[P] Bandaids don't fix bullet holes

Tiistai 7. elokuuta 2018

Emilyn asteltua ovista aamulla lähtiessään töihin, Lexa oli seurannut muutamaa minuuttia myöhemmin perästä. Hän oli takertunut rutiineihin aamupalan valmistamisesta, Merryn ulkoiluttamisesta ja lyhyestä, tulikuumasta suihkusta selvitäkseen niinkin pitkälle. Vaan kun hän oli jättänyt asunnon ja luuta tyytyväisesti järsivän koiran taakseen, rutiinit olivat jääneet jälkeen, kuten pöydälle jätetty älypuhelinkin.
Jodie oli huolestunut heti aamusta, kun ei ollut saanut vastausta viestiinsä. Puoleen päivään mennessä puheluita oli jo puoli tusinaa, jokainen vastaamatta jääneenä. Iltapäivällä hän oli saanut tarpeekseen radiohiljaisuudesta. Peyton oli jäänyt katsomaan nuorempien perään, kun Jodie oli hypännyt auton rattiin ja ajanut Newcastlen keskustaan. Lexan lainaamaa autoa ei näkynyt kadun varrella parkissa. Jodie kiirehti alaovelle, astui sisään rappukäytävään ja harppoi portaat kaksi kerrallaan, kunnes saattoi koputtaa tuttuun ulko-oveen. Hän ei tahtonut käyttää Lexan hänelle jättämää vara-avainta ennen kuin olisi aivan varma, ettei kukaan olisi kotona tai ainakaan avaamassa ovea hänelle. Ei sopinut sännätä nuuskimaan paikkoja ilman, että varoitti asukkaita ensin.

Emily ei ollut vielä siihen aikaan kotona, hän oli tulossa vasta iltapäivällä. Hän oli antanut Larisssalle vapaata kun Amanda oli kadonnut kaksi päivää sitten tietämättömiin. Tyttö ei ollut työkunnossa ihan vielä. Kotiin tullessaan Emily soitti Lexalle, kyselläkseen hakisiko hän ruokaa heille. Lexa ei vastannut, joten Emily nappasi heille jotakin noutoruokaa ja avasi oven kiinalaisravintolan muovikassi kädessään. 
"Hei kulta, olen kotona!"

Jodie oli odottanut urheasti vartin mutta sen jälkeen Merrykin oli tiedostanut rappukäytävässä olevan ihmisen ja alkanut haukkua sisällä. Se oli ihan hyvä syy käyttää avainta, eikö? Jodie rapsutti koiraa astellessaan eteiseen ja vilkuili ympärilleen koettaessaan selvittää, oliko asunnossa muuta elämää kuin koira ja Lexan puhelin, joka värisi pöydällä. Hän suunnisti katsomaan, oliko nainen jättänyt mitään jälkeensä, mutta yhdelläkään tasolla ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Ylireagoiko hän? Oletti pahinta, koska niin monena vuotena Lexa oli kadonnut vuorokaudeksi täysin maailmalta? Oven ääni sai Jodien kiepahtamaan ympäri toiveikkaana, mutta Emilyn ääni särki hataran toivon.
"Hei Emily. Anteeksi kun olen kotonasi, mutta olen huolissani. Oletan, ettet sinäkään ole siis nähnyt Lexaa koko päivänä?" Jodie tervehti vaihtaessaan painoa jalalta toiselle.

Jodien näkeminen ilman Lexaa asunnossa nosti palan kurkkuun. Siksikö Lexa ei vastannut viesteihin? 
"Mitä on tapahtunut?" Ei, hän ei ollut nähnyt Lexaa koko päivänä.

"Helvetti", yleensä niin siivosuinen nainen kirosi. Hän haroi hiuksiaan kädellään ja vilkaisi Emilyä. Hän ei ollut tahtonut tuoda näitä uutisia, mutta Lexa ei ollut jättänyt hänelle vaihtoehtoa. "Neljä vuotta sitten, tänä päivänä, Lexan asunto paloi ja Viviane kuoli. Sen jälkeen hän on ottanut tavakseen häipyä maisemista. Mennä johonkin rähjäiseen motelliin ja juoda halpaa viinaa siihen asti, että sammuu. Ajattelin, että hän olisi... viisaampi, tänä vuonna."

Emily jäätyi ja se muovikassi putosi kädestä. Lexa oli lähtenyt vetämään päänsä täyteen entisen kihlattunsa kuoleman takia, ilmoittamatta mitään? Ehkä tämä oli juuri se syy miksi hän koki jäävänsä toiseksi haudan lepoon lasketulle naiselle. Vain parilla askeleella hän saavutti naisystävänsä puhelimen ja antoi sille kunnon ilmalennon kohti seinää.
"Vitun kusipä, helvetti!" Siitä oli hyvä valua kyykkyyn itkemään. Lexa oli vetämässä päänsä täyteen. Hän tiesi että kun Lexa joi, tuo.... päätyi sänkyyn naisten kanssa. Ehkä jonkun Vivianea muistuttavan kaunii blondin. Ajatuskin sai parahtamaan.

Emilyn reaktiota seuratessa hän tunsi viiltävän kivun omassakin rinnassaan. Niin huolissaan kuin hän olikin Lexasta, ja niin vihainen kuin hän ystävälleen olikin jälleen yhdestä itsekkäästä, ajattelemattomasta tempauksesta, hänen tunteensa tuskin vetivät vertoja Emilylle. Miten hän olisikin toivonut, että olisi löytänyt Lexan kotoa ja tältä kaikelta olisi vältytty.
"Emily", Jodie sanoi hiljaa lähestyessään naista, jonka tunteenpurkaus taitaisi pakottaa Lexan hankkimaan uuden puhelimen. Se olisi kuitenkin pienin naisen murheista, siitä Jodie oli varma. "Hän palaa huomenna takaisin. Krapulaisena ja syyllisyyteen hukkumaisillaan, mutta muutoin kunnossa."

Emily veti terävästi henkeä. Palaisi huomenna. Vieraista ja viinanhajuisena, kaivaten naista joka oli kuollut. Hänellä, hänen huolellaan ja tunteillaan ei ollut väliä. Yllättäen nainen ponkaisi ylös. 
”Sitten hän yrittää väittää rakastavansa minua ja että ei roiku kaivaten menneitä! Maailman suurinta paskaa!” Vielä kengät jalassa Emily polkaisi raivoissan puhelimen kenkänsä kantapään alle. 

Jodie värähti pienesti, kun Emily polki puhelimen kunnolla kappaleiksi. Hän tiesi, miten Lexa oli rakastanut puhelintaan, jota varten oli säästänyt aikanaan pitkän pennin. Olisipahan syytä päivittää uudempaan malliin. Toivottavasti vanhasta puhelimesta oli edes jollakin tavalla ajantasalla oleva varmuuskopio olemassa.
"En voi varsinaisesti puolustella häntä tässä kohtaa", Jodie vastasi päätään pudistaen. Ei, kun hänkin oli tavattoman pettynyt naiseen, joka ei ollut sanonut mitään hänelle (tyypillistä) muttei myöskään Emilylle. Jälkimmäinen oli se, mikä häntä eniten riepoi. Emily olisi ansainnut tietää ilman, että hänen täytyi toimia viestinviejänä.
"En epäile, etteikö hän rakasta sinua, mutta tällaisina hetkinä hän unohtaa ajatella omaa napaansa pidemmälle. Tämä on hänelle vaikea päivä, mutta se ei oikeuta toimimaan näin."

Emily puri tiukasti huultaan. Hän oli valmis muuttamaan vaatteensa pois asunnosta sillä sekunnilla. Lexa tiesi miltä hänestä tuntui. Silti nainen ei voinut sanoa mitään. 
”Jos hän arvostaisi minua edes rotan perseen vertaa, hän ei olisi tehnyt näin.” Ja tottumuksen sanelemana kenttäratsastaja asteli keittiöön, otti pakastimesta jäätelöpurkin ja polkaisi kenkänsä keittiön nurkkaan.

"Siitä olen aivan samaa mieltä", Jodie vahvisti. "Tämä ei tosiaankaan ole kunnioittavaa käytöstä sinua kohtaan." Ei. Lexan olisi pitänyt puhua aivan itse naiselle, jonka kanssa asui, eikä vain kadota maisemista. Mitä nainen oli edes odottanut, että tapahtuisi? Emily vain kohauttaisi harteitaan, kun Lexa ei tulisikaan yöksi kotiin ja olisi aamulla hymysuin vastassa?
"Hän mokasi. Kunnolla."

Emily kauhaisi lusikallisen jäätelöä suoraan litran paketista ja työnsi suuhunsa. Hän ei jaksanut nakata paskaakaan Jodien läsnäolosta. 
”Hän tietää. Ja silti. Silti. Minä en... helvetin helvetin helvetti!”

"Olen pahoillani", Jodie huokaisi. Ei hän voinut muutakaan sanoa. Emily oli vapaa syömään jäätelöä miten tahtoi, ja jos Jodielta kysyttiin, tämä oli ehdottomasti tilanne, joka vaati suoraan paketista syömistä.
"Minä voin koettaa soitella hotelleja läpi, mutta todennäköisesti kukaan ei kerro minulle yhtään mitään vedoten asiakkaiden yksityisyydensuojaan", nainen jatkoi päätään pudistellen. Lexan etsiminen olisi kuin neulan etsimistä heinäsuovasta. Naisen ei tarvitsisi olla kuin korttelin päässä olevassa hotellissa, ja Lexa voisi yhtä hyvin olla toisessa maassa, mitä löytämisen helppouteen tuli.

Emily pudisteli päätään. 
”Pitäkööt iltansa. Kerran hän sanoo yhtä ja tekee toista, tehköön mitä haluaa. Mutta minä en enää sulata sitä lässytyspaskaa häneltä.” Nainen tärisi raivosta ja pidätellystä itkusta. Lexa vielä tiesi että hän oli huolissaan Larissan tyttöystävätäkin. 

Jodie painoi päänsä Emilyn sanojen myötä. Hyvä, että nainen piti oman puolensa. Lexa ansaitsi tuntea ajattelemattomuutensa seuraukset nahoissaan. Samaan aikaan hän ei voinut olla toivomatta, että Emily antaisi Lexalle anteeksi - ja nopeasti. Mitä hän ystäväänsä tunsi, hän tiesi, että Lexa olisi suunniltaan, kun epäilemättä saisi kuulla kunniansa Emilyltä.
"Tahdotko, että menen?" Hänen näkemisensä ei voinut olla mukava muistutus naiselle, joka oli syystäkin raivoissaan. Olisipa hän osannut ennakoida tämän ja puhua Lexalle päiviä aiemmin. Kertoa, miksi näin ei voisi toimia, mutta ei, hän ei ollut tehnyt niin kuvitellessaan, että Lexa tiesi sen itsekin.

Emily nielaisi ja vilkaisi koiraansa. 
”Voisitko...?” Jos tai kun Lexa selviäisi kotiin, Emily toivoi ettei koira olisi kuulemassa sitä.

"Ottaa Merryn?" Jodie arvasi lauseen lopun. "Tietenkin. Peyton on onnessaan, kun en palaa tyhjin käsin." Teini oli aina iloinen, kun sai leikkiä bordercollien kanssa. Joskus hänestä tuntui, että tyttö kutsui Lexaakin kylään vain siinä toivossa, että nainen toisi koiran mukanaan.
"Jos tarvitset mitään muuta, voit soittaa koska tahansa", nainen vakuutti. Ehkä Emily kaipaisi hieman tilaa ympärilleen illaksi - tai sitten nainen soittaisi ystäviään tuekseen. Häntä olisi vaikea pitää puolueellisena tilanteessa, jossa Lexa oli toiminut näin typerästi. Emily saisi muualta parempaa seuraa, jos tahtoi haukkua naisystävänsä maan rakoon.

Emily nyökkäsi. Koiraparka jos se olisi joutunut olemaan kotona kun lauma rakoili. 
”Mm, kiitos.” Hän tosiaan kaipasi omaa rauhaa, tilaa. Hän halusi ahmia, itkeä ja polttaa vessassa naisystävänsä paidan tai jotain. 
Ei ehkä sentään.

"Voimia, Emily", Jodie toivotti pehmeästi. Hän puri huultaan, ettei sanoisi mitään siitä, miten kaikki selviäisi kyllä. Ehkä kaikki ei selviäisi. Ehkä tämä olisi viimeinen typeryys, jolla Lexa satuttaisi Emilyä. Hän nappasi koiran laukun mukaansa ja otti ilolla eteiseen pyyhältävän Merryn remminpäähän.
"Nähdään huomenna", hän vielä lisäsi, "tai ylihuomenna, miten tahdotkaan Merryä kotiin."

Emily nyökkäsi hymyillen vaivoin ja heilautti kättään Jodielle. Oven sulkeuduttua hän linnoittautui sohvalle ja söi. Aivan liian paljon, mutta se oli edelleen naisen tapa käsitellä ahdistusta.

Illan hämärtäessä Emilyn puhelin heräsi henkiin, kun Zoe tavoitteli naista soittamalla. Yleensä hevosenhoitaja olisi luottanut viesteihin tahtoessaan olla häiritsemättä naisen vapaa-aikaa työpuheluilla, mutta nyt kun asia oli varsin herkkä ajallisesti, hän oli kokenut parhaaksi ottaa yhteyttä puhelimella.
Tosin se päätelmä taisi olla virhe.
"Anteeksi kun häiritsen iltaasi, ei ollut tarkoitus. Pidän tämän lyhyenä niin en pidättele sinua Lexan luota kauempaa, mutta Giggles onnistui hukkaamaan vasemman etujalan kenkänsä enkä saanut kengittäjää ennen kello yhtä huomiselle. Aamupäivän valmennus on siis poissa laskuista. Tahdotko, että veivaan muutenkin päivän ohjelmaa?"

Emily oli syönyt siihen mennessä jäätelöä, kiinalaista, keksejä, pasteijoita ja karkkia. Hän vastasi puhelimeen, kuunnellen Zoen asian sanomatta sanaakaan. 
”Larissan pitäisi tulla töihin, maastoilkaa hevoset. Minä en ole huomenna työkunnossa.” 

Zoe räpäytti kummastuneena silmiään linjan toisessa päässä ja kohotti puhelinta korvaltaan, jotta saattoi varmistaa soittaneensa oikealle henkilölle.
"Selvä, me teemme niin. Jotain muuta, mitä tarvitset?" Töihin liittyen tai ihan muutenkin. Hän oli parhaimmillaankin huono ystävä, mutta ainakin hän yritti.

”Alibin jos saan murhasyytteen.” Emily totesi ääni aivan kireänä. Se kertoi miten räjähdysherkkänä nainen oli nyt.

"Sinulla on alibi", nainen vakuutti kulmat kurtistuen. Hän oli selvästi tehnyt monta väärää olettamusta jo keskustelun aluksi. Jos Emily oli näin murhanhimoisella päällä, Lexan oli täytynyt tehdä jotakin tavattoman typerää. Siitä päätellen, miten puhelun taustalta ei kuulunut huutoa, hän epäili jomman kumman naisen kävelleen ulos asunnolta riidan päätteeksi.
Voi miten väärässä hän olikaan.
"Pidämme hevosistasi huolta, kunnes olet valmis palaamaan töihin."

Emily nyökkäsi. 
”Huominen vain . Ja jos... jos tarvitsen, saanko palata sohvallesi ainakin hetkeksi?”

Se kuulosti vakavalta. Se kuulosti siltä, että naiset olivat tapelleet kunnolla. Hänellä ei ollut kuin yksi ainoa vastaus kysymykseen, jonka Emily oli esittänyt.
"Tietenkin. Oveni on aina avoinna." Oli syy mikä tahansa, Emily olisi aina tervetullut hänen luokseen niin pitkäksi aikaa kuin olisi tarve.

”Kiitos. Minä... jatkan iltaa. Heippa.” Emily sulki puhelimen ja antoi itsensä itkeä. Niin antaumuksella että nukahti sohvalle sipsipussin kanssa, tv päällä.

"Hei hei", Zoe vastasi puristaen puhelinta tiukasti kourassaan. Teki mieli soittaa läpi kaikkia, jotka tunsivat pariskunnan ja tiedustella, oliko kukaan kuullut, mistä päin tuuli. Viimeksi kun hän oli Lexaa nähnyt, eli eilen, nainen oli ollut oikein hyväntuulisena tiskin takana palvelemassa asiakkaita ja lähettänyt hänen mukanaan kahvia Emilyllekin. Päivässä ehti selvästi tapahtua vaikka mitä, kun nyt Emily tiedusteli mahdollisuutta yöpaikasta.

Keskiviikko 8. elokuuta 2018 - seuraava päivä

Emily ei havahtunut yöllä kauhuelokuvan kiljaisuihinkaan. Hän oli luultavasti itkenyt itsensä tyhjäksi. Aamullakaan ei huvittanut siivota jälkiään, joten hän makasi vain sohvalla, suunnaton raivo ja suru sisällään.

Lexa oli istunut rappukäytävässä puoli tuntia, ennen kuin uskaltautui etsimään avaimiaan ja hapuilemaan etuoven auki. Pahoinvoiva, krapulainen nainen oli käynyt suihkussa hotellilla jaksamatta kuivata hiuksiaan, jotka oli kerännyt sotkuiselle nutturalle. Hän ei ollut ottanut vaihtovaatteita mukaansa, joten suihkusta huolimatta vanhan viinan haju seurasi häntä kaikkialle. Sen siitä sai, kun läikytti kirkasta vodkaa päälleen jo ennen iltaa. Hän raahusti sisään pysähtyen kesken askeleen, kun näki Emilyn. Jokainen lihas tuntui pingottuvan äärimmilleen, ja hetken hän harkitsi juoksevansa takaisin rappukäytävän puolelle. Vaan jos puolessa tunnissa ei ollut keksinyt mitään sanottavaa, tuskin ylimääräinen aikakaan enää auttaisi.
"Hei", hän sanoi vaihtaen painoa jalalta toiselle ja antoi olkalaukkunsa pudota hartialta lattialle. Hän oli toivonut, että edes Merry olisi iloisena vastassa, mutta koiraa ei näkynyt missään. Ei sillä, että hän olisi iloista vastaanottoa ansainnutkaan.

Emily havahtui oven auetessa. Hyvin hitaasti, jäykin liikkein nainen nousi seisomaan, siristäen silmiään. 
”... hei? Katoat vuorokaudeksi ja sinä sanot hei?” 

Hyvä on, se oli ollut väärä aloitus keskustelulle.
"En tiennyt mitä muutakaan sanoa", nainen mutisi katse lattiaan painuen. "Istuin rappukäytävässä ja yritin keksiä jotain sanottavaa, mutta", hän kohautti harteitaan. 'Hei' oli ollut paras, mihin hän oli pystynyt.

Emily oli vielä yllättävän rauhallinen. 
”Ai oikein istuit miettimässä rapussa? Voi vittu, haluatko mitalin?” Eikä hän edes huutanut vielä

Lexan hartiat kohosivat, kun naisen ryhti painui Emilyn sanojen myötä. Hän oli aavistellut aamulla herätessään kammottavaan pahoinvointiin, että Emily ei olisi iloinen hänen näkemisestään, mutta mikään ei ollut silti varustanut siihen, miltä tuntui todella kohdata nainen.
"En", hän pudisti päätään ja hapuili saman tien tukea seinästä. Ei äkkinäisiä liikkeitä, tai hän saisi seuraavaksi juosta kylpyhuoneeseen. "Olin typerä."

Emily veti syvään henkeä. 
”Ihanko totta? Voi helvetti! Katosit päiväksi sanomatta sanaakaan! Vittu minä... tajuatko että... käsitätkö miltä se tuntuu? Että sinä juokset vetämässä pääsi täyteen ja kai sinä nyt vielä lievitit ikävääsi jollan kivalla blondilla päissäsi?! Helvetti Lexa, minä en kykene tähän!”

Ehkä olisi ollut parempi aloittaa sanomalla, että hän oli pahoillaan, mutta nyt tilaisuus oli jo mennyt. Hän oli käyttänyt sen sanomalla hei.
"En", nainen pudisti uudestaan päätään nojaten raskaammin seinään. "En nähnyt eilen ketään muuta kuin virkailijan, joka antoi avaimen huoneeseeni. En poistunut sieltä koko päivänä ja olin ehdottomasti ainoa, joka makasi siinä sängyssä."

”Ihan vitun lohdullista ja tuoko pitäisi uskoa?!” Emily oli niin pettynyt ja tunsi olonsa petetyksi. 
”Mikään mitä sanot, ei voi olla totta! Jos sinua kiinnostaisi paskaakaan miltä minusta tuntuu, et olisi tehnyt noin.” Emily nappasi maljakn jossa oli ensitreffien ruusut kuivattuna ja antoi niiden pudota maljakon kanssa lattialle. Ruusut rusentuivat, kastuivat ja maljakko hajosi. 
”Ehkä tämä on se syy miksi tiedän että en voi koskaan olla muut kuin korvike, lohtupalkinto siitä mitä et saanut!”

"Se on totuus", Lexa vastasi käpertyen yhä pienemmäksi, mitä enemmän Emilyn äänenvoimakkuus kohosi. Jos hän oli vihannut itseään aamulla, kun oli halaillut valkoista posliinipyttyä, se ei ollut mitään verrattuna tähän.
"Millie", hän henkäisi ja otti puolikkaan askeleen kohti naista, joka oli paiskannut kukkamaljakon lattialle. Emily olisi voinut yhtä hyvin repiä sydämen hänen rinnastaan ja rusentaa sen. Nainen oli vaalinut ja varjellut punaisia ruusuja kaikki nämä kuukaudet - ja nyt ne olivat tuhottuina olohuoneen lattialla.
"Et sinä ole korvike", Lexa sanoi hiljaa. Tämä oli yksi niistä harvoista kerroista kun hän ei itkenyt, mutta se taisi johtua puhtaasti siitä, miten hän oli itkenyt koko edellisen päivän ja yön siihen pisteeseen saakka, että tunsi edelleen turvotusta kasvoillaan. "Minä... olin tukehtua, eilen. En pystynyt hengittämään täällä, joten menin jonnekin, missä pystyin."

Emily halusi heittää jotain muutakin palasiksi, mutta ei keksinyt mitä. Hän itkisi vielä ruusujensa perään.
”ja tuo pitäisi uskoa? Painu helvettiin! Jos voisit edes käsittää minut tasaveroisena kumppanina, sinä kertoisit missä olet! Mutta koska minä olen vain kakkospalkinto johon tyytyä, sillä ei ole väliä! Kuten aivan helvetin hyvin näytit! Mieti jos minä tekisin samoin - ai niin, sinä et korvaa ketään elämässäni!!” Emily kääntyi kannoillaan ja asteli makuuhuoneeseen. Zoen luo. Pakko päästä. Samalla hän saattoi leväyttää Lexan kaapista sen puurasian sängylle. 
”Voit ottaa nuo sormukset ja painua takaisin Yhdysvaltoihin, ei tarvitse ilmoittaa milloin !”

