[P] Everybody's playing the game but nobody's rules are the same

Perjantai 21. syyskuuta 2018

Paluu arkeen oli tapahtunut Lexan osalta äärimmäisen nopeasti, sillä ensi viikon lomamatka tarkoitti, että hän olisi jälleen yhden viikon poissa yliopistolta. Ottaakseen kiinni edes hieman poissaolojaan, Lexa oli lähtenyt suoraan aamupäivän luentojen päätteeksi yhdessä kurssikaverinsa Bobbin kanssa nuoremman naisen kotiin. He olivat viettäneet koko päivän koulutöiden parissa, heitellen ideoita puolin ja toisin parityötä varten, jonka palautuspäivä olisi kovin nopeasti hänen lomamatkansa jälkeen. Vasta, kun kello oli jo lyönyt iltakuutta, olivat he tyytyväisiä sen hetkiseen tilanteeseen. Sen myötä Lexa oli lähettänyt viestin Emilylle pyytäen kyytiä Hexhamista kotiin, sillä hänen autonsa oli edelleen kotikadun varrella.
Emilyn saapumista odotellessa Lexa oli leikkinyt hänestä kerrassaan hilpeän papukaijan kanssa, joka oli oppinut hetkessä hänen nimensä. Smokey osasi myös paljon muuta, mitä oli ilolla esitellyt omistajansa suureksi häpeäksi, mutta Lexa oli vain nauranut kiroilevalle linnulle.
"Ally, avaa portti", Bobbi ohjeisti kodin virtuaaliavustajaa, jotta Emily voisi ajaa automatisoiduista takorautaporteista suoraan lehtipuiden muodostama kujaa pitkin modernin talon eteen. Lexa suunnisti hyvillä mielin valtavan talon halki takaisin pääoville, jotta voisi laskea Emilyn sisään, samalla kun Bobbi koetti saada houkuteltua lentävän kiusanhengen valtavaan häkkiinsä.
"Hei rakas", Lexa tervehti naisystäväänsä hymyillen.

Emily oli suorittanut tallilla päivänsä kuuteen mennessä, jotta saattoi toteuttaa Lexan pyynnön kyydistä matkalla. Naisella oli softshell-takki ja Tryonin lippis päässään, yhdessä mustien ratsastushousujen kanssa. Suoraan tallilta, ei niin freesinä. 
"Hei rakas." Emily totesi nauraen, suukottaen naisen poskea. 
"Löysit sitten heti tällainen vaatimattoman opiskelupaikan?" Emily puuskahti.

Lexa hymyili tyytyväisenä ja napautti sormillaan lippiksen lippaa, kun Emily alkoi nenäkkääksi hänen opiskelupaikastaan.
"Bobbin täytyi tulla kuitenkin kotiin yliopistolta, joten pääsimme nopeammin töihin näin", nainen vastasi huvittuneena. "Tule tapaamaan hänet", hän kannusti hymyillen ja tarttui Emilyn käteen johdattaakseen naisen sisään valoisaan ja korkeaan aulaan.
"Bobbi?" Lexa huhuili. "Tule sanomaan hei Millielle!"
"Hetki pieni!" Bobbin ääni kantautui yläkerrasta, ja sitä seurasi kuuluva vittuperkele.
"Tuo viimeinen lisäys oli papukaija, Smokey", Lexa naurahti Emilylle. Oli suoranainen ihme, että he olivat saaneet yhtään mitään aikaiseksi, kun hän oli päässyt ihastelemaan lintua.

Emily nyrpisti nenäänsä ja vilkaisi ympärilleen. 
"Jeesus, luulin ettei tällaisia paikkoja ole..." Hän mutisi ja seurasi Lexaa peremmälle. 
"Tuonko lantaa lattioille?" Hän kysyi kuivasti ja kurtisti kulmiaan. 
"Miten sinä olet siinä jos täällä on kiroileva lintu?"

"Bobbi rakennutti tämän ihan itse", Lexa osasi kertoa. Sen verran he olivat ehtineet talosta puhumaan lyhyen esittelykierroksen aikana. "Höpö höpö. Sinä loistat kilpaa auringon kanssa", nainen hymyili leveästi naisystävälleen, josta oli niin tavattoman ylpeä monestakin syystä.
"Meillä oli jo leikkihetki Smokeyn kanssa, kun odotimme sinua. Luulen, että taisin opettaa sille jo vahingossa uuden sanan", hän naurahti pienesti. Yläkerrasta kuului kovin palohälytyksen kaltaista ulinaa, kirous - tällä kertaa tosin ihmissuusta - ja lopulta harmaapapukaija lensi omistajansa edellä alas kiviportaita.
"Pahoitteluni, Smokey ei millään suostunut jäämään häkkiinsä", Bobbi huokaisi laskeutuessaan portaita paljain jaloin kellohelmaisessa, hempeän vaaleanpunaisessa kukkamekossa. Smokey lensi ympyrää avoimessa aulassa, mutta ainakin lintu oli nyt hiljaa, kun ei ollut jäänyt telkien taakse.
"Ei se mitään, Smokey on ihana", Lexa vakuutti hymyillen. Emilykään ei pelännyt lintuja, joten väliäkö sillä, että papukaija oli tunkenut mukaan. "Millie, tässä on tosiaan Bobbi, kurssikaverini. Bobbi, tämä on-"
"Kyllä minä tiedän, kuka hän on", Bobbi naurahti ojentaen reippaasti kättään nyt, kun oli päässyt alas portaat. "Bobbi Hollingsworth. Olisit sanonut, että asut Emily Randallin kanssa. Onnittelut muuten mitalistasi", nainen puhui vuoroin Emilylle ja Lexalle hymy hempeällä huulipunalla punatuille huulilleen kohonneena.

Kuullessaan vieraan äänen Emily veti lippistään pois päästään, ja kiepautti sen ranteeseensa takaraivolla olevan säädön reiän kohdalta. 
"Em-- tiedät?" Nainen ei tosiaan olettanut tulevana tunnistetuksi. Siniset silmät kävivät läpi naista, koettaen keksiä pitäisikö tuo tietää. 
"... kiitos." Ehkä hän ei kuulostaisi leuhkalta ja kysyisi että kummasta.

"Vaikea olla tietämättä, kun tulit kotimantereelle ja veit kaikki mitalit", Bobbi hymähti huvittuneena kätellen reippaasti kilparatsastajan, jonka uraa oli saanut seurata vuosia. He olivat olleet tänäkin vuonna useamman kerran samoissa kilpailuissa, mutta olisihan se pitänyt arvata, että he tapaisivat vasta yhteisen tuttavan kautta.
"En osannut yhdistää sinua Lexan puheisiin, kun hän puhuu aina vain Milliestä. Istukaa nyt ihmeessä alas teelle, vai olisiko shamppanja sopivampaa näin alkuviikon saavutusten hengessä?"

Amerikkalainen? Ei, aksentti oli vääränlainen hänen mielestään. Voi helvetti. 
"Millie on lempinimeni, jota tosin usein vain Lexa vaivautuu käyttämään." Nainen naurahti, kulmat kevyellä kurtulla. 
"Olen autolla, joten se tuskin olisi sopivaa, tee.." Hän ei keksinyt tekosyytä. 
"Miksi ei."

"Hienoa", Bobbi nyökkäsi lähtien johdattamaan pariskuntaa takaisin puoliympyrän muotoiselle sohvalle, jolla he olivat aiemmin istuneet Lexan kanssa. Vaaleansävyisestä huoneesta oli kaksi valtavaa, lasista ovea, joista oli kulku terassille, ja näki suoraan hoidetulle takapihalle. Hoidettu puutarha rajautui matalan kivimuuriin, jonka takana oli suuret, vehreät tarhat, joissa laidunsi tälläkin hetkellä useampi hevonen.
"Istukaa alas, olkaa hyvä. Ally, ole kiltti ja pyydä Auclairia keittämään teetä ja tuomaan tarjottavaa kolmelle", Bobbi puhui tyhjään ilmaan. Lexa säpsähti, kun vain etäisesti robottimaiselta kuulostava ääni vastasi takan päällä olevasta pienestä kaiuttimesta vahvistuksen. Hän ei tottuisi tuohon koskaan. Smokey laskeutui sohvan selkänojalle ja hyppi uteliaana sitä pitkin lähemmäs Emilyä.

Emily vilkaisi ympärilleen kuin olisi ollut varma siitä että talossa oli kummitus. Mitä helvetin helvettiä täällä tapahtui?! Hän vilkaisi housujaan. 
"Hauatko todella nämä housut sohvallesi?" Nainen naurahti. Vähän hiekkaan, Copperin kuolaa... Sellaista pientä." Hän vilkaisi papukaijaa vienosti epäillen. 
"... hei?"

"Nämä ovat nähneet pahempaa", Bobbi lupasi naurahtaen. "Se on aitoa nahkaa, joten tahroja on turha pelätä." Hänkin oli useaan otteeseen istahtanut alas suoraan tallilta palattuaan, eikä siivooja ollut vielä kohdannut tahraa, josta ei pääsisi eroon.
"Hei", Smokey vastasi hyppien lähemmäs. "Smokey."
"No nyt sinä vain leuhkit", Bobbi hymähti linnulle, jonka vastaus oli erittäin vakuuttava ilkeä nauru. "Se on oikeasti todella kiltti. Ei noki, korkeintaan puskee päällään kuin kissa ja roikkuu olalla suostumatta lähtemään. Ja huutelee silloin tällöin rumia sanoja."

Emily kohotti kulmaansa linnulle. Omituinen eläin. Pitäisikö sille puhua? 
"Millie." Ei hän voinut vastustaa kiusaustakaan. Outo otus, kuten omistajansa ja koko asunto. 
"Tuota, olitko siis Tryonissa?" Ei, hän ei vain ollut saanut naista mieleensä.

Smokey näytti hetken pohtivan asiaa pää kallellaan, ennen kuin toisti sanan takaisin Emilylle kovin hienona imitaationa Emilyn äänestä.
"Tule tänne urpo", Bobbi kutsui lintua, joka hyppi vihellellen sohvan selkänojaa niin kauan, että pääsi omistajansa syliin. "Olin. Kanadan väreissä mustalla ratsulla."
"Hän oli myös Burghleyssä, rakas", Lexa lisäsi. "Ginan vanhalla hevosella." Hän muisti Bexin kertoneen, miten ratsastajat olivat seuranneet ensimmäisenä maastoradalla ollutta ratsukkoa tarkasti näytöltä.

