[P] We never quite thought we could lose it all

Sunnuntai 24. kesäkuuta 2018 - myöhäinen iltapäivä

”Käyn nopeasti suihkussa!” Bex ei suotta tervehtinyt sännätessään sisään omakotitaloon ja suunnistaessaan suorinta tietä portaita yläkertaan. Kylpyhuoneen ovi kolahti kuuluvasti kiinni, kun kisoista suoraan vanhempiensa luo iltapäivää viettämään saapunut nainen valloitti suihkun. Ava oli pudistellut päätään esikoisensa vauhdille, jolla lyhyt nainen oli taittanut matkan etuovelta portaille, mutta äidillä ei ollut ollut sen enempää sanottavaa asiaan. Ottakoot nopean suihkun, jos siltä tuntui. Bex jopa piti kiinni aikamääreestään ja saapui tuskin kymmentä minuuttia myöhemmin alakertaan vaatehuoneen syövereistä ongittu kanariankeltainen huppari päällään, jonka Tipi-linnun painatus oli kulunut ja lohkeillut monesta kohtaa.
”No nyt kun en ole ihan sonnassa, kiva nähdä”, nainen naurahti suunnaten halaamaan ensin tiukasti äitiään. ”Minähän sanoin, että ehdin kyllä viideksi!” Hyvä on, teknisesti ottaen hän oli vartin myöhässä, mutta ei kai se nyt perheen kesken niin tarkkaa ollut. Nainen siirtyi pois keittiöstä äitinsä hätistelyn myötä ja virnisti siskolleen.
”Joko me olemme taas kavereita?” Bex virnisti kurottaen tökkäämään Hildaa. Hän ei ollut enää edes varma, mistä he olivat torstaina tapelleet, mutta väliäkö sillä. Ei Hilda kauaa siitä vihoittelisi. Perjantai voisi olla toinen tarina, mutta mitä sisko ei tiennyt, sitä ei tapahtunut, eikö vain?

Hilda oli tullut isän kyydillä, sievästi ajoissa. Hän oli enemmän kuin nyrpeä siskon myöhästymisestä - hänellä oli vielä tehtävää tänään! Pyörremyrskyn hyörähtäessä heidän seuraansa, Hild astui kauemmas tökkivästä siskostaan. 
”Emme ole.” Hän ei tosiaan ollut aikeissa olla mököttämättä, kun Bex oli kutsunut hänen tutkimustaan turhaksi ha puhunut rumin sanoin. Sitten siitä olikin tullut täysimittainen riita. 
”Ja et viitsinyt tulla ajoissa? Joillakin täällä on tekemistä.”

"Pah", Bex puhahti ja kurotti pörröttämään Hildan hiuksia. Ei nyt viitsisi olla tuollainen!
"Tulin niin nopeasti kuin pystyin. Kilpailuissa menikin hetken pidempään, kun piti jäädä palkintojenjakoon", nainen naurahti ilahtuneena. Se oli hänen mielestään paras mahdollinen syy olla myöhässä, vaikka kyseessä olivatkin vain hyvin pienet kansalliset luokat alle tunnin ajomatkan päässä.
"Ei kenelläkään ole mitään niin tärkeää tekemistä etteikö aikaa riittäisi perheelle", Bex julisti. Hyvähän hänen oli sanoa, kun vetosi milloin mihinkin olemattomaan kiireeseen vältelläkseen turhaksi katsomiaan tapaamisia sukulaisten kanssa.

”Voitko lopettaa?” Hilda sihahti hampaidensa välistä. 
”Mistä sinä tiedät, kun et arvosta muiden tekemisiä ollenkaan? Minulla on muutakin tekemistä kuin odotella neidin saapumista milloin mistäkin, milloin milläkin tekosyyllä!” Ihanan rentouttava perhesunnuntai.

Ei, Bex ei voinut lopettaa, mutta Hildan ärähdys herätti isän huomion.
"Ollaanpas nyt nätisti, tytöt", Oscar torui lempeästi kantaessaan vihersalaattikulhoa ruokapöytään. Ava oli tahtonut varmistaa, että kaikille olisi ruokaa tarjolla. Mistä sitä ikinä tiesi, kuinka hyvin tai hyvin huonosti lapset söivät omillaan ollessaan.
"Hyvä on, olen pahoillani torstaista. Parempi nyt?" Bex pyöräytti silmiään.

Hilda sulki suunsa ja suoristeli mekkonsa helmaa. Jos hän olisi kiroillut, hän olisi sylkenyt kirouksia siskonsa niskaan. 
”Olet pahoillasi vain koska sinun oletetaan olevan, et koska olisit.” Hän puuskahti. 
”Et vain osaa arvostaa muiden suorituksia.” Nyt suu sulkeutui oikeasti, kun isä vilkaisi tytöistä nuorempaa. Ei nyt, jooko?

Bex pyöräytti uudelleen silmiään valmiina vastaamaan varsin kärkkäästi siskon huomautukseen, mutta äidin saapuminen keittiöstä hiljensi naisen. Ehkä hän ei kerjäisi seuraavaksi riitaa äidinkin kanssa. Rentouttavasta perhepäivällisestä tosin ei taitaisi tulla yhtään mitään, jos Hilda ei edes puhuisi hänelle muutoin kuin puuskahtelemalla ja sihisemällä.
"Miten tutkimuksesi edistyy?" Ava kysyi lukiessaan kovin tottuneesti ruokapöydän ympärillä vallitsevaa jännittynyttä ilmapiiriä. Nainen laski perunakattilan pöytään ja pyörähti vielä sen verran keittiön kautta, että saattoi hakea uunissa haudutetun lihapadan katettuun ruokapöytään.
"Istukaa alas ja käykää kiinni."

Hilda nielaisi äänensävynsä. Äidille ei voisi vastata samaan sävyyn kuin siskolle. 
”Hyvin. Minä löysin pari... pari haastateltavaa sitä varten. Puolasta, joten teen sen pikaisesti matkallani. Saan kertomusta kirjallisen tiedon tueksi ja väritykseksi siltä osin. Vai tarkoititko sukututkimusta?” Hän istui alas ja otti hillitysti ruokaa. Hän oli sentään syönyt lounastakin.

Ei tosiaankaan voinut, jos tahtoi elää seuraavaan auringonnousuun.
"Sehän kuulostaa hienolta. Kunhan vain muistat lomaillakin, etkä vain tee töitä tutkimuksen eteen", Ava muistutti hymyn kera ja pudisti pienesti päätään, kun katsoi miten Bex kasasi pienen vuoren verran ruokaa eteensä. Oli selvää, kuka ei ollut syönyt mitään kunnollista varhaisen aamupalan jälkeen.

”Sehän on lomaa.” Hilda naurahti. Ei hän laskenut työksi kuin opetustyönsä ja siihen liittyvät valmistelut. 
”Harrastus.”

"Sinulla on aina ollut outo käsitys lomasta", Bex puhahti huvittuneena ojentaen lasiaan isää kohden, joka kaatoi siihen vettä samalla vaivalla kun täytti omankin lasinsa.
"Sinähän sen parhaiten tiedät", Ava vastasi hymyn kera. Ehkä Hilda osaisi nauttia matkasta muutoinkin kuin vain lisätietona projektiaan varten. Tai harrastustaan, miksi tytär nyt tutkimustyötään kutsuikaan.

Hilda vilkaisi siskoaan. 
”Itselläsi on—” hän siristi kevyesti silmiään. Hän ei paljon tiennyt, mutta Bexin pikkusiskona tunnisti fritsun kun sellainen näkyi heikosti kaulalla. 
”Olitko taas juhlimassa? Kisaviikonloppuna?”

Bex kohotti vaistomaisesti kätensä kohdalle, jolla heikko mustelma edelleen oleili. Ehkä kaikki kisoista kerätty sonta olisi sittenkin ollut parempi. Ainakin iholle liimaantunut pöly olisi hienosti kätkenyt epäonnisen mustelman.
"Perjantaina. Vain pari drinkkiä tallikavereiden kanssa, kun oli yhden työntekijän syntymäpäivä", nainen vastasi vilkaisten ympärilleen pöydän ääressä. Isä tuntui löytäneen jotain kovin mielenkiintoista annoksestaan, kun tuijotti nyt lautastaan niin tiiviisti, ja äiti puolestaan pudisteli päätään.
"Pari olutta ja siinä se. Ei haitannut kisaamistani tänään mitenkään."

Hilda kohotti kulmaansa.
”Sama asia kuin minä joisin kouluviikolla.”

"Sama asia kuin jos sinä joisit lauantaina, ja olisit maanantaina opettamassa", Bex korjasi. "Mitä, yllätys yllätys, ihmiset tekevät jatkuvasti."

”Ettet vain toista aiempaa. Jos se ei pysy parissa.” Senkin oli Bexin siskona oppinut että pari oli parilymmentä.

"Ei sinun tarvitse huolehtia juomisestani. Tiedän omat rajani", Bex vastasi silmiään siristäen, vaikka syyllisyys pyrkikin pintaan.
"Voisit silti katsoa hieman enemmän seurasi perään", äiti puuttui puheeseen kulmaa merkitsevästi kohottaen ja suuntasi painavan katseen kaulalle, jota Bex edelleen peitteli vasemmalla kädellään.
"Ai niin kuin Hilda vai?" Punapää pyöräytti silmiään. Kylläpä kaikilla oli nyt mielipide hänen elämästään.

Hilda puri huultaan ja hiljeni. Sitten haarukka pysähtyi matkalla suuhun ja pikkusiskon vihreät, melko tumman ruskean sävyttämät silmät katsoivat isosiskoa pitkään. 
"... Ei tekisi sinulle pahaa." Hän oli aikonut olla kommentoimatta, mutta sisko oli kaivanut sitä omalla kommentillaan.

"Eikä päinvastainen tekisi sinulle pahaa", Bex sihahti takaisin kovin kuohahtelevainen temperamentti jälleen kerran päätään kohottaen. "Ehkä Nathan ei jättäisi fritsuja minun kaulalleni, jos saisi tehdä muutakin kuin vain pidellä sinua kädestä!" Hän räpäytti silmiään hitaasti. Sitä ei olisi pitänyt sanoa ääneen. Sitä ei todellakaan olisi pitänyt sanoa ääneen. Hänellä oli tunne, että hän oli erittäin tyylikkäästi vetänyt maton Nathanin jalkojen alta ja hypännyt itse junaraiteille.

Haarukka putosi pöydälle ja heitti siinä olleen perunan sekä lihan pitkin pöytää. Lyhythiuksinen nainen räpytteli silmiään muutaman kerran, tuijottaen vain tyhjästi siskoaan. Hän ponkaisi seisomaan niin että koko pöytä nytkähti hieman. Perheen keskimmäisen koko keho tärisi ja puna juoksi kauluksen alta kaulalle ja sitä pitkin kohti pyöreähkön mallisia kasvoja. Hilda avasi ja sulki suunsa noin kymmenen kertaa, kunnes nappasi vesilasinsa sormiinsa ja viskasi vedet pöydän yli siskonsa päälle. Ei hän tiennyt mitä muutakaan olisi tehnyt. 
"H-helvetti minä vihaan sinua!" Ja Hilda ei sentään kiroillut useammin kuin kerran viidessä vuodessa. Tuo katosi hyvin nopeasti keittiöstä, kellomekon helmat ovensuussa vilahtaen ja lukittautui vessaan. Sieltä oli hyvä lähettää tärisevin sormin Nathanille tekstiviesti. Niinkö siinä oli käynyt? Ikinä hän ei ollut toivonut näin että sisko huijasi loukatakseen. 

