Maanantai 15. tammikuuta 2018, ilta, Rosings Park / Newcastle
Toinen pari vaaleansinisiä silmiä seurasi, kuinka kalpea nainen viimeisteli loppuverryttelyä Krakenin kanssa.
Noinkohan Julian oli valinnut tulisen orinsa harjoitettavaksi tälle päivälle ihan vain osoittaakseen, ettei ollut liioitellut kuvaillessaan uutta ratsastajaansa 'hiton hyväksi'.
"Je had gelijk. Hänessä on potentiaalia. Vähän pikkuinen", Beatrix huomautti ja pyyhkäisi mustaa polkkatukkaa korvansa taakse.
Hänen lausumanaan kyse oli jo oikeastaan kehusta.
Saavuttuaan veljensä kyydillä tallille Beatrix oli tapansa mukaan hoitanut useamman asian samalla vaivalla sillä välin, kun Julian oli työskennellyt Sylviaa edeltävien valmennettaviensa kanssa. Käynyt tarkistamassa, että kaikki oli valmista huomista varten, kun hevoset saapuisivat. Katsonut uudestaan sitä myytävänä olevaa hevosta, joka oli varastanut hänen huomionsa jo ensimmäisellä vierailulla.
Nauttinut hetken tallin tunnelmasta.
Ja astellut sitten sopivasti takaisin maneesiin siinä vaiheessa, kun valmennus oli alkanut.
”Natuurlijk heeft ze”, Julian vastasi kuivasti, valossa siristyneet, kalpeansiniset silmät kiinteästi Krakenin askelia seuraten. Hänen hurja, omat parrasvalonsa luova merihirviönsä ei koskaan antanut keskinkertaista suoritusta, ei myöskään tänään.
”Milloin opettelet luottamaan sanaani? Mieluiten sokeasti ja palvoen, niin kuin loput kansakunnasta.”
Hän siristi silmiään asteen lisää, kun Kraken viskoi päätään ja nyppi ohjia kuin kiusallaan, testaten uuden ratsastajan rajoja. Sylvian olisi parempi korjata itse, kertoa vahvalle orille, kumpi heistä ohjasi.
"Sinä päivänä kun kömmit alas jalustaltasi", Beatrix vastasi ja risti käsivarret rinnalleen.
Yhtä epätodennäköisiä tapahtumia kumpikin.
Jäänsiniset silmät siristyivät samaan tapaan kun nainen katseli, kuinka Sylvia keräsi Krakenin takaisin tuntumalle ja otti sen kanssa vielä muutaman rentouttavan ympyrän.
Usean sadan kilon hevosta ei yksinkertaisesti voinut voittaa voimassa.
"Oletko kiireinen? Olisi muutama asia, joista haluaisin puhua. Jos ehdit tulla käymään samalla, kun heität kotiin."
"Ehdin toki", Julian vastasi ja katsahti sisartaan sivusilmällä.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi käsiään mietteliäänä hieraisten. Bea ei varsinaisesti jakanut asioitaan perheensä kanssa. Hän voisi tarpeen tullen perua valmennuksen tai kaksi. Ne taikinaiset, satulassa ähertävät täti-ihmiset eivät siitä kärsisi.
"Tietenkin on", Beatrix vakuutti samalla kun seurasi, kuinka Kraken siirtyi loppukävelyihin.
Oli hirvittävä sääli, ettei Julian pystynyt vieläkään palaamaan sielunhevosensa selkään. Olkoonkin, että tämä oli löytänyt omasta mielestään sopivan ratsastajan.
"Hevosiin liittyen vain. Ja Amandaan, keskustelin hänen kanssaan eilen."
”Suo anteeksi, jos kyseenalaistan”, Julian totesi huvittuneena ja kiersi kätensä lämpimästi pikkusiskon hartioille.
”Sinulla on paha maine olla kertomatta asioistasi, edes näin rakkaille veljille.” Hän huokasi ja juoksutti vapaan käden sormet läpi hiuksistaan.
”Amanda saa toivottavasti elämänsä vielä raiteilleen. Mistä te puhuitte?”
Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Milloin opit luottamaan sanaani, sokeasti ja palvoen, vai miten se menikään?"
Olkoonkin, ettei hän ehkä ollut ansainnut luottamusta. Mutta kun oli taakka jo valmiiksi - tai ainakin koki olevansa - sitä yritti parhaansa olla olematta sitä enää yhtään enempää.
Mitä sitten, jos jätti kertomatta häistä. Tai keskenmenosta.
"Hänen ratsastusurastaan. Onko hän maininnut sinulle mitään?"
”Ei ole, emme ole pahemmin ehtineet keskustelemaan aiheesta joulun jälkeen”, Julian vastasi ja katseli melkein hellin silmin valtavaa mustanruunikkoa, joka venytteli lihaksikasta kaulaansa terävästi korskuen, villi hehku silmissään.
”Liekö pahoitti mielensä, kun heitin hänet Londonderryn selkään jouluna valaakseni häneen vähän itseluottamusta.”
"Krakenin pitäisi päästä palaamaan mahdollisimman pian kisakentille", Beatrix totesi itsestäänselvyyden enemmänkin itselleen kuin veljelleen. Kraken jos kuka kuului parrasvaloihin, palvovien katseiden alle.
Vakka kantensa, monessakin suhteessa.
"Ainakin se sai hänet ajattelemaan. Amanda ei halua enää palata esteille."
Krakenilla olisi selvästi riittänyt vielä virtaa. Se olisi varmasti mieluusti suorittanut edellisviikkoisen kunniakierroksensa uudelleen.
”Siksi valmennan Sylviaa niin ankarasti. Krakenilla ei ole enää montaa kautta jäljellä”, Julian sanoi häivähdys kavaltavaa haikeutta äänessään. Se olisi voinut saada toisen olympiamitalin Riosta – ellei hän olisi löytänyt hevosta kuljetuksesta jalka avoinna. Ja kun hevonen toipui, mitä hän teki? Ajoi kolarin kuin mikäkin typerys ja rikkoi selkänsä.
”Toivon saavani heidät starttaamaan Grand Prix’ssä tänä vuonna.”
Mies katsahti sisartaan.
”Niinkö? Ja Deirdre meni vielä ostamaan hänelle uusia hevosiakin. Mitä hän suunnittelee?”
Beatrix irrotti katseensa tummanruunikosta ja vilkaisi veljeään, kulmat hieman alemmas painuen. Toinen käsi hipaisi tämän selkää, myötätuntoisesti.
Häneenkin sattui Julianin puolesta.
"Melko kunnianhimoinen tavoite", hän huomautti, muttei epäillen. Julian ei ollut typerys, ei edes, kun kyse oli rakkaasta Krakenista. Merihirviöstä.
"Haluaisi ratsastaa koulua."
”Ehkä hän on siis vihdoin tullut järkiinsä ja ymmärtänyt olevansa van der Veen”, Julian myhäili. Toivottavasti kyse ei ollut vain hetkellisestä päähänpistosta tai epätoivoisesta yrityksestä miellyttää häntä. Amanda oli niin kovin herkkä ja tuntui ottaneen itseensä hänen ripityksensä idioottimaisesta käytöksestä.
”Mitä te puhuitte asiasta?"
Beatrix pukkasi veljeään kylkeen terävällä kyynärpäällään. Lapsuudessa ne olivat olleet vieläkin terävämmät ja osuneet kipeästi kylkiluiden väliin.
"Van der Veen on kiinni asenteesta, ei siitä, mitä lajia ratsastaa. Mutta ilmeisesti esteet olivat aina enemmän Wendyn päätös kuin Amandan itsensä."
Mokoma narttu.
"Halusin puhua sinun kanssasi ensin, mutta mielestäni Amanda tuhlaa tällä hetkellä aikaansa. Voisit pistää hänet Allegran tai Belgravian selkään, miksei molempienkin. Sinähän halusit tähdellesi kovemman tason hevosia?"
Julian tuuppasi takaisin, tosin kyljen sijasta sisarensa ohimoa.