Emily naurahti linnulle. Ovela tapaus. Hän kurtisti kulmiaan ja sitten ymmärrys nousi kasvoille. 
"Ai sinä olet Barbi--" Nainen sulki sitten suunsa. Naisella oli kasa epäimartelevia lempinimiä. 
"Nyt muistankin." Hän totesi kovin jäykästi, mikä ei vastannut mielikuvaa jona nauravaiset haastattelut naisesta loivat.

Bobbin ilmekään ei värähtänyt, vaikka hän tiesi hyvin, mitä lempinimeä Emily oli ollut käyttämässä. Hänen veljensä oli aloittanut sen jo lapsuudessa, ja siitä huolimatta, miten hän kilpaili Bobbin eikä suinkaan Barbaran alla, lempinimi oli ja pysyi.
"Hienoa", Bobbi vastasi hillitysti nyökäten. Lexa vilkaisi kummissaan Emilyä ja laski kätensä naisen harteille ihmetellessään, mistä moinen jäykkyys oli Emilyyn ilmestynyt.
"Tulemme varmasti kohtaamaan kilpailuissa nyt useamminkin, kun muutin tänne. Vaikka onhan tässä tullut jo vuosia lennätettyä hevosia suuriin kilpailuihin tälle puolen Atlanttia", Bobbi naurahti pehmeästi.

Emily räpäytti silmiään. Mahtavaa. Rahalla ratsastava lellipentu oli muuttanut Englantiin. Ai että. 
"Mmm, onhan siinä puolensa asua Englannissa."

"Odotan innolla", Bobbi vastasi nyökäten. Pieni kilahdus sai naisen suoristautumaan sohvalla. "Niin, Ally?"
"Auclair pyysi kertoa, että tarjoiltavat ovat valmiina. Hän tuo ne nyt, mikäli sinulla ei ole muita ohjeita?" Naisääninen virtuaaliavustaja välitti viestin kokin keittiöstä.
"Ei tietenkään, kiitos Ally", Bobbi kiitti, vaikka eipä mikään sääntö maailmassa pakottanut tekemään moista, kun tekoälylle puhui. Lexan kummastunut ilme sai naisen naurahtamaan. Selvästi selitys Allysta oli mennyt ensimmäisellä kerralla suuresti naisen ohi, kun Smokey oli valinnut juuri sen hetken lentää näkyviin.
"Ally on virtuaaliavustaja. Tekoäly. Aktivoituu nimensä sanomisen myötä ja kykenee melkein mihin tahansa. Vähän kuin Amazonin Echo ja Alexa, paitsi että paljon pidemmälle kehitetty", Bobbi selitti. "Ajatelkaa sitä tietokoneena, jota vain ohjataan hiiren ja näppäimistön sijaan äänellä." Sen sijaan olohuoneeseen saapuva kokki oli ihan oikea mies, joka puhui vahvalla ranskalaisaksentilla englantia, kun asetteli teekupit sekä suolaiset ja makeat tarjoiltavat pöydälle naisten eteen.
"Kiitos Auclair", Bobbi kiitti miestä, joka hyvästeli heidät hymyllä palaten takaisin keittiöönsä. "Olkaa hyvä ja syökää mitä mieli tekee. Auclairin teeleivät ovat erityisen herkullisia, jos minun mielipidettäni kysytään."

Emily räpäytti silmiään ja näytti uudelleen siltä että näki aaveen. Jos naisen silmät olivat suurina, ne olivat valtavat. Poikkeuksetta. 
"... Uh... Sepä... erilaista." Tekoäly? Kotona, oikeasti? Hyvä jumala missä hän oli?" 
"Pidät näemmä hevosesi kotona?" Vaikka nainen olisi hyötynyt Rosingsin henkilökunnasta todella paljon, jos häneltä kysyttiin. Oma kokki? Jestas. 

Oma kokki, personal trainer, siivooja ja puutarhuri, tallin henkilökunnasta puhumattakaan, mutta mitäpä pienistä.
"Kyllä", Bobbi vahvisti katsoen lähes koko seinän mittaisista lasiovista takapihan takana siintäviä tarhoja kohden. "Helpompaa ja mukavampaa kaikille. En pidä kiireisistä talleista, enkä usko suurten tallien olevan hevosillekaan hyödyksi jatkuvan hälinän myötä. En ole myöskään nähnyt vielä tallia, joka tarjoaisi minulle kaiken, mitä kaipaan treeniympäristönä. Sitä paitsi, näin pystyn sovittamaan kaiken omien aikataulujeni mukaan." Hän saattoi ratsastaa mihin aikaan tahtoi, eikä joutunut koskaan pohtimaan, oliko kentällä tilaa sillä hetkellä.
"Käyn kyllä paljon valmennuksissa muillakin talleilla, joten sinänsä Rosings Parkin läheisyys on lottovoitto." Mutta ei, hänen hevosensa eivät koskaan asuisi niin valtavalla tallilla, jos se vain hänestä olisi kiinni.

Emily hillitsi nenän nyrpistyksensä. 
"Artemis Cavanaugh on kuulemma loistava valmentaja." Mitä siitä jos vähän työntäisi kandalaista suden suuhun? Pikkiriikkisen vain. Ja mitähän tuo kaipasi treeniympäristöltään? Ei se ainakaan tuloksissa... hän oli liian julma. 
"Vaikutit yllättyneeltä minut nähdessäsi. Eikö Lexa muka näyttänyt ainuttakaan hevoskuvaa tai hölissyt työstäni?"

"Kiitos, painan nimen mieleeni", Bobbi nyökkäsi jälleen kaikessa rauhassa ja kurotti ottamaan yhden lämpimistä teeleivistä käteensä. Hän antoi siitä pienen palan Smokeyn syötäväksi, ennen kuin taittoi suupalan itselleen.
"Ei", Bobbi vastasi pienen naurahduksen kera. "Hän vain puhui siitä, kuinka sinäkin ratsastat kenttää, mutta jätti mainitsematta viimeaikaiset tuloksesi. Totta puhuen odotin nimesi perusteella keski-iän kriisissä hevosen hankkinutta tätiratsastajaa, joka käy silloin tällöin lähistön harjoitteluluokissa hyppäämässä puolimetristen tukkien yli. Tämä oli mieluinen yllätys." Lexa tukahdutti naurunsa vain vaivoin.

Emily kohotti kulmaansa. Keski-iän kriisinen täti... 
"Lexa, sinulla on virallinen kielto puhua minusta Millienä vieraille." Nainen naurahti ja pudisteli päätään. 
"Lähden Australiaan hyppimään vähän isompia tukkeja."

"Minä voin yrittää, mutta en lupaa yhtään mitään", Lexa vastasi naurahtaen. Hän tuskin edes osaisi puhua naisystävästään Emilynä, vaikka miten yrittäisi.
"Onnea matkaan. Se onkin ainoa neljän tähden kilpailu, jossa minä en ole käynyt. Karanteeni ei ole koskaan tuntunut sen arvoiselta, mutta kerro toki kokemuksistasi kilpailujen jälkeen. Ehkä ensi vuonna sitä voisi harkita", Bobbi pohti ääneen. Hänellä oli hevosia, joilla startata suuria luokkia, joten miksi ei.

"Ainoita kilpailuja joissa meiltä on tulos saavuttamatta." Emily totesi hymyillen pehmeästi. Ehkä sen olisi voinut ottaa... ylpeilynä. 
"Niin karanteeni tuntuu olevan vaivan arvoinen."

"Säästän tuomioni siihen, kun voit kertoa, millaista se oikeasti oli, ja kuinka pahasti hevosten kunto kärsi sen aikana", Bobbi totesi huvittuneena. Kolmen päivän karanteeni ulkomailta Yhdysvaltoihin lentäessä oli ihan siedettävää, mutta viikkotolkulla jumissa vailla mahdollisuutta maastoilla vapaasti kuulosti vaaralliselta ennen kilpailuja, jotka perustuivat pitkälti hevosen huippukuntoon ja kestävyyteen.
"Olen ilolla väärässä tässä kohtaa."

"Se on vain henkilökuntakysymys." Emily napautti takaisin. Zoe pitäisi hevosen terässä vaikka päällään seisten. 

"Ja sinulla on ehdottomasti hyvä tiimi takanasi", Bobbi totesi. "Kimojen pitäminen puhtaana ei ole lainkaan niin helppoa kuin sitä kuvittelisi."

"Paras." Emily totesi varmana. Vaatimattomasti paras. 
"Zoe ja Larissa ovat ehdottomat huiput." 

"Hyvä siis, että sinulla on heidät", nainen nyökkäsi. "En tosin voinut olla kuulematta puhetta tallin puolella Tryonissa, ettei Zoe Winter ole tyytyväinen työhönsä. Kai se on eri Zoe kuin sinun hoitajasi", Bobbi kohautti pienesti harteitaan. Ei ollut. Nainen, joka oli hoitanut Paddy Blueta ruunan vielä kilpaillessa entisen ratsastajansa kanssa, oli jäänyt hänen mieleensä. Oikeastaan hänen päänsä tuntui olevan täynnä turhaa nippelitietoa kenttäratsastuksen väkijoukoista, mutta väliäkö sillä.
"Onko sinulla koiria, Bobbi?" Lexa kysyi katseen osuessa sivummalla olevaan maalaukseen hopeisesta afgaanista. Hänestä alkoi tuntua, että kahden kilparatsastajan välinen keskustelu oli lipumassa enemmän vihamielisen kilpailun kuin hyvähenkisen naljailun puolelle, joten paras vaihtaa aihetta.
"On, kaksi afgaania", blondi vahvisti nyökäten. "Soraya ja Khaled. Ne eivät tosin pidä vieraista, joten viihtyvät paremmin yläkerrassa, kun täällä on muita."
"Millielläkin on koira", Lexa sanoi koettaen kannustaa Emilyä puhumaan Merrystä. Hieman vähemmän tulenarka aihe kuin kilpailut, tai niin hän ainakin toivoi.

