[P] Clap along if you know what happiness is to you

Tiistai 8. toukokuuta 2018 - iltapäivä, Newcastle/Lontoo

Artemis oli sanonut menevänsä töihin, mutta Veronican pudotettua hänet kotiin ilmoittanut serkulleen ettei tulisi tänään. Hänestä ei ollut tänään arvostelemaan muita. Hän tarvitsi päivän itselleen, tai ainakin siihen asti kun Veronica olisi poissa töiden takia. Hän lysähti istumaan sohvalla ja naksautti sormia koirille, jotka yrittivät tulla sohvalle. Ei nyt.
Hän ei jaksanut edes komentaa koiria, jos hän avaisi suunsa, mies purskahtaisi itkuun. Siltä ainakin tuntui.
Caitlin, siinä.
Soita, kyllä kiitos.

Caitlin oli viettänyt aamupäivänsä tallilla, kuten aina ennenkin. Vaikka Remona olikin saanut lomaa Pariisissa nähdyn uskomattoman maailmancupin finaalivoittonsa jälkeen, oli hänellä monta muuta hevosta, jotka vaativat päivittäistä treeniä. Nyt, kun nuoremmat ratsut oli ratsastettu ja yksi valmennus vedetty pois alta, Caitlin oli naksauttanut narun kiinni Remonan riimuun ja lähtenyt kävelylle. Ei tosin kovin kauas, sillä he lähinnä kulkivat tarhojen aitojen vierustaa, mutta sen verran kauas kuitenkin, että Remona saattoi nyhtää kevään mukanaantuomaa vihreää nurmea. Tamma näytti kovin onnelliselta lyhyttä nurmea hamutessaan, ja Caitlin otti lyhyen videopätkän hevosesta. Hän voisi lähettää sen Artemikselle jonkin nasevan tekstin kera, jossa juhli lomaa. Tai jotakin sinnepäin.
Vaan viestin lähettämisen sijaan nainen päätyi soittamaan miehelle. Hän voisi näyttää ihan livenä, miten onnellinen hänen huipputammansa oli, ja Artemiksen ääntä oli aina ilo kuulla, vaikka siitä ei kauaa ollutkaan, kun hän oli viettänyt pitkän viikonlopun pohjoisessa valmentamassa.
"Päiviä", hän tervehti pirteästi heti, kun kuuli linjoilta tutun naksahduksen, joka kertoi puhelun yhdistymisestä. "Miten viikkosi on lähtenyt käyntiin?"

Artemis vastasi, hän ei ollut aivan vielä ehtinyt yhdistää.
"Olin juuri -" Niin pitkälle mies pääsi nasevalta kuulostavassa aloituksessaan, ennen kuin vinkaisi ja peitti kasvot toisella kädellä. Ei tästä tulisi mitään. Itku ravisteli irlantilaista kuin suurempikin myrsky, vaikka hän ei todellakaan ollut edes surullinen.

Caitlin kohotti kulmaansa. Mies oli mitä juuri? Soittamassa hänelle? Sillä ei tosin ollut väliä, kun selkeästi jokin oli hätänä. Artemis ei vinkunut. Tai itkenyt. Tai kuulostanut siltä, ettei saanut puhuttua.
"Apua, Artemis, mitä on käynyt? Oletko sinä kunnossa? Veronica? Hevosilla jokin hätänä? Koirilla?" Hän kyseli hätäisenä.

Mies vain vinkaisi uudelleen vastaukseksi, hätistäen kasvojaan nuolevaa Raisaa pois.
Veronica perkele, kun antoi sen nuolla kasvoja.
"K-kaikki on kunnossa."

Kaikki ei selvästi ollut kunnossa, kun mies vinkui selkeän puheen sijaan.
"Lähdenkö samantien junalle?" Caitlin kysyi. "Tai ajamaan suoraan pohjoiseen? Olen melkein moottoritien varrella jo valmiiksi. Mitä on käynyt?"