"Minä unohdin puhelimeni", Lexa vastasi katse tuhotuissa ruusuissa ja maljakossa. Se oli puoliksi totta. Se oli ollut osin harkittua, osin unohdusta. Riittävän lähellä siis, jotta hän saattoi sanoa unohtaneensa. Nainen seurasi pää painuneena Emilyn perässä makuuhuoneeseen, joskin hätääntyi Emilyn suunnatessa vaatekaapille.
"En minä ole lähdössä", nainen sanoi poimien puurasian syliinsä, kun istahti sängylle. Hän halasi sen tiukasti rintaansa vasten. Emily ei saisi suutuspäissään tuhota niitä muutamaa muistoa, jotka hän oli onnistunut sujauttamaan laatikkoon heistä kahdestakin. Kuten kahvikupista leikattua palaa, jossa luki naisen numero. Emily oli kirjoittanut sen hänelle kauan, kauan sitten. Se tuntui kovin toiselta elämältä kuin tämä hetki.
"Olen pahoillani, etten kertonut, minne menin", Lexa pahoitteli vilkuillen varoen Emilyn suuntaan.

Emily veti omia vaatteitaan kaapista. 
”Minä olen!” Hän ärähti naiselle kun veti urheilukassin vetoketjun kiinni. 
”Saat tehdä ihan mitä haluat, ei tarvitse kertoa mitä teet ja kenen kanssa. Oikeastaan, en halua tietää. Ryyppää ja järjestä orgiat että saat taas henkeä!”

"Millie", Lexa vetosi kurottaen avuttomana toisella kädellään Emilyn puoleen. "Älä mene. Älä jätä minua. Pyydän, kiltti, rakas, älä lähde", hän sopersi hätäisenä. Nyt kyyneleetkin pyrkivät pintaan, kun hän pudottautui polvilleen lattialle sängyltä. Puurasia sai jäädä sängylle, kun hän kirjaimellisesti mateli polvillaan Emilyn eteen.
"Minä saan henkeä, kun sinä olet kanssani. Tajusin sen eilen. Kaikki on paljon paremmin, kun en ole yksin. Millie, minä rakastan sinua. Anteeksi, että huolestutin sinut. Minä en ajatellut", hän sopersi räpytellen kyyneliä silmistään, että näkisi Emilyn kunnolla. "Älä mene. Jää."

Emily heitti laukun olalleen. Ei, hän ei voisi. Hän ei kestäisi Lexan kasvoja nyt, hänen piti jäsennellä ajatuksiaan. 
”Sitähän sinä eilen mietitkin.” Hän sihahti ääni täynnä myrkkyä ja lähti säälimättä kohti eteistä, käyden läpi taskujaan. Avaimet, puhelin, laturi...

"Millie!" Lexa parkaisi ja kolautti päänsä vaatekaappiin, kun pyrki jaloilleen niin hätäisenä. Hyvä kun hän näki mitään kyynelten verhon läpi, kun kompuroi naisen perään.
"Älä jätä minua", hän sopersi koettaen takertua Emilyyn.

Emily ei pystynyt katsomaan Lexaa. Hän ei edes tiennyt miksi. 
”Nyt saat sitä omaa tilaa ja hengittää, ihan niin paljon kuin haluat.” Hän keräsi muutamia kenkiä mukaansa. Ei kaikkia. 

"En halua!" Lexan ääneen hiipi jatkuvasti hätääntyneempi sävy. Emily ei voinut lähteä. Ei oikeasti. Emily vain tahtoi näyttää hänelle, miltä naisesta oli eilen tuntunut, kun tuo oli palannut tyhjään kotiin tai... tai jotakin. Ei Emily voinut oikeasti olla lähdössä.
"Haluan sinut. Älä mene, rakas, ole kiltti. Anna minun hyvittää tämä sinulle."

Emily veti kengät jalkaansa ja heitti hiukset ponnarille. 
”En. Minä en... minä en pysty tällaiseen.” Hänestä ei olisi elämään näin vahvasti menneisyyden haamujen kanssa. Hän ei kestäisi pelätä, milloin Lexa taas katoaisi päiväksi suremaan kihlajaispäiväänsä tai jotain. 

"Joten se oli... se oli tässä? Sinä jätät minut?" Hän kysyi alahuuli väpättäen ja joutui peittämään suunsa molemmilla käsillään heti, kun oli saanut kysymyksen ilmoille, ettei parkuisi ääneen. Miksi hän oli edes kysynyt, kun ei tahtonut kuulla vastausta? Voisipa hän vetää sanat takaisin ja estää niitä koskaan pakenemasta huulilta. Tai mennä suoraan ajassa taaksepäin eiliseen ja pysäyttää itsensä, ennen kuin hän astui ulos asunnosta.

”Minä tarvitsen hetken.” Emily totesi kun otti auton avaimia naulasta. Miten hän ei itkenyt, se oli mysteeri. Hän vilkaisi asuntoon, muistamatta että olisi unohtanut mitään.
”En voi olla täällä nyt.”

Lexa parkui heidän molempien edestä, kun nyökkäsi kädet yhä suunsa tukkeena. Se ei ollut ero, se oli vain... tauko. Aikalisä. Ei se ollut ideaali tilanne, mutta se oli parempi kuin Emily suoraan sanomassa, että oli tulossa hakemaan loppuja tavaroitaan viikonloppuna.
"Tule vain takaisin, rakas, kiltti, minä pyydän. Tule takaisin. Minä... minä odotan täällä", hän sopersi rutistaen kylkiään tiukasti.

Emily kohautti olkiaan. Hän ei kestäisi eikä aikoisi sietää tällaista uudelleen. Hän lähti ovesta kertomatta minne oli menossa, mutta suuntasi punaisen Seatin hatchbackinsa nokan kohti Zoen asuntoa Hexhamissa. Itkien ratissa kuin vesiputous.

Zoe oli käynyt tallilla aamuvarhaisella ja suunnitellut olevansa siellä iltamyöhään saakka, jotta hevoset saisivat varmasti liikuntaa Emilyn ollessa vapaalla, mutta hevosilla itsellään oli ollut muita suunnitelmia. Duffy oli jyrännyt hänen ylitseen matkalla tarhaan niin, että hän oli onnistunut nyrjäyttämään nilkkansa, ja niin pitkä tallipäivä oli kutistunut vaivaiseen kolmeen varttiin. Nathanin vastuulle jäi auttaa Larissaa liikuttamaan hevosia, jos tyttö ei ehtisi tehdä kaikkea itse, sillä hän ei pystyisi tekemään mitään nilkkansa kanssa tänään. Hän oli palannut kotiin, napannut kylmägeelipussin pakkasesta ja joustositeen keittiön laatikosta, ja istahtanut alas sohvalle. Kun turvonnut ja mustunut nilkka oli käärittynä tukevaan siteeseen, hän oli nostanut sen sohvapöydälle tyynyn päälle ja laskenut geelipussin nilkan päälle. Televisiosta ei tullut yhtään mitään katsomisen arvoista, mutta hänellä ei ollut erityisemmin vaihtoehtoja. Asunnolla ei ollut paljoa tehtävää, kun jalalle ei viitsinyt varata painoa.
"Se on auki!" Hän huikkasi kuullessaan koputuksen. Olisi varmaan pitänyt jaksaa lukita ovi perässä, kun hän oli tullut sisään, mutta tykyttävä nilkka oli vienyt keskittymiskyvyn. Maisie loikkasi sohvalta alas sipsuttaen eteiseen tervehtimään Emilyä häntä heiluen, ja Zoe kääntyi katsomaan olkansa yli naista. Emily näytti kerrassaan kammottavalta. Nilkastaan välittämättä nainen ponnisti jaloilleen ja hyppelehti suurimmilta osin yhdellä jalalla Emilyä vastaan.
"Mitä on tapahtunut?" Edes Larissa ei ollut näyttänyt näin lyödyltä tänään, vaikka tytöstä ei ollutkaan saanut irti yhtäkään sanaa.

Emily avasi oven, tervehtien Maisien vain pikaisesti. Hän pudotti urheilukassin olaltaan. Nainen vain katsoi ystäväänsä pitkään. 
”... en tiedä mitä teen.”

"Aloita siitä, että istut alas", Zoe vastasi vetäen Emilyn lyhyeen halaukseen, ennen kuin saattoi koettaa ystävän paimentamista sohvan suuntaan. Hänkin pitäisi mielellään nilkkaansa koholla, niin se ei kenties turpoaisi enempää ja hän pääsisi töihin vielä ennen viikonloppua.

Emily seurasi kiltisti sohvalle ja putosi istumaan. Aivan kirjaimellisesti putosi. 
”... hän katosi vetämään päänsä täyteen sanomatta sanaakaan. Entisensä takia. Minä en... en voi enää uskoa mitä hän sanoo.”

Zoe kohotti telotun jalkansa takaisin koristetyynyn päälle sohvapöydälle ja katsoi ystävää vierellään.
"Tuohan on aivan sairasta", nainen puhahti. Ei kenenkään kuulunut elää niin kaukana menneisyydessä! "Hyvä, että tulit tänne."

Hän ei siis ehkä ollut raivohullu reagoidessaan näin. 
”Sitten on outoa että minä koen olevani korvike.” Emily sopersi hiljaa. Oliko se ihme? 
”Olkoon että hän kuoli mutta... s-silti.”

Ei, Emily ei ollut raivohullu, jos Zoelta kysyttiin. Nainen hivuttautui lähemmäs ystävää ja kietoi kätensä Emilyn harteille voidakseen vetää naisen kylkeään vasten. Hänellä ei ollut viisaita sanoja tarjottavaksi, mutta hän voisi edes tarjota halausta ja ymmärrystä.
"Jos hän olisi elossa ja joku jonka kanssa olisin käyttäytyisi noin, minä olisin ollut ulkona ovesta hetkessä", nainen vastasi. Ei kukaan tahtonut seurustella sellaisen kanssa, joka roikkui edelleen entisessään.

Asiaa auttoi vain se että entinen ei ollut elossa. Vai auttoiko? 
”Olen vain... varasuunnitelma. Kun kaikki meni pieleen.”

"Sinun ei pitäisi olla kenenkään varasuunnitelma", Zoe vastasi päätään pudistaen. Ei todellakaan. Emily ansaitsi paljon parempaa kuin tulla roikotetuksi mukana, kun ei parempaakaan ollut tarjolla.
"Niin paljon kuin Lexasta pidänkin, hän ei voi kohdella sinua näin. Kenelläkään ei ole oikeutta kohdella sinua näin."

Emily räpytteli silmiään. Niin. Tässä oli vain yksi aivan järjettömän suuri mutta. 
”Rakastan häntä silti.” Ja siksi hän koki olevansa täysi idiootti.

Sehän siitä aina teki niin vaikeaa. Tunteet eivät kuunnelleet järkeä, eivätkä todellakaan sammuneet napista painamalla. Eivät edes hänen kohdallaan, vaikka häntä robotiksi haukuttiinkin.
"Tiedän", nainen vastasi painaen päänsä. "Sen näkee kuka tahansa, jolla on silmät päässä. Sinä rakastat häntä ja hän rakastaa sinua, mutta jos vain revitte toisianne riekaleiksi, ei yhdessäolossa ole mitään järkeä."

Ei siinä olisikaan. Eivät he tehneet vain sitä? Vai tekivätkö? Zoen sanat osuivat kovin arkaan paikkaan, saaden Emilyn painamaan pään polviinsa itkien. Kaikki ajatukset poukkoilivat miten sattui.

Nainen päätti antaa Emilyn itkeä. Ei ongelma sillä ratkeaisi, mutta ehkä se auttaisi naista selvittämään ajatuksiaan. Hän tyytyi silittelemään Emilyn selkää odottaessaan, että Emily olisi valmis puhumaan. Hänellä ei ollut kiirettä. Hän oli sanonut, että Emily oli aina tervetullut, ja se piti paikkansa. Naiselle olisi yösija niin pitkäksi aikaa kuin Emily sitä tarvitsisi.

Siinä meni tovi jos toinenkin. Lopulta Emily sai edes hieman ajatuksistaan kiinni. 
”Jos vain.. olen täällä muutaman päivän?” Miettisi ja menisi sitten kotiin. 
”miten Larissa voi? Onko kuulunut mitään?”

"Ole", Zoe vahvisti nyökkäyksellä. Emily saisi jäädä siihen saakka, että tuntisi olevansa valmis palaamaan kotiin. Oli se sitten paluu asumaan osoitteeseen Newcastlen keskustassa tai tavaroiden nouto ja siirtäminen muualle.
"Ei", hän pudisti päätään ja huokaisi. "Larissa kommunikoi nyökkäilemällä. En kuullut hänen sanovan tänä aamuna sanaakaan, en edes Ticolle." Yleensä brasilialaisen kuuli kauan ennen kuin näki, kun tyttö jutteli pirteästi hoidettavana oleville hevosille, erityisesti valkoiselle orille.

Emily työnsi sillä omat ongelmansa syrjään. 
”Tapan Amandan jos saan hänet sormiini.” Ei noin tehty. Noin ei vain saatana tehty.

"Älä nyt kuitenkaan mene ihan niin pitkälle", Zoe vastasi taputtaen Emilyn reittä. "Larissa ei varmasti arvostaisi." Ei, kun tyttö tuntui tarkistavan suorastaan vainoharhaisesti puhelintaan, johon oli asentanut kaikki mahdolliset uutisappit. Larissan puhelimeen tuntui tulevan ilmoitus uudesta uutisotsikosta joka minuutti.

”Tapan minä. Larissa ei ole ansainnut tällaiata.” Emily murahfi tyytymättömästi.

Zoe vilkaisi Emilyä toistamiseen.
"Tarkoittaako tämä sitä, että minun pitäisi olla terottamassa kirvestä Lexaa varten? Koska en nyt ihan suoraan sanottuna jaksaisi ryhtyä veritekoihin, jos ne vain voisi välttää."

”... hoidan sen jossain välissä itse.” Emily mutisi. Ellei ollut tehnyt jo kun oli kävellyt ovesta ulos.

”Niinhän sinä aina”, Zoe hymähti. ”Antaisitko edes joskus meidän muiden pitää sinun puoliasi?”

”... juurihan sinä sanoit ettet jaksa. Sitä paitsi, minun pitää saada purkaa se.” Jos hän ei purkaisi sitä kiukkua, turhaumusta ja pettymystä sisältään, hän vielä päätyisi pakkaamaan tavaroitaan asunnolta keskustasta.

Zoe nosti sormeaan varoituksena. Emilyn olisi paras lopettaa hänen sanojensa pyörittely.
”Sanoin etten jaksa tehdä mitään hätiköityä. Jos päätät sopia Lexan kanssa, olisi epämukavaa kaikille, jos minä olisin jo ehtinyt polttamaan kaikki sillat.”

Emily vilkaisi sormea toinen kulma koholla. Hittoakos heristelet siinä? 
”Voi olla että teen sen ihan itse.”

”Sinä saat tehdä niin”, nainen kohautti harteitaan, ”pointti oli, ettei minun pitäisi tehdä sitä ennen sinua.”

”Niin kai. Ei siinä vain välttämättä ole silti järkeä.” Emily huomautti hymyillen vaisusti. 
”Jos menen jo nukkumaan?”

Järkeä ei tainnut olla yhtään missään, mitä tähän tilanteeseen tuli. Hän olisi tahtonut huutaa Lexalle ja saada nainen tajuamaan, miten tuo oli jälleen satuttanut Emilyä. Se ei vain ollut hänen paikkansa. Paras mitä hän saattoi tehdä, oli tarjota paikkaa Emilylle, jossa olla.
”Mene vain, ole kuin kotonasi”, nainen vastasi nyökäten. Oli helppo uskoa, ettei Emily ollut nukkunut kovinkaan levollisesti aiempana yönä. ”Voit mennä sänkyyni niin en häiritse sinua pyörimällä ympäri asuntoa.”

Emily nyökkäsi vaisusti ja valui Zoen makuuhuoneeseen. Hän kaatui sänkyyn, eikä ollut nousemassa ylös, ei tosiaan. Hän aikoi nukkua kaikessa rauhassa vaikka koko tämän päivän jotta jaksaisi mennä huomenna töihin. Ja niin siinä kyllä kävikin.

Torstai 9. elokuuta 2018 - seuraava päivä

Zoe vältteli liikkumista niin paljon kuin vain mahdollista, jotta saisi nilkkansa nopeasti kuntoon. Ei sillä ehkä pariin päivään ratsastettaisi, mutta kyllä hän takaisin tallille raahautuisi. Jos ei muuta niin hän istuisi harjapakin päällä pesupaikan edessä ja kiljuisi ohjeita Nathanille ja Larissalle. Nainen nukkui sohvalla vaivautumatta levittämään sitä vuoteeksi ja heräsi aamulla ilman herätyskelloakin kovin varhain. Hän aukaisi siteen nilkkansa ympäriltä ja hetken mustunutta nilkkaa katseltuaan päätyi ottamaan suihkun. Kyllä jalka sen verran kestäisi. Pukeutuessaan hän kääri siteen takaisin tueksi. Jossakin oli varmasti nilkkatuki syksyisen onnettomuuden jäljiltä, mutta hän ei jaksanut alkaa etsiä sitä. Kepitkin tuntuivat hieman ylidramaattiselta yhden nyrjähtäneen nilkan takia, mutta ainakin niiden avulla pääsi nopeasti keittiöön keittämään pannullisen kahvia.
”Huomenta”, nainen tervehti Emilyä. Ainakin ystävä oli saanut levättyä, jos ei mitään muuta.

Herättyään punapää näytti lähinnä siltä että oli noussut haudast juuri. 
”Huomenta.” Hän ajatteli että vilkaisisi puhelintaan nyt, vaikka hän epäili tietävänsä mitä siellä oli, tai siis, ei ollut.

Lexalla ei ollut puhelinta, millä ottaa yhteyttä, mikä taisi olla vain hyvä asia. Sata viestiä Emilylle tuskin parantaisi tilannetta lainkaan. Jodiekaan ei ollut ottanut yhteyttä tahtoessaan antaa pariskunnalle ensin mahdollisuuden selvittää omat välinsä itse.
”Aiotko mennä tallille tänään?” Zoe kysyi vilkaisten Emilyä päästä varpaisiin. Ystävä näytti varsin surkealta, jos totta puhuttiin.

"Pakko mennä. Siellä on poikia joiden on oltava loistavassa kisakunnossa kuukauden tai puolentoista päästä." Ei hän voisi lusmuilla aina henkilökohtaisten syiden takia.

”Selvä”, nainen vastasi. Kukapa hän oli asiasta moralisoimaan, kun itsekin tunnusteli nilkkaansa nyt sillä silmällä, voisiko lähteä mukaan. Kyllähän tallilta aina tekemistä keksisi, joka ei vaatisi muuta kuin paikallaan istumista.
”Syö kaapeista mitä mieli tekee. Et voi lähteä töihin tyhjällä vatsalla.”

Emily vilkaisi Zoen jalkaa. 
"Minä taas kantelen sinusta jos edes yrität tulla." Hän totesi tyynesti ja nousi ottamaan itselleen syötävää. Ihan vain leipä kahvin kanssa. Sitä kasatessa tuli mieleen miten Lexa oli eilen asannut hänelle aamupalaa. Silloinkin tuo olisi voinut sanoa, mutta ei. Nainen oli kadonnut hänen selkänsä takana. Itkuhan siitä tuli.

"Kenelleköhän sinä ajattelit kannella minusta?" Zoe kysyi kulmaansa kohottaen. Ainoa henkilö, joka voisi käskeä häntä pois tallilta, ei varsinaisesti käyttänyt aikaansa siihen, että vahti hänen tekemisiään. Nainen katsoi kaikessa hiljaisuudessa, miten Emily valmisti itselleen aamupalaa, mutta nousi tuolin äärestä Emilyn alkaessa itkeä.
"Voi sinua", Zoe huokaisi tarjoten halausta naiselle. "Kaikki kääntyy vielä paremmaksi." Tavalla tai toisella. Lexalla oli ollut niin monta tilaisuutta puhua Emilylle, mutta nainen oli antanut jokaisen lipua ohitse.

Emily pyyhkäisi kasvojaan ja niiskaisi tyhjää. Ei hän voisi vollottaa tätä tallilla kun Larissalla oli kamalampi tilanne. Hän otti leivän hampaisiinsa ja vilkaisi kelloa. 
"Syön tämän ajaessa, lähden tästä nyt. Ei nähdä töissä." Emily muistutti vielä kun polki kengät jalkaansa ja lähti kohti Rosings Parkia. Siellä hän etsiytyi hevosenhoitajansa luo, aikeissa udella jaksoiko tuo olla töissä.

"Pysyn siis poissa näköpiiristäsi", Zoe vastasi. Hän katsoi ystävän perään harkiten soittavansa kiukkuisen puhelun amerikkalaisnaiselle. Oli kamala nähdä Emily tällaisena.
Larissa oli saapunut tallille heti kuudelta, kun ensimmäiset työntekijät olivat aukaisseet ovet ja sammuttaneet hälytyksen. Mitäpä hän kotonakaan tekisi, kun ei kuitenkaan saanut nukuttua. Tyttö oli hoitanut aamutallin vastuut Emilyn hevosten osalta, ja ottanut sen jälkeen Ticon pesupaikalle kunnon harjausta varten, kun nuoremmat ulkoilivat. Tyttö tarjosi väsynyttä, väkinäistä hymyä Emilylle tervehdykseksi, ja palautti nopeasti huomionsa takaisin Ticoon. Harjaamisen mekaanisuudessa oli jotakin rauhoittavaa, kun hän saattoi vain toistaa samaa liikettä uudestaan ja uudestaan.

Emily kallisti päätään huolestuneena. Jos hän näkisi vilauksenkin van der Veenin hiustupsusta, hän nylkisi nuoren naisen elävältä. Näin tei tehyt. 
"Larissa, tiedäthän etten oleta sinun olevan töissä?"

Pölyharja pysähtyi kesken pitkän vedon. Larissa veti syvään henkeä kääntyessään Emilyn puoleen.
"Älä lähetä minua kotiin, kiltti", tyttö vetosi silmät kostuen. "Tarvitsen tekemistä. Kotona on liikaa aikaa ajatella, ja...", ja kun hän ajatteli, ajatukset valuivat suuntaan, joka pakotti tarkistamaan puhelinta uudestaan ja uudestaan.

Emily nyökkäsi pehmeästi. Hän nojautui halaamaan tyttöä tiukasti. Larissa-parka. Jos Lexa oli idiootti ja tehnyt viimeisen temppunsa, Amanda oli tehnyt vähintään saman. 
"Koetko että haluaisit puhua siitä? Voitaisiin talutella hevosia rauhassa."

Larissa nojautui halaukseen kietoen kätensä tiukasti Emilyn ympärille. Hän vain tahtoi kuulla, että Amanda oli hengissä. Että tyttö oli jossakin, hyvissä voimissa, ajelemassa maaseudun halki ja nauttimassa kesästä.
"En tiedä onko siitä mitään puhuttavaa", tyttö niiskaisi vetäytyessään halauksesta ja pyyhkäisi kasvojaan kädellään. Väliäkö sillä, jos hän sotkisi kasvonsa likaisilla käsillään. Ei millään ollut enää väliä. "Mutta jos hevoset kaipaavat kävelyä, niin mennään vaan."

