huonona asiana.
Samalla Beatrix saattoi upottaa sormensa miehensä hiuksiin, hakea niistä hyvää otetta.
"Irlantilainen... tai walesilainen..." hän huokaisi varoittamatta.

Mitä? Ei se saanut keskeyttämään suutelemista sentään, tasaisesti mies valui alemmas.
"Hmm?"

Beatrix henkäisi.
"Pojan nimi. Irlantilainen tai... walesilainen..."
Hän oli miettinyt asiaa kysymyksestä lähtien.

Oh. Hän ei väittäisi vastaan ja voisihan toisen nimen sitten antaa hollantilaisittaen. Johnny valui alemmas, nostaen Bean toisen jalan olkansa yli. Ei tarvitsisi valittaa parrasta ihan niin paljon.

"Toiseksi nimeksi..."
Beatrix kurtisti kulmiaan ja huokaisi, keskittyminen oli jopa hänelle hieman vaikeaa nyt. Toinen käsi etsi otetta peitteestä ja tapasi ruusun terälehtiä. Luoja, ne liiskautuisivat selkää vasten.
"Toiseksi nimeksi hollantilainen..."

Bea näyttäisi kauniilta ruusun terälehtiä selässään, sen Jonathan tiesi varmasti. Olikohan tämä haaste, miten hän saisi Bean lopettamaan puhumisen?

Beatrix saattaisi olla eri mieltä ruusun terälehdistä siinä vaiheessa, jos ne jättäisivät värijälkiä selkään. Sitkeitä, sinisiä pilkkuja, jotka eivät lähtisi sitten millään.
Mutta ehkei sellaisella ollut todella väliä.
"Voimme... voimme..."
Olkoon, hän ei kyennyt enää keskittymään. Hiton... mies!

Johnny pesisi kiltisti vaimonsa selän niin monta kertaa että ne lähtisivät. Ainakin hän tunsi olonsa onnistuneeksi kun Bea luovutti puhumisen kanssa. He voisivat ihan kohta miettiä lasten nimiä.

Parempi olisi pestäkin.
"Godverdomme…" oli viimeinen todella sanaksi tunnistettava kokonaisuus, jonka Beatrix onnistui muodostamaan. Saattoi olla, että hän myös huokaisi miehensä nimen, mutta siitä ei voinut olla samalla tavalla täysin varma.
Ja kun hänen ajatuksensa taas kulkivat, hän saattoi käskeä:
"Tule tänne..."

Johnny nousi ylemmäs, hymyillen pehmeästi. Hän suuteli Bean kaulaa pehmeästi.
"Niin kaunis. Täydellinen vaimo."

Beatrix ynähti ja huokaisi.
"Täydellinen vaimosi kaipaa sinua yhä..." hän huomautti, upottaen sormensa uudelleen punaisten hiusten joukkoon.
Nyt, kiitos.

Jonathan naurahti matalasti ja painautui lähemmäs. Hän jopa kiltisti oteutti naisen toiveen, ennen kuin saisi selkäänsä.

Hyvä mies.
Ei sopinut venkoilla silloin, kun morsian kaipasi. Varsinkaan, kun tämä oli raskaana.
"Ik hou zoveel van je…" hän kuiskasi hengitys raskaasti kulkien.

Ei, vaimo tuli aina pitää tyytyväisenä. Aina. Hän ei vieläkään voinut sanoa ymmärtävänsä Bean puhetta, mutta hänellä oli epäilyksensä sanojen merkityksestä.

Jos sanat jäivätkin ymmärtämättä, niin ehkä Jonathan kuitenkin tavoitti äänensävyn, jolla se sanottiin.
Sormet löysivät jälleen tiensä punaisten hiusten joukkoon. Ohjat aina käsissä, niinhän se meni.
"... niin paljon..."

Äänensävy ja tilanne oli usein avain kaikkeen. Mies hymyili pehmeästi, ynähtäen otteelle hiuksissaan

Beatrixista tuntui melkein siltä, että hän saattaisi koska tahansa herätä unesta. Ei vain hieman likaisesta unesta, vaan sellaisesta, jossa hän oli mennyt naimisiin. Jossa hän odotti lasta, ja jossa hänellä oli perhe.
Kyyneleet nousivat silmiin kuin varoittamatta.

Ne hieman kyllä katkaisivat tunnelman. Jonathan pysähtyi ja pyyhkäisi naisen silmäkulmaa.
”Sidan?”

Beatrix räpäytti silmiään ja pyyhkäisi poskeaan. Hän ei ollut edes tajunnut itkevänsä. Hän kohotti katseensa miehensä silmiin, häkeltyneenä.
"Olen onnellinen", hän selitti, kulmat kevyesti kurtistuen.
Niin onnellinen, että itketti.

Hän huokaisi syvään. Helpottuneena
”Niin minäkin. Niin onnellinen.”

Hääyö olisi varmasti saanut kovin erilaisen käänteen, jos morsian olisi itkenyt kipuaan, ahdistustaan tai sitä, että oli yhtäkkiä ymmärtänyt, ettei sittenkään olisi halunnut naimisiin.
Onneksi mistään sellaisesta ei ollut kyse.
"Meistä tulee perhe."

Se toteamus ansaitsi huulille pehmeän suudelman.
”Niin tulee. Onnellinen sellainen.”

Beatrixin silmissä häivähti lämpö, vaikka kyyneleet kimalsivatkin vielä muistona poskilla.
"Niin. Nyt voisit jatkaa siitä, mihin jäit..."
Hän kietoi käsiään miehensä hartioille.

Jonathan naurahti pehmeästi. Kiltisti hän kyllä jatkoi, ujuttaen käden heidän väliinsä.

Hyvä mies. Oikein hyvä mies.
Pian Beatrix ei enää edes muistanut murehtia jostakin niin mitättömästä kuin ruusun terälehdet, jotka hankautuivat vasten hänen selkäänsä ja värjäsivät varmasti myös päiväpeitettä.

Johnny kääntyi selälleen ja veti naista kainaloonsa.
”... kelpaako sinulle nyt se rentouttava kylpy?”

Beatrix ojentautui mukavaan asentoon miehensä kylkeä vasten ja hipaisi tämän kaulaa huulillaan.
"Mmm, kelpaa..." hän vakuutti, työntäen hetkeksi kylmät varpaansa miehen säärien väliin lämpenemään.

Se sai Jonathanin värähtämään.
"Käyn kohta laittamassa." Mokoma vaimo kun oli puhunut.

Beatrix oli melko varma, että jossain kohtaa valaansa Jonathan oli luvannut kestää hänen jäisen kylmiä varpaitaan. Ja jos ei ollut, se oli selvästikin ollut virhe.
"Mmm", hän äännähti uudelleen ja painoi suukon myös miehensä poskelle.

Ei niillä sanoilla, mutta jotain sen suuntaista hän oli luvannut. Mies veti peittoa heidän päälleen, hymyillen pehmeästi.
"Olet niin rakas."

Beatrix ujuttautui Jonathanin kainalossa hieman paremmin peiton alle. Ruusuntuoksuisen peiton. Kaikki tuoksuisi vähän aikaa ruusuilta.
"Sinäkin olet."

Ruusut tuoksuivat onneksi hyvältä. Käsi nousi silittämään Bean poskea hellästi.
"Kaunein ja rakkain."

Beatrix taivutti päätään niin, että saattoi katsella Jonathanin kasvoja.
"Tuo on jo liioittelua", hän huomautti, vaikka äänessä olikin harvinaista pehmeyttä.
"Hölmö mies."

"Ei ole." Jonathan huomautti ja hipaisi nenällään naisen poskea.
"Sinä olet kaunein ja rakkain."

Beatrix huokaisi hiljaa.
"Jij bent het meest waardevolle in mijn leven. Jij en onze zoon", hän kuiskasi ja kietoi käsivartensa paremmin Jonathanin ympärille.
"En koskaan unelmoinut tällaisista häistä."

"... Rakas, sinun pitää kääntää tuo." Mies naurahti pehmeästi.
"Oliko se kamalaa?" Toivottavasti ei.

