[P] Just day at work

Perjantai 1. kesäkuuta 2018 - keskipäivä, Rosings Park

Emily odotteli eläinlääkäriä pikkukentällä. He olivat sopineet katsovansa Ditton liikkeet ensin ja tarkastavansa sen mahdollisimman pitkälle ulkona. Emily oli halunnut siitä jopa verikokeet, jotka oli otettu keskiviikkona ja saatu tänään puhtaina takaisin. Kaikki oli sen osalta hyvin. Täysiverisekoitus steppasi ympäriinsä ja viskoi päätään, haluamatta asettua sekunniksikaan.
"Ditto!" Emily älähti orin napatessa Copperin aiemmin samana päivänä aiheuttamaan mustelmaan.
"Nyt sitten, senkin pieni..." Nainen murisi, hymy huulillaan kylläkin.

Luojalle kiitos aurinko oli pilvien peitossa, sillä ilma oli riittävän tukala jo ilman suoraa auringonpaistettakin. Aivan hellelukemia säätiedotuksessa ei ollut sentään luvattu, ja hyvä niin.
"Randall", Muriel huikkasi harppoessaan kohti kenttää, jolla ratsastaja seisoi levottoman, maalipurkkiin selvästi kompuroineen ratsunsa kanssa. Tai mahdollisen tulevan ratsunsa olisi taitanut olla parempi ilmaisu, vaikka Lawrence oli selvästikin ollut toista mieltä.

Emily kohotti toisen käden tervehdykseksi lääkärille, estäen samalla Dittoa pyörähtämästä akselinsa ympäri.
”Hei. Tämä on sitten aavistuksen rauhaton sielu.”

"Siltä näyttää."
Muriel hylkäsi tavaransa muutaman askeleen päähän ja asteli lähemmäs Dittoa tarkkaavaisesti silmäillen. Annalynn Calounin hevosilta ei olisi odottanutkaan kuin hyvää rakennetta, mutta tarkastus oli silti hyvä tehdä, oli myyjä miten luotettava tahansa.
"No hei, poika", hän hymisi seisahtuessaan hevosen vierelle ja ojentaessaan kättään sen tutkittavaksi.
"Maalinaama. Selästä käsin ei ilmeisesti ilmennyt mitään hälyttävää?"

Ditto pröhisi kättä vasten, haistellen sitä sieraimet suurina, korvat aavistuksen luimussa. Hieman hapan.
"Ei, se liikkui oikein hyvin kaikilla kolmella kerralla, myös Lewisin silmään. kaikki on siltä osin ok, haluan vain olla varma. Arvaat ehkä etten hae harrastehevosta."

"Noh. Mitäs siinä luimit", Muriel puhahti, taputtaen lihaksikasta kaulaa.
"Luulin, että teikäläisten pitäisi olla yhtä auringonpaistetta."
Tai ehkä hän ei vain ollut viettänyt riittävästi aikaa tallin amerikkalaisvahvistusten kanssa.
"Mm, olisit hölmö, jos hakisit. Onnea muuten Badmintonista, se oli hieno voitto."

Emily pudisteli päätään.
"Tämä on vähän hapan niiden kaikkien edestä." Hän naurahti ja taputti mustan ja tumman punaruskean sävyttämää kaulaa, pidellen tiukasti kiinni suitsista. Muriel ei kaivannut hampaita takalistoonsa.
"Kiitos. Katsotaan jos otamme uusiksi Tryonissa."

Ainakin hapannaama oli hyvässä lihaksessa.
"Tiedätkö, inhoaako se enemmän pään vai jalkojen tarkastamista?" Muriel tiedusteli, juoksuttaen kättään tummalla kaulalla. Tällaiset hapannaamat inhosivat aina jompaa kumpaa.
"Kannatan. Ticollako olet osallistumassa?"

Emily vilkaisi oria.
"Varmaan molempia yhtä paljon, kosket siihen ja molemmissa pitää olla aloillaan. Eli et voi voittaa." Hän murahti Dittolle sen nykäistessä päätään ylemmäs.
"Kyllä, Ticolla. Badmintoniin lähden Copperilla, hakemaan sille kokemusta ensi kautta varten."

"Oikea sydänkäpy siis."
Ei sillä, harvinaisen monet kilpahevoset olivat maasta käsiteltäessä varsinaisia hapannaamoja.
Muriel kiepautti stetoskoopin kaulaltaan.
"Copper on Laurien Jackin veli, eikö? Onko se samanlainen idiootti?"
Hoidettaessa ruuna ainakin keksi tapoja viihdyttää itseään.

Emilylle oli osunut yleisesti ottaen kovin hyväntuulisia hevosia. Ruby oli poikkeus, mutta myös ainoa tamma.
"Riittääkö jos sanon että minulla meni vartti opettaa se avaamaan harjapakki ja keräämään viskomansa harjat?"

