[P] Time crawls on when you're waiting for the song to start

Tiistai 10. heinäkuuta 2018

Viikonlopun kisojen jälkeen hevoset olivat ansainneet useamman vapaapäivän nurmea nyhtäen, joten Caitlin oli pakannut tavaransa laukkuun ja noussut junaan, jotta voisi matkustaa pohjoiseen Artemiksen luokse. Hän oli suunnannut suoraan Artemiksen luokse aamujunaltaan, jotta voisi pudottaa laukkunsa miehen luokse ja ajaa heidät sitten yhdessä tallille.
”No nyt, kun olemme kaksin”, nainen virnisti istuessaan miehen Escaladen ratin taakse. Ihan kuin Veronican läsnäolo olisi koskaan estänyt häntä sanomasta, mitä mieleen juolahti. ”Mikä suunnitelmamme onkaan täksi päiväksi?” Hän oli heittänyt takapenkille tallitavarat sisältävän laukun, sillä mistäpä sitä ikinä tiesi, mitä tallilla olisi edessä. Hän oli melko varma, että useampikin koettaisi puhua häntä hevostensa selkään, jos hän näyttäisi siltä, että hänellä oli aikaa ratsastaa.

Artemis odotti niillä saatesanoilla aivan toista kysymystä. 
”... odotin paljon pahempaa.” Hän myönsi nauraen. 
”Ohjelmamme on pitkä maasto tälle päivälle. Sitten aiomme yhdessä ratsastaa Duckyn kunnolla läpi ja sinä katsot ohjelmatreenini Amadeuksella. Luoja kiitos kavio saatiin kuntoon ja polvi oli vain pintahaava. Ja sitten ajamme katsomaan Rigolettoa.”

"Kuulostaa täydelliseltä", Caitlin totesi naurahtaen. "Ketä olet suunnitellut maastoratsukseni?" Hänen kömpelyytensä tuntui saavan kaikki epäilemään hänen kykyään pysyä hevosen selässä maastossa. Tai yhtään missään.
"Hyvä, että suosikkijättiläiseni on kunnossa. Olisi ollut ikävää, jos Amadeus olisi edelleen ollut levossa."

Artemis naurahti. 
"Saat päättää ihan itse. vaihtoehtosi ovat Besserwisser, Weltuntergang, Sing Sing, Polly."

"Oho, minullahan on paljon vaihtoehtoja", nainen naurahti. "Estetähteä estetähden perään. Oletko varma, että tahdot päästää minut tähtiesi selkään?" Hän kiusasi.

Artemis nauroi. 
"Anteeksi, muuta ei ole tarjolla kun Ducky ei jaksa maastoa ja kunnon treeniä. Vauvan kunto ei ihan vielä kestä." Ja koska Artemis omisti vain esteratsuja... 
"Toki voisi myös olla vaihtoehto ottaa Aidenin Colm tai siskoni hevonen." 

"Enköhän minä pärjää esteratsujesi kanssa", Caitlin vannoi naurahtaen. "Kuka tietää, ehkä ehdin opettamaan niille jotakin hyödyllistä tasapainosta maastolenkin lomassa", hän kiusasi virnuillen.

"Millaisesta hevosesta pidät?" Siitä riippuisi kuka olisi mieluisin toveri pitkälle maastolle.

"Sellaisesta, joka ei yritä pudottaa minua joka välissä", nainen naurahti, "minulla on Hickstead kuukauden lopussa, joten paikkojen kolhiminen ei oikein kävisi nyt." Hän tosin uskoi, ettei Artemis omistanut hevosia, jotka pyrkisivät tarkoituksella hankkiutumaan eroon ratsastajastaan kesken maastolenkin.
"Olisihan se toisaalta hauska nähdä, miten Zeja on kasvanut."

"ne ovat kaikki sellaisia." Artemis totesi huvittuneena. 
"Sing Sing on kovin vauhdikas ja vain Darcy tuntuu ymmärtävän sen sielunelämää. Besserwisser... Se on nimensä mukainen."

"Ehkä siis testaan tulevaa tähteäsi", Caitlin naurahti. "Voinpahan sanoa kaikille, että olen ratsastanut Zejaa, kun se joskus voittaa arvokisoissa."

"No kokeile. Se on hyvä vaihtoehto." Artemista hymyilytti Caitlinin asenne. 
"Toivo että voit sanoa Rigolettosta noin."

"Totta kai", Caitlin hymyili leveästi. "Jaan sen vauvakuvia ympäriinsä siinä kohtaa, kun se on suuri ja mahtava voittaja."

"Hienoa, olet siis se nolo sukulaistäti." Miestä huvitti Caitlinin asenne. 
"Aiotko olla myös se kummitäti?"

"Ehdottomasti", Caitlin vahvisti Artemiksen olettamuksen. "Viidentoista vuoden päästä nolaan teininne vauvakuvilla viikottain."

"Hienoa, minun ei tarvitse." Hän virnisti leveästi hymyillen. 
"Olen tyytyväinen siitä. Ei tarvitse olla nolaamassa lasta, eikä Veronican."

"Minä teen sen ilomielin", nainen lupasi. "Olen jo harjoitellut sisarenpojillani." Hänestä oli kehittynyt suorastaan lahjakas nolaamaan lapsia valokuvilla silloin, kun lapset sitä vähiten odottivat.

"Mahtavaa." Artemis unohtui hymyilemään onnellisena. 
"Jouluun on ihan liian kauan."

"Älä huoli, joulu on täällä nopeammin kuin uskotkaan", nainen vakuutti naurahtaen. "Odottavan aika on pitkä, mutta se tulee olemaan sen arvoista."

"Aivan liian pitkä." Artemis totesi hymyillen. Se oli aivan liian pitkä kaiken kannalta. 
"En ikinä kuvitellut että minusta tulisi isä."

"Nyt sinusta tulee. Onnea", nainen naurahti, vaikka ajatus sanojen takana olikin vilpitön. Hän oli onnellinen ystävän puolesta. Jos joku tässä maailmassa ansaitsi lapsen, se oli Artemis.
"Tulen heti joulun jälkeen katsomaan teitä."

"Tietenkin tulet katsomaan." auton pysähdyttyä tallin pihaan Artemis nousi autosta ja venytteli hieman. 
"Veronica höpisi jotain kätevämmästä autosta. En ymmärrä."

"Mikään ei pidä minua poissa", Caitlin vakuutti. Hän tulisi ehdottomasti katsomaan ystävää perheineen, kunhan sopiva hetki tarjoutuisi.
"Autosi on valtava", Caitlin huomautti noustessaan kyydistä ja lukitsi ovet poimittuaan laukkunsa kantoon. "En suostuisi viemään tätä lähellekään Lontoota. Tai edes millekään pienemmille teille maaseudulla. Englantilaisten rakastamat kapeat tiet eivät oikein sovi yhteen amerikkalaisen valtamerilaivasi kanssa."

"Amerikkalainen autoni on oikein hyvä." Artemis taputti valtavan Escaladen kylkeä ja lähti kohti tallia. 
"Joten, osaatko varustaa ratsusi itse?"

"En, olen liian tottunut siihen, että minulla on neljä työntekijää ympärilläni tekemässä kaiken minua varten", Caitlin vastasi vihreitä silmiään pyöräyttäen. "Tietenkin osaan. Tunnistan jopa herttaisen hevosesi ilman apua."

”Hienoa. Tavataan pihassa puolen tunnin päästä.” Artemis katosi katsomaan jättiläisensä kuntoon ja oli pihassa tismalleen kolmekymmentä minuuttia myöhemmin. Hän rapsutteli hellästi orin säkää. 

Caitlin nyökkäsi vahvistukseksi moisille ohjeille. Hän vaihtoi tallivaatteisiin yläkerran pukuhuoneessa ja sulloi tavaransa yhteen tyhjistä kaapeista, ennen kuin palasi tallin puolelle varustamaan Zejaa. Herttainen nuori ori oli oikein mukava varustettava, eikä kömpelö irlantilainen myöhästynyt sovitusta tapaamisajasta. Nainen heilautti itsensä satulaan ja hymyili Artemikselle.
"Minne pitkä seikkailumme johtaakaan ensimmäiseksi?"

Artemis kohautti olkiaan. 
”Lähdetään vaikka tietä pitkin kohti nummia ja palataan metsien kautta takaisin.” Se kuulosti suunnitelmalta hänestä.

"Hyvä suunnitelma", Caitlin nyökkäsi kannustaen Zejan liikkeelle, kun kulkusuunta oli selvillä. "Amadeus näyttää hyvältä, vaikka otittekin vähän osumaa viime viikolla."

Kehu sai miehen hymyilemään. 
”Se on nykyään taitavampi kuin minä. Alan muistaa miksi minusta ei tullut kouluratsastajaa.” Hän käänsi Amadeuksen nuoremman orinsa eteen, nauttien rennosta käynnistä.

"Noh noh", Caitlin naurahti. "Ehdit vielä oppia uusia temppuja." Zeja kulki varsin tyytyväisesti Amadeuksen perässä eikä laittanut pahakseen uutta ratsastajaa.

”Minulla on nuori joka odottaa GP-tasolle pääsyä. Aika monta uutta temppua.” Artemis huikkasi hyväntuulisena.

”Hyvin aikaa oppia yhdessä nuoresi kanssa”, Caitlin naurahti takaisin. Eihän tässä mikään kiire ollut. Hevoset olivat parhaimmillaan kouluratsastuksessa vuosia sen jälkeen, kun olivat startanneet ensimmäisen kerran valitulla kilpatasolla.
”Amadeus on opettanut sinua hyvin.”

”Alamme senkin kanssa olla pisteessä jossa se vie minua eteenpäin, ei toisinpäin. Ja se ärsyttää.” Hevonen oli tuonut potentiaalinsa esiin ja nyt hän hidasti sitä.
”Mitä Remonalle kuuluu?”

”Anna itsellesi aikaa. Oppimista ei voi kiirehtiä. Kouluratsastuksessa ei ole oikotietä onneen”, Caitlin valisti huvittuneena. Hän oli varma, että mies oli hevostensa tasolla ja sai niistä parasta tulosta irti.
”Pelkkää hyvää. Uusi vapaaohjelma vaatii vielä hieman hiomista ennen Tryonia, mutta pääsimmepähän starttaamaan sen jo viikonloppuna. Loppukuun Hicksteadissa on toivottavasti jo hiottuna pahimmat särmät pois”, hän naurahti. Yleisön ilahtunut reaktio irlantilaista kansanmusiikkia hyödyntävään vapaaohjelmaan oli ollut pelkästään positiivinen.
”Remona on huippukunnossa. Se tanssii koko maailman tietoisuuteen syksyllä.” Jos joku nyt oli vielä onnistunut nukkumaan tamman ohitse.

”Hyvä. Se musiikkivalinta oli hilpeä. Saattaa olla että minä vaihdoin musiikin kun totesin etten saa vaihtoja toimimaan siinä rytmissä kuin haluaisin.” Hei perfektionisti. 
”Eikö se jo tehnyt niin?”

”Kun tässä nyt kerran maailmanmestaruuksiin mennään, niin täytyyhän sinne viedä mukana pala irlantilaisuutta”, nainen naurahti. Hänestäkin musiikkivalinta oli osunut nappiinsa, ja pitkällisen hiomisen tuloksena sopi Remonalle loistavasti. Siitä tosin sopi kiittäminen sovittajaa, joka oli työstänyt musiikkia loputtomiin.
”Sellaista se välillä on”, Caitlin naurahti. Hänkin oli joskus uusinut koko musiikkinsa, kun yksi osa ei ollut toiminut halutulla tavalla. Onneksi tällä kertaa ei tarvinnut mennä niin pitkälle.
”Älä nyt. Euroopan tietoisuuteen korkeintaan.”

"Hyvä tyttö." Artemis kehui hymyillen Caitlinin logiikkaa. Se oli loistava logiikka. 
"Noh, älä väheksy teitä."

”En väheksy”, nainen lupasi naurahtaen. ”Tiedän, miten uskomaton Remona on. Ja parasta on, että minulla on pari muutakin nuorta lupausta nyt käsissäni. En jää hevosettomaksi, vaikka Remona joskus kaukaisessa tulevaisuudessa jäisikin eläkkeelle.”

"Se on hyvä,vaikka Remona ei eläköidy vielä hetkeen." Artemis lupasi hymyillen hieman. Ei vielä hetkeen. 

"Ei, ei tosiaankaan", nainen vakuutti leveästi hymyillen. "Sillä on vielä edessään niin paljon arvokisoja, missä näyttää taitonsa." Euroopan mestaruuksien hopean voisi vaihtaa kullaksi vielä jonakin vuonna, ja kuka tiesi, vaikka tie veisi olympialaisiinkin tulevaisuudessa.
"Mitä sinulle ja Veronicalle kuuluu? Elämä yhtä juhlaa odotuksesta huolimatta?"

"Kutakuinkin jotain sellaista. Niin juhlaa kuin meillä nyt voi olla kaksin." Artemis virnisti laiskasti. Heidän elämänsä ei ehkä muiden mielestä ollut juhlaa tai hauskaa. 

"Se on ilo kuulla", pisamakasvoinen nainen totesi lämmöllä. "Ansaitsette vähän juhlaa elämäänne nyt, kun teitä on vielä vain kaksi. Vauva-arjen keskellä se juhla unohtuu niin kovin helposti."

"Ajatuksena karata syksyllä nauttimaan paratiisisaaresta kaksin. Tai siis, V nauttii ja minä palan karrelle ilman kahdensadan suojakerrointa." Tai muistuttaisi porkkanaa kun pisamat räjähtäisivät käsiin. 

"Ainakin tuotte pienen väriläiskän mukananne takaisin Englannin sateisen harmaaseen syksyyn", Caitlin naurahti. "Sinä voit olla pisamien peitossa ja Veronica räikyvän punainen." Ruskettuivatko englantilaiset muka yhtään sen paremmin kuin he irkutkaan? Hän ei uskoisi sitä ennen kuin näkisi.

Tuskin, joten he olisivat molemmat mielenkiintoisen värisiä. 
"Niin, voihan sen ajatella noinkin. Lapsiparka saa vielä traumoja kun vanhemmat eivät ole ihmisen värisiä."

"Ei lapsi sitä tiedä, miltä teidän kuuluisi näyttää", Caitlin naurahti. "Varokaa vain tai vauvanne alkaa pian vierastaa teitä siinä kohtaa, kun ihonvärinne palautuu normaaliksi", hän kiusasi.

”Sitä on hyvä pelätä.” Artemis totesi nauraen. Ihan aiheellista.

"En kyllä tiedä, millä maltan pysyä poissa tieltänne siihen asti, että ehditte hyvin kotiutua vauvan kanssa", Caitlin pohti hymy huulillaan. Se vaatisi paljon ponnisteluja, sillä muutoin junaan olisi niin helppo hypätä ja tulla katsomaan, miten kummilapsella meni.

”Maltat sinä kun ajattelet miten hurmaavia olemme jos emme halua sinua kylään.” Artemis totesi virnistäen. 

"Siinäpähän olisitte. En minä sinua pelkää, ja luulen, että avovaimosi pelkää minua eikä toisinpäin", Caitlin virnisti leveästi ja polun leventyessä kannusti Zejan Amadeuksen rinnalle, jotta saattoi tökätä raipalla Artemiksen reittä.
"Sinä voit kuvitella olevasi pelottava hirviö, mutta se on vain harhaa."

"Niinpä niin. Kuule, minä olen." Mies nauroi äänekkäästi ja tökkäisi Caitlinia olkaan. Onneksi molemmat orit olivat hyväkäytöksisiä.

"Et minulle", Caitlin naurahti. "Sinä olet pieni nallekarhu nykyään."

"... Nallekarhu?" Artemis kurtisti kulmiaan. 
"Palaan kohta vanhaan jos minua ei kunnioiteta."

"Pieni ja suloinen kuin halinalle", Caitlin vahvisti nyökäten. "Taaperrat ympäriinsä sydän rinnuksillasi."

"...Caitlin." Artemis totesi varoittavaan sävyyn, joskin huvittuneena. 
"Nyt lopetat."

"Totuus sattuu aina silloin tällöin, ystävä hyvä", Caitlin virnisti, mutta päätti antaa aiheen pudota. Ei hänen ollut tarkoitus käydä tosissaan Artemiksen hermoille.
"Joko olette sisustaneet ylimääräisen makuuhuoneenne uusiksi?"

"Emme. Pitäisi kyllä. Keräsimme jo listaa tarvikkeistä." Artemis myönsi hymyillen. 

"Se on jo hyvä alku", Caitlin huomautti huvittuneena. "Ainakin tiedätte, mitä tarvitsette, ettekä ehkä joudu tekemään seitsemää retkeä kaupoille."

"Veronica antoi sen listan Morlandin vaimolle luettavaksi." Artemis totesi huvittuneena. 
"Kai Morland on kertonut sinulle että saa kuopuksen aivan näinä päivinä?"

"Ehkä teette historiaa ja selviätte yhdellä ostosreissulla", nainen naurahti. Ainakin pariskunta tuntui varautuvan kaikkeen oikein hyvin.
"Totta kai. Juttelin hänen siskonsa kanssa pitkästi viikonloppuna kisojen lomassa", Caitlin naurahti. "Käskin häntä jo välittämään onnitteluni, kunhan pieni päättää saapua tähän maailmaan."

"Unohdan aina että hänen siskonsa on kouluratsastaja." Mies naurahti päätään pudistellen. 
"Ainakin Morland oli jo haljeta innosta ennen kuin jätti töitä vähemmälle."

"Minä unohdan aina, ettei hänen veljensä ole", Caitlin vastasi virnistäen. Ei nyt aivan, mutta olkoot. Hän oli tutustunut vanhempaan Morlandin sisarukseen paljon paremmin nyt, kun he asuivat samalla suunnalla, kiersivät samoja kilpailuja ja Harriet oli muutamaankin otteeseen tullut treenaamaan yhdessä hänen kanssaan.
"Ihan kuin sinä et tulisi olemaan aivan samanlainen loppusyksystä", nainen kiusasi.

