When silence is all you know

Sinun ei pitäisi sotkea häntä tähän, Sylvia moitti itseään. Se ei ollut sopivaa. Eikä se ollut reilua. Hän oli saanut olla Wolfien kanssa onnellisempi, kuin oli ollut pitkiin aikoihin, ja sen olisi pitänyt riittää.
Itku sai hänen hartiansa tärisemään.
"Luulen, ettei Callahan mahda sille mitään", hän puolusteli.
"Mutta se tekee kipeää. Ja tänään minä todella pelkäsin..."
Ja sitten olivat sanat. Ne olivat melkein pahempia kuin läimäykset, joiden aiheuttama kipu meni nopeasti ohi. Ja monet niistä olivat osittain hänen omaa syytään, siltä hänestä tuntui. Hän ahdisti miehensä nurkkaan.

"Puolustatko sinä miestä, joka satuttaa sinua yhä uudelleen?" Wolfie kysyi epäuskoisena, jääden tuijottamaan Sylviaa. Ei kai nainen todella voinut tehdä niin? Oliko 'Callahan' vastuussa Sylvian verisistä kasvoista? Ja puuttuvasta hampaasta?
Maailma oli sairas.

Sylvia jähmettyi. Puolustiko hän?
Callahan oli hänen aviomiehensä, ja hän tiesi, ettei tämä ollut sisimmässään paha mies. Ei sellainen kuin... Hän ei halunnut ajatella sitä.
Itku yltyi uudelleen, ja hän piilotti kasvonsa käsiensä taakse.
"Se tekee niin kipeää."

Wolfie tuijotti Sylviaa avuttomana ja yritti silittää naisen selkää tietämättä, mitä muuta olisi voinut tehdä.
"Sinun ei pitäisi hyväksyä sellaista kohtelua", hän vetosi ja työnsi Ivankan kauemmas, kun kultainen borzoi yritti hellyysapajille.
"Kenelläkään ei ole oikeutta satuttaa sinua."

"Minä en tiedä, mitä tekisin", Sylvia myönsi, kenties ensimmäistä kertaa edes itselleen.
"En ole... Wolfie, minä en osaa mitään. En ole koskaan..."
Hän ei ollut koskaan huolehtinut itsestään, ei todella. Aina oli ollut joka, joka oli kertonut, kuinka toimia.
"E-enkä tiedä, en usko, että perheeni hyväksyisi, jos minä... Jos en..."
Eikö hänen olisi pitänyt olla eniten huolissaan siitä, että hän joutuisi jättämään miehen, jota oli joskus rakastanut? Tai kuvitellut rakastavansa, hän ei ollut varma enää edes siitä.

Hänen oli vaikea pysyä tarinan perässä. Wolfie hieraisi vapaalla kädellä kasvojaan, toisen jatkaessa naisen selän silittämistä.
"Et ole koskaan mitä?" hän kannusti ja etsi yöpöydän laatikosta nenäliinan, jota ojensi naiselle. Ehkä hänellä pitäisi olla elegantti kangasnenäliina nimikirjaimilla. Hänellä oli tunne, että Sylvian maailmassa ne saattoivat olla normi. Tämä oli Tescosta.
"Ja perheesi ei hyväksyisi, jos sinä mitä?"

Sylvia katsoi Wolfieta silmät suuriksi, melkein vauhkoiksi laajenneina. Toinen silmänympärys oli tosin turpoamassa ja muuttumassa sinertävänmustaksi.
"Minä en ole koskaan täyttänyt veroilmoitusta", hän kuiskasi, ja otti nenäliinan vastaan, puristaen sen sormiinsa. Hän yritti pyyhkiä sillä silmiään, vaikka se tekikin kasvojen vasemmalla puolella kipeää.
"Eivätkä.., vanhempieni kaltaiset ihmiset eroa."

Musta silmänympärys sai Wolfien vatsan vääntämään. Oliko naisen aviomies sen takana? Millainen mies löisi naista, omaa vaimoaan?
"En minäkään ole täyttänyt veroilmoitusta", hän vastasi ja sipaisi vaaleita suortuvia naisen korvan taakse.
"Etkä sinä ole vanhempasi. Tuskin kumpikaan on syy tulla satutetuksi."

"Enkä tiedä, kuinka vuokraa maksetaan. Tai osaa käydä ostoksilla ruokakaupassa. Wolfie, minä olen täysin avuton", Sylvia vetosi ja pyyhkäisi nenänalustaan, värähtäen kivusta.
Koko elämänsä ajan hän oli luottanut siihen, että joku pitäisi hänestä huolen. Hän oli hölmö, pohjaton hölmö.
Lattialla Mochi katseli heitä korvat epäluuloisesti luimistuneina.
"Minä en tiedä, mitä tehdä..."

Ruokakaupassa käyminen toki oli aika kriittinen tarve – mutta jos oli tarpeeksi rahaa, kuten Sylvialla varmasti oli, sitä varten voisi varmaan palkata jonkun.
"Et sinä ole avuton", Wolfie protestoi neuvottomana.
"Kaikkea voi oppia. Minäkään en ollut tehnyt mitään elämässäni ja kun... Ehm, päätin aloittaa uuden elämän, olin aivan hukassa. Mutta opin", hän kannusti.

"Olen minä", Sylvia huokaisi ja niisti nenänsä, vaikka se saikin pienen irvistyksen häivähtämään hänen kasvoillaan.
"Ja minua pelottaa."
Hän ei ollut tainnut ottaa käsilaukkuaan mukaan lähtiessään. Avaimet, puhelin, lopakko, kaikki oli jäänyt kotiin. Olikohan Callahan huolissaan? Vai lähtisikö hänen miehensä jälleen ulkomaille, katoaisi moneksi päiväksi niin, ettei hänellä olisi tämän olinpaikasta aavistustakaan.
Itku oli aiheuttanut hänelle hikan.
"Olen pahoillani, sinun pitäisi saada levätä..."

Wolfien olisi tehnyt mieli vedota Sylviaa lakkaamaan pyytelemästä anteeksi. Ei kai naisen tarvinnut olemassaoloaankin pyytää anteeksi? Oliko sekin aviomiehen tekosia? Luoja, millaisen hirviön haltuun Sylvia oli päätynyt.
"Mutta on ihan okei olla peloissaan", hän sanoi silittäen naisen selkää.
"Todellista rohkeutta ja vahvuutta on tehdä jotain pelosta huolimatta."

Sylvia tiesi, että katuisi aamulla sanojaan. Hän ei voisi uskoa, että oli puhunut sillä tavalla miehestään. Hänessä oli aivan yhtä paljon vikaa, mutta silti hän sai Callahanin kuulostamaan hirviöltä.
Ehkä uupumus sai hänet nojautuimaan vasten Wolfien hartiaa. Mies tuoksui turvalliselta, ja muisto kesästä oli nostaa kyyneleet hänen silmiinsä.
"Minä... Toisinaan toivon, että voisin ajaa ovellesi niin kuin kesällä, niin että voisimme vain ajaa pois kaikesta."

Wolfie kiersi käsivartensa paremmin Sylvian olkapäiden ympäri ja siirsi sitten jalkojaan niin, että saattoi vetää naisen niiden väliin ja halata rintaansa vasten.
"Se olisi hyvin mukavaa", hän totesi painaen suudelman naisen hiuksiin.
"Sinä ansaitset olla onnellinen."

Eleessä oli jotakin niin uskomattoman lohdullista, että hetkeksi tyyntynyt itku uhkasi yltyä uudelleen. Sylviaa pelotti myöntää itselleen, kuinka valtavasti hän oli kaivannut Wolfieta, tämän pisamaisia kasvoja ja hymyyn siristyviä silmiä, ja lempeää kosketusta.
"Minulla on ollut sinua ikävä", hän vetosi, ja pyyhki silmiään nenäliinalla, joka alkoi jo hapertua hänen otteessaan kaikesta niistämisestä ja kyyneleistä.

Sanat saivat jonkin liikahtamaan hänen sisällään. Hän oli yrittänyt olla kiintymättä tai toivomatta, unohtaa aavemaisen vierailijansa kesää seuranneessa hiljaisuudessa. Yrittänyt olla kuulostelematta, suuntasivatko askeleet hänen ovelleen. Mutta ehkä...
Wolfie katseli Sylviaa silmäkulmastaan ja halasi naista hieman tiukemmin. Hän kurotti yöpöydän laatikosta puhtaan nenäliinan, pyyhkien sillä varovasti naisen poskia, yrittäen välttää ruhjeita.
"Niin minullakin sinua", hän vastasi pehmeästi.

Lattialla Mochi oli painanut päänsä takaisin lattiaan ja kuorsasi vaimeasti, pullea kylki rauhallisen hengityksen tahtiin kohoillen.
"Halusin... Halusin ajatella, että ehkä voisit löytää jonkun, joka tekee sinut onnelliseksi", Sylvia totesi hiljaa. Ehkä kipulääkkeet olivat vapauttaneet hänen tajunnastaan jonkin osan, josta hän ei ollut ollut itsekään tietoinen. Jo pelkät sanat tuntuivat siltä, kuin hän pettäisi Callahanin, mutta samaan aikaan hän ei kyennyt enää pitelemään niitä sisällään.
"Mutta minä... Wolfie, minusta tuntuu, että olen kiintymässä sinuun hyvin vahvasti."

Sanat saivat Wolfien sydämen hakkaamaan. Se tuntui melkein samalta kuin musiikin syöksyminen takaisin hänen sisälleen, kun hän oli katsellut valkeaa olentoa.
Hän kohotti Sylvian leukaa varovasti sormellaan ja tutki suuria, sinisiä silmiä, ennen kuin kumartui alas ja hengitti naisen huulia vasten, ennen kuin kosketti niitä hyvin hellästi omillaan.
"Niin minäkin sinuun", hän totesi silittäen valkeita hiuksia taakse Sylvian kasvoilta.

Sylvian sydän löysi hänen tietämättään saman rytmin, kun hän kohtasi vihreänkuparisten kissansilmien katseen. Hän oli kuvitellut unohtaneensa, miltä niiden väri näytti, mutta hän oli ollut väärässä.
Ehkä Callahankin olisi onnellisempi jonkun toisen kanssa. Jonkun, joka ei saisi miestä menettämään jatkuvasti malttiaan.
Hän pakotti ajatuksen mielestään, kuin sillä ei olisi ollut asiaa värikkäiden lakanoiden joukkoon.
"Wolfie, olen pahoillani, että vain... katosin", hän vetosi hiljaa, kun suudelma tuntui kihelmöivän hänen huulillaan tavalla, jolla ei ollut mitään tekemistä kivun kanssa.
Tämä oli tärkeää, ja silti hänen puheensa kuulosti oudolta. Hampaan takia.

Wolfie jatkoi hiusten silittelyä, kun ei uskaltanut koskettaa runnottuja kasvoja. Suudelmakin oli ollut eettisesti kyseenalainen – mutta hän ei voinut itselleen mitään.
"Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi, minä ymmärrän kyllä", mies vakuutti lempeästi ja halasi Sylviaa hieman tiukemmin. Olisipa hän voinut tehdä enemmän. Millainen mies satuttaisi vaimoaan näin?

"Minä en ole varma, ymmärränkö itse", Sylvia huokaisi hiljaa. Hänen mielessään kävi hetkellinen ajatus siitä, että ehkä hänen olisi siirryttävä omalle puolelleen sänkyä - jos sitä nyt omaksi saattoi kuvata - mutta hän tunsi olonsa turvalliseksi nojatessaan vasten Wolfien rintakehää niin, että saattoi melkein kuulla tämän sydämen sykkeen.
"Wolfie, luuletko... Olisiko minusta kovasti vaivaa, jos viipyisin täällä huomisen?"

"Ei, se olisi hyvin, hyvin mukavaa", Wolfie vakuutti ja kosketti huulillaan naisen päälakea. Miten hän oli kaivannut mahdollisuutta vain pidellä Sylviaa sylissään, pitää naista hyvänä, kaipaamatta mitään takaisin.
"Se olisi luultavasti paras sunnuntai pitkään aikaan. Olet tervetullut olemaan täällä niin kauan kuin haluat."

Jos hän voisikin jäädä.
Mutta juuri nyt Sylvia ei halunnut ajatella pidemmälle, ei edes aamuun saakka. Hän silitti toisella kädellään Wolfien polvea, ennen kuin antoi silmiensä painua kiinni.
Hän oli niin hirvittävän väsynyt pelkäämään. Ei voinut olla väärin haluta viettää edes yhtä päivää tuntien olonsa turvalliseksi, eikö niin?
Orastava toive auttoi häntä vaipumaan takaisin uneen.

*

Kun Sylvia heräsi, huoneessa oli vielä hämärää, ja jokin lämmin oli painautunut hänen selkäänsä vasten ja kuorsasi hiljaa. Kääntäessään päätään hän näki pitkänomaisen borzoikuonon, joka oli painautunut röyhkeästi hänen tyynylleen.
Vei hetken, ennen kuin hän muisti missä oli. Ja vielä toisen, ennen kuin hän muisti, mitä oli tapahtunut. Kipu tuntui vielä osittain lääkkeiden turruttamana jyskytyksenä ohimoilla ja leuassa, mutta se oli siedettävää. Häneen oli sattunut ennenkin, vaikka silloin kipu oli johtunut yleensä hevosen selästä putoamisesta.
Hän kohotti hieman päätään ja erotti Wolfien Ivankan kookkaan ja karvaisen hahmon toisella puolella, ja tunsi hetken lämmintä onnea siitä, että mies oli jälleen siinä.
Haluamatta herättää sen enempää koiria kuin näiden isäntääkään Sylvia siirsi peiton varovasti syrjään ja nousi istumaan sängy laidalle. Polina havahtui, kun hän oli kiertämässä sen ympäri, ja heilutti häntäänsä niin unisen onnellisena, että Sylvian oli kumarruttava silittämään sen silkkistä turkkia ennen kuin hän jatkoi matkaansa. Mochi näytti retkottavan lattialla pitkäsäärisen tyttöystävänsä vierellä.
Vasta nähdessään kuvajaisensa kylpyhuoneen peilistä Sylvia tunsi todella havahtuvansa siihen, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. SIlmää ympäröivä mustelma näytti nyt pahemmalta, kiukkuisen sinimustalta ja turvonneelta valkoisen haavalapun yläpuolella. Suukin tuntui aristavalta, ja hänen...
Sylvia puristi toisen kätensä lavuaarin reunan ympärille ennen kuin uskalsi varovasti raottaa suutaan.
Näky sai hänet purskahtamaan itkuun.

Wolfie havahtui venäläisten pitkäsäärten liikkeeseen, pääasiassa siihen, että Ivanka läimäisi häntä kasvoihin tassulla kierähtäessään ympäri. Ähkäisten mies hieroi poskeaan ja vääntäytyi istumaan. Sänky oli tyhjä, ja hänen sydäntään vihlaisi. Oliko Sylvia lähtenyt?
Polinan ja Kalinkan kynnet rapisivat puisella lattialla, kun ne touhottivat kylpyhuoneen oven taakse pitkät, silkkiset hännät liehuen ja ravasivat sitten keittiön suuntaan, merkkinä siitä, että oli aika aamiaiselle. Kylpyhuoneen ovi oli kiinni.
"Sylvia?" hän kutsui kokeillen.

Ei siinä olisi pitänyt olla mitään niin järkyttävää. Tyhjä kolo siinä, missä hänen toinen kulmahampaansa oli aiemmin ollut, ja sen vieressä toinen, osittain lohjennut hammas. Ihmiset joutuivat elämään ilman useampaakin hammasta, ja hänellä olisi varaa hammaslääkäriin.
Silti Sylvia ei kyennyt lopettamaan itkuaan edes siinä vaiheessa, kun kuuli Wolfien äänen. Hän olisi halunnut vastata, vakuuttaa miehelle, että kaikki oli hyvin, ja että hän tarvitsi vain hetken, mutta ääni tuntui takertuneen kipeäksi möykyksi kurkkuun.
Kyyneleet yhä poskilleen valuen hän avasi oven ja kohotti itkuisen katseensa miehen kasvoihin.

"Onko kaikki hyvin?" Wolfie kysyi huolestuneena, punertavat kulmat kurtistuen, kun näki naisen itkuiset kasvot. Mitä oli tapahtunut? Oliko Sylvia kivuissaan?
"Vienkö sinut sairaalaan?" hän tarjosi ja kosketti Sylvian käsivartta. Oliko hän nukkunut läpi aamuyön herätysten? Mitä jos Sylvian tila olikin pahentunut?

Kyllä, kaikki on hyvin. Olen pahoillani, että huolestutin, lupaan, että tämä menee ohi aivan heti.
Sylvia tiesi, että hänen olisi pitänyt sanoa niin. Wolfie oli ollut uskomattoman kiltti ottaessaan hänet luokseen ja huolehtiessaan hänestä läpi yön silloinkin, kun kipu oli saanut hänet voimaan huonosti.
Hän ei kuitenkaan kyennyt muodostamaan ainuttakaan suunnittelemistaan lauseista. Sen sijaan hän pudisti päätään vastaukseksi kysymykseen ja nyyhkäisi:
"Minulta puuttuu hammas."
Hänen kehonsa oli alkanut jälleen täristä, aivan kuin hänellä olisi ollut hirveän kylmä.

"Niin", Wolfie totesi epätietoisena ja hieraisi niskaansa. Sylvialta puuttui hammas.
"Mitä jos tulet takaisin sänkyyn ja laitan sinulle aamiaista?" hän ehdotti ja yritti houkutella Sylviaa siirtymään takaisin makuuhuoneeseen.
"Sitten voimme etsiä sinulle hammaslääkärin, joka voi korjata hampaasi."

Sylvia niiskutti onnettomana, kun suuntasi Wolfien johdattamana takaisin makuuhuoneeseen. Mochi oli herännyt tyttöystäviensä vanavedessä ja suunnannut keittiöön aamupalan toivossa, venytellen selkäänsä ja takajalkojaan antaumuksella.
"Se näyttää kamalalta", hän vetosi hiljaa ja yritti pyyhkiä silmiään, mutta kosketus turvonneella poskella sai hänet säpsähtämään ja nosti lisää kyyneleitä silmiin.
"Minä... Tunsin sen suussani, kun olin kaatunut, hampaan ei... hampaan ei kuulu olla sillä tavalla irtonaisena..."

"Ei, ei kuulu", Wolfie vastasi ja yritti olla antamatta valtaa kuumalle, kuvottavalle raivolle, jota miehen ajattelu hänessä aiheutti. Oliko Sylvian aviomies lyönyt naista niin, että tältä oli irronnut hammas?
"Mutta sen saa korjattua. Älä pelkää", hän kannusti lempeää hymyä pisamaisilla kasvoillaan ja istutti Sylvian sängylle.
"Käy vielä pitkäksesi ja lepää, eikö?"

Sylvia istahti vuoteen laidalle ja katsoi Wolfieta silmät hermostuttavan suurina ja onnettomina.
"Se tuntui kamalalta", hän selitti, ääni väristen, samalla kun paneutui takaisin sänkyyn, jossa viipyi vielä lempeä lämpö. Ehkä joku koirista oli ottanut tilaisuudesta vaarin ja kierähtänyt hänen paikalleen.
"Minä... Wolfie, minun on kylmä..."
Koko hänen kehonsa tuntui yhtäkkiä olevan jäässä. Se taisi tosin johtua järkytyksestä, ei huoneen todellisesta viileydestä.

Wolfie veti untuvatäkin Sylvian päälle.
"Käyn keittämässä sinulle teetä ja laittamassa aamiaista, lämpenet varmasti tuossa tuokiossa", hän kannusti ja tuuppasi sängyssä edelleen loikoilevaa Ivankaa takapuolesta.
"Tulehan prinsessa Ruusunen, aamupalaa." Kultainen borzoi haukotteli kiireettä, katsahtaen kuninkaallisesti ympärilleen, ennen kuin kiipesi jaloilleen, venytteli ja loikkasi sitten sängystä seuraten isäntäänsä keittiöön.

Sylvia käpertyi peitteen alle ja jäi melkein kaipaamaan suuren borzoin tuomaa lämpöä, kun Ivanka viimein suvaitsi nousta ja lähti isäntänsä perässä ulos huoneesta.
Keittiössä Mochi varmastikin kiipeili jo kaapistoja vasten yrittäessään muistuttaa siitä, että aamupala-aika oli ollut jo hyvän aikaa sitten.
Hyvä luoja, miten hän voisi mennä töihin tämännäköisenä? Miten hän voisi mennä minnekään puolet kasvoista mustana?
Hän kiskoi peiton paremmin päälleen, niin että vain valkeat hiukset erottuivat sen reunan alta.

Wolfie palasi hyvää tovia myöhemmin, kun oli oli ruokkinut koirat ja käyttänyt ne pikaisella aamupissalla punatiilisen kerrostalon pihatiellä ja valmistanut heille sitten aamiaista. Hän kantoi sen makuuhuoneeseen koiran jyrsimällä tarjottimella ja tuuppasi oven kiinni takanaan. Joku tytöistä ulvaisi loukkaantuneena sen takana.
"Tässä", hän sanoi laskien tarjottimen sängylle, teekupit kilisten. Teepannu höyrysi kuumana ja hän oli pinonnut lautasille paahtoleipää, jonka kullanrapeaan pintaan voi oli sulanut, vihreitä omenalohkoja ja vasta pannulta tulleita, kevyesti taitettuja lettuja, joihin hän oli nakannut pallon aitoa, vahvaa vanilajäätelöä ja vaahterasiirappia.