Hilda olisi voinut yhtä hyvin heittää happoa hänen päälleen, sillä kylmä vesi tuntui polttavan aivan yhtä pahasti. Bex pyyhki vettä kasvoiltaan ja nousi pöydän äärestä voidakseen käydä kuivaamassa kasvonsa talouspaperiin, jonka rulla nökötti pidikkeessään keittiössä. Hän ei halunnut edes tietää, mitä sanottavaa vanhemmilla olisi, mutta nainen epäili ettei pääsisi livahtamaan enää karkuunkaan. Sitä paitsi hänen täytyisi puhua sisarelleen. Hän oli selityksen velkaa Hildalle, vaikka eipä selitys sitä paremmaksi muuttaisi.
Nathan ei vastannut viestiin, vaan sen sijaan tavoitteli Hildaa puhelimitse. Se oli vähintä, mitä hän saattoi tehdä, kun ei ollut itse ottanut yhteyttä heti lauantaiaamuna, kun muistot edellisestä illasta olivat palanneet mieleen kaiken pahoinvoinnin ja päänsäryn ohella.
"Olen niin pahoillani, Hilda", mies sanoi pehmeällä äänellään, joka tosin tuntui painuvan ajatuksestakin. Tämä ei ollut hänen tapaistaan, ei sitten lainkaan. "Join aivan liikaa ja tein virheen. Anteeksi."

Pienen hetken Hilda harkitsi viskaavansa puhelimensa lapsuudenkodin vessan kaakeloituun seinään. Hän nielaisi sen tunteen, vastaten puheluun. Sanaakaan ei tullut tosiaan ulos. Hilda puri peukaloaan ja räpytteli silmiään. Tyhmä, tyhmä, tyhmä tyttö. Hän katseli valkoisten sukkahousujen peittämiä varpaitaan, jotka näkyivät sen kirkkaankeltaisen kellomekon helman alta. 
"Ei se mitään." Olihan se harhaanjohtava toteamus juuri nyt, mutta hänen piti pelata aikaa. Hän ei ollut koskaan ollut tällaisessa tilanteessa ja ei aikonut olla jatkossakaan. 

"Totta kai se mitään", Nathan vastasi ääni aavistuksen kohoten. Totta kai sillä oli väliä, että hän oli mokannut. Kyllähän sitä jatkuvasti käytiin useammillakin treffeillä eri naisten kanssa, mutta se ei ollut hänen tapaistaan - ja vielä vähemmän kähmiä sisarta, kun oli käynyt saman perheen toisen tyttären kanssa ulkona moneen otteeseen.
"Olen tosi pahoillani. Et todellakaan ansainnut tätä."

Hilda niiskaisi. Niin, ei tosiaan ollut. Hän oli aina elänyt siivosti, pitänyt itseään tällaisen yläpuolella, tai alapuolella, miten sen nyt ottikaan. 
"En olekaan. Ja sinä olet aivan vapaa tekemään mitä mielit jatkossa. Mutta jos aiot pureskella siskoani, voitteko tehdä sen niin ettei minun tarvitse nähdä todisteita?" äänestä puuttui piikikäs terä, Hilda ei osannut sanoa rumasti ja kärkkääästi.

Ei hän ollut muuta odottanutkaan.
"En aio", hän totesi. Siitä Nathan oli aivan varma. Hän pysyisi kaukana Bexistä - tai no, niin kaukana kuin vain olisi mahdollista heidän työnsä huomioonottaen.
"Minä, tuota... Hyvää iltaa?" Hän lopetti kankeasti kun ei tiennyt, mitä muutakaan sanoa.

Puhelimen toisesta päästä kuului pieni vinkaisu ja nainen peitti suun kädellään. 
"H-h-haista p-paska." Kahdesti viiden minuutin sisällä. Pieni, sievä ja edullinen älypuhelin iskeytyi kaakeloituun seinään. Hilda painoi pään muhkean mekon peittämiin polviinsa, olkapäiden täristessä. Häntä oli kiusattu, häntä oli arvosteltu, puhuttu pahasti. Silti tämä sattui ehdottomasti eniten. Hän oli ihan oikeasti pitänyt Nathanista ja sisko oli tiennyt sen todella hyvin. 

Bex oli kiertänyt kehää keittiössä haluttomana kohtaamaan vanhempiaan tuvan puolella, mutta kuullessaan kolahduksen kylpyhuoneesta, nainen suunnisti sen ovelle. Hän koputti varoen, kun ei varsinaisesti tiennyt, miten Hilda reagoisi. Hän oli melko varma, ettei ollut koskaan onnistunut suututtamaan - tai satuttamaan - siskoaan näin.
"Hilda?" Hän lausahti kysyvästi. "Päästä minut sisään? Tarvitsen piilopaikan äidiltä", hän vitsaili ontuvasti.

Hilda ei edes vilkaissut ovea. 
"P-painu helvettiin!" Hän ei tosiaan halunnut nähdä siskoaan. Tai, kun asiaa ajatteli tarkemmin... Hän nousi seisoman, kyynelvanat luonnollisesti meikatuilla kasvoilla ja avasi oven. Kun sisko vain osui näkökenttään ja käsien ulottuville, hän alkoi lätkiä isosiskoaan, eikä todellakaan hellästi. 
"Vihaan sinua! Minä todella vihaan sinua! Sinä et ikinä ajattele muita, sinä olet niin naurettavan itsekäs opportunisti! Eikö muka ollut muita miehiä? Eikö? Vai teitkö sen tarkoituksella? Sinä tiedät että pidin hänestä!" Hilda huusi ja jatkoi siskonsa lätkimistä vaikka itkun sekä huudon seasta oli vaikeaa saada henkeä. 
"S-sinä tiedät että minä olin päästää hänet sänkyyni! Sekö sinua nyppi? Sinä et saa niin helvetissä minäkään en?" Isä varmasti valui tuoliltaan lattialle sillä hetkellä, mutta Hilda ei edes välittänyt. Mies oli jo tuijotellut ruokaansa niin tiiviisti. 
"Sekö sinua ärsytti?! Sekö? Haista Rebecca paska!"

Bex oli varma, että hänelle oli ollut paikka varattuna helvetistä jo viimeiset viisitoista vuotta, joten turha sinne oli nyt enää kiirehtiä. Hän suojasi kasvojaan Hildan lätkimiseltä ja yritti paeta kauemmas pois siskon ulottuvilta. Hildahan ihan oikeasti löi!
"Olimme humalassa ja hän vain oli siinä ja yksi asia johti toiseen!" Bex puolustautui päätään painaen. Ei hän ollut suunnitellut sitä! Häntä oli vain ärsyttänyt riita Hildan kanssa ja hän oli juonut yhden oluen liikaa, ja Nathanille oli ollut niin helppo puhua ja... Vitut.
"En minä ole kateellinen sinun olemattomasta seksielämästäsi!"

Hilda aivan oikeasti löi. Ehkä se kertoi omaa tarinaansa siitä, miten syvästi loukkaantunut sisko oli juuri nyt. Ja löi vain kovempaa kun isosisko muistutti sen olemattomuudesta. 
"Onnea, onnistuit varmistamaan ettei ikinä olekaan! Sinulla ei enää ikinä ole mitään oikeutta valittaa minun seurustelustani tai sen puutteesta, sillä sinä, sinä k-kelvoton, k-kevytkenkäinen lehmä varmistit ettei minut tarvitse enää ikinä yrittää!" Hän ei ollut yrittämässä. Jos Nathan edusti niitä kunnollisia miehiä, millaisia surkeat olivat? Hän ei ottaisi riskiä. Lopulta hän tosissaan tönäisi siskoaan kunnolla, pyyhkien poskiaan. Ne olivat aivan märät ja ripsiväri valui poskia pitkin. 
"V-vihaan sinua."

"Älä nyt vittu viitsi", Bex puhahti. Uusia miehiä olisi aina tarjolla. Äkkiäkö sitä yhden unohtaisi. Hän kompuroi vauhdilla taaksepäin tullessaan tönäistyksi ja lopusta kompastui maton reunaan päätyen takamukselleen lattialle.
"No vihaa ihan rauhassa! Ainakin minä vittu yritin!" Mitä hän oli yrittänyt, siitä hän ei ollut aivan varma, sillä anteeksipyyntönä tätä ei tosiaankaan voinut pitää.

Kun oli kerran elämässään seurustellut pikaisesti opiskeluaikoina ja sitten odottanut vuosia ennen kuin lähti edes treffeille, Hilda olisi auttamatta ohi tapailuiän ja lähempänä hullun kissanaisen ikää kuin ensiksi mainittua, kun toipuisi tästä. Ei. Hän ei jäänyt auttamaan siskoaan seisomaan, vaan katosi ovesta takapihalle, paiskaten ensimmäistä kertaa elämässään oven kiinni. Jos hän olisi voinut heittää happoa siskon päälle, Bex olisi yhtä hyvin voinut vain iskeä puukon selkään. 

Bex seurasi hetkeä myöhemmin perästä paiskaten oven vähintään yhtä voimakkaasti kiinni kuin Hilda oli tehnyt edellä. Oviparka oli joutunut kestämään paljon paiskomista häneltä vuosien saatossa, mutta vielä saranat kestivät. Nainen ei tosin suunnannut siskonsa luokse, vaan lähti hölkkäämään polkua vehreiden puiden lomasta näkyvälle tallille. Ponien rapsuttelusta tuli aina parempi mieli. Avakin seurasi tyttäriensä perässä kesäiseen alkuiltaan ja pysähtyi Hildan luokse.
"Älä paisko ovia", nainen totesi vaikka levittikin käsiään siltä varalta, että Hilda tahtoisi halauksen kaiken jälkeen.

Hilda halusi kampata siskonsa kumoon, mutta hillitsi itsensä. Hän ei tiennyt mihin olisi paennut. Hän mulkaisi äitiään pahasti - nyt ei ollut aika nalkuttaa ovista. Halaukselle tosin oli loistava aika. Hilda oli tainnut viimeksi itkeä äidin hartiaan kun oli ollut kovin väsynyt opiskelujen takia ennen yliopistoa. Siitä oli vuosia. Voi kun äiti voisi vain viedä tämänkin pois. 

"Voi kultapieni sinua", nainen huokaisi rutistaen tytärtään tavalla, joka tuntui olevan ominaista vain äideille. Tai ehkä se tunne syntyi vain siitä, miten näitä halauksia oli saanut läpi elämän niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä.
"Itke vain kaikki ulos, niin tuntuu edes vähän paremmalta."

"Ei." Ei se tuntuisi yhtään paremmalta vaikka hän itkisi viikon. Isosisko oli silti tehnyt mitä oli tehnyt ja se tuntui hirveältä. 
"E-ei se auta." Piti vetäytyä pyyhkimään poskia. Karmea olo. 