”Kenen luulet kehittäneen kyseisen ilmaisun? Sitä minä sanoin Amandallekin. Van der Veen on asennetta, mutta se tyttöparka tarvitsee itseluottamusta”, mies vastasi huvittuneena.
”Onko hän tosissaan? Voimmehan me aina kokeilla. Belgravia varsinkin on hyvä hevonen aloittamista varten. Ja kyllä, Sylvia on oikea ratsastaja Grand Prix’ssä kilpailutettaville. Ainutlaatuinen työmoraali.”
Oli hyvin lähellä, ettei Beatrix näyttänyt veljelleen kieltä. Jos he olisivat olleet kahden, hän olisi saattanut tehdäkin niin.
"Niin tarvitsee. Ja sitä hän saa parhaiten nousemalla takaisin satulaan."
Olihan Amandalla tietenkin muutkin ongelmansa, tunnepuolella esimerkiksi, tyttöparka, mutta Beatrix oli kuitenkin hevossuvun kasvatti. Takaisin satulaan oli noustava.
"Toivon, että on. Ja juuri siksi haluaisin hänet heti töihin. Kunnolla, niin että lihakset särkevät ja tekee mieli kuolla. Kun Amanda on aivan varma päätöksestään, voimme alkaa katsella hevosia tarkemmin."
Beatrix jäi hetkeksi katselemaan pienikokoista ratsastajaa.
"Ainutlaatuinen? Väitän nähneeni vastaava kerran aiemminkin."
Julianin kädenjälki näkyi niin selvänä, kun osasi katsoa.
Julian nauroi, siristyneet silmät huvitusta tuikahtaen.
"Valmentamieni joukossa ainutlaatuinen", hän korjasi vaatimattomasti.
"Siskorakas, olenko pitänyt koskaan valmennusta, jonka jälkeen lihaksia ei särje ja tee mieli kuolla?"
"Mistä sen tietää, vaikka Englannin ilmasto olisi pehmittänyt sinua", Beatrix huomautti.
Tuskin. Hänen veljensä ei ollut kuuluisa siitä, että olisi päästänyt valmennettavansa helpolla. Ja sillä tavallahan tuloksia saatiin, kovalla työllä, ei säälillä. Säälin paikka oli toisaalla.
Kraken pysähtyi maata kuopaisten ja ratsastaja laskeutui, melkein pudottautui satulasta ja talutti merihirviön heidän luokseen.
Julian ojensi kätensä tervehtimään massiivista hevosta melkein välinpitämättömästi ja samanlaisella piittaamattomuudella ori painoi turpansa sitä vasten, antaen kosketuksen viipyä.
"Se oli jo melkein siedettävää, Sylvia", Julian sanoi englanniksi ja viittasi Beaan.
"Sisareni, Beatrix van der Veen, Van der Veen Horses business manager - Bea, Lady Sylvia Stirling, ratsastajani."
Arvon Lady ei näyttänyt hätkähtävän siitä, että Julianin sanoja ei aivan helposti voinut tulkita kehuksi.
Kai parin vuoden valmennus oli opettanut naisen Julian van der Veenin tavoille.
"Mukava viimein tavata kasvokkain", Beatrix tervehti kalpeaa naista, jonka poskilla viipyi edelleen työskentelyn aiheuttama puna.
"Olen palanut halusta nähdä, millaisen ratsastajan veljeni on kelpuuttanut hevosilleen."
Sylvian kasvoilla viipyi hymy.
"Ihastuttava tavata", tämä tervehti.
”Vie Kraken talliin, ja työskentele Belgravian kanssa itsenäisesti”, Julian sanoi Sylvialle ja lisäsi, yllättävän lämpimästi. Hänelläkin oli hetkiä, kun hän toivoi voivansa palkita hurjasti työskentelevää naista.
”Vie se vaikka maastoon? Siellä on viehättävähkö sää tänään.”
Julian kiersi kätensä Bean hartioille.
”Me voimme lähteä nyt.”