Emily silitti Larissan selkää pehmeästi. Tallimestari oli jo kuin perseeseen ammuttu karhu, mikä tuskin oli ihme. Merryäkin joskus paimentanut mies oli Emilyn käsityksen mukaan yhdessä Amandan tädin kanssa. 
"Mennään. Ne nauttivat siitä kuitenkin. ota sinä vaikka Tico siitä ja Rea taisi olla sisällä. Isän ja pojan laatuaikaa." Emily totesi pehmeästi, lähtien hakemaan nuorempaa oria karsinaltaan. Pihalla hän sovitti askeleet Larissan ja Ticon vierelle. 
"En pakota, mutta saat puhua jos siltä tuntuu."

Larissa nyökkäsi. Hänellä ei ollut mitään Ticon taluttamista vastaan, sillä ori oli oikein mukava hoidettava. Juuri nyt hän ei olisi uskaltanut koettaa hevosen selkään kiipeämistä, sillä hevonen olisi epäilemättä käyttänyt tilanteen hyödykseen, kun hänen keskittymisensä harhaili. Tyttö pakkasi käyttämänsä harjat takaisin pakkiin ennen kuin naksautti riimunnarun kiinni ja lähti taluttamaan hevosta ulkoilmaan. Pitkään hän oli hiljaa kävellessään lähinnä Ticon määrittelemää tahtia eteenpäin, katse vehreän nurmen ja hiekkaisen ratsastuspolun rajaa seuraten. Ticon pysähtyessä nyhtämään nurmea, tyttö upotti kätensä valkeaan harjaan.
"Olen vain niin huolissani", hän tunnusti pää painettuna. "Pelkään niin kovin, että hänelle on käynyt jotakin. Haluaisin vain tietää, että hän on kunnossa. Eihän se voi olla liikaa pyydetty?"

Rea seurasi nopeasti vanhemman orin esimerkkiä, nyhtäen nurmea oikein antaumuksella. 
"Minä ymmärrän." Emilyä särki katsoa Larissan huolta. Ei kenenkään pitänyt joutua miettimään tuollaista. 
"Ei se ole. Se on vähintä."

"Ei hänen tarvitsisi edes soittaa", tyttö jatkoi hiljaa puristaen Ticon harjaa. Tämä ei tuntunut todelliselta, vaan painajaiselta. Mutta painajaisissa hevosten harjat eivät koskaan tuntuneet näin oikeilta. "Riittäisi, että hän lähettäisi viestin. Tai vaikka postikortin. Ihan vain vahvistaakseen, että on hengissä eikä makaa jonkin pikkukaupungin r-ruumishuoneella nimettömänä", tyttö nyyhkäisi.

Emily laski kätensä hevosenhoitajan hartialle. 
"En usko että hän olisi tehnyt niin." Ei voinut. Se olisi aivan liikaa aivan liian monelle ja Larissan oli pakko tietää se.

"Mutta ei se ole välttämättä hänestä kiinni", tyttö vastasi surkeana. Hän ei tahtonut ajatella Amandan tehneen mitään itselleen, mutta entä jos joku muu oli tehnyt?
"Hän on voinut joutua onnettomuuteen tai", Larissa lisäsi värähtäen. Hän ei tahtonut edes ajatella moisia vaihtoehtoja, mutta ne olivat ainoa asia, joka mielessä pyöri.

Emily veti syvään henkeä. Se ei ollut yksilöstä itsestään kiinni, se oli totta. 
"Onnettomuudesta olisi ilmoitettu. Hän lähti omalla autollaan ja hän sanoi sen joskus olevan enonsa nimissä."

"Mutta entä jos hän on jäänyt auton alle kävellessään?" Larissa vastasi vilkaisten Emilyä. Oli niin monia asioita, mikä olisi voinut mennä pieleen ja lähettää Amandan sairaalaan, eikä hän saisi koskaan tietää, mitä tytölle oli tapahtunut. Tai ei ainakaan riittävän nopeasti, jotta sillä olisi mitään merkitystä.

"Ei ole." Siihen oli vain pakko uskoa. Amandan oli pakko olla kunnossa. 

Hän toivoi, että hänellä olisi ollut Emilyn ja muiden vakaa usko siihen, että kaikki oli kunnossa, mutta hänellä ei ollut. Ei, kun Amanda oli kadonnut hänen luotaan ilman, että hän oli osannut edes aavistella mitään. Jos hän olisi vain jäänyt kotiin sinä aamuna eikä lähtenyt töihin, ehkä Amandakin olisi vielä täällä. Larissa naksautti kieltään ja nykäisi pienesti riimunnarusta, jotta sai Ticon nostamaan päätään ja jatkamaan matkaa rauhallisesti tallustaen.
"Minä vain haluan hänet kotiin", tyttö tunnusti hiljaa.

Rea lähti kiltisti mukaan kun toinenkin hevonen jatkoi matkaansa. Nyt kun hevosia katseli vierekkäin, Emily tuntui tajuavan miten samanlaisia isä ja poika oikeasti olivatkaan. 
"Olen varma että saat."

Emilyn täytyi olla oikeassa, sillä mikään muu vaihtoehto ei kävisi päinsä. Amandan olisi tultava takaisin. Tyttö ei voisi vain kadota hänen elämästään ilman hyvästejä.
"Haluan hänet kotiin nyt", Larissa tarkensi hiljaisella äänellä. "Odottaminen on aivan kamalaa." Kun ei edes tiennyt, kuinka pitkään joutuisi odottamaan. Päivän, viikon, kuukauden, vuoden? Hänellä ei ollut aavistustakaan, kun Amanda ei ollut millään tavalla jakanut suunnitelmiaan.

"Minä tiedän." Emily olisi halunnut tehdä jotakin. Hakea Amandan väkisin raahaamalla kotiin. Katsomaan mitä tuo oli tehnyt, miten Larissa oli aivan palasina. 
"Odottaessa voit pyytä minulta mit vain tarvitset."

"Kiitos", Larissa vastasi painaen päätään. Ei hänellä ollut mitään, mitä pyytää. Emily ei voisi toteuttaa hänen pyyntöään. Siihen ei pystyisi kukaan muu kuin tyttö, joka ei ollut kuulemassa hänen toivettaan.
"Anna minun vain olla töissä."

Emily nyökkäsi. 
"Jos sinä itse haluat." Ei hän voisi pakottaa Larissaa kotiinkaan pyörimään. Mutta oli tuntunut kohteliaalta kysyä. Pieni lenkki orien kanssa auttoi unohtamaan omat murheet, kun upposi mieluummin nuoren naisen murheisiin. 
"Tiedätkö miksi hän...? Mitään käsitystä?"

Larissa halusi. Hänellä ei ollut mitään muutakaan, mitä tehdä. Hän tarvitsi jotakin täytettä päiviinsä tai hukkuisi murheeseensa.
"En", tyttö pudisti päätään. Amanda ei ollut sanonut mitään. Ei mitään, mikä olisi antanut syyn katoamiselle.
"Hänen hevosensa jouduttiin lopettamaan ja hän puhui muutosta, mutta ei hän sanonut katoavansa."

Emilyn keuhkoja puristi. 
”Ei se...” Miksi Amanda oli niin typerä? Hän ei oikein tiennyt mitä sanoa, joten päätti tarjota hiljaista läsnäoloaan nuoremmalle.

Ei siinä ollut mitään sanottavaa. Hän ei tiennyt, mitä olisi tahtonut kuulla. Hän vain tahtoi Amandan takaisin. Siinä se. Larissa käveli hiljaa ori rinnallaan maaston halki. Hiljaisuus oli kaikki, mitä hänellä oli.
"Minä vain tahdon hänen olevan kunnossa, siinä kaikki", tyttö sanoi hiljaa talsittuaan jälleen hetken matkaa turhaan puhumatta.

Emily huokaisi pehmeästi. Ei Larissa ollut ansainnut tätä. 
”Hän on varmasti kunnossa.”

"Hänen on pakko olla", tyttö totesi. Jos Amanda ei olisi kunnossa, hän ei tiennyt, mitä tekisi. Tytön olisi pakko olla kunnossa ja palata kotiin pian.
"En vain tajua miksi... miksei hän sanonut mitään."

Emily mietti miten muotoilisi asian. 
”Eikö Amandalla ole vähän... ongelmia?”

Larissa pudisti vauhdikkaasti päätään. Ei saanut puhua niin rumasti Amandasta.
"Hänellä on ollut hankalaa", tyttö vastasi. Hankala lapsuus, hankala nuoruus, hankala siirtymä aikuisuuteen. Maailma ei ollut koskaan kohdellut tyttöä hyvin.

”Niin. Se... se vaikuttaa.” Siksi Lexakin oli idiootti. Ja vaikea lapsuus.

"Tietenkin, mutta hän olisi voinut silti puhua minulle", tyttö sanoi surkeana. "Minä en ole koskaan ollut mitään muuta kuin ymmärtäväinen." Tai ainakin niin hän tahtoi uskoa.

”Ei se välttämättä johdu siitä. Se vain... he eivät vain ymmärrä että eivät ole yksin asioiden kanssa.” Emily koetti selittää.

"Tiedän", tyttö vastasi. Mutta mitä muutakaan hän voisi tehdä? Amanda ei uskonut, kun hän puhui tytölle. Mitä tahansa hän sanoikaan, tyttö käänsi sen joksikin muuksi. Jos hän ei tahtonut muuttaa yhteen, hän oli selvästi jättämässä Amandaa.
"Mutta mitä virkaa minulla on, jos hän ei edes pysty puhumaan minulle?"

Emily nielaisi. Niin. Mitä virkaa hänellä oli? 
”Jos tietäisin, kertoisin. Mutta olet varmasti hänelle rakas.”

"Enpä tiedä", Larissa huokaisi hiljaa hartiat painuen. "En tunne oloani kovin rakastetuksi, kun hän vain katosi." Eikä kukaan edes voinut tehdä asialle mitään. Ei ollut mitään syytä etsiä nuorta aikuista, joka oli lähtenyt omille teilleen.
"Hän ei edes ole koskaan sanonut rakastavansa. Hyvä ettei juokse karkuun, jos minä kutsun häntä rakkaaksi."

Emily oli aika varma että joku tarttui sydämeen ja puristi. 
”Oletko kuullut hänen ikinä sanovan sitä kellekään?”

"En, mutta en kuule hänen hirveästi puhuvan kenellekään", tyttö vastasi. Hän ei varsinaisesti tunkenut Amandan sukulaisten luokse, vaikka tyttö heillä asuikin. Oli helpompaa kutsua Amanda hänen luokseen.

”Voisiko olla ettei hän vain osaa sanoa sitä? Että hän ei ole ikinä... oikein kuullut sitä niin että se olisi luonnollista?” Se voisi olla. Mitä hän Amandasta tiesi.

"En minä voi sille mitään", Larissa huokaisi. "En voi sanoa sitä hänelle, tai hän on ulkona ovesta."

”Tuo ei ole reilua sinulle.” Emily vetosi hiljaa. Niin epäreilua.

"Ehkä ei, mutta se on mitä se on", tyttö vastasi katsellen Ticon kääntyileviä korvia. "Minä vain haluan, että hän tulee takaisin. Tai edes kertoo, missä on ja miten voi."

”Minä tiedän sen. Mutta... mitä sinä... saat tästä?” Se Emilyä mietitytti.

"Minä rakastan häntä", Larissa sanoi surkeana. Mitä muuta hän muka tarvitsisi? "Olen onnellinen hänen kanssaan, kunhan hän vain on täällä."

Emily puraisi huultaan. 
”En... en haluaisi että vain poltat näppisi hänen kanssaan.”

"En minä polta", tyttö vakuutti, vaikka se ei varsinaisesti hänen päätettävissään ollutkaan. Jos Amanda ei tulisi takaisin... ei, hän ei voinut ajatella sitä.
"Liian myöhäistä joka tapauksessa. En voi vain lähteä." Amanda oli voinut, mutta hänestä ei olisi jättämään tyttöä edes päiväksi.

Emily nosti vapaan käden nuoremman selälle ja silitti. 
”Hän tulee takaisin ja saat selityksen kaikelle. Aivan varmasti.”

"En tiedä", tyttö huokaisi. Miten Amanda voisi selittää tämän parhain päin? Tyttö oli vain häipynyt eikä hän ollut yhtä viestiä lukuunottamatta kuullut tytöstä mitään sen jälkeen.

”Et tiedä voitko enää hyväksyä selitystä?” Lexa oli ollut kateissa päivän ja hän oli raivoissaan.

”Tiedän!” Larissa parkaisi kauhuissaan. Tietenkin hän hyväksyisi selityksen, oli se mikä tahansa. Amanda saisi anteeksi kaiken aiheuttamansa huolen heti kun vain näyttäisi naamaansa. "En vain tiedä, tahtooko hän tulla takaisin."

Emily nyökkäsi. 
”Haluaa varmasti. Ehkä hän tarvitsi vain vähän tilaa. Jostain syystä.”

"Se on eri asia, että hän palaa tänne, kuin että hän palaa minun luokseni", Larissa sanoi hiljaa. Amanda oli lähtenyt ennenkin. Ehkä tällä kertaa tyttö jäisi seuraavan Kasparin seuraan, eikä palaisikaan hänen luokseen.

Emily vilkaisi Larissaa surkeana. 
”Palaa hän. Hän... usko pois, Amanda on erilainen jos et ole paikalla.”

"Toivon että olet oikeassa", hän sanoi katse yhä painuksissa. Oli vaikea uskoa yhtään mihinkään juuri nyt, kun huoli painoi niin raskaana harteilla. Hän vain tahtoi kuulla Amandasta.

”Olen minä. Sinun seurassasi hän ei ole niin hiljainen tai vakava. Tai... snobi.” Amanda muuttui ilman Larissan seuraa.

Mutta jos Amanda ei tahtonut olla hänen seurassaan? Jos tyttö oli tahtonut saada tilaa paitsi surulta, jonka Huzzlen menettäminen oli tuonut mukanaan, myös häneltä?
"Olisinpa voinut estää häntä lähtemästä."

”Ei ihmistä voi jos he päättävät.” Emily lohdutti hiljaa. 

"Ehkä jos olisin osannut lohduttaa häntä vähän paremmin, hän ei olisi lähtenyt", tyttö huokaisi raskaasti. Jos hän olisi vain tiennyt, mitä sanoa tehdäkseen kaikesta edes vähän parempaa, Amanda voisi olla edelleen tässä. Jos hän vain olisi ollut tarpeeksi.

"Ei se siitä johdu. Ehkä mikään itä kukaan voisi sanoa, ei olisi ollut tarpeeksi." Emily koetti lohduttaa hymyillen vaisusti. Samalla hän kääntyi takaisin tallia kohti.

"Ehkä se olisi ollut", hän vastasi hiljaa. Kukapa sen tiesi. Amanda oli lähtenyt, eikä jälkeen ollut jäänyt muuta kuin tuhat kysymystä.
"Minä en ollut tarpeeksi hyvä syy jäädä."

"En minäkään ollut." Emily totesi hiljaa. He kaksi, joiden molempien naisystävät olivat hylänneet heidät.

Larissa räpäytti yllättyneenä silmiään.
"Mitä?" Mitä Emily oli oikein sanonut? Miksi hän oli vain puhunut omista murheistaan, jos Emilylläkin oli huolia? Hienosti meni, hän onnitteli itseään sarkastisena.
"Missä Lexa on? Mitä on käynyt?"

Emily oli pitänyt sen tarkoituksella niin, mutta nyt halusi tarjota vertaistukea. 
"Katosi päiväksi vetämään kännit kuolleen kihlattunsa muistoksi, sanomatta sanaakaan. Ja hänellä on taipumusta päätyä sänkyyn humalassa."

Lexa oli tehnyt mitä? Larissa veti puolestaan Emilyä halaukseen. Menipä heillä molemmilla surkeasti. Amanda oli kadonnut ja Lexa pettänyt Emilyä.
"Olen pahoillani", tyttö pahoitteli halauksen lomasta. "Ihan kamalaa, että hän teki niin."

"En siis tiedä mutta tiedän että hänellä on taipumusta." Tietty hän toivoi ettei niin käynyt. Mutta mahdollisuus oli olemassa. 
"Niin. Ei se aina riitä. Mitä tahansa teetkin."

"Olen pahoillani", tyttö toisti. Oli se silti kamalaa. Joutua arvailemaan, mitä toinen oli tai ei ollut tehnyt. Hän ei tahtonut edes ajatella, voisiko Amanda olla liikkeellä jonkun toisen kanssa. Ajatuskin sattui liikaa.
"Miksei se riitä?"

Emily kohautti olkiaan. 
"Lexan tapauksessa joku muu ehti ensin." Se joku muu, jolla oli edelleen vähintään puolet hänen naisystävänsä sydämestä, työntäen väkisin häntä ulkopuolelle. 
"Ehkä Amanda kaipaa vain unohdusta kaikesta hetkeksi ja toteutti sen typerällä tavalla."

"Mutta... hänhän on kuollut?" Tyttö ihmetteli alahuultaan purren. Eikö Emily ollut juuri sanonut, että Lexa oli häipynyt juomaan kuolleen kihlattunsa tähden? Hän oli ajatellut naisia katsoessaan, ettei mikään voisi tulla heidän väliinsä, mutta että siihen pystyisi kuollut? Ei tosiaankaan.
"Ehkä. Mutta mikä sanoo, ettei hän kaipaa sitä kohta uudestaan ja lähde taas?"

Emily nyökkäsi. Kuollut. Sen takia hän oi lähtenyt Zoen sohvalle 
"Neljä vuotta sitten." Silti. Hän ei koskaan voisi olla edes puoliksi niin tärkeä. 
"Ehkä Amanda oppii kantapään kautta."

Neljä vuotta kuulosti tytön korvaan kauhean pitkältä ajalta. Neljä vuotta sitten hän oli vasta pudottautunut koulusta Brasiliassa voidakseen hoitaa hevosia täyspäiväisesti. Siitä oli ikuisuus.
"Mutta siitähän on niin kauan", tyttö pohti ääneen kulmat kurtistuen. Ehkä neljä vuotta ei tuntunut niin pitkältä ajalta vanhempana, mutta hänen korvaansa se tuntui eliniältä.
"Ehkä. Hänen on pakko oppia jotakin tästä katoamisesta. Ei... ei näin voi tehdä."

"Niin on. Silti." Silti Lexa oli todistanut hänelle pelot ja tunteet tosiksi. 
"Ei voi. Ja hän oppii, katuu ja varmasti pyytää anteeksi."

Hän toivoi Amandan oppivan. Hän ei voisi käydä tätä läpi uudestaan. Kaikkea pelkoa ja huolta ja hätää, kun ei saanut tyttöystäväänsä kiinni. Kun kukaan ei tiennyt, missä tyttö oli.
"Miksi tämä on näin vaikeaa? Ei sen pitäisi olla", Larissa valitti pää painuksissa. Miksei heillä ollut elokuvista tuttua romanssia, joka olisi pelkkää huippua huipun perään?

Emily kohautti olkiaan.
”En tiedä. Sinä olisit ansainnut vain onnea.” Hän nyt tiesi ettei se ollut niin helppoa.

"Samat sanat", tyttö vastasi. Pelkkää onnea, heille molemmille. Emily ei ollut tehnyt mitään ansaitakseen tämän. Ei kyllä ollut hänkään, mutta silti.

Tallin pihassa Emily taputti orin kaulaa hymyillen vaisusti. 
”Mmm. Ehkä minunkin pitää alkaa oikeasti töihin.”

"Ehkä", Larissa myöntyi. "Voimia. Toivottavasti hevoset kohtelevat sinua kivasti tänään."

”Samoin sinulle.” Emily palautti Rean laitumelleen. Elämä kulki samaa rataa miltein viikon. Herää Zoella, tule töihin, mene Zoelle, nuku. Vasta sitten koitti se päivä kun Emily kykeni alkuillasta palaamaan asunnolle Newcastleen. Tuttu ovi aukesi tuttuun asuntoon, josta hänellä oli kotina ristiriitaisia tunteita.

Tiistai 14. elokuuta 2018 - viikkoa myöhemmin

Lexa oli kotona, kuten oli ollut koko kuluneen viikon. Hän oli pyytänyt töistä palkatonta vapaata, vaikka epäilikin koettelevansa työnantajansa ymmärrystä hieman liikaa, mutta ajatuskin töissä olemisesta oli ollut mahdoton. Hän voisi nähdä Emilyn, ja ajatuskin siitä, miten nainen kääntäisi selkänsä hänelle sai kyyneleet kohoamaan silmiin. Ei, hän ei olisi valmis kokemaan sitä.
Joten hän oli lukittautunut asunnolle, joka alkoi näyttää siltä, ettei siellä ollut koskaan kukaan elänytkään. Hän oli siivonnut siivoamasta päästyäänkin, sillä se oli tuntunut juoksemisen ohella ainoalta asialta, joka kävi järkeen. Jodie ei puhunut hänelle, eikä hän ollut vaivautunut hankkimaan vielä uutta puhelinta. Kai siinä oli se hyvä puoli, ettei kukaan muu voinut enää torjua hänen puheluitaan. Lexa pidätti hengitystään kuullessaan oven aukeavan. Hän istui avoimen tupakeittiön saarekkeen ääressä koneellaan, mutta nyt macbookin hohtava kansi painui alas. Nainen kääntyi katsomaan Emilyä, muttei uskaltanut sanoa yhtään mitään. Ehkä hän vain ajaisi naisen pois, jos puhuisi. Katse etsi merkkiä siitä, millä tuulella Emily oli. Hän tiesi uupumuksen loistavan kasvoiltaan, jotka olivat kaikesta itkemisestä turvoksissa. Ainakaan Emily ei ollut tuonut ystäviään mukanaan auttamaan tavaroiden kantamisessa, joten ehkä nainen ei ollut saapunut keräämään tavaroitaan.

Emily laski urheilukassin lattialle, polkien kengät jalastaan. Hän ei oikein itsekään tiennyt mitä sanoisi. Hän veti syvään henkeä. Eikä hän sitten sanonut mitään, astellessaan laittamaan vaatteita pesuun.

Lexa seurasi hetken asiaa pohdittuaan Emilyn perässä. Entä jos Emily vain pesisi vaatteensa ja lähtisi uudestaan?
"Olen pahoillani", nainen sanoi hiljaa vaihtaessaan painoa hermostuneena jalalta toiselle oviaukossa. "Anteeksi. Anteeksi."

Emily työnsi ensin koneeseen työvaatteitaan. 
”Pahoillasi?” Nainen tunsi olonsa edelleen niin haavoitetuksi. 
”pahoillasi näytettyäsi kaikki pelkoni toteen? Tietenkin annan anteeksi.”

Lexa niiskaisi silmät kostuen.
"Mitä muuta tahdot minun sanovan? Olen pahoillani, että satutin sinua." Ei hän tiennyt, mitä muutakaan sanoa. Hän oli satuttanut Emilyä, eikä se paremmaksi muuttuisi, sanoi hän mitä tahansa.

”Mitä sinä kuvittelet minun sanovan?” Hän puuskahti hiljaa ja läimäisi luukun kiinni. 
”Ei se mitään kulta, ota tee se toki uudelleen? Ei. Minä... sinä käytännössä valehtelit minulle useita kertoja.”

"En tietenkään", Lexa pudisti päätään väsyneenä. Hän oli väsynyt pelkäämään, ettei saisi enää omaa Millietään takaisin. Että hän oli satuttanut naista niin, että he olisivat ohitse.
"En valehdellut sinulle", nainen sanoi hiljaa. "En tarkoituksella. Minä en ajatellut, ja olen niin pahoillani, että se satutti sinua."

