But if I had you, that would be the only thing I'd ever need

//Riisi ja Ivor//

Alan oli tuonut Artemiksen tallille iltapäivällä. Ja jäänyt sen jälkeen itsekseen, kun mies oli mennyt töihinsä. Hän siemaili kahvia mukistaan nojaillen samalla tallin seinään ja katsahti kelloaan. Kotiin olisi turha lähteä, Artemis tarvitsisi vielä kyydin takaisinkin.
Alan joi kahvinsa loppuun ja kävi viemässä mukin roskiin. Samalla hän huomasi tutun hahmon hiippailevan kulman taakse. Miehen huulille nousi huvittunut hymy. Kappas vain... Alan lähti kävelemään samaan suuntaan ja nojasi rehuhuoneen avoimena olevaan oveen.
"Hei vaan muru~", hän tervehti virnistäen Ivorille, joka tosin oli selkä häneen päin.

Ivor oli aloittanut työpäivänsä aamutallista ja edennyt nyt laittamaan rehuja seuraavaa ruokintaa varten. Mitta sitä, mitta tätä, mitta tuota...
Miksi näillä hevosilla piti ruokinnan olla, ei kymmenen, vaan enemmän kahdenkymmenen pussin cocktaileja? Siinä ei ollut mitään järkeää! Hän sai kaikki laitettua ja löi päänsä hyllyyn kun säikähti tuttua ääntä takanaan. Hän oli kuullut sen äänen usein sängyssä ja kaikkialla muualla kuin työpaikallaan.
"Alan!"
Hän sihahti huultensa välistä, hieroen takaraivoaan.

Alan joutui näkemään melkoisesti vaivaa, ettei olisi nauranut Ivorin lyödessä päänsä hypätessään pystyyn.
"Sori, ei ollu tarkoitus aiheuttaa ihan tommosta reaktiota", vanhempi pahoitteli suupielet nykien. Hän onnistui kuitenkin olemaan nauramatta, vaikka Ivor näyttikin melko huvittavalta. Ja mitä tuo sihisi? Lähellä ei ollut ketään.
"Mä näin sun tulevan tännepäin ja aattelin vaan tulla moikkaamaan. Artemiksen venailu on tylsää"

Ivor ei nauttinut siitä että henkilökohtainen elämä seurasi häntä töihin. Etenkään nyt, kun hän oli muutenkin jo silmätikku sen syksyisen ostoskeskuspalon takia. Sen siitä sai kun teki fyysistä työtä ja poltti keuhkonsa. Hups. Ääni oli tainnut jäädä pysyvästi hieman aiempaa käheämmäksi.
"Mmm, aattelit."
Ivor mutisi hiljaa.
"Mitähän ajattelit?"

Ikävämpi homma, kun Alankin työskenteli täällä. Tai no, ainakin hänen työnantajansa työskenteli täällä. Ei Alan nyt sentään ollut mikään stalkkeri, joka seuraili Ivoria huvikseen. Okei, hän oli seurannut tuota rehuvarastoon, mutta sitä ei nyt laskettu.
"Mm... No, mä aattelin saavani vähän ilosemman vastaanoton. Miksi sä näytät siltä, kuin oisit nähny pellen moottorisahan kanssa? Ei mun näkemisen luulis noin pelästyttävän"

"Pelle moottorisahassa olisi rentouttavampi."
Ivor naljaili. Häntä ärsytti Alanin itseriittoisuus ja se että hän piti miehestä enemmän kuin halusi myöntää. Ärsyttävä, ärsyttävä ihminen, koska ei voinut sanoa pitävänsä tuosta.
"

"Auts", Alan mutristi huuliaan. Ivor se osasi aina olla niin hurmaava. Tosin, se oli varmasti osa tuon viehätystä. Eipähän tullut tylsää. Alan astui sisään huoneeseen ja antoi oven mennä kiinni perässään.
"Pellenaamari unohtui kotiin ja moottorisahaa mä en taida edes omistaa, mutta rentoutumiseen mä kyllä keksisin yhden oikein hyvän keinon..."

Ivor otti pari askelta taaemmas ja siristi silmiään epäluuloisena. Käsi pörrötti hyvin mitäänsanomattoman värisiä hiuksia.
"... Olen töissä täällä, muistatko? Saisin potkut rehuvarastossa rentoutumisesta."

Alan huokaisi Ivorin vetäytyessä heti taaksepäin.
"Meetkö sä seinästä läpi, jos mä tuun vielä lähemmäs?", hän kysyi hieman turhautuneena. Toisella ei taatusti ollut koskaan ollut mitään valittamista ja silti tuo juoksi aina pakoon. Kuukausien jälkeenkin.
"Ja toki me voidaan myös mennä ulos varastosta, jos vaara ei viehätä", Alan ehdotti. Ivor nyt kuitenkin asui tallilla...