"Fiksu poika", Muriel myönsi hymähtäen. Ehkä liiankin fiksu, jos tuli yhtään veljeensä. Pelleily alkoi heti, kun aktivointitaso ei ollut muka riittävä.
Hän aloitti helpoimmasta ja kuunteli keuhkot ja sydämen.
"Oletko miettinyt, tahdotko tähystystä tai kuvauksia?"

"Ikiliikkuja. Tai loin hirviön, kuten veljesi sanoo." Emily naurahti, napauttaen oria hellästi nenälle sormellaan. Nyt riitti sikailu, kun se väisti stetoskooppia ja potkaisi takasella vatsansa alle.
"Siitä on otettu kahdet kuvat. Ennen matkaa ja täällä. Niissä ei ollut mitään epäilyttävää. Miyatolla on ne mukana, jos haluat katsoa ja sanoa oman mielipiteesi."

"Annahan olla siinä", Muriel torui kun kavio potkaisi vatsan alla.
"Katson ne mielelläni, vaikken epäilekään, että Calounit tekisivät mitään puolivillaisesti... Katson seuraavaksi pään."
Jos ori päättäisi potkia hänet maahan jalkojen katsomisen yhteydessä, olisi hän saanut ainakin osan tarkastuksesta jo tehtyä.
"Lewiksen mielestä tämä hapannaama liikkui hyvin?"

Emily haki vielä tukevamman otteen suitsista ja mulkaisi hevosta pahasti.
"Uskallakin, idiootti." Hän sihahti nyreänä.
"Kyllä, ei mitään mainittavaa. Eikä minulla selästä käsin." Ditto viskaisi päätään kolmesti ylemmäs, kerran nostaen jopa ratsastajansa ilmaan.
"Nyt! Sika!"

"Tuittupää", Muriel puhahti. Ori saisi kiukutella minkä jaksoi, mutta tarkastus suoritettaisiin nyt, piti se siitä tai ei. Rauhoite ei nyt tullut kysymykseen, joten heidän oli vain pärjättävä.
Kun hän oli ilmaissut lääkärilleen työskentelevänsä eläinten kanssa tämän ottaessa äitiysloma-asian esiin, hän oli jättänyt mainitsematta, minkä kokoisten.
"Herasilmät. Näitä ei näe täälläpäin turhan usein."

Se oli ollut ehkä hyvä päätös, vaikka Jonathan tuskin kauan katselisi Murielia Ditton kaltaisten kilparatsujen lähellä.
"Kirjavuuden iloja. Mukavan erikoisen näköinen."

Muriel itse oli päättänyt, että jatkaisi työtään siihen saakka, että olisi liian paksu kumartumaan - ellei häntä sitten ajettaisi pois aikaisemmin. Ja koska kyseinen vaihtoehto tuntui hyvin todennäköiseltä, hän oli jo kerännyt listan omista ehdotuksistaan sijaiseksi.
Jäänsiniset silmät toivat melkein mieleen Samuelin surusilmät.
"Et helvetissä", Muriel ilmoitti, kun pahansisuinen äkäpussi yritti näykkäistä hänen tutkiessaan turpaa.

Emily pudisteli päätään.
"Se ei oikein pidä huomiosta. Se on mukavimmillaan kun kukaan ei ole koskenut siihen moneen tuntiin."

"Voin ymmärtää. Ei, älä edes kuvittele."
Muriel väisti uudelleen kipeää hammasrivistöä. Hän saattoi samaistua Ditton kosketusärtymykseen, viime aikoina varsinkin tietyn sortin täti-ihmiset olivat ottaneet oikeudekseen lääppiä hänen vatsaansa aina tilaisuuden tullen. Ehkä hänenkin olisi pitänyt alkaa kokeilla näykkimistä?
"Hyvä purukalusto joka tapauksessa."

"En tiedä mitä siitä tulee kisapaikoilla. Pitää hakea sille aivan oma rutiini. Olen ajautunut aina sosiaalisesten, huomiota rakastavien hevosten pariin." Emily naurahti.
"Olisit kysynyt reideltäni tuota ja se olisi kertonut saman."

"Tiedä, millainen kullanmuru tästä vielä kuoriutuu", Muriel mutisi, kun tönäisi orin turpaa syrjään sen yrittäessä napata hyvää otetta hänen hartiastaan.
"Ei, ei auta. Tunnustelen seuraavaksi selän ja sitten jalat. Jos olemme molemmat vielä hengissä sen jälkeen, siirrytään juoksuttamiseen. Et sattumalta aio käyttää voittobonustasi tähän otukseen?"

Emily nyökkäsi ja piteli edelleen hevosta tiukassa otteessa. Leveä, viaton hymy nousi kasvoille.
"Ehkä saattaa olla. Minulla on hyvä palkka, kuten veljestäsi tiedät, mutta en ostaisi tällaista hevosta ilman ylimääräistä."