Sylvia oli maannut aloillaan, aivan hiljaa. Hän oli kuunnellut ympäröivän asunnon ääniä, koirankynsien rapinaa lattiaa vasten ja huminaa, joka johtui ilmeisesti siitä, että joku naapureista käynnisti suihkun.
Jos hän liikahtaisi, jos hän antaisi itselleen mahdollisuuden ajatella edes pienen hetken, ahdistus saisi hänet kiinni ja musertaisi hänet. Hän saattoi tuntea sen piileskelevän rintakehässään, ja yksikin ajatus saisi sen riistäytymään valloilleen.
Pieninkin liikahdus, eikä hän selviäisi.
Wolfien paluu rikkoi hiljaisuuden hänen ympäriltään ja sai kyynelet tulvahtamaan taas silmiin.
"En voi liikkua", hän nyyhkäisi peiton alta.

"Mitä?" Wolfie kysyi hämmentyneenä ja varmisti, että tarjotin oli tukevasti peittojen päällä, ennen kuin kosketti myttyä peiton alla.
"Et voi liikkua? Onko jaloistasi lähtenyt tunto? Vienkö sinut sairaalaan?" mies kyseli kulmat huolestuneessa kurtussa.

Joku koirista taisi loikata ovea vasten. Ehkä se oli Mochi, joka himoitsi paahtoleipää tai vaniljajäätelöä, ja oli ehdottoman loukkaantunut siitä, että oli tullut suljetuksi ulos.
Hengitä, Sylvia muistutti itseään.
"Ei", hän vastasi tukahtuneesti.
"Jos liikun, minä kuolen."

"Mitä?" Wolfie toisti entistä hämmentyneempänä. Se ei kuulostanut hyvältä. Oliko Sylvialla jonkinnäköinen sairaskohtaus? Tai hirvittäviä kipuja?
"Olen huolissani. Tarvitsetko lääkäriä?" hän kysyi tohtimatta vetää peittoa naisen päältä. Hän meinasi vedota, että aamupala kylmeni, mutta se oli varmasti toissijaista.

"En."
Sylvia yritti vakuuttaa itselleen, millainen pieni typerys oli. Tietenkään mitään pahaa ei tapahtuisi, kun hän liikkuisi, maailma ei vyöryisi hänen niskaansa ja musertaisi häntä alleen. Hän ei ollut jäämässä valtameren alle, mitään pahaa ei tapahtuisi.
Hänen pitäisi vain liikkua. Liikauttaa ensin sormeaan, ja sitten...
"Olen pahoillani. Luulen, että minulla on paniikkikohtaus."

Mitä ihmettä paniikkikohtaukselle pitäisi tehdä? Wolfie toivoi, että olisi tiennyt enemmän maailman menosta. Hän silitti epätietoisena möykkyä peiton alla ja katsahti ovea, jonka takana joku hänen tytöistään ulvaisi onnettomana.
"Kaikki on ihan hyvin", hän sanoi tietämättä pitikö se lainkaan paikkaansa. Mutta hän toivoi niin.
"Ei ole kiire minnekään."

Mochi taisi loikata jälleen ovea vasten, sillä tömähdystä seurasi selvästi tunnistettava, hyvin tuohtunut shibakiljahdus.
Liiku, senkin hölmö, Sylvia moitti itseään ja keskitti ajatuksensa käteensä, joka lepäsi patjaa vasten. Sinusta on jo aivan tarpeeksi vaivaa muutenkin.
Lisää kyyneliä tulvahti hänen silmiinsä.
"Olen niin hirveän pahoillani."

"Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi", Wolfie sanoi raapien neuvottomana niskaansa. Se taisi olla asia, jota Sylvia sanoi hänelle eniten.
"Etkö haluaisi vaikka teetä?" hän vetosi. Ehkä jokin niin normaali kuin aamutee voisi helpottaa paniikkia.
"Tässä olisi myös paahtoleipää ja tein lettuja, jäätelöllä ja vaahterasiirapilla."

Oli hyvin lähellä, ettei Sylvia pyytänyt uudelleen anteeksi sitä, että oli pyytänyt anteeksi. Hyvä luoja, kuinka kukaan jaksoi häntä? Sinä pieni typerys.
Oven takaa kuului uusi ulvahdus. Jos aamiainen kerran oli jäähtymässä, Mochi voisi enemmän kuin mielellään ottaa siitä osansa, kiitos vain kovasti.
Sylvia veti syvään henkeä ja liikautti kättään, eikä mitään pahaa tapahtunut. Hän työnsi peittoa varovasti päältään ja nousi istumaan. Kaikki hyvin.

Ainakin Sylvia näytti ulkoisesti olevan kunnossa – tai ainakin samassa, hakatussa kunnossa kuin aikaisemmin. Raajatkin toimivat. Wolfie kaatoi keväisen vihreään, pienten norsujen kirjomaan mukiin höyryävää teetä ja tarjosi sitä kokeillen Sylvialle, kuin peläten väärän liikkeen saavan naisen uudelleen paniikin valtaan.
"Maistuisiko letut? Tai paahtoleipä? Tai ehkä omena?" hän kysyi.

Sylvia kietoi sormensa teekupin ympärille ja yritti muistella, mitä hänen lääärinsä oli ohjeistanut tekemään paniikin iskiessä. Keskity siihen, miltä jokin pinta tuntuu sormiasi vasten, tai...
Ei, hän ei kyennyt muistamaan, ja se sai hänet tuntemaan, että hän petti lääkärinsä odotukset. Tämä halusi hänelle vain parasta.
Hän räpäytti silmiään ja katsahti tarjotinta.
"Voisin... voisin ottaa paahtoleipää..."

Wolfie ojensi helpottuneena paahtoleipälautasen Sylvialle. Ehkä hän oli perinyt Murielilta avuttoman tarpeen tuputtaa ruokaa jonkun ollessa pahoilla mielin, koska ei osannut tehdä muuta.
Hän hörppäsi omasta teekupistaan ja poltti samalla kielensä, mutta ei kiinnittänyt siihen merkittävästi huomiota.
"Kaikki on ihan hyvin. Voit olla täällä niin kauan kuin haluat – vaikka ikuisesti", mies sanoi.

Sylvia lasi teekuppinsa varovasti tarjottimelle jäähtymään ja otti vastaan paahtoleivänpalan.
Ja hetken hän halusi vastata kyllä. Hän halusi jäädä tänne niin kovasti, että se teki miltei kipeää. Kadota entisestä elämästään, unohtaa, että oli edes elänyt sitä.
Olikohan Callahan huolissaan?
Hän mursi pienen palan leipää ja vei sen varovasti suuhunsa, peläten kipua.
"Minun veljeni oli tarkoitus tulla käymään, mutta en... En voi antaa hänen nähdä minua tällaisena", hän totesi onnettomana, valkeat ripset yhä kyynelten yhteen liimaamina.

"Mikset?" Wolfie kysyi ja poimi toisen lettulautasista käteensä. Jäätelö oli alkanut sulaa, ja hän kaapaisi sitä haarukkaan samalla kun vaahterasiirapilla raidoitettua, rapeaksi paistettua lettua.
"Jos miehesi on satuttanut sinua noin, ei kai sinun pidä suojella häntä?" Hän kurtisti kulmiaan ja siemaisi uudelleen teetä, joka ei ollut jäähtynyt merkittävästi.

Kysymys sai Sylvian jähmettymään.
Miksei hän voisi? Hän oli varma, ettei Silas tuomitsisi häntä. Silas oli ehkä opettanut häntä uimaan suihkulähteessä, mutta ei katsoisi sormiensa välistä sitä, että häntä kohdeltiin huonosti.
Hän mursi jälleen pienen palan leipää ja pureskeli sen hyvin varovasti.
"En halua huolestuttaa häntä. Tämä ei ole... Asiani voisivat olla niin paljon huonomminkin."

"Sinulta puuttuu hammas", Wolfie huomautti ja hörppäsi teetään, meinaten kirota ääneen, kun sen kuumuus poltti suuta. Hitto vie. Hän laski sen yöpöydälle.
"Suojeletko ja puolustatko todella miestä, joka on satuttanut sinua noin?" hän kysyi ja laski puoliksi syödyn letun takaisin tarjottimelle, osaamatta keskittyä syömiseen.

Sylvia kohotti toisen kätensä häpeillen suulleen ja painoi katseensa.
"Callahan ei ole paha mies", hän vetosi ja katseli paahtoleivänpalaa, jonka päälle voi oli sulanut kullankeltaiseksi.
"Minun ystäväni... Hänen miehensä todella oli hirviö."
Oli ehkä vieläin. Sylvia ei tiennyt. Mutta ainakin tämä oli kadonnut Keikon elämästä. Se oli tärkeintä.
Callahan ei ollut hirviö. Callahan oli vain kiivas. Ja hän osasi olla rasittavan typerä ja tunteellinen.
"Tämä on eri asia."

"Luulen, että sinun tekisi hyvää puhua psykologin kanssa", Wolfie sanoi neuvottomana. Ei kai hän voinut olla ainoa, jonka mielestä se kuulosti uskomattoman vääristyneeltä ja sairaalta? Istua siinä naama mustana ja hammas irti ja puolustaa miestä?
"Ei ole oikein satuttaa ketään. Tytöt, odottakaa", hän käski, kun pitkä tassu rätkäisi makuuhuoneen kahvaa.

"Minä käyn keskustelemassa viikottain", Sylvia vakuutti, tai ehkä puolustautui. Hän oli käynyt kuuliaisesti keskustelemassa terapeuttinsa kanssa siitä lähtien, kun oli ensimmäisen kerran saanut varovaisen diagnoosin ahdistuksesta.
Hän ei ollut kovinkaan hyvä olemaan rehellinen terapeutilleen.
Hän mursi taas palan leipää ja söi sen hiljaisena.
"Olen pahoillani, Wolfie, en ole edes kysynyt, mitä sinulle kuuluu."

Ehkä Sylvia tarvitsi paremman psykologin, Wolfie pohti kulmat kurtussa ja poimi melkein jäähtyneen teen yöpöydältä. Ei ollut tervettä alistua sellaiselle kohtelulle. Hitto, naiselta puuttui hammas.
"Älä murehdi siitä", hän huokasi jälleen yhdelle anteeksipyynnölle ja sukaisi hiuksiaan.
"Ei mitään merkittävää", mies kuittasi ja pyöritteli teekuppia käsissään. Sinisellä yötaivaalla tanssi pieniä, valkoisia tähtiä.
"Tietääkö psykologisi, että miehesi kohtelee sinua noin?"

Sylvia laski paahtoleivänpuolikkaan kädestään ja tarttui teekuppiinsa, kietoen sormensa sen ympärille. Se oli nyt jäähtynyttä, juuri sopivaa.
Wolfien kysymys sai hänet häkeltymään, ja kuten aina, häkellys sai hänet hymyilemään. Jos katsoi tarkkaan, saattoi huomata, että hänen katseensa oli pikemminkin vauhko kuin todella onnellinen.
"Olen kertonut hänelle, että Callahan on välillä hieman kiivas", hän vastasi, hetken mietittyään.
"Mutta hän ei ole... Näin ei ole käynyt aikaisemmin."

"Ehkä näin ei pitäisi käydä myöskään tulevaisuudessa", Wolfie vastasi ja sukaisi kurittomia, punaruskeita hiuksiaan. Joku tytöistä ulvahti onnettomana oven takana.
"Kiivaus ei oikeuta kenenkään satuttamista", mies totesi tyhjentäen teekuppinsa. Hän viittasi tarjotinta kohti kutsuen Sylviaa syömään lisää.

Sylvia tuijotti teekuppiaan ja räpytteli silmiään, ja yritti estää kyyneleitä kohoamasta niihin. Wolfie oli ehkä sanonut, että hän voisi viipyä täällä, mutta mies muuttaisi varmasti mielensä, jos hän jatkaisi itkemistä.
Ulvahdus sai hänen katseensa kääntymään ovelle.
"He kuulostavat surullisilta", hän huomautti, kulmat hieman painuen.

"Koirat pärjäävät kyllä", Wolfie vastasi. Jos ne pääsisivät makuuhuoneeseen, aamiainen olisi pitkin petivaatteita. Hän ei – selvästikään – välittänyt järjestyksestä erityisellä intohimolla, mutta hänkin veti rajansa siihen.
"Etkö söisi enemmän?"

Sylvia taisi olla hieman liian helläsydäminen, mitä tuli koiriin. Hän oli yrittänyt vetää Mochille tiukemmat rajat, mutta melko huonolla menestyksellä.
Hän räpäytti uudelleen silmiään ja poimi tarjottimelta ohukaislautasen. Hän ei ollut varma, oliko nälkäinen, mutta Wolfie oli valmistanut tämän ruuan häntä varten.
"Onko... Sinulla on varmastikin töitä huomenna?"

Wolfien piti miettiä hetki, mitä päivää he elivät.
"Kyllä, joskin vain iltapäivä. Teen nykyään vähemmän opetustunteja", hän sanoi. Nyt kun hänen musiikkiaan osattiin jälleen kaivata, se vaati valitettavan osan ajasta, jonka hän olisi mielellään omistanut oppilailleen.
Hän oli kieltäytynyt vastaamasta äitinsä puheluihin.
"Olet tervetullut jäämään tänne niin pitkäksi aikaa kuin haluat."

"Niinkö?" Sylvia kysyi, ja huoli häivähti hänen kasvoillaan.
"Onhan kaikki hyvin?"
Ei kai Wolfie ollut väsähtänyt työhönsä? Mitä, jos mies oli burn outin partaalla? Ja hän oli vain rynnännyt tämän elämään keskellä yötä ja...
"Wolfie, saitko nukuttua lainkaan viime yönä?"

"Kaikki hyvin", Wolfie rauhoitteli ja tuuppasi tyynyn sängynpäätyä vasten, jotta saattoi nojata selkänsä sitä vasten.
"Torkuin kyllä. En ole kovin hyvä nukkumaan öisin, tainnut koskaan olla", hän sanoi ja hieraisi pisamaista nenänvarttaan.
"Syö", mies kannusti uudelleen ja viittoi lautasta kohti. Hän oli varma, että Muriel oli oikeassa ruoan positiivisesta vaikutuksesta kriisissä.

Suurimmaksi osaksi Wolfien mieliksi Sylvia leikkasi pienen palan ohukaisesta ja vei sen suuhunsa. Se maistui hyvältä, ja palautti hänet kesää edeltäneisiin kuukausiin niin, että kyyneleet uhkasivat tulvahtaa silmiin.
"Ethän sinä ole palamassa loppuun, Wolfie?" hän kysyi vilpittömän huolissaan, ja käänsi suuret silmänsä miestä kohti samaan aikaan kun Mochi kiljahti oven takana.

"Palamassa loppuun?" Wolfie kysyi kohottaen hämmentyneenä kulmiaan.
"En ainakaan tietääkseni. Onko sinulla kaikki hyvin?" hän jatkoi katsellen Sylviaa, joka vaikutti olevan itkun partaalla. Ehkä se oli järkytystä tapahtuneesta. Hän ojensi naiselle nenäliinan yöpöytänsä laatikosta.

Huoli ei täysin poistunut Sylvian kasvoilta, mutta kai Wolfie olisi kertonut, jos jokin olisi ollut todella pielessä? Olisihan?
Vai oliko hän niin itsekäs, ettei mies uskonut hänen välittävän?
Hän nielaisi pienen suullisen ohukaista ja jäätelöä ja otti nenäliinan vastaan.
"Minä... en haluaisi mennä kotiin", hän myönsi hiljaa.
"Mutta minä... minulla ei ole edes puhtaita vaatteita mukanani..."

"Voit lainata minun", Wolfie rauhoitti ja kosketti Sylvian olkapäätä.
"Tai voimme käydä ostamassa sinulle uusia." Hänellä tuskin olisi koskaan varaa sellaisiin vaatteisiin, joita nainen näytti käyttävän, mutta kai vaate kuin vaate kelpaisi tällaisessa tilanteessa.
"Olen onnellinen, jos jäät tänne."

Voisiko hän jäädä muutamaksi päiväksi?
Callahan oli varmasti lähetenyt taas töihin. Mies teki niin, kun oli häneen pettynyt, tai vihainen, tai vain järkyttynyt. Hän voisi viipyä Wolfien luona hetken ja palata sitten kotiin, ja he voisivat selvittää asiat Callahanin kanssa.
Ajatus väänsi hänen vatsaansa, eikä hän halunnut ajatella sitä pidemmälle.
"Luulen, että tarvitsisin, tuota, ainakin hieman alusvaatteita..."
Hän tunsi punan leviävän kaulalta poskille, mikä oli hölmöä, kun otti huomioon, että Wolfie oli jo nähnyt hänestä kaiken nähtävissä olevan.

"Minä voin käydä ostamassa sellaisia", Wolfie lupasi, vaikka luultavasti olisikin pulassa tehtävän kanssa. Ehkä Sylvia ei halunnut lähteä ulos nyt, mistä hän ei syyttäisi naista. Hän tunsi useimpien liikkeiden omistajat hyvin ja joku varmasti neuvoisi häntä oikeansorttisten kanssa.
"Kaikki järjestyy kyllä."

Sylvia oli siitä hyvin kiitollinen. Hyvin kiusaantunut, mutta myös hyvin kiitollinen.
"Minä maksan kyllä takaisin", hän vakuutti ja pyyhkäisi nenäliinalla silmiään.
"Ja... Voisinko lainata puhelintasi? Minun pitäisi ilmoittaa valmentajalleni, etten pääse käymään tallilla muutamaan päivään."
Kunhan hammas olisi taas korjattu ja pahin turvotus laskenut.

"Älä murehdi rahasta", Wolfie protestoi heilauttaen kättään torjuen. Hän tarjoaisi enemmän kuin mielellään.
"Totta kai... Tässä", hän totesi ja kaiveli hetken kaoottisen yöpöydän röykkiötä, että löysi puhelimen kirjojen, nuottisivujen, teekuppien ja koiran köysilelun seasta. Hän ojensi sen Sylvialle.
"Jos tuota... Kerrot kokosi, voin lähteä koirien kanssa lenkille ja ostaa sinulle samalla mitä tarvitset."

Sylvia tunsi punan yhä polttelevan kasvojaan. Millainen idiootti ryntäsi kotoaan ilman puhelinta tai lompakkoaan? Luojan kiitos hän oli sentään tajunnut ottaa Mochin mukaan, muutoin se olisi varmasti ollut kauhuissaan jäädessään yksin kotiin.
Hän oli jo vakuuttanut itsensä siitä, että Callahan oli lähtenyt töihin. Tietenkin oli.
"Olet aivan liian kiltti, Wolfie", hän vetosi samalla kun muisteli hetken Julianin numeroa. Hän tunsi olonsa hirvittävän syylliseksi, mutta yritti vakuuttaa itselleen, ettei muutama päivä kaataisi hevosten rutiinia, vaikka Remonakin oli vasta saapunut tallille.
"Minä... Voisinko kirjoittaa sinulle listan? En tarvitse paljoa, lupaan sen."

"Totta kai voit", Wolfie lupasi raapien niskaansa ja keräsi sitten aamiasen jämät tarjottimelle.
"Soita vain rauhassa. Käyn viemässä nämä keittiöön", hän sanoi ottaen tarjottimen mukaansa. Koirien kynsien riehakas rapina seurasi häntä ja vaimeat torut kantautuivat keittiöstä, kun borzoit loikkivat isäntäänsä päin tämän yrittäessä saada astioita tiskiin. Ehkä olisi hyvä ajatus siivota hieman. Nyt kun oli vieraskin.

Borzoiden rapinan yli kantautui pahantuulinen kiljahdus, sillä Mochi oli haistanut paahtoleivän, ja halusi siitä palan itselleen. Ja mielellään myös ohukaisista, ja vaniljajäätelöäkin se ottaisi enemmän kuin mielellään.
Sylvia joutui todella tekemään töitä, ettei olisi purskahtanut itkuun ilmoittaessaan, että oli sairastunut, ja ilmoittaisi Julianille heti, kun olisi taas riittävän terve palaamaan töihin.
Hän tunsi pettävänsä kaikkien odotukset.
Hetkeä myöhemmin hän tassutteli ulos makuuhuoneesta etsimään Wolfieta palauttaakseen miehelle tämän puhelimen.

Wolfie nosteli tiskattuja astioita kuivumaan, keittokomero täpötäynnä koiria. Valtavat borzoit ulottivat laskemaan päänsä vaivatta keittiötasoille ja tuuppivat miehen kyynärpäitä niin, että astiat olivat livetä otteesta.
"Kaikki hyvin?" hän kysyi vilkaisten naista silmäkulmastaan.
"Saitko listan tehtyä?"

Mochi ei ollut aivan yhtä yltävä kuin tyttöystävänsä, mutta se ei estänyt pullukkaa japanilaispoikaa nojaamasta etutassujaan kaapistoa vasten ja nousemasta takajaloilleen, niin että se sai seurattua Wolfien työskentelyä toiveikkaana siitä, että tarjolla olisi, ennemmin tai myöhemmin aamiaista.
Sylvia seisahtui keittokomeron ovelle ja nyökäytti päätään.
"Kyllä. Kiitos. Tallensin listan puhelimeesi. Olet hyvin kultainen, Wolfie."