"Ei! Ei..." Artemis nieleskeli hetken ja niisti.
"Kaikki on..." Kaikki oli loistavasti, mutta ei samoin kuin ennen. Hyvä jumala.
"Haluaisitko olla kummitäti?"

Selvä, häntä ei kaivattu paikalle tässä silmänräpäyksessä, joten ehkä kukaan ei ollut kuollut tai loukkaantunut vakavasti. Hän pyöritteli vaihtoehtoja mielessään yrittäessään keksiä, mikä saisi tällaisen reaktion irti ystävästä.
"Kummitä- pyhä jumala, tuleeko sinusta isä?" Caitlin kähähti ja takertui Remonan kaulaan, ettei putoaisi suorilta jaloilta kostealle nurmelle.

Artemis painoi pään polviinsa. Ei, sitä ei voinut sanoa miehelle nyt ääneen ilman järjetöntä tunnereaktiota.
"Tulee." Ääni oli hyvin hiljainen.
"V-Veronica selvitti kaiken."

Punapäinen nainen valui istumaan puhelin korvan ja hartian väliin puristettuna ja tuijotti lautasen kokoisin silmin eteensä. Artemiksesta tulisi isä. Hänestä tulisi kummitäti.
"Voi Artemis, olen niin onnellinen puolestasi! Onnittelut teille molemmille! Tuhannesti onnea, voi Artemis", hän sopersi kyyneleet hetkessä poskille valuen.

Artemis suoristautui ja nousi seisomaan, pyyhkien kasvojaan. Hyvä helvetti.
"En sanonut mitään, mutta tänään, me... lääkärissä." Ota siitä nyt selvää.

"Voi Artemis", Caitlin toisti tietämättä mitä muutakaan sanoa. Ei hänellä ollut sanoja tämmöiseen. Ei sitten millään. Ei tosiaankaan. Artemiksesta tulisi isä. Ei vain pohdinnan tasolla, vaan ihan oikeasti isä.

"Mmm. ja ennen kuin kysyt, sijaissynnyttäjä." Veronica ei kärsisi raskaudesta ja he saisivat lapsen. Voittoa.

"Onnea, onnea", hän toisteli kyyneleet poskillaan. "Voi Artemis, tämä on parasta ikinä. Olen niin onnellinen puolestasi. Teidän molempien puolesta. Sinä saat oman kullannupun!"

"Minä saan ihan oman kullannupun j-joulukuussa." Ei hän pysynyt ollenkaan kasassa.
"Me saamme."

"Paras joululahja ikinä, eikö?" Caitlin peitti suun kädellään tukahduttaakseen ilon vinkaisun, joka pyrki ilmoille. Ei hän voisi kiljua Remonan vieressä, vaikka kouluratsun kunniaksi olikin sanottava, ettei hevonen ollut räpäyttänyt silmäänsäkään, vaikka hän oli jäänyt istumaan maahan.

"Täydellinen." Mies niiskaisi.
"Joten, kummitäti Caitlin? Joka on tyhmä ja asuu kaukana? Eikä ikinä kävele lapse sylissä askeltakaan?"

"Tyhmä kummitäti Caitlin kuulostaa täydelliseltä", nainen niiskaisi ja pyyhki nenänsä takkinsa hihaan. "En kävele, lupaan istua aina kiltisti lattialla lapsi sylissäni."

"Ja nojaat selkäsi seinään ettet kaadu." Artemis tarkensi.
"Minä den halua tehdä Davidista uudelleen leskimiestä, koska kaaduit lapseni kanssa."

"Noh!" Nainen naurahti pyyhkien kyyneliä poskiltaan, vaikka uudet valuivatkin heti tilalle. Artemiksesta tulisi isä. Ystävä saisi sen, mistä oli unelmoinut kaikessa hiljaisuudessa.
"En minä kolhi yhtään ketään."

"Parempi olisi tai minun pitäisi tappaa sinut." Hän huokaisi ja pyöräytti silmiään.
"en tiedä miten asettuisin."