Korvien tarkastaminen ei tuntunut innostavan Dittoa yhtään sen enempää kuin silmien tai hampaiden kunnonkaan. Selän tunnustelu onnistui sentään jotenkuten, vaikka Murielilla olikin tunne, että ori vain keräsi voimia osoittaakseen kunnolla mieltä siinä vaiheessa, kun hän siirtyisi vatsan alle.
"En keksi montaakaan parempaa tapaa käyttää bonuksia", hän myönsi samalla kun kumartui ensimmäisen etusen puoleen, valmiina väistämään potkua. Vielä pystyi kumartumaan, vaikka selkää vihloikin.

Emily katseli hevosta haukkana, odottaen sen tekevän jotakin typerää.
”En keksi parempaa.”

"Nuori hevonen, pääset itse muokkaamaan sitä, millaiseksi se kehittyy", Muriel huomautti edetessään varovasti alemmas kohti Ditton polvea. Myös jalat olivat lihaksikkaat, tasapainoiset. Hyvä mutta nuori.
"Tiedä, vaikka äkäpussi kesyyntyisi."
Hän ennätti juuri väistää kiukkuista takasta.

"En tiedä." Hän naurahti päätään pudistellen.
"Onko tämä muokatt-- hei! Nuori mies!"

"Kuulehan, vanhoja naisia ei sovi potkia", Muriel murahti hevoselle, suostumatta luovuttamaan vaikka äkäpussi olisi kuinka kiukutellut. Ehkä se lauhtuisi vähän siinä vaiheessa, kun pääsisi esittelemään askellajejaan.
"Tiedätkö, kuinka sen kuljetus meren yli sujui?"

"Koska sinä olet hirmu vanha..." Emily mutisi pidellessään orin hampailla varustettua päätä.
"Hyvin. Oli kuulemma ollut oma itsensä."

"Syntymävanha", Muriel vakuutti ja siirtyi päättäväisesti tutkimaan ensimmäistä kaviota. Kaiken perustaa, ei sopinut hätiköidä vaikka Ditto olisi kiukutellut kuinka.
"Olet sinä kyllä yksi perkele... Mutta hyvät kaviot, kaunis muoto ja kokokin on sopusuhtainen."

"Tämä on yksi perkele." Emily myönsi hymyillen.
"Ja silti haluan sen, vaikka olen aina ajatellut etten pidä kiukuttelijoista."

"Minun paras ratsuni oli yksi perkele itsekin", Muriel hymähti taivuttaessaan jalkaa. Ei minkäänlaista ongelmaa, kuten olettaa saattoikin. Huippuluokan ratsastaja ja -valmentaja olisivat kyllä huomanneet, jos jokin olisi ollut pahasti vialla.
"Ehkä tästäkin tulee vielä hyvä... Niin, sinusta. Annahan taas olla."
"Hoi, Muuli!" kuului Laurien ääni aidan viereltä.

Emily havahtui ääneen ja kääntyi katsomaan olkansa yli.
"Laurie! Mihin Kultakutri jätti puuronsa?"

Lawrence oli nojautunut aitaa vasten, kyynärsauvat kömpelösti toisessa kädessä - hän ei halunnut niiden kellahtavan kumoon ja säikäyttävän pokemonin kanssa nimensä jakavaa hevosta.
"Töissä. Joten, tässäkö on sinun kiukkupussisi?"
Hän silmäili hieman huolestuneesti sisartaan, joka oli siirtynyt tutkimaan toista jalkaa.

"Miksen minä saa koskaan tavata häntä?" Emily mutristi huultaan nauraen. varmaan koska hän kiusasi miestä asiasta.
"On. Siis... kiukkupussi jonka ehkä ostan."

"Ei ole ehtinyt", Lawrence vetosi.
"Minäkin sain tavata hänet vasta, kun jouduin lunastamaan veljeni putkasta" Muriel puuttui puheeseen, mulkaisten Dittoa taivuttaessaan sen jalkaa.
Lawrence mulkaisi vuorostaan sisartaan.
"Sinun kiukkupussisi. Hassumman näköinen näin luonnossa."

"Et kai vain häpeä parasta homoystävääsi, hmmm?" Emily puuskahti ja pyöräytti silmiään.
"Hyvän näköinen.

Lawrence puhahti.
"En tietenkään. En vain ole ehtinyt."
"Saamaton mies", Muriel huomautti kumartuneen asentonsa vuoksi hieman tukahtuneella äänellä.
Lawrence puhahti uudelleen.
"Hyvä rakenne sillä kuitenkin on."

"Minäkin esittelin Lexan sinulle." Rehellisyyden nimissä, hän oli varmaan puhunut Lexasta aivan liikaa kihloissa olevaksi naiseksi.
"Mitä puhiset? Päästän sen kohta sinne."