Beatrix hautasi kasvonsa hetkeksi Jonathanin kaulataipeeseen.
"Sinä ja poikamme olette minulle tärkeintä maailmassa", hän käänsi, ja kurtisti sitten kulmiaan.
"Ei tietenkään ollut. Häämme olivat paremmat, kuin olisin osannut toivoa."

"Ja te kaksi minulle." Jonathann vastasi pehmeästi. Kaksi hänen kalleinta aarrettaan olivat siinä kainalossa, aivan lähellä. Turvassa.
"Hyvä. Olisi ollut kamalaa jos olisit inhonnut joka sekuntia."

Beatrixin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Kuinka minä olisin voinut inhota häitämme?" hän vetosi.
"Meistä tuli mies ja vaimo."

”Jos et olisi halunnut isoja häitä ja vihannut niitä.” Kosk hän halusi sellaiset itsekkäästi.

Beatrix pudisti päätään.
"En minä sellaisesta olisi välittänyt", hän vastasi, ja todella tarkoitti sitä.
"Halusit perheesi ja ystäväsi paikalle."

”Ja häämme olivat isot.” Jonathan huomautti pehmeästi.
”Mutta olen onnellinen jos pidit niistä. Minä en olisi voinut olla onnellisempi.”

"Totta kai pidin."
Totta kai häihin oli liittynyt draamaa. Amanda oli palannut. Mutta pääasia oli, että he olivat saaneet lausua valansa, ja kuuluivat nyt toisilleen.
"Taisit luvata minulle kylvyn."

Se sai miehen hymyilemään ja seuraava huomautus nousemaan.
”Niin lupasin. Olet niin kaunis.”

Beatrix seurasi Jonathania katsellaan.
"Kiitos. Haluan silti kylpyni."

”Sinä saat kylpysi, vaimorakas.” Sawnie mutisi huvittuneena ja lähti kylpyhuoneeseen. Bea saisi nauttia lämpimästä kylvystä aivan rauhassa. Onneksi varusteluun kuului miedon tuoksuista kylpyvaahtoa.

Beatrixin silmissä häivähti lämpö, jonka hänen läheisensä osasivat jo tulkita hymyksi. Sillä välin, kun Sawnie valmisteli kylpyä, hän saattoi ottaa itselleen hetken ja oikaista selkänsä nautinnollisesti.
Vielä, kun pystyi tekemään niin.

Jonathan palasi kun kylpy oli valmis.
”Vaahtokylpynne, rouva Merrick.” Mies totesi hymyillen ja nojautui suutelemaan vaimoaan.

Olisi ollut vaarallisen helppo nukahtaa pehmeään sänkyyn, mutta Beatrix ei aikonut lopettaa hääpäiväänsä - tai -yötään - aivan vielä.
Hän nousi ylös venytellen ja sipaisi miehensä poskea.
"Liity seuraan."

Sawnie hymyili pehmeästi. Siihen ammeeseen kyllä mahtui kaksi.
”Jos vaadit.” Hän naurahti ja seurasi vaimoaan kylpyhuoneeseen.

Totta kai Beatrix halusi miehensä seurakseen.
Oli hämmästyttävän ilahduttavaa, ettei tarvinnut riisuutua, vaan saattoi laskeutua suoraan ammeeseen. Jonka vesi oli tietenkin täydellisen sopivaa. Sawnie oli hyvä mies.
"Tuoksuu hyvältä."

Sawnie istui ammeeseen Bean jälkeen, venytellen niskaansa kevyesti.
”Hyvä, hotellin omaa vaahtoa.”

Beatrix katseli miestään hetken ja hivuttautui sitten ammeen poikki niin, että saattoi nojautua tämän syliin. Rentoutti kylpy tälläkin tavalla.
"Et vastannut mitään nimiasiaan."

Jonathan kietoi kädet Bean ympärille ja hellästi laski leukansa naisen olalle lepäämään.
”Oh. Olin kiireinen.” Mies huomautti hellän huvittuneena.
”Minulle se kävisi niin. Kunhan se ei tunnu sinusta pahalta. Ensimmäinen nimi voi olla myös hollantilainen.”

Ehkä se annettiin miesraukalle anteeksi. Kun otti huomioon, minkä kanssa tuo oli ollut kiireinen.
Beatrix haki itselleen hyvän asennon ja unohtui silittelemään Jonathanin käsivartta sormenpäillään.
"Ei. Toiseksi nimeksi hollantilainen nimi. Willem."
Hän vilkaisi Jonathania kysyvästi.

Mies nyökkäsi. Hän jäi miettimään hiljaa, pyöritellen mahdollisia vaihtoehtoja päässään.
”Hmm... Hmm. Willem... sen kanssa sopii moni nimi.”

Beatrix nojautui takaisin Jonathanin rintaa vasten.
"Se kulkee suvussa", hän selitti, ja vaikka moni ei sitä olisi huomannut, hän oli selvästi sekä onnellinen että ylpeä.
Heidän pieni poikansa.

Jonathan huomasi sen kyllä. Beaa oppi lukemaan melko äkkiä.
”Muistelin niin. Hmmhmm.. Tegan? Se oli jonkun lastennovellin hahmo josta pidin Mervynin kanssa, en vain kuollaksenikaan muista muuta kuin sen.”

Lämmin kylpy sai lihakset rentoutumaan ja olon tuntumaan miellyttävän raukealta.
"Mmm. Tegan?"
Beatrixin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Tarkoittaako se jotakin?"

Jonathan maisteli nimeä mielessään ja hymy kohosi huulille.
"Kulta, rakas, rakastettu. Walesilainen nimi."

Beatrix oli hiljaa hyvän tovin.
"Tegan Willem", hän toisti sitten, kokeillen.
Rakastettu pieni Tegan Willem.
"Tegan Willem Merrick."

Hyvin rakastettu pieni. Jonathan räpytteli silmiään ja rukoili ettei kyynel ehtisi Bean iholle asti. Vinkaisu tosin taisi paljastaa hänet.
"... Se ei olisi huono."

Tegan Willem.
Beatrix oli lausumassa nimeä uudelleen ääneen, mutta vinkaisu sai hänet kääntämään päätään.
"Itketkö sinä?"

Jonathan niiskaisi hiljaa.
"Jäin kiinni." Mies myönsi pehmeästi.
"Pieni Tegan Willem Merrick."

Beatrixin kulmat painuivat hieman alemmas, ja hän taivutti toista kättään niin, että saattoi silittää Jonathanin poskea sormenpäillään.
"Se olisi oikein hyvä nimi."
Jos lapsi vain näyttäisi Tegan Willemiltä.
"Toivon, että hänellä olisi punaiset hiukset."

Jonathan naurahti pehmeästi.
"Ai?" Hän ei toivonut mitään sellaista. Vain tervettä lasta. Kaikki muu tuntui liialliselta.

"Niin", Beatrix myönsi.
Joku olisi voinut pitää toivetta pinnallisena, mutta kaiken kauhun jälkeen hänen oli helpompi keskittyä toivomaan, että heidän lapsensa perisi isänsä punaiset hiukset, kuin toivomaan, että se syntyisi terveenä. Jälkimmäisen toivominen olisi avannut oven kaikille niille mahdollisille asioille, jotka voisivat mennä pieleen.

"Erityinen syy?" Jonathan ei osannut ajatella punapäisyyttä ihmeellisenä. Siihen oli tottunut

Beatrix unohtui jälleen hiljaisuuteen.
"En uskalla toivoa muuta."
Koska jollakin selittämättömällä tavalla hänestä tuntui, että jos hän päästäisi mieleensä toiveen terveydestä, se tekisi mahdollisista uhkista todellisempia.

”Se on oikein hyvä toive.” Jonathan totesi hellästi. Oikein hyvä.

Beatrix oli siitä hyvin kiitollinen. Itse asiassa hän oli hyvin usein kiitollinen Jonathanille. Mies ymmärsi häntä silloinkin, kun hän ei pukenut ajatuksiaan selkeiksi sanoiksi.
Hän taivutti päätään hipaistakseen miehen poskea huulillaan.
"Sinä olet hyvä mies."