Ivor ähkäisi hiljaa.
Alan oli hirveä ja samaan aikaan hän halusi viedä tuon huoneeseensa, jotta voisi pyyhkiä sen virneen tummaihoisen miehen naamalta helvettiin.
"Saatan mennäkin."
Ivor totesi nuivasti ja korjasi lasien asentoa nenällään.
"Ei, ei tosiaan. Ja vaara se minunkin luonani on. Asun kämppisten kanssa."
Jemman ei tosiaan tarvitsisi löytää Alania Lodgesta.

"Kokeillaanko?", Alan kysyi. Hän kuroi välimatkaa umpeen useamman askeleen verran. Kai siitäkin saisi huvia, jos Ivor menisi seinästä läpi. Etenkin, kun toinen joutuisi selittelemään sitä.
"Onko kämppis paikalla? Ja siis... onks sulla yhteinen makuuhuone jonkun muun kanssa? Nyt mä tuun ihan mustasukkaiseksi"

"Alan..."
Ivor mutisi hiljaa. Ei hemmetti. Hän ei voinut mitään, mutta muisteli jo miltä Alan näyttikään ilman... Mitään. Ärsytti.
"En minä tiedä, en kysele Jemman ja Sawyerin menoja."
Hän murahti, mulkaisten toista hieman.
"Minulla on työvuoro kesken..."

"Niin?", Alan kysyi. Hän tiesi, ettei Ivor jaksanut vastustella kovin pitkään. Ei tuo juuri koskaan jaksanut, vaikka olisi alkuun vastustellut kuinka paljon.
"Niin on mullakin, jos nyt ihan tarkkoja ollaan. Eikö sun hommiin kuulu kahvitaukoa tai jotain?", Alan kysyi pehmeällä äänellä. Hän nojasi kätensä seinään Ivorin vieressä.
"Mieti nyt, söpöliini... Ihan hetki vaan kahdestaan~"

Ivor nielaisi kevyesti. Hänen taukonsa menisi jo siihen kun he kävelisivät hänen luokseen ja takaisin. Vähän toisaalta teki mielikin.
"Cavanaugh valmentaa iltaan asti, eikö?"
Jemmalla oli iltavuoro ja Sawyer pysytteli huoneessaan jos oli kotona. Hän huokaisi syvään.
"Tunnin päästä? Vuoro loppuu."

"Jep, pitkälle iltaan", Alan vahvisti. Ja hän ehtisi kyllästyä hengiltä, jos ei saisi jotain tekemistä edes osaksi aikaa. Onneksi Ivorin vastarinta alkoi selvästi murtua vähitellen. Jään alta löytyi aina lopulta ihan tavallinen mies.
Alanin hymy levisi melkein korviin asti, kun Ivor suostui.
"Enköhän mä tunnin jaksa odotella", mies vakuutti. Hän nojautui nopeasti hieman lähemmäs ja suuteli Ivoria. Nopeasti ennen kuin tuo ehtisi lyödä häntä.
"Nähdään sitten tunnin päästä~"

Kaiken sen ujouden ja Alanille annetun kylmyyden alla tosiaan oli ihan tavallinen mies, joka kaipasi läheisyyttä (ja inhosi sitä että kaipasi sitä, etenkin Alanilta). Miksei hän voinut edes pitää jostakusta normaalista? Ei tietenkään. Hänen oli pidettä sitoutumisvammaisesta ääliöstä, jolla oli aivan liian suuri ego.
Jonka naamalta teki avokämmenellä korostaen pyyhkiä se typerä hymy pois naamalta. Ei Ivor myöntynyt koska Alan olisi vastustamaton. Ainakaan vain sen takia. Hän myöntyi, koska halusi läheisyyttä ja sitä sai Alanilta. Vähän sen takia että mies oli syötävän komea ja aivan pikkiriikkisen sen takia että piti tuota isoegoisesta ääliöstä enemmän kuin halusi Alanille (tai itselleen) myöntää.
"Saat luvan jaks-"
Pikainen suudelma katkaisi lauseen, saaden hampaat refleksistä tavoittelemaan alahuulta. Onnekseen Alan karkasi aiemmin huuliensa kanssa, hammasrivien vain loksahtaessa toisiaan vasten tyhjään.
"Nähdään."
Kyllä hän tuon jostain löytäisi kun kaipaisi.

Nii-in, tasan eivät aina käyneet onnenlahjat vai mitenkäs se sanonta menikään? Ei niin, että Alanille olisi tullut mieleenkään ajatus siitä, että Ivor tahtoisi sitoutua. Hehän vain harrastivat seksiä enemmän tai vähemmän vakituisesti ja tavoilleen uskollisesti vanhempi ei osannut ajatella, että kiukutteleva Ivor tahtoisi jotain muutakin.
Toisaalta, Alankin oli alkanut pitää nuoremmasta kuukausien kuluessa. Ensin tuo oli ollut vain mielenkiintoinen haaste ja huvi, mutta oliko niin vieläkin? Alan oli päättänyt olla ajattelematta asiaa turhan paljon. Tunteet sotkisivat vielä kaiken, jos niitä alkaisi tuoda mukaan kuvioon.
Suudelman jälkeen Alan poistui rehuvarastosta paljon paremmalla mielellä. Hän kulutti tunnin juomalla vähän lisää kahvia ja selaamalla puhelintaan. Aika kului yllättävän nopeasti loppujen lopuksi.
Ivorin tullessa näkyviin Alan nousi seisomaan.
"Hei taas~", hän tervehti pehmeä hymy huulillaan, koittaen olla vähemmän ärsyttävä nuoremman silmissä.
"Nytkö on päivä pulkassa?"