"On ja tiedän että hän on, mutta nautin tästä kun tätä kestää." Emily totesi hymyillen. 
"Zoe on myös ystäväni ja toivon että hän keksii mieluisaa tekemistä." Hän vilkaisi Lexaa kun tuo otti puheeksi Merryn puheeksi. 
"Mmm, rasavilli alle vuosikas bordercollie." 

Vai oli se niin yleistä tietoa, että se oli kantautunut Emilynkin korviin, ja silti nainen suhtautui niin luottavaisesti ulkomaanmatkaansa. Jos hänen hevosenhoitajansa, jonka tehtävänä olisi matkustaa hevosten kanssa maailman toiselle laidalle, ilmaisisi tyytymättömyyden merkkejä, hän pyrkisi ratkomaan tilanteen heti. Eihän siitä tulisi mitään, että hoitaja ilmoittaisi päivää ennen koneen lähtöä, ettei matka enää kiinnostanutkaan.
"Rasavilli on kyllä jotakin, mitä minun koirani eivät ole koskaan olleet", Bobbi hymähti huvittuneena. "Ehkä ihan hyvä niin, sillä tämä yksi siivekäs on jo riittävä riesa."

Emily tiesi että Zoe ei tekisi sellaista, se ei kuuluisi hoitajan tyyliin. 
"Mmm, Merry ei ole aina se penaalin terävin kynä." Tietenkin Bobbin koirat olivat herranterttuja, jestas. Naisen täydellisyys ärsytti.

"Älä nyt, Merry on nerokas omalla aavistuksen vinksahtaneella tavallaan", Lexa puolusti koiraa, joka oli voittanut hänet puolelleen ensimmäisellä hännänheilautuksella. Hän puolustaisi Merryn kunniaa kuolemaansa saakka.
"En nyt välttämättä kuvailisi Khalediakaan koirakunnan Einsteiniksi", Bobbi naurahti, "mutta se on niin komea poika että saa yksinkertaisuutensa anteeksi. Smokey tosin rakastaa kiusata koiraparkaa."

Emily vilkaisi papukaijaa. Hän ei jostakin syystä epäillyt sitä. Hän vilkaisi kelloa. Harmi että Peyton oli mennyt heille Merryn seuraksi koulun jälkeen, joten koiraa ei voisi käyttää tekosyynä karkaamiselle. 
"Eikai kukaan kuvailisi koiraansa niin."

"Ehkä ei", Bobbi myönsi. Sorayakaan ei ollut nerokas keksijä, mutta vanhemmalla nartulla oli kovin keisarinnan asenne elämäänsä. "Smokey sen sijaan on liiankin älykäs omaksi hyväkseen. Se on asunut täällä kaksi viikkoa ja osaa jo viihdyttää itseään kommunikoimalla Allyn kanssa."

"Noh, mikäs siinä. Onpahan tekemistä linnulle." Kuka hitto halusi edes asua tekoälyn kanssa? Luoja! Barbie oli maineensa veroinen. 

"Smokeyllä on käytännössä kokonainen huone täynnä leluja ja tekemistä, mutta se on niin sosiaalinen, että tahtoo vain olla ihmisten kanssa. Kaipa tekoäly on lähimpänä sitä", Bobbi hymähti huvittuneena. Lintu viihdytti itseään mitä kummallisemmilla tavoilla, jos sille ei tarjonnut huomiota ja tekemistä muutoin. Nyt, kun eläin sai olla heidän kanssaan, se oli oikein tyytyväisenä hänen sylissään eikä aiheuttanut turhaa meteliä.
"Lexa ei vielä kertonutkaan, että miten te tapasitte", nainen ohjasi keskustelua pois hänen hölmöstä papukaijastaan. "Hevospiireissä kaikki tuntuvat vain tapailevan muita ratsastajia, hoitajia, eläinlääkäreitä tai kengittäjiä."

Emily räpäytti silmiään. Miten he olivat tavanneet?
"Lexa oli töissä Rosingsin kahvilassa ja jätin numeroni." Niinhän se oli mennyt, jos jätti muun mutkistavan pois.

"Ah", Bobbi nyökkäsi hillitysti, joskin käänsi huomionsa Lexaan. "Ymmärsin, että olet töissä ravintolassa?"
"Olen vasta aloittamassa siellä", nainen tarkensi hymyn kera. "Mutta juurikin tallilla tapasin Millien." Hän tulisi aina muistelemaan Rosings Parkin Loungea lämmöllä ihan vain siitä syystä, miten se oli tarjonnut mahdollisuuden tavata Emily.
"Kuinka herttaista, että löysitte toisenne töistä", Bobbi totesi hymy hempeillä huulillaan.

Emily kohautti kevyesti olkiaan. 
"Löysin sen ainoan ihmisen tallilla joka ei tiedä mitään hevosista." Nainen totesi hymyillen. 
"Mutta nyt hän on kovin uskollinen fani."

Se sai Bobbin naurahtamaan.
"Saavutus kai sekin", nainen myönsi huvittuneena. Tallilla ei ikinä ollut kovin montaa ihmistä, jotka eivät tienneet mitään hevosista. Kummasti moinen ympäristö ei erityisemmin vetänyt puoleensa ei-hevosihmisiä.
"Se on hyvä", Bobbi nyökkäsi. "Faneja ei koskaan voi olla liikaa."

Emily naurahti pehmeästi. Hän sai niitä toki muutenkin, mutta Lexa oli erityinen. 
"En voi sanoa edes tietäväni. Puhelimeni huutaa kokoajan kun tämä avasi minulle Instagramin."

"Lexa!" Bobbi naurahti päätään pudistaen. "Ei ilmoituksia kuulu jättää päälle muilta kuin niiltä henkilöiltä, joita seuraa takaisin." Lexa irvisti hieman pahoitellen. Hän oli saattanut kaiken innon keskellä unohtaa valita moisen vaihtoehdon, vaikka hänen omakin instagraminsa oli tarkasti moisen asetuksen takaa johdettu.
"Minä en ehtisi muuta tekemäänkään kuin käymään ilmoituksia läpi, jos ne tulisivat puhelimelle", Bobbi pudisti päätään. "Ei siihen ole kenelläkään aikaa. Ja sitten sinne kaikkien fanien huudon sekaan hukkuu ne oikeasti ystävien jättämät kommentit."

Emily kurtisti kulmiaan. 
”Niin no minä en käytä sitä henkilökohtaisesti joten juuri faneja varten se on. Lexa tosin hoitaa päivittämisen, samoin Facebookini nykyään.” 

"Voi, ei minullakaan ole aikaa kuin vilkaista sitä kenties kerran päivässä", Bobbi naurahti. "Vuoropäivinä se, twitter, facebook ja youtube. Tosin sometiimini on äärimmäisen lahjakas poimimaan parhaat kommentit minulle joka tapauksessa, joten en ole varma, miksi edes vaivaudun tekemään muuta kuin lukemaan heidän yhteenvetonsa." Ei, hän ei ollut itse sometiliensä sisällön takana, vaan senkin hoiti palkattu tiimi.

Emily ei ehtinyt estää silmien pyöräytystä joka sitä seurasi. 
”Niinpä tietenkin.” Olipa hän tänään piikikäs. Kaukana siitä hymyilevästä ja nauravasta naisesta.

"Anteeksi?" Bobbi kysyi kohteliaasti, vaikka sinisten silmien takaa saattoikin lukea aavistuksen ärtymystä. Kuka Emily kuvitteli olevansa, kun tuli piikittelemään häntä hänen omaan kotiinsa? Hän ei ollut tehnyt mitään ansaitakseen moisen tylyyden kilparatsastajalta.

Mitä nyt nojasi rahoihinsa naurettavalla tavalla. Emily nielaisi ja vilkaisi kelloa. 
”Pitäisikö meidän mennä?” Ehkä se olisi parempi. Vaikka paras olisi ollut puhua asia nyt, se oli nähty siitä miten hän oli räjähtänyt Bexille.

Lexa ei ollut ihan varma, mitä oli tapahtunut, mutta koki parhaaksi nyökätä Emilylle.
"Ehkä se on paras. Merrykin odottaa jo varmasti kotiin, eikä Peyton voi olla koiravahtina ikuisuutta." Jodien mielestä ainakaan, vaikka teinityttö olisi varmasti jäänyt mielellään yöksikin heidän sohvalleen. "Nähdään heti kun palaan lomalta, okei? Teen oman osuuteni projektista, älä huoli", Lexa vielä sanoi Bobbille, joka nyökkäsi ja nousi jalkeille saattaakseen naiset etuovelle. Smokey matkusti tyytyväisenä omistajansa olalla.
"Hei hei! Aja varovasti!" Lintu toivotti, joskin vaikutelman pilasi se, miten toivotuksia seurasi heti perään pahaenteinen nauru.
"Mitä Smokey sanoi, mutta ilman naurua", Bobbi totesi hymyillen, joskin se oli aavistuksen jäykkä hymy varsinkin Emilyn kohdalla.

Emily ei kehdannut varsinaisesti katsoa Bobbia enää. Ei hän ollut tarkoittanut ilmi tuoda sitä mitä ajatteli. Hän heilautti kättään naiselle ja istui autoonsa, vetäen syvään henkeä.

Lexa istui auton kyytiin ja vilkaisi Emilyä kummastuneena. Ei ollut naisen tapaista olla niin teräväsanainen yhtään kenenkään seurassa.
"Rankka päivä tallilla?" Hän kysyi myötätuntoisena ja sipaisi kädellään Emilyn reittä, vaikka aikoikin antaa naiselle ajorauhan.

”Ei, miten niin?” Hevoset olivat olleet mitä parhaimmalla päällä tänään ja Tico palautui hitaasti mutta varmasti Tryonista. 

”Ajattelin vain”, Lexa totesi vilkuillen Emilyä varoen. ”Olit aika ilkeä Bobbille”, hän sanoi hiljaa.

”... minun ei pitänyt.” Hän totesi hiljaa kun ajoi auton kohti isompaa tietä. 
”Hän vain... hänellä on maineensa ja hän lunasti ne.”