”Miksi sinä sitä sanot?” Emilyllä oli asiasta eriävä näkemys. Hyvin eriävä. 
”Sinä sanoit että rakastat minua. Jos rakastaa jotakuta, sinä et katoa! Helvetti, sanoit itsekin niin Amandasta ja mitä sinä paskiainen teet? Katoat itkemään elämäsi rakkauden perään!”

Lexa puri alahuultaan koettaessaan pidätellä itkua, joka teki tuloaan. Hän ei tahtonut vollottaa, hän tahtoi puhua. Jos he eivät onnistuisi edes puhumaan Emilyn kanssa, heillä ei olisi enää mitään toivoa.
"Olen pahoillani, Millie", Lexa vastasi. Ei hän tiennyt, mitä muutakaan sanoa. "Minä lähdin, koska en tiennyt, miten jäädä. En halunnut asettaa sinua siihen tilanteeseen, että joutuisit katsomaan, kuinka minä itken jonkun toisen tähden."

”Joten sinä katoat sanomatta sanaakaan ryyppäämään jonkun toisen takia?” Ei, se ei tehnyt asiasta yhtään parempaa. 
”Sinulla oli kymmeniä mahdollisuuksi puhua asiasta ja sinä valitsit tämän! Tietäen mitä tunnen jo valmiiksi, tämä vain todistaa sen ettei minulle ole tilaa elämässäsi!”

”Minä ajattelin, että tulisin takaisin paljon aikaisemmin. Että olisin vain muutaman tunnin poissa, kävisin kävelyllä ja selvittäisin ajatukseni”, nainen vastasi hiljaa. Sen sijaan hän oli ollut koko päivän ja yön tavoittamattomissa, ilmestyen vasta seuraavana aamuna kotiin. Ei hänen hienoimpia hetkiään, ei todellakaan.
”Tietenkin sinulle on tilaa elämässäni, Millie! Sinulle on aina tilaa. Minä rakastan sinua”, hän vetosi epätoivoisena.

Emily kohotti nyt vasta katseensa. Nainen näytti kuolemanväsyneeltä. 
”Missä? Sinun sydämesi kuuluu hänelle. Minä en voi enkä aio jäädä sellaiseen.” 

Selvästi heistä kumpikaan ei ollut saanut levättyä kuluneen viikon aikana, kun Lexasta tuntui, että Emilyn kasvoilta heijastui sama väsymys, jonka hän tunsi painavan jäsenissään.
”Ei kuulu”, nainen pudisti päätään, ”se kuuluu sinulle. Minä rakastan sinua, tässä ja nyt. En surrut viime tiistaina sitä, etten ole naimisissa Vivianen kanssa, vaan sitä, ettei häntä ole.”

”Se on sama asia.” Emily huomautti ääni väristen. 
”Jos hän olisi, olisitte naimisissa. Jos vain voisit, sinä olisit. Ja kaipaat häntä. Minä en... Ei.” Emily työnsi itsensä ulos kylpyhuoneesta, kohti makuuhuonetta. 
”Minä tiesin.”

Lexa pudisteli päätään. Ei. Ei.
”Millie, älä pakota minua leikkimään, että joudun valitsemaan teidän väliltänne. Se ei ole reilua”, hän vetosi niiskaisten. Emily ei uskoisi mitään muuta kuin vastauksen, jonka oletti kuulevansa, joten siinä ajatusleikissä ei ollut mitään järkeä. Lexa seurasi Emilyn perässä tahtomatta laskea naista näköpiiristään.
”Tietenkin minä kaipaan häntä! Hän oli paras ystäväni vuosia, mutta minä rakastan sinua. Olen kaivannut sinua koko tämän viikon. Kaipaan sinua aina, kun et ole luonani.”

"En ole pyytänyt sitä." Emily totesi, vetäen kesämekkoa pois päältään. Hän halusi suihkuun. 
"Mutta minä tiesin. Ja sinä valehtelit sanoessasi muuta."

”Mistä minä olen valehdellut?” Lexa kysyi epätietoisena. Siitä, että rakasti Emilyä? Ei se ollut valetta. Hän ei ollut kenties näyttänyt tunteitaan kovin hyvin viime viikolla, mutta hän rakasti Emilyä siitä huolimatta.

Emiy nielaisi. Hän ei osannut osoittaa yhtä asiaa. Se oli asioiden summa. Lexa oli tiennyt miltä hänestä oli tuntunut jo pidempään ja silti tehnyt hänelle näin. Se ei tuntunut miltään muulta kuin valheelta. 
"Siitä että minun ei tarvitse pelätä. Ei minusta ole kilpailemaan mennneisyytesi kanssa." 

Lexa valui istumaan lattialle, kun jalat tuntuivat heikoilta. Hän oli koettanut vakuuttaa Emilyä, ettei naisella ollut mitään pelättävää, mutta tässä he olivat.
”Ei sinun tarvitse kilpailla sen kanssa”, Lexa sanoi ääni väristen lattialta. ”Se on mennyttä. Minä olen onnellinen sinun kanssasi. Se on kaikki, millä on väliä.”

Emily pudisteli päätään. 
"Jos joudun pelkäämään että petit minua päissäsi sen takia, tarvitsee. Alexandria, minä en kykene siihen. En nyt." 

”Minä en pettänyt”, nainen vastasi päätään pudistamalla. Ei ainakaan perinteisellä tavalla. Luottamus tosin taisi tulla poltetuksi sillä, miten hän oli kadonnut päiväksi.
”Eikä se ole mikään juttu, että olen automaattisesti pettämässä sinua jos olen humalassa. Ei, en osaa nauttia seksistä tuntemattomien kanssa ellen ole päissäni, mutta en tosiaankaan harrasta seksiä aina kun juon.” Mutta ei se ollut tämän hetken ongelma. Ongelma oli se, ettei Emily halunnut nähdäkään häntä viime tiistain tähden.
”Mitä minä voin tehdä korjatakseni tämän? En halua menettää sinua”, Lexa kysyi heiveröisellä äänellä. Miten hän voisi vakuuttaa Emilyn siitä, että hänelle kannatti antaa mahdollisuus?

Emily naurahti käheästi. 
"Mutta siihen oli kaikki mahdollisuudet ja en ikinä saisi tietää vaikka olisitkin. Kuvittele että sinä tunnet olevasi riittämätön itsenäsi ja teen saman sinulle! Mieti hetki miltä se tuntuu! Voisit yhtä hyvin ottaa sydämeni rinnasta ja sylkäistä sen päälle!"

Lexa haukkoi henkeään Emilyn sanojen myötä. Hän olisi mieluusti ottanut useamman iskun suoraan palleaan tämän tunteen sijaan.
”Olen pahoillani”, hän sopersi kyyneleet poskille valuen. ”En ajatellut. En ajatellut mitään muuta kuin omaa pahaa oloani ja unohdin sinut. Anteeksi, rakas. En koskaan halunnut saada sinua tuntemaan niin.”

"Sinä sait!" Emily muistutti asiasta hyvin terävään sävyyn. 
"Enkä minä halua kokea sitä enää. Minä en jaksa! Tässä ei ole järkeä jos vain revimme toisemme palasiksi!" Hänen ei pitänyt käyttää Zoen sanoja omassa suussaan. Silti ne tulivat ulos.

”Ja olen siitä niin pahoillani”, Lexa vastasi. Voisipa hän mennä ajassa taaksepäin ja korjata kaiken. Varmistaa, ettei Emilyn tarvitsisi tuntea oloaan tällaiseksi. Nainen painoi päänsä vasten polviaan ja kietoi kätensä jalkojensa ympärille, kun käpertyi kerälle lattialla istuessaan.
”Anteeksi”, hän sai sanottua itkunsa seasta. ”Anteeksi, että satutin sinua. Anteeksi, että sain sinut tuntemaan olosi riittämättömäksi. Anteeksi, etten osaa rakastaa sinua ansaitsemallasi tavalla. Minä en koskaan tahtonut satuttaa sinua. Anteeksi, että epäonnistuin. Minä tein kamalan virheen ja olen siitä tosi pahoillani. Jos vain voisin, menisin ajassa taaksepäin ja korjaisin sen. Minä halusin tehdä sinut onnelliseksi, mutta jos vain satutan sinua...” Hän ei saanut edes lopetettua lausetta, kun sanat takertuivat kurkkuun. Entä jos Emily oikeasti jättäisi hänet? Ajatus sai naisen parkaisemaan ja käpertymään pienemmälle kerälle lattialla. Miksi hän oli ollut niin typerä, ettei ollut ajatellut omaa napaansa pidemmälle? Hän oli satuttanut Emilyä.

Emily veti terävästi henkeä. Hän ei tiennyt miksi oma suru ei tullut ulos, vaikka ajatus elämästä ilman Lexaa raastoi. 
"Heitä selällesi ja leiki kuollutta! Anna mennä, helvetti! Tee virhe ja leiki sitten antautuvaa koiraa, joka säikähtää!"

Lexa pudisti päätään, vaikka säpsähtikin terävää ääntä. Hän oli elänyt pelon keskellä siitä lähtien, kun Emily oli keskiviikkoaamuna häipynyt heidän kodistaan. Entä jos Emily ei palaisi? Entä jos nainen palaisi?
”Mitä haluat minun tekevän?” Nainen kysyi särkyneellä, itkusta vavahtelevalla äänellä ja kohotti suurella vaivalla vetisen katseensa Emilyyn. ”En voi muuttaa mennyttä.”

"Älä vetäydy lattialle itkemään pieneksi keräksi! Helvetti, minä... Minunko tässä pitäisi anella sinua keräämään itsesi!?" Ei hän tiennnyt mitä hän kaipasi. Muuta kuin alistuvaa vetäytymistä.

”Ei”, Lexa pudisti päätään. Emily sai huutaa ja raivota niin paljon kuin tahtoi. Hän kestäisi sen. Ehkä itkien ja vavisten, mutta hän kestäisi. Hitaasti nainen kampesi itsensä jaloilleen ja kiersi kätensä itsensä ympärille tiukkaan halaukseen.
”Anteeksi”, hän toisti, kun mitään muutakaan ei ollut sanottavaksi. ”Anteeksi, että sinuun sattuu.”

"Miksi helvetissä pyytelet anteeksi? Teit sen tietoisena ratkaisuna! Olit ehkä vuosia sinkku, mutta et ole enää! Et voi käyttäytyä samoin!" Hän huusi. Ahdistus alkoi tulla ulos.

”Koska olen pahoillani! Jos olisin tajunnut, miltä se tuntui sinusta, en olisi tehnyt niin”, Lexa vastasi värähtäen. Ei ollut sinkku enää, mutta olisiko kohta? Hän ei tahtonut tietää.
”Tein virheen. Tietenkin pyydän silloin anteeksi.”

"Voisitko kuvitella että ennemmin et tekisi asioita joita pyydellä anteeksi!" Emily huusi ja katosi makuuhuoneesta asunnon puolelle. Hän pyörähti levottomana ympäri ja huusi. Vain huusi. 

Ehdottomasti voisi, ja siihen hän pyrkisi jatkossa. Hän ei tahtoisi enää koskaan satuttaa Emilyä näin. Oli kamala nähdä, miten naiseen sattui ja tietää, että se oli hänen syytään. Hän oli vain ruokkinut naisen pelkoja sen sijaan että olisi tyynnyttänyt niitä, kuten naisystävän kuului. Lexa peitti kasvot käsiinsä kuunnellessaan Emilyn huutoa. Ensimmäinen reaktio oli käpertyä pieneksi keräksi huoneen nurkkaan, mutta Emily oli jo sanonut, ettei tahtonut nähdä häntä lattialla. Hän voisi taistella lapsuudesta jäänyttä piiloutumisrefleksiä vastaan ja kohdata naisystävänsä, jonka tuska oli hänen syytään.
"Millie", Lexa aloitti varoen uskaltautuessaan samaan tilaan naisystävänsä kanssa. "Olin itsekäs ja toimin niin väärin sinua kohtaan. Tiedän, etteivät tekoni ole varsinaisesti vakuuttaneet sinua tästä viime aikoina, mutta minä rakastan sinua. Anna minulle mahdollisuus korjata tämä."

Emily painui kaksin kerroin ja huusi kipuaan pois. Se ei tuntunut tulevan ulos muutenkaan. 
"Miten sinä ajattelit korjaavasi tämän?"

Hän tunsi sydämensä särkyvän rinnassa, kun katseli naisystäväänsä. Hän oli aiheuttanut tämän. Hän sai Emilyn taipumaan kaksin kerroin ja huutamaan keuhkonsa tyhjiksi, uudestaan ja uudestaan. Hän oli syypää naisen tuskaan, joka sai asunnon tuntumaan niin pieneltä.
"En tiedä", nainen tunnusti itkien, "mutta minä keksin jotakin. Ihan mitä tahansa. En voi menettää sinua." Hänen sydämensä ei ollut kestänyt ensimmäistäkään sydänsurua hyvin. Toinen olisi ehdottomasti liikaa.
"Minä teen mitä tahansa, jotta sinun on parempi olla."

Emily veti katkonaisesti henkeä kun kyyneleet alkoivat tulvia pitkin poskia. 
"Mitä helvettiä sinä ajattelit tehdä? Minä en ole vaatimassa sinulta mitään, joten mitä sinä muka voit tehdä!?"

"En ehkä mitään, mutta en voi myöskään vain istua vieressä ja katsoa, kun sinuun sattuu näin", Lexa vastasi epätoivoisena. Olisipa ollut jokin maaginen ratkaisu, joka korjaisi kaiken. "Minä pidän huolta, ettei näin käy enää koskaan. Minä... Minä varmistan, ettet joudu ikinä enää tuntemaan oloasi toissijaiseksi. Minä muutun, olen parempi naisystävä sinulle. Pidän sinusta huolta ja rakastan ja näytän, että voit vielä luottaa minuun."

"Ja miten? Mitä sinä voisit olla parempi ilman että se kuulostaa uhkavaatimukselta? Minä en aio olla sekään nainen! M-minä vain typeränä k-kuvittelin että..." Mitä hän oli kuvitellut, hän ei tiennyt.

"Hyvä naisystävä ei olisi satuttanut sinua näin", Lexa vastasi nielaisten. Ei, hyvä naisystävä olisi unohtanut entisen kokonaan ja sysännyt syrjään kaikki menneisyyden haamut.
"Mitä sinä kuvittelit?" Lexa kysyi varovaisesti. Emily ei koskaan ollut typerä. Nainen oli montaa asiaa, mutta typerä ei ollut yksi niistä.

 Juuri nyt Emily koki olevansa naurettavan typerä. Nimenomaan sitä. 
"En tiedä mitä minä kuvittelin."

"Anteeksi", Lexa vastasi hiljaa. Hän oli selvästi särkenyt muutakin kuin vain naisen sydämen. Hän ei voinut kuin toivoa, että onnistuisi ajan kanssa paikkaamaan kaikki haavat, joita oli aiheuttanut.
"Minä tiedän, mitä minä kuvittelin. Mitä minä tahdon yhä. Tahdon olla ja asua kanssasi. Tahdon olla sinun. Tahdon kutsua sinua joku päivä kihlatukseni ja joku vielä kaukaisempi päivä vaimokseni, jos sinäkin tahdot niin. Tahdon tehdä sinut onnelliseksi jokaikinen päivä."

Emily parahti kuin joku olisi puukottanut naista. Hän ei tiennyt miten olisi saanut sen loppumaan. 
”En kaipaa ylimalkaisia lupauksia! Tiedän ettet halua sitä enää ja on ok!”

"Minä haluan", Lexa intti vastaan silmät suurina ja täynnä surua. "Minä haluan olla tässä. Haluan olla kanssasi. Mikään ei ole muuttunut siltä osin, mutta kaikki muu muuttuu. Puhun sinulle heti, jos jokin asia painaa mieltäni, enkä pidä sinua enää pimennossa."

”... naimisiin.” Emily korjasi. Kaiken muun Lexa saattoi vaikka halutakin.

Lexa räpäytti silmiään. Hyvä on, hän ei ollut ollut kaikista innostunein ajatuksesta aiemmin, mutta... viime viikko oli antanut paljon aikaa ajatella.
"Jos saan sinut vaimokseni niin tahdon", nainen vastasi hiljaa.

Emily pudisteli kevyesti päätään. 
”miksi tahtoisit?”

"Koska rakastan sinua ja tahdon olla kanssasi elämäni loppuun saakka", Lexa vastasi. "Ja haluan koko maailman tietävän sen, kun he näkevät kätemme."

Emily tuijotti naista hetken. Ajatukset poukkoilivat päässä. Lopulta hän valahti polvilleen lattialle, täristen pää polvissa. Hän ei tiennyt mitä sanoa.

Lexa asteli Emilyn luokse ja pudottautui itsekin polvilleen lattialle, jotta saattoi olla Emilyn tasolla. Hän ojensi varoen kättään toivoen, ettei tulisi läimäistyksi hetimmiten. Hän vain tahtoi silittää Emilyn selkää, kun nainen näytti niin surkealta.
"Anteeksi rakas", nainen sanoi hiljaa. Hän epäili, ettei muistikuva Emilystä särkyneenä olohuoneen lattialla unohtuisi koskaan.

Punaiset hiukset heiluivat pään pudistelun myötä. Ei hän tiennyt enää mistään mitään. 
”... ikinä enää...”

Lexa ei tiennyt, mistä Emily puhui, mutta nyökkäsi silti.
"Ei enää ikinä", hän vahvisti koettaen silittää naisen selkää ja toivoi, ettei ollut juuri lupautunut eroamaan naisesta tai jotakin.

Ei Emily ollut itsekään ihan varma. Hän antoi itsensä itkeä täristen. Hän tunsi olonsa edelleen kamalaksi ja petetyksi.

Lexa siirtyi lähemmäs Emilyä nielaisten. Hän tunsi kyynelten valuvan entistä vauhdikkaammin poskilleen, kun katseli naista ja silitti Emilyn tärisevää selkää.
"Minä rakastan sinua. Pidän sinusta huolta. En enää koskaan satuta sinua näin. Anteeksi, rakas."

Hän ei juuri nyt luottanut siihen. Hän veti värisevästi henkeä. 
”Minä nukun sohvalla.”

Lexa pudisti päätään.
"Ei, sinä nukut sängyssä", nainen sanoi. "Minä nukun sohvalla tai... tai menen Jodielle tai jotain. Tämä on sinun kotisi." Hänellä oli ollut sänky käytössään lähestulkoon viikon. Oli Emilyn vuoro.

Emily pudisteli päätään. 
”Vittu sinä pysyt kotona!” Se tuli kovempaa kuin hän oli ajatellut.

Nainen säpsähti huutoa.
"Minä pysyn", hän lupasi nielaisten. "Nukun sohvalla." Hän ei menisi olohuonetta kauemmas.

”V-vitut nukut!” Emily ei oikein osannut päättää mitä teki tai halusi. 
”J-jos kerran väität että rakastat niin helvetti edes nukut samassa sängyssä!”

Lexa painui pienemmäksi Emilyn vieressä istuskellessaan.
"Minä nukun", hän nyökkäsi. "Mitä tahansa sinä tahdotkaan."

”J-jos se on ainoa mihin kykenet kanssani!” Emily ponkaisi ylös, astellen keittiööm. Levoton ja kun ei vain osannut päättää.

"Millie", nainen vetosi nousten jaloilleen Emilyn jäljessä. "Sinä olet minulle paljon enemmän kuin vain lämmin keho, jonka vieressä nukkua."

”Kuten mitä?” Hän kääntyi melkein raivokkaana ympäri. 
”Jotain minkä hylätä pelkäämään mitä kävi? Tai joku jonka luo mönkiä takaisin.” Hän astui Lexan eteen, lätkäisten kätensä tuon rintakehälle. 
”Vihaan sinua!” Sama toistui monta kertaa, kunnes naiselta alkoi loppua puhti. 
”... r-rakastan sinua.”

Lexa ei ehtinyt vastaamaan, kun tunsi jo käden rintakehällään. Hän seisoi aloillaan ja atnoi Emilyn huutaa hänelle, kunnes pystyi kietomaan kätensä naisen ympärille ja vetämään Emilyn rintaansa vasten.
"Minäkin rakastan sinua", hän sanoi hiljaa pidellessään naista. "Anteeksi."

Emily painoi päänsä Lexan rintaan. Idiootti. 
”T-toivoin että tulisit edes hakemaan.”

"Minä halusin tulla", nainen vastasi tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä. "Mutta pelkäsin, ettet lähtisi mukaani." Tai että Zoe olisi lyönyt häntä toistamiseen.

Emily puraisi huulta. 
”Olisin.” Ei ehkä heti, mutta jossakin vaiheessa.

Lexa rutisti naista tiukemmin rintaansa vasten.
"Minun olisi pitänyt tulla", nainen sanoi hiljaa. "Minun olisi pitänyt tehdä niin monta asiaa toisin."

”niin olisi.” Emily totesi. 
”Idiootti.”

"Niin olen", nainen myönsi koettamattakaan väittää vastaan. Hän oli ollut idiootti. Ei auttaisi kuin pitää huolta, ettei hän olisi moinen uudestaan.
"Anteeksi rakas." Hän pyytelisi anteeksi vielä uutena vuotenakin. "Sinä ansaitset niin paljon parempaa."

Emily vinkaisi. 
”J-jos olisit vain hakenut ja näyttänyt että sillä on väliä missä olen...” kun oli nainen ja ei osannut päättää. Emily oli sellainen pahimmasta päästä.

"Tietenkin sillä oli väliä", nainen vastasi niiskaisten. "Sillä on aina väliä. Mutta ajattelin että tarvitsit tilaa ja aikaa ja... turvallisen paikan olla, jossa minä en tule häiritsemään sinua."

Emily pudisteli päätään. Siksi hän oli hermostunut naisen luimisteluunkin äsken. Hän toivoi tuon... näyttävän että hänellä oli väliä.

Lexa tunsi epäonnistuneensa naisystävänä täysin, kun oli antanut Emilyn kuvitella, ettei naisella ollut väliä. Eikä edes vain kuvitella, vaan vielä vahvistanut moista pelkoa omalla käytöksellään. Hän pitäisi huolen, että jatkossa näyttäisi jokapäiväisessä arjessa pienilläkin eleillä, miten paljon Emilyllä oli väliä. Mikään suuri ja romanttinen ele ei korjaisi tätä, mutta ehkä aika ja pienet eleet mukana arjessa korjaisivat.
"Minä olen niin pahoillani", hän sanoi hiljaa halaten Emilyä tiukemmin. Hän ei tahtonut laskea irti siltä varalta että nainen lipeäisi hänen otteestaan täysin. "Minun ei olisi pitänyt koskaan mennä. Ajattelin, että se olisi parempi, jos et joutuisi näkemään, miten itken syyllisyyttäni, mutta olin väärässä. En tee sitä virhettä enää koskaan."

Emily lätkäisi kädet hellästi Lexan rintaa vasten. 
"Kun puhuisit! Sinä et ole tässä yksin, k-kun taas.... v-voin menettää sinut jos et puhu!" 

"En tiennyt miten", nainen tunnusti. Miten sen olisi voinut sanoa ilman, että se kuulosti pahalta? No, näin jälkikäteen ajateltuna mikä tahansa tapa puhua asiasta olisi ollut parempi kuin hiljaisuus, joka oli johtanut viikon suruun ja murheeseen.
"Mutta minä otan tästä opikseni, minä lupaan. Ensi kerralla puhun mistä tahansa asiasta, joka painaa mieltäni."