Jonathan saattoi toivoa molempien puolesta tervettä esikoista niin Bea saisi päästää itsensä vastuusta ja toivoa punatukkaista poikaa.
"Yritän olla." Mies totesi pehmeästi, anastaen pikaisen suudelman.

"Sinä olet."
Beatrix vastasi suudelmaan ja laski sitten kätensä takaisin käsivarrelle, joka oli kietoutunut hänen ympärilleen.
"Joskus mietin, mitä olen tehnyt ansaitakseni sinut."

Jonathan painoi beaa hetkeksi lähemmäs itseään.
"Olet olemassa." Se riitti.

Beatrix ei ollut siitä niin varma. Oli hetkiä, jolloin hän ei kyennyt uskomaan, että oli nyt tässä. Avioliitossa, odottaen heidän esikoistaan.
"Eihän isäsi pahoita mieltään, vaikkei esikoisellamme olekaan hänen nimeään?"

"Ei, ei minullakaan ole tad-cun nimeä." Jonathan totesi pehmeästi hymyillen.

Beatrix antoi silmiensä painua hetkeksi kiinni.
"Mikä hänen nimensä on? Isoisäsi?"
Hän oletti, että tad-cun oli isoisä, ellei sitten kummallinen hellittelynimi isälle.

Ei, se oli isoisä. Sen saattoi arvata jos ajatteli että isä oli Jonathanille tad.
"Mervyn." Mies totesi huvittuneena.
"Antoivat toiselle pojalle.”

Beatrix kurtisti kulmiaan ja suoristi jalkojaan tilavassa ammeessa.
"Miksi vasta toiselle pojalle? Mistä sinun nimesi tulee?"

Mies pudisteli päätään.
"Ei mitään käsitystä. Ei Jonathanista eikä Prestonista."

Beatrixin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Miten se on mahdollista?"

Jonathan kohautti uudelleen olkiaan.
"En tosiaan tiedä. Voivat ne olla jotain vanhoja nimiä jostain. En ole kysynytkään."

Beatrix avasi silmänsä vilkaistakseen miestään.
"Miksi et?"
Sellaiset asiat olivat tärkeitä.

"Olen ollut ilolla se lapsi jota ei nimetty sukulaisten mukaan." Jonathan totesi hymyillen.
"Vähän erikoinen."

Beatrix tutki Jonathanin kasvoja hetken, ennen kuin nojautui takaisin miehen rintaa vasten ja sulki silmänsä.
"Onko muut sisaruksesi nimetty sukulaisten mukaan?"

Jonathan mietti hetken.
"Eivät tietääkseni. Ei ainakaan Bugsie."

"Minkä mukaan sitten?"
Beatrixista tuntui vaikealta uskoa, että Jonathanin vanhemmat olivat vain valinneet satunnaiset nimet. Kai niiden taustalla jokin tarina täytyi olla?

"Appiukkosi tuntien epäilen raamatullisia ja historiallisia nimiä," Mies vastasi virnistäen.

"Isäsi suhtautuu todella intohimoisesti historiaan", Beatrix myönsi.
Hänkin oli saanut melkoisen esittelyn Cardiffin linnasta.

”Niin suhtautuu.” Jonathan totesi hymyillen.
”Siksi veikkaisin sitä.”

Beatrix tyytyi selitykseen. Se oli parempi kuin esimerkiksi sormen tökkääminen nimilistaan tai jotakin muuta sellaista.
Hän oli hetken hiljaa.
"Luulen, että tahtoisin vielä toisen kerran ennen nukkumaanmenoa."

Se oli myös kovin mahdollinen selitys.
"Hm? Sidan, sinä olet raskaana..."

"Minä tiedän", Beatrix vakuutti.
"Olin raskaana myös ensimmäisellä kerralla."

"Mmm, ensimmäinen kerta oli sovelias. Toinen, tuskin." Ensimmäiseenkin häntä oli saanut suostutella.

Beatrix kurtisti hieman kulmiaan.
"Miksei?"

"Koska olet siunatussa tilassa ja sinua tulisi kohdella mitä hellimmin." Jonathan muistutti.

Beatrix tuhautti nenäänsä.
"Jättämällä minut haluamaan?"

"... Ei vaan niin ettei tekisi sinulle likaisia asioita." Jonathan mutisi Bean kaulaa vasten.

Beatrix avasi silmänsä ja katsahti Jonathania kohti kulmat kurtussa.
"Mutta jos tahdon?"

"Mutta tekeekö se minusta huonon miehen?" Johnny pohti huvittuneena.

Jos jätti morsiamen huolehtimaan hääyönä itse itsestään, saattoi asiaa vähintäänkin pohtia.
Beatrix liikahti hieman miehensä sylissä.
"Tämä on meidän hääyömme."

"Niin on. Mutta koska olimme kihlautuessamme innokkaita, sinä olet jo puolivälissä raskautta." Ylikin. Joten, se pisti pohtimaan.

"Minä tiedän sen", Beatrix vakuutti uudelleen.
"Ja tulen olemaan huomattavasti raskaampana aivan pian."

Jonathan ynähti ajatuksesta.
”Mmmh. Mutta sinua pitäisi nyt jo kohdella mitä hienovaraisimmin.”

Beatrix huokaisi ja keräsi jo veteen liukenemassa olevaa kylpyvaahtoa kämmenelleen.
"Pitkä aika joulukuuhun."

"Niin on. Mutta tiedätkö, minulla on sitten käsi sitä varten." Mies huomautti pehmeästi.

Beatrix puhahti hiljaa.
"On minullakin kädet", hän muistutti, kääntäen päätään niin, että saattoi katsella miehensä kasvoja.
"Kaksikin."

"Niin on, oikein sievät kädet." Jonathan lupasi hellästi hymyillen.

Beatrixin kulmat painuivat hieman alemmas.
"En tarkoittanut sitä."

"Minä tiedän. Mutta vanhanaikainen miehesi pärjää itsekseen kun sinä teet töistä suurinta ja kasvatat poikaamme sisälläsi. Hölmö." Mies naurahti, suukottaen bean niskaa.

Beatrix hipaisi vatsaansa.
"Haluan silti tehdä aviomieheni olon hyväksi."

"Beatrix-rakas, minä yritän tässä olla hyvä mies. Sinä teet eteeni jo paljon." Mies muistutti pehmeästi. Kun iho alkoi muuttua rusinaksi, hän vilkaisi vaimoaan.
Ihana sana.
"Pitäisikö mennä?"

"Minä olen sinun vaimosi", Beatrix huomautti.
Hän saattoi olla raskaana, mutta se ei tarkoittanut, etteikö hän olisi ollut kykenevä huolehtimaan miehensä tarpeista muilla tavoin.
"Sitä paitsi, minäkin kaipaan läheisyyttä."
Hän myöntyi miehen ehdotukseen ja nousi varovasti ylös jo viilenneestä vedestä.

"Sinä saat sitä juuri niin paljon kuin haluat." Jonathan lupasi pehmeästi hymyillen. Hän auttoi Bean pois ammeesta ja veti tulpan pois. Noin.

Säikähdys lapsen menettämisestä oli tehnyt Beatrixista varovaisemman, kuin hän oli ollut aiemmin. Nytkin hän varmisti huolella, ettei lattia ollut liukas, kun hän asteli sen poikki hakemaan heille naulasta hotellin pehmeät, valkoiset kylpytakit.

Jonathan kääriytyi kylpytakkiin ja hipaisi bean selkää hellästi.
"Rakastan sinua niin paljon."

Beatrixin silmissä häivähti lämpö, kun hän vilkaisi itseään peilistä. Pyöristyneen vatsan erotti jopa nyt, kun hän oli kääriytynyt pehmeään kylpytakkiin.
"Sinäkin olet rakas."

"Olet upea nainen." Mies muistutti ja nojautui suukottamaan Bean kaulaa hellästi.

Beatrix sulki silmänsä ja värähti hieman.
"Suutelet kaulaa."

"Niin?" Ja mies teki sen vielä uudelleen, suuremmalla antaumuksella.