"Laurieta nolottaa, kun häntä moititaan saamattomaksi", Muriel vastasi avuliaasti. Vaikka rehellisesti sanottuna hän oli äärettömän iloinen siitä, että Lawrence oli suostunut lähtemään mukaan tallille. Veli ei ollut ollut oma itsensä sen jälkeen, kun oli loukannut jalkansa.
He molemmat tiesivät, mitä se tarkoitti.
"Lewis taisi päästää tämän jatkoon?" Lawrence vaihtoi puheenaihetta. Tuskin Emily muutoin olisi vielä sitä ostamassa.

Emily naurahti ja vilkaisi Murielia hymyillen. Häntä häiritse se sama asia. Laurie ei ollut oma itsensä, mutta hän ei tiennyt miten kysyä asiasta. Ja hän arvasi mistä se johtui eikä mies ollut tuntunut halukkaalta puhumaan siitä.
"Päästi."

"Mitä sinä sitten vielä mietit?" Lawrence huomautti ja nojautui paremmin aitaa vasten. Hän ei aikonut tunkea aitojen sisäpuolelle, niin utelias kuin olikin.

”Mitä mietin? Haluan varmistua että se on terve, tiedätkö.” Emily naurahti huvittuneena.

Emily oli siinä suhteessa aivan oikeassa.
"Miyaton äidin hevosia", Lawrence muistutti silti, katsellen pahapäistä oria arvioiden. Hieno siitä tulisi, aivan varmasti, vaikka oudon värinen olikin.
"Laurie on liian sinisilmäinen", Muriel huomautti.

”Takaa vain sen ettei minua huijata.” Piileviä vikoja saattoi silti olla.
”Ihana”

Lawrence tuhahti aidan vierellä, samalla kun Muriel suoristi kiitollisena selkänsä.
"Kaikki näyttäisi olevan kunnossa, tähän mennessä", hän totesi, alaselkäänsä hieroen.
"Eiköhän siirrytä juoksuttamiseen."

Emily nyökkäsi, päästäen orille liinaa. Ditto lähti spurtilla kauemmas ja korskui mennessään.
”Hyvä poika! Wou! Raaavii, sshhh... hyvä poika.”

Muriel otti pari askelta kauemmas, tehden hevoselle tilaa. Hyvin se näytti liikkuvan, ainakin toistaiseksi.
"Oi, Rookie, mikä maalipurkkiin juossut otus siinä on?" kuului tuttu ääni kentän laidalta.

Emily nyrpisti kevyesti nenäänsä. Hän olisi halunnut korjata nimensä, mutta hän tiesi että Silveira tiesi hänen nimensä aivan täydellisen hyvin.
"Hevonen! Hanki lasit!"

"Ja minä kun luulin lehmäksi", Catriona huikkasi huvittuneena takaisin, kiilaten itsensä Lawrencen viereen.
"Liikkuu nätisti, lehmäksi. Onko se se Calounin tuonti?"

"Eikö? Hieno leh-- sonni." Emily korjasi nauraen ja pyysi hieman vauhdikkaampaa ravia liinan päässä.
"On."

"Aiot laittaa voittobonuksen palamaan?" Catriona heitti arvauksen katsellessaan valkonaamaista otusta.
"Onnea Badmintonista. Hiton hieno suoritus."

"Tietenkin, eihän sitä nyt voi sijoittaa tylsästi!" Emily naurahti ja vaihtoi Ditton suuntaa ympyrällä, saaden siinäkin varoa hampaita.
"Kiitos."

Siitä Catriona oli samaa mieltä. Jos hän olisi vielä voittanut... mutta ei sen ollut väliä.
"Kai muistit minua kiitospuheessa?" hän kysyi, mutta virnisti perään.
"Ei vaines. Kunnia sinne, minne kunnia kuuluu. Lewiksen valmennukset ovat tehneet sinulle hyvää."

"En muistanut Lewisiäkään, joten olette ihan tasoissa. Kiitin vain mahtavaa hevostani, mahtavaa tiimiä jonka kanssa saan työskennellä. Okei, olette molemmat tiimiä eli kiitin molempia." Emily korjasi nauraen.

"Ja silti et kysynyt minun mielipidettäni, kun ajattelit ostaa uuden hevosen?" Catriona huomautti.
Ei sillä, ei hän ollut puoleksikaan yhtä hyvä. Ei se haitannut, yleensä.
"Hieno lehmä. Kannattaa ostaa."

Emily vilkaisi Catia toinen kulma koholla.
"Aion vedota tässä siihen millainen pähkähullun maine sinulla on. Sopisit varmasti etsimään Halelle uutta hevosta, voisin kuvitella teillä olevan sama maku." Se ei johtunut ammattitaidosta. Emily vain oli jopa kenttäratsastajana rauhallisempi.