"Tytöt", mies huokasi, kun oli tipauttaa keltaisten raitojen kirjoman mukin käsistään.
"Hus nyt", hän hätisteli tuuppien koiria tieltä, että pääsi ulos eteisaulan puolelle. Hän kuivasi käsiä vihreään jouluvillapaitaansa ja otti puhelimen vastaan, vilkaisten listaa.
"Pärjäätkö täällä sen aikaa, jos lenkitän koirat ja käyn kaupassa?"

Wolfien koirat tuntuivat täyttävän tilan hyvin tehokkaasti, ja Sylvia otti varmuuden vuoksi askeleen taaksepäin.
"Tietenin pärjään", hän vakuutti, piilottaen kätensä neulepaidan pitkiin hihoihin kun oli palauttanut puhelimen sen oikealle omistajalle. Hänen listansa oli lyhyt, siihen oli merkitty vain ne ehdottoman tärkeät tarvikkeet, joita ilman hän ei pärjäisi.
Sekä oikea koko hänen alusvaatteilleen.
"Minä... Voisinko tehdä jotakin sillä välin? Vaikka..."
Hän katsahti keittiöön, mutta tiskit oli jo tiskattu.

"Lepää vain", Wolfie kannusti lempeästi. Sylvia oli kokenut kovia eikä ollut edes saanut nukkua yötä rauhassa, koska hänen oli täytynyt herätellä naista säännöllisesti.
"Palaan viimeistään parin tunnin päästä", mies sanoi sulloen lompakon ja puhelimen chinojensa taskuun. Poronsarvet riippuivat ovenkahvassa ja hän siirsi ne syrjään, kun nykäisi reisimittaisen takin päälleen ja nakkasi Murielin kutoman liinan kaulalleen, keräten energiset koirat remmeihin.

Mochi ei ollut aivan yhtä energinen. Itse asiassa se näytti hieman pahantuuliselta, jopa pitkäsääristen tyttöystäviensä seurassa seisoessaan. Sylvia rukoili, ettei se järjestäisi kohtausta ja jysäyttäisi takapuoltaan katuun, suostumatta liikkumaan tuumaakaan lahjomatta.
Wolfienkin kärsivällisyydellä täytyi olla rajansa.
"Älkää palelluttako itseänne", hän huolehti muutaman askeleen päähän pysähtyneenä, vaikkei ollut edes varma siitä, oliko ulkona kylmää juuri nyt.

"Ole kuin kotonasi", Wolfie kannusti ja tarkasti venäläisten kaulapannat, ennen kuin sulloi avaimet toiseen taskuunsa ja kirjavan, intialaisen kangaskassin riippumaan takataskustaan.
Sitten hän katosi ovesta riehakkaiden koirien ympäröimänä. Niiden touhukas pöhinä ja kynsien rapina kuului rappukäytävästä vielä kerros alempanakin ja lopulta alaovi kolahti vaimeasti. Hän voisi lenkittää koirista pahimmat energiat pois ja käydä hakemassa Sylvian listan sisällön tutulta rouvalta, joka mielellään lahjoi hänen tyttöjään koiranaksuin, kun he tulivat käymään.

Hämmentävä hiljaisuus laskeutui Wolfien asuntoon, eikä Sylvia ollut varma, mitä olisi tehnyt. Hän katsahti ympärilleen hieman epätietoisena siitä, mitä olisi voinut tehdä miehen hyväksi. Ehkä pedata vuoteen? Tai yrittää lajitella tavarat, jotka vaelsivat olohuoneen pöydällä?
Lopulta hän ei päätynyt tekemään mitään siitä. Se ei ollut tarkoituksellista, mutta Wolfien lähdettyä hän alkoi tuntea olonsa nuhjaiseksi, ja ajatteli, että pikainen suihku tekisi hyvää. Se sai hänen olonsa kuitenkin tuntumaan hieman huteralta, ja lainattuaan syyllisyydentuntoisesti vielä pakkauksessaan ollutta hammasharjaa ja harjattuaan hampaansa hän veti liian suuren neuleen lyhythihaisen mekkonsa päälle ja käpertyi sohvannurkkaan odottamaan, että vointi kohenisi niin, että hän voisi kerrankin tehdä jotakin hyödyllistä.

Wolfien paluun saattoi kuulla rappukäytävästä, kun koirien kynnet rapisivat touhukkaasti ja nousua säesti Kalinkan riehakas haukahteli ja isännän lannistunut hyssyttely ja satunnainen 'au', kun joku tytöistä kirputti miehen pakaraa.
Avain kääntyi lukossa, ennen kuin neljä koiraa pelmahtivat sisään. Borzoiden turkki oli aavistuksen kostea ja kihartui silkkisinä laineina, mikä kai sai ne tavallista touhukkaammiksi. Ne laukkasivat suoraan olohuoneeseen ja loikkivat huonekaluja pitkin. Polina ryhtyi hankaamaan kuonoaan ja turkkiaan antaumuksella sohvan kankaaseen.
"Tytöt", mies protestoi väsyneesti, kun kuuli jonkin kolisevan lattialle. Hän polkaisi kengät jalastaan eteiseen, ennen kuin kurkisti sinisävyisen olohuoneen puolelle pari kauppakassia käsissään.

Sylvia havahtui vasta, kun jokin loikkasi hänen ylitseen. Hän ei ollut suunnitellut torkahtavansa, hän ei yleensä harrastanu päiväunia, mutta niin näytti nyt käyneen.
Hän kohottautui häkeltyneenä istumaan, niin että pehmeä torkkupeitto (joka oli Murielin lahjoittama) valahti osittain hänen yltään. Hetken silmiään räpyteltyään hän käänsi katseensa Wolfieen.
"Oi, te palasitte jo..."
Hän oli kieputtanut untuvaiset hiuksensa letille, jolta yksittäiset suortuvat olivat jo karkaamassa.
Mochi kiljahti eteisessä. Sen mielestä kevyt kosteus turkissa tarkoitti, että se pitäisi kuivata.

Wolfie, joka oli tiedoton kunkin shibakiljaisun merkityksestä, istahti tummapuisen sohvapöydän laidalle Sylviaa vastapäätä sysättyään papereita ja puoliksi syödyn kengän syrjään.
"Tässä on toivottavasti kaikki, mitä listallasi oli", hän sanoi nostaen kassit lähemmäs, jotta Sylvia voisi tarkastaa niiden sisällön.
"Jos et pidä jostain, voin käydä hakemassa muuta huomenna."

Sylvia hieraisi toista silmäänsä ja kumartui kurkistamaan kauppakasseihin, edelleen hieman pökerryksissä suunnittelemattomista päiväunistaan.
"Taisin nukahtaa hetkeksi", hän myönsi unisesti, kohottaessaan katseensa Wolfien kasvoihin.
"Kiitos, nämä kelpaavat oikein hyvin. Olet hirveän ystävällinen."
Hän katsahti ympärilleen häkeltyneenä.
"Olen pahoillani, minun oli tarkoitus auttaa jotenkin."

"Auttaa missä?" Wolfie kysyi hämmentyneenä ja seurasi Sylvian katsetta. Ivanka tanssi hänen luokseen, kuono hymyyn kipristyneenä ja kirputti rakastavasti isäntänsä poskea ja korvaa. Mies kiersi käden sen kultaiselle niskalle ja silitti silkkisiä laineita hellästi.
Kalinka tunki mustasukkaisena toiselle puolelle, ja Polina heittäytyi kierimään matolle, nautinnollisesti uristen.

"Minä..."
Sylvia räpäytti silmiään ja katsahti uudelleen ympärilleen.
"Jossakin. Olet ollut minulle niin hirvittävän ystävällinen. Vaikka en olekaan varma, osaanko tehdä paljoakaan..."
Eteisestä kuului uusi, närkästynyt kiljahdus.
"Lainasin hammasharjaasi. Tarkoitan, otin uuden hammasharjan, joka oli pakkauksessaan."

"Ei sinun tarvitse tehdä mitään", Wolfie vastasi häkeltyneenä, "sinun pitäisi levätä ja antaa itsesi toipua. Ai, Ivanka, ei." Hampaat ottivat korvasta kiinni lujempaa nipistäen ja hän työnsi kultaisen venäläisen kauemmas, hieroen päätään.
"Hyvä, olen onnellinen, että sille löytyi käyttöä. Voisin laittaa meille, ehm, hieman myöhäistä lounasta."

"Mutta minä haluaisin..." Sylvia aloitti, mutta Wolfien voihkaisu sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
"Sattuiko sinuun?" hän kysyi huolissaan ja kosketti miehen poskea, kuin kääntääkseen tämän päätä nähdäkseen, olivatko innokkaat kirputtajanhampaat jättäneet jälkensä korvalehteen.
"Joko kello on niin paljon?"

Wolfie pudisti rauhoittaen päätään. Ivanka oli innokas kirputtaja eivätkä hänen aikaisemmat tyttönsä jääneet paljoa pahemmaksi.
"Taitaa olla puoli neljä", hän vastasi ja tähysi ympärilleen, turhaan, sillä se yksi kello, mikä hänen olohuoneessaan oli, oli pysähtynyt pari kuukautta sitten ja hautautunut nuottivihkojen ja kirjojen sekaan.
"Mitä haluaisit syödä?"

Kello oli hyvin paljon.
Silti Sylvia käpertyi takaisin torkkupeiton alle hetken asiaa harkittuaan, samaan aikaan kun Mochi tassutti pahantuulisesti olohuoneeseen.
Hän antoi periksi luomia painavalle tunteelle ja antoi silmiensä painua kiinni.
"Luuletko... olisiko jonkin keiton valmistamisesta hirveästi vaivaa?"

"Ei tietenkään, se on hyvä ajatus", Wolfie vakuutti ja ennen kuin ehti ajatella asiaa, kumartui painamaan suudelman Sylvian valkeiden hiusten joukkoon. Hänellä ei ollut aavistustakaan oikeuksistaan koskettaa naista, kaiken tämän ajan jälkeen. Ehkä tilanne oli nyt erilainen kuin kesällä.
Vaikka Sylvia olikin sanonut asioita, jotka lämmittivät hänen sydäntään.
Hän siirtyi keittokomeroonsa koirat perässä tungeksien, valmistamaan samettista bataattikeittoa, jota voisi tarjoilla kaupasta tuomansa, tuoreen patongin kanssa.

Huulten kosketus tuntui hyvältä.
Sylvia piti kosketuksesta. Siitä, että hänen hiuksiaan silitettiin tai otsaansa suudeltiin, tai että joku halasi häntä. Hän toivoi, että olisi ansainnut sellaista kohtelua useammin.
Mochi oli päättänyt ratkaista kostean turkkinsa ongelman hinkkaamalla itseään mattoa vasten, ainakin äänistä päätellen. Ja Sylvia tiesi, että hänen olisi pitänyt kieltää shibaa, mutta hän ei jaksanut avata silmiään.
Hän voisi ostaa Wolfielle uuden maton, jos tämä menisi pilalle, hän pohti ennen kuin vaipui takaisin uneen.

"Sylvia", Wolfie kutsui pehmeästi, haluamatta säikäyttää kovia kokenutta naista. Hän oli nostellut syrjään sohvapöytää kansoittaneen, sekalaisen tavarapaljouden – ja raastanut hiuksiaan pohtiessaan, mitä naisen täytyi ajatella hänestä, sillä häntä ei voinut sanoa järjestelmälliseksi tai siistiksi.
Nyt sohvapöydällä oli tarjotin, jossa oli kaksi kulhoa auringonoranssia, samettisen paksua bataattikeittoa ja rapeaa, ranskalaista patonkia. Televisioon oli viritetty valmiiksi Marie Antoinette, jonka soundtrackin oivaltavuus puhutteli häntä ja visuaalisuus oli harvinaislaatuisen värikästä ja herkullista.
"Sinun pitäisi syödä."

Sylvia havahtui ensimmäiseksi siihen, että hänen jalkansa olivat hyvin lämpimät. Ja kun hän liikautti varpaitaan varovasti, hän saattoi tuntea sukkahousujen läpi karvaisen pinnan, joka hohkasi lämpöä puoliksi hänen torkkupeittonsa alla.
Joku Wolfien tytöistä oli kai ottanut tilaisuudesta vaarin ja kivunnut hänen kanssaan sohvalle. Mochi se ei todennäköisesti ollut, sillä se viihtyi vain harvoin niin lähellä häntä.
"Oh", hän äännähti häkeltyneenä ja nousi istumaan, olo juuri niin tokkuraisena kuin liian pitkäksi venähtäneiden päiväunien jälkeen oli oletettavissa.
"Ruoka on jo valmista."
Leukaa jomotti hieman, samoin poskea, mutta ainakaan hänen suussaan ei maistunut enää rauta.

Wolfie työnsi Kalinkaa kauemmas, mistä koira ei ollut moksiskaan, vaikka oli mennä rullalle. Mies istui Sylvian viereen, kuitenkin kohteliaan etäisyyden päähän ollakseen tekemättä naisen oloa epämukavaksi, ja ojensi toisen keittokulhon niselle.
"Oletko nähnyt tämän elokuvan?" hän kysyi painaessaan playtä.
"Se on hyvä esimerkki Sofia Coppolan tyylistä, mistä pidän, vaikka usein keskityn lähinnä musiikkiin ja maisemiin."

Oli oikeastaan mukavaa, kun oli joku lämmittämässä varpaita. Sylvia rakasti Mochia koko sydämestään, mutta oli hetkiä, joina hän olisi kaivannut jotakuta, joka olisi ollut hieman taipuvaisempi rapsutteluun ja hellittelyyn.
"En usko", hän myönsi, samalla kun otti varovasti keittokulhon vastaan. Sen sisältö tuoksui hyvältä, vaikka hänen hajuaistinsa ei tuntunutkaan olevan vielä aivan kunnossa.
"Oletko... Oletko nähnyt paljonkin hänen elokuviaan? Onko niitä useampia?"

Wolfie huitaisi varoittavasti lähemmäs luikertelevan Polinan suuntaan. Sen ei tarvitisi tulla kippaamaan keittokulhoja nyt. Hän poimi lusikallisen omastaan.
"Hän on tehnyt jonkin verran elokuvia, mutta pidän Lost in Translationista teemallisesti. Bling Ring, jonka katsoin oppilaideni kanssa, on visuaalisesti ja soundtrackiltaan mielenkiintoinen, mutta sen teemat eivät puhuttele minua", hän totesi ja rapsutti Kalinkan mustaa kankkua sen haukotellessa hänen vierellään.
"Kuinka paljon sinä katsot elokuvia?"

Myös Mochi oli löytänyt tienstä sohvan luo, ja istui nyt heidän edessään tuijottamassa keittokulhoja ja patonkia näyttäen siltä, kuin ei olisi saanut ruokaa moneen päivään. Tai yrittäen näyttää. Mielikuvaa häiritsi hieman se, että sen kyljet pullottivat varsin tomerasti.
Sylvia maistoi keittoaan mietteliäänä.
"Olen katsonut Ylpeyden ja ennakkoluulon monta kertaa", hän vastasi, ja tunsi punan kohoavan hiljalleen kaulalta kasvoille.
"Ja Lord of the Ringsit. Ostin pidennetyt versiot itselleni... Pelkään, etten ole kovinkaan hyvä keksimään katsottavaa itsenäisesti."

Wolfie laski kätensä torkkupeitolle ja silitti Sylvian säärtä sen läpi.
"Minäkin pidän niistä." Hänellä oli lämpimiä muistoja illoista, joina he olivat katselleet elokuvia yhdessä hänen entisessä asunnossaan.
"Minä olen hyvä aloittamaan elokuvia, mutta usein huomioni harhautuu kesken kaiken. Taisin ansaita selkääni jokusen kerran jättämällä entisen naisystäväni yksin elokuvateatteriin", hän totesi kurtistaen kulmiaan ja hieraisi niskaansa.

Silitys tuntui hyvältä. Oikeastaan Sylvian olisi tehnyt mieli siirtää jalkaansa hieman lähemmäs. Tai ehkä siirtyä kokonaan lähemmäs, nojautua Wolfien kylkeen niin kuin kesällä.
Jos hän ei olisi tuntenut oloaan niin araksi, hän olisi voinut kaivata jotain muutakin.
Puna hiipi hitaasti korville.
Sinisten silmien katse kääntyi yllättyneesti miestä kohti.
"Niinkö?"

"Niin", Wolfie vastasi ja tunsi haikean piston.
"Ei sillä, että siitä merkittävästi hyötyä olisi ollut. En saanut mitään luotua ja hetkellinen inspiraatio oli kuin aivastus, joka ei tullutkaan", hän huokasi puolittain hymyillen.
"Jäätanssi – se, jonka sävelsin sinulle – oli ensimmäinen kerta, kun todella kuulin musiikkia pitkään aikaan. Nyt minulla odottaa parikin elokuvaa viimeistelyä", mies nyökkäsi sivupöydällä nuottivihkojen alle hautautunutta tietokonettaan kohti.

Muisto Jäätanssista sai Sylvian tuntemaan niin häkellyttävää onnea, että se pyyhkäisi hänet hetkeksi täysin mukaansa. Jossakin toisessa elämässä hän voisi olla osa Wolfien elämää, saada seurata vierestä, kuinka tämä heittäytyi inspiraation vietäväksi ja sävelsi ihmeellistä musiikkiaan.
Miehen seuraavat sanat saivat hänet räpäyttämään silmiään.
"Sinä olet säveltämässä elokuviin nytkin?"

"Kyllä", Wolfie vastasi.
"Valtaosa työstä on tehty jo, mutta viimeiset silaukset ja kokonaisuuden hiominen uupuu", hän totesi lusikoiden lämmintä keittoa suuhunsa ja työntäen jalallaan röyhkeää Ivankaa kauemmas.
"Tapasin suosikkikirjailijani keväällä ja kuinka sattuu, hän on musiikkini suuri ystävä. Sävelsin musiikin heidän häihinsä kesäksi ja sen jälkeen tarjouksia on alkanut tulla sen verran, etten ole tohtinut kieltäytyä kaikista."

"Mutta sehän on hienoa!" Sylvia hengähti vilpittömän onnellisena miehen puolesta, ja laski lusikan hetkeksi lepäämään kulhoon voidakseen koskettaa tämän käsivartta kädellään.
"Millaisia elokuvia? Vai saatko sanoa, onko se salaisuus?"
Suurin osa punasta oli jo häipynyt kasvoilta, mutta poskilla viipyi edelleen muisto siitä.
"Kuka sinun suosikkikirjailijasi on?"

"Toinen on tieteisseikkailu avaruudessa", Wolfie vastasi silittäen naisen säärtä.
"Suostuin ottamaan sen projektin, koska minua kiehtoi mahdollisuus leikitellä hiljaisuudella, ja toinen on historiallinen eepos, jonka maisemat ja visuaalisuus ovat täydellinen näyttämö rajattomalle musiikille", mies totesi ja hymyili sitten vihreät silmät tuikahtaen.
"Tempest Dawn. Hän kirjoittaa fantasiaa, ja olen hyvin imarreltu, että minua on pyydetty säveltämään musiikki myös hänen kirjoistaan tehtäviin elokuviin."

Ehkä hänen olisi alettava katsoa enemmän elokuvia. Kuinka hankalaa se voisi olla? Hänen olisi vain kirjauduttava sopivaan palveluun ja laitettava ensimmäinen vähääkään kiinnostava nimike pyörimään.
"Se kuulostaa hirveän mielenkiintoiselta", Sylvia vetosi, ja silitti sen enempää asiaa ajattelematta Wolfien käsivartta.
"Voisinpa olla näkemässä, kuinka se kaikki tapahtuu."
Hänen silmänsä räpsähtivät nopeasti.
"Minä rakastan hänen kirjojaan!"

Wolfie hymyili, kuparin kirjomat silmät siristyen ja oli aikeissa koskettaa Sylvian poskea, mutta korjasi itseään ja hipaisi naisen hiuksia hellästi.
"Mukava kuulla", hän sanoi.
"Enkä tiedä mielenkiintoisesta – ainakaan tässä päässä. Katson musiikitonta, vielä yleensä viimeistelemätöntä elokuvaa, kerta toisensa jälkeen, kunnes saan inspiraation ja ryhdyn säveltämään."

Hämmästyneen ihastunut välke ei kadonnut minnekään Sylvian katseesta.
"Oletko sinä tosiaan tavannut hänet? Neiti Dawnin?"
Hän oli niin keskittynyt Wolfieen, ettei kiinnittänyt huomiota pitkään borzoikuonoon, joka hivuttautui hitaasti hänen patonginpalaansa kohti.
"Luin ensimmäisen kirjan häneltä vasta vähän aikaa sitten, mutta olen menettänyt sydämeni niille täysin."

Lämmin hymy jäi Wolfien silmiin ja mies antoi käden siirtyä naisen hartialle, jääden hieromaan sitä kevyesti sormenpäillään. Sylvia oli hyvin suloinen innostuessaan. Hän oli niin keskittynyt katselemaan naista, ettei huomannut pahatapaista tyttöään, joka aikoi anastaa vieraan lounaan.
"Muutaman kerran nyt, kyllä. Voin soittaa sinulle joskus, mitä sävelsin hänen häihinsä", mies sanoi.
"Hän tapaisi varmasti sinutkin mielellään, jos olet kiinnostunut."