Julianhan kuulosti melkein hellämieliseltä. Ehkä hänen huolensa siitä, että Englannin kosteus oli päässyt pehmittämään veljeä, oli sittenkin aiheellinen.
Ainakaan Kraken ei yrittänyt jyrätä naista alleen, kun tämä lähti taluttamaan sitä kohti tallia.
"Hienoa. Lupaan, etten pidättele sinua pitkään, Deirdre varmasti odottaa jo."
”Älä turhia murehdi – olen varma, että hän on oikein rentouttavilla päiväunilla”, Julian vastasi myhäillen, huvittunut pilke silmäkulmissaan ja talutti Bean henkilökunnan parkkipaikalle parkkeerattua, mustaa ja häkellyttävän siistiä BMW:tään kohti.
”Mitkä hevoset Liekellä olikaan mukana?” mies kysyi kulmat kurtistuen avatessaan auton ovet ja istuessaan ratin taakse selkäänsä hieraisten.
”Commodore, Versailles, Adagio ja..?”
Beatrix napsautti turvavyön kiinni ja katsahti veljeään tarkkaan.
"Bourbon, uusin lisäys. Versaillesin varsa."
Huomenna tähän aikaan hevoset olisivat jo asettuneet talliin, mikäli kaikki menisi hyvin. Beatrix oli soittanut jo pariin kertaan varmistaakseen, että matka oli sujunut suunnitelmien mukaan.
"Särkeekö selkä taas?"
”Niin olikin”, Julian nyökkäsi kulmat hienoisesti painuen ja antoi auton lipua pehmeästi tallille johtavan tien mitan, ennen kuin kiihdytti kääntyessään maantielle ja kohti Newcastlea.
”Selkä särkee melkein aina vähän, mutta voin elää sen kanssa. Välillä se kestää jonkin verran treenaustakin, ja sitten ei enää kestäkään. Pitäisi kai vain antaa sen levätä, mutta minua ei varsinaisesti ole siunattu kärsivällisyydessä tässä suhteessa.”
Beatrixin kulmat olivat painuneet kurttuun.
"Idioot", hän ilmaisi rakastavan mielipiteensä puhahtaen.
"Rikot sen vielä lopullisesti tuolla menolla. Mitä lääkärit sanovat?"
Hän antoi katseensa vaeltaa ohi lipuvaan maisemaan.
”Että minun pitäisi levätä”, Julian naurahti kuivasti ja juoksutti sormet kärsimättömällä eleellä läpi hiuksistaan.
”En koskaan perustanut lääkärien sanomisesta nuorempana. En arvannut, että nyt pitäisi. Vammat katosivat satulaan nousemisella kuin itsestään.” Kunnes saivat hänet putoamaan selästä sokaisevan kivun takia. Helvetti.
Beatrix käänsi katseensa takaisin veljeensä.
"Sinä et ole enää mikään nuorukainen", hän huomautti kuivasti, vaikka vaaleansinisissä silmissä häivähtikin huoli. Julianin olisi pitänyt jo päästä takaisin satulaan.
Auto-onnettomuus oli typerä syy rikkoa selkänsä.
Beatrix ohjasi veljensä parkkeeraamaan autonsa Queen's Streetillä sijaitsevan, puoliksi sillan alle piiloutuvan kotitalonsa eteen. Vihreä ovi johti mustavalkoiseen rappukäytävään.
Beatrix sovitti avaimen lukkoon ja viittasi veljeään astumaan sisään vaaleaan eteiseen.
”Oletko varma, ettet pitäisi hoitokodista enemmän?” Julian kysyi huvitusta silmissään, kun seurasi sisartaan BMW:n seistessä turvallisesti kadun varressa.
”Toivottavasti tulet viihtymään täällä.” Olisi käsittämättömän ihanaa saada perhettä lähemmäs.
"Kuten sanoin, laitoin itseni jonotuslistalle. Asumisedut ovat hyvät, ruoka kannetaan tarvittaessa suoraan vuoteeseen."