"Vetoa, mihin vetoat, tiedän, että rakastat minua silti", Catriona totesi herttaisesti hymyillen. Olkoon, hänessä ja Halessa saattoi olla jotain samaa, mitä hevosmakuun tuli.
"Ja onnea naisystävästä."
Catriona älähti, kun Lawrence tökkäsi häntä kyynärsauvalla.

Emily nytkähti naisen onnittelusta ja tunsi miten juoksutusliina lipsahti sormista.
"Miten.. Missä se..." Missä se oli näkynyt? Oliko se näkynyt live.lähetyksessä vai selasiko Cat sosiaalista mediaa?
"Voi paska!" Vasta sitten hän tajusi Ditton iloittelevan kentällä vapaana, liina perässään.

Se oli ainakin sanottava, että kerrankin Ditto näytti tyytyväiseltä.
Catriona kurtisti kulmiaan, kun Lawrence huitaisi häntä uudelleen.
"Mitä? Se on hieno asia!"
Aitauksessa Muriel kirosi itseään, hevosta ja sitä, ettei ollut ehtinyt puuttua liinan irtoamiseen.
"Ainakin perkele liikkuu sulavasti."

Emily hölkkäsi nappaamaan liinan kiinni, iskien jalkansa kentän hiekkaan. Ditto pysähyi ja kääntyi, tuijottaen ihmistä selkeästi nyreänä.
"Minä vain... Mistä huomasit?"

Se siitä vapaudesta, kaveri.
Catriona katsoi Emilyä hieman hämmentyneenä.
"Jostakin. En muista. Eikö se ole vähä joka paikassa..?"
Taas hutmaisu.

Emily veti syvään henkeä. Ainakin hänellä oli vielä työnsä, ehkä hän ei ollut saamassa potkuja.
"Kiitos." Hän totesi hymyillen pehmeästi.
"Siinä taisi olla liikettä tarpeeksi? Uusi taivutuskoe ja ollaan valmiita?"

Catrionalla oli ikävä tunne, että hän oli sanonut jotakin väärää. Taas.
"Pitää tästä liueta, valmennus odottaa. Pidä tuo lehmä, siitä tulee tähti."
Lawrence mulkoili suulasta valmentajaa tämän lähtiessä harppomaan kohti tallia.
Muriel nyökäytti päätään.
"Saimme kunnolla liikettä."

Ei se ollut väärää. Emily vain pelkäsi. Mutta ehkä, ehkä hän saisi pitää työnsä. Emily otti kunnon otteen suitsista.
"Ajattelin pitää. No niin, sika, nyt seisotaan taas paikallaan ja paha täti taivuttelee jalat."

"Paha paksu täti", Muriel puhahti kumartuessaan taas äkäpussin jalkojen puoleen. Hän oli hyvin kiitollinen, kun tutkimus oli vihdoin ohi.
"Tässä kaverissa ei ole vikaa. Täytän paperit ja annan kopiot sinulle."

Emily hymyili kiitollisena.
”Kiitos. No niin poika, tehdään sinusta siis kauppakirjat.”

"Ha!" Lawrence ilmaisi mielipiteensä, josta kuuli selvästi, että se tarkoitti samaa kuin 'mitä minä sanoin'.
Muriel taputti Dittoa kaulalle ja tarjosi sovitellen makupalaa, nyt kun saattoi kerrankin tehdä niin.
"Mihin asti olet tallilla?"

Emily pärisytti kieltään Laurielle.
"Pffht! Ja olen täällä noin kuuteen asti."

Muriel nyökäytti päätään.
"Etsin sinut käsiini ja tuon paperit", hän lupasi. Eiköhän kopiointikin onnistuisi paikan päällä.
"Hieno nuori perkele tämä on."

Emily nyökkäsi hymyillen.
"Kiitos. Niinhän se on. No niin, piru, mennääs sisäl-- Au! Ei!" Emily läppäisi hevosta kevyesti kaulalle toruvana eleenä. Reisiparka.

Melkoinen perkele. Muriel heilautti kättään - työtäänhän hän teki -  keräsi tavaransa ja suuntasi kohti tallia.
Lawrence jäi vielä nojailemaan aitaan
"Minähän sanoin."

Emily vilkaisi Lawrencea ja nauroi.
"Varo tai annan sen maistaa sinua."

Lawrence otti kasvoilleen kauhistuneen ilmeen.
"Hei, ei rampaa sovi pelotella", hän vetosi.
"Hevosenomistaja."

Emily hymyili pehmeästi.
"Se kuulostaa aika kivalta. Omistaa oma ratsu. Yksi." Ei hän useampaa voisi.
"Vieläpä aika persoonallinen."