Beatrix ähkäisi ja kallisti päätään, tarjoten kaulaa paremmin suudeltavaksi.
"Ja tämä sen jälkeen kun olet tehnyt selväksi, että meitä ei odota enää muu kuin uni, kun palaamme vuoteeseen."

Jonathan ei osannut lopettaa kaulan suutelua kun Beatrix toi sitä paremmin esiin.
"Mm, mutta sitten sinä taas olet siinä niin täydellisenä."

Beatrixin silmät painuivat kiinni. Pahuksen mies.
"Minä en ole täydellinen", hän muistutti, samalla kun kylmät väreet juoksivat alas selkää.
"Tuo tuntuu hyvältä."

"Olet minulle." Sawnie vastasi rauhallisesti. kietoen kädet Bean ympärille.
"Mmmm. Niinkö?"

"Mmmh", Beatrix myönsi, nojautuen kevyesti Jonathania vasten.
"Olet julma mies."

"Julma?" Mies naurahti käheästi, hengittäen raskaasti Bean ihoa vasten suudelmien välissä.

Ihoa kutittava hengitys ei ainakaan auttanut helpottamaan Beatrixin jo valmiiksi varsin kiihtynyttä oloa.
"Teet tällaista, kun vaikka et suostu enempään."

"Kuka sanoi että en missään tapauksessa suostuisi?" Hän oli kuitenkin vain mies. Mies joka nautti vaimonsa hyvän olon katselusta.
"Ehkä vain lämmitän sinua oikein hitaasti..." Mies mutisi ihoa vasten.

Beatrix ei oikeastaan voinut olla vihainen siitä, että Jonathan oli antanut ymmärtää jotain aivan muuta. Ei, kun suudelmat kaulalla tuntuivat niin hyvältä.
"Mmm..."

Hyvän tovin hän antoi itsensä upota suukottelemaan Bean kaulaa.
"Pitäisikö mennä sänkyyn?"

Beatrix ei ollut aivan varma siitä, kantaisivatko hänen jalkansa enää.
"Mmm..."

Se sai miehen ottamaan tuon syliin ja kantamaan sänkyyn. Sillä se oli ratkaistu.
"Tekisi mieli vain suudella sinua koko yö."

Beatrix jaksoi hämmästyä siitä, että Jonathan jaksoi kantaa hänet niin helposti. Nähtäväksi jäisi, onnistuisiko se enää muutaman viikon kuluttua.
Hän ei halunnut miehensä rikkovan selkäänsä.
"Tee sitten niin."

Tuskin onnistuisi.
”Et turhautuisi siihen?” Hän mutisi matalasti Bean korvaan.

Beatrix tuhautti nenäänsä samalla kun antoi sormiensa upota miehensä punaisten hiusten joukkoon.
"Älä ole naurettava."

Jonathan ujutti takkia hieman tieltä, suudellen solisluiden seutua.
”Et ollenkaan?”

"Älä ole... naurettava", Beatrix toisti uudelleen, ja tukisti hieman villiä leijonanharjaa.
Oli heidän hääyönsä. Luoja tiesi, milloin hän saisi miehensä seuraavan kerran houkuteltua yhtään mihinkään.

Jonathan ei pitänyt mitään kiirettä tukistuksesta huolimatta. Mies jatkoi kehon muka hidasta ja huoletonta hyväilyä kylpytakin läpi yhdessä suudelmien kanssa.

Beatrix ei ollut aivan varma siitä, mitä ajatteli hidastelusta. Hän ei ollut enää aivan yhtä kärsimätön, kuin oli ollut ennen kylpyä, mutta yökään ei jatkuisi ikuisesti.
Hän ei antaisi anteeksi, jos Jonathan lopettaisi nyt.
"Sawnie…"

Jonathan ei vieläkään oikein osoittanut merkkiä muusta kuin äärimmäisestä hellyydestä. Pari suudelmaa kävi lähempänä rintoja, mutta siihen se jäi. Bean malttamattomuus kostettiin kevyellä leikkimielisyydellä ja testillä, kauanko nainen jaksaisi hidastelua.

Hieman kauemmin, kuin olisi kestänyt ennen kylpyä, mutta vain hieman.
"Godverdomme, Sawnie…" hän mutisi melkein hengästyneesti.
"Minä en ole tästä nuortumassa..."

Mies naurahti käheästi.
"Et ole myöskään vanha, sidan." Hän muistutti hellästi, availlen kylpytakkia naisen yltä. Senkin tosin suoritti tuskallisen hitaasti.

Beatrix huokaisi tuskastuneena.
"Pian olen..." hän huomautti, ja avitti kärsimättömyydessään miestään riisumaan pehmeän kylpytakin.

Jonathan antoi sen pudota lattialle, sivellen hyvin hellästi sormillaan Bean kylpytakin alta paljastunutta ihoa.
"Shh, et ole." Oli oivallista vaimentaa hetkeksi nalkuttava vaimo suudelmalla. Siitä saattaisi tulla tapa vuosien saatossa.

Se oli kieltämättä varsin hyvä tapa. Ainakin tässä kohtaa, kun vaimon veri virtasi kuumana. Jossain toisessa tilanteessa ei ehkä aivan yhtä tehokas.
Tai mistä sen tiesi.
Beatrixin sormet haroivat punaista harjaa ja valuivat hitaasti Jonathanin niskalle.

Hänellä olisi edessä kymmeniä vuosia joiden aika koettaa ties mitä. Suudelma tuli pitkitetyksi aivan viimeiseen asti. Hän hymyili pehmeästi kun vetäytyi kauemmas, katsoakseen Bean kasvoja. Käsi oli siirtynyt alemmas, sivelemään reittä. Vain reittä.

Beatrixin jäänsinisissä katseissa oli nyt lähes kuumeinen katse.
"Godverdomme…" hän mutisi hiljaa, ja palautti sormensa miehensä hiuksille ja tukisti niitä.

Tukistus sai miehen värähtämään kevyesti. Ei mitään kiirettä. Oli ehkä vaarallista kokeilla rajojaan niin pitkälle.

Ainakin, jos vaimo sattui olemaan raskaana, ja sen myötä varsin tunteikkaassa tilassa.
Beatrixin kulmat painuivat alemmas, ja ilman varoitusta hän yritti tönäistä miehensä selälleen vuoteelle.

Mies kellahti sängylle, naurahtaen matalasti. Hieman kuin leijona murahtaisi, jos nyt halusi ajatella miehen samankaltaisuutta kyseisen eläimen kanssa.
"... Noh, nyt olet kaukana."

Ei aikonut olla kauaa.
Hyvin päättäväisesti Beatrix kiipesi hajareisin miehensä päälle, välittämättä lainkaan siitä, oliko hänen painonsa noussut raskauden myötä vai ei.

Ei niin paljon että aikuinen mies siitä kärsisi kovin tai ainakaan uskaltaisi sanoa asiasta hääyönään. Kädet laskeutuivat reisille, katseen käydessä naista läpi millimetri millimetriltä.
"Olet niin kaunis."

Ei hääyönä. Ehkä myöhemmin. Beatrix ymmärtäisi kyllä, ehkä.
Hän ei uskaltanut enää luvata mitään, ei näillä hormonimäärillä.
Edes herttainen kohteliaisuus ei saanut häntä leppymään, vaan oli hänen vuoronsa kumartua hamuamaan Jonathanin kaulaa.

Ja Jonathan ei viisaana miehenä kokeillut onneaan. Mies ynähti, venyttäen kaulaansa kevyesti.
"Silmä silmästä..?" Mies kähähti huvittuneena, antaen kätensä nousta reiden sileää ihoa pitkin.

Jonathan sai vastaukseksi kevyen näykkäyksen.
Godverdomme, nenäkäs mies, joka kiusasi vaimoaan.
Beatrixin kädet siirtyivät avaamaan kylpytakkia, joka ei ollut ehtinyt täyttää tehtäväänsä vielä kovinkaan pitkään.

Mies murahti pehmeästi näykkäisyille, ynähtäen oikein nautinnollisesti sen perään. Ilmeisesti se oli silmä silmästä tällä kertaa.