Beatrix otti veljensä takin ripustaakseen sen eteisen komeroon ja viittasi tätä sitten siirtymään olohuoneen puolelle. Äskeisestä muutosta huolimatta tavarat olivat jo löytäneet paikoilleen, valkoinen torkkupeitto roikkui rennosti harmaan kulmasohvan käsinojalta, ja pienellä ruokapöydällä oli kimppu tuoreita, aniliininpunaisia tulppaaneja.
"Epäilen, mutta minkäs mahtaa, kun te Deirdren kanssa haluatte niin itsepintaisesti asua täällä. Otatko kahvia?"
”Mielelläni, kiitos. Mustana”, Julian vastasi ja istahti rennosti sohvalle, ristien toisen jalan toisen päälle.
”Deirdren perhe asuu täällä, ja hän tuntuu viihtyvän erinomaisesti Englannissa”, mies kohautti olkiaan. Ehkä he muuttaisivat joku päivä Hollantiin tai Saksaan.
”Arvostat ainakin Alankomaita aivan uudella tavalla asuttuasi täällä.”
"Merkillinen nainen. Mutta senhän minä jo tiesinkin, kun kerran alkoi yhteen sinun kanssasi."
Beatrix pyyhkäisi hiuksiaan korvan taakse ja asteli yhden seinustaan vallanneen keittiötiskin ääreen. Hän asetti valkoisen posliinikupin paikalleen ja sujautti kapselin uutuudenkiiltävään Nespresso-koneeseen.
"Minulla on pari paperia, jotka pitäisi allekirjoittaa."
Julian naurahti ja pyyhkäisi sormet läpi mustasta harjastaan. Deirdre oli mitä merkillisin nainen monestakin syystä.
”Niinkö? Mihin sinä minun allekirjoitustani tarvitset?” hän kysyi kohottaen toista tummaa kulmaansa.
"Haen ne kohta", Beatrix vastasi, otti valmiin kupin kahvia ja laittoi itselleen vielä, hieman katkerana, vihreää teetä, kantaen sitten molemmat kupit sohvapöydälle.
Läikyttämättä tai kompuroimatta. Hurraa.
"Pieni hetki."
Hän poistui hetkeksi eteisen kautta makuuhuoneeseensa ja palasi mukanaan siisti, musta kansio.
"Sinulla on tietenkin oikeus kieltäytyä. En vain tiedä, ketä muuta tällä hetkellä voisin pyytää."
Beatrix istahti veljensä viereen ja ojensi litteän kansion tätä kohti, pidellen hopeanväristä mustekynää kädessään.
"Sopimus edunvalvonnasta."
”Edunvalvonnasta?” Julian toisti kulmat kurtistuen, kylmä vihlaisu sisällään.
”Mikä aviomiehesi järjenkäytölle on tullut?” Ehkä mies oli pudonnut pää edellä portaissa tai alkanut yhtäkkiä kannattaa Donald Trumpia.
”Tiedäthän, että sinun pitää laatia yksityiskohtainen lausunto tahdostasi, koska minä en koskaan päästä sinua luotani tai luovu kierosta huumorintajustani.”
Donald Trumpin kannattaminen olisi ollut ehdottomasti hyvä merkki sille, että edunvalvojaa oli aika uudistaa.
Beatrix oli hiljaa kahden sydämenlyönnin välisen hetken.
"Ei hän ole enää aviomieheni."
Siinä se tuli. Beatrix nielaisi ja pyöräytti kynää kädessään.
"Kaikki on siinä valmiina. Mitä toivon tehtävän, jos muutun vihannekseksi, tai jos en kykene ilmaisemaan tahtoani. Mitä en ole ennalta määritellyt, sitä saat käyttää porsaanreikänä huumorintajusi hyödyntämiseen. Voit vaikka hankkia minulle samanlaiset pussilakanat kuin Amandalle. Se oli aika hyvä kuva sinusta."
”Hän ei ole enää aviomiehesi”, Julian toisti ja vilkaisi papereita voimatta keskittyä niihin.
”Voi jumalauta, Bea. Mitä sinulle pitäisi sanoa, että ymmärtäisit perheesi välittävän ja haluan tietää, kun sinulle sattuu jotain pientä, niin kuin vaikka avioero?”