Ava silitti Hildan selkää katsellessaan surullisin silmin nuorempaa tytärtään. Kunhan Bex vain palaisi tallilta, jonne oli epäilemättä mennyt turvaan, nainen saisi täyslaidallisen.
"Tiedän, että siihen on vaikea uskoa nyt, mutta ei tämä tunne kestä ikuisesti", harmaata juurikasvuaan kiivaasti piiloon värjännyt nainen sanoi myötätuntoisena. "Kohta pääset lomallesi ja voit unohtaa tämän kaiken." Ja Bexin olisi paras madella ja anoa sisarensa anteeksiantoa koko loppuvuoden.

Hilda pudisteli päätään. Hän tiesi että se ei kestäisi, mutta hän ei myöskään kokisi sitä uudelleen. Ei ikinä. Ei - enää - ikinä. 
"K-kestää tai ei, m-minä en ole i-ikinä kokeilemassa uudelleen." Hän olisi onnellinen kissojensa kanssa. 

Ava päätti olla tarttumatta moiseen vannomiseen. Kuka tiesi, ehkä Hildan mieli muuttuisi ajan kanssa, kun pahin sydänsuru helpottaisi.
"Voisin olla loukkaantunut siitä, ettei minulle koskaan kerrottu", äiti huomautti sen sijaan ja veti Hildan uuteen halaukseen. Tytär näytti siltä, että halaukselle voisi olla tarvetta. "Ette ole enää teinejä. Ei minulta tarvitse koettaa pitää piilossa sitä, jos tapailette jotakuta."

Hilda niiskaisi hiljaa. Niin. Onneksi ei ollut tuonut Nathania näytille. 
"M-minun piti k-kun piti ensi v-viikolla tulla grillaamaan l-lauantaina..."

"Kai olet silti tulossa grillaamaan?" Ava varmisti päätään pienesti kallistaen. Bex ei olisi tervetullut, vaikkakin nainen taisi olla jossakin päin Englantia jo valmiiksi kilpailujensa merkeissä.

Hilda pyyhki kasvojaan ja nyökkäsi. Mitä hän muka kotonakaan tekisi kun oli jo luvannut tulla? Ainakin saisi hyvää ruokaa. Hän katsoi äitiään niin surkeana. 
"I-isä taisi kuulla liikaa..." Ava ehkä vielä kestäisi, mutta isä tuskin haluaisi ajatella asiaa. Ikinä. 
"M-minä kuolen kissojen keskelle."

"Isäsi kestää kyllä", nainen vakuutti sipaisten hellästi tyttärensä poskea. Hilda näytti niin surkealta, että hän tunsi omankin sydämensä särkyvän tyttären puolesta.
"Et sinä ole vielä kuolemassa yhtään mihinkään. Sinulla on koko elämä edessäsi. Älä anna yhden vastoinkäymisen lannistaa."

Hilda pudisteli päätään ponnekkaasti. Ei, kyllä hän antaisi. Hän ei ollut aikeissa kokeilla enää ikinä. 
"E-en niin, mutta minä en... ei. E-en alunperin halunnut ulos j-ja nyt... ei. E-en koske m-miehiin i-ikinä."

Hänen tyttärillään oli kovin erilainen tapa suhtautua sydänsuruun, se oli selvää. Hilda vannoi pysyvänsä kaukana miehistä, siinä missä Bex oli heittäytynyt ensimmäisen vastaantulijan syliin. Viikosta toiseen.
"Anna itsellesi aikaa. Kenties mielesi muuttuu, kun viikot vierivät eteenpäin", Ava vastasi vetäen Hildan takaisin halaukseensa. Se tuntui olevan paras lohtu, mitä hänellä oli tyttärelleen tarjota.

Pää vain jatkoi liikkumistaan oikealta vasemmalle. Hilda osasi olla itsepäinen halutessaan (tietenkin, sillä hän oli välttynyt treffeiltä tähän asti) ja aikoi pitää tästä kiinni. Tuskin se olisi tuntunut ollenkaan niin pahalta, jos osallisena ei olisi ollut oma isosisko, joka vielä oli kehdannut kaataa rumia sanoja niskaan. Itkua ei auttanut kun mieleen tunki muistikuva jossa Nathan ja hän istuivat hänen sohvallaan teemukien kanssa, sateen yllätettyä heidät ja mies oli selaillut hänen tutkimustaan oikeasti kiinnostuneena. 
Niin, häntä mies sai pitää kädestä ja lukea historiankirjaa. Ei ihme että sisko oli miellyttävämpi vaihtoehto. 

Ava toivoi niin kovin, että voisi ottaa Hildan tunteman tuskan pois sormia napauttamalla. Hänen tyttärensä ei todellakaan ansainnut tällaista kipua. Ei sitten millään. Hilda oli aina ollut kahdesta tytöstä kiltimpi ja maltillisempi, ajatellut kahdesti ennen kuin teki mitään ja osannut nauttia hiljaisistakin hetkistä. Miten hän toivoikaan, että voisi mennä ja takoa järkeä esikoiseensa. Bexillä olisi niin paljon opittavaa pikkusiskoltaan, kunhan sisarukset ensin saisivat paikattua välinsä. Hän ei suostunut uskomaan, että mikään muu olisi mahdollisuuksien rajoissa.
"Mitäpä jos jäisit yöksi, kultapieni? Käperrytään sohvalle ja katsotaan jokin mielenkiintoinen dokumentti", Ava ehdotti hiljaa. Olisi niin ikävä laskea Hilda itsekseen kotiin itkemään vain kissat seuranaan.

Hilda olisi varmasti vihainen pitkään. Hän pudisteli taas ensin päätään, mutta vetäytyi sitten kauemmas jotta voisi katsoa äitiään. 
"Jos ei tarvitse... n-nähdä Bexiä."

"Ei tietenkään tarvitse", Ava lupasi. Hän pitäisi tyttäret mielellään kaukana toisistaan sen hetken, että molemmat ehtisivät rauhoittua. Bex oli räjähdysherkkä tapaus parhaimmillaankin, eikä tilanne kaivannut enempää ruutia ja sytytyslankaa.
"Lähetetään isäsi viemään Bex kotiin. Vältymmepähän urheiludokumenteilta, kun hän ei ole ilmaisemassa mielipidettään."

Hilda ynähti vaisusti ja lähti sisälle äitinsä kanssa. Hän etsiytyi isän luo ja ojensi tuolle avaimiaan. 
"T-toisitko kissat tänne kun viet...?" Ei hän saanut sanottua edes siskon nimeä.

Niin sokeita ja kankeita kuin miehet välillä osasivat ollakin, tässä hetkessä Oscar Halen kunniaksi oli sanottava, ettei mies tarvinnut kuin muutaman sanan tyttäreltään ja vaimonsa katseen tietääkseen tarkalleen, mitä hänen oli tehtävä.
"Tietenkin. Tahdotko jotain muuta kotoasi? Tai kissat, täytyykö niille pakata leluja matkaan?" Ruokaa hänkin osaisi ottaa mukaan ilman erillistä sanomista, sillä mies epäili suuresti Hildan kotikissojen syövän paljon paremmin ja hienommin kuin heidän parin tallikissansa, jotka asustivat oppisopimuksella opiskelevan nuoren naisen seurana heinävintin asunnossa ja viettivät päivänsä hiiriä jahdaten.

Hilda nyökkäsi. 
"Ota sieltä lelukorista lipastolta... eivät ne muuta, täällä on pari laatikkoa." Hän mutisi vaisuna ja ojensi avaimet vauhdilla isälleen. 
"Ja minulla on yöpaita laskostettuna sängyllä ja sitten vessan kaapista pilkullinen meikkilaukku."

Oscar painoi ohjeet mieleensä poimiessaan avaimet tyttärensä kädestä ja kumartui painamaan suukon Hildan päälaelle. Ei hän tiennyt mitä sanoa, joten hyvä, että hän saattoi olla avuksi edes kuljettajana. Mies poimi autonavaimet matkaansa ja lähti autolle, jonka ajoi tallin eteen etsiäkseen seuraavaksi vanhemman tyttärensä, joka oli sännännyt ulos kodista ovia paiskoen. Toivottavasti ponit olivat piristäneet Bexin mielialaa, sillä hän ei tahtonut kuunnella kiukuttelua koko lyhyttä ajomatkaa.
"Tekeekö mielesi jotain herkkua? Pakastin on täynnä jäätelöä, kun isäsi toi taas uusia makuja töistä mukanaan", Ava kysyi huomaten tyytyväisenä, miten Oscar oli jo siivonnut pöydältä suurimman osan tavaroista. Tiskikoneen täyttäminen oli jäänyt puolitiehen, mutta ei mieheltä nyt aivan kaikkea voinut odottaakaan.

Hilda ynähti ja heilautti kättä isälle kun tuo lähti. 
"Mitä on?" Äänessä oli havaittaviss toiveikkuuta. Jäätelöä.

"Pengo aivan itse. Siellä taitaa olla lähemmäs parikymmentä purkkia Ben & Jerry'sistä Häagen-Dazsiin", nainen vastasi vilkaisten tytärtään, ennen kuin alkoi täyttää tiskikonetta niillä muutamilla lautasilla, joiden huuhtelu oli jäänyt hänen mieheltään kesken.
"Ota lusikka ja syö suoraan purkista, jos tekee mieli." Hän oli aina huutanut Bexille, kun nainen oli moiseen ratkaisuun päätynyt puhtaasti siitä laiskuudesta, ettei ollut jaksanut kaivaa kulhoa ylähyllyltä, mutta nyt oli aika poikkeukselle.

Hilda vilkaisi äitiään kun kurkotteli jo kulhoa ylähyllyltä. Hän valitsi sieltä Häagen-Dazsin kerrostetun uutuusmaun ja otti lusikan laatikosta. Tämä oli oikein hyvä. 
"Äiti..." Siitä taisi olla yli kaksikymmentä vuotta kun hän oli sanonut sen niin surkeana. 
"Miksi kaikki pitävät Bexin kaltaisista naisista?" Lauseen päätteeksi hän vei suuren lusikallisen jäätelöä suuhunsa.

Ava päätyi etsimään itselleen jo korkatun purkin suolaista kinuskijäätelöä ja suunnisti istumaan sohvalle lusikka kourassaan.
"Eivät kaikki pidä", nainen vastasi vetäen Hildan kainaloonsa. Tytär ansaitsi kaikki maailman halaukset tässä hetkessä. "Jokainen arvostaa ja etsii eri asioita."

Hilda veti syvään henkeä ja veti jalat mekkonsa suojiin. Oli ehkä lapsellista vajota äidin kainaloon. 
"Kukaan ei taida etsiä ja arvostaa historijoitsijaa ja hullua kissanaista?"

Äidin kainalo oli olemassa juuri tällaisia hetkiä varten, lapsellista tai ei.
"Jossakin on täydellinen mies sinulle", nainen vakuutti pehmeästi. "Joskus on vain vaikea löytää se, ketä etsii."

”Olkoot.” Hilda totesi hetken mietittyään. 
”Keräilkööt vaikka postimerkkejä.”

"Ehkä hän keräileekin odotellessaan sinua", Ava vastasi. "Mutta et koskaan löydä häntä, jos et aseta itseäsi alttiiksi näillekin tilanteille, kun kaikki menee pieleen."