Kaksi silmää silmästä, jos tarkkoja oltiin. Beatrixilla ei ollut anteeksiantavainen olo. Anteeksiantamisen sijaan hän valui suudelmineen alemmas, keinuen hitaasti miehensä sylissä.

Jonathan ynähti pehmeästi, huolestumatta vielä sen enempää koston laadusta.
"Sidan..."

Beatrix vilkaisi Jonathania, jäänsiniset silmät siristyen, ja painoi sitten huulensa takaisin tämän iholle. Hän nykäisi kylpytakkia paremmin pois tieltä, kun laskeutui solisluille ja siitä alas rintakehälle.

Ei kai auttanut kuin ottaa vielä parempi asento ja nauttia huomiosta jonka sai. Sydän hankkasi kovempaa rinnassa ja hengitys kiihtyi kosketuksen mukana.

Eipä siinä pahemmin muuta voinut.
Ja aivan yhtä hitaasti, kuin Jonathan itse aiemmin, Beatrix antoi suudelmiensa siirtyä yhä alemmas, kunnes saattoi hengittää lämmintä ilmaa miehensä vatsaa vasten.

Mies veti kevyesti vatsaansa sisään, vieden kättään alemmas.
"Sidan..." Hän oli joskus maininnut ettei pitänyt siitä, vaikka se taisi olla enemmän ennakkoluuloisuutta ja sitä ettei hän halunnut naisystävänsä alentuvan sellaiseen joka näytettiin naisille kovin negatiivisessa valossa.

Beatrix muisti kyllä keskustelun, jonka he olivat käyneet... hän ei ollut enää varma, monensillako treffeillä, vai olivatko ne olleet treffit lainkaan. Hän pysähtyi vatsalle, mutta ei myöskään noussut ylemmäs. Hampaat koskettivat ihoa suudelmien lomasta.

Jonathan murahti kevyesti. Sellaisia ääniä sai walesilaisesti irti kovin harvoin, jos rehellisiä oltiin.
"Sidan."

Ja jos Beatrix oli rehellinen, hänen oli myönnettävä, että se oli oikein miellyttävä ääni. Sellainen, jota kuulisi mieluummin myöhemminkin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun he alkaisivat tehdä Teganilla pikkusisarusta.
Hän kohotti hitaasti katseensa, tutkien miehensä kasvoja. Nyt vuorostaan käsi lähti vaeltamaan miehen kyljellä ja liukui siitä vatsalle.

Uusi murahdus pääsi ilmoille miehestä. Se tuntui hyvältä. Niin mielettömän hyvältä.
"Hyvä on sidan, en enää ikinä.."

Beatrixin toinen kulma kohosi odottavasti samalla kun käsi valui vatsalta alemmas.
Et enää ikinä mitä, rakas?

Jonathan nielaisi tyhjää.
"... en ikinä enää kiusaa sinua." Ainakin sen saattoi luvata.

Hyvä mies.
Jos Beatrix olisi hymyillyt, hän olisi tehnyt niin nyt. Sen sijaan hän siirtyi takaisin ylemmäs, niin että saattoi painaa pitkän, syvän suudelman Jonathanin huulille samalla, kun haki itselleen parempaa asentoa tämän sylissä.

Mies nielaisi tyhjää sen suudelman myötä.
"Sidan, kiltti." Hän pyysi hiljaa, koettaen vetää naista lähemmäs.

Beatrix olisi voinut olla häijy ja pitkittää miehensä odottamisen tuskaa. Olisi voinut olla, ellei hän olisi itsekin kaivannut läheisyyttä niin kipeästi, ettei hänenkään kärsivällisyytensä enää riittänyt.
Hänen ei auttanut muu kuin painua suosiolla lähemmäs.

Hän huokaisi raskaasti ja otti tiukemmin Beasta kiinni. Matalia murahduksia oli mahdoton pitää kurissa.

Ihastuttavia, matalia murahduksia, joita Beatrix haluaisi kuulla vielä lisää. Ei ehkä tänään, sillä vaikka olikin hääyö, hänen kehonsa kaipaisi lepoa.
Mutta myöhemmin.
Nyt hän saattoi vain vajota lopulta raukeana miehensä vierelle vuoteelle.

Jonathan veti Bean kainaloonsa tiukasti ja silitti naisen olkavartta.
"... Lepäisitkö nyt?"

"Mmmh", Beatrix ynähti myöntävästi hakiessaan itselleen hyvää asentoa. Mihin tietenkin kuului kylmien varpaiden työntäminen Jonathan-paran sääriä vasten. Mutta sellaista avioliitto oli.

Jonathan ynähti raskaasti ja puuskahti. Ei voinut olla totta. Noh, hän kärsisi kilttinä miehenä kaiken tuskan, kylmistä varpaista alkaen.
Seuraavana aamuna Jonathan heräsi silti hyvissä ajoin. Ajatus ihanasta brunssista sai nousemaan ylös.

Beatrix ei ollut aivan yhtä innokas heräämään. Tuntiessaan Jonathanin liikahtelevan niin kuin mies olisi hereillä, hän ojensi kättään tämän rintakehän yli.
Vielä hetki.

Jonathan naurahti käheästi ja jäi makaamaan. Siinä oli hyvä olla.
"Vielä hetki. Sidan... muistatko mistä murehdit aiemmin?" Bea oli murehtinut siitä ettei Amanda palaisi syntymäpäiväkseen.

Beatrix painoi päänsä hieman paremmin Jonathanin hartiaa vasten. Ennen raskautta hän oli ollut aamuvirkku, mutta kun heräili pitkin yötä joko vessaan tai närästykseen - hän odotti sitä päivää, jolloin Jonathan-parka olisi täydellisen ehdollistettu ojentamaan lääkettä vaikka unissaan - alkoi arvostaa hitaita aamuja.
Amandan mainitseminen sai kevyen kurtistuksen ilmestymään kulmille.
"Hän palasi."

"Mmm. Se on tänään." Hän muistutti huvikseen. Ihan vain jos raskausaivoinen vaimo olisi unohtanut.
"Epäilen että häntä kannattaisi muistaa."

Ei olisi ollut hirvittävän väärin olettaa, ettei Beatrix välttämättä muistaisi. Raskausaivot olivat todellinen riesa, vaikkei nainen sitä myöntänytkään.
"Hm?"
Hän avasi silmänsä ja kohotti hieman päätään.
"Miten niin ei kannattaisi? On hänen syntymäpäivänsä."

"...Nimenomaan että kannattaisi. Ettei hän... tunne oloaan unohdetuksi." Ehkä hän oli muotoillut sanansa hassusti tai uninen Bea ei ollut vain tajunnut mitä hän sanoi.

Uninen ja raskausaivoinen, ei siitä voinut Jonathania syyttää.
Beatrix rentoutui ja laski päänsä takaisin miehensä hartiaa vasten.
"Poika jumppaa taas... Totta kai minä muistan sisarentytärtäni."

Jonathan hymyili pehmeästi.
"Niin ajattelin." Hän kääntyi kyljelleen ja laski käden Bean vatsalle, tuntien liikkeet. Se sai hänet hymyilemään. Hän siirtyi alemmas, vatsan viereen.
"Huomenta sinullekin, Tegan. Antaisitko äidin nauttia brunssista rauhassa?"

Heidän poikansa oli selvästikin aamuvirkku. Tulevaisuudessa valmis hyppäämään hevosen selkään ennen, kuin kukko olisi ehtinyt lopettaa ensimmäistä kiekaustaan.
Beatrix tunsi lämpimän kiintymyksen kuunnellessaan, kuinka Jonathan keskusteli heidän poikansa kanssa, ja laski kätensä silittämään tämän punaisia hiuksia.
Tegan vastasi isänsä toiveeseen erityisen napakalla potkulla.

Jonathan vain naurahti ja pudisteli päätään.
”Jaha, että isä voi olla hiljaa kun ei mistään mitään tajua? Olet rakas.” Suukko vatsalle.