"Mutta sitten Davidista jäisi leski", nainen huomautti naurahtaen, vaikka naurussa olikin onnenkyynelistä vetinen sävy. "Ei sinun tarvitse asettua. Luoja. Ei tietenkään. Hypi onnesta. Tanssi vähän kansantansseja. Juo viskikaappisi tyhjäksi. Ei, älä tee sitä, se päättyisi kuitenkin vatsahuuhteluun. Juo yksi pullo tyhjäksi."

"Minun tekisi mieli hakea riverdancekengät mutta jäljet laminaatissa herättäisivät kysymyksiä. Kyllä, minulla on sellaiset kengät." Artemis huokaisi raskaasti.
"Ei, en halua. En muistaisi mitään. Haluan muistaa tämän."

"En ollut kysymässä", Caitlin naurahti. Hän oli oppinut aikaa sitten, ettei kannattanut kysyä kysymyksiä Artemikselta. Miehellä oli milloin mitäkin, joten paljoapa tämäkin erosi muusta.
"En voi syyttää sinua. Tietenkin tämä pitää muistaa."

"Ja en halua Veronican kysyvän kysymyksiä, sillä en mielelläni näyttäisi niitä videoita." Ajatuskin sai värähtämään inhosta.

"Ei siis riverdancea tänään. Mitä jos sen sijaan halailet herttaisia koiriasi ja nautit onnesta?" Uskomatonta, että miehestä tulisi isä. Joulukuussa. Apua, eihän siihen tuntunut enää olevan kauaakaan! Kesäkin oli jo ovella.

"Veronica antaa niiden pussailla naamaa." Mies totesi nyrtyneesti.

"Ja se on huono asia, koska?" Caitlin naurahti. Hänen kissapoikansa puskivat päätään jatkuvasti hänen poskeaan vasten, ja Hendrix oli nakertanut hänen korvanlehteään toissapäivänä, kun hän oli nukahtanut sohvalle.

"... ne eivät saa tehdä niin." Artemis totesi tyynesti.
"Luoja kuolen lapsen kanssa."

"Et sinä mihinkään kuole", nainen naurahti, pyyhki jälleen nenäänsä ja koetti kasata ajatuksiaan. Hänestä tulisi jälleen kummitäti pienelle ihmisen alulle.
"Sinusta tulee isä."

"Hän pilaa jo koiratkin." Sitten hän purskahti itkuun. Isä.

"Ei hän lasta pilaa", nainen nauroi lämmöllä. "Ei varmasti. Teistä tulee loistavat vanhemmat. Saatte täydellisen pienen lapsen, jonka voitte yhteistuumin kasvattaa kunnialliseksi kansalaiseksi."

"Minä olen eri mieltä. Raisakaan osaa enää käyttäytyä." Artemis tuhahti, pyyhkien silmiään.
"En kestä."

Caitlinin teki mieli huomauttaa, että Artemiksen käsitys hyvistä käytöstavoista koiralle olivat tavattoman tiukat. Monen muun mielestä Raisa oli varmasti oikein hyvätapainen.
"Koeta kestää. Halkeaminen ei auta ketään. Voi Artemis, miten ihana uutinen!"

"Minä en kestä." Artemis pihahti hiljaa.
"Lapsi."

"Kyllä sinä kestät. Jos kenenkään tarvitsee kestää tällaisia uutisia", hän ihasteli kohottaen jälleen käden suulleen, ettei vinkaisisi. Miten ihanaa, että Artemiksella oli tällaisia uutisia.

"Tarvitsee. Kuolen. Minä en... Peruutin työpäivän. Caitlin, peruutin valmennukset." Artemis voihkaisi hiljaa.

"Se on ihan okei", nainen vakuutti vetisesti naurahtaen. Hänkin olisi perunut valmennukset tästä syystä. Itse asiassa, hän olisi perunut valmennuksensa vain senkin tähden, että Artemis soitti näin onnellisia uutisia. Lieni kai hänen onnensa, ettei hänellä ollut valmennuksia enää tälle päivälle.
"Et olisi voinut perua niitä paremmasta syystä. Olet ansainnut vapaan illan, jona vaan keskityt nauttimaan tästä."