"Kiukkupussiperkele", Lawrence totesi melkein rakastavasti. Hän oli joskus elätellyt hölmöä haavetta, että olisi voinut ostaa Jackin omakseen sitten, kun se eläköityisi.
"Onko sinulla jossain kohtaa aikaa käydä kahvilla? Kyytini jumittaa täällä."

”Nyt. Minulla on lounastauon paikka.” Emily hymähti ja ojensi perkeleensä ohikulkevan tallityöntekijän huomaan.
Tallissa Jonathan nappasi toimistonsa ohi kulkevaa eläinlääkäriä olkapäästä.
”Nightingale, olisiko hetki?”

Muriel oli tapansa mukaan pyrähtämässä vauhdikkaasti paikasta toiseen, mutta liike jäi kesken, kun tallimestari pysäytti hänet toimiston eteen.
"Sinulle, aina", hän lupasi.
"Voinko ottaa samalla kopiot Ditton ostotarkastuspapereista?"

Jonathan naurahti vaisusti. Mies oli parin viikon aikana muuttunut oudoksi, jos vertasi hyväntuuliseen mieheen.
”Tietenkin. Lisa, otatko kopiot? Kiitos.” Hän viittasi antamaan nivaskan assistentilleen ja sitten astumaan toimistoonsa.
”Sinulla riittää ilmeisesti töitä?”

Jopa Muriel huomasi, että jokin tallimestarin olemuksessa oli muuttunut. Se sai hänen kulmansa kurtistumaan hetkeksi, ennen kuin hän ojensi paperit Lisan huoleksi ja seurasi Merrickiä toimistoon.
"Tämänkokoisella tallilla aina", hän vakuutti.

Mies veti oven kiinni ja viittasi naista istumaan.
”Joten, tarvitsemme varmaan sinulle sijaisen?”

Muriel nykäisi tuolia hieman kauemmas pöydästä ja istahti rennosti alas. Hän ei voinut mitään sille, että asetelma muistutti aina kouluaikaisista puhutteluista.
"Hm? Kyllä, todennäköisesti. Jossain vaiheessa. Minulla on muutama nimi, joita voisin suositella."

Jonathan nyökkäsi, voimatta oikein hymyillä. Tai oikein edes katsoa eläinlääkäriä.
”Annan sinulle mielelläni valtaa valinnassa. Ja ehkä olisi viisampaa palkata sijainen hetkeksi rinnallesi? Voisit antaa vinkkejä ja opastaa rytmiin mutta joku muu hoitaisi itse työn.”

Jokin oli selvästikin vialla.
Muriel kohotti toista kulmaansa, yrittäen löytää tuolissa hyvän, mutta uskottavan asennon kipuilevan selkänsä kanssa. Se ei selvästikään ollut samaa mieltä pitkin päivää kumartelusta.
"Yritätkö vihjata, etten kykene enää hoitamaan työtäni?"

”Minä yritän vihjata että hevoset ovat isoja, arvaamattomia eläimiä enkä halua... turhia riskejä kenellekään.” Ei olisi tallilla hyväksi jos eläinlääkärin lapsi kuolisi hevosen lintattua tuo seinään. Hän istui alas ja puraisi huultaan.
”T... teidän parhaaksenne.” Hyvä jumala, pitäisi saada ote itsestä.

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Olen hyvin tietoinen riskeistä", hän huomautti. Riskeistä, jotka olivat rusentaneet hänen rintakehänsä kappaleiksi yhden virhearvion vuoksi. Hän oli liian keskittynyt ajatukseen siitä, että joutuisi jättämään työnsä, että olisi havainnut ajoissa merkit tallimestarissa.
"Jos naiset olisivat niin hauraita odottaessaan, yksikään lapsi ei selviäisi hengissä raskauden loppuun."

”Voisit tehdä töitä toisen lääkärin kanssa vielä kuukauden tai kak-” miehen lause jäi kesken. Jos naiset olisivat niin hauraita.
Helvetti.
”... kaksi kuukautta, kunnes äitiyslomasi alkaisi muutenkin elokuun paikkeilla. Mutta voisit pysyä kaukana hulluimmista elukoista.”

Muriel oli aikeissa väittää vastaan, ajatus syrjään siirretyksi joutumisesta - niin hän sen koki - teki kipeää. Jokin ei kuitenkaan tuntunut olevan kunnossa.
"Kakista ulos, Merrick. Onko jokin hätänä?"

Muriel saisi varmasti palata kun äitiysloma olisi ohi. Hän oli palkkaamassa vain sijaista. Mies yskäisi pehmeästi.
"On. Niin. Voisit pysyä kaukana hulluimmista hevosista ja saisit opettaa sijaisesi. Katsottaisiin sitten milloin haluat palata töihin."

Murielin kulmat painuivat alemmas, kun hän tutki tallimestarin kasvoja.
"Kunhan palkkaat jonkun pätevän. En halua ketä tahansa hevosteni lähelle."
Hänen hevostensa. Hevosten, joista hän oli vastuussa.
Pikkuloisen erityisen ponteva nykäisy sai hänet ähkäisemään ja hieraisemaan vatsaansa.