Pahatapaisella tytöllä oli tänään onnenpäivä. Mutta rehellisyyden nimissä Sylvia jätti myöhäisen lounaansa täysin vahtimatta.
Hänen huomionsa oli nyt täysin Wolfiessa, toinen käsi oli siirtynyt koskettamaan miehen käsivartta.
"Todellako? Minusta olisi ihana päästä kertomaan hänelle, kuinka paljon hänen kirjansa ovat minulle merkinneet..."
Hän räpäytti silmiään häkeltyneenä.
"Millainen hän on? Hänellä on niin uskomaton mielikuvitus, etten osaa edes kuvitella, millainen ihminen osaisi luoda sellaisia maailmoja..."

Sormet viipyivät Sylvian hartialla, mutta Wolfie kielsi itseään ajattelemasta niitä. Nyt ei ollut oikea tiedostaa, miten hän oli kaivannut kosketusta ja aikaa, jonka he olivat jakaneet kesällä.
"Eriskummallinen", Wolfie vastasi lämpimästi. Kaikki taiteilijat taisivat olla.
"Hyvin ystävällinen ja varsin ujo. Uskoisin, että pitäisitte toisistanne."

Jollei Sylvia olisi ollut niin innoissaan, hän olisi saattanut häkeltyä kosketuksesta. Tai ei itse kosketuksesta vaan siitä, kuinka miellyttävältä se tuntui. Hän kaipasi kosketusta tavalla, joka oli hänelle yhä uusi.
"Luuletko tosiaan niin?" hän kysyi, ja hymyili ilahtuneesti ennen kuin muisti puuttuvan hampaansa ja kohotti nopeasti toisen kätensä peittämään suutaan.
Hammas pitäisi saada korjattua.
"Hän on valtavan kaunis kuvissa."

"Sinäkin olet kaunis", Wolfie vastasi sipaisten valkean suortuvan varovasti naisen korvan taakse.
"Ja kyllä, luulen niin." Hän nakkasi sohvatyynyllä Kalinkaa, joka loikkasi kauemmas maiskuttaen röyhkeästi patonginpalaa. Kaksi muuta tuijottivat sitä kateellisina ja käänsivät sitten syyttävän katseen isäntäänsä.
"Olen pahoillani, tytöilläni ei ole yhtään käytöstapoja."

Sylvian pää kallistui kevyesti kosketusta vasten, samaan aikaan kun puna hiipi hänen korvalehdilleen.
Tuntui hyvältä kuulla Wolfien sanovan niin.
Miehen seuraavat sanat saivat hänet räpäyttämään häkeltyneesti silmiään ja kääntämään katseensa kohti Kalinkaa.
"Oh."
Hän lautastaan ja sitten patonginpalaa.
"Ei se mitään. Toivottavasti hän ei vain tule tuosta kipeäksi."
Myös Mochi tuijotti Wolfieta syyttävästi.

"Se selviää kyllä", Wolfie sanoi katsoen koiraa, joka lipoi katumattomana suippoa kuonoaan pitkällä, notkealla kielellä.
"Voisinko hakea sinulle uuden leivän? Tai ehkä haluaisit siirtyä jälkiruokaan?" mies ehdotti kurtistaen tytöilleen kulmiaan. Polina oli hivuttautunut vaivihkaa lähemmäs isäntänsä tyhjää keittokulhoa vienona toiveena saada nuolla se.

Kalinka ei näyttänyt katuvan lainkaan, eikä Sylvia osannut olla borzoille vihainen siitä, että tämä oli anastanut itselleen herkkupalan.
Ehkä se oli hänen ongelmansa Mochinkin kanssa. Hän oli liian pehmeä.
"Luulen, että voisin ottaa jälkiruokaa", hän vastasi ja palautti katseensa Wolfieen.
"Mitä olet laittanut?"

Wolfie hymyili silmät siristyen ja nousi sohvalta, keräten myöhäisen lounaan tarpeet tarjottimelle.
"Näet kohta", hän lupasi ja taisteli tiensä olohuoneen vieressä olevaan keittokomeroon kolme innokasta, vasikan kokoista borzoita jaloissaan pyörien.
Hän palasi jokusta minuuttia myöhemmin ja ojensi Sylvialle jälkiruokalautasen, jolle oli lohkaissut tuhdin viipaleen rustiikkista omenapiirakkaa, jonka kullanruskea pinta höyrysi edelleen. Hän oli asettanut sen viereen pallon pakastimessa ollutta, vanhan ajan vaniljajäätelöä ja valellut päälle anteliaasti kinuskia.
"Maistuuko?"

Kolmen vasikankokoisen koiran lisäksi saattueeseen liittyi pullea japanilaispoika, joka katsoi oikeudekseen urmuttaa tyytymättömänä ja ehdottoman nälkäisenä, ainakin omasta mielestään.
Sylvia sai hetken aikaa koota itseään ja painaa käsiään poskiaan vasten toivoen, että niille jatkuvasti hiipivä puna pysyisi edes hetken kurissa. Samalla hän muisti taas kiinnittää huomionsa elokuvaan, jonka juonta hän ei ollut tainnut seurata lainkaan riittävän intensiivisesti.
Wolfien palatessa takaisin hän käänsi katseensa mieheen, hymy huulilleen kohoten.
"Se näyttää hyvin herkulliselta. Ja tuoksuu."

"Hyvä", Wolfie vastasi, sillä hän tunsi samoin. Vieras antoi erinomaisen tekosyyn todella laittaa ruokaa ja oikeuttaa jälkiruoalla herkuttelun. Hän vajosi takaisin naisen viereen ja maistoi lusikallisen uunista tullutta piirakkaa, kaapaisten mukaan jäätelöä ja huokasi nauttien, vaikka olikin valmistanut ruoan itse.
"Kalinka ei... Polina, pois", mies komensi kulmat kurtussa ja tähyili venäläisten päiden yli elokuvan värikästä, Marie Antoinetten maailman loistolla mässäilevää kuvaa.
"Ivanka. Ei."

Wolfien istahtaessa takaisin sohvalle Sylvia ujutti jalkojaan lähemmäs miestä oikeastaan edes ajattelematta, mitä teki. Kai hänen kehonsa toimi omillaan, haki kosketusta, jonka kaipuuta mieli ei ollut osannut myöntää edes itselleen.
Hän ei ollut valehdellut sanoessaan, että omenapiirakka tuoksui hyvältä.
Hän oli viemässä lusikallisen suuhunsa, kun huomasi anovat, onnettomat koirankatseet.
"Onko heillä nälkä?"

Wolfie mulkaisi koiria pahasti ja olisi laskenut toisen kätensä silittämään naisen säärtä, ellei lautasen laskeminen hänen syliinsä olisi tarkoittanut välitöntä kutsua käydä kiinni.
"Ei. Omasta mielestään ne ovat varmastikin nälkäkuoleman partaalla, vaikka saavat aamuin ja illoin eläinlääkärin suositteleman annoksen", mies puhahti ja työnsi venäläisiä kauemmas jalallaan, vailla merkittävää menestystä.
"Tytöt!"

"Mochillakin on tarkka ateriasuunnitelma", Sylvia myönsi, ja katsahti shibaa, joka tuijotti heitä hieman kauempaa puhtaan loukkaantunut ilme kasvoillaan.
"Hänen pitäisi pudottaa muutama kilo. Mutta emme ole onnistuneet siinä kovinkaan merkittävästi, hän on edelleen hieman... pullea."
Hän loi shibaan pahoittelevan katseen, ikään kuin se olisi voinut ymmärtää hänen sanansa ja pahoittaa niistä mielensä.
"Tämä on hirvittävän hyvää", hän jatkoi.

"Olen onnellinen, että pidät siitä", Wolfie vastasi ja viimeisteli oman lautasensa muutamalla, miehekkäällä lusikallisella, jotta saattoi laskea lautasen tummapuiselle sohvapöydälle, missä kolme venäläistä kävivät kielineen sen kimppuun, tönien toisiaan pois tieltä.
"Minusta on mukavaa laittaa sinulle ruokaa", hän totesi ja nosti Sylvian jalat syliinsä, ryhtyen hieromaan hellästi jalkapohjia ja silittämään sääriä.

Tytöt näyttivät hyvin onnellisilta, eikä vienyt kauaa, kun Mochi liittyi niiden seuraan, painaen tassunsa sohvapöytää vasten yltääkseen työntämään lyhyemmän kuononsa apajille. Sylvia seurasi sitä hieman huolissaan, ensin siksi, että pelkäsi pitkäsääristen tyttöystävien ärähtävän pullealle japanilaispojalleen, ja sitten siksi, ettei ollut varma, olisiko hänen pitänyt kieltää Mochia.
"Anteeksi", hän vetosi lopulta, samalla kun ojensi ajatuksissaan sääriään, jotta jalat yltäisivät paremmin Wolfien syliin.
"En usko, että voin kieltää häntä, kun muutkin saavat..."
Hän punehtui hieman.
"Minusta on mukava syödä laittamaasi ruokaa."

Wolfie keskittyi hieromaan naisen jalkapohjia. Ainakin yksi osa kehosta – toivottavasti – jota aviomies ei ollut hakannut. Hänelle oli yksi ja sama, mitä lopulta oli tapahtunut. Jos mies puhui vaimolleen niin kuin se mies puhui Sylvialle ja käytti tätä vastaan fyysistä väkivaltaa, ei ansainnut vaimoa.
"Haluaisitko lisää?" hän kysyi ja nosti omat jalkansa rennosti sohvapöydälle.

Sylvia tunsi olonsa... kotoisaksi. Kotoisaksi tavalla, jota hän ei onnistunut tavoittamaan hiljaisessa kattohuoneistossa. Hän kieltäytyi tuntemasta siitä syyllisyyttä juuri nyt.
"Haluaisin", hän vastasi, hetken asiaa mietittyään.
"Mutta en oikeastaan tahtoisi, että nouset."
Puna hiipi kaulalta poskille ja korvalehtiin.

Wolfie vastasi hymyllä ja nosti toista jalkaa, painaen jalkaterälle kevyen suudelman.
"Palaan pian", hän lupasi ja poimi heidän lautasensa mukaan. Hänen pitäisi yrittää pitää parempaa järjestystä edes sen aikaa, kun Sylvia olisi täällä.
Hän palasi lupauksensa mukaan, muutamaa minuuttia myöhemmin ja ojensi naiselle uuden annoksen omenapiirakkaa vaniljajäätelöllä ja asettui takaisin vanhalle paikalleen, nostaen Sylvian jalat syliinsä. Hänen täytyi tyytyä jalkaterien hierontaan eikä edes kuvitella muuta.

Wolfien noustessa Sylvian täytti hetkeksi selittämätön pelko siitä, ettei mies ehkä palaisikaan. Se oli täysin typerää, sillä minne tämä olisi kotoaan lähtenyt? Ainakaan ilman koiriaan.
Silti hän oli helpottunut, kun tämä palasi takaisin.
"Wolfie, mikä sinun lempijälkiruokasi on?" hän kysyi, samalla kun värähti mielihyvästä kun miehen sormet löysivät oikean paikan hänen jalkapohjastaan.

"Se vaihtelee päivittäin", Wolfie vastasi lammasmaisesti hymyillen ja hyväili jalkapohjia sylissään, halliten ajatuksiaan ankaralla kädellä.
"Mutta pidän paljon hedelmäisistä sorbeteista ja letuista. Varsinkin itsepaistetuista, jotka ovat vähän rapeita laidoilta. Olen tosin hyvin perso myös leipomuksille, niin kuin omenapiirakalle tai juustokakuille. Mikä on sinun lempijälkiruokasi?"

Hieronta tuntui hyvältä. Niin hyvältä, että se sai Sylvian melkein häkeltymään.
Kuinkahan vaikeaa olisi tehdä itse omenapiirakka tai juustokakkua? Ehkä hänen pitäisi ottaa selvää. Hän voisi mennä kokkauskurssille, ja opetella valmistamaan ruokaa. Kai kokkauskursseja järjestettiin?
Vaniljajäätelö suli kielelle ja maistui lempeältä.
"Pidän täytekakuista ja leivoksista", hän vastasi, hetken mietittyään.
"Isoisällä oli tapana viedät minut aina hurmaavaan kakkukahvilaan, kun olimme käymässä Lontoossa katsomassa Kaunotarta ja hirviötä. Se oli lempimusikaalini lapsena... Olenko kertonut sen sinulle jo?"
Hänen kulmansa kurtistuivat häkeltyneinä.

"Kuulen siitä mielelläni uudelleenkin", Wolfie vakuutti lempeästi ja silitti toisella kädellään naisen säärtä, nostaen yhtä sohvan vilteistä paremmin Sylvian reisien päälle lämmikkeeksi. Varoen pölläyttämästä venäläisten silkkisiä karvoja, jotka kansoittivat asuntoa, jälkiruoan sekaan.
Hän voisi tehdä täytekakun seuraavaksi.
"Montako kertaa näit sen?"

Puna Sylvian poskilla syveni.
"Olen pahoillani. Minulla on kammottava tapa toistaa itseäni", hän totesi. Ei ollut mikään ihme, että Callahan toisinaan hermostui häneen. Mies oli niin äärettömän älykäs, että täytyi olla ärsyttävää, kun...
Ei. Hän ei halunnut ajatella sitä.
"Voi, pelkään, että sekosin laskuissa. Kävin katsomassa sen vähintään kaksi kertaa kuussa, niin kauan kuin se pyöri. Olin täysin rakastunut."
Hän kipristi toisen jalkansa varpaita hieman.
"Ja kun puhuimme jälkiruuista... Minäkin olen alkanut pitää letuista hyvin paljon."

Vihreät silmät siristyivät hymystä.
Hänen täytyisi tehdä myös lisää lettuja. Ehkä hän saisi Sylvian luokseen nyt useamminkin. Ehkä nainen jäisi tänne edes päiväksi lisää. Hän voisi tehdä niitä uudelleen aamiaiseksi, mutta nyt eri täytteellä. Karhunvatukoilla ja omenahillolla, vaikka. Kermavaahdolla. Hunajalla.
"Mikä sai sinut rakastumaan?" hän kysyi.

Sylvia piti siitä, kuinka Wolfie hymyili hänen sanoilleen. Niin kuin ne olisivat todella... ilahduttaneet miestä. Ei tyhjästi, niin kuin hymyiltiin silloin, kun ei oltu varmoja siitä, miten johonkin pitäisi reagoida.
Wolfien hymy sai hänetkin hymyilemään.
Ja kysymys punan kasvoilla syvenemään.
"Niin, tuota, luulen, että minä olin vain hyvin lumoutunut Hirviöstä. Ja ihailin Belleä aivan valtavasti, isoisä teetätti minulle jopa mekon, joka oli samanlainen kuin hänellä tanssiaiskohtauksessa."

"Keltaisen?" Wolfie kysyi silittäen naista säärtä. Hän ei ollut tainnut nähdä Sylviaa kovin voimakkaissa väreissä. Paitsi silloin, kun nainen hautautui hänen vaatteisiinsa, kuten vihreäraitaiseen villapaitaan.
"Näkisin sinut mielelläni sellaisessa", mies totesi ja tuuppasi Ivankan kauemmas, ennen kuin valtava koira ehti loikata hänen syliinsä.

"Niin", Sylvia myönsi ja naurahti häkeltyneesti.
"Luulen, että en ole sen jälkeen pukeutunut montaakaan kertaa keltaiseen..."
Miksiköhän? Hän piti keltaisesta. Erityisesti hennosta, vaaleasta keltaisesta.
"Silas tosin sanoi joskus, että näytän kananmunalta, jos laitan keltaista päälleni..."
Muisto sai hänet samaan aikaan punastumaan ja hymyilemään.

Wolfie nauroi hyväntahtoisesti.
"Minä sattumalta pidän suuresti kananmunista", hän totesi ja kohotti toista jalkaa, painaen suukon sen jalkaterälle.
"Ja minä arvelen sinun näyttävän hyvin viehättävältä keltaisessa", mies jatkoi estäen itseään nostamatta kättään polvea ylemmäs. Nyt ei ole ollut oikea aika ajatellakaan mitään sellaista.

Sylvia hymyili häkeltyneesti.
"Rakastin sitä mekkoa siitä huolimatta", hän vakuutti, ja tunsi väristyksen kulkevan kehossaan, kun Wolfie suukotti hänen jalkaansa. Kyse ei ollut niinkään fyysisestä, kuin henkisestä tuntemuksesta - hän oli kaivannut kosketusta aivan valtavasti.
Joskus hän tunsi olevansa näkymätön, käyvänsä ohuemmaksi ja ohuemmaksi niin, että lopulta hän pelkäsi katoavansa kokonaan.
"Uskotko tosiaan niin?"

"Totta kai", Wolfie vastasi palaten jalkapohjien hierontaan. Korkokenkiä käyttävät naiset olivat ehdottomasti hellyyden tarpeessa.
"Sinä tosin olisit kaunis missä tahansa", mies totesi ja työnsi jalallaan nyt Kalinkaa kauemmas, kun mustakultainen venäläinen liehitteli lähemmäs ja oli nostamassa etutassujaan sohvan vapaana olevalle kaistaleelle, joka ei mahduttaisi mitenkään vasikan kokoista koiraa.

Puna Sylvian kasvoilla syveni niin, että se tuntui melkein poltteelta. Tai ehkä hän oli vain saamassa kuumeen. Vaikkei hänestä tuntunutkaan lainkaan kuumeiselta.
"Olet ihan liian kiltti", hän vetosi, ja katsahti Kalinkaa, joka olisi selvästi kaivannut isäntänsä viereen. Hetken hän tunsi jonkinlaista syyllisyyttä siitä, että vei koiran paikan, mutta karkotti tunteen mielestään.
"Ehkä minun pitäisi taas joskus pukeutua keltaiseen."
Sinun mieliksesi.

Wolfie vastasi lämpimällä hymyllä ja rapsutti hetken toisella kädellä vingahtavan venäläisen silkkistä kaulaturkkia, ennen kuin omisti senkin jälleen naisen jalkapohjalle.
Ehkä hän saisi nähdä Sylviaa jälleen enemmän. Ehkä nainen ilmestyisi hänen ovensa taakse useammin. Tai enää palaisikaan kelvottoman aviomiehen luo.
Hän toivoi niin.

Tiistai 4. joulukuuta 2018, iltapäivä, Newcastle Upon Tyne / Hexham

Sylvia tunsi olonsa keveäksi. Melkein leijuvaksi.
Hänellä oli uusi hammas, ja ajatus sai hänet hymyilemään onnellisena, vaikka leuat tuntuivatkin hieman aroilta operaation jäljiltä. Kaikki hymyilytti häntä juuri nyt.
Kahdeksaa tuntia aikaisemmin hän oli saapunut yksityiselle hammasklinikalle, ja nopeasti saatu aika näkyi myös hinnassa, jota Sylvia tulisi tuskin koskaan tarkistamaan.
Vihreällä ja valkoisella maalatut seinät liukuivat hänen ohitseen, kun hyvin herttainen ja hyvin kärsivällinen hoitaja työnsi häntä pyörätuolissa kohti odotushuonetta. Pyörätuoli tuntui liioittelulta, hänen olonsa oli kevyt, ehkä hieman hutera, mutta ei sellainen, etteivätkö jalat olisi kantaneet.
Ehkä.
Hän ei ollut varma. Hän ei päässyt ajatuksissaan niin pitkälle, sillä unohtui katselemaan häkeltyneenä käsiään.
Viisi sormea molemmissa.
Automatisoitu ovi liukui auki, ja hoitaja, jonka nimeä hän ei häpeäkseen muistanut, mutta jolla oli valtavan kaunis lettikampaus tummissa hiuksissaan, työnsi hänet odotushuoneen puolelle.
Hän toivoi, ettei Wolfie ollut joutunut odottamaan pitkään. Että ilmoitettu aika oli pitänyt paikkansa, ja tämä oli ehtinyt käydä... töissä. Sylvia oli melko varma, että Wolfiella oli ollut tänään töitä.
Ehkä.
"Herra Stirling?" sairaanhoitaja kutsui, ja nimi sai Sylvian häkeltymään, etsimään Callahania katseellaan. Mutta ei Callahan ollut täällä, tietenkään. Vain Wolfie.
"Vaimonne on nyt valmis lähtemään."
Tämä on väärinkäsitys, hän ei ole mieheni, hän on ystäväni, Sylvia olisi halunnut vedota, mutta häntä hymyilytti liikaa, ja odotushuoneen verhojen väri oli liian kaunis, niin että siihen oli helppo unohtua.