Ainakin Emily tiedosti siis itse, ettei ollut ollut ystävällisimmästä päästä tapaamisella.
”Mistä lähtien sinä olet kuunnellut puheita muista ja mennyt sillä asenteella eteenpäin?” Lexa kysyi yllättyneenä. Emily oli antanut Larissallekin töitä kuuntelematta, mitä tytön entinen pomo oli hoitajasta sanonut.

”Minua ärsyttää!” Emily mätkäisi kämmenillään rattia. 
”Hänellä on asioita joista moni vain haaveilee, mutta ei tosiaan tarpeeksi taitoa!” Liittymän jälkeen Seatin moottori nykäisi ja sammui. Eikä käynnistynyt.
”Eieieieiei et voi tehdä näin, eieieiii...”

Lexa ei tiennyt, mitä sanoa siihen. Olihan Bobbi etuoikeutettu rikkaiden, menestyvien vanhempiensa myötä, mutta mistä lähtien se oli ollut syy inhota ketään näin pohjattomasti?
”Miten se on sinulta pois, mitä hänellä on?” Lexa räpäytti hämmentyneenä silmiään. ”Rauhoitu rakas, ei auto huutamalla käynnisty.”

”Minä olen tehnyt helvetisti töitä saadakseni saman. Siksi. Siksi minua ärsyttää että taidoton porvari—” Seat vain inahti surullisesti. 
”Kenet soitetaan pelastamaan?”

”Mutta eihän se tee sinun työstäsi yhtään vähempiarvoista?” Lexa koetti ymmärtää Emilyä, mutta hän ei vain saanut kiinni naisen järjenjuoksusta.
”Voin koittaa Jodieta, mutta en tiedä voiko hän lähteä minnekään.” Jos Aaron ei olisi kotona, ystävä ei pääsisi tulemaan avuksi.

”Se on ärsyttävää!” Lauriella oli tänään menoa, Bex ei saanut vieläkään ajaa. 
”Voi helvetti!” Hän kumautti päänsä rattiin.” 
”Se vain... antaa ylimielisen kuvan.”

”Vedä syvään henkeä”, Lexa toisti. ”Minä soitan sillä aikaa Jodielle.”

”Soita.” Emily mutisi ja veti henkeä. Saatanan kosla. 

Jodie lupasi lähettää Aaronin hetimmiten, kunhan mies vain pääsisi suihkusta.
”Aaron tulee, mutta siinä menee hetki”, Lexa totesi sulkiessaan puhelun. ”Hän vilkaisee samalla autoa kun niistä tykkää niin kovin. Jos vaikka osaisi arvata, mistä on kyse.”

Emily puuskahti ja lepuutti päätään rattia vasten. 
”Vittu että olen kamala narttu.”

"Et ole, rakas", Lexa vastasi kohottaen kätensä hieromaan Emilyn yläselkää. "Sinulla on vain ollut todella kiireinen kuukausi. Vähemmästäkin tulee kerättyä stressiä ja jännitystä. Nyt pääset lomalle rentoutumaan ja lataamaan akkujasi, ja palaat uutena ihmisenä takaisin kotiin."

”.... en saisi kiukutella ystävällesi näin.” Emily mutisi ja kopsautti otsansa uudelleen rattiin. 
”Narttu.”

"Et niin, mutta ei se sinusta narttua tee", Lexa vastasi koettaen houkutella naista kääntymään hänen puoleensa. "Kaikki on ihan hyvin. Ei sinun tarvitse pitää Bobbista, mutta arvostaisin sitä, jos tulisitte toimeen. Meidän täytyy tehdä paljon töitä hänen kanssaan lukuvuoden aikana, ja totuuden nimissä pitäisin mieluummin hänet parinani kuin yhden niistä keski-ikäisistä uraa vaihtavista miehistä, joita luokkamme on muuten täynnä."

Emily veti syvään henkeä. 
”... joo.” Ei hän voisi käyttäytyä näin. 
”Pyydä hänet meille tai jotain. Lupaan käyttäytyä.”

"Ei tarvitse", nainen vakuutti. "Voin hyvin mennä hänen luokseen loman jälkeen." Sitä ennen ei tarvinnut, luojan kiitos, sillä he olivat tänään saaneet projektityön hyvään alkuun, vaikka Smokey olikin tarjonnut hienon harhautuksen heti aluksi.

Emily vilkaisi naisystäväänsä. 
”... en saisi käyttäytyä ammattinikaan puolesta näin.”

"Ei sinulla ole mitään pelättävää Bobbilta", Lexa vastasi pehmeästi. Ei hän voinut väittää tuntevansa naista niin hyvin vain muutaman koulupäivän perusteella, mutta hän uskoi ensivaikutelmaan hyvin pitkälti, eikä Bobbi ollut saanut hälytyskelloja soimaan hänen päässään. Ja naisella oli hyvätapainen lintu. Ihminen, joka kohteli eläimiä hyvin, ei voinut olla täysin läpimätä.
"Et tehnyt mitään peruuttamatonta. Olit vain vähän töykeä, siinä kaikki."

”En saisi olla töykeä. Edustan aina vähintään itseäni ammattilaisena. Hitto. Hitto olen kelvoton lehmä!” Nainen älähti ja tunsi miten happi ei tahtonut kulkea. Ehkä nainen tosiaan oli loman tarpeessa.

Se riitti. Lexa nousi autosta ja kiersi Emilyn ovelle. Hän aukaisi sen ja ojensi käsiään auttaakseen naisen ulos autosta. Sen jälkeen oli hyvä nostaa Emily konepellin päälle istumaan ja asettua naisen jalkojen väliin, käsi leualle kohotettuna.
"Rakas, hengitä syvään. Sinä et ole tehnyt mitään, mistä olla näin tolaltasi."

Hengitys vain takertui matkalle eikä kulkenut kumpaankaan suuntaan. Hän istui konepellillä aavistuksen säikähtäneenä ja pudisteli päätään. Oli hän tehnyt.

"Rakas, kuuntele minua. Keskity vain minuun okei?" Lexa pyysi pehmeällä äänellä. "Tunnetko käteni?" Hän kysyi silitellen Emilyn polvia molemmilla käsillään. "Keskity vain siihen. Kuuntele hengitystäni. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Samassa tahdissa minun kanssani. Hyvä kulta, juuri noin."

Emily nyökkäsi ja haki mallia Lexan hengityksestä. Tämä oli naurettavaa, mistä lähtien hän oli reagoinut johonkin näin? Hän todella tarvitsi lomaa. Hän nielaisi, hakien edelleen rytmiä hengitykselle.

"Hyvä rakas, hienosti", Lexa toisteli pehmeällä äänellä pitäen oman hengityksensä tasaisena ja kevyenä. "Keskity vain tähän. Millään muulla ei ole mitään merkitystä. Se on vain taustaääntä, jonka voit sulkea ulkopuolelle."

Tämä oli ihan naurettavaa. Ei hän ollut tällainen. Se ei ehkä ollut paras ajatus, ollessaan omiaan kiihdyttämään hengitystä. 

Ei, se ei suinkaan ollut hyvä ajatus. Lexa astui lähemmäs autoa ja ujutti kätensä Emilyn vyötärölle.
"Rakas, keskity vain hengitykseen, muistatko? Siihen miten keuhkot laajenevat ja painuvat kasaan. Ja siihen, että minä olen tässä. Olen aina tässä ja pidän sinusta kiinni."

Syke vain kiihtyi ja hengitys oli vaikeampaa. Hän kuolisi tähän. Kuolisi ihan varmasti. 

"Millie, rakas", Lexa koetti saada naisen keskittymään itseensä. Häntäkin itketti nähdä Emily tällaisena, näin hädissään syyttä suotta. Aika kokeilla jotain muuta, kun selvästi aiempi keino koettaa rauhoitella paniikkikohtauksen kourissa kamppailevaa naista ei ollut toiminut.
"Rakas, katso ympärillesi, ole kiltti. Kerro minulle viisi asiaa, mitä näet", hän vetosi hiljaa, silitellen peukaloillaan Emilyn kylkiä. Siitä oli niin kauan, kun hän oli viimeksi joutunut tekemään tätä kenellekään muulle kuin itselleen, että tunsi pakostakin hapuilevansa pimeässä.

Emily katsoi ympärilleen. 
”Tien kaide. Vihreä auto. Puita. Tie. Nopeusrajoitusmerkki.” Oli hankala puhua.

"Hyvä kulta, todella hyvä", Lexa kannusti pehmeästi. "Kerro minulle nyt neljä asiaa, mitä kuulet." Hän ei voinut kuin toivoa, että harjoitus auttaisi ankkuroimaan naisen tähän hetkeen ja räpiköimään irti paniikkikohtauksen kuristavasta otteesta.

Kuulet?
”Autojen moottori. Tuuli. Sinä.” Kun neljäs asia ei tahtonut tulla mieleen, alkoi ahdistaa enemmän. 
”... hiljaisuus.” Saattoihan senkin kuulla?

"Hienosti, hyvä rakas", Lexa sanoi pienesti nyökäten ja puristi hellästi Emilyn kylkiä. "Kolme asiaa, mitä tunnet, kulta. Pystyt siihen kyllä. Ei ole mitään kiirettä."

”Sinä.” Emily nielaisi ja siveli auton konepeltiä.
”Auto.” Mitä muuta? Mitä muuta hän tunsi? 
”Ahdistaa.” 

"Hyvä rakas", Lexa kehui silitellen peukaloillaan naisen kylkiä vaatteiden läpi. "Keskity nyt siihen, mitä haistat."

Mitä hän haistoi? Yksikö asia? Emily puristi kädet nyrkkiin. Hän nojautui lähemmäs, päättäen keskittyä Lexan tuoksuun. Se oli paras vaihtoehto.

Emilyn nojautuminen riitti vastaukseksi, eikä Lexa hetkeen tahtonut häiritä naista. Emily keskittyi tähän hetkeen, ja se riitti.
"Vielä jotakin, mitä maistat, rakas", hän kuitenkin sanoi hetken kuluttua koettaen olla antamatta Emilylle liikaa aikaa unohtua ajatuksiinsa.

Emily hipaisi kielellään huulta jonka oli purrut rikki. 
”Veri.”