"Katson listaasi ja saat olla mukana haastattelemassa." Jonathan lupasi. Mies tunsi jonkin menevän rikki ja päähän pulpahti muisto Bean sanoista. Pitäisi perua häät. Hän nousi äkkiä seisomaan ja käänsi selkänsä eläinlääkärille, painaen nyrkin suunsa eteen.
Hän ei voisi jäädä sairaslomalle.

Ei, kaikki ei todellakaan ollut kunnossa.
"Hei..." Muriel vetosi ja nousi tuolista, jättäen selän vihlaisun huomiotta. Hän harppoi miehen luo ja hipaisi varovasti tämän hartiaa.
"Mikä on? Et ole kunnossa."

Jonathan puraisi kevyesti huultaan.
Hän ei tiennyt miten vain pääsisi yli tästä. Kai oli vain luotettava että aika korjaisi.
"Mi... On... on vain vaikeaa?" Ei hän voinut sanoa ettei kestänyt käydä keskustelua alaisensa kanssa, koska tuo oli raskaana. Helvetti.

Vaikeaa.
Murielin kulmat pysyivät kurtistuneina, kun hän siirsi toisenkin kätensä Jonathanin hartialle ohjatakseen tämän vuorostaan tuoliin istumaan.
"Istu alas. Minä käyn hakemassa teetä."

Mies pudisteli kevyesti päätään.
"Ei tarvitse, kyllä tämä tästä." Sanoi hän, joka kuulosti siltä että voisi itkeä millä sekunnilla tahansa.

Muriel puhahti.
"Ei, ei se tuosta", hän huomautti. Hän erotti kyllä, kun joku oli itkun partaalla, eikä vähiten siksi, että oli itse itkenyt viime aikoina enemmän kuin koko elämässään yhteensä.
"Istu alas, Jonathan."

Mies istui alas. Sitä alkoi tottua että naiset komentelivat. Vieläkin hän tosin vältteli Murielin katsomista.

Muriel taputti Jonathanin hartiaa.
"Hyvä mies. Odota siinä, tulen aivan pian takaisin."
Hän harppoi huoneesta päättäväisesti, ja hätisti matkalla tiehensä yhden assistenteista. Ei häiriötä tallimestarille nyt, kiitos.
Palatessaan hänellä oli mukanaan kaksi höyryävää kupillista teetä, joista toista hän ojensi miehelle.
"Ole hyvä."

Sawnie otti teemukin sormiinsa ja hymyili vaisusti.
”Kiitos. J-joten, se sijaisesi...”

Muriel laski oman mukinsa työpöydälle. Hän ei istunut takaisin tuoliinsa sen edessä, vaan nojasi työpöydän reunaan, niin että saattoi katsella Jonathanin kasvoja.
"Sijaiseni voi vielä odottaa", hän huomautti, kulmat kurtistuneina.
"Et ole kunnossa."

Jonathan veti syvään henkeä.
”On vain vähän vaikeaa kotona ja olen väsynyt.”

"Minä huomaan, että olet", Muriel vastasi suoraan.
"Oletko varma, että pysty käymään töissä juuri nyt?"

Oli pakko.
Hän ei pysyisi järjissään jos olisi vain kotona. Oliko sitä hyväksyttyä sanoa?
”Haluan pitää kiinni normaalista rytmistä. Tämä on jotakin minkä aika korjaa ja siihen voi mennä pidempään.”

Muriel tutki Jonathania katseellaan.
"Voisin kuvitella ymmärtäväni, jossain määrin."
Hänkin piti epätoivoisesti kiinni työstään, vaikka hänen tapauksessaan syynä olikin muutoksen pelko. Kun Pikkuloinen tulisi, koko hänen elämänsä olisi toisenlainen.
"Onko Beatrixilla kaikki hyvin? Tehän olette nyt yhdessä?"

Jonathan pyöräytti sormusta kädessään ja tuijotti seinää.
”Keskenmeno.” Hän ei jaksanut enää keksiä sille kauniimpaa sanaa.

"Ei helvetti."
Muriel ei edes katunut ensimmäistä asiaa, joka hänen suustaan pääsi Jonathanin kerrottua syyn onnettomuudelleen. Hän kumartui lähemmäs kietoakseen kätensä miehen hartioiden ympärille halaukseen.
"Olen ihan mielettömän pahoillani."

Mies ynähti kimeästi. Et nyt jumalauta itke töissä.
"Mmh. Hänellä on kaikki niin hyvin kuin voi olla."

Ehkä joku toinen olisi pitänyt kiusallisena sitä, että päätyi noin vain halailemaan tallimestaria. Mutta juuri tällä hetkellä se oli hyvin toissijaista.
"Miten sinä itse voit? Et hyvin, selvästi."

