When silence is all you know

Hänen pitäisi olla paljon asioita.
Hän voisi viipyä, viettää koko yön lämpimässä, intiimissä pimeydessä varmistaen, että Sylvia unohtaisi ikiajoiksi rumat sanat itsestään.
Mutta hän pelkäsi hetken loppuvan hetkenä minä hyvänsä. Ja hän halusi Sylviaa. Halusi niin, että päässä kohisi.
"Mitä?" hän kysyi käheästi ja nosti päätään niin, että saattoi hipoa naisen poskipäätä huulillaan.
Voisiko hän olla herrasmies myöhemmin?

Huomenna taisi olla koulupäivä. Ja Wolfiella töitä.
Mutta Sylvian sydän hakkasi levottomaan tahtiin, kylmät väreet juoksivat iholla, ja hän kaipasi kosketusta tavalla, jonka ei tiennyt olevan edes mahdollinen.
Ehkä hän oli väsymyksestä sekopäinen. Tai ehkä sanat olivat avanneet hänen silmänsä, edes hetkeksi.
Häneltä puuttuivat sanat, joilla pyytää.
Sen sijaan hän antoi käsiensä siirtyä hiuksista Wolfien poskille, haki vihreiden kissansilmien katsetta ja hipaisi miehen huulia omillaan.
Kiltti.

Wolfie ei olisi tarvinnut pyyntöä - vain luvan, jota hän kaipasi niin kipeästi, että tunsi itsensä sekopäiseksi.
Mies painoi jokseenkin intohimoisen suudelman Sylvian huulille, kun kurkotti yöpöydän laatikkoon. Hän kohotti päätään, repäisi pakkauksen tottuneesti auki hampaillaan ja asetti ehkäisyn paikalleen.
Toisen miehen vaimo.
Sellainen mies ei ansainnut naisen rakkautta tai uskollisuutta.
"Olet niin uskomattoman kaunis", hän vetosi melkein onnettomana, ääni tavallistakin käheämpänä ja painoi suudelman naisen kaulalle.
Sylvia oli niin kovin pieni. Hän tarttui vakaalla kädellä naisen lantioon ja nosti sen sopivaan asentoon.

Tämä oli kai se hetki, jolloin olisi kuulunut tuntea katumusta.
Mutta Sylvia saattoi keskittyä ainoastaan miehen vartalon lämpöön, käsien kosketukseen vartalollaan.
Vihreisiin kissansilmiin, jotka tuntuivat todella näkevän hänet. Riippumatta siitä, kuinka tyhmäksi tai onnettomaksi hän tunsi itsensä.
Pulssi hakkasi levottomana, sai hengityksen kiihtymään.
Hän ei tehnyt tätä vain ilahduttaakseen. Vaan koska halusi.
Jalat kietoutuivat kevyesti miehen ympärille, kädet painuivat selkää vasten.
Hengitys kulki huokauksin.
Mutta jokin oli vialla.
Viiltävä kipu, joka ampaisi kehon läpi ja sai Sylvian parahtamaan.

Parahdus oli kuin sangollinen jäävettä niskaan heitettynä. Wolfie hätkähti ja nykäisi lantionsa kauemmas - mitä hän teki? Sydän hakkasi ja sisällä vihloi kuin hän olisi tukahduttanut kipeän aivastuksen.
Hitto.
"Sylvia?" hän vetosi huolissaan.
"Olen pahoillani."

Kyyneleet olivat kohonneet Sylvian silmiin.
Ei sen olisi pitänyt sattua. Ei ollut sattunut näin edes ensimmäisenä yönä Callahanin kanssa.
Hän veti pari kertaa syvään henkeä, vieden kätensä Wolfien niskalle, yritti estää jalkojaan käpertymästä suojelevasti koukkuun.
"E-ei hätää... K-kaikki hyvin... J-jos haluat..."
Hän oli vain yllättynyt. Siitä se johtui.

Ei, Wolfien halut olivat nyt toissijaisia. Hänen kehonsa ei tiennyt sitä vielä, mutta kova onni nyt, pikkukaveri.
Ei, kun nainen itki kivusta ja änkytti kauhistuneena, miehen halut olivat virallisesti aivan toissijaisia.
"Sylvia, kaikki on hyvin", hän vetosi huolestuneena, kulmat painuen.
"Kaikki on hyvin. Ei meidän tarvitse tehdä mitään."
Mies tasasi hengitystään, siirtyi naisen yltä tämän vierelle värikkäiden petivaatteiden keskelle ja nykäisi paksua untuvatäkkiä heidän molempien ylle, tehdäkseen Sylvian olon turvalliseksi.
"Olen kovin pahoillani. En halunnut satuttaa sinua", hän sanoi onnettomana, vetäen Sylviaa varovasti käsivarsiensa suojaan.

Mutta kun ei kyse ollut siitä.
Kyyneleet täyttivät jälleen Sylvian silmät, vaikka kipu olikin jo poissa.
"Minä halusin..."
Huora olisi hyödyllisempi.
Joku koirista taisi raapia oven toisella puolella.
Sylvia alkoi nyyhkyttää onnettomana ja peitti kasvot käsillään.

Ja nyt Sylvia oikeasti itki.
Hyvin tehty, sinä hieno mies, Wolfie sätti itseään ja pikkukaveriaan, jolla oli aivan oma tahto.
"Sylvia", hän vetosi ja halasi naisen rintaansa vasten, silittäen hellästi hentoja käsivarsia ja valkeita hiuksia, hipoen huulillaan ohimoa.
"Kaikki on hyvin. Sattuuko sinuun edelleen?"

Huora olisi hyödyllisempi.
Wolfie oli niin uskomattoman kiltti ja huomaavainen. Hän oli pilannut hetken kamalalla, kamalalla tavalla, ja silti mies lohdutti häntä niin lempeästi.
Sylvia tosiaan uikutti ääneen.
"Minä olen hyödytön..!"

"Mitä?" Wolfie ähkäisi kauhistuneena ja tavoitteli Sylvian katsoja voidakseen saada naisen katsomaan itseään. Eihän Sylvia voinut tarkoittaa sitä, miltä se kuulosti?
"Miksi sinä olisit hyödytön? Koska sinua sattui?"

Sylvia käänsi katseensa Wolfieen, kyyneleet yhä poskille valuen.
"Minä pilasin..." hän nyyhkäisi onnettomana.
Hän oli todella, todella halunnut Wolfien lähelleen. Ja sitten oli käynyt... näin.
"Olen niin pahoillani..."

"Pilasit?" Wolfie kysyi kulmat kurtistuen ja temperamentti kuohahtaen. Hän piteli Sylvian poskia lujemmin.
"Älä koskaan pyydä anteeksi, että sinua sattuu – herran tähden, sinä et ole pilannut yhtään mitään. Minun ei olisi pitänyt kiirehtiä sinua." Hänen ei olisi pitänyt tehdä montaakaan asiaa tänä iltana.
"On aivan normaalia, että sattuu, jos vaikka jännittää."

Sylvia yritti tukahduttaa nyyhkäisyn - ja päätyi sen sijaan vinkaisemaan hiljaa.
"Minä... halusin ihan yhtä lailla..."
Ei hän ollut kokenut Wolfien millään tavalla painostavan itseään, ei edes syyllisyyttä siitä, että hän oli ollut hyvin lähellä... oli pettänyt miestään.
Sen tunteen aika koittaisi vielä.
"Et sinä kiirehtinyt, minä en vain... en vain pystynyt..."

"Sylvia, kaikki on hyvin", Wolfie vetosi. Oli varmastikin hyvin väärin tuntea onnen läikähdys siitä, että nainen hänen sylissään oli tuntenut samoin.
"Meidän ei tarvitse tehdä mitään. Voimme vain olla näin."
Ehkä... Ehkä heillä olisi mahdollisuus yrittää uudelleen joku päivä.
"Tiedäthän sinä, että arvosi ei määrity sen perusteella, mitä teet makuuhuoneessa?"

Tavallisesti Sylvia olisi ollut hyvin onnellinen siitä, että saattoi vain käpertyä turvalliseen kainaloon.
Mutta nyt hän tunsi olonsa perinpohjin onnettomaksi.
Ehkä hänen pitäisi käydä lääkärissä. Ehkä jokin oli pahasti vialla.
Hikkakin oli palannut.
"H-huora olisi hyödyllisempi..."

"Hei", Wolfie ärähti kissansilmät tulta välähtäen ja nosti naisen leukaa pakottaakseen tämän kohtaamaan katseensa.
"Älä koskaan ajattele itsestäsi noin. Älä koskaan, okei?"
Mies silitti valkeaa poskea.
"Herra jumala, miehesikö on antanut sinun ajatella noin?"

Sylvia hätkähti ärähdystä.
Niin Callahan oli sanonut. Eikä miestä varmasti voinut syyttää siitä, miehethän kaipasivat vaihtelua. Eikä hän ollut kovinkaan... vaihteleva.
Passiivinen. Niinkin mies oli tainnut häntä joskus kuvata.
Hyödytön.
"Hän on oikeassa."

"Herra jumala", Wolfie ähkäisi ja silitti Sylvian poskea.
"Kenelläkään ei ole oikeutta saada sinua tuntemaan noin. Kaikista vähiten aviomiehelläsi."
Millainen mies antaisi vaimonsa uskoa niin?
"Sinä olet uskomaton – ja jos minulla olisi oikeus koskettaa sinua, olisin onnellinen jo siitä, että saisin pidellä sinua sylissäni. Sinä olet uskomaton juuri sellaisena kuin olet."

Sylvia raotti huuliaan vastatakseen, että Callahan oli hänen aviomiehensä, totta kai tällä oli oikeus ilmaista mielipiteensä vaimostaan.
Wolfie kuitenkin ehti ensin huomauttamaan, ettei sellainen oikeus kuulunut edes aviomiehelle.
Ehkei kuulunutkaan.
Mutta Callahanin täytyi silti olla valtavan turhautunut hänen kanssaan.
Wolfien kauniit sanat saivat lisää kyyneleitä nousemaan hänen silmiinsä.
"Sanot aivan liian kauniita asioita."

"Sanon harvinaisen tosia asioita", Wolfie korjasi silittäen hellästi Sylvian hiuksia pois kasvoilta.
"Sinä olet arvokas juuri sellaisena kuin olet."
Hän veti naista varovasti paremmin syliinsä ja käsivarsiensa suojaan, silittäen paljasta ihoa. Röyhkeästi varastaen kosketuksen, kun hänellä oli siihen vain unissa vieraillut mahdollisuus.
"Sattuuko sinua usein?"

Sylvia painoi päänsä varovasti Wolfien olkapäätä vasten.
Tuntui hyvältä olla siinä, siliteltävänä ja halattavana. Vaikka tämä oli hirvittävällä tavalla väärin.
Hänellä oli aviomies.
Eikä hän silti tehnyt elettäkään lähteäkseen, niin kuin kunnollisen vaimon olisi kuulunut.
Lutka.
"Joskus. Ei vain... ei yleensä näin kovin."
Tuntui kamalalta sanoa niin. Syy ei ollut Wolfien.

Wolfie hautasi nenänsä valkeisiin hiuksiin, kuljettaen sormiaan niiden lomassa. Miten hän oli halunnut koskettaa niitä aamuna, jona Sylvia oli ilmestynyt hänen t-paidassaan, hiukset avoimina.
"Olen pahoillani", hän vetosi ja hipaisi ohimoa huulillaan.
Sylvialla oli aviomies. Mutta mies ei ansainnut vaimoaan – pitikö hänen tuntea huonoa omaatuntoa?
Ei.
"En halunnut satuttaa sinua."

Hengitys tuntui miellyttävältä hiuksia vasten.
"Ei se ole sinun syytäsi", Sylvia vakuutti hiljaa.
"En osannut varautua, minä todella..."
Kaikesta huolimatta puna kohosi kuumottamaan hänen poskiaan, joilta kyyneleet eivät olleet vielä kuivuneet.
"En tiedä, mikä minussa on vialla."

"Hei", Wolfie protestoi halaten Sylviaa lujemmin.
"Sinussa ei ole yhtään mitään vikaa. Luoja tietää, ei yhtään mitään vikaa."
Hän pyyhkäisi hellästi poskea ja nojautui sitten hipaisemaan sitä huulillaan.
"Minulla ei ole oikeutta pyytää... Mutta saisinko pitää sinut vieressäni tämän yön?" Aamuyön. Mitä yöstä nyt oli jäljellä.

Sylvia nielaisi ja räpytteli silmiään, yrittäen estää itseään itkemästä enää yhtään enempää.
Kivun muisto kummitteli yhä, sai hipaisemaan vatsaa sormenpäillä.
Ehkä kaikki selviäisi. Hän menisi lääkäriin, ja kaikki selviäisi.
"Sinulla on töitä huomenna, eikö olekin?" hän kysyi hiljaa, kääntäen päätään niin, että näki vilauksen Wolfien kasvoista.
"Mutta minä en jaksa enää kävellä takaisin."
Hän ei halunnut nousta miehen lämpimästä kyljestä, ei turvallisesta sängyn laitojen muodostamasta pesästä.
Todellisuus saisi hänet muutoin kiinni.

"Minulla on töitä", Wolfie myönsi ja silitti naisen selkää, sen hentoa kaarta.
"Enkä minä päästäisi sinua kävelemään yhtään minnekään – herran tähden, voin viedä sinut kotiin huomenna. Ennen töitä tai... Jos sinulla ei ole kiire, myöhemmin? Itse asiassa, haluaisin näyttää sinulle jotain. Musiikin, jonka sinä toit mieleeni, esitettynä niin kuin sen kuulin."

Sylvia piilotti kasvonsa Wolfien kaulataivetta vasten.
"... en halua mennä kotiin", hän kuiskasi niin hiljaa, ettei voinut olla varma, kuuliko mies edes hänen sanojaan.
Tämän tuoksu oli miellyttävä, lämmin.
Hän kohotti hieman päätään, niin että näki miehen silmät.
"Musiikin? Sen, jonka soitit minulle silloin..?"

Kosketus hänen kaulallaan sai ihon sähköistymään. Hyvänen aika. Hän oli tapaillut naisia Murielin jälkeen, hän oli voinut rikkoa yksinäisyyden tunteen edes hetkeksi aina silloin tällöin halutessaan, mutta...
Sama, outo tunne valtasi hänet. Että Sylvia olisi kuulunut hänen kotiinsa, hänen villapaitaansa hautautuneena. Hänen syliinsä.
"Jää tänne", hän vetosi pehmeästi ja piirsi lapaluiden linjaa sormenpäillään. Edes hetkeksi.
"Sen. Sovitin sen orkesterille koululla – eiväthän he aivan vielä toteuta samanlaista visiota kuin ne orkesterit, joita ennen johdin, mutta he soittavat sielulla."

Jää tänne.
Sanat olivat saada Sylvian itkemään uudelleen. Niin kuin hän olisi tosiaan kuulunut pieneen, eripariseen asuntoon.
Hänen ei tarvitsisi palata suuriin, tyhjiin huoneisiin aivan vielä. Callahan viipyisi Tokiossa, hän ei...
Hän ei halunnut ajatella miestään juuri nyt.
Millainen vaimo ei halunnut ajatella miestään?
Sylvia hautasi kasvonsa uudelleen Wolfien kaulataipeeseen.
"Kuulisin sen hyvin mielelläni... Sinä olet johtanut orkestereita?"

Wolfie sulki hetkeksi silmänsä ja yritti olla tuntematta oloaan syntiseksi siitä, miten miellyttävältä hengitys hänen kaulallaan tuntui.
Ei pikkukaveri, ei syytä innostua.
"Mmm, kauan sitten toisessa elämässä ja joskus sen jälkeenkin", hän sanoi silittäen Sylvian valkeita hiuksia, punoen suortuvia sormiensa lomaan.
"Mutta nykyinen on soittaa varmaan suurimmalla sielulla. Ei aina aivan vireessä tai samassa tempossa, mutta ajatus kai tärkein?"

Toisessa elämässä.
Sylvia käpersi itseään parempaan asentoon Wolfien kylkeä vasten ja vei toisen kätensä silittämään miehen paljasta rintakehää.
He olivat yhä alasti. Hyvänen aika.
Mutta hän ei halunnut nousta edes pukeakseen vaatteita.
"Se kuulostaa ihastuttavalta.."
Hän piirsi rintakehälle suuren ympyrän viileillä sormillaan. Milloin he olivat Callahanin kanssa makoilleet tällä tavalla keskustelemassa?
Älä ajattele Callahania.
"Mihin aikaan sinun on herättävä?"

"Seitsemältä", Wolfie vastasi katsellen rintakehällään liikkuvia sormia. Ne tuntuivat hehkuvan pimeydessä.
"Ehkä voisit jäädä nukkumaan tänne. Voisin huolehtia Mochista aamulla. Ehkä voisimme käydä lounaalla yhdessä ja voisin hakea sinut koululle orkesterin harjoituksiin, ja he voisivat esittää sinulle yritteliään version musiikistasi."
Jää tänne.

Sana 'yritteliäs' sai Sylvian tirskahtamaan linnunnauruaan.
Lounas yhdessä. Se kuulosti... hyvältä.
Epäonnistumisen tunne vaani vielä kipeänä mielen perukoilla.
"Voisin minäkin viedä koirat ulos... Tosin, tytöt varmaankin vetäisivät minut kumoon?"
Sylvia kurtisti kevyesti kulmiaan.

Linnunnauru soi nuotteina hänen mielessään, ja hetkeksi Wolfie vajosi mietteliääseen hiljaisuuteen. Se oli perin erikoista. Miksi Sylvia oli palauttanut musiikin hänen mieleensä kaikkien näiden vuosien jälkeen?
"Tyttöni ovat hyvin käytöstavattomia, hävyttömiä olentoja", hän sanoi sivellen naisen selän kaarta.
"Vien ne ulos aamulla, niin ne rauhoittuvat nukkumaan päiväksi."

Sylvia antoi silmiensä painua kiinni.
Pitkä kävelymatka oli väsyttänyt hänet perinpohjin, se alkoi tuntua jalan lihaksissa.
"Ehkä Mochi suostuu lähtemään niiden kanssa ulos", hän totesi unisesti, antaen kätensä jäädä lepäämään Wolfien rintakehälle.
"Yleensä hän ei tahdo aamulenkille ennen kymmentä..."

"Voin kantaa sen olkapäilläni kuin karitsan", Wolfie lupasi puolittain hymyillen ja painoi suudelman naisen päälaelle. Herätyskellon sointiin ei olisi montaa tuntia aikaa, ja olisi kamalaa, kamalaa tuhlausta yrittää nukkua, kun häkellyttävä, valkea olento oli hänen sylissään, iho hänen ihoaan vasten.
Ei, Sylvia saisi nukkua hänen sylissään ja hän yrittäisi maalata tunteen muistoihinsa.

Sylvia naurahti hiljaa.
"Voi Mochi-parka... Ehkä hän tyttöjen vuoksi suostuu."
Vaikka olikin joutunut kävelemään jo puolet yöstä.
Hän huokaisi hiljaa ja antoi kätensä laskeutua Wolfien vatsalle. Ehkä hän voisi...
Ei, ei tänään.
"Nuku hyvin, Wolfie."

Herätyskellon hiljainen soittoääni havahdutti miehen kevyestä horroksesta, johon aamuyön hiljaisuus oli hänet tuudittanut. Ja Sylvia oli edelleen hänen sylissään.
Se tuntui epätodelliselta.
Wolfie ojensi kätensä hiljentämään äänen, pyyhkäisi kevyesti naisen hiuksia ja ujutti itsensä vastahakoisesti vapaaksi, laskien Sylvian takaisin sängylle. Koirat liikkuivat oven takana. Kynnet riipaisivat ovea. Mies veti peiton paremmin naisen päälle.
Hän tulisi hakemaan Sylvian lounasaikaan.

Yksin Sylvia nukkui huonosti.
Hän heittelehti vuoteessa, havahtui pienimpiinkin rasahduksiin ja heräsi tunteeseen, ettei saanut henkeä.
Wolfien luona hän oli kuitenkin nukkunut sikeästi, havahtui miehen lähtöönkin vain puolittain.
"Joko lähdet..?"
Hän kurkotti kätensä hipaisemaan miehen kasvoja.
"Hyvää työpäivää."
Tuntui hyvältä sanoa niin.

Hetken Wolfien valtasi tunne kuin Sylvia olisi ollut siinä aina, nukkunut hänen sylissään, toivottanut hänelle hyvää työpäivää.
"Nuku vain", hän sanoi ja hipaisi Sylvian poskea, uskaltamatta nojautua suudelmaan. Vaikka nainen oli viettänyt yön hänen vierellään, alastomana ja hyvin viehättävänä, se ei oikeuttanut häntä mihinkään. Sylvia ei ollut hänen, ei millään mittapuulla.
"Nähdään puolenpäivän jälkeen", hän lisäsi, silitti naisen hiuksia ja katosi sitten sulkien makuuhuoneen oven perässään. Aika viedä koirat ulos ja lähteä töihin. Riehakkaat venäläiset ja kainaloon päätyvä japanilaispoika.

Sylvia heräsi mielellään samaan aikaan auringon kanssa.
Mutta nyt hän käpersi itsensä paremmin peiton alle ja halasi tyynyn syliinsä, eikä havahtunut hereille, kun Wolfie ja koirat palasivat aamulenkiltä, jonka Mochi oli viettänyt enimmäkseen unisesti mököttäen.
Kello oli lähemmäs kymmentä kun hän viimein nousi ja punehtui tajutessaan, että oli nukkunut yönsä alasti.
Hyvänen aika.
Ja että oli Wolfien asunnolla, yksin, koiria lukuun ottamatta.
Hyvänen aika.
Aika riitti juuri innokkaiden koirien tervehtimiseen, teekupillisen keittämiseen ( hän joi sen viehättävästä kissanpentumukista ) ja pikaiseen pyrähdykseen lähikaupassa.
Sukkahousut olivat pilalla, piti käydä ostamassa uudet. Silmäpako juoksi säärtä myöten ja sai Sylvian tuntemaan olonsa kovin... nuhjuiseksi.
Lounasaikaan mennessä Sylvia oli istahtanut sohvalle, hiukset siististi kammattuina, vienosti Wolfien saippualta tuoksuen, ja antoi katseensa kiertää eriparisessa asunnossa samalla kun Mochi innosti tyttöjään leikkimään.
Olisikohan pitänyt yrittää pedata vuode? Ajatus sai hänet levottomaksi.

Venäläiset pitkäsääret olivat melkein hyvätapaisia päivisin ja asettuivat yleensä levollisesti nukkumaan isännän lähtiessä töihin. Mukaan koululle lähteminen oli harvinaista herkkua.
Mutta nyt tytöt toivat Sylvialle vuorotellen jokaisen lelunsa esittelyyn, kuten tunnollisten emäntien kuului. Kalinkalla oli edelleen suussa yksi puoliksi syödyistä hanskoista, kun alaovi rapisi ja tytöt liehuivat kynnet rapisten alas puisia portaita kapeaan eteiseen.
"Tyttäret, alas. Kyllä, kyllä, minäkin teitä", Wolfie jutteli koirilleen vaimeiden tuskanähkäisyjen säestämänä noustessaan olohuoneeseen. Helpotus pyyhkäisi yli, kun hän löysi Sylvian. Nainen oli jäänyt.
"Hei", hän tervehti kuparin kirjomat kissansilmät lämpimästi siristyen. Purppuranlilan samettipikkutakin liepeessä viipyi pikkusiskolta saadut pinssit, ja housujen vintagekuviointi oli varsin rohkea.
"Oletko nälkäinen?"

Sylvia oli juuri ehtinyt osoittaa ihailunsa puoliksi syödystä hanskasta toistamiseen, kun tytöt lähtivät liehumaan alakertaan.
Hänen sydämensä sykähti iloisesti, niin että oli painettava kämmen hetkeksi sen päälle.
Hymy kohosi huulille, kun Wolfie ilmestyi olohuoneeseen.
"Hei, kuinka aamu on sujunut?"
Hän nousi seisomaan ja suoristi laventelinsinistä helmaansa.
"Minun on myönnettävä, että olen."
Mochi liittyi tyttöjensä seuraan, seisahtui Wolfien eteen ja heilutti kippuraa häntäänsä.

Wolfie kyykistyi rapsuttamaan häntäänsä heiluttavaa shibaa.
"Mukava nähdä, että olet herännyt", hän tervehti pulleaa japanilaispoikaa silmät huvittuneesta hymystä tuikahtaen ja nosti sitten katseensa Sylviaan.
"Haluaisitko käydä jossain paikallisessa ravintolassa vai salakuljetanko sinut koulun keittiöön?"

Mochi heilutti häntäänsä vähän lisää, aamuinen herätys oli annettu anteeksi.
Sylvia asteli Wolfien ja koirien luo ja hymyili melkein ujosti ennen kuin kurottautui varpailleen painaakseen pehmeän suukon miehen poskelle.
Se vain tuntui oikealta. Vielä hetkeksi hän voisi unohtaa pulun tasolla olevan älykkyysosamääränsä.
"En ole koskaan syönyt kouluruokaa. Olisiko se seikkailu?"

Suudelma sai Wolfien sulamaan silmät kissamaisiksi viiruiksi siristävään hymyyn. Hän vastasi kiertämällä toisen käsivartensa Sylvian hennolle vyötärölle, vetämällä naisen syleilyynsä ja hipaisemalla huulillaan valkeaa ohimoa.
Sitten hän nosti naisen leukaa, siirsi kätensä niskalle ja veti Sylvian suudelmaan – sillä silloin tällöin huonoista ideoista seurasi jotain uskomattoman ihanaa.
"Se olisi erittäin suuri seikkailu", Wolfie nyökkäsi vakavasti, hipoen sormenpäillään naisen hiuksia, kun vetäytyi vihdoin vastahakoisesti suudelmasta.
"Oletko valmis sellaiseen seikkailuun?"

Sydän villiintyi ja poskille kohosi mielihyvän nostattama puna.
Sylvia oli melkein ehtinyt unohtaa, miltä se tuntui.
Yön epäonnistuminen - jota Wolfie oli kieltänyt ajattelemasta sellaisena - tuntui kaukaiselta.
Niin kuin hän olisi kuulunut eriparisen asunnon olohuoneeseen.
Mochi tepsutti kerjäämään pureskeltua hansikasta venäläiseltä pitkäsääreltään.
"Uskoisin olevani", Sylvia vastasi, silmät hymystä siristyen.

"Kouluruokaa siis", Wolfie vastasi ja irrotti otteensa Sylviasta.
"Koirat pärjäävät täällä – olen varma, että tytöt huolehtivat Mochista."
Kalinka läpsytteli Mochin kuonoa leikkisästi hampaistaan riippuvalla hansikkaalla.
"Menisimmekö?" mies kysyi ja nyökkäsi portaikkoa kohti.
"Voin puhua sinulle ties mitä herkkuja – minulla on suhteita."

Hetken Sylvia tunsi pettymyksen pyyhkäisevän ylitseen.
Mutta hyvänen aika, eivät he voineet viipyä halauksessa loputtomiin. Wolfien lounastauko oli varmasti mitaltaan rajallinen, ja olisi ollut kamalaa, jos mies joutuisi palaamaan töihin nälissään.
Hän vilkaisi Mochia hieman huolissaan, mutta pullea japanilaispoika näytti keskittyneen täysin tyttönsä liehittelyyn.
Hymy siristi silmiä uudelleen kun hän palautti katseensa takaisin Wolfieen.
"Tuskin maltan odottaa", hän vakuutti suunnatessaan alakertaan vieviin portaisiin.

"Koulu on vain puolentoista kilometrin päässä, mutta voimme hyvin ottaa autoni niin selviämme nopeammin", Wolfie vastasi. Ja Sylvia oli kävellyt tarpeeksi seuraavan viikon tarpeisiin.
Hän auttoi takin naisen ylle ja viittasi sitten hieman kuhmuiseen, vaaleansiniseen VW Golf -hatchbackiin, joka oli parkkeerattu kadunvarteen. Mies nykäisi oven auki naista varten – hän ei vaivautunut lukitsemaan niitä, sillä kukapa hänen autoaan olisi kiinnostunut varastamaan – ja istahti sitten ratin taakse.
Ja nousi hetken kuluttua työntämään.
"Kyllä tämä tästä", hän vakuutti rauhoittaen, kun nousi auton vierelle, kuljettavan ovi avoinna ja puski vapaalle vaihdetun, pienen auton liikkeelle hartiavoimin. Kun se rullasi hitaasti alas katua, hän käynnisti yskähtävän auton, sulki ovensa vauhdista ja kaarsi liikenteeseen ja kohti koulua.

Tavallisesti Sylvialla ei ollut mitään kävelyä vastaan.
Mutta nyt, kun lihakset muistuttivat yöllisestä, spontaanista kävelyretkestä, hän ei voinut väittää, etteikö olisi ollut hyvin kiitollinen autokyydistä.
Autokin oli hyvin sympaattinen.
Joskin näytti olevan hieman huono käynnistymään.
Hän oli jo tarjoamassa apuaan - vaikkei rehellisesti uskonutkaan, että olisi voinut olla kovinkaan hyvin hyödyksi - mutta Wolfiella näytti olevan kaikki hallinnassa.
Vaaleat kulmat olivat silti painuneet hieman alemmas.
"Tuota, tekeekö autosi tätä useinkin?"

"Sillä on oma persoona", Wolfie vastasi. Auto nyki liikennevaloissa, ja mies pelasi kytkimellä pitääkseen sen käynnissä myös tyhjäkäynnillä, ennen kuin kaasutti liikkeelle.
"Oikein hyvä kulkupeli se on silti."
Queen Elizabeth High Schoolin pihoilla maleksi oppilaita, joita kello kutsui takaisin opin ääreen. Vihreisiin bleisereihin pukeutuneet oppilaat laahustivat lannistuneina sisään, kun Wolfie parkkeerasi auton sulavalla nykäyksellä omaan ruutuunsa ja nousi ulos välttäen taitavasti iskemästä päätään pienen auton kattoon.
"Keittiö on täällä päin."

Se oli hyvin kaunis tapa kuvata autoa, joka vaikutti siltä, että saattaisi pysähtyä hetkenä minä hyvänsä.
Sylvian kulmat pysyivät huolestuneesti painuneina aina siihen saakka, että koulurakennus ilmestyi esiin.
Koulu. Wolfien työpaikka.
Jännittynyt hymy kohotti Sylvian suupieliä kun hän nousi sirosti autosta ja yritti olla irvistämättä, kun lihakset vihlaisivat.
"Tämä on hyvin jännittävää", hän totesi vilpittömästi.
Oppilaat eivät tosin tainneet olla aivan samaa mieltä, askelten laahaavuudesta päätellen.

Nurkan takana tupakoiva joukko kapinallisia kirosi supisten kuullessaan askeleet ja tumppasivat tupakoita, kunnes näkivät kuka nurkan takaa tuli.
"Tytöt ja pojat, pitäisikö teidän olla tunnilla?" Wolfie kysyi punertava kulma merkitsevästi kohoten.
"Onko sinulla tyttöystävä?" toinen pojista kysyi katsahtaen Sylviaa.
"Onpas sinulla utelias mieli", mies vastasi huvittuneena, "kenen tunti teillä on?"
"Halen."
"Luottakaa minuun, ette halua tietää, mitä tapahtuu, kun hän menettää malttinsa. Avartakaa mielenne historian suloille!" Wolfie huikkasi perään, kun oppilaat lähtivät hänen kannustuksestaan laahustamaan kohti pääovia.
Sitten hän viittasi Sylviaa jatkamaan sisään sivuovesta ja ohjasi naisen hetken kuluttua koulun keittiöön, jossa pari tuhdimpaa keittäjää ryhtyivät lopettelemaan lounasta.
"Beth, kaunokainen, saisinko pyytää palvelusta?" hän kysyi suukottaen mielissään punehtuvan, tummatukkaisen keittäjän poskea ja viittasi sitten Sylviaan.
"Hän ei ole koskaan saanut kouluruokaa, kuvittele sitä."

Tyttöystävä.
Hymy hävisi helposti keveän kashmirhuivin taakse. Vielä pienen hetken ajan Sylvia voisi kuvitella kaiken olevan hyvin, hänen ei tarvitsisi kohdata todellisuutta aivan vielä.
Nuoret ihmiset olivat kovin... laahustavia. Hänen oli vaikea kuvitella Etonin poikia laahustamaan samalla tavalla.
Mutta kai nuoret olivat nuoria kaikkialla? Pitäisi ehkä kysyä Charlesilta, kun serkulla olisi aikaa tulla vierailulle.
Tai ehkä hän lähtisikin Lontooseen.
Oli muutenkin keskusteltavaa Charlesin kanssa.
Sylvian huulille kohosi kohtelias, pahoitteleva hymy.
"Se on tosiaan jäänyt minulta kokematta."

"Jatkakaa te vain töitänne. Teeskennelkää, ettemme ole täällä", Wolfie vetosi ja kurkisti sitten päivän tarjontaa.
Ehkä heidän olisi pitänyt syödä hänen luonaan – mutta täytyihän sitä saada kokeilla kouluruokaa vähintään kerran. Lopulta Wolfie päätyi siihen, että pizzaslicet olisivat turvallisin valinta.
Hän kasasi kaksi tarjotinta varustettuna pizzalla ja omenalohkoilla, pillimehulla. Sitten hän viittasi Sylviaa istumaan suojaisassa keittiönnurkassa olevan tason ääreen.
"Suurille seikkailuille?" hän ehdotti kohottaen pillimehua maljaan.

Sylvialla oli hieman samanlainen olo kuin joskus silloin, kun hän oli livahtanut henkilökunnan tiloihin isoisän luona.
Oli ollut hirvittävän jännittävää käpertyä johonkin nurkkaan seuraamaan, kuinka arkiset askareet seurasivat toisiaan jonkin hänelle tuntemattoman rutiinin määrääminä.
Äiti ei ollut ollut aivan samaa mieltä. Hänhän olisi voinut vaikka satuttaa itsensä.
Sylvia hymyili ja kohotti oman pillimehunsa, tirskahtaen lintumaisesti.
"Suurille seikkailuille."

Wolfie siemaisi makeaa pillimehua silmät siristyen. Heidän olisi pitänyt syödä hänen luonaan, hän totesi uudelleen haukatessaan pizzaansa. No, ainakin se oli kotitekoista eikä lämmitettyä puolivalmistetta.
"Kuinka kiire sinulla on?" hän kysyi työntäen omenanpalan suuhunsa ja vilkaisi kelloaan.
"Ehkä ehtisit tulla mukaan yhdelle musiikintunnille ja sen jälkeen orkesterin harjoituksiin?"

Pillimehu oli varsin... esanssista.
"Menen tallille vasta illasta, joten jos siitä ei ole vaivaa, jäisin mielelläni."
Ajatus Wolfiesta opastamassa luokkaa oli yksinkertaisesti vastustamattoman hurmaava.
Sylvia katsahti hieman epätietoisesti tarjotintaan aterimia etsien, mutta seurasi sitten miehen esimerkkiä ja otti haukkauksen pizzastaan.
Hyvä tavaton, miten sitä oli tarkoitus syödä siististi? Juusto oli kovin venyvää.
"Kouluruoka on... hyvin mielenkiintoista."

Wolfie hymyili huvittuneena, kissansilmät viiruiksi kaventuen ja vilkaisi jokseenkin surullista lounasta.
"Kyllä, sitä se todella on. Jamie Oliverin vallankumous ei ole vielä täysin tavoittanut Hexhamia – mutta eiköhän täälläkin ole joku päivä gourmet-aterioita", hän pohti olkiaan kohauttaen. Keittäjät siivosivat pois lounasta ripein liikkein, kolmannen kollegan avioliiton tilasta supisten.
"Mikä sinun lempiruokasi on?"

Sylvia pyyhkäisi suunsa paperiseen lautasliinaan ja otti pienen haukkauksen omenanpalastaan.
"Mutta tämä on seikkailu, jotakin, mitä en ole kokenut aikaisemmin", hän huomautti.
Olkoon, ettei ateria ollutkaan... täysin ravitsemussuositusten mukainen, mutta ei hän silti katunut.
Tämä kaikki oli tosiaan hyvin jännittävää.
Hän haukkasi varovaisesti pizzapalastaan, yrittäen olla sotkematta suupieliään.
"Pidän kovasti sushista. Ja kokkimme teki erinomaista ratatouillea. Syötkö sinä useinkin koulun ruokalassa?"

"Suurimman osan ajasta kyllä", Wolfie vastasi viimeistellen pikaisen lounaansa.
"Yleensä lounastaukoni on sen verran lyhyt, etten ehdi lähteä koululta." Ja ruokalavalvonnat oli helppo hoitaa, kun saattoi syödä itse samalla.
Oma kokki oli ylellisyys, jota hän ei ollut kokenut. Ehkä hänen olisi pitänyt ehdottaa Sylvialle toisenlaista seikkailua kuin kouluruokaa.
"Kun olet valmis, voisimme lähteä kohti luokkaani."

Kouluruoka ei valitettavasti vaikuttanut kovinkaan... ravitsevalta. Kuinka Wolfie mahtoi jaksaa koko pitkän iltapäivän? Ehkä jonkun olisi pitänyt tuoda miehelle eväät töihin?
Jos hän vain olisi osannut kokata...
Sylvia havahtui ajatuksistaan, haukkasi viimeisen omenanpalansa ja joi esanssisenmakean pillimehunsa loppuun.
"Voimme mennä."

Wolfie näytti Sylvialle tien luokkaansa, tarinoiden hiljaa enemmän tai vähemän tosia kertomuksia luokkahuoneista matkan varrella. Käytävät olivat tyhjiä ja suljettujen ovien takaa kantautui vaimeana opetuksen ääni ja puheensorina. Hänen luokkansa sijaitsi kookkaan koulukomplesin pohjoispäädyssä, oman siiven omassa rauhassa, ja Wolfie hätisti portaikossa toisiaan suutelevan teinipariskunnan huvittuneena takaisin tunnille.
Hän päästi Sylvian sisään luokkaansa, sekalaisen avaraan tilaan, joka tulvi päivänvaloa. Luokassa ei ollut pulpetteja, vaan sekalainen metsä tuoleja ja seinille kasattuna monenmoista soitinta. Yhdessä nurkassa oli punasävyiset rummut, toisessa flyygeli ja seinälle ripustettuna kitaroita, viuluja, huiluja ja muita instrumentteja. Lattioilla lainehti nuottivihkojen sivuja, varsin samoin kuin hänen kotonaankin.
"Ole kuin kotonasi, istu vain alas jonnekin", mies kehoitti, kun hänen oman luokkansa 16-vuotiaat oppilaat alkoivat valua sisään eloisasti toisiaan kiusoitellen ja nauraen.

Huone oli kovin... erilainen kuin heidän musiikkihuoneensa, jonka seiniltä vanhat Lowellien sukupolvet katselivat arvostelevasti mustan flyygelin ääreen istahtanutta soittajaa. Suuret, melkein huoneen korkuiset ikkunat, jotka saattoi peittää paksuilla samettiverhoilla. Muutama tarkkaan valittu viherkasvi, jotka henkilökunta piti moitteettomassa kunnossa.
Ja tuntui kotoisalta. Samalla tavalla, kuin Wolfien eriparinen kotikin. Melkein saattoi kuvitella borzoit kömpimään esiin jostakin nuottiviivastojen keskeltä.
Sylvia katsahti ympärilleen ja valikoi sitten itselleen paikan huoneen seinustalta, nostaen muutaman kokonaisen nuottivihon syliinsä ennen kuin istahti alas.
Hän ei ollut varmasti koskaan nähnyt niin paljon teini-ikäisiä samaan aikaan niin pienessä tilassa.

Hälinä täytti tilan. Kädet poimivat tottuneesti instrumentteja seiniltä, soinnut säestivät satunnaisena sekamelskana puheensorinaa. Oppilaat jakoivat kuulumisia keskenään sekä opettajansa kanssa. Wolfie istui pöytänsä laidalla ja vaihtoi ylävitoset muutaman nuoren kanssa, ennen kuin naputti rumpukapulalla pöytänsä laitaa ja sai oppilaat vetämään tuolejaan puoliympyrään hänen ympärilleen. Hälinä pehmeni hiljaisuuteen.
"Kyllä, kyllä. Jatketaan tänään sitä, mihin jäätiin viimeksi – kyllä, Fiona, puhumme myös musikaalista ja kyllä, Paul, senkun käyt vessassa, kun siltä tuntuu", mies sanoi ja hiljeni odottaen hyväntuulisen naurunremakan loppumista.
"Meillä on täällä tänään kunniavieras", Wolfie nyökkäsi kohti Sylviaa, jota kohti 17 silmäparia kääntyivät, "joten luotan, että olette yhtä kurittomia kuin aina ennenkin ja pistätte parastanne laittaakseni kurinpitotaitoni häpeään. No niin, lämmitelläänpäs rytmeillä."
Luokka lähti opettajan johdolla täyttämään tilaa tömistyksistä, taputuksista ja koko kehosta lähtevillä rytmeillä, jotka muuttuivat monimutkaisemmiksi ja seurasivat johtajaa. Ensin opettajaa, sitten yksittäisiä oppilaita, jotka johtivat luokkaa rytmikkäisiin sävelmiin, kunnes nuorista väreili liikkumisen tuomaa lämpöä ja hyvää tuulta.
"Hakekaapas sitten soittimenne", Wolfie ohjeisti hälinän ja tuolien siirtelyn yli nojaten pöytäänsä.

Oli lumoavaa katsella, kuinka Wolfie otti luokan haltuunsa.
Sylvia ei voinut sanoa tietävänsä, millaista luokkahuoneessa tavallisesti oli, mutta täällä tunnelma oli hyvin miellyttävä. Ehkä asiaa auttoi se, että kyse oli musiikista, ja ilmeisen lahjakkaasta luokasta, mutta suurin kiitos kuului varmasti kissansilmäisen miehen karismalle.
Tila, jossa jokainen löytäisi tavan ilmaista itseään musiikin kautta.
Sylvia melkein hätkähti, kun rytmi pysähtyi, ja oppilaat nousivat hakemaan soittimiaan. Hän nousi itsekin hetkeksi syrjään, jotta pari häntä reippaasti pidempää ( ja hyvin uteliaan oloista ) poikaa pääsi nostamaan kitarat seinustalta hänen takaansa.

Oppilaat kerääntyivät asemiinsa. Nuottivihkojen sivut suhisivat. Opettaja kohotti kätensä, ja luokkaan laskeutui hiiskumaton hiljaisuus. Wolfie näytti sormillaan tahdin, ja sitten sähkökitarat aloittivat.
”Life is a mystery, everyone must stand alone – I hear you call my name, and it feels like home”, Fionaksi kutsuttu tyttö avasi kirkkaudella, joka sai pöytänsä laidalla istuvan Wolfien kohottamaan kätensä ylistykseksi kuin gospelille.
Rumpuihin asettunut, pitkäksi venähtänyt teinipoika aloitti rytmin Wolfien merkistä, ja luokka lähti lauluun yhtenä kuorona, joka täytti tilan äänellään. Opettaja osoitti soolon vuorotellen valikoimilleen oppilaille, jotka heittäytyivät osaansa, useampi kai yrittäen tehdä opettajaansa vaikutuksen.
Madonnan kappaleen rytmi kaikui seinistä takaisin, ja Wolfie lähti kiertämään oppilaiden joukkoon. Korjasi otetta rumpukapuloista, näytti lempeästi oikean otteen kitaran kaulasta ja kävi tanssimaan kuoronsa kanssa. Kun mies osoitti kohti kattoa, luokka antoi enemmän, lähti lyömään tahtia käsin ja antautuivat tanssimaan Wolfien ympärillä.
”Just like a prayer, I’ll take you there, it’s like a dream to me”, myös opettajan oma, persoonallisella käheydellä soiva, vahva ääni nousi paikoin musiikin yli, kun mies vokalisoi oppilaidensa tukena, ohjaten kuoroa käsillään.
”Meidät pitää kuulla naapurisiivessä!”
Haaste otettiin vastaan, ja kappaleen loppuhuipennus oli euforiaa, joka sai ikkunat tärisemään. Fiona tarjosi viimeiselle soinnulle riffin, joka sai Wolfien koskettamaan sydäntään vaikuttuneena.
Melkein hengästynyt, raskas hiljaisuus laskeutui, ja Wolfie osoitti Sylviaa, mikä sai kaikki 17 silmäparia kääntymään takaisin naisen puoleen.
”Pääsevätkö he läpi?”

Tunnelma luokassa oli hyvin erilainen kuin hänen muistojensa musiikintunneilla, joilla oli harjoiteltu musiikin historiaa ja teoriaa sekä laulua ja pianonsoittoa itävaltalaisen opettajan johdolla. Opettajalla oli ollut tapana napauttaa karttakepillä työpöydän reunaa, jos hän oli seonnut nuoteissa tai tahdissa tai vastannut väärin säveltäjien elämää koskevaan kysymykseen.
Musiikkihuone oli tuntunut aina suurelta ja tyhjältä.
Wolfien luokka oli täynnä ääntä ja liikettä, suloisen harmonisena sekamelskana.
Sylvia melkein hätkähti, kun kappale loppui, ja Wolfie puhutteli häntä. Saaden 17 silmäparin huomion kääntymään huoneen takaosaan, jonne hän oli vetäytynyt.
"Kirkkain arvosanoin", hän vakuutti hymyillen ja pyyhkäisi vaivihkaa silmiään, kun katseet olivat palanneet kohti opettajaa - tai huomion varastanutta tyttöä, kuten erään herttaisen nuoren miehen tapauksessa. Fionalla taisi olla ihailija.

Hyväntuulisesti hälisevä musiikkiluokka vajosi penkeilleen, kun luokka kävi keskustelua valmisteltavan musikaalin lähestyvästä avauksesta, Lontooseen tehtävästä luokkaretkestä ja siitä, mikä kappale valittaisiin seuraavaksi työstöön. Osa vaati äänekkäästi Despacitoa, osa Taylor Swiftiä ja osa jotain, mikä jäi äänekkäämpien varjoon.
Wolfie ohjasi hälinän nuottivihkojen pariin ja hetken luokka kävi läpi laulun teoriaa, ennen kuin päättivät irrotella vielä toisella musikaalinumerolla – tällä kertaa Proclaimersin kappaleella I’m Gonna Be, joka luonnistui musiikinopettajan omalta luokalta melkein improvisoituna. Sen hyväntuulinen rytmi kaikui porraskäytävässä, kun seuraavalle tunnille vastahakoisesti valuvat nuoret rummuttivat sitä portaiden kaiteeseen kulkiessaan.
Muutama oppilas, Fiona muiden mukana, jäivät keskustelemaan opettajansa kanssa välitunniksi ja pöydällään levollisena istuva Wolfie soi Sylvialle pahoittelevan katseen, ennen kuin omisti huomionsa vielä hetkeksi oppilailleen.

Sylvia pudisti hillitysti hymyillen päätään.
Ei hänellä ollut vielä kiire minnekään, Wolfie ottaisi aikansa oppilaidensa kanssa.
Hän suoristi helmaansa ja nousi seisomaan, jääden katselemaan paikoilleen palanneiden soitinten rivejä.
Ne olivat kovin... rakastetun oloisia. Monien käsien soittamia.
Hän tarkkaili Wolfieta sivusilmällä ja asteli miehen luo, kun kello pakotti viimeisetkin oppilaat siirtymään seuraavalle tunnille.
Hetken hän harkitsi, olisiko voinut painaa suukon Wolfien poskelle.
"Oppilaasi ovat hyvin lahjakkaita."

"He ovat upeita nuoria", Wolfie myönsi lämpimästi, kun viimeisetkin vastahakoiset, norkoilemaan jääneet askeleet katosivat alas rappuja.
"Muistuttavat aina, miksi rakastan tätä työtä", mies sanoi nojaten sekaisen työpöytänsä laitaan.
"Onneksi minulla on vielä kaksi vuotta heidän kanssaan."

Sylvia hymyili ja uskaltautui hipaisemaan Wolfien kättä.
Nopeasti vain, kevyt sormenpäiden kosketus.
Tämä kaikki oli kuitenkin unta, josta hän vielä heräisi. Mutta ei aivan vielä. Vielä hetken hän voisi sulkea muun maailman ulkopuolelle.
"Heillä näytti olevan oikein mukavaa", hän totesi, antaen katseensa kiertää luokkaa vielä uudelleen.
"Teillä on hyvä valikoima erilaisia soittimia."

Kosketus sai Wolfien hymyilemään ja kaappaamaan Sylvian käden omaansa. Huono idea, ehkä, mutta niin kovin mukava.
"Kyllä. Olen hankkinut useamman instrumentin itse, sillä pitäähän nuorilla olla millä soittaa."
Mies katsahti kelloaan ja suoristautui. Hän nosti Sylvian kättä ja hipaisi rystysiä huulillaan.
"Orkesteriharjoitusten aika. Uhkasin laittaa heidät soittamaan Bieberiä kuukaudeksi, jos he antavat vähemmän kuin parastaan."

Sylvia melkein hämmentyi siitä, kuinka miellyttävän väristyksen käden kaappaaminen lähetti pitkin hänen kehoaan.
Anna minun uneksia vielä hetki.
"Se on hyvin kauniisti tehty", hän huomautti hymyillen ja uusi sähköinen väre juoksi iholla, kun huulet hipaisivat hänen kättään.
Olikohan Wolfiella todella varaa tukea oppilaidensa musiikkiharrastusta sillä tavalla? Miehen auto oli ollut kovin... luonnerikas.
"Bieberin soittaminen olisi ilmeisesti huono asia?"

"Et taida tuntea hänen 'musiikkiaan'", Wolfie vastasi irrottamatta Sylvian kädestä ennen kuin jätti luokan ja lähti kohti auditoriota.
"Mutta olen huono tuomari, kun en yleisesti arvosta nykypäivän popmusiikkia."
Nyt käytävillä valui koulupukujen meressä yhdennäköisiä oppilaita luokasta toiseen, kun mies näytti tietä koulun komeaan auditorioon, jonka lavalla orkesteri ja muutama kuoron jäsen virittivät instrumenttejaan.
"Iltapäivää tytöt ja pojat. Saanen esitellä kunniavieraamme Sylvian. Sävellyksen muusan."

"Minun on myönnettävä, etten tosiaan tunne", Sylvia vastasi pahoittelevasti hymyillen ja sipaisi kättään, jonka Wolfie oli päästänyt otteestaan.
Hän epäili, että olisi ollut vielä Wolfietakin huonompi tuomari, mitä nykypäivän popmusiikkiin tuli.
Sylvia oli tunnistavinaan muutamat kasvot orkesterin rivistöstä - mikä ei varmaankaan ollut ihme, kun otti huomioon Wolfien luokan musikaalisuuden.
Hän tervehti heitä uteliaasti tutkivia kasvoja hillityllä hymyllä.
"Onko väliä, minne istun?" hän tiedusteli katsahtaessaan Wolfieta.

"Aivan minne haluat", Wolfie lupasi ja soi Sylvialle kissansilmät siristävän hymyn. Hän muistutti itseään olemaan koskettamatta naista – olihan tämä naimisissa eikä välttämättä haluaisi tulla nähdyksi toisen miehen kanssa.
Vaikka hän ei varsinaisesti avioliittoa ollutkaan kunnioittanut.
Mies heilautti itsensä ketterästi lavalle ja keskittyi hetkeksi lämmittelemään orkesteriaan, kiersi nuorten joukossa tarkastamassa soittimia, vaihtamassa kuulumisia ja rohkaisemassa ujompia oppilaita, joiden tiesi käyvän läpi raskaampaa vaihetta elämässään.
Sitten hän naputti nuottitelinettä hopeisella, hennolla kapellimestarin sauvalla, keräsi orkesterinsa huomion ja antoi lempeän hiljaisuuden laskeutua, ennen kuin lähti johtamaan sävellystään. Ensimmäistä kymmeneen vuoteen.
Harpun ja jousien pehmeät soinnut olivat kuin kastepisaroita. Viulut lähtivät laulamaan haikeudessaan sydäntäsärkevän kaunista melodiaa, ja kuoron pehmeä hyräily antoi sille melkein yliluonnollisen soinnin. Kevyt, livertävä huilu säesti orkesteria, nousi paikoin musiikin ylle.
Ja Wolfie tunsi elävänsä. Hänen musiikkinsa oli palannut. Kapellimestarin euforinen intohimo sai myös soittajat antamaan kaikkensa. Musiikki kohosi riemukkaana lentäen, täytti auditorion jäätanssilla. Aurinkoisen talvipäivän heleällä onnella.
Sävellys hiipui pehmeänä takaisin hiljaisuuteen, hienovaraisella eleganssilla, kuten muusansakin. Orkesteri jäi katsomaan Sylviaa uteliaana, ja kapellimestarikin kääntyi ympäri.