"Kiitos kulta", Lexa sanoi puristaen jälleen kevyesti naisen vyötäröä. "Onko olosi yhtään parempi?" Hän kysyi varoen. Se tuntui aina yhtä vaaralliselta kysymykseltä, mutta hän ei tiennyt, miten muutenkaan enää auttaa.

Emily veti syvään henkeä ja hän nyökkäsi pehmeästi. Kai, ehkä. 
”Anteeksi...”

"Ei sinulla ole mitään anteeksipyydettävää", Lexa vastasi saman tien ja kohotti kätensä naisen poskelle. "Ei yhtään mitään. Kaikki on hyvin."

”... olen ihan sotku.” Ja tällaisena hän oli lähdössä Australiaan, ilman Lexaa auttamassa.

"Et ole", nainen pudisti päätään ja silitteli peukalollaan Emilyn kalpeaa poskea. "Et ole yhtään sotku. Se oli vain paniikkikohtaus. Jokainen saa niitä silloin tällöin."

”En ole ennen saanut.” Emily huomautti hiljaa. Ei ainakaan tällaisia, syyttä.

"Minä olen, monta kertaa", nainen vastasi kietoen kätensä Emilyn ympärille. "Ne menevät ohitse, vaikka siinä hetkessä minuuttikin tuntuu liian pitkältä ajalta. Toivotaan, ettei sinun tarvitse kokea sitä pitkään aikaan toistamiseen."

Emily vilkaisi naisystäväänsä ja unohtui tuon silmiin. 
”... miksi?”

"Mitä miksi?" Lexa kysyi pehmeästi haluamatta rikkoa katsekontaktia. Silmät olivat sielun peili, niinhän sitä aina sanottiin, joten ehkä hän pystyisi lohduttamaan Emilyä parhaiten näin. Olemalla läsnä ja naisen tukena.

Lexan silmiin oli helppo hukkua. Ne olivat kauniit. 
”Saat sellaisia.”

"Ei sille aina ole yhtä syytä", Lexa vastasi hiljaisella äänellä. "Joskus se on vain kaiken yhdistelmä. Liikaa stressiä, liikaa kiirettä, liikaa asioita tehtävänä, ja pieni epäonnistuminen sysää lumipallon liikkeelle. Joskus se oli ennen suurta tenttiä tai työhaastattelua, joskus sen jälkeen."

Se tavallaan lohdutti. Sille ei aina vain ollut syytä. 
”... se on normaalia?”

"Se on normaalia", Lexa vakuutti. "Voisit puhua siitä psykologisi kanssa. Hän osaisi varmasti opettaa sinulle muitakin tapoja pysyä pinnalla, kun paniikkikohtaus on viedä mennessään. Minä en tiedä kuin ne, mitkä ovat toimineet minulle."

Emily nyökkäsi. Psykologi. Luoja hän oli yksi sotku. 
”Olen kyllä yksi sekamelska.”

"Et ole", Lexa pudisti päätään ja veti Emilyä alas konepelliltä, jotta voisi halata naisen kunnolla rintaansa vasten. "Sinä olet vain kokenut paljon, etkä ole ehtinyt kunnolla hidastaa koko syyskuun aikana. Se vain sai sinut kiinni nyt. Nukut kunnon yöunet ja olet kuin uusi huomenna. Voimme pakata laukkumme lomaa varten."

Se oli totta. Koko syyskuu oli ollut isoja, vaativia kilpailuja ja painetta joukkueen menestyksestä. Ehkä se vain johtui siitä ja loma oli tervetulleempi kuin hän edes tajusi ajatellakaan. 
”Mmm. Ihanaa, loma...”

”Ihanaa nimenomaan”, Lexa vastasi pehmeästi hymyillen. Ajatus paratiisisaaresta ja ajasta, kun heidän ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään muuta kuin vain olla ja nauttia sai pakostakin hymyn huulille.
”Rakastan sinua”, Lexa lisäsi painaen kevyen suukon Emilyn hiusten sekaan.

Emily nielaisi ja kietoi kädet Lexan ympärille. 
"Minäkin sinua." Hän vilkaisi autoaan ja huokaisi. 
"...paska kosla."

”Se saadaan korjattua kuntoon lomamme aikana. Voit siihen asti ajaa minun autoani, tai siis Aaronin”, hän naurahti pienesti. Bemari ei ollut hänen, vaikka sitä miltä kantilta katsoisikaan.
”Ainakin se hajosi nyt eikä joskus aamulla kun olet itseksesi menossa tallille valmennuksiin.”

"No se. Ja Aaron tarvitsee omaansa." Nainen mutristi huultaan ja pudisteli päätään. 
"Ja varo vaan, haluan siten vielä hankkia oman bemarin."

”Aaron ei ehdi paljoa ajelemaan, vaikka miten yrittäisi”, Lexa naurahti pehmeästi. Senhän takia hänkin oli saanut käyttää autoa kuin omaansa.
”Okei, tuo on hyvä syy pitää sinut poissa ratista”, Lexa virnisti toispuoleisesti. ”Ei enempää bemareita. Minua katsotaan jo nyt kieroon.”

"Miksi?" Emily ei ymmärtänyt miksi Lexaa katsottaisiin kieroon.

”En kai näytä bemarikuskilta”, Lexa totesi harteitaan kohauttaen. ”Väliäkö sillä. Se on auto, jolla pääsee paikasta toiseen. Kaikki muu on vain turhaa hifistelyä.”

"Näytänkö minä sitten?" Hevoslippiksissä ja sitä rataa. 
"Mutta se voi silti olla hieno. Ihan samoin puhelin on vain soittamiseen."

”Näytät”, Lexa vastasi epäröimättä hetkeäkään. ”Sinä näytät aina sopivan minne tahansa. Ehdottomasti parhaiten minun halaukseeni, mutta”, hän naurahti. Kyllä Emilyn kelpasi bemariakin ajella. Vaikka sitten suoraan tallilta.
”Ei se ole yhtään sama asia”, Lexa puolusti tapaansa valita aina kovin kalliita iPhoneja. Tapaa, johon oli tullut särö kun hän oli ostanut käytetyn, vanhemman mallisen iPhonen aiemman hajottua. ”Puhelimella voi tehdä paljon muutakin. Jos ei aja kilpaa, niin autolla ei ole kuin yksi käyttötarkoitus.”

Ja Emily oli saattanut päättää että ostaisi naiselle voittorahoillaan joululahjaksi uuden. Hän oli sen edellisen hajottanutkin. 
"Mutta autossa voi joutua vietämään pitkään ja silloin mukavuuksia arvostaa, etenkin kuski."

”Autossa on monia mukavuuksia, joita ainakin tämä kuski arvostaa”, Lexa myötäili naurahtaen. Ne tosin olivat ominaisuuksia, joita myyntiesitteissä harvoin mainostettiin kovaan ääneen - tai ei ainakaan siinä tarkoituksessa, missä hän niitä käytti.
”Hei, tuo on Aaron”, nainen naurahti nähdessään tumman SUVn lähestyvän heitä. ”Saamme ainakin kyydin kotiin jos ei muuta.”
”Hei naiset”, mies tervehti noustessaan suuresta perheautosta. ”Jodie sanoi, että teillä oli epäonnea auton kanssa. Mitä tapahtui?”

Emily kohautti kevyesti olkiaan Aaronille. 
"Se vain.. sammui. Koitin käynnistää uudelleen ja se päästi vain surullisen pihahduksen."

”Voi ei”, Aaron vastasi vilkaisten pientä autoa kohden. ”Se voi hyvinkin olla ongelma bensansyötössä. Tai vain siinä, ettet ole käynyt tankilla hetkeen.”
”Aaron!” Lexa naurahti. ”Olet hyödytön automekaanikko. Jätä arvailu ja vie meidät kotiin.”

"Tankki on täynnä!" Emily puuskahti nyreästi ja veti kädet puuskaan. 
"Hinaus saa hakea sen korjaamolle. Tai romuttamolle." Emily mutisi ja pudisteli päätään.

”Korjaamon kautta tietenkin”, Aaron totesi naurahtaen ja viittoi naisia nousemaan SUVn kyytiin. Lexa kietoi kätensä Emilyn harteiden ympärille kun varmisti, että hänellä oli omaisuutensa mukana eikä mitään jäänyt autoon kaivattavaksi.
”Mennään kotiin, rakas”, Lexa sanoi pehmeästi ja halasi Emilyä kylkeään vasten. Kotona oli Merry, joka voisi hukuttaa Emilyn koiran kosteisiin suukkoihin, kun hän tekisi kunnon ruokaa tarjolle.

"No, ainakin saat Peytonin samalla kyytiisi." Emily mutisi ja pudisteli päätään. Hän oli niin nyreissään.

”Peytonin suureksi harmiksi”, Aaron totesi istahtaen ratin taakse. Lexa aukaisi takaoven ja auttoi Emilyn kyytiin ennen kuin itse kiipesi naisen vierelle. ”Olen saanut varmaan viisi viestiä, joissa hän kyselee voiko jäädä yöksi.”
”Hetkinen”, Lexa naurahti. ”Miksi sinä saat niitä viestejä, kun se on meidän sohvamme?”
”Koska te sanoisitte ei, ihan niin kuin Jodiekin. Peyton käy heikoimman lenkin kimppuun ensimmäisenä, ja vetoaisi sitten teihin sillä, miten sai jo luvan”, Aaron järkeili huvittuneena.

Emily pudisteli kevyesti päätään. Tietenkin, niinpä niin. Teinit. 
"Ovelaa Peytonilta." Mutta aivan liian läpinäkyvää, valitettavasti. 
"Harmi vain että aikuiset ovat fiksumpia."

”Pakko ollut oppia”, Aaron hymähti huvittuneena. ”Jodie ei antaisi minun ikinä kuulla siitä loppua, jos tulisin edelleen viedyksi kuin pässi narussa.”

"Ehkä ihan sallittua." Emily myönsi hymyillen. Hävetti oma käytös Bobbin luona. Hän oli vielä suositellut Artemista. Naisparka.

”No, Jodiella ei ole varaa sanoa kun on kerrankin elänyt pimennossa siitä, mitä omassa kodissa tapahtuu”, Lexa virnisti vinosti. Aaron suuntasi samanmoisen hymyn takaisin taustapeilin kautta. Peyton oli kiero teini, mutta hyvä luoja he tahtoisivat nähdä Jodien ilmeen, kun teinin keksintö paljastuisi Jodielle.