Poronsarvet olivat melkein unohtuneet kurittomien, punaruskeiden hiusten joukkoon kuoroharjoitusten jäljiltä. Wolfie oli sullonut ne reisimittaisen, auki repsottavan takkinsa taskuun juuri ennen pyörätuolin ja varsin onnellisen näköisen Sylvian ilmestymistä.
Jalkaterä oli rummuttaa edelleen hyväntuulisia, onnellisia joululauluja, joita he olivat harjoitelleet kuoron kanssa. Hän tulisi ikävöimään oppilaita, jotka valmistuisivat keväällä ja jatkaisivat elämään.
Nimi sai hänet häkeltymään. Hänkään ei osannut korjata hoitajaa, joten sukaisi vain hämillisenä hymyillen hiuksiaan ja ojensi kätensä auttaakseen Sylvian ylös. Hän voisi kantaa naisen autoon, jos tämä ei pysyisi jaloillaan.
"Kiitos avustasi", Wolfie sanoi hoitajalle hymy vihreät silmät siristäen ja keskitti sitten huomionsa Sylviaan.
"Mikä vointi?"

Sylvian katse kääntyi takaisin Wolfieen, ja vaikka pupillit olivatkin hieman liian suuret huoneen valaistukseen nähden, silmät tuikkivat puhdasta, ehkä hieman huumaantunutta onnea.
"Hei", hän tervehti miestä ja ojensi käsiään, ja huojahti hieman kun nousi jaloilleen, jotka tuntuivat nekin merkillisen keveiltä.
"Minä leijun", hän vastasi, sama onnellinen hymy huulillaan, ja kiinnitti huomionsa johonkin, mikä pilkisti Wolfien taskusta. Ennenkuulumattomalla röyhkeydellä hän työnsi kätensä taskuun ja onki esille poronsarvet.
"Pidän näitä."

Wolfien suupielet nykivät.
"Vai niin", hän totesi ja asetti poronsarvet kuuliaisesti Sylvian päähän, sipaisten valkeita hiuksia korvien taakse.
"Mennäänpäs sitten, saat leijua autolle", mies jatkoi ja nyökkäsi vielä kiitoksen hymyillen sairaanhoitajalle, ennen kuin kiersi käsivartensa Sylvian selälle ja polvitaipeeseen ja koppasi vahvasti aineissa olevan naisen käsivarsilleen. Hän työntyi takaperin ulos ovista, Murielin neuloman kaulaliinan pää polvissa riippuen, ja lähti kantamaan Sylviaa kohti parkkipaikalla odottavaa pakettiautoaan.

Sylviakin käännähti katsomaan sairaanhoitajaa, poronsarvet päässään keikkuen, ja koukisti sormiaan siroksi hyvästiksi. Vaikka oikeastaan hänen olisi tehnyt mieli vilkuttaa kunnolla, mutta hän ei koskaan päässyt ajatusta pidemmälle, kun Wolfie jo nosti hänet syliinsä.
Hetken hänestä tuntui todella siltä, kuin hän olisi leijunut.
"Kuinka sinun päiväsi on mennyt?" hän kysyi iloisesti, samalla kun sormet hakeutuivat silittämään miehen niskaa siltä kohdin, joka paljastui värikkään kaulahuivin alta.
"En ole aivan varma, montako tuntia siitä on, kun viimeksi näimme. Minut nukutettiin. Siitä se johtuu."

"Hyvin", Wolfie vastasi tyynesti ja nykäisi pakettiauton oven auki, nostaen Sylvian istumaan matkustajan puolelle.
"Kuoro on juhlatunnelmissa ja koristelimme luokkani kanssa musiikkiluokan tänään joulua varten. Taiteellista sakkia", mies myhäili kiertäessään ratin taakse ja lähtien sitten ajamaan kohti kotia. Auto jyrisi kiihdyttäessään.
"Tuleeko mieleen jotain, mitä kaipaisit?" hän kysyi pohtien, kannattaisiko heidän pysähtyä kaupassa.

"Minä pidän joulusta", Sylvia huomautti onnellisena, ja käänsi katseensa autoradioon. Hän katseli sitä, kulmat kevyesti kurtussa ja harkitsi, uskaltaisiko tökkiä nappuloita.
"Kuunneltaisiinko joululauluja?"
Ulkona ei tosin ollut vielä kovinkaan jouluista, ja aattoon taisi olla tovi aikaa, mutta oliko sillä niin väliä?
Hän käänsi katseensa Wolfieen.
"Onko sinulla joulukoristeita? Voisimme koristella kotisi... Ja haluaisin leipoa jotakin. Katselin ohjelmaa... Vaikka minä en kyllä osaa leipoa. En saa käyttää edes mikroa."

Wolfie kohotti toista kulmaansa ja haki hetken kanavaa, ennen kuin löysi jouluisan ja lisäsi volyymia. White Christmas tai jokin sen jazzversio täytti auton.
"On minulla ainakin jotain, mutta voin hankkia lisää", hän totesi. Hän oli antanut suurimman osan joulukoristeistaan koululle, mutta kyllä kai hänellä olisi jokuset valot, hopeanauhaa ja muutama pallo kuusta varten edelleen.
"Ja sinä saat kyllä leipoa jos haluat."

Joululaulu sai Sylvian varpaat vispaamaan kenkien sisässä hyväksyvästi.
"Mennään ostamaan joulukoristeita", hän ehdotti, katsoen miestä toiveikkaana.
"Fenwickin jouluosasto on aivan ihana, kävin siellä viime vuonna. Kaikki siellä on niin uskomattoman kaunista, että joskus toivoisin voivani vain käpertyä joulunauhojen joukkoon..."
Hän unohtui hetkeksi katselemaan Wolfien profiilia.
"Sinulla on valtavan hieno nenä."

Wolfie kohotti kulmaansa. Fenwick? Eikö se ollut hälyttävän kallis ostoskeskus?
"Voin näyttää sinulle paikan, missä minä usein teen ostoksia", hän lupasi kiihdyttäen moottoritiellä ison auton moottori ärjyen. Hän ikävöi pientä, epäluotettavaa kotteroaan, mutta hänen tyttönsä eivät mahtuisi sen takapenkille. Täällä takatila oli varustettu patjoilla, vilteillä ja huovilla, ja venäläisten oli mukava loikoilla matkoilla.
"Hieno nenä?" hän toisti nauraen ja hieraisi nenänsä profiilia.

"Näytä", Sylvia pyysi vilpittömän ilahtuneena, ja liikautti samalla kättään kuin olisi ollut aikeissa koskettaa mainitsemaansa nenää. Hänen toinen kätensä siirtyi kuitenkin läppäisemään liikkuneen käden kämmenselkää, ja puristi sen sitten otteeseensa kuin varmistamaan, ettei moista enää tapahtuisi.
Wolfie ajoi.
"Niin. Hyvin hieno", hän vakuutti.
"Pidän sen muodosta."

Wolfie nauroi käheästi ja sukaisi kurittomia hiuksiaan. Hänen pitäisi varmaankin käydä taas joskus parturissa. Murielilla olisi varmasti nyt kädet täynnä.
"Hyvä niin, luulen", hän vastasi rummuttaen sormillaan rattia joululaulujen tahtiin.
"Paljonko aineita he antoivat sinulle?" hän kysyi silmät tuikahtaen.

Sylvia räpäytti häkeltyneenä silmiään.
"En ole varma, kuinka niin?" hän kysyi, ja tunsi punan hiipivän korvalehdilleen. Mutta toisin kuin yleensä, hän ei antanut sen olla syy punastua lisää.
Hän oli liian onnellinen välittämään sellaisesta.
"Heillä oli tarkat ohjeet lääkäriltäni. Vahvoilla lääkkeillä on tapana saada minut käyttäytymään hieman... hupsusti. Niin olen kuullut."

"Niinkö? Minusta olet hyvin hurmaava", Wolfie totesi ja hiljensi heidän lähestyessään Hexhamia. Se tuntui paljon kotoisammalta kuin iso Newcastle.
Hän suuntasi kohti kauppoja, joissa useimmin asioi. Keskustassa oli hurmaava hyväntekeväisyyskauppa, josta hän usein haki vaatteita ja erinäisiä kodintavaroita, mutta joulukoristeet taitaisivat löytyä paremmin Poundlandista. Hän parkkeerasi hopeisen pakettiauton kadunvarteen, onnekkaasti kolhimatta kenenkään muun autoa ja hyppäsi ulos.
"Haluatko mukaan vai odotatko mieluummin siinä?"

Wolfien sanat saivat Sylvian hymyilemään, eikä hän muistanut murehtia sitä, oliko hymy liian leveä tai sopiva ladylle.
"Tahdon mukaan", hän vastasi päättäväisesti ja avasi turvavyönsä ennen kuin työnsi matkustajanpuoleisen oven auki. Matkustamo oli niin korkea, että hän saattoi roikottaa jalkojaan etupenkin reunan yli, eivätkä ne silti yltäneet aivan maahan saakka.
Hän jäi hetkeksi katselemaan kenkiään.
"Minulla on jalat."

"Niinhän sinulla on", Wolfie vastasi ja vilkaisi kauppaa kohti. Tästä saattaisi tulla pitkä reissu.
"Mennäänpäs sitten", hän sanoi kiertäen nokan ympäri ja ojensi kätensä Sylvialle joko pidelläkseen sitä naisen selällä turvaamassa tämän tasapainoa tai kopatakseen tämän kokonaan syliinsä.
"Tarvitsetko jotain muuta kuin joulukoristeita?" hän kysyi heidän astuessaan sisään nimensä mukaiseen Poundlandiin. Wolfie tähysi jouluisia hyllyjä, mistä voisi kerätä jouluvaloja, nauhoja, palloja ja... Mitä nyt ikinä joulu tarvitsikaan koristelua varten.

Sylvia heilautti jalkojaan kokeeksi.
Hyvät jalat. Hän ei ollut tullut aikaisemmin ajatelleeksi sitä.
Hän liukui varovasti alas istuimeltaan, ja oli ilahtunut huomatessaan, että olo tuntui enää vain... hieman huteralta. Niin kuin joskus lapsena, kun oli kieputtanut keinun ketjut ympäri ja päästi sen sitten vapaaksi.
Hän oli pitänyt keinumisesta.
"Meidän piti leipoa jotakin", hän muistutti, samalla kun katseli häkeltyneesti ympärilleen kaupassa.
"Wolfie, tuolla on joulukoristeita!"

Wolfie nappasi mukaansa korin ja katseltuaan hetken Sylvian kulkua, kannusti naista kiipeämään reppuselkään. Saatuaan tukevan otteen tämän reisistä ja varmistettuaan käsien olevan niskansa ympärillä, hän saattoi poimia korin toisen käden sormiin.
"Valikoi vain mitä haluat", hän kannusti ja katseli kimaltavia palloja, hopeisia ja kultaisia nauhoja ja mitä erikoisimpia... Koriste-esineitä. Wolfie kaapaisi sormillaan pari pakettia valonauhoja koriin.

Oli kulunut pitkään siitä, kun Sylvia oli viimeksi ratsastanut reppuselässä.
Oli varmasti pelkkän lääkityksen ansiota, että hän kietoi säärensä varsin... häpeilemättömästi Wolfien vartalon ympärille. Ehdottomasti tavalla, joka ei sopinut ladylle.
Kimalteen ja värien määrä oli pyyhkäistä hänet mukaansa.
"Wolfie, mikä on sinun lempivärisi?" hän halusi tietää, kun kurkotti läheisestä hyllystä ensin paketillisen vaaleanpunaisia joulupalloja, ja hetken harkittuaan myös paketin kuparinoransseja.

"Pidän aika lailla kaikista lämpimistä, kauniista väreistä", Wolfie vastasi ja ujutti sormillaan muutaman paketin kultanauhaa koriin.
"Mutta luultavasti lämpimät vihreän sävyt. Pidän myös kovasti purppurasta", hän lisäsi. Purppuranvärinen, vakosamettinen pikkutakki taisi olla hänen lempivaatteensa.
"Mikä on sinun lempivärisi?"

Sylvia poimi hyllystä vielä laatikollisen lämpimän keväänvihreitä joulupalloja, joista puolet tosin karistaisi varmastikin glitteriä pitkin lattioita, niin että sitä siivottaisiin lattialistojen välistä vielä kesälläkin.
"Sinä tarvitsisit joulukuusen", Sylvia huomautti mietteliäänä, kun jäi katselemaan lumisadepalloja.
Yhdessä niistä oli yksisarvinen.
"Pidän lemmikinsinisestä. Ja laventelista... Wolfie, luuletko, että nyt on vielä liian aikaista joulukuuselle?"

"Minulla on muovikuusi vintillä", mies vastasi. Joku tytöistä oli edellisenä jouluna hieman jyrsinyt sitä, mutta se varmasti ajoi edelleen asiansa, ainakin kotoisassa hämärässä.
"Ostan siihen sellaisen autoihin tarkoitetun tuoksuläpyskän, joka tuoksuu aidolta", hän jatkoi. Puiden hakkaaminen nurin yhtä päivää varten tuntui kammottavalta tuhlaukselta.
"Voimme laittaa sen kyllä esille, mutta tyttöni saattavat kaataa sen jokusen kerran ennen joulua."

"Ehkä he ovat vain innoissaan joulusta", Sylvia huomautti, kun hyvin lyhyen harkinnan jälkeen poimi yksisarvisella varustetun lumisadepallon mukaansa. Se ei ollut esine, jollaisia hän yleensä harrasti, mutta jokin kimaltelevassa lumessa oli hyvin kaunista.
"Minulle tulee tästä mieleen Charles."
Hän nojautui laskemaan lumisadepallon varovasti koriin, ja upotti sitten kasvonsa hetkeksi Wolfien kaulaa vasten.
"Tuoksut hyvältä."

Wolfie siristi silmiään yrittäessään muistella, kuka Charles oli. Veli? Ei, veli oli Silas. Serkku. Oliko serkku ollut ulkoministerinä vielä äskettäin?
"Haluatko vielä jotain?" hän kysyi katsahtaen ympärilleen ja nauroi käheästi kommentille.
"Hyvä niin." Ehkä heidän pitäisi poimia mukaansa herkkuja, halpoja sipsejä tai karkkia tai jotakin. Hän katsoisi pankkitiliään joskus myöhemmin. Hänen ei varmaankaan tarvitsisi murehtia asiasta, jos hän tekisi työn alla olevat sävellykset valmiiksi ja suostuisi myymään taidettaan.

Sylvia käänsi kasvojaan sen verran, että näki hyllynpäädyllisen merkillisiä... aurinkolaseja, jotka oli koristeltu jouluisesti. Sen enempää asiaa ajattelematta hän poimi koriin yhdet vihreät ja hyvin glitteriset, jotka näyttivät jäljittelevän joulukuusta.
Hän muisti, että Charleskin oli tehnyt jonkin... hämmentävän ostoksen. Hän ei vain juuri nyt muistanut, mikä se oli ollut. Saari? Olisiko se ollut saari?
"Charles osti itselleen saaren", hän totesi Wolfielle, ja silitti hellästi miehen hartiaa.
"Ei, näin on hyvä. Paitsi meidän piti leipoa. Mistä voi ostaa leivontatarvikkeita?"

"Vai sellaista", Wolfie vastasi lempeästi ja tasapainotteli koria sormissaan, pidellen samalla naista reppuselässä.
"Se riippuu paljolti siitä, mitä haluat leipoa. Minulla on paljon tarpeita kotona, jauhoja, kananmunia, maitoa, mausteita, sen sellaista. Oliko sinulla reseptiä mielessä?" hän kysyi ja katsahti ympärilleen Poundlandin värikkäässä sekamelskassa. Luultavasti täältäkin saisi jotakin.

Sylvia hautasi kasvonsa takaisin Wolfien kaulataipeeseen.
"Onko sinulla uutta partavettä? Tai shampoota?"
Hän hengitti syvään tuoksua, josta hänelle tuli turvallinen olo.
"En usko, että tiedän yhtään reseptiä", hän myönsi sitten pahoitellen. Mutta ei pyytänyt anteeksi. Niin kuin ei kertaakaan koko tänä aikana.
Se saattoi olla ennätys.
"Jotain jouluista. Jouluinen kakku. Kuivakakku?"

"Kyllä, sain lahjaksi ystävältäni", mies sanoi ja katseli ympärilleen. Jouluinen kakku. Selvä.
Hän vaelsi kuivatuotteita tarjoilevaan käytävään ja veti koriin pusseja rusinoita, kuivattuja hedelmiä, pähkinöitä ja säilyketölkin kirsikoita. Muuta hänellä toivottavasti olisi tarpeeksi kotona eilisen kauppareissun jälkeen.
"Tekeekö mielesi jotain muuta?"

"Pidän siitä", Sylvia totesi hyvillään, ja jätti leukansa nojaamaan miehen hartiaa vasten.
"Ei kai sinua väsytä jo kanniskella minua? Luulen, että emme voi vaihtaa paikkoja. En taida jaksaa nostaa sinua."
Hänen katseensa kulki hyllyriveissä, jotka olivat täynnä häkellyttäviä esineitä. Hän kurkotti kätensä kohti hyllyä ja poimi sieltä valmiin muffiniseoksen.
"Tällainen vielä."

"Ei tietenkään. Tämä on mukava tapa käydä kaupassa", Wolfie vakuutti ja korin käydessä painavaksi, kiersi toisen käden selkänsä taakse kuin penkiksi naiselle kantaessaan korin kassalle toisella. Muffiniseos vielä lisäksi. Ehkä Sylvia voisi valmistaa siitä muffinsseja ihan itse.
"Sitten kotiin?" hän kysyi pakatessaan ostokset yhdellä kädellä kangaskasseihin, joita kuljetti mukanaan.

Sylvia kietoi jalkojaan hieman paremmin Wolfien ympärille, niin ettei miesraukka joutuisi kannattelemaan koko hänen painoaan yhdellä kädellään. Hän seurasi, kuinka tavara toisensa jälkeen katosi kangaskasseihin, ja tunsi itsensä häkellyttävän onnelliseksi.
"Sitten kotiin", hän vastasi, ja sen sanominen tuntui hyvältä.
"Minä voin auttaa kantamaan tavarat."

Wolfien suupieli nyki.
"Ehkä selviän", hän lupasi, vaikka sillä tuskin oli merkittävää väliä, kumpi heistä piteli kasseja. Auto ei ollut kaukana. Mies kiitti kassalla työskentelevää Gertrudea lämpimällä hymyllä ja kantoi sitten Sylvian ja ostokset kadunvarressa odottavan pakettiauton kyytiin.
"Saatko turvavyön kiinni?" hän varmisti auttaessaan naisen ylös korkeaan ohjaamoon.

"Wolfie, emmeko me voisi pakata tyttöjä ja Mochia autoon ja ajaa taas jonnekin? Eurooppaan?" Sylvia pohti ääneen samalla kun kipusi korkealle etupenkille.
Heidän kesäinen matkansa oli ollut ihana. Muisto kuutamouinnista ja kaikesta... muustakin täytti hänet juuri nyt vain euforisella onnella, vaikka hän tiesikin, että hakeus ei vaaninut kaukana.
"Saan", hän vakuutti, ja kiinnitti turvavyönsä suurieleisesti.
"Katso."

"Ajaa Eurooppaan? Nyt hetikö?" Wolfie kysyi häkeltyneenä jatkaessaan kohti kotia. Se ei vienyt montaa minuuttia. Voisiko hän lähteä noin vain? Joulukonsertti lähestyi. Kai hän voisi saada sijaisen. Ehkä hän saisi sävellykset valmiiksi lähipäivinä. Se tuntui epätodennäköisiltä. Hän vihasi deadlineja luovuudelle.
Ilman niitä toki oli mahdotonta tehdä tällaisia töitä.

Sylvia sirkutti naurusta.
"Ei, hassu, ei tietenkään", hän vetosi, ja kosketti hellästi miehen polvea. Tai ehkä reittä. Wolfiella oli pitkät jalat, ja auto loi kosketukselle rajoitteita.
"Meidän pitää hakea koirat ensin. He ovat kotona."
Hetken hän mietti, voisivatko he pakata koirat mukaan ja ajaa Chatsworthiin. Mutta ehkä eivät.
"Olisi ihana mennä jonnekin, missä olisi lunta. Pidätkö sinä lumesta, Wolfie?"

"Tuota, pidän toki", Wolfie vastasi hieraisten niskaansa ja peruutti auton varovasti ruutuunsa punatiilisen, matalan kerrostalon pihassa. Hän hyppäsi ulos ja nosti kassit olalleen, tarjoten sitten kättään avuksi Sylvialle. Ehkä naisen jalkoihin ei ollut luottamista vielä.
"Mennäänpäs leipomaan sinulle jouluinen kakku."

"Minun serkkunikin pitää. Charles. Hän taitaa olla tällä hetkellä vaimonsa kanssa Lapissa. Minä pidän hänestä. Wrenistä."
Sylvia pudottautui ulos omalta puoleltaan, ja koska hän tunsi olonsa edelleen hieman... leijuvaksi, pujotti käsivartensa Wolfien käsivarren alle.
"Oletko sinä käynyt koskaan Lapissa, Wolfie?"
Hän silitti miehen käsivartta kevyesti.
"Haluaisin kuulla, kun laulat joululaulja."

"Kyllä, tosin pääasiassa Norjan ja Pohjois-Ruotsin puolella", Wolfie vastasi hissin kuljettaessa heitä ylimpään kerrokseen.
"Oletko sinä?" hän kysyi avatessaan ovensa ja tuuppiessaan polvellaan riehakkaita venäläisiä kauemmas.
"Tytöt, tytöt. Riittää. Ei hypi, Kalinka - au - alas", mies hätisteli ja laski kassit keittiön lattialle, missä vähintään kaksi uteliasta kuonoa työntyi niiden sisään.
"Haluatko? Täytyy pitää sinulle yksityinen konsertti jossain välissä."

Kolmas, hieman lyhyempi kuono liittyi joukkoon, kun Mochi katsoi tehtäväkseen tarkistaa, olivatko palvelijat tuoneet sille syötävää, sillä se oli nääntymässä tähän paikkaan.
"Minäkin olen vieraillut Norjan Lapissa. Se oli hyvin- Oh!"
Hänen lauseensa jäi kesken, kun joku venäläisistä pitkäsääristä huiski hänen luokseen. Tavallisesti hän olisi pystynyt jaloillaan, mutta nyt, hieman leijuvassa olotilassaan, hän pyllähti lattialle hieman häkeltyneenä.
"Oih."
Silmiään räpytellen hän kohotti katseensa Wolfieen.
"Sinun pitäisi."

"Tytöt", Wolfie vetosi tuskastuneena. Hän veti Polinan kauemmas Sylviasta ja loi siihen paheksuvan katseen, josta koira tuskin piittaisi vähääkään.
"Olen pahoillani, ne ovat kamalan pahatapaisia. Pois nyt", hän hätisteli ja ojensi kätensä auttaakseen naisen ylös, ennen kuin suuntasi keittiökomeroon purkamaan kasseja.
"Onko sinun nälkä? Haluaisitko oikeaa ruokaa, ennen kuin alan leipoa?"

"Voi, niin on Mochikin. Hän on valtavan itsepäinen", Sylvia hymisi samalla kun kipusi takaisin jaloilleen Wolfien avustamana. Häneen ei ollut sattunut, mitään ei ollut mennyt rikki, kaikki oli hyvin.
Hän oikaisi hieman helmaansa ja pyyhkäisi hiussuortuvan korvansa taakse.
"Haluaisin leipoa nyt heti. Tarvitsemmeko me esiliinat? Minun mielestäni esiliinat ovat olleet aina hirvittävän hurmaavia."

"Minulla ei taida olla yhtään esiliinaa, valitettavasti. Voit kyllä, tuota, sitoa vaikka tyynyliinan vyötäröllesi tai vain lainata minulta vaatteita", mies ehdotti hieraisten niskaansa ja pujottautui ahtaaseen keittokomeroon, hätistäen koirat ulos.
"Haluatko leipoa muffinsseja siitä taikinapakkauksesta, minkä otit?" hän jatkoi kulmat asteen kurtistuen.
"Vai haluatko leipoa joulukakun? Oletko leiponut ennen?"

"Haluan leipoa kakun", Sylvia vastasi, ja jäi kurkistelemaan keittokomeron ovenpieleen.
"Enkä ole leiponut ikinä."
Hän katsahti uutta neuletakkiaan, joka ei ollut Vivienne Westwoodin, mutta varsin sievä siitä huolimatta, ja sitten taas Wolfieta.
"Tulen ihan pian takaisin", hän lupasi, ennen kuin suuntasi makuuhuoneeseen. Kun hän palasi, hänellä oli yllään vihreäraitainen, liian suuri neulepaita, jonka hihoja hän oli juuri käärimässä.
"En ole varma, saatko tätä paitaa takaisin."

Wolfie katsahti Sylviaa ja sukaisi hiuksiaan.
"Oh, pidä vain se", hän kannusti ja vilkaisi pienille tasoille kasaamiaan tarpeita. Halusikohan Sylvia leipoa yksin? Vai olisiko parempi, jos hän auttaisi?
"Tuota. Onko jokin erityinen osa, minkä haluat tehdä leipomisessa?" hän kysyi nostaen alakaapista kulhon, johon taikinan voisi tehdä.

Sylvian kasvoille kohosi ilahtunut hymy.
"Ostan sinulle uuden", hän lupasi, kun pujahti keittokomeroon tarkastelemaan tasolle nostettuja tarvikkeita samanlaisella hämmästyksellä, kuin museon vitriineihin aseteltuja, täysin vieraita artefakteja olisi voinut tarkastella.
"Joululahjaksi. Wolfie, minä en tiedä leipomisesta mitään."

Wolfie rapsutti epätietoisena niskaansa. Hän ei voisi komentaa Sylviaa töihin, niin kuin olisi tehnyt oppilaidensa kanssa. Mutta jos nainen halusi osallistua leivontaan, olisi tylyä vain istuttaa tämä katsomaan.
"Ehkä voit vuorata kakkuvuoan leivinpaperilla", hän ehdotti etsien kolisten alakaapista pyöreän, syvän kakkuvuoan. Hän voisi samalla vispata voin, sokerin ja kananmunat.

"Totta kai", Sylvia vakuutti hyväntuulisesti. Hän seisahtui keittiötason vierelle vain hyvin kevyesti huojahdellen ja siirsi lähemmäs esinettä, jonka oletti olevan kakkuvuoka.
Ainakin se oli hyvin kakun muotoinen.
Hän tunnisti myös leivinpaperin, ja oli itsestään hetken hyvin ylpeä.
Sitten hän totesi, että leivinpaperiarkki oli muodoltaan hyvin erilainen kuin kakkuvuoka. Se sai hänen kulmansa rypistymään kevyesti.

"Pärjäätkö?" Wolfie kysyi nakaten tottuneesti kananmunia kulhoon ja vispaten niitä sokerin kanssa, kun voi suli pienessä teflonkattilassa hellalla. Hän kaatoi sen sekaan, vatkasi kaiken sekaisin ja etsi sitten toisenkin kulhon, kolauttaen päänsä kaapin laitaan, jonne saattoi mitata mututuntumalla jauhoja, suolaa ja hitonmoisen määrän kuivattuja hedelmiä, rusinoita ja marjoja.
Se sujui niin tottuneesti, että hän tunsi epävarman vihlaisun pohtiessaan, oliko vienyt Sylvialta leipomisen ilon.

"Tietenkin", Sylvia vakuutti, samalla kun pyöritteli arkkia kädessään. Hän katseli vuorotellen sitä ja ehdottoman pyöreää kakkuvuokaa, ja yritti hahmottaa, kuinka vuoka olisi mahdollista vuorata. Hän voisi taitella paperia, mutta se ei todennäköisesti olisi kovinkaan kummoiseksi avuksi.
Sitten hän unohtui katselemaan, millaisella vaivattomuudella Wolfie näytti valmistavan kakkutaikinaa. Vei hetken, ennen kuin hän tajusi pitelevänsä arkkia edelleen käsissään.
"Tuota... Kuinka tämä pitäisi tehdä?"

"Haluatko minun tekevän sen?" Wolfie kysyi ja kippasi taikinat sekaisin, vispaten niitä kauhalla, samalla kuin näytti, kuinka painaa yksi arkki kakkuvuoan sisään ja kiertää toinen sen ulkopuolelle uuninkestävällä nauhalla.
"Kuulemma leivinpaperi estää kakkua palamasta laidoilta", mies sanoi ja ojensi epäröiden taikinakulhoa naiselle. Ehkä Sylvia haluaisi kaataa sen vuokaan. Se tuskin olisi kovin monimutkaista.

Sylvia seurasi Wolfien ohjeita, ja jäi katselemaan hieman häkeltyneenä vuokaa, joka näytti leivinpaperivuorauksineen varsin... erikoiselta.
Mutta toisaalta, mitäpä hän olisi leipomisesta tiennyt. Todennäköisesti hän olisi tehnyt juuri niin, polttanut kakkunsa laidoilta, jos ei olisi ollut Wolfieta kertomassa ohjeita.
Hän katsahti taikinakulhoa ja otti sen innokkaasti vastaan, pysähtyen vasta sitten miettimään.
"Miten taikina pitää kaataa? Onko sillä väliä?"

"Se on varsin jähmeää. Sinne vain", Wolfie sanoi nojaten pikkuisen keittokomeron toiseen laitaan, mistä hän ulottui nojaamaan kätensä toiseenkin laitaan. Suurempi keittiö olisi voinut olla ihanteellinen, mutta muuten tämä, puoliksi pyöreä asunto oli varsin ihastuttava. Uuni lämpeni hohkaen.
"Paina keskiosa alemmas, koska se nousee paistettaessa. Siten saamme tasaisen pinnan kuorrutusta varten."

Jos Sylvia oli hyvä jossakin, niin ohjeiden seuraamisessa. Tavallisesti se tosin koski lähinnä ratsastamista. Hän osasi korjata asentoaan tai apujaan lähes puolikkaasta sanasta, kun valmentaja oli riittävän tuttu.
Ja näemmä hän osasi myös leipoa kakun, kunhan häntä ohjeisti. Tai ainakin osasi auttaa kakun leipomisessa.
Uunin lämpö tuntui mukavalta pienessä keittiössä.
"Mitä sitten?"

"Sitten se menee uuniin", Wolfie vastasi ja tarjoutui nostamaan vuoan uunipellille. Hän ei halunnut Sylvian polttavan valkeaa ihoaan vahingossa, mikä ei tuntunut kaukaa haetulta naisen nykyisessä tilassa.
"Sitten se onkin siellä...", hän sanoi etsien reseptin vanhasta, selvästi keittiössä käytössä olleesta kirjasta, "...neljä ja puoli tuntia. Ei kai- kyllä. Neljä ja puoli tuntia. Herran tähden. Noh." Mies suoristautui ja vilkaisi uunissa istuvaa kakkua.
"Mitä jos kävisin hakemassa meille ruokaa? Vaikka pizzaa?"

Neljä ja puoli tuntia kuulosti hyvin pitkältä ajalta. Mutta mitäpä Sylvia olisi todella leipomisesta tiennyt.
Hän antoi Wolfien työntää kakun uuniin ja vajosi sitten istumaan sen luukun eteen, kuin pieni lapsi, joka katseli televisiota hieman liian läheltä.
Siniset silmät tuijottivat kakkua keskittyneesti.
"Se kuulostaisi ihastuttavalta."

"Selvä", Wolfie vastasi ja hipaisi Sylvian hiuksia.
"Palaan piakkoin. Käytän koirat samalla ulkona", hän lupasi ja lähti sitten eteisaulan puolelle keräämään koiria remmeihin. Kuinka hän saisi tuotua kaksi pizzaa niiden kanssa kotiin olisi haaste, jota hän ei pohtinut juuri nyt.
"Ole kuin kotonasi", mies muistutti, ennen kuin vei riehakkaasti hyörivän ja isäntäänsä vasten hyppivän lauman ulos ovesta, Murielin neuloma kaulaliina melkein maata viistäen.

"Minä olen", Sylvia muistutti, ja ehkä hänen olisi pitänyt tarjoutua lähtemään miehelle seuraksi. Hän olisi voinut pidellä koiria, tai ehkä koiraa, tai kantaa pizzoja.
Mutta siinä vaiheessa, kun hän tuli ajatelleeksi asiaa, Wolfie ja koirat olivat jo tainneet lähteä, sillä asuntoon oli laskeutunut harvinainen hiljaisuus.
Joten hän jäi istumaan uunin ja hitaasti - hyvin hitaasti - paistuvan kakun ääreen.

Wolfie palasi lupauksensa mukaisesti piakkoin, mikä taisi teknisesti olla reilu tunti. Tulon kuuli kaukaa, venäläisten loikkiessa rappukäytävässä ja miehen hyssytellessä niitä.
"Tytöt, ei. Ei ole teille. Ei. Ei hypi", mies vetosi huoaten turhautuneena, kun oli lipsauttaa pizzalaatikot käsistään innokkaiden kuonojen tuuppiessa niitä. Hän hätisti koirat sisään ja laski pizzalaatikot keittiön tasolle, irrottaen sitten koirat remmeistä.
"Toin sinulle margheritan", hän sanoi taputtaen toista kuumaa laatikkoa.
"Katsotaanko elokuvaa samalla kun syödään?"

Wolfien palatessa Sylvia istui edelleen samassa paikassa. Itse asiassa hän ei ollut tainnut liikahtaa kertaakaan sinä aikana, jonka Wolfie ja koirat olivat viettäneet ulkona.
Vasta miehen ilmestyessä keittiöön hän havahtui hypnoosistaan ja kohotti katseensa, häkeltyneesti hymyillen.
"Oh, hei", hän tervehti ilahtuen.
"Olet hyvin kultainen, Wolfie. Luulen, että kakulle on tapahtunut jotakin."
Se näytti erilaiselta kuin tuntia aiemmin.

"Niin", Wolfie vastasi hieman hämmentyneenä ja kumartui vilkaisemaan uunin luukkua.
"Katsotaanko elokuvaa samalla kun syödään?" hän toisti kysymyksensä siltä varalta, että nainen ei ollut kuullut sitä, ja poimi mukaansa pari lasia, pullon colaa, rullan talouspaperia sekä pizzalaatikot, siirtyen keittokomerosta sinisen, hämyisän olohuoneen puolelle.
"Tytöt, ei", hän komensi laskiessaan kantamuksensa tummapuiselle sohvapöydälle ja siirtyi television luo etsimään sopivaa elokuvaa kokoelmastaan.

"Se olisi mukavaa", Sylvia vastasi, eikä tehnyt elettäkään noustakseen uuninluukun äärestä. Lattia tuntui oikeastaan hieman viileältä, mutta hän ei edes huomannut sitä.
Mochi sen sijaan oli enemmän kuin innokas auttamaan Wolfieta elokuvan valinnassa. Tai oikeastaan innokas kertomaan miehelle, että voisi ottaa palan tai toisenkin hurmaavalta tuoksuvista pizzoista.
Kapea shibankuono tökki miehen jalkaa.

Tökkiminen sai Wolfien vilkaisemaan huolestuneena taakseen, mutta pizzalaatikot olivat edelleen pöydällä. Samoin olivat lasit ja colapullo ja- talouspaperi oli näköjään kierinyt lattialle. Hänen tyttönsä kurottelivat pizzalaatikkoa kohti pitkillä kuonoillaan, mutta kunnioittavat isäntänsä kieltoa eivätkä koskettaneet sitä.
"Mitäs sinä haluaisit katsoa?" mies kysyi shibalta katsahtaen sitä toverillisesti ja rapsutti sen niskaa.
"Oletko scifin ystävä? Tai ehkä nautit animaatioista ja Disney-elokuvista?"

Mochi vastasi shibamaisella, kimeällä urnahduksella ja kurotti kuonoaan kohti laatikoita kuin todella valitakseen itselleen mieluisan elokuvan.
Sitten se aivasti ja nojautui kevyesti kohti rapsuttavaa kättä, silmät tyytyväisiksi viiruiksi vetäytyen.
Tuttu, kimeä ääni sai myös Sylvian havahtumaan kakkutranssistaan. Hän nousi jaloilleen ja katsahti melkein häkeltyneenä ympärilleen ennen kuin suuntasi olohuoneeseen.
"Mitä me katsomme tänään?" hän kysyi, kun seisahtui Wolfien vierelle ja upotti toisen kätensä sormet tämän punaisten hiusten joukkoon.

"Onko jotain, mitä sinä haluaisit?" Wolfie kysyi kohottaen katseensa Mochista sen emäntään. Käsi viipyi koira niskalla, rapsutti sen korvantaustaa. Hänen elokuvakokoelmansa oli kasvanut kuin huomaamatta ja tila loppuisi pian kesken laatikoista. Hänen varmaan pitäisi hyväksyä teknologian edistyminen ja siirtyä varastoimaan elokuvia tietokoneelle, mutta hän oli aina rakastanut musikaalisia instrumentteja tietokoneen sijasta ja samoin hän rakasti fyysisiä elokuvia, joita saattoi pitää kädessään.

Sylvia suki sormiaan läpi Wolfien hiuksista.
"Sinulla on niin valtavan kauniit hiukset", hän vetosi, unohtuen ihastelemaan niiden punaista väriä.
"Minusta punaiset hiukset ovat aina olleet hirvittävän ihastuttavat. Charlesin vaimollakin on... Hän on Irlannista."
Hän käänsi katseensa kohti elokuvia, sormet yhä Wolfien hiuksia silitellen.
"Haluaisin katsoa jotakin jouluista. Minä pidän joulusta..."

Wolfie nojasi päänsä kevyesti kosketusta varten ja kohotti kasvonsa Sylvian puoleen, silittäen sormenpäillään naisen säärtä. Hän oli kaivannut kosketusta. Konkreettista tunnetta, jonka se toi siitä, että oli rakastettu. Mutta oli riskialtista antaa itsensä toivoa. Tällaisessa tilanteessa.
"Jotain jouluista", mies sanoi ja poimi laatikosta Love Actuallyn.
"Tämä on erinomainen, oletko nähnyt? Todella vaikuttavia pätkiä soundtrackissa", hän jatkoi ja laittoi levyn soittimeen.

Sylvian olisi ollut helppo unohtua silittelemään Wolfien hiuksia. Tapa, jolla tämä nojasi kosketusta vasten, täytti hänet hellyydellä - ja muistutti häntä Mochista, joka hyvinä päivinään teki samoin.
Hän pudisti päätään vastaukseksi kysymykseen, katsellessaan levypakkauksen kantta, joka näytti hyvin... jouluiselta.
Ja ihmiset sen kannessa hymyilivät.
"Sinulla on paljon elokuvia."

Wolfie naurahti käheästi ja esti kättään liikkumasta ylemmäs, vaikka olisi ollut niin vaivatonta sivellä naisen polvea ja reittä helman alta. Ehkä se olisi jopa hyväksikäyttöä, kun Sylvia ei selvästi ollut täysissä järjissään.
"Niin. Taitaa olla ammatin vaarapuolia", hän totesi. Niin olivat myös säveltämiseen usein käytetyt yöt, joina hän vaelsi pitkin asuntoaan ja kirjasi ylös kuulemiaan nuotteja tai yritti käyttää tietokonetta niiden toteuttamiseen. Vilua oli vaarallista soittaa keskellä yötä.
Elokuva pyörähti käyntiin ja hän suoristautui, viitaten Sylviaa liittymään seuraansa sohvalla.

"Minusta se ei ole huono asia", Sylvia myönsi, kun seurasi Wolfieta sohvalle. Hän istahti aivan miehen viereen ja käpersi jalkansa sohvalle rentoudella, joka tavallisesti oli varattu kodin seinien sisäpuolelle. Myös Mochi liittyi heidän seuraansa, tosin sohvapöydän vierelle, haistelemaan toiveikkaina pizzalaatikoita, jotka olivat vanginneet sen venäläisten pitkäsäärten huomion.
Mochi-parka.
"Oletko nähnyt tämän elokuvan monta kertaa?"

"Muutaman", Wolfie vastasi ja ojensi margherita-pizzalaatikon Sylvialle. Hän poimi siivun toisesta laatikosta, jossa oli hänen vakiotilauksensa 'yllätä minut' ja haukkasi siitä palan, kiertäen toisen käsivarren luontevasti Sylvian hartioiden ympärille, vetäen naisen kainaloonsa.
"Kalinka – ei", hän käski samalla ja tuuppasi loikkaan valmistautuvan borzoin kauemmas jalallaan.
"Miltä se maistuu?"

Wolfie oli hyvin lämmin, ja Sylvia tunsi olonsa kotoisaksi ja jouluiseksi.
Hän poimi varovasti siivun pizzaa sormiinsa, etsittyään hetken katseellaan ruokailuvälineitä ja päätettyään sitten elää hetkessä. Hän puraisi pienen, varovaisen palan pizzastaan ja pureskeli sen huolellisesti samalla kun katseli elokuvaa.
Se taisi saada hänet näyttämään pieneltä, mietteliäältä oravalta.
"Hyvää", hän myönsi, kääntäen katseensa Wolfieen ja unohtuen tämän kissansilmiin hetkeksi.
"Onko sinun?"

"Kyllä. En tiedä, mitä tarkalleen syön, mutta tämä on hyvää", Wolfie vastasi silittäen naisen käsivartta. Hän olisi tarjonnut Sylvialle maistiaista, mutta tässä taisi olla useammankin sorttista lihaa.
Love Actuallyn soundtrackissa todella oli loistokkaita kohtia. Musiikilla oli taianomainen vaikutus ihmisiin. Yksi kappale saattoi palauttaa mieleen valtavan muistojen vyöryn.
"Colaa?" hän tarjosi.

Sylvia nyökäytti päätään ja otti lasin vastaan, samalla kun hänen katseensa siirtyi takaisin televisioruutuun ja elokuvan tapahtumiin.
Juonen seuratessa pääministerin tarinaa hän ei voinut olla miettimättä Charlesia. Ja Wreniä. Ja sitä, miten onnellinen oli siitä, että hänen serkkunsa oli löytänyt itselleen onnen. Charles vaikutti olevan onnellinen. Hän uskoi tämän olevan.
Toivoi serkkunsa olevan.
Jossakin vaiheessa, kun hän ei jaksanut syödä enempää pizzaa ja kun hänen päänsä alkoi tuntua raskaalta, hän valui makuulle sohvalle ja painoi päänsä Wolfien syliin.
Jostain syystä häntä oli melkein alkanut itkettää.
"Minä toivoin, että se olisi ollut totta", hän sanoi pitkäksi venyneen hiljaisuuden jälkeen.

Wolfie silitti toisella kädellään syliinsä painunutta päätä, kuljettaen sormiaan valkeiden hiusten joukossa. Sormenpäät sivelivät korvaa, jäljittelivät sen muotoja ja hieroivat ohimoa kevyesti, ennen kuin valuivat niskalle ja hartialle vain palatakseen hiuksiin ja aloittaakseen alusta.
"Mikä olisi?" hän kysyi hämmentyneenä ja laski katseensa Sylviaan, pyyhkäisten jauhoa sormistaan paitaansa viimeisteltyään viimeisen palan pizzaansa.

Kosketus tuntui hyvältä. Sylvia ei ollut edes tiennyt kaipaavansa sitä, ennen kuin oli tutustunut Wolfieen. Hän oli viettänyt pitkiäkin aikoja yksin, ja ainakin kuvitellut olevansa onnellinen.
Sinisten silmien katse pysyi kiinnittyneenä televisioruutuun.
"Se, mitä sairaanhoitaja luuli", hän selitti, ja puristi toisen kätensä nyrkkiin.
"Että olit mieheni, joka oli tullut hakemaan minua kotiin."

Sormet jatkoivat vaellusta hiusten seassa, kuljettivat suortuvia hitaasti lomastaan, ennen kuin hipoivat jälleen naisen korvaa. Hän oli kaivannut mahdollisuutta vain pitää Sylviaa hyvänä. Hän kaipasi sitä elämäänsä. Rakkautta. Läheisyyttä. Jaettua arkea.
Hän toivoi, että Murielkin olisi onnellinen. Oikeasti onnellinen.
"Niinkö?" hän kysyi lempeästi ja siirsi toisen käden silittämään kevyesti naisen käsivartta ja hieromaan hartiaa.

"Niin", Sylvia myönsi, ja tunsi kipeän palan kurkussaan.
Vaikka, jos asiaa ajatteli loogisesti, jos Wolfie olisi ollut hänen miehensä, hän ei olisi ehkä alunperinkään joutunut hammaslääkäriin.
Hän ei halunnut ajatella sitä liian tarkkaan.
"Silloin tämä olisi minunkin kotini."

Jos hän olisi ollut notkeampi, Wolfie olisi kumartunut painamaan suudelman Sylvian hiuksiin. Nyt hän vain silitti naisen niskaa ja korvaa hellästi sormenpäillään.
"Minä pitäisin siitä", hän vastasi katsellen naisen profiilia.
"Jos tämä olisi sinunkin kotisi." Ehkä Sylvia pitäisi useamminkin hänen villapaitojaan. Oppisi leipomaan.

Sylvia tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä, ja hautasi kasvonsa Wolfien jalkaa vasten samalla kun pieni poika juoksi lentokentän poikki tavoittaakseen ensirakkautensa.
"En halua lähteä", hän vetosi tukahtuneella äänellä. Ja taisi kastella housunlahkeen kyynelillään, mutta vaikka hän kuinka yritti käskeä itseään ryhdistäytymään, kyyneleet jatkoivat valumistaan.
Mochi kurkotti kuononsa hänen pizzalaatikkoaan kohti.

Wolfie silitti Sylvian selkää, siloitti valkeita hiuksia ja tunsi sydämensä vihlaisevan katsellessaan naista. Hän ojensi toisen jalkansa vaivihkaa esteeksi Mochille ja loi varoittavan katseen myös tyttöihinsä, jotka tuijottivat samaa herkkua.
"Älä lähde", hän vastasi pehmeästi. Tulevaisuuteen ajatteleminen tai käytännön pohtiminen eivät olleet koskaan olleet hänen vahvuuksiaan, mutta ehkä Sylvian ei pitäisi lähteä. Palata sellaisen miehen luo.

Ehkä hänen ei tarvitsisikaan lähteä.
Ei ainakaan aivan vielä.
Mochi loi loukkaantuneen katseen Wolfieen, istahti maahan ja alkoi pestä takapuoltaan suurieleisesti kuin vakuuttaakseen, ettei ollut alunperinkään halunnut osaansa pizzasta.
Joka jäähtyisi ja menisi huonoksi. Ihan vain mielipiteenä.
Sylvia odotti niin kauan, että uskoi hallitsevansa äänensä, ja käänsi sitten päätään niin, että saattoi katsella Wolfieta.
"Minulla on ollut ikävä sinua."

Wolfie nojasi rennosti sohvan selkänojaan ja katseli kiireettä Sylvian kasvoja, silittäen poskea peukalonsyrjällään. Vihreät silmät siristyivät lempeinä.
"Niin minullakin sinua", hän vastasi ja siloitti hiuksia taakse naisen kasvoilta. Keväältä ja kesältä oli piirtynyt hänen mieleensä muistoja, jotka tuskin koskaan haalistuisivat.

Se sai Sylvian samaan aikaan niin uskomattoman iloiseksi ja pohjattoman surulliseksi, että hän oli purskahtaa uudelleen itkuun. Silmät punoittivat ja nenä oli lyödä tukkoon, mutta siitä huolimatta hän kipusi Wolfien syliin ja kietoi käsivartensa miehen niskalle.
"Rakastan sinua", hän vetosi, samaan aikaan kun Mochi suoristautui jälleen ja yritti ujuttautua kohti pizzalaatikkoa. Television ruutu muuttui kollaasiksi ihmisiä, jotka halasivat toisiaan lentokentällä.

Wolfie katseli Sylviaa naisen kiivetessä hänen syliinsä ja kiersi käsivartensa kevyesti tämän selälle, silittäen selkärangan kaarta lapaluiden välistä alaselälle.
Hän räpäytti häkeltyneenä, sillä tunnustus oli niin yllättävä ja odottamaton, että hetkeksi hänen koko maailmansa tuntui pysähtyvän ja kiepahtavan sitten vinhasti liikkeelle. Ennen kuin hän ehti ajatella, mitä se tarkoitti tai mitä hänellä olisi oikeutta vastata, hän nojautui lähemmäs, laski kätensä Sylvian niskalle ja veti naisen suudelmaan.

Wolfie ei vastannut.
Sen lyhyen hetken aikana, jona hiljaisuus riippui heidän välissään, Sylvia tunsi sydämensä alkavan hakata kiivaammin. Millainen hölmö sanoi sellaista ääneen? Varsinkaan, kun otti huomioon heidän tilanteensa? Hyvä luoja, Wolfie etsi varmasti mahdollisimman kauniita sanoja, joilla...
Ja sitten mies suuteli häntä.
Eikä Sylvia edes jähmettynyt, niin kuin hänen olisi ehkä pitänyt, vaan vastasi suudelmaan.

Wolfie hamusi Sylvian huulia, upotti sormensa valkeisiin hiuksiin, halasi naisen tiukemmin syliinsä. Jokin poltti hänen sisällään niin, että hänen oli vaikeaa pitää malttamatonta kaipausta poissa liikkeistään.
Muisto ranskalaisen majatalon sinisestä hämärästä palasi elävänä hänen mieleensä. Siitä, miltä nainen oli näyttänyt ja kuulostanut, miten tämän keho oli vastannut hänen kosketukseensa.
Hän keinautti Sylvian selälleen sohvalle, nojautui naisen ylle ja pysäytti sitten itsensä, kauhistuneena omaa toimintaansa.
"Olen pahoillani."

Sylvialla oli ollut hirvittävä ikävä.
Ei vain sielussaan, vaan myös kehossaan, joka tuntui havahtuvan siihen vasta nyt. Hänen jokainen solunsa huusi päästä lähemmäs, huusi niin kovaa, että kaikki muu tuntui hämärtyvän. Ja kun hän sitten tunsi sohvan selkänsä alla, hän...
Ja yhtäkkiä Wolfie vetäytyi.
Sylvia räpäytti silmiään.
Ja siirsi sitten toisen kätensä miehen paidan kaulukselle, jotta saattoi yrittää vetää tämän takaisin suudelmaan.

Sylviaa oli satutettu, eikä hän ollut varma kuinka pahasti. Nainen oli lääkkeistä kuutamolla ja saattoi olla täysin tiedoton omista teoistaan. Mutta mitä tahansa Wolfie yritti itselleen muistuttaa, hän ei voinut itselleen mitään kumartuessaan takaisin alas ja hamutessaan naisen huulia.
Toinen käsi tuki hänen painonsa pois Sylvian päältä, toinen siveli naisen kylkeä ja sai hänen verensä polttamaan kipeästi ihon alla. Huulet vaelsivat naisen korvalle.

Sylvia tunsi olevansa onnellinen. Melkein kuin hänen yltään olisi karistettu ensin kerros sovinnollisuutta ja sitten toinen syyllisyyttä, niin että lopulta jäljellä oli enää vilpitön halu olla lähellä.
Hän yllätti itsensäkin voihkaisemalla hiljaa, kun Wolfien huulet koskettivat hänen korvaansa.
Eikä hän edes ajatellut punastuvansa häpeästä, vaan antoi käsiensä vaeltaa miehen kyljiltä tämän selälle.

Oli vaikea ajatella muuta kuin kosketusta, naisen tuoksua ja ihon lämpöä. Polina nuuski isäntänsä sukkia silkkinen häntä huiskuen, mutta Sylvian ylle kumartunut mies ei huomannut sitä, jatkoi vain korvan hellää hamuamista. Voihkaisu sai hänen korvissaan jyskyttämään, kun Wolfie vaelsi kiireettä alas Sylvian kaulalle. Toinen käsi vaelsi alas reidelle.

Hienot naiset eivät varmasti tarjonneet kaulaansa sillä tavalla suudeltavaksi, mutta oliko sillä väliä?
Kosketus tuntui hyvältä, sormien tuntu reidellä sai Sylvian vetämään jalkaansa kevyesti koukkuun, lähemmäs Wolfien kättä.
"Minulla on ollut ikävä..." hän vetosi, samalla kun Mochi pihisti itselleen palan pizzaa.

"Niin minullakin sinua", Wolfie vastasi käheästi suudellessaan valkeaa kaulaa. Sylvia ei tuntunut pahastuvan kosketusta, mikä oli omiaan tekemään hänen olonsa kuumaksi ja tukalaksi.
Vaikka ehkä tämä oli hyväksikäyttöä.
Käsi siveli reittä ja hiipi vähitellen helman alle.

Miksi hänen oli ollut niin valtavan vaikea hyväksyä kosketusta?
Sylvia ei muistanut sitä juuri nyt. Helman alle kipuava käsi sai hänen sydämensä kyllä jyskyttämään nopeammin, mutta se ei ollut epämukava tunne.
Hupsu tyttö.
Joku venäläisistä taisi työntää kuonoaan hänen toiseen korvaansa, ja hän ojensi kättään siirtääkseen sen hellästi syrjemmälle.
"Tuntuu hyvältä..."

"Hyvä", Wolfie totesi käheästi ja vastusti halua vain valua alemmas. Siitä oli pitkä aika, kun he olivat olleet edellisen kerran yhdessä. Hänen ei pitäisi kiirehtiä Sylviaa tai unohtaa, mitä nainen oli käynyt läpi.
Vaikka hän tunsi palavansa.
"Olet hyvin kaunis", hän mumisi pehmeästi hamutessaan jälleen valkeaa korvaa, kun sormet vaelsivat hitaasti ylös reittä.

Kosketus korvalla sai Sylvian huokaisemaan hiljaa, ja toista pizzapalaa varastamaan hiipinyt Mochi jähmettyi aloilleen kesken askeleen. Kun kukaan ei kuitenkaan näyttänyt käyvän torumaan sitä, se ujutti kuononsa auki keplottelemaansa rasiaan.
"Wolfie", Sylvia vetosi, sormet ujosti miehen paidan alle pujahtaen.
"Me voisimme... voisimme mennä sänkyyn..."
Vaikkei se tällä kertaa olisikaan höyheninen pesä.

Rauhassa mies, älä innostu liikaa. Muista, että tämä on Sylvia.
"Niin", Wolfie vastasi käheästi ja tarvitsi hengenvedon itsensä kokoamiseen, ennen kuin saattoi suoristautua ja nostaa naisen kevyesti syliinsä. Makuuhuoneeseen tuntui olevan kohtuuttoman pitkä matka, vaikka se luultavasti oli vain muutama metri.
Mies tuuppasi oven auki polvellaan ja sulki sen sitten samanlaisella tuuppaisulla. Tyttöjen ei tarvitsisi liittyä seuraan juuri nyt.
Hän ähkäisi kolauttaessaan jalkansa pimeässä sängynjalkaan ja laski Sylvian sylistään myllättyjen petivaatteiden sekaan. Valkea iho erottui pimeydessä melkein aavemaisena, kun Wolfie ryhtyi riisumaan naisen vaatteita yrittäen pitää kärsimättömyyden poissa liikkeistään.

Olohuoneessa Mochi jähmettyi syyllisenä, kun Wolfie nousi, eikä voinut uskoa onneaan, kun mies käveli sen ja suusta roikkuvan pizzapalan ohi. Kyse oli selvästi shibojen onnenpäivästä, se totesi, ja livisti varmuuden vuoksi keittokomeroon tekemään selvää aarteestaan.
Makuuhuone oli turvallinen ja hämärä, ja vuodevaatteissa viipyi tuttu, miellyttävä tuoksu. Hetken Sylvian olisi tehnyt mieli haudata kasvonsa tyynyliinaa vasten vain, jotta hän olisi voinut hengittää sitä sisäänsä, mutta sen sijaan hän keskittyi ojentelemaan käsiään ja jalkojaan, auttaakseen miestä parhaansa mukaan vaatteidensa riisumisessa.

Hetken Wolfie epäröi, mutta antoi periksi kaipaukselleen ja lähti riisumaan myös naisen alusvaatteita. Ei kai Sylvia ehdottaisi tätä, ellei haluaisi sitä?
Ehdottiko Sylvia tätä? Vai olisiko nainen vain halunnut nukkumaan? Sormet viipyivät hetken alushousujen reunalla, ennen kuin ujuttivat viimeisenkin vaatekappaleen naisen yltä. Ehkä pimeys tekisi tämän olon mukavaksi alastomanakin. Hän halusi tuntea ja maistaa paljaan, valkean ihon, eikä aikaillut palatessaan suutelemaan naisen kaulaa. Sormet vaelsivat lämpiminä vatsalla ja kyljellä, valuivat alas ja hiipivät ylös reittä.

Alushousut olivat yhdet niistä, jotka Wolfie oli hänelle ostanut, samoin liivit. Ne olivat oikeastaan hämmentävän mukavat, ja sievän raidalliset.
Sylvia osti itselleen yleensä vain yksivärisiä alushousuja.
Hiukset rätisivät hieman sähköisinä villapaidan jäljiltä, osa niistä oli jo karannut letiltä, jolle hän oli ne aiemmin päivällä kieputtanut.
Kosketus reidellä sai hänen varpaansa kipristymään.
"Sinä olet vielä pukeissa, Wolfie..."

Wolfie vastasi kiskomalla poolokauluksellisen villaneuleen ja sen alla olleen t-paidan päänsä yli ja nakaten ne lattialle pimeyteen. Hän kumartui takaisin naisen ylle, iho ihoa koskettaen ja hipaisi kaulaa hampaillaan, ennen kuin siirtyi solisluulle.
"Sanoisithan, jos et haluaisi?" hän kysyi käheästi, kun sormet vaelsivat ylös reittä ja siirtyivät kokeillen, kevyesti ja melkein varovasti hyväilemään naista.
"Jos haluaisit minun lopettavan?"

Sähköisyys tarttui myös Wolfien hiuksiin, ja silläkin uhalla, että kosketus saisi aikaan räksähtävän kipinän, Sylvia antoi sormiensa upota hiusten joukkoon. Pimeässä hän ei voinut erottaa niiden väriä, mutta hän muisti sen niin tarkkaan, ettei sillä ollut edes väliä.
Kosketus sai hänet värähtämään ja hengähtämään, ja vei hetken, ennen kuin hän ymmärsi Wolfien sanoneen jotakin.
"Mitä?"
Hän räpäytti silmiään.
"En minä tahdo sinun... lopettavan..."

Se oli hyvä. Wolfie hengitti Sylvian ihoa vasten, hamuten solisluiden ja rintakehän ihoa, kun käsi jatkoi rohkeammin. Muistuttaen itseään naisen kehosta ja sen muodoista.
Hän oli kiitollinen housuista, niiden kipeästä tukaluudesta huolimatta, sillä olisi luultavasti menettänyt kaiken itsehillintänsä ilman niitä. Hän hamusi melkein nälkäisenä valkeaa ihoa, saamatta tarpeeksi sen mausta, ja valui kiireettä vatsalle suudelmineen.

Sylvian muistoissa häivähti lammen musta pinta puiden keskellä. Hän ei olisi koskaan uskonut itsestään sellaista, että hän olisi uskaltanut riisua vaatteensa ja sukeltaa veteen. Mutta hän ei olisi voinut uskoa sitäkään, että voisi noin vain lähteä matkalle, suunnittelematta asiaa sen pidemmälle.
Karata. Jonkun muun kuin...
Hän keskeytti ajatuksen, tai ehkä hänen mielensä teki sen hänen puolestaan, vailla hänen hyväksyntäänsä.
Hän muisti paljon muutakin, kun huulet vaelsivat hänen ihollaan, ja hänen sormensa kietoutuivat tiukemmin miehen hiusten joukkoon.

Rauhassa mies, älä innostu liikaa. Wolfie veti syvään henkeä hamutessaan ihoa, yritti rauhoittaa jyskyttävää sydäntään. Etenikö hän liian nopeasti? Tiesikö Sylvia, mitä teki?
Hän valui alemmas, siveli käsillään naisen kylkiä ja reisiä. Mies siirsi naisen jalkoja hellästi niin, että mahtui asettumaan niiden väliin ja hamusi kevyesti sisäreiden pehmeää ihoa huulillaan, tuntien olonsa melkein humalaiseksi.
"Olet hyvin kaunis", hän huokasi sivellessään sormenpäillään alavatsan ihoa.

Sylviasta tuntui melkein samalta kuin silloin, kun he olivat olleet karkumatkallaan. Se oli ollut kuin toinen maailma, ja niin oli nyt myös Wolfien koti, oma pienoismaailmansa, jonka seinät erottivat toisesta todellisuudesta.
Hän halusi unohtua tänne. Maailmaan, jossa he voisivat käydä jouluostoksilla, leipoa ja katsoa elokuvia, ja jossa hän voisi käpertyä Wolfien vierelle sohvalle ja...
Hän huokaisi jälleen hiljaa ja siveli miehen hiuksia.
"Minä pidän tästä, Wolfie..."

Se oli hyvä. Wolfie hipaisi reittä hampailleen, yrittäen turhaa hillitä roihuavaa nälkäänsä ja kumartui alemmas.
"Mistä sinä pidät, Sylvia?" hän kysyi käheästi takaisin, kun hamusi tiensä ylös reittä ja siirtyi suudelmineen naisen jalkojen väliin. Hän oli kaivannut tätä. Hän muisti elävästi yön Ranskassa, edellisen kerran, kun oli saanut tehdä näin. Se tuntui yhtä huumaavalta nyt.

Sylvia vingahti, ja oli laskemassa kätensä peittämään suutaan, mutta koki jonkinlaisen kapinallisuuden aallon ja jätti tekemättä niin. Hän ei ollut varma, mistä yllättävä rohkeus kumpusi. Ehkä se johtui tästä paikasta, Wolfien kodista. Täällä hän oli toisenlainen kuin muualla.
Juuri sillä hetkellä hän ei ajatellut naapureita. Eikä sitä, että puna hiipi kaulalta poskille, koska sillä ei ollut mitään väliä.
"Sinusta", hän vetosi, kun oli koonnut hetken ajatuksiaan.
"Ja siitä, mitä sinä... teet..."
Mitä sitten, jos hän punastui yhä syvemmin? Punastumiseen ei voinut kuolla. Ainakaan hänen tietojensa mukaan.

Wolfiekin piti siitä, mitä teki. Piti niin paljon, ettei olisi välttämättä voinut noin vain lopettaa, vaikka Sylvia olisi pyytänyt. Hän oli aina rakastanut sitä, kykyä tuottaa nautintoa rakkailleen. Hän halusi pitää naista hyvänä, helliä, hemmotella, tuottaa tuntemuksia, jotka saisivat koko kehon valtaansa.
"Minä pidän sinusta", hän mumisi suudelmien lomassa, kiertäen kätensä paremmin naisen reisille ja halaten tämän lähemmäs itseään, humaltuen tunteesta.

Häpeäkseen Sylvia unohti hyväksi toviksi olevansa lady.
Tai ei, ei edes häpeäkseen. Hän unohti jopa hävetä, heittäytyessään vain mukaan siihen, mitä tapahtui. Sama merkillinen onni, joka oli pitänyt häntä vallassaan siitä lähtien, kun hän oli nähnyt Wolfien odotushuoneessa, piti häntä yhtä vallassaan.
Tai ehkä siinä ei ollut mitään merkillistä, ja se oli vain tavallista onnea, jota hän ei ollut tuntenut niin pitkään aikaan.
Onnea, josta ei tarvinnut kantaa syyllisyyttä.
Hyvään toviin hän ei osannut ajatella mitään muuta kuin sitä, miltä kosketus tuntui, eikä sitten enää sitäkään, kun maailma muuttui aaltoilevaksi, ja sitten, kun hän löysi jälleen sanat ja muisti, kuinka niitä käytettiin, hän saattoi pyytää:
"Wolfie... Tulisit tänne..."

Wolfien olisi tehnyt mieli jatkaa. Hänen olisi tehnyt mieli viipyä, humalluttaa itsensä perinpohjin siitä, miltä Sylvian iho maistui, miten naisen keho vastasi hänen kosketukseensa.
Hänen täytyi kuitenkin edes esittää olevansa herrasmies. Niinpä mies siirtyi ylemmäs, hamusi tiensä kaipaavin suudelmin ylös vatsaa, rintakehän yli ja kaulalle, nojautuen Sylvian ylle. Toinen käsi viipyi hellänä siellä, missä hänen huulensa olivat olleet vielä hetki sitten.
Hänen oli vaikea kuunnella järjen ääntä, kun hän kurotti yöpöytänsä laatikosta ehkäisyn.

Joku taisi raapia ovea, mutta Sylvia ei kiinnittänyt asiaan enempää huomiota siirtäessään kätensä avaamaan Wolfien housuja varsin uskaliaina sen sijaan, että hän olisi vain jäänyt odottamaan. Hänen sydämensykkeensä kiihtyi, mutta se ei johtunut siitä, että hän olisi pelännyt mahdollista kipua tai epäonnistumista.
Hän oli malttamaton.
"Haluan sinua", hän kuiskasi, tuskin kuuluvasti.

Sanat eivät lainkaan helpottaneet hänen oloaan. Pikkukaveri oli aivan hallitsematon ja päässä jyskytti niin, ettei Wolfie kuullut enää omia ajatuksiaan. Hänen housujaan avaavat kädet tekivät hänetkin hyvin... Malttamattomaksi.
Hän kumartui suutelemaan Sylvian huulia, kun nykäisi housujaan alas ja potki ne lopulta jalastaan, syke yhä hurjempana korvissaan. Hän viritti ehkäisyn paikalleen ja hamusi naisen korvaa, toivoen hartaasti hämärien ajatustensa lomassa, että Sylvia oli valmis, ennen kuin halasi tämän syliinsä ja painautui lähemmäs.

Ovenkahva nytkähti ja kynnet raapivat ovea uudelleen, ja tavallisesti Sylvia olisi viimeistään siinä vaiheessa hätkähtänyt ja punastunut niin syvään, että olisi alkanut pelätä poskiensa olevan todella tulessa, mutta juuri nyt hän ei edes kiinnittänyt huomiota ääneen. Tai mihinkään muuhun, mitä huoneen seinien ulkopuolella tapahtui.
Kakkukin saisi pärjätä itsekseen.
Hän taisi vaikertaa ääneen ja saattoi olla, että Wolfie vastasi hänelle, tai sitten shiba vain protestoi jotakin, mutta sekin joutuisi nyt pärjäämään hetken ilman palvelijoitaan.
Wolfien paino hänen päällään tuntui hyvältä. Kaikki tuntui hyvältä, ja hän kietoutui tiukemmin kiinni miehen vartaloon samalla, kun ympäröivä maailma lakkasi olemasta.

Syke ei ollut rauhoittunut. Wolfie hengitti kiivaasti, kun nojasi päänsä hetkeksi Sylvian otsaan ja siirtyi sitten naisen vierelle, nykäisten peittoa heidän ylleen, ennen kuin vanhan talon ikkunanraoista sisään luikertava joulukuu ryöstäisi alastomilta kehoilta niiden lämmön.
Nautinto viipyi onnena hänen suonissaan, vaikka pieni, levoton ääni pyrki esiin sen alta.
"Kaikki hyvin?" hän kysyi käheästi, kun silitti Sylvian vatsaa peiton alla.

Sylvia ei ollut varma, hallitsiko vieläkään itseään tai ajatuksiaan. Hän makasi Wolfien vierellä, silmät suljettuina, lämpö yhä ihollaan viipyen.
Hän ei ollut todellakaan tainnut olla lady.
"Mm", hän ynähti myöntävästi, ja kääntyi kyljelleen niin, että saattoi nähdä Wolfien avatessaan silmänsä. Hän tutki tämän kasvoja turvallisessa, sinisessä hämärässä, ja tunsi punastuvansa mielihyvästä.
"Se oli mukavaa."

"Hyvä", Wolfie naurahti ja sukaisi kurittomia, punaruskeita hiuksiaan.
"Minustakin se oli erittäin, erittäin, erittäin mukavaa", hän hyrisi ja kiersi käsivartensa lujemmin Sylvian ympärille, haudaten kasvonsa naisen kaulataipeeseen. Hän hamusi sitä huulillaan.
"Niin mukavaa, etten tiedä, kuinka pitää käteni erossa sinusta."

Sylvia räpäytti silmiään, ja onnellinen puna syveni hänen poskillaan. Hänen korvansa taisivat hehkua jo melko tulipunaisina.
"Niinkö?" hän kysyi, eikä voinut estää ilahtuneisuutta kuultamasta äänestään. Hän ujutti toisen kätensä sormet Wolfien hiuksiin ja suki niitä hellästi.
"Minunkin käteni taitavat olla hiukan... levottomat", hän myönsi.
Hyvä tavaton, hän oli tainnut itse ehdottaa tätä. Hänestä oli tulossa hyvin röyhkeä.

"Minä pidän käsistäsi", Wolfie vastasi, kasvot edelleen Sylvian kaulataipeeseen haudattuna. Hän oli kiertänyt kätensä lujasti naisen vyötärön ympärille ja rutisti tätä rintaansa vasten, toivoen ettei tehnyt niin liian lujasta.
"Ja siitä, miltä tuoksut... Ja kuulostat... Ja maistut", hän myhäili hamutessaan ihoa huulillaan, nauttien kosketuksesta hiuksissaan. Ehkä Sylviakin kaipasi tunnetta siitä, että oli rakastettu. Wolfie toivoi niin ja halasi hieman tiukemmin.

Sylvia sirkutti häkeltyneestä naurusta.
"Niinkö? Minä... Minun käteni ovat aika kylmät", hän vetosi melkein pahoitellen. Vaikka hän ei ollutkaan tällä kertaa... koskenut Wolfieta sillä tavalla.
Siinä tapauksessa hänen olisi varmastikin pitänyt lämmitellä käsiään ensin. Ne... osat miehessä olivat ilmeisesti varsin herkkiä.
Hänen korviaan poltti entistä pahemmin, vaikka samaan aikaan hän oli hyvin onnellinen.

Tiedottomana Sylvian häkellyksen syvyydestä, Wolfie vain hymisi myöntävästi silittäen Sylvian selkää.
"Ovatko ne?" hän kysyi ja poimi toisen käteensä, vieden sen huulilleen. Hän painoi suudelman sen rystysille ja poimi etusormen pieneksi hetkeksi huuliensa väliin, lämmittäen sitä.
"Paleletko sinä?" hän varmisti ja veti peittoa paremmin heidän ylleen.

Sylvia häkeltyi hetkeksi täysin sanattomaksi.
"Voi, en", hän vastasi hetken viiveellä, ja käpertyi hieman paremmin Wolfien hyvin alastonta vartaloa vasten. Oli melkein hämmästyttävää, kuinka luonnolliseksi hän saattoi tuntea olonsa siinä. Itsekin kovin alastomana.
"Minulla on oikein hyvä."
Koko hänen kehonsa tuntui hyvältä.
"Minä... Wolfie, kuinkahan kakku voi?" hän muisti yhtäkkiä.

"Ihan hyvin", Wolfie vakuutti, "tarkastin sen tilan aikaisemmin ja siinä oli vielä reilusti aikaa." Hän voisi käydä ottamassa sen uunista pian. Hän ei olisi halunnut keskeyttää hetkeä, mutta ehkä oli parempi tehdä niin heti.
Hän nousi ja riisui aivan unohtamansa ehkäisyn roskakoriin, avaten oven valaistuun käytävään ja harppoi keittiöön ilkosen alasti, välittämättä pukea turhaan ylleen.
"Tytöt", hän ähkäisi venäläisten loikkiessa häntä vasten ja hätisti ne syrjään, jotta saattoi nostaa kohtuuttoman kauan paahtuneen kakun kuumuutta hohkaavasta uunista.

Wolfien alaston vartalo piirtyi hetkeksi vasten käytävän valoa, ja Sylvia tunsi olevansa hyvin uskalias ja hyvin röyhkeä katsellessaan näkyä ilman minkäänlaista häpeää, vain kevyt puna poskilleen kohoten.
Ja kerättyään hetken hieman lisää röyhkeyttä ja rohkeutta hän pujahti pois peitteen alta ja seurasi miestä, aivan yhtä alastomana, hiukset yhteisen hetken villitseminä ja vapauttamina, alas selkään valuen.
"Miltä se näyttää?" hän kysyi keittokomeron ovensuusta, melkein ujosti.

"Kakulta", Wolfie vastasi lämpimällä huvituksella ja tuuppasi sen kylmälle hellalle, lapsilukoksi suunnitellun ritilän suojaan. Se oli välttämättömyys, kun koirat saattoivat laskea päänsä vaivatta keittiötasoillekin ja kiivetä syömään niiltä vielä vaivattomammin. Oli parempi, etteivät ne napsautelleet hellaa päälle omia aikojaan.
"Ilmeisesti sen kuuluu jäähtyä tovi ja sitä pitäisi valella brandyllä parin viikon välein jouluun saakka – mutta en ole kyllä koskaan kuulunut ihmisiin, jotka eivät maistaisi leivosta sen tullessa uunista", hän totesi nojaten käsillään kevyesti keittiötasoon. Hän katsahti Sylviaa, yllättyen naisen alastomuudesta, ja jäi katselemaan tätä häpeilemättömänä ja ihailevana.

Se oli varmastikin hyvä asia, tai ainakin Sylvia todella uskoi niin. Se, ettei kakku olisi näyttänyt kakulta, olisi varmastikin ollut huono uutinen.
Hän oli unohtunut pohtimaan asia niin keskittyneesti, että vei hetken ennen kuin hän tajusi Wolfien katselevan itseään. Kevyt puna kohosi lämmittämään poskia, mutta hän ei painanut katsettaan tai yrittänyt peittää itseään.
Hänestä oli tulossa hyvin, hyvin röyhkeä.
"Se kuulostaa valtavan pitkältä ajalta", hän vetosi, ja päätti syleillä uutta röyhkeyttään astumalla kunnolla keittokomeron puolelle. Alastomana. Keittiöön.
Hyvin röyhkeää.

Wolfie astui Sylviaa vastaan ja kosketti röyhkeästi naisen paljasta vatsaa, kumartuen alas, jotta saattoi koskettaa tämän korvaa huulillaan.
"Se on valtavan pitkä aika. Ehkä voimme maistaa pienenpienet palat nyt ja syödä lisää huomenna", hän pohdiskeli vetäen naisen itseään vasten. Ehkä kuivakakun kuuluisi olla kuivaa tai viikkoja vanhaa tai valeltua brandyllä, mutta ehkä se maistuisi kelvolliselta näinkin.

"Ehkä", Sylvia myönsi, samalla kun hänen ajatuksensa askartelivat siinä tosiasiassa, että Wolfie oli... hyvin alaston. Ja nyt hyvin lähellä häntä.
Eivätkä he olleet enää makuuhuoneessa, eikä keittiö ollut lainkaan yhtä pimeä.
Hyvänen aika.
Hän kohottautui varpailleen painaakseen kevyen suudelman miehen huulille.
"Pitäisin siitä."

"Hyvä", Wolfie sanoi ja antoi käsiensä vaeltaa hetken naisen paljailla kyljillä ja selällä, ennen kuin astui kauemmas ja kaiveli pikkuruisen keittokomeron laatikoista veitsen, joilla leikata tuhdista kakunjärkäleestä pieni siivu. Hän mursi lämpimästä, suklaisenruskeasta palasta puolet, jota ojensi Sylvialle nojaten rennosti keittiötasoon, maistaen itse käteen jäävän palasen. Se maistui kyllä jouluiselta, mutta ehkä se kaipasi aikaa ollakseen perinteinen kuivakakku.

Ajatus kakun syömisestä alastomana keittiössä ja vielä varsin myöhäisenä ajankohtana oli varsin... röyhkeä.
Ja silti Wolfie näytti olevan täysin kotonaan tilanteessa, ja Sylvian mielestä siinä oli jotakin niin kiehtovaa, että hän melkein häkeltyi.
"Maistuu joululta", hän huomautti, otettuaan pienen, varovaisen haukkauksen omasta palanpuolikkaastaan.
Ja sitten hän hymyili.
"Me leivoimme tämän kakun."

"Niin teimme", Wolfie vastasi nojaten alaselkänsä rennommin tason reunaan ja ojentaen jalat suorina eteensä. Hän ei olisi mahtunut istumaan poikittain keittiössään, jos halusi jalkansa suoriksi. Mutta ei se mitään.
"Tytöt", hän varoitti tuimasti, kun utelias borzoikuono oli aikeissa töykätä häntä alueelle, jota hän ei suonut koirien koskevan. Niitä lukuun ottamatta alastomuus kuului hänen suosikkiolotiloihinsa.
"Näytät hyvin viehättävältä alastomana."

Se, että he olivat tehneet kakun, oli Sylviasta järistyttävää tavalla, jota hän ei osannut itsekään selittää. Ehkä se olisi kaivannut vielä huolellista valelua kahden viikon ajan, tai jotakin sellaista, mutta se oli heidän tekemäänsä, ja se maistui hyvältä jo nyt.
Ajatus sai Sylvian korvat punehtumaan innostuksesta. Ja Wolfien sanat saivat punan syvenemään.
"Minä tunnen oloni röyhkeäksi", hän huomautti, ja ojensi kätensä silittämään viereensä työntyneen Polinan korvia.

"Minä todella pidän röyhkeydestäsi", Wolfie vakuutti ja leikkasi uuden palan kakkua, ojentaen sitä Sylvian suuhun vihreät silmät lämpimästi siristyneinä. Toisella kädellä hän tuuppasi borzoin kuonon kauemmas ja nosti sen sitten naisen hiuksiin, silittäen niitä taakse.
"Ja erittäin paljon alastomuudestasi", hän muistutti katsahtaen ihaillen alas ja astuen askeleen kauemmas, jotta näki naisen paremmin.

Jos Sylvia olisi pysähtynyt miettimään, hän olisi saattanut tuntea pienen syyllisyydenpistoksen siitä, kuinka hänen äitinsä olisi varmasti ollut vaarassa pyörtyä pelkästä ajatuksesta, että tämän tytär söi keittiössä kakkua ilman rihmankiertämää. Miehen kanssa.
Niin keskiluokkaista.
Mutta hän ei uhrannut ympäröivälle maailmalle ajatustakaan, ja poimiessaan kakunpalan suuhunsa hipaisi Wolfien sormia huulillaan.
Hän tunsi punan syvenevän poskillaan.
"Me voisimme mennä takaisin sänkyyn."

Rauhassa mies.
"Niin voisimme", Wolfie vastasi käheästi hetken hiljaisuuden jälkeen ja rykäisi sitten kasaten itseään. Hän sipaisi kakunmurut sormistaan huulillaan ja kaappasi Sylvian sitten hajareisin syliinsä, yrittäen kovasti estää intoaan karkaamasta hallinnasta.
Hetken hän pohti, mitä tehdä.
Ja mitä sänkyyn palaaminen tarkoitti.
Rauhassa mies, hän muistutti itseään, kun lähti takaisin makuuhuonetta kohti koirat jaloissa pyörien.

Sänkyyn palaaminen tarkoitti juuri sitä, miltä se kuulostikin. Tai ehkä, kun Sylviasta oli kyse, juuri sitä, mitä sen ei hänen huulillaan lausuttuna olisi kenties ensimmäisenä olettanut tarkoittavan.
Tällä kertaa, Sylvia suunnitteli, hän lämmittäisi käsiään niin, että voisi koskea Wolfieta alueille, joille jääkylmien sormien kosketus olisi ollut liian suuri järkyys.
Kädet miehen niskan taakse kietoutuneina hän hamusi tämän kaulaa kevyesti huulillaan ja antoi niiden sitten vaeltaa korvalle.
Keskelle sänkyä, heidän jättämäänsä peittopesään käpertynyt Mochi kohotti paheksuen päätään, kun he palasivat makuuhuoneeseen.

Oli aivan turha yrittää olla rauhassa ja hillitä innostustaan, kun Sylvia suuteli hänen kaulaansa sillä tavalla. Hitto vie. Siitä oli kohtuuttoman kauan, kun hän oli edellisen kerran saanut tuntea sellaista rakkautta. Oli helppo unohtaa, miten paljon sitä saattoi kaivata ja miten hyvältä se saattoi tuntua.
Hän kantoi Sylvian makuuhuoneeseen ja laski naisen sängylle Mochin viereen, tuupaten koiraa samalla kauemmas. Wolfie kumartui painamaan suudelman naisen huulille nojautuen tämän ylle ja kuljetti käsiään tämän paljailla kyljillä.

Tuupatuksi tullut Mochi tuijotti Wolfieta tyrmistyneenä, ja nousi sitten hitaasti seisomaan. Se loikkasi alas sängyltä, venytti selkänsä ja takajalkansa, ja loi sitten mieheen vielä viimeisen petetyn katseen ennen kuin tassutti kynnet rapisten ulos huoneesta, häntä loukkaantuneena kieppinä selän päällä.
Sylvia ei ymmärtänyt tuntea huonoa omaatuntoa shiban puolesta, vaikka hänen olisi varmastikin pitänyt, sillä hän oli keskittynyt ujuttamaan sormensa Wolfien hiusten joukkoon ja houkuttelemaan tätä paremmin kanssaan vapautuneelle sängylle.

Wolfie kiipesi paremmin sängylle ja nosti Sylviaa samalla kevyesti peremmälle peittojen sekaan.
"Olet aivan tavattoman kaunis", hän mumisi naisen huulia vasten ja kosketti paljasta vatsaa, osaamatta aivan päättää, mitä osaa paljaasta ihosta halusi suudella eniten. Sormet koskettivat valkeita hiuksia ja sitten Wolfie kierähti Sylvian vierelle kyljelleen, jotta saattoi koskettaa molemmin käsin musertamatta naista painonsa alle: toinen käsi vaelsi kyljellä, toinen kiertyi niskalle vetäen Sylviaa suudelmaan.

Sylvia tiesi, ettei hän voisi jatkaa ikuisesti mielikuvitusleikkiä, jossa tämä oli heidän todellista elämäänsä, mutta hän halusi pitää vielä hetken kiinni onnellisesta tunteesta. Kuvitella, että tämä oli heidän yhteinen vuoteensa heidän yhteisessä kodissaan, eikä mitään muuta todellisuutta ollut.
"Sanoit noin aiemminkin", hän huomautti, hellästä naurusta visertäen.
"Olet hyvin kiltti."

"Se on totta", Wolfie sanoi Sylvian kaulaa vasten, halaten naisen lähemmäs rintakehäänsä ja antaen huultensa vaeltaa pitkin paljasta, valkeaa ihoa. Hänkin tiesi, ettei tämä voisi jatkua ikuisesti, että Sylvia oli edelleen naimisissa eivätkä he todellisen maailman mittapuulla todella edes tunteneet toisiaan kovin hyvin vielä – mutta miksi tämä ei voisi jatkua? Miksi Sylvia palaisi sellaisen miehen luo?
Sormet vaelsivat alas kylkeä ja rieden pehmeälle iholle, hiipien ylös.

"Olet lämmin", hän huomautti, kun painautui hieman lähemmäs Wolfieta ja ujutti jalkansa tämän jalkojen lomaan, ja tunsi sitten syyllisyyden vihlaisevan muistaessaan, kuinka kylmät hänen varpaansa todennäköisesti olivat, varsinkin sen jälkeen, kun hän oli kulkenut pitkin lattioita paljasjaloin.
Wolfie-raukka.
"Wolfie, me emme ripustaneet joulukoristeita..."

"Jouluun on vielä viikkoja aikaa", Wolfie vastasi halaten Sylvian lähemmäs itseään. Toinen käsi silitti naisen selkää, kun toinen viipyi reidellä. Hän kallisti päätään ja hamusi naisen valkeaa korvaa, haluamatta pohtia kuinka kauan heillä oli aikaa yhdessä tai mitä huomenna tapahtuisi.
Pienen hetken he voisivat olla yhdessä alastomia ja onnellisia.

Ehkä joulukoristeilla ei ollut tässä vaiheessa vielä kiire.
"Niin", Sylvia myönsi, ja huokaisi sitten tuntiessaan huulten kosketuksen korvallaan. Juuri nyt hänestä oli ihana kuvitella, että hän voisi olla täällä vielä jouluna. He voisivat koristella kuusen - muovisen kuusen - jonka koirat kaataisivat niin monta kertaa, että lopulta se olisi aivan toispuoleinen koristeiden suhteen, mutta se tekisi kaikesta vain kotoisampaa. Ehkä he olisivat jaksaneet valella kakkua... hän ei muistanut juuri nyt millä, mutta jouluun mennessä sekin olisi täydellinen.
Ja vaikka hän tiesi, että haavekuva voisi särkyä hetkenä minä hyvänsä, juuri nyt hän halusi takertua siihen. Ja vain unohtua kosketukseen ja läheisyyteen.
Maailma voisi odottaa vielä hetken.