Hilda pudisteli päätään. 
"Harmi. Aivan älyttömän harmi." Äänessä viipyi ripaus sarkasmia. 
"Kelaa takaisin. katsotaan se amerikkalainen siirtomaaorjadokumentti." Ei hän ei tosiaan aikoisi ottaa ainuttakaan helvetin riskiä.

Kuinka hilpeän aiheen Hilda olikaan valinnut, mutta Ava ei aikonut huomauttaa asiasta. Hän laittoi valitun dokumentin pyörimään ja vilkaisi tytärtään sivusilmällä. Bexin olisi paras ymmärtää itsekin, miten väärin oli mennyt tekemään. Muuten hänellä olisi pian yksi tytär vähemmän.

Se kuvasi Hildan mielialaa. Hänellä oli juuri niin hilpeä olo. Kotona oli turvallista uppotua dokumenttiin, syödä paketti jäätelöä, tajuta että huomenna pitäisi ostaa uusi puhelin. Hilda kävi vaihtamassa yöpaitaan ja hipsi nukkumaan. Kissat linnouttautuivat Hildan päälle ja ympärille sohvalla, jolla hän oli halunnut nukkua. Ne olivat siinä myös aamulla, pitivät naisen tiukasti makuulla ja unten mailla. Toivat lämpöä ja tekivät unesta parempaa. 

Maanantai 25. kesäkuuta 2018 – seuraava päivä

Aamu valkeni poutaisena ja lämpöä lupaillen. Ava oli suunnistanut tallille heti herättyään, jotta voisi varmistaa tuntiponien olevan hyvässä kunnossa ja saavan sapuskan ajallaan, sillä tallin asukkaat äityivät kovin äänekkäiksi, jos aamuruoka oli myöhässä. Oscar sen sijaan oli jäänyt istuskelemaan ruokapöydän ääreen lehti edessään ja kahvikuppi kourassaan.
”Huomenta kullannuppu”, mies tervehti pöydän äärestä huomatessaan Hildan heräilevän kiireettä aamuun.

Hilda ynähti Whoopien puskiessa kasvojaan ja nousi istumaan, mikä sai Cookiedoughin määkäisemään tyytymättömänä ja lähtemään pois emäntänsä päältä. 
”Huomenta... äiti meni töihin?”

"Sinnepä juuri", isä vastasi pehmeä hymy huulillaan ja kohotti kyömynenää pitkin valuneita lukulaseja paremmin silmilleen, kun palautti katseensa takaisin sanomalehteen.
"Eiköhän hän palaa pian, kun ponit ovat saaneet ruokansa ja päässeet ulkoilemaan. Jos et malta odottaa aamupalaa siihen asti, niin kaiva kaapeista mitä tahdot."

Hilda hieraisi silmiään ja nyökkäsi hieman. Hän etsi silmälasit käsiinsä ja laski ne silmillensä. Kesällä oli turha tuhlata piilolinssejä. 
”No kyllä minä nyt aamupalan teen ettei äidin tarvitse kaikille kun tulee takaisin. Söitkö jo?”

"En muuta kuin kahvia ja pullaa", mies vastasi kohottaen kenties aavistuksen syyllisenäkin puolityhjää kahvikuppiaan. "Odotan äitiäsi, niin hän ei joudu syömään itsekseen." Ja Ava nyt vain oli lahjakkaampi keittiössä silmät sidottuna ja kädet selän takana kuin mitä hän oli parhaimmillaankaan.
"Mikä sinun vointisi on?"

"Isä..." Hilda mutisi noustessaan ja kävi vessassa, palaten takaisin. Hän voisi laittaa kaikille, noh mitä kaapeista nyt löytyisikään, aamiaiseksi. Ilmeisesti isä oli tuonut ostokset hiljattain töistä, koska kaapista löytyi helposti aineksia englantilaiseen aamiaiseen. Äitikin ansaitsi joskus valmiin ruoan eteensä, etenkin kun oli niin ihana ja ymmärtäväinen aikuisen lapsen itkuille. Perheen keskimmäinen vilkaisi isäänsä silmälasiensa yli. 
"Ihan hyvä. Anteeksi se... kaikki." Isä-parka oli varmasti kuullut enemmän kuin koskaan haluaisi kuulla, kirjaimellisesti pienistä tyttäristään. Bex oli vaahtosammuttimen kokoinen ja Hilda vain hieman pidempi.

Oscar oli oppinut vuosien saatossa pysymään poissa jaloista, kun perheen naiset laittoivat ruokaa. Ava hätisti hänet pois keittiöstä, sillä hän oli kuulemma vain tiellä, ja Bexin kohdalla mies pelkäsi oman turvallisuutensa puolesta enemmän kuin murehti satunnaisia palojälkiä kaapeissa.
"Ei sinun minulta tarvitse anteeksi pyytää", isä vastasi laskien sanomalehden kädestään, jotta saattoi keskittää kaiken huomionsa tupakeittiössä hääräilevään tyttäreensä. "Kunhan sinun on vain parempi olla, kaikki on ihan hyvin."

Hilda etsi käsiinsä paistinpannun ja pisti sen lämpeämään hellalle. 
"No, en nyt tiedä onko." Oli hyvä kääntyä pannun puoleen ja pyyhkäistä kasvojaan, sitten vasta availla pekonipakettia. 
"Kyllä se tästä. Anthony tosin on ainoa toivonne saada lapsenlapsia."

"Kyllä se siitä", mies lohdutti lämmöllä. Aika parantaisi haavat ja sitä rataa. Hän vain toivoi, että jonakin päivänä koko perhe voisi jälleen kokoontua saman päivällispöydän ääreen ilman turhia jännitteitä.
"Älä kerro äidillesi, että sanoin näin, mutta mitäpä me vielä lapsenlapsilla. Meillä on aikaa odottaa, ja äidilläsi nyt on muutenkin kädet täynnä lapsia kaiken päivää."

Hilda kokeili pannun yläpuolelta oliko se lämmin ja läiski pekonisiivut pannulle varovasti. Vedenkeitin päälle ja toinen pannu viereiselle levylle. Hän tiskaisi sitten aamiaisen jälkeen. 
"Tietenkin kerron. Vaikka tuskin hän muutenkaan aikoihin vihjailee."

"Et voisi olla niin julma isällesi, että kantelisit minusta", mies huomautti pienen hymyn kera. "Ajattele, millaisiin ongelmiin joutuisin." Siinä Hilda oli erittäin oikeassa, ettei äidillä tosiaankaan olisi kiirettä utelemaan lapsenlapsista. Kun nyt ensimmäisenä saisi lapset takaisin kuriin ja nuhteeseen - tai ainakin sopimaan keskenään.

"Jos se veisi utelut niskastani, isä, todellakin kantelisin. Siinä menee raja." Hilda hymähti ja otti kaapista makkaraa. 
"Teillä ei ole verimakkaraa. Sinä olet selvästi saanut päättää mitä tuoda kaupasta." Hei, tyttäresi jonka maku on kuin 95-vuotiaalla vanhalla naisella. Kaiken suhteen. 
"Milloin menet töihin? Minun pitäisi ostaa uusi puhelin ja kyyti olisi mukava."

"Hyvä on", mies myöntyi. Ehkä hän voisi tehdä sen verran tyttärensä eteen, että veisi vaimonsa huomion, jos Ava alkaisi udella turhia. Hän epäili, ettei siitä tosin ollut huolta.
"Minä toin päivän päätteeksi mitä nyt muistelin, että kotona kaivattaisiin", isä naurahti pehmeästi. Hän ei ollut erityisemmin pysähtynyt ajattelemaan sen tarkemmin, mitä oli ostoskärryihin poiminut.
"Kahdeksi. Tietenkin pääset kyydillä, ja jos kaipaat puhelintasi ennen sitä, niin jossakin mikron yläpuolella olevassa kaapissa on äitisi vanha puhelin." Se oli ollut varapuhelimena useaan kertaan, kun varsinainen puhelin oli kastunut tallilla tai pudonnut niin, että näyttö pimeni.

Hilda pudisteli päätään ja käänsi pekonit pannulla. Sitten hän kääntyi isänsä puoleen, vaisu, puolittainen hymy huulilla. 
"Ei minua kukaan kaipaa, pärjään siihen asti oikein hyvin."

Mies hymyili pehmeästi tyttärelleen.
"Ehkä sinua odottaa kasa mukavia viestejä, kun saat puhelimen taas käyttöösi", hän koetti lohduttaa. Eilisillan ajomatkasta päätellen Bex tuskin olisi ottamassa yhteyttä hetkeen, sillä siskoksista vanhempi oli vuoroin vollottanut ja kironnut pelkääjänpaikalla, kun hän oli vienyt naisen kotiin.

Hilda pudisteli kevyesti päätään, kurottautuen ottamaan keraamisen teepannun. Voisi hauduttaa teetä kun ei ollut kiire. 
"Epäilen aika vahvasti." Sitten oli taas hyvä keskittyä ruoanlaittoon, jotta äiti tosiaan saisi vain kävellä valmiiseen pöytään.

Isä päätti olla painostamatta sen enempää, ettei vain tekisi tilanteesta pahempaa kuin mitä se jo oli.
"Joko lomamatkasi jännittää?" Mies käänsi sen sijaan puheenaiheen muualle ja antoi kissan hypätä syliinsä, kun Whoopie selvästi kaipasi uutta makuualustaa itselleen.

Hilda nyökkäsi kevyesti. 
"Hieman. Mutta kaikki on valmiina joten eiköhän kaikki ole hyvin."

"Siitä tulee varmasti upea reissu, vaikka joudutkin jättämään kissasi hetkeksi", mies kannusti pienen hymyn kera silitellen syliinsä pyrkinyttä kissaa hellästi karhealla kädellään.

”Niin varmasti.” Hilda nyökytteli touhutessaan. Lopulta hän nosteli pöytään makkaraa, pekonia, paistettuja munia, papuja, paahtoleipää, teetä ja pikaisesti tehdyn hedelmäsalaatin. Ehkä sillä pärjäisi. 

Ava valitsi juuri sen hetken astua sisään ja näytti kerrassaan ilahtuneelta, kun huomasi aamiaispöydän olevan jo valmiiksi katettuna. Isäkin oli taitellut sanomalehden sivuun ja laskenut lukulasinsa sen päälle.
"Täällähän on pidetty kiirettä", äiti totesi pyörähtäen sen verran keittiön kautta, että saattoi pestä kätensä heinien heittelyn jäljiltä.
"Nukuit niin sikeänoloisesti, etten viitsinyt herättää sinua apukädeksi", nainen lisäsi hellästi hymyillen. Eipä hän sitä muutenkaan olisi tehnyt, ellei avulle olisi ollut suurta tarvetta. Bex eli ja hengitti hevosia, mutta nuoremmat lapset eivät olleet koskaan kokeneet niin suurta vetoa tallielämää kohtaan, ja se heille suotakoon.

”Ansaitset valmiin aamiaisen.” Hilda hymähti ja pudisteli päätään äidilleen.
”Kissat eivät olisi päästäneet.”

"Kiitos, kultapieni", nainen vastasi kiitollisena. Valmiiseen aamiaispöytään istuminen aamutallin päätteeksi oli oikein tervetullutta vaihtelua arkeen.
"Sekin olisi ollut kovin varteenotettava mahdollisuus."

