[Y] Journey to the past, you werent enough, you silly little girl

Keskiviikko 16. syyskuuta 2015 – Shoreditch High Street, Lontoo

Kauniin syksyisenä, kerrankin syysauringossa kylpevä Lontoo ei täänän lämmittänyt nuoren naisen mieltä. Sabriel vilkaisi pakattua matkalaukkuaan ja huokaisi syvään, katsellessaan asuntoa josta oli tullut koti. Nyt kuitenkin pehmeän valkoisen, harmaan ja mustan sävyin sisustettu koti ei tuntunut enää kodilta vaan enemmänkin vankilalta.
Vaaleanpunaiseen jakkutakkiin ja saman sävyiseen mekkoon pukeutunut nainen nojasi kevyesti olkapäällään olohuoneen ja keittiön toisistaan erottavaan oviaukkoon, haikea hymy kasvoillaan. Hän tulisi kaipaamaan näitä maisemia ja Shoreditch tuntui panevan nyt parastaan, kuin vakuutellakseen naista jäämään. Jos vielä tämän kerran, ehkä seuraava kuukausi olisi helpompi ja elämä olisi kuten ennenkin – naurua, onnea, rakkautta ja hellyyttä? Suloisia elokuvailtoja sohvalla, romanttinen matka kaupunkikohteeseen Euroopassa spontaanisti, ehkä vihdoin Sabrielin haaveilema matka Pariisin Disneylandiin?

Sabriel kääntyi kannoillaan ja laski valtavan teemukin hetkeksi keittiön pöydälle. Sormet hipaisivat pöydälle jätettyä kirjekuorta, jonne Sabriel oli työntänyt eropaperit, omalla nimikirjoituksellaan varustettuna. Hän tiesi että vaikeinta ei olisi itse avioero – olihan hänellä jo uusi ihana asunto katsottuna Tilson Gardensista – vaan sen selittäminen vanhemmille.
Miksi Calvin ei kelvannut? Koska Calvin lakkasi rakastamasta häntä.
Mitä kuvittelet, että elämä olisi kuten saduissa? Ei, mutta olen ansainnut miehen joka rakastaa minua ja jota minä voin kunnioittaa.

Oli helppoa harjoitella vastauksia etukäteen. Sabriel tiesi jäätyvänsä kun ensimmäinen tapaaminen vanhempien kanssa koittaisi uutisten tavoitettua vanhemmat. Onneksi hän saattoi ennen sitä ottaa hetken henkeä, ilman tuttuja ympärillään.
”Sabriel?”
Tuttu ääni sai sydämen hypähtämään kurkkuun. Calvin oli sanonut olevansa luennoimassa kun hän lähtisi. Mikä sai miehen tulemaan nyt kotiin? Tosin, ehkä naista itseään vanhempi professori oli ansainnut edes kirjekuoren käteensä kasvotuksin. Ei jätettynä sille keittiön ruokapöydän neuroottisen puhtaalle pinnalle. Huomasi että talossa asui kaksi lääketieteellisen koulutuksen saanutta ihmistä. Kaikkialla oli melkein niin siistiä, että heidän olohuoneessaan olisi voinut suorittaa kirurgisen toimenpiteen, eikä infektioriski olisi ollut kovin suuri.
”Ah, hei Calvin.”
”Etkö lähtenytkään jo?”
Se sai nuorikon kurtistamaan kulmiaan. Sinne tänne harmaita kehittänyt mies sukaisi sormensa läpi mustanruskean sekaisista hiuksistaan. Valo osui satunnaisiin harmaisiin, jotka olivat lisääntyneet heidän avioliittonsa aikana, mutta Sabriel ei enää nähnyt miestä komeana. Ei hän voinut, ei enää. Rakkaus tosiaan saattoi loppua, kuihtua kasaan, kadota.
Vai oliko sitä koskaan ollutkaan?