Tegan piti pienen tauon liikkeissään, kuin miettien, ja nykäisi sitten erityisen voimakkaasti. Niin. Eikö isä tiennyt, miten pitkäksi aika saattoi täällä käydä?
"Hän on alkanut potkia aina, kun Pomona komentaa", Beatrix huomautti hellästi. Hänestä se oli selvä merkki siitä, että heidän pieni poikansa tulisi olemaan eläinrakas.

Jonathan pudisteli huvittuneena päätään.
”Voi sinua.” Mies totesi hellästi vaimolleen. Pomona kun komensi aika paljon.

Pomona komensi. Mutta se oli talouden koiralauman kiistaton kuningatar, minkä lisäksi se halusi sänkyyn viimeistään kymmeneltä illalla, mieluummin jo aiemmin. Hölmöt ihmiset vain unohtivat unen tärkeyden ja jäivät jumittamaan iltarutiineihinsa.
Beatrix hipaisi Jonathanin poskea sormenpäillään.
"Selviän, toistaiseksi. Paljonko meillä on aikaa ennen brunssia?"

"Hmmmm, sanoisin että hieman alle kaksi tuntia." Jonathan naurahti ja vilkaisi kelloa. Kyllä, hän oli ollut oikeassa.

Ei siis vielä kiirettä, Beatrix totesi hyvillään, ja työnsi jälleen kylmät varpaansa lämpiämään miehensä sääriä vasten.
"En osannut ostaa Amandalle valmiiksi lahjaa", hän myönsi.
"Mutta ajattelin, että voisimme mennä hänen kanssaan ostoksille ja syömään."

"Amanda varmasti arvostaa sitä." Tyttö li ainakin viimeksi tntunut pitävän siitä.
"Tarvitset villasukat, sidan."

Amanda alkoi olla siinä hankalassa iässä, jossa lahjojen ostaminen ilman ennakkokyselyä oli hankalaa. Beatrix oli suunnitellut, että keskustelisi asiasta tytön kanssa, mutta sitten tämä oli... lähtenyt matkalleen.
"Olen ajatellut opetella neulomaan", hän myönsi, kun etsi varpailleen mahdollisimman lämpimän paikan.
"Nyt, kun on aikaa."

"Ai? Niinkö?" Jonathan naurahti pehmeästi.
"Pieniä tossuja ja pipoja?"

"Niin", Beatrix myönsi.
"Talvi lähestyy, ja Pomonan vaatekaappi kaipaisi päivitystä."

"Oh. Minä tarkoitin ihmislapsille." Jonathan naurahti pehmeästi.

Beatrixin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Pomona tarvitsee niitä yhtä lailla. Se on lastakin kaljumpi."

"Se on totta." Hän huokaisi hiljaa ja pudisteli päätään kevyesti.

Beatrix jätti kertomatta, että oli jo kokeillut pipon neulomista. Se ei ollut päättynyt hyvin, ja sotkeutunut lankakerä oli päätynyt haudatuksi roskapussin pohjalle. Hän ja Pomona olivat sopineet, ettei molemmin puolin nöyryyttävästä kokemuksesta puhuttaisi isin kuullen.
Hän ei kuitenkaan ollut luovuttaja.
"Oletko pahoillasi, ettemme lähde häämatkalle?"

Jonathan pudisteli päätään.
"En. Lähdemme sitten kun on sopivampi hetki." Eli Beatrix ei olisi raskaana. Ei sopinut ottaa riskiä.

Beatrix haki itselleen mukavamman asennon miehensä vierellä, laskien toisen kätensä tunnustelemaan heidän poikansa liikkeitä.
"Minne haluaisit matkustaa? Sitten kun voimme tehdä niin."
Ehkä he voisivat ottaa jonakin päivänä viikonlopun vain itselleen, Teganille löytyisi hoitajia.

Jonathan mietti hetken.
"Jonnekin missä on kaunista? Ei kovin kuumaan?" Jonathan ei nauttinut liiasta lämmöstä.

"Ei kovin kuumaa."
Siitä Beatrix oli samaa mieltä. Jo kesän helleaallot olivat ajaa hänet epätoivon partaalle. Heidän oli ehkä myös turha haaveilla monen päivän reissusta kaukokohteeseen, mutta sekin oli vain pieni murhe. Jouluna he olisivat todella perhe.
"Eikä liian kaukana."

”Jossain kivassa kohtessa siis. Mietitään sitä myöhemmin.” Hän huokaisi pehmeästi.

"Mm."
Koiriakaan ei voisi jättää liian pitkäksi vieraan hoiviin. Ne kyllä pärjäisivät, tietenkin, mutta Beatrix ei ollut ollenkaan niin varma itsestään.
"Pitäisikö meidän alkaa pian nousta?"

”Pitäisi. Kaipaan suihkua.” Jonathan naurahti ja suuteli Bean huulia hellästi.

"Kävit kylvyssä viime yönä", Beatrix protestoi, mutta höllensi silti otettaan miehensä ympäriltä, niin että tämä voisi halutessaan nousta suihkuun.
Hänen hääpukunsa taisi olla edelleen lattialla. Hän tajusi sen vasta nyt, kun tuli ajatelleeksi, ettei pukeutuisi siihen enää.

”Niin ja tein kaikenlaista sen jälkeen.” Mies huomautti nauraen ja katosi kylpyhuoneeseen.

Beatrix melkein odotti, että joku isoista koirista käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja loikkaisi nukkumaan isännän jättämälle, valmiiksi lämmitetylle paikalle. Mutta niin ei tietenkään käynyt, koirat eivät olleet täällä heidän kanssaan. Mummon komennus ei olisi ehkä virittänyt tunnelmaa oikeanlaiseksi hääyötä ajatellen.
Varpaanlämmittimen kadottua hänenkin oli lopulta noustava ylös.

Ei tosiaan. Jonathan oli suihkussa hetken ja etsi sitten laukustaan vaatteita itselleen. Hän oli varannut itselleen melko neutraalit housut ja kauluspaidan.

Beatrix oli nostanut sillä välin pukunsa hellästi vaatepuuhun. Hän ei ehkä tarvitsisi sitä enää, mutta se ei ollut syy kohdella sitä huonosti.
Oli hänen vuoronsa käydä suihkussa ja jäädä valikoimaan itselleen sopivaa asua päivään.
"Vaaleansininen vai kerma?"

Jonathan kääntyi katsomaan, napittaen vaaleansinistä kauluspaitaansa.
"Vaaleansininen?"

Beatrix katseli Jonathanin vaaleansinistä kauluspaitaa hetken, silmät mietteliäästi siristyen.
"Kermanvaalea", hän totesi sitten, ja palautti vaaleansinisen mekon takaisin paikoilleen.

Jonathan huokaisi syvään. Hän luovuttaisi.
"Miksi kysyt jos aiot tehdä juuri toisin, sidan?"

"Koska arvostan mielipiteitäsi", Beatrix vastasi, niin kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys, ja siirtyi takaisin kylpyhuoneen puolelle ehostamaan kasvojaan.
"Ovatkohan Newt ja Pomona nukkuneet hyvin?"

Jonathan pyöräytti slmiään ja haroi hiuksiaan jotenkin kuriin.
"Varmasti ovat."

Onneksi silmien pyöräytys jäi Beatrixilta näkemättä.
"Newt on herkkä", hän muistutti.
"Se ei ole tottunut olemaan minusta erossa pitkiä aikoja."

"Newtilla on Pomona näyttämässä ettei ole hätää." Jonathan muistutti hellästi jatotesi olevansa kelvollinen brunssille.

Se oli totta. Newt jumaloi Pomonaa, ja olisi seurannut kaljua ystäväänsä vaikka läpi tulen.
Toivottavasti Pomona ei keksisi koskaan tehdä mitään sellaista.
Beatrix käytti hyvän aikaa meikkiin ja hiustensa asetteluun, mutta lopulta hänkin oli valmis. Kermanvaalea mekko paljasti pyöristyneen vatsan selvemmin kuin hääpuku.

Jonathan hymyili pehmeästi eikä voinut olla hipaisematta vatsaa. Hänen suosikkikohtiaan Beassa nyt, ehdottomasti. Hän otti tuoretta vaimoaan kädestä, astellen alakerran saliin jossa oli kaksi isoa pöytää heidän seurueilleen.