"Olen väsynyt, nyt vähän parempi kun otan nukahtamislääkkeitä. Yritän pitää kiinni normaalista ja huolehtia Beasta." Hän huokaisi rasaasti.

Muriel vetäytyi halauksesta, mutta jätti toisen kätensä lepäämään Jonathanin hartialle.
"Olet käynyt lääkärissä?" hän varmisti, kulmat huolestuneesti kurtistuneina.
"Ei hitto, en ihmettele, että... tähän aiheeseen liittyvää keskustelua on vaikea käydä."

Jonathan nyökkäisi ja hieraisi ohimoaan.
"Mm, olen käynyt. Ja olin poissa silloin kun... mmh." Silloin kun asia oli ollut oikeasti käsillä. Se oli vain osunut viikonloppuun.
"Se on vähän vaikeaa."

"Juo teesi, kun se on vielä lämmintä", Muriel muistutti. Ei sillä, Loungen teen sai aina höyryävän kuumana, ei puolet päivästä pannuun unohtuneena kädenlämpöisenä pettymyksenä.
"Katsotaan siis sijaisasia pikaisesti kuntoon."
Pikkuloinen tuntui riehaantuneen keskustelusta, kuin myyrä olisi pyörinyt vatsassa.
"Onko jotain, mitä voisin tehdä?"

Jonathan kääntyi  pöytänsä puoleen ja kaivoi nenäliinan pöytänsä laatikosta, niistäen.
"Um... Haluaisin sen listasi ja mielipiteesi. Tänne ei ole varaa palkata ainuttakaan surkeaa eläinlääkäriä."

Muriel esti itseään laskemasta kättään vatsalleen. Typerä tapa oli kehittynyt jossakin kohtaa sen jälkeen, kun Pikkuloinen oli alkanut riehakkaaksi. Niin kuin se olisi muka rauhoittanut kumpaakaan heistä.
"Laitan sen sinulle. Ei tule olemaan vaikeaa saada sijaista siksi aikaa, Rosings Parkilla on äärettömän hyvä maine."

Jonathan hymyili pehmeästi.
"Se on hyvä. Haluan mahdollisimman hyvän sijaisen tänne." Hän totesi ääni hieman nuutuneena.
"Ja haluaisin sinut haastatteluihin."

Muriel nyökäytti vihjaillen kohti teemukia.
"En suostuisi pysymään poissa. En halua, että kuka tahansa on saanut tumpeloida täällä sen aikaa, kun olen poissa."
Äitiyslomalla. Hän ei aikonut käyttää sanaa nyt.
"Mahdollisimman pian, niin sijainen saa hiihtää mukana."

Jonathan katsoi Murielia pitkään teemukinsa takaa.
"Sinä näytät suunnan ja tahdin, mutta hän hoitaa." Mies muistutti. Ilme oli pelottavan tiukka.

Muriel huokaisi. Hän ymmärsi, ettei asiasta olisi enää keskustelemista. Ja ymmärsi syyn täydellisesti.
"Minä määräilen ja juoksutan häntä. Nautin siitä niin kauan kuin voin. Ja lepään itse laakereillani."

"Hyvä." Sille oli syynsä ja Jonathan räjähtäisi jos Muriel leikkisi terveydellään tämän asian kanssa.
"Määräile pois, se on sinun työsi sitten."

"Otan siitä ilosta kaiken irti", Muriel vakuutti.
"Juo nyt teesi, okei? Se ei maistu miltään, jos pääsee jäähtymään."

Jonathan naurahti vaisuna ja otti kulauksen teestään.
"Minä juon."

Muriel taputti Jonathanin hartiaa.
"Hyvä mies", hän totesi, ja oli hyvin lähellä, ettei käsi pyyhkäissyt myös miehen hiuksia, niin kuin se olisi tehnyt Helian tai Wolfien kanssa.
"Pärjäilethän?"

"Pärjään." Hän vakuutti pehmeästi.
"Anna vain se lista ja sovin haastatteluja mahdollisimman pian. Menes töihin siitä."

Muriel kaivoi puhelimensa esiin ja näppäili sitä hetken.
"Siinä. Lista ehdokkaista ansioineen sekä henkilökohtaisen arvioni kera. Käy läpi kun ehdit."
Hän sujautti puhelimen takaisin taskuunsa ja suoristautui.
"Ilmoittele haastatteluista."

Mies nyökkäsi ja kohotti teemukiaan.
"Minä ilmoittelen. Älä tee mitään typerää."

"En milloinkaan", Muriel vakuutti. Hän nappasi teemukin mukaansa, heilautti vapaata kättään ja harppoi etsimään sitä assistenttia, jonka tehtäväksi oli jäänyt Randallille tarkoitettujen papereiden monistaminen.