Beatrix hätkähti ja räpäytti silmiään.
"Se oli sitä aikaa, kun Deirdren äiti oli juuri kuollut. Ja kolmosraskaus siihen päälle. Ajattelin, että sinulla on aivan tarpeeksi mietittävää jo muutenkin."
Hän pyöritti kynää levottomasti kädessään, niin että se oli lähellä pudota lattialle.
Rauhassa.
"Minä se olin, joka jätti Dieterin. Mutta ei sinun tarvitse allekirjoittaa papereita, jos et tahdo, keksin kyllä jotakin muuta."
”Sinä olet sisareni”, Julian vastasi kulmat turhautuneessa kurtussa ja kirjoitti nimensä paperiin, katse Beassa.
”Olenko minä todella niin huono veli, ettet voi kertoa minulle, kun eroat miehestäsi? Miksi jätit Dieterin? Jos hän sattutti sinua, minä…”
"Sinä et edes lukenut sitä läpi. Saatoit juuri luovuttaa sielusi minulle", Beatrix huomautti, mutta se pienikin, tuskin havaittava kuivan huumorin häivä oli kadonnut hänen äänestään.
Pala pyrki nousemaan kurkkuun.
"Mitä? Ei, Julian, johan minä sanoin! En halunnut olla vaivaksi, sinulla oli paljon tärkeämpääkin mietittävää!"
Hän juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
"Ei mitään sellaista. Olin idiootti."
”Sitten luovutin”, Julian puuskahti kulmat edelleen kurtussa.
”Bea, sinä olet sisareni ja rakastan sinua. Miten vaikeaa on ymmärtää, ettet ole vaivaksi? Tiedän, ettet ole tyhmä, joten siitä ei ole kysymys – etkä ole myöskään idiootti. Mitä se mies oikein teki? Pettikö hän sinua?”
"Ei, ei."
Beatrix pudisti päätään ja yritti nieleksiä palaa takaisin alas.
Hän ei ollut vuodattanut ainuttakaan kyyneltä sen jälkeen, kun oli saanut kuulla totuuden. Siitä ei olisi mitään hyötyä. Turhaa energiantuhlausta.
Jos olisikin pettänyt. Sekin olisi ollut helpompi kestää.
"Minä olisin... olisin niin kovasti halunnut lapsen."
Ääni särkyi ja Beatrix piilotti kasvonsa käsiensä taakse.
"Se vain... Dieter kertoi vasta nyt, ettei se... Ei se olisi ollut edes mahdollista. Julian, hän huolehti, ettei se olisi voinut... Sen jälkeen kun Amelia..."
Pieni Amelia, joka oli ollut liian pikkuinen selvitäkseen.
Mies huokasi ja siirtyi sisarensa viereen, kiertäen käsivartensa tämän ympärille ja painaen Bean kylkeensä.
”Olen niin pahoillani menetyksestäsi”, Julian sanoi pehmeästi ja kosketti naisen mustia hiuksia. Hän todella oli. Hänkin oli halunnut lapsia vuosia, ja oli siksi nyt sydänkohtauksen partaalla tullessaan herätetyksi keskellä yötä siltä varalta, että jokin menisi vikaan, etteivät hänen lapsensa syntyisikään.
”Dieter mitä? Huolehti, ettei se olisi voinut? Sanotko, että hän hankki vasektomian eikä kertonut sinulle?”
Beatrix oli aina inhonnut ihmisiä, jotka eivät edes yrittäneet puhua selvästi.
Ja silti hänen oli itkultaan vaikea muodostaa koherenttia lausetta. Hän muisti itkeneensä viimeksi sillä tavalla veljeään vasten sen jälkeen, kun oli menettänyt Amelian.
"Olin niin typerä", hän parahti melkein vihaisena.
"Luulin vain, että meillä oli huono tuuri. Että minussa oli jotain vikaa, testeistä huolimatta... Minä... Miten voi olla niin idiootti?"