Onneksi Beatrix ei olisi loukkaantunut, vaikka olisikin tiennyt. Juuri tällä hetkellä vatsa oli myös hänen suosikkikohtansa, se kertoi siitä, että heidän pieni poikansa kasvoi niin kuin piti. Kuten myös potkut, jotka eivät vielä olleet kivuliaita. Oli nautittava hetkestä niin kauan, kuin sitä kestäisi.
Jos juhlat olivatkin jatkuneet alakerrassa yömyöhään, jäljet oli siivottu taidokkaasti.

Siivous oli tosiaan suoritettu taidokkaasti ja vauhdilla. Koristelu oli nyt sopivaa sunnuntaiaamuun. Jonathan istui pöytään jossa molempien perheenjäseniä jo istui, tervehtien kaikkia huomenella.

Beatrix huomasi ilokseen, ettei joutunut aivan vielä hyvästelemään häiden koristelua, sillä yksittäiset, oranssit ja siniset ruusut koristivat myös pöytiä. Hän istahti miehensä viereen ja toivotti hyvät huomenet jo paikalle ehtineille vieraille.
Della miehineen oli tietenkin paikalla heti aamusta, samoin kuin Mervyn vaimoineen ja lapsikatraineen. Veljen suupielessä nyki hymy.
"Huomenta, isoveli, tuliko nukuttua hyvin..?"

Jonathan mulkaisi veljeään.
”Raukeasti.” Mies totesi hymyillen tyytyväisenä.

Mervyn hymyili niin viattomana, että tämän vaimo pukkasi miestään kyynärpäällä kylkeen.
"No aivan varmasti. Ei kai vanhaa selkää särje?"

”Velirakas, minulla on notkeampi selkä kuin sinulla. Ratsastus pitää osat liikkuvaisina.” Mies hymyili kiusoittelevalle Mervynille ja meni hakemaan pöydästä syötävää.

Mervyn hyrisi naurusta, silläkin uhalla, että sai taas kyynärpäästä kylkeensä.
Myös Beatrix seurasi Jonathania hakemaan syömistä, vaikka vilkuilikin ovelle Amandaa odottaen.

Siskntyttöä ei näkynyt kun he pääsivät pöytään. Amanda jahkasi salin ovien takana, kehtaisiko tulla vai lähtisikö kotiin.

Beatrix laski lautasensa pöytään ja vilkaisi siroa, melkein korumaista rannekelloaan.
"Sawnie, käyn katsomassa, olisiko Amanda jo hereillä."

Mies nyökkäsi hellästi hymyillen. Amanda jatkoi jahkailua oven takana. Larissa ei halunnut vieläkään puhua.

Beatrix painoi nopean suukon Jonathanin poskelle ja suuntasi sitten kohti ovea, joka johti suoraan huoneisiin vievään käytävään. Avatessaan sen hän oli kävellä suoraan siskontyttönsä syliin.

Amanda säpsähti tätiään ja hymyili vaivaantuneesti.
”Huomenta.”

Beatrixin kasvoilla häivähtänyt säikähdys katosi nopeasti.
"Amanda, huomenta", hän toivotti, ja veti sitten siskontyttönsä halaukseen.
"Ja hyvää syntymäpäivää."

Amanda painui halaukseen hämmentyneenä.
”Oh... kiitos.”

Beatrix painoi suukon sisarentyttärensä poskelle ja rutisti tätä vielä uudelleen.
"Olen pahoillani, etten osannut ostaa sinulle lahjaa. Mutta ajattelin, että voisimme mennä ostoksille, ja voisit itse valita jotakin, mistä pitäisit."

Amanda naurahti vaisusti.
”en minä lahjaa tarvitse.” Aikakoneen, ehkä

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Älä nyt hulluja puhu, schat, totta kai tarvitset."
Hän ei jatkanut, ettei ollut ehtinyt kysyä, mitä siskontyttö tahtoisi.
"Tule, brunssi on jo katettu. Siellä on suosikkejasikin."

Amanda vilkaisi tätiä hämillään.
”... mitä?” Miksi muka olisi tai sitten se oli sattumaa,

Beatrixin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Ajattelimme, että voisimme samalla juhlistaa syntymäpäivääsi brunssilla."
Ruuat oli tilattu jo ennen kuin Amanda oli... lähtenyt matkalleen.

Amanda kurtisti kulmiaan.
”Mutta teidän häänne ovat nyt juhlan aihe.”

Beatrix pudisti hieman päätään.
"Se ei ole mikään syy jättää sinun syntymäpäiviäsi juhlimatta samalla. Voimme käydä kunnolla syömässä samalla kun käymme ostoksilla."

Amandasta se olisi ollut.
”... kiitos.” Tyttö, tai nuori nainen, mutisi hieman vaisuna.

Tyttö vielä pitkään, jos Beatrixilta kysyttäisiin.
"Ole hyvä. Tule, ennen kuin ruoka jäähtyy."
Vaikka ei se mihinkään jäähtyisi, astiat pitäisivät sen juuri sopivan lämpimänä.

Amanda nyökkäsi ja seurasi tätiään saliin. Ei tuo kaipäisi hääpäiväänsä seuraavalla brunssillahänen kyynelehtimistään tyttöystävän perään. Varmaan entisen.

Beatrix viittasi Amandalle varattua paikkaa kohti.
"Käy hakemassa ruokaa, schat, ja tule istumaan."

Amanda otti lautasen ja haki vähän ruokaa. Ei oikein ollut nälkä. Ruokahalu oli kadonnut Huzzlen lopetuksen myötä. Hän myös koetti kulkea seiniä pitkin huomaamattomana.

Hieman Amandan jälkeen myös Juniper liittyi seuraan. Kerrankin, harvinaista kyllä, hän oli osannut nauttia myöhäisestä aamusta - tai ehkä se johtui vain siitä, että juhlat olivat osan kohdalla tosiaan jatkuneet melkein aamuun saakka.
Beatrix katsahti Amandaa miettien.
"Olisit voinut ottaa enemmänkin, schat."

Amanda hymyili vaisusti.
”Otan lisää, syön nämä ensin.” Ei ruokaa saisi haaskata.

Beatrix tyytyi selitykseen, ja kääntyi keskustelemaan hetkeksi Jonathanin sisaren kanssa.
Catriona ei ollut vielä liittynyt perheensä seuraan.

Jonathan ei edes huomannut sitä. Mies pukkaisi Junia kylkeen.
”Onko kankkunen, hmmmmm?”

Juniper virnisti hyväntuuliseen tapaansa.
"Ei tietenkään. Minähän join kiltisti vain mehua..."

”Toki. Et edes löytänyt sulhoa? Olen pettynyt. ”Mies myönsi nauraen.

Juniper huokaisi ja pyöräytti silmiään, ja epäonnistui surkeasti yrittäessään näyttää edes lievästi ärtyneeltä.
"Sawnie, olen täydellisen tyytyväinen, vaikkei minulla olekaan miestä. Sitä paitsi, suurin osa tarjonnasta oli joko varattuja, liian nuoria tai sukua, joten..."

”no mutta voisit olla sellainen puuma?” Mies kiusasi huvittuneena siskoaan.

Se sai heidän vieressään istuvan Mervynin tyrskähtämään huvittuneena.
"En niin puuma", Juniper huomautti.
"Ja suurin osa on silti serkkuja."

”Voi sinua. Meidän pitäisi siis keksiä sinulle joku joka ei ole serkku. Töissä ketään?” Jonathan virnisti leveästi hymyillen.

Juniper vilkaisi lautastaan kuin arvioiden, oliko sillä mitään, millä voisi hetkeksi hiljentää isoveljen kyselyt.
"Pahoittelen, Elliskin meni jo kihloihin."

Jonathan naurahti käheästi.
”Eikö muka ketään? Kivaa hevosenhoitajaa? Minä järjestän sinulle pian treffit.”

Juniper tunsi palaavansa jälleen teini-ikään ja kodin ruokapöydän ääreen.
"Onnea siihen, Sawnie, minä en ole kovinkaan usein kotona, niin että ehtisin käydä treffeillä. Ellet sitten satu löytämään ketään, joka aivan välttämättä haluaisi istua hevosrekan pelkääjänpaikalla?"