"En edes kertonut Sawnielle miksi tein niin. Oletko muuten tavannut serkkua vielä?" Artemis naurahti pehmeästi.

"Ohimennen, kun kävin valmentamassa huhtikuussa", hän naurahti. Kovin ohimennen, sillä hän ei ollut ehtinyt edes tervehtiä Juliania kunnolla. Valmennukset olivat pitäneet kiireisenä, mutta sitähän varten hän oli pohjoiseen lähtenytkin.
"Eikä aina tarvitse antaa syytä." Hän ainakin oli perunut valmennuksiaan varsin hatarinkin selityksin silloin tällöin.

"Oletko puhunut Julianin kanssa vai onko hän hulahtanut perhekuplaansa?" Hän naurahti käheästi. Niin, neljä sisarustenlastakin. jestas.
"Hän on serkkuni, hitto."

"Vain hyvin lyhyesti", Caitlin naurahti. "Seuraavalla kerralla sitten, kun tulen kylään. Nyt oli niin paljon kaikkea muuta." Seuraava retki pohjoiseen olisi väljemmin ajoitettu, niin hän ehtisi tehdä muutakin kuin vain valmentaa, käydä pikaisesti kahvilla ja kipittää kartanolle nukkumaan yöksi.

"Et välttämättä menettänyt mitään. Mies on itkenyt ja nauranut vuorotellen tai samaan aikaan viimeisen kolme viikkoa." Hän naurahti päätään pudistellen.
"Ja menee muuten naimisiin Julianin pikkusiskon kanssa, jos tunnet."

Hyvä on, ehkä pikainen visiitti oli siis ollut parempi ratkaisu kuin kunnon vierailu kaikkien pohjoisessa asuvien ystävien luona.
"No jopas, onpahan maailma pieni", hän naurahti. No, sentään uusi pari ei ollut sukua kuin vain avioliiton kautta. "Häitä ja ristiäisiä siis tiedossa. Onpahan hyviä syitä tulla kyläilemään."

"Ja minusta tuntuu että liityn Sawnien seuraan siihen mielentilaan pian. Tosin, hän tekee sitä aina. Itkee kun kaikki menee pieleen ja nauraa kun ei enää tiedä mitä tekisi." Artemis raapi kevyesti niskaansa.
"Aika pieni."

"Älä vain jää lopullisesti siihen mielentilaan, tai sinua pidetään vielä hulluna", nainen naurahti. Kyllähän sitä nyt välillä sai itkeä ja nauraa yhtä aikaa, mutta jos Artemis alkaisi tehdä niin jatkuvasti, hän huolestuisi miehen terveydentilasta merkittävästi.

"En ajatellut, riittää kun on yksi hullu suvussa." Artemis myönsi nauraen. Sitten alkoi taas niiskuttaa.
"... Minusta tulee isä."

"Ehdottomasti riittää", nainen naurahti. Yksi hullu oli enemmän kuin tarpeeksi mille tahansa suvulle.
"Niin tulee. Sinusta tulee isä. Voi Artemis, miten tahtoisinkaan halata sinua juuri nyt!"

"Minä tarvitsisin halausta juuri nyt." Artemis myönsi hiljaa.
"En tiedä mitä teen. Jouluun asti."

"Lähetän kaukohalin ja lupaan, että rutistan sinua oikein kunnolla seuraavan kerran kun olemme kasvokkain", hän vannoi ja joutui työntämään Remonan päätä kauemmas, kun tamma tuli tutkimaan, miksi hän istui edelleen risti-istunnassa märällä nurmella.
"Remonakin lähettää suukkoja. Joulu tulee nopeammin kuin uskotkaan, kun sinulla on näin ihana asia odotettavaksi. Lapsi perheeseen!"

Artemis veti väristen henkeä.
"Rapsuta sitä."