”Pelkäsin että m-menetän sinut.” Nainen vinkaisi ja lätkäisi Lexan rintamusta uudelleen. 
”K-katoaisit kuten A-Amanda...”

"Et ikinä", Lexa vannoi tarttuen Emilyn käteen, jotta saattoi painaa sen sydämelleen. "En ole menossa minnekään. Olen tässä. Niin kauan kuin vain tahdot minut, olen tässä."

Emily vinkaisi uudelleen. 
"O-olisin voinut. En... S-sitä minä pelkäsin että et... Palaa tai että sinä..." Tai että Lexa olisi jokun muun kanssa. Hän pelkäsi sitä naurettavan paljon.

"Minä palaan aina luoksesi, rakas", Lexa lupasi vetäen Emilyn jälleen halaukseensa. Hän olisi tahtonut tehdä niin paljon enemmän voidakseen poistaa kaikki nämä huolet ja murheet Emilyn harteilta, mutta hänellä ei ollut moisia taikavoimia. Ei auttanut kuin pidellä naista ja toivoa, että jonakin päivänä Emily uskoisi hänen sanojaan.
"Löydän aina tieni takaisin kotiin."

"Miten olisi jos et koskaan katoaisi kotoa?" Nainen pyysi itkuisena. 
"M-minä mietin jo että... jätän sinut koska.. p-petit varmasti."

"En katoa", Lexa lupasi. Ei, hän ei ollut katoamassa yhtään minnekään.
"En ikinä", nainen pudisti päätään vauhdilla. "En ikinä voisi tehdä niin sinulle. En ikinä antaisi sitä itselleni anteeksi."

"Tiesin vain että sinä... h-harrastat suhteita humalassa." Emily ei olisi pitänyt mahdottomana jotakin nättiä blonndia lievittämään ikävää. Ajatus särki.

Lexa pudisti uudestaan päätään ja päätyi peruuttamaan hitaasti sohvan suuntaan, jotta voisi istua alas ja vetää Emilyn kylkeensä kiinni. Heillä olisi puhuttavaa, joten parempi istua alas.
"Millie, rakas", nainen aloitti purren huultaan kun mietti, miten selittäisi sen niin, ettei asiasta jäisi pienintäkään epäilystä. Hän ei tahtonut Emilyn huolestuvan joka kerta kun hän lähtisi illanviettoon ystävien kanssa. "En ole sen taipuvaisempi harrastamaan irtosuhteita humalassa kuin kukaan muukaan. Toki silloin kun olin sinkku ja etsin seuraa yöksi, join aina itseni kunnon humalaan. Mutta siinäkään alkoholi ei ollut syy sille, että päädyin sänkyyn vieraiden kanssa. Olin tehnyt sen päätöksen etukäteen selvinpäin, ja alkoholi oli vain keino varmistaa, että voisin nauttia seksistä, jos saisin houkuteltua jonkun mukaani." Hän sipaisi Emilyn poskea hellästi ja nielaisi.
"Eikä minulla ole pienintäkään mielenkiintoa lähteä etsimään ketään. Sinä olet enemmän kuin tarpeeksi."

Emily valahti istumaan kainnaloon kiltisti, väittämättä vastaan. Hän ei nyt ollut sillä mielellä että jaksaisi edes väittää vastaan. Hän kuunteli hiljaa, tyhjyyttä tuijottaen. 
"M-mutta jos..." Hän oli todella pelännyt sitä.

"Ei", Lexa pudisti päätään, "siinä ei ole mitään muttia tai entä jossia. Minä en tahdo ketään muuta kuin sinut. Sinä olet minulle paljon tärkeämpi kuin yksi yön jonkun kanssa, vaikka hän olisi mikä tahansa prinsessa tai leffatähti. Minä tahdon palata aina sinun viereesi yöksi."

Olohuoneeseen laskeutui pitkä hiljaisuus. Jos kuunteli, saattoi miltein kuulla miten nainen prosessoi ajatuksiaan oikeaan järjestykseen. 
"I-imartelija."

Kaiken huudon jälkeen hiljaisuus oli suorastaan tervetullutta. Ainakin se tarkoitti, ettei Emily ollut (vielä) suuttunut hänelle uudestaan.
"En", nainen pudisti päätään. "Olen idiootti, muistatko? Mutta jopa tämä idiootti tietää, ettei voi saada sinua jos juoksee muiden perässä."

Taas oli pitkä hetki hiljaisuutta. Hän ei sanonut mitään, käpertyi vain tiukemmaksi rullaksi Lexan kainaloon. Siinä oli hyvä olla nyt. 
"O-olet rakas."

"Niin sinäkin. Niin kovin, kovin rakas", Lexa vastasi painaen suukon punaisten hiusten peittämälle päälaelle. "Ethän pelkää mitään muuta?"

Emily vilkaisi Lexaa, sanomatta sanaakaan. Ehkä se kertoi enemmän kuin tarpeeksi hänen peloistaan. Hän pelkäsi kaikkea juuri nyt. 

Nainen nielaisi raskaasti. Niinpä tietysti. Hän oli antanut Emilylle syytä pelätä koko elämän edestä. Lexa veti naisen paremmin kylkeensä kiinni ja painoi sarjan suukkoja päälaelle.
"Olen pahoillani, että sain sinut pelkäämään. Tahdon olla sinun turvapaikkasi maailman myllerrykseltä, en yksi kauhujen lähde lisää."

Tummat silmänaluset tuntuivat suurentavan naisen silmiä lisää. Hän niiskaisi ja hautasi kasvot Lexan paitaan. Nyt hän ei osannut sanoa mitään.

Emilyn ei tarvinnut sanoa yhtään mitään. Hän voisi puhua heidän molempien puolesta, tai he voisivat vain nauttia hiljaisuudesta.
"Sinun naurusi", Lexa sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen silitellen Emilyn hiuksia toisella kädellään, "jäin kaipaamaan sitä kaikista eniten viime viikolla. Se on yksi suosikkiäänistäni koko maailmassa."

Emily nielaisi tyhjää. Ja hän vain huusi. Olkoonkin, että siihen kai oli oikeus, mutta nauru olisi ollut mukavampaa. 
"Ei se ole ihmeellinen.."

"On se", Lexa vastasi painaen suukon Emilyn päälaelle. "Se saa edelleen vatsani heittämään volttia. Aina." Se oli ehdottomasti ihmeellistä, jos häneltä kysyttiin. Emily oli kauneimmillaan nauraessaan, kun tuntui säihkyvän.
"Otan tästä eteenpäin tavoitteekseni kuulla sinun nauravan vähintään kerran päivässä."

Se sai naisen tuhahtamaan laiskasti. 
”Minä nauran päivittäin.” Paitsi kuluneen viikon aikana.

"Sitten minä tahdon olla syy naurullesi kerran päivässä", Lexa korjasi lupaustaan. Hän tekisi Emilystä maailman onnellisimman naisen jollakin ihmeellä. Lexa puri huultaan vilkaistessaan naista vierellään. Emily tuntui olevan edes vähän paremmalla tuulella nyt kuin aiemmin, eikä hän tahtonut romuttaa sitä, mutta... hän oli luvannut puhuvansa asioista salailun sijaan.
"Millie", hän aloitti varoen. "Odotan yhtä pakettia ja tuota... en tahdo sinun ymmärtävän väärin, jos se tulee sellaisella hetkellä kun en ole paikalla. Se, tuota... Carterit olivat siivonneet autotalliaan ja löytäneet jotakin minulle kuuluvaa, minkä he tahtoivat lähettää tänne, mutta minä en tiedä, mitä se on. He eivät suostuneet kertomaan." Tulihan siinä vähän kaarreltua, mutta ainakin hän sai loppua kohden kakaistua ulos, mistä oli kyse. Paketti Vivianen vanhemmilta. Hän ei ollut itsekään aivan varma, tahtoisiko avata sitä.

Emily nielaisi. Mahtavaa. Paketti menneisyydestä. Ainakin Lexa sanoi asiasta. 
”... selvä.” Mitä muuta siihen sanoisi? Ei mitään.

Lexa oli suunnitellut kertovansa vasta, kun olisi nähnyt paketin sisällön, mutta viime viikkoisen valossa tuntui reilulta kertoa heti suoralta kädeltä.
”Se on varmaan vain jotain vanhoja vaatteita. Ehkä pari kirjaa”, nainen koetti vakuutella lähinnä kai itseään. Eivät Carterit hänelle tyttärensä tavaroita lähettäisi, eikä hän ollut jättänyt paljoakaan omaisuuttaan Cartereille. Kenties sinne oli jonkun muuton välissä jäänyt laatikko jotakin rojua, mutta jos hän ei ollut kaivannut sitä vuosikymmeneen, hän tuskin kaipaisi sitä nyt.
”Onko sinulla huomenna kiireinen päivä?” Nainen kysyi hiljaa. Hänen täytyisi käydä hakemassa uusi puhelin, ja siinä sivussa voisi hoitaa muutkin ostokset alta pois. ”Jos ei, voisimme käydä yhdessä ruokakaupassa.”

Emily pudisteli päätään. Ei ollut kiire.
”Jos haluat.” Jos Lexa kehtaisi lähteä hänen kanssaan.

"Tietenkin haluan", nainen vastasi. "Miksen haluaisi? Paljon mukavampaa kaupoilla käyminen on, jos minulla on sinut seuranani. En joudu edes päättämään kaikkia ruokia itse."

”Minulla harvemmin on ideoita.” Emily vetosi hiljaa. Oli epätodellinen. Olla siinä kotona.

"Ei se mitään. Olet silti seuranani", Lexa vastasi painaen suukon Emilyn päälaelle. Oli vaikeaa olla tekemättä niin joka välissä. "Ja voit tyrmätä kaikista kamalimmat ruokaideani."

”et saa karmeitä ideoita. Naisella oli nyt hieman märän rätin persiinallisuu.

"Sinä olet vain onnekkaasti sattunut välttämään ne kerrat, kun ruokaideani menevät mönkään", Lexa korjasi pieni hymy huulillaan. Ei hän enää ollut aivan niin kokeilunhaluinen keittiössä kuin nuorempana (ja nyt hän myös osasi enemmän kuin vuosikymmen sitten), joten suurin osa ruoista oli syötäviä.
"Ja jos Threellä ei ole kamalasti jonoa, voisin käydä samalla päivittämässä puhelinliittymäni." Tai siis hankkimassa puhelimen ja liittymän yhteispaketin, kun kerran uudelle puhelimelle oli tarvetta.

Emily nyökkäsi. Niin. Hän oli hajottanut Lexan puhelimen ja ne rakkaat ruusunsa suutuspäissään. 
”Anteeksi...”

”Ei se mitään, rakas”, Lexa vakuutti painaen suukon Emilyn päälaelle. Kaikki oli anteeksiannettua hänen puoleltaan. Uuden puhelimen sai aina. Sen sijaan se, miten pahalta Emilystä oli täytynyt tuntua, jotta nainen oli rikkonut hänen puhelimensa tarkoituksella... sitä ei korjannut mikään.

Emily niiskaisi ja pyyhki kasvojaann kevyesti. 
"Mh... En olisi saanut." Olisi pitänyt hakata vaikka seinää ennemmin. 

”Ei se mitään”, Lexa vakuutti toistamiseen. Hän ei jäisi kantamaan kaunaa puhelimestaan. Kaupasta sai uusia.
”Anteeksi, että tein olosi niin kamalaksi.”

Mutta puhelimet olivat kalliita, jos tarkkoja oltiin. Hän ei osannut sanoa Lexan sanoihin mitään. Olo oli edelleen aika kamala. 

Puhelimen saattoi onneksi hankkia kuukausimaksulla. Ei muutama kymppi kuussa tuntunut pahalta, siinä missä useamman satasen sijoitus kerralla olisi ehdottomasti tuntunut.
”Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun puhelimeni hajoaa. Oli sillä jo ikääkin, nyt voin päivittää uudempaan malliin.”

"... Miksi?" Mitä iloa uudemmasta oli? Tai siis, pitikö päivittämällä päivittää kalliimpaan? Emily ei ymmärtänyt.

”Koska uudemmassa on parempi kamera ja enemmän tehoja?” Lexa vastasi pienen hymyn kera. ”Se on parempi puhelin.” Ja huomattavasti kalliimpi.

"Mutta miksi ostaa sellainen jos ei tarvitse sitä tai jos se on paljon kalliimpi?" Emily ei vain käsittänyt.

Nyt hän tarvitsi uuden puhelimen, mutta ehkä siitä oli turha sanoa.
”Koska puhelimet kuluvat käytössä ja teknologia kehittyy harppauksin”, Lexa päätyi sanomaan. ”On mukavaa, kun on aina käytössä puhelin, joka on ajan tasalla.”

Emily pudisteli päätään. 
"Hyvin minä pärjään omallani" Hän ei vain voinut ymmärtää teknologianörtteilyä, ehei. 

”Niin pärjäät”, Lexa vakuutti nyökäten. ”Se on vain mielipidekysymys. Minä pidän siitä, kun voin vaihtaa puhelinta parin vuoden välein.”

"Olet outo." Emily mutisi hiljaa, pyöritellen hiuksiaan sormensa ympärille. Oli outoa olla kotona kun kaikki oli periaatteessa hyvin, mutta sitten taas ei tuntunut siltä.

”Niin olen”, Lexa myönsi päätään painaen. Hän oli outo, niin monella tavalla. Puhelimen päivittäminen uusimpaan malliin vuodesta toiseen, vaikka vanhassa ei ollut mitään vikaa, oli vain hyvä esimerkki siitä.
”On ihanaa, että olet siinä”, nainen sanoi hiljaa. ”Pelkäsin jo, etten saisi pidellä sinua kainalossani enää koskaan.”

Emily niiskaisi. Se oli ollut pelottavat lähellä, mutta hän ei halunnut muistuttaa ja sanoa sitä ääneen. Hän oli silti ajatellut sitä jo vaihtoehtona. 

Hänen viikon tunnetilansa olivat kulkeneet aaltomaisesti. Oli ollut hetkiä, kun hän oli ollut varma, ettei näkisi enää Emilyä muuta kuin kantamassa tavaroitaan pois, ja sitten taas toisina hetkinä hän oli ollut varma, että nainen palaisi pian ja hän saisi anteeksi ajattelemattomuutensa.
”Olen niin pahoillani, että ajoin sinut pois”, Lexa jatkoi hiljaisella äänellä. ”Se oli suurin virhe, minkä olen koskaan tehnyt elämässäni.”

Emily halusi huomauttaa ettei se voinut olla, mutta jätti sen sanomatta. Hän tyytyi vain nielaisemaan ja pyyhkäisemää kasvojaan. Mitä siihen sanoisi?
"Ehkä."

Tietenkin se oli. Hän ei ikipäivänä ollut tahtonut satuttaa Emilyä näin, mutta oli silti tehnyt niin. Se oli ehdottomasti suuren kokoluokan virhe. Sellainen, jota hän ei tahtoisi toistaa enää koskaan elämässään.
”Oli se”, hän vastasi painautuen vasten Emilyä. ”Olisin voinut menettää sinut. Voin yhä. Se oli typerintä, mitä olen koskaan tehnyt.”

Eikä hän edes tiennyt miksi se tuntui niin pahalta. Miksi se osui niin väärällä tavalla naisen mieleen. 
"Jos sinä typerys vain puhuisit."

”Minä puhun”, nainen lupasi epätoivoa katseessaan. Hän ei enää ikinä antaisi tilanteen edetä näin. Emilyn suru oli särkenyt hänenkin sydämensä ja pelko naisen menettämisestä oli ollut todellinen.
”Kerron sinulle aivan kaiken. Jokaisen ajatuksen, joka käy mielessäni. En salaa sinulta yhtään mitään.”

"Ei sinun tarvitse. Mutta tällaiset asiat haluat tietää." Ei hänen tarvinnut aivan kaikkea tietää, saatika edes halunnut.

”Sinä saat tietää”, Lexa vannoi. Hän kertoisi Emilylle kaiken, olisi se miten rumaa tahansa. Hän menettäisi naisen varmasti, jos jatkaisi salailua.
”Eniten minua satutti nähdä, miten se satutti sinua”, Lexa myönsi hiljaa. Väliäkö hänellä, kun Emilyyn oli sattunut. Hän oli ansainnut tuskansa, mutta Emily ei ollut tehnyt mitään väärää.

Emily liikahti hieman levottomana. Eikö nainen ollut ajatellut asiaa sitten etukäteen? 
"Tietenkin se sattui."

Ei, Lexa ei ollut ajatellut. Hän ei ollut ajatellut mitään muuta kuin sitä, miten itse tahtoi unohtaa menneen. Hän ei ollut ajatellut sen olevan sen kummempaa kuin pyörähdys Jodiella työpäivän päätteeksi. Poissa kotoa päivän.
”Olen pahoillani”, nainen toisti. ”Lupaan, etten enää koskaan satuta sinua näin. Olen aina tavoitettavissasi.”

Hän halusi huomauttaa miten naisystävänsä oli idiootti mutt jätti sen tekemättä. Lexa oli kyllä melkoinen idiootti. 
”Seuraavalla kerralla lähtisin.”

”Tiedän”, nainen vinkaisi. ”Olin varma, että lähtisit jo nyt. En uskaltanut edes lähteä kotoa kauas kun ajattelin, että palaisin takaisin tyhjään kotiin, kun olisit käynyt hakemassa kaikki tavarasi.”

”En tekisi niin.” Hän olisi kyllä kertonut lähtöaikeistaan eikä vain hakenut tavaroitaan. Se ei olisi reilua.

”En olisi voinut syyttää sinua, vaikka olisit tehnyt”, Lexa tunnusti. Ei tosiaankaan. Hän ei ollut kestänyt katsoa itseään, joten miten hän olisi voinut odottaa sitä Emilyltä? Mutta nainen oli palannut ja valmis antamaan hänelle toisen mahdollisuuden. Hän ei tuhlaisi sitä.
”Siitä on vuosia, kun ketään on viimeksi kiinnostanut, missä minä olen tai mitä minä teen”, Lexa sanoi hiljaa. ”En osannut ottaa sitä huomioon.”

”Josieta on aina kiinnostanut.” Emily huomautti nuivasti. Aina oli joku jota kiinnosti.

"Jodie on eri asia", Lexa vastasi pää painuen. Tietenkin ystävää kiinnosti, mutta varsin eri tavalla. "Enkä minä ole hänelle tilivelvollinen. Sinulle olen."

"En minäkään sinua pidä tilivelvollisena." Emily huomautti vaisuna. 
"Minä vain haluaisin tietää."

"Totta kai sinä ansaitset tietää, missä minä menen. Asumme yhdessä", Lexa nielaisi. Emilylle hän oli tilivelvollinen, ei kenellekään muulle. Hänen ei olisi pitänyt koskaan unohtaa sitä.

"Mmm. Minä haluaisin vain tietää että olet kunnossa ja milloin tulet kotiin." Ei hä paljon pyytänyt, eihän?

Ei, se ei tosiaankaan ollut paljoa pyydetty. Se oli vähintä, mitä hän voisi tehdä.
"Sinä saat tietää", nainen lupasi. Hän ei enää koskaan jättäisi ilmoittamatta, jos suunnitelmiin tulisi pienikin muutos.

"Hyvä." Sitten tästä voisi tulla jotakin. 
"Minulle olisi voinut sattua jotain." Vaikkapa töissä, se ei ollut hänen kohdallaan kaukaa haettua. Ja silloin Lexa ei olisi saanut tietää kuin seuraavana päivänä.

Lexa jäykistyi Emilyn rinnalla. Hän ei ollut ajatellutkaan, että Emily voisi loukkaantua töissä. Eikä hänellä ollut ollut edes puhelinta, josta kukaan olisi voinut tavoitella. Nainen purskahti lohduttomaan itkuun.
"M-minä en olisi s-saanut edes tietää", hän nyyhkäisi. Ei riittävän nopeasti, jotta sillä olisi ollut mitään merkitystä.

Ei olisi pitänyt sanoa mitään. 
"Ei olisi pitänyt, anteeksi." Mutta totta se oli. Lexa olisi saanut tietää vasta kun saapui krapulapäissään. 

"Piti", Lexa vastasi kääntyen sohvalla enemmän naisen puoleen, jotta saattoi halata Emilyä tiukemmin. "Sinulle o-olisi voinut k-käydä jotain enkä m-minä olisi ollut s-siellä."

Hän ei valittanut tiukasta halauksesta. Jos tämä edes hieman ravistelisi Lexaa todellisuuteen. 
"Nnnh. Ei käynyt."

"Olisi voinut", Lexa nielaisi sen minkä itkultaan pystyi. "P-pidin sinua itsestäänselvyytenä. E-että tietenkin o-olisit kotona kun p-palaisin ja olisit k-kunnossa ja minun." Niin moni muukin asia olisi voinut mennä pieleen kuin vain se, että nainen olisi voinut loukkaantua. Emily olisi voinut saada tarpeekseen ja jättää hänet siltä seisomalta.

Emily käpertyi pienemmäksi siinä Lexan sylissä. Hieno tyttö Millie. 
”Olen tässä.”

"Luojan kiitos siitä", Lexa nyyhkäisi. Hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt, jos Emily ei olisi ollut siinä. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä typerämmäksi hän tunsi itsensä.
"En jätä sinua enää k-koskaan. En edes yhdeksi p-päiväksi", nainen vannoi itkunsa lomasta.

"On meidän joskus pakko olla erossa toisistamme." Emily huomautti hiljaa. 

"Ei ole", Lexa pudisti päätään vauhdikkaasti ja takertui Emilyyn tiukasti. Hän ei laskisi irti. Hän pysyisi Emilyn luona jatkuvasti.

"On." Emily totesi hiljaa. Hän vilkaisi naista varoen alaviistosta. 
"Matkustan Australiaan kuukaudesi..."

Lexa pudisteli päätään. Ei olisi. Hän tulisi mukaan isompiin kisoihin, ja loput hoituisivat korkeintaan yhden yön erolla.
Paitsi Australia.
”Milloin?” Hän kysyi surkeana. Miksi Emily oli lähdössä Australiaan niin pitkäksi aikaa? Miksei hänkin ollut lähdössä?

"Marraskuussa." Emily hipaisi Lexan kättä hellästi. 
"Kilpailen Adelaidessa kuun puolivälissä."

Lexa näytti kovin surkealta siinä nikotellessaan. Emily olisi kuukauden poissa, kaukana toisessa maassa. Ties kuinka monta tuntia aikaakin edellä.
”Mutta minä olen silloin yliopistolla”, hän inisi surkeana. Hän ei voisi ottaa kuukauden lomaa marraskuussa. Viikkokin olisi jo professoreiden kovan suostuttelun takana.

"Niin. Minä tiedän." Mutta se oli ainutlaatuinen tilaisuus. 
"Mutta se... Se tarjoaa minulle uuden mahdollisuuden urani kanssa."

”Olen niin ylpeä sinusta”, nainen vakuutti halaten Emilyä tiukemmin, ”mutta minun tulee kauhean kova ikävä.” Emily oli väittänyt, ettei tekisi montaa kisamatkaa ulkomaille, mutta tässä sitä oltiin.