Kuinkahan ääni kantoi auditoriossa?
Sylvia valikoi itselleen paikan ensimmäisestä rivistä, taittotuolista joka vinkaisi onnettomana kun hän käänsi sen auki.
Viereiseltä paikalta istuin näytti puuttuvan kokonaan.
Hän unohtui katselemaan, kuinka Wolfie kierteli oppilaidensa joukossa.
Pitkä, punahiuksinen hahmo, joka oli johtanut orkesteria joskus entisessä elämässään.
Oli vaikea uskoa, että siitä oli kulunut aikaa.
Ensimmäiset sävelet saivat kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää, toisen käden puristumaan käsilaukun hihnan ympärille.
Ei olisi ollut väliä, vaikkei jokainen nuotti olisikaan osunut juuri kohdalleen. Tunne, joka kappaleesta välittyi, pureutui jonnekin syvälle. Auditorio jäi jonnekin kauas, kun musiikki kuljetti mukanaan, talviseen päivään, kun aurinko siilautui lehdettömien, kevättä odottavien puiden lomasta.
Hän tajusi unohtaneensa hengittää vasta, kun silmäparit kääntyivät jälleen häntä kohti.
Silmien räpäytys lähetti kyyneleet valumaan poskille.
Hyvänen aika.
Yksinäiset aplodit eivät tuntuneet tekevän oikeutta esitykselle.
"Se oli uskomattoman kaunista."

Wolfie kumarsi silmät hymystä siristyneinä ja jakoi sitten ylävitoset muutamien orkesterin jäsenten kanssa. Nuoret säteilivät tyytyväisinä, imarreltuina siitä, että heidät oli valittu esittämään opettajan sävellystä sen inspiraatiolle, josta Wolfie oli puhunut niin kauniin sanoin.
"Kiitos teille. Jatketaan huomenna samaan aikaan, Tchaikovskyn parissa tällä kertaa", mies sanoi, kun loikkasi ketterästi alas lavalta ja siirtyi lähemmäs Sylviaa. Hän ojensi naiselle pilkullisen nenäliinan taskustaan.

Wolfien oppilaat olivat hurmaavia. Ehkä musiikilla tosiaan oli ihmeellinen vaikutus, Sylvia erotti ainakin yhden tytön, joka tuntui käpertyvän takaisin kuoreensa auditoriosta poistuessaan.
Ehkä itsevarmuus kantaisi vielä joskus musiikintuntien ja orkesteriharjoitusten ulkopuolellekin.
Sylvia räpäytti silmiään ja otti nenäliinan vastaan, hymyillen hämillisesti.
"Olen pahoillani, se oli vain niin..."
Hän pyyhkäisi silmiään liinalla.

"Ei sinun tarvitse pahoitella", Wolfie vetosi ja istahti alas Sylvian viereen, koskettaen naisen olkapäätä auditorion tyhjettyä.
"Olen onnellinen, jos pidit siitä. En voi sanoin kuvailla, millaista oli kuulla musiikkia jälleen." Niin kuin hän olisi löytänyt sielunsa jälleen. Hän saattoi jälleen kuulla musiikkia, melodioita ja sointuja, ehkä pian enemmänkin kokonaisia sävellyksiä.

"Pidin. Pidin todella."
Sylvia joutui pyyhkäisemään silmiään uudelleen. Pilkulliseen nenäliinaan.
Jostain syystä se yksityiskohta tuntui tärkeältä.
"Se oli kuin... Pelkään, ettei minulla ole sanoja kuvaamaan sitä, mitä tunsin."
Hänen kulmansa painuivat harmistuneesti alemmas.
Vielä hetki unessa.
"Vieläkö sinulla on oppitunteja?"

"Mukava kuulla", Wolfie vastasi vaaleanvihreät silmät lämpimästi siristyen. Oli varmastikin väärin tuntea onnellisuutta siitä, että sai naisen itkemään, mutta tässä tapauksessa se oli vain imartelevaa.
"Kyllä, minulla on opetusta iltapäivän ajan. Minulla on kuitenkin hetki aikaa tässä. Jos sinulla on kiire, voin viedä sinut kotiin tai minne tahdotkaan. Ellet sitten haluaisi jäädä toiseksikin illaksi luokseni."

Sylvian sydän jätti lyönnin välistä.
Wolfien luo vielä toiseksi illaksi. Sen sijaan, että palaisi yksin tyhjään, valkeaan asuntoon, jonka lattialle levinneet vaatteet kodinhoitaja oli varmastikin jo siivonnut. Jos oli uskaltanut.
Ehkä ne lojuisivat edelleen paikoillaan.
Jos voisi uneksia vielä hetken pidempään.
Vihkisormus oli jäänyt kotiin.
"Minä... Minun on käytävä kotona, ja sen jälkeen menen tallille. Mutta voisin... Voisin palata sen jälkeen Hexhamiin?"
Tällä kertaa karpalonpunaisella Jaguarillaan, ei kävellen.
Hän katsahti Wolfieta kulmat huolestuneesti painuen.
"Olisiko minusta kammottavasti vaivaa?"

"Sinä", Wolfie sanoi ja kohotti naisen rystyset huulilleen, "olet mitä mieluisin, ihastuttavin vieras."
Sylvia todella oli. Hän tiesi, ettei tämä unenomainen aika jatkuisi ikuisesti – tuskin sen pidemmälle, kun naisen aviomies olisi kotona – mutta hän aikoi nauttia ajasta, joka hänellä olisi käytössään.
"Olisin hyvin onnellinen, jos tulisit."
Hän vilkaisi kelloaan.
"Voin ajaa sinut kotiin nyt? Voimme poimia Mochin mukaan, ellet halua jättää sitä tyttöjeni hoitoon päiväksi."

Ehkä hän voisi pakata itselleen pienen laukun. Vaikka hän viipyisikin enää yhden yön.
Eikä Sylvia halunnut ajatella, mitä tapahtuisi sen jälkeen.
Vielä yksi yö unta.
Ilahtunut puna kohosi hänen kasvoilleen, kun huulet hipaisivat rystysiä.
"Uskoisin, että Mochi viihtyy oikein hyvin tyttöjen kanssa. Ellei siitä ole liikaa vaivaa?"

"Ei tietenkään ole", Wolfie naurahti. Pullea japanilaispoika menisi vaivatta hänen tyttöjensä seurana, ja kenties pitäisi tytötkin onnellisena. Ne tuntuivat ihastuneen pienen poikaystävänsä liehittelyyn.
"Voin siis ajaa sinut kotiin nyt, ennen seuraavaa tuntiani", hän sanoi ja nousi ylös, tarjoten kättään Sylvialle auttaakseen naisenkin jaloilleen. Hän tunsi olonsa ihastuttavan... Eläväksi edelleen musiikista. Se viipyi hänen suonissaan ja sai ajatukset keveiksi.

Mochi oli, onneksi, kaikessa itsepäisyydessäänkin varsin hyväkäytöksinen koira. Sen kapinointi lenkillä kulminoitui pikemminkin jarrujen iskemiseen pohjaan, ei niinkään rähinään tai tempoiluun.
Sylvia tarttui tarjottuun käteen, puristaen nenäliinan toisen kämmenensä sisään.
Se pitäisi pestä, ennen kuin kehtaisi palauttaa. Olkoonkin, että pilkulliseen nenäliinaan oli pyyhitty ainoastaan kyyneleitä.
"Olen hyvin kiitollinen."

Wolfie saattoi Sylvian vaaleansinille pikku hatchbackilleen ja työnsi sen tottuneesti käyntiin, kun moottori yskähteli surullisella käheydellä kosteassa päivässä. Lämmitys toimi kuitenkin hyvin ja takki huolettomasti avoimena mies rummutti rattia radiosta soivan vanhan rokin tahdissa.
"Missä päin asut Newcastlessa?" hän kysyi luoviessaan Hexhamin poikki kohti Newcastleen vievää moottoritietä.
Aviomiehensä kanssa.

Tällä kertaa Sylvia ei joutunut aivan yhtä suuren hämmennyksen valtaan.
"Montagu Courtissa, tiedätkö alueen? Aika lähellä keskustaa."
Mitä lähemmäs Newcastlea he tulivat, sen kipeämmäksi muuttui solmu Sylvian vatsassa.
Hän ei halunnut mennä kotiin.
Valkoiseen tyhjyyteen, jossa Callahanin sanat vielä viipyivät.
Jossa hänen olisi myönnettävä, että hän oli...
Hyvä luoja.

Wolfie hyräili radion mukana hajamielisellä käheydellä, kun houkutteli autonsa vaihtamaan lempeästi vaihdetta suurempaan ja kiihdyttämään.
"Oletko viihtynyt siellä?" hän kysyi katsahtaen naista tutkien silmäkulmastaan.

Wolfien hyräilyä oli mukava kuunnella.
Jos hän olisi vain voinut pyytää miestä ajamaan hieman pidemmän reitin kautta.
Mutta se oli itsekästä, tätä kaivattaisiin takaisin koululla.
Jos lumous särkyisi, kun hän palaisi takaisin valkoisiin huoneisiin.
Sylvia epäröi hetken, ennen kuin vastasi.
"Takapihalta alkavilla nummilla asuu lampaita. Niitä on mukava katsella."

"Kuulostaa idylliseltä", Wolfie vastasi rummuttaen rattia pehmeästi sormillaan. Kumoon kaadetuilla takapenkeillä ja takatilassa oli borzoinkarvaisia huopia. Hänen autonsa ei tainnut olla paljoa parempi kuin hänen kotinsa. Tai luokkansa.
"Ehkä voimme joskus taas viedä koirat nummille lenkille."

Lampaat olivat idyllisiä.
Valkoinen asunto... oli alkanut muuttua päivä päivältä ahdistavammaksi.
Hän muisti edelleen typerän, typerän virheensä, joka oli tuhonnut Callahanin toimiston.
Kylmä nyrkki kietoutui tiukemmaksi keräksi vatsassa.
Vielä hetki, ole niin kiltti. Anna minun uneksia vielä hetki.
"Se olisi ihastuttavaa. Olit hyvin kiltti, kun kannoit Mochia viimeksi."

Wolfie nauroi.
”Se on oikein kätevän kokoinen syliin”, mies vakuutti. Niin oli omistajakin.
Pieni hatchback kiisi eteenpäin moottoritiellä, moottori kevyesti vingahdellen, mutta radion ääni hautasi lohdullisesti yskähdykset.
”Toivottavasti sinulla menee hyvin hevosten kanssa. Millaisia hevosia sinulla on? Tai millaisia ratsastat?”

"Hieman pullea", Sylvia myönsi ja katsahti nolona käsiään.
Hän teki parhaansa noudattaakseen ruokintaohjeita, mutta Mochi tuntui siitä huolimatta keräävän ylimääräistä vyötärölleen. Sylvialla oli epäilys, että taloudenhoitaja hemmotteli sitä.
"Mutta hän on laihtunut sen jälkeen, kun tapasi tyttösi."
Pitkäsääriset venäläiset pitivät pojan liikkeessä.
Ajatus palautti hymyn Sylvian huulille.
"Ystäväni ja valmentajani perheen hevosia, hollantilaisia puoliverisiä. Sain juuri kaksi ratsastettavaa lisää."
Ja Rembrandt muistuttaa minua sinusta, hän olisi voinut lisätä.

”Tyttöni kieltämättä juoksuttavat Mochia mielellään”, Wolfie myönsi ja vaihtoi kirskahtavaa vaihdetta kiihdyttäessään vauhtia.
”Työsi kuulostaa jännittävältä. En voi sanoa olevani asiantuntija hevosten suhteen, mutta millaisia kavereita hevosesi ovat? Onko niillä yhtä selvät persoonallisuudet kuin Mochilla?”

"Se on vain hyvä, hänelle tekisi hyvää, tuota, keventää olemustaan hieman."
Hymy sai Sylvian silmät tuikahtamaan onnellisesti.
"Voi, ne ovat hyvin persoonallisia. Kraken on uskomaton showmies, se tietää olevansa mahtava ja ori isolla O-kirjaimella. Darling on hieman neuroottinen, kultaparka, haluaa, että asiat sujuvat tietyn rutiinin mukaan."
Lämmin tunne täytti rintakehän aina, kun hän pääsi puhumaan hevosistaan.
"Epäilen, että Valkyriassa on hieman prinsessan vikaa, niin kuin oli minun Madamessanikin, me tutustumme yhtä toisiimme. Ja Rembrandt on... hurmaava."
Kevyt puna kohosi kuumottamaan korvia.

”Niinkö?” Wolfie kysyi katsahtaen Sylviaa.
”Ne kuulostavat hienoilta hevosilta. Mikä Rembrandtista tekee hurmaavan?” hän kysyi uteliaana, kun kuvaus tuntui houkuttelevan naisesta erilaisen reaktion kuin muista hevosista puhuminen.

Sylvia tunsi punan leviävän myös poskille.
Naurettava hölmö.
"Sillä on uskomattoman sielukas katse", hän vastasi, hieraisten kämmenselkäänsä.
Lempeä, ystävällinen katse, joka sai olon tuntumaan rakastetulta. Joka olisi siristynyt hymyyn, jos olisi voinut.
"Se on hyvin huomaavainen ori, joka tuntuu katselevan maailmaa aivan omalla tavallaan. Ja se rakastaa musiikkia."
Musiikki sai orin terästäytymään aivan erityisellä tavalla.

”Se kuulostaa hurmaavalta”, Wolfie myönsi. Auto hidasti moottori yskien, kun tie pieneni heidän ajaessaan Newcastlen kaupunkialueelle, ja mies suuntasi kohti annettua osoitetta.
”Tämä on viehättävää aluetta.” Hän oli tainnut ajaa Andyn kerran jos toisenkin töihin tänne.
”Lampaat takapihalla keskellä Newcastlea todella kuulostaa idylliseltä.”

"Kyllä. Kaikki ne ovat."
Pikkuhiljaa myös Kraken oli alkanut hyväksyä naurettavan pienen ratsastajansa, vaikka pullistelikin edelleen - mutta juuri sehän teki orista niin upean. Ori isolla alkukirjaimella.
Sylvia katsahti Wolfieta.
"Voi kyllä, niitä on oikein mukava katsella parvekkeelta."
Kun olo oli niin yksinäinen, että ajatuksissa häivähti hetkellinen mahdollisuus nousta kaiteelle.
Pois synkät ajatukset.
"Saatan viipyä tallilla tänään hieman pidempään, mutta ajan Hexhamiin niin pian kuin ehdin."

”Olet tervetullut milloin haluat”, Wolfie vakuutti ja katsahti vaikuttavaa kerrostaloa, kun pysäytti auton sen eteen. Hän antoi moottorin sammua jaksamatta villitä sitä kytkimellä pysymään käynnissä tyhjäkäynnillä.
Taloudenhoitaja. Oma kokki. Kotiopettaja. Jaguar.
Sylvia eli aivan toisenlaista elämää miehensä kanssa. Aivan toisessa maailmassa kuin hän.
”Käytän Mochin lenkillä tyttöjen kanssa töiden jälkeen."

Myös Sylvia katsahti kotitaloaan ja tunsi näkymättömän käden kuristuvan kurkkunsa ympärille.
Montaako miestä olet nainut? Huorasta olisi enemmän hyötyä.
Hyvä luoja.
Hän kääntyi Wolfien puoleen, haki lohtua vaaleanvihreistä kissansilmistä.
"Kiitos. Toivon, että Mochi käyttäytyy hyvin."
Hän epäröi hetken, ennen kuin kumartui lähemmäs ja hipaisi miehen poskea huulillaan.
"Nähdään illalla."

Wolfie kosketti Sylvian valkeita hiuksia, kun nainen nojautui lähemmäs. Hän kielsi itseään tarttumasta siroon niskaan ja varastamasta suudelmaa huulilta. He olivat naisen kotipihassa. Kodin, jonka nainen jakoi aviomiehensä kanssa.
Hänellä ei ollut oikeutta mihinkään.
”Nähdään”, hän lupasi vaaleanvihreät, kuparin kirjomat silmät hymyyn siristyen, ennen kuin hän käänsi auton ympäri ja lähti takaisin kohti koulua. Leikkien kytkimellä, jotta yskivä auto pysyi käynnissä.

Perjantai 16. helmikuuta 2018, ilta, Priestpopple, Hexham

Kotiin palaaminen oli tuntunut juuri niin hankalalta, kuin Sylvia oli pelännyt.
Seinät olivat alkaneet vyöryä heti kohti.
Mutta hän oli pakottanut itsensä rauhalliseksi, pakottanut pakkaamaan itselleen pienen laukun ja vaihtanut päälleen ratsastusvaatteensa.
Kun keskittyi hengittämiseen, kaikki menisi hyvin. Hitaasti sisään, hitaasti ulos.
Seinät tuntuivat hipovan olkapäitä avarissa huoneissa.
Olo helpotti tallilla, kuten aina.
Rembrandt oli tavallistakin lempeämmällä tuulella, tai ehkä hänestä vain tuntui siltä.
Pimeä oli ehtinyt laskeutua jo hyvän aikaa sitten, kun Sylvia viimein kipusi Wolfien ovelle ja soitti ovikelloa, sydän onnellisesti läpättäen, syreeninvioletissa leningissään.
Taloudenhoitaja oli kerännyt vaatteet tunnollisesti takaisin kaappiin.

Oven takaa kuului vaimeaa haukkua ja sitten miehen pehmeät askeleet, kun hän laskeutui portaita kapeaan eteiseen suljettuaan nelijalkaiset yläoven taakse.
"Hei, tule sisään", hän tervehti avatessaan oven ja hymyili Sylvialle vaaleanvihreät silmät siristyen. Hän oli valmistellut illallisen - jotain muuta kuin kouluruokaa - ja nyt makumaailmaltaan aasialainen salaatti uunijuuresten ja paistetun halloumin kera odotti loppusilausta. Suklaakohokkaat olivat valmiita uuniin, ja itse tehty vadelmasorbetti odotti pakastimessa.
"Olivatko hevoset hyvällä tuulella tänään?" hän kysyi auttaen takin pois naisen yltä ja nousten tämän jalanjäljissä ylös portaita.

Sylvia tunsi onnellisen lämmön leviävän kehoonsa.
Ahdistus, joka oli hyökännyt kimppuun kotona, kun hän oli käynyt vaihtamassa vaatteensa ratsastuksen jälkeen, tuntui katoavan jonnekin mielen perukoille, pimeään, tutkimattomaan soppeen.
Hän tutki miehen kasvoja katseellaan ja epäröi hetken, pysähtyi portaissa muutaman askelman jälkeen ja kääntyi.
Wolfien kasvot olivat hieman lähempänä, kun hän kurotti hipaisemaan huulillaan tämän poskea.
"Valkyriaa kiukutti, koska sille oli laitettu väärä loimi tarhaan."
Kissansilmät siristyivät hymystä, ja Wolfie nosti toisen kätensä kevyenä Sylvian vyötärölle.
"Se kuulostaa kovin julmalta, epäreilulta kohtalolta", hän myönsi pehmeästi tutkien häkellyttävän suuria, sinisiä silmiä, ennen kuin nojautui hitaasti lähemmäs. Toinen käsi nousi valkeisiin hiuksiin, kun veti naisen suudelmaan.

"Eikö kuulostakin?"
Sylvian silmät siristyivät hymyyn ja sitten painuivat kiinni, kun Wolfie veti hänet suudelmaan.
Hiuksille nouseva käsi sai väristyksen juoksemaan pitkin selkää, ja hetken hän toivoi, että mies olisi vapauttanut hiukset niskaan kerätyltä kampaukselta juoksuttaakseen sormensa niiden lävitse.
Hyvänen aika.

Wolfie toivoi, että olisi voinut vapauttaa naisen hiukset ja sukia niitä sormillaan. Mutta hänellä ei varmastikaan olisi oikeutta sellaiseen.
Hän luultavasti kokeili rajojaan pelkällä suudelmallakin.
Hän vetäytyi siitä vastahakoisesti ja viittasi Sylviaa jatkamaan peremmälle. Ei, hän ei voisi nostaa naista syliinsä eikä varsinkaan mitään, mikä sitä voisi seurata. Luultavasti viime yönä tapahtunut toistuisi.
"Oletko nälkäinen? Tein päivällistä."

Sylvia loi Wolfieen melkein haikean katseen, kun mies vetäytyi suudelmasta.
Levoton tunne teki taas tuloaan, eikä hän ollut varma, mitä mieltä oli siitä.
Hän pilaisi taas kaiken. Niin kuin viimeksi.
Sylvia käännähti ympäri ja jatkoi portaiden kipuamista, posket kevyesti punehtuneina.
"Päivällinen kuulostaa jumalaiselta", hän myönsi, tarttuessaan kahvaan avatakseen oven.
"Onhan Mochi ollut kiltti poika?"

"Mochi on ollut oikein kiltti poika", Wolfie vakuutti. Tytöt riensivät heitä vastaan, ja mies astui Sylvian ohi taklaamaan niiden rajun tervehdyksen, ennen kuin ne kaataisivat naisen alas portaita.
"Tytöt, tytöt – käyttäytykää!" hän vetosi koiria ja tarttui niiden kaulapantoihin yrittäen pitää ne loikkaamasta Sylviaa vasten. Kun ne rauhoittuivat tarpeeksi pysyäkseen neljällä jalalla, hän päästi ne irti ja ryhtyi valmistamaan päivällistä loppuun.

Sylvia nauroi pehmeästi, ja vajosi polvilleen lattialle, kun tytöt olivat rauhoittuneet riittävästi.
"Hei, te olette aina yhtä iloisia", hän hymisi ja ojensi käsiään rapsuttamaan liehuvia turkkeja, taivuttaen päätään kun kielet alkoivat työntyä korviin liian innokkaina.
Innokkaiden koirien tervehdys karkotti yön muiston, edes hetkeksi.
Mochi tuijotti ovelle silmät viiruina ja korvat luimussa, kunnes siirtyi mielenosoituksellisesti Wolfien jalan viereen istumaan.

Hymy nyki miehen suupieliä ja siristi silmät hyväntuulisiksi viiruiksi, kun hän ojensi kätensä rapsuttamaan shiban päätä. Uunijuurekset olisivat kohta valmiita otettaviksi ulos, ja hän heitti halloumin paistumaan pannulle.
"Olet selvästi tehnyt tyttöihin vaikutuksen", mies sanoi pyöräyttäessään limenraikkaassa kastikkeessa maustuvaa salaattia kauhalla.

Mochi siristi silmiään ja nojasi päätään rapsutusta vasten, kokien miehistä yhteenkuuluvuutta Wolfien kanssa naisten hälistessä ovella.
Tai ehkä se oli vain mustasukkainen.
Sylvia suikkasi suukon kummallekin pitkälle kuonolle ennen kuin suoristautui ja asteli Wolfien luo.
"Sinun tyttösi ovat hurmaavia, olen varma, että he rakastavat kaikkia", hän huomautti, samalla kun kurkisti uteliaasti kulhoon.
Sormet hipaisivat kevyesti miehen selkää.

Wolfie kiersi kätensä Sylvian vyötärölle ja katsahti naista alas silmäkulmastaan.
"Luulen, että aliarvioit omaa viehätysvoimaasi", hän huomautti ja tuuppasi Kalinkan pois, kun pitkä kuono tökki hänen takapuoltaan. Hän käänsi juuston pannulla ja poimi sitten kaapista pari lautasta. Ehkä taloudenhoitajaan ja omaan kokkiin tottunut nainen voisi selvitä taas päivällisestä vaatimattoman Ikean sohvapöydän ääressä.

Sylvia punehtui mielihyvästä, jonka Wolfien kehut nostattivat.
Kuinka joku saattoi saada olon tuntumaan niin uskomattoman hyvältä?
"Mitä sinä kokkaat?" hän kysyi, kumartuen rapsuttamaan Mochia joka viimein oli siirtynyt hänen jalkojensa viereen.
"Tuoksuu todella hyvältä."

"No, tässä on salaattia, jossa on mausteina esimerkiksi korianteria, minttua, paahdettuja pähkinöitä ja inkivääriä, uunista tulee uunijuureksia lämmittämään ja tässä paistuu halloumia kaveriksi", Wolfie esitteli ja silitti Sylvian selkää. Hän kumartui hipaisemaan naisen ohimoa huulillaan, ennen kuin työnsi patakintaat käsiinsä ja nosti juurekset uunista.
"Jälkiruoka selviää hieman myöhemmin."
Hän annosteli ruoan kahdelle lautasella ja ojensi toisen Sylvialle.
"Pahoitteluni ruokapöydän puutteesta."

Sylvia tunsi punan kohoavan poskilleen, kun Wolfien huulet koskettivat hänen ohimoaan.
Ei kyse ollut siitä, että hän olisi nolostellut. Hän vain tunsi olonsa niin... onnelliseksi.
Mochi sai tarpeekseen niskan rapsuttelusta. Se nousi seisomaan ja ravisteli itseään, suunnaten sitten kumartamaan tyttöystävilleen.
Sylvia otti toisen lautasen vastaan ja pudisti päätään.
"Voi, ei se haittaa lainkaan. On hyvin... rentouttavaa syödä sohvalla."

Wolfien suupieli nyki.
"Sitä se on", hän vastasi vajiten varsin rennosti vasten sohvan selkänojaa. Hän tuuppasi röyhkeän Polinan pois lautaseltaan.
"Oliko hurmaava hevonen hurmaava tänään?"

Sylvia ei löytänyt itseensä aivan samanlaista rentoutta, vaan istahti sirosti sohvan reunalle, selkä suorana ja selkänojaa vasten koskettamatta.
Yksi askel kerrallaan.
"Rembrandt on aina mitä hurmaavin olento, en ole nähnyt sen vielä kertaakaan joutuneen pahan päivän varaan", hän vakuutti hymyillen.
"Kuinka sinun päiväsi on sujunut?"

"Kuulostaa herrasmieheltä", Wolfie myönsi hymyillen. Ehkä ruoka oli yhdistelmänä hieman outo, mutta kokeilemalla oppi. Hän työnsi palan hunajamarinoitua porkkanaa suuhunsa.
"Hyvin, pidin musiikintunteja nuorille, joista suurimmalla osalla on sävelkorva, sitten musikaaliharjoitukset ja ajoin pari oppilaista kotiin, kun heidän kyytinsä perui."

"Rembrandt on", Sylvia vakuutti.
Mochi oli löytänyt jostakin rikkinäisen sukan, jota se roikotti nyt innokkaasti tyttöjensä edessä, aivan kuin kyseessä olisi ollut suurikin aarre.
Ruoka maistui yhtä hyvältä kuin tuoksui.
"Olet kovin omistautunut", hän huomautti ja tuki lautasen hetkeksi syliinsä hipaistakseen Wolfien poskea sormenpäillään.
Tuntui mahdottomalta olla koskettamatta.

Wolfie vastasi hymyllä, laski kätensä hetkeksi poskeaan koskettavalle kädelle ja painoi sille sitten suudelman.
"Rakastan oppilaitani. Varsinkin kuorossa, orkesterissa ja musikaaleissa olevat nuoret ovat yskomattoman intohimoisia ja innokkaita. Haluan vaalia sitä."

Sylvian silmät siristyivät hieman hymystä.
Hänen sydämensä läpätti levottomana, mutta tunne ei ollut epämiellyttävä.
"Se on hyvin hieno tavoite", hän myönsi.
Koirat näyttivät vajonneen onnelliseksi kirputuskasaksi.
Sylvian kulmat kurtistuivat mietteliäästi.
"Osa soittimista oli vaikutti kovin... kuluneilta."

"Ajattelen niitä rakastettuina, niin kuin autoanikin", Wolfie vastasi. Pienen kaupungin koulussa oli mahdotonta toivoa tuliterää ja uutta. Luultavasti soitinten puolesta huolestuttaisiin nuorten kanssa.
"Maistuuko sinulle jälkiruoka?" hän kysyi ja vilkaisi kohti hieman siistimpänä pysynyttä, valkeaa keittiönurkkausta. Nuottivihkotkin lojuivat pianon päällä.

Se oli kovin kaunis tapa ajatella.
Eikä soitinten tila ollut tuntunut häiritsevän oppilaita, ei edes se, että ainakin kahdesta kitarasta oli napsahtanut kieli poikki kesken musiikin.
Sylvia kurkotti kätensä rapsuttamaan jalan viereen toiveikkaana istahtanutta Mochia.
"Kieltäydyn jälkiruuasta hyvin harvoin", hän vakuutti.

Wolfie katsahti kelloaan, vei heidän lautasensa tiskipöydälle ja nosti sitten kaksi ponnekkaasti kohonnutta suklaakohokasta uunista pienissä, valkeissa vuoissa. Mies asetti ne lautasille, napautti päälle hunnun sulavaa tomusokeria ja kauhaisi viereen pari tuhtia palloa kotitekoista vadelmasorbettia, ennen kuin palasi sohvalle Sylvian viereen.
Hän ojensi lautasen naiselle.
”Pidän siitä, kun saan laittaa sinulle ruokaa.”

Wolfien hakiessa jälkiruokia Sylvia keskittyi hetken hieromaan Polinan liehuvakarvaisia korvia.
Sen jälkeen, kun rakastava borzoi oli ensin yrittänyt sujauttaa pitkän kuononsa hänen helmojensa alle.
Miehen palatessa hän työnsi koiran hellästi kauemmas ja otti lautasen vastaan.
"Hyvänen aika, miten sinä olet taitava", hän huomautti ihastuneena, ja punehtui mielihyvästä.
"Kukaan ei ole koskaan laittanut minulle ruokaa tällä tavalla."

Taitavasta saattoi olla montaa mieltä. Suklaakohokkaiden kohdalla Wolfie oli tosin seurannut tunnollisesti reseptiä normaalin improvisaation sijasta. Siksi kai näyttivät nyt varsin mallikelpoisilta.
"Olet harvinaisen mieluisa vieras. Yritän houkutella sinua palaamaan takaisin", mies vastasi.

Sylvia punehtui vähän lisää, kun upotti varovasti lusikkansa kohokkaaseen ja ujutti mukaan hieman sorbettia.
Marjojen kirpeys ja suklaan taivaallinen makeus toimivat uskomattoman hyvin yhteen.
Kaksi niin erilaista makua.
"Ei sinun tarvitsisi houkutella minua", hän huomautti, siirtäen hellästi pitkää borzoinkuonoa kauemmas.

Wolfie hymyili puolittain, valui rennommin sohvan selkänojaa vasten ja suoristi jalat eteensä. Sorbetti oli kieltämättä mukavasti onnistunut sekin. Ruoan laittaminen muita varten oli tavattoman tyydyttävää.
Yksin tuli vain ruokittua itsensä, yhtenä aikuisuuden askareista.
”Mitä sinä teit hevostesi kanssa tänään?"

Se, että Wolfie laittoi hänelle ruokaa, tuntui hyvin... henkilökohtaiselta.
Sylvia olisi mielellään tehnyt samoin miehelle, mutta kokkaaminen oli hänelle täysin vieras aktiviteetti.
Järjestettiinköhän Newcastlessa kokkauskursseja toivottomille kodinhengettärille?
Ajatukset saivat hänet melkein hätkähtämään. Niin kuin uni olisi tosiaan voinut jatkua ikuisesti.
Sylvia nielaisi lusikallisen kohokasta.
"Ratsastin tänään uusimmaiseni läpi, ja valmentauduimme Krakenin kanssa. Ehkä haluaisit tulla joskus katsomaan?"
Hän laski katseensa nopeasti syliinsä.
"Vaikka en tiedä, onko se niin kiinnostavaa katsottavaa. Nyt, kun meillä ei ole varsinaista kisaohjelmaa läpikäytäväksi."
Ja eikö se muutenkin olisi hyvin sopimatonta?

”Tulen mielelläni”, Wolfie vakuutti. Olisi kiehtovaa nähdä Sylvia ratsastamassa. Ehkä nainen todella sai valtavat hevoset tanssimaan kosketuksellaan. Ajatus toi jäätanssin sointuja hänen mieleensä.
Hän oli onnellinen siitä, että Sylvia oli vaikuttanut pitävän musiikista.
”En ole viettänyt paljoa aikaa hevosten kanssa, mutta ne ovat aina olleet mielestäni hyvin kauniita olentoja.”

Sylvia vilkaisi Wolfieta silmäkulmastaan.
Ehkä mies suostui vain hänen mielikseen? Mutta tämä oli jakanut pienen osan elämäänsä hänen kanssaan, viemällä koululle, ja hän halusi vastavuoroisesti näyttää Wolfielle paikan, jossa oli onnellisimmillaan.
Kipeä ajatus yritti tunkeutua tietoisuuteen, mutta hän pakotti sen pois lusikallisella makeankirpeää jälkiruokaa.
"Meidän perheellämme on ollut hevosia aina, sain ensimmäisen ponini kolmevuotiaana", Sylvia totesi, muistolle hymyillen.
Fluffy oli ollut ihastuttava olento, hänen kumppaninsa seikkailuissa Chatsworthin mailla.
"Ehkä haluaisit näyttää minulle jonkin toisen elokuvan, kun olemme syöneet? Ellei ole jo liian myöhä?"

"Toki", Wolfie lupasi ja tuuppasi Polinan kauemmas, ennen kuin kieli lipaisi hohtavanpunaista sorbettia. Hävytön tyttö. Se ei katunut, lipoi vain huuliaan.
"Haluatko jatkaa Taru sormusten herran maailmassa? Taisimme katsoa viimeksi trilogian ensimmäisen osan."

Mochi kokeili toisenlaista taktiikkaa, se istahti sohvapöydän toiselle puolelle ja päästi suustaan vaativan ulvahduksen.
"Ei", Sylvia torui shibaa, ennen kuin katsahti Wolfieen.
Hän ehti juuri kohottaa kätensä eteen, ennen kuin Kalinkan pitkä kuono olisi työntynyt hänen kohokkaansa joukkoon.
"Se olisi ihastuttavaa."

Wolfie katsahti mustakultaista borzoita paheksuen. Hävyttömät.
"Olen pahoillani tyttöjeni puolesta", hän sanoi, kun nousi ylös, viimeisteli jälkiruokansa laskien lautasen tiskipöydälle ja viritti sitten trilogian toisen osan pyörimään dvd-soittimeen. Hän hätisti lempeästi korkeat koiransa pois norkoilemasta television edestä ja istahti rennosti sohvalle Sylvian viereen, levittäen toisen käsivartensa sohvan selkänojalle.
Hienovaraisena kutsuna.

"Ei se mitään", Sylvia vakuutti, pudistaen kevyesti päätään.
Hän vei viimeisen lusikallisen jälkiruokaa suuhunsa ennen kuin nousi ja loi pahoittelevan katseen Kalinkan anoviin silmiin.
Ei sinulle, kultapieni, ei suklaata.
Hän asetti lautasensa varovasti tiskien joukkoon ennen kuin palasi sohvalle.
Poskille kohosi kevyt, lämmin puna kun hän nojautui Wolfien kylkeen.

Wolfie kiersi käsivartensa Sylvian hartioiden ympärille ja halasi naisen kylkeensä, kurottaen toisen kätensä sammuttamaan olohuoneen valon. Tolkienin maailma ja sen musiikki olivat tempaista hänet mukaansa, mutta häkellyttävä olento hänen kainalossaan sai hänet katsahtamaan valkeaa päälakea säännöllisin väliajoin.
Sormet silittivät naisen käsivartta ja kylkeä hajamielisesti. Varpaat rapsuttivat lattialla retkottavan Polinan kylkeä.

Jossain vaiheessa Mochi kellahti huokaisten kyljelleen ja antautui Kalinkan rakastavan kirputuksen kohteeksi.
Wolfien kyljessä oli lämmin ja miellyttävä olla, silittely sai hänen kehonsa rentoutumaan.
Millaista mahtaisi olla, jos voisi käpertyä miehen kylkeen joka ilta?
Vaarallinen ajatus.
Varsinkin, kun hän ei ollut kyennyt...
Sylvia veti jalkoja koukkuun vartaloaan vasten ja keskitti huomionsa televisioruudun tapahtumiin.
Mochi huokaisi syvään.
"Epäilen, että Mochi pitää taas kantaa ulos", hän huomautti, itsekin raukeana.

"Onneksi se sopii niin hyvin syliin", Wolfie vastasi ja silitti Sylvian kylkeä, hipaisten valkeita hiuksia huulillaan. Juuri kuten omistajansa. Mutta mies hillitsi halunsa vetää Sylvia syliinsä.
"Minä voin käyttää ne ulkona myöhemmin. Olisitko halunnut lisää jälkiruokaa?"

"Hieman pulleahan hän kyllä on", Sylvia totesi melkein pahoittelevasti.
Mochi tuhahti unissaan ja potkaisi jaloillaan.
"Kiitos, näin on oikein hyvä", nainen vakuutti, haluamatta antaa Wolfielle syytä nousta viereltään.
Jossain vaiheessa hän valui alemmas, laski päänsä nojaamaan miehen jalkaa vasten. Rentona ja täysin huomaamattaan.
Hyvin epäladymaisesti.
"Tässä elokuvasarjassa on uskomattoman hienoja hevosia."

Wolfie katseli televisioruudun valaisemaa kasvojen profiilia, herttaista korvaa ja valkeita hiuksia. Mies silitti hentoa käsivartta, kyljen kaarta ja silitti sitten hellin sormin hiuksia, vapauttaen ne kampaukselta ja antaen niiden levitä syliinsä.
Hän nykäisi selkänojalta huopaa Sylvian jalkojen peitoksi.
"Niin on. Ensimmäisessä osassa ollut valkea hevonen oli kuulemma niin täynnä tulta ja tarmoa, ettei ohjaaja voinut sanoa enää normaaleja käskyjä, koska hevonen riehaantui ja laukkasi matkoihinsa", hän sanoi.
"Joten filmi kuvattiin merkkisanoin, kuten 'ja nyt jouluvalot'."

Lempeä kosketus tuntui niin hyvältä, että tuntui melkein vaikealta keskittyä elokuvaan.
Jos hän olisi ollut toisenlainen nainen, se olisi saattanut jäädä jo kesken. Sellainen nainen, joka saattoi tarjota miehelle... vaihtelua.
Wolfien viehättävä tarina elokuvan kuvauksista sai hänet naurahtamaan.
"Tuo kovin elävästi mieleen Krakenin. Sekin osaa olla varsin tulinen, varsinkin, kun pääsee esiintymään."

Wolfien sormet vaelsivat luontevina valkeiden hiusten joukossa, juoksuttaen hiussuortuvia sormien lomasta.
"Kuulostaa hurmaavalta", hän sanoi ja silitti siron niskan kaarta sormenpäillään. Varpaat rapsuttivat tunnollisemmin Polinaa, kun koira vinkaisi ja kohotti syyllistäen päätään.
"Aragornin näyttelijä osti hevosen sen ratsastajalle. Sitä elokuvassa ratsastaneella naisella ei olisi ollut mahdollisuuksia ostaa sitä, ja Mortensen koki, että he kuuluivat yhteen."

Platinanvaaleat hiukset laskeutuivat vapaina pitkälle selkään, kihartuen sitä innokkaammin, mitä kosteampi ilma oli. Ja Englannin ilmanala oli usein hyvin kostea.
Myös Mochi kohotti hetkeksi päätään vinkaisun kuullessaan, mutta painoi sen sitten takaisin, jotta Kalinka pääsisi rapsuttamaan korvantaustaa hampaillaan.
"Se oli hyvin kaunis ele häneltä. On hirvittävää joutua eroamaan hevosesta, jolle on menettänyt sydämensä."
Niskalla viipyi hienoinen kireys pitkän päivän jäljiltä.

"Niin oli. Minäkin meinasin liikuttua, kun valkean hevosen ratsastaja oli niin perinpohjaisen, vilpittömän kiitollinen", Wolfie sanoi katsellen Sylviaa sylissään. Sormet siirtyivät hieromaan niskaa ja hartioita.
"Mortensen osti itselleen hahmonsa uskollisen ratsun, ja vaati työskennellä sen kanssa itse. Hän vastasi itse sen hoidosta ja ystävystyi sen kanssa. Luulen, että se näkyy myös valkokankaalla."

Ajatus Wolfiesta liikuttumassa oli uskomattoman herttainen, nosti pienen hymyn suupieliin.
Värähdys ampaisi alas selkää ja hiljainen henkäys karkasi huulilta, kun miehen sormet löysivät kohdan, johon oli muodostunut kunnon pinne.
Hän oli laiminlyönyt venyttelynsä viimeiset pari päivää.
"Todellista omistautumista."

"Kyllä. Nämä elokuvat ovat käsittämättömän omistautumisen tulos", Wolfie sanoi jatkaen naisen niskan hierontaa.
"Jokainen pienikin esine ja asia on tehty rakkaudella – ja monessa eri koossa, jotta Tolkienin luoman maailman mittasuhteet pääsevät oikeuksiinsa. Mutta tarinat hevosten taustalla ovat jääneet kiehtomaan minuakin."

Silmät halusivat painua itsepintaisesti kiinni, hieronnan tehdessä hyvää.
Siitä oli pitkä aika, kun kukaan oli hieronut häntä tällä tavalla. Oli eri asia käydä ammattihierojalla, eikä hän ollut tehnyt sitäkään pitkään, pitkään aikaan.
"Tiedät näiden elokuvien tekemisestä todella paljon", Sylvia huomautti ihaillen ja inahti, kun sormet löysivät toisen jumiutuneen lihaksen.

"Olen vain katsonut taustamateriaalit jokusen kerran", Wolfie naurahti ja katsahti naista tämän inahtaessa. Sormet jatkoivat hellinä lihasten rentouttamista.
"Nämä elokuvat tekivät minuun vaikutuksen. Maailma niiden takana on niin todellisen tuntuinen, ja mitä useammin katson ne, sitä enemmän huomaan tekijöiden omistautuneisuuden ja rakkauden työtään kohtaan."

Sylvia hengähti hiljaa ja nojautui hieman hierontaa vasten.
"En koskaan kuvitellut, että elokuvat voisivat olla niin kiehtovia", hän myönsi, seuraten, kuinka suuret puuolennot kokoontuivat neuvonpitoon. Entit.
"Olen ollut enemmän tekemisissä teatterin kanssa, mutta alan olla sitä mieltä, että elokuvateatterissa vierailu voisi olla ihastuttava kokemus."

Wolfie katsahti naista.
"Kyllä. Elokuvateatterit ovat oikein mukavia", hän totesi hämillisenä. Se oli muodostunut mukavaksi viihteeksi, kun liput teattereihin ja konsertteihin olivat käyneet turhan raskaiksi pienelle lompakolle.
"Ovatko niskasi kipeät?" mies kysyi kääntäen kätensä parempaan asentoon hierontaa varten.

Sylvia hymyili hieman.
Muuttonsa jälkeen hän oli tehnyt paljon sellaista, mitä ei ollut tehnyt aikaisemmin.
Ehkä elokuvan katsominen teatterissa voisi olla seuraava etappi?
Tukahdutettu voihkaus pakeni huulten lomasta, kun Wolfie paransi kätensä asentoa.
"Hieman", hän myönsi.
Jännitys meni suoraan niskaan, ja kuluneet pari vuorokautta olivat olleet... hyvin jännitysrikkaita.

Hän oli varmasti paha, paha mies, kun ajatteli, miten viehättävältä voihkaus kuulosti.
"Käännyhän vähän", Wolfie ehdotti, nosti Sylvian vaivatta paremmin syliinsä niin, että nainen näki edelleen eeppisen elokuvan, mutta hän sai hierottua hartioita tehokkaammin, avattua lihaksia olkapäiltä hiusrajaan saakka, piirrettyä lapaluiden linjaa sormillaan.

Voi hyvä tavaton.
Wolfien kosketus sai Sylvian kiemurtamaan hieman, silloin tällöin huokaus tai inahdus pääsi karkaamaan huulilta, jos hän keskittyi liiaksi elokuvan tapahtumiin.
"Sinulla on hyvin taitavat kädet", hän huomautti.
"Hyvänen aika..."

Wolfie katseli naista sylissään, häivähdys hymyä suupielissään. Sylvia oli tavattoman kiehtova, viehättävä olento.
Mutta hänen ei pitänyt toivoa toisintoa edellisestä yöstä.
Se ei kuitenkaan estänyt häntä hivuttamasta käsiään mekon alle, sivellen ihoa sormenpäillään, ennen kuin jatkoi hierontaa.

Sormien kosketus kankaan alta sai kylmät väreet juoksemaan pitkin ihoa.
Miksi hänen kehonsa piti reagoida tällä tavalla? Kun se lopulta kieltäytyi yhteistyöstä, kielsi häneltä läheisyyden, jota hän niin kipeästi kaipasi, siitäkin huolimatta, että se oli hirvittävällä tavalla väärin.
Unessa kaikki oli mahdollista.
"Ovatko... ovatko sinun niskasi kipeät?"

"Minä olen kunnossa", Wolfie vakuutti. Tyttöjen lenkkeilyttäminen piti hänet vetreänä. Hän katseli television hehkua valkeilla hiuksilla. Mikä dilemma, kun olisi halunnut koskettaa kaikkea yhtä aikaa.
"Jos otat mekkosi pois, voin hieroa selkääsi paremmin."

Se oli melkein sääli.
Sylvia ei voinut sanoa osaavansa hieroa, mutta hän olisi mielellään opetellut Wolfieta varten.
Ei. Ajatukset kulkivat liian levottomina.
Hän tunsi punan kohoavan poskilleen ja harkitsi hetken kieltäytyvänsä.
Mutta oliko sillä enää väliä? Kun mies oli jo nähnyt kaiken...
Hän kohottautui varovasti seisomaan sohvan eteen, helma levisi jalkojen ympärille ja untuvaiset hiukset laskeutuivat selkään. Hän tarttui niihin, sukien syrjään.
"Voisitko... Voisitko auttaa vetoketjun kanssa?"

Wolfie ojensi kätensä, kuljetti sormensa alas naisen selän kaarta ja veti sitten vetoketjun alas, auttaen lempeästi mekon putoamaan hennon hahmon yltä.
Hän hengitti syvään sisäistäen näyn, jota ei kenties saisi nähdä enää uudelleen, hymyä silmissään.
"Suo anteeksi. Unohdin, mitä olin sanomassa", hän totesi ja ojensi kätensä kutsuen Sylviaa takaisin syliinsä, voidakseen hieroa naisen selkää, kuten oli luvannut.

Sylvian sydän tuntui villiintyneen, aloittaneen täysin oman elämän, johon hän ei voinut vakuuttaa.
Kylmät väreet juoksivat pitkin ihoa, mutta poskia kuumotti.
Hän veti syvään henkeä, astui ulos ympärilleen levinneistä helmoista ja palasi Wolfien syliin.
"Olen melko varma, ettet ollut sanomassa mitään..."
Hän vilkaisi miestä vaaleiden ripsiensä lomasta. Ei ollut ollut syytä meikata enää sen jälkeen, kun hän oli käynyt suihkussa kotonaan.
Wolfien kanssa oli helppo olla luonnollisena.

Wolfie veti sohvatyynyä lähemmäs, tukemaan Sylvian päätä, kun kallisti naisen syliinsä varmoin käsin ja lähti hieromaan nyt paljasta selkää. Sormet hipoivat rintaliivien selän poikki kulkevaa osaa.
Mutta jatkoivat sivelemään niskaa ja kulkivat sitten alas selkää, työskennellen lihasten parissa. Katse kohosi Helm's Deepin taisteluun, jotta ajatukset pysyisivät kasassa.

Sormusten herran toinen osa oli äärimmäisen kiehtova.
Kirjasta tutut kohtaukset heräsivät esiin.
Rohirrimin ratsastus sai kyyneleet kohoamaan silmiin.
Ja silti hänen oli vaikea keskittyä, kun Wolfien kädet vaelsivat hänen selällään, hieroivat pois siihen varastoitunutta jännitystä.
Sylvia nielaisi kipeästi.
"Wolfie..."

"Mitä, Sylvia?" Wolfie kysyi laskien katseensa naiseen sylissään, toinen käsi lapaluiden välissä ja toinen alaselälle vaeltaneena. Katse pyyhkäisi jälleen rintaliivien kiinnitystä.
Mutta ehkä hänen pitäisi yrittää hillitä huonoja ideoitaan edes ajatustasolla.
Sylvia oli naimisissa. Ei kuulunut hänelle millään mittapuulla.

Sylvia räpäytti silmiään.
Keskity hevosiin. Keskity mihin tahansa muuhun kuin kosketuksen.
Mutta hänen levoton sydämensä oli jo päättänyt toisin.
Kaikki oli mennyt viime kerralla kammottavalla tavalla pieleen.
Ja siitä huolimatta hän kohottautui parempaan asentoon Wolfien sylissä, niin että saattoi nähdä miehen kasvot.
Ja painaa suudelman tämän huulille.

Ja siinä se meni. Hänen yrityksensä vastustaa huonoja ideoita. Nyt hänen päänsä humahti niitä täyteen – mutta Wolfie jarrutteli itseään. Tämä ilta tuskin sujuisi toisin kuin edellinen.
Hän nosti kätensä valkeisiin, vapautettuihin hiuksiin ja punoi niitä sormissaan, kun vastasi suudelmaan ja hamusi uutta naisen huulilta, vetäen tätä lähemmäs sylissään.
Elokuvan loppua saisi kelattua taakse, jos Sylvia haluaisi nähdä sen.

Elokuva oli ollut hyvin, hyvin kiehtova.
Mutta juuri nyt Sylvia janosi läheisyyttä tavalla, jota ei ollut uskonut mahdolliseksi.
Pienessä, eriparisessa asunnossa oli helppo unohtaa, mikä oli sopivaa.
Hän painoi kätensä Wolfien pisamaisille poskille ja hamusi miehen huulia hämmästyttävän kaipaavasti.
Mochi kohotti päätään, tuhahti, ja jatkoi uniaan.

Wolfie hengitti syvään ja vastasi suudelmaan yrittäen estää vertaan kuumenemasta niin, ettei hän voisi ajatella kuumeiselta, nälkäiseltä sykkeeltä kehossaan.
Mikään ei olisi muuttunut edellisestä yöstä – ei ainakaan näin.
Hän laski kätensä valkeista hiuksista alas kylkiä, antoi niiden viipyä hetken lantiolla ja liu'utti ne sitten pehmeille, valkeille reisille. Sitten mies kiepautti Sylvian alleen sohvalle ja nojautui naisen ylle, antaen toisen kätensä vaeltaa pitkin kaunista, valkeaa ihoa, kun kumarsi päänsä suutelemaan siroa kaulaa.

Viltti, joka oli pitänyt häntä lämpimänä, oli sotkeutunut mytyksi jonnekin selän alle.
Mutta sillä ei ollut väliä juuri nyt.
Sylvia huokaisi hiljaa, kun Wolfien huulet löysivät hänen kaulansa ja lähettivät kylmiä väreitä juoksemaan alas selkään.
Saivat levottoman tunteen pesiytymään vatsanpohjalle.
Hyvä luoja, mikä ihme häneen oli mennyt?
Hän antoi sormiensa upota punaisten hiusten joukkoon.

Wolfie sulki silmänsä ja hengitti syvään Sylvian tuoksua, painaen intohimoisemman suudelman valkealle iholle. Tiesiköhän nainen lainkaan, kuinka häkellyttävän viehättävä oli?
Käsi vaelsi käsivarsilta kyljelle, siveli pehmein sormin vatsaa ja valui reisille, silitti sisäreiden herkkää, pehmeää ihoa, ennen kuin nousi jälleen ylemmäs hetkeksi ja siirtyi hitaasti lähemmäs alushousujen rajaa.
Jos Sylviaa sattui, hän voisi silti koskettaa naista. Käsi valui pehmeästi alemmas.