"Minä rapsutan. Remona kiittää rapsutuksista", nainen vastasi suoristaen mustaa harjaa toisella kädellään. Kevyesti loimitettu tamma palasi nopeasti hamuamaan vihreää ruohoa, kun naiselta ei herunut herkkuja, ja Caitlin vaihtoi puhelimen toiselle korvalleen.
"Tiedätkö, puhelusi teki minut onnellisemmaksi kuin prosenttimme Pariisissa Remonan kanssa", Caitlin naurahti pyyhkäisten nenänpieltään. Kyyneleille ei vain tuntunut tulevan loppua, kun onni kupli sisällä.

"Anteeksi! Unohdin! Onnea! Se oli upea ratsastus Caitlin." Artemis hymyili onnellisena. Se oli ollut kaunista.

"Se oli", hän naurahti pudistellen onnittelut moisella harteiltaan. Seuraaviin kisoihinhan tässä oli nyt jo aika keskittyä, vaikka seuraavan kerran Remona nähtäisiin kilpakentillä vasta heinäkuussa.
"Paras ratamme koskaan", Caitlin myötäili. Let It Go:n ja Vivaldin Winter-kappaleen klassinen yhdistelmä oli ollut täydellinen musiikki heidän vapaaohjelmalleen. Nyt vain sopi toivoa, että seuraavan vapaaohjelman irlantilainen kansanmusiikki uppoaisi tuomareihin yhtä hyvin.
"Ja saimme yhdeksikön piaffesta jokaisella kerralla tavallisessa GP-ohjelmassa. En ole koskaan ratsastanut moista tulosta, joten luulen, että tästä sopii kiittää kaikkia niitä sinun antamiasi estetreenejä."

"Siinä ovat minun tyttöni." Artemis totesi hymyillen.
"Olen ylpeä."

"Minä myös. Odotan innolla jo kesän kilpailuja - ja Tryonia", hän naurahti. Ajatus WEGiin suuntaamisesta monen vuoden tauon jälkeen oli kerrassaan hämmästyttävä, mutta voitto maailmancupin finaalissa oli varmistanut, ettei kukaan voisi ylittää hänen ranking-pisteitään niin pahasti, että hän ei pääsisi matkaan. Hän oli virallista kutsua vaille lähdössä Tryoniin.
"Miten Amadeuksen kanssa menee?"

"Onnea sinne." Artemis totesi hymyillen. Miten hän kaipasikaan sitä elämää, edelleen, mutta hän oli saamassa uuden.
"... Siinähän se." Hymy nyki suunpieliä.

"Kiitos. Tulen piinaamaan sinua vielä monilla harjoituspyynnöillä ennen sitä", nainen naurahti. Menestys oli aina tiimityötä. Yksinään ei päässyt huipulle, eikä yksinään siellä pysynytkään. Mitä enemmän keräsi muita ammattilaisia ympärilleen, sitä paremmat eväät sai kisataipaleelleen.
"Tuo ei ollut varsinainen vastaus", nainen huomautti nauraen. "Erittäin hyvin siis?"

"Piinaa pois." Artemis myönsi hymyillen.
"Loistavasti."

"Mahtavaa", Caitlin onnitteli iloisesti. Oli aina ilo kuulla, että hänen suosikkinorsullaan ja Artemiksella meni niin hyvin. "Minun täytyy tulla katsomaan teitä taas ennen pitkää."

"Ei niin hyvin. Mutta se pitää piaffen rytmin 12 askeleen ajan. Ei todellakaan upeasti, mutta... Se pystyy siihen." Se oli enemmän kuin kukaan oli jättiläiseltä odottanut.

"Se on upea suoritus jo itsessään, Artemis", Caitlin huomautti naurahtaen. Mies ja miehen tarve täydellisyydelle. Hän ei hetkeäkään epäillyt, etteikö Amadeus esittänyt oikein kelvollista piaffea.
"Olet kehittänyt norsuasi hienosti."