”En vielä. Hyvä että tulit, minulla on sinulle jotakin.”
Nainen kääntyi ottamaan kirjekuorta pöydältä, jännittyen kuullessaan äänen selkänsä takana.
”Mitä sinä hassu tyttö olet nyt minulle hankkinut?”
Hymy huolitellun luonnollisesti meikatuilla kasvoillaan hän kääntyi tulee ex-miestään kohti, ojentaen kuorta miestä kohti. Jylhän, hieman jo nuoruuden loistoaan menettäneen sivuprofiilin omaava mies otti kuoren käteensä, vetäen paperit esiin. Epäuskoinen naurahdus oli se reaktio jota Sabriel ei ollut odottanut.
”Ja mitähän sitä tyttö kuvittelet saavuttavasi tällä? Meillähän on asiat hyvin.”
Silmiä kirveli. Sabriel pudisteli päätään, ruskeat hiukset heiluen. Pitkäksi polkaksi venähtäneet hiukset saivat nyt olla vapaina. Hän aikoi nauttia pitkistä hiuksistaan, harkitsi jopa niiden kasvattamista pidemmiksi.
”Ei ole. Ja minä en ole tyttö, olen tuon voimaan astumisen jälkeen Sabriel Sabel. En tyhmä, hassu, hölmö tai typerä tyttö. Aikuinen, viisas nainen.”
Sabrielin sanat saivat Calvinin naurahtamaan käheästi. Samaan aikaan Sabriel veti kultaiset sormukset nimettömästään, ojentaen niitä miehelle. Calvin otti ne vastaan pakotettuna, naisen tartuttua tuon ranteeseen. Se sama tunne ei enää vallannut häntä kun hän koski miestään. Ex-miestään.
Calvin ei ollut koskenut häntä kuukausiin vapaaehtoisesti, muuta kuin ilmeisimmin suurimman paineen alla.
”Mitä psykologista hömppää tuo on? Sabriel, ei elämä ole vain laulua ja onnea. Joskus on vaikeaa.”
”Minun ei ole pakko tuhlata elämääni tähän. Minä en aio käyttää elämääni sinun vuoteesi lämmittämiseen ja patjanasi makaamiseen.”
”Miten sinä edes kuvittelit saavasi asunnon?”
”Minulla on työ ja omat tulot, jos et ole sattunut huomaamaan!”
Calvin nauroi, heittäen kirjekuoren huolimattomasti keittiön työtasolle. Sormukset tuo piti nyrkkinsä sisällä.

”Isäsi sinulle hankkima työ. Pediatrina.”
”Minä olen pediatri, helvetin idiootti! Miksi sinä aina väheksyt minua?”
”Koska olisit voinut tehdä lahjoillasi jotain hienoa. Sen sijaan haluat hyysätä räkänokkaisia kakaroita, vaikka sinulla olisi potentiaalia ties mihin.”
”Minä teen tätä kutsumuksesta, en rahasta.”
”Ja sen huomaa.”
Sabriel puhahti ärtyneenä, astellen eteiseen. Hän voisi hyvin lähteä kentälle hieman etuajassa. Heathrown kentällä olisi varmasti mukava kahvila, jossa istua ja odottaa lentoa.
”Minä olen ohjeistanut firmaa pakkaamaan tavarani. He tulevat huomenna ja tyhjentävät tavarani täältä lomani loppuun mennessä.”
”Sinulla hölmölläkö oikeasti on joku koppi jossakin?”
”On! Minulla on ihan oma asunto Tilson Gardensissa. Ilman tuollaista vanhaa, kuorsaavaa ukonrähjää!”
Sabriel tunsi kyyneleet poskillaan. Miksi hän oli käyttänyt aikaa elämästään tähän? Hän olisi alle kolmekymmentä ja eronnut.
Jälleen Sabriel Sabel. Ei enää Sabriel Seymour. Pitäisi vaihtaa kaikki henkilöllisyystodistukset uusiin. Hän ei kaipaisi yhtäkään paperia, joka muistuttaisi häntä typeryydestään.
”Niinkö? Et muotoillut asiaa noin silloin kun suunnittelimme häitä.”
Calvin oli seurannut häntä eteiseen. Toisen avokkaan mielenosoituksellisesti jalkaan polkaisten Sabrien veti polkkamittaisia hiuksia korvansa taakse, napaten kiinni lentolaukkunsa vetokahvasta.

”Silloin sinä rakastit minua ja minä rakastin sinua.”
”Sinä jaksat aina horista rakkaudesta. Kyllä minä sinusta välitän.”
”Se ei riitä minulle. Hyvästi Calvin, minulla ei ole enää asiaa sinulle. En tule enää tänne. Asianajajani ottaa sinuun yhteyttä omaisuudestamme.”
”Sinä et ole hölmö oikeasti tekemässä tätä.”
Sen sijaan että hän olisi vastannut, Sabriel avasi mustaksi maalatun asunnon oven, astuen pesuaineilta tuoksuvaan rappukäytävään. Siivooja katsoi häntä kieroon, kun nainen asteli nyyhkien kohti ulko-ovea.
Alle kolmekymmentä ja eronnut.