Voi taivas, millainen vaikutus Wolfien kosketuksella oli hänen kehoonsa.
Olisi pitänyt pyytää miestä lopettamaan. Pyytää lopettamaan nyt heti, sillä pian hän ei voisi olla enää varma, pystyisikö hallitsemaan itsensä.
Mutta Sylvia ei tehnyt niin, juoksutti vain sormiaan punaisten suortuvien joukossa, antoi käsiensä valua hiuksilta niskalle.
Alemmas valuva käsi sai hänet räpäyttämään silmiään, ynähtämään niin yllättyneesti, että Mochi kohotti paheksuvasti päätään.
Syke juoksi pitkin jalkoja.

Wolfie harkitsi siirtyvänsä itsekin alemmas. Mutta jokin Sylviassa sanoi, ettei nainen välttämättä olisi tottunut sellaiseen huomioon. Tämäkin tuntui yllättävän.
Mutta kenties ei epämiellyttävällä tavalla. Mies nojautui kevyesti häkellyttävän olennon ylle, painoi intohimoisia suudelmia kaulansyrjälle hipaisten sitä hampaillaan ja siveli sormenpäillään hetken sisäreisiä ja alavatsaa, ennen kuin ujutti kätensä alushousujen sisään jatkamaan, mitä oli aloittanut aikaisemmin ulkopuolelta.

Lämmittävä puna oli kohonnut Sylvian poskille.
Hänen olisi aivan ehdottomasti pitänyt vaatia Wolfieta lopettamaan.
Vaikka hänen mielen kuohunnasta täysin välittämätön kehonsa toimikin aivan oman tahtonsa mukaan, sai polvet vetämään koukkuun ja selän painumaan vasten mytättyä huopaa.
Sormet juoksivat niskalta miehen selälle, uusi, hiljainen huokaus pakeni raottuvilta huulilta.

Se tuntui kannustukselta, kenties jopa kutsulta.
Mutta edellinen yö kummitteli Wolfien mielessä. Hän ei halunnut satuttaa Sylviaa, ja naista oli sattunut sekä fyysisesti että henkisesti – kuin tapahtunut olisi jotenkin tämän vika. Helkkarin aviomies, joka sai vaimonsa ajattelemaan sellaista roskaa.
Niinpä hän tamppasi alas verensä kuohunnan ja sen sijaan kosketti kädellään rohkeammin, kun hamusi huulillaan naisen herttaista korvaa.
Varastoi jokaisen huulilta karkaavan äänen muistoihinsa. Oli enemmän kuin todennäköistä, ettei hän koskaan saisi tällaista hetkeä uudelleen.

Sylvia sulki silmänsä - mikä tuntui vain lisäävän kosketuksen intensiteettiä.
Poskien puna muuttui syvemmäksi samalla kun hiljainen voihkaus sai Mochin hätkähtämään.
Hän kaipasi Wolfieta lähelleen, mutta samaan aikaan pelkäsi aiemman toistuvan.
Viiltävän kivun, joka oli jäänyt toiseksi valtavalle pettymykselle ja itseinholle.
Sylvian lantio kohosi kevyesti kosketusta vastaan.
"Wolfie..."

Wolfie ei ollut varma rakastaako vai pelätäkö tapaa, jolla Sylvia sanoi hänen nimensä.
Käsi pysähtyi, asettui säädyllisemmin häkellyttävän, naimisissa olevan olennon alushousujen sisään. Jos se oli mahdollista.
"Sylvia?" hän kysyi ja nosti päätään niin, että näki naisen kasvot ja suuret, siniset silmät.

Sylvia ehti vain vaivoin estää itseään voihkaisemasta pettyneesti.
Hän avasi silmänsä ja kohtasi Wolfien vihreät, ystävälliset kissansilmät.
Jokin tunne tuntui pakenevan hänen luotaan.
"Etkö sinä halua..?"
Hän silitti miehen niskaa.
"Etkö haluaisi..?"

Wolfie kallisti päätään ja tutki Sylvian kauniita kasvoja katseellaan.
Enemmän kuin voit aavistaa.
"Luulen, että se satuttaisi sinua", hän sanoi pehmeästi.
"Mutta et taida ymmärtää, miten uskomatonta on saada koskettaa sinua."

Sylvia räpäytti silmiään, kulmat alemmas painuen.
Wolfie oli todennäköisesti oikeassa, aiempi vain toistuisi.
Huorasta olisi enemmän hyötyä.
Hän kohotti hieman päätään ja hipaisi Wolfien huulia omillaan.
"Enkö voi tehdä mitään?"

Wolfie katseli Sylviaa lämpimin, mietteliäästi siristynein silmin ja kumarsi päänsä painaen suudelman naisen huulille.
Sori, pikkukaveri, ei syytä riehaantua.
"Voisit antaa minun tehdä olosi hyväksi", Wolfie sanoi kallistaen päänsä hamuamaan valkeaa kaulaa.
"Mistä sinä pidät?"

Sylvia ynähti hiljaa ja taivutti hieman päätään, tarjoten kaulaansa suudeltavaksi.
Edes tiedostamatta sitä.
Pieni, eriparinen koti sai hänet käyttäytymään hämmästyttävillä tavoilla.
Hän räpäytti silmiään - lopeta, se saa sinut näyttämään hölmöltä - ja punehtui.
"Minä en..."

Wolfie hamusi naisen kaulaa huolehtimatta siitä, kuinka herkästi se voisi kerätä jälkiä. Olisi varmastikin pitänyt pitää se mielessä. Samoin olla ylipäätään koskematta toisen miehen vaimoa.
"Sinä et?" hän kysyi pehmeästi.
"Tarkoitan, mistä saat orgasmin?"

Sylvia huokaisi hiljaa.
Kysymys sai hänet räpäyttämään silmiään ennen kuin hän ehti miettiä, kuinka tyhmältä ehkä näyttäisi.
Puna kohosi kaulalta kasvoille ja sai korvat polttelemaan.
Hän nielaisi.
"Minä en... En yleensä..."

Wolfie kohotti päänsä ja veti kätensä alushousuista, jotta saattoi tukeutua molempiin käsiinsä ja katsoa Sylvian kasvoja. Kulmat painuivat kysyvän asteen.
"Sinä et yleensä mitä?" hän kannusti lempeästi ja kumartui hipaisemaan huulillaan naisen poskea.

Huora olisi hyödyllisempi.
Aikuinen nainen, joka ei kyennyt puhumaan punastumatta ja kääntämättä katsettaan pois.
Mochin pullea kylki nousi ja laski rauhalliseen tahtiin tyttöjen välissä.
"En yleensä... saa", hän myönsi, anteeksipyytävänä.

Wolfie silitti valkeita hiuksia ja kosketti Sylvian leukaa, yrittäen kääntää naisen katseen takaisin silmiinsä. Tekikö aihe Sylvian olon epämukavaksi? Ehkä hänellä ei ollut oikeutta kysellä.
"Hei, se on ihan okei. Kaikki eivät saa. Mutta mikä saa olosi hyväksi? Mistä sinä pidät?"

Sylvia käänsi hitaasti katseensa Wolfieen.
Mies oli niin uskomattoman lempeä ja kärsivällinen.
Kyyneleet alkoivat kummitella silmäkulmissa, keho jännittyi.
"En tiedä, mikä minussa on vikana..."

Wolfie kurtisti kulmiaan hämmentyneenä ja silitti Sylvian poskea, vetäen naisen lähemmäs villapaidan verhoamaa rintaansa, jotta kylmä ei tavottaisi häkellyttävää, valkeaa olentoa. Hän nykäisi varmuuden vuoksi myös pehmeää, pörröistä huopaa käsinojalta ja kiersi sitä Sylvian ympärille, suojaten naisen syliinsä.
"Sinussa ei ole yhtään mitään vikaa", hän sanoi ja katsahti naista kuin sen todistaakseen. Eip. Ei yhtä ainotta virhettä tai vikaa. Miten se oli edes mahdollista?
"Miksi sanot niin?"

Kaikki sujui hyvin aina siihen saakka, että hän avasi suunsa.
Tai meni purskahtamaan itkuun. Tai vikisemään kipuaan.
Voi hyvä luoja, ei mikään ihme, että Callahan.
Ei.
Hän ei ajattelisi sitä nyt.
"Haluaisin niin kovin, että sinäkin voisit tuntea olosi hyväksi."

Wolfie kumarsi päätään ja hamusi hellästi Sylvian korvaa, painaen naisen syliinsä.
"Sylvia, minä tunnen oloni hyväksi", hän sanoi.
"Et taida ymmärtää laisinkaan, kuinka viehättävä, kuinka kertakaikkisen kiehtova olet – miten paljon nautin mahdollisuudesta saada koskettaa sinua."

Kaikesta huolimatta korvan hamuaminen sai Sylvian vetämään terävästi henkeä.
Hän vei kätensä silittämään miehen selkää.
"Minä haluaisin antaa sinulle enemmän", hän vetosi, seuraten villapaidan kuvioita.
"En vain osaa..."

"Sylvia", Wolfie vetosi hengittäen pehmeästi ihoa vasten, ennen kuin jatkoi korvan hellää hamuamista ja punoi sormiaan valkeisiin hiuksiin, juoksuttaen niitä sormiensa lomassa.
"Sinä annat minulle valtavan paljon – aivan valtavan paljon."
Hän piirsi nenänpäällään linjan korvalta kaulalle ja takaisin.
"Et todella ymmärrä, miltä minusta tuntuu saada koskettaa sinua. Sinä osaat paremmin kuin hyvin. Mutta mitä minä haluaisin, olisi tietää mistä sinä pidät."

Miksi?
Miksi Wolfien kosketuksen piti herättää hänen kehonsa henkiin, vain, jotta hän voisi tuottaa jälleen yhden pettymyksen?
Sylvian alahuuli värähti, mutta hän puristi silmänsä itsepintaisesti kiinni.
Ei itkisi, ei kahtena perättäisenä iltana. Ei, kun Wolfie halusi hänelle vain hyvää.
"Minä en tiedä", hän myönsi hiljaa.
"En... en ole koskaan ajatellut..."

"Miten se on mahdollista?" Wolfie kysyi ja siveli Sylvian kylkeä. Hyvänen aika.
Ei, pikkukaveri. Ei syytä riehaantua.
"Miten kukaan voi päästää sinut sängystä ylös varmistamatta, että sinä todella tunnet olosi hyväksi?"

Sylvia avasi silmänsä ja pudisti hieman päätään.
Hän oli tuntenut olonsa hyväksi. Silloin, kun tiesi Callahanin nauttineen, kun sai käpertyä miehen kylkeen tai pidellä tätä sylissään, sukia tummia hiuksia tai painaa suudelmia vielä lämpimänä hohkaavalle poskelle.
Eikä muukaan ollut koskaan tuntunut pahalta.
Vaihtelua.
"Wolfie, luulen, että haluaisin tietää."

Wolfie nosti päätään ja katseli Sylviaa epäuskoinen, utelias hehku kuparin kirjomissa kissansilmissään. Sanoiko Sylvia..?
"Niinkö?" hän kysyi ääni asteen tavallistakin käheämpänä ja silitti naisen lantion kaarta. Hyvänen aika. Kuumuus sykähti hänen sisällään.
"Ehkä... Ehkä voit kertoa minulle, kun jokin tuntuu hyvältä", hän ehdotti, painoi suudelman Sylvian kaulalle ja nousi istumaan, kopaten naisen kevyesti syliinsä.
Mies laski naisen pimeän makuuhuoneen leveällä, petaamattomalle sängylle, jolla he olivat nukkuneet edellisen yön. Hän kumartui Sylvian ylle hamuten naisen ihoa huulillaan korvalta solisluille ja kuljettaen sormenpäitään alas kylkiä ja vatsaa.

Unessa kaikki oli mahdollista.
Pienessä, eriparisessa kodissa, jonka vuode oli turvallinen pesä. Vaikka höyhenet olikin jo siivottu pois.
Hän nojasi päänsä tyynyä vasten, hiukset viuhkaksi päänsä ympärille leviten.
Valkea sädekehä pimeydessä.
Sormet hakeutuivat miehen niskalle.
"Mistä... mistä sinä pidät?"

"Sinusta", Wolfie naurahti matalasti ja kosketti kaulaa hellästi hampaillaan. Hän sukaisi valkeita hiuksia sormillaan ja vaelsi alemmas, piirtäen kyljen ja lantion kaaren, sivellen vatsaa ja valui sitten reidelle, piirtelemään kuvioita sen pehmeään ihoon.
"Minä rakastan sitä, kun voin saada toisen ihmisen todella, todella, todella nauttimaan olostaan", hän sanoi antaen huuliensa vaeltaa solisluulta alemmas ja avasi toisella kädellään tottuneesti rintaliivit.
"Ja jos onnistun siinä, ehkä silloin voimme molemmat nauttia olostamme."

Sylvia pyöristi selkäänsä, niin että Wolfie mahtui riisumaan liivit.
Vaikka se saikin hänen olonsa tuntumaan... alastomalta.
Hänen muotonsa olivat kovin vaatimattomat, siitäkin huolimatta, että keho oli käynyt pehmeämmäksi sen jälkeen, kun hän oli aloittanut ratsastuksen ja alkanut syödä kunnolla.
"Minä... pitäisin siitä", hän myönsi hiljaa.
Koska eriparisessa kodissa saattoi sanoa niin.

Sylvia sai hänen verensä kiehumaan häkellyttävällä tavalla. Naisen ei olisi tarvinnut tuntea itseään alastomaksi pimeydessä – miten Wolfie toivoi, että olisi saanut nähdä valkean ihon kaikessa kauneudessaan, muutenkin kuin öisessä pimeydessä.
No, hän saattoi sentään tutustua ihoon huulillaan, piirtää sen muistiinsa kosketuksen kautta.
"Pidätkö siitä, kun...", hän jäi miettimään termiä, joka ei saisi Sylviaa tuntemaan oloaan epämukavaksi, "sinua suudellaan tänne?" Mies hipaisi hellästi alushousuja naisen jalkojen välistä.

Sylvia nielaisi ja veti jalkojaan hieman koukkuun.
Hän pudisti kevyesti päätään, vieden kätensä silittämään Wolfien pisamaista poskea.
Miten kasvot saattoivat olla niin uskomattoman lempeät?
Hän piti tunteesta, jonka huulten kosketus herätti iholla, mutta ajatus siitä, että mies...
"Se... hermostuttaa."

"Ymmärrän", Wolfie vastasi pehmeästi ja painoi huulensa Sylvian kaulalle. Hän voisi jatkaa aiheesta myöhemmin – kenties opettaa Sylvian joskus rakastamaan sitä.
Jos saisi edes nähdä naisen uudelleen.
Hän silitti lantion kaarta ja piirsi sormenpäillään sisäreiden pehmeälle iholle.
"Entä tämä?" hän kysyi ja hipaisi hellästi uudelleen.

Olisiko se jotakin, mistä Wolfie voisi nauttia? Että saisi..?
Sylvia tunsi olonsa naurettavan avuttomaksi.
Mies olisi ansainnut jonkun, joka osasi tarjota vaihtelua. Joka ei punastuisi jokaisesta kosketuksesta.
Niin kuin nyt.
Hän antoi silmiensä painua kiinni.
"Se ei tunnu... se ei tunnu pahalta."

Se oli alku.
Wolfie hamusi ihoa pimeydessä, vaeltaen kasvoilta olkapäille ja rintakehällä, nosti toisen käden huulilleen suudellen sen kämmentä ja ranteen hentoa, pehmeää ihoa.
Käsi vaelsi reisillä, nousi vatsalle ja kosketti uudelleen, vähitellen rohkeammin, jatkaen kuin vaivihkaa sitä, minkä oli aloittanut sohvalla.

Sylvia henkäisi hiljaa.
Hän oli aina hiljaa, tukahdutti äänen sisälleen.
Käden kosketus ei tuntunut pahalta. Sen enempää Sylvia ei uskaltanut myöntää itselleen.
"Pidätkö... pidätkö siitä, että saat... koskettaa?" hän varmisti, ajatus katkeillen.
Oli vielä niin paljon, mitä hän ei tiennyt.

"Erittäin paljon", Wolfie vastasi ja hamusi naisen solisluuta.
"Rakastan sitä, että saan koskettaa – kädellä, suulla, millä tahansa", hän sanoi ja ujutti luontevasti alushousut pois naisen jalasta makuuhuoneen turvallisessa pimeydessä. Sylvian ei tarvitsisi ujostella hänen kanssaan.
"Rakastan sitä, kun saan antaa toiselle ihmiselle."

Sylvia epäröi hetken ennen kuin kohotti avuliaasti alavartaloaan, niin että Wolfie sai ujutettua pitsikoristeiset alushousut hänen yltään.
"Luulen ymmärtäväni", hän totesi hiljaa.
Siitähän hänkin nautti. Kun tiesi, että toinen sai mielihyvää.
Hermostuttava ajatus palasi taas pyörteilemään mieleen.
"Wolfie... Pitäisitkö siitä, että tulisit sidotuksi solmiolla sänkyyn?"

Wolfie kohotti hämmentyneenä päänsä, Sylvian lantiota silitellen ja painoi suudelman naisen poskelle.
"Pitäisinkö siitä?" hän toisti. Kysymykseen tuntui sisältyvän jonkinlainen lataus, josta hän ei ollut varma.
"Se riippuisi varmaan toisesta ihmisestä. Se voisi olla hauskaa, jos se olisi jotain, mistä toinen nauttisi, mutta en koe kaipaavani sellaista", mies sanoi piirtäen sormillaan naisen vatsan ihoon.
"Pitäisitkö sinä siitä? Sidotuksi tulemisesta?"

Sylvia pudisti onnettomana päätään.
"Minä en haluaisi sitoa ketään", hän myönsi hiljaa.
Se, että joku olisi sillä tavalla hänen... armoillaan ei ollut miellyttävä ajatus. Ehkä se oli itsekästä, mutta häntä kammotti valta, jonka tilanne antaisi.
Wolfien kysymys sai hänet hiljenemään, kipristämään varpaita peitettä vasten.
"En... ole koskaan ajatellut."

"Mitä ajatuksia se sinussa herättää?" Wolfie kysyi ja silitti naisen kylkeä, nojaten kyynärpäähänsä tämän vierellä, hipaisten huulillaan naisen poskipäätä.
"Onko se pelottava ajatus? Vai kuulostaako se ehkä joltain, mitä haluaisit kokeilla?"

Tietenkin se oli pelottavaa.
Se oli ehdottomasti ajatus, jota hänen ei olisi pitänyt edes ajatella.
Varsinkaan nyt, kun hän oli jo valmiiksi hyödytön.
Mutta ajatus siitä, ettei häneltä odotettaisi mitään, oli oudon... helpottava.
Ehkä hän tosiaan oli itsekäs.
"Se ei tuntuisi mahdottomalta", hän myönsi hiljaa ja käänsi samalla katsettaan poispäin.

"Niinkö?" Wolfie sanoi ja nosti kätensä koskettamaan valkeita hiuksia. Hän tutki Sylvian kasvoja, jotka halusivat karata häneltä. Miksi? Nolottiko Sylviaa?
Toivoiko nainen sitä nyt, mutta ei osannut sanoa?
Hän poimi toisen pienen käden omaansa, silitti rannetta peukalollaan.
"Se voisi olla mielenkiintoinen kokemus. Silmien sitominen herkistää kaikki muut aistit."

"Niin."
Sylvia tunsi pulssinsa käyvän levottomammaksi.
Hän pilaisi taas kaiken. Alkaisi itkeä, niin kuin edellisenä yönä. Vaikkei Wolfie ollut mitään muuta kuin vain uskomattoman lempeä ja kärsivällinen.
Typerä, typerä nainen.
Hän nielaisi ja käänsi katseensa vihreisiin kissansilmiin.
"Ehkä... ehkä voisin tulla vain syliisi nukkumaan..?"

Wolfie tutki suuria, sinisiä silmiä ja kosketti Sylvian poskea.
"Totta kai", hän vastasi ja vapautti naisen käden.
"Olet enemmän kuin tervetullut nukkumaan sylissäni. Et aavista, kuinka mieluinen yövieras olet", mies totesi ja veti peittoa Sylvian päälle.

Kosketus jäi viipymään ranteelle.
Samalla tavalla kuin ajatus silmien sitomisesta. Ne herättivät vaarallisia, vaarallisia tunteita, jotka saattaisivat johtaa siihen, että Wolfie joutuisi jälleen pettymään...
Hän nielaisi uudelleen ja sipaisi miehen pisamaista poskea.
"Anteeksi."

"Hei, ei sinulla ole mitään syytä pyytää anteeksi", Wolfie vetosi huolestuneena ja silitti Sylvian poskea. Sormet sukaisivat hellästi valkeita hiuksia.
"Onko sinulla kaikki hyvin?"

Sylvia tutki Wolfien kasvoja.
"On", hän vakuutti ja kurkotti hipaisemaan tämän suupieltä huulillaan.
Hirvittävän, hirvittävän itsekästä käytöstä. Ensin ehdottaa jotakin, ja sitten vetäytyä tällä tavalla.
Solmu hänen sisällään tuntui kiertyvän tiukemmaksi.
"Koirat taitaisivat kaivata vielä iltalenkkiä."

"Niin", Wolfie vastasi tutkien huolestuneena Sylvian kasvoja. Ehkä nainen kaipasi hetken omaa tilaa.
"Käyn käyttämässä ne ulkona. Palaan pian takaisin", hän lupasi ja suoristautui. Neulepaita tuntui kuumalta tai ehkä se oli vain hänen verensä. Hän hipaisi naisen hiuksia ja astui sitten olohuoneen puolelle, jutellen rauhoitellen riehakkaille koirille, kun houkutteli ne eteiseen ja sitten ulos ovesta.

Koirien kynnet rapisivat lattiaa vasten, ovi kävi.
Joutuikohan Wolfie kantamaan Mochin jälleen?
Sylvia käpertyi kyljelleen ja kuunteli sydämensä levotonta sykettä. Hänellä oli levoton olo, miehen kosketus viipyi iholla. Poltteli sisäreisillä.
Olisi tehnyt mieli seurata sen jättämiä polkuja, olisi tehnyt mieli...
Ei.
Sylvia nousi nopeasti ylös, vaihtoi päälleen vaaleansinisen satiiniyöpaidan ja kävi pesemässä hampaansa.
Sopimatonta.
Olohuoneeseen astuessaan hän vilkaisi ovelle ennen kuin pujahti takaisin makuuhuoneeseen ja käpertyi peiton alle.

Puoli tuntia myöhemmin koirat palasivat liehumaan olohuoneeseen, tepsuttivat terhakoin askelin ympäri huonetta ja loikkivat sohvalle. Wolfie rauhoitteli niitä pehmein sanoin, kävi kylpyhuoneessa pesemässä hampaansa ja astui sitten hiljaa makuuhuoneen puolelle. Mies kuoritui ulos paidastaan ja housuistaan, jättäen ne huolettomasti lattialle sängyn vierelle ja asettui sängylle Sylvian viereen.
Hän nykäisi peittoa jalkojensa päälle ja laski kätensä naisen vyötärölle, hieman harmissaan siitä, että kangas oli palannut verhoamaan sitä.
"Nukutko jo?" hän kysyi pehmeästi.

Sylvia oli maannut valveilla, kuunnellen vieraan asunnon vieraita ääniä.
Hän kuuli oven käyvän ja koirien liehuvan sisään, ja saattoi hengittää taas hieman helpommin.
Hän odotti siihen saakka, että tunsi kosketuksen vyötäröllään, ennen kuin siirtyi toiveikkaasti lähemmäs.
Epätodellinen, pelottava maailma tuntui väistyvän miehen myötä kauemmas.
Seinät eivät puristuisi lähemmäs.
"En vielä. Oliko Mochi kiltisti?"

"Oikea herrasmies", Wolfie vakuutti ja kiersi käsivartensa naisen ympärille, vetäen tämän syliinsä peiton alla. Lauantai tarkoittaisi mahdollisuutta kiireettömään aamuun – jos hän saisi houkuteltua Sylvian pysymään luonaan.
Oikea maailma rymisisi vielä sisään. Se, jossa Sylvia palasi aviomiehensä luo, eikä tämä voisi jatkua ikuisesti. Mutta hän ei luopuisi tästä, ennen kuin oli pakko.
"Onko sinulla kaikki hyvin?"

Sylvia painoi päänsä Wolfien hartiaa vasten.
Tutuksi muuttunut tuoksu teki hengittämisestä helpompaa.
"Tietenkin on", hän vakuutti, laskien kätensä miehen rintakehälle, silittäen sitä sormenpäillään.
Hän epäröi hetken.
"Jos sinulla ei ole huomenna kiire, voisimme ehkä katsoa elokuvan loppuun?"

"Totta kai voimme", Wolfie vastasi ja kosketti huulillaan valkeaa päälakea, silittäen yöpaidan verhoamaa selkää.
"Voimme katsoa myös Kuninkaan paluun, viimeisen osan. Se on hieno elokuva. Voitti melkein jokaisen Oscarin vuotenaan", mies lisäsi ja veti peittoa paremmin hennon, valkean hahmon päälle.

Sylvia antoi silmiensä painua kiinni.
Hän ei saanut mielestään tunnetta siitä, että oli epäonnistunut jo toisena iltana peräkkäin.
Piti keskittyä johonkin muuhun.
"Se olisi mukavaa", hän vastasi hiljaa.
"Ja ehkä voisin auttaa sinua ruuanlaitossa?"

Wolfie hymyili.
"Jos niin haluat", hän lupasi haudaten nenänsä valkeisiin hiuksiin ja vetäen Sylvian paremmin syliinsä. Oli epätodellista saada tehdä niin – tuntea kuin Sylvia voisi kuulua hänen kotiinsa ja hänen syliinsä.
"Voimme tehdä mitä vain haluat."

Pieni hymy häivähti Sylvian suupielissä.
"Se tekisi minut hyvin onnelliseksi. Ehkä voisin jonain päivänä kokata sinulle kokonaisen aterian sillä välin, kun olet töissä."
Se oli tietenkin hölmö unelma, sillä he eivät voisi jatkaa näin ikuisesti.
Mutta joskus oli oltava hölmöjä unelmia, jotta jaksaisi jatkaa eteenpäin.
"Hyvää yötä, Wolfie."

Se oli hellyyttävä ajatus, niin absurdi kuin se olikin. Sylvialla oli joku muu, jolle kokata. Joku muu, jonka sänkyyn nainen olisi kuulunut – mutta eihän sellainen mies voinut kuvitella ansaitsevansa vaimonsa uskollisuutta tai rakkautta?
Ajatuskin kuohutti häntä.
"Nuku hyvin", hän toivotti painaen suukon valkeisiin hiuksiin.

Sylvia käpertyi paremmin Wolfien kylkeen.
Hetken hän sai olla joku muu, kuin pulun älykkyysosamäärällä varustettu idiootti, jota paremmin jopa koira käyttäytyi. Täällä hän saattoi tuntea olonsa melkein omaksi itsekseen.
Unen oli loputtava joskus. Muttei vielä tänään.
Wolfien viereen oli hyvä nukahtaa, varsinkin kun tiesi, että vielä seuraavana päivänä hän saisi viipyä eriparisessa kodissa.

Lauantai 24. helmikuuta 2018, ilta, Montagu Court, Newcastle

Unetkaan eivät voineet jatkua loputtomiin.
Ja lopulta Sylvian oli palattava takaisin suuriin, valkeisiin huoneisiin, jotka saivat hänen olonsa levottomaksi siitäkin huolimatta, että Mochi oli hänen seuranaan.
Vaatekaapin näkeminen sai sydämen hakkaamaan kipeänä, samoin toimiston visusti suljetun oven.
Hän ei tekisi samaa virhettä kahdesti.
Callahanin poissaolessa, ja poissa Wolfien luota, hän huomasi vaipuvansa jonkinlaiseen horrokseen, josta havahtui vasta, kun oli aika lähteä tallille. Ja suihkun jälkeen hän palasi takaisin, vajosi valkealle sohvalle ja unohtui katselemaan eteensä siihen saakka, että Mochi tuli tökkäämään hänen säärtään huomiota vaatien.
Lamaannuttava syyllisyys vaani ajatusten laitamilla.
Entä, jos Callahan ei enää palaisikaan? Jos mies oli tällä kertaa tosiaan saanut tarpeekseen typerästä, typerästä vaimostaan? Pahinta oli, ettei Sylvia ollut varma, halusiko miehen palaavan.
Tietenkin hän halusi.
Silkkisen aamutakin yöpaitansa päälle kietonut nainen oli käpertynyt sohvannurkkaan, vaaleat hiukset vapaina. Avaamaton viinipullo odotti pöydällä, Mochi kuorsasi hänen jaloissaan. Televisiossa pyöri The Fellowship of the Ring, pidennetty versio, jonka hän oli ostanut itselleen.

Ovi kolahti, kun Callahan palasi kotiin. Aikaero käänsi maailman ylösalaisin, ja pitkä lentomatka teki olosta nuhjuisen. Hän oli harkinnut jäävänsä Lontooseen, missä voisi työskennellä päätoimistossa, ennen seuraavaa matkaa.
Mutta hänen vaimonsa odotti pohjoisessa. Vaimo, jolle hän oli ehkä huutanut täysin vailla syytä – ja silti hän tunsi olonsa pahoinvoivaksi. Mitä jos Sylvia todella petti häntä? Heittäytyi toisen miehen syliin, kun hän viipyi matkoilla ja puhui vaimolleen rumin sanoin, jotka valvottivat häntä öisin.
Mies seisahtui olohuoneen ovensuuhun tietokonelaukku olallaan, mittatilattu, harmaa puku rytyssä pitkästä lennosta.
"Hei", hän tervehti ääni karheana kovasta ilmastoinnista.

Jollei Sylvia olisi keskittynyt niin epätoivoisesti harhauttamaan itseään seuraamalla televisioruudun tapahtumia, hän olisi havahtunut jo oven kolahdukseen. Nyt hän tajusi Callahanin läsnäolon vasta, kun ovensuuhun seisahtunut mies avasi suunsa.
Sydän hyökkäsi aivan liian levottomaan rytmiin. Hänenhän olisi pitänyt iloita siitä, että mies oli palannut pitkäksi venähtäneeltä työmatkaltaan.
Mochi havahtui hereille ja nousi itseään ravistellen istumaan, jääden tuijottamaan kotiin palannutta miestä kapeat silmät viiruina.
Sylvia kurkotti sammuttamaan elokuvan ja kohottautui seisomaan, paljaat varpaat lattian kylmyyttä vasten kipristyen.
"... Hei."

Callahan katseli naista kasvot ilmeettöminä, älykkäät, siniset silmät pohtivina. Muutama musta, hopean kirjoma hiussuortuva oli valahtanut otsalle.
Hänen pitäisi pyytää anteeksi. Anteeksi kaikkea sanomaansa ja tekemäänsä. Tapaa, jolla oli menettänyt malttinsa, repinyt vaimonsa vaatteet alas kaapeista – juuri niin kuin Sylvia oli tehnyt hänen toimistolleen. Vaikka hänen toimistonsa sisältö olikin arvokasta, piteli miljoonien arvoisia asiakasdiilejä.
Mutta sanat eivät tulleet ulos. Villapaidan muisto vaani häntä vieläkin.
"Menen suihkuun."

Callahanin täytyi olla hirvittävän väsynyt. Olikohan mies lentänyt suoraan Tokiosta, vai oliko tämä ehtinyt jatkaa työmatkaansa jo jonnekin toisaalle sillä välin, kun he eivät olleet puhuneet toisilleen?
Sydän tuntui nousevan kipeänä kurkkuun, puristavan hapen ulos keuhkoista.
Hän oli hirveä, hirveä nainen.
Huulet raottuivat, ääni ei halunnut muotoutua sanoiksi.
"... Olen pahoillani."

Callahan pudisti päätään ja työnsi sormet läpi hiuksistaan, laskien laukkunsa valkean nojatuolin viereen.
Ei Sylvian pitänyt pyytää anteeksi. Eihän?
"Mistä sinä olet pahoillasi?" hän kysyi silmät epäluuloisen asteen siristyen.

Aamutakki oli valahtanut alas hartialta, ja Sylvia nykäisi sen suoraan saadakseen käsilleen jotakin tekemistä. Ennen kuin alkaisi nykiä silkkistä vyötä, niin kuin hölmö, kuriton lapsi.
Koirakin oli älykkäämpi.
Hän oli tehnyt väärin. Niin hirvittävän, hirvittävän väärin.
"Jouduit menettämään malttisi minun vuokseni."

Callahan teki niin nöyryyttävän usein. Menetti malttinsa olleessaan stressaantunut tai kärsimätön, vaikka Sylvia hyvin harvoin oikeasti ansaitsi sitä.
Ja silti epäilys nakersi häntä.
"Oliko sille syytä?" hän kysyi riisuen puvuntakkinsa ja löysäten solmiotaan.

Hyvä luoja.
Silloin ei ollut ollut. Silloin hän ei ollut tosiaan tehnyt muuta, kuin lainannut villapaitaa. Ja sen jälkeen viettänyt yön Wolfien luona, mutta vain, koska oli ollut typerys ja juonut itsensä ajokyvyttömäksi. Heidän välissään oli ollut seinä.
Mutta nyt...
Kamala, kamala nainen.
Sylvia pudisti päätään.
"Mutta syy oli minun. En olisi saanut unohtaa mainita paitaa."

Callahan pudisti päätään ja kohotti kätensä rauhoittaen. Millainen mies sanoi niin rumia asioita vaimolleen, vain koska tämä unohti vaatteen? Tai ei vain uskaltanut kertoa, koska aviomies menetti jatkuvasti malttinsa.
"Menen suihkuun. Älä... Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi."

Sylvia vaikeni, kun Callahan kohotti kätensä.
Hän todella pelkäsi sanovansa jotakin väärää. Jotakin, joka hermostuttaisi miehen taas. Tai paljastaisi liikaa. Paljastaisi, miten hirvittävän huono nainen hän oli ollut.
Hän vajosi takaisin sohvalle istumaan.
"Tahtoisitko sen jälkeen teetä?"

Callahan pudisti päätään. Hän tahtoisi viskin tai kaksi, mutta olisi parempi olla juomatta. Luoja tiesi, mitä hän päätyisi vielä sanomaan, jos joisi itsensä humalaan. Tai tekemään. Kerrat, joina hän oli kohottanut kätensä lyöntiin, kummittelivat häntä.
"Jatka vain mitä olitkaan tekemässä", hän sanoi kadotessaan makuuhuoneeseen ja sen ohessa olevaan kylpyhuoneeseen.

Ei edes suukkoa.
Sylvia puristi kädet sylissään nyrkkeihin ja antoi katseensa vaeltaa viinipulloon ja lasiin, joka oli asetettu sen vierelle. Se oli kummitellut hänen ajatuksissaan koko illan, ja nyt jos koskaan hänen olisi tehnyt mieli kaataa itselleen lasillinen. Toinen. Kunnes olo olisi ollut rento.
Rintakehä tuntui painuvan hitaasti kasaan.
Hirveä, hirveä nainen.
Mochi huokaisi syvään ja käpertyi takaisin sohvalle, muttei enää kuorsannut.

Callahan katseli itseään hetken kylpyhuoneen huurtuneesta peilistä kiertäessään pyyhettä vyötärölleen. Oli helpompi keskittyä ajattelemaan vireillä olevia sopimuksia, mahdollisuuksia valloittaa uusia alueita Japanista, kuin pohtia sitä, milloin hänestä oli tullut mies, joka saattoi lyödä vaimoaan.
Hän pukeutui makuuhuoneessa siisteihin boksereihin, suki hiuksiaan taakse ja seisahtui sitten oviaukkoon.
"Tuletko sänkyyn?"

Kaunis, pyöreävatsainen lasi oli puolillaan syvänpunaista viiniä.
Sylvia havahtui ajatuksistaan kuullessaan Callahanin äänen, tunsi kipeän solmun laskeutuvan vatsaan.
Miten mieheen sattuisi, jos tämä tietäisi...
Mochi ei vaivautunut kohottamaan edes päätään, kun Sylvia nousi, se tiesi, ettei sänkyyn olisi mitään asiaa niinä öinä, kun Callahan oli kotona.
Nainen asteli olohuoneen kylmää hohkaavan lattian poikki miehensä luo.
"Oliko mukava suihku?" hän kysyi, tutkien miehen kasvoja hermostuneena.

Callahan tarkkaili Sylvian suuria, sinisiä silmiä ja hermostuneita kasvoja. Ehkä oli vain hänen syytään, että nainen oli hermostunut. Ehkä niin kävi, kun huusi vaimolleen ja löi tätä.
"Mm", hän vastasi ja laski kätensä naisen käsivarrelle.
"Tuletko sänkyyn?" Callahan kysyi uudelleen.

Jos hän vain tunnustaisi kaiken? Kertoisi, kuinka oli nukkunut toisen miehen vuoteessa? Antanut tämän koskea? Tunnustaisi kaiken, pyytäisi anteeksi, lupaisi, ettei enää koskaan tekisi mitään sellaista.
Mutta hän ei yksinkertaisesti kyennyt luopumaan tunteesta, jonka Wolfie hänessä herätti. Kuinka vihreät kissansilmät saivat hänet tuntemaan itsensä... onnelliseksi.
Itsekäs, itsekäs nainen.
Sylvia epäröi hetken ennen kuin nousi varpailleen painaakseen varovaisen suukon Callahanin poskelle.
"Tulen."

Callahan laski kätensä Sylvian vyötärölle ja työnsi naisen kohtia sänkyä, kunnes saattoi tuupata tämän selälleen päiväpeiton päälle ja kumartua perässä vaimonsa ylle. Mies painoi suudelman huulille ja ujutti kätensä aamutakin helman alle.
Eikö tämä ollut sopiva tervehdys pitkän hiljaisuuden jälkeen? Näinhän avioparit toimivat.

Aiemmin tämä hetki olisi merkinnyt helpotusta, tietoa siitä, että Callahan oli antanut hänelle anteeksi. Että hän saisi nukahtaa miehen syliin, tai sukia tämän tummia hiuksia levollisin sormin.
Nyt solmu vatsassa kiertyi tiukemmaksi, muistutti kivusta ja siitä, mitä hän oli tehnyt. Kuinka hirvittävän huono nainen hän oli ollut.
Mutta ehkä se kaikki oli vielä korjattavissa?
Tietenkin kaikki menisi hyvin, oli mennyt ennenkin. Callahan oli hänen rakas, rakas aviomiehensä.
Sylvia antoi sormiensa upota tummien hiusten joukkoon ja yritti olla yllättymättä, kun ne tuntuivat loppuvan kesken. Ei punaista harjaa.
Hyvä luoja, älä anna minun pilata kaikkea...

Callahan työnsi Sylvian paremmin sängylle, avasi aamutakin tämän yltä ja painoi päänsä suutelemaan valkeaa kaulaa. Hänen vaimonsa, joka kesti arvokkaasti kaiken hänen heittämänsä vihan.
Mies kuljetti kättään pitkin valkeaa reittä ja kohottautui vaimonsa ylle.

Kaikki menisi hyvin. Hyvä luoja, anna kaiken mennä hyvin.
Pelkkä ajatuskin siitä, kuinka hän voisi pilata kaiken, oli saada Sylvian kangistumaan kauhusta.
Hän ei halunnut olla pettymys, ei halunnut Callahanin joutuvan muistuttamaan, kuinka huora olisi hyödyllisempi makuuhuoneessa.
Ei halunnut ajatella, miltä Wolfien hyväily oli tuntunut hänen ihollaan.
Sylvia kohotti suurten silmiensä katseen miehensä kasvoihin ja siirsi kätensä riisumaan boksereita, jotka Callahanin oli täytynyt vasta hetki sitten pukea päälleen.

Oliko Sylvia kärsimätön? Vai hermostunut ja yritti harhauttaa häntä?
Hänen täytyi olla sairas käydessään epäluuloiseksi kaikesta. Callahan auttoi vetämään bokserit jalastaan, potkaisten ne lattialle.
Hän tarttui vaimonsa yöpaitaan, kiskoi sen pään yli ja painui suutelemaan valkeaa ihoa nälkäisenä. Hänen pitäisi lakata epäilemästä vaimoaan. Satuttamasta vaimoaan.
Mies tarttui Sylvian lantioon ja painui lähemmäs.

Satiininen kangas sai untuvaiset hiuset ritisemään sähköisinä ja takertumaan valkeaan ihoon.
Callahan, rakas, rakas Callahan, kaikki menisi hyvin. Hänen aviomiehensä, joka oli ehkä kaivannut häntä heidän ollessaan erossa. Jonka hiuksia hän saisi silittää jälkikäteen, kuunnella sydämen rauhoittuvaa sykettä.
Mutta hänen oma sydämensä tempoili levottomana, kädet siirtyivät miehen selälle.
Kaikki oli mennyt hyvin ennenkin.
Ja silti kipu, joka viilsi terävänä ja polttavana, sai Sylvian parahtamaan ääneen.

Callahan hätkähti, jähmettyi ja vetäytyi sitten räpytellen kauemmas, istahtaen Sylvian viereen. Mies koukisti jalkojaan, suki hiuksiaan taakse ja kasasi itseään hetken. Mitä tapahtui?
"Kaikki hyvin?" hän kysyi syke kohoten. Oliko hän satuttanut Sylviaa niin pahasti, että satutti vaimoaan nyt myös makuuhuoneessa?

Sylvian olisi tehnyt mieli kirkua ääneen. Hän ei ollut varma, kumpi oli pahempi, kipu, joka hänen kehonsa oli läpäissyt, vai hirvittävä epätoivo, joka sitä oli seurannut.
Hän oli taas pettymys.
Hän käpertyi sikiöasentoon ja painoi kädet kasvoilleen.
"Anteeksi, anteeksi..."

Callahan katseli naista hämmentyneenä.
"Mi... Ei kai sinun tarvitse anteeksi pyytää?" hän kysyi hieraisten niskaansa ja kosketti sitten epäröiden Sylvian kylkeä.
"Satutinko sinua?"

Sylvia veti täriseviä jalkoja tiukemmin vartaloaan vasten.
Hän olisi halunnut voida pidellä miestään sylissään ja silittää tämän hiuksia. Mutta sellaista ei suotu kamalille naisille, jotka pettivät.
"S-se oli mi-minun syytäni..."
Sydän hakkasi niin kipeänä, että sen ääni tuntui kaikuvan takaisin seinistä, puristavan niitä lähemmäs.
"Olen niin pahoillani..."

Callahan hieraisi neuvottomana kasvojaan ja silitti Sylvian kylkeä. Näin ei ollut tapahtunut aikaisemmin, eihän?
"Miten niin sinun syytäsi?" mies kysyi nykäisi päiväpeittoa naisen päälle, sillä tämä näytti tärisevän.
"Pitäisikö meidän käydä lääkärillä? Sattuuko sinua vielä?"

Sylvia käpertyi päiväpeitteen alle ja häpesi itseään niin, että kyyneleet tuntuivat kuivuvan kuumuutta hehkuville poskille.
"Olisin halunnut tehdä olosi hyväksi", hän vetosi onnettomana. Osoittaa, että hänkin voisi olla hyödyllinen makuuhuoneessa. Saada silittää miehensä hiuksia jälkikäteen.
Hän yritti niellä itkunsa, haluamatta ärsyttää yhtään enempää.
"Varaan huomenna ajan lääkärilleni."

"Hei", Callahan vetosi levottomana ja silitti Sylvian käsivartta, yrittäen nähdä itkevät kasvot.
"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi, että sinua sattuu." Eihän kenenkään tarvinnut. Sellainenko mies hän oli vaimonsa silmissä?
"Onko... Johtuuko tämä siitä, mitä sanoin?"

Hyvä luoja, miksi hänen oli oltava niin kammottavan turha?
Hän oli tehnyt väärin, hän satuttaisi Callahania, jos tämä vain tietäisi...
Pahoinvointi sai Sylvian painamaan käden suulleen.
"En tiedä..." hän vastasi itkuisesti.

"Sylvia", Callahan sanoi sukaisten hiuksiaan onnettomana.
"Olen pahoillani. Olin vihainen ja sanoin typeriä asioita, joita en tarkoittanut", hän vetosi silittäen vaimonsa kylkeä.
"Minun ei olisi pitänyt sanoa niin."

Callahanilla ei ollut mitään syytä pyytää anteeksi.
Sylvia tässä oli se, joka oli tehnyt kammottavan väärin. Hän oli ollut onneton, ja Wolfie oli ollut niin uskomattoman huomaavainen, ja miehen sanat niin kauniita, ja käsien kosketus...
Callahan silitti hänen kylkeään.
Ei hyvä luoja.
Pahoinvointi kouristi vatsaa ja sai Sylvian kompuroimaan jaloilleen ja makuuhuoneen poikki kylpyhuoneeseen.

Callahan jähmettyi hetkeksi paikoilleen ja katsoi naisen perään. Häntä kylmäsi. Hän oli mennyt liian pitkälle, aivan liian pitkälle.
Sylvia oli herkkä olento. Sellainen, joka ei välttämättä toipuisi koskaan liian julmista sanoista.
Mies kampesi itsensä sängyltä, veti bokserit takaisin jalkaansa ja koputti kylpyhuoneen oveen.
"Sylvia, oletko kunnossa?"

Sylvian olisi tehnyt mieli vajota lämmitetylle lattialle, käpertyä kerälle ja jäädä siihen.
Sen sijaan hän pakottautui suoristautumaan, huuhtoi suunsa ja kasvonsa ja tarkisti kuvajaisensa peilistä, suki hiuksiaan pois kalvenneilta kasvoiltaan.
Callahan olisi ansainnut niin paljon parempaa.
Hän tukeutui hetkeksi lavuaarin reunaan ennen kuin kietoutui pehmeään, valkoiseen kylpytakkiin ja avasi kylpyhuoneen oven.

Callahan tuijotti vaimoaan melkein säikähtäneenä, vaikka se olikin mitä hienovaraisin muutos normaalisti ilmeettömillä kasvoilla.
"Oletko sinä kunnossa?" hän kysyi hermostuneena.
"Pitäisikö meidän mennä käymään lääkärissä?" Huolestuttava ajatus nousi hänen mieleensä.
"Voitko olla raskaana?"

Sylvia pudisti hieman päätään.
"Voin vain hieman huonosti", hän totesi, yrittäen parhaansa mukaan häivyttää kivun muiston mielestään. Kaikki olisi pian taas hyvin, hän voisi olla miehelleen se vaimo, jonka tämä ansaitsi.
Kertoisi Wolfielle, ettei se, mitä oli tapahtunut, voisi enää toistua. Että mies oli antanut hänelle uskomattoman onnellisia muistoja, mutta olisi parempi, jos he eivät enää tapaisi.
Koska hän ei kenties hallitsisi tunteitaan.
Callahanin sanat saivat Sylvian ensin räpäyttämään silmiään ja sitten kylmän solmun kiertymään vatsaan uudelleen. Hän otti kevyesti tukea ovenpielestä.
"Luulen... luulen, että minun on tosiaan paras käydä lääkärissä huomenna."

Callahan kurtisti tummia kulmiaan huolestuneena. Mitä jos Sylvia oli raskaana? Haluaisiko nainen lapsen?
"Luulen, että sinun olisi parasta päästä lääkäriin nyt", mies sanoi ja vilkaisi kelloaan.
"Olen huolissani sinusta."

Olen huolissani sinusta.
Sanat saivat Sylvian sydämen särkymään. Hyvä luoja, millainen nainen saattoi tehdä niin miehelleen? Syöksyä toiseen syliin, vain koska...
Hän ei halunnut ajatella sitä. Ei lempeitä kissansilmiä, pisamaisia kasvoja, helliä käsiä. Callahan oli hänen aviomiehensä.
"Rakas, sinun täytyy olla uupunut", hän vetosi hiljaa, kohottaen varovasti kätensä hipaisemaan miehen poskea.
Ei hän voisi olla raskaana, se ei ollut mahdollista, hän oli huolehtinut siitä tunnollisesti. Huonovointisuus johtui varmasti vain stressistä.
Silti ajatus sai levottomat perhoset tempomaan vatsassa.
"Ansaitsisit unta."

"Älä höpötä", Callahan sanoi kulmat painuen.
"Jokin on selvästi vialla. En halua odottaa huomiseen, että selviää mikä." Mies tarttui vaimonsa käsivarteen ja yritti ohjata tämän takaisin sängylle.
"Eihän sinua ole ennen sattunut noin? Ja sitten vielä oksensit?"

Sylvia vaelsi kiltisti Callahanin ohjaamana sängyn luo ja valahti istumaan sen laidalle.
Hytisytti kylpytakista huolimatta.
Ei sinun kanssasi.
Ajatus uhkasi nostaa pahoinvoinnin uudelleen pintaan ja sai Sylvian kohottamaan käden suunsa suojaksi. Hän pudisti ahdistuneena päätään.
"Ei ole. Niin."

"Se on huolestuttavaa", Callahan sanoi ja istahti naisen viereen, kiertäen käsivarren hytisevien hartioiden ympärille. Sylvia vaikutti sairaalta.
Oliko hän satuttanut vaimoaan sanoillaan niin pahasti, että Sylvia voi fyysisesti pahoin?
"Lähdetään käymään sairaalassa, eikö? Varmuuden vuoksi?" Jokin voisi olla pahasti vialla.

Sylvia nielaisi ja nojautui miehensä kylkeen.
Typerä, typerä nainen. Kuinka hän saattoi olla niin kammottavan itsekäs? Kuinka hän saattoi satuttaa miestään sellaisella tavalla?
Hän kietoi käsivarret vartalonsa ympärille. Ehkä jotain tosiaan oli pielessä. Ehkä hänessä oli jokin kamala sairaus, hän olisi ansainnut sen. Raskaana hän ei voinut olla. Ei mitenkään.
"Jos saat sen jälkeen levättyä paremmin."

Callahan nyökkäsi, nousi ylös ja pukeutui ripeästi suoriin housuihin ja neulepaitaan, kiskoen jäykin lihaksin mustat sukat jalkoihinsa, ennen kuin siirtyi takaisin sängyn luo. Hän harkitsi vain nostavansa Sylvian syliin, mutta ehkä olisi parempi pukeutua. Niinpä mies siirtyi takaisin vaatekaapille, tällä kertaa riuhtomatta sisältöä pitkin lattiaa, ja etsi sieltä parin sukkahousuja, mekon ja neuletakin, ojentaen ne vaimolleen.
"Sattuuko sinuun nyt?"

Callahan joutui huolehtimaan hänen vuokseen, vaikka hän oli tehnyt kammottavan väärin.
Pieni osa Sylviasta toivoi, että jotain tosiaan olisi vialla. Hän oli ansainnut rangaistuksen siitä, mitä oli antanut itsensä tuntea ja kokea.
Hän kohotti katseensa mieheensä, tunsi sydämensä murtuvan vähän lisää seuratessaan tämän jäykkiä liikkeitä ja ojensi sitten kätensä ottamaan vaatepinon vastaan. Hänen lempineuleensa, Vivienne Westwoodin, se, joka oli joutunut uitetuksi
"Ei satu", hän vakuutti, silittäen neuletakin hihaa. Pesulassa oli tehty hämmästyttävän hyvää työtä.
"Rakas, tarvitsisin vielä alusvaatteet."

Callahan tuijotti Sylviaa hetken. Alusvaatteet. Niin tietenkin.
Mies palasi lipaston luo, jonka laatikon oli viskonut pitkin lattioita edellisellä kerralla, kun he olivat nähneet. Raivosta sekaisin, mieli täynnä kuvia Sylviasta toisten miesten kanssa.
Hän ojensi vaimolleen hajamielisesti poimitut, eripariset alusvaatteet ja sukaisi hiuksiaan epätietoisena taakse.
"Pystytkö pukeutumaan itse?"

Sylvia katsahti eriparisia alusvaatteita ja oli purskahtaa uudelleen itkuun. Oli kammottavaa aiheuttaa Callahanille tällaista huolta. Typerä, typerä nainen.
Hän pujotti alushousut jalkaansa ja nousi seisomaan.
"Pärjään kyllä. Kuvottaa hieman, mutta muutoin olen kunnossa", hän vakuutti, samalla kun riisui kylpytakin pukeakseen eripariset liivit päälleen. Norsunluu ja laventelinsininen, pitsikin oli erilaista.
"Voithan sinä hyvin?"