Ei hän tehnytkään! Esteratsastajiin verrattuna, esimerkiksi. 
"Voithan tulla katsomaan? Ja on Skype ja... nii. Sitten on pitkä tauko."

Kaksi matkaa vain parin kuukauden erolla oli paljon hänen mielestään.
”Mutta en koko ajaksi”, nainen mutristi alahuultaan. Hänen täytyisi koettaa järjestää itselleen mahdollisuus livahtaa yliopistolta karkuun, mutta maisteriohjelmassa poissaoloja ei pitäisi olla yhtään, mikä ehdottomasti hankaloittaisi yritystä.

”Niin. Se pitää kestää.” Ei siihen jäisi kuin... kolme, kolme ja puoli viikkoa? Melko paljon.

Aivan liian paljon, jos Lexalta kysyttiin. Ei hän tahtonut olla erossa Emilystä niin kauaa.
”Sen jälkeen et pääse vanhempiesi luona kyläilyä kauemmas kuukauteen”, Lexa ilmoitti halaten Emilyä. Hän tahtoisi pitää naisen lähellään. He olivat jo olleet aivan riittämiin erossa hänen typeryytensä tähden.
”Mutta vau, miten upeaa että pääset kilpailemaan Australiaan!”

Emily hymähti vaisusti. Sitten ei pääsisi, eipä hänellä ollut haluakaan.
”Niin. Ensimmäinen kerta.”

”Tuo on upea saavutus, Millie. Olen niin ylpeä sinusta”, Lexa vakuutti pyyhkien kyyneliä poskiltaan. Ei tarvinnut itkeä. Emily oli tässä ja kaikki oli jos nyt ei hyvin, niin paremmin kuin eilen. Emily oli kotona.
”Lähdetkö Ticon vai kenen kanssa?”

Kaikki oli paremmin. Ei samoin kuin ennen mutta paremmin kuin ennen. 
”Tico, Ruby ja Giggles.”

”Voi kuinka kiva”, nainen hymyili pehmeästi ja pyyhkäisi vielä kerran kämmenellä kasvojaan. Emily pääsisi liikkeelle kolmen hevosen kanssa. ”Minä keksin jonkin keinon, millä pääsen paikalle katsomaan kisojanne.”

"Olisi ihanaa jos pääsisit." Emily myönsi hiljaa. 
"Zoe ja Larissakin tulevat."

"Minä teen kaikkeni, jotta pääsisin", Lexa vakuutti. Hän onnistuisi jotenkin järjestämään itselleen aikaa ja rahaa, jotta reissu onnistuisi.
"Hyvä niin. Et joudu olemaan koko kuukautta ihan yksiksesi."

”En tosiaan, saamme vuokrata asunnon sieltä.” Se tulisi halvemmaksi kuin hotelli ja no, olisi ihana vaikka kyetä tekemään hieman ruokaakin itse. 

"Pääsette leikkimään kämppiksiä", nainen koetti naurahtaa pehmeästi. "Katsotaan kauanko kestää, ennen kuin olette ajaneet toisenne hulluiksi puheluilla kotiin."

”No emme edes aja.” Hän totesi hymyillen vaisusti.
”ja olen asunut Zoen kanssa ennenkin.”

"Se jää nähtäväksi", Lexa vastasi haudaten kasvonsa Emilyn hiusten sekaan. Nenä nyrpistyi aavistuksen, kun vastassa ei ollut tutun shampoon tuoksua. Niin saattoi käydä, kun ajoi naisystävänsä asumaan ystävälleen.
"Kun nettiyhteytenne alkaa tökkiä liian monen yhtäaikaisen videopuhelun kanssa, olette nopeasti kiinni toistenne kurkuissa."

”Vuorot.” Ja Emily sieltä kuitenkin eniten soittelisi. Zoe vähän ja Larissa...

"Joudutte tekemään vuorotaulukon puheluille, suihkuille ja ties mille vielä", Lexa naurahti itkuisesti. "Minä soitan sinulle vaikka aamuvarhaisella tätä aikaa, jos et muuten ehdi puhua kanssani."

”Ihan hyvin pärjäämme, älä viitsi.” Hän huokaisi syvään. Aina he pärjäisivät, aikuiset naiset.

"Hyvä on", nainen vastasi hiljaa. "Kunhan vain ehdit puhua minulle. Tahdon kuulla aina ihan kaiken päivästäsi."

”Ehdin minä.” Emily lupasi hiljaa. Hän ei oikein tiennyt miten olisi ollut.

Lexa painoi suukon Emilyn hiusten sekaan, ennen kuin kohotti päätään sen verran, että saattoi katsella naista.
"Kiitos, että tulit kotiin", nainen sanoi katsellen Emilyn sinisiä silmiä vilpittömänä. "Minulla oli ikävä sinua. Nukuin viimeiset yöt sohvalla, kun sänkymme oli aivan liian suuri ja tyhjä."

Emily ei osannut sanoa mitään. Hän nieleskeli hiljaa, katsellen jonnekin muualle. Oli kamalaa edes ajatella että Lexa oli ansainnut yksinäisyytensä.

Mutta hän oli. Hän jo hylännyt Emilyn vuorokaudeksi kertomatta edes sen vertaa, missä oli tai kenen kanssa. Ei yllättänyt, että hän oli joutunut olemaan yksinään kotona sen jälkeen.
"Tämä oli ensimmäinen vuosi, kun en käynyt hänen haudallaan", Lexa sanoi hiljaa. "Ajattelin, että se tuntuisi paljon pahemmalta. En pidä siitä, kun asiat muuttuvat, mutta tämä... tämä ei haitannut niin paljoa. Heti kun lähdin kotoa, halusin tulla takaisin, mutta ajatus päivästä yksinään kotona ei ollut kovinkaan vetoava. Minun olisi vain pitänyt tulla katsomaan sinua töihin. Tai mennä Jodielle kylään."

Hiljaisuuden rikkomien tuntui nyt kaatuvan monesti Lexan niskaan. Hän ei vain tiennyt mitä sanoisi. 
"Olisit tehnyt niin." he olisivat välttyneet tältä.

"Toivon todella, että olisin tehnyt niin", Lexa vastasi. Emily olisi välttynyt kaikelta turhalta tuskalta, jos hän vain olisi ajatellut hetken pidempään.
"Minä tiedän, että pyydän sinulta paljon jatkuvasti. Lupaan ottaa sinut huomioon enkä enää koskaan pidä sinua itsestäänselvyytenä."

Emily vaihtoi asentoaan, vilkaisten tuota hieman hämmennntyneenä.
"Niin ei saisi tehdä." Ketää ei saanut pitää itsestäänselvyytenä.

"Tiedän", Lexa inahti. Hän tiesi sen, mutta silti oli käyttäytynyt juuri niin. Ei hän ollut ajatellut pitävänsä Emilyä itsestäänselvyytenä, mutta jälkikäteen katseltuna miten muutenkaan hänen käytöksensä voisi selittää? Hän oli olettanut naisen olevan kotona odottamassa häntä, vaikka hän katoaisi vuorokaudeksi.
"Olen pahoillani. En tajua, miksi tein niin. Sinä olet parasta, mitä elämässäni on tapahtunut vuosiin."

”Koska...” ei hän halunnut lausua teoriaansa julki. Ei todellakaan.

Lexa katsoi Emilyä hiljaisena. Naisella oli selvästi jotakin mielessään, mutta Emily ei tahtonut sanoa sitä ääneen. Ehkä hänkään ei tahtoisi kuulla sitä, mutta voisiko hän vain leikkiä, ettei ollut kuullut mitään?
"Anteeksi."

Ei se auttaut ketään, joten Emily halusi olla hiljaa. 
"Saat anteeksi."

Lexa painoi suukon Emilyn otsalle kiitokseksi.
"Pyydän silti anteeksi kuukauden loppuun saakka." Ihan vähintään. Emily ansaitsi sen ja vielä enemmän. Hän oli toiminut niin väärin naista kohtaan, ettei ollut tosikaan.

"Kai tiedät että siihenkin kyllästyy?" Emily huomautti hiljaa. 

Lexa kohautti pienesti harteitaan. Emily ansaitsi paljon paapomista ja anteeksipyyntöjä ja ruusuja. Hän hukuttaisi naisen ruusuihin ja kolmen ruokalajin illallisiin.
"Sinä olet aivan liian hyvä minulle."

"En ole." Ei hän tosiaan ollut. Jos hän olisi, Lexa ei olisi tehnyt nii.

"Olet. Moni muu ei puhuisikaan minulle. Jodie ei ainakaan puhu", hän nielaisi. Ystävä oli tehnyt kantansa selväksi. Hänellä olisi paljon tehtävää, ennen kuin Jodie leppyisi.
"Sinä olet liian hyvä ja kiltti."

"Miksi ei?" Emily kurtisti kulmiaan. Miksi Jodie ei puhunut Lexalle?

"Koska hän on raivoissaan", Lexa vastasi painaen katseensa omaan syliinsä. "Siitä mitä tein. Olen todennäköisesti viimeinen ihminen koko maailmassa, jonka hän tahtoo nähdä juuri nyt."

"Millähän oikeudella hän on raivoissaan?" Emily kuvitteli että se oikeus oli hänen.

Lexa kohautti pienesti harteitaan. Jodie ei koskaan kysellyt lupia, kun suuttui.
"Hän on ollut vihainen ja pettynyt minuun vuosia. Tämä taisi vain olla viimeinen tikki." Jodie rakasti häntä kuin sisarta, sen hän tiesi varmaksi, mutta hän tiesi myös naisen olevan kovin eri mieltä monista asioista hänen kanssaan. Kai siinä oli jotain runollista, miten rakkaimmat osoittautuivat aina suurimmiksi pettymyksiksi.
"Ja hän pitää sinusta. Kai hän on vihainen sinun puolestasikin, kun kohtelin sinua näin."

Emily veti syvään henkeä. 
"Hmmmh. Ehkä sekin kannustaisi sinua ajattelemaa."

"Aion todellakin ajatella jatkossa. Paljon ja perusteellisesti", Lexa vakuutti nyökäten. "Rakastan sinua ja aion osoittaa sen kaikilla teoillani."

"Voisitko myös tehdä sovun Jodien kanssa?" Emily muistutti. Ei lexa saanut polttaa siltoja takanaan.

"Tietenkin", Lexa vastasi. "Ei mikään muu ole edes vaihtoehto." Ei. Hän ei voisi menettää ystäväänsä. Jodie oli perhettä. Perhe kävi silloin tällöin hermoille, mutta ei perheestä koskaan hankkiuduttu kokonaan eroon.
"Annan hänelle hetken aikaa rauhoittua."

"iinpä niin." Jos se toimi Jodien kanssa. 
"Tiedäthän ettei se toimi?"

"Jos koetan puhua hänelle ennen kuin hän on valmis kuuntelemaan, aiheutan vain enemmän harmia", hän nielaisi. Hän ei ollut varma, oliko Jodie koskaan ollut näin vihainen hänelle. Se pelotti. Ei niin paljoa kuin hän oli pelännyt menettäneensä Emilyn, mutta pelotti silti.
"Mutta sinä olet prioriteettini." Vasta sen jälkeen hän keskittyisi ystävään. Emily oli tärkein.

"Ettet vain pelkäisi häntä?" Emily huomautti. 

"En", Lexa vastasi päättäväisesti. "Ainakaan kovin paljoa", hän lisäsi hiljaa uloshengityksen mukana.

"Eli pelkäät." Emily totesi tyynesti. 
"Sinun pitäisi kerätä itsesi."

"Niin pitäisi", Lexa vahvisti. Ei tosin Jodien osalta vaan Emilyn tähden. Hän ei voisi jatkaa käyttäytymistä näin tai Emily olisi ulkona ovesta.
"Sinä et ole nähnyt häntä vihaisena. Hän on pelottava. Olet onnekas, että hän pitää sinusta. Hän ajoi monta tyttöystävääni kiljuen ulos ovesta nuoruudessani."

"Kaikki pitävät minusta." Emily totesi sarkastiseen sävyyn. Niinhän se oli, kaikki rakastivat häntä. Tai sitten eivät.

"Niin pitävät", Lexa vastasi vailla sarkasmia. Emilyä oli helppo rakastaa. Sääli, ettei hän osannut osoittaa sitä oikein.
"Sinua ei voi olla rakastamatta. Ei edes Jodie, vaikka hän inhoaa lähtökohtaisesti kaikkia, joista minä pidän."

"Se oli sarkasmia Minä en tosiaann saa kaikkia rakastamaan itseäni." Emily nousi ja lähti keittiöön. Nainen kaipasi syötävää.

"Tietenkin saat", Lexa sanoi katsellen naisen perään sohvalta. Avoimessa keittiössä ja olohuoneessa oli ehdottomasti se hyvä puoli, että hän saattoi katsella sohvalta käsin, mitä Emily teki.
"Tahdotko minun tekevän jotain? Myöhäinen päivällinen?"

Emily pudisteli päätään.
"Otan vain jotain pientä." Ei hänen oikein edes tehnyt mieli. 

"Selvä", Lexa nyökkäsi jääden sohvalle istumaan. Hän vilkaisi varoen Emilyä. "Kuinka kauan etukäteen saan tulla häiritsemään sinua Tryoniin?" Hän olisi Yhdysvalloissa jo edellisellä viikolla, mutta ehkä Emily ei tahtoisi häntä paikalle ennen varsinaisia kisapäiviä.

Emily mietti hetken. Milloin? 
”Päivää ennen kouluosuutta.” Hän ei rentoutuisi jos ei näkisi kaiken olevan hyvin.

"Okei", nainen vastasi nyökkäyksen kera. Hän keksisi tekemistä alkuviikolle niin, ettei ehtisi paikalle liian aikaisin. Ajelisi vaikka kiertotietä Pohjois-Carolinaan tai pysähtyisi valokuvaamaan maisemia joka välissä.
"Ja Burghley?" Hän kysyi nielaisten vaikeasti. "Saanko tulla katsomaan?" Burghley olisi parin viikon päästä. Ehkä Emily ei tahtoisi nähdä häntä lainkaan kisoissaan vielä niin pian.

Emily kääntyi katsomaan Lexaa ja räpäytti silmiään. Halusiko hän Lexan sinne? 
"Tietenkin saat tulla katsomaa Copperin suoritusta alusta asti."

Lexa suli pehmeään hymyyn.
”Mikään ei tekisi minusta onnellisempaa”, hän vakuutti. Hän tulisi ilolla kannustamaan Emilyä ja Copperia radan varrelle.

"Se ei kyllä välttämättä ole kovin juhlittava suoritus. Kunhan olisi puhdas." Kunhan pääsisi kilpailunn loppuun asti, Emily olisi onnellinen siitä. 

”Se, että olette siellä on tarpeeksi suuri syy juhlaan minulle”, Lexa huomautti pieni hymy huulillaan. ”Ja se, että saan tulla kannustamaan sinua naisystävänä.”

Emily hymähti, syventyen syömään kaikessa rauhassa leipäänsä. Kun hän oli syönyt, nainen kävi pikaisessa suihkussa. 
"Merry on edelleen Jodiella?" Hän uteli palatessaan. 

Emilyn käydessä suihkussa Lexa siivosi varmuuden vuoksi sohvalle tilaa itselleen, jos päätyisi nukkumaan siinä. Näin lämpimällä säällä viltti riittäisi ajamaan peiton virkaa ja yksi vaaleanvihreistä koristetyynyistä toimisi ihan hyvin kunnon tyynyn sijaisena. Hän ei ollut aivan varma, tahtoisiko Emily hänet viereensä vai mahdollisimman kauas, joten oli parempi pelata varman päälle ja varautua molempiin vaihtoehtoihin.
"On", nainen vahvisti hieraisten niskaansa häpeissään. "Jodie sanoi, ettei anna Merryä minulle ennen kuin sinä sanot sen olevan okei. Jotakin siitä, miten koirakin ansaitsee paremman kodin."

Emily puraisi huultaan. 
"Ai." Ei hän oikein tiennyt mitä sanoisi. Se oli aika julmasti sanottu, mutta hän ei tiennyt mitä olisi sanonut. 
"Haetaan Merry huomenna kotiin."

Lexa hymyili pienesti lupaukselle Merryn hakemisesta. Kotona oli ollut niin yksinäistä ilman koiraa. Hän ei ollut koskaan asunut täällä ilman että joko Emily tai Merry olivat kotona, yleensä molemmat.
”Haetaan”, hän vahvisti nyökäten. ”Minulla on ikävä Merryäkin.”

Emily hymyili vaisusti. Mieli teki sanoa ettei Lexa vieläkään ollut vakuuttanut häntä. Hän ei kaivannut anteeksipyyntöjä. Hän kaipasi... sitä minkä oli saanut Priden jälkeen esiin. Nyt lienisi turha toivo. 
”Merrykin varmasti kaipaa kotiin.”

”Sinun luoksesi ainakin”, nainen myönsi. Peyton oli varmasti lellinyt koiraa piloille kun oli saanut leikkiä koiranomistajaa viikon.
”Saanko tulla viereesi nukkumaan?” Lexa kysyi katse lattiaan painuneena. Oli kamalaa, että hän joutui edes kysymään. Miten hän oli saattanut toimia näin typerästi?

Emily siristi silmiään. Ei, hän ei jumalauta kestäisi tätä matelua viikko tolkulla. 
”Heti, kun löydät ylpeytesi ja selkärankasi niin saat tulla.”

Lexa nielaisi. Voisiko hän koettaa olla rohkeampi? Nainen painoi päätään. Ei, hän ei voisi.
”Hyvää yötä rakas”, Lexa toivotti suunnistaen makuuhuoneen sijaan sohvalle. Hän nukkuisi siinä ja... keksisi aamulla jotakin, millä palauttaa tilanteen normaaliksi.

Emily puri huultaan. Ei, hän ei voinut vaatia Lexalta enempää, kai? 
”... ole sitten hiiri äläkä nainen.” Hän mutisi astellessaan makuuhuoneeseen. Itketti taas. Miksi hän oli niin vaikea? 

Lexa olisi paljon mieluummin seurannut Emilyn perässä makuuhuoneeseen, mutta hän ei mielestään ansainnut paikkaa naisen rinnalla. Hyvä jos hän ansaitsi edes nukkua samassa asunnossa kuin Emily. Nainen asettui sohvalle ja halasi yhtä ylimääräistä koristetyynyä, mutta se oli paljon huonompi vaihtoehto kuin vain yhden oven takana oleva mahdollisuus halata Emilyä. Ovi heidän välissään olisi yhtä hyvin voinut olla murtamaton muuri, jos häneltä kysyttiin. Vaan mitä kauemmin hän sohvalla makoili, sitä turhautuneempi hän oli itseensä. Miten hän voisi koskaan korjata aiheuttamansa sotkun, jos ei voisi edes nukkua naisystävänsä kanssa samassa sängyssä. Lexa nousi hiljaa sohvalta ja hiipi kohti makuuhuonetta, ennen kuin muisti Emilyn sanat. Selkärankaa ja ylpeyttä. Sitä nainen oli tahtonut, joten sitä Emily saisi. Lexa veti syvään henkeä, suoristi selkänsä ja harppoi ovelle. Ole nainen äläkä hiiri.
”Tee tilaa, kulta”, Lexa sanoi kiertäessään omalle puolelleen parisänkyä. ”Tulen viereesi.”

Emily oli puhissut jonkin aikaa ja pyöri sängyssä turhautuneena kun ei muutakaan keksinyt. Ärsytti olla hän, niin paljon. Oven avautuessa hän nousi istumaan. Ai tee tilaa? Ilmeisesti sanat olivat auttaneet. Hän tosin oli sievästi omalla puolellaan ja kuten yleensä kesäkuumalla, ilman vaatteita. Kuka sellaisia kaipasi.

Lexa riisui oman pitkän toppinsa matkan varrella, ennen kuin pujahti sänkyyn. Parisänky tuntui vihdoin oikean kokoiselta, kun Emily oli omalla puolellaan. Hän kierähti kyljelleen katsellen hetken naista, joka näytti suorastaan jumalaiselta makuuhuoneen hämärässä. Miten hän oli voinut tuhlata kokonaisen viikon näkemättä Emilyä kertaakaan? Lexa oli jo lausumassa ajatuksensa ääneen, kun harkitsi uudestaan. Emily oli tahtonut ylpeyttä. Ehkä sen voisi lyödä aavistuksen yli ja venyttää rajoja röyhkeyden suuntaan. Korkeintaan hän tulisi potkituksi lattialle, jos Emily ei tahtoisi suudella häntä. Riski tuntui ottamisen arvoiselta, joten nainen kierähti lähemmäs ja kurotti suutelemaan Emilyä.

Emily ei voinut sanoa etteikö olisi hämmentynyt siitä. Hän oli olettanut naisystävänsä hiipivän hiljaa nukkumaan, kaikessa rauhassa. Hän ynähti suudelmaa vasten, potkimatta Lexaa pois.

Se tuntui jo hieman normaalimmalta kuin aiempi tilanne hänen kysellessään lupaa tulla edes sänkyyn. Tuttu itsevarmuus kohotti jälleen uinuvaa päätään, kun Lexa ujutti sormensa Emilyn niskaan syventääkseen suudelmaa. Hän ei ollut osannut kertoa Emilylle sanoin tai teoin, miten paljon välitti, mutta ehkä hän onnistuisi välittämään suuret tunteet paremmin suudelmalla. Eikö yhteen suudelmaan muka voinut mahduttaa kaikkea? Aina saattoi ainakin yrittää, varsinkin kun ei ollut edes varma, olisiko toista suudelmaa tarjolla.

Emily ei ollut karkaamaassa siitä. Naurettavinta oli että hän oikeasti oli tyytyväisempi nyt, Lexan huomioidessa häntä. Kädet kiertyivät naisen selälle. Ei saanut mennä pois.

Lexa ei ollut menossa minnekään - päinvastoin. Emilyn teot rohkaisivat naista painumaan yhä lähemmäs ja syventämään suudelmaa, jonka rauhallinen sävy alkoi olla mennyttä. Hän janosi päästä Emilyn lähelle. Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun hän oli viimeksi saanut tehdä näin. Lexa tunsi yksittäisen kyyneleen valuvan poskelleen ja katkaisi suudelman siksi hetkeksi, että saattoi pyyhkäistä sen sivuun. Hän oli ajatellut, ettei saisi enää koskaan suudella Emilyä. Nainen ei ollut koskaan ollut niin onnellinen siitä, että oli ollut väärässä.

Emily ei paheksunut suudelman kiihkeyttä. Se tuntui oikeasti hyvältä. Jopa pettynyt ynähdys pääsi naisen huulilta kun Lexa katkaisi suudelman pyyhkiäkseen kasvojaan. Takaisin lähelle, kiitos. 

Se äännähdys oli riittämiin vakuuttamaan Lexan siitä, että hänellä oli paljon tärkeämpää tehtävää kuin kasvojensa pyyhkiminen. Emily ansaitsi suudelman jos toisenkin kaiken jälkeen. Hän kierähti osittain naisen ylle jatkamaan syviä suudelmia ja kietoi toisen kätensä Emilyn niskaan. Viikko erossa olisi ollut aivan liikaa paremmissakin olosuhteissa.

He eivät olleet koskaan erossa niin kauan. Emily ynähti hiljaa, solmien jalkaansa jonnekin Lexan jalkojen lomaan. Lähemmäs. Nyt.