"Ehkä löydän jonkun joka tekee sitä työkseen." Isoveli kuulosti siltä että miehellä oli suunnitelma. Vaarallisesti.

Juniper huokaisi ja taputti isoveljensä käsivartta.
"Onnea etsintään. Minun elämäni on varsin kiireistä, ja nelijalkaiset menevät aina edelle."

"Pfht. Niin minäkin sanoin." Nyt he olivat eilen tanssineet isoveljen häät.
"Joten ei se välttämättä pidemmän päälle toimi

"Voin harkita asiaa uudelleen sitten, kun olen tallimestari", Juniper vakuutti suupielet nykäisten. Sitten, kun hän ei matkustaisi hevosten kanssa ympäri maailmaa ja tekisi siistiä, kahdeksasta viiteen päivää. Tai olisi kotona edes ennen iltakymmentä.

"Tiedäthän ettei sinusta nykyisessä työssäsi tule tallimestaria" Isoveli huomautti nauraen.

"Nimenomaan", Juniper vastasi.
"Mutta olen oikein tyytyväinen nykyisessä työssäni."

"Joten tuo ei ole vastaus." Jonatha totesi ja kurottautui nipistämään Junin poskea.
"En halua että olet työllesi elävä erakko, Bugsie."

Juniper pullisti poskiaan.
"En minä ole erakko, Sawnie, minulla on paljon ystäviä."
Hän olisi voinut myös huomauttaa, että veli itse oli elänyt paljolti työlleen - ja koirilleen - hyvän tovin, ja vakuuttanut olevansa onnellinen.

Niin ja siksi Sawnie kuvitteli tietävänsä paremmin.
"Eri asia, Bugsie."

Juniperin suupieli nykäisi.
"Ja miksihän?"

"Ystävät ovat eri asia." Jonathan vastasi pehmeästi.

Nuorempi sisar siristi vihreitä kissansilmiään.
"Miten niin?"

"Ystäviltä saa eri asioita kuin kumppanilta, jonka kanssa jakaa kaiken." Mies ei tiennyt miten sen muutenkaan sanoisi.

Suupieli nykäisi taas.
"Mistä sinä tiedät, mitä minä teen ystävieni kanssa?"

"..." Jonathan nielaisi ja nousi hakemaan lisää. Keskustelu jota hän ei haluaisi aloittaa viattoman siskonsa kanssa.
"Hyvin pelattu." Amanda hymähti vaisusti.

Juniper palautti huomionsa takaisin lautaseensa.
"Kiitos."
Jos veli olisi ottanut asian puheeksi, hän olisi voinut jatkaa, että enimmäkseen he katselivat elokuvia tai jotakin sellaista, silloin kun vapaa-aikaa sattui olemaan. Mutta Jonathan oli jo tehnyt johtopäätöksensä, oliko se hänen vikansa?

Isoveli oli oppinut Catin kanssa, että jos oli epäilys, ei ottaisi riskiä siitä että kuulisi jotakin mitä ei halunnut. Jonathan palasi takaisi, tipauttaen aiheen. Varmuuden vuoksi

Juniper nousi paikaltaan ja siirtyi veljensä taakse, kietoakseen käsivartensa tämän hartioiden yli halaukseen.
"Anteeksi, Sawnie, kiusasin vain. Voit järjestää minulle treffit, kun seuraavan kerran olet vapaalla, jos pelkäät, että minusta tulee hullu hevosnainen."

"Olet sitä jo." Mies myönsi huvittuneena.
"Mutta kuulemma eräs toinenkin hevosenhoitaja tästä läheltä olisi seuran tarpeessa." Häntä ei olisi saanut päästää lasillisille Artemiksen ja tuon kilparatsastajan kanssa.

"Alle kolmekymmentä, tyttö vielä", Juniper muistutti ja rutisti veljeään hieman tiukemmin.
"Saat järjestää treffit. Jos se tekee sinut onnelliseksi."
Todennäköisesti se ei johtaisi mihinkään, mutta voisihan se siitä huolimatta olla ihan hauskaa.

”Tekee!” Isoveli naurahti.
”Ja voitte käydä treffeillä Tryonissa.” Siellä ei olisi pelkoa toisen asunnolle menosta!

"Hassu", Juniper hymähti ja hieraisi nenänpäätään isoveljensä ohimoa vasten.
"Minulla on siellä kädet täynnä töitä."

"Ei siellä kokoaikaa ole kilpailuja ja kuka sanoi ettei treffeille voisi mennä lounastauolla työvaatteissa?" Niin hän oli vaimonsa kanssa tehnyt.

Juniper puhahti.
"Millä lounastauolla? Taidat sekoittaa minut kilparatsastajiin. Minä olen se, joka pitää hevoset tyytyväisinä vaikka ympäri vuorokauden. Luuletko, että treffit voisi järjestää samalla, kun siivoan karsinoita?"

"No miksi ei? Voisitte siivota yhdessä. Ja lounastauolla tarkoitin sitä kun tunget sämpylää kiireellä naamaasi." Isoveli virnisti.
"Ja kuule, ei sitten mennä vieraisiin vaunuihin?"

Juniper hyrähti naurusta.
"Nyt alkaa kuulostaa paremmalta. Ehkä voisimme syöttää sämpylät toisillemme, niin ettei työntekoa todella tarvitsisi edes keskeyttää."
Hän pukkasi veljensä päätä kevyesti omallaan.
"Höh."

”Romanttistahan se olisi!” Jonathan totesi nauraen.
”Ei mitään höh, olin tosissani.”

"Todella", Juniper vakuutti naurua äänessään.
"Ja minä tiedän. Ei vieraisiin vaunuihin ennen kolmansia treffejä."

”Hei!” Jonathan älähti ja kääntyi vauhdilla.
”Ei mieluusti ikinä.”

Veljensä vierellä Mervyn yritti tukahduttaa naurunsa. Perheen toisella lapsella oli aina ollut helpompaa, ei esikoisen taakkaa nuoremmistaan.
Juniper katseli veljeään kissansilmät siristyen.
"Vain söpöä kädestä pitelyä?"

”Ja pusuja. Ei kieltä.” Jonathan totesi hymyillen pehmeästi. Ei Bugsie tekisi niin.

"Vain söpöä kädestä pitelyä ja viattomia pusuja ilman kieltä", Juniper vakuutti.
"Entä jos hän onkin aivan kamala?"

”No sitten sanot että haluat syödä sämpyläsi yksin.” Mies totesi huvittuneena.

"Ja jos en usko, paiskaan ämpärillisen vettä niskaan", Juniper vakuutti ja painoi suukon isoveljensä poskelle.
"Olet rakas, tiedäthän sen?"

”Letku. Peukalo virran eteen, hyvä suihku. Kyllä sinä tiedät.” Sawnie opasti hymyillen ja taputti siskoaan.
”Tiedän. Niin sinäkin.”

"Kyllä minä tiedän", Juniper vakuutti, suukotti veljensä poskea uudelleen ja palasi sitten takaisin omalle paikalleen. Yhdet treffit, kyllä hän niistä selviäisi.

Jonathan oli siitä tyytyväinen. Hän saisi siskon edes kerran ulos!

Ja Juniper kuvitteli, että asia olisi sillä kuitattu. Vähänpä hän tiesi siitä, kenen kanssa Sawnie tarkalleen oli järjestämässä treffit.
Beatrix oli syönyt oman lautasellisensa ja katsahti Amandaa.
"Hae lisää ruokaa, schat."

Amanda vilkaisi tätiään ja hymyili pikaisesti.
”Ihan kohta.” Sen sijaan tyttö joi toista kupillista kahvia.

Beatrix katseli siskontyttöään hetken, mutta käänsi sitten huomionsa takaisin Jonathaniin. Hän ei malttanut olla silittelemättä miehen käsivartta, vaikka tämä taisikin olla keskittynyt keskustelemaan sukulaistensa kanssa. Treffeistä, jos hän oli mitään poiminut.