Emily vilkaisi kahta muuta kulmat kurtussa. 
"...Mitä te olette tehneet?"

”Peytonin idea”, Lexa puolustautui naurahtaen. Hän ei ollu tehnyt muuta kuin kannustanut tyttöä, kun teini oli lähestynyt häntä kysymyksineen.
”Peytonilla on pian synttärit”, Aaron vastasi naurahtaen. ”Hän aikoo pyytää Jodieta adoptoimaan itsensä ihan virallisesti.”

Emily kurtisti kulmiaan epäillen muiden touhuja tällä hetkellä. 
"... Sehän on... Suloista."

”Sitä minäkin sanoin”, Aaron naurahti edestä. Lexa virnisti vinosti.
”Ja minä sanoin, että Jodie itkee silmänsä puhki.”

”Noh! Et kai vain nauti siitä? Ilkimys.” Emily tuhautti nenäänsä. 

"Tietenkin nautin", Lexa naurahti taputtaen Emilyn reittä. "Jodie on aina tahtonut lapsen, ja nyt hän saa ihan virallisesti olla äiti. Sen jälkeen kun itkultaan pystyy alkaa käydä paperisotaa."

Emily kallisti kevyesti päätään. Ei hän voisi Aaronin kuullen kysyä miksi noilla ei ollut yhteisiä, vain sijaislapsia. Ei se ollut hänen asiansa. 

Se oli kysymys, jota Lexakin oli pohtinut vuosia, mutta nainen ei ollut koskaan kysynyt Jodielta, miksi tilanne oli sellainen.
"Jos en ole silloin teillä, tahdon Jodien reaktion videolle", Lexa vannotti Aaronia ties kuinka monetta kertaa. Se olisi varmasti mitä tunteellisin reaktio niin naiselta itseltään kuin teininkin osalta, joka oli aivan itse päättänyt tahtovansa tätä.
"Joko odotatte innolla lomaanne?" Aaron kysyi vilkaisten taustapeilin kautta naisia takapenkillä.

"Et tiedäkään." Emily totesi hymyillen. Unelmien kohde ja nyt hän jopa nauttisi seurastaan siellä. Täydellistä.

"Lexan puheista on saanut sen kuvan, että se on todellinen paratiisi", Aaron naurahti. "Jodiekin on jo kateellinen."

"Se on. Aivan täydellinen oma rauha." Emily ei voinut olla hymyilemättä. 
"Eikä mikään pakko tehdä mitään,"

"Se kuulostaa ihanalta lomalta. Pitäkää hauskaa", Aaron toivotti hymy huulillaan. "Ja yrittäkää selvitä lentomatkasta ilman suurta showta", mies lisäsi vilkaisten huvittuneena peilistä Lexaa, jonka lentopelko oli kovin yleinen vitsi perheessä.

"Minä keksin Lexalle ajateltavaa että hän ei ehdi pelätä." Emily lupasi hymyillen.

"Loistava suunnitelma", Aaron hymyili leveästi. "Tahdon kuulla, miten siinä kävi."
"En ole noin kamala", Lexa puolustautui murjottaen. "En vain pidä nousuista. Tai laskuista."
"Tai lennosta siinä välissäkään", Aaron täydensi naurahtaen. Lentäjälle Lexan pelko tuntui kerrassaan järjettömältä.

"Aaron, se että sinä lennt työksesi, ei oikeuta tuota." Emily siristi silmiään. 
"Vai miten olisi, lähdetkö sinä pelotta tekemään minun töitäni?"

"Jos siinä olisi mahdollisuus olla matkustajana mukana, niin totta ihmeessä lähtisin testaamaan", Aaron naurahti. Se ei vain oikein hevosten kanssa ollut mahdollisuus, ellei sitten istunut kärryillä jonkun toisen ajaessa.
"Yllätän vielä teidät kaikki ja olen oikein rauhallinen koko lentomatkan", Lexa mutisi.

"Niin. Nynny. Paria estettä hyppäisi." Emily totesi huvittuneena ja vilkaisi Lexaa. 
"Olisitkin."

"Se vaatisi kykyjä, joita minulla ei ole. Voin kyllä ilolla roikkua jonkun simulaattorirobotin selässä ja katsoa videoita", Aaron naurahti kääntyen risteyksestä kohti Newcastlen keskustaa. "Varo mitä toivot, Emily."

"Miten niin? Lexa ei ole rauhallinen vaikka mitä tapahtuisi." Emily naurahti. 
"Ja hei, kuules nyt. Kypäräkameravideo simulaattorilla saisi sinut huutamaan."

"Muutamalla pillerillä saa ihmeitä aikaan", Aaron vastasi naurahtaen. Lexa huokaisi raskaasti.
"Aiotko koskaan unohtaa sitä?" Lexa kysyi päätään pudistaen. Se oli ollut yksi ainoa kerta, kun hän oli joutunut ottamaan rauhoittavan kesken pitkän lentomatkan ja ollut kenties hieman pihalla kaikesta laskeutuessaan.
"En. Se on edelleen urani kohokohtia", Aaron virnisti takaisin taustapeilin kautta. "Voit olla oikeassa Emily, mutta ei se silti estäisi kokeilemasta."

"... Eli ei pillereitä sinulle." Emily totesi hymyillen pehmeästi. 
"Ja kuule, se ei olisi kovin miehekästä."

"Minulla ei enää edes ole rauhoittavia", Lexa puhahti. "Siitä on vuosia. Olen selvinnyt jo monesta lentomatkasta ihan hyvin sen jälkeen, ja selviän tästäkin." Mitä nyt vain hieman tuolin käsinojaa puristaen, mutta se oli vain normaalia.
"En ole koskaan väittänyt olevani kovin miehekäs", Aaron totesi hymyillen. "Ei siis ole mitään menetettävää."

Emily pudisteli päätään.
"... Niin no..." Hän avasi auton oven ja turvavyönsä. 
"Kun Jodien kaltaisella naisella on ote paristasi..." Hän livahti äkkiä karkuun, varmuuden vuoksi. 

"Hei!" Aaron huusi Emilyn perään kurottaen osin ulos ikkunasta. Lexa kikatti kaksin kerroin sulkiessaan auton oven. "Jodiella ei ole otetta yhtään mistään!"
"Lähetämme Peytonin alas", Lexa lupasi kikattaen kun kiirehti Emilyn perässä kohti portaikkoa ja heidän asuntoaan. Merry tuli onnellisena vastaan ovelle, liehakoimaan naisten jalkoihin, ja Peyton seurasi hetkeä myöhemmin paljon rauhallisemmin perästä.
"Merry oli tosi kiltisti koko päivän", teinityttö lupasi reppu toiselta hartialtaan roikkuen. "Kävimme kiertelemässä ympäri keskustaa."

"Sano tuo Jodielle ja haluan nähdä miten selviät hengissä!" Emily huusi takaisin nauraen ja lähti sisälle Lexan kanssa. Hän kumartui tervehtimässä koiraa ja hymyili Peytonille samalla. 
"Hyvä niin, että se on osannut olla."

"Merry osaa aina, etkö osaakin poika?" Lexa lässytti koiralle, mikä tuntui vain innostavan liehakoivaa koiraa entisestään. "Kiitos kun tulit katsomaan sitä, Peyton", nainen suuntasi huomionsa teiniin iloisen hymyn kera.
"Koska tahansa", teini vakuutti nyökäten ja koetti päästä naisten ohi eteiseen, ennen kuin Aaron keksisi tehdä jotain noloa auton äänitorvella häntä odotellessaan. "Nähdään kun tuotte Merryn. Kai se on edelleen tulossa meille hoitoon lomanne ajaksi?"

Emily vilkaisi Peytonia hymyillen. 
"Mihin muuallekaan se menisi? Menes nyt, isäsi voi olla kostonhimoinen kun kiusasin häntä ja laittaa pahan vielä kiertoon."

Se sai Peytonin huokaisemaan raskaasti.
"Syytän sinua, jos saan kuulla koko kotimatkan typeriä vitsejä", Peyton julisti uhmakkaana ennen kuin lähti porraskäytävään. Lexa nauroi päätään pudistellen teinin perään.
"Voi Merry, mikä päivä sinulla on ollutkaan", nainen naurahti innokkaalle koiralle, joka loikki olohuoneen puolelle ja palasi hetkeä myöhemmin pehmoleluorava suussaan esittelemään uutta leluaan naisille.
"Öm... Millie, ethän sinä ole ostanut Merrylle oravaa?" Lexa kysyi katsellen huvittuneena koiraa, joka esitteli ylpeydellä uutta pehmoa.

"Minä en aio katua mitään!" Emily huikkasi Peytonin perään, alkaen sitten kuoriutua tallivaatteistaan. Hän kääntyi Lexan ja koiran puoleen, kulmat kurtussa. 
"... En."

Lexaa alkoi naurattaa, kun hän katsoi nuoren koiran innokasta tohellusta.
"Peyton osti sinulle lelun, eikö ostanutkin?" Nainen nauroi kun Merry tuli tunkemaan kuolaista oravaansa hänen käteensä. "Niinpä tietysti. Olet kiero poika. Veit hyväuskoisen tytön heti eläinkauppaan kun silmä vältti. Rakas, koiramme on nerokas."

Emily pudisteli päätään koiralle. 
"Senkin lurkki." Emily naurahti, tiputtaen pyykkikoriin tallivaatteensa. Siitä oli hyvä livahtaa suihkuun.

Lexa leikitti hetken koiraa oravapehmolla, ennen kuin siirtyi keittiöön aloittaakseen päivällisen tekemisen. Niin paljon kuin hän keittiössä viihtyikin, nyt hän tahtoi mieluummin päästä nopeasti sohvalle Emily kainalossa ja Merry jaloissaan leluillaan leikkien, ja niinpä ruoaksi päätyi valikoitumaan pasta carbonara. Emilykin saisi nopeasti lämmintä ruokaa eteensä, sillä hän ei tahtonut edes tietää, mihin aikaan tallilla nainen oli syönyt jotain muuta kuin vain juonut kupin kahvia.