”Et sinä ole idiootti”, Julian murisi. Musta raivo nosti päätään hänen sisällään, epätoivoinen halu suojella sisariaan pahoilta miehiltä.
Hän löisi Dieteriä, kun näkisi miehen. Ehkä useammin kuin kerran.
Jumalauta.
”Miten se mies kehtaa? Miten Dieter kehtaa?! Hänkö antoi sinun uskoa, että te yrititte lasta?”
Sinisilmäinen idiootti, joka oli uskonut niin monta vuotta valheita.
Dieter oli rakastanut häntä. Siitä ei ollut epäilystäkään.
Ja silti satuttanut niin kipeästi, ettei hän voisi antaa sitä anteeksi.
"Minun olisi pitänyt tajuta! Kuinka helvetin hölmö ihminen voi olla..."
Niin monta vuotta. Hän oli uskonut, kun Dieter oli sanonut, että tulokset olivat olleet normaalit. Ettei ollut mitään syytä hoitoihin.
Mutta mies oli ollut niin uskomattoman myötätuntoinen, halannut tiukasti, kun hän oli itkenyt taas kerran ajallaan tulleita kuukautisia. Seuraavalla kerralla sitten.
"Minä uskoin häntä!"
”Hän petti sinua”, Julian protestoi ja halasi Beaa tiukemmin. Turhautunut avuttomuus ravisteli häntä. Kuinka Dieter kehtasi kohdella hänen sisartaan näin?
”Hän oli aviomiehesi – miksi et olisi uskonut häntä? Minäkin uskoin häntä. Älä syytä itseäsi, Bea. Tämä on täysin hänen syytään. Antoiko hän mitään syytä toiminnalleen?”
Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos Dieter olisi ollut jollakin tavalla kammottava mies.
Mutta ei ollut. Hyvä, rakastava aviomies.
Joka ei vain ollut halunnut elämältään samaa kuin hän.
Beatrix veti värisevästi henkeä rauhoittuakseen, vaikka itku yrittikin yhä tärisyttää hartioita.
"Hän ei vain halunnut isäksi. Ei Amelian jälkeen."
”Jumalauta”, Julian murisi synkästi ja silitti samalla Bean olkavartta vahvoin, rauhoittavin vedoin.
”Millä oikeudella hän on kertomatta sinulle? En voi ymmärtää, millä hän on oikeuttanut toimintansa itselleen.”
Hän katsahti sisartaan onnettomana.
”Sinä et ole idiootti. Tämä on täysin hänen syytään.”
Dieter oli sanonut tehneensä sen, koska rakasti häntä.
Eikä olisi kestänyt ajatusta erosta.
Ja rehellisyyden nimissä oli myönnettävä, että Beatrix ei olisi välttämättä jäänyt. Jos olisi tiennyt.
Kyyneleet olivat liimanneet ripset toisiinsa.
"Halusin niin kovasti olla äiti."
Julian halasi Bean avuttomana tiukemmin rintaansa vasten. Oli sydäntäsärkevää nähdä normaalisti melkein tunnekuolleelta vaikuttava nainen niin kammottavan, raastavan tuskan vallassa.
”Voi Bea, olen niin kovin pahoillani”, hän vetosi ja painoi suukon sisarensa hiuksiin.
”Minä kuohin sen miehen.”
Beatrix painoi käden suulleen tukahduttaakseen loput nyyhkäykset.
Hän melkein naurahti itkunsa lomasta.
"Hän olisi siitä varmaan vain iloinen."
Eipähän tarvitsisi huolehtia mahdollisesta jälkikasvusta enää senkään vertaa.
”Jumalauta”, mies toisti turhautuneena. Kuinka Dieter kehtasi kohdella hänen sisartaan näin?!
”Sinä et ansainnut tätä, ja sinä voit edelleen olla äiti, Bea. Dieter ei ole ryöstänyt mahdollisuutta sinulta”, Julian sanoi yrittäen löytää jotain, mikä voisi parantaa kohtuuttoman epäreilulta tuntuvaa tilannetta. Kuinka se mies kehtasi?!
Sano muuta, Beatrix ajatteli uupuneena.