"Ei niin hyvää että sillä saisi kutosta kummempaa arvosteluun." Artemis korjasi hymyillen.
"Mutta näkisit sen laukanvaihdot."

"Minä tulen katsomaan, minä lupaan", nainen vannoi käsi sydämellä, vaikka Artemis ei sitä voinutkaan nähdä. Liike tosin sai hänet pudottamaan puhelimensa, ja yrityksessään napata se lennosta kiinni, hän laski irti Remonan riimunnarusta. Tamma ei onneksi hiihdellyt kauaskaan, mitä vain käänsi hieman päätään seuraavan vehreän mättään suuntaan.

Artemis kuunteli ääniä hetken.
"... Lopetetaan ennen kuin jotakin sattuu."

"Mitään sattunut, pudotin vain puhelimen", Caitlin protestoi nauraen. "Remona seisoo kiltisti vierellä vaikka ilman narua, joten ei hätiä mitiä. Tosin mihinpä se lähtisi, kun saa syödä vehreää nurmea kanssani. Joko pohjoinen on aivan vihreänä kaikkialta?"

"Melkolailla. Koirat nauttivat." Ja hän, kun saattoi heittäytyä makaamaan nummelle koirien riehuessa.

"Kukapa ei! Kesä on vihdoin saapumassa. Tai no, kevät nyt ensin. Tosin täällä oli jo se aivan kauhea lämpöaalto muutama viikko sitten", hän pudisti päätään. Kolmenkymmenen asteen lämpötiloissa treenaaminen oli ollut tuskaa. Luojan kiitos, ettei sää ollut ollut niin paha vielä viikonloppuna Pariisissa.

"Olen kateellinen, minulle kelpaisi lämpö. Palelen edelleen vaikka paino alkaa olla siedettävä ja kohdillaan."

"Tarvitset paksumman viltin, johon kääriytyä kotona", Caitlin naurahti. "Tai vain lisää lämmitystä asuntoon, sekin toimii." Hyvä tosin, että miehen paino oli kohdillaan eikä jojoillut liikoja.

"Minulla on Raisa ja Veronica. Vaikka sitä kuvittelisi että helvetin kuningattareksi hän olisi lämpimämpi..."

"Jos en tuntisi teitä molempia, olisin kovin huolissani siitä, miten puhut lapsesi äidistä. Paras keksiä muita lempinimiä sitä varten, kun saatte lapsen kotiinne. Koulussa ei ehkä arvostettaisi, jos lapsi puhuu äidistään helvetin kuningattarena", Caitlin nauroi lämmöllä.

"lapseni äiti on ansainnut tittelinsä." Artemis huomautti hymyillen.
"... Hän on lapseni äiti. Ei hyvä luoja."

"En väittänyt vastaan", Caitlin nauroi. "Mutta ottaen huomioon, että helvetin kuningattaresi pelkää minua, mitä se tekee minusta?" Hyvän naisen, toivottavasti. Eikä Veronica nyt enää häntä pelännyt, ainakaan normaalissa arjessa. Ehkä hän onnistuisi huutamaan englantilaisnaisen uudestaankin ruotuun jos tarvetta ilmenisi, mutta toivottavasti hän ei koskaan joutuisi testaamaan moista.
"Hän on. Ja sinä olet isä. Teistä tulee vanhempia." Sen sanominen ei kävisi koskaan vanhaksi.

Artemis peitti suun kädellään ja yritti olla itkemättä.
"Minä... Pitää mennä. Pitää tehdä jotakin loistavaa päivälliseksi."

"Selvä. Ja onnea, onnea vielä tuhannesti!" Nainen toivotti lämmöllä. Näiden uutisten voimalla jaksaisi hyvin iltaan saakka hymy kertaakaan haparoimatta. Punapää sujautti puhelimen taskuunsa ja kampesi itsensä kankeasti jaloilleen.
"Eiköhän lähdetä Remona takaisin talliin. Artemiksesta tulee isä, tätä täytyy juhlistaa!"