Siitä saattoi olla hetki. Nainen palasi vain alushousuissa ja Lexan Harvardin t-paidassa. Koska miksi ei varastaisi naisystävänsä vaatteita?
"Olet idolini." Hän totesi rakastuneesti henkäisten.

Lexa kohotti katseensa Emilyyn hymy huulillaan.
"Kiitos rakas", hän naurahti pehmeästi ja houkutteli Emilyä lähemmäs, jotta voisi suudella naisystäväänsä. "Näytät todella hyvältä paidassani. Vaikka se onkin jo kovin kulunut ja kärsinyt paita."

Emily hymyili, kietoen kädet Lexan ympärille ja suuteli tuota pitkään. 
"Mmmm, ole hyvä. Ja minä pidän tästä juuri siksi."

Lexa vastasi suudelmaan pehmeästi ja hellästi. Näin oli aivan täydellistä. Emily hänen käsivarsiensa lomassa, hänen paidassaan, suihkunraikkaana ja onnellisena.
"Rakastan sinua", Lexa naurahti hiljaa ja sipaisi peukalollaan naisen poskea. "Tein sinulle pasta carbonaraa."

Emily huokaisi rakastuneesti. 
”Minä rakastan sinua enemmän.” Hän totesi vakuuttavasti ja livahti Lexan suojeluksesta ottamaan ruokaa.

Lexa naurahti Emilyn sanoille.
"Rakastat vain sitä, kun teen sinulle ruokaa", hän kiusasi hymyillen ja antoi Emilyn kerätä itselleen annoksen ennen kuin otti omalle lautaselleen pastaa.

”Ei, rakastan sinuakin.” Emily lupasi hymyillen. 

"Kiitos kulta", Lexa naurahti pehmeästi istahtaessaan alas pasta-annoksensa kanssa. "Minäkin rakastan sinua, vaikka oletkin paloturvallisuusriski keittiössä."

”Hei!” Emily istui pöytään ison pastalautasen kanssa ja vaikeni tuttuun tapaan syömään. 
”Olen huomenna tallilla sitten koko päivän. Älä odota ajoissa kotiin.”

"Selvä, en odota", Lexa vastasi nyökäten. "Ota minun autoni, niin pääset kulkemaan miten tahdot." Ei hän sillä mitään tekisi, kun pysyisi pitkälti kotonaan ottamassa kiinni opintojaan, joista tuntui jääneen jälkeen kisamatkan myötä jo reilusti.

Emily nyökkäsi hymyillen ja keskittyi syömään kaikessa rauhassa. 
”Olenko kamala jos menen jo sänkyyn?” 

"Et tietenkään. Mene vain nukkumaan, olet ansainnut pitkät yöunet", Lexa vastasi. "Lupaan olla herättämättä, kun kömmin viereesi."

Emilyl nyökkäsi ja suuteli Lexaa vielä pitkään, ennen kuin katosi sitten nukkumaan hammaspesun kautta. Hän heräsi aamulla kotioloihin nähden aivan liian aikaisin. Ei tosian olisi huvittanut. 

Lauantai 22. syyskuuta 2018 - seuraava päivä

Lexa havahtui, kun Emily alkoi liikehtiä sängyllä. Hän oli herännyt hetkeä aiemmin, mutta jäänyt unen ja valveen väliseen rajatilaan lojumaan, kunnes Emilyn liikehdintä sai häneenkin liikettä.
"Huomenta rakas", Lexa tervehti tukahduttaen haukotuksen ja veti Emilyn tyytyväisesti lähemmäs itseään. "Nukuitko hyvin?"

”Huomenta.” Emily vastasi haukotellen laiskasti. 
”Joo... ei vain huvita nousta.”

"Ei sinun vielä tarvitse", Lexa vastasi painaen suukon Emilyn otsalle, vaikka haukotus tarttuikin. "Voit hyvin makoilla vielä hetken vierelläni."

Emily huokaisi hiljaa. 
”Viisi minuuttia.”

"Loistava päätös, rakas", Lexa naurahti hiljaa ja veti Emilyn aivan itseensä kiinni. "Viisi minuuttia on oikein hyvä. Sen jälkeen annan sinun nousta ja jatkaa päivääsi", hän lupasi. Mutta viiden minuutin ajan hän nauttisi siitä, kun voisi makoilla naisystävänsä vierellä ja hengittää syvään punaisten hiusten tuttua tuoksua.

Emily nautti siitä hetkestä aina yhtä paljon. 
”Olet rakas. Rakastan sinua niin paljon.”

"Minä rakastan sinua ihan vähän enemmän", Lexa vastasi onnellinen hymy huulillaan.

”Älä kilpaile kanssani tästä. Olet henkireikäni.” Emily totesi hiljaa.

"Mutta etkö sinä ole aina valmis pieneen kilpailuun?" Lexa kiusasi, vaikka pehmeys ei poistunutkaan äänestä. "Tiedä vain, että rakastan sinua enemmän kuin mitään koko maailmassa, eikä se koskaan muutu."

”En tässä asiassa.” Emily puuskahti silmiään pyöräyttäen. 
”Olet mahdoton.” Hän suuteli Lexan huulia ja nousi sitten. 
”Nyt minä menen. Nähdään illalla.”

"Jos sinun on aivan pakko", Lexa huokaisi liioitellun raskaasti. "Nähdään illalla." Sen jälkeen oli hyvä taputtaa sänkyä, jotta hän voisi kutsua Merryn täyttämään Emilyn jättämää koloa parisängyllä.

Emily naurahti. 
”On pakko.” Emily totesi huvittuneena ja lähti pukemaan. Hän haki aamupalaa matkalla tallille ja tallilla ensimmäisenä heitti varusteet oman pikkupirunsa niskaan. Työpäivä eteni tasaisesti, ilman isompia katastrofeja.

Zoe oli teoriassa vapaalla, mutta käytännössä nainen ei tuntenut moista käsitettä. Niinpä nainen oli jälleen tallilla, auttamassa Bexiä ja juoksuttamassa energisiä hevosia. Siihen tosin tuli tauko sen jälkeen, kun Duffy repi liinassa niin vauhdilla ulospäin, että hän oli melkein kuullut olkapäänsä poksahtavan ulos kuopastaan. Ei sentään aivan, mutta lähellä se oli ollut. Nyt nainen istui kahvikuppi edessään Loungen puolella nuolemassa haavojaan, tai ehkä enemmänkin suunnittelemassa, mitä tekisi seuraavaksi. Jotakin, mihin luupäinen ori ei sisältyisi, se oli selvää.
"Emily hoi, miten menee hevosten kanssa?" Nainen huikkasi Emilylle nähdessään tutun vilauksen punaisia hiuksia.

Emily oli ollut karkaamassa kahvinsa kanssa alas, mutta kääntyi kun kuuli Zoen äänen. 
”Hei, hyvin. Pink, Copper, Ruby ja Giggles vain vielä... olen täällä koko päivän.”

"Siinä on puuhaa", Zoe totesi. "Tsemppiä. Koeta olla tuupertumatta. Larissakaan ei taida olla apunasi?" Hän olisi voinut vannoa tytön kunnioittavan vapaapäiviään edes hieman paremmin kuin hän.

Emily pudisteli päätään. 
”Siksi minä iltaan olenkin. Mutta hän on vapaansa ansainnut.” Nainen totesi hymyillen. 

"No, jos tarvitset apua niin voin koettaa sovittaa sen johonkin väliin", Zoe lupasi. "En tosin juoksuta enää ketään, mutta voin auttaa laittamaan ja purkamaan niitä."

”Et vitussa, sinullakin piti olla vapaa.” Emily totesi tiukkaan sävyyn.

"No, olen jo täällä, joten se siitä vapaasta", Zoe kohautti harteitaan. "Ehdin pitää vapaata ensi viikollakin." Niin varmaan. Kun Emily lähtisi lomalleen, hänen työmääränsä kasvaisi merkittävästi, kun hevosia olisi liikutettavana useampi päivän aikana.

”Ja lehmät lentävät.” Emily puuskahti kun lähti kohti rappusia, hölkäten ne alas reipasta tahtia. Jos seuraavaksi Pink ja kakarahevosen maastotreeni.

"Ehkä ne tekevät niin kun kukaan ei katso!" Zoe huikkasi ratsastajan perään välittämättä oudoksuvista katseista, joita sai viereisistä pöydistä.

Emily pyöritteli sille silmiään hyvän tovin. Hän varusti mustaa täysiveristä kaikessa rauhassa pesupaikalla, hyräillen itsekseen. Oli ihanaa olla vain kotona. Tutut rutiinit.

Bobbi oli saapunut seuraamaan valmennuksia lähinnä saadakseen kuvaa siitä, millaisia valmentajia tallilta löytyi. Hyvä valmentaja oli kaiken avain. Hänen olisi aivan turha istua valmennuksissa, joissa valmentaja ei sopisi hänelle tai hevoselle, joten vähemmällä työllä pääsi, kun tuli katsomaan eri tyylejä ilman ilmoittautumisia valmennuksiin. Hän oli tosin ottanut yhden hevosistaan mukaan ihan vain sen tähden, miten Genie kaipasi mahdollisuutta päästä toisiin maisemiin kuin kotitallille. Hän oli ratsastanut hevosta hetken kentällä, ja suunnitteli lyhyttä lenkkiä maastossa ennen kotiin palaamista, mutta sitä varten hän tahtoi vaihtaa suitset tammansa päähän. Genie osasi kerätä kierroksia, joten pelkillä nivelillä maastoilu tuntui hieman liian uhkarohkealta ajatukselta uusissa maisemissa.
"Kas, hei", nuori nainen tervehti tajutessaan mustan täysiverisen ympärillä pyörivän naisen olevan tuttava. Tummanruunikko ranskalaistamma kaarsi kaulaansa hetimmiten toisen hevosen läheisyydessä. "Lähdössä liikkeelle?"

Emily kurtisti kulmiaan tutulle äänelle ja kääntyi. Voi paska. Voi hevonpaskakilinkutun.... hitto. 
”Hei, joo, nuorisojengin jäsen tarvitsee maastotreeniä.”