"Ne tuntuvat tietävän milloin minun ei ole pakko nousta." Hilda hymähti ja pudisteli kevyesti päätään. 
"Isä vie minut kotiin kun menee töihin." Hän totesi istuessaan pöydän ääreen ja keräillen samalla aamiaista lautaselleen.

"Se on hieno taito", Ava myönsi. Hevosten kanssa moisesta ei voinut unelmoidakaan, sillä hevoset tahtoivat aina aamuruokansa tiettyyn aikaan. Hän oli kyllästynyt hiomaan karsinan ovia sen jälkeen, kun hevoset olivat järsineet puuta aamuruokia odottaessaan.
"Selvä", nainen nyökkäsi kasaten aamiaista eteensä lautaselle. "Jos tahdot käydä katsomassa poneja odotellessasi, niin tiedät mistä ne löytyvät."

Hilda mietti hetken. Haluaisiko hän? 
"Voisinko lainata yhtä?" Ehkä hän voisi käydä maastossa tai jotain. 

"Tietenkin, siellähän ne ovat", Ava vastasi ilahtuneena. Tietenkin Hilda oli vapaa lainaamaan poneja miten mieli. Ei kukaan kärsisi pienestä maastolenkistä, hyvää se vain kaikenkarvaisille kaviokkaille tekisi. "Kaiva vain kaapista kypärä ja vaatteita. Happylla ei ole kenkiä, joten sitä ei kannata viedä kovin kivisille reiteille, mutta kyllä sekin pelloilla ja nummilla pärjää."

"En minä mihinkään kauas." Hilda mutisi hiljaa ja keskittyi syömään. Toisaalta hevosten lähelle meneminen tuntui typerältä. Hän meni aina Bexin kanssa, kun sisko puoliksi pakotti.

"Ei näillä poneilla kauas pääsisikään", Ava naurahti pehmeästi. Ponit olivat kovin mukavuudenhaluista sorttia, ja alkoivat ujuttautua kotiin siinä vaiheessa kun olivat mielestään seikkailleet riittävän kauas. Se raja tuli yleensä varsin nopeasti vastaan, silloinkin kun sää oli otollinen maastolenkkiä varten.
"Käy missä tahdot." Ehkä se piristäisi Hildankin mieltä, kun tytär saisi käydä rauhassa maastoilemassa.

Perheen keskimmäinen tökki ruokaansa ja siirteli sitä hieman sinne tänne lautasellaan. Ei oikeastaan ollut enää nälkä, kun eilinen tavoitti hänet tosissaan. 
"Tarkemmin ajatellen, ehkä parempi pysyä täällä, ettei isän tarvitse odotella jos eksyn."

Ava katseli myötätuntoisena tytärtään. Hilda todella kaipasi piristystä, mutta sen keksiminen tässä tilanteessa tuntui mahdottomalta. Bexin saattoi aina lähettää rypemään mutaan hevosten kanssa, ja nainen unohti kaikki mieltään painavat asiat edes hetkeksi, mutta Hildan kohdalla vastaavaan taisi pystyä vain historiaan uppoutuminen - ja epäilemättä ajatusten keskittäminen yhteen asiaan oli vaikeaa tässä hetkessä.
"Ota Happy ja käy tallustamassa lähipelloilla. Happy löytää itse takaisin kotiin vaikka menisitte minne", nainen ehdotti. Ei siitä harmiakaan voisi olla, jos Hilda tekisi jotain ponien parissa saadakseen päivän kulumaan.

Hilda ynähti hiljaa. Niin, se kyllä oli totta. 
"Me käymme." Ei oikeastaan ollut enää yhtään nälkä. Hän pakotti osan kerätystä aamiaisesta alas. Hän nousi ja keräsi astioita, pannut ja muut hän oli tiskannut tehtyään aamiaisen. 
"Ehkä minä käyn. Eihän tallissa ole ketään jota pitäisi vältellä?"

Ava toivoi, että poni onnistuisi piristämään Hildan mieltä edes hetkeksi. Tyttörukka. Hilda ansaitsi edes puolituntisen, jonka aikana ei joutuisi ajattelemaan edellistä päivää.
"Ei tietääkseni. Sasha ajoi pihaan kun olin tulossa tännepäin, joten hän on varmaan Felinen luona, mutta tuskinpa siellä muutoin on ketään vielä tähän aikaan. Riddleristä nyt osaatkin pysyä kaukana, se on taas vaihteeksi tavallistakin huonommalla tuulella ja koettelee hampaitaan kaikkeen ja kaikkiin", äiti kertoi kiirehtimättä ylös pöydästä. Hän oli ollut jo pari tuntia jaloillaan. Hän ansaitsi hetken, kun voisi vain istua aloillaan. Ellei sitten...
"Tahdotko, että tulen seuraksesi?" Tytär meni aina oman mukavuuden edelle.

Hilda pudisteli päätään. Ei, äidin pitäisi nyt istua ja rentoutua ennen töitä. 
"Lepää sinä vain, pärjään kyllä." Hilda livahti vaihtamaan vaatteita ja kipaisi sitten tallille. Hän kasasi Happyn varusteet mahdollisimman nopeasti ja livahti poniorin karsinaan. 
"No hei muru. Ei kerrota äidille että sait leipää aamupalan jälkeen."

"Selvä", Ava nyökkäsi ja tarjosi omaa puhelintaan Hildalle. "Ihan vain kaiken varalta." Hänet saisi kiinni tallipuhelimesta, jos joku häntä yllättäen kaipaisi.
Ratsastuskoulu oli tuskin koskaan niin hiljainen kuin näin varhain arkipäivänä. Yksityisten omistajat saapuisivat vasta puolenpäivän jälkeen, ja ratsastuskoululaiset iltaa kohden, joten juuri nyt pieni talli oli suorastaan seesteinen. Osa hevosista nyhti vehreää nurmea tarhoissa ja osa viihtyi varjoisissa karsinoissaan takasta lepuuttaen ja korvat repsottaen, kun hevoset torkkuivat tyytyväisinä aamuruokaa saatuaan.
"Ava?" Sasha huikkasi kysyvästi tiedostaessaan, ettei ollut enää yksin pienessä, elämää nähneessä tallissa, kun Happy hörisi onnessaan tervehdyksiä Hildalle. "Bex?" Nainen jatkoi arvailuaan suunnatessaan yksityishevosten majoittamalta käytävältä tuntiratsujen puolelle.
"Oh, hei Hilda", hän tervehti hymyn kera. Yllättävä mutta sitäkin mieluisampi vaihtoehto tallin toiseksi kaksijalkaiseksi. "Siitä onkin hetki. Mitä kuuluu?"

Hilda kirskautti hampaitaan siskonsa nimen mainitsemisesta. 
"Luojan kiitos en ole." Hilda puhahti kireänä, harjaten Happya puhtaaksi. Nainen vilkaisi Sashaa poniorin jaloista, käyden niitä kädellä läpi harjatessaan. 
"Anteeksi, hei. Ei mitään ihmeellistä."

Yllätys kuvastui hetken pitkulaisilta kasvoilta, kun Sasha räpäytti silmiään ja pysähtyi karsinan avoimeen oviaukkoon. Hän ei tainnut olla ainoa, joka oli ottanut viimepäivinä yhteen vaahtosammuttimen kanssa, mutta ei ollut lainkaan Hildan tapaista puhahdella näin.
"Sehän on kiva", nainen vastasi kiltisti, vaikka Hildan sanat olivatkin kovin ristiriidassa yleensä niin hiljaisen ja mitäänsanomattoman naisen käytöksen kanssa. "Minullekaan ei kuulu sen kummempaa. Sain paperini perjantaina, mutta eipä niillä mitään tee vielä pariin vuoteen", vastavalmistunut lääketieteen opiskelija hymähti.

Hilda suoristautui Happyn jaloista ja halasi Sashaa tiukasti. 
"Onnea! En muistanut yhtään." Olisi pitänyt muistaa. 

Sasha halasi lyhyempää naista tiukasti takaisin. Hän ei ehkä ollut juuri nyt puheväleissä vanhemman Halen sisaruksen kanssa, mutta ei sen tarvinnut heijastua Hildaan saakka.
"Kiitos", hän kiitti lämmöllä. "Äläkä huoli, et ole ainoa. Tähän olisi herkullista heittää jotakin sukuviasta, mutta vanhempasi lähettivät minulle kovin kauniita kukkia, joten ehkä se olisi epäreilua." Eikä tämä nyt rehellisyyden nimissä ollut ensimmäinen kerta, kun Bex oli unohtanut jotakin. Hänen syntymäpäivänsä oli unohtunut ihmismuodon ottaneelta hurrikaanilta täysin parinakin vuotena, joten mitäpä yksi valmistuminen siinä rinnalla enää.

Ei Hildakaan ollut, joten heitä oli kaksi. 
"Ei, kyllä se haittaa. Pitäisi mennä vaikka syömään kaksin tai jotain. Minä tarjoan." Hilda lupasi hymyillen hieman. 
"En olisi saanut unohtaa."

"Olet kultainen", Sasha vastasi hymyillen vaikka pudistelikin päätään huolettomasti. Ei sillä ollut väliä. Ei hän ollut pitänyt valmistumisestaan suurta meteliä.
"Jos välttämättä tahdot niin toki voimme käydä syömässä", vaaleahiuksinen nainen myöntyi keräten hiuksiaan siinä sivussa matalalle poninhännälle niskaansa.
"Olitko lähdössä Happyn kanssa ulkoilemaan? Haittaako, jos lyöttäydyn seuraan Felinellä?"

Hilda nyökkäsi. Tietenkin hän tahtoi, kun ehdotti. 
"Tietenkin tahdon." Hän lupasi hymyillen vaisusti. 
"Tulkaa vain. En ehkä sitten eksy."

"Se on siis sovittu", Sasha nyökkäsi. "Ilo käydä syömässä ilman että tarvitsee pelätä keskustelun ajautuvan lääketieteeseen." Vuodet lääketieteellisessä olivat opettaneet, ettei ruokahaluaan voinut menettää ihan pienestä tai ei koskaan saanut syötyä mitään seurassa.
"Minä olin melko varma että eksyin ajaessani tänne, mutta en sentään", Sasha tunnusti. Siitä tuntui olevan eliniän verran aikaa, kun hän oli viimeksi voinut kiireettä käydä tallilla, mutta nyt se muuttuisi kun hänellä olisi hetki vapaata ennen työharjoittelun aloittamista sairaalassa.
"Koetan varustaa Felinen nopeasti, vaikka se katsookin minua taas vaihteeksi kieroon", nainen lupasi pyörähtäen ympäri ja suunnisti hakemaan varusteita, joiden tähden oli alunperinkin valunut alemmalle tallikäytävälle.

Hilda hymyili vaisusti ja varusti Happyn loppuun. Viimeiset vyön kiristykset, kypärä päähän ja hän oli valmis. Hän veti kypärää päähän ja hanskoja samoin, kuivaillen silmiään kun kuvitteli olevansa yksin. Miksi se tuntui niin pahalta? Muutaman kerran kävivät ulkona. Mutta kun oli oikeasti pitänyt miehestä, se tuntui pahalta. 