Kun viikkoja omana pidetyt ja sisimpään piilotetut tunteet olivat viimein vuotaneet ulos.
"Minä olen pian jo liian vanha."
Ja liian väsynyt aloittamaan sitä kaikkea uudelleen, niin kuin hän oli Deirdrelle sanonut.
"Mutta on minulla työni. Sitä ei kukaan voi viedä minulta."
”Et tietenkään ole liian vanha”, Julian vastasi.
”Deirdrekin on sinua monta vuotta vanhempi, ja me olemme saamassa kolmoset. Nykyään lisääntyminen ei ole lainkaan mahdotonta, jos on rahaa. Bea, älä anna Dieterin viedä toivoasi. Hän vei sinulta jo tarpeeksi. Saatanan paskiainen.”
Beatrix hieraisi itkettyneitä kasvojaan. Nenäkin oli mennyt tukkoon.
Kuinka kukaan jaksoi itkeä useammin?
"Teillä kävikin uskomaton onni", hän huomautti hiljaa.
"Ja olen onnellinen teidän puolestanne. Ostin kolmosille jo bodyt, ne oranssit, näyttikö Deirdre?"
Olisi edes sukulaislapsia, joita hoivata ja hemmotella. Se lohdutti, edes vähän.
”Se oli hyvin huomaavaista sinulta”, Julian vakuutti puolittain hymyillen. Oli ironista, että Deirdre tuntui vihaavan oranssia. Yritti pakottaa hänetkin vaihtamaan isänmaallisen oranssit alushousunsa mustiin.
”Meillä kävi tuuri – mutta sinulla voi käydä aivan yhtä hyvin. Bea, et ole vanha eikä toivosi ole menetetty”, mies vetosi uudelleen.
”Älä anna itsesi uskoa niin.”
Beatrix pyyhkäisi silmiään.
Kammottavan punaiset itkun jäljiltä.
"Itsesääli ei johda mihinkään", hän tuhahti, muistutuksena itselleen. Itsesäälin sijaan piti keskittyä siihen, mitä saattoi tehdä.
Hevoset saapuisivat huomenna. Hänellä olisi paljon töitä. Ja hän oli luvannut viedä Amandan ostoksille.
"Olen tuntenut itseni niin kammottavan hölmöksi koko tämän ajan. Halusin soittaa sinulle."
”Olisit soittanut”, Julian huomautti, etsi housujensa taskusta puhtaan, joskin hieman rypistyneen nenäliinan ja tarjosi sitä sisarelleen.
”Bea, rakas, sinun ei tarvitse ajatella itsestäsi huonosti sen takia, että joku itsekäs paskiainen on pettänyt sinua – ja perhettäsi. Mekin uskoimme häntä. Et ole yksin.”
"Olisi pitänyt."
Beatrix tosiaan myönsi sen ääneen. Hän otti nenäliinan vastaan, pyyhki silmänsä ( vedenkestävä silmämeikki oli pitänyt pintansa yllättävän hyvin ) ja niisti nenänsä.
Luoja miten hän vihasi itkemistä, se teki päästä höttöisen ja silmistä turvonneet.
"Olisi edes pettänyt jonkun naisen kanssa eikä näin."
Senkin hän olisi voinut antaa vielä anteeksi. Hän oli kiireinen nainen.
Beatrix vilkaisi sohvapöytää.
"Kahviasikaan ehtinyt juoda."
Julian katsahti sohvapöytää, poimi kupin käteensä ja tyhjensi sen urhoollisesti välittämättä siitä, jos kahvi oli ehtinyt hieman viilentyä.
”Olen niin kovin pahoillani puolestasi”, hän vetosi ja tarttui kahvikuppia pidelleellä kädellä Bean käteen.
”Dieterin teolle ei ole mitään oikeutusta. Saatanan paskiainen.”
Beatrix kurtisti paheksuvasti kulmakarvojaan.
Kylmennyt kahvi oli kammottavaa.
"Niin. Sitä hän juuri oli", hän myönsi, puristaen veljensä kättä kevyesti.