"Sehän on mukavaa", Bobbi totesi pitäen katseensa piirtopäisessä hevosessaan, jonka suitset riisui, vaikka jättikin ohjat kaulalle. Niillä saisi hyvin pysäytettyä Genien, jos tamma päättäisi lähteä liikkeelle.
"Maastotreenit ovat aina miellyttäviä."

”Pinkin kanssa miellyttävä on laaja käsite.” Nuori ruuna oli edelleen niin kovin herkkäsieluinen otus. 

"Voi harmi", Bobbi vastasi kohteliaasti, vaikka varsinaista myötätuntoa äänessä ei ollutkaan. "Toivottavasti teillä on silti hyödyllinen treenihetki."

Emily veti syvään henkeä. Se sama tunne nosti päätään ja nyt Lexa ei ollut auttamassa. 
”Jos olet menossa maastoon, tule seuraksi?”

Bobbi yllättyi tarjouksesta, sillä se tuntui varsin täyskäännökseltä aiempaan.
"Tarkoitukseni ei ollut tehdä mitään kovin rankkaa Genien kanssa, joten en tiedä, kuinka hyödyllistä seuraa olisimme", nainen vastasi varoen. Emily oli tehnyt jo edellisenä päivänä selväksi, ettei viihtynyt hänen seurassaan, eikä Bobbi kaivannut muistutusta siitä toistamiseen. Hän oppi kerrasta.

”Pink on vasta kakara joten niiden käsitys rankasta on kovin erilainen.” Emily taputti mustan ruunan kaulaa kun oli suoristanut ananaskuvioisen satulahuovan. 

"Selvä", Bobbi vastasi, vaikka ei ollutkaan ihan varma, miksi Emily kertoi hänelle moista. Hän oli kieltäytynyt kohteliaisuudesta esitetystä tarjouksesta jo yhtä kohteliaasti, joten mitä siitä enää puhumaan.
"Voimme lähteä yhtä matkaa. Jätätte meidät vain sitten kun tahdotte mennä lujempaa", nainen ehdotti pukien ranskalaistammalle meksikolaissuitset vahvemmilla kuolaimilla. Kahdet ohjat antoivat hieman enemmän pelivaraa, jos Genie alkaisi kovin pöyhkeillä kesken maastolenkin.

Pinkin kanssa tämä maastolenkki olisi onnistunut jos ruuna ei esittelisi piruetteja, koska jokin voisi syödä täysiverisiä. Hän laittoi ruunalle suitset ja veti kypärän päähänsä, taluttaen ratsunsa pihaan. Ketterästi selkään. Emily tunsi painon rintakehällään. Loma ei voisi tulla liian pian. 
”Kävitkö valmennuksessa?”

Bobbi seurasi tummanruunikon tammansa kanssa pihalle ja heilautti itsensä selkään sulavasti. Nainen veti takkinsa vetoketjun aivan ylös asti, jotta kurkkukin olisi suojassa syksyiseltä tuulelta, ja kannusti Genien liikkeelle, kun tamma kalusi kuolaintaan voimakkaasti.
"En, vain katsomassa niitä", Bobbi vastasi päätään pienesti pudistaen ja kurotti tamman kävellessä säätämään aiemman koulutyöskentelyn jäljiltä turhan pitkiä jalustimia hieman lyhyemmiksi.
"Genie on vain mukana, koska kaipasi maiseman vaihdosta."

Emily otti Pinkin heti kunnon tuntumalle. 
”Ah. Onneksi ratsastin aamun itsenäisesti, emme siis saaneet tahatonta yleisöä.” 

"Keskityin valmentajiin, en ratsastajiin", Bobbi totesi taputtaen tummanruskeaa kaulaa, kun sai jalustimet säädettyä sopivammiksi maastoa varten.
"Täytyy koettaa löytää vakituinen valmentaja tai pari täältä nyt, kun en voi lennättää jatkuvasti entisiä valmentajiani tänne."

Emily veti terävästi henkeä. Ei hyvä jumala, pidä nyt suusi kiinni. 
”Eiköhän täältä löydy. Ainakin on vaihtoehtoja.”

"Siltä vaikuttaa", Bobbi nyökkäsi. Hän uskoi siihen, että löytäisi ainakin riittävän hyvän valmentajan tuekseen.

Emily pureskeli hetken huultaan. Helvetti. 
”Olen pahoillani siitä eilisestä.”

"Ei se mitään", Bobbi vastasi vilkaisten toista ratsukkoa. "Et ole ensimmäinen etkä viimeinen." Moni tuntui piikittelevän häntä syyttä suotta, tai siltä se ainakin tuntui, eikä Barneytä lukuunottamatta Barbie koskaan ollut lempinimi, jota hänestä käytettiin lämpimien ajatusten saattelemana.

Nainen heitti Pinkin harjasuortuvan oikealle puolelle, kun ei muutakaan keksinyt. 
”En yleensä ole niin narttu, ihan yhtä lailla minua on syytetty kaiken saamisesta helposti. Pitäisi tietää paremmin.”

Bobbi kohotti vaaleita kulmiaan yllättyneenä.
”Ai”, hän äännähti. Vai sen tähden Emily oli ollut niin tökerö. Hän oli saanut kaiken helpolla. ”No, hyvä että olet yleensä mukavampi.”

”Yritän olla sitä sinullekin. Pitäisi muistaa käytöstavat. Ollut vähän raskas kuukausi.” Eikä loman jälkeen helpottaisi ennen kuin hevoset olisivat takaisin kotona.

”Sitä sattuu”, Bobbi vastasi. Ihmiset kiukuttelivat joskus mitä kummallisemmista syistä, vaikka hänelle moista luksusta ei suotukaan. Vanhemmat eivät olleet antaneet kiukutella kenellekään.
”Kuulostaa siltä, että lomanne tulee tarpeeseen. Sellaisia ne parhaat lomat aina ovat.”

”Todellaki.” Emily naurahti. 
”Lexa puhuu sinullekin siitä taukoamatta?”

”En nyt sanoisi ihan niinkään, mutta puhuimme hetken asiasta kun koetimme saada aikataulun selväksi projektin kanssa”, Bobbi vastasi kohauttaen toista hartiaansa. Hän lyhensi hieman ohjia kun Genie kaarsi kaulaansa, jotta sama tasainen ohjastuntuma säilyisi. Tamman ei voinut varsinaisesti antaa kulkea maastossa ilman ohjastuntumaa.
”Mutta loma on aina iloinen asia, erityisesti kun kohde on mieluinen.”

”Olet onnekas, muut alkavat kai pian olla kypsiä häneen.” Nainen hymähti lämpimästi. Pink päätti että kauempana olevalla laitumella olevat ponit saattoivat olla lehmiä, loikaten sivulle pöhisten. 
”Hei! Ei hätää poika, ne ovat poneja.”

"Ei minulla ole mitään syytä suuttua moisesta", Bobbi vastasi. Ihmiset, jotka eivät osanneet iloita tuttavien lomista olivat vain kateellisia. Miksipä hän kadehtisi ketään, kun oli varsin onnellinen näin? Hyvä on, muutama hyvä vuosi lisää äidille ei haittaisi ketään, mutta sairaus ei ollut jotakin, mistä hän voisi syyttää yhtään ketään.
"Rauha Genie", nainen hyssytteli omaa ratsuaan, kun tamma korskahti ja kuopaisi etusellaan maata kooten itseään kasaan. Ei ollut mitään siitä pöyhkeillä ja pörhistellä. Pink oli vain säpsähtänyt poneja, siinä kaikki.
"Vähän säpsy kaveri?" Bobbi veikkasi nyökäten Pinkin puoleen kannustaessaan tammaansa eteen ennen kuin Genie päättäisi esitellä todella kykyjään yleisön edessä.

Emily vilkaisi allaan olevaa hevosta ja nyökkäsi . 
”Herkkäsieluinen lapsi kai katsoi noita lehmiksi. Pink kammoaa lehmiä.”

"Onneksi täällä ei siis ole niitä paljoa", Bobbi vastasi huvittuneena. Kaiketi. Hän oli ymmärtänyt Englannin maaseudun olevan lampaiden valtakuntaa, ja tähän asti siltä oli näyttänytkin.

”Onneksi ei. Mutta voisi olla. Sitä ei pieni täysiverinen voi tietää. Varmuuden vuoksi.” Emily rapsutti mustan hevosen kaulaa huvittuneena. Voisiko hän vain kävellä ja ottaa tämän maastovarmuuden opettelun kannalta?

"Se on jännittävä paikka", Bobbi totesi. "Minun Indyni pelkää kukkia. Luonnossa, rataesteiden koristeena, maastoesteillä. Se on aina vakuuttunut, että pieni voikukkakin tarhassa syö elävältä."

”Voisi syödä. Pitää pelätä varman päälle.” Emily totesi hymyillen. 

"Se Indynkin logiikka tuntuu olevan", Bobbi hymähti. "Onneksi se ei tarhaa yksinään, niin tarhakaveri voi aina houkutella sen kukkien ohitse." Kisoissa se ei ollut niin helppoa, sillä vaikka ruunan sai kannustamalla yli esteestä kukkapuskista huolimatta, hyppäsi hevonen monesti jännittyneenä moiset esteet, ja niin puomit kolisivat perässä alas.

”Kukat voivat olla demonisia. Oliko sinulla suunnitelmissa vain kävely?” Kai hänen olisi annettava Pinkin mennä kovempaa. Ei heti kauden loputtua voisi lusmuilla.

"Voimme ravata, mutta en ajatellut ottaa sen ripeämpää menoa Geniellä", Bobbi vastasi vilkaisten tummia korvia edessään. "Sillä on tänään vapaapäivä."

Emily nyökkäsi ja vilkaisi risteäviä polkuja. 
”Jos tästä menee vasemmalle, tulee kiva käyntilenkki. Me taida me mennä oikealle kohti mäkisiä laukkaseikkailuja ja rukoilla etten kopsahda polkuun.”

"Selvä", Bobbi nyökkäsi vilkaisten vasemmalle. "Älä putoa. Olisi ikävää, jos lomamatkasi menisi ohi, koska mursit jalkasi."

Emiy nyökkäsi ja heilautti Bobbille kättään - Pinkin samalla loikatessa sivulle - ja kannusti nuoren ruunan omaan suuntaan. Mennääs nyt, älykääpiö.