"Tietenkin", Callahan vastasi pujottaen sormet tummiin, hopean kirjomiin hiuksiinsa. Hän katseli vaimonsa pukeutumista epätietoisena.
Hän oli vain väsynyt matkan jäljiltä. Ja pelkäsi tuhonneensa avioliittonsa vihassa lausutuin sanoin.
"Olen pahoillani siitä, mitä sanoin. En tarkoittanut sitä. Olin vain tolaltani."

Sylvia pujottautui sukkahousuihin ja taivaansiniseen mekkoon. Hän oli juuri kurkottamassa kättään vetoketjua kohti, kun Callahanin sanat saivat hänet pysähtymään kesken liikkeen. Vaaleat kulmat painuivat hieman alemmas, ja hän astui lähemmäs miestään.
"Rakas, ei se mitään", hän vakuutti, sipaisten miehen poskea sormenpäillään.
"Minä ymmärrän kyllä. Sinulla on ollut raskasta töiden kanssa."

Sylvia oli aina kovin ymmärtäväinen. Joskus Callahan toivoi, että Sylvia olisi huutanut takaisin, paiskonut häntä tavaroilla tai marssinut ulos. Pakottanut hänet parantamaan tapansa.
Mutta Sylvia oli herttainen olento, joka pyysi häneltä anteeksi, kun hän kohotti kätensä naista vastaan.
"Hyvä on, mennään sitten", mies sanoi ja veti mekon vetoketjun kiinni.

Sylvia kääntyi ottamaan villatakkinsa ja puki sen ylleen samalla kun suuntasi eteiseen.
Callahan-parka menetti yöunensa aivan turhaan, ei hänestä tulisi löytymään mitään vikaa. Eikö niin? Eikä hän ainakaan olisi raskaana, kuvottavan olon täytyi johtua yksinkertaisesti hermoista. Tai ehkä hän vain kuvotti itse itseään.
Sylvia vilkaisi huolestuneesti kohti olohuonetta, josta Mochin pehmeä kuorsaus kantautui.
"Pärjääköhän Mochi? Hän ei ole tottunut olemaan öisin yksin."

"Se on vitun koira", Callahan sanoi ja kosketti sitten ohimoaan, leukaperät kireinä.
"Anteeksi", hän huokasi hangaten kasvojaan ja veti sitten takin ylleen, ojentaen Sylvian takin naiselle.
"Kyllä se selviää muutaman tunnin yksinään. Mennään."

Sylvia ei voinut estää itseään hätkähtämästä hieman. Koirakin oli häntä älykkäämpi. Osasi pysytellä poissa toimistosta, toisin kuin pulun älykkyysosamäärällä varustettu emäntänsä. Mutta jos se pelkäisi yksin, pimeässä asunnossa? Pelkäisi, että oli tullut unohdetuksi?
Hän vilkaisi uudelleen olohuoneen suuntaan ja veti sitten pehmeän, kermanvaalean villakangastakin päälleen ja pujotti jalkoihinsa siistit korkonilkkurit.
"Olen pahoillani", hän totesi hiljaa, hipaisten Callahanin kättä.

Callahan työnsi avaimet ja puhelimen mustan takin taskuihin, laski kätensä Sylvian selälle ja ohjasi naisen ulos ovesta. Se naksahti lujasti kiinni heidän takanaan, kun Callahan ohjasi Sylvian kellarikerroksen parkkihalliin, missä hänen tämänhetkinen lemmikkinsä – kirkkaanpunainen Ferrari 488 GTB, joka oli liikelahja työskentelystä brändin kanssa – odotti kärsivällisenä. Se sai aivan liian vähän huomiota.
"Sano, jos sinua oksettaa." Hän ei halunnut oksennusta pitkin autoaan. Mies välkäytti auton ovet auki ja istui ratin taakse.

Sylvia loi haikean katseen karpalonpunaiseen Jaguariinsa ennen kuin istahti Ferrarin matalaan penkkiin ja naksautti turvavyönsä kiinni. Oli kulunut hyvän aikaa siitä, kun he olivat viimeksi käyneet ajelulla yhdessä, ja hän olisi toivonut, että syy olisi ollut tällä kertaa mukavampi.
"Minä sanon", hän lupasi hiljaa, ja silitti helmojaan suoriksi kuunnellessaan moottorin kehräystä. Se oli aina merkinnyt hänelle vapautta.
"Kuinka sinun työmatkasi sujui?"

"Hyvin", Callahan vastasi vähäsanaiseen tapaansa, kun oli kyse työasioista. Ferrari kehräsi tiensä ulos parkkihallista ja kiihdytti sitten ulvahtaen alas katua. GPS navigoi heitä kohti sairaalaa pehmeällä, konemaisella äänellä.
"Mitä sinä olet tehnyt poissaollessani?"

GPS:in ääni muistutti Sylviaa siitä päivästä ennen joulua, kun hän oli kiitänyt Newcastlen poikki hakemaan ystäväänsä, joka oli piiloutunut roskalavan taakse mieheltään. Joka oli niin kipeä ja hakattu, että hänen rintakehäänsä kivisti pelkästä muistosta.
Mutta Keiko oli saanut oman kodin, ja löytänyt rinnalleen hyvän miehen.
Täysin viaton kysymys sai Sylvian menemään täysin lukkoon.
"Minä..." hän aloitti, sydän levottomasti hakaten.
Hän oli viettänyt aikaa toisen miehen kanssa. Ei vain ystävänä, vaan... Sydän tempaisi kipeästi.
"Callahan, voin pahoin."

Ferrarin jarrut eivät kirskuneet, vaikka auto liukui pysähdyksiin kadun varteen vauhdilla, joka oli lyödä matkustajat vasten turvavöitä. Callahan kurottui vauhdilla avaamaan matkustajan oven Sylvian yli, jotta nainen voisi oksentaa ulos eikä arvokkaan auton sisään.
"Taidat todella olla sairas", mies sanoi huolissaan, tummat kulmat painuen.
"Ei ole pitkä matka sairaalalle."

Sylvia nykäisi turvavyön auki ja kumartui ulos matalasta autosta, haukkoen viileää yöilmaa.
Hän tarvitsi aikaa miettiä, mitä vastaisi miehensä viattomaan kysymykseen. Kysymykseen, johon hänen olisi kuulunut voida vastata ilman miettimistä. Hän oli ulkoillut Mochin kanssa, ratsastanut uusia hevosiaan.
Nainen sulki hetkeksi silmänsä ja hengitti syvään, ennen kuin siirtyi nojaamaan takaisin penkin selkänojaa vasten.
"Olen vain... ehkä syönyt jotain."

Callahan silmäili Sylviaa levottomana, kun auto jatkoi matkaansa kohti sairaalan päivystystä. Ehkä hänen pitäisi katsoa, olisiko yksityistä lääkärin vastaanottoa avoinna, sillä viikonloppuiltana tai yönä yleinen päivystys olisi varmastikin ruuhkainen. Heidän ei pitäisi joutua istumaan tuntikausia flunssaisten vanhusten ja huutavien lapsien keskellä.
"Toivottavasti se helpottaa pian."
Se ei selittäisi, miksi Sylviaa oli alkanut sattua yhtäkkiä kesken kaiken. Callahanilla oli ikävä tunne, että se oli täysin hänen omaa syytään.

Kamala, kamala nainen.
"Kaikki on hyvin", Sylvia vakuutti hiljaa, silittäen hameensa helmaa suoraksi.
"Minulla on ollut oikein hyvä viikko. Kävin tervehtimässä Keikoa, veimme koirat kävelylle. Uusien hevosten kanssa on sujunut hyvin. Valkyria muistuttaa kovasti Madamea."
Ehkä pahoinvointi ei koskaan helpottaisikaan, vaan se muistuttaisi häntä ikuisesti siitä, millainen petturi hän oli. Callahan-parka.
"On... on hyvin epätodennäköistä, että olisin raskaana."

"Niinkö? Hyvä", Callahan vastasi poissaolevasti ja etsi autolleen parkkipaikan sairaalan läheltä. Isyys ei ollut koskaan ollut hänen toivelistansa kärjessä.
"Voitko huonosti? Pystytkö kävelemään?"

Sylvia tutki huolestuneesti miehensä kasvoja. Callahan-parka, tämän täytyi olla todella huolissaan.
"Minulla on kaikki hyvin", hän vakuutti pehmeästi, ja kietoi takkia paremmin ympärilleen ennen kuin nousi autosta hieman huterin jaloin. Sillä ei tosin ollut mitään tekemistä hänen vointinsa kanssa, ainoastaan syyllisyys teki hänet heikoksi.
"Olen pahoillani, että joudut huolehtimaan vuokseni."

"Olen aviomiehesi. Velvollisuuteni on huolehtia sinusta", Callahan huomautti katsahtaen puhelintaan ja kiersi sitten kätensä Sylvian selälle.
"Jos täällä on ruuhkaa, etsin sinulle yksityisen lääkärin."

Ja Sylvia oli vaimo, joka ei todellakaan ollut ansainnut huolehtimista.
Silti hän painautui hieman lähemmäs, kun he astelivat sairaalan kirkkaasti valaistuun aulaan. Se oli entuudestaan tuttu siltä kerralta, kun Julian oli joutunut tuomaan hänet tarkastettavaksi putoamisen jälkeen.
Pelkkää huolta. Ja hän kehtasi vielä olla itsekkäästi onneton.
"Olen pahoillani."

"Lakkaa nyt pyytelemästä anteeksi, hyvänen aika", Callahan sanoi kärsimättömänä ja viittasi Sylviaa istumaan alas odotusaulaan, kun kävi ilmoittamassa vaimonsa. Hän oli uppoutunut tutkimaan Newcastlen yksityisiä lääkäreitä, kun istui naisen viereen.

Sylvia nielaisi anteeksipyynnön ja asettui sen sijaan istumaan onnettomanvihreälle tuolille.
Joku yski kipeästi, hieman kauempana joukko humalaisia piti mekkalaa, yksi puristi veristä pyyhettä otsallaan.
Sylvian sormet hakeutuivat vihkisormukselle, sivelivät sen siroja timantteja siihen saakka, että Callahan palasi takaisin.
Hieman sivummalla lapsi alkoi parkua suureen ääneen.

Callahanin olemus kiristyi minuuttien myötä. Taivas, tämähän oli sietämätöntä. Lapsen parku muutti leukaperät kiveksi, ja mies karkasi jaloilleen.
"Menen järjestämään yksityisen lääkärin", hän sanoi nostaen puhelimen korvalleen, kun harppoi kohti hiljaisempaa tilaa.

Sylvia hätkähti ja käänsi katseensa Callahaniin, miehen jännittyneeseen olemukseen. Hänen aviomiehensä, jonka olisi pitänyt saada nukkua matkan väsymystä pois, ei joutua kuljettamaan hysteeristä vaimoaan sairaalaan. Hysteeristä pettäjävaimoaan.
Hän kietoi takkia tiukemmin ympärilleen ja käpertyi pienemmäksi tuolissaan. Tuli ikävä Keikoa, hän olisi todella halunnut keskustella naisen kanssa nyt. Kiltti, kultainen Keiko kuuntelisi.

"Tule", Callahan sanoi pysähtyen vaimonsa tuolin viereen, kireä juonne suupielessään.
"Löysin yksityisen vastaanoton, joka ottaa meidät vastaan." Komeasta tipistä, mutta aika oli arvokkaampaa. Callahan tarttui Sylvian käsivarteen ja lähti johdattamaan naista ulos ja takaisin autoon.

Sylvia kohotti katseensa ja nousi seisomaan, luoden huolestuneen katseen kohti infotiskiä. Olisiko pitänyt ilmoittaa, ettei hän tarvinnutkaan lääkäriä? Mutta ehkä Callahan oli jo huolehtinut siitä. Callahan huolehti aina kaikesta hänen puolestaan.
Vatsaa kouraisi kipeästi.
"Ovatko he auki tällaiseen aikaan?" hän kysyi hiljaa, katsahtaen miestään, jonka kiristynyt ilme sai syyllisyyden vihlomaan pahempana.

”Sopivasta hinnasta mikä tahansa on auki”, Callahan vastasi ja talutti Sylvian käsivarresta Ferrarin luo, joka ei aivan tuntunut sopivan muiden autojen joukkoon Newcastlen ensiavun parkkipaikalla.
”Haluan varmistaa, että olet kunnossa.” Mies istahti ratin taakse, odotti että Sylvia oli turvallisesti kyydissä ja peruutti sitten vauhdilla matkaan kohti keskustassa sijaitsevaa yksityistä klinikkaa, joka avattaisiin heitä varten.

Sylvia räpäytti silmiään, vaaleat kulmat alas painuen. Kuulosti siltä, ettei klinikka tosiaan ollut auki tällaiseen aikaan, ja joku raukka oli joutunut palaamaan työpaikalleen vain, koska hän voi hieman huonosti. Samoin oli ollut kotona, hänen ei ollut tarvinnut kuin aivastaa, ja perheen lääkäri oli kutsuttu paikalle, vuorokaudenajasta riippumatta.
Pelkkää vaivaa kaikille.
"Olen varma, että kaikki on hyvin", hän vakuutti hiljaa, ja alkoi paremman tekemisen puitteissa sukia hiuksiaan. Olisi pitänyt sitoa ne kiinni ennen lähtöä, olo oli resuinen.

Callahan katsahti Sylviaa silmäkulmastaan. Selvästikään kaikki ei ollut hyvin – kun hänen vaimonsa itki tuskasta yhtäkkiä kesken seksin ja sen jälkeen syöksyi kylpyhuoneeseen oksentamaan, kaikki ei ollut hyvin.
Ja mies melkein toivoi, että kyseessä olisi jokin fyysinen sairaus, joka voitaisiin korjata lääkkeillä. Eikä henkinen vamma, jonka hän oli aivan itse aiheuttanut, eikä nyt tiennyt kuinka paikata tekemäänsä vahinkoa.
”Toivottavasti”, hän sanoi parkkeeratessaan Ferrarin kadunvarteen ja talutti sitten Sylvian käsivarresta sisään klinikalle, jossa hieman tokkurainen, silmäänsä hierova lääkäri otti heidät vastaan.

Sylvia seurasi kiltisti miehensä vierellä sisälle. Hän oli aina ollut hyvin lääkäriuskollinen, ja alkanut vasta pikkuhiljaa muodostaa suhdetta uuteen lääkäriinsä täällä Newcastlen puolella, ja ajatus siitä, että hän joutuisi vieraan tutkimaksi, tuntui... epämiellyttävältä. Varsinkin, kun tämä joku oli selvästikin hälytetty töihin ihan vain häntä varten.
Myös toisenlainen huoli alkoi kaihertaa naisen mieltä: voisiko lääkäri jollakin tavalla nähdä, mitä oli ollut lähellä tapahtua? Se tuntui järjettömältä, mutta koko tilanne oli järjetön, Sylvia ei ollut koskaan kuvitellut voivansa...
Hän kääntyi koskettamaan Callahanin kättä.
"Pärjään kyllä. Istu vain rauhassa alas. Jos heillä olisi vaikka teetä..?"

”En halua teetä”, Callahan vastasi selvästi välttäen juuri ja juuri sävyttämästä sanojaan kirouksella. Mies vilkaisi epäillen lääkäriä ja sitten Sylviaa, mutta nyökkäsi ja laski katseensa puhelimeen, naputellen peukalot vimmatusti liikkuen sähköposteja, kun lääkäri ohjasi Sylvian tutkittavaksi.
Toivottavasti kaikki olisi kunnossa.
Toivottavasti kivulle ja pahoinvoinnille olisi jokin helposti korjattava, fyysinen syy.

Sylvia tutki huolestuneesti Callahania katseellaan ennen kuin seurasi lääkäriä toimenpidehuoneeseen. Se oli paljon huolellisemmin sisustettu kuin se, jossa hän oli ollut tammikuussa. Verhot olivat samaa sävyä siron sohvan kanssa, katonrajassa saattoi vielä nähdä historialliset koristeleikkaukset, jotka oli restauroitu muun huoneen kanssa. Valaistus oli miellyttävän pehmeä, toimenpidepöydän viereen asetettu lamppu tarjoaisi tarvittaessa lisävalaistusta.
Iho nousi kananlihalle, kun Sylvia riisuutui vaatteistaan ja puki päälleen hyvälaatuisesta kankaasta valmistetun kaavun, joka halusi valahtaa koko ajan alas olkapäälle.
Pelkkä tunnustelu oli saada hänet itkemään, pelko siitä, että lääkäri voisi jotenkin tietää, mitä hän oli mennyt tekemään, sai jalat tärisemään holtittomasti. Verikokeiden jälkeen pää tuntui keveältä, ja hetken hän saattoi vain maata aloillaan, kuunnellen pulssin jyskytystä korvissaan.
Olisi aivan oikein, jos jokin oli kamalalla tavalla pielessä.
Hän ei ollut koskaan ennen valehdellut lääkärille.
Lopulta oli pakko nousta, laskea jalat kylmälle lattialle ja pukeutua. Jalat tuntuivat edelleen hieman huterilta, kun hän palasi takaisin odotushuoneeseen lääkärin saattamana, etsien miestään katseellaan.

Callahan seisoi odotushuoneessa, tummat kulmat keskittyneessä, kireässä kurtussa, kun tutki puhelintaan. Arvokkaat liikesopimukset pyörivät sen hohtavalla näytöllä, hurjat summat vaelsivat käsistä toisiin. Strategiat kulkivat Callahanin mielessä samanlaisella rutiinilla, kun suurin osa väestöstä pohti kauppalistojaan.
Mies kohotti katseensa, kun Sylvia ilmestyi, mutta kulmien kurttu ei siloittunut.
”Mitä lääkäri sanoi? Onko jokin vialla?”

Callahanin ilme sai Sylvian pohtimaan, kuinka pahasti yllättävä lääkärireissu oli sotkenut miehen aikatauluja. Tämä saisi olla vihainen, typerä, hysteerinen vaimo säikytteli taas turhasta. Niin kuin silloin, kun hän oli ollut riittävän hölmö pyörtymään alas satulasta.
Idiootti.
"Saan kokeiden tulokset huomenna", hän vastasi, hipaisten miehensä käsivartta. Laboratoriot eivät olleet auki enää tähän aikaan päivästä.
"Mentäisiinkö kotiin?"
Toisessa kädessään hän puristi taiteltua reseptiä.

”Mennään”, Callahan sanoi silmäillen Sylviaa tutkien, ennen kuin kiersi kätensä naisen selälle ja talutti tämän takaisin autolle.
”Mitä lääkäri arveli syyksi? Mihin sait reseptin?” hän kysyi katsahtaen taitettua paperia vaimonsa kädessä, kun istahti autonsa rattiin.
”Pitääkö käydä apteekin kautta?"

Sylvia suoristi helmojaan ja tunsi selittämätöntä halua piilottaa tulostetun lääkemääräyksen Callahanin katseelta. Niinkö se alkoi, hiljalleen hän haluaisi salata yhä enemmän asioita?
Ei tietenkään. Callahan huolehti hänestä aina.
"Voin hyvin hakea ne huomenna", hän vakuutti, epävarmana siitä, olivatko apteekit edes auki tähän aikaan.
Oli paljon asioita, joita hän ei tiennyt.
"Hän epäili minun olevan ahdistunut. Näiden... pitäisi auttaa siihen."

"Oh", Callahan sanoi kulmat painuen ja tunsi vatsansa vajoavan. Se oli siis hänen syytään. Hän oli ahdistanut vaimonsa niin, ettei tämä pystynyt enää olemaan hänen lähellään.
"Hyvä on, mennään kotiin", hän sanoi ja käynnisti auton.

Sylvia tunsi syyllisyyden vihlaisevan.
"On vain tapahtunut niin paljon. Olin yli vuoden kotona, ja sitten palasin ratsastamaan. Ja Keikon tilanne..."
Petturi. Valehteleva petturi, joka ei ollut puhunut totta edes lääkärille. Jonka tehtävä oli auttaa.
"Hän lupasi verikokeiden tulokset huomiseksi. Jos... jos jokin onkin vialla. Jos täytyy tutkia lisää, käydä ultrassa tai... jotakin."

Callahan kurtisti uudelleen kulmiaan ja katsahti Sylviaa.
"Arveliko lääkäri, että olisit raskaana?" hän kysyi huolissaan. Vaikka toki kai naisilla saattoi olla muitakin syitä mennä ultraan. Naisten lääketiede ei ollut koskaan herättänyt hänen kiinnostustaan.

Sylvia silitti paperia sylissään.
Valehtelija.
"Hän ei voinut sulkea sitä mahdollisuutta poiskaan", hän vastasi hiljaa. Vaikka heikotus ja pahoinvointi saattoivat aivan yhtä hyvin johtua vain hermoista. Hyvä luoja, kunhan eivät tosiaan lapsesta.
"Se on rutiiniepäilys, kun olemme kuitenkin... Mutta ennemmin siksi, että kivuille voi olla jokin fyysinen syy."

"Vai niin", Callahan vastasi mietteliäänä, kun kiihdytti hiljaisella tiellä kohti kotia. Toivottavasti Sylvia ei ollut raskaana. Vaikka kai lapset toivat sisältöä kotivaimojen elämään, antoivat päiville merkitystä.
"Voitko vielä pahoin?"

Sylvia käänsi katseensa Callahaniin ja tutki mietteliäänä tämän profiilia. Tummia hiuksia ohimoilta juovittavaa hopeaa.
"Hieman, mutta se alkaa jo helpottaa. Ei tarvitse pysähtyä."
Sormet sivelivät yhä paperin sileää pintaa. Rauhoittavia lääkkeitä. Hän oli tosiaan muuttumassa hysteerisen pikkuvaimon perikuvaksi.
"Milloin... milloin sinun on taas matkustettava?"

"Tiistaina Lontooseen. Torstaina San Fransiscoon ja sieltä Australiaan", Callahan vastasi ja katsahti Sylviaa sivusilmällä. Olisiko nainen helpottunut hänen poissaolostaan? Vai pitäisikö hänen perua matkansa ja jäädä huolehtimaan vaimostaan?
"Selviätkö sinä? Ehkä voisit mennä äitisi luo hetkeksi."

Voisiko hän pyytää Callahania jäämään kotiin?
Ei tietenkään. Mies teki tärkeää työtä, ei tämä voinut jättää työmatkoja välistä vain, koska vaimo voi ihan omasta syystään huonosti. Petturi.
Silti Sylvia ei voinut olla kysymättä.
"Uskotko viipyväsi pitkään?"
Äidin luo. Pieni, typerä vaimo, joka ei pärjännyt yksin, vaan joutui palaamaan äidin helmoihin, kun mies oli poissa. Joka ei osannut maksaa laskujaan itse. Joka aiheutti vain huolta.
"Minä pärjään kyllä. Mutta voisin käydä tervehtimässä serkkuani, mikäli hänellä on vapaata."

"Viikon ehkä", Callahan arveli ja kaarsi auton sulavalla, vauhdikkaalla kaarella heidän kotitalonsa parkkihalliin ja suoraan ruutuun.
"Australiassa voi mennä pidempään."
Mies nousi autosta ja odotti vaimoaan kiertääkseen käden tämän selälle, kun lähti hissiin.
"Olen huolissani sinusta."

Sylvian hartiat painuivat hieman alemmas.
Callahan olisi poissa vähintään viikon. Mutta mies nautti työmatkoistaan, niin stressaavia kuin ne olivatkin. Hän oli jo valmiiksi aivan riittävän itsekäs.
"Laitathan minulle sieltä viestiä?" hän pyysi, kietoen käsivarsia ympärilleen.
Sinisten silmien katse kääntyi mieheen.
"Miksi?"

Callahan hymähti vastauksena avatessaan heidän huoneistonsa oven ja saattaessaan vaimonsa sisään. Kyllä, kyllä. Hän viestittelisi, jos ehtisi ja muistaisi. Hän ei matkustanut vapaa-ajan vuoksi, vaan täytti aikansa tehokkaasti tapaamisilla, liikelounailla, palavereilla ja konferensseilla, vietti illat verkostoituen.
"Koska et ole vaikuttanut olevan oma itsesi ja vaikutat sairaalta", mies sanoi riisuen takkinsa eteiseen.

Sylvian olisi tehnyt mieli pyytää uudelleen, kunnes Callahan olisi luvannut laittaa viestiä. Ennen kuin hän joutuisi soittamaan keskellä yötä, kun pelko kasvaisi liian suureksi kestää, ja alkaisi nykiä huoneiston seiniä lähemmäs.
"Työ on vain ollut hieman raskasta niin pitkän tauon jälkeen", Sylvia vetosi alkaessaan riisua takkiaan.
Mochi tepsutti esiin olohuoneesta, silmät viiruina, ja istahti eteisen lattialle moittiva ilme pyöreillä kasvoillaan.

"Ehkä sinun pitäisi keventää sitä", Callahan sanoi katsahtaen vaimoaan tummat kulmat kurtussa.
"En haluaisi sinun rasittavan itseäsi liikaa ja väsyttävän itseäsi." Toki hän toivoi, että Sylvia tekisi muutakin kuin istuisi kotona tuijottelemassa ulos ikkunasta tai keräämässä hysteriaa, mutta naisen pitäisi tunnistaa omat rajansa.
"Ehkä olisi paras mennä nukkumaan", hän sanoi ja loi koiralle viileän, välinpitämättömän katseen, ennen kuin astui sen ohi peremmälle.

"Sain juuri uusia hevosiakin", Sylvia vetosi, riisui kengät jalastaan ja tassutti sukkasillaan Mochin luo. Shiba käänsi loukkaantuneena päätään pois, mutta salli hänen rapsuttaa hetken poskipussejaan ennen kuin nousi seisomaan itseään ravistellen. Se loi haikean katseen kohti makuuhuonetta, mutta tassutti silti takaisin olohuoneeseen kynnet parkettia vasten rapisten.
Sylvia suoristautui ja seurasi miestään makuuhuoneeseen.
"Lepo tekee sinullekin hyvää."

Callahan ei vastannut, käveli vain hämärän asunnon poikki makuuhuoneeseen ja riisuutui hiljaisena päällysvaatteistaan. Hän heitti ne pyykkikoriin, pitkä lento jäsenissä painaen ja istahti omalle puolelleen sänkyä.
Hän oli tehnyt vaimostaan ahdistuneen. Niin ahdistuneen, että seksi ei onnistunut ja hänen läheisyytensä hermostutti niin, että Sylvia oksetti. Se taisi virallisesti olla huonon aviomiehen määritelmä. Mies suki hiuksiaan taakse, nykäisi päiväpeiton syrjään sängyltä ja kömpi omalle puolelleen, puhelin huolellisesti yöpöydällä.
Mikä helkkarinmoinen sotku.

Hiljaisuus sai Sylvian sydämen hakkaamaan kipeämmin. Hän oli aiheuttanut miehelleen huolta, kenties loukannutkin tätä. Ehdottomasti loukannut, vaikkei Callahan vielä tiennytkään sitä.
Hän vaihtoi vaitonaisena leninkinsä laventelinsiniseen yöpaitaan ja suuntasi kylpyhuoneeseen. Pesi hampaansa, huuhtoi ja puhdisti kasvonsa, levitti huolellisesti voidetta yöksi. Letitti pitkät hiuksensa yötä varten.
Hän oli niin hirvittävän, hirvittävän pahoillaan.
Varovaisin askelin Sylvia tassutti lattian poikki ja kömpi korkeaan vuoteeseen, omalle puolelleen, katse Callahaniin suunnattuna.
Niin pahoillaan.
"Tahtoisitko aamiaisen huomenna vuoteeseen?" hän kysyi hiljaa.

Mies katseli kattoa hiljaisena, mietteliäs kireys leukaperissään.
”En”, hän vastasi ja pyyhkäisi hopeanmustia hiuksiaan taakse vilkaisten Sylviaa sivusilmällä.
”Käyn aamulla salilla ja otan sitten konferenssipuhelun San Fransiscoon Cliven kanssa. Katson, jos voimme syödä päivällistä yhdessä”, hän sanoi ja poimi puhelimensa yöpöydältä melkein unohtuneen asian juolahtaessa mieleen. Peukalot lähettivät terävän muistutusviestin.
”Nuku vain.”

Sylvia asettui kyljelleen paksun untuvapeitteen alle, kasvot Callahania kohti suunnattuina. Mieli olisi tehnyt painautua kylkeen, mutta ehkä mies ei olisi pitänyt siitä juuri nyt?
"Se olisi mukavaa", hän totesi, ojentaen kättään sipaistakseen miehen kiristynyttä leukaa.
"Vien Mochin aamupäivällä hierontaan."

Callahan katsahti Sylviaa sivusilmällä, ja älykkäät, siniset silmät pyörähtivät hienovaraisesti Mochin maininnasta. Jumalauta sitä koiraa.
”Mmm”, hän vastasi hajamielisesti, kulmat kurtistuen tekstin liukuessa puhelimen näytöllä. Sen valo heitti hehkun miehen väsyneille kasvoille, siristi silmiä.
”Täytyy hoitaa vielä muutama työasia”, Callahan sanoi, painoi huolimattoman suukon Sylvian otsalle ja nousi sängystä, kadoten boksereissaan kotitoimistoonsa.

Sylvia jäi yksin pimeään makuuhuoneeseen. Peitto lepäsi raskaana hänen päällään, mutta sitä ei voinut työntää poiskaan, sillä silloin pimeys olisi päässyt vyörymään lähemmäs.
Nuku hyvin, rakas. Nähdään aamulla.
Mutta ei hän kai ollut ansainnut sellaisia sanoja. Ei ollut.
Kynnet rapisivat lattiaa vasten, ja kääntyessään toiselle kyljelleen hän erotti Mochin pyöreät kasvot vierellään. Koiralta oli pääsy kielletty vuoteeseen silloin, kun Callahan oli kotona.
Sylvia epäröi hetken, ennen kuin kohotti peiton reunaa niin, että Mochi pääsi pujahtamaan peiton alle. Käpertymään vatsaa vasten lohdulliseksi, lämpimäksi keräksi. Se ei ollut vielä koskaan tehnyt niin.
Ehkä sekin aisti pimeän, joka vaani vuoteen reunojen ulkopuolella.

Tiistai 6. maaliskuuta 2018, iltapäivä, Priestpopple, Hexham

"Mochi, nyt ei mennä tapaamaan Kalinkaa ja Polinaa", Sylvia muistutti lempeästi, kun terhakka japanilaispoika yritti tempoa uusissa taivaansinisissä valjaissaan - jotka olivat täydellisesti sävy sävyyn emännän takin kanssa - kohti Wolfien kotitaloa sellaisella innolla, että hän joutui tekemään todella töitä kannatellakseen sievää leivosrasiaa toisessa kädessään.
"Saat leikkiä Hiccupin kanssa, eikö se ole aivan yhtä mukavaa?"
Hiccup-parka, ei ollut sen syy, että Mochi oli niin kovin ihastunut venäläisiin tyttöihinsä.
Nilkkureiden korot kopsahtelivat kevyesti, kun Sylvia kiipesi sisustusliikkeen yläpuolella sijaitsevan asunnon ovelle.
"Olen varma, että teillä on oikein hauskaa", hän vakuutti mököttävälle shiballeen samalla kun soitti ovikelloa.

Hiccup syöksyi ovelle terhakkaasti haukkuen, ilmoittaen emännälleen vieraista siltä varalta, että sohvalla kirjan kanssa makaava ihminen ei sitä itse huomaisi. Suklaanruskea, liehuvaturkkinen mäyräkoira kiipesi ovea vasten, kunnes Keiko pääsi jaloilleen ja ylitti värimaailmaltaan raikkaan, päivänvalossa paistattelevan olohuoneen suoraan sisään avautuvalle ulko-ovelle.
"Hei, tule sisään", untuvaiseen villaneuleeseen ja mustiin legginsseihin pukeutunut nainen tervehti lämpimästi ja väisti ovelta. Ohimoa peitti huomaamattomammaksi vaihtunut haavaside suojaamassa tikkejä, ja hartiamittainen, paksu, tummanruskea polkkatukka oli valahtanut sen ylle.
"Kuinka voit?"

Mochin korvat kohosivat pystyyn kuulostelemaan oven toiselta puolelta kantautuvaa haukkua, joka oli varsin vaikuttava niin matalajalkaiselle olennolle. Mutta ei se shiban korvissa venäläisten tyttöjen seireeninlaulua voittanut.
Sylvia pujahti sisään ja odotti, että Keiko oli saanut oven suljettua ennen kuin halasi ystäväänsä.
"Minulla on kaikki hyvin, mutta entä sinulla?" hän kysyi, vaaleat kulmat huolestuneesti silmien yllä painuneina katseen tutkiessa ystävän kasvoja.

”Hyvin, hyvin”, Keiko vakuutti kiertäen käsivarret Sylvian ympärille ja viittasi ystäväänsä sitten istuutumaan vaaleanvihreälle, kauniisti muotoillulle sohvalle. Tummapuiselle sohvapöydälle oli katettu tee Japanista ostettuihin, käsinmaalattuihin astioihin.
Hän istui sohvan toiseen reunaan ja silitti viereensä äheltävän Hiccupin silkkistä, ruskeaa päätä.
”Mitä sinulle kuuluu?”

Sylvia kumartui riisumaan Mochin valjaat, niin että pullukka shiba saattoi ravistella turkkinsa suoraan ja lähteä sitten kiertämään asuntoa nenänsä voimin, siitäkin huolimatta, että se oli tehnyt saman kierroksen monta kertaa aiemmin. Mutta eihän sitä ikinä tiennyt, asuntoon saattoi ilmestyä vaikka uusi herkkukätkö varoittamatta.
Takkinsa riisuttuaan Sylvia asteli sohvan luo ja istahti alas, syreeninvioletti helma jalkojensa ympärille leviten.
"Töissä on ollut kiireistä, kahden uuden hevosen kanssa", hän totesi, ojentaen kultakoristeltua leivosrasiaa Keikoa kohti.
"Toin nämä meille."
Kokoelma suupalan kokoisia, pastellinsävyisiä Petit Fours -tyylisiä leivoksia Fenwickin herkkuosastolta.
"Kuinka sinä olet voinut? Onko olosi ollut kovin heikko?"

"Olet hyvin huomaavainen, kiitos", Keiko sanoi ottaessaan tuomisen vastaan ja asettaessaan sen tarjolle sohvapöydälle katetun teen ja läheisestä kahvilasta poimittujen mustikka- ja suklaamuffinssien seuraksi.
"Minä voin hyvin. Sairasloma on vain varotoimenpide päävamman tähden", hän jatkoi ja silitti Hiccupin hapsuisia korvia kaataessaan Sylvialle teetä.
"Jännitän tosin Brianin puolesta, sillä hän on tapaamassa lapsiaan Irlannissa ensimmäistä kertaa vuosiin. Toivon, että kaikki menee hyvin."

Sylvia katseli pieniä leivoksia ja muffineita hieman huolestuneena. Jaksaisivatkohan he edes syödä kaikkea sitä makeaa? Hän oli aikeissa ehdottaa, että Keiko voisi syöttää loput Brianille - eikö mies ollut saanut nauttia myös heidän illanistujaistensa ylijäämästä - muttei ehtinyt, kun sai jo kuulla tämän olevan Irlannissa.
Kultahippuiset silmät laajenivat hieman, käsi kohosi rintakehälle.
"Niinkö? Minäkin todella toivon, että kaikki menee hyvin. Milloin hän lähti?"

"Eilen", Keiko vastasi ja katsahti olohuoneen seinällä hiljaisena nakuttavaa kelloa, "hänen pitäisi palata myöhään tänä iltana."
Hiccup tuijotti kaipaavasti pöydän antimia. Keiko viittasi Sylviaa auttamaan itselleen jotain hyvää.
"Mutta mitä sinulle kuuluu? Onko kaikki hyvin?"

Sylvia kurotti kätensä hipaisemaan Keikon kättä. Hän olisi halunnut vakuuttaa ystävälleen, että Brian olisi varmasti hyvin onnellinen palatessaan, mutta saattoiko sellaista todella luvata? Varsinkaan jonkun toinen puolesta? Kun lasten tapaamisesta oli kulunut niin pitkä tovi, ja näiden äitikin tuntui olleen... katkera.
Hän valikoi lautaselleen sievän, vaaleanpunaisen ja sokeriruusulla koristellun leivoksen sekä mustikkaisen muffinin.
Keikon kysymys sai hänet epäröimän. Voisiko hän vain kertoa? Voisiko nainen ymmärtää häntä?
"Tietenkin on. Callahan on ollut viime aikoina kovin... kiireinen."
Mochi oli kiertänyt asunnon, ja istahti nyt sohvan viereen, jääden tuijottamaan Hiccupia silmät siristyneinä.

Keiko poimi teekuppinsa käsiinsä, hengitti syvään vihreän teen tuoksua ja siemaisi höyryävää juomaa. Kuppi lämmitti sormia suloisesti.
Hiccup kellahti selälleen naisten väliin sohvalle, napittaen vuoroin emäntäänsä ja vuoroin vierasta anovasti tummilla silmillään, jättäen tyynesti huomiotta shiban viileän tuijotuksen.
"Niinkö? Miltä se sinusta tuntuu?" hän kysyi kääntyen katsomaan Sylviaa.

Sylvia antoi oman teensä jäähtyä kupissaan sopivaan juomalämpötilaan, jonka hän oli huomannut olevan hieman alhaisempi kuin monilla muilla. Hän heltyi tummien silmien tuijotukseen ja vei vapaan kätensä rapsuttamaan silkkisen pehmeää vatsakarvaa.
Mochin korvat painuivat hieman alemmas, silmät siristyivät lisää.
Sylvia epäröi hetken, ennen kuin vastasi:
"Hän on ollut kovin stressaantunut viime aikoina."
Se ei tarkalleen ottaen ollut vastaus kysymykseen, mutta sai silti sydämen lepattamaan levottomasti.

Keiko kallisti päätään muutama tummanruskea suortuva hartian yli valahtaen ja tutki ystävänsä kalpeita kasvoja.
"Niinkö?" hän toisti kannustaen Sylviaa kertomaan asiasta lisää.

Ei olisi oikein valittaa, varsinkaan, kun Keikolla oli omia murheita riittämiin.
Mutta ahdistus tuntui syövän häntä hitaasti elävältä, kietoutuvan yhä tiukemmin osaksi rintakehää niin, että hapelle jäi yhä vähemmän tilaa.
"Se tekee hänestä joskus hieman... ärtyisän", Sylvia selitti hiljaa, pulssi kiihtyen.
Voi luoja, ei niin sopinut sanoa aviomiehestään.
"Tietenkin ymmärrän sen, hänen työnsä on hyvin rankkaa."

Ärtyisän? Kylmä kosketti Keikon sydäntä.
"Mitä tarkoitat?" hän vetosi koskettaen ystävänsä kättä ja jätti teekuppinsa pöydälle. Ei kai ärtyisä voinut tarkoittaa samaa, millainen Tarquin oli ollut ollessaan kireä? Eihän?

Sylvia räpäytti silmiään ja hymyili hämmentyneenä. Keiko näytti niin huolestuneelta, että hän tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä. Millainen itsekäs idiootti aiheutti huolta kun tiesi, että ystävä oli toipumassa pahasta aivotärähdyksestä?
Mutta ei kai hän voinut jättää vastaamattakaan.
"Hän sanoo joskus asioita, jotka... Keiko, ne eivät ole kauniita asioita. Ja tiedän, ettei minun pitäisi välittää, mutta se sattuu silti."

Keiko saattoi hengittää hieman helpommin.
"Totta kai sinä saat välittää, jos rakastamasi sanoo sinulle rumia asioita", hän vetosi silittäen Sylvian kättä.
"Millaisia asioita hän sanoo sinulle?"

Sylvian suupielet värähtivät, mutta hymy pysyi hänen kasvoillaan, siitäkin huolimatta, että silmissä häivähti vainottu katse. Sydän alkoi tempoa nopeammin kylkiluita vasten, ja hänen oli kurkotettava laskemaan teekuppi sohvapöydälle käsien uhatessa alkaa täristä.
Hän oli kokeillut lääkärin määräämiä lääkkeitä, ja tuntenut olonsa hirvittävän huonoksi, ikään kuin olisi kävellyt jatkuvassa sumussa.
"Tiedän, että hän on tyytymätön siihen, etten ole kovinkaan älykäs, olen lukenut vain taidehistoriaa, en mitään oikeaa tiedettä. Mutta joskus hän..."
Sylvia räpäytti silmiään.
"Hän on tyytymätön siihen, millainen olen... vuoteessa."
Kai tällaisista asioista saattoi puhua läheisimpien ystävien kanssa? Hän ei vain voinut puhua suoraan Callahanille.

Keiko kuunteli järkyttyneenä. Mitä Sylvia sanoi? Puhuiko naisen aviomies todella niin rumasti vaimolleen, että tämän piti kyseenalaistaa oma älynsä?
Ei kai Callahan todella voinut sanoa olevansa tyytymätön Sylviaan? Keiko painoi käden hetkeksi suulleen.
"Sylvia, olen pahoillani, että hän on saanut sinut ajattelemaan noin. Mitä hän on sanonut sinulle? Miten hän ilmaisi tyytymättömyytensä?"

Sydän tuntui muuttuvan jääksi ja jähmettävän myös äänen kurkkuun. Sylvia nielaisi, katsahtaen levottomana ympärilleen huoneessa. Ei hän voinut puhua tällä tavalla aviomiehestään, rakkaasta aviomiehestään, jota hän oli kaiken lisäksi...
Katse hakeutui teekuppeihin ja sieviin leivonnaisiin. Ei hänen ollut ollut tarkoitus vuodattaa sydäntään Keikolle, ei tällä tavalla.
Hän kohotti käden suunsa suojaksi, niin kuin se olisi jollakin tavalla parantanut tilannetta.
"Tiedän, että hän sanoi niin vain suutuspäissään, ja on varmasti pahoillaan. Callahan on hyvä mies. Mutta minä vain... hän... Hu-huora olisi kuulemma hyödyllisempi sängyssä..."

Keiko tuijotti Sylviaa sydän lyönnin välistä jättäen ja hetken hän oli varma, ettei voinut olla kuullut oikein. Mutta Sylvia ei keksisi sellaista kieltä päästään, sellaisia sanoja muualta kuin tuskallisesta muistosta. Kuinka Callahan oli saattanut sanoa niin vaimolleen?
"Voi Sylvia, olen niin pahoillani", hän vetosi.
"Miehelläsi ei ole mitään oikeutta puhua sinulle noin – kenelläkään ei ole. Se on äärimmäisen julmasti, epäreilusti sanottu eikä sille ole taatusti mitään perustetta todellisuudessa. Tiedäthän sinä sen?"

Jos se olisikin ollut täysin perusteetonta. Mutta hän oli ollut miehelleen kelvoton vaimo, monellakin mahdollisella tavalla. Ja nyt hän oli Keikolle kelvoton ystävä, vuodatti tälle tunteitaan nyt, kun naisella itselläänkin oli murehdittavaa. Vaikka tämä olikin niin uskomattoman kultainen.
Sylvia räpäytti sinisiä silmiään, kun kyyneleet yrittivät poltella luomien takana.
"Se on totta Ainakin nyt. Minä en... E-en pysty enää edes siihen vähään..."

"Sylvia", Keiko vetosi vilpittömällä myötätunnolla ja silitti ystävänsä käsivartta.
"Mitä tarkoitat?" hän kysyi ja katsahti ympärilleen siltä varalta, että olisi varastoinut nenäliinoja kätevästi ulottuville. Aihe tuntui hyvin ymmärrettävästi nostavan tunteita pintaan.
"Kertoisit minulle koko tarinan."

Ladyn ei sopinut itkeä sillä tavalla, mutta silti kyyneleet olisivat halunneet valahtaa poskille.
"Minä en saisi puhua tällä tavalla miehestäni", Sylvia huomautti onnettomana. Hän rakasti Callahania, ja Callahan häntä, vaikka miehen temperamentti kuohuihin joskus yli. Vaikka hän olikin tuntenut olevansa onnellinen pienessä, eriparisessa asunnossa Hexhamissa...
Kädet alkoivat täristä pahemmin, Sylvia risti sormet toistensa lomaan.
"Minä en..."

"Sinä et mitä?" Keiko kannusti. Totta kai Sylvia sai puhua miehestään – Sylvian kuului puhua miehestään, jos Callahan todella sanoi niin hirviömäisiä asioita vaimolleen. Eihän kukaan, joka väitti rakastavansa toista, todella voisi sanoa niin?

Koko tarinan.
Jos Sylvia olisi edes tiennyt, mistä se todella alkoi. Milloin heidän välinsä olivat muuttuneet tällaisiksi?
Hän nielaisi kipeästi ja avasi kätensä, vain ristiäkseen ne uudelleen.
"Me riitelimme pahasti, ennen kuin hän lähti työmatkalle", hän vastasi lopulta hiljaa. Riitelivät, koska Callahanin kaapista oli löytynyt vieras villapaita.
Sydän alkoi hakata kipeämmin.
"Kun hän palasi kotiin, en... en enää pystynyt olemaan hänen kanssaan. Se sattui liikaa. Millainen vaimo ei voi mennä miehensä kanssa vuoteeseen?"

”Sylvia”, Keiko vetosi ja silitti naisen kättä.
”Se on enemmän kuin ymmärrettävää – et voi ajatella itsestäsi rumasti sen tähden. Miehelläsi ei ole mitään oikeutta puhua sinulle noin, ei mitään oikeutta. Jos minulle sanottaisiin noin, en pystyisi menemään sänkyyn hänen kanssaan ja mikä tärkeämpää, en haluaisi.”

Sylvia räpäytti silmiään, kun kyyneleet valuivat poskille.
"Tiedän, ettei hän tarkoittanut sitä", hän vetosi onnettomana. Callahan oli ollut vihainen. Ja sen jälkeen hän oli tosiaan käyttäytynyt kuin huora.
Sydämenlyönnit kiihtyivät lisää.
"Ja minä haluan, en vain... en vain pysty..."
Huora.

”Kenelläkään ei ole oikeutta kutsua sinua sellaisella sanalla”, Keiko sanoi tiukasti, tummat, vinot silmät välkähtäen.
”Se oli – ja on edelleen – Tarquinin lempinimike minulle, ja Brianin ei tarvitse kuin mainita se – hän ei suinkaan kutsu minua siksi – ja kaikki vanha vyöryy takaisin.”
Hän puristi naisen kättä hellästi.
”Pyysihän miehesi sinulta anteeksi? Kertoi, ettei tarkoittanut sitä?"

Sylvia pudisti päätään.
"Ei hän tarkoita sitä, minä tiedän, ettei hän tarkoita."
Hän tiesi sanomattakin, että Callahan oli pahoillaan. Kun mies palasi kotiin työmatkalta, kun he olivat yhdessä niin kuin mies ja vaimo, hän tiesi, että kaikki oli taas hyvin.
Nyt kaikki oli mennyt kammottavalla tavalla pieleen.
Sylvia räpäytti järkyttyneenä silmiään Keikon mainitessa entisen miehensä. Entisen hirviömiehensä, josta ei voinut edes puhua samassa lauseessa hänen Callahaninsa kanssa.
Silti hän oli mennyt tekemään jotakin hirvittävän väärää.
"Mutta minä o-olen..." hän aloitti, mutta jäi haukkomaan onnettomana henkeään. Hän oli huora, joka oli pettänyt miestään toisen kanssa. Toisin kuin Keikolla, hänellä ei ollut ollut siihen mitään syytä.
Hän kompuroi jaloilleen, yrittäen edelleen taistella ilmaa keuhkoihinsa.

”Sylvia”, Keiko vetosi pehmeästi ja katseli naista sohvalta, istumaan noussut Hiccup kainalossaan, ennen kuin se loikkaisi hälyttämään muuttunutta tilannetta.
”Mikä sinun on? Onko jotain tapahtunut?” Kylmä kosketti jälleen hänen vatsaansa. Mitä jos Callahan oli satuttanut Sylviaa? Mitä jos Sylvia oli joutunut pakenemaan miestään, räpistellyt pakoon, kunnes julma käsi oli tarttunut hiuksiin?

Pieni lutka.
Callahan oli ollut aivan oikeassa kutsuessaan häntä sellaiseksi. Syytökset olivat osuneet väärään, Julian ei olisi koskaan edes ajatellut tekevänsä mitään, mutta Callahanin vaimo oli silti kammottava lutka.
Mochi kohottautui jaloilleen ja päästi kimeän shibainahduksen, korvat niskaan painuneina.
Sylvia räpytti silmiään ja harppasi kauemmas, yrittäen kai ovelle. Hän tarvitsi happea, nyt, ennen kuin seinät sulkeutuisivat hänen ympärilleen. Murskaisivat hänet alleen.
Huterat jalat eivät kuitenkaan kantaneet paria askelta pidemmälle, kun hän vajosi polvilleen lattialle, helmat jalkojensa ympärille leviten, ja hautasi kasvot käsiinsä.

Keiko silitti Hiccupin niskaa rauhoittavasti, ennen kuin nousi ylös ja siirtyi Sylvian viereen, kiertäen kätensä lempeästi ystävänsä hartioiden ympäri ja kyykistyen tämän viereen.
”Sylvia”, hän vetosi.
”Mitä on tapahtunut?"

Mochi luimisti korviaan lisää ja hiipi lähemmäs, laskeutuen vatsalleen Sylvian eteen. Kippura häntä heilui rauhoittavana, viirut silmät tuijottivat naista levottomana.
Lattia tuntui keinuvan Sylvian alla, seinät painuivat yhtä lähemmäs. Sydän takoi tietään läpi rintakehän niin että hän voi pahoin, keuhkot yrittivät haukkoa henkeä vaikka kurkku oli tukossa.
"Mi-minä kuolen..." hän vinkaisi kauhuissaan.
"Se-seinät..."

”Sylvia”, Keiko vastasi pehmeästi ja halasi Sylviaa tiukemmin, silittäen naisen käsivarsia.
”Kaikki on hyvin. Luulen, että sinä olet saanut paniikkikohtauksen”, hän lisäsi rauhallisesti.
”Keskity vain hengittämään. Keskity hetki vain vetämään syvään henkeä, laske viiteen ja hengitä ulos laskien viiteen, ja uudelleen.”

Sylvia oli melko varma siitä, että oli tekemässä kuolemaa. Seinät saisivat hänet viimein kiinni, murskaisivat hänet väliinsä, niin että kaikki ilma puristuisi pois keuhkoista. Hän tukehtuisi hengiltä.
Hän ei halunnut tukehtua.
"Tä-täytyy pä-päästä u-ulos..." hän nyyhkytti hiljaa. Ulos, missä seinät eivät saisi häntä kiinni.
Mutta jalat voimattomina hän ei voinut muuta kuin nojata päänsä Keikon hartiaan ja noudattaa tämän ohjetta, keskittyä hengittämään hitaasti vaikka keuhkoja poltti.

”Kaikki on hyvin”, Keiko toisti pehmeästi halaten Sylviaa, silittäen naisen selkää. Psykologin työ oli auttanut häntä rakentamaan luontaisesta lempeydestään melkein hypnoottista rauhoittavuutta ääneensä.
”Hengitä vain kaikessa rauhassa. Sisään ja hitaasti ulos, sisään ja hitaasti ulos.”

Hengitä. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos.
Sylvia sulki silmänsä ja keskittyi kuuntelemaan Keikon ääntä. Mochi ryömi lähemmäs, kunnes sen tassut melkein koskettivat Sylvian jalkoja. Melkein.
Hitaasti seinät alkoivat palautua paikoilleen, hengitys kulki helpompana.
Sisään ja ulos. Sisään ja ulos.
"Ehdin jo pelätä, että olen raskaana. Tai että jokin on rikki", hän kuiskasi hiljaa.
"... Keiko, minä petin miestäni..."

Keiko silitti Sylvian selkää tasaisin, rauhallisin liikkein ja rytmitti hengitystä palautumaan takaisin normaaliin, auttamaan naista saamaan itsensä takaisin hallintaan.
Hän ei voinut uskoa, että Sylvian mies puhuisi vaimolleen niin julmin sanoin. Ei mikään ihme, että naisen itsetunto tuntui olevan pohjalukemissa.
”Mitä?” hän toisti räpäyttäen ja palasi ajatuksistaan nykyhetkeen.
”Mitä tapahtui?” Keiko kysyi pehmeästi ja tutki Sylvian kasvoja.