"Hillitsen sen. Vain harvat edes tietävät että minusta on tulossa isä." Hän virnsiti leveästi. Niin se meni. Tallilla oli vain huhuja.

"Haluan nähdä, kun yrität hillitä intoasi loppusyksystä. Tulen käymään ihan vain nähdäkseni, miten epäonnistut", Caitlin vannoi nauraen ja kannusti Zejan raville, kun polku sukelsi metsästä avoimelle nummimaalle.
"Mutta kannattaa kertoa ennen kuin sinulla on pieni lapsosesi. Muuten voi herätä hieman kysymyksiä, kuten 'mistä varastit vauvan'", Caitlin valisti virnuillen.

"Hei! Loistava idea! Haluan kuulla ne huhut." Mies virnisti vain leveämmin. Sehän olisi kerrassaan loistavaa. 

"Olet välillä yksi kakara, Artemis", Caitlin naurahti päätään pudistaen, kun kevensi Zejan askeleen tahdissa. Esteratsuparka joutui jopa kokoamaan askeltaan maastolenkillä, kun ikävä kouluratsastajatäti testasi hevosen kykyjä tasaisella pätkällä.
"Veronican mielipide saattaa olla toinen, jos hän tulee käymään tallilla ja kuulee, kuinka muut puhuvat sinun hankkineen lehtolapsen naapurin rouvan kanssa", nainen muistutti virnuillen.

”Ja nautin siitä!” Hän ei keventänyt Amadeuksen askelien mukana, se kävi itsemurhasta. 
”pfffht hän pitää sitä hulvattomana.”

"Jos niin väität", Caitlin hymähti päätään pudistaen. Veronica tosin oli niin omituinen nainen, että ehkä Artemis oli oikeassa. "Minä taisin jo säikäyttää Mein, kun hän oli viimeksi kylässä. Humalainen kusipää huuteli kadulla, miten Mein pitäisi palata kotimaahansa, ja minä kivahdin muutaman valitun kirouksen kera, miten hän on tyttäreni ja kotona. Luulen, ettei Mei arvostanut sitä", hän pohti kulmat kurtistuen. Hiljaisesta tytöstä oli välillä vaikea mennä sanomaan yhtään mitään.
"Mutta selvästi irlantilainen temperamenttini elää ja voi hyvin, vaikken olekaan ehtinyt kotisaarella hetkeen käymään."

Artemis kohotti kulmiaan.
”Se on hyvä. Temperamentti on hieno asia!” Hänellä olisi ehkä voinut olla sitä hieman vähemmän.

"Se on", nainen naurahti. Ainakin silloin tällöin. Joskus olisi toki voinut olla hyvä, jos olisi vain osannut purra kieltään ja unohtaa koko asian.
"Onnea vain sinulle, kun saat teinin kotiisi, jolla on sinun ja Veronican temperamentti ja umpiluinen kallo."

”Mutta oli millainen teini tahansa, olen aina pahempi.” Artemis totesi naurahtaen. Häntä ei lapsi päihittäisi.

"Onnea yritykseen. Toivon kovasti, että olet oikeassa", hän naurahti. Saisi nähdä, pitäisikö se paikkansa.

”tiedän olevani.” Artemis totesi tyynesti. Häntä pahempaa ei ollut.

"Niinpä tietysti", Caitlin naurahti. Mitäpä Artemis ei olisi tiennyt. Nainen istui harjoitusraviin, haki hyvän tuntuman satulassa, vaikka se ei hänen suosimansa koulusatula ollutkaan, ja kokosi Zejaa entistä rohkeammin.
"Sinun pieni esteponisihan on ihan kelvollinen kouluratsukin", Caitlin virnisti, kun ori kaarsi kauniisti kaulaansa ja myötäsi niskastaan asettuessaan hyvin kuolaimelle.

Artemis vilkaisi nuorta oria nauraen. 
”Minä tiedän senkin. Se on kelvollinen hevonen kaikin tavoin.”

"Joskus epäilen, että sinä et ihan ymmärrä sanojen merkitystä, ja käytät kelvollista siinä, missä muut sanoisivat hieno tai upea", Caitlin virnisti vinosti miehelle.

”Tai sitten tapanani ei ole hehkuttaa turhaan.” Artemis korjasi hymyillen hieman. Oli hän silti kakarahevosesta ylpeä.

"Ei se ole turhaa, jos sille on kunnon perusteet", Caitlin korjasi kulmaansa kohottaen. "Minäkin hehkutan Remonaa vähän väliä."

”Remonaa saa hehkuttaa.” Artemis totesi tyynesti. Remona oli ansainnut hehkutuksensa.

"Miksei siis Zejaakin? Hieno poikasi", Caitlin naurahti. Remona oli hänen tähtensä, se oli selvää, mutta hän hehkutti nuorempiakin ratsujaan siinä missä tammaansakin.
"Näitä nummimaisemia tulee kyllä aina ikävä etelässä", nainen huokaisi pidättäessään Zejaa, kun he ravasivat yhden kummun päälle nummella, joka levittäytyi heidän ympärillään. "Pitäisi yrittää tulla käymään täällä useammin, niin ehtisin ihailla maisemia."

Artemis pysäytti Amadeuksen kummun päälle, katsellen hymyhuulin maisemia. 
”Niin pitäisi. Täällä on ihanaa.”

”Niin on”, nainen huokaisi katsellen kaipauksella nummimaisemaa. Tämän ympäröimänä hän oli kasvanut vuosia, ja aikuisena saanut nauttia lukuisista maastolenkeistä.
”Kelpaa kyllä lähteä ihan itse hevosten kanssa jaloittelemaan, kun on tällaiset maastot.”

”Se tässä on parasta. Maastossa viihtyy.” Eikä se ollut tylsää pakkopullaa. 
”Laukkapätkä nummien kunniaksi?”

”Nyt puhut asiaa”, Caitlin virnisti. Laukkapätkä kuulosti täydelliseltä. Siitä olikin hetki, kun hän oli päässyt maastoon laukkaamaan. Hän kannusti Zejan käynnissä liikkeelle ja valmisteli huolella noston, ennen kuin laski nuoren orin siivossa laukassa liikkeelle. Hän tosin pyysi varsin nopeasti hevosen löydettyä oman tasapainonsa oria kiihdyttämään, eikä Zeja tarvinnut paljoakaan kannustusta esitelläkseen oikein voimakasta, pitkäaskelista laukkaa. Caitlin hymyili leveästi, vilkaisi Artemista pilkettä silmäkulmassa ja nousi jalustimille seisomaan antaakseen Zejan venyä neliin, kun nuori ori oli selvästi täynnä juoksuintoa.

Amadeus lähti ehkä liikkeelle hitaasti, mutta ison hevosen muutama askel riitti ottamaan Zejan kiinni. Valtava ori heitti pari riemupukkia ja sai Artemiksen nousemaan jalustimille. Selvä, annetaan mennä.

Todellakin nyt annettiin mennä, kun tänne asti oli tultu. Caitlin kumartui Zejan tumman kaulan ylle antaessaan orin juosta juuri siihen tahtiin, mihin hevonen itse tahtoi. Ei tässä nyt tarvinnut hevosia loppuun ajaa. Hän nautti ilmavirrasta kasvoillaan ja hevosen voimakkaista lihaksista, kun jokainen askel lennätti heitä nummien halki. Hän alkoi pidättää hevosta kun Zejan hengitys alkoi kuulostaa reippaammalta ja vilkaisi tuulentuivertama hymy pisamaisilla kasvoillaan Artemista.
”Tämä se vasta on elämää”, hän julisti nauraen ja taputteli orin kaulaa, joka oli ollut hänen uljas ratsunsa.

Artemis hymyili leveästi, nyökäten. Hän oli täysin samaa mieltä. Tämä oli parasta elämää. 
"Minun pitäisi varmaan tehdä kuten kaikki muutkin ja pohtia tulokkaalle ponia."

"Sinulla on aikaa", Caitlin lupasi naurahtaen. "Ellet aio tehdä kuten Morlandit ja kouluttaa ponia ihan alusta alkaen itse. Harrietilla oli kaksi aivan hiton upeaa ponia mukanaan viimeksi, kun hän tuli käymään yhden nuoremman kilparatsunsa kanssa", nainen muisteli huvittuneena. "Kuulemma poneillekin teki vain hyvää päästä näkemään uusia ympäristöjä, vaikka ne olivatkin ihan vauvoja vielä."

Artemis naurahti, jääden miettimään. 
"Siinä on ideaa. Voisin saada vielä hienon saksalaisen tai irlantilaisen. Pitää kysyä. Ja se voisi kasvaa Rosingsissa silmieni alla."

"Voi apua teitä", Caitlin naurahti. "Mitä tapahtui karvaiselle, jääräpäiselle shettikselle, joka antaa lasten kieriä vesilätäköissä ja pullistelee niin, että satula keikahtaa vatsan alle, kun selkään yrittää nousta? Eikö se ole jokaisen ensiponi?"

"Ei minun lapseni." Artemis totesi tyynesti. Hänen lapsensa saisi upean ratsuponin, josta olisi iloa pidempään ja ennen kaikkea, kantaisi hänen aarrettaan sen ansaitsemalla tavalla.  

"Olette mahdottomia", Caitlin puhahti. "Kuulostat aivan Harrietilta ja varmasti Teddyltäkin. Mikä vika karvakasassa olisi? Siinähän sitä oppii hevostelun parhaat puolet, kun on kiukkuinen pieni poni opettamassa."

"Minä haluan lapselleni turvallisen, pitkäaikaisen ponin. Shetlanninponit opettavat, mutta en halua joka päivä soittoja kun kallein aarteeni on muksahtanut niskoilleen ponin selästä." Se oli hänen kantansa. Hänen lapsensa, ainoaksi jäävä sellainen, olisi ehdottomasti tärkein asia maailmassa, Veronica ei pahastuisi siitä. Ja hän halusi pitää sen aarteen turvassa tai ainakin minimoida riskejä.

"Noh", Caitlin naurahti. "Ihan hyvä minustakin tuli, vaikka muksahtelin alas miten sattui." Mutta olihan Artemis vapaa hankkimaan miten hienon ponin tahansa. Itse asiassa, nyt kun asiaa ajatteli...
"Haluan nähdä sinut ponikaupoilla. Ne tulevat näyttämään pieniltä koirilta vierelläsi, kun talutat poneja", punapää virnisti vinosti.

"Noh! Etköhän sinä saa nähdä." Miestä nauratti Caitlinin maalaama mielikuva. 
"En minä niin pitkä ole."

"Etpä. Olet aivan lyhyt. Tappi suorastaan. Voit itse ratsuttaa ponin, kun olet niin pieni ja lyhytjalkainen", nainen nauroi silmiään pyöräyttäen. Juupa juu.

"No en nyt ihan tuotakaan tarkoittanut." Artemis pudisteli päätään. Amadeus korskahti ja pudisteli päätään. 
"KUkahan sinulta kysyi?"

"Amadeus ilmaisi kantansa ihan kysymättäkin", Caitlin totesi, "sekin tietää, että minä olen oikeassa."

”Hmmh. Liittoudu vaan Caitlinin kanssa nyt, olet myöhemmin toista mieltä.” Hän puuskahti hevoselle joka vain korskui sopivaan hetkeen.

"Etkö ole vielä oppinut, että naiset ovat aina oikeassa?" Caitlin virnisti Artemikselle. "Luulisi, että olisit jo oppinut sen naisystäväsi kanssa."

”En voi vitsilläkään myöntää sellaista.” Artemis totesi vakavana. 
”Ja V ei ole aina oikeassa.”

"Oioi, sinä se sitten tykkää elää vaarallisesti", Caitlin naurahti. "Et ole vielä joutunut asumaan koirankoppiin? Tai sohvalle?"

”En. Ja mitä hauskaa olisi elää ilman vaaraa,hmm?” Silloin ei olisi ollut mitään jännittävää.

"Jos niin sanot", Caitlin pudisti päätään huvittuneena antaessaan Zejan kävellä pehmeällä nummella eteenpäin. "Minä voisin kuvitella elämääni paljon muunlaista, hauskempaa vaaraa."

”Noh, Veronica rakastaa minua ja sietää kiusoittelun.” Miestä viihdytti edelleen. Hän nautti tästä.

"Vielä", Caitlin naurahti. "Katsotaan sitä uudestaan siinä kohtaa, kun vauvanne on valvottanut häntä pari viikkoa", nainen huomautti virnistäen.

”En ole niin idiootti että kiusoittelisin silloin.” Ehei, silloin hän olisi itse enkeli. Niin enkeli kuin hän osaisi olla.

"Kannattaisi alkaa harjoitella jo nyt, ettet sitten vahingossa mene lipeämään", Caitlin huomautti toispuoleisen virneen kera. "Lupaan tosin tulla katsomaan sinua sairaalaan, jos päädyt sanomaan jotain, mikä saa hänet huitomaan nenäsi poskelle."

”Noh! Ei hän niin tekisi. Darcy sai sen suoraan viimeksi.” Se oli puoliksi huumoria mutta osa oli totta.

"Brianin oma nenä on kohta poskella, jos hän ei opi olemaan", Caitlin mutisi päätään pudistaen. Miehet olivat kerrassaan idiootteja, jos häneltä kysyttiin.

”Se oli ansaittua.” Artemis puolusti nauraen. 
”Hän tietäisi jos ei olisi.”

"Niinpä niin", nainen pyöräytti silmiään. "Luojan kiitos Davidilla ei ole kaltaisianne kavereita. Hänellä on tosin Albert, joten ehkä se tasapainottaa." Hän oli edelleen varma, että jonakin päivänä miehet päätyisivät vielä baaritappeluun, kun joku ottaisi Albertin kieli poskella heitetyt kommentit tosissaan. Osa hänen suvustaan kyseli yhä ihmeissään, mistä heidän häissään bestmanina toiminut mies oli oikein puheessaan puhunut.

”Loistavasti.” Hän ei voinut sanoa muistavansa paljon Caitlinin häistä mutta ei aikonut välittää.

"En ymmärrä teitä koskaan", nainen totesi. Hän kannusti Zejan raville, kun maa lähti loivaan nousuun.
"Sinä keräätkin vain poikia ratsuiksikin."

”Ei tarvitsekaan. Ja pidän oreista ja ruunista enemmän. Polly on hyvin epätammamainen ja siksi pidän siitä.” Mies tarkensi. Hän piti poikien rehtiydestä.

"Mutta hyvä tamma antaa kaikkensa sinun puolestasi", Caitlin korjasi naurahtaen. Jokaisella omat mieltymyksensä, mutta eihän se estänyt niistä naureskelemasta. "Hyvä tamma on kahden hyvän ruunan arvoinen."

”Huono tamma hoitaa sinut ruumisarkkuun.” Se oli fakta, ei mielipideasia. 

"Niin tekee huono ruunakin", Caitlin vastasi nauraen. "Mutta ei kukaan huonoja hevosia itselleen tarkoituksella kerää."

”Tsk. Pojat ovat lempeitä.” Mies rapsutti jättiläisensä säkää hymyillen. Amadeus korskahti miehen sanojen päälle.

"Ja tytöt ovat tulta ja tappuraa, jonka laittavat peliin sinua varten", Caitlin summasi virnistäen.

"Ja minä en kaipaa sitä tappuraa arkeeni." Hän ei tosiaan kaivannut sitä. Ehei, ei kiitos. Helpommallakin pääsi.

"Sinulla taitaa olla sitä kotona kahden käden edestä", Caitlin myönsi naurahtaen. Veronica oli kovin tappurainen nainen, jos häneltä kysyttiin.

"Nimenomaan." Piti maailmalla olla edes yksi paikka, jossa se ei saisi häntä kiinni. 

"Suodaan siis sinulle tämä hengähdystauko", nainen naurahti. "Ei hankalia, tulisia ja tappuraisia naisia tallipäiviisi."

"Niin. Kotona on ihan tarpeeksi." Töissä vielä samanlaista ja sitä tulisi hulluksi nopeammin kuin sanoisi satulavyö. Sopivassa kohdassa hän antoi Amadeuksen nostaa reippaan ravin.

"En kerro Veronicalle, että sanoit noin", Caitlin lupasi nauraen ja kannusti Zejan liikkeelle Amadeuksen esimerkistä. Nuori ori oli oikein täyspäinen ja mukava ratsu, se hänen oli myönnettävä. Oli ilo maastoilla näin varmajalkaisella ja kylmäpäisellä hevosella.
"Mitä sisaruksillesi kuuluu?"

"Hyvä. Ja hyvää heille. Aiden nauttii elämästään ja... no. Siskoni ei ihan niin paljon." Artemis myönsi. Oli ehkä vale sanoa että isosisko voi hyvin. 

"Hyvä, että Aidenilla menee hyvin. Mikä Deirdrellä on?" Caitlin kysyi päätään aavistuksen kallistaen. Ikävää, ettei kolmosten äidillä mennyt niin hyvin. Toivottavasti vauvat olivat kuitenkin kaikki terveitä.

"En ole psykiatri mutta sanoisin että synnytyksen jälkeinen masennus." Artemis kertoi lopulta, huokaisten. 

"Se on ikävä kumppani", Caitlin irvisti myötätuntoisesti. "Oletan, ettei hän ole siis hakenut apua?" Kun kerran virallista lausuntoa ei asiasta ollut.
"Sisareni kärsi siitä kuopuksensa jälkeen melkein vuoden. Hänen kamppailunsa seuraaminen oli raskasta meille kaikille. Miten sinä jakselet?"

"Sanoi hakevansa mutta luottaisitko jos minä sanoisin hakevani apua?" Artemis oli samankaltaisempi siskonsa kanssa kuin halusi myöntää tai sisko halusi myöntää. 
"Minä jakselen hyvin. Haluaisin vain ravistella järkeä häneen. Se ei taida käydä päinsä."

"Niin arvelinkin", Caitlin huokaisi. Helvetin luupäitä koko sakki. "Et voi ravistella järkeä häneen. Voit vain olla hänen tukenaan. Hänen täytyy tahtoa hakea apua, tai muuten siitä ei ole mitään apua. Et voi pakottaa ketään muuta hankkimaan apua."