Toki asiasta olisi voinut mainita, mutta Ivor ei ollut sillä mielellä koskaan, että olisi maininnut asiasta mitään.
"Hei. On, mennään."
Jouduttuaan miltein litistetyksi karsinan seinään, saatuaan Zoen mäkättämään jostakin turhasta (miten se edes tuohon liittyi, olisi vain rapsutellut Paddya), ivor ei enää ollut hyvällä tuulella. Hän lähti astelemään kohti Lodgea, vilkaisten Alania.
"Olethan valmis varmistamaan etten muista nimeänikään kohta?"

Oliko Ivor ollut silloin hyvällä tuulella? Alan ei kyllä ollut huomannut. Tosin Ivor tuntui lähes aina olevan enemmän tai vähemmän huonolla tuulella.
Alan lähti Ivorin perässä kohti tuon asuntoa. Hän katseli nuoremman kireää ilmettä ja kohautti olkapäitään.
"Toki, enkö mä sit yleensäkin varmista?", hän kysyi. Hän hymyili Ivorille kiusoittelevasti, haluten keventää tunnelmaa.
"Eihän sun edes tarvi muistaa omaa nimeäs. Kunhan muistat mun"

Ivor vilkaisi Alania ja pyöräytti kevyesti silmiään.
"Kyllä, mutta nyt saat todellakin pitää huolta siitä."
Työkaverit pitivät huolen siitä että hän tosiaan halusi unohtaa tämän päivän. Hän puhahti kevyesti, avaten Lodgen oven.
"Jemma?"
Kun kämppis ei antanut kuulua itsestään, hän päästi Alanin sisälle.

"Mä en tee kohta mitään, jos sä aiot jo etukäteen valittaa mun suorituksesta", Alan tuhahti. Ivor se jaksoi koko ajan olla äänessä ja niuhottaa jostain. He eivät olleet ehtineet päästä edes alkuun ja tuo oli jo nyt asettamassa vaatimuksia. Ja äänensävystä päätellen ei edes uskonut, että hän pystyisi täyttämään ne. Oli siinäkin yksi...
Alan astui sisään Ivorin perässä ja katsahti ympärilleen.
"Ilmeisesti tyhjä on. Joko sä nyt olisit vähän rennompi?", hän kysyi kääntyessään Ivorin puoleen ja vetäessään tuota lähemmäs itseään. Varoen, kuin olisi vähintään pommia käsitellyt.

Ivor painui Alania vasten, ottaen tosin askelia samalla kohti huoneensa ovea. Hän näpersi lukon auki ja nielaisi.
Kaaos täynnä peruukkeja, ompelutarvikkeita, mekkoja, sukkahousuja, korkokenkiä ja pöydällinen räjähtäneitä meikkejä. Siitä saattoi päätellä ettei kukaan koskaan käynyt Ivorin huoneessa.

Alan seurasi Ivorin iholla tuon makuuhuoneen ovelle. Hän suuteli tuon kaulaa samalla, kun nuorempi avasi ovea. Sen auettua suukottelu tosin unohtui hetkeksi, kun tummahipiäinen näki, mitä oven takaa löytyi. Jahas, tämä taisikin osaltaan selittää, miksei hän ollut ennen päässyt käymään Ivorin huoneessa.
"Vau. Sä tarvit ateljeen tätä varten", Alan totesi ääneen. Ivorin huone oli selvästi turhan pieni tuon pimeälle puolelle.

Alan sentään tiesi Ivorin, krhm, synkästä puolesta (joka oli harvinaisen värikäs, glitteröity ja äänekäs ollakseen synkkä). Muut eivät olleet koskaan käyneet hänen huoneessaan, sillä Ivor piti ovensa tiiviisti lukossa.
"Tai isomman huoneen."
Oma asunto olisi paras. Hän hymyili varovasti ja työnsi sängyltään alas kasan ompelukankaita joihin oli nipistelty kaavat nuppineuloilla.
"Noin. Nyt mahtuu."

"Mistä löytyy tarpeeksi iso?", Alan pohti katsellessaan ympärilleen. Hän sulki oven heidän perässään ja Ivorin raivattua sängyn tarttui tuon käteen.
"Hyvä. Nyt meitä ei näe eikä kuule kukaan. Tuu tänne", vanhempi sanoi vetäen nuoremman syliinsä ja suudellen tuota. Vihdoinkin! Nyt, jos toisella heistä soisi puhelin tai joku koputtaisi oveen, Alan räjähtäisi lopullisesti. Ivor ei koskaan tehnyt tästä turhan helppoa touhua.