Sylvia veti väristen henkeä ja suoristautui, jääden istumaan lattialle polviensa päälle. Mochi mönki vielä vähän lähemmäs ja laski päänsä hänen reidelleen. Käsi kohotti silittämään shiban päätä.
"Minä... Tutustuin häneen vahingossa", hän aloitti takellellen. Miettien vihreitä kissansilmiä. Lempeää hymyä.
"Mochi tuli toimeen hänen koiriensa kanssa, joten kävimme yhdessä ulkoilemassa ja..."
Hän vaikeni, hakien oikeita sanoja.
"Meillä oli paha riita Callahanin kanssa. Jotenkin minä... päädyin kävelemään Hexhamiin. Päädyin hänen ovelleen, en ollut varma, olisinko voinut tulla tänne, jos Brian olisi ollut kotona, en olisi halunnut häiritä..."

Keiko jatkoi Sylvian selän silittämistä ja kuunteli tummat silmät lempeinä ja ymmärtäväisinä.
Sylvia oli kävellyt Hexhamiin Newcastlesta. Naisen oli täytynyt olla todella tolaltaan – se ei ollut ihme, jos Callahan oli sanonut vaimolleen niin brutaaleja asioita.
”Niinkö? Mitä sitten tapahtui?” hän kysyi kannustaen ystäväänsä jatkamaan.

"Mochi-parka oli aivan uupunut", Sylvia totesi onnettomana.
Mitä sitten oli tapahtunut?
Kipeä solmu kuristui tiukemmaksi hänen vatsassaan, uhkasi pusertaa keuhkot uudelleen kasaan.
"Hän lohdutti minua. Oli niin uskomattoman lempeä. Ja minä... suutelin häntä. Hän saa oloni tuntumaan niin uskomattoman hyvältä... Me olisimme... olleet yhdessä. Ellei minuun olisi sattunut."

Tilanne kuulosti hyvin monimutkaiselta. Keiko saattoi ymmärtää Sylvian hermostuksen. Hänkin oli ollut suoranaisessa paniikissa palatessaan kotiin sen jälkeen, kun oli päätynyt olemaan yhdessä Brianin kanssa Hampurissa. Arvellut Tarquinin haistavan sen hänestä ja tappavan hänet, vihdoin. Sen sijaan mies olikin pudonnut polvilleen ja anellut häntä jäämään.
Typerys, joka jäi.
”Hän sai olosi tuntumaan hyvältä sen jälkeen, kun miehesi oli satuttanut sinua syvästi sanoillaan?” Keiko varmisti ja silitti Sylvian selkää. Sattuminen kuulosti loogiselta, sillä koko aihe tuntui olevan valtavan kipeä epävarmuuden lähde Callahanin sanojen tähden.

"Niin."
Callahanin sanat olivat sattuneet. Mutta eikö kaikkein eniten satuttanut se, missä oli totuus mukana? Hän ei olisi saanut antaa Wolfien jäädä elämäänsä, se oli ollut kerta kaikkiaan sopimatonta.
"Mutta se ei silti... Minä tein väärin. Callahan on hyvä mies."
Kiivas, tietenkin, mutta Callahan ei ikinä satuttaisi häntä tahallaan. Ei niin kuin Tarquin oli tehnyt Keikolle.

”Sylvia, miehesi sanoo sinulle asioita, joita kenelläkään ei ole oikeutta sanoa sinulle”, Keiko vetosi.
”Ei kenelläkään – kaikista vähiten sellaisella ihmisellä, joka rakastaa sinua.” Ajatuskin sai hänen sydämensä polttelemaan kiukusta, joka oli hyvin vieras tunne hänelle. Kuinka mies kehtasi sanoa Sylvialle sellaisia asioita?
”Sinulla on oikeus olla vihainen ja sinulla on oikeus olla loukkaantunut.”

Sylvia nielaisi ja upotti syvälle Mochin turkin lomaan.
"Minä tiedän, ettei hän todella tarkoita niitä pahoja asioita, joita sanoo ollessaan vihainen."
Mutta tiesikö hän todella? Miksi sanat satuttivat niin pahasti, jos hän todella tiesi, ettei Callahan tarkoittanut niillä mitään?
"Minä petin häntä. Eikö se tee minusta..?"
Hän ei halunnut käyttää sanaa, joka sai Keikon kavahtamaan. Callahan oli hyvä mies, toisin kuin Tarquin.

”Ehkä pettäminen ei ole yhteiskunnan normien mukaan eettisesti oikein”, Keiko sanoi silitellen ystävänsä selkää pehmein liikkein.
”Mutta minäkin tein niin. Minä olin onneton enkä todella edes tiennyt, kuinka onneton olin, ennen kuin sain tuntea, millaista oli olla onnellinen ja tuntea itsensä rakastetuksi ja arvokkaaksi. En voi katua sitä.” Ellei hän olisi päättänyt uhmata vihkivalojaan ja tehdä jotain, mitä maailma piti vääränä, hän ei olisi koskaan todella tutustunut Brianiin. Hän ei olisi löytänyt tahtoa murtautua ulos painajaisestaan.
”Oletko sinä onnellinen Callahanin kanssa? Todella onnellinen?”

Sylvia katsahti Keikon kasvoja, onnettomissa silmissä häivähti kipinä.
"Tarquin on hirviö, ei mies", hän huomautti. Eivätkä minkäänlaiset vihkivalat voineet sitoa ketään hirviöön. Joka hakkasi vaimonsa sellaiseen kuntoon, ettei tämä ollut pysyä jaloillaan.
Hän vaikeni, jäi hetkeksi tuijottamaan käsiään.
"Hän tekee minut onnelliseksi. Silloin kun..."
Silloin kun Callahan ei sylkenyt suustaan sanoja, jotka saivat hänet tuntemaan itsensä täydellisen hyödyttömäksi. Typeräksi pieneksi olennoksi, joka ei osannut muuta kuin ahdistua.
"Mutta nyt minä en voi tehdä häntä onnelliseksi edes... Keiko, minä en halua sitoa ketään sänkyyn. Enkä ole koskaan edes saanut..."
Hän vaikeni taas, tuijottaen käsiään. Huono nainen.

Se oli totta. Tarquin oli hirviö, ei mies – Keiko ei vain ollut nähnyt sitä pitkään aikaan. Pelottavan älykäs hirviö, joka osasi manipuloida häntä kuin muovailuvahaa. Näki milloin hän valmistautui lähtemään ja joko pelotteli hänet jäämään tai vetosi hänen myötätuntoonsa, sai hänet antamaan anteeksi yhä uudelleen.
”Mistä sinä puhut?” Keiko kysyi pehmeästi.
”Onko Callahan pyytänyt sinua sitomaan itsensä sänkyyn? Mitä sinä et ole saanut?"

Mochi huokaisi ja sulki silmänsä, pää edelleen hänen sylissään. Sylvia katseli koiran pörröisiä poskia ja korvia, joiden asento oli rentoutunut.
Mochi oli alkanut muuttua paljon läheisyydenhaluisemmaksi viime aikoina.
Keikon kysymys sai hänet pudistamaan nopeasti päätään.
"En... en usko, että Callahan pitäisi siitä. Mutta en voisi tehdä niin, jos hän haluaisi. Tarjota... vaihtelua."
Mies oli vaikuttanut pitävän siitä, että hän oli ollut päällä. Ollut niin lempeä sen jälkeen.
Melkein kuin Wolfie.
Ei.
"Enkä minä osaa edes saada... uhm..."
Korvat tuntuivat polttelevan, hänen ei todellakaan kuulunut keskustella tällaisista asioista.
"... orgasmia..."

”Oh”, Keiko vastasi ymmärtäen. Oh. Ajatus sai hänenkin poskensa punoittamaan hennosti – siitä ei ollut kauaa, kun hän oli ollut samanlaisessa tilanteessa. Hän suli hellään hymyyn ja halasi Sylviaa.
”Sylvia, rakas, olen varma, että sinä olet täysin riittävä juuri sellaisena kuin olet. Eikä siitä kannata ottaa paineita, jos ei ole, ehm… Saanut orgasmia. Kaikki eivät saa, ja se on ihan normaalia. En minäkään saanut ennen kuin vasta hiljattain, kun opin vihdoin todella luottamaan kumppaniini, rentoutumaan ja tavallaan… Antautumaan tilanteelle.”

Sylvian hartiat painuivat alemmas.
Wolfie oli sanonut samaa. Kaikki eivät saaneet, ja se oli normaalia. Ja silti siitä oli tullut yksi arpi lisää osoittamaan sitä, kuinka kelvoton nainen hän oli.
Hän tutki Keikon kasvoja sinisillä silmillään melkein anovana.
"Tarquin oli hirviö", hän muistutti uudelleen, pudistaen vihaisesti päätään. Keiko oli joutunut kärsimään pitkään aivan hirvittävällä tavalla, joten ei ollut mikään ihme, ettei keho ollut osannut nauttia.
Hän oli vain viallinen.
"Callahan suuttui kun... kun kuvitteli, etten ole nauttinut."

Keiko tutki Sylvian kasvoja lämpimin, ymmärtävin silmin ja sipaisi hellästi naisen poskea.
”Nautitko sinä?” hän kysyi. Se oli hyvä kysymys. Hän ei ollut nauttinut koskaan, ei ennen kuin Brian oli näyttänyt hänelle millaista yhdessä oleminen saattoi olla. Hän oli pitänyt siitä, että saattoi olla mieliksi, tuottaa nautintoa, tulla vedetyksi syliin ja lähelle, kun mies oli onnellinen ja rentoutunut. Mutta hän ei ollut tuntenut nautintoa.

Sylvia toivoi, että olisi voinut vetää Mochin syliin ja haudata kasvonsa sen talven muhkeuttamaan turkkiin, mutta shiba ei varmasti olisi pitänyt siitä. Sen sijaan hän rapsutteli koiran niskaa ja korvantauksia, hakien lohtua sen tasaisesta hengityksestä.
Hän oli hetken hiljaa.
"Se ei ole epämiellyttävää", hän lopulta vastasi.
"Ja pidän siitä, mitä meillä on sen jälkeen, kun... Callahan on usein silloin rennompi."

”Et siis ole”, Keiko täydensi Sylvian puolesta. Hän oli vastannut samanlaisella epätietoisuudella, ennen kuin oli todella kokenut, millaista oli nauttia.
”Minä ajattelin aivan samoin aikaisemmin. Mutta ero on valtavan suuri. Pystytkö sinä… Nauttimaan yksin? Tuota, koskettamaan itse itseäsi?”

Sylvia räpäytti silmiään ja tunsi punan leviävän korvilta poskille. Hän tunsi täysin epäloogista halua peittää Mochin korvat, vaikka shiba oli sikeässä unessa - niin kuin se muutenkaan olisi voinut seurata heidän keskusteluaan.
"Minä en... ole koskaan kokenut tarvetta mihinkään... sellaiseen", hän myönsi, kulmat huolestuneesti painuen. Tekikö se hänestä vain pahemmin viallisemman?

"En minäkään", Keiko vastasi.
"Enkä ollut tehnytkään niin, ennen kuin- Noh, ei sen väliä." Muistokin poltteli poskia. Hyvänen aika. Hänen ei todella pitänyt juoda alkoholia.
"Mutta se on jotain, mitä tiedän seksuaaliterapeuttien suosittelevan. Omaan kehoon tutustumista. Oman nautinnon löytämistä."

Sylvia tutki Mochin korvia katseellaan, yrittäen estää punastustaan syvenemästä.
Ajatus siitä että hän... koskisi itseään tuntui vieraalta. Kun nimenomaan toisen ihmisen läheisyys oli se, mikä tuotti hänelle sen tunteen, jota hän oli tähän saakka pitänyt nautintona.
"Haluaisin vain, että Callahan voisi olla onnellinen kanssani", hän totesi hiljaa.
"Nyt emme voi..."

"Sylvia", Keiko vetosi silittäen ystävänsä selkää.
"Sinä ansaitset tulla rakastetuksi juuri sellaisena kuin olet. Sinä ansaitset kunnioitusta ja arvostusta, eikä sinun tarvitse mennä sänkyyn ollaksesi miehesi rakkauden arvoinen", hän sanoi.
"Ymmärrän paremmin kuin hyvin, mitä tarkoitat – minullakin on epävarmuuden hetkeni ja ellen voisi antaa Brianille, mistä hän pitää, olisin varmasti hyvin ahdistunut. Mutta se ei tarkoita, etteikö miehesi voisi olla onnellinen kanssasi."

"Sylvia", Keiko vetosi silittäen ystävänsä selkää.
"Sinä ansaitset tulla rakastetuksi juuri sellaisena kuin olet. Sinä ansaitset kunnioitusta ja arvostusta, eikä sinun tarvitse mennä sänkyyn ollaksesi miehesi rakkauden arvoinen", hän sanoi.
"Ymmärrän paremmin kuin hyvin, mitä tarkoitat – minullakin on epävarmuuden hetkeni ja ellen voisi antaa Brianille, mistä hän pitää, olisin varmasti hyvin ahdistunut. Mutta se ei tarkoita, etteikö miehesi voisi olla onnellinen kanssasi."

Sylvia tunsi kyynelten vaanivan taas jossain luomien takana.
"Haluaisin vain voida osoittaa, kuinka paljon Callahania rakastan. Ja nyt hän on ahdistunut, koska minuun sattui..."
Hän oli jo alkanut pelätä miehen paluuta, sitä, kuinka sama toistuisi taas. Tai ehkei Callahan haluaisi edes koskea häneen, se olisi täysin oikeutettu reaktio.
"Eikä minulla ole... En osaa mitenkään muuten... Ja minä petin häntä."

"Sinulla ei ole?" Keiko toisti kysyvänä.
"Et osaa mitenkään muuten? Ilmaista rakkauttasi?" hän ehdotti ja halasi Sylviaa, nojaten päänsä ystävänsä olalle.
"Sylvia, sinä olet tavattoman ihana, huomaavainen, rakastava ihminen. Sinun ei tarvitse mennä sänkyyn ollaksesi tarpeeksi."

"Niin. Tehdä Callahanin oloa hyväksi."
Callahan piti hänestä aina huolta. Osti auton, jotta hän pääsi liikkumaan, ja Mochin, jotta hän ei tuntisi oloaan yksinäiseksi. Muutti hänen kanssaan pohjoiseen, kun lääkäri suositteli maisemanvaihdosta.
"Minä en tiedä, kuinka voin ikinä antaa itselleni anteeksi. Minä petin häntä."

"Sylvia", Keiko vetosi.
"On totta, ettei se ole hyvä asia – mutta olet turhan ankara itsellesi. Callahan on se, jonka tulisi anella anteeksiantoasi. On anteeksiantamatonta, millaisia asioita hän sanoo sinulle", hän jatkoi kulmat asteen painuen.
"Minä ymmärrän, jos olisit onneton ja etsisit keinoa olla onnellinen. Mutta miksi sinä koet pettäneesi häntä?"

Mochi tuhahti unissaan, toinen takajalka nytkähti voimakkaasti. Kenties se yritti pysyä pitkäsääristen tyttöystäviensä vauhdissa nummilla.
"Minä vain..."
Sylvian katse harhaili ympäri huonetta kuin vastausta etsien. Pettäminen oli väärin, oli syy mikä hyvänsä. Ellei tilanne ollut kuin Keikolla, niin että oli päätynyt naimisiin hirviön kanssa.
"Minä olen niin hirveän yksinäinen."

"Sen täytyy olla musertava tunne", Keiko vastasi myötätuntoisesti.
"Sanoit myös, että miehesi sanoo sinulle kamalia asioita – ja tämä toinen mies oli saanut sinut tuntemaan olosi aivan toisenlaiseksi?" hän kysyi pohtien, saattoiko olla oikein kannustaa ystävää suhtautumaan myönteisesti pettämiseen. Mutta Sylvia oli ihastuttava olento, joka ansaitsi olla onnellinen – ei tulla poljetuksi maahan.

Sylvia nielaisi.
"Niin."
Varsinkin heti muuton jälkeen yksinäisyys oli ollut kammottavaa, yksinäiset yöt Callahanin ollessa poissa. Mutta sitten hän oli alkanut taas ratsastaa, ja tutustunut Keikoon. Silti koti tuntui yhä tyhjältä, toisinaan enemmän vankilalta kuin kodilta.
Ja nyt hän pelkäsi menettäneensä miehensä. joka oli pitänyt hänestä huolta niin monta vuotta.
"Hän katsoo minua aina niin lempeästi. Ei kerro minulle, millainen idiootti olen. Me... me olimme vain ystäviä."

"Ehkä hän sai sinut tuntemaan samoin kuin Brian minut", Keiko ehdotti pehmeästi.
"Ei ole väärin haluta olla onnellinen. Eikä ole väärin haluta tuntea olevansa arvostettu tai rakastettu." Callahan ei kuulostanut mieheltä, joka vaali vaimoaan.
"Sinä ansaitset olla onnellinen. Tekeekö Callahan sinut onnelliseksi?"

Sylvian sydän jyskytti levottomana.
"Tietenkin tekee."
Niinä hetkinä, kun mies oli entinen itsensä. Kun tämä oli vetänyt hänet syliinsä silloin, kun hän oli pudonnut hevosen selästä. Kun hän sai silittää kiireettömästi hopean juovittamia hiuksia.
Ja sitten oli hetkiä, jolloin mies tuntui täysin vieraalta. Kun tämä muuttui yhtäkkiä täysin kylmäksi, työnsi hänet pois luotaan.
"Nykyään vain... harvemmin kuin ennen."

Keiko ei ollut täysin vakuuttunut. Sylvia vaikutti perinpohjaisen onnettomalta, eikä hän ihmetellyt miksi. Tarquin oli ollut hirviö, mutta Callahan kuulosti melkein yhtä pahalta. Mies tuntui musertavan Sylvian henkisesti, polkevan naisen itsetunnon maahan ja saavan tämän tuntemaan itsensä typeräksi ja arvottomaksi.
Kenelläkään ei ollut oikeutta siihen.
"Milloin sinä olet onnellinen?"

"Silloin kun hän on oma itsensä", Sylvia vastasi hiljaa, melkein pahoitellen.
"Kun hän pitää minua lähellään tai antaa silittää hiuksia. Mutta nykyään hän on kovin usein ärtyisä, ja sanoo asioita, jotka..."
Jotka tekivät kipeää, jotka saivat hänet tuntemaan olonsa huonoksi.
"Enkä tiedä, kuinka voisin pitää hänet tyytyväisenä."

Keiko katseli Sylviaa tutkivin silmin ja kosketti ystävänsä hiuksia hellin sormin. Sylvia halusi tulla rakastetuksi ja halusi rakastaa, olla lähellä ja tuntea ihmiskontaktin, kuten kuka tahansa.
"Sinun velvollisuutesi ei ole pitää häntä tyytyväisenä", hän muistutti pehmeästi.
"Mitä sinä rakastat miehessäsi? Milloin hän tekee sinut onnelliseksi – onko jotain ainutlaatuista, mitä rakastat juuri hänessä?"

Sylvia tunsi syyllisyyden vihlaisun vatsassaan.
"Hän saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi."
Callahan piti hänestä huolta, järjesti asiat niin, että ne kääntyivät parhain päin. Callahanin kanssa hän saattoi tuntea, että kaikki järjestyisi.
"Hän huolehtii minusta."

"Minä tunsin Tarquinin kanssa samoin, silloin kun menimme naimisiin. Ennen kuin hän...", Keiko sanoi ja hieraisi nenänpieltään. Ennen kuin hän ymmärsi jonkin olevan pahasti vialla heidän liitossaan.
"Hän oli vanhempi, menestynyt, niin itsevarma ja komea, ja perheeni rakasti häntä. Jostain syystä hän halusi juuri minut, ja tunsin oloni imarrelluksi. Oli melkein velvollisuus rakastaa häntä takaisin."
Hän tutki Sylvian kasvoja.
"Ja jopa sen jälkeen, kun hän... Osoitti piirteitä siitä, kuka oli, ajattelin, että hän huolehtii minusta. En olisi yksin maailmassa eikä perheeni hylkäisi minua, koska hän piti minusta kuitenkin huolta."

Sylvia pyyhkäisi silmiään.
Oli hirvittävän epäreilua, että Keiko oli joutunut käymään läpi jotakin sellaista. Kiltti ja suloinen Keiko, joka ei varmasti ollut elämäsään satuttanut ketään.
"Olen niin pahoillani puolestasi", hän kuiskasi hiljaa. Vaikka mikään pahoittelu ei koskaan voisi pyyhkiä kaikkea sitä kärsimystä pois.
"Callahan oli ensimmäinen mies, johon ikinä ihastuin. Minulla ei... ollut koskaan aikaa."

Keiko katseli Sylviaa ja pohti, saattoiko nainen olla samankaltaisessa tilanteessa kuin hän oli ollut – ennen kuin viimeinenkin inhimillisyys oli karissut Tarquinista. Kun mies oli vielä ollut hänen Tarkiensa, äkkipikainen ja oikukas, mutta rakastava mies. Tai mitä hän oli kuvitellut rakkaudeksi.
"Huolestuin, kun tajusin, etten voinut nimetä yhtään syytä rakastaa häntä – ei sitä, että tunsin hänen huolehtivan minusta tai rakastavan minua tai pitävän minua lähellä – mutta syytä rakastaa häntä ainutlaatuisena ihmisenä. Se on vielä selvempää nyt, sillä voisin listata loputtomasti asioita, joita rakastan Brianissa."

Tarquin oli ollut hirviö.
Mutta totta kai hän osasisi nimetä asioita, joita rakasti Callahanissa. Kun olisi vähemmän järkyttynyt.
"Olen hyvin onnellinen, että olet löytänyt Brianin."
Menneisyydestään huolimatta mies tuntui tekevän Keikon onnelliseksi.
Ja Keiko oli ansainnut onnensa hirviömiehensä jälkeen.
"Ja sinä olet oppinut... nauttimaan..?"

Keikokin oli hyvin onnellinen löydettyään Brianin, löydettyään uuden tavan elää ja olla onnellinen. Kysymys sai hänet hymyilemään lämpimästi, posket hennosti punehtuen. Hän laski hetkeksi katseensa.
"Kyllä. Hyvin paljon", hän vastasi sipaisten tummia hiuksia korvansa taakse.
"En koskaan tiennyt, että voisin tuntea niin. Voisin kaivata sitä. Se on... Uskomaton tunne. Niin ylivoimainen hyvän olon aalto – enkä puhu vain orgasmeista, vaan yleisesti siitä, millaista on olla lähellä rakastamaansa ihmistä."

Oli mukava nähdä Keikon hymyilevän.
"Olen onnellinen puolestasi", Sylvia totesi, pienen hymyn kohottaessa suupieliä, vaikka silmissä viipyikin vielä suru ja ahdistus.
"Minä uskon olevani onnellinen aina, kun saan olla Callahanin lähellä. Sitä ei vain tapahdu nykyään kovin usein. Hän on kovin stressaantunut, enkä minä erityisesti auta asiaa."
Sylvia suoristi helmojaan.
"Hän vei minut lääkäriin sen jälkeen kun... Sain lääkkeet ahdistukseen. Callahanilla on paljon murehdittavaa jo ilman hysteeristä vaimoa."

"Uskot olevasi onnellinen?" Keiko kysyi kallistaen päätään kysyvänä. Sylvia ei kuulostanut onnelliselta, eikä hän ihmetellyt miksi, Callahanin kuvauksen perusteella.
"Sinä et ole hysteerinen, Sylvia. Luulen, että saatat ajatella itsestäsi kohtuuttoman ankarasti", hän lisäsi puristaen ystävänsä kättä.
"Oliko se erilaista? Kun olit sen toisen miehen kanssa. Joka sai olosi paremmaksi."

"Uskon olevani onnellinen", Sylvia toisti. Totta kai hänellä oli onnettomia hetkiä, monesti enemmän kuin onnellisia, mutta silti. Niinä hetkinä, kun Callahan oli oma itsensä, hänkin oli taas onnellinen. Hetken. Kunnes jokin sai taas miehen menettämään malttinsa.
Mochi urahti unissaan.
Wolfien ajatteleminen sai syyllisyyden vihlomaan taas kipeänä.
"Se oli... Kuin onnellisina hetkinä."

"Miltä sinusta tuntuu onnellisina hetkinä?" Keiko kysyi pehmeästi. Sylvia olisi ansainnut niitä enemmän.
"Miltä läheisyys tuntuu silloin?" hän jatkoi. Olikohan Sylvia koskaan kokenut mitään aitoa nautintoa muistuttavaa? Vai oliko nainen samassa ajatusmallissa, jossa hän oli ollut mennessään naimisiin.

Mochi havahtui hereille, kömpi jaloilleen ja ravisteli itseään ennen kuin suuntasi kohti Hiccupia, takajalkojaan venytellen.
"Minä pidin... pidän siitä silloin", Sylvia totesi, hieraisten mietteliäänä kämmenselkäänsä.
Wolfien kanssa kaikki oli tuntunut... helpommalta. Luonnolliselta tavalla, joka kauhistutti, kun sitä ajatteli liian tarkkaan. Callahan oli hänen aviomiehensä, se, jonka kanssa hänen ei olisi pitänyt jännittää enää mitään.
"Keiko, pahinta on, että minä olisin... mennyt pidemmälle, jos olisin voinut. Minä halusin mennä pidemmälle."

"Miksi se on mielestäsi paha asia?" Keiko tiedusteli lempeästi, haluten ymmärtää syyt Sylvian ajatusten takana.
"Oletko ennen tuntenut niin? Halua mennä pidemmälle?"

"Koska minulla on aviomies", Sylvia vastasi onnettomana.
Callahanin kanssa oli erilaista. Hän halusi olla miehen kanssa, koska tiesi tämän pitävän siitä, nautti läheisyydestä, jonka vuode tarjosi. Mutta Wolfien kanssa hän oli...
Hän pudisti hitaasti päätään.
"En sillä tavalla."

"Minullakin oli aviomies", Keiko muistutti. Sana oli menettänyt merkityksensä. Jos mies oli valmis kohtelemaan vaimoaan kuin koiraa, miksi vaimon piti vaalia vihkivaloja?
"Miltä sellainen halu sinusta tuntui? Minkä luulet aiheuttaneen sen?"

Sylvia hieraisi kämmenselkäänsä uudelleen.
Miehet ja hirviöt eivät olleet verrattavissa toisiinsa, eivät millään mittapuulla.
"Se oli väärin", hän totesi yllättävän ankarasti. Niin väärin, että jopa hänen kehonsa oli mennyt lukkoon, josta se ei ollut suostunut avautumaan sen illan jälkeen. Pelkkä tilanteen ajatteleminenkin herätti naisessa halun käpertyä pieneksi keräksi.
Lutka.
"Enkä minä tiedä. Niin kuuluisi tuntea aviomiehensä kanssa."

Keiko silitti Sylvian hiuksia hellästi.
"Niin kuuluisi tuntea aviomiehen kanssa, olet aivan oikeassa", hän vastasi.
"Oletko harkinnut, että sinulla saattaa olla väärä aviomies?"

Keikon sanat saivat Sylvian käpertymään hieman kasaan.
Hän oli ollut hyvin nuori, kun he olivat tavanneet. Ja Callahan oli vaikuttanut niin turvalliselta mieheltä, sellaiselta, jonka kanssa hänen ei tarvitsisi murehtia mistään.
"Minä en ole koskaan ollut yksin."

"Ymmärrän", Keiko vastasi ja kiersi käsivartensa Sylvian hartioille, nojautuen tämän olkapäätä vasten.
"Mutta sinä et ole yksin. Sinulla on ystäväsi, perheesi, hevosesi, valmentajasi."

Perhe oli luovuttanut hänet Callahanin huomaan. Ja jos hän tässä vaiheessa päättäisi, että avioliitto ei ollut enää sitä, mitä se oli ollut silloin, perheellä oli täysi oikeus hylätä hänet. Isä oli ollut jo alun perin liittoa vastaan, eikä ollut luonteeltaan kaikkein anteeksiantavin.
"Olen hyvin onnellinen, että minulla on. Vielä syksyllä olin paljon, paljon yksinäisempi."

"Luulen, että sinun kannattaa miettiä, tekeekö Callahan sinut oikeasti onnelliseksi", Keiko sanoi pehmeästi.
"Sinä ansaitset olla onnellinen. Avioliiton - minkä tahansa parisuhteen - kuuluu tehdä sinut onnelliseksi. Toisen ihmisen on tarkoitus tehdä olosi hyväksi, saada sinut tuntemaan olosi rakastetuksi, arvostetuksi, halutuksi juuri sellaisena kuin olet."

Sylvia oli hetken hiljaa, sillä ajatuksen paino tuntui musertavan häntä alleen.
"Niin pitää", hän myönsi lopulta, puristaen helmakangasta nyrkkiensä sisään. Ei vain hänen oman onnellisuutensa tähden, vaan koska hän oli mennyt tekemään jotakin, mikä todella satuttaisi miestä. Ja se, jos mikä, oli hälyttävää.
"Keiko, olen hyvin kiitollinen, että jaksat kuunnella minua."

"Minä haluan kuunnella sinua", Keiko vastasi pää ystävänsä olkapäähän nojaten ja silitti toista olkavartta hellin sormin. Sitä ystävät tekivät, ja hän halusi olla Sylvian tukena miten vain saattoi.
"Ja Sylvia, luulen että sillä, ettet voinut olla Callahanin kanssa niin kuin ennen, on paljon enemmän tekemistä sen kanssa, millaisia hirveitä asioita hän on sanonut sinulle. Minun ei tarvitse kuin ajatella sellaista itse enkä pysty olemaan Brianin kanssa niin kuin haluaisin."

Niin.
Callahan sanoi hirvittäviä, hirvittäviä asioita. Ja vaikka Sylvia uskoi ansainneensa suurimman osan niistä, ja yritti vakuuttaa itselleen, että sanat olivat vain kiukun suoltamia, ne viilsivät silti syviä haavoja. Joista parannuttuaankin jäi jäljet.
Silti hän halusi uskoa, että kaikki voisi olla vielä hyvin. Sitten kun stressi helpottaisi. Tai kun hän saisi itsensä todella kasaan. Tai sitten kun...
Ja sitten oli vielä Wolfie. Kultainen, lempeä Wolfie, jonka hän oli saattanut epäreiluun tilanteeseen.
"Brian oli siis tervehtimässä lapsiaan?"

"Kyllä", Keiko vastasi ja suli hymyyn. Miten hän toivoi, että lapset ottaisivat isänsä hyvin vastaan ja kaikki menisi hyvin. Pelkkä ajatus siitä, miten Brian rakasti lapsiaan oli särkeä hänen sydämensä.
"Hän tulee myöhään tänään, jos lennot kulkevat aikataulun mukaan."
Hän silitti ystävänsä kättä.
"Luuletko, että haluaisit tavata tämän toisen miehen uudelleen?"

"Ehkä minäkin saan myöhemmin tietää, kuinka kaikki sujui", Sylvia totesi melkein anteeksipyytävänä. Hän oli edelleen pahoillaan siitä, että oli saanut Brianin tuntemaan itsensä huonoksi.
Keikon kysymys sai vaaleat kulmat painumaan hieman alemmas.
"En ole varma, voinko", hän myönsi hiljaa.
"Mutta jos olen rehellinen... haluaisin. Jos voisin."

Keiko halasi ystäväänsä myötätuntoisena. Ehkä Sylvia voisi löytää jonkun, joka tekisi tämän onnellisemmaksi kuin Callahan. Miten kukaan saattoi sanoa niin kamalia asioita jollekulle, jota väitti rakastavansa? Ei mikään ihme, jos Sylvia oli ahdistunut eikä kokenut oloaan mukavaksi miehen lähellä.
"Miten sinulla menee muuten Callahanin kanssa? Eihän hän... Satuta sinua?"

Tuntui uskomattomalta, että oli ystävä, jolle puhua tällaisista asioista.
Sylvia tunsi itsensä niin kiitolliseksi, että oli purskahtaa itkuun, vaikka olikin melko varma, että oli jo vuodattanut riittävästi kyyneleitä yhden päivän tarpeiksi.
Keikon kysymys kylmäsi.
"Ei tietenkään satuta. Hän vain puhuu joskus rumasti, siinä kaikki."
Joulun alla tapahtunutta ei laskettu, Callahan oli ollut tolaltaan syystä.
"Ehkä meidän pitäisi nousta pois lattialta?"

Ei satuttanut. Keiko toivoi niin ja kosketti sydänalaansa. Hän ei olisi voinut päästää Sylviaa palaamaan kotiin, jos olisi riski, että nainen kohtaisi siellä jotain samankaltaista kuin Tarquinin.
"Ehkä", hän myönsi hymyillen, vaikka usein makoilikin upottavalla, valkealla matolla. Keiko nousi ylös, auttoi Sylviankin jaloilleen ja istahti takaisin vaaleanvihreälle sohvalle.
"Onko mielessäsi jotain muuta, mistä haluaisit puhua?"

Sylvia istahti alas ja suoristi helmojaan jalkojensa ympärille. Mochi oli taitanut luovuttaa sen suhteen, että saisi Hiccupista leikkikaverin, ja käpertynyt kerälle sohvapöydän viereen.
"Uskoisin, että olen vuodattanut sydämeni sinulle melkoisen hyvin", hän vakuutti ja jäi silittelemään hameensa helmaa.
"Mutta entä sinä itse? Onko... onko Tarquin vielä..?"
Ajatuskin siitä, että mies vaani entistä vaimoaan, sai kylmät väreet juoksemaan pitkin Sylvian selkää. Ehkä olisi pitänyt lisätä asunnon turvajärjestelyjä?"

"Minä olen ihan kunnossa. Tarquin on käynyt töissä muutaman kerran, halunnut kai puhua maineensa puolesta, mutta ei sen kummempaa", Keiko vakuutti lempeästi. Sen jälkeen, kun Brian oli lyönyt miestä, hirviö oli vetäytynyt varjoihin. Ja vain Tarquinin muisto vaani häntä ja sai ahdistuksen houkuttelemaan häntä epätoivoisten tekojen ajatuksella.
"Ehkä voisit kertoa minulle lisää siitä toisesta miehestä? Jonka haluaisit tavata uudelleen, jos voisit?"

Keikon vakuuttelusta huolimatta Sylvia ei voinut täysin karkottaa huolta ystävänsä puolesta. Brian oli vaikuttanut huolestuneelta, kun oli ehdottanut, että hän voisi tulla käymään, kun Keiko oli kisojen vuoksi viikonlopun yksin kotona.
Ja silti hän valitti omista olemattomista ongelmistaan. Typerä pieni lutka. Hänestä ei ollut muuta kuin vaivaa ihmisille ympärillään.
Sylvia käänsi katseensa teehen, joka oli varmasti jo jäähtynyt hänen vuokseen.
"Hän on..."
Hän yritti etsiä oikeita sanoja, muttei löytänyt yhtään sellaista, joka olisi kuvannut Wolfieta.
"En vain... Tuntuu hirvittävän surulliselta, etten voi tavata häntä enää."

Keiko puristi ystävänsä kättä ja pohti, tekikö eettisesti väärin suorastaan kannustaessaan Sylviaa pettämään miestään. Tietenkään ei ollut tavannut Callahania eikä tiennyt kuin Sylvian version tarinasta – mutta mies, joka sanoi suloiselle, herkälle Sylvialle, että huora olisi hyödyllisempi makuuhuoneessa ja saattoi Sylvian suunnattoman ahdistuksen valtaan, ei ansainnut vaimonsa uskollisuutta.
"Oletko varma, ettet voi?"

Sylvia pudisti päätään, vaikka ajatus särkikin hänen sydäntään tavalla, jolla sen ei olisi pitänyt. Ja juuri siksi tapaaminen olisi yksinkertaisesti mahdotonta.
Pimeys tuntui työntävän seiniä lähemmäs.
"En, se olisi väärin. Paitsi Callahania, myös Wolfieta kohtaan", hän totesi hiljaa, käyttäen ensimmäistä kertaa keskustelussa miehen nimeä.
Keikon tilanne oli ollut erilainen, Tarquin oli hallinnut pelolla.

"Mutta mikä on oikein sinua kohtaan?" Keiko vetosi silittäen Sylvian kämmenselkää hellästi. Callahan kuulosti pedolta. Hän ei tiennyt, kuka Wolfie oli tai millainen tämä oli miehiään, mutta jos Sylvia tunsi olonsa paremmaksi ja saattoi nähdä itsensä positiivisemmassa valossa, eikö se ollut sen arvoista?

Mochi oli kellahtanut kyljelleen pehmeälle matolle, jonka he olivat jättäneet vapaaksi. Pullea kylki kohoili rauhallisen hengityksen tahtiin, jalat juoksivat unessa.
"En tiedä", Sylvia myönsi hiljaa.
"Kuinka sinä tiesit, että Brian oli se, mikä oli oikein sinulle?"
Tarquin ei olisi voinut olla sitä koskaan, mutta ajatus tuntemattomaan sukeltamisesta pelotti.

Keiko pohti laskien katseensa hajamielisenä sohvapöydälle katettuihin tarjoiluihin.
"En ole varma. En tietenkään ole paras neuvomaan ylipäätään parisuhteissa, kun kokemukseni niistä on varsin... Vääristynyt", hän aloitti.
"Ja kun aloitin Brianin tapailemisen, se oli keino paeta elämääni. Tuntea oloni rakastetuksi ja kauniiksi edes hetken, ennen kuin painajainen jatkui, mutta jokin hänessä lumosi minut. Sydämeni jättää edelleen lyönnin välistä, kun hän katsoo minua ja hymyilee."
Keiko veti jalat eteensä sohvalle ja kiersi käsivartensa hajamielisesti niiden ympärille.
"Olin musertunut, kun hänen ystävänsä kertoi minulle hänen menneisyydestään. Kun luulin olleeni niin typerä, että valitsin uudelleen miehen, jollaista yritin paeta. Silloin luultavasti vasta ymmärsin, kuinka paljon hän oli alkanut merkitä minulle. Kun hänen poissaolonsa tuntui siltä, että lämpö oli kadonnut maailmasta."

Sylvian kulmat painuivat alemmas, käsi ojentautui koskettamaan Keikon hartiaa. Hän oli hirvittävän pahoillaan siitä, että tämä joutui ajattelemaan kokemaansa painajaista. Mutta ei kai sellaisesta päässyt yli hetkessä, hän itse oli surrut hevostaan yli vuoden.
Sellaista sattui. Eläimiä kuoli. Ja ihmisiä kuoli.
Charlesillekin olisi voinut käydä huonosti. Mutta Wren oli vakuuttanut, että mies tulisi kuntoon, kun he olivat puhuneet puhelimessa aiemmin päivällä.
Hänen olisi ehdottomasti päästävä käymään Lontoossa mahdollisimman pian.
"Olen hyvin onnellinen, että tapasitte. Minä en... tiedä vielä, mitä tunnen."

"En usko, että sinun tarvitsee tietää", Keiko sanoi.
"Olen varmastikin tuomittu jos jonkinmoiseen kadotukseen tähän mennessä, mutta minusta sinä ansaitset olla onnellinen. Miehesi on satuttanut sinua aivan hirveällä tavalla, ja sinä ansaitset jonkun, joka saa sinut tuntemaan olosi arvokkaaksi ja ainutlaatuiseksi ja rakastettavaksi juuri sellaisena kuin olet."

Sylvia katsahti ystäväänsä hermostuttavan suurilla silmillään.
Ehkä hänen ei tarvinnut vielä tietää.
"Sinä olet uskomattoman hyvä ystävä, Keiko", hän totesi hiljaa ja kietoi toisen käsivartensa naisen hartioiden ympärille halatakseen tätä puolittain.
"Ensimmäinen ystäväni täällä pohjoisessa. Ehkä ensimmäinen ystäväni koskaan."

Keiko vastasi hymyllä ja halasi Sylviaa tiukasti takaisin.
"Sinä olet uskomattoman hyvä ystävä. En olisi tässä ilman sinua", hän sanoi ja silitti valkeita hiuksia sydän lämpöä läikähtäen. Sylvia oli antanut hänelle kaiken, mitä hän tarvitsi aloittaakseen uuden elämänsä. Poiminut hänet kadulta, kun hän pakeni Tarquinin vallan alta. Tullut hänen mukaansa hakemaan muistoja hänen entisestä kodistaan.

Sylvian kulmat painuivat hieman alemmas, sormet hipaisivat Keikon selkää kun hän irtautui halauksesta.
Se oli ollut kammottava, kammottava yö. Mutta samalla merkinnyt Keikon vapauden alkua.
"Ehkä me voisimme juhlistaa sitä jotenkin", hän ehdotti melkein ujosti.
"Käydä teatterissa? Kun sinulla on aikaa."

"Totta kai", Keiko vastasi tummat, vinot silmät syttyen.
"Se olisi aivan ihanaa! Minulla on viikonloput vapaana, ja Brian on lähes poikkeuksetta kisamatkoilla silloin. Mennään toki heti kun sinulle sopii. Ilmoitan vain eläinsuojalle, etten tule silloin."
Hän suki tummia hiuksia korviensa taakse.
"Mitä musikaaleja haluaisit nähdä?"

Se olisi hyvä, Keiko saisi jotain muuta tekemistä viikonloppuunsa kuin ajatella Tarquinia.
"Minä varaan meille sopivan viikonlopun. Voi olla, että käyn tervehtimässä serkkuani lähipäivinä, hän oli... Oletko lukenut siitä, mitä Pariisissa tapahtui?"
Sylvian kulmat painuivat hieman alemmas. Charles oli kunnossa.
"Olen halunnut käydä katsomassa Hamiltonin. En ole lainkaan varma, onko se aivan minun tyyliäni, mutta David King esiintyy siinä, ja hän on kovin ihastuttava."

"Kyllä, luin siitä", Keiko vastasi ja puristi Sylvian kättä myötätuntoisesti. Hän oli pitänyt ulkoministeriä mielenkiintoisena ja lukenut uutisia pitkään uteliaana, koska Gabrielle työskenteli miehelle. Isku kuulosti kamalalta.
"Onneksi hän tulee kuntoon." Hän harkitsi hetken olisiko maininnut myös muista uutisista, jotka koskivat ulkoministeriä, mutta ehkä se olisi tahditonta.
"Hamilton olisi ihastuttavaa nähdä. Ystäväni ovat kehuneet sitä vuolaasti. Wicked on myös aina erinomainen valinta Lontoossa käydessä."

"Kaikeksi onneksi Charles selvisi tilanteeseen nähden vähäisin vammoin."
Sylvia ei kyennyt uskomaan lehdistöä, mutta hänen serkkunsa assistentti oli vakuuttanut samaa. Että Charles tulisi kuntoon.
"Ehkä voisimme tehdä viikonloppuretken Lontooseen? Käydä katsomassa vaikka molemmat?" hän ehdotti. Viikonloppu poissa Newcastlesta ja Hexhamista, poissa muistojen luota.
Hän epäröi hetken.
"Oletko... oletko lukenut muuta aiheeseen liittyvää uutisointia?"

"Viikonloppuretki olisi ihana", Keiko vakuutti. He voisivat käydä katsomassa molemmat – kenties kolmannenkin, jos menisivät jo perjantai-iltapäivänä tai neljännenkin, jos sunnuntaisin pyörisi jokin sopiva show.
"Olen nähnyt kuvia lentokentältä. Serkustasi ja hänen assistentistaan, oletan", hän sanoi pehmeästi.
"Viittaatko niihin?"

"Meidän täytyy alkaa katsoa sopivia päiviä", Sylvia totesi, ja tunsi pulssinsa kiihtyvän ilahtuneesti.
Viikonloppuretki. He voisivat käydä myös ostoksilla ja teellä jossakin ihastuttavassa kahvilassa.
Hän tunsi korviaan kuumottavan hieman, ei ollut missään tapauksessa sopivaa juoruta.
Mutta hyvänen aika.
"Niin. Wrenistä. Minä olin aavistavinani jotakin, mutta..."

"Minua syytetään toivottomaksi romantikoksi, mutta minusta kuvat näyttivät suloisilta", Keiko vastasi. Gabriellekin oli pitänyt miestä yksinäisenä, kun oli yrittänyt - ja onnistunutkin - työnantajansa järjestämisessä treffeille.
"Tunnetko hänen assistenttinsa hyvin?"

Sylvia katsahti käsiään ujosti hymyillen.
"Minustakin se olisi uskomattoman romanttista."
Hän ei ollut uskaltanut lukea uutisia liian tarkkaan, tiesi, kuinka julma media ja ennen kaikkea yleisö saattoi olla. Riitti, että hän tiesi, ettei Charles koskaan olisi käyttänyt naista hyväkseen. Kyseessä täytyi olla jotakin syvempää.
Hän pudisti päätään.
"En voi sanoa tuntevani. Olemme puhuneet muutaman kerran."

Keiko mieluiten yritti nähdä maailman kauniina, täynnä ihastuttavia, romanttisia tarinoita, vaikka oli itse päätynyt elämään pahimmansortin painajaista. Ehkä tämä todella olisi romanttinen tarina.
"Ehkä pääset tutustumaan häneen paremmin jatkossa."

"Ehkä."
Vaikka tarina todella olisi romanttinen, eivät Charles ja Wren varmasti pääsisi helpolla. Kun oli niin siniverinen kuin Charles, ei yksinkertaisesti voinut rakastua kehen tahansa. Ei ainakaan työntekijäänsä. Vaikka hänen serkkunsa tuskin välittäisi siitä, mitä muut ajattelivat.
Sylvia suoristi helmojaan.
"Onko Brianilla tiedossa monetkin kisat? Matkaa ajatellen."

"Hän on hyvin todennäköisesti kisoissa joka viikonloppu kevään aikana", Keiko vastasi. Huipulla kilpailevien esteratsastajien elämä oli hektistä ja jätti heille yleensä pari yhteistä arki-iltaa viikossa. He saattoivat kuitenkin viestitellä ja soitella.
"Joten voimme mennä milloin vain sinulle sopii."

"Siinä tapauksessa meillä on oikein hyvin viikonloppuja, joista valita", Sylvia totesi hyvillään. Pitäisi vain katsoa, ettei häntä tarvittaisi juuri silloin tallilla.
Ja tietenkin varmistaa Callahanin aikataulut. Tietenkin. Sen olisi pitänyt tulla mieleen ensimmäisenä.
Hän oli kammottavan huono vaimo.
"Oletko jo sellaisessa kunnossa, että voit lähteä kävelylle? Ajattelin, että veisin Mochin täällä lenkille, ehkä haluaisitte liittyä Hiccupin kanssa seuraan?"

"Olen varmasti", Keiko vastasi ja suoristautui. Sohvalle nukahtanut Hiccup tuntui kuulevan kuudennen aistin kutsun ja sinkosi terhakkaasti töppöjaloilleen.
"Minä voin ihan hyvin, mutta lääkärit vaativat sairaslomaa varmuuden vuoksi aivotärähdyksen tähden." Ehkä se ihan hyvä olikin, sillä hän ei ollut varma, olisiko ollut täydessä terässä työpäiviin.
"Mennään vain."

"Rauhallinen, pieni lenkki vain. Aivotärähdykset ovat ikäviä."
Vaikka Keikohan sen varmasti tiesi, olihan Tarquin onnistunut telomaan tämän kammottavaan kuntoon ennen joulua, ja varmasti monta kertaa ennen sitä.
Mochi ei ollut aivan yhtä innokas, huokaisi vain syvään ja käpersi itseään kerälle.
"Minä ehdin jo luulla, että Mochista on tullut urheilullisempi, hänellä on kaksi varsin pitkäsääristä tyttöystävää..."
Hymy kohotti Sylvian suupieliä, kun hän käänsi katseensa yli jääneisiin leivoksiin.
"Ehkä Brian kaipaa yöpalaa kotiin tullessaan?"

"Se voi hyvinkin olla", Keiko vastasi. Ehkä murehtisi urheilijan linjoistaan, mutta luultavasti voisi nautiskella ainakin jotain pöydästä.
"Pitkäsääristä tyttöystävää?" hän kysyi huvittuneena ja kyykistyi pujottamaan sievän, nahkaisen pannan Hiccupin kaulaan, ennen kuin veti smaragdinvihreän villakangastakin ylleen.

"Niin. Kaksi borzoita. Toinen niistä kamppasi minut lampeen jokunen viikko sitten", Sylvia vastasi ja poimi taivaansiniset valjaat käsiinsä.
"Mochi-rakas, lähdetään käymään ulkona."
Shiba kohotti laiskasti toista korvaansa.
"Mochi on tehnyt kovasti töitä pysyäkseen heidän vauhdissaan. Hän väsytti itsensä täysin, kun he kävivät juoksemassa nummilla..."

"Kaksi borzoita", Keiko toisti kulmat asteen painuen.
"Asuvatko ne tässä lähellä? Törmään välillä lenkeillä kahteen varsin rakastavaan borzoihin, jotka asuvat vain parinsadan metrin päässä tästä."
Hän kiersi valkean, angoravillaisen huivin kaulaansa, työnsi mustat mokkanahkanilkkurit jalkaansa ja tarkasti puhelimen ja avaimien olevan taskussaan, ennen kuin jäi odottamaan Sylviaa.

Sylvia tunsi korviensa punehtuvan.
"Olen melko varma, että kyse on samoista koirista. He ovat hyvin rakastavia. Niin rakastavia, että jouduimme käsketyiksi poistumaan tottelevaisuuskurssilta..."
Muisto hymyilytti ja vihlaisi samalla kipeästi, kun hän kumartui houkuttelemaan Mochia luokseen. Shiba nousi ilman mitään kiirettä, venytteli ja tassutti hänen luokseen.
"Mochi on jopa laihtunut hieman sen jälkeen, kun tutustuimme tyttöihin."

"Ne ovat tavattoman kauniita koiria", Keiko sanoi ja nojasi selkänsä kevyesti olohuoneeseen antavaan ulko-oveen.
"Välillä pohdin, että adoptoisin toisenkin koiran. Hiccup vaikuttaa kyllä onnelliselta näin, ja se viihtyy erinomaisesta terapiakoirana töissä, mutta ehkä siitä olisi hauska leikkiä toisen koiran kanssa ja juosta puistossa."

"Hiccupilla varmasti riittäisi rakkautta sisarukselle", Sylvia huomautti, samalla kun pujotti valjaat Mochin pään yli.
"Olen joskus miettinyt sitä itsekin, Mochi joutuu olemaan melko pitkiä päiviä yksin kotona, mutta en ole varma, olisiko hän yhtä myötämielinen."
Vaikka ainakin Wolfien tytöt olivat sulattaneet jääprinssin sydämen.
Sylvia suoristautui, kietoi huivin kaulaansa ja puki jäänsinisen villakangastakin päälleen. Pujotettuaan korkonilkkurit jalkaansa hän tarttui Mochin hihnaan ja kääntyi Keikon puoleen.
"Olemme valmiina."

Keiko kantoi Hiccupin alas kapeaa portaikkoa, joka johti hänen oveltaan Hexhamin herttaiselle pääkadulla antavalle ulko-ovelle. Hiccup ravisteli turkkiaan terhakkaana saadessaan asfaltin tassujensa alle, ja Keiko kohotti huivia paremmin kaulaansa.
"Menemmekö puiston suuntaan?" hän kysyi pujottaen pehmoiset lapaset käsiinsä ja katsahti Sylviaa, ennen kuin lähti jatkamaan katua länteen.

Mochi loikki portaat alas yllättävällä ketteryydellä, ilmeisesti se oli saanut hyvää harjoitusta yrittäessään pysyä tyttöjensä perässä.
Sylvia vilkaisi Keikoa silmäkulmastaan. Pieni kävely vain, ei mitään liian raskasta toipilaalle.
"Mochi pitää puistosta", Sylvia vastasi. Ja pieni osa, jota hän ei halunnut myöntää edes itselleen, toivoi, että Wolfie olisi saattanut päästä jo töistä. Vienyt villit tyttönsä kävelylle.
"Siellä minä tipahdin lampeen..."

"Oi ei", Keiko vastasi myötätuntoisena, "toivottavasti et palelluttanut itseäsi. Nämä eivät taida olla ideaalisia sääolosuhteita ulkouinnille."
Hiccup kantoi häntäänsä ryhdikkäästi, suklaanruskeat hapsut keinuen, ja pysähtyi siivosti odottamaan suojateiden pientareelle.
"Vaikka se kuulostaakin melko romanttiselta ajatukselta. Jos tapasit silloin hänet?"