Lexalle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin totella Emilyn sanatonta pyyntöä ja painautua lähemmäs. Eipä sillä, että hän olisi tahtonut laittaa vastaankaan. Hän tahtoi olla lähellä. Niin lähellä kuin vain mahdollista. Veri kohisi korvissa, kun nainen näykkäisi Emilyn alahuulta ja antoi vasemman käden vaeltaa paljaalla, kalpealla iholla. Kuukausien varrella tutuiksi käyneet kehonkaarteet tuntuivat samaan aikaan tutuilta ja vierailta sormenpäissä. Viikko oli ehdottomasti ollut aivan liian pitkä aika olla erossa.

Jalkojen leviäminen oli tahaton refleksi jolle hän ei voinut mitään. Hän otti naisen mielellään aina lähelleen. Jopa nyt. Kieroutuneella tavalla se vakuutti häntä.

Lexa oli melko varma, että hänen olisi kuulunut rauhoitella tilannetta. Palauttaa suudelmien sävy takaisin pehmeyden puolelle kiihkeyden sijaan, ja vetäytyä nukkumaan. Huomenna olisi uusi päivä, ja ehkä muutaman päivän pahoittelun jälkeen hän olisi oikeasti ansainnut paikkansa tässä, Emilyn lähellä.
Mutta miten hän voisi sanoa ei Emilylle? Miten hän voisi koskaan tehdä mitään muuta kuin antaa periksi naisen lumouksen edessä? Suudelmat valuivat huulilta kaulalle, solisluille ja kalpeille rinnoille. Emilyssä ei ollut yhtäkään hänen aiheuttamaansa mustelmaa. Se taisi olla ensimmäinen kerta sitten huhtikuun, kun he olivat tähän asuntoon muuttaneet.

Se oli tilanne joka pitäisi korjata, mustelmattomuus nimittäin. Hän huokaisi terävämmin, vailla aikomusta estää Lexaa koskemasta itseään. Tätä hän kaipasi juuri nyt.

Lexa kävi töihin korjatakseen huutavan vääryyden, vaikkakin tavan voimasta vältteli näkyviä alueita. Hän voisi jättää merkkinsä vasemman rinnan alle tai lantioluulle, miksei vaikka sisäreidellekin. Turha nakertaa Emilyn kaulaa voimalla, joka jättäisi jälkiä.
"Olet lumoava", Lexa henkäisi vasten ihoa painaessaan suukkoja Emilyn vatsalle valuessaan yhä alemmas suudelmien myötä. "Mestariteos."

Emily huokaisi raskaasti, kiemurtaen kevyesti Lexan alla malttamattomuudesta. 
”Mmmhm, imartelija.”

”Ei ole imartelua jos se on totta”, Lexa vastasi automaattisesti ja näykkäisi paljasta ihoa lantioluun kohdilta. Oli naurettavaa, miten kovin hän tahtoi jättää pienen jäljen kalpealle iholle. Ihan kuin maailma kaatuisi siihen, ettei Emilyllä ollut pieniä mustelmia.
”Ja sinun kohdallasi se on ehdottomasti totta.”

Emily värähti ja liikahti levottomasti. 
”Mmhn!”

Vatsa muljahti miellyttävästi Emilyn liikehdinnän seurauksena. Hän tuskin koskaan tottuisi siihen, miten sai Emilyn haluamaan häntä. Jonakin toisena yönä hän olisi kenties koetellut naisen sietokyvyn rajoja, katsonut, kuinka pitkään voisi pitää itsensä kiireisenä suutelemalla vatsaa ja kaulaa ennen kuin Emily potkisi häneen liikettä, mutta tänä yönä hän ei tahtonut ottaa riskiä. Olisi kamalaa, jos Emily saisi tarpeekseen ja heittäisi hänet ulos makuuhuoneesta ja takaisin sohvalle nukkumaan. Niinpä Lexa antoi suudelmiensa valua alemmas ja ujutti kätensä Emilyn polvitaipeisiin, vaikka harvoinpa nainen kaipasi rohkaisua tehdäkseen hänelle tilaa. Emily oli ansainnut kaiken hellyyden, mitä hänellä vain oli antaa, mutta siinä sivussa oli hyvä jättää pieni mustelma naisen lihaksikkaalle sisäreidelle.

Tänään ei tosiaan kannattanut. Jalka liikahti levottomana kun pieni kohta alkoi sinertää hyvin nopeasti. Se sai aikaan paljon hyväksyvämpiä ääniä.

Lexa oli aina ollut sitä mieltä, että Emilystä lähtevät äänet olivat kaikista kauneimpia. Mikään muu ääni maailmassa ei voisi vetää vertoja tälle. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen, sillä epäilemättä moinen tauko olisi saanut äännähdykset muuttumaan sävyltään paljon ikävämmiksi. Naisella oli aivan päinvastainen päämäärä. Mitä enemmän Emily pitäisi nautinnosta kertovia ääniä, sitä tyytyväisempi hän olisi itseensä.
Eipä sillä, että hänen egonsa olisi enää enempää kasvattamista tarvinnutkaan.

Se olisi tosiaan saanut nihkeän vastaanoton. Emily levitti hieman jalkojan, nostaen toisen Lexan selälle. Viikon tauko tuntui ja näkyi, mutta se myös kuului jo muutenkin varsin äänekkään naisen äänissä. Anteeksi naapurit.

Naapureilla ei ollut mitään väliä. Keskittykööt johonkin muuhun. Ei kello vielä niin paljoa ollut, että he varsinaisesti ketään valvottaisivat. Lexa painoi mieleensä jokaisen äänen, jonka sai irti Emilystä, eikä suotta aikonut antaa naiselle pitkää hengähdystaukoa. Johan tässä oli viikon edestä tasattu hengitystä!
"Olet uskomaton", nainen julisti näykkäisten sisäreiden mustelmaa ja pohti, kuinka paljon voisi vaatia Emilyltä ennen kuin saisi polvesta otsaansa.

Emily veti terävästi henkeä ja vei käden hiuksiin, mutta ei protestoinut tauon puutetta. Ei, nainen vaikutti edelleen oikein tyytyväiseltä, käsi unohtuneena imartelevan Lexan hiuksiin. 
”Itse olet.”

Hän tunsi olonsa uskomattoman vastakohdaksi, mikä ikinä se sitten olikaan. Hän oli aiheuttanut sen, etteivät he olleet edes nähneet toisiaan lähestulkoon viikkoon. Se ei ollut jotakin, mitä uskomaton naisystävä tekisi. Lexa ei kuitenkaan aikonut nostaa sitä puheeksi, vaan päätti sen sijaan antaa kätensä hiipiä Emilyn jalkaa pitkin ylemmäs kiusoittelemaan naista lupauksella tulevasta. Se myös tarjosi hänelle mahdollisuuden imarrella naisystäväänsä hieman lisää. Olihan hänellä viikon edestä kehuja jaettavaksi.
"Sinä olet kauneinta koko maailmassa."

Lexa todella oli uskomaton nyt. Naisen kosketus tuntui hyvältä ja pyyhki pois sitä naurettavaa pelkoa, hylätyksi tulemisen tunnetta. 
”En...” Ei hän ollut kauneinta maailmassa, mitenkään.

"Olet", Lexa vastasi hivuttautuen suukkoineen ylemmäs Emilyn vatsaa pitkin. "Olet kauneinta mitä olen koskaan nähnyt." Kalpealle iholle jäisi useampikin haalea mustelma tai punoittava jälki hänen jäljessään, mutta ehkä se ei haitannut. Ehkä hän saisi senkin anteeksi kaiken muun ohella.
"Rakastan sinua."

Se muljautti vatsan ympäri. Alkoi itkettää. Emily nyyhkäisi hiljaa, yrittäen olla itkemättä. ”M-minäkin rakastan sinua.”

Lexa pysähtyi niille sijoilleen, veti kätensä pois naisen jalkojen välistä ja nojautui kauemmas Emilystä nähdäkseen naisen kasvot kunnolla.
"Rakas?" Hän kysyi pehmeästi, ruskeat silmät täynnä huolta. "Onhan kaikki hyvin?"

Ja sitten hän lätkäisi Lexaa kevyesti. 
”On! S-sinä idiootti vain... Hitto kanssasi!”

Hän ei ollut aivan varma, mitä oli tällä kertaa tehnyt. Lexa räpäytti hitaasti silmiään ja kallisti päätään katsellessaan Emilyä.
"Anteeksi?" Hän tarjosi hiljaa. Oli se mitä tahansa, mitä hän oli tehnyt, anteeksipyyntö ei voinut olla kovin huono seuraava askel. "Yritän olla vähemmän idiootti."

”E-en minä sitä... s-sinä viet minulta järjen! E-ensin katoat ja sitten... helvetti vielä lopetit kesken!” Hän pyöräytti heidät ympäri, katsellen Lexaa siniset silmät palaen, valuttaen kättään alemmas tuon keholla. 
”Idiootti.”

Lexa inahti yllätettynä, kun tuli kiepautetuksi vasten patjaa.
"Sinun idioottisi", nainen myönsi auliisti. Turha siihen oli vastaankaan väittää. Hän oli idiootti. Ei kukaan muu katoaisi kotoa ja ajaisi täydellistä naisystäväänsä ystävän sohvalle viikoksi.
"Anna minun", Lexa pyysi painaen suukon Emilyn rinnalle. Itsehän nainen oli valittanut, että häneltä oli jäänyt työ kesken. "Voisit hyvin siirtyä hieman ylemmäs", hän lisäsi vinosti hymyillen.

Emily siristi silmiään. Lexa oli aivan liian tyytyväinen itseensä. 
”En. Minä näytän sinulle mitä tuskaa se on.”

"Rakas", Lexa vetosi toistamiseen, "anna minun pitää sinusta huolta tänäyönä." Hän ei ansainnut edes Emilyn kiusantekoa typeryytensä jälkeen, mutta Emily ansaitsi nautintoa ja hauskanpitoa.

Hän siristi silmiään ja puraisi huultaan. 
”Haluan että sinä pidät minusta loppuikäni huolta, ääliö.”

Lexa hymyili pienesti Emilyn sanojen myötä. Siinähän kutsui häntä ääliöksi, kun itse samalla myönsi, että tahtoisi olla hänen kanssaan loppuelämänsä.
"Minä haluan tehdä niin", nainen vakuutti kurottaen hipaisemaan huulillaan Emilyn suupieltä. "Anna minun aloittaa tästä illasta."

Hän olisi halunnut ladella ehtoja, mutta tiesi kokemuksesta että ne eivät taanneet onnea tai rakkautta. 
”Tiedät mitä käy jos et pidä hyvin.”

"Minä pidän", Lexa lupasi vilpittömästi. Hän tekisi kaikkensa, jotta se lupaus pitäisi. Hän tahtoi Emilyn olevan onnellinen nyt ja aina.
"Sinä olet minun aurinkoni."

Emily punoi sormensa Lexan sormien lomaan ja suukotti käsiä. Tuon olisi parempi pitää. 
”Parempi olisi. Ja huomenna haet Merryn kotiin. Yksin. Jodielta.”

Lexa hymyili Emilylle suukon myötä. Naisella oli taikavoimia, jos häneltä kysyttiin, kun Emily sai niinkin pienen eleen aiheuttamaan niin suuria reaktioita hänessä. Sydämen syke kiihtyi, henki uhkasi takertua kurkkuun ja hän sai todella kamppailla itsehillintänsä kanssa, ettei olisi vetänyt naista suudelmaan siinä hetkessä.
"Hyvä on", hän myöntyi nyökäten. Mitä tahansa, mikä tekisi Emilyn onnelliseksi. Ei Jodie häntä takapihan ruusupensaaseen hautaisi, kun hänellä olisi Merry turvanaan. Ehkä.
"Saanko nyt houkutella sinua siirtymään ylemmäs?" Lexa virnisti puolittain ja taputti vapaalla kädellään sänkyä päänsä vieressä.

Emily siirtyi hieman. Hän vilkaisi naista allaan. 
”Vielä kerran satutat minua näin niin menen. Lupasin että kunnioitan itseäni enemmän.”

Lexa laski kätensä Emilyn lantiolle, vaikka hymy pyyhkiytyikin kasvoilta.
"Tiedän", hän vastasi vakavana. "Sinä ansaitset enemmän kuin jonkun, joka kohtelee sinua näin huonosti. Olen pahoillani, että koskaan satutin sinua, enkä aio toistaa sitä."

”En ansaitse mitään mutta en palaa entiseen.” Emily totesi vakavana. Ei enää ikinä.

Se pysäytti jo toistamiseen. Hän ei koskaan tahtoisi Emilyn joutuvan vertaamaan heidän suhdettaan naisen aiempaan parisuhteeseen.
"Millie, sinä ansaitset kuun ja tähtitaivaan", nainen vastasi vakavana. "Ansaitset niin paljon enemmän kuin mitä minulla on antaa, mutta minä lupaan, että annan sinulle kaikkeni. Sinä olet minun maailmani, minun kaikkeuteni. Olen tehnyt helvetin huonoa työtä sen näyttämisessä, mutta sinä.... Sinä olet minulle tärkeintä koko maailmassa. Minä lupaan, että näytän sen sinulle päivittäin."

Emily pudisteli päätään. Ei hän sen vuoksi ajatellut ettei ansainnut mitään. Hän oli pettäjä, surkea olento. Siksi. 
”Ei se siitä johdu.”

Tietenkin se johtui. Jos Emily ei nähnyt, miten tärkeä nainen hänelle oli, miten paljon hän naista rakasti, hän oli tehnyt jotakin perustavanlaatuisesti väärin.
"Millie, unohda tuollainen. Sinä olet uskomaton ja ansaitset vain uskomattomia asioita. Älä tyydy vähempään, rakas."

”Olen petturi. Tietenkään en.” Mistä sitä tietäisi vaikka hän tekisi Lexalle saman? Hän oli tehnyt kerran.

Lexa kierähti pois Emilyn alta, jotta saattoi nousta istumaan ja katsoa naista kunnolla. Hän kohotti toisen kätensä Emilyn poskelle ja sipaisi hellästi peukalollaan, kun haki katsekontaktia naiseen.
"Aiotko pettää minua?" Nainen kysyi sitä sen enempää kaunistelematta ja kallisti hieman päätään.

Emily nielaisi. Ei hän ollut aikonut pettää ikinä. 
Paitsi se oli vale. Hän oli tehnyt sen täysin tietäen ja monesti sitä ennen jo ajatellut asiaa, naisen kanssa. Miehistä ei edes puhuttu. 
”... en aikonut tehdä sitä ensimmäistäkään kertaa.”

Lexa pudisti pienesti päätään. Ei hän ollut sitä kysynyt.
"Aiotko pettää minua?" Hän toisti kysymyksensä jatkaen Emilyn posken silittelyä peukalollaan.

”En?” Ei hän tietenkään ollut aikeissa tehdä niin. Ainakaan vielä. Ei hän tiennyt, huono nainen.

"Siinä tapauksessa sinulla ei ole mitään syytä tuntea oloasi arvottomaksi", Lexa vastasi hymyillen pehmeästi. "Minä luotan sinuun. Unohda mennyt."

Ehkä hän oli mallikkaasti pilannut hetken. 
”Jos... jos vain ollaan ja pitelet?” Ei pitäisi alkaa vuodattaa typeryyksiä makuuhuoneessa. Emily ei ollut tunnettu oppimiskyvystään.

"Totta kai", Lexa lupasi nyökäten. Mitä tahansa Emily tahtoisikaan, hän toteuttaisi sen. Nainen asettui selälleen sängylle ja veti Emilyn kainaloonsa kietoen molemmat kätensä tiukasti naisen ympärille.
"Minä luotan sinuun nyt ja aina", nainen sanoi hiljaa ja painoi suukon punaisten hiusten sekaan. "Se, mitä olet tehnyt menneisyydessäsi on juuri sitä - mennyttä. Minä toivon, ettei meidän parisuhteemme koskaan ajaudu niin huonoon tilanteeseen, että pettäminen tuntuu sinusta ainoalta pakotieltä. Siinä kohtaa minä olisin jo ansainnut sen."

Emily kävi naisen viereen, katsellen hiljaisena seinää. Oliko se niin? Ei kukaan ansainnut sitä. 
”Ei sitä ansaitse kukaan.” 

"Jos minä saan sinun olosi tuntumaan niin nurkkaan ahdistetulta minun kanssasi, etkä sinä uskalla puhua siitä minulle niin kyllä, ansaitsen sen", Lexa vastasi halaten naisen lähemmäs itseään.

Emily pudisteli päätään miltein kuin riivattuna. 
”Ei se mene niin. Ei, se... aina voisi puhua.”

"Niin voisi", Lexa myötäili nyökäten. Ehdottomasti voisi puhua. Emily voisi puhua hänelle mistä tahansa, koska tahansa, ja hän lupaisi kuunnella naista aina.
"Mutta aina ei silti tule puhuttua. Minunkin olisi pitänyt puhua sinulle, mutta... tiedämme miten siinä kävi." Hän ei ollut puhunut, vaan oli satuttanut Emilyä kunnolla.

Se sai naisen vetämään henkeä. 
”Minä olen monesti sanonut sinulle vääriä asioita tai jättänyt sanomatta. Satuttanut.”

"Kaikki tekevät virheitä", Lexa sanoi pehmeästi. Hän oli tehnyt suuren virheen edellisellä viikolla. Olisi ollut vain tekopyhää saarnata tässä tilanteessa Emilylle yhtään mistään. Paitsi kenties siitä, miten turhaan Emily pelkäsi.
"Älä huoli siitä", nainen vakuutti hellästi. "Olet saanut kaiken anteeksi."

Emily nousi istumaan ja vilkaisi Lexaa hämillään. 
”Minä saan aina kaiken anteeksi ja sitten itse ryöpytän sinua. Se on epäreilua.”

"Ei ole", Lexa pudisti päätään pienesti ja ojensi kättään, jotta voisi houkutella Emilyä takaisin halaukseensa. Elämä oli paljon paremmin, kun hän saattoi pitää Emilyä halauksessaan.
"Sinä et ole kadonnut sanomatta sanaakaan ja jättänyt minua pelkäämään, että sinulle on käynyt jotakin tai olet jonkun toisen kanssa. Sinä et ole saanut minua tuntemaan oloani toissijaiseksi tai arvottomaksi. Minun ei ole koskaan tarvinnut pelätä, että jäisin jonkun toisen varjoon. Siinä ei ole mitään epäreilua, että ripität minua, kun kohtelen sinua näin."

Mutta hän rankaisi naista menneisyydestä. Asioista jotka oli eletty aiemmassa elämässä. 
”Mietin sitä keväällä. Että vain... katoaisin.” Nyt se tuntui kamalalta kun näki miten Larissa kärsi.

Lexa nielaisi. Emily oli harkinnut lähtevänsä? Eikä hän ollut edes osannut arvata, että mikään oli niin huonosti. Lexa tunsi silmiensä kostuvan ja räpäytti muutaman kerran nopeammin, jotta saisi ylimääräisen kosteuden sivuun.
"Onneksi et tehnyt niin", nainen sai sanottua kurkkua kuristavan palan ympäriltä. "Minä en... Se olisi ollut kamalaa." Hän ei olisi selvinnyt, mutta sen sanominen ääneen ei tuntunut oikealta.

”Halusin lopettaa työni. Olin hukassa kaiken kanssa. En tunnistanut itseäni kun katsoin peiliin.” Se ei ollut siis heidän suhteestaan johtuvaa.

Mutta hän ei ollut myöskään nähnyt sitä. Mitä se kertoi hänestä? Olihan Emily maininnut työtilanteestaan ja pohtinut, mitä tahtoi tehdä, mutta hän ei ollut ajatellutkaan sen menevän näin syvälle.
"Olen pahoillani", hän sanoi hiljaa kun ei tiennyt, mitä muutakaan sanoa. "Sinun ei olisi pitänyt joutua käymään sitä läpi yksin."

”En minä käynyt. Olit siinä ja kuuntelit.” Kun hän oli pohtinut kaikkea moneen otteeseen, ollut aivan lähellä uransa lopettamista. 

"En tehnyt tarpeeksi", Lexa pudisti päätään. Miten hän olisi voinut, kun ei ollut ymmärtänyt, miten suurien asioiden kanssa Emily kamppaili? "En tee sitäkään virhettä enää toiste."

”Ei!” Miksi Lexa aina soimasi itseään? Siitä pitäisi päästä eroon. 
”Teit tarpeeksi. Tiedä se.” Hän oli tässä edelleen.

Koska hyvin usein hänessä oli jotakin soimattavaa. Kuten nytkin, mutta nainen päätti olla väittelemättä Emilyn kanssa asiasta ja veti sen sijaan naista takaisin kainaloonsa.
"Voit aina puhua minulle mistä tahansa. Lupaan kuunnella, vaikka en pitäisikään siitä mitä sanot."

”Ja minä puhun.” Hän huomautti hiljaa. Lexa oli mahdoton. Hän kävi takaisin kainaloon vaitonaisena. 
”sinä teit aivan tarpeeksi, koska olen tässä.”

Nainen korjasi hieman asentoaan, jotta saattoi vetää Emilyn entistä lähemmäs. Kaikki oli paljon paremmin, kun hän saattoi halata naista.
"Toivon, että olet siinä aina", Lexa vastasi hiljaa. Kulunut viikko oli osoittanut, miten perin surkeaa hänen elämänsä olisi ilman Emilyä, eikä hän tahtonut kokea sitä enää koskaan toiste.

"Aion olla." Hän todella aikoi olla tässä. Mieluiten mahdollisimman kauan elämästään. 
"Mahdollisimman kauan."

Lexa hymyili pehmeästi ja painoi suukon Emilyn päälaelle.
"Hyvä. Mikään ei tekisi minua onnellisemmaksi."

"Mmm. Niinkö?" Aivan kuin se olisi yllätys. Kai se hieman olikin, tapahtumien valossa.

"Niin", Lexa vakuutti pienen nyökkäyksen kera. Emily teki hänet onnelliseksi. Oli mahdoton kuvitella, ettei se olisi totta tulevaisuudessakin.
"Sinä olet minun tulevaisuuteni."

"Hölmö." Hän mutisi hiljaa, silitellen Lexan kättä. Täydellisen hölmö tapaus. 
"Ja toivoton."

"En ole toivoton", Lexa vastasi nopeasti ja rutisti Emilyä hieman tiukemmin. "Minulla on loputtomiin toivoa, mitä tulee sinuun ja meihin."

"Olet sinä." Emily totesi hymyillen pehmeästi. 
"Aivan toivoton."

"Noh", Lexa puhahti pehmeästi. Ei hän ollut toivoton! Hän oli... omalaatuinen? "Rakastan vain sinua niin kovin."

"Minäkin rakastan sinua, hiton aasi." Emily puuskahti. 
"Ja olisin iloinen jos minun ei tarvitsisi kutsua sinua aasiksi."

"Minä teen parhaani, ettet joudu käyttämään moista", Lexa lupasi. Hän olisi paljon mieluummin kulta kuin aasi.

"Hyvä." Emily puuskahti huvittuneena. 
"Minä mieluummin kertoisin sinulle ihanuudestasi."

"Voit kertoa minulle, miten ihana aasi olen?" Lexa ehdotti pienen naurahduksen kera. Ehei. Hän ei suinkaan ansainnut moista nyt. Hän oli ollut idiootti, joten puheet ihanuudesta saisivat odottaa toiseen päivään.

"Ei, se ei ole niin mukavaa." Emily puuskahti. Hän ei tiennyt miten pärjäisi amerikkalaisen hölmönsä kanssa. 
"En pärjää kanssasi kun olet hölmö."

Siinä Emily oli oikeassa. Ei ollut yhtään niin mukava tulla kutsutuksi aasiksi.
"Hyvin sinä olet tähänkin asti pärjännyt", Lexa huomautti hiljaa. "Olen varma, että pärjäät jatkossakin, kun minä yritän olla vähemmän hölmö."

"Pitää kouluttaa sinut kunnolla." Emily puuskahti. Lexa olisi todella ansainnut koulutuksen, piru vieköön. 

"Samalla vaivalla se hoituu kun koulutat Merrynkin", Lexa naurahti ja nyhväsi nenäänsä punaisten hiusten sekaan. "Olen aina saanut kiitosta siitä, miten hyvä oppilas olen."

"... Sinä olet kelvoton oppilas!" Emily älähti, läpsäisten Lexan reiden ja pakaran rajaa. 
"Aivan täysin kelvoton!"

"Hei!" Lexa protestoi säpsähtäen läpsäisyä, jota ei ollut osannut odottaa. "Olen monessa muussa asiassa täysin kelvoton, mutta en koskaan oppimisessa."

"Olet." Emily kääntyim puristaen Lexan pakaraa. 
"Sinä et opi mitään!"

Emilyn kosketus sai petollisen kehon reagoimaan kovin eri tavalla, kuin mistä he olivat puhuneet aiemmin. Naisen ei todellakaan pitäisi läpsiä ja puristella häntä, kun ajatukset lähtivät heti käsistä. Lexa puri alahuultaan, ettei antaisi ajatusten viedä mennessään. Keskity nainen. Keskity. Ei se voi olla niin vaikeaa.
"Mitä en muka nyt ole oppinut?" Lexa kysyi kulmaansa kohottaen.

”Mitään. Vielä.” Emily puuskahti ja siristi silmiään.
”Etkä oppinut mitään kurinpalutuksestakaan.”

"Olen oppinut paljon", Lexa väitti vastaan ja käänsi hieman päätään voidakseen tuijottaa Emilyä kunnolla takaisin. Hän oli oppinut paljon! Kuten sen, ettei enää koskaan katoaisi edes kauppareissulle kertomatta Emilylle missä oli ja milloin tulisi takaisin.
"Ei tässä mitään kurinpalautuksia tarvita", nainen lisäsi pieni hymynhäivä huulillaan. "Tahdon vain sinut kainalooni."

”Et. Ja kun yritän opettaa, sinä naurat. Naurat!” Aivan kuin se olisi ollut ennen kuulumatonta.

"Minkä minä sille mahdan, että saat minut aina nauramaan", Lexa huomautti hymyillen. "Se on hieno taito, rakas."

”Ei! Sinä naurat koska et ota minua vakavissasi!” Emilyä alkoi itseään hymyilyttää. 
”Eikä auta että nautit läpsityksi tulemisesta.”

"Vain kun sinä läpsit", Lexa korjasi koettaen purra huultaan, ettei virne vallan leviäisi kasvoille. "Muutoin en niinkään." Muut saisivat tosiaan olla läpsimättä häntä, sillä se ei koskaan olisi yhtä miellyttävästä syystä kuin Emilyn harrastamat huitomiset.

”Niinpä niin. Sinä senkin pervo.” Hän nauroi naiselle päätään pudistellen. Mahdoton tapaus! 
”Mistähän muusta pitäisit... senkin... rietastelija.” Olipas uskottavaa torumista.

Jos hän tarvitsi oppitunnin käytöstavoista ja yleisestä kunnioituksesta naisystävää kohtaan, Emily tarvitsi ehdottomasti oppitunnin torumisesta. Naisen yritys oli kovin kaukana vakuuttavasta, joten reaktiokin siihen oli sen mukainen.
"Sinulla on vuosia aikaa ottaa siitä selvää", nainen virnisti toispuoleisesti ja antoi kätensä juosta Emilyn selkää pitkin alemmas. Emilyhän tämän oli aloittanut, kun hän oli kerrankin ollut kiltisti makoillessaan alaston naisystävä kainalossaan.
"Mutta hyvä lähtökohta on, että pidän kaikesta sinussa."

Emily tosiaan tarvitsisi sen. Hän ei osannut torua kunnolla, ei tosiaan. 
"Olen kärsimätön." Emily totesi hyvin suorasti.

Lexa naurahti. Vai oli Emily kärsimätön.
”Sen olen huomannut, rakas”, hän virnisti. Emilyn kärsivällisyydellä oli rajansa, jotka tulivat vastaan hyvin nopeasti kun tiesi mitä teki. Samaa tosin sopi sanoa hänestäkin, mutta väliäkö sillä. Emilystä tässä nyt puhuttiin.
”Ehkä voin helpottaa kärsimättömyyttäsi hieman?” Hän ehdotti viatonta hymyä tavoitellen ja antoi kätensä puristaa Emilyn pakaraa.

Puristus sai Emilyn kierähtämään naisen yläpuolelle. 
"Nyt helvetti! Mitä sinulle pitää tehdä että sinä... sinä... kärsit kuten minä? Tunnet miten lihaksesi kramppaavat vielä varttia myöhemmin?"

Hän ei tahtonut kärsiä yhtään enempää kuin mitä oli jo kuluneina päivinä kärsinyt. Siinä oli ollut riittämiin huolta ja murhetta ja surkeutta hänelle vuosikymmeneksi.
”Harrastan joogaa”, Lexa vastasi kiemurrellen Emilyn alla parempaan asentoon. ”Lihakseni eivät kramppaa.”

"Minä venyttelen kahdesta päivässä, joten sen pitäisi olla sama asia." Emily ärähti. Hiton ääliö. 

”Ei venyttely ole sama asia kuin jooga”, Lexa korjasi hymyillen vinosti. Hän kohottautui sängyllä voidakseen suudella ärisevää naista. Parempi harhauttaa Emilyä suudelmin ennen kuin nainen alkaisi todella jutella.

Emily vastasi suudelmaan, nuristen sitä vasten kaikesta huolimatta. 
”Silti!” Hän murahti ja puristi Lexan rintaa melko... tiukalla otteella.

Harhautus toimi edes hetken. Hänen täytyisi yrittää kovemmin seuraavaksi. Silmät tosin tuntuivat muljahtavan ympäri ja henki takertui kuuluvasti kurkkuun, kun Emily äityi kovakouraiseksi. Sitä tuskin saattoi kuvailla pelkkänä nautintona tai kipuna, mutta siinä oli ehdottomasti molempia, eikä Lexa ollut aivan varma tahtoiko kiemurrella karkuun Emilyn alta vaiko painautua vasten käden vahvaa otetta. Mitä Emily tekikään hänelle!
”Rakas”, hän kähähti silmät suuriksi revähtäen ja hapuili otetta Emilyn ranteesta. Ei tosin vetääkseen kättä pois rinnaltaan vaan enemmänkin varmistamaan, ettei Emily tekisi niin.

Emily teki sen uudelleen, kun Lexa tarttui hänen ranteeseensa. Sehän oli miltein pyyntö toistaa tekonsa. 
"Kerro." Emily murisi matalasti. 

Nyt, kun hän osasi varautua tuntemukseen, nautinnollinen huokaisu karkasi huulilta. Tuntui kuin yksi kosketus olisi saanut sähkön virtaamaan aina varpaisiin saakka. Vatsanpohjalla ainakin kyti eikä Lexa tiennyt, miten olla paikallaan. Mitäköhän hän oli ollut edes sanomassa Emilylle? Naisella ei ollut enää pienintäkään hajua.
”Älä lopeta.”

Toinen kulma kohosi kevyesti. Ei, hän ei lopettaisi. Siitä ei olisi mitään pelkoa. Hän kumartui näykkäisemään Lexan kaulaa rajummin, kiusoitellen. Tosin, voisi olla että hän jossakin vaiheessa lopettaisi, kostona. 

Lexa ei kyennyt olemaan aloillaan Emilyn huomion alla, ei sitten mitenkään. Hän upotti sormensa Emilyn punaisten hiuksien sekaan koettaen olla nykimättä, vaikka kiemurtelikin naisen alla. Ai hyvä jumala. Emily ajoi hänet aina hulluksi, mutta tässä oli jotain tavallistakin säväyttävämpää.
”Rakas”, Lexa vetosi kohottaen lantiotaan asiaa sen kummemmin ajattelematta. Hän ei kyennyt ajattelemaan, kun Emily toimi näin. ”Kiltti.”

Eikä hän ollut vielä edes vauhdissa! Hän oli paljon mieluummin nyt sillä tuulella, että kiusaisi naisen elävältä, eikä tämä kuulostanut vielä siltä. Hampaat upposivat kaulan jälkeen solisluihin ja rintoihin, kynsien jättäessä punaisia rantuja kun hän valutti niitä Lexan ihoa pitkin. Itse oli alkanut kehuskella ja aloittanut. 

Lexa oli odottanut omasta mielestään ikuisuuden. Hän inahti puristaen reisiään yhteen ja rukoili kärsivällisyyttä korkeammilta voimilta.
”Ajat minut hulluksi”, Lexa valitti nautinnosta käheällä äänellä. Väliäkö sillä, että hän olisi huomenna mustelmien koristama. Hän hapuili otetta Emilyn ranteesta voidakseen ohjata naisen käden jalkojensa väliin. Saattoiko häntä oikeasti syyttää kärsimättömyydestä, kun naisystävä näytti tuolta?

Emily lätkäisi sormet omalta kädeltään. 
"Nyt sinä saatana olet siinä kiirehtimättä tai katkon sormesi." Olipas hän kovin rauhallisella päällä tänään. 

Lexa tunsi suunsa kuivuvan Emilyn käskyn edessä.
”Et ymmärrä, mitä teet minulle”, Lexa vastasi punoen sormensa lakanoihin, kun ei kerran saanut kiirehtiä Emilyä. Kun hän oli sanonut naiselle aikoja sitten, miten yksi hänen fantasioistaan oli dominoiduksi tuleminen, hän ei ollut ajatellut sen johtavan tähän tilanteeseen. Tai että hän nauttisi siitä näin paljon.

Emily ei oikeastaan ajatellut sitä. Hän oli unohtanut sen melko lahjakkaasti, mutta ärtymys ruokki tätä käytöstä, kuten viimeksikin. 
"Ehkä ymmärränkin." Ja hän ei vain välittänyt. 

Ei, Emily ei ymmärtänyt, kun käski häntä odottamaan. Hän oli räjähtää!
”Rakas”, Lexa valitti inisten. ”Ole kiltti.” Hän ei kyennyt olemaan hetkeäkään aloillaan.

"En ole kiltti." Emily totesi äreästi, painaen kynsiä Lexan reisiä vasten. Hän olisi itse kirkunut sellaisesta käsittelystä, etenkin hampaista herkimmissä kohdissaan, mutta onneksi Lexa oli kestävämpi. 

Ei selvästi. Lexa olisi voinut huutaa turhautumisesta. Oli suorastaan kivuliasta olla näin kiihottunut ilman helpotusta. Siihen verrattuna ihoon painautuvat kynnet ja hampaat olivat kovin pientä, vaikka hän olikin varma, että olisi täynnä punertavia ja mustelmaisia jälkiä huomenna.
”Rakas, minä anelen”, Lexa kiemurteli koettaen samaan aikaan sekä levittää jalkojaan että painaa reisiä yhteen, vaikka se ei tarjonnutkaan riittämiin helpotusta tilanteeseen.
”Teen mitä tahansa tahdotkaan, ihan mitä tahansa, mutta minä tarvitsen sinua nyt.”

"Kuule." Emily aloitti, näykäten naisen rintaa oikein antaumuksella. 
"Minä haluan että pidät pääsi kiinni ja teet kuten käsketään." 

Lexa oli jo vastaamassa, mutta puri sen sijaan huultaan ja nyökytteli vauhdikkaasti. Mitä tahansa. Jos Emily tahtoi hänen tekevän, mitä käskettiin, hän tekisi juuri niin. Nainen ei yrittänyt edes olla huudahtamatta ääneen, kun Emilyn hampaat tekivät jälleen tuttavuutta rinnan kanssa. Silmissä tuntui pimenevän. Hän menettäisi järkensä Emilyn kanssa.

Se oli suorastaan hämmentävää että Lexa vaikeni. Vielä hetken hän jaksoi kiusata viatonta naista, kunnes valui alemmas huulileen ja myös hampaineen. 

Hän oli kovin kaukana viattomasta, eikö Emily aina hokenut niin? Kaikki aiemmin hallinneet ajatukset siitä, miten hän ei ansainnut nautintoa, Emilyä, yhtään mitään tästä, olivat poispyyhittyjä. Hän vain tarvitsi naista tässä ja nyt, mitä rajummin sen parempi. Hyvä luoja, hän oli hukkua nautintoon pelkästä helpotuksesta, kun Emily jätti hänen kiusaamisensa. Naapureille ei jäisi pienintäkään epäilystä asunnon toisen asukkaan nimestä, kun Lexa huusi sitä.

Se oli naapurien ongelma se. Lexan erilaisiin nimiin nuo olivatkin jo tutustuneet, kiitos Emilyn. Hän saattoi helpottaa Lexan oloa, mutta piti kynsin j muutoin huolen siitä, että nainen ei saanut vain nautintoa.

Millie soljui kieleltä niin helposti tällaisessakin tilanteessa, vaikka muutoin kieli tuntui olevan täysin solmussa. Nautinto tuntui vain voimistuvan, kun se sekoittui kipuun. Hän ei olisi yllättynyt lainkaan, vaikka joku olisi kertonut hänen valahtaneen tajuttomaksi muutamaksi sekunniksi. Ainakin se tuntui siltä, että hän tuli singotuksi kerralla viereiseen galaksiin. Naisella kesti useita minuutteja tasata voimakkaasti kohoilevan rintakehän hengenvetoja sen verran, että saattoi edes harkita puhumista.
”Minä... sinä... uskomatonta.” Selvästi sanat eivät löytäneet tietään kielelle. Puhuminen oli mahdotonta, kun hän ei saanut edes silmiään auki.

Emily virnisti leveästi. Nyt hän oli hyvin tyytyväinen. Kuin kissa joka oli saanut suuren kupillisen kermaa. 
"Aivan täysin mahdollista." 

Emily oli aivan liiankin tyytyväinen, jos Lexalta kysyttiin, kun nainen lopulta uskaltautui raottamaan silmiään.
”Minä... en koskaan... hyvä luoja.”

Tietenkin hän oli! Olisi ollut typeryyttä olla nauttimatta tällaisesta saavutuksesta. 
"Koskaan...?"

Lexa joutui keräilemään itseään hetken, jotta voisi koettaa puhua yhtään selvemmin.
”En ole koskaan saanut tällaista orgasmia. Älä ymmärrä minua väärin, olet aina loistava, mutta herran jumala sinä räjäytit mieleni tällä kertaa.”

Kissa sai myös sisäfilettä sen kerman lisäksi, jos Emilyn ilmeestä saattoi mitään päätellä. 
”Se pitää painaa mieleen.”

”Olen huomenna hellänä joka paikasta”, nainen vastasi käheästi naurahtaen. Hänen äänensä oli kulunut Emilyn nimen huutamiseen.

”Se oli tarkoituskin.” Hän sihahti hymyillen. 
”Kerrankin sinä.”

Lexa ei jaksanut edes kohottaa päätään patjasta voidakseen katsoa Emilyä kunnolla.
”Ei ole ensimmäinen kerta”, hän mutisi vetäen syvään henkeä. ”Aliarvioit itseäsi.”

”En. Haluan vain ylittää aiemman.” Hän huomautti hymyillen leveästi.
"Olen kuitenkin kilpaurheilija." Hän halusi aina paremman ja paremman suorituksen.

”Onnistuit siinä”, Lexa vakuutti pienen nyökkäyksen kera. ”Ei sinun tarvitse kilpailla minun kanssani.”

"Kilpailen aina itseni kanssa." Emily totesi hymyillen. Aina hän kilpaili omaa suoritustaan vastaan, ensisijaisesti.

”Eikö se ole kovin raskas tapa elää?” Lexa kysyi uteliaana. Hän kohotti laiskasti toista kättään voidakseen vetää Emilyn kainaloonsa. Se oli suurin liike, johon hän tuntui edes pystyvän.

”Ei. Se on ainoa.” Emily huomautti leveästi hymyillen. Hän halusi aina olla paras versio itsestään.

Totta kai sitä piti pyrkiä olemaan parempi ja saavuttamaan asioita, mutta ei kai sen täytynyt ylettyä makuuhuoneenkin puolelle, kun oli tarkoituksena viettää laatuaikaa kaksin?
”Rakastan sinua”, Lexa huokaisi onnellisena.

Piti. Se ulottui yleensä kaikkialle, piti Emilyn käynnissä. 
”Minä rakastan sinua.”

”Minä rakastan sinua enemmän”, Lexa vastasi hymyillen. ”Eniten koko maailmassa.”

”Olemme siis  tasoissa.” Emily julisti hymyillen.

”Selvä”, Lexa myöntyi tahtomatta alkaa tapella asiasta naisen kanssa tässä hetkessä. ”Sinä olet kyllä mieletön.”

”Mmmhm, niinkö?” Emily kehräsi aivan liian tyytyväisenä. Aivan liian. Hän oli niin ylpeä itsestään nyt.

”Juuri niin”, nainen vakuutti korjaten hieman asentoaan, jotta saattoi vetää Emilyn kunnolla kainaloonsa. ”Palautan palveluksen huomenna. Heti ensitöikseni aamulla. Herätän sinut orgasmilla”, Lexa lupasi.

Hän värähti lupauksesta. Se kuulosti uhkaukselta. 
”Mmmm, ei tarvitse.”

”Tarvitsee”, Lexa vastasi. ”Ansaitset sen. Ja paljon muuta.” Hän hellisi Emilyä seuraavan kuukauden ja ylikin. Lahjoisi naista ihanilla kynttiläillallisilla ja ruusuilla ja suklaalla ja hellyydellä.

Emily naurahti pehmeästi. Sitten hän muisti itse mitä tuli tehtyä. 
"... Minä rikoin ne ruusut."

Lexa halasi Emilyä tiukemmin lähelleen.
”Minä hankin sinulle uusia”, hän lupasi pehmeästi. Hän hukuttaisi Emilyn ruusuihin hyvittelemään sitä, miten kuivatut ruusut olivat kohdanneet aikaisen loppunsa.

"... N-ne eivät ole ne samat." Emily sopersi hiljaa. Hän oli vaalinut niitä rakkaita ruusujaan ties minkä läpi. Ehkä jos hän kuivattaisi uudet. 

”Ne ovat paremmat”, Lexa lupasi hiljaa. ”Älä itke rakas. Ne olivat vain ruusuja.” Rakkaita ruusuja, mutta ruusuja silti.

"N-ne olivat elämäni täydellisimmät ruusut ja ne olivat ensimmäiset kukat sinulta!" Oli mitä oli, hän ei olisi koskaan saanut heittää niitä lattialle. 

Lexa ei tiennyt, miten lohduttaa Emilyä. Hän ei voinut korjata kukkia. Hän oli siivonnut sotkun ja kuutta ruusua oli ollut mahdoton pelastaa.
”Ne olivat ensimmäiset ruusut, mutta eivät viimeiset”, Lexa sanoi hiljaa. ”Annoin ne sinulle silloin, kun kaikki oli vielä toisin. Kun olit kihloissa ja elämäsi näytti kovin erilaiselta. Minä hankin sinulle uudet ruusut. Sellaiset, jotka kuvastavat yhteistä elämäämme nyt.”

Emily pudisteli päätään. 
”Olin tyhmä. Ne... olivat tärkeät.”

”Rakas, unohda se”, Lexa sanoi pehmeästi. ”Tärkeintä on, että meillä on toisemme.”

”Mutta ne...” Ne olivat tärkeä muisto. 
”Jos saan uudet samanlaiset.”

”Sinä saat”, Lexa lupasi. ”Saat kuusi uutta täydellistä ruusua.” Tai no oikeastaan hän tahtoisi hankkia 15, sillä kuvasihan se anteeksipyyntöä. Mutta Emily voisi kuivattaa niistä kuusi täydellisintä.

Emily nyökkäsi pehmeästi. Hän voisi sen avulla kestää tämän. 
”Olin kamala.”

”Millie, rakas”, Lexa lausahti pehmeästi. ”Älä kanna siitä syyllisyyttä. Minä ajoin sinut tilanteeseen, jossa sinuun sattui niin paljon.”

”Sanoin silti kamalia asioita, tein kamalia asioita.” Vaikka hän oli luvannut muuta.

”Millie”, nainen vetosi hiljaa. ”Minä jätin sinut. Ehkä vain päiväksi, mutta silti. Olisin voinut yhtä hyvin erota sinusta ja palata seuraavana aamuna anelemaan, että ottaisit minut takaisin. Ja pahinta oli, etten edes tajunnut tekeväni niin ennen kuin näin sinut ja näin, mitä olin tehnyt sinulle.”

Emily vilkaisi Lexaa, suuret silmät kyynelistä kosteina. 
”... olisit voinut vain puukottaa minua.” Se olisi ollut pienempi paha.

”Tiedän”, Lexa nielaisi taistellen omia kyyneliäänkin vastaan. ”En ikinä tahtonut satuttaa sinua. En ikinä. Sydämeni särkyi kun tajusin tehneeni niin. Tiedän, ettei tämä korjaannu vain muutamalla kauniilla sanalla ja sillä, että palasit kotiin, mutta Millie, minä lupaan etten enää koskaan satuta sinua. Kuolen mieluummin itse kuin aiheutan tuskaa sinulle.”

Emily hapusi kiinni naisen käsistä ja pudisteli päätään. 
”... minä tapan sinut jos kehtaat kuolla.” Surkea uhkaus, mutta hän tiesi ettei kestäisi sitä. 

”Ei ole suunnitelmissa”, Lexa vakuutti vetisesti naurahtaen. ”Minulla on niin monta syytä elää. Niin paljon asioita, mitkä haluan nähdä ja kokea sinun kanssasi.”

Emily pyyhkäisi tummia hiuksia. 
”... parempi olisi.” Hän huomautti vakavana. 
”Minä en kestäisi.” 

”Sinä olet vahvempi kuin kuvittelet”, Lexa vakuutti hiljaa. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Emily onnistuisi kasaamaan itseään palasista, jos pahin tapahtuisi. Hänkin oli onnistunut, joskin mitä ilmeisesti varsin heikolla menestyksellä.
”Mutta minä en ole menossa yhtään minnekään. Rakastan sinua. Olen tässä aina.”

Emily pudisteli päätään. Se olisi liikaa. Hän ei voisi enää hengittää. Nainen kaivautui hyvin tiukaksi, pieneksi keräksi Lexan kainaloon. 
”Aina ja päivä päälle.” 

Lexa painoi suukon Emilyn otsalle ja silitti kädellään keräksi käpertyneen naisen selkää.
”Aina ja päivä päälle”, nainen vastasi vakavana. Se kuulosti täydelliseltä hänen korvaansa.