"Luuletko etten tiedä?" Hän tiesi sen omasta kokemuksesta aivan liian hyvin. 
"Hän on aasi."

"Se kulkee teillä suvussa. Rukoile, ettei lapsesi ole samaa sarjaa", Caitlin naurahti huvittuneena. Aaseja koko joukko.

"Tietenkin tulee olemaan aasi." Sen kieltäminen ja muu kuvittelu olisi ollut idioottimaisen optimistinen vainoharha. 
"Mutta siskoni on typerys. Kolme tervettä lasta, hän on itse terve ja hän vajoaa itseinhoon ja masennukseen koska muuttui raskauden myötä."

"Sinullapa on positiivinen näkemys asiasta", Caitlin hymähti. Vai oli mies jo päättänyt, että hänenkin lapsensa perisi Cavanaughn sukuviaksi aasin luupäisyyden.
"Ei se ole jotakin, mikä on hänen hallinnassaan. Toiset selviävät parin päivän baby bluesilla, toisilla iskee synnytysmasennus. Ei hän voi sille mitään."

"Tiedän ettei hän voi. Se vain... Se... Helvetti. Hän on aikuisuuteni jankannut miten olen liian turhamainen ja siksi sairas. Eikä hän nyt näe itse että niin kävi hänelle." Se turhautti miestä hyvin paljon. 

"Kunhan hän voi paremmin, hän varmasti ymmärtää itsekin, miten väärässä on ollut jankatessaan sinulle", nainen totesi. "Mutta ei sillä ole nyt väliä. Nyt on tärkeää, että sisaresi vointi paranee."

"Sen on hankala parantua kun hän ei mielellään edes poistu kotoa." Artemis vapautti kätensä hieraistakseen kasvojaan. 
"Tulee vielä avioero tuolla menolla."

"Jos Julian jättää hänet tämän takia, Julian saa painua suorinta tietä helvettiin", Caitlin totesi silmät siristyen. Hänen ystävänsä ei voisi olla niin surkea aviomies.
"Kun minun sisareni kamppaili tämän kourissa, hänet huijattiin neuvolakäynnin varjolla tapaamiseen, jotta hän sai lähetteen eteenpäin. Hän oli raivoissaan asiasta siihen hetkeen saakka, että pääsi puhumaan ammattilaiselle ja olo alkoi helpottua."

"Haluatko tosiaan tulla huijaamaan siskoni mihinkään? Naisella on nenä kuin vainukoiralla." Mies puuskahti ja pyyhki edelleen kasvojaan. 
"Ei hän edes halua laskea kolmosia silmistän. Sekunniksikaan. Siksi hän ei mielellään läähde ulos. Siksi ja sen vuoksi että inhoaa kuulemma sitä miltä näyttää."

"Miksi luulet, että neuvolakäynti toimi hyvänä suojana?" Caitlin vastasi kulmaansa kohottaen. Se oli pakottanut Chloen ulos asunnolta joka tapauksessa, jotta Basti pääsi neuvolaan.
"Niin tai näin, hän tarvitsee apua. Jo neuvolassakin asiasta puhuminen voisi auttaa häntä ymmärtämään, ettei siinä ole mitään hävettävää ja että hänen täytyy hakea apua itse. Ei sekään auta, että te koetatte löytää kotikäyntejä tekevää terapeuttia tai puhutte hänelle itse, jos hän ei suostu edes myöntämään, että tarvitsee apua."

"En tiedä, hän taisi luvata miehelleen jotain mutta en ole varma. En... Argh. Olen huolissani. Hän kuihtui jo odottaessaan kolmosia vaikka söi kuin hevonen. Hän ei tunnu ksäittävän että nytkin pitäisi." Sellaista sattui kun imetti parhaansa mukaan kolmea lasta, vaikka eihän siinä korvikkeilta välttynyt mitenkään. 
"Hän vain selittää jotain käsittämätöntä vatsastaan ja siitä että kaikki on kaksikymmentä senttiä alempana kuin ennen." 

"Sen tähden hänen pitäisi puhua ammattilaiselle. Teidän kaikkien pitäisi. Se auttaisi häntä käsittelemään tunteitaan ja teitä muita olemaan hänen tukenaan. Minä halusin hakata Chloen päätä seinään puolen vuoden ajan. Hän tuskin tahtoi tehdä yhtään mitään vauvansa kanssa, syöttikin vain pakosta, ja vältteli vanhempaakin taaperoaan. Mutta hänen vointinsa koheni avun ja ajan myötä, ja olen varma, että sisarellesikin käy niin", Caitlin rohkaisi pehmeästi. Se oli raskasta koko läheisten piirille, mutta hän oli varma, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi.

"Deirdre ei välttele lapsiaan." Onneksi. Se tästä olisi puuttunut. 
"Hän ei... laske niitä sekunniksikaan silmistään. Se on ihan hullua."

"Se on hyvä merkki", Caitlin totesi. Ainakaan naista ei jäisi myöhemminkin painamaan ajatus siitä, miten yhteys lapsiin ei ollut voinut muodostua kunnolla alusta saakka, tai jotain vastaavaa.
"Toivon, että saatte hänelle pian apua, vaikka terveydenhuolto onkin mitä on."

"Parempi olisi." Artemis puuskahti. 
"Minä tapan jonkun jos hänen pitää romahtaa ennen kuin saa apua."

"Neuvolasta saa lähetteen helpoimmalla. He antavat mieluummin lähetteen kuin riskeeraavat sen, että lasten on huono olla", Caitlin järkeili.

Artemis puuskahti. Kun vain sisko vielä pyytäisi sitä. 
"Menen sinne kohta mukaan."

"Julian ei mene itse ja sano heille, että on huolissaan vaimonsa jaksamisesta?" Caitlin kohotti kulmaansa. Sekään ei kuulostanut hänen välistä luupäisen idiootiksi heittäytyvältä ystävältään.
"Mutta jos ei muu auta niin menet ehdottomasti." Ainakaan Artemis ei pelkäisi sanoa suoraan, miten asia oli.

"En tiedä välttääkö hän riitaa vai mitä. Vai eikö hän jotenkin näe sitä, kun on niin lähellä, itsekin väsynyt ja sekaisin kolmen lapsen kanssa." Ei hän miestä syyttänyt. Kuka vain menisi hieman sekaisin siinä pyörityksessä. 

"Sitä suuremmalla syyllä heidän tulisi molempien puhua asiasta ammattilaisille. Niin oman jaksamisensa kuin toistensakin tähden", Caitlin totesi. "Älä anna heidän sulkeutua omaan kuplaansa, vaan pidä huolta, että he pitävät huolta itsestään ja toisistaan."

"Kantaisin heidät sinne jos voisit. Ja mitäpä luulet miten innolla lankoni on minua kuuntelemassa?" Hän puuskahti nyreänä. Heillä oli historiansa vihanpidossa.

"Hänen olisi paras kuunnella, vaikka idiootti osaakin olla. Ihan niin kuin sinäkin", Caitlin totesi silmät siristyen. "Ja auta armias, jos sinä vajoat isyysmasennukseen joulun jälkeen etkä suostu puhumaan kenellekään. Minä tulen henkilökohtaisesti raahaamaan sinut korvasta avun piiriin."

Artemis pudisteli päätään. 
"Miten voisin masentua?" Ei. Hän hyppisi ilosta kun kukaan ei näkisi. 

"Ei se lupia kysele. Se tulee jos on tullakseen", Caitlin huomautti. "Mutta tietenkin pidän sormet ristissä sen puolesta, ettei teidän perhearkeenne mahdu muuta kuin onnea."

"Ja olen jo avun piirissä, edelleen, jos et muista." Artemis muistutti ystäväänsä asiasta.
"Veronican olet tervetullut raahaamaan."

"Siellä sinun on paras pysyäkin", nainen vastasi naurahtaen. "Ja jos naisesi heittäytyy niin luupäiseksi, niin tietenkin raahaan."

"Hyvä sinä." Artemis käänsi hevosia loivasti kotia kohti, nauttien jälleen rauhallisesta käynnistä. 
"Minä åysyn."

"Hyvä. Ansaitset voida hyvin, kaiken jälkeen", nainen totesi. Mitä hän olisikaan tehnyt taatakseen sen, ettei Artemis enää koskaan voisi huonosti. "Tiedätkö mitä muuta minun on ikävä kuin vain näitä maisemia? Yhteisöä. Täällä on ihan omanlaisensa porukka kasassa."

Mies vilkaisi Caitlinia. 
"En tiedä tuosta. Tiedätkö, minua edelleen jostain syystä vähän karsastetaan."

"Oletko yrittänyt itse tehdä aloitetta ja tutustua työkavereihisi?" Caitlin kysyi kulmaansa tietäväisesti kohottaen.

"Saattaa olla että en käytä turhaan aikaani siihen." Artemis myönsi varovaisesti.

"Saattaa siis olla, että muutkaan eivät tahdo käyttää aikaansa sinuun, kun ajattelevat, ettei sinua voisi vähempää kiinnostaa", nainen huomautti huvittuneena. "Se on kaksisuuntainen katu, Artemis-rakas. Jos sinä et vaivaudu hankkimaan ystäviä, niin miksi muutkaan koettaisivat ystävystyä sinun kanssasi?"

”Caitlin, en tiedä miten hankitaan ystäviä. Olen kovin sosiaalisesti avuton.” Artemis huomautti naiselle pehmeästi. 

"Lopeta tuon ajatteleminen ja lähde katsomaan mitä siitä seuraa, kun puhut ihmisille", nainen naurahti. "Ehkä yllätät vielä itsesikin."

”Noh, rauhoitu nyt. Olen jo miltein tuttavallisissa väleissä Morlandien kanssa. Eikö se ole jo suoritus?” Ja hän oli haudannut sotakirveen siskon miestä kohtaan!

"Niin, siinä näet, osaat hankkia ystäviä kun yrität. Nyt vain yrität vähän enemmän, ja äkkiä sinusta pidetään työpaikallasi. Eikö se olisi mukavampaa kuin se, että sinua vältellään ja varotaan?" Nainen kohotti kulmaansa huvittuneena.

”... tavallaan nautin omasta rauhasta.” Mies myönsi virnistäen. 

"Haista sinä home! Tuosta hyvästä tulen häiriköimään sinua entistä useammin. Vai että omaa rauhaa, phah!" Nainen puhahti, vaikka nauru kuuluikin läpi äänestä.

”Todellakin omaa rauhaa. Rrrakastan sitä.” Tietenkin hän sanoi niin jos se saisi ystävän tulemaan kylään useammin.

"Rauhasi on lopussa. Nauti siitä niin kauan kuin sitä kestää", nainen virnisti vinosti. "Ja sinun on paras olla television ääressä syyskuussa. Tuomitsen sinua vahvasti, jos minua ei odota 'upea suoritus, mahtavaa!' viesti heti puhelimessa, kun laskeudun Remonan selästä radan päätteeksi."

”Tietenkin odottaa.” Hän lupasi hymyillen. 
”Millaisena pidät minua?”

Caitlin naurahti.
"Sinä rakkaana ystävänä, jonka kommentti on 'olisin antanut tuosta piaffesta vain kahdeksikon' tai 'häpeäisit, olisit voinut ratsastaa tarkemmin lävistäjän tiesi'", nainen virnisti.

”Pitää jonkun myös muistuttaa sinua. Se piaffe oli korkeintaan kahdeksan. Ja se lävistäjä oli huolimaton.” Artemis ei koskaan lakkaisi piikittelemästä.

"Ole nyt helvetti soikoon", Caitlin naurahti ja tökkäsi raipallaan miehen kylkeä. "Kehtaatkin naljailla."

”Tietty kehtaan.” Artemis totesi vakavana.
”Kuka niin tekisi jos minä en?”

"En usko naljailun olevan välttämätön osa elämää", Caitlin totesi. "Selviäisin ilman sitäkin."

”Jäisit monesta asiasta paitsi.” Artemis huomautti hymyillen. 
”Ja moni asia jäisi sanomatta.”

”Niin jäisikin, mutta sehän siinä olisi tarkoituksena”, punapää virnisti. ”En saisi kuulla jokaisesta mokastani kilparadoilla jatkuvasti, tai siitä, miten kompastuin kynnykseen, tai siitä, miten monta kiloa tällä kertaa on tullut lihottua tai ryppyä hankittua kasvoille”, nainen naurahti. Hyvä on, jokainen kommentti oli aina heitetty kaikella rakkaudella hänen lähimmäistensä osalta, ja luoja tiesi hänen virnuilevan samalla mitalla takaisin.

”Minä en koskaan kommentoisi ulkonäköäsi.” Se oli asia jonka hän jätti kommentoimatta. Edes hyvällä.

”Tiedän”, Caitlin hymyili lämmöllä ystävälleen. ”Olet kultainen.” Artemikselta ei koskaan tarvitsisi kuunnella naljailua siitä, miltä hän näytti.

”Se ei johdu ystävällisyydestäni,  Caitlin.” Ja hän ivasi naisen ammattitaitoa senkin edestä. Ei reilua sekään.

”Johtuu”, nainen haastoi kulmaansa kohottaen. ”Olet niin herttainen, niin empatiakykyinen mies, ettet tahdo vahingossakaan tökkiä ketään kipeään paikkaan. Jos muut miettisivät sanomisiaan edes puoliksi yhtä pitkään, tässä maailmassa ei ehdittäisi haukkua enää ketään sen tähden, miltä he näyttävät.”

”Tiedän omasta kokemuksesta mitä se voi tehdä. Lisäksi ihmisten älyn tai lahjakkuuksien loukkaaminen on vaativampaa.” Mies totesi leveästi hymyillen.

”Niin”, Caitlin naurahti, ”ja sinä tarvitset haasteita elämääsi.” Koska yhdessä erittäin kovapäisessä englantilaisnaisessa ei ollut jo tarpeeksi.

"Mieti millainen olisin jos tylsistyisin ilman älyllistä haastetta." Se ei tosiaan ollut kovin mukava kokemus, muille.

”Sinä olet liian nerokas tylsistyäksesi”, Caitlin vakuutti virnistäen. ”Keksit aina uusia haasteita. Tai uusia tapoja tökkiä muita, kummin tahansa. Sinulla on lahja päästä muiden ihon alle.”

"Kyseenalainen lahja." Artemis huomautti hymyillen. Se oli todella kyseenalainen lahja.

”Lahja silti”, nainen virnisti. Huonomminkin olisi voinut olla. ”Parempi niin kuin lahja päästä muiden iholle. Veronica ei vaikuta naiselta, joka olisi jakamassa ilolla sinua muun maailman kanssa.”

"Minä en ole niin typerä, hän tappaisi minut ja jättäisi. Tuossa järjestyksessä." Ei ehkä loogisin, mutta Veronica tappaisi todellakin. Nainen osaisi var,asti vielä peittää jälkensä.

”Hyvä järjestys”, Caitlin naurahti. ”Mutta hienoa, että olet itsekin tajunnut omat rajasi.”

"Ja miksi tekisin niin? Täyttä typeryyttä." Hän huomautti huvittuneena. 

”Niinhän se on. Olen ylpeä, miten hieno mies sinusta on kasvanut. Arvasin, että jossakin sen piikikkään ulkokuoren ja kolmenkymmenen muun kerroksen alla oli oikein hyvä mies”, nainen naurahti.

"Noh. Hieno mies, kasvanut? Caitlin, en ollut viisitoista kun tapasimme." Naisella sitten oli mielenkiintoisia sanavalintoja.

”Olisit yhtä hyvin voinut olla”, nainen naurahti. ”Yhtä kiukkuinen ja murjottava kuin teinipojatkin.”

"En ollut. Aikuinen mies vastaan maailma, vähemmästäkin loppuu huumori." Hän tiesi että se oli totta, mutta mitäpä väliä sillä oli.

”Hyvä että huumorisi on palautunut moisesta koettelemuksesta”, Caitlin naurahti, vaikka katseessa olikin pehmeyttä. ”Nyt voitte olla sinä ja Veronica vastaan maailma.”

"Se on hitonmoinen taistelu." Amadeus sai jälleen siirtyä raville ja nauttia maastoilusta vielä hetken. 

”Minua pelottaa maailman puolesta”, nainen naurahti. Zeja ravasi siivosti tuntumalla, joten nainen antoi hevosen venyttää hieman kaulaansa pidemmällä ohjalla. Hyvää se vain teki, kun vähän venytti päätään kohti maata.

"Hyvä." Siihen oli aihettakin, maailma ei olisi entisensä. Etenkään kun he saisivat yhteisen lapsen Veronican kanssa.

"Sinä olet kyllä melkoinen", Caitlin hymähti huvittuneena. "Mutta ei se mitään. Eipähän koskaan ole tylsää päivää kanssasi."

”Minä vain tiedän mihin pystyn avovaimoni kans— niin!” Siitä hänen oli pitänyt puhua jo kauan.
”Minulle selvisi miksi Veronica ei ole tekemisissä perheensä kanssa.”

Caitlin kohotti kulmaansa huvittuneena, kun Artemiksen lause jäi kesken mieleen pulpahtaneen ajatuksen myötä.
”Hyvä sinulle?” Hän ehdotti naurahtaen. ”Mitä tapahtui?”

”Hänen isänsä tuli käymään. Poliitikko. Täysi narsistinen sika. Näyttää siltä mitä on.” Artemis puuskahti ja hidasti käyntiin kun polku kapeni.

Caitlin räpäytti yllättyneenä silmiään. Artemis oli tavannut naisen isän? Ilmeisesti tapaaminen ei ollut sujunut kenenkään mielen mukaan.
”Voi ei. Kai heitit hänet ulos?” Ei sellaista käytöstä tarvinnut kenenkään sietää omassa kodissaan.

”Kyllä hän aika lujaa sai lähteä.” Hän ei koskaan ollut nähnyt Veronicaa sellaisena. 
”Hän... Hän on kamala. En ole ikinä nähnyt Veronicaa niin lytättynä kuin muutama minuutti isänsä kanssa sai hänet olemaan.”