"Olin kieltämättä melko jäässä sen jälkeen", Sylvia myönsi.
"Mutta Wolfie oli hirvittävän kiltti, keitti minulle teetä ja lainasi villapaitaansa."
Hänen kulmansa painuivat hieman alemmas.
"Callahan löysi sen kaapistaan. Sen jälkeen, kun olin pesettänyt sen palauttaakseni sen Wolfielle."
Mochi tassutteli eteenpäin vailla suurta intohimoa, ennen kuin tajusi heidän suuntaavan puistoon. Silloin sen askeliin tuli uudenlaista lennokkuutta.

Se kuulosti hyvin romanttiselta ajatukselta. Vaikka Hexhamin puiston lampeen sukeltaminen näissä lämpötiloissa – tai vielä aikaisemmin talvella – kuulostikin hyiseltä kokemukselta.
"Niinkö? Miten miehesi suhtautui siihen?" Keiko kysyi ja värähti ajatellessaan, miten Tarquin olisi reagoinut, jos olisi löytänyt toisen miehen vaatteita heidän kodistaan. Se, että hän oli nauranut toisen miehen tarinoille, oli saanut miehen hakkaamaan hänen hiuksensa lyhyiksi lihakirveellä. Oli erikoista, mitä mustasukkaisuus saattoi tehdä ihmiselle.

Sylvia vilkaisi Keikoa ja tunsi syyllisyyden vihlaisevan vatsaansa. Oli kammottavaa, että hän varmasti muistutti naista siitä, mitä tämä oli joutunut kokemaan. Oli täyttä kohtalon ivaa, että hän oli päätynyt itse asetelmaltaan varsin samanlaiseen tilanteeseen.
Tarquin vain oli ollut hirviö, ei mies.
"Hän oli tietenkin hirvittävän vihainen."
Eivätkä he olleet taitaneet koskaan sopia asiaa kunnolla. Koska hänestä oli tullut hyödytön.
"Se oli ennen kuin... mitään oli edes tapahtunut."
Silloin Callahanin syytökset olivat olleet vielä turhia.

Keiko kosketti myötätuntoisena Sylvian käsivartta. Sen oli täytynyt olla hirvittävä riita. Luultavasti Briankaan ei suhtautuisi täysin myötämielisesti, jos löytäisi toisen miehen vaatteita heidän kotoaan.
”Silloinko Callahan sanoi sinulle niin hirvittäviä asioita?” hän kysyi, vaikka ilmeisesti miehen verbaalinen, musertava väkivalta ei ollut ainutkertainen tapahtuma.

Ainakin siinä Callahan oli oikeassa, että hän oli idiootti.
"Silloin. Hän on tosin ennenkin... Vihaisena vain. Epäillyt, että sain työni, tuota, suostumalla tekemään tiettyjä palveluksia valmentajalleni."
Pelkkä ajatuskin sai Sylvian kulmat painumaan alemmas. Häntä ei satuttanut niinkään se, mitä Callahan oli sanonut hänestä itsestään, mutta Julianin moraalin epäileminen oli kerta kaikkiaan kammottavaa.

Keiko katsahti Sylviaa kauhistuneena ja puristi ystävänsä kättä.
”Kuinka usein hän puhuu sinulle niin rumasti ja epäreilusti?” hän kysyi huolestuneena. Kenelläkään ei pitänyt olla oikeutta puhua toiselle ihmiselle niin kamalia asioita, ei varsinkaan rakastamalleen ihmiselle. Tarquin oli ehkä hirviö, mutta Callahan näytti musertavan Sylvian sanoillaan, eikä se ollut yhtään parempaa.

"Silloin kun on vihainen", Sylvia vastasi hiljaa.
Mutta silloin, kun hän oli pudonnut hevosen selästä, Callahan oli ollut hirvittävän huomaavainen. Ottanut viereensä ja pitänyt sylissään. Siihen muistoon oli helppo takertua.
"Hän on nykyään kovin usein vihainen."
Mochi pysähtyi haistelemaan pensaan juurta toiveikkaana.

"Joten hän puhuu sinulle halventavia, rumia, julmia, alentavia asioita melkein jatkuvasti?" Keiko varmisti tuntien onnettoman myötätunnon piston ystävänsä puolesta.
"Miltä se sinusta tuntuu?"

Sylvia nielaisi. Kun Keiko asetti asian noin...
"Nykyään hyvin usein. Hän on kovin stressaantunut, ja minusta tuntuu, että riitelemme lähes aina, kun hän on kotona."
Jopa joulu oli ollut tunnelmaltaan varsin kireä.
Mochi jätti tytöilleen kaihoisan viestin ja jatkoi sitten päättäväisesti matkaansa.
"Ja se on... hyvin raskasta. Voin joskus pahoin kun tiedän, että hän on palaamassa kotiin. Vaikka samaan aikaan ikävöin, kun hän on poissa."

Sylvia-parka. Sen täytyi olla aivan kammottavaa.
"Olen niin pahoillani puolestasi", Keiko vetosi ja katsahti vastaantulevasta koirasta terästäytyvää mäyräkoiraa. Ehkä se pitäisi leikkikaverista.
"En lainkaan ihmettele, jos olet onneton. Jos haluat olla onnellinen ja tuntea olevasi arvokas, rakastettu. Riittävä."

Mochi vilkaisi vierasta koiraa, mutta käänsi sitten katseensa pois.
Ei venäläinen tyttöystävä.
Sylvian kulmat olivat painuneet alas, kun hän katsahti Keikoa. Joka oli joutunut käymään läpi jotain niin paljon pahempaa.
"Haluan vain uskoa, että se helpottaa. Kun... Kun hän ei ole enää niin kireä."

"Milloin sellainen aika koittaisi?" Keiko kysyi katsellen Sylviaa myötätuntoisena. Voisiko sellainen aika koittaa ylipäätään? Jos mies sanoi niin brutaaleja asioita, lopettaisiko tämä koskaan?
"Millainen miehesi oli ennen kuin hän muuttui kireäksi? Millaista teillä oli yhdessä?"

Sylvia oli hetken hiljaa.
"Minä en todellakaan tiedä", hän vastasi, vaikka sen myöntäminen teki kipeää.
"Riitelimmehän me ennenkin, mutta se oli... Minäkin olin pitkiä päiviä tallilla."
Silloin hänellä oli ollut muutakin tekemistä kuin vaeltaa yksin suurissa huoneissa. Aika Callahanin kanssa oli ollut hyvää, riidoista huolimatta.
"Ehkä hän on turhautunut minuun."

"Millaista teillä oli yhdessä?" Keiko kysyi uudelleen antaen Hiccupin haistella puiston puunrunkoja, mistä mäyräkoira ylettyikään.
"Mitä rakastit miehessäsi ennen?"

Sylvia räpäytti silmiään ja jäi katselemaan, kuinka Mochi jäi haistelemaan puunrunkoa. Ehkä tytöt olivat jättäneet sille viestin?
"Olin aina iloinen, kun hän palasi työmatkalta kotiin. Kävimme ulkona, lähdin joskus mukaan työmatkalle, jos minulla sattui olemaan vapaata. Nyt taidan vain ärsyttää häntä."
Hän oli luvannut itselleen, ettei itkisi ennen kuin pääsisi kotiin.
"Hän sai oloni tuntumaan erityiseltä."

"Miten hän sai olosi tuntumaan erityiseltä?" Keiko toisti ja nosti huivia paremmin leukansa suojaksi, kun lopputalven tuuli puri kasvoja.
"Miten hän kohteli sinua silloin? Pystytkö nimeämään menneiltä ajoilta jotain, mitä rakastit miehessäsi? Ei siinä, mitä hän sai sinut tuntemaan, mutta siinä, kuka hän oli ihmisenä."

Sylvia tunsi sormiensa vetävän kohmeeseen liian ohuiden hansikkaiden sisässä.
Tai ehkä keskustelun aihe sai hänen olonsa tuntumaan niin kylmältä.
"... Minä en todellakaan tiedä."
Ehkä hän oli ollut idiootti jo alusta alkaen. Hän oli rakastanut tunnetta, jonka Callahan hänessä herätti, kokemusta siitä, että hän oli turvassa. Ja hetkiä, jolloin hän sai silittää tummia hiuksia, tai kun mies tutki häntä älykkäällä katseellaan.
Mutta laskettiinko sellaista?

Hiccup kierähti selälleen märälle nurmelle ja kiemurteli pähkien ja urnuttaen. Keiko katseli sitä toivoen hartaasti, ettei se ollut löytänyt jotain mielestään erinomaiselta tuoksuvaa, jota hän saisi pestä kotiinpaluun jälkeen suihkussa pois.
"Sinä et tiedä?" hän toisti hämmentyneenä.

Mochi tuntui jakavan Keikon huolen, tai ehkä se oli pikemminkin tyrmistynyt katsellessaan, kuinka sen lajitoveri pyöriskeli toivottavasti vain kostean nurmen villitsemänä.
Sylvia tunsi sydämensä rytmin muuttuvan levottomammaksi.
"En tosiaan tiedä."

Keiko katseli Sylviaa epätietoisena. Ehkä hänen ei pitäisi painostaa ja kysellä aiheesta, johon hänen ystävänsä ei halunnut tai osannut vastata.
Hiccup suostui nousemaan jaloilleen ja jatkamaan matkaa.
"Ihanaa, kun tulee kevät. Vaikka talvi onkin suosikkivuodenaikani."

Sylvian sydän hakkasi levottomana. Sen täytyi johtua siitä, että hän oli niin hirvittävän itsekäs. Sen vuoksi hän ei osannut nimetä kuin itseensä liittyviä asioita. Callahan olisi ansainnut jotakin niin paljon parempaa, ehkä mies ei silloin olisi joutunut suoltamaan suustaan niin kammottavia sanoja.
Mochi katsoi parhaaksi siirtyä hieman kauemmas mäyräkoiraystävästään.
Kevään mainitseminen sai Sylvian hymyilemään.
"Minä rakastan kevättä, vaikka on talvikin kaunista aikaa. Toivon, että ehdin vierailla Chatsworthissa, kun krookukset ja narsissit alkavat kukkia."
Pieni huvimaja, jossa Mochi oli pitänyt majaa, tuli näkyviin.
"Pitäisikö meidän kiertää takaisinpäin? En usko, että saat vielä rasittaa itseäsi kovinkaan paljon."
Sylvia vilkaisi Keikoa huolissaan.
"Mikä tekee talvesta lempivuodenaikasi?"

"Lääkärit ovat vain kanssani hieman ylivarovaisia", Keiko vakuutti heilauttaen rauhoittavasti kättään, mutta kääntyi kuitenkin takaisin kotia kohti. Hiccup löysi ruohikosta kepin, poimi sen suuhunsa ja kantoi sitä terhakalla ylpeydellä. Kotona oli hyvä varasto keppejä, joita Keiko ei raaskinut heittää ulos.
"Rakastan lunta ja joulua. Talvisin voi käyttää ihania takkeja, pehmoisia lapasia ja huiveja, juoda kuumaa kaakaota, polttaa kynttilöitä ja käpertyä sisälle hyvillä mielin."

Sylvia vilkaisi Keikoa niin epäluuloisesti kuin osasi. Yleensä lääkäreillä oli syy ohjeisiin, joita nämä antoivat.
Harvinaista kyllä, Mochi alkoi jarrutella, kun he suuntasivat takaisin sisustusliikettä kohti. Ehkä poikaparka toivoi vielä näkevänsä tyttöystävänsä, jos odottaisi tarpeeksi kauan.
Ei sellaista tuuria tällä kertaa.
"Nuo ovat todella hyviä syitä pitää talvesta. Minäkin rakastan joulua."
Vaikka se tänä vuonna olikin ollut pikemminkin ahdistava tilaisuus.
Hän seisahtui Keikon kotitalon eteen ja yritti olla katsomatta sisään sisustusliikkeeseen, jonka omistajan kanssa Wolfie oli sanonut käyvänsä teellä.
"Olen pahoillani, etten voi viipyä pidempään, mutta minun on mentävä vielä tallille illaksi."

"Ei se mitään", Keiko vakuutti vilpittömästi ja soi Sylvialle lämpimän hymyn. Hiccup jäysti keppiaarrettaan häntä huiskuen.
"Oli ihanaa, että tulit käymään. Tiedäthän, että voit tulla käymään tai soittaa milloin tahansa, jos kaipaat jotakuta, kenelle puhua? Kuuntelen enemmän kuin mielelläni."

Sylvia hymyili.
"Tiedän. Ja tiedäthän sinä, että sama koskee myös sinua? Tulkaa joku kerta Hiccupin kanssa käymään, kun teillä on aikaa."
Hän astui lähemmäs ja painoi suukon ystävänsä poskelle.
"Kerrothan Brianille terveisiä?"

"Totta kai", Keiko vakuutti, "olet uskomattoman hyvä ystävä." Hän kiersi kätensä Sylvian ympärille halaten ystäväänsä tiukasti.
"Kerron toki. Mukavaa talli-iltaa!" Sitten hän avasi alaoven mäyräkoiralleen ja seurasi sitä ylös, varastoiden jälleen yhden kepin lelukoriin.

Keskiviikko 21. maaliskuuta 2018, ilta, Orchard Place, Hexham

Mochi tempoi kärsimättömästi kohti rivitalon päätyasuntoa, puskien vasten syreeninvioletteja valjaitaan. Se ei ollut nähnyt tyttöjään pitkään aikaan, mutta japanilaispoika ei ollut unohtanut. Sen sydän sykki kahdelle pitkäsääriselle venäläiselle, eikä mikään saisi sitä muuttamaan mieltään.
Sylvian sydän tuntui hakkaavan epätahtiin, kun hän seisahtui tutun oven taakse, kermanvaalea takki syreeninvioletin leningin päälle vedettynä.
Mochi nousi jo ovea vasten, kun hän epäröi hetken ennen kuin kurkotti soittamaan ovikelloa.
Ehkä tämä oli huono idea.
Mutta Keiko oli ollut sitä mieltä, että hän ansaitsi olla onnellinen. Kaikesta huolimatta.

Pitkäsääriset venäläiset liehuivat alas rappuja kapeaan eteiskäytävään. Kalinkan kultamusta kuono vilahti hyväntuulisena oven pienessä ikkunassa, ennen kuin isäntä sai aurattua tiensä borzoiden lomasta ovelle ja nykäistyä oven auki.
"Niin-", Wolfie aloitti, mutta hiljeni hämmästyneenä tunnistaessaan tulijan. Häkellyttävä olento, joka oli kerran tai ehkä muutaman sukeltanut hänen syliinsä hänen asuntonsa luomassa illuusiossa, jossa sen ulkopuolella odottavalla avioliitolla ei ollut väliä. Violettiin, poolokauluksiseen neuleeseen ja chinoihin pukeutunut mies pyyhkäisi kurittomia, punertavia hiuksiaan taakse ja hymyili sitten puolittain, kissansilmät siristyen.
"Hei. Tule sisään?"

Pelkkä hymy oli saada Sylvian purskahtamaan itkuun - mutta onneksi siihen ei ollut aikaa, sillä Mochi tempaisi jo itsensä liikkeelle, päästäen korkean, korviavihlovan onnenvinkaisun nähdessään viimein pitkäsääriset tyttönsä.
Sylvia tempautui shibansa perässä kynnyksen yli.
"He-hei", hän tervehti hämmentyneenä, räpäyttäen pyöristyneitä silmiään.
"Olen pahoillani, en ilmoittanut tulostani etukäteen..."

Wolfie työnsi oven kiinni ja yritti olla kaatumatta päin Sylviaa, kun koirat tekivät kapeasta eteisestä entistä kapeamman.
"Päinvastoin, tämä on hyvin miellyttävä yllätys", hän vakuutti ja tarjoutui ottamaan naisen takin. Hän hätisti venäläiset ylös portaita.
"Mikä sinut toi vierailulle?"

Sylvia ehti juuri ja juuri riisua timanttikoristeiset valjaat Mochin yltä ennen kuin se kiiruhti yläkertaan pulleat jalat sutien ja riemukkaita vingahduksia päästäen.
Se oli tainnut tosiaan ikävöidä tyttöystäviään.
Sylvia antoi Wolfien auttaa takin yltään ja ojensi sitten edelleen hieman hämmentyneenä paperista kahvilan pussia miestä kohti.
"Toin keksejä."

Wolfie katsahti pussia hämmentyneenä ja otti sen epätietoisena vastaan.
"Tuota. Kiitos?" hän vastasi hieraisten niskaansa ja soi naiselle lämpimän, hämillisen hymyn viitaten tätä sitten nousemaan edellään yläkertaan. Ainakaan asunto ei ollut teemukien ja sukkien kansoittama, vaikka nuottivihkojen sivuja lainehtikin pitkin lattioita. Välillä hän uskalsi toivoa, että musiikki oli palaamassa häneen pysyvästi.

Sylvia ei valitettavasti voinut tarjota Wolfien hämmennykseen helpotusta, sillä oli itse aivan yhtä hämillään.
Hän seurasi Wolfieta yläkertaan, asuntoon, jonka seinät eivät uhanneet kaatua päälle.
"En ollut aivan varma, mistä mausta pidät eniten, joten otin useampaa erilaista..."
Mikä tarkoitti, että heillä taisi olla keksejä riittävästi kokonaisen luokallisen tarpeisiin. Hän ei todellakaan ollut taitava arvioimaan määriä.
"Onko... Onko päiväsi sujunut mukavasti?"

Wolfie laski pussin keittiön tasolle, pyyhkäisten pinon nuottivihkon sivuja lattialle ja viittasi Sylviaa istumaan upottavalle kulmasohvalle. Polina ja Kalinka kuulostivat hyppivän hänen sängyllään. Liekö pullea poikaystävä oli seurana.
"Oikein mukavasti. Pidimme Kaunottaren ja hirviön harjoitukset", hän vastasi tutkien naista katseellaan.
"Haluaisitko teetä? Tai viiniä?"

Urinasta päätellen pullea poikaystävä oli nauttimassa sängystä tyttöjen kanssa.
Hetkeksi Sylvian kasvoille kohosi kauhistunut ilme, ja hän harkitsi, olisiko pitänyt käydä hakemassa shiba pois, mutta Wolfie ei tuntunut olevan kovinkaan huolissaan.
Niinpä hän istahti sohvalle ja suoristi helmojaan, kääntäen katseensa mieheen.
"Minä... te- Viiniä, kiitos."
Vaikka hän olikin vannonut, ettei enää joisi.
"Jos se vain sopii."

"Totta kai", Wolfie lupasi ja poimi kaapista kaksi viinilasia, punaviinipullon ja korkkiruuvin hampaidensa väliin, ennen kuin istahti rennosti Sylvian viereen sohvalle.
"Kuinka sinun päiväsi on sujunut?" hän kysyi ja avasi kumeasti poksahtavan viinipullon, täyttäen lasit reilulla kädellä. Hän ojensi toisen Sylvialle.

Pieni osa Sylviasta epäili, että tämä kaikki oli vain unta.
Onnellinen uni, josta hän heräisi pian omassa sängyssään, tai ehkä vierashuoneen sängyssä, mikäli oli onnistunut suututtamaan miehensä. Hän olisi yksin, ja seinät lähtisivät vyörymään häntä kohti.
Hän otti viinilasin kiittäen vastaan ja joi pienen, varovaisen kulauksen.
"Oikein hyvin. Olin tallilla, ja sen jälkeen kävimme ostamassa Mochille uudet valjaat, hän on taas... päässyt hieman pyöristymään."
Venäläiset tytöt eivät olleet olleet juoksuttamassa.
Sylvia katseli viinilasiaan.
"Wolfie, olen hirvittävän pahoillani, etten... etten ole pitänyt yhteyttä."

Wolfiekin siemaisi lasistaan ja vajosi selkänojaa vasten ristien jalat suoraksi eteensä. Hän katsahti Sylviaa sivusilmällä, lämmin tuike silmäkulmassaan.
"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi", hän vakuutti. Ei hän ollut koskaan olettanut hetken unen jatkuvan ikuisesti, ei kun naisella oli kotona odottava aviomies.
"Mutta vierailusi on hyvin miellyttävä yllätys."

Sylvia otti toisen kulauksen, hieman suuremman kuin oli suunnitellut.
"Se oli silti hyvin epäkohteliasta", hän huomautti onnettomana, kääntäen siniset silmänsä mieheen.
Eivät asiat ratkenneet sillä, että leikki, ettei mitään ollut tapahtunut. Ja silti hän oli tehnyt juuri niin, herännyt aamulla, mennyt tallille, palannut kotiin.
Melkein kuin unessa.
"Mutta Wolfie, olen miettinyt..."

Kissansilmät siristyivät rauhoittavaan hymyyn. Ei Sylvian ollut syytä potea huonoa omaatuntoa. Heillä oli ollut ihastuttavia hetkiä yhdessä, mutta ei hän ollut odottanut sen jatkuvan ikuisesti. Olihan nainen naimisissa toisen miehen kanssa, vaikka tämä tuskin ansaitsi aviomiehen titteliä.
"Mitä Sylvia?" Wolfie kannusti lempeästi.

Sylvia epäröi.
Hän katsahti kädessään olevaa lasia, ja siirsi sitten pari nuottivihon sivua syrjään sohvapöydältä ennen kuin laski viinilasin sille.
Hän käänsi katseensa takaisin Wolfieen ja tutki tämän ystävällisiä kissansilmiä katseellaan. Oliko hirvittävän väärin haluta olla onnellinen?
Hänen sydämensä hakkasi hermostuneeseen tahtiin, kun hän nojautui lähemmäs miestä ja painoi epävarman suudelman tämän huulille.

Suudelma herätti enemmän kysymyksiä kuin mihin se vastasi, mutta ehkei niillä ollut merkitystä. Wolfie laski lasinsa huolettomasti paperien sekaan Ikean sohvapöydälle, kun laski kätensä kevyesti Sylvian vyötärölle ja vastasi varmasti epävarmaan suudelmaan, hamuten uutta naisen huulilta.

Wolfie ei työntänyt häntä pois.
Ei vetäytynyt hänen luotaan, ei kadonnut suljetun oven taakse.
Jo se sai Sylvian sydämen hakkaamaan nopeammin, tai ehkä se johtui suudelmasta, tai Wolfien tuoksusta, jota hän ei ollut edes tiedostanut kaipaavansa.
Hän vetäytyi hämillään hieman kauemmas, niin että saattoi nostaa kätensä silittämään pisamaista poskea, seuraamaan leuan kaarta. Hipaisemaan kyömyä nenänvartta ensin kerran, sitten toisen.

Wolfie katseli Sylvian kasvoja lempeää, kiireetöntä uteliaisuutta silmissään. Mies antautui tutkittavaksi levollisena, lämmin hehku kuparin kirjomissa silmissään, kasvot hymyyn sulaen.
Ehkä ei ollut syytä rikkoa hiljaisuutta. Ehkä hänen pieni, eriparinen kotinsa saattoi tarjota heille pienen, oman maailman, jossa elämän realiteeteille ei ollut tarvetta.

Sylvian sormet vaelsivat Wolfien toiselle poskelle. Mies ei hoputtanut häntä, ei käskenyt lopettamaan hölmöilyä.
Hän tunsi punehtuvansa mielihyvästä samalla kun hipaisi kyömyä nenänvartta uudelleen.
"Sinulla on ihastuttava nenä."
Se, että hän sanoi asian ääneen, sai posket punehtumaan voimakkaammin.

Punertavanruskeat kulmat kohosivat, ja vihreiden kissansilmien kulmat viuhkottuivat naururypyille.
"Kiitos", Wolfie nauroi silmät hyväntuulisiksi viiruiksi siristyen ja laski kätensä luontevasti Sylvian vyötärölle, silitti sen kaarta kevyesti sormenpäillään.
"Sinä olet varsin ihastuttava."

Puna Sylvian poskilla syveni, ja hän hipaisi toista siristynyttä silmäkulmaa sormenpäällään.
"Se on", hän vetosi, melkein nolona.
Mutta ehkä Wolfie ei nauranut pilkatakseen häntä, nauru vaikutti vilpittömän hyväntuuliselta.
Sylvia nojautui eteenpäin hipaisemaan miehen huulia omillaan.
"Kiitos."

Wolfie vastasi hipaisuun muuttamalla sen suudelmaksi ja laski kätensä hetkeksi Sylvian niskalle, ennen kuin nosti naisen syliinsä, kiertäen käsivarren tämän vyötärölle.
"Ja sinun kosketuksesi tuntuu ihastuttavalta."

Sylvia oli kuvitellut, ettei voisi olla enää punaisempi, mutta siitä huolimatta poskia alkoi polttaa entistä pahemmin.
Ehkä Wolfie sanoi sen vain kohteliaisuudesta, tai siksi, että piti häntä säälittävänä olentona, joka kaipasi kehuja, mutta jollakin tavalla se ei tuntunut siltä.
Hän laski katseensa ja hipaisi violetin neuleen kaulusta ennen kuin kumartui hipaisemaan miehen kaulansyrjää huulillaan.

Wolfielle oli täysi mysteeri, mistä oli kysymys tai mitä tapahtui – mutta hän heittäytyi hetkeen mielellään. Sylvia tuntui vain loksahtavan hänen syliinsä, eikä mies kaivannutkaan selitystä, veti vain naisen lähemmäs kiertäen kätensä lujemmin tämän ympärille.
Kosketus kaulalla siristi hänen silmänsä ja lähetti miellyttävät väreet alas selkää, ja Wolfie silitti naisen valkeita hiuksia lempeänä kannustuksena.

Sylvia huomasi odottavansa, milloin Wolfie työntäisi hänet pois. Pakenisi ja sulkisi oven hänen nenänsä edestä.
Jättäisi yksin.
Hän pakotti ajatuksen pois, takaisin sinne mistä se oli tullutkin. Sen sijaan hän keskittyi siirtämään violettia kaulusta alemmas ja koskettamaan ihoa rohkeammin huulillaan ennen kuin hautasi kasvonsa hetkeksi miehen hartiaa vasten.
"Wolfie... Onko väärin haluta olla onnellinen? Vaikka se... saattaisi satuttaa muita?"

”Ei, se on hyvin inhimillinen halu”, Wolfie vastasi kallistaen päätään kevyesti, sulkien hetkeksi silmänsä suudelmasta kaulallaan. Hän halusi olla onnellinen eikä välittänyt siitä, vaikka Sylvia oli naimisissa.
”Se riippuu varmaankin siitä, millä tavalla se satuttaa muita”, mies jatkoi silittäen Sylvian selkää, piirtäen sormenpäillään linjaa lapaluiden väliin.

Toisinaan Sylvia huomasi unohtavansa, miltä Callahan tuoksui.
Kun mies oli pitkään matkalla, tai kun tämä ei päästänyt häntä lähelleen - niin kuin silloin, kun hän oli ollut typerä, typerä tuhotessaan kotitoimiston. Lakanat vaihtuivat niin nopeasti, ettei tuoksu viipynyt niissä, kaapissa odottavat vaatteet tuoksuivat miedosti huuhteluaineelta.
Niin kuin villapaita, jonka riekaleet olivat varmaankin päätyneet roskiin.
Hän veti syvään henkeä ja kohottautui Wolfien sylissä pystympään asentoon, tutkien tämän kasvoja hermostuttavan suurilla silmillään.
"Haluan olla täällä kanssasi."

Wolfie vastasi katseeseen, kuparin kirjomat kissansilmät lämpiminä, silmäkulmat hymyn viuhkoittamina. Hän sipaisi valkean suortuvan korvan taakse ja kuljetti sormenpäänsä alas naisen kaulansyrjää.
"Minä olen hyvin onnellinen, kun olet täällä kanssani."

Sylvia kosketti uudelleen silmäkulmiin viuhkoittuvia juovia ja antoi kätensä vaeltaa siitä kyömylle nenänvarrelle, joka oli onnistunut varastamaan hänen huomionsa. Sitten hän kumartui lähemmäs ja painoi suukon Wolfien huulille, samaan aikaan kun jokin taisi rämähtää makuuhuoneessa.
Japanilaisella ja venäläistytöillä oli villi jälleennäkeminen.

Vaaleanvihreät silmät seurasivat lempeällä uteliaisuudella Sylvian käsiä, ja Wolfie nautti vaeltavasta kosketuksesta ihollaan. Sylvia oli palannut hänen elämäänsä aivan yhtä odottamatta kuin oli ilmestynyt.
Mies laski kätensä naisen vyötärölle ja vastasi suudelmaan, houkutellen jatkamaan sitä.

Ei ollut väärin haluta olla onnellinen.
Ja pienessä, eriparisessa kodissa, jossa koirat riehuivat sängyssä, oli hirvittävän helppo unohtaa, että ulkopuolella odotti toisenlainen maailma.
Kun valkokultainen sormuskaan ei ollut juuri nyt sormessa muistuttamassa siitä.
Sylvia antoi sormiensa upota punaisten hiusten joukkoon samalla kun hän vastasi suudelmaan, painautuen hieman tiukemmin Wolfieta vasten.

Wolfie läimäisi itseään henkisesti sormille, kun meinasi liu'uttaa kätensä ylös naisen reisiä ja mekon helman alle. Ei, pikkukaveri, se ei ole agendalla.
Sen sijaan mies painoi Sylviaa lähemmäs, silitti vahvoin käsin naisen selkää ja hamusi huulilta suudelmia, välillä helliä ja kiireettömiä, välillä intohimosta nälkäisempiä ja syvempiä.

Muhkea helma levisi tyllin tukemana pilvenä Sylvian jalkojen ympärille. Hän tunsi sydämensä lyövän levottomampaan tahtiin, mutta ei epämiellyttävällä tavalla. Hermostus hipaisi hänen vatsaansa, kun hän vetäytyi kauemmas suudelmasta, käsi Wolfien poskelle siirtyneenä.
Hän nielaisi, silittäen pisamien tähtikuvioita.
"Minä... taisin pilata kaiken viime kerralla..."

Punertavat kulmat painuivat hämmentyneinä. Wolfien olisi tehnyt mieli hamuta uutta suudelmaa.
"Mitä sinä tarkoitat?" hän kysyi huolissaan. Eihän Sylvia ollut pilannut mitään. Oliko naisen aviomies murentanut itsetuntoa lisää julmin, epäreiluin sanoin?

Sylvia painoi katseensa ja antoi kätensä laskeutua Wolfien poskelta.
Hänen sydämensä rytmi tuntui muuttuvan yhä levottomammaksi. Callahan oli kieltäytynyt hänen läheisyydestään, tietenkin Wolfie tekisi samoin.
Kaipaus vihlaisi kipeänä rinnassa.
"Jouduimme viimeksi... lopettamaan, koska minuun sattui..."

Kulmat kurtistuivat syvempään kulmaan, ja Wolfie silitti hämillään Sylvian selkää.
"Mutta eihän se ole sinun syytäsi", mies vetosi hipaisten naisen poskea.
"Etkä sinä pilannut yhtään mitään. Joskus niin vain käy eikä sille voi mitään, eikä se ole millään tavalla sinun syytäsi." Hän olisi voinut huomioida naista kuin herrasmies, varmistaa tämän tuntevan olonsa rennoksi ja olevan valmis.

Sylvia tunsi olonsa syylliseksi.
Hän antoi sormiensa upota silittämään miehen punaisia hiuksia, vaikkei vielä kohottanutkaan katsettaan. Hän ei ollut ehostanut kasvojaan tallin jälkeen, ripset olivat nyt luonnollisen valkeat.
"Mutta et varmasti halua enää..?"
Hän tunsi punan kohoavan poskilleen, pelkkä asiasta puhuminen tuntui väärältä.

Nyt punertavat kulmat kohosivat yllättyneinä, ja Wolfie kosketti valkeita hiuksia hellästi. Tarkoittiko Sylvia..?
"Totta kai haluan", hän vastasi hetken hämillisen, mietteliään hiljaisuuden jälkeen ja silitti poskea peukalollaan.
"Jos puhumme siitä, mistä oletan meidän puhuvan", mies lisäsi silmät hymystä siristyen.
"Minä vain haluaisin keskittyä ensin sinuun, saada sinun olosi hyväksi." Saada Sylvian luottamaan häneen, antautumaan rentona hänen syleilyynsä.

Hiljaisuus tuntui venyvän kovin pitkäksi, ja Sylvian sydän löi levottomana. Hän oli jo aikeissa sanoa, ettei ollut tarkoittanut sanoillaan mitään, mutta Wolfie ehti ensin.
Poskien puna syveni, ja hän nojautui kevyesti kosketusta vasten, vilkaisten miestä ripsiensä lomasta.
"Todellako?" hän varmisti hiljaa.
"Ymmärrän, jos... jos ajatus tuntuu sinusta hankalalta, koska minä..."

Wolfie silitti punehtunutta poskea ja painoi suudelman toiselle.
"Todella. Et taida ymmärtää lainkaan, kuinka viehättävä olet", mies vastasi hymyillen, käheästi naurahtaen.
"Sinä mitä? Miksi ajatus tuntuisi hankalalta?"

Sylvia kohotti katseensa Wolfien kasvoihin ja tutki tämän lempeitä kissansilmiä.
Koska hänen oma miehensäkään ei halunnut koskea häneen, ilmeisesti edellisen kerran traumatisoimana.
Mutta hän ei halunnut tuoda Callahania edes ajatuksissaan tähän eripariseen tilaan, joka oli alkanut tuntua turvasatamalta.
Sen sijaan hän painui hamuamaan miestä uuteen suudelmaan.

Suudelma herätti jälleen enemmän kysymyksiä kuin se vastasi, ja hänen kysymyksensä jäi ilmaan. Mutta ehkä se oli merkityksetön.
Wolfie vastasi suudelmaan punoen sormensa naisen hiuksiin, vapauttaen ne kampaukselta voidakseen sukia niitä sormiensa lomasta ja kallisti sitten päätään, hamuten huulillaan naisen valkeaa kaulaa. Kevyesti.
Sylviaa odotti aviomies, jolla kuulosti olevan pahalaatuinen temperamentti.

Löyhä nuttura oli pysynyt kasassa helmikoristeisella soljella, ja sen irrottaminen riitti vapauttamaan untuvaiset, kevyesti kihartuvat hiukset laskeutumaan alas selkään.
Hän ei yleensä antanut hiustensa olla vapaina kuin kotioloissa, mutta silti se tuntui juuri nyt hyvin... luonnolliselta.
Hiusten lomassa vaeltavat sormet tuntuivat hyvältä.
Jo kevyt kosketus kaulalla sai hänet henkäisemään hiljaa.

Wolfien olisi tehnyt mieli näykkäistä kaulaa kevyesti, lähettää yllättävällä kosketuksella sähköistävät väreet pitkin kehoa – mutta Sylvia ei kuulunut hänelle. Hänellä ei ollut oikeutta jättää läsnäolostaan jälkiä. Hän saattoi kuitenkin suudella kaulaa hellästi henkäyksen kannustamana, antaa huuliensa vaeltaa korvalta solisluulle, kun toinen käsi asettui naisen niskalle varmana ja lempeänä ja toinen veti Sylviaa hänen rintaansa vasten.

Sylvia huomasi pitävänsä myös siitä, kuinka Wolfie kosketti hänen korvaansa huulillaan.
Asioita, joihin hän ei ollut kiinnittänyt huomiota aiemmin.
Synkkä huoli yritti hiipiä hänen mieleensä, muistuttaa siitä, kuinka kaikki oli päättynyt viime kerralla. Mutta mies oli vakuuttanut, ettei sillä ollut väliä - joskus asiat eivät vain onnistuneet.
Melkein ujona hän antoi käsiensä vaeltaa punaisten hiusten joukossa.
"Mistä... mistä sinä pidät..?"

Wolfie hamusi naisen korvaa, hengitti ihoa vasten ja näykkäsi kevyesti korvanlehteä.
"Siitä, kun saan koskettaa sinua", mies vastasi ja silitti Sylvian selkää, piirsi vahvoin vedoin kuvioita mekon kankaaseen, haaveillen sen riisumisesta.
"Siitä, kun sinä kosketat minua. Siitä, kun olet siinä."

Sylvia oli varomaton, ja näykkäisy sai hänet ynähtämään hiljaa. Hölmöt, suuret hobitinkorvat selvästikin pitivät siitä, että tulivat kosketuiksi.
Hän käänsi päätään niin, että saattoi nähdä Wolfien kasvot silmäkulmastaan.
"Tahdotko... että otan tämän pois?"
Hän hipaisi mekkonsa helmaa.

Ynähdys sai Wolfien jatkamaan korvan hamuilua. Hän katsahti Sylviaa, tutki naisen sinisiä silmiä nähdäkseen, oliko niissä ahdistusta.
"Sinä olet hyvin kaunis ilman sitä", mies myönsi ja liu'utti sitten kätensä ylös niskalle ja uudelleen alas, nyt vetoketju mukanaan. Hän hipoi paljastuvaa ihoa sormenpäillään, ennen kuin laski mekkoa pois naisen hartioilta.

Sylvia kohtasi Wolfien katseen, eikä silmien sinessä erottunut tällä hetkellä kuin hienoinen haikeus, joka tuntui löytäneen niistä lopullisesti kodin itselleen.
Ehkä hänen olisi pitänyt valita alusvaatteensa tätä ajatellen - mutta silloin hän ei olisi kenties päässyt lähtemään lainkaan, ajatusten ottaessa hänet kiinni raskaina ja syyttävinä.
Norsunluunvaaleat alusvaatteet olivat sentään samaa settiä.
Hän painui hipaisemaan Wolfien huulia omillaan ennen kuin kohottautui ylemmäs, niin että voisi pujottautua ulos muhkeista helmoista.

Wolfie antoi kätensä viipyä naisen vyötäröllä, toinen ujutti vaatetta pois, valmiina nakkaamaan sen syrjemmäs sohvalle. Sormenpäät sivelivät valkeaa ihoa ja hetkeksi mies kohotti katseensa Sylvian kasvoihin, ennen kuin tarttui toisellakin kädellä naisen vyötäröön ja nojautui suutelemaan paljastunutta vatsaa.

Hiukset avoimina ja ilman helmakerrosten tuomaa suojaa Sylvia tunsi itsensä hyvin... paljaaksi tavalla, jolla ei ollut mitään tekemistä paljastuneen ihon kanssa.
Vatsaa vasten painuvat huulet saivat hänet räpäyttämään yllättyneenä silmiään, melkein hätkähtämään kauemmas.
Sen sijaan hän antoi käsiensä palata hyväilemään miehen hiuksia.

"Sinä olet melkein sietämättömän kaunis", Wolfie kuiskasi käheästi, antoi käsiensä valua alas Sylvian reisiä ja veti naisen hajareisin takaisin syliinsä. Hän hamusi naisen kaulaa ja näykkäsi uudelleen korvanlehteä.
"Ja minä pidän siitä, kun kerrot minulle mistä pidät. Kun olet vapaasti oma itsesi, kun näytät jonkin tuottavan sinulle mielihyvää."

Kauniit sanat saivat Sylvian räpäyttämään hämmentyneenä silmiään.
"Oletko tosiaan sitä mieltä?" hän kysyi hiljaa, henkäisten kun tuli vedetyksi takaisin syliin.
Hän oli kuullut useammin näyttävänsä oudolta kuin kauniilta, avaruusolennolta tai menninkäiseltä.
Mochi kiljahti viereisessä huoneessa ja sai hänet hätkähtämään.
"Näytän jonkin tuottavan..?"

"Totta kai olen sitä mieltä", Wolfie vastasi sivellen sormenpäillään naisen selkää ja kylkiä.
"Niin kaunis, että minun pitää muistuttaa itseäni käyttäytymään kuin herrasmies." Ei, pikkukaveri, ei syytä riehaantua.
Mies kippasi Sylvian selälleen sohvalle ja kumartui tämän ylle, painaen huulensa solisluulle ja sitten alemmas rintakehälle.
"Kun jokin tuntuu sinusta hyvältä. Kun kosketus saa sinut huokaamaan tai voihkaisemaan ääneen, se kuulostaa uskomattoman ihanalta."

Callahan oli sanonut häntä kauniiksi. Silloin joskus.
Mutta se ajatus ei kuulunut tänne, ei eripariseen asuntoon.
Hänen katseensa kohosi hetkeksi kattoon, selkä köyristyi kevyesti osuessaan sohvan istuintyynyjä vasten.
Hän käänsi katseensa takaisin Wolfieen ja sukaisi sormensa läpi tämän hiuksista.
"Sekö ei häiritse sinua?"

"Oletko tosissasi?" Wolfie kysyi hämmentyneenä, kohottaen päänsä, silmät hymystä siristyneinä.
"Sylvia, kun kosketukseni saa sinut huokaamaan, saati voihkaisemaan – olen menettää järkeni." Mies silitti naisen kylkeä ja hivutti sormensa selän alle avaamaan rintaliivien hakaset, kokeillen voisiko Sylvia pysyä rentona hänen seurassaan.

Sylvia hätkähti hieman, mutta Wolfie ei kysymyksestään huolimatta vihaiselta.
Ennen avioliittoa hänen äitinsä oli valistanut, että ainoastaan halvat naiset voihkivat.
Hän jähmettyi hetkeksi, mutta kohotti sitten selkäänsä, niin että mies saisi liivien hakaset avattua. Vaikka hän tunsikin olonsa aina naurettavan pieneksi ilman liivien tuomaa suojaa.
Huoneessa oli kovin valoisaa.
"Sinä tosiaan pidät siitä..?"

"Totta kai", Wolfie vastasi ja heilautti rintaliivit tyynesti syrjään, suojaten naista itse nojautumalla tämän ylle, kädet hellinä keholla vaeltaen.
"Se kertoo minulle, että pidät siitä, mitä teen, ja se, jos saan sinut nauttimaan, tuntuu minusta jumalaisen hyvältä", hän vastasi ja hamusi naisen ihoa huulillaan.

Mochi oli kehittänyt huolestuttavan viehtymyksen hänen liiveihinsä. Ilmeisesti niiden olkainten pureskeleminen poikki oli jollakin tavalla pullukan japanilaispojan mieleen.
Nyt sillä tosin taisi olla parempaa tekemistä pitkäsääristen venäläistyttöjensä kanssa.
Sylvia yritti hengittää rauhallisesti, samalla kun Wolfien huulet vaelsivat hänen ihollaan.
"Sänky... taitaa olla varattu..."

Wolfie kosketti ihoa kevyesti hampaillaan, ennen kuin vaelsi ylemmäs ja hamusi naisen kaulaa noustessaan ylös korvalle. Hän näykkäsi korvanlehteä ja hautasi hetkeksi nenänsä valkeisiin hiuksiin. Sormet syyhysivät mahdollisuudesta riisua viimeisetkin vaatekappaleet naisen yltä.
"Haluaisitko sinne?"

Näykkäisy sai Sylvian hengähtämään ennen kuin hän ehti edes ajatella, olisiko pitänyt olla hiljempaa.
Kädet vaelsivat kokeillen Wolfien selällä, jota violetti kangas vielä peitti. Hän olisi halunnut riisua sen, ja ajatus oli riittävän voimakas saamaan hänet punastumaan.
Hetken epäröityään hän vastasi hiljaa:
"Kyllä."

Kaipaus humahti miehen sisällä, mutta hän tyynnytti sitä. Nyt ei ollut sen aika.
Wolfie poimi Sylvian kevyesti syliinsä, painaen huulensa naisen iholle kävellessään tottuneesti makuuhuoneeseen. Hetkeksi koirien suukot ympäröivät heidät, ja sänky tärisi venäläisten alla. Mies laski Sylvian sängylle, raahasi koirat pannoista ulos huoneesta ja tuuppasi oven kiinni.
Hän palasi naisen luo, kosketti nilkkaa ja siveli säärtä siirtyessään ylemmäs, riisumaan sukkahousuja.

Sylvia tunsi tarvetta pahoitella koirille, kun ne joutuivat heitetyksi ulos makuuhuoneesta, mutta edes Mochi ei vaikuttanut olevan pahoillaan seuratessaan venäläisiä tyttöjään kippurahäntä heiluen.
Peitot muodostivat jälleen turvallisen pesän, ja Sylvia saattoi muistaa, kuinka höyhenet olivat peittäneet sitä aiemmin.
Hän huomasi myös pienen silmäpaon sukkahousujen oikeassa sääressä, mutta juuri nyt sillä ei tainnut olla väliä.
"Minusta sänky tuntuu turvalliselta", hän selitti hiljaa, kääntäen katseensa Wolfieen.

Wolfie katseli Sylviaa makuuhuoneen hämärässä, istahtaen sängyn laidalle. Hän liu'utti sukkahousut hitaasti jalasta, painoi suudelman paljaalle nilkalle ja sitten säärelle.
"Hyvä", hän vastasi ja siveli sormenpäillään jalkaa nilkalta reidelle kiireettömissä kuvioissa.
"Mikä muu tekee olosi turvalliseksi?"

Sylvia sai huomata pitävänsä siitäkin.
Hän alkoi epäillä, että piti kaikesta, mitä Wolfie teki - tai ehkä hän ei vain ollut koskaan aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, miltä kosketukset todella tuntuivat.
"En ole varma", hän myönsi hiljaa.
"En ole kiinnittänyt huomiota. Mutta minä... en taida olla kovinkaan hyvä olemaan aktiivinen."

Wolfien silmät siristyivät hymyyn hämärässä, ja hän kohotti naisen jalkaa hellästi painaen suudelman reiden pehmeälle iholle, sitten vatsalle, sivellen sitä sormillaan.
"Minun kanssani sinun ei tarvitse olla", hän vastasi pehmeästi.
"Minä nautin hyvin paljon siitä, että saan koskettaa sinua."

Oli vielä niin paljon sellaista, mistä Sylvia ei tiennyt mitään, ja se sai hänet tuntemaan olonsa yhtäkkiä paljon, paljon nuoremmaksi. Nuoreksi ja hölmöksi.
Vatsalle painettu suudelma sai hänet liikahtamaan levottomasti, ja estääkseen itseään ajattelemasta liikaa hän siirsi kätensä sukimaan Wolfien hiuksia.
"Minustakin on kiehtovaa koskettaa sinua."

"Sinun kosketuksesi tuntuu ihanalta", Wolfie vastasi käheästi ja hamusi tietä huulillaan ylös naisen vatsaa, painaen suudelman kaulataipeeseen, hengittäen ihoa vasten.
"Sinä olet häkellyttävän kaunis, kiehtova olento." Herrasmies. Herrasmies. Herrasmies. Silti mies kuljetti sormiaan alas naisen kylkiä ja haaveili riisuvansa alushousutkin, vain voidakseen ihailla naisen kauneutta kokonaisuudessaan.

Käheys Wolfien äänessä sai aikaan... kummallisia tuntemuksia Sylvian kehossa.
Mutta ehkä hän voisi yrittää hyväksyä ne sen sijaan, että yrittäisi väkisin työntää niitä pois?
Silti poskia kuumotti melkein kipeästi.
"Sinä kehut minua kovin", hän huomautti, antaen käsiensä laskeutua miehen selkään, silittäen sille kuvioita kankaan läpi.
"Saanko ottaa paitasi pois?"

Wolfie nauroi matalasti.
"Totta kai", hän lupasi ja auttoi siinä itsekin, nykäisten pooloneuleen ja sen alla olevan t-paidan päältään. Ne jättivät punertavat hiukset kurittomiksi ja villiintyneiksi.
Ihon kosketus ihoa vasten oli ajaa hänet hulluksi. Mies piirsi sormenpäillään Sylvian kylkeen ja vatsaan, näykkäsi korvanlehteä kevyesti.
Sitten hän lähti ujuttamaan alushousuja pois naisen jalasta.

Se, että violetti paita katosi heidän välistään, sai olon tuntumaan siltä kuin Wolfie olisi ollut jotenkin lähempänä.
"Sinulla on myös hyvin ihastuttavat hiukset", hän huomautti, juoksuttaen sormensa villiintyneiden suortuvien lomasta, tuntien paidan jättämän sähköisen ritinän sormissaan.
Samanlaisen, joka tuntui vallanneen hänen vatsansa.
Tällä kertaa hän ynähti jo voimakkaammin hampaiden käväistessä korvallaan, epäröi hetken ja kohotti sitten avuliaasti lantiotaan, vaikka samaan aikaan punastuikin voimakkaasti.

Wolfie hykersi pehmeästi ja näykkäsi korvaa uudelleen, hamuten sitä sitten hellästi huulillaan. Hän siveli naisen lantion kaarta sormillaan. Alushousut katosivat jonnekin pimeyteen.
Taivas, kuuma sähkö väreili ihon alla.
"Sinä olet melkein sietämättömän ihastuttava", hän kuiskasi käheästi ja hipoi sormillaan sisäreiden herkkää ihoa.

Makuuhuoneen turvallisessa hämärässä oli helpompi olla, vaikka samalla se valitettavasti tarkoitti, ettei hän nähnyt miehen silmien ihastuttavia kuparisia hippuja.
Juuri tällä hetkellä Sylvia toivoi melkein epätoivoisesti, ettei edellinen kerta olisi mennyt niin kammottavalla tavalla pieleen.
"Olen pahoillani", hän totesi hiljaa, hipaisten huulillaan Wolfien huulia suudelmaa kaivaten.

"Mitä?" Wolfie kysyi hämillään, silittäen peukalollaan naisen poskea.
"Miksi sinä olet pahoillasi?" hän vetosi ja laskeutui kyljelleen Sylvian viereen, antaen sormiensa punoutua valkeisiin hiuksiin. Oliko se pyyntö lopettaa?

Sylvia hätkähti, kun Wolfie laskeutui hänen viereensä, räpäyttäen silmiään epätietoisena.
Oliko hän sanonut jotakin, mikä saisi miehen perääntymään? Sulkemaan hänet pois?
Sydän alkoi hakata levotonta tahtia.
Hän suuntasi katseensa vihreisiin kissansilmiin, vieden kätensä miehen poskelle.
"Luulen... Luulen, että haluaisin sinua kovin."
Sanat tuntuivat vierailta hänen kielellään.

Wolfie kohotti kulmaansa ja antoi kätensä valua hiuksista kehoa pitkin vatsalle, pysähtyä sen pehmeälle iholle lämpimänä ja varmana.
"Se kuulostaa... Erittäin hyvältä", hän vastasi käheästi.
"Mutta miksi sinä pyydät sitä anteeksi?"

Jo pelkkä vatsan koskettaminen sai Sylvian värähtämään.
Hyvä luoja, millainen olento hänestä oli tulossa?
Suuret, siniset silmät räpsähtivät, ja hetken hän oli varma, että purskahtaisi itkuun.
"Koska minä en usko, että... Pelkään, että sama toistuu jälleen."

Wolfie hymyili lämpöä silmissään. Sitten hän nojautui lähemmäs ja painoi suudelman naisen huulille.
"Ei tänään", hän lupasi suudelmien välissä ja hipaisi sormillaan sisäreiden herkkää ihoa, ennen kuin haki Sylvian kädet omiinsa, punoi heidän sormensa lomittain ja painoi ne sänkyä vasten. Hän nojautui painamaan intohimoisen suudelman naisen huulille ja sitten kaulalle.

Lutka.
Sylvia oli melko varma, että oli onnistunut tavoittamaan, mistä sanassa todella oli kysymys. Mutta olisiko kovin väärin, jos hän olisi mieluummin onnellinen lutka kuin se pohjattoman ahdistunut ja yksinäinen olento, joksi hän oli Madamen kuoleman jälkeen muuttunut?
Hänen olisi selvitettävä asiansa Callahanin kanssa, ehdottomasti olisi. Mutta ei juuri nyt.
Mochi vinkaisi innokkaasti viereisessä huoneessa samalla kun Sylvia vastasi suudelmaan, ynähtääkseen hetkeä myöhemmin hiljaa, kun huulet löysivät tiensä hänen kaulalleen.

Wolfie piti Sylvian käsiä suljettuina hellästi omiinsa, valmiina vapauttamaan ne naisen pyytäessä, mutta kutsuen luottamaan ja antautumaan.
Hän hamusi naisen kaulaa, nousi korvalle, pyyhkäisi nenänpäällään valkeita hiuksia ja painoi sitten uuden, nälkäisen suudelman huulille.
Herrasmies, muistatko?
Iho kosketti ihoa, kun hän nojautui Sylvian ylle hakemaan uutta suudelmaa, ja Wolfie joutui muistuttamaan itseään herrasmiehen mentaliteetista, puristaen Sylvian käsiä omissaan.

Wolfiella oli hyvin lämpimät kädet. Tai ehkä hänen kätensä olivat vain hyvin kylmät.
Tuntuikohan niiden kosketus epämiellyttävältä? Ehkä hänen olisi yritettävä lämmittää kätensä jotenkin ennen koskettamista, istua niiden päällä, tai...
Sylvian ajatus keskeytyi suudelmaan, johon hän saattoi vastata jo hieman varmemmin.
Onnellinen lutka. Hän ei ollut varma, olisiko ajatukselle pitänyt ennemmin itkeä vai nauraa, joten päätti antaa sen vain hiipua pois mielestään.
"Sinun kätesi ovat... lämpimät", hän huomautti hiljaa suudelman lomasta.

Wolfie kurtisti kulmiaan häkeltyneenä räpäyttäen ja kohotti päätään suudelmasta.
”Tuota… Hyvä?” hän ehdotti hymyä silmissään ja nosti Sylvian kädet sitten naisen pään yläpuolelle, kahliten ne ranteista hellästi toiseen käteensä. Toinen kuljetti sormenpäät alas naisen käsivartta ja kylkeä, siveli kiireettömiä kuvioita vatsan ihoon.
Kai lämpimät kädet olivat hyvä asia?

Sylvia räpäytti silmiään melkein hätääntyneenä.
"Pidän niistä", hän selitti anteeksipyytävästi. Lämpimistä käsistä, jotka vaelsivat hänen kehollaan.
Hyvänen aika.
Hän oli melko vakuuttunut siitä, että ajatukset, jotka hänen mielessään velloivat, olivat ehdottoman sopimattomia. Mutta kuten aiemmin, tälläkin kertaa hän pakotti huolen pois mielestään.
"Pidän niistä hyvin paljon."

Wolfie nauroi matalalla käheydellä ja painoi itsensä lähemmäs, lämpöä hohkaavan rintakehän naisen ihoa vasten.
”Hyvä”, hän kuiskasi hamuten suloista korvaa ja näykkäsi sitten hellästi sen laitaa ja hieman terävämmin korvanlehteä, ennen kuin valui takaisin kaulalle, pidellen naisen käsiä omassaan. Toinen käsi vaelsi vatsalta reisille ja takaisin, hyväili sisäreisien pehmeää ihoa, palasi vatsalle ja hiipi kuin vaivihkaa lähemmäs, ensin hipaisten kuin vaivihkaa, ennen kuin ujuttautui lempein sormin naisen jalkojen väliin.
Vaikka he eivät voisi olla yhdessä tavalla, joka oli viimeksi saanut naisen parahtamaan kivusta, ehkä hän voisi silti saada Sylvian nauttimaan olostaan.

Wolfiella oli myös hyvin viehättävä nauru.
Sylvia oli aikeissa sanoa sen ääneen, mutta vartalolla vaeltava käsi sai hänet unohtamaan sanat, joita hän oli tavoitellut.
Syke muuttui levottomammaksi ja koko keho jännittyi, sai hengityksen puristumaan hetkeksi kasaan keuhkoihin.
Hengitä.
Ilma pakeni keuhkoista pehmeänä huokauksena.

Herrasmies.
Wolfie hengitti syvään Sylvian kaulaa vasten ja muistutti itseään siitä, ettei kalpeaa ihoa sopinut koetella hampaita, vaikka hän janosikin saada naisen huokailemaan lisää. Hän nojautui lähemmäs, puristi hellästi pään ylle nostettuja käsiä ja lukitsi Sylvian lempeästi alleen, kun painoi uuden suudelman naisen huulille ja kosketti pehmein sormin rohkeammin.

Jopa lämmin hengitys ihoa vasten sai Sylvian värähtämään. Hän räpäytti silmiään ja käänsi kasvojaan poispäin, niin että saattoi tukia katseellaan koirien riehumisen jälkeensä jättämiä peittomyttyjä, jotka nousivat ja laskivat kuin pienet, mielivaltaiset vuoristot.
Kädet oli lukittu turvallisesti pään yläpuolelle, mutta jalat halusivat liikkua, vetäytyä koukkuun, kietoutua Wolfien ympärille.
Sylvia veti terävästi henkeä.
"Olen pahoillani, ettei minusta ole..."

”Hei”, Wolfie vetosi ja painoi uuden suudelman naisen huulille, nyt näykäten alahuulta hellästi.
”Sinun ei tarvitse olla pahoillasi mistään. Olet upea juuri sellaisena kuin olet, juuri nyt, juuri tässä”, hän jatkoi suudelmien lomassa.
”Et aavista, miten viehättävä olet juuri nyt.”

Vastalauseet tukahtuivat hetkeksi suudelmaan.
"Haluaisin vain voida tehdä jotakin... sinun hyväksesi", Sylvia selitti sen lomasta.
Vaikka Wolfie oli vakuuttanut, että jo se, että sai katsoa ja koskettaa oli tarpeeksi. Tuntui vieraalta, että ainoastaan hän oli se, joka nauttisi.
"Se vain..."
Hän yllätti itsensäkin ynähtämällä hiljaa kosketuksesta.

Wolfie kosketti naisen kaulataivetta nenänpäällään, piirsi sillä kaipaavan linjan korvalta hartialle lämpimästi ihoa vasten hengittäen ja hamusi sitä sitten huulillaan.
"Usko minua, sinä teet", Wolfie vakuutti ja painoi uuden suudelman kaulalle, kun lähti jatkamaan kosketusta, joka oli saanut naisen ynähtämään.

Sylvia huomasi, että ajatusten pitämiseen selkeinä oli hyvin vaikea keskittyä.
"Oh", hän totesi hiljaa, kun ei parempaan juuri sillä hetkellä pystynyt, ja veti jalkojaan kevyesti koukkuun varpaiden painuessa lakanaa vasten.
Huulet tapailivat sanoja, joiden oikeaa muotoa hän joutui etsimään hetken.
"Olet hämmästyttävän... kärsivällinen..."

Wolfie nauroi matalasti.
"Se ei ole sana, jota minusta usein käytetään", hän vastasi käheästi hamutessaan Sylvian ihoa. Miten hänen olisi tehnyt mieli valua alas, yrittää ajaa nainen nautinnosta hulluksi suudelmin – mutta hän oli melko varma, että Sylvia hermostuisi ja kokisi olonsa epämukavaksi.
Ja hän pyrki vastakkaiseen.
"Mitä voisin tehdä rentouttaakseni sinua?" hän kysyi pehmeästi ja kurottui ylemmäs, hamuamaan naisen korvaa.

Wolfiella oli ihastuttava nauru.
Ajatus palasi Sylvian mieleen aina, kun mies nauroi, ja herätti hänessä halun tehdä mitä tahansa, jotta kuulisi sitä lisää. Valitettavasti hän ei tainnut olla luonnostaan sellainen, joka olisi saanut muut herkästi nauramaan.
Korvan hamuaminen sai siniset silmät painumaan kiinni.
"Puhu minulle..?" Sylvia pyysi, ja tunsi sitten punastuvansa. Se oli hyvin... hölmö pyyntö tällaisessa tilanteessa.

Wolfie hymyili ja kosketti korvan laitaa hellästi hampaillaan.
"Sinä olet häkellyttävä olento", hän sanoi kohottaen Sylviaa sängyllä, jotta sai kädelleen parempaa liikkumavapautta ja vapautti vihdoin naisen kädet, voidakseen upottaa toisen valkeisiin hiuksiin.
"Kummittelit mielessäni siitä saakka, kun näin sinut hautautuneena villapaitaani. Olen haaveillut mahdollisuudesta tehdä juuri näin siitä saakka. Upottaa sormeni hiuksiisi, humaltua tuoksustasi, maistaa ihosi, janota suudella sen jokaisen sentin."

Hetkeksi Sylvia huolestui, kun kädet vapautuivat otteesta - ja hämmentyi omasta huolestaan. Toivoiko Wolfie häneltä jotakin tiettyä? Olisiko mies pitänyt tietynlaisesta kosketuksesta?
Lopulta hän ratkaisi ongelman upottamalla sormensa miehen hiuksiin, jotka jo neulepaidan riisuminen oli villiinnyttänyt.
Hän avasi silmänsä ja tutki Wolfien kasvoja, hamuten suudelmaa miehen huulilta.
"Minä surin sitä, että laitoin villapaitasi... pesuun", hän myönsi hiljaa, takellellen kosketuksen tahdissa.
"Se ei tuoksunut enää k... kuin huuhteluaineelta."

"Miltä toivoit sen tuoksuvan?" Wolfie kysyi ja painoi suudelman naisen huulille, painautuen lähemmäs, sulkien tämän patjan ja rintakehänsä väliin jäävään, lämpimään koloon.
"En tiedä, onko se hajuvetesi vai sinun tuoksusi, joka jää viipymään mieleeni, kun lähdet, ja saa minut toivomaan, että saisin koskettaa sinua."

Siinä oli hyvin turvallista olla, siitäkin huolimatta, että koirat olivat riehuneet lakanatkin mutkalle. Vai olivatko ne olleet sellaiset jo ennen, oliko Wolfie viettänyt yönsä unettomana? Pyörinyt lakanoissa niin kuin hänkin, odottanut yön vaihtuvan aamuun.
"Sinun tuoksusi saa oloni tuntumaan hyvin kotoisalta", Sylvia myönsi ja tunsi, kuinka puna kohosi poskille. Hän antoi sormiensa juosta hiusten lomassa.
"Luulen, että..."
Hän vaikeni, kipristäen jalkojaan.
"Wo-Wolfie..."

Wolfie painoi huulensa naisen kaulalle ja harkitsi hetken, voisiko teeskennellä ettei kuullut. Hän ei halunnut lopettaa. Hän ei halunnut päästää häkellyttävää, valkeaa olentoa pois sylistään, pois makuuhuoneen hämärästä, jossa he voisivat vain unohtua.
"Mitä?" hän kuitenkin kysyi pehmeästi, pysäyttämättä kättään.

"Minä-"
Sylvian oli hyvin vaikea löytää oikeita sanoja. Hän oli melko varma siitä, että tämä oli hetki, jona hänen olisi pitänyt pyytää miestä lopettamaan - ja silti hänen oli yhtäkkiä hyvin vaikea keksiä syytä sille, miksi pitäisi.
Tämä hetkellinen dilemma voitti juuri riittävästi aikaa siihen, ettei hänen lopulta tarvinnut tehdä ratkaisua itse. Varpaat kipristyivät patjaa vasten, samalla kun hän hautasi kasvot miehen hartiaa vasten.
Se ei ollut tajunnanräjäyttävä kokemus, ja joku olisi voinut kiistellä siitä, laskettiinko hänen tuntemaansa mielihyvää todella miksikään sen suuremmaksi.
Hämmästyttävää se oli silti.

Wolfie lopetti seuraten naista uteliaisuudella. Hän painoi suudelman ohimolle ja sitten poskelle, hautasi Sylvian turvallisesti lämpöönsä ja halasi naisen syliinsä.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi pehmeästi, hamuten leukaperää ja korvaa huulillaan.

Hengitys sai rintakehän kohoilemaan kiivaana ja Sylvian olisi tehnyt mieli haudata kasvonsa piiloon tyynyyn tai peitteiden vuoristoon.
Sen sijaan hän painoi otsansa Wolfien hartiaa vasten, toivoen, että olisi ollut paita, jonka kankaaseen kietoa sormet.
"O-on..." hän myönsi hiljaa ja veti syvään henkeä.
"Saanko jäädä yöksi..?"

"Sinä olet aina tervetullut yöksi", Wolfie vastasi ja harkitsi hetken, pitäisikö hänen jatkaa. Mutta ehkä olisi paras säästää se toiseen hetkeen.
Hän halusi Sylvian tuntevan olonsa turvalliseksi. Voivan luottaa häneen.
"Olet aivan käsittämättömän kaunis", mies huokasi ja painoi suudelman naisen poskelle, laskeutuen Sylvian vierelle, vetäen naisen syleilyynsä ja käärien tämän peiton suojaan.

Wolfie ei lähettäisi häntä pois. Ei muuttaisi yhtäkkiä mieltään ja lähtisi pois, ei kääntäisi hänelle selkäänsä ilman minkäänlaista selitystä.
Eikö niin?
Yhä hieman hengästyneenä Sylvia käpertyi miehen kylkeä vasten, kohottaen katseensa tämän pisamaisiin kasvoihin, tutkien niitä mietteliäänä.
"Tahtoisitko, että koskisin sinua..?"

Wolfie silitti Sylvian selkää, ujuttaen kätensä peiton alle haluten tuntea vielä naisen paljaan ihon, piirtää siihen lämpimin sormin.
Hän kohtasi naisen katseen ja räpäytti yllättyneenä, sulaen vihreät kissansilmät siristävään hymyyn. Hän hieraisi suutaan mietteliäänä, sillä ei voinut kieltää, etteikö ajatus olisi ollut houkutteleva.
"Minun on oikein hyvä näin", hän vastasi lempeästi ja kosketti huulillaan naisen ohimoa, "et taida ymmärtää, kuinka nautinnollista on saada koskettaa sinua."

Wolfien hymyssä oli jotakin sellaista, joka tuntui pakottavan vastaamaan siihen.
Sylvia tutki miehen kasvoja huoneen turvallisessa hämärässä ja ujutti toisen kätensä peiton reunan alta silittämään miehen pisamaista poskea.
"Mutta jos haluaisin tehdä niin, pitäisitkö siitä?" hän kysyi, kurtistaen kevyesti kulmiaan.
"Vaikka minulla onkin kovin kylmät kädet."

Pitäisikö hän siitä? Wolfie naurahti hämillisesti ja hieraisi uudelleen suutaan. Hän tunsi tasapainottelevansa vaarallisella terällä, jossa väärän valinnan tekeminen voisi tuhota sen, mitä heidän välillään oli.
Mies poimi naisen käden omaansa ja painoi suudelman kieltämättä varsin vilpoisille sormille.
"Varmasti hyvin paljon", hän vastasi empien ja tutki sinisiä silmiä, "mutta se ei ole jotain, mitä pyydän sinulta, mitä odotan tai tarvisen. Sinun ei tarvitse kokea sellaista velvollisuudeksi tai pakoksi. Olen täydellisen onnellinen saadessani pidellä ja koskettaa sinua."

Sylvia vastasi vihreiden kissansilmien katseeseen, vaikka samaan aikaan tunsikin poskiensa punehtuvan kevyesti.
"Minä tiedän, ettet pyydä minulta sellaista", hän vastasi, ja tunsi itsensä hämmästyttävän onnelliseksi siitä, ettei Wolfie ollut torjunut häntä. Sanonut, kuinka hölmö tai typerä hän oli, tai kuitannut kysymystä kiireisellä toteamukselle siitä, ettei sille ollut juuri nyt tarvetta.
Hän oli melko varma siitä, etteivät kylmät kädet olleet erityisen miellyttävät. Niinpä hän ujutti kätensä varovasti peiton alle ja hipaisi vain hyvin kevyesti miehen paljasta vatsaa, odottaen, että pahin kylmyys väistyisi.
"Olen iloinen, että saan jäädä."

"Sinä olet miellyttävin yllätys ja ehdottomasti viehättävin vieraani pitkään aikaan", Wolfie vastasi, paljas vatsa kosketuksen alla värähtäen.
Ei, pikkukaveri, rauhoitu. Ajatus oli samaan aikaan järisyttävän ihana ja kauhistuttava, kuin hän tekisi jotain kadotukseen joutumisen arvoista. Jotenkin painostaisi hennon olennon johonkin väärään.
"Piditkö sinä siitä, mitä tein?" hän kysyi silittäen peukalollaan punehtuvaa poskea ja tutki sinisiä silmiä.

Viereisessä huoneessa oli tullut melkein pelottavan hiljaista, ehkä venäläiset tytöt olivat kellahtaneet iltaunille pullean poikaystävänsä ympärille.
Sylvia puristi kättään nyrkkiin ja odotti, että sormet olivat vähemmän kylmät, ennen kuin painoi kämmenensä Wolfien vatsalle ja antoi sen liukua kokeillen alemmas.
"Minä... Pidin."
Ei kai ollut mitään järkevää syytä väittää, ettei se ollut tuntunut hyvältä? Kun kosketuksen muisto viipyi yhä hänen kehollaan?

Wolfie kosketti suutaan, kun Sylvian käsi liikkui alemmas. Hengitys vavahti ja hän naurahti hämillään, voimatta aivan uskoa, että näin oli tapahtumassa.
Osa hänestä pelkäsi, että Sylvia koki jotenkin tulevansa painostetuksi. Toinen osa oli kokenut housut tukaliksi ja herrasmiehen vaatimuksen kohtuuttomaksi, kun niin viehättävä, alaston nainen oli hänen sylissään.
"Hyvä", hän sanoi yrittäen pitää äänensä tasaisena ja sipaisi valkeita hiuksia korvan taakse, antaen kätensä sitten liukua naisen paljaalle kyljelle peiton lämmössä.
"Minä pidin hyvin paljon sen tekemisestä."

Ehkä kaikki sujuisi paremmin, kun ei ajattelisi liikaa.
"Luulen, että pidin siitä varsin paljon", Sylvia myönsi ja nojasi päätään paremmin Wolfien hartiaa vasten, samalla kun antoi kätensä vaeltaa alemmas. Jos mies ei pitäisikään siitä? Jos hän olisi typerä ja toivoton. Jos huorasta olisi enemmän iloa...
Ei.
Sormenpäät kohtasivat housujen vyötärön ja alkoivat availla niiden anppia, samalla kun Sylvia piti katseensa tiukasti Wolfien kasvojen profiilissa.

Wolfie hengitti hitaasti ulos ja kohotti katseensa hetkeksi kattoon, kun kuuma, melkein epätodellinen sähkö väreili ihon alla. Herra isä.
Oli aivan turha yrittää rauhoitella pikkukaveria nyt.
Vihreiden kissansilmien katse kääntyi Sylvian silmiin, naururyppyjen viuhka kulmissaan, ja tutki naisen kasvoja samaan aikaan hämillisenä ja lempeänä.
"Siitä olen iloinen", hän vastasi käheästi.

Sylvia ei ollut varma, oliko koskaan tarkastellut ketään tällä tavalla, näin tarkkaan. Havainnut, kuinka hengitys kulki hitaasti sisään ja ulos.
Hän kohotti päätään, niin että ulottui hipaisemaan Wolfien suupieltä huulillaan.
Käsi sujahti housujen vyötärön alle nyt, kun nappi tai vetoketju eivät enää kiristäneet niitä.
"Eiväthän sormet ole liian kylmät..?"

Ei, sormet eivät olleet liian kylmät.
Hetkeksi hengitys takertui rintaan ja koko keho jännittyi yllätyksestä. Sitten mies ähkäisi tukahduttaen äänen käteensä ja antoi päänsä pudota taakse tyynyä vasten, tuijottaen kattoa.
Voi pyhä luoja.
"Ei", hän huokasi hieraisten kasvojaan, "ei... Oikein... Oikein sopivat."

Sylvian käsi pysähtyi hetkeksi, ja kulmat kurtistuivat kevyesti huolesta. Hän tunsi olevansa hyvin vieraalla maalla, ja harkitsi hetken, olisiko parasta perääntyä.
Mutta Wolfie ei vaikuttanut siltä, että kosketus olisi tehnyt pahaa.
"Kerrothan, jos..."
Mitä? Se ei tainnut tehdä kipeää samalla tavalla, kuin hänelle olisi voinut tehdä. Hyvänen aika, hän ei tosiaan tiennyt asioista. Uskomatonta.
"Jos tuntuu epämiellyttävältä?"

Wolfie hengitti syvään ja yritti laskea rauhalliseen tahtiin numeroita, olla painostamatta tai pyytämättä, vaikka kosketus tuntui ajavan hänet hitaasti hulluksi.
Hän ähkäisi kysymyksestä, puolittain naurahtaen ja hieraisi kasvojaan.
"Luota minuun. Se on kaikkea paitsi sitä", hän vastasi käheästi ja katsahti naista silmäkulmastaan, kissansilmät melkein kuumeisina. Hän sipaisi valkeita hiuksia Sylvian korvan taakse.

Oli hämmästyttävä nähdä, kuinka hänen kosketuksensa vaikutti mieheen. Ainakin Sylvia uskoi, että kyse oli hänen kosketuksestaan.
Hän alkoi ymmärtää, mitä Wolfie oli tarkoittanut sanoessaan nauttivansa ihan vain siitä.
Vaikka hänen kätensä olikin vielä kovin kokematon. Sormet sentään vähemmän viileät kuin aiemmin.
"Onhan näin hyvä..?"

Wolfie painoi kädet kasvoilleen, pää taakse kallistuen. Kuuma sähkö sykki koko kehossa, yritti kerääntyä kohti naisen huomiota. Silmät painuivat kiinni.
"On", hän huokasi. Ihan helvetin hyvä.
Hengitys kiihtyi, kun syke rummutti korvissa ja keho jännittyi kosketuksen alla. Eikä Wolfie voinut itselleen mitään, kun laski kätensä hellästi housuihin työntyneen käden päälle ja henkäisi jotain epäuskoisen ähkäisyn ja nautinnollisen murahduksen välimaastoa muistuttavaa.
"Hyvä luoja", hän ähkäisi, silmät edelleen kiinni painuneina ja tasasi hengitystään.

Wolfiella oli uskomattomat kauniit ripset, ja Sylvia huomasi toivovansa, että huoneessa olisi ollut valoisampaa, siitäkin huolimatta, että yleensä hämärä tuntui turvallisemmalta. Hän olisi halunnut nähdä miehen kasvot paremmin, tutkia tämän piirteitä, joita hän ei vielä täysin tuntenut.
Kasvoille painuva käsi sai huolen häivähtämään Sylvian katseessa, mutta ehkä kaikki oli hyvin. Wolfie sanoisi, jos hän tekisi jotakin väärin, tai...
Hyvänen aika.
Sylvia räpäytti silmiään yllättyneenä ja kohottautui istumaan miehen vierelle, tämän kasvoja huolestuneesti tutkien.
"Onhan kaikki hyvin..?"

Wolfien olisi tehnyt mieli nauraa. Hän tunsi melkein olevansa jälleen juuri ja juuri parikymppinen itsensä, orkesterin harjoituksissa, kun huilisti oli keskeyttänyt suudelman, kuiskannut haluavansa häntä ja työntänyt kätensä hänen housuihinsa.
Minkä sotkun hän oli tehnyt.
"Kyllä", hän vastasi käheästi ja hieraisi vielä kasvojaan, ennen kuin käänsi katseensa Sylviaan ja hymyili.
"Se oli... Kiitos. Se oli hyvin... Mukavaa."

Ainakin Wolfie hymyili, joten hän oli tuskin tehnyt pysyvää vahinkoa. Saattoiko sille edes tehdä..?
Hyvänen aika, hän ei tosiaankaan tiennyt asioista riittämiin.
Sylvia tutki miehen kasvoja katseellaan ja tunsi punan kohoavan poskilleen melkein kipeän polttavana, kun hän alkoi ymmärtää, mitä oli mennyt tekemään.
"Olen kovin pahoillani, minä taisin aiheuttaa..."
Hän vilkaisi levottomana alemmas miehen vartalolla. Olisikohan hänen pitänyt ymmärtää riisua..?"

Wolfie pudisti päätään ja kosketti Sylvian punehtunutta poskea, nojautuen painamaan sille suudelman. Sitten huulille.
"Älä ole pahoillasi", hän vetosi käheästi ja punoi sormiaan valkeisiin hiuksiin, vetäen Sylviaa lähemmäs.
Se, että nainen oli alasti hänen vieressään, oli sekoittaa pikkukaverin pasmat uudelleen. Sylvian vilpoisten sormien kosketus viipyi. Hän tuskin voisi unohtaa sitä.
"Se oli hyvin, hyvin mukavaa. Mutta nyt voisin käydä pesemässä hampaat ja hmm... Siistiytymässä", Wolfie sanoi, "ole kiltti äläkä pukeudu sillä välin."

Hyvänen aika.
Oli hyvin hämmentävä tunne tajuta, että oli mitä ilmeisimmin aiheuttanut toiselle mielihyvää. Hän oli vielä hyvin kaukana taitavasta, mutta jo tämä pieni hetki täytti Sylvian hämmästyttävällä ilolla, joka sai hymyn kohoamaan kasvoille punoittavista poskista huolimatta.
Poskista, joiden puna syveni entisestään.
"En taida olla edes täysin varma, missä vaatteeni tarkalleen ottaen ovat", hän myönsi ujosti.

Kuparin kirjomat kissansilmät siristyivät hymyyn ja Wolfie kumartui alas, tarttui Sylvian leukaan ja painoi huulille suudelman.
"Hyvä", hän vetosi käheästi, ennen kuin veti housuja hieman paremmin jalkaansa, poimi sekalaisesta kaapista parin alushousuja ja katosi olohuoneen puolelle. Koirien mellakka tervehti miestä matkalla kylpyhuoneeseen.

Ilmeisesti jälleennäkemisestä riemastuneena jopa Mochi liittyi tyttöjensä seuraan ja heilutti kippuralle kiertynyttä häntäänsä Wolfielle, päästäen riemukkaankorkean shibaulvonnan.
Makuuhuoneessa Sylvia tunsi poskiensa edelleen palavan.
Hyvänen aika.
Hän hipaisi paljasta vatsaansa sormillaan, muttei uskaltanut edes haaveilla antavansa kätensä valua alemmas siitäkään huolimatta, että Wolfien sormien kosketus viipyi vielä hänen ihollaan muistona.
Hyvänen aika...

Mikä sotku. Wolfie katsoi itseään kylpyhuoneen peilistä, jossa siinäkin oli venäläisten kuonojen jälkiä, ja nauroi päätään pudistaen. Hyvänen aika, iso mies.
Hän pesi hampaansa, siistiytyi ja läpsäisi poskeaan, ennen kuin tarkasti koirien vesikupin ja jätti koirat nukkumaan olohuoneeseen. Wolfie palasi hiljaa takaisin makuuhuoneen hämärään.
Hän kiipesi sänkyyn, pujottautui peiton alle ja veti Sylvian syliinsä. Kädet vaelsivat paljaalla iholla, sivelivät sitä sormenpäillään.
"Olen hyvin onnellinen, että olet siinä."

Odottaessaan Sylvia muotoili heidän pesäänsä uudelleen, silitti ruttuun mennyttä lakanaa suoraan ja tiputti peittojen välistä löytyneen rikkinäisen hansikkaan, Polinan tai Kalinkan aarteen, joka hänelle oli esitelty aikaisemmalla vierailulla, lattialle.
Lopulta hän pujahti peiton alle ja jäi kuuntelemaan eriparisen kodin ääniä. Niitä oli paljon enemmän kuin kattohuoneiston ylhäisessä yksinäisyydessä, eikä se välttämättä ollut huono asia.
Hymy löysi tiensä huulille kun Wolfie palasi, ja Sylvia painautui onnellisena miehen lämmintä kehoa vasten.
"Olen hyvin onnellinen, että olen tässä", hän vastasi ujosti, haudaten nenänsä vasten miehen kaulataivetta.

Wolfie kiersi käsivartensa Sylvian ympärille ja silitti paljasta selkää lämpimin käsin. Hän antoi päänsä vajota tyynyä vasten ja nojasi poskensa kevyesti valkeita hiuksia vasten, keskittyen hetkeksi ihollaan kulkeviin väreisiin, joita kaulalle osuva hengitys sai aikaan.
Oli epätodellista, että Sylvia oli hänen sylissään.
Oli vielä epätodellisempaa, mitä oli tapahtunut hetki sitten. Tämä ei ollut ilta, jota mies oli odottanut.
”Olet aina tervetullut tänne."

Sylvia hieroi nenänpäätään kevyesti Wolfien kaulaa vasten, yrittäen painaa miehen tuoksun mieleensä.
Tervetullut tänne aina.
Se kuulosti samaan aikaan uskomattoman ihanalta, ja uskomattoman epäsopivalta. Hän oli astunut jonkin rajan yli palatessaan Wolfien luo sen jälkeen, mitä edellisellä kerralla oli tapahtunut. Ikään kuin hän olisi seissyt keskellä siltaa, yksi käännös, ja hän olisi voinut vielä palata. Mutta sillan ylittäminen oli muuttanut kaiken.
Hän hipaisi kaulan ihoa kokeillen huulillaan.
"Onko minun... onko ylimääräinen hammasharja yhä tallella?"

”Totta kai”, Wolfie vastasi ja hipaisi valkeita hiuksia huulillaan.
”Luulen, että on nyt sinun hammasharjasi.” Ajatus oli ihastuttava, vaikka mies tiesikin, ettei Sylvia ehkä palaisi koskaan. Naisella oli aviomies kotona, vaikka sitten kelvoton.
Hänen ei olisi tehnyt mieli päästää naista sylistään, ja hetkeksi Wolfie rutisti Sylvian rintaansa vasten, ennen kuin hellitti otettaan vastentahtoisesti.

Wolfie tuntui säteilevän lämpöä, jota Sylvia kaipasi niin kipeästi. Lämpöä, joka auttoi pitämään seinät kaukana, ja joka karkotti tunteen pohjattomasta yksinäisyydestä.
Hän nojautui kämmentensä varaan ja jäi hetkeksi katselemaan miehen kasvoja, kohottautui istumaan niin että saattoi sipaista sormillaan kyömyä nenänvartta ennen kuin kumartui painamaan suukon huulille.
"En viivy kauaa", hän lupasi ja kömpi pystyyn peittojen muodostamasta pesästä. Katse haravoi automaattisesti makuuhuoneen lattiaa, mutta pysähtyi sitten kohti sänkyä.
Hetken rattaat raksuttivat Sylvian mielessä, ennen kuin hän pujahti toiseen huoneeseen valkea iho paljaana.
Hyvänen aika.
Posket pimeydessä poltellen hän tervehti unisia koiria ennen kuin jatkoi matkaansa kylpyhuoneeseen.
Hänen hammasharjansa.
Edes kasvojen huuhteleminen ei poistanut kuumotusta kasvoilta, joka vain syveni kun hän palasi takaisin Wolfien luo.

Makuuhuoneen oven avautuessa valo kosketti naisen siluettia ja antoi iholle hetkeksi hehkun, joka tuntui viipyvän sen valkeudessa oven sulkeuduttuakin. Wolfie ojensi kätensä Sylviaa kohti, houkutellakseen naisen takaisin syliinsä.
”Sinä olet parhaita yllätyksiä elämässäni”, hän totesi avaten peittoa, katsellen hämärässä näkyvää ihoa kaihoten.
”Olet häkellyttävä olento.”

Viileydestä väristen Sylvia pujahti peiton alle ja painautui Wolfien lämpimään kylkeen.
Tavallisesti hän olisi letittänyt hiuksensa yöksi, levittänyt kasvoilleen yövoiteen, vaihtanut yöpaidan ylleen...
Mutta nyt hän halusi vain olla lähellä. Haudata nenänsä vasten kaulataivetta ja sulkea silmänsä.
"Sinä puhut minusta hyvin kauniisti."

Wolfie kiersi käsivartensa Sylvian ympärille ja veti naisen syliinsä peiton alle, silitti naisen selkää ja punoi toisen käden sormia valkeisiin hiuksiin.
"Minä puhun totta", mies huomautti huvittuneena ja painoi kevyen suudelman ohimolle. Hänen pieni, hajamielisesti kesken jäänyt kotinsa tuntui kokonaiselta, kun Sylvia oli siellä.

"Ne ovat silti hyvin kauniita sanoja", Sylvia vakuutti.
Hän ei ollut idiootti, lutka tai huoraa hyödyttömämpi, ei typerämpi kuin koira.
Ajatus oli saada hänet itkemään, joten hän sulki silmänsä ennen kuin kyyneleet ehtivät nousta silmiin.
"Mochikin vaikutti hyvin onnelliselta Polinan ja Kalinkan kanssa."

"Tyttöni liehittelevät sitä mielellään", Wolfie vastasi ja siveli sormenpäillään naisen lantion kaarta. Se, ettei tiellä ollut yhtään vaatekappaletta, sai kuuman sähkön väreilemään hänen ihonsa alla – oli häkellyttävää saada pidellä Sylviaa sylissään näin.
"Hävyttömiä olentoja."

"Se tekee hyvää Mochille", Sylvia totesi hiljaa ja käpersi itseään paremmin Wolfien kylkeen.
"Hän on ollut kovin alamaissa, kun ei ole päässyt tapaamaan heitä."
Mochi-parka, edes Hiccupin seura ei ollut riittänyt piristämään shibaa, joka oli menettänyt sydämensä kahdelle pitkäsääriselle tytölle.
"Mihin aikaan sinun on oltava töissä huomenna?"

Wolfie kurtisti kulmiaan palatessaan todellisuuteen. Niin, nyt oli keskiviikko. Nuoret mielet odottivat musiikinopettajaansa huomenna.
Hetken hän harkitsi, olisiko voinut vain soittaa olevansa sairaana.
"Kahdeksalta", hän huokasi haikeasti ja katsahti Sylviaa alas silmäkulmastaan.
"Odotetaanko sinua kotiin?"

Kahdeksalta oli hyvin aikaisin.
Tavallisesti Sylvia rakasti herätä yhdessä auringon kanssa, mutta hän oli melko varma siitä, että huomenna hän haluaisi vain käpertyä lämpimän peiton alle.
Hän pudisti päätään vastaukseksi Wolfien kysymykseen. Callahan ei ollut kotona, eikä hän ollut varma, milloin mies palaisi. Milloin tämä haluaisi palata.
"Toivoisin, että voisin laittaa sinulle aamupalaa, mutta poltin leivät kotona, kun yritin paahtaa niitä. Osaan keittää vain teetä."

Wolfie nauroi käheästi, lämmin tuike vaaleanvihreissä kissansilmissään.
"Se on hyvin suloinen ajatus", hän vakuutti, "ja minä en pahastu vähän rapeammastakaan leivästä." Hän oli syönyt mustiakin ruoka-aineita arvostaakseen ajatusta.
"Ja olen varma, että keität erinomaista teetä."
Mies hipaisi valkeita hiuksia nenällään.
"Jos haluat... Voisit jäädä tänne."

"Voi Wolfie, minä luulen, että se leipä olisi niin rapeaa, että jopa sinä pahastuisit", Sylvia totesi melkein onnettomana. Hänen olisi ehdottomasti opeteltava kokkaamaan, mutta vielä toistaiseksi pelkkä ajatuskin tuntui lähes salatieteen veroiselta.
"Mutta teetä osaan keittää."
Ehdotus sai hymyn kohoamaan Sylvian huulille, niin että hänen oli piilotettava se Wolfien hartiaa vasten.
"Minä jäisin hyvin mielelläni."

Wolfie hykersi lämmöllä ja halasi Sylviaa tiukemmin. Nainen saattoi olla oikeassa, mutta ainakin hän voisi aina juoda tarjottua teetä.
"Minä pitäisin sinut hyvin mielelläni", mies kuiskasi hamuten naisen korvaa hellästi.
"Niin kauan kuin se on mahdollista."

Hetken Sylvian mielessä välähti hullu ajatus siitä, että ehkä hänen ei tarvitsisikaan palata kotiin. Ehkä hän voisi jäädä eripariseen kotiin, keittää Wolfielle teetä eripariseen mukiin, ja olla vastassa, kun tämä palaisi kotiin töistä.
Mutta se oli hölmö unelma, tosielämä ei vain mennyt niin.
Huulet korvalla lähettivät miellyttävät väristykset alas selkään.
"Voin keittää sinulle aamuteen."

"Se olisi ihanaa", Wolfie vakuutti käheästi naurahtaen ja veti naista ylemmäs sylissään, jotta saattoi hamuta, ihan viattomasti, valkeaa kaulaa. Hän ei halunnut jättää käyttämättä mahdollisuutta tehdä niin, koskettaa, kun Sylvia oli tässä.
Alastomana, ihastuttavana ja varsin lumoavana hänen sylissään.
"Minä voin huolehtia syötävistä."

Wolfie kuulosti vilpittömän ilahtuneelta hänen tarjouksestaan.
Ei kuitannut sitä toteamalla, että ei tarvinnut, tai tiedustelemalla, osasiko hän varmasti käyttää teepannua.
Lämmin tunne ei jättänyt Sylviaa rauhaa, vaan asettui rintakehään sinne, missä tukehduttava ahdistus yleensä painoi hänen keuhkojaan kasaan.
"Niin on ehkä parempi", hän myönsi, toivoen, että ilta olisi voinut jatkua ikuisesti.
"Mutta sitä varten meidän olisi varmastikin nukuttava."

"Olet varmastikin oikeassa", Wolfie vastasi ja halasi Sylvian syliinsä, antaen nenänsä viipyä naisen kaulataipeessa, ennen kuin siirsi sen valkeisiin hiuksiin.
Oli lannistava ajatus nukahtaa. Ehkä Sylvia lähtisi aamun jälkeen. Ehkä hän ei näkisi naista enää koskaan.
Hän yritti muistuttaa, ettei hän koskaan odottanut enempää. Ja silti ei voinut olla toivomatta, että jotenkin...

Yöt olivat hyvin hämmentävää aikaa. Ne saattoivat samaan aikaan olla päivän tunneista lohdullisimpia tai päivän tunneista kammottavimpia. Juuri tällä hetkellä aamu, joka tavallisesti tarjosi vapautuksen ahdistuksesta, tuntui hyvin ikävältä ajatukselta.
Mutta ainakin hän saisi herätä Wolfien vierestä. Eikä ehkä katuisi iltaa.
Hän kohotti päätään, niin että saattoi hipaista miehen huulia omillaan.
"Kauniita unia."

Lauantai 5. toukokuuta 2018, iltapäivä, Hexham, Orchard Place

"Rakas, kuinka pahuksen monta paritonta mukia oikein tarvitset?" Muriel puhahti suoristautuessaan keittiötason viereen asetetun pahvilaatikon yltä selkäänsä hieroen. Hän työnsi röyhkeän, suipon kuonon kauemmas ja pyyhkäisi poninhännältä karanneita hiuksia pois kasvoiltaan.
Ei sillä, että hänellä olisi tarkalleen ottaen ollut varaa arvostella, osa niistä mukeista oli hänen tuomiaan. Sen lisäksi, että hän ei ollut vielä itsekään raaskinut hankkiutua eroon isovanhempien talon mukana periytyneistä astiastoista, jotka olivat täynnä tunnearvoa.
Työnnettyään puikon kuonon uudestaan kauemmas nainen repäisi uuden sivun Hexham Courantista, valikoi hyllyltä sinisen, punapilkullisen mukin, tuijotti sitä hetken ja alkoi sitten kietoa sanomalehteä sen ympärille.

"Kuinka muki voi olla pariton, rakas?" Wolfie kysyi takaisin ja hipaisi sormenpäillään Murielin niskaa kävellessään ohi pino lytistettyjä pahvilaatikoita käsivartensa alla.
"Olen melko varma, että sukkakaan ei tarvitse paria", hän lisäsi ja taitteli muotoon laatikon, johon alkoi latoa dvd-koteloita valkopuisen tv-tasonsa laatikoista. Hänen pakkauksessaan ei kai ollut ollut kovin paljoa systemaattisuutta tai logiikkaa, ainakaan jos siitä saattoi jotain päätellä, miten touhu oli muuttunut Murielin tultua kylään.
"Ehkä sinäkin tarvitset enemmän eriparisuutta ja kaaosta elämääsi."

Muriel tuhautti nenäänsä.
"Ryhmätöntä, parvetonta, lentueetonta. Millä nimellä ikinä tahdotkaan kutsua sitä, että ne ovat kaikki erilaisia."
Hän olisi tullut auttamaan pakkaamisessa joka tapauksessa, mutta juuri nyt hän tarvitsi aivan erityisesti muuta ajateltavaa. Ja koska siivoamisessa ei vielä ollut järkeä - sen he tekisivät sitten, kun viimeisetkin tavarat olisi kannettu asunnosta ulos - muutossa auttaminen oli seuraavaksi paras vaihtoehto.
Laskettuaan sanomalehteen käärityn mukin varovasti eriparisten sisarustensa joukkoon Muriel kääntyi katsomaan Wolfieta, kurtistaen skeptisesti kulmiaan tämän pakkaamiselle.
"Minulla on viisi koiraa, elämäni on melko pitkälti... Kalinka, ei. Kuono pois sieltä."
Hän hätisti venäläisneidon pitkän kuonon pois pahvilaatikosta.

"En usko, että kenelläkään on koiria, jotka käyttäytyisivät paremmin kuin sinun laumasi", Wolfie vastasi tyynesti ja pukkasi Polinan polvella kauemmas, kun koira yritti työntää kuononsa hänen haaroväliinsä.
"Mutta olet aina tervetullut kaaoksen valtakuntaani", mies lisäsi levittäen vieraanvaraisesti käsiään ja nakkeli samaan laatikkoon hajamielisesti kirjoja ja pari upottavalla kulmasohvalla olleista, kirjavista tyynyistä.
"Tiedäthän, että olet suosikkivieraitani."

"Minun laumani on hyvin vieraskorea. Luulen, että Nova suunnittelee vallankaappausta, se on villinnyt muut täysin", Muriel huomautti.
Hymy häivähti hänen kasvoillaan, mutta muuttui nopeasti tyytymättömäksi kurtistukseksi. Hän hylkäsi oman laatikkonsa ja harppoi lattian poikki Wolfien luo.
"Kuinka ihmeessä aiot nimetä tämän laatikon? Elokuvia, kirjoja ja vähän muuta? Tulet olemaan pulassa, kun alat purkaa tavaroita..."
Hän upotti sormensa hetkeksi miehen punaisten hiusten joukkoon ja tukisti.
"... Näitä pitää siistiä."

Wolfie nauroi hyväntuulisella käheydellä ja katsahti Murielia kulmansa alta vaaleanvihreät kissansilmät siristyen.
"Tarvitseeko laatikot nimetä?" hän kysyi. Eikö nimeämättömyys antaisi muuttamiselle ihastuttavan yllätyksen tunnun?
"Oletko sitä mieltä?" mies hykersi nojaten tukistusta vasten ja kiersi käsivarren Murielin vyötärölle.

Muriel tuhautti nenäänsä.
"Ei tietenkään, jos kaipaa elämäänsä seikkailua, jossa päätyy säilyttämään teekuppeja vaatekaapissa", hän hymähti. Vaikka tuskin sekään aiheuttaisi taiteellisessa sielussa kovinkaan suurta ahdistusta, ehkä Wolfie vain päätyisi virittämään vedenkeittimen makuuhuoneeseen.
Sitä ennen sekin olisi tosin löydettävä laatikoiden vuoresta.
"Olen", Muriel vastasi ja tukisti hiuksia uudelleen.
"Kylpyhuoneeseen, hop."

Wolfie nojautui painamaan suudelman entisen naisystävänsä poskelle, käheästi hyristen, ennen kuin alistui kohtaloonsa ja siirtyi mustavalkoiseen kylpyhuoneeseen, istahtaen kylpyammeen laidalle.
"Karannut leijonako tämän tyylisuunnan nimi oli?" hän varmisti katsellessaan Murielia silmät hyväntuulisina viiruina.
"Se ei pure sinuun?" Wolfie jatkoi ja ravisti kurittomia, punertavia hiuksiaan hieman kurittomammiksi.

Muriel seurasi miestä kylpyhuoneeseen ja nappasi käteensä ensimmäisen sopivan pyyhkeen.
"Ei kyse ole siitä, olen vain vilpittömästi huolissani siitä, että joku soittaa vielä Norwood Farmille ja ilmoittaa yhden suurista kissoista karanneen."
Hän kietoi raidallisen pyyhkeen Wolfien hartioille, avasi sanomalehden tämän syliin, jotta irtohiukset olisi helppo viskata roskiin ja lähti sitten etsimään saksia, jotka oli omatoimisesti jemmannut peilikaappiin.
"Tiedät, että jumaloin hiuksiasi."

Wolfie kallisti päätään ja puhalsi punertavan suortuvan pois silmiltään. Kalinka ahtautui pieneen kylpyhuoneeseen heidän seurakseen ja painoi päänsä sanomalehdelle. Polina jäi ovensuuhun, onnellisena läähättäen ja häntä heiluen. Mies silitti mustakultaista päätä hajamielisesti.
"Tiedän", hän myönsi silmät tuikahtaen, "jos muistan oikein, pidät siitä, että niistä saa hyvän otteen."

Muriel vilkaisi reittään vasten paukahtavaa huiskahäntää ja etsi saksien seuraksi vielä kamman ennen kuin käännähti takaisin Wolfien puoleen. Hän hätisti Kalinkan sivummalle ja alkoi sitten setviä punaisia suortuvia kammallaan.
"Tietenkin. Minunlaiseni naiset haluavat aina pitää ohjat käsissään", hän vakuutti, kurtistaessaan kulmiaan villille kuontalolle.
"Mutta vaikka Huono ideasi jakaisi mielipiteeni, olen varma, että hän kiittää minua siitä, että näkee sentään kauniit silmäsi, kun seuraavan kerran tapaatte."

Wolfie nauroi käheästi ja ojensi kätensä taputtamaan Murielin reittä hellästi.
"Minä muistan", hän vastasi muistellen lämmöllä hetkiä, joina oli saanut naisen tukistamaan hiuksiaan, paikoin intohimoisestikin.
"Yritän houkutella Huonoa Ideaani nauttimaan samanlaisista, hyvin mukavista asioista, joista muistelen sinun nauttineen kovasti. Sellaisista, jotka saisivat hänet takertumaan hiuksiini."

Varmistuttuaan siitä, ettei hiuksiin ollut jäänyt takkuja, Muriel kostutti kamman hanan alla ja alkoi ensimmäiseksi sukia otsalle valahtava suortuvia suoriksi. Onneksi hän ei ollut ehtinyt vielä viedä saksia paikoilleen, sillä Kalinkan kuonon rakastava tökkäys takapuolelle oli saada hänet hätkähtämään.
"Onko Huono Ideasi kovinkin kaino?" hän kysyi, hätistäessään toisenkin borzoin pienen kylpyhuoneen ulkopuolelle.
"Lupaan jättää hiusta jäljelle niin, että siinä on vielä, mihin takertua. Uskon olevani asiantuntija sen suhteen."

"Varsin", Wolfie vastasi. Toisin kuin Muriel. Kumpikaan heistä ei tainnut murehtia säädyllisyyttä tai häpeää.
"Mutta suorastaan vastustamaton. Ja paljon lahjakkaampi kuin antaa itselleen kunniaa", hän lisäsi laskien katseensa häivähdys hymyä suupielessään. Yllätys Sylvian halusta huomioida häntä viipyi hänen mielessään lämpimänä, epäuskoisena muistona.
"Haluaisin voida hemmotella häntä. Näyttää, mitä todellinen nautinto on. Ei sattuisi olemaan ideoita, kuinka rohkaista kainoa sielua heittäytymään?"

"Koska hänen sikamainen miehensä väitti toista?"
Muriel oli saanut otsahiukset kammattua suoriksi, mikä tosin taisi tarkoittaa sitä, että ne samalla peittivät osittain Wolfie-paran silmät. Se sai naisen kurtistamaan tyytymättömästi kulmiaan ja kalastamaan ensimmäisen suortuvan takaisin kampaan. Sakset päästivät vain kevyen naksahduksen, kun punaisia hiussuortuvia alkoi tipahdella sanomalehdelle päättäväiseen tahtiin.
Hän naurahti pehmeästi kysymykselle.
"Rakas, minä en taida voida väittää olleeni kaino sielu missään kohtaa elämääni", hän huomautti latvoja siistiessään.

"Sikamainen mies on väittänyt kaikenlaista epäreilua ja anteeksiantamatonta", Wolfie vastasi ja tunsi kuuman suuttumuksen kiehahtavan suonissaan. Miten kukaan saattoi sanoa toiselle ihmiselle sellaisia asioita? Saati aviomies vaimolleen?
"Minä tiedän", mies vakuutti huvittuneena.
"Mutta ajattelin, että sellaisen vastakohtana sinulla voisi olla vinkki tai kaksi."

"Älä liiku, menee vinoon", Muriel vetosi ja kohotti Wolfien leukaa sormellaan.
"Enkä haluaisi joutua kynimään hurmaavia hiuksiasi kokonaan pois, haluan jättää Huonolle Ideallesi jotakin, mistä pitää kiinni."
Saatuaan otsahiukset mieluisikseen - ainakin hetkeksi - Muriel siirtyi siistimään kasvoja ympäröiviä suortuvia.
Miehen sanat saivat hänet pudistamaan hymähtäen päätään.
"Olit varsin mielikuvitusrikas mies silloin, kun me olimme yhdessä."

Wolfie naurahti käheästi ja yritti pitää päänsä Murielin vaatimassa kulmassa. Hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan hermostuneeksi, vaikka Muriel piteli saksia senttien päässä hänen kasvoistaan.
"Ehkä minun pitää siis vain luottaa vaistooni", hän myöntyi ja rapsutti Kalinkaa, joka hönki ja tökki siihen malliin, että oli aikeissa loikata syliin.
"Onhan sinulla kaikki hyvin?"

Muriel pukkasi rakkautta uhkuvaa borzoita hellän päättäväisesti kauemmas lantiollaan, jottei se päättäisi hyökätä isäntänsä päälle juuri sillä hetkellä, kun saksien kärjet olisivat pelottavan lähellä korvalehteä.
"Sinulla on äärimmäisen hyvä vaisto, mitä niihin asioihin tulee", hän vakuutti, samalla kun pöyhäisi sormensa läpi punaisesta harjasta. Tyytymätön kurtistus häivähti kulmilla, ja Muriel harjasi hiukset takaisin suoriksi siistiäkseen hieman lisää.
"On. Oikein hyvin. Paitsi että saan paniikkikohtauksen joka kerta, kun Pikkuloinen päättää liikkua hieman rajummin."
Lisää punaisia hiuksia tipahteli sanomalehdelle.
"Pikkuloinen on muuten tyttö. Oletettavasti."

"Todellako? Onneksi olkoon", Wolfie vastasi vilpittömällä lämmöllä ja suli hymyyn. Hän ojensi varovasti kätensä, ollakseen häiritsemättä Murielin taiteellista luovuutta villien hiustensa kanssa, ja silitti naisen vyötärön kaarta.
"Sinusta tulee ihana äiti." Hän todella uskoi siihen. Polina steppasi ovensuussa touhukkaasti läähättäen, ja Kalinka yritti ujuttautua vaivihkaa lähemmäs. Se työnsi puikkomaisen kuononsa tuttavallisesti naisen haaroväliin.
"Onko sinulla jo nimi mietittynä?"

"Mmm, ellei hoitaja sitten erehtynyt."
Asian ääneen sanominen sai sen tuntumaan oudolla tavalla todemmalta, ja Muriel oli kerrankin kiitollinen siitä, etteivät Wolfien tytöt tunteneet käytöstapoja. Haaroihin työntyvä kuono antoi hänelle hätistelyn mittaisen hetken aikaa koota ajatuksiaan.
"Painuhan nyt siitä, muuten isännälläsi on kohta muodikkaan epäsymmetrinen kampaus... Ei, ei vielä. Tuntuu isolta vastuulta valita nimi."

"Se on iso vastuu", Wolfie vastasi ja esti itseään viime hetkellä valuttamasta kättään vyötäröltä alas, niin kuin oli tehnyt vuosia, sillä se ei kuulunut enää heidän suhteeseensa.
"Mutta tiedän, että sinä löydät täydellisen nimen. Olet aina löytänyt oman polkusi ja löydät sen nytkin", mies sanoi ja tuuppi mustakultaista borzoita kauemmas, vaikkei se tuntunut ymmärtävän viestiä, tapitti heitä vain onnellisena läähättäen.

Muriel irvisti pienesti.
"Minä tiedän. Toivoisin, että lapsi voisi olla Pikkuloinen siihen saakka, että saa itse päättää, miksi haluaa tulla kutsutuksi, mutta se ei ilmeisesti ole sopivaa. Pikkuloinen Héloïse Emmeline."
Hän pyyhkäisi sormensa uudelleen läpi Wolfien hiuksista, nyt tyytyväisempänä. Ihmeisiin hänkään ei pystynyt, mutta ainakin mies välttäisi Norwood Farmin vielä hetken.
"Pidätkö sinä nimestäsi, Wolfie?"

Wolfie hykersi matalasta, hyväntuulisesti naurusta, taputti Murielin lantion kaarta toverillisesti ja laski käden takaisin syliinsä.
”Siinä on ainakin ainutlaatuinen sävy. Mistä Héloïse Emmeline tulee? Onko Emmeline tribuutti sisarellesi?” mies kysyi. Ainakin nimisarjassa oli samaa, mahtipontista otetta, jota hänen vanhempansa olivat hakeneet nimetessään hänen sisaruksiaan.
”Se on nimi siinä missä muillakin”, hän kohautti olkiaan. Hän oli Wolfie, jälleen.

Wolfien nauru sai myös Murielin hymyilemän ja painamaan nopean suukon miehen päälaelle.
"Héloïse tulee ranskan puolen suvulta, äitini oli kapinallinen ja jätti antamatta sen minulle toiseksi nimeksi. Ja se muistuttaa minua äitipuolestani Eleanorista. Emmelinessä taas on samaa kuin Emmiessä ja Emmassa - isän puolen isoäiti, jolle taloni kuului."
Ehkä oli taikauskoista ajatella, että nimet kantoivat merkitystä, mutta ei kai haitannut siunata Pikkuloista upeiden naisten nimillä, jos niistä sittenkin välittyisi jotakin?
"Noin, sanoisin, että olen nyt siistinyt niin paljon kuin uskallan. Näytät taas melkein ihmiseltä, rakas."

”Ne ovat hyvät nimet”, Wolfie vakuutti ja kosketti hiuksiaan luvan saadessaan.
”Mikä sääli”, hän totesi hymyillen puolittain, vaaleanvihreät kissansilmät hymyyn siristyen. Muriel oli aina ollut lahjakas hänen hiustensa kesyttämisessä ja kieltämättä villitsemisessäkin.
”Harkitsitko koskaan uraa kampaajana?” hän jatkoi ja vilkaisi itseään kylpyhuoneen peilistä laskostettuaan sylissään olleen sanomalehden. Pitkäsääriset venäläiset innostuivat liehumaan heidän ympärillään liikkeestä.
"Parhaat mahdolliset, toivon", Muriel vastasi, astuessaan taaksepäin sen, minkä pieni kylpyhuone ja rakkaudennälkäiset borzoit antoivat myöten. Kysymys sai hänen tummat silmänsä siristymään hymystä.
"Ei, en sen jälkeen, kun isä kielsi sen jyrkästi. Hän ei arvostanut sitä, että klippasin Laurielle varsin taidokkaan - jos saan itse sanoa - shakkiruutukuvion hiuksiin."
Hänkin vilkaisi Wolfien kuvaa peilin kautta ja pörrötti miehen punaisia suortuvia.
"Komea pirulainen."

"Ei arvostanut?" Wolfie kysyi katsahtaen naista olkansa yli, "olen varma, että Laurie näytti tyrmäävältä. Pitikö hän itse uudesta tyylistään?" Murielin veli tosin taitaisi olla aikamoinen sydäntensärkijä vaikka pussi päässä.
Mies naurahti käheästi ja nojautui painamaan suudelman Murielin poskelle.
"Ehkä meidän pitäisi jatkaa pakkaamista nyt, kun saan edustaa jälleen ihmislajia."

"Ei arvostanut. Isän sanojen mukaan veljen päätä ei voi kohdella kuin hevosen takapuolta", Muriel huokaisi, vaikka hymy nykikin suupielissä.
"Laurie itse ei ainakaan koskaan valittanut asiasta, ja se teki hänestä sinä kesänä varsin suositun muiden viisivuotiaiden keskuudessa, joten..."
Hän taputti Wolfien takapuolta ja hätisti sitten riemukkaita koiria ulos kylpyhuoneeseen.
"Ehdottomasti, ennen kuin harjasi villiintyy uudelleen."

Wolfie nauroi käheästi, taputti koiriensa silkkisiä, loivan kiharaisia selkiä ja pujottautui takaisin olohuoneen puolelle. Hän ei tuntenut haikeutta muutosta, vaan katsoi eteenpäin, kohti seuraavaa seikkailua ja tarinaa. Vaikka tällä kertaa se oli vain parin kadun päässä, ei toisella mantereella.
"Tuntuu melkein kohtalolta, että autoni hajosi ja ostin sellaisen, jolla saan muutettua kaiken muutamalla kuormalla", hän totesi ja etsi kauhojen ja paistinlastojen seasta ruuvimeisselin, jolla voisi purkaa huonekaluja osiin.

Muriel seisahtui katselemaan puolittain pakattuja tavaroita selkäänsä hieroen, ja muisti jälleen Wolfien järjestelmällisyyden asian suhteen.
"Minä uskon kohtaloon aivan vilpittömästi. Vaikka vanha autosi olikin kaikessa kammottavuudessaan melkein herttainen."
Tummat kulmat painuivat hieman alemmas. Seikkailu, vai millä sanoin mies olikaan asiaa kuvannut?
"Kuule, tiedät, että seikkailunhaluinen on toinen nimeni, mutta-"
Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun ovisummeri soi.

"Mutta?" Wolfie kannusti kissansilmät huvittuneina siristyen ja käänsi sitten katseensa kapeaan portaikkoon, joka johti alas ovelle.
"Hetki vain", hän sanoi kohottaen sormen pystyyn ja heilautti alistuen käsiään, kun koirat syöksyivät kynnet rapisten alas portaita. Ehkä se oli Andy tai tuttavalliseksi heittäytynyt oppilas, jolle hänen pitäisi ehkä laittaa rajoja. Mies ahtautui koirien lomasta ovelle ja nykäisi sen auki.

Ensimmäisenä Wolfien kohtasi valjaitaan vasten pystyyn karahtanut Mochi, joka tervehti miestä - tai ehkä sittenkin tyttöystäviään - riemastuneella kiljaisulla.
Shiban takana seisoi Sylvia, hillittyyn, vaaleansinisin ruusukuvioin koristeltuun mekkoon pukeutuneena. Siniset silmät laajenivat melkein hämmästyneinä, ennen kuin kasvoille kohosi hymy.
"Hei. Olen pahoillani, en ilmoittanut tulostani etukäteen..."
Mochi päästi uuden huudahduksen ja haroi tassuillaan ilmaa päästäkseen pitkäsääristen tyttöystäviensä luo.

Wolfie ei ollut varma kumpaa huomioida ensiksi, huomionkipeää shibaa vai ihastuttavaa, huonoa ideaa sen takana. Polina ulvahti vastaukseksi ja Kalinka ponnisti takatassuilleen, lätkäisten omistajaansa päähän pitkällä käpälällään.
"Äh-hei", Wolfie tervehti tönien borzoin hellästi alas ja hätisti koirieen ylös portaita, ennen kuin saattoi kutsua Sylvian ja Mochin peremmälle kapeaan tilaan.
"Älä suotta pahoittele – olet aina mieluisin yllätys", mies vakuutti ja hipaisi naisen selkää oven sulkeuduttua.
"Onko kaikki hyvin?"

Sylvia hymyili edelleen hieman häkeltyneenä astuessaan sisään kapeaan eteiseen.
"Voi, kaikki on hyvin, olimme vain liikkeellä täälläpäin, ja ajattelin, että voisin tulla tervehtimään..."
Hän oli vain tuntenut olonsa yksinäiseksi.
Mochi protestoi korkealla ulinalla, kun tyttöystävät kiiruhtivat edeltä ylös, ja ponkaisi uudelleen valjaitaan vastaan. Sylvia katsahti anteeksipyytävästi Wolfieta ja kumartui päästämään pullukkaa japanilaispoikaa vapaaksi.
"Toivottavasti en tullut huonoon aikaan."

"Sinä et koskaan voisi tulla huonoon aikaan", Wolfie vakuutti ja irvisti, kun kuuli jonkin särkyvän yläkerrassa. Borzoiden kynnet rapisivat lattiaa vasten niiden tanssahdellessa riemuissaan ympäri pienehkä asuntoa. Onneksi uusi koti olisi suurempi.
"Pakkaamme vain ystäväni kanssa", hän sanoi ja viittasi Sylviaa nousemaan ylös portaita.
"Minulla ei ollut erityistä ohjelmaa tänään, joten ajattelin muuttaa jo nyt."

Särkyvän esineen ääntä seurasi tiukka 'oi'-käsky.
Mochi pääsi viimein vapaaksi valjaistaan, ja pinkaisi yläkertaan hämmästyttävän atleettisesti niin pulleaksi pojaksi, liittyäkseen tyttöystäviensä riemukkaaseen tanssiin.
Sylvia räpäytti silmiään ja vilkaisi vielä uudelleen pahoittelevasti Wolfieen, ennen kuin lähti nousemaan portaita yläkertaan.
"Nyt jo?" hän totesi, melkein haikeana. Eriparinen koti oli alkanut muodostua hänen mielessään turvasatamaksi muulta maailmalta.

Wolfie hillitsi halunsa koskettaa uudelleen Sylvian selkää. Hän ei ollut vieläkään täysin varma siitä, missä heidän suhteensa rajat menivät – oliko hänellä oikeutta vetää naista syleilyynsä?
"Muuttamisessa on aina seikkailun tuntua, eikö?" hän kysyi innostunut tuikahdus vaaleanvihreissä silmissään.
"Mitä tytöt rikkoivat nyt?" Wolfie katsahti ympärilleen kaaoksen valtaamassa olohuoneessa ja mittasi huonekaluja ja laatikoita katseellaan pohtien, montako kuormaa tarvittaisiin.

Sylvia katsahti Wolfieta olkapäänsä yli ja hymyili.
"En ole koskaan ajatellut asiaa siltä kannalta", hän myönsi. Vaikka ajatus oli kieltämättä paljon onnellisempi kuin se mielikuva, joka hänellä oli muutosta Newcastleen. Suuresta, tyhjästä asunnosta.
Yläkerrassa Muriel oli hätistänyt koirat kauemmas ja kumartunut siivoamaan sirpaleita lattialta.
"Kukkaruukun", nainen vastasi puolittain sohvan taakse kadonneena.
"En edes tiennyt, että olet harrastanut viherkasveja..."
Muriel ilmestyi esiin sohvan takaa ja pyyhkäisi hiuksia silmiltään.
"No hei", hän tervehti Wolfien seurassa saapunutta valkeaa olentoa.

Wolfie nauroi käheästi.
"Heräteostoksia", hän vastai Murielille kohauttaen olkiaan. Viherkasvit toivat kotoisan sävyn asunnolle, vaikka hän ehkä joskus unohtikin niiden olemassaolon ja ne kohtasivat usein kamalan kohtalon riehakkaiden venäläisten käsissä.
"Muriel, tässä on Sylvia", mies esitteli tietäen, että Muriel osaisi yhdistää häkellyttävän, valkean olon huonoon ideaan.
"Ja Sylvia, tässä on Muriel, vanha, hyvä ystäväni."

"Kuvittelin, että olit ehkä adoptoinut kasvin jonkun ollessa heittämässä sitä pois", Muriel myönsi samalla kun kiersi sohvan ympäri Wolfien ja Sylvian luo. Hän pyyhkäisi kämmeniään tunikansa helmaan ja ojensi sitten kättään kalpeaa olentoa kohti.
"Muriel Nightingale. Luulen, että olemme törmänneet joskus tallilla?"
Sylvia hymyili ilahtuneesti, unohtaen näyttää kohteliaan hillityltä tarttuessaan ojennettuun käteen.
"Olemme, joskin vain pikaisesti. Sylvia Stirling."

"Erikoistun huonotapaisten koirien adoptoimiseen", Wolfie vastasi ja rapsutti Kalinkan päätä, työnnettyään sen kuonon pois haarovälistään. Hävyttömien, huonotapaisten koirien, joilla oli epäterve viehtymys sopimattomaan kosketukseen.
"Muriel opasti minua järjestelmällisen pakkaamisen hienouksista, mutta en taida olla kovin hyvä oppilas", mies sanoi kohauttaen olkiaan ja kurkisti vajaaseen laatikkoon, nakaten sinne pari koristetyynyä puolihuolimattomalla rentoudella.

Muriel huokaisi teatraalisesti.
"Ilman kovinkaan suuria tuloksia", hän huomautti Sylvialle ja kumartui noukkimaan koristetyynyt siirtääkseen ne toiseen laatikkoon - teräviä osia sisältävät keittiötarvikkeet ja hauraat koristetyynyt eivät yksinkertaisesti tulleet toimeen keskenään.
"Koirista puheenollen, laumani kaipaa jo minua. Sylvia, jatka sinä tästä, katso, että pakkaamisessa pysyy seikkailun lisäksi jokin järki mukana."
Hän seisahtui Wolfien vierelle ja painoi suudelman miehen poskelle.
"Olet rakas, mutta älä ryhdy liian luovaksi."
Lauma olisi vielä pärjännyt oikein hyvin, mutta hän ei halunnut olla huonojen ideoiden tiellä.

Wolfie kohotti toista kulmaansa Murielille kuin kyseenalaisten tarvitsivatko koirat todella emäntäänsä juuri nyt, mutta kiersi käsivartensa naisen ympärille halaukseen.
"Kiitos avustasi kaiken kanssa", hän vetosi ja painoi suudelman punaisiin hiuksiin, ennen kuin tarjoutui saattamaan Murielin ovelle. Tällä kertaa venäläiset tytöt olivat niin keskittyneitä kirputtamaan pulleaa poikaystäväänsä, etteivät huomanneet liehua alas portaita jo valmiiksi ahtaaseen eteiseen.

Muriel käytti hyväkseen tilaisuuden livahtaa portaisiin ilman pelkoa siitä, että tulisi kampatuksi tai litistetyksi seinää vasten. Wolfien tyttöjen rakkaus oli joskus hyvin ylitsevuotavaa, jopa siinä määrin, että varomattomampi sai pelätä mustelmia.
Enää ei tarvinnut kuljettaa mukana takkia, mutta Muriel seisahtui siitä huolimatta ulko-ovelle ja käännähti miehen puoleen.
"Vai sellainen idea", hän puhahti matalasti, tarttuen kevyesti Wolfien leukaan.
"Varovasti."

Wolfie vastasi Murielille lammasmaisella hymyllä, joka siristi kissansilmät lämmöstä. Hän laski kätensä naisen vyötärölle ja nojautui lähemmäs painamaan suudelman ystävänsä poskelle.
”Älä murehdi, rakas”, hän vastasi ja rutisti Murielin hetkeksi syliinsä.
”Tiedäthän sinä, että minä mieluummin poltan itseni kuin olen elämättä ja mietin, mitä jos”, mies muistutti.

"Valitettavasti", Muriel huokaisi ja nojautui halausta vasten.
"Muista, että ystävät ovat sitä varten. Että on joku auttamassa haavojen nuolemisessa."
Mistä sen tiesi, ehkä kaikki päättyisi lopulta hyvin. Ja jos Wolfie voisi edes hetken tuntea olonsa vähemmän yksinäiseksi, eikö se olisi sen arvoista?
Kaksi aikuista ihmistä.
"Olet täysi hölmö. Mutta rakas. Menehän siitä Huonon ideasi luokse."

Wolfie naurahti käheästi, avasi Murielille oven ja loikki sitten kapeat portaat ylös kaksi kerrallaan.
"Hei Sylvia", hän tervehti työntäessään välioven kiinni ja soi naiselle lämpimän hymyn.
"Onhan kaikki hyvin?" Wolfie varmisti uudelleen ja viittasi Sylviaa istumaan laatikoista vapaalle kappaleelle sohvaa.

Sylvia oli unohtunut katselemaan ympärilleen jo puoliksi pakatussa asunnossa. Oven sulkeutuminen sai hänet hätkähtämään, ja kalpeille kasvoille kohosi häkeltynyt, melkein anteeksipyytävä hymy.
"Totta kai on", hän vakuutti istahtaessaan varovasti sohvan laidalle, haluamatta kaataa täydeltä näyttävää laatikkoa. Hän painoi varmuuden vuoksi kämmenensä kevyesti sen pahvista kylkeä vasten.
"Olimme vain Mochin kanssa liikkeellä täälläpäin, ja hänelle tuli kova ikävä tyttöystävien luo."

"Aivan", Wolfie vastasi puolittain hymyillen ja istahti sohvapöytänsä laidalle Sylviaa vastapäätä. Pitkät jalat melkein hipoivat Sylvian polvia, ja mies nojasi rennosti reisiinsä tutkien naista kulmiensa alta.
"Onko miehesi matkoilla?" hän tiedusteli pehmeästi ja toivoi, ettei sikamainen aviomies ollut lyönyt lisää lommoja häkellyttävän olennon itseluottamukseen. Joskus hänen teki mieli pyytää, että Sylvia vain lähtisi – mutta mitä oikeutta hänellä oli tehdä niin? Ehkä sikamainen mies oli muutakin ja hänellä oli vain pieni pala kokonaiskuvasta.

Lattialla, pahvilaatikoiden keskelle jäävällä aukiolla, Mochi urnutti tyytyväisenä tyttöystäviensä kirputettavana - eikä hermostunut, vaikka siro tassu silloin tällöin olisikin läpsäissyt sen kylkeä tai pulleaa vatsaa.
Wolfien kysymys sai Sylvian räpäyttämään silmiään ja hymyilemään, vaikka tällä kertaa hymy ei yltänytkään silmiin saakka.
"Kyllä, luulen, että hän on tällä hetkellä Tokiossa."
Tai ehkä Hong Kongissa? Hän ei ollut aivan varma.
"Toivottavasti ystäväsi ei lähtenyt minun vuokseni."

"Ei, ei tietenkään", Wolfie lupasi ja hillitsi halunsa koskettaa naista.
"Murielilla on hyvin kiireinen aikataulu." Se oli totta. Muriel oli kuin supersankari ollessaan uskomaton sisko sisaruksilleen, pettämätön tuki ystävilleen, hyvätapaisen koira-armeijan kouluttaja ja pian äiti – toivottavasti nainen näki itsekin, kuinka uskomaton oli.
"Haluaisitko... Teetä?"

Sylvia irrotti hetkeksi katseensa Wolfiesta vilkaistakseen Mochia, joka ei varmasti tuntenut syyllisyyttä siitä, että oli tunkeutunut tyttöjensä kotiin keskellä päivää ja etukäteen ilmoittamatta. Toisinaan hän toivoi, että olisi voinut olla yhtä huoleton, heittäytyä vaatimaan huomiota samalla välittömällä tavalla kuin shiba, joka ei varmasti pelännyt olevansa vaivaksi.
Sylvia käänsi katseensa takaisin mieheen.
"Kiitos, mielelläni. Jos siitä ei ole vaivaa. Ehkä voisin auttaa pakkaamisessa?"

Wolfie suoristautui ja oli kompastua laatikkoon suunnatessaan keittiönurkkaukseen.
"Toki", hän lupasi suoden naiselle lämpimän hymyn olkansa yli. Ajatus Sylviasta pakkaamassa ja auttamassa hänen muutossaan oli hyvin... Ihastuttava. Mies kaivoi laatikosta kaksi eriparista, värikästä mukia ja laittoi teepannun hellalle.
"Kuinka olet voinut?" hän kysyi katsahtaen uudelleen olkansa yli.

Sylvia ei viihtynyt paikoillaan pitkään, vaan nousi seisomaan, vilkuillen hetken huolestuneesti laatikkoa ennen kuin oli varma, ettei se kaatuisi ja levittäisi mahdollisesti särkyvää sisältöään lattialle.
"Oikein hyvin. Olen ollut kiireinen töissä, uusi kausi on vihdoin alkanut", hän vastasi vaeltaessaan laatikoita väistellen keittiötason luo Wolfien vierelle.
"Mitä töihin kuuluu?"

Wolfie hipaisi Sylvian selkää nostaessaan jääkaapista vuoan pähkinäisiä brownieita, josta leikkasi mukien kanssa eripariselle lautaselle komean järkäleen naista varten.
"Mukava kuulla. Toivottavasti hevosesi käyttäytyvät hyvin", hän vastasi kaataen kiehuvaa vettä kahteen mukiin.
"Oikein hyvää. Nuoret käyvät villeiksi odottaessaan alkukesän lomaansa, mutta Beauty and the Beast oli menestys ja muutama nyt valmistuva oppilaani on pääsemässä sisään todella hyviin musiikki- ja draamakouluihin."

Pelkkä kosketus selällä oli saada Sylvian silmät kostumaan. Samoin eripariset mukit ja eripariset lautaset.
"Ne käyttäytyvät aina hyvin."
Ja jos eivät, vika oli hänessä eikä hevosissa. Totta kai Kraken alkoi käyttäytyä typerästi jos hän antoi sille mahdollisuuden, Merihirviöllä oli valtava ego. Kunnon tähtiainesta, joka toivottavasti pääsisi vielä loistamaan ennen eläköitymistä.
"Muistelen, että viimeksi he olivat villejä, koska joululoma oli loppunut."
Hän unohtui katselemaan miehen profiilia, jokin näytti muuttuneen eikä hän heti tavoittanut, mikä.

"Luulen, että voin puhua opettajakunnan puolesta sanoessani, että nuoret ovat aina villejä", Wolfie vastasi ojentaen Sylvialle teekupin ja lautasen, jolla browniejärkäle lepäsi. Hän irvisti siemaistessaan omaa teetään liian kuumana.
"Keväällä he ovat riehaantuneita lähestyvästä kesästä, syksyllä he ovat vielä kierroksilla kesästä ja talvella he alkavat olla väsyneitä ja odottavat joulu- ja talvilomaa..." Wolfie kohautti olkiaan ja viittasi Sylviaa palaamaan takaisin sohvalle. Hän oli antanut itsensä koskettaa Sylviaa kerran, eikä hän voinut enää estää itseään, vaan hipaisi naisen selkää uudelleen.

Mochi hylkäsi hetkeksi tyttöystävänsä kömpiäkseen jaloilleen ja tassutellakseen keittiötason luo. Kippurahäntä heilui puolelta toiselle, kun se istahti Wolfien jalan viereen ja käänsi kapeat silmänsä miestä kohti.
"Hiuksesi ovat lyhentyneet", Sylvia huomautti, tavoittaen viimein muutoksen, joka oli hämännyt häntä. Häkeltynyt hymy kohosi kasvoille, kun käsi hipaisi uudelleen hänen selkäänsä, ja kosketuksesta rohkaistuneena hän kurotti painamaan kevyen suukon pisamaiselle poskelle.
"Elämä koulussa kuulostaa hyvin jännittävältä."

Wolfie nauroi käheästi ja ojensi kätensä rapsuttamaan Mochin korvantaustaa.
"Muriel koki, että tarvitsen apua näyttääkseni ihmiseltä", hän selitti ja katsahti ylös kuin nähdäkseen siistiytyneet hiuksensa.
"Siinä on oma jännityksensä, mutta tuskin lainkaan samanlaista kuin ratsastuksessa", mies sanoi ja silitti Sylvian selkää saadessaan poskisuudelman. Sitten hän kumartui alas, kosketti naisen valkeaa poskea ja painoi suudelman tämän huulille.

Sylvia kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Se ei ole kovinkaan kauniisti sanottu", hän huomautti. Mutta ehkä se oli sanailua, jota ystävät kävivät keskenään. Sellaiset ystävät, joiden ei tarvinnut kaiken aikaa tiedostaa, kenelle kukakin oli sukua, ja ketä ei ainakaan sopinut loukata.
Huulille painettu suudelma sai häkellyttävän onnen leviämään koko kehoon. Vaikka Sylvia oli tehnyt parhaansa vakuuttaakseen itsensä siitä, ettei voisi tehdä näin, että eriparisessa asunnossa varastetut hetket olivat väärin, hän ei tuntunut voivan itselleen mitään. Kädet varattuina hän ei voinut viedä sormiaan Wolfien niskalle vaikka olisi halunnutkin.

Wolfie vetäytyi suudelmasta vastentahtoisesti ja viittasi Sylviaa istumaan sohvalle.
"Onko sinulla kiire kotiin?" hän kysyi siemaisten uudelleen teetään ja laski kupin sohvapöydälle. Asunto oli alkanut näyttää paljaalta, kun sen sisältö oli pakattuna laatikoihin ja huonekalutkin osittain purettuina.
"Jos ei, ehkä voisin houkutella sinut jakamaan ensimmäisen yön uudessa kodissani."

Sylvia siirtyi melkein haikeana sohvalle ja laski mukin ja lautasen sohvapöydälle. Mochi huokaisi vähintään yhtä haikeana, nosti takapuolensa lattialta ja tassutteli takaisin tyttöjensä luo osoittaakseen näille jakamattoman huomionsa, jota ainoastaan ruuan läheisyys horjuttaisi.
Häkeltyneen ilahtunut hymy kohosi Sylvian kasvoille, poskilla häivähti puna.
"Meillä ei ole kiire minnekään."

Wolfie istahti Sylvian viereen ja hipaisi naisen selkää, ennen kuin vajosi rennosti beigen kulmasohvan upottavaa selkänojaa vasten.
"Se on erittäin hyvä uutinen", mies vakuutti ja katseli, kuinka Polina heittäytyi selälleen ja kiehnäsi Mochin edessä pitkät käpälät ilmassa viuhuen. Hävytön tyttö.
"Ajattelin, että saisin ajettua ainakin pari kuormaa tavaraa uuteen kotiin tänään."

Oli Mochin vuoro kirputtaa pitkäsääristä tyttöään.
Näky sai Sylvian hymyilemään. Eriparisessa kodissa oli helpompi hengittää, jopa nyt, kun suurin osa tavaroista oli jo pakattu pahvilaatikkoihin odottamaan muuttoa.
"Auttaisin mielelläni", hän vetosi, kääntyen Wolfien puoleen ja laskien kätensä kevyesti miehen polvelle. Hän ei voinut väittää koskaan varsinaisesti osallistuneensa muuttoon - muuttofirmat olivat aina hoitaneet kaiken valmiiksi - mutta ehkä se todella olisi jonkinlainen pieni seikkailu?
Hän voisi unohtua hetkeksi eripariseen maailmaan, ennen kuin olisi aika matkustaa kotiin Chatsworthiin. Tavata perhettä pitkästä aikaa. Se ei tuntunut ajatuksena yhtä ihastuttavalta kuin aiemmin, mutta olisihan hänellä vielä tämä viikonloppu aikaa.

Perjantai 25. toukokuuta 2018, aamu, Hexham

Karpalonpunainen Ford Explorer töksähti sammuksiin ensimmäisiin liikennevaloihin niin yllättäen, että takapenkille valjaissa kiinnitetty pullea shiba urahti tyytymättömänä nytkähtäessään eteenpäin.
Sylvia pyyhkäisi kampaukselta karanneen suortuvan kasvoiltaan ja kurkotti kätensä kohti ajotietokonetta. Käynnistettyään radion, pestyään ikkunat ja vaihdettuaan navigaattorin kielen oletetuksi kiinaksi hän onnistui viimein käynnistämään handsfree -toiminnon ja valikoimaan Wolfien numeron. Hän ei ollut varma, olisiko mies vielä tähän aikaan aamusta edes hereillä, mutta ehkä se ei haittaisi? Eikö tämä kuitenkin puhunut aina seikkailuista?

Linja aukesi, ja kahina ja tukahtunut ähkäisy tervehtivät Sylviaa.
"Alas, paha, paha tyttö", Wolfie hätisti painaen puhelimen olkapäätään vasten ja saattoi sitten vilkaista soittajan nimeä.
"Sylvia, hei", mies tervehti lämpimästi ja väisti, kun Kalinka teki uuden syöksyn häntä päin. Aamun lenkki oli tainnut jäädä veriin.
"Mitä kuuluu?"

Sylvia hätkähti, ja vei hetken, ennen kuin hän tajusi miehen varmastikin puhuvan jommalle kummalle tytöistään.
"Wolfie. Huomenta. Olen pahoillani, että soitan tähän aikaan, mutta..."
Hänen lauseensa katkesi tuskastuneeseen ähkäisyyn, kun auto töksähti jälleen pysähdyksiin. Käsi hakeutui tavoittelemaan penkin säätönappulaa, Mochin marmattaessa takapenkillä.
"Onko sinulla lomasuunnitelmia?"
Luoja, toivottavasti hän oli muistanut lomapäivät oikein. He olivat puhuneet asiasta viime kerralla nähdessään, kun hän oli käpertynyt uudessa asunnossa miehen kainaloon.

"Kalinka", Wolfie torui. Ovi naksahti, kun mies sulkeutui makuuhuoneeseensa. Venäläiset vinkuivat oven takana. Pitkä käpälä raapi sitä onnettomana. Ehkä tämänkin asunnon ovien kohtalo oli tulla raidallisiksi.
"Ei mitään peruuttamatonta", mies vastasi ja katsahti kurittomia hiuksiaan makuuhuoneen peilistä. Punertavat kulmat kurtistuivat, kun hän siloitteli hiuksiaan.
"Onko sinulla jotain mielessäsi?"

Sylvia ähkäisi uudelleen yrittäessään kurkottaa jalkaansa paremmin kytkimelle, luovuttaneena sen suhteen, että olisi osannut vaihtaa penkin asetuksia pelkän intuition ohjaamana. Hän hallitsi hyvin Jaguarinsa, mutta uusi Ford oli täynnä mysteereitä.
Hän oli varmastikin tullut hulluksi. Mikään muu ei selittänyt sanoja, jotka hän oli aikeissa sanoa.
"Lähdetkö kanssani Eurooppaan? Tytöt myös."

Wolfie tuijotti hetken peilikuvaansa miettien, oliko kuullut oikein. Eurooppaan? Lomalle Sylvian kanssa?
"No toki", hän vastasi vaaleanvihreät silmät hymystä siristyen ja vilkaisi ovea, jonka takana Polina oli alkanut ulvoa sydäntäsärkevästi.
"Kuulostaa hyvältä. Milloin?"

"Olen siellä..."
Sylvian katse käväisi ajotietokoneessa.
"Kahdessakymmenessä minuutissa."
Tämä ei todellakaan ollut hänen tapaistaan. Mutta se, että Callahan oli perunut lomasuunnitelmat viime hetkessä, oli saanut hänet ensin pohjattoman surulliseksi - ja sitten hämmästyttävän päättäväiseksi. Mikään ei estänyt häntä lähtemästä matkalle siitä huolimatta, eihän?
"Vuokrasin auton."

Wolfie tuijotti peilikuvaansa hetken kauemmin.
"Kaksikymmentä minuuttia", hän toisti peilikuvan suupieli nykien. Se kuulosti...
"Se on täydellistä. Olen valmis silloin", mies lupasi ja katsahti ympärilleen. Se kuulosti täydelliseltä lomalta ja adrenaliini virtasi hänen suoniinsa.
"Nähdään kohta." Wolfie työnsi puhelimen takataskuunsa ja veti sitten vanhan putkikassin kaapista nakaten sen sängylle ja heitellen sinne huolettomasti sekalaisen kokoelman vaatteita, kirjan, toalettipussin ja Murielin kutoman kaulaliinan, varmuuden vuoksi. Sitten hän vaelsi keittiöön innokkaat koirat seuranaan hakemaan koiranruokaa ja kupit.
18 minuutin kuluttua hän oli valmiina uuden kotitalonsa edessä, venäläiset pitkäsääret remmeissään touhukkaasti tanssien.

Yrittäessään sammuttaa puhelun Sylvia onnistui pesemään tuulilasit toistamiseen ja säikäyttämään Mochin nostamalla jonkinlaisen miniteatterijärjestelmän esiin. Siinä vaiheessa, kun hän viimein löysi oikean painikkeen, puhelu oli jo katkennut itsestään.
Tarkalleen yhdeksäntoista minuuttia myöhemmin karpalonpunainen Ford Explorer töksähti dramaattisesti pysähdyksiin kadulle Wolfien talon eteen. Kuskinpuoleinen ovi avautui, ja vaaleaan, kimonomalliseen tunikaan pukeutunut Sylvia hypähti ulos.
"Hei! Toivottavasti ette joutuneet odottamaan pitkään!"

Auton pysähdys näytti huomattavasti vähemmän sulavalta kuin karpalonpunaisen Jaguarin.
"Hei, emme suinkaan", Wolfie vakuutti ja ojensi toisen käteivartensa vetäen Sylvian yksikätiseen rutistukseen.
"Olet etuajassa." Mies otti lujemman otteen remmeistä, kun Kalinka yritti päästä hyppimään naista vasten. Oli tarpeeksi, että se oli taklannut Sylvia-paran Hexhamin ankkalampeen.
"Joten... Eurooppaan?" hän kysyi ja siirtyi avaamaan takakonttia, kutsuen koiransa hyppäämään kyytiin.

Sylvia kurottautui varpailleen hipaistakseen pisamaista poskea kevyesti huulillaan ennen kuin erkaantui halauksesta.
"Se on kovin hämmästyttävää. Ehdin jo huolestua, etten ehtisi koskaan perille, tällä autolla on harmillinen tapa sammua joka kerta valoihin ja jyrkkiin mutkiin."
Hän seurasi Wolfieta auton takaosaan, kurkistellen melkein huolestuneesti tilavaan takakonttiin.
"Toivon, että tytöille on riittävästi tilaa."
Miehen sanat saivat hänet hymyilemään häkeltyneenä.
"Eurooppaan."

"Mahtavaa", Wolfie vastasi villillä hymyllä, naksautti remmit irti venäläisten kaulapannoista ja sulki takaluukun. Ne tuijottivat heitä takaikkunan läpi innokkaasti läähättäen.
"Autosi kuulostaa hyvin persoonalliselta", mies sanoi naurua äänessään ja nosti laukkunsa takapenkin jalkotilaan, rapsuttaen Mochia pikaisesti samalla.
"Haluatko, että vilkaisen sitä? Tai ajan?"

Mochi yritti kiepahtaa ympäri asentoon, jossa pystyisi tervehtimään pitkäsäärisiä tyttöystäviään. Se olisi varmasti jakanut mieluusti takatilan niiden kanssa, mutta oli parempi ensin katsoa, kuinka kaikki lähtisi sujumaan.
Shiba itse ei taitanut olla aivan samaa mieltä, urnuttaessaan tyytymättömänä.
Sylvia pyyhkäisi harvinaisen kurittoman hiussuortuvan korvansa taakse.
"Luulen, että ongelma on siinä, etten aivan yletä kytkimeen", hän myönsi.
"Penkkiä pitäisi pystyä säätämään, mutten vielä keksinyt, kuinka."

Wolfie katsahti Sylviaa silmät lämpimästi tuikahtaen ja avasi kuljettajan oven, tutkien ylellisen auton penkkiä. Hän oli omistanut vain hieman rakkautta kaipaavia, iäkkäitä autoreppanoita, ainakin sen jälkeen kun jätti entisen elämänsä taakseen. Nuoruuden muistot olivat sumeita.
"Ainakaan täällä ei ole pulaa nappuloista ja vivuista", mies totesi suoristautuen.
"Minä voin ajaa, jos se sinulle sopii?"

Sylvia tutki Wolfien kasvoja yrittäen päättää, olivatko nappulat ja vivut hyvä asia.
"Se voisi olla hyvä ajatus. Ennen kuin keksimme, kuinka penkkiä säädetään", hän myönsi ja loi lähes harmistuneen katseen kuljettajan paikkaa kohti. Hän kesyttäisi vielä auton, jossakin vaiheessa.
"Onhan kaikki tarvittava pakattu?" hän varmisti, kiertäessään matkustajan puolelle.
"En ole aivan varma, minne tarkalleen ottaen olemme matkalla."

"Se kuulostaa täydelliseltä, kertakaikkisen täydelliseltä", Wolfie vakuutti onnellinen, lämmin hehku silmissään. Miten hän oli ikävöinyt mahdollisuutta vain lähteä. Mies kiipesi kuljettajan paikalle. Pitkä jalka ulottui juuri sopivasti kytkimelle.
"Loppujen lopuksi ihminen tarvitsee hyvin vähän", hän sanoi ja lähti kohti etelään vievää moottoritietä.
"Mitä sinä pakkasit?"

Sylvia kipusi - kirjaimellisesti, sillä autolla oli reilusti maavaraa - etupenkille ja naksautti turvavyönsä kiinni.
"Vain pienen laukun", hän myönsi, vilkaisten takapenkille ollakseen varma siitä, että Mochilla oli kaikki hyvin.
"En oikein osannut päättää, joten tulin siihen tulokseen, että mitä ei ole mukana, sen voi ostaa."
Hän hymyili melkein hämillisesti katsahtaessaan Wolfieen.
"Luulen, että tämä voitaisiin laskea seikkailuksi."

"Oh, aivan ehdottomasti lasketaan", Wolfie vastasi virnistäen poikamaisesti ratin takaa. Auto tuntui hyvin monimutkaiselta ja tehokkaalta verrattuna hänen omiin menopeleihinsä eikä mies tohtinut ajatella, paljonko sen kolhaiseminen parkkipaikalla maksaisi.
"Joten, kanaalin yli Eurooppaan?" hän varmisti kiihdyttäessään pehmeästi suuremmalla tiellä. Takakontin puolella rapisi, kun tytöt pyörivät hakien mukavaa asentoa. Polina ulvaisi huomionkipeänä, ja Wolfie katsahti sitä taustapeilistä.

Se sai Sylvian hymyilemään hieman säteilevämmin. Hän ei voinut väittää harrastaneensa seikkailuja turhan usein, yleensä matkat olivat olleet Callahanin suunnittelemia - hän oli korkeintaan tehnyt ehdotuksen tai pari siitä, mitä olisi mielellään halunnut nähdä.
"Kanaalin yli Eurooppaan. Koska sinun on oltava takaisin kotona?"
Ulvahdus sai myös Sylvian kääntymään ympäri, niin että hän saattoi kurkistella koiria penkkien välistä. Mochi oli jo käpertynyt takapenkille pulleaksi keräksi.

"4.6. on viimeinen lomapäivä", Wolfie vastasi muistellen hetken ja venytti jalkojaan kaivattu adrenaliini suonissaan virraten.
"Reilun viikon päästä siis." Vaikka hän oli melko varma, että voisi pidentää lomaansa viikolla tai kahdella, jos seikkailu veisi hänet mukanaan. Hän oli kaivannut matkustelua, mahdollisuutta vain pakata laukku ja lähteä jonnekin, missä hän ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt.
"Entä sinun? Milloin sinun pitää tulla takaisin?"

"Minulla on kaksi viikkoa lomaa", Sylvia vastasi hymyillen.
Heidän oli ollut tarkoitus ottaa yhteistä aikaa Callahanin kanssa. Kaikki tuntui olleen sekaisin viimeiset kuukaudet, sen jälkeen, kun he...
Hän kieltäytyi ajattelemasta sitä nyt.
"Hevoset saavat hieman lomaa aktiivisesta treenistä, pääsevät maastoilemaan ja nauttimaan olostaan."
Hän käänsi katseensa ajotietokoneeseen ja kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Sain aiemmin radion päälle."

Wolfie seurasi Sylvian katsetta monimutkaiseen vempeleeseen.
"Kunnioitettava saavutus", mies kehui punertavat kulmat kurtistuen. Hänen autossaan oli ollut vielä kasettisoitinkin ja radio toimi rullattavasta nappulasta – ikkunatkin aukesivat manuaalisesti veivattavasta kahvasta. Tällainen auto varmaan ajaisikin itse itseään.
"Kokeillaanko?" hän kysyi ja kokeili uhkarohkeasti muutamaa nappulaa löytääkseen musiikkia. Vihdoin hän osui oikeaan, vaikka ajotietokone huuteli hänelle ärhäkästi vieraalla kielellä – kiinaksi? – ja saattoi etsiä nostalgisen, vanhempaa musiikkia soittavan kanavan.

Myös Wolfie onnistui säikäyttämään Mochin liu'uttamalla matkatelevisiot esiin penkkien takaosasta, mutta ikkunat jäivät sentään tällä kertaa pesemättä. Sylvia kurtisti kevyesti kulmiaan, yrittäessään muistella, mistä nappulasta oli mahdollisesti onnistunut vaihtamaan kielen oletettuun kiinaan, ja mistä se olisi mahdollista saada takaisin kieleksi, jota edes toinen heistä ymmärtäisi.
"Puhutko kiinaa?" hän varmisti Wolfielta kääntäessään katseensa mieheen.
"Luulen, että saatamme olla ongelmissa, jos et."

Wolfie nauroi käheästi ja katsahti Mochia anteeksipyytäen taustapeilistä.
"Muutaman sanan", hän vastasi, "mutta en tiedä, sopiiko sillä leuhkia. Puhun jonkin verran thaita ja vähän hindiä ja filipinoa, joskaan siitäkään tuskin on apua." He eivät varmaankaan myöskään ehtisi niin kauas viikossa, ainakaan autolla. Mutta he voisivat ajaa Välimerelle. Vesi olisi varmaan ihanan lämmintä.
Tuttu kappale sai hänet kääntämään äänenvoimakkuutta suuremmalle, kun Dexys Midnight Runnersin Come On Eileenin kutsuvat, sävyltään irlantilaiset viulusoinnut täyttivät auton. Wolfie suli onnelliseen hymyyn, rummutti rattia sormillaan ja yhtyi lauluun.
"Come on Eileen, too ra loo ra too rye aye,
And we can sing just like our fathers-
Come on Eileen!" hän katsahti koiriaan taustapeilistä ja keinautti kättään kuin kapellimestari, mikä sai kaksi venäläistä pitkäsäärtä yhtymään riemukkailla ulvahduksilla lauluun.

Ehkä heidän olisi siis syvennyttävä jossakin vaiheessa siihen, kuinka ajotietokoneen kielen saisi vaihdettua takaisin heille ymmärrettävämpään kieleen. Hansikaslokerosta löytyisi varmastikin käyttöohje, ellei sitäkin olisi piilotettu digitaalisena jonnekin tietokoneen uumeniin.
Siinä tapauksessa heillä saattaisi olla ongelma.
Takapenkillä Mochi oli höristänyt korviaan, mutta vasta venäläisten tyttöjen esimerkki sai sen liittymään mukaan kuoroon. Pullukan japanilaisen poikasopraano ei jäänyt paljoakaan huonommaksi.
Sylvia tunsi hennon punan kohoavan poskilleen laulun sanoja kuunnellessaan.

Pitkät sormet rummuttivat tottuneesti rattia, ja Wolfie tanssi penkillään niin raisusti kuin turvallisen kuskin sopi. Kalinka ja Polina tuijottivat isäntänsä niskaa rakastavasti ja kurottuivat välillä takapenkin yli kirputtamaan Mochin niskaa, ennen kuin yhtyivät taas lauluun touhukkaina tanssahdellen.
"Come on Eileen-
Oh, I swear, at this moment you mean everything,
You in that dress, my thoughts I confess
Verge on dirty – come on Eileen."
Wolfie katsahti Sylviaa silmäkulmastaan ja suli lämpimään hymyyn. Hän ojensi kapellimestarina toimineen käden ja sipaisi valkean hiussuortuvan naisen korvan taakse.

Sylvia unohtui seuraamaan Wolfieta katseellaan. Hän ei voinut olla ajattelematta, kuinka erilainen mies oli verrattuna Callahaniin, joka ajoi yleensä keskittyneen hiljaisena, korkeintaan silloin tällöin ehdottoman tärkeisiin puheluihin vastaten. Usein Sylvia tunsi muuttuvansa näkymättömäksi, katoavansa jonnekin todellisuuden rajalle, kunnes aviomiehen kysymys havahdutti hänet takaisin.
Niinä hetkinä hän oli hyvin yksinäinen.
Pelkkä pehmeä sipaisu sai hänet hymyilemään, vaikka puna viipyikin edelleen kasvoilla.

Wolfien olisi tehnyt mieli tehdä muutakin kuin sipaista hiuksia, mutta hän ajoi uutta, vierasta, kiinaa puhuvaa autoa moottoritiellä kohti Lontoota ja Sylvia oli toisen miehen vaimo eikä hän vieläkään tiennyt pelisääntöjä tai raameja, joiden puitteissa sai toimia.
Kappaleen loppuessa hän käänsi radiota asteen hiljaisemmalle ja katsahti naista uudelleen silmäkulmastaan.
"Mikä sinut innoitti lähtemään näin spontaaniin seikkailuun?"

Sylvia painoi hetkeksi kädet poskiaan vasten.
"En ole varma", hän vastasi miehelle, eikä valehdellut paljoakaan. Hän ei tosiaan ollut täysin varma siitä, mikä oli saanut hänet suuntaamaan vuokra-autofirmaan ja vuokraamaan 'suurimman mahdollisen auton'.
"Minulla oli lomaa, enkä halunnut viettää sitä istumalla kotona."
Hän laski kädet kasvoiltaan ja suoristi vaalean tunikansa helmaa.
"Oletko matkustanut aiemmin Eurooppaan näin?"

Wolfie katsahti naista silmäkulmastaan ja hymyili.
”Tämä on ehdottomasti erinomainen ajatus”, hän vastasi ja arveli turvallisimmaksi olla kysymättä, missä aviomies oli. Hän otti erittäin mielellään miehen paikan tällä lomalla.
”En ole tainnut, ainakaan lapsuuden jälkeen. Viime vuosina matkustin lähinnä Pohjoismaissa ja eteläisessä Aasiassa”, mies pohti ja vilkaisi toruen ulvahtavaa Polinaa. Musisointi oli ohi.
”Oletko sinä?"

Sylvia nojautui hieman rennommin penkkinsä selkänojaa vasten. Hän tajusi vasta nyt, ettei ollut edes tajunnut ajatella mitä olisi tapahtunut, jos Wolfie olisi kieltäytynyt lähtemästä mukaan. Olisivatko he lähteneet matkaan Mochin kanssa kahden?
Hän ei osannut sanoa varmasti.
"En voi sanoa harrastaneeni kovinkaan usein kiertomatkoja", hän myönsi, kurottaen ajotietokoneen puoleen säätääkseen auton ilmastointia.
"Enkä varsinkaan suunnittelematta niitä etukäteen..:"

”Se on ehdottomasti paras tapa”, Wolfie vastasi ja soi naiselle poikamaisen, aavistuksen maanisen hymyn. Tuskin oli upeampaa tunnetta kuin astua ulos ovesta reppu selässä vailla aikataulua tai suunnitelmaa, seurata vain intuitiotaan.
”Matkustelin Euroopassa lapsuuteni, mutten ole viettänyt mantereen puolella aikaa vuosikausiin. Käytkö sinä usein matkoilla?”

Sylvia huomasi suupieltensä nykivän väkisinkin leveämpään hymyyn. Hän liikautti kättään painaakseen sen suulleen, mutta päätyi lopulta puristamaan kätensä nyrkkiin. Ehkä Wolfieta ei haittaisi, vaikka hänen hymynsä olisikin hieman liian leveämpi, kuin Ladylle olisi sopivaa.
"Kisamatkoilla, lähinnä."
Jonkin verran Callahanin mukana työmatkoilla, mutta sitä ei laskettu. Hän ei halunnut laskea, ei juuri nyt. Kuten ei yhteisiä lomiakaan.
Hän tuntisi syylisyyttä myöhemmin.
"Mitä luulet, missä meidän kannattaisi yöpyä?"

Wolfie hieraisi leukaansa mietteliäänä ja katseli edessä tasaisena ja harmaana avautuvaa moottoritietä. Kun he pääsisivät kanaalin ali, he voisivat valita aivan toisenlaisia reittejä.
”Sanoisin, että ajan niin pitkään kuin pysyn hereillä ja voimme katsoa, minne se meidät vie ja missä mukavin ja lähin majapaikka sijaitsee”, mies sanoi nauttien seikkailun teemasta. He selviytyisivät varmasti Ranskan puolelle tänään.
”Ellei sinulla ole jotakin mielessäsi? Kenties jotain, mitä olet halunnut kokeilla, muttet ole koskaan tohtinut?"

"Minäkin voin ajaa, kunhan keksimme, kuinka penkkiä säädetään", Sylvia totesi, kevyesti kulmiaan kurtistaen.
"Ehkä tietokone osaisi neuvoa siinä, jos kielen saisi vaihdettua takaisin..."
Takapenkillä Mochi oli käpertynyt nukkumaan. Jännitys sai Sylvian vatsan nipistelemään, mutta ainoastaan hyvällä tavalla - mikä hämmästytti häntä itseäänkin. Olisi varmastikin pitänyt olla paljon huolestuneempi siitä, ettei tiennyt, missä yönsä viettäisi.
"Minusta tuntuu, että majapaikan valikoiminen vasta paikan päällä olisi varsin jännittävää."

Wolfie nauroi käheällä hyväntuulisuudella, vaaleanvihreät kissansilmät siristyen.
"Luulen, että kiinankielinen ajotietokone lisää seikkailun tuntua." Takakontissa Polina vinkui huomionkipeänä, ja Wolfie katsahti sitä tuimasti.
"Onko jotain, mitä haluat tehdä, mutta et ole tohtinut tehdä?" mies kysyi katsahtaen naista sivusilmällä.
"Alastonuinti, esimerkiksi?"

"Luuletko niin?" Sylvia kysyi, vilkaisten Wolfieta nähdäkseen, vitsailiko mies hänen kustannuksellaan, vai ajatteliko tämä todella kiinankieliseksi muuttuneen ajotietokoneen seikkailuna. Sellainen typerys hän oli, ei ihme, että Callahan hermostui häneen.
Ei, Callahanilla ei ollut asiaa tälle matkalle.
Sylvia sysäsi päättäväisesti syyllisyydenpiston syrjään - ja tunsi polttelevan punan karahtavan poskilleen.
"H-hyvänen aika..."

Ehkä hänen olisi pitänyt katua sanojaan, kun hän näki punan naisen poskilla, mutta Wolfie saattoi vain nauraa hyväntahtoisesti. Hän ojensi kätensä koskettamaan Sylvian reittä.
”Oletko koskaan kokeillut? Se on varsin häkellyttävä kokemus”, mies lupasi. Kuka tiesi, vaikka hän löytäisi heille suojaisan poukaman, jossa Sylviakin tohtisi kokeilla. Luultavasti ei, mutta Wolfie piti itseään optimistina.

Sylvia nosti kädet kasvoilleen ja katseli hetken Wolfieta hiljaisena sormiensa lomasta.
"En voi väittää kokeilleeni sitten lapsuuden", hän myönsi hiljaa. Vaatteet päällä uiminen oli sen sijaan tullut kokeiltua joitakin kuukausia sitten, kiitos Wolfien riehakkaiden tyttöjen.
Se oli ollut hyvin onnekas sattumus.
"Sinäkö... pidät siitä?"

"Kyllä vain", Wolfie vastasi ja siristi silmiään lukiessaan tiekylttejä löytääkseen suorimman reitin kanaalille, kun he lähestyivät Lontoota.
"Siinä on huumaava vapauden tunne, se on erittäin mukavaa ja siinä on kutkuttava jännityksen elementti – puhumattakaan siitä, miten miellyttäävää se on kauniissa seurassa", hän lisäsi hymy suupieliä nykien. Murielin kanssa he olivat kehittäneet siitä suoranaisen taiteenlajin.
"Suosittelen ehdottomasti."

Sylvia laski hitaasti kädet kasvoiltaan ja suoristi tunikansa helmaa. Takapenkillä Mochi oli alkanut kuorsata hiljaa, auton tasainen rytmi tuuditti sen aina ennemmin tai myöhemmin uneen.
"Ehkä minun pitäisi sitten kokeilla."
Pelkkä ajatus sai punan hänen poskillaan syvenemään, niin että iho tuntui olevan kuin tulessa. Hyvä tavaton, hänen vanhempansa eivät todellakaan olisi olleet ylpeitä. Mutta ehkä, ehkä isoisä olisi voinut jollakin tasolla ymmärtää hänen kaipuutaan pois kodin kylmyydestä.

"Ehdottomasti", Wolfie nauroi käheästi ja hipaisi Sylvian hiuksia, ennen kuin omisti molemmat kädet ratille. Venäläiset olivat nukahtaneet takakonttiin sekasotkuksi pikiä jalkoja ja silkkistä, laineikasta turkkia.
"Ehkä löydämme mukavan hotellin, jossa on uima-allas." Mieluiten sisätiloissa tai öinen pulahdus voisi olla hyvin vilpoinen. Hän oli uinut silloin tällöin meressäkin yöllä, mutta se oