[Y] Fallen angel, close your eyes

Maanantai 30. huhtikuuta 2018 – 23.45, Hexham

Amanda!
Se tuttu ääni tuli uniinkin. Tallipäivästä aivan rättiväsyneenä (ja edellisyön Larissan kanssa valvoneena) hän oli kaatunut nukkumaan jo kymmeneltä.
Nyt Amanda ponkaisi istumaan hengästyneenä, kalpeat silmät pimeässä kauhusta suurina. Lattialla kuorsasi toinen Beatrixin miehen koirista. Oliko tuo nyt se irlantilainen lattiatalja, Albusko se oli? Amanda ei voinut sanoa muistavansa täysin.
Aiemmin päivällä käyty keskustelu kuristi ja sai pettyneen ahdistuksen vellomaan sisällä. Hän oli todella, todella yrittänyt päästä irti vanhemmistaan. Se tarkoitti riippuvaisuutta muista sukulaisista, mistä hän ei ollut kovin innoissaan, mutta se oli aina parempi kuin riippuvaisuus kelvottomista vanhemmista ja noide sätkynukkena olosta.
Silti hän kaipasi omien vanhempiensa hyväksyntää, äärettömän kierolla tavalla. Miten hän saattoi olla niin kelvoton lapsi?

Aloitimme erään englantilaisen nuoren esteratsastajan sponsoroinnin. Oikein lahjakas tyttö.
Hänen hevosensa vanhemmat olivat valmiit lopettamaan silmää räpäyttämättä, mikä oli vaatinut hänet pyytämään apua ensin Veronica Coxilta ja sitten tädiltään. Nyt Beatrix maksoi kiltisti Huzzlen kulut ja Amanda ei voinut olla ajattelematta, että hevosen olisi ollut parempi jonkun sellaisen omistuksessa, joka voisi hoidattaa sen ilman kenenkään apua.
Miksi joku vieras kelpasi hänen vanhemmilleen, mutta hän itse ei?
Mitä hän oli koskaan noille tehnyt, ettei kelvannut sellaisena kuin oli?
Miksi juuri hän oli saanut sellaiset vanhemmat?
Varovaisesti Amanda nousi sängystä, pudistellen päätään koiralle joka ei edes lotkauttanut korvaansa kun hän poistui omakotitalon omassa siivessä sijaitsevasta makuuhuoneesta ja kulki hiljaisin askelin portaita pitkin alakertaan.

Kynsien rapina kertoi pian sen ilkialastoman nahkaterrierimummon kuulleen hänet. Se tuntui olevan aina vailla herkkuja, joita sille ei ainakaan yöllä taidettu ainaa ja se tiesi sen. Nytkin Pomonaksi kutsuttu koira pysähtyi alle metrin päähän Amandan jaloista, tuijotti teenvalmistusprosessia tiiviillä katsella.
Haukahdus.
Nyt niitä herkkuja, kelvoton ihminen.
Isi ja äitikin antaisivat.
”Sh! Pomona, älä yritä.”
Hän oli aika varma ettei koira tosiaan saanut komentamalla herkkuja, vaikka sen isäntä tuntuikin joskus vähän höperöltä mieheltä. Eikä hän tainnut olla ainoa, jos tädin ilmeistä joskus saattoi mitään päätellä.

Teevettä läiskähti pöydälle kun miehen ääni halkaisi hiljaisuutta.
”Et saa unta?”
Amanda kääntyi ympäri, rauhoitellen itseään. Tietenkin hän näki keittiön oviaukossa Johnnyn (vai Sawnie, kummaksi tuota kutsuttiin?), sen tätinsa höperön kihlatun.
”En oikein.”
Hän myönsi hiljaa, vilkaisten Pomonaa.
”Anteeksi jos herätin.”
”Ei, havahduin mummun ääneen.”
Walesilaismies kumartui ottamaan nakukoiran syliinsä, rapsuttaen sen ruttuista niskaa hellästi. Hölmö koira, koetitko jekuttaa uutta asukasta?
Tietenkin yritti, viekas elukka.
Amanda kaatoi nyt menestyksekkäämmin vettä mukiin teepussin kaveriksi ja pyyhki tason, pyöräyttäen lusikkaa mukissa pariin otteeseen, jotta hunaja sekoaisi kuumaan juomaan paremmin.

”Onko se jotain mistä sidanin oli hyvä tietää?”
Se oli niin suloista että Johnny käytti harvoin tädin nimeä. Hän ei ollut varmaan kuullut tuon kutsuvan Beaa edes Beaksi tai Beatrixiksi useammin kuin yhdessä kädessä oli sormia.
Niin suloinen pariskunta, täti oli löytänyt sen onnen mitä oli ansainnutkin tai siltä ainakin näytti.
Hän pudisteli reippaasti päätään, saaden pätkittyyn malliin leikatut hiukset heilahtelemaan.
”Ei, ei mitään mistä pitäisi huolestua.”
”En kysynyt sitä. Kuule - ”
Johnny astui ottamaan toisen mukin kaapista, laskien sinne pussin kofeiinitonta yrttiteetä, sellaista jossa ei ollut kamomillaa. Sitä kun ei kuulemma suositeltu.
” - vie tuo sidanille ja puhu hänelle. Hän havahtui kun Pom lähti. Minä menen sohvalle jatkamaan unia.”
Mies ojensi mukin Amandalle ja hieraisi punertavan parransängen karheuttamia kasvojaan, hymyillen pehmeästi. Miten joku saattoi näyttää niin vinkeältä hymyillessään?
”Ei sinun tarv...”
”Tarvitsee. Nos da.”
Pomona kainalossaan mies katosi olohuoneen hämärään. Amanda lähti yläkertaan, työntäen jalallaan pariskunnan makuuhuoneen oven auki. Yhdellä seinällä oli kaunis, sinisen ja hopean sävyttämä kukkatapetti ja muut seinät oli maalattu kauniin harmaiksi. Pelkästään tädin näkeminen sai kyyneleet silmiit.
”M-miksi minä en kelpaa kenellekään?”
Se oli ainoa asia, jonka Amanda sai sanotuksi, ennen kuin purskahti itkuun.
Mukit sentään pysyivät käsissä.