Sasha piti kiirettä tammansa kanssa, joka oli nähtävästi sitä mieltä, ettei tuntenut enää häntä. Ei hän nyt niin kauaa ollut ollut poissa! Kun satulavyö oli kiristettynä ja suojat siivosti neljässä jalassa, siitä huolimatta miten kouluratsu oli koettanut nyppiä niitä pois, Sasha naksautti kieltään ja talutti tamman tallipihalle. Hän heilautti itsensä suurehkon puoliverisen selkään ja taputti tummanrautiaan tamman kaulaa, kun Feline seisoi siivosti aloillaan.
"Oliko sinulla jotain tiettyä suuntaan, minne tahdoit mennä?" Sasha kysyi päättäen jättää huomiotta Hildan aavistuksen punoittavat silmät. Hän kysyisi asiasta, kun he pääsisivät hieman kauemmas tallista, vaikka eipä täällä nyt ketään ollut kuulemassa. Vanhoista tavoista oli vain vaikea oppia eroon.

Hilda pudisteli päätään ja pungersi itsensä ponin selkään. 
”Ei, mutta Happylla ei ole kenkiä, sen mukaan.”

"Selvä", Sasha nyökkäsi, pohti hetken lähettäessään Felinen käynnissä liikkeelle ja hymyili sen jälkeen aurinkoisesti. "Tiedän täydellisen paikan." Se oli ollut nuorempana hänen ja Bexin oma pieni salainen piilopaikka, mutta niitty kukkisi ehdottomasti kauniisti tähän aikaan vuodesta - ja Bexillä ei olisi varaa valittaa siitä, että hän vei Hildan mukanaan heidän niitylleen. Ei perjantain jälkeen.
"Lupaan olla kyselemättä uudestaan, jos et tahdo puhua asiasta, mutta sain sen käsityksen, etten ole ainoa joka ei tällä hetkellä välittäisi törmätä sisareesi", Sasha kokeili kepillä jäätä.

Puolikas sana ja Hilda nylkisi siskon. 
”Et tosiaan.” Nainen myönsi ponin selästä. Hän veti terävästi henkeä. 
”... hän otti asiakseen muhinoida humalassa tapailemani miehen kanssa - jonka kanssa itse pakotti ulos - ja esitteli sitten saavutuksia eilen ruokapöydässä.”

Sasha veti terävästi henkeä. Hyvä on, tämä peittosi ehdottomasti hänen loukkaantumisensa siitä, ettei Bex ollut muistanut hänen valmistujaisiaan, vaikka he olivat puhuneet asiasta edellisenä viikonloppuna.
"Olen pahoillani Hilda", nainen pahoitteli vilpittömästi, vaikka eipä hän ollut mitään väärää tehnyt. Bex oli. Siitä ei ollut epäilystäkään. "Sen täytyy tuntua ihan kamalalta. En voi väittää edes ymmärtäväni, miten kamalalta. Sisaresi on yksi helvetinmoinen kusipää aina välillä." Ei sille kauniimpaakaan ilmaisua ollut.

Hilda niiskaisi. 
"Mmm." Ei hän oikein tiennyt mitä siihen voisi sanoa. 
"Vihaan häntä." Lause jota hän ei ollut ikinä sanonut.

"Kukaan ei voi syyttää sinua siitä", Sasha vahvisti päänsä painaen ja setvi Felinen tummanruskeaa harjaa. Ei todellakaan. Hänkin vihasi Bexiä, niin itsensä tähden kuin Hildankin puolesta, mutta vaaleahiuksinen nainen myös tunsi itsensä. Bex luikertelisi tiensä takaisin hänen hyviin kirjoihinsa ennen seuraavaa viikonloppua.
"En tajua mikä häntä tällä kertaa vaivaa, eikä suoraan sanottuna tee mieli edes ottaa selvää, kun olen niin raivona hänelle. Pärjäätkö sinä? Kai äitisi tietää?" Jos kukaan saisi huudettua ryhtiä Bexiin, se olisi ehdottomasti ratsastuskoulua pyörittävä äitikarhu.

Hilda vilkaisi Sashaa. Pitäisi kohta kysyä mitä sisko oli tuolle tehnyt. 
"Tietää. Olimme vanhempien luona syömässä. Mitä hän sinulle teki?"

"Voi ei", hän huokaisi. Se ei todellakaan ollut tilanne, jossa tahtoi saada moisia uutisia. Jos näin paskoille uutisille nyt edes oli mitään hyväksi luettavaa tilannetta.
"Olimme sopineet edeltävänä viikonloppuna, että hän tulisi valmistujaisiini yliopistolle, syömään vanhempieni kanssa ja illalla juhlimaan, mutta hän unohti. En saanut häntä koko päivänä kiinni, ja kun hän lopulta koki tarpeelliseksi ottaa yhteyttä, se oli aamuyöstä. Oletin että hän oli matkalla kotiin minkälie nimettömän seuralaisensa luota, mutta kuka tietää." Hän ainakin kovasti toivoi, ettei lyhyt nainen ollut ehtinyt muhinoida siskonsa tapaileman miehen kanssa ja sen jälkeen vielä etsinyt yöseuraa.
"Minun ei olisi koskaan pitänyt vastata hänelle siinä kohtaa, kun en ollut itsekään ihan vesiselvänä", kuka muka oli valmistujaisia seuraavana yönä?, "mutta vastasinpa kuitenkin ja päädyimme huutamaan kilpaa."

Hilda nyökkäsi ja yhdisteli pisteitä vaitonaisena. 
"... perjantaina?" Hän mietti hieman lisää ja alkoi täristä raivosta. Oliko sisko... 
"M-minä tapan sen lehmän."

"Lauantain puolella se oli kun puhuimme, mutta", Sasha kohautti harteitaan. Perjantai-iltana juhliminen oli selvästi alkanut, kun viideltä aamulla Bex oli ollut jalkeilla ja kuulostanut siltä, että tarvitsisi litran vettä ja paljon unta selvittääkseen päänsä.
"En usko että hän-" Sasha aloitti ystävän puolustamisen lähinnä tottumuksesta, mutta puri huultaan kesken lauseen. Mistäpä hän tiesi. Se Bex, jonka kanssa hän oli ollut ystäviä viimeisen parikymmentä vuotta, ei olisi koskaan koskenut sisarensa potentiaaliseen miesystävään.
"En tiedä. Välillä minusta tuntuu, etten tunne häntä enää."

Hilda pyyhki raivokkaasti silmiään. 
"M-minä t-tapan sen lehmän." Nainen niiskutti ponin selästä. Helvetin kusipäinen lehmä. Rumasti edes ajateltu. 
"Minä en ainakaan tunne."

"Olen pahoillani", Sasha toisti uudestaan. Hän ei tiennyt, mitä muutakaan sanoa. Mitä tähän edes saattoi sanoa? Bexin puolusteleminen olisi turhaa. Nainen oli mokannut pahasti jo suutelemalla Nathania.
"En tajua miten kukaan voi olla niin ilkeä ja ajattelematon. En tahtoisi uskoa että hän halusi satuttaa sinua tarkoituksella, mutta ei hän voi olla niin idiootti etteikö tajunnut, mitä tästä seuraisi."

Hildaa tärisytti pahasti. Lopulta hän kaivoi äidin puhelimen taskusta ja siirsi ohjat yhteen käteen. Happy oli enkeli. Bex. Soita. Hän huutaisi siskonsa toiseen galaxiin.

Sasha vilkaisi naisparkaa ponin selässä ja harkitsi kurottavansa tammansa selästä puristamaan Hildan hartiaa, mutta ehkä se ei auttaisi. Ehkä Hilda vain tarvitsi hetken rauhaa ja hiljaisuutta ponin kanssa kesäisessä aamupäivässä.
Tai sitten sisarensa puhelimen päähän. Bex vastasi ainoastaan sen tähden, että näki äitinsä numeron puhelimensa ruudulla ja kokemus oli opettanut, että äidin kanssa pääsi paljon vähemmällä, jos vain vastasi heti.
"Hei äiti", hän tervehti huokaisten ja varautui jo huutoon, jonka epäilemättä saisi äidiltään.

Hilda alkoi täristä kun kuuli siskonsa äänen. 
”Hei lehmä.” Sisko oli todella, todella vihainen. 
”Sinä sitten et vain osaa pitää jalkojasi yhdessä?”

Selvä, ei äitiä.
"Hilda, luulin että-" mutta sen pidemmälle nainen ei päässyt vastauksessaan. Hän ei osannut mitä nyt? "Anteeksi kuinka? Joo, suutelin Nathania ja olen siitä pahoillani, se oli vitun iso virhe, mutta en todellakaan maannut Nathanin kanssa!"

”S-sinä olet yksi vitun iso virhe.” Kyyneleet puskivat taas silmistä. Mihin sisko oli mennyt ja kuka tämä oli? 
”M-miksi uskoisin? S-sinä et ole enää entisesi ja en halua kuulla sinusta enää ikinä. E-en jaksa. L-luusisi ettet kehtaisi valehdella päälle.” Ja luuri kiinni. 

Siihen oli paha väittää vastaan. Teot tekivät ihmisen, eikö sitä niin aina sanottu? Hän oli tehnyt paljon virheitä, joten kai hän oli vain yksi virhe itsekin.
"Hilda, en ikinä valeht-" Hän aloitti, mutta sai kuulla vain tuuttauksen, kun sai luurin korvaansa. Bex puri huultaan harkiten soittavansa takaisin, mutta Hilda tuskin vastaisi hänelle. Hän yrittäisi uudestaan huomenna.
"Minä en tainnut auttaa yhtään", Sasha huokaisi hiljaa ja tarjosi surkeaa hymyä Hildalle. "Ei olisi pitänyt spekuloida. Mitäpä Bexin suhteet minulle kuuluisivat."

Ei ikinä valehtele. Haistakoon paskan. Hildan olkapäät nytkyivät. 
"H-haittaako jos menen Happyn kanssa t-tallille?"

"Ei tietenkään, jos haluat niin", Sasha lupasi. "Voin saattaa sinut takaisin." Bex oli aina tahtonut kauas tallista - tai kenties vain äidistään - kun oli näin vihainen tai surullinen, mutta Halen sisarukset olivat aina olleet kovin eri puusta veistetyt. Joskus hän oli miettinyt, miten paljon helpompaa hänen elämänsä olisi ollut, jos hän olisi ollut muutaman vuoden nuorempi ja tullut paimennetuksi Bexin toimesta Hildan seuraan sen sijaan että oli seurannut Bexiä ympäriinsä kuin eksynyt koiranpentu.
"En voi uskoa siskoasi", Sasha pudisti päätään. "Olimme kai seitsemäntoista, kun hän suuttui minulle ihan järjettömästi sen takia että päädyin joissakin juhlissa pullonpyörityksessä pussaamaan hänen entistä poikaystäväänsä parin vuoden takaa. Se Bex ei olisi ikinä tehnyt tällaista."

Hilda ynähti ja nyökkäsi hieman.
"Minäkään en... tunne häntä enää." Se itsekäs, vastuuton paskakasa ei voinut olla hänen isosiskonsa. Onneksi he eivät olleet ehtineet kauas, jotta hän sai nopeasti kiitettyä Sashaa seurasta ja lupasi että veisi tuon syömään valmistumisen kunniaksi. Happylta varusteet pois ja hän miltein hölkkäsi takaisin talolle, kaapaten mustan Oreon nyyhkien syliinsä. 

Se tunne oli molemminpuolinen, eikä Sasha olisi yllättynyt, vaikka moni muukin Bexin lähipiiristä olisi heijastellut samaa. Hän ei voinut uskoa, että lapsuudenystävä oli tehnyt näin sisarelleen. Jollekin puolitutulleen kenties, ehkä oikein venyttämällä työkaverille, mutta pikkusiskolleen? Se meni jo kaikkien kuviteltavissa olevien rajojen ja niidenkin, joita ei voinut edes kuvitella, yli.
"Voi kultapieni, mitä tapahtui?" Ava ponnisti heti sohvalta jaloilleen nähdessään, miten surkeassa tilassa sisään sännännyt tytär oli. Maasto ei selvästi ollut onnistunut kohentamaan Hildan mielialaa.

Hilda hautasi Oreon pitkään karvaan, seisoen keskellä eteistä nyyhkien. 
"B-Bex v-valehteli, S-sasha s-soitti hänelle silloin j-ja hän oli... t-tulossa m-miehen luota..." Oli loogista syyttää siskoa suudelmaa enemmästä. 
"E-en halua nähdä h-häntä enää ikinä."

Hän oli ajatellut, ettei Sashan aamuinen hymy ollut ollut aivan niin leveä kuin mitä aurinkoiselta, kohteliaalta nuorelta naiselta yleensä sopi odottaa, mutta hän ei ollut suinkaan ajatellut Bexin onnistuneen sotkemaan välejään ystävänsäkin kanssa. Eikö siinä ollut riittämiin, että nainen oli jo satuttanut pikkusiskoaan näin käsittämättömän julmalla tavalla?
"Voi rakas, tule tänne", äiti vetosi levittäen käsiään, jotta voisi halata tytärtään tiukasti, koettaen välittää kaiken rakkautensa yhdellä ainoalla eleellä. "Minä puhun hänelle." Tai siis huutaisi niin kauan, että saisi esikoisestaan edes jotain järkevää irti. Helvetti.

Hilda pudisteli päätään. Ei sillä ollut väliä. Bex saisi tehdä omat virheensä, hän ei aikoisi enää olla mitenkään osallisena siskon elämässä tai tuon virheissä. Hän painui kissa sylissä äitinsä halaukseen. 
"E-en tunne häntä enää." Hän vain halusi oman isosiskonsa takaisin.

Ava silitteli tyttärensä selkää pitkin, rauhallisin vedoin ja koetti pitää hengityksensä rauhallisena, vaikka sydän särkyikin yhä uudestaan Hildan puolesta. Hänen herttainen tyttärensä, joka ei ollut koskaan tehnyt elämässään mitään pahaa kenellekään.
"Hän on aivan tuuliajolla", äiti myönsi hiljaa, suru ääntä tummentaen. "Ollut jo pitkään. On niin väärin, että sinä tulit vedetyksi mukaan." Ainakin viime marraskuussa Bex oli satuttanut vain itseään typerällä tempauksellaan.

"Minä en enää i-ikinä halua selvittää hänen sotkujaan." Hän oli sanonut niin monesti että siskon pitäisi ryhdistäytyä ja nyt he olivat tässä. Hän ei enää koskaan siistisi mitään siskon elämään liittyvää. 
"Tai nähdä häntä."

"Sinun ei tarvitse", Ava lupasi hellästi, "hän saa selvittää sotkunsa aivan itse." Hänkään ei auttaisi, ei tällä kertaa. Bex oli itse pedannut sänkynsä, joten nukkukoot nyt siinä. Kaikkine piikkineen. Nainen ei viitsinyt huomauttaa, ettei sisaren välttely onnistuisi loputtomiin. Hilda ei kaivannut moista elämän realiteettia tähän hetkeen. Bex tuskin tulisi kylään hetkeen tai pariin kuitenkaan.

Voi kyllä se onnistuisi. Hilda oli jo ehtinyt suunnittelemaan miten välttelisi siskoa ja tuon typeryyksiä oikein tehokkaasti. 
"Hän tiesi että oikeasti pidän Nathanista." Niin, piti edelleen. Ei historiasta kiinnostunut, mukava mies ollut mennyt pois, vaikka pisteet olivat pamahtaneet kertaheitolla miinukselle.

Se teki kaikesta vain pahempaa. Jos Bex olisikin ollut täysin tietämätön siitä, miten Hilda piti Nathanista, kaikki olisi ollut edes hieman paremmin, mutta ei. Nainen oli tiennyt tarkalleen, mitä pikkusisko tunsi miestä kohtaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hänen teki mieli naulata Bex korvista tallin seinään, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän muisteli missä vasaraa pidettiin.
"Mikä Nathanissa on niin erityistä?" Ava kysyi pehmeästi.

Hilda kohautti olkiaan. Mitä väliä sillä oli? Oli miten erityinen tahansa, tuo oli jättänyt mustelmia siskon kasvoille. 
”Hän vaikutti kunnolliselta, on kiinnostunut historiasta, pitää vanhemmasta musiikista...” Asioita joista Hilda piti ja moni mies ei. 
”On komea ja e-ei haitannut v-vaikka minua saa v-vain pitää k-kädestä...” joku muu olisi voinut kyllästyä siinä viidensien treffien paikkeilla. 

Nathan kuulosti mieheltä, joka oli todella sopinut Hildalle. Hän ei voinut väittää aina ymmärtävänsä tyttärensä mielenkiinnonkohteita, mutta hän oli aina toivonut, että Hilda löytäisi jonkun, joka ymmärtäisi. Kuinka julmaa, että sen kynnyksellä sisaren, jolla oli ollut elämässään jo enemmän miehiä kuin hän välitti tietääkään, oli pitänyt sotkea lusikkansa soppaan.
"Hän kuulostaa mukavalta", nainen myönsi, vaikka huokaisikin raskaasti. Voi Bex minkä teit. "Miten toivoisinkaan, että olisin voinut tavata hänet." Nyt siitä oli turha unelmoidakaan, siitä Bex oli pitänyt huolen.
"Olen varma, että jossakin kirjaston uumenissa on ihana mies sinua varten."

Hilda pudisteli voimakkaasti päätään. Olkoot, hän ei huolisi ainuttakaan miestä enää elämäänsä. Noista oli vain harmi. 
”Olkoot. En halua ainuttakaan miestä, ellei se ole uusi kissa.” Uuden kissan voisi aina ottaa.

"Toivon sinun tähtesi, että mielesi muuttuu vielä", Ava huokaisi rutistaen vielä kerran kunnolla tytärtään. Hilda oli ansainnut kaikki maailman halaukset. "Etkä sinä sitä paitsi tarvitse uutta kissaa. Johan sinulla on monta rakastettavanasi."

Hilda hikkasi hieman tukkoisesti. 
”Enemmän iloa siitä on kuin miehestä. Kissat eivät jätä.” Kissat olisivat hänen kanssaan kunnes niistä olisi pakko luopua vanhuuden tai sairauden vuoksi. 
”Joten mihin minä kelvotonta kaksilahkeista kaipaan joka haluaa vain halvan ja helpon?”

"Eivät kaikki miehetkään", Ava huomautti pehmeästi, "katso vaikka isääsi. Tässä edelleen." Vuosikymmenten jälkeen, edelleen pienellä ratsastuskoululla naimisissa hänen kanssaan. Kaikki miehet eivät suinkaan jättäneet, vaikka monesti parisuhteet saivatkin karun päätöksen.
"Etsi siis kelvollinen kaksilahkeinen", nainen vastasi. Joku, joka ei tahtoisi juosta muiden perässä, vaikka naiset miten kiipeäisivät syliin. Hän jätti mielellään ajattelematta, miten hänen esikoisensa oli juuri sitä tyyppiä, joka heittäytyi kenen tahansa kaksilahkeisen syliin.

Hilda oli... noh, niin vastakohta siskolleen kuin saattoi. Hän ei heittäytynyt kenenkään syliin. Oreo kuuli hellämielisen Oscarin rapistelevan herkkupussia ja hyppäsi naisen sylistä alas. 
”Isä on... isä.” Ei sille muuta selitystä ollut. 
”En aio käydä läpi kymmeniä pettymyksia siksi että seassa voi olla joku hyvä. Kun ei ne hyvätkään sitten... kuitenkaan ole.”

"Miehiä on kolmea tyyppiä", Ava totesi päätään pudistaen ja sipaisi tyttärensä ruskeita hiuksia. "Huonoja, niitä, jotka kuvittelevat olevansa hyviä ja sitten heitä, jotka ovat oikeasti hyviä, kuten isäsi. Valitse tarkoin, etkä joudu kokemaan yhtäkään pettymystä."

”L-luulin että valitsin hyvin!” Hilda kivahti takaisin turhautuneena. 
”En edes halunnut ulos, Bex käytännössä pakotti ja sitten kävi näin! Minä en kaipaa enää ainuttakaan ihmistä sotkemaan elämääni, ihan sama miten pettymys se on ettet saa minultakaan lapsenlapsia, jos kissoja ei lasketa!” Hilda otti askeleen kauemmas ja lähti sisuuntuneena keräämään tavaroitaan.

"Hei!" Ava huudahti tyttärensä perään ja oli muutamalla harppauksella jälleen Hildan rinnalla. Hänellä oli ollut vuosikymmenet aikaa oppia jahtaamaan tyttäriään, joista erityisesti esikoisella oli tapana räjähtää, huutaa mitä sylki suuhun toi ja sännätä sen jälkeen ovia paiskoen ulos.
"Et sinä ole pettymys, enkä minä odota sinulta lapsenlapsia. En todellakaan. Haluan vain, että olet onnellinen nyt ja tulevaisuudessa."

Ehkä Hilda olisi halunnut. Kivan miehen, talon Hexhamista, pienen perheen. Ulkotarhan kissoille. Silti hän hymyillen vakuutti että oli onnellinen näin, koska oli helpompaa ujolle naiselle olla yksin kuin tavata ihmisiä. 
”Olin. Ennen tätä.”

"Olitko?" Ava kysyi päätään kallistaen. Hän tiesi, että tytär viihtyi työpaikallaan ja harrastuksissaan, niissä vähäisissä jotka naista veivät ulos asunnolta. Mutta oliko se onnea, vai vain tyytyväisyyttä siihen, mitä elämä sillä hetkellä oli?
"Jos et ollut onnellisempi, kun kävit ulkona Nathanin kanssa, olit selvästi ulkona väärän miehen kanssa."

Hilda työnsi sen pilkullisen meikkilaukun kassiin huultaan purren. Miksi äidin piti kysyä sellaisia kysymyksiä? 
”Olin.” Ei, hän ei halunnut myöntää äidin olevan oikeassa. Ei nyt. 
”Minulla oli kaikki hyvin. Nyt ei ole.”

"Kaikki tulee olemaan ihan hyvin vielä uudestaankin", Ava vakuutti. Ehdottomasti. Hilda löytäisi toisen miehen, ei kenties hetimmiten mutta ensi vuonna, tai ehkä sen jälkeen. Kaikki tulisi olemaan loistavasti. Paremmin kuin tähän mennessä, siitä hän oli varma. Sen olisi käytävä toteen. Kuka ei toivoisi vain parasta mahdollista lapsilleen?
"Tule käymään useammin nyt, kun et ole päiviä töissä", äiti muistutti tyypilliseen tapaansa katsellessaan Hildan pakkausta.

Hilda puuskahti ja nyppi kellomekon helmasta kissankarvoja. Hullun hommaa, kun omisti useamman kissan. 
”kun kaikki on entisellään.” Hän inhosi muuttaa elämäänsä ja kuten oli nähty, sen muuttaminen ei parantanut elämänlaatua nytkään.
”Käyn.” Hän lupasi, ääni hieman pehmeämpänä. Kohta alkaisi taas itkettää. Hitto.

Ava toivoi, että joku mies, jotenkin, jossakin vaiheessa elämää osoittaisi Hildan uskomuksen vääräksi. Näyttäisi, että elämä olisi parempaa yhdessä eikä yksinään.
"Hyvä. Olet rakas, kullannuppu", nainen vastasi vetäen tyttärensä halaukseen. Toivottavasti seuraavalla kerralla Hilda voisi tulla kylään parempien uutisten kera, tai ainakin hieman paremmalla tuulella. Ei tästä huonomminkaan voisi enää mennä.

Hilda kietoi kädet äitinsä ympärille. Ehkä sittenkin pitäisi myöntää että äiti oli oikeassa. Elämä oli ollut mukavaa ja vähemmän yksinäistä. 
”... oli oikeasti mukavaa kun oli joku joka ymmärsi.” Sitä ei usein sattunut kirjoihin hautautuvan naisen kohdalle.

"Tiedän, rakas", nainen vastasi hiljaa silitellen tyttärensä päätä. "On aina mukavaa, kun tulee ymmärretyksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on." Hän ei voinut kuin toivoa, että Hilda uskaltaisi aukaista ovensa ja sydämensä vielä joskus toistekin jollekulle miehelle, joka jakaisi naisen mielenkiinnonkohteet.

”Olet ihana äiti.” Piti siitäkin muistuttaa. Ainakin äiti välitti. Olisi ollut kamalaa jos ei olisi välittänyt. Hän ei olisi tiennyt kenelle olisi tästä silloin puhunut. Ne muutama hassu ystävä eivät tienneet koko miehestä. 
”Anteeksi kun huusin. Mutta Anthony taitaa olla ainoa toivosi.”

"Minä yritän", Ava vastasi pienen hymyn kera. Hän oli yrittänyt siitä lähtien, kun hänestä oli tullut äiti. Esikoisen kohdalla tosin tuntui, että kaikki oli mennyt pieleen, mutta ehkä hän oli oppinut siitä jotakin ja onnistunut kasvattamaan edes kaksi yhteiskuntakelpoista kansalaista lopuista lapsistaan. Kaksi kolmesta ei voinut olla kovin huono suoritus, eihän?
"Saat anteeksi", nainen lupasi hetkeäkään epäröimättä ja sipaisi tyttärensä poskea sormillaan. "Älä sinä huoli siitä. Jos teistä kukaan tahtoo koskaan perustaa perheen, olen onnesta soikeana, mutta vain sen tähden, miten onnelliseksi se tekisi teidät. Teidän onnenne on minulle tärkeintä."

Kaksi kolmesta oli oikein hyvä suoritus. Ensinmäinen oli varmasti kärsinyt synnytyksessä hapen puutteesta, pudonnut kätilön ja ehkä kotona isänsä käsistä. Ei se Avan syytä ollut. Siihen päälle vielä päähän kohdistuneet kolhut eläväisen esikoisen lapsuudesta niin oli ihme että tuo oli niinkin järkevä kuin nyt oli. 
”En minä huolehdi.” Hilda korjasi pehmeästi. 
”olisit hyvä mummu. Harmaannutkin näemmä.”

"Älä edes aloita", Ava varoitti silmät suuriksi rävähtäen, ennen kuin siristi niitä kohottaen sormeaan kuin kunnon läksytystä varten. "On ihme, etten ole jo aivan täysin harmaa ja puolikalju kaiken jälkeen, mitä olette minulle tehneet." Hän oli lopettanut murtuneiden luiden laskemisen Hildan ollessa seitsemän. Se kertoi riittämiin siitä, paljonko Bex oli ehtinyt koheltaa alusta saakka.

Ainakin se sai Hildan hymyilemään hieman. Hän oli sentään aina ollut hieman rauhallisempi ja rauhoittunut vanhetessaan lisää. Nuorena mummoutuva sielu. 
”noh, et nyt sentään kalju. Olen ehkä pari hiusväripurkkia sinulle kyllä velkaa.”

"Ehdottomasti olet", Ava vakuutti nyökäten. "Mutta ei se mitään. En vaihtaisi hetkeäkään." Hänellä oli kolme lasta, jotka olivat kerrassaan täydellisiä - olkoonkin, että juuri nyt luku tuntui olevan enemmänkin kaksi ja puoli. Tai ehkä kaksi ja yksi neljäsosa.
"Jos kotona on surkea olla itsekseen, voit tulla tänne koska tahansa takaisin. Ajan hakemaan, jos isäsi on jumissa töissä eikä kelpaa kyydiksi."

”Minulla on pari tutkimusjuttua ja lupasin hoitaa Murielin kissoja.” Aina silloin tällöin hän oli maininnut eläinlääkärinä toimivan ystävänsä. 
”Hän on raskaana ja pakeni lapsen isän luo Lontooseen rentoutumaan.”

"No, sitten minä tulen käymään", Ava vastasi hellästi. Ei tosin kutsumatta, sillä kaikki hänen lapsistaan olivat jo aivan liian vanhoja yllättäviä visiittejä varten äidiltä, jonka ainoa tarkoitus oli nuuskia, oliko kaikki hyvin.
"Sinulla on kohta yhtä monta kissaa asunnollasi kuin mitä minulla on hevosia tallissa", nainen totesi pienesti naurahtaen. "Onneksi osa sinun asuntosi kissoistasi ovat sentään vain hoidossa."

”Katsotaan.” Voisi olla että hän päätyisi vielä pitämään Murielin kissoja pidempään.
”Muriel on sen huippukokin kanssa.” Piti viedä äidin huomiota pois kissa-asiasta.

"Sinä tiedät, miten vähän minulla on aikaa julkisuudenhenkilöille", Ava huomautti naurahtaen ja sipaisi tyttärensä poskea jälleen kerran. "Mutta hyvä hänelle. Mies, joka osaa laittaa ruokaa, on hyvä valinta. Jotakin, mitä minun äitini olisi ehdottomasti pitänyt kertoa ennen kuin menin naimisiin."

”Tiedän. Se nenäkäs.” Joka tuntui olevan vähän joka paikassa.
”Kerro tuo Anthonylle.” Tai esikoisellesi. Hilda ei tekisi tiedolla mitään.

Ava pudisteli siitä huolimatta päätään. Hän ei osannut sanoa, kuka moinen julkkiskokki oli. Oscar olisi kenties tiennyt paremmin, joten ehkä hänen pitäisi udella asiasta mieheltään.
”Miksi luulet, että opetin Anthonyn laittamaan ruokaa?” Ava naurahti pehmeästi. Bex oli ainoa, joka oli päässyt livahtamaan hänen verkkonsa ohi totaalisesti, mutta ehkä se oli kaikille parempi. Vakuutti esikoinen mitä tahansa, hän oli silti vakuuttunut, että nainen onnistuisi sytyttämään muronsakin tuleen.

”Äiti!” Hilda naurahti hieman tukkoisena. 
”Et voi opettaa poikaasi laittamaan ruokaa jotta hän saa vaimon.”

”Opetin jo”, Ava naurahti kurottaen sipaisemaan Hildan hiuksia korvan taakse. ”Kyllä kova työni vielä jossakin kohtaa kantaa hedelmää.” Ja jos ei kantaisi, niin ainakin Anthony osaisi pitää itsestään huolta siihen asti eikä eläisi vain noutoruoalla ja eineksillä.

”Sinä... hmmmh. Olet kiero. Joku voisi sano sinun suunnitelleen mummoki tulemista jo kovin ajoissa.” Auttaisi jos edes yhdellä lapsella olisi kelvollinen puoliso. Hilda alkoi kerätä tavaroitaan eteiseen hiljalleen. 

"En suunnitellut sitä, mutta varauduin mahdollisuuteen", hän vastasi silmiään huvittuneesti pyöräyttäen. Bexin kanssa siihen oli todellakin saanut varautua. Hän oli ollut yllättynyt aina, kun vuosi oli vaihtunut ja Bex oli edelleen onnellisen lapseton. Hän oli ollut melko varma siitä lähtien, kun tytär oli täyttänyt viisitoista, että perheessä olisi pian pieni kiljuva nyytti. Oli suorastaan helpottavaa, että hänen epäilyksensä oli todistettu vääräksi.

”Mmmm.” Hilda saattoi arvata varautumisen syyn, mutt työnsi sen mielestään. 
”Eiköhän velikulta vielä.”

"Katsotaan nyt. Olisihan se toki hienoa voida nolata edes joku teistä vollottamalla kirkon eturivissä", Ava naurahti. Saisi nähdä, tarjoutuisiko moista mahdollisuutta koskaan. Hän nosti Oreon syliinsä, kun kissa kiehnäsi jaloissa ja hymyili katsellessaan Hildan pakkaamista.
"Sinun on paras tulla käymään nyt lomasi aikana enemmän. Apukädet tallilla eivät olisi pahitteeksi."

Hilda nyrpisti kevyesti nenäänsä.
”Ei minusta ole tallilla samalla tavalla apua.” Sitten alkoikin taas melkein itkettää. Äiti olisi pitänyt hevosten parissa touhuavasta vävystä. Miksi siskon piti olla itsekäs kusipää?

"Vitsailetko?" Ava kohotti kulmaansa. "Sinut uskaltaa jättää leiriläisten keskelle ilman, että tarvitsee pohtia laitetaanko lapset leikkimään kukkulan kuningasta lantalassa tai ryömimään sähköpaimenen ali." Molemmat asioita, joita hänen vanhempi, ah-niin-kypsä tyttärensä oli leiriläisten iloksi aiempina kesinä keksinyt.

Hilda naurahti. 
”Epäilen että siitä he pitävät.” Tuskin lapset kaipaisivat opettajaa. 
”Isä! Mennäänkö?” Hän alkoi hiljalleen kerätä kissoja bokseihinsa.

"Minä en", Ava naurahti. Tallilla olisi paljon muutakin tekemistä lapsille kuin puuhaa, joka sotki vaatteet totaalisesti tai altisti lapset sähköiskuille.
"Jos kaikki on kasassa niin mennään vain", Oscar totesi sohvalta taitellen lehden kasaan ja nousi hartioitaan pyöräyttäen ylös. Mies poimi kantoonsa kissojen koppeja ja painoi suukon vaimonsa hiusten sekaan matkallaan ovesta ulos ja kohti autoa. Ava puolestaan veti Hildan tiukkaan halaukseen vannottaen vielä kerran, että tytär tulisi käymään niin usein kuin vain ehtisi.

Hilda tarkisti kopat vielä kerran j halasi äitiään tiukasti. Hän lupasi käydä kunhan ehtisi, ennen matkaansa yrittäisi vielä.