”Hyvä”, nainen totesi vailla katumusta. Kuka tahansa ansaitsi tulla potkituksi ulos asunnolta, jos sai Artemiksenkin näyttämään näin inhoavalta.
”Vanhemmilla, niillä kaikista kelvottomimmillakin, on kumma tapa osua aina suoraan sinne, missä se tuntuu”, Caitlin myönsi kulmat painuen.

”Voi, tällä ainakin. En käsitä millainen ihminen voi olla ainoalle lapselleen niin julma. Tai ylipäätään. Jos minulla olisi lapsi, en voisi, vaikka mulkku olenkin.” Hän ei osannut sanoa vielä kun.

"Sinä tulet olemaan hieno isä", Caitlin vakuutti hetkeäkään asiaa epäröimättä. Se oli aivan ilmiselvää. Artemiksesta ei saisi huonoa isää vaikka miten yrittäisi. "Teistä tulee loistavat vanhemmat. Voitte unohtaa Veronican suvun kokonaan ja keskittyä olemaan vanhempia ihan juuri siten, miten te koette parhaaksi."

"Me unohdamme. Harmittaa vain ettei lapsella ole ainoitakaan isovanhempia." Edes äiti ei ollut nähnyt ainuttakaan lastenlastaan. Pian noita olisi viisi.

"Lapsella on rakastavat vanhemmat ja muuta sukua isovanhempienkin edestä. Teillähän tulee olemaan lauma samanikäisiä serkuksiakin", hän hymyili pehmeästi. "Kyllä teidän lapsellenne sukua löytyy. Ja minähän käyn melkein mummosta", hän lisäsi naurahtaen.

"Noh! Et ole mummo." Ei Caitlin ollut kai heitä paljon vanhempi? Ei hän juuri tähän hätään muistanut. 

"Siinä vaiheessa kun lapsenne alkaa lähestyä teini-ikää, olen jo hienosti kuudenkympin kieppeillä. Aivan mummo siis", nainen naurahti.

"... Niin olen minäkin, Caitlin." 55 tai jotain sinnepäin, mutta olisi kuitenkin. 

"Mutta ei sinun lapsesi huomaa, miten sinä vanhenet, kun hän tuijottaa kasvojasi jatkuvasti. Minä näytän joka vierailulla vuoden vanhemmalta", nainen naurahti.

"Pffht. Ja jos valokuvia on uskominen, minä en ole vanhentunut kymmeneen vuoteen." Miehen kasvoille ei vain muodostunut ryppyjä ja hiukset eivät muuttuneet punaisesta muuksi vuosien kuluessa. 

"Olet vampyyri", Caitlin summasi virnistäen. "Ei sinulla siis ole mitään hätää. Minä tulen aina vierellesi näyttämään vanhalta ja raihnaiselta. Kovin raihnaiselta, jos jatkan itseni kolhimista tähän tapaan. Tiedätkö, mustelmat eivät parane enää yhtä nopeasti kuin ennen."

"Ai nyt vasta jäin kiinni? Etkö ole kuunnellut miten nautiskelen syömällä viattomien sielut?" Artemis heitti nauraen, pudistellen päätään. 
"Olet vanhainkodin painajainen kaatuiluinesi."

"Ajattelin, että se oli vain huhupuheita, mutta selvästi ei. Kai kylvet neitsyiden veressäkin?" Caitlin naureskeli antaessaan Zejan venyttää kaulaansa, kun ori niin kiltisti pyysi ohjaa.
"Tosissasiko ajattelit, että David antaa minun mennä vanhainkotiin?" Hän nauroi lämmöllä. "Hän palkkaisi minulle henkilökohtaisen hoitajan vuorokauden ympäri. Ja varmaan pehmustaisi kaikki paikat kaatumisten varalta."

"Ja uhraan vuohia, tietenkin." Artemis vastasi aivan vakavana. 
"... Se on totta. David tekisi niin."

"Sentään vain vuohia, eikä vastasyntyneitä", Caitlin nyökytteli vakavissaan. "Eikö? Voisin hyvin nähdä hänet tekemässä suunnitelmia moisen varalle."

"Tehnyt jo, jos on viisas mies." Artemis huomautti naurahtaen. Ystävän kanssa sellainen ei olisi edes liioittelua. 

"Voit hyvin olla oikeassa siitäkin", nainen myönsi hyväntuulisesti hymyillen. David ei loistanut järjestelmällisyydellään, mutta miehellä oli taipumusta pitää huolta hänestä.

"Ihan samoin minulla on testamentti tehtynä uudelleen kun muutimme yhteen. Lapsen syntymän jälkeen sitä tosin pitää muokata taas. Rah." Se oli aivan liian rasittavaa puuhaa.

"Asut asianajajan kanssa", Caitlin huomautti huvittuneena. "Kuinka vaikeaa testamentin muokkaaminen voi muka olla?" Hänen täytyisi kai vihdoin mennä tekemään omansa, mutta... oliko sillä niin väliä, kun hän oli naimisissa ja kaikki siirtyisi siis Davidille, jos pahin tapahtuisi?

"Caitlin, mietis hetki. On perjantai-ilta, molemmilla vapaata, on avattu viinipullo... 'Hei kulta, muokataas testamenttiani nyt.' Ei, teen sen muualla." Artemis totesi nauraen. 

"Hyvä on, sinulla on pointti", Caitlin naurahti. "Sopisi tosin toivoa, ettet koskaan olisi muokkaamassa testamenttiasi viinipäissäsi. Siitä ei varmasti tulisi mitään kovin nättiä. Ja jos minä en saa tapaamisoikeutta Amadeukseen testamentissasi, meidän ystävyytemme on ohi", nainen virnisti leveästi.

"Ai hitto, se on jäänyt kirjaamatta." Mies irvisti huvittuneena. 
"Kuule, voi olla että Amadeus jäisi sinulle." Se oli enemmän kuin todennäköistä. 

"Turha yrittää leperrellä tietäsi kuiville tästä nyt sillä, että yrität kaupata Amadeusta minulle", Caitlin kiusasi. "Olisit muistanut alusta asti, että tarvitsen huoltajuuden jättiläiseesi."

"Tiedätkö, se on kirjattu sinne." Hän oli tosissaan. Estehevoset hän jättäisi sisaruksilleen, mutta Amadeukselle oli kirjattuna seuraavaksi omistajaksi Caitlin. 
"Tiedän että huolehtisit siitä."

Caitlin naurahti pehmeästi.
"Hyvä on. Tietenkin huolehtisin, onhan se oikein herttainen norsu." Ja se oli Artemiksen norsu, joten jos pahin tapahtuisi, hän pitäisi kaksin käsin kiinni ystävän rakkaasta hevosesta.

"Estehevosia et saisi, valitan. Ne jättäisin Aidenin ja Deirdren päänsäryksi." Sisarukset ehkä osaisivat suhtautua hevosiin sijoituksina ja rehellisyyden nimissä, niiden mukana oli ohjeet. 

"Mitäpä minä niillä tekisinkään", Caitlin huomautti huvittuneena. "Säästät minut paljolta huolelta, kun et lykkää kaikkia niskoilleni. Minullakin on rajani."

"Niin minä arvelinkin. Amadeuksen kanssa voisit näyttää sen myyjälle mitä myi pois." Artemista hymyilytti. Hevosesta sai niin paljon enemmän irti mitä oli sanottu.

"Sinä olet varmasti saanut hänet jo katumaan kauppoja", nainen naurahti silitellen Zejan kaulaa. "Minä sanoin, että sinä saisit siitä esiin oikein hienon kouluratsun. En ollut väärässä."

”Se ei haittaisi ollenkan.” Se tuntuisi oikein hyvältä. Tallin pihassa hän pysäytti Amadeuksen. 
”Anna Zeja hoitajalle ja tule maneesiin. Katsotaan tämä läpi ensin.”

"Selvä", nainen nyökkäsi liukuen alas nuoren orin selästä. Hevosen ohjat oli helppo ojentaa työnsä tuntevalle hoitajalle, ja niin hän saattoi seurata ratsukon perässä maneesiin.
"Valmis yllättämään minut sillä, miten huipuiksi olette kehittyneet?"

Artemis pudisteli päätään kun haki Amadeusta kokoon ravissa. 
”En tiedä yllätämmekö.”

"Totta, minä odotan teiltä jo valmiiksi ihmeitä", nainen naurahti. Hänellä oli varsin korkeat odotukset ystävälleen ja tuon harrasteratsulle. Kauankohan Artemis aikoisi vielä jatkaa moista leikkiä?
"Voitte silti yrittää. Kuka tietää, mihin pystytte."

Artemis kohautti olkiaan. Miehellä oli nyt kuulokkeiden sijaan matkakaiutin, joka alkoi soittaa heidän musiikkiaan. Musiikkina toimi instrumentaalinen, hieman muokattu versio Cranberriesin kappaleesta Zombie. Maastolenkillä lämmitelty ja sopivan väsähtänyt ori jaksoi kulkea rentona ja keskittyneenä. Pysähtyessään viimeisen kerran Artemis päästi ohjat pitkiksi, hikisen hevosen venyttäessä kaulaa kiitollisena. 
”Laukanvaihdon tahtirikko oli minun syy.”

Caitlin istahti alas katsomoon, sillä näki sieltä parhaiten ratsukon, ja keskittyi seuraamaan tarkkaavaisella katseella hevosta. Kun oli riittävän monta vuotta tehnyt tätä työkseen, osasi kiinnittää huomiota moneen asiaan yhtä aikaa.
"Arvasin, että sanoisit niin", nainen virnisti. Artemis osasi aina ottaa syyn omille harteilleen eikä syyttänyt norsuaan suotta. "Se näytti oikein hyvältä vapaaohjelmalta. Amadeus on kehittinyt valtavasti viime näkemältäkin."

"Se oli, annoin avun liian aikaisin ja Amadeus hätiköi." Artemis selitti auki oman näkökantansa asiaan. 
"Mitään kritiikkiä? Emme me kehuilla kehity:"

"Niinhän sinä teit", nainen myönsi naurahtaen. "On vain hienoa, että myönnät sen itsekin." Hän kallisti päätään pohtiessaan hetken palautetta ohjelmasta kokonaisuutena tai yksittäisinä osina, mutta mitään kovin räikeää ei ollut hyppinyt hänen silmilleen.
"Enemmän rutiinia, niin koko rata näyttää paremmalta. Lisäksi harjoittelisin siirtymisiä, erityisesti piaffesta passageen ja takaisin, sulavalla siirtymisellä saa paljon lisäpisteitä."

Artemis nyökkäsi, taputtaen Amadeuksen kaulaa kunnolla. Hienosti. 
"Muuta vielä? Nautin asiallisesta kritiikistäsi, mukavaa vaihtelua."

"Käyntityöskentelyyn enemmän rentoutta. Amadeuksella on suuri, kaunis käyntiaskel, mutta se ei liikkunut kovinkaan rentona nyt. Taisi tietää itsekin pääsevänsä laukkatyöskentelyyn heti käveltyään", Caitlin naurahti. "Haluat ratsastaa sitä käynnissä niin, että voit pyytää eteen tai ottaa kiinni ohjasta ilman, että Amadeus ennakoi sen tarkoittavan lupaa kiihdyttää."

Se olikin nuorukaisen suurin haaste, ollut pitkään. 
"Otamme siis siitä projektin." He keskittyisivät rentoutumaan, jälleen kerran. 
"Amadeus vihaa sinua jo nyt." Ori venytti ohikulkiessaan Caitlinin puoleen korvat hörössä. Onneton kun ei tajunnut mitä sanat tarkoittivat.

"Amadeus rakastaa minua", Caitlin naurahti tarjoten kämmeneltään herkkua orille, kun hevonen niin hänen puoleensa kurotteli. "Vielä enemmän, kun saa hienoja ruusukkeita kaappinsa täydeltä."

Artemis huokaisi ja käänsi katseensa maneesiin saapuvaan nuoreen ruunaan. Ducky asteli luokse rennosti ja Artemis vaihtoi lennosta siihen. 
"Verryttelen tämän sinulle ja saat sitten rääkätä muksua sen tason rajoissa."

"Onpa sinulla iloinen käsitys siitä, miten minä teen töitä hevosten kanssa", Caitlin naurahti. Hänen treeneissään ei ollut mitään rääkkäystä! Ei kenellekään osapuolelle. Jokainen sai poistua hyvillä mielin areenalta sen jälkeen, kun hän oli saanut hetkeksi vapaat kädet.

"Toivon että vähän tuuppaisit Duckia töihin. Saa kommentoida vapaasti." Artemis haki ruunaa kokoon käynnissä ja herätteli sitä töihin. Se tuntui aina niin erilaiselta kuin  Amadeus.

"Minä tuuppaan", nainen lupasi naurahtaen ja istahti takaisin alas seuraamaan lämmittelyä. "Onhan se aina hauska ratsastaa pikkupoikia."

"Hyvä." Artemis muistutti kevyesti pohkeella sen olemassaolosta. Ei pusketa apuja päin, nuori herra.

"Koeta kolmikaarista kiemurauraa", Caitlin ehdotti katsellessaan nuoren ratsun puuhia. Parempi, kun hevonen olisi siivosti pohkeiden välissä alusta asti, kun hän Duckyn selkään kapuaisi.

Artemis ratsasti pyydettyä reittiä, tarjoten kokoajan apuja nuoren hevosen tueksi. Duckylla oli taipumus unohtaa tehtävä helposti, vaikka se oli muuten kovin lahjakas nuori hevonen.

Caitlin seurasi enemmän hevosta kuin ratsastajaa, sillä hän yritti oppia mahdollisimman paljon Duckysta ennen kuin kiipeäisi itse nuoren hevosen selkään. Artemis osasi ratsastaa, sen hän tiesi, joten hevonen oli ratsukosta hänelle tuntemattomampi osapuoli.

Artemis verytteli nuoren hevosen huolella, pysähtyi sitten ja jalkautui Duckyn selästä. 
"Se on kaikinpuolin kelvollinen, mutta herkkä ulkoisille häiriöille."

"Sellaisia ne nuoret usein ovat", Caitlin totesi rapsuttaen Duckyn otsaa, kun katseli hevosta. Hän kiristi kypäränsä leukaremmin ja heilautti itsensä satulaan nostaen jalustimet saman tien ristiin kaulalle. Mitäpä niitä lyhyemmäksi säätämään, kun hän ei aikonut käyttää niitä.
"Häiriöistä oppii olemaan välittämättä, kun kokemusta karttuu", nainen totesi lähettäessään hevosen käynnissä liikkeelle. "Tälläkin nuorella hevosella on oikein hyvä pää kaulansa jatkona." Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Artemis onnistuisi koulimaan Duckysta huippuratsua.

Artemis hieraisi nenänsivua ja hymyili hieman. 
"Se on linnunaivoinen parvisielu ja ottaa liikaa mallia muista."

"Älä nyt puhu niin rumasti pienestä pojasta", Caitlin naurahti totutellessaan Duckyn käyntiaskeleeseen lantio rennosti mukana joustaen. "Joskus muista on hyvä ottaa mallia. Siinä oppii paljon. Silloin sinun vastuullesi vain jää varmistaa, että Duckylla on hyviä hevosenmalleja ympärillään", hän virnisti.

"Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin että täällä se ei ole aina mahdollista." Aina jostain kaivautui joku hermostunut reaktiivinen laama.

"Huippuvinkki: mene treenaamaan nummille tai pelloille", nainen naurahti. "Se tekee hyvää Duckyllekin, kun poika oppii tekemään töitä erilaisissa ympäristöissä ja välillä epätasaisella pohjallakin."

"Ei kai sitäkään voi aina tehdä?" Artemis virnisti laiskasti. Muuten se oli toteuttamisen arvoinen idea.

"Vain silloin, kun reaktiiviset laamat tekevät kansanvaelluksen juuri siihen maneesiin tai kentälle, jossa treenaat", Caitlin naurahti takaisin. Luojan kiitos hän ei ollut enää tallin palkkalistoilla, tai jollakulla olisi voinut olla sanottavaa siitä, miten hän puhui asiakkaiden hevosista.

Artemis oli ja puhui silti. Valmennuksissaankin. 
"Loistava idea."

Artemis oli Artemis. Mies sai anteeksi paljon enemmän kuin mitä häneltä olisi koskaan katseltu. Onneksi ne harvat kerrat, kun oli tehnyt mieli kiroilla, hän oli saattanut vaihtaa iiriin vaikka sitten kesken valmennuksen.
"Pikkupojallasi on oikein kivat liikkeet", nainen huomautti kannustettuaan ruunan raviin, jota kokosi askel askeleelta enemmän, kun haki tuntumaa hevoseen.

Asiaa saattoi auttaa aikanaan ystävyys Effien kanssa ja nyt se että Jonathan oli serkku. Tai että valmennuksiin tulevat tiesivät mitä tuleman pitäisi- 
"Sillä on. Hyvin miellyttävät."

"Hyvin näyttävät", Caitlin nyökkäsi vilkuillen peileistä, miten nuori hevonen liikkui hänen kanssaan. Nainen kokosi ravia entisestään, kunnes ruuna tarjoili oikein korkea-askelista ja varsin hyvän jännityksen omaavaa askelta.
"Tiedätkö, tästä ei enää paljoa vaadittaisi passageen", nainen huomautti antaen Duckyn venyttää jälleen askeltaan hieman. Kunhan hän oli vain tahtonut testata, mihin nuori hevonen pystyisi. "Sen saisi epäilemättä myös näyttämään piaffea, jos pohja vain olisi tarpeeksi pehmeä. Kenties tarha toimisi", nainen pohti ääneen taivuttaessaan hevosta vuoroin molempien pohkeiden ympärille tiukalla kahdeksikolla.

Artemis naurahti. 
"Saat sinä kokeilla saatko sitä irti. En ole itse rohjennut koettaa, se on jäänyt ratsuttajan hommiksi kun vasta opettelen. Sinulla riittää taito nuorenkin kanssa." Joskushan sitä oli edes kokeiltava?

"Paras olisi riittää, kun minulla on nuoria neljäkin kappaletta Hansenilta", nainen naurahti. Hän suoristi ratsun ja siirtyi ripeästi puoliympyröihin, joista jatkoi avo- ja sulkutaivutuksissa hetken suoralla linjalla. Sen jälkeen oli hyvä koettaa sulkuväistöä molempiin suuntiin, joskin välissä hän ratsasti kahdeksikon ja varmisti, että ruuna oli kuulolla. Ei nyt sentään siksakkia lähdetty näin nuorelta hevoselta vaatimaan. Hän pidätti Duckyn käyntiin hetkeksi kääntyessään vilkaisemaan Artemista.
"Tässä on kuule oikein hauska työkaveri sinulle seuraaviksi vuosiksi", nainen totesi suunnitellessaan siinä samalla laukkatyöskentelyä. Täytyi aina olla suunnitelma, sillä muutoin ratsastamisesta ei tullut yhtään mitään.

"Se on. En ole koskaan muuta väittänyt. Vähän hirvittää saada lahjakas nuori, jos en sitten olekaan sen arvoinen." Se oli hänen suurin pelkonsa Duckyn kanssa.

"Höpöhöpö", nainen naurahti, "älä edes ajattele noin. Ducky tulee olemaan sinun tähtesi." Kouluratsut olivat kovin ratsastajastaan riippuvaisia, toisin kuin este- ja kenttäratsut. Ne pärjäsivät kenellä tahansa hyvällä ratsastajalla, mutta kouluratsastuksessa yhteys merkitsi aivan toisella tavalla.

"Ei se auta jos hevonen on hyvä ja suhde kunnossa, jos ratsastaja ei osaa. Olen esteratsastaja, ainakin ollut koko ikäni, joten ei sitä äkkiä uusia temppuja opi." Siihen meni aikaa, vaikka saikin opetella hevosen mukana.

"Olet oppinut jo valtavasti", Caitlin huomautti, "katsoin juuri ohjelmasi Amadeuksen kanssa. Se oli erittäin hieno ohjelma. Sinä et ole enää entinen esteratsastaja, vaan kouluratsastaja henkeen ja vereen." Kehittyvä sellainen toki, mutta kenelläpä heistä ei olisi jotakin opittavaa edelleen? Nainen keräsi ohjia paremmin tuntumalle ja nosti laukan siirtyäkseen työskentelemään seuraavaksi siinäkin askellajissa. Lisäykset sujuivat oikein mallikkaasti, eikä sulkuväistöissäkään ollut valittamista. Hän kokosi laukkaa huolellisesti ympyrällä, jota pienensi jatkuvasti, kunnes saattoi ratsastaa piruetin nuoren ratsun kanssa.
"Miksi minusta tuntuu, että pikkuisesi osaisi piruetin ihan suoralta uraltakin?" Nainen virnisti vaihtaessaan laukkaa lennosta ja toisti harjoituksia toisessakin suunnassa.

Artemis hymyili viattomana.
"Seeee on yksi niitä asioita joita osaan opettaa sille." Hän hymyili huvittuneena. 
"Ei se täydellinen ole, mutta kelvollinen."

"Ei Remonankaan piruetti ole täydellinen", nainen heitti olkansa yli ja suoristi ruunan pituushalkaisijalle. Siitä oli hyvä valmistella piruetti, jonka läpi nuorta hevosta oli oikein helppo ratsastaa. Artemis ei ollut vitsaillut, ruuna todella osasi piruettinsa. Sarjavaihdot joka toisella, kolmannella ja neljännellä askeleella onnistuivat mallikkaasti, ja nainen kehui hevosta pidättäessään ratsun raviin. Hän alkoi koota ravia, kunnes sai ruunan jälleen esittelemään äärimmilleen koottua askellajia ja vei hevosen kulmaan, jossa pohja oli aina pehmeämpää.
"Ja siinä on sinulle ainakin kolme askelta luonnollista piaffea", Caitlin naurahti laskiessaan hevosen pidemmällä askeleella ulos kulmasta. "Kyllä Duckysta vielä hyvä tulee."

Irlantilaista hymyilytti väkisinkin hevosen katselu. 
"Ihanaa katsella sitä osaavissa käsissä." 

"Katsoisit siis useammin peiliin, kun ratsastat sitä", Caitlin virnisti takaisin. "Eiköhän poloista ole piinattu tarpeeksi yhdelle päivälle", hän pohti ratsastaen ruunaa eteen ja alas. Hevonen oli tehnyt hienosti töitä, jos hänen mielipidettään kysyttiin.
"Tässä on kyllä mukava ratsu sinulle."

"Varmasti on, sillä on vauvan kunto kuitenkin." Artemis oli samaa mieltä asiasta. Tämän jälkeen voisi ajaa katsomaan Rigolettoa orilaitumelle. 

Caitlin jäähdytteli ruunan huolella ja kehui Duckya niin taputuksin kuin sanoin, ennen kuin laskeutui hevosen selästä ja luotti ohjat hoitajan käsiin.
"Sinun elämäsi on kyllä varsin mallillaan täällä", nainen huomioi hyväntuulisena riisuessaan kypärän päästään ja oli saman tien kompastua kynnykseen niin, että pää kävi lähellä ovenkarmia. Ehkä pitäisi vain kävellä kypärä päässä jatkuvasti.

"Niin on." Sitä se tosiaan oli. Elämä oli kerrankin mallillaan. 
"Mennään? Katsomaan kolmatta hienoa poikaani."

"Mennään", Caitlin vahvisti hymyillen ja kurotti aukaisemaan punaiset hiuksensa nutturalta, jonka kypärä oli latistanut täysin. Aika korjata kampausta, jotta liukkaat hiukset pysyisivät edes hetken poissa kasvoilta.
"Täytyyhän minun nyt päästä todistamaan paikan päältä, miten isoksi pojaksi Rigoletto on jo varttunut."

"Niin täytyy." Artemis lähti kohti autoaan, nakuttaen samalla vastauksen Veronican tekstiviestiin. 
"Se on hieno, en malta odottaa että saan sen syksystä takaisin kotiin ja alkaa touhuamaan sen kanssa enemmän."

Caitlin seurasi perässä kiinnittäen nyt erityistä huomiota maaston epätasaisuuteen, jotta ei lentäisi nenilleen matkalla.
"Siinähän on minulle seuraava loistava syy tulla käymään täällä useammin. Pääsen harjailemaan kakarahevosta", nainen naurahti. "Kummilapsi ja kakaraheppa. Tulen pian viettämään kaikki vapaapäiväni täällä."

Teki mieli sanoa että Caitlin voisi olla aina täällä, mutta kun se ei ollut mahdollisuus. 
”Tervetuloa vain.” Hän istui tottuneesti venytellen autoonsa.

Ei, se ei ollut mahdollisuus. Hän ei voisi asua erossa Davidista, ja Davidin työt olivat Lontoossa. Sentään mies oli suostunut muuttamaan kauemmas Lontoon sydämestä, sillä hänellä ei olisi ollut toivoakaan käydä tallilla omalla autolla, jos hän olisi joutunut aina ajamaan Lontoon halki. Siinä olisi mennyt pari tuntia pelkästään ruuhkasta selviämiseen.
"Lupaan olla lastenhoitoavuksi silloin kun pelmahdan paikalle", nainen lupasi naurahtaen, kun istui alas ja käynnisti suuren auton moottorin. "Tai ainakin hevosten liikutusavuksi, jos minua ei luoteta lapsen lähelle ilman vahtimista."

”Luotetaan. Ehkä. Erityistä ja äärimmäistä varovaisuutta noudattaen.” Hän totesi hymyillen. 
Joudut ehkä vähän todistelemaan itseäsi”

"Minä todistelen", nainen lupasi naurahtaen. "Voin pyytää suositukset sisareltani. Hänen poikansa ovat oikein hyvässä kunnossa, vaikka olen katsonut heidän peräänsä jo kohta... Kamalaa, reilusti yli kymmenen vuotta. Nuorempikin on jo 12-vuotias. Minne tämä aika on kadonnut", hän päivitteli päätään pudistaen kiihdyttäessään tasaisesti rauhalliseen vauhtiin tallitiellä.

”Liian nopeasti se on mennyt.” Siitä he saattoivat olla Caitlinin kanssa samaa mieltä.
”Ehkä luotan sisareesi tässä.”

"Ehdottomasti. Vuodet tuntuvat vain vierivän entistä nopeammin, mitä vanhemmiksi tässä vartutaan", nainen totesi. Kamala ajatus. Millä ajan juoksua saisi hidastettua?

”Ja mitä olen ymmärtänyt, lapsia saatuaan se vain nopeutuu.” Mies myötäili katsellen ikkunasta ulos. 

"Minä odotan kuulevani sinulta kunnon tilanneraportin parin vuoden päästä, josko niin on tosiaan päässyt käymään", Caitlin totesi.

”Minä kerron. Morlandilta tosin saisit varmaan heti? Voim vahvistaa sen sitten.” Hän uskoi että niin siinä kävisi. Hän pyyhkäisi silmäkulmaansa hieman. 
”En ole ikinä odottanut kisataukoa näin innolla.”

"Uskon enemmän sinun mielipiteeseesi", nainen totesi naurahtaen. Hän voisi odottaa. Johan vuodet tuntuivat valmiiksi juoksevan hullua kyytiä, joten äkkiäkös Artemiksella olisi omakohtaista kokemusta vanhemmuuden vaikutuksista ajankulkuun.
"Tämä on paras mahdollinen syy kisatauolle", Caitlin myötäili hymyn kera. "Onnesi on aivan sallittua."

”Harmi se on toki hevosten kannalta mutta onneksi keväällä taas kilpailuja alkaa olla lähellä molemmille sen mitä haluaa käydä.” Ja olisi aikaa harjoitella.

"Pieni tauko voi vain virkistää", nainen kannusti. "Älä sure, kilpailuja tulee uusia eivätkä hevosesi ole menossa vielä yhtään minnekään. Se hyvä puoli kouluratsastuksessa on, kaiken muun mahtavuuden ohella tietenkin, että hevoset voivat hyvin kilpailla korkeaan ikään saakka ja paranevat vain vuosi vuodelta."

”Se on totta. Lajinvaihdon hyviä puolia.” Elämä oli niin hyvin että teki mieli nauraa ja itkeä, kuten seinähullu serkku teki.

"Yksi muutaman kuukauden tai vaikka kokonaisen vuoden kisataukokaan ei vielä tunnu missään, kun on kouluratsuista kyse. Treenaatte vain entistä kovempaan kuntoon ja kun palaatte radoille, teette sen tyylillä", nainen naurahti.

”Jotain sellaista ajattelin.” Artemis myönsi hymyillen. Se oli hyvä suunnitelma.

”Sinulla on minun hyväksynnän leimani tälle suunnitelmalle”, nainen totesi hymyn kera. ”Siltä varalta että joku sitä erehtyisi kyseenalaistamaan.”

”Kukaan ei uskalla kyseenalaistaa mahtavaa vampyyria.” Artemis huomautti huvittuneen, opastaen Caitlinia oikeaan paikkaan.

"Ei varmasti, siinä sinä olet oikeassa", nainen naurahti seuratessaan ajo-ohjeita. Kukaan ei tosiaankaan uskaltaisi kyseenalaistaa Artemista ihan vähällä.

”Näetkö, maineellani on hyötynsä.” Siitä oli aina iloa että sai tehdä mitä halusi. Perillänhän nousi ja otti hanskalokerosta porkkanapussin. Vislaus sai varjossa olleet nuoret orit nostamaan päätään, tosin nyt vain isomerkkinen, herasilmäinen hevoskakara saapui luokse höristem. Se tiesi että Artemis tarkoitti herkkuja.

"En koskaan sanonut, etteikö sillä olisi", Caitlin naurahti noustessaan auton kyydistä ja siirtyessään aidalle Artemiksen rinnalle. "Voi herran jumala sentään, Rigolettostahan on kasvanut iso poika!" Vuotias näytti jo niin paljon enemmän hevoselta kuin pitkäkoipinen varsa, jollaisena hän tuntui aina Rigoletton muistavan.

Nuorukainen viskeli päätään malttamattomana. Artemis nappasi sen turvasta kiinni. 
”Oles nyt, Caitlin kolhii itseään tarpeeksi ilman että riehut. Eikö? Se vain paranee joka kerta kun näen sen.”

"Se on komea poika", nainen vakuutti katsellen kasvavan hevosen mittasuhteita. "Siitä tulee kerrassaan komea aikuinen. Muutaman vuoden päästä, kun sillä on lihastakin, se on melkoinen näky."

”Niin on. Sanon sen itse, mutta tässä on tulevaisuuden huippu esteillä tai syön hattuni.” Se tarkoittaisi että pitäisi ensin ostaa sellainen, mutta pikkuvikoja.

"Saat sanoa", Caitlin naurahti. "Minäkin sanon niin, enkä edes voi väittää ymmärtäväni estehevosista paljoa."

"Vaatimattomuus pukee sinua", nainen virnisti vinosti. "Tällä tavalla sinun pitäisi puhua Amadeuksestakin kaiken sen kelvollisuuden painottamisen sijaan."

”Noh! Tämä on toistaiseksi lähimpänä omaa lasta mitä minulla on. Kyllä minä vielä alan haukkua tätäkin kelvolliseksi.” Artemis ojensi herkkupussia Caitlinille. Varsa tulisi pian malttamattomuuksissaan langoista.

"Nautin siis näistä harvinaisista hetkistä, kun edes yksi hevonen on enemmän kuin kelvollinen", Caitlin naurahti poimien herkun pussista, jotta Rigoletto voisi asettua. Ainakin siksi hetkeksi, kun orivarsa söi siivosti herkkua hänen lankojen yli ojennetusta kädestään.
"Olet sinä kyllä suloinen poika", nainen myhäili tarjoten lisää nameja, ettei hevosvauva vain tuntisi jäävänsä häviölle tässä, kun oli tullut niin kiltisti heitä katsomaan.

Yleensä varsa olisi killunut aidalla pidempäänkin. Artemis unohtui rapsuttelemaan lankojen välistä ryntäitä ja hyvin pian varsa vastasi rapsuttelemalla Caitlinia herkuttelun lomassa.

"Sydäntensulattaja", nainen naurahti antaessaan varsan rapsuttaa hartiaansa, kun Rigoletto niin antaumuksella kyhnytti turvallaan häntä. Mikä herttainen otus!
"Se on kyllä aivan ihana persoona. Olen onnellinen, että se on sinun ja voin siis tulla lääppimään sitä pitkin syksyä."

”Se on kovin hurmaava persoona. Ja tietenkin voit.” Caitlin oli aina tervetullut. Niin usein kuin halusi.

"En olisi kysynytkään lupaa", nainen virnisti. Mikään ei pitäisi häntä poissa Rigoletton luota. Hevosvauvat olivat kerrassaan hurmaavia.
"Joko se on sulattanut Veronicankin sydämen?"

”Suurinpiirtein. Kuka ei rakastaisi hevoslapsia?” Sosiopaatti tai psykopaatti. Siinä ne vaihtoehdot.

"Täytyihän sitä varmistaa. Naisystäväsi on välillä hieman... venytys sille, mitä voi pitää ihmisyytenä", Caitlin kiusasi virnuillen. Ei nyt sentään. Veronica oli oikein mukava nainen, jos häneltä kysyttiin - ei muuten ollut kysytty.

”Tiedätkö, Veronica on oikein suloinen nainen.” Se oli Artemiksen mielipide. Muisto naisen isän vierailusta kurtisti kulmia.

"Tiedän", Caitlin tyynnytteli ystävää naurahtaen. "Löysit hyvän naisen itsellesi. Oikein suurisydämisen ja yhtä rautatahtoisen kuin sinäkin, niin et onnistu vahingossakaan polkemaan häntä jalkoihisi."

”Niin löysin.” Kuristi. Tuli pakottava tunne laittaa viestiä siitä oliko kaikki hyvin. 
”En pidä tästä tunteesta. Ihan kuin Veronicalla ei olisi kaikki hyvin. Tiedätkö, se pieni nakertava tunne?”

"Tiedän sen hyvin", nainen vakuutti nyökäten pienesti. "Se on kamala tunne, josta ei meinaa päästä millään eroon. Soita hänelle?" Se tuntui olevan ainoa keino, jolla hän sai koskaan hiljennettyä pienen äänen takaraivollaan, joka maalaili kauhukuvia Davidista auto-onnettomuudesa tai virumassa puolikuolleena jossakin Lontoon pimeällä sivukujalla.

Artemis vilkaisi puhelinta ja painoi pikavalintaa. Vain puhelu, sitten hän voisi hengittää. Mistä se edes tuli? Tietenkin kaikki olisi hyvin kotona.

Caitlin rapsutti hevosvarsan säkää ihastellen Rigolettoa, jotta Artemis  voisi rauhassa keskittyä puheluunsa.
"Hei rakas", Veronica tervehti aavistuksen tukkoisena. "Kaikki hyvin tallilla?"

Mies kurtisti kulmiaan. 
”On. Onko sinulla? Oletko kipeä?” Sydän hakkasi heti kovempaa. Hän oli naurettava. Veronica oli katsonut surullist elokuvaa. Looginen syy.

Artemiksen arvaus oli osunut yllättävän lähelle oikeaa.
"On, kaikki hyvin. En ole kipeänä", nainen vakuutti niiskaisten uudestaan ja veti Raisaa paremmin syliinsä. "Katsomme elokuvaa Raisan kanssa. Luulin että tämä oli komedia koirasta, mutta tämä koirahan kuoli."

Artemis hengitti ulospäin helpottuneena. Niin. Hölmö vainoharha.
”Katso toinen elokuva, rakas. Meillä menee hetki kun olemme varsalaitumella nyt. Nähdään sitten.” Hän saattoi sulkea puhelimen mieli kevyempänä. 

"Niin katsonkin", nainen vastasi. Eihän hän nyt tähän voisi elokuvahetkeä päättää! "Rapsuttele Rigolettoa minunkin puolestani."
"Kaikki kunnossa kotona?" Caitlin kysyi vilkaisten Artemista sivusilmällä. Ainakaan miehen puhelin ei ollut vielä lentänyt jorpakkoon, joten toivoa oli.

”On. Surullinen koiraelokuva.” Artemis naurahti pehmeästi. Hullu vainoharha.

"No mutta sehän onkin pahin hätä ikinä", Caitlin huomautti naurahtaen. "Antennisi toimii oikein hyvin. Kaikki surulliset koiraelokuvat tai hevoselokuvat ovat pahinta, mitä maailmaan mahtuu."

”Se on. Toivottavasti Raisa ei saanut traumoja.” Artemis pyöräytti silmiään. 
”Katsovat elokuvaa Raisan kanssa.” Mies painotti koiran nimeä.

"Eiköhän Raisa tule kuntoon, vaikka elokuva olisi kovin jännittävä tai surullinen. Onhan hänellä sinut hoivaamassa", nainen naurahti, "tai ehkä ennemminkin Veronica, kun he kerran katsovat leffaa yhdessä."

”Veronica paapoo koirani pilalle.” Artemis puuskahti. Laiduntoverien tullessa uteliaiksi hän lähetti varsan matkoihinsa. 
”Kotiin tekemään ruokaa?”

"Tuskinpa vain", nainen vastasi huvittuneena palatessaan autolle. "Sinulla on kovin kummallinen näkemys paapomisesta. Eiköhän hän vain rakasta koiria omalla tavallaan. Onhan tämän oltava parempi kuin se, kun pohdimme yhdessä, voiko hän edes sietää niitä."

”On, toki. Mutta hän paapoo ne. Jopa Sergei on hänelle nykyään kainalokoira. Se varmaan osittain johtuu siitä että Sergei haluaa vahtia kun en ole kotona.” Silloin hän oli onnellinen tirheästä snautserista.

"Naisen kosketus", Caitlin naurahti. "Sergeikin on rakastunut äitipuoleensa. Vähemmälläkin tahtoo tehdä mieliksi, vaikka äitipuoli olisikin nolo ja tahtoisi pitää Sergeitä kainalossa."

”Sergei itse menee kainaloon.” Artemis korjasi Caitlinin käsitystä. 
”Vahtiakseen.”

"Se koira on kyllä melkoinen persoona siinä missä muutkin eläimesi", nainen naurahti. "Ainakin voit olla turvallisin mielin. Mikään paha ei kosketa vaimokettasi, kun Sergei pitää vahtia."

”Ei tosiaan. Luoja paratkoon sitä sielua joka haluaisi murtautua meille.” Joku olisi oikeasti niin typerä. Sergei ei varmasti epäröisi hyökätä snautserin raivolla.

"Siitä sielusta ei jäisi riekalettakaan haudattavaksi", Caitlin myötäili naureskellen, kun lähti ajamaan kohti Newcastlea.
"Sergei kävisi päälle kuin yleinen syyttäjä ja Veronica tuskin jäisi seisoskelemaan avuttomana sivummalle."

”Ei jäisi.” se oli helppo myöntää. 
”Olen siitä tyytyväinen. Salaa.” Aina hän oli huolissaan kun oli kotoa pois, vaikka sitä oli vaikea myöntää.

"Sergei pitää huolta Veronicasta silloin kun sinä et ole katsomassa hänen peräänsä, vaikkakin nähtävästi snautserisi ei vielä osaa varoittaa epäsopivista elokuvista", hän naurahti pehmeästi. Siinäpä olisikin taito Sergeille.

”Mitenhän sen saisi opetettua?” Siinä olisi ideaa. 
”Ja kuka sen opettaisi, kun minä en tiedä elokuvista mitään.”

"Ehkä Sergei oppii aivan itse, kun katsoo muutaman kerran Veronicaa vollottamassa elokuvan tähden", Caitlin ehdotti naurahtaen.

”Luultavasti ja sitten sitä saa opettaa siltä pois.” Veronica tuskin arvostaisi snautserin suojeluintoa.

”Voi ei”, Caitlin naurahti. Se voisi hyvin olla todellinen uhka. ”No, ainakin sinulle riittää tekemistä kisatauon ajaksi?”

"Riittää. Jo siinäkin että miten ihmeessä saan Sergein päästämään meille ketään, kun lapsi on kotona." Koirat aistivat sellaiset asiat. Se tietäisi, että pieni ihmislapsi oli tärkeä koiran lauman muille jäsenille. Tietenkin se suhtautuisi siihen erityisen suojelevaisesti.

”Tiedätpähän, että teillä on vauvalle maailman paras lapsenvahti koko ajan, eikä Sergei edes vaadi muuta palkkaa kuin ruokaa moisesta”, nainen naurahti. Se oli hyvä diili, jos häneltä kysyttiin.

"Sen tiedän. Ja samalla rukoilen ettei se ala härppiä vauvaa." Silloin hän ei voisi pitää koiraa, eikä Artemis haluaisi antaa koiraa enää kolmanteen kotiin. Toisaalta taas nyt kelvollisille tavoille oppineen koiran lopettaminen tuntui ajatuksena pahalta.

”Tuskinpa”, nainen totesi. Sergei tuntui pitävän huolta perheestään ja varmasti Artemikselle kultaakin kalliimpi vauva laskettaisiin mukaan perheeksi. ”Ja jos alkaa, sinä saat moisen käytöksen loppumaan hetkessä.”

"Toivotaan parasti." Hän saattoi aina toivoa. Ja toivoi hyvin paljon. 
"En haluaisi luopua kummastakaan koirasta."

"Et sinä joudu niistä luopumaan, älä nyt hulluja puhu", Caitlin naurahti. "Ne tulevat rakastamaan pientä perheenjäsentänne ihan yhtä paljon kuin tekin."

"En minä Raisaa niinkään pelkää, se nyt rakastaa kaikkea. Vinttipimeä." Se oli oikein osuva kuvaus nuoresta vinttikoirasta. 

"Itsepähän valitsit vinttikoiran", nainen naurahti. "Jopa minä tiesin, että ne ovat ihan vinttipimeitä."

”Siitä huolimatta Raisa on hurmaava eläin.” Vaikka se olikin hieman... aivosoluton silloin tällöin.

”Raisa on loistava”, nainen myönsi hymyn kera liittyessään suuremmalle tielle. ”Ehdottomasti parasta mainosta vinttikoirille koskaan. Sehän on pelkkää rakkautta koko koira.”

”Niin on.” Artemis opasti Caitlinin lyhyemmälle reitille kotiin. Puhelinta vilkaistessa alkoi naurattaa.
”Aloin juuri sääliä kollegaa. Morland on ilmeisesti pakotettu ajamaan Newcastleen tai sitten taaperot kulkevat junalla. Meillä on siis elämää kotona.”

Caitlin naurahti Artemiksen mukana.
”Vai on Matthew tuotu teille kyläilemään”, hän myhäili huvittuneena. ”Oletko varma ettei Veronica ole vain kaivannut piristystä elokuvan päätteeksi ja ajanut kidnappaamaan kummipoikansa?”

Artemis pudisteli päätään. 
"Hän ei olisi vielä ehtinyt takaisin kotiin. Matthew kyydissä hän ajaa kuin enkeli." Artemis naurahti päätään pudistellen. 

”Se on hyvä merkki”, nainen naurahti. ”Ainakin tiedät, että hän ajaa siivosti omankin lapsensa ollessa kyydissä.”

"Se on totta. Jos oikaiset vielä tuosta, menee enää vartti meille. Suoraa tietä." Artemis näytti pikkutietä hymyillen viattomana. Hän oli saattanut opetella oikotiet kun halusi säästää kuskinsa aikaa.

Caitlin noudatti ajo-ohjetta huvittuneena.
”Olet opetellut kartan ulkoa?” Hän naurahti ajellessaan pikkutietä pitkin. ”Eipähän tarvitse pelätä, että eksyisit matkalle.”

"En halua eksyä tänne." Mies totesi nauraen. Häntä ei tosiaan huvittanut eksyä valtavien nummien keskelle.

”Vähän seikkailuhenkeä nyt”, nainen kiusasi virnistäen. ”Sehän voisi olla hieno kokemus.”

"Ei kiitos. Aikani on arvokkaampaa ja voisin eksyä mieluummin hevosen kanssa." Hän naurahti pehmeästi. 

”Hevosen kanssa on kyllä ihana eksyä minne tahansa”, Caitlin myönsi hymyillen.

"Se on mukavaa." Kotipihassa Artemis nousi ylös, kuulosteli hetken ja viittoi Caitlinin takapihan portille. Vastaan juoksi ensin Raisa, sitten sylin täydeltä nuorta huskynarttua ja Sergei tassutteli viiden metrin päähän tuijottamaan. 

Caitlin seurasi perässä laukku olalle heitettynä ja onnistui kompuroimaan jalkoihinsa. Tasapaino sentään palautui parilla reippaammalla askeleella ja nainen saattoi astella takapihan portista sisään.
”No täällähän on hieno lauma karvaisia kavereita”, Caitlin naurahti kumartuen tervehtimään Raisaa ja Keeshaa, kun koiranartut tunkivat vastaan. ”Terve sinullekin Sergei. Lupaan olla rikkomatta mitään liian arvokasta.”

Snautseri tuhahti ja kipitti takaisin terassille häntä tikkana pystyssä. Pian nurkan takaa juoksi Veronican kummipoika, jonka Artemis kaappasi syliinsä. 
"Hei!" Mies huikkasi kun asteli nurkan takaa esiin. Gabrielle heilautti miehelle kättä hymyillen, näyttäen siltä että yritti olla kuolematta samalla kun rukoili että tuska jo päättyisi. 
"Onko Caitlin ainoa jolla on nälkä?" 

”Huomaan, että Sergei ei edelleenkään perusta minusta”, Caitlin naurahti ja hymyili lämmöllä viipottavalle lapselle, joka tuntui olevan kovin iloinen Artemiksen näkemisestä. Niinhän sen täytyi ollakin.
”Hei vain”, Caitlinkin tervehti kädenheilautuksella naisia. Veronican hän olikin jo nähnyt aiemmin tänään, kun oli tuonut laukkunsa, mutta Gabriellen näkemisestä oli vierähtänyt pitkä tovi. Nainen oli kompastua Raisaan, kun vinttikoira kieppui hänen jaloissaan, ja koki nopeasti parhaaksi istahtaa alas tuolille, ennen kuin kävisi kasvoillaan.
”Kyllä minullekin ruoka maittaisi”, Veronica hymyili viattomana.

Artemis naurahti ja vilkaisi Gabriellea. 
”Syön nyt kokoajan. Teddy on sisällä hakemassa jääpaloja.” Artemis nyökkäsi ja laski Matthewin alas. 
”Haluatko Caitlin juotavaa? Minä tuon.”

”Jokin kylmä maistuisi, kiitos”, Caitlin vastasi. ”Mehua tai limua tai mitä ikinä teiltä löytyykään, en ole nirso.” Hän tosin nousi hetkeä myöhemmin kuitenkin jaloilleen, jotta voisi käydä pudottamassa tallitavarat sisältävän kassin sisälle ja pesemässä kätensä kaikesta Rigoletton rapsuttelun tuomasta liasta.
”Mikä sinun vointisi on, Gabrielle?” Punapää kysyi palatessaan takaisin ulkoilmaan ja istahti alas.

Artemis nyökkäsi ja katosi sisälle. Hän voisi grillata jotakin kun oli iso porukka. Gabrielle vilkaisi Caitlinia hymyillen. 
"Kuolettava, mutta kyllästyin olemaan kotona. Haluan tämän jo ulos."

"Mitäpä sitä kotona oleilemaan, kun on näin kaunis päiväkin, ja saat hoitoapua", Caitlin naurahti vilkaisten Keeshan suuntaan, joka haastoi innolla Raisaa villiin leikkiin takapihalla. "Väsytät lapsesi ja koirasi yhdellä kertaa, samalla kun voit vain itse istua jalat ylhäällä ja nauttia auringosta." Ei huono vaihtokauppa, jos häneltä kysyttiin.
"Eiköhän pieni tee pian tuttavuutta ulkomaailman kanssa", Veronica naurahti. Paras ainakin olisi, sillä hän ei malttaisi odottaa enää tämän pidempään, että saisi tavata ystävän kuopuksen ja Matthewn pikkusisaruksen.

”Sinä sait heti kiinni suunnitelmastani. Olen käyttänyt samaa appiukon luona vierailuun mutta siihen matkaan olen liian raskaana.” Hän halusi päästä sairaalasta omaan kotiin. 
”Parempi olisi. Matthew, ei!” Poika oli ollut aikeissa loikata äitinsä syliin. Jostain syystä tuo halusi tehdä nykyään niin.

"Minä olen kuunnellut siskoni puhinaa kahdesti. Olen oppinut niksit", Caitlin naurahti. Chloe oli ollut viimeisinä kuukausina mestari delegoimaan tehtäviä eteenpäin ja multitaskaamaan niitä viimeisiä, jotka oli jollakin tavalla hoidettava.
"Tule kummitädin syliin, höpönassu", Veronica maanitteli poikaa sormiaan koukistellen ja sai lapsen juoksemaan luokseen. "Ei minunkaan vatsallani voi pomppia, mutta ainakin syliin mahtuu."

Gabrielle huokaisi syvään. 
”Hän ei yritä pomppia kuin minun vatsaani päin. Olen aivan varma että se on kostoa siitä etten jaksa nyt touhuta samoin ja Teddy ei ole äiti.” Gabriellen sanat saivat ulos tulevan Artemiksen nauramaan. Caitlin sai käteensä kotitekoista jääteetä. 
”Luojan kiitos ei, teillä olisi mitään järkeä missään.” Artemis naurahti sytytellessään grilliä. 
”Olet oikeassa. Se olisi kaaos.”

Se saattoi hyvin olla totta. Veronica pomputti poikaa polvellaan, jotta Matthew viihtyisi edes hetken kummitätinsä sylissä ja Teddy pudisteli päätään hymy huulillaan, kun asteli Artemiksen perässä takaisin takapihan aurinkoon.
"Tunnen oloni todella rakastetuksi juuri nyt", mies huomautti naurahtaen. "Artemis sanoikin, että sinä olit tulossa. En suostunut uskomaan ennen kuin näin omin silmin, että olet tosiaan yhtenä kappaleena pohjoisessa", mies virnisti punapäälle, joka maisteli jääteetään varsin kiitollisena. Mitä herkkua!
"Selvisin tänne ihan kolhuitta, kiitos vain kovasti", Caitlin naurahti. Veronican epäuskoinen tyrskähdys sai naisen tarkentamaan: "No, hyvä on, löin takaraivoni junan tavarahyllyyn, mutta muutoin. Pienen kuhmun kera."

Artemis vilkaisi Veronicaa päätään pudistellen. 
”Sinä olet rakastettu.” Gabrielle huomautti hymyillen ja otti jääpalamukin mieheltään hymyillen.
”Eikä Caitlin edes pudonnut hevoselta tänään!” Artemis kiusasi grillin parista.

"Kiitos kulta", Teddy vastasi kumartuen painamaan suukon vaimonsa päälaelle siinä lasin ojentamisen lomassa.
"Sehän oli saavutus", mies hymyili silmät siristyen suoristautuessaan ja katseli irlantilaisnaista hetken pää kallellaan. "Ratsastitko kenties Aidenin Colmia?"
"Zejaa, nyt kun kysyit, ja Duckya. Artemiksella on kaksi oikein hienoa pikkupoikaa siinä", Caitlin vastasi naurahtaen.

”Ole hyvä rakas.” Gabrielle painoi samalla kättä vatsalleen ja irvisti. Jos et ole vielä tulossa, ei tarvitse sitten supistellakaan. Artemis kipaisi hakemassa sisältä grillattavaa ja vilkaisi Caitlinia. 
”Pikkupoikaa tosiaan. Morland, tiedäthän että sinä olet viskipullon velkaa siitä tätiryhmästäsi jonka sain niskoilleni?”

"Minä en ota vastuuta valmennettavistani työajan ulkopuolella, ja kaikki ainakin seuraavan kuukauden ajan on työaikani ulkopuolella", mies virnisti Artemikselle takaisin. "Voin tosin ilmaista mitä myötätuntoisemmat osanottoni."

Artemis pyöräytti silmiään. 
”Niinpä niin. Muistan tuon kun minä jään pois.” Hän puuskahti. 

"Minulla on lahja tulla toimeen valmennettavien kanssa, emmeköhän me pärjää sinunkin ryhmiesi kanssa oikein hienosti", Teddy naurahti.
"Noh noh pojat, ei käydä läpi työasioita naisten seurassa", Caitlin torui virnuillen. Ihan kuin hän ei koskaan olisi tehnyt aivan samaa, kun oli ollut vielä Rosings Parkin palkkalistoilla.

”niinhän sinä vielä sanot.” Artemis totesi tyynesti kun asetteli kasvisvartaita ritilälle. 
”Teddyllä on lahja tulla aivan kaikkien kanssa toimeen.” Gabrielle vahvisti, nousten pystyyn istumaan. Hän olisi halunnut huutaa mekkonsa kaula-aukosta lapselleen mutta se ei ollut auttanut esikoisenkaan kanssa.

"Ota teistä nyt sitten selvää", Caitlin pyöräytti silmiään huvittuneena, kun seurasi miesten naljailua. Teddy ja Artemis olivat aina tuntuneet välttelevän toisiaan, kun hän oli pyörinyt kuvioissa, mutta selvästi tilanne oli muuttunut kuluneen vuoden tai puolentoista aikana. Vain kohti parempaa, jos häneltä kysyttiin.
"Sinä voisit ottaa mallia Teddystä, kultaseni", Veronica huikkasi kepeällä äänellä. Helvetti jäätyisi umpeen ennen kuin Artemis oppisi tulemaan toimeen jokaisen vastaantulijan kanssa. Tai hitto, edes jokaisen heidän naapurinsa kanssa.

Artemis kääntyi katsomaan avovaimoaan.
”Kuules nyt, sinä nenäkäs tyttö.” Hän tiesi miten se ärsytti Veronicaa, tulla tytötellyksi. Gabrielle irvisti taustalla - tästä tulisi sota.

Veronica suoristautui hitaasti mutta sitäkin tarkoituksen mukaisemmin puutarhatuolilla ja lukitsi katseensa Artemikseen.
"Mitä, kurpitsani?" Nainen vastasi liioitellun siirappisella äänellä. Jo pelkkä äänensävy oli jotakin, mitä hän ei koskaan käyttäisi, puhumattakaan sitten valitusta hellittelynimestä. Caitlin tukahdutti naurunsa jääteehen ja Teddy laski kätensä Gabriellen harteille kevyesti hieroen, kun jäi seuraamaan sananvaihtoa pariskunnan osapuolten välillä.

Irlantilainen kohotti haastavasti kulmaansa. 
”Käyttäydytkö vai pitääkö sinun viilentyä, murupulla?” Gabrielle yritti olla kuolematta nauruun.

"Vihjaatko, että olen liian kuuma, hanihöppänä?" Ei, Veronica ei ollut antamassa niin vähällä periksi. Ei, vaikka Caitlin näytti siltä, että tukehtuisi pian jääteehensä yrittäessään olla nauramatta ääneen, ja Teddy puri huultaan vaimonsa selän takana.

Artemis laski pihdit sormistaan, harppasi Veronican luo ja koetti nostaa tuon olkapäänsä yli. Koska hän oli juuri niin reilu avomies. 

Veronica nauroi tullessaan nostetuksi, mutta ei ollut vielä valmis hiljenemään kokonaan.
"Kultapupu, täältä on hyvät näkymät. Ymmärrän, miksi rakas hanipööni pitää portaikosta."

Mitään sanomatta Artemis asteli terassilta pois, kohti koirien iloksi ostettua muoviallasta. Sinne oli äärimmäisen hyvä kipata Veronica olkapäältään ja paeta helvetin äkkiä kauemmas.
”Viilennypä siellä.”

Terassille laskeutui syvä hiljaisuus, kun Caitlin ja Teddy tuijottivat molemmat silmä kovana, mitä Artemis oikein aikoi. Tai enemmänkin, aikoiko mies todella tehdä sen, mitä he olettivat.
"ARTEMIS!" Veronican rääkäisy vahvisti epäilyksen, kun nainen molskahti veteen, joka sentään oli lämmennyt auringon paahteessa eikä enää ollut jääkylmää. "Vittu perkele saatana! Sinä helvetin sika nukut terassilla viikon, vittu perkele!" Caitlin purskahti raikuvaan nauruun terassilla ja Teddy kumartui painamaan suukon vaimonsa hartialle.
"Valitsimme Matthewlle hienon kummin. Poikamme osaa vielä kirota kuin merimies ennen kuin pääsee edes kouluun", mies naurahti Gabriellen korvaan.

Artemis repesi nauruun, lähtien hakemaan sisältä pyyhettä. Gabrielle nauroi Caitlinin mukana. Ai luoja.
”Paras kummi.”

"Selvästi", mies nauroi Veronican kammetessa itsensä ylös muovialtaasta arkimekko ihoon kiinni liimautuneena ja hiukset vettä valuen. Nainen näytti varsin murhanhimoiselta lähestyessään terassia ja potkaisi korkokengän jalastaan. Toinen oli pudonnut jo Artemiksen poimiessa hänet kantoonsa, ja yhdellä kengällä oli rasittava kävellä.
"Sinuna juoksisin karkuun ja kauas", Caitlin huikkasi Artemikselle naurunsa lomasta.

Artemis palasi sisältä kahden paksun pyyhkeen kanssa, rakastava hymy huulillaan. 
”Siinä kulta.” Hän tiesi että Caitlin oli oikeassa, mutta ehkä piti antaa mahdollisuus kostoon.

Veronica ei tarttunut pyyhkeeseen, vaan tarrasi niiden varjolla tiukasti kiinni mieheen itseensä. Jos Artemis oli kerran uittanut hänet koirien altaassa, vähin mitä hän saattoi tehdä, oli halata miestä niin tiukasti, että Artemiskin kastuisi. Ja illalla toki kaataa jääpaloja miehen sängylle sillä aikaa, kun Artemis pesisi hampaitaan.
"Vittu minä vihaan sinua", Veronica puhahti kietoen itsensä pyyhkeeseen, kun sai tarpeekseen Artemiksen rutistamisesta.

Mies vain nauroi kun tuli halatuksi. Asia selvä. Hän nosti kädet ilmaan ja päästi Veronican kauemmas. 
”Rakastan sinua.” Hän totesi hellästi iiriksi ja kääntyi grillin puoleen. 
”Vahditteko hetken, käyn vaihtamassa kuivat vaatteet. Teddy? Caitlin ei koske.”

Veronican vastaus oli näyttää keskisormea miehelle ja kietoutua pyyhkeeseen entistä tiukemmin. Siinäpähän sanoi rakastavansa. Teot puhuivat enemmän puolestaan, ja hänet oli juuri kipattu koirien altaaseen.
"En koske", Caitlin naurahti kohottaen käsiään antautumisen merkiksi. Hän ei aikonut mennä polttamaan Artemiksen herkkuvartaita tai itseään.
"Minä pidän huolta", mies nyökkäsi suoristautuen vaimonsa takaa ottaakseen grillimestarin paikan. Matthew tuntui ilahtuneen kummitätinsä aikaisemmasta käsieleestä ja harjoitteli nyt ilolla pelkästään keskisormen pitelemistä pystyssä.

Gabrielle veti syvään henkeä ja yritti ohjata poikaansa muuhun tekemiseen. 
”Oliko Veronica pakko?

"En huomannut hänen katsovan", nainen tunnusti pahoittelevan irvistyksen kera. Eipä sillä, hän tuskin olisi ehtinyt estämään reaktiotaan siitä huolimatta, vaikka olisi tajunnut Matthewn tuijottavan tiiviisti.
"Ihana pesusienivaihe", Caitlin naurahti katsellessaan poikaa. "Kyllä se vielä menee ohi. Ehkä siinä teini-iän korvilla."

”Kamala.” Gabrielle totesi miltein epätoivoisena. Kamala, kamala vaihe.
”Hän matkii minua kun teen töit. Hän ei enää saa leikkiä vanhalla puhelimella sen takia.”

"Voi ei", Caitlin naurahti myötätuntoisena. "Sellaista se on. He oppivat matkimaan kaikkea, mitä ei missään nimessä pitäisi matkia. Sisarenpoikani harrasti parivuotiaana natsitervehdyksiä siihen saakka, että hänet istutettiin alas ja kerrottiin, miksei niin saanut tehdä. Luulen, että sisareni olisi mieluummin ottanut keskisormen näyttämisen, joten aina voisi olla huonomminkin."

”Ai kamala.” Keskisormi oli ihanan viaton siihen nähden. Artemis palasi takaisin, yrittäen ohimennen suukottaa Veronican märkiä hiuksia.

"Sitä minäkin", irlantilaisnainen naurahti. Hän vilkaisi ystäväänsä todeten, että Artemis todella kerjäsi verta nenästään tai sitten oli vain tavattoman tietämätön siitä, miten ärtynyt Veronica oli. Ei tosin olisi kauaa, sillä nainen sihahti kirosanaryöpyn miehen suukon vuoksi ja potkaisi kipakasti paljaalla jalallaan Artemiksen säären suuntaan. Hiton äijänkäppänä.
"Artemis", Caitlin naurahti ja päätti oman turvallisuutensa tähden vaihtaa kielen iiriksi, "sinä saat vielä korvillesi, jos jatkat naisesi tökkimistä. Yritätkö aloittaa kolmannen maailmansodan takapihallasi?"

Artemis naurahti ja hypähti potkusta kauemmas. Hän vilkaisi Caitlinia, hymyillen leveästi. 
”Tiedän. Pieni vaara on hauskaa elämässä.” Oli turvallisempaa käyttää iiriä. 
”Rakas, keittiössä on sinulle lasi viiniä kaadettuna kun menet vaihtamaan vaatteita.” Artemis koetti edes lepytellä.

"Olisi kannattanut etsiä muu nainen kuin englantilainen siinä tapauksessa", Caitlin virnisti takaisin iiriksi, vaikka Veronica pyörittelikin silmiään mutisten jotakin paholaisen kielestä.
"Uitan sinun valkoiset kisahoususi siinä viinissä", Veronica uhkasi noustessaan ylös ja suunnistaessaan sisään. Viinilasi oli houkutus, jota hän ei osannut vastustaa, vaikka miten narisisikin.

”Oikein hyvä on.” Artemis vakuutti nauraen ystävälleen. 
”Olet rakas!” Artemis huikkasi Veronican perään. Gabrielle katsoi miestä silmät siristyneinä. 
”Olen vaikuttunut siitä että elät edelleen.” Nainen totesi huvittuneena.

"Edelleen on tuon lauseen avainsana", Caitlin naurahti Gabriellelle. "En olisi lainkaan yllättynyt, vaikka hän potkaisisi tyhjää iltaan mennessä. Veronica voisi hyvinkin myrkyttää hänen viskinsä."

”En minäkään.” Gabrielle totesi nauraen. 
”Harva mies uskaltaisi.” 
”Noh, olettepas te nyt pessimistejä.” Samalla mies asetteli pihvejä grilliin. 

"Luulen, että olemme ennemminkin realisteja, ja sinä olet epätyypillisen optimistinen", Caitlin korjasi Artemiksen päätelmää huvittuneena. Teddy pudisteli päätään.
"Sinulla ei tosiaankaan taida olla itsesuojeluvaistoa", mies hymähti huvittuneena.

”Teddy osui oikeaan.” Artemis myönsi virnistäen. Gabrielle pudisteli päätään, hämmentyen kun sai ensimmäisenä ruokaa lautaselle. Pöydässä oli salaattikulho josta saattoi ottaa fetasalaattia lämpimän ruoan kaveriksi. Raisa ilmestyi heti norkoamaan terassille, esittäen ettei kerjännyt.

Teddy auttoi kattamaan pöydän loppuun grillin tarjottavilla Artemiksen apuna ennen kuin istui alas vaimonsa rinnalle. Veronicakin palasi kuivaan mekkoon vaihtaneena ja punaviinilasi kädessään pöydän ääreen ja heti ensitöikseen livautti fetan lautaseltaan vinttikoiralle. Jos kukaan ei nähnyt, sitä ei tapahtunut, eikö vain?

Irlantilaismies veti merkitsevästi henkeä, mutta ei sanonut mitään. 
Matthew hyppi syöttötuolissa ja yritti ottaa kummitädistään mallia koirien ruokinnassa pöydästä.

Caitlin vilkaisi huvittuneena Artemista. Miesparka piti niin tiukkaa kuria koirilleen, ja sitten Veronica oli saapunut sotkemaan kaiken. Hänestä tosin tuntui, ettei miehellä ollut montaa valitusta sanottavanaan. Mieluummin Veronica kuin tahrattomasti käyttäytyvät koirat.
”Keesha, pois”, Teddy komensi ajaen huskyn pois syöttötuolin ympäriltä. Matthew vain innostuisi sottaamaan ja viskomaan ruokaa, jos husky pyörisi jaloissa sitä kerjäämässä.
”Sergei näyttää siltä, että olisi mieluummin missä tahansa muualla kuin osana tätä hullunmyllyä”, Caitlin huomioi naurahtaen. Tuimailmeinen snautseri ei tosiaankaan tunkenut ruokapöydän ääreen, vaan makoili valppaana sivummalla terassilla.

Artemis kääntyi katsomaan Sergeitä ystävänsä sanojen myötä. 
”Et voisi olla enempää oikeassa. Selvästi kärsii.”

”Häpeää koiraparka etäistä yhteisen esi-isän kautta tulevaa sukulaisuuttaan Keeshaan ja Raisaan”, punapää virnisti. Sergeirukka. Olla nyt keskellä vinttipimeän ja ulisevan pennun sähellystä.

”Häpeäisin minäkin.” Gabrielle totesi ja vilkaisi Keeshaa, joka urnutti nyt kauempana pöydästä kun Teddy hääti sen pois.

”Kukapa ei”, Caitlin naurahti. Veronica syötti vielä toisenkin fetan lautaseltaan vinttikoiralle. Hän ei erityisemmin pitänyt salaattijuustosta, mutta Raisa piti, joten oikeastaanhan kaikki voittivat tässä.
”En tiedä miksi enää edes yllätyn, että ruoka luonasi on aina näin hyvää”, punapää naurahti Artemikselle. Kyllä tätä kelpasi syödä. Hyviä kasvisvartaita ja kunnon pihvi grillistä.

”Olisit saanut kuule vain lämmitettynä eilistä risottoa jos meillä ei olisi muitakin vieraita.” Artemis kiusasi nauraen. Samalla vaivalla sitä nyt teki kaikille. 
”Raisa, menes muualle siitä kerjäämästä.”

”Epäilemättä sekin olisi ollut herkkua”, Caitlin virnisti. Artemis ei tehnyt pahaa ruokaa. Mies tarjoili aina sapuskaa, joka maittoi jokaiselle.
”Raisa saa olla. Ainakin se on kiltisti, toisin kuin omistajansa”, Veronica vastasi silmät siristyen. Ei nainen tosissaan kantanut kaunaa yllättävästä kylvystään, mutta kunhan nyt narisi.

Artemis kohotti kevyesti kulmaansa. 
”Keeshakaan ei saa.”

”Keesha on käynyt itse kylpemässä”, Veronica vastasi. ”Sen sopiikin valua vettä kauempana.” Koska siitähän se ehdottomasti oli kiinni eikä suinkaan siitä, miten Keesha tiesi ettei pöydästä saisi muuta kuin toruja. Huokaisten Veronica kuitenkin hätisti Raisaakin kauemmas.
”Hyvä mieli nyt, kun koirasi on onneton?” Raisahan niin kovin kärsi siitä, että oli joutunut peruuttamaan parin metrin päähän.

”Raisa ei ole onneton.” Artemis huomautti pehmeästi ja vilkaisi whippetiä. Se alkoi heti vispata piiskahäntäänsä. 
”en halua tietää millaisia keskusteluja käytte lapsen kasvatuksesta.” Gabrielle naurahti pehmeästi.

”Ei siinä ole mitään keskusteltavaa”, Veronica vitsaili virnistäen. Eihän tätä keskustelua nyt liian vakavasti voinut ottaa. ”Äitiä totellaan aina ja ainoa kysymys isille on, missä äiti on.”

Gabrielle pärskähti nauruun, haudaten kasvot käsiinsä. 
”Ja sinä mietit miten pärjäät - kiteytit juuri äitiyden!”

Veronicakin naurahti Gabriellelle. Niinpä niin.
”Luulen tosin, että tässä perheessä isälle on toinenkin kysymys”, Caitlin nauroi lämmöllä. ”Milloin ruoka on valmista”, hän täsmensi saaden Veronican nauramaan raikuvasti. Todellakin.

Artemis pukkaisi Caitlinia kevyesti. 
”Sinäkin brutukseni.” Vai aikoi tuokin liittyä kiusaaman häntä.

”Minäkin”, Caitlin tunnusti häpeämättä. Artemista oli aina hauska kiusata.
”Se on yksi kysymys enemmän, kuin mitä minulle tullaan esittämään”, Teddy naurahti. Häneltä kysyttäisiin tasan Gabriellen olinpaikkaa - tai sitten yritettäisiin huijata häntä antamaan lupa johonkin asiaan, jonka Gabrielle oli kieltänyt.

Se olisi aivan varmaa että Teddyä huijattaisiin supstumaan siihen mihin äiti ei suostunut. Tietenkin. 
"Noh, rakas. Sinulle tullaan sanomaan että äiti antoi jo luvan, saadaanko me... kun olen kieltänyt jotakin."

 ”Saatat hyvin olla oikeassa”, Teddy naurahti niskaansa hieraisten. Hän vilkaisi syöttötuolissa säätävää poikaansa. ”Voi hyvin olla, että alan kuulostaa rikkinäiseltä levyltä ja käännytän lapset vain aina takaisin sinulle.” Kysykää äidiltä. Aina turvallinen vaihtoehto, eikö?

Gabrielle vilkaisi miestään ja pudisteli pehmeästi päätään. 
"Niinpä niin." Nainen painui kevyesti kasaa, irvistäen. 
"Kuopuksesi tekee elämästäni.... ttiä jo nyt."

”Ei enää pitkään, rakas”, Teddy vastasi myötätuntoisesti.
”Pian teillä on vain taas valvottuja öitä tiedossa”, Veronica täydensi naurahtaen. Ainakaan Gabriellea ei enää käytettäisi pomppulinnana sen jälkeen!

Gabrielle mulkaisi Teddyä. Yhtään 'ei enää pitkään, rakas' kun kukaan ei käytä sinun rakkoasi trampoliinina ja voit kävellä saamatta helvetillisiä supistuksia tässä helteessä. Saatana. Muuten raskaana leppoisasta naisesta tuli tavallista äreämpi ennen synnytystä, sama Matthewin kanssa. 
"Teddyllä on." Gabrielle hymyili tavalla joka kertoi että nainen saattoi tai saattoi olla olematta tosissaan. 
"Ai se menee niin että kun lapset käyttäytyvät huonosti, he ovat isänsä?" Artemis tunnsiti logiikan. 
"Juuri niin."

Se oli aukoton logiikka, jos naisilta kysyttiin. Veronica oli ehdottomasti aivan samalla kannalla.
"Minä valvon kiukuttelevien lastemme kanssa kaikki yöt", mies lupasi naurahtaen. Toivottavasti se ei menisi siihen. Hänkin nukkuisi ilomielin edes vähän yöaikaan, eikä koettaisi vuorotellen hiljentää lapsia.

Gabrielle taputti miehensä reittä. 
"Hyvä että ymmärrät milloin tuskani on sinun syysi." Nainen huomautti. Artemista nauratti. 
"Eikö siihen kuitenkin tarvita...?"
"Hänen syynsä."

"Minun syyni", Teddykin vahvisti Artemikselle naurahtaen. Ehkä Artemis oli onnekas, kun ei joutunut - tai saanut - kuunnella tätä Veronicalta kaiken päivää.
"Otan kaiken syyn omille niskoilleni. Mutta saanpahan täydellisen pienen tyttären lellittäväksi piloille, joten se on oikein hyvä vaihtokauppa", mies naurahti.
"Lellittäväksi tosiaankin", Caitlin virnisti päätään pudistaen. "Olen nähnyt lapsenne ponivaihtoehdot. Lellitty pikkuprinsessa ehdottomasti."

Gabrielle nosti sormensa pystyyn, nojaten kyynerpäällä ruokapöytään. Hän oli selvästi aikeissa läksyttää Teddyä, mikä sai Artemiksen nauramaa kunnolla. Miesparka. 
"... missä sinä ne olet nähnyt?" Nainen käänsikin huomionsa Caitliniin. 

Teddyn kunniaksi oli sanottava, ettei mies kalvennut kauhusta lähestyvästä läksytyksestä huolimatta, vaikka hymyilikin varsin lammasmaisesti vaimolleen.
"Etelässä tietysti. Harriet toi ne kylään", Caitlin naurahti. "Hän vierailee silloin tällöin hevostensa kanssa Hansenilla valmennettavana, kun kaipaa kolmatta näkemystä asioihin. Tai neljättä, jos kysyy minultakin. Ponit tulivat mukaan kun trailerissa oli tilaa ja Harrietin sanoin pieni ulkoilu teki niille vain hyvää. Äärimmäisen suloiset parivuotiaat ponit, jotka tosin näyttävät enemmän pieniltä puoliverisiltä. Komeita kuin mitkä."

Gabriellea hymyilytti hieman. Kuulosti samalta mikä asui vielä Whirlow Hallissa. 
"Ah. Teddy jo pelkäsi ettei tämä pikku per...perjantailainen saa yhtäkään ponia." 

"Harriet kertoi", Caitlin naurahti. "Hänen suosikkitarinansa tällä hetkellä, tai siltä se ainakin kuulosti. 'Voitko kuvitella, että pikkuveljeni oli niin typerä, että kuvitteli lapsensa jäävän ilman ponia? Ihan kuin se olisi mahdollista tässä suvussa.'" Caitlin matki varsin taidokkaasti Harrietin yläluokkaista nuottia puheessa. Teddy nauroi imitaatiolle siskostaan.

Gabrielle pudisteli päätään. Niinpä tietenkin. 
"Minäkin ajattelin kyllä samaa. Eihän se nyt kävisi mitenkään päinsä, että lapsi ilman ponia jäisi." Naisen ilme paljasti että hän olisi saattanut kestää sen tuskan.

"Se olisi kamala menetys", Caitlin vakuutti ilman pienintäkään sarkasmin hiventä äänessään. Eihän se nyt oikeasti kävisi päinsä, ettei hevosperheellä olisi poneja lapsille. Kenties ne voisivat olla vähän karvaisempia ja kierompia ja osata ehkä juuri ja juuri laukannoston, mutta kyllähän poni nyt jokaiselle kuului.
"Tarkoittaako tämä sitä, että sinäkin lähdet kohta poniostoksille?" Veronica kohotti kulmaansa kääntyessään Artemiksen puoleen.

Artemis vihelsi pitkään ja viattomana. 
"... Ehkä pitäisi ajatella asiaa." Mies myönsi hymyillen. Pitäisihän sitä nyt lapselle poni saada, kun miltein samanikäisellä nuorimmalla Morlandillakin olisi. 
"Eihän siitä tulisi mitään että lapsen parhaalla ystävällä olisi poni mutta hänellä ei." Koska siitä oli kyse.

Veronica pyöräytti silmiään. Niinpä tietenkin. Kohta heillä voisi yhtä hyvin olla oma talli takapihalla. Luojan kiitos he olivat jo ostaneet kodin eivätkä olleet vasta talokaupoilla. Muutoin hän olisi todella joutunut vetämään ehdotonta linjaa, ettei Artemis valitsisi taloa, jonka takapihalla olisi pieni tallirakennus.
"Tämäkin on sinun syytäsi, Morland", Veronica julisti leikillään. "Jos lapseltani katkeaa hiuskin päästä, tulen perääsi keittiöveitsen kanssa."
"Hankkikaa hyvä poni niin ei tarvitse murehtia", Teddy virnisti vinosti. Siitähän se varmasti olisikin kiinni. Tekevälle sattui, niin se vain oli.

"Veronica, pikkuinen saisi ponin vaikka Morlandeja ei olisi edes olemassa." Artemis huomautti hymyille. Gabrielle pyöräytti silmiään. 
"Älkää minua syyttäkö!"

"Niin varmaan", Veronica puhahti. "Hän saisi ponin vasta myöhemmin, jos Morlandit eivät olisi näyttämässä huonoa esimerkkiä. Äläkä yhtään yritä Gabrielle, sinä nait sukuun joten olet ihan yhtä syypää kuin muutkin!"

Gabrielle nosti jälleen etusormensa pystyyn. 
"Kuules! Minulle ei kerrottu tällaisesta mitään etukäteen, joten olen viaton. En tiennyt että -" Lause katkesi kun nainen keskittyi hetkeksi kipuunsa. 
"- että konttausikäinen tarvitsisi oman ponin."

"Olisi kannattanut lukea pienellä präntätyt ehdot ennen kuin suostuit vaimokseni", Teddy virnisti. "Nyt se on liian myöhäistä, minulla ei ole palautusoikeutta."
"Eivät lapset mitään selässä opi ennen kuin ovat vanhempia, mutta oppivatpahan harjaamaan ja olemaan hevosten lähellä, kun on poni jo pienestä", Caitlin naurahti.

Gabrielle pudisteli päätään. 
"Eipä minulle kerrottu mitään! Mitään sopimusta en nähnyt." Hän puuskahti ja kurtisti kulmiaan. 
"Teddy, en ole nyt ihan varma, mutta nyt mennään käymään ainakin sairaalassa, kiitos." Hän ei aikoisi kärsiä tätä enää ilman selvitystä siitä oliko toivoakaan että hän voisi päästä rantapallovatsastaan eroon. Artemis vilkaisi kaksikon suuntaan. 
"Matthew voi varmaan jäädä tänne jos haluatte? ja keesha. Jos Caitlin ei kärsi siitä."

”Selvä”, mies vastasi nousten hetkessä pöydän äärestä ja tarjosi kättään auttaakseen vaimonsa ylös ja liikkeelle. ”Siitä olisi paljon apua, kiitos.” Nyt oli liian lämmin, jotta koiran voisi hyvällä omatunnolla jättää autoon odottamaan, eikä sairaalassa katsottu hyvillä koiranpentua.
”Ei minua haittaa”, punapää vakuutti. Koiranpentu ei haittaisi häntä lainkaan.

”Kiitos. Anteeksi kun ne jäävät tänne kun Caitlin on täällä.” Gabrielle koki tarpeelliseksi pyytää anteeksi. 
”Ei Caitlin lapseen ja koiraan kuole. Eihän?”

”Älä hulluja puhu”, Veronica hymähti. ”Ne menevät täällä hyvin.”
”En minä niihin kuole”, Caitlin lupasi naurahtaen. ”Minulla on kissoja kotona.” Hän oli oppinut olemaan kompuroimatta lepakonkorvaisiin kissoihinkin. Matthew ja Keesha olivat pientä siihen verrattuna.

Gabrielle nojautui halaamaan Veronicaa pallona. 
”Teddy tulee viimeistään huomenna hakemaan. Ja ilmoitan sitten.” 
Artemis vilkaisi ystäväänsä. 
”Ihmettelen että elät vielä.”

Veronica halasi Gabriellea takaisin ja kumartui sen jälkeen poimimaan pojan syliinsä, kun Matthew tuntui havahtuvan siihen, että vanhemmat tekivät lähtöä jonnekin.
”Jää kummitädille hoitoon, kultapieni”, nainen hymyili leveästi lapselle, jota pomputti polvellaan.
”Se on kieltämättä saavutus. Luulen, ettei David ihan ajatellut tätä loppuunsaakka, kun hankimme kissat”, Caitlin tunnusti nauraen.

Gabrielle halasi vielä poikansa ja lähti sitten miehensä kanssa. Artemis alkoi korjailla pöytää. 
”Ei tosiaan ajatellut. Typerä mies kun ei nähnyt niin selvää vaaraa.”

”Noh!” Caitlin naurahti. ”Vain minä saan haukkua Davidia typeräksi. Aviovaimon oikeuksia.”

"Se ei ollut haukkumista, se oli fakta." Artemis totesi tyynesti hymyillen. 
"Vain tyhmä mies riskeeraa sinun kanssasi kaksi kissaa ottamalla."

”Siinä ei ole ollut mitään riskiä!” Nainen naurahti. Hän ei ollut kompuroinut omasta mielestään ainakaan yhtään sen enempää kuin ennenkään. Kolhuja sattui. Ei niiden saanut alkaa rajoittaa elämää.
”Kissapoikani ovat oikein hyvätapaisia. Nekin tietävät, ettei jalkoihini kannata ilmestyä tyhjästä tai voi tulla potkaistuksi.”

"Siinä on riski että sinä kaadut päivässä paljon useammin naamallesi kuin ennen." Artemis huomautti nauraen. 
"Veronica, kummipoikasi pudottaa sitten kohta viinilasisi."

"En kaadu", Caitlin pudisti päätään naurua äänessään. "Vähän luottoa nyt minuun. Ansaitsen edes ripauksen uskoa!" Ei hän aivan niin toivoton ollut.
"Ei nyt heitetä viinilasia minnekään", Veronica jutteli Matthewlle työntäen viinilasinsa siinä sivussa niin kauas, ettei poika enää yltäisi siihen. Siitä tulisi sotkua, jos ohutta lasia oleva esine viskaistaisiin terassille.

”Et ansaitse. Olet toivon tavoittamattomissa.” Artemis totesi nauraen. 
”Jälkiruokaa?”

"Miksi olenkaan sinun ystäväsi?" Caitlin kysyi naurahtaen. Artemis vain kiusasi häntä! Oli siinäkin ystävä.
"Tarvitseeko tuota edes kysyä?" Veronica kohotti kulmaansa huvittuneena vilkaisten miestä. "Kuka kieltäytyisi jälkiruoasta?"

Artemis oli vastaamassa, mutta päätyi osoittamaan Veronicaa. 
”Ruoan takia?”

"Se on kieltämättä hyvä syy", Caitlin myönsi virnistäen. "Se ja mahdollisuus viipyä aina nurkissanne, kun kaipuu pohjoiseen yllättää. Ehkä pidän sinut ystävänäni vielä hetken pidempään."

”Ihanaa tulla armahdetuksi.” Mies totesi nauraen ja katosi hakemaan sisältä pienen marengista, kermasta ja marjoista kasatun kakun.

Terassille jääneet naiset löysivät nopeasti yhteistä maata Matthewlle lepertelemällä, kun pieni poika näytti niin herttaiselta.
"Minä tulen tosiaankin tänne usein, kun teidän pienokaisenne konttaa ympäriinsä", Caitlin naurahti Artemiksen palatessa. "Voimme kontata lapsen kanssa yhdessä."

”Senkus. Laitan kypärän sinulle ettet kolauttele päätäsi.” Sisältä piti tuoda vielä teepannu ja astiat, sitten oli valmista. 

"Laitatko lapsellesikin, vai onko turvavarustus vain minua varten?" Caitlin kysyi nauraen. Artemis sai sen ainakin kuulostamaan siltä, että luotti lapsosensa kykyyn pysyä yhtenä kappaleena paljon enemmän kuin häneen.

”Vain sinua, tietty. Lapsi oppii siitä kun kolhii päätään.” Miehen ilme ei värähtämytkään sanojen myötä. Hän istui alas ja kaatoi itselleen teetä rauhassa.

Molemmat naiset ratkesivat nauramaan moisen väitteen myötä.
"Minä olen oppinut erittäin paljon neljässä vuosikymmenessä. Osaan kolauttaa pääni aina niin, ettei siitä tule edes kunnon kuhmua", punapäinen nainen puolustautui nauraen.

”Muut oppivat olemaan kolauttelematta sitä, Caitlin.” Mies huomautti puoliksi huvittuneena.

"He oppivat siis vain puolet siitä, mitä he voisivat", nainen virnisti vinosti. Hän vilkaisi Artemiksen tuomaa kakkua epäuskoisena. "Missä välissä sinä väkerrät kaikkia tällaisia tarjoiltavia? Nukutko koskaan?"

”Eihän tuo kuin kasata?” Mies puolustautui nauraen. 
”Puolituntia meni, maksimi. Ja nukun minä.”

"En tiedä uskoako aika-arviotasi", Caitlin totesi silmät siristyen, kun katseli kakkua. "Näyttää siltä, että olisit voinut käyttää siihen puoli päivää. Tai yötä."
"Älä huoli, hän nukkuu yöt kiltisti vierelläni eikä uskalla kadota yöllä edes vessaan", Veronica virnisti. Muutoin Artemiksella voisi olla kylmät varpaat vastassa tervehtimässä miestä, kun mies palaisi takaisin hänen vierelleen.

Mies nyökkäsi Veronican suuntaan hymyillen. 
”Siinäs kuulit. On vain paljon tunteja vuorokaudessa nykyään.”

”Vai niin”, Caitlin naurahti. ”No, ei ole kauaa.” Lapsen syntymän jälkeen vuorokauden tunnit vähenisivät varmasti merkittävästi.

”Noh. Se on parasta hyötykäyttöä ajalle.” Hän naurahti käheästi. Ajatus sai äänen pettämään.

”En minä muuta väittänytkään”, Caitlin naurahti kurottaen tönäisemään miehen hartiaa. ”Sinusta tulee ihan pehmo, kun saat lapsen pehmittämään viimeisetkin särmäsi.”

”Tsk. Veronicall voisi olla eriävä mielipide.” Artemis huomautti huvittuneena, muksaisten Caitlinia takaisin. 
”... Caitlin.”

”Niin on”, Veronica vastasi naurahtaen. ”Sinä olet jo pehmo.” Ehdottomasti niin.
”Niin?” Caitlin kysyi huvittuneena.

Mies pyöräytti silmiään. 
”Heitänkö sinut altaaseen uudelleen?”

”Et”, Veronica vastasi pitäen tiukemmin kiinni Matthewsta. Poika toimisi hänen suojanaan miehen julmuudelta. ”Se on koiria varten. Jos haluat viskoa minua altaaseen, paras rakentaa meille ihan oikea uima-allas takapihalle. Tai kenties kuumavesipalju?”

”Kuumavesipalju olisi hyvä idea.” Artemis jäi selvästi katseellaan mittailemaan pihaa, ottaen Raisan syliinsä kun koira hyppäsi syliin.

”Annoit hänelle idean”, Caitlin huomautti naurahtaen, kun katseli ystäväänsä. Veronica huokaisi raskaasti.
”Täytyykö sinulle asettaa budjetti jo valmiiksi, ettei homma leviä ihan täysin käsiin?” Englantilaisnainen kysyi silmät siristyen.

Artemis vilkaisi Veronicaa hymyillen viattomana.
”Mitä tarkoitat?”

”Sitä, että pienillä projekteillasi on taipumusta kasvaa kokoa”, Veronica totesi silmiään pyöräyttäen. ”Jos sinua ei pidä silmällä, meillä on kohta kokonainen kylpylä takapihalla.”

”Ei sentään. Mutta näin joskus sellaisen tynnyrisaunan. Eikö se olisi hieno?” Mies naurahti. 
”Sinullakin olisi jossain lämmin!”

Caitlin nauroi raikuvasti Artemiksen järkeilylle. Veronica ei näyttänyt yhtään niin vaikuttuneelta.
”Minä näytän sinulle vielä, missä minun on lämmin”, nainen mutisi silmät siristyen. Apua. Mihin hän oli oikein miestä kannustanut?
”Minä muutan teidän nurkkiinne, jos teillä on kuumavesipalju ja tynnyrisauna takapihalla”, Caitlin uhkasi virnuillen.

Artemis vilkaisi Veronicaa pilke silmissään, sanomatta mitään. Ei hänen tarvinnut. 
”David tuskin arvostaisi.”

”David on vapaa muuttamaan mukana”, Caitlin virnisti, ”epäilemättä hänkin näkisi paljun edut Lontoon ruuhkiin verrattuna.”

"Minä epäilen että hän ei näkisi etuja työnsä kannalta." Artemis huomautti huvittuneena. Tuskinpa tosiaan.

”Älä ole ilonpilaaja”, Caitlin naurahti. ”Ehkä Newcastlesta tulee uusi teatterimaailman keskittymä.”

"Voisi sitä aina yrittää. Haluan tulla videoimaan kun esität asian miehellesi." Hän epäili asiaa jostakin syystä suuresti. 

”Olen kietonut mieheni sormeni ympärille, kuten kuuluu. Hän tekee mitä minä tahdon”, Caitlin kiusoitteli virnuillen. Ei nyt sentään.

"En haluaisi olla julma, mutta miksi epäilen?" Artemis naurahti ja mittaili edelleen pihan takaosaa katseellaan. 

”Koska sinä olet julma, halusit tai et”, Caitlin naurahti. Mies ei tosiaankaan ollut kilteimmästä päästä.

"Hei! Veronica sanoi että olen pehmo!" Artemis pyöräytti simiään. 
"Niinpä niin. Naiset, ole nyt sitten teidän kanssanne. Matthew, mennään me kylpemään ja jätetään naiset arvostelemaan minua. Älä yhtään muksu naura siinä." Mies nauroi sanojensa päätteeksi kun koppasi taaperon syliinsä ja hipaisi sormella tuon nenää, kadoten sitten sisälle.

”Olet julma pehmo”, Caitlin korjasi väitettään naurahtaen. Molemmat naiset katselivat hymyillen, miten mies poimi pojan syliinsä ja Caitlin olisi kiusannut Veronicaa sydänsilmistä, jos ei olisi epäillyt saavansa viinilasin pohjia niskaansa. He jäivät istuskelemaan terassille ja juttelemaan niitä näitä, kun Artemis kerran piti huolta lapsesta. He voisivat aina vedota siihen että toteuttivat haastavaa koiravahdin työtä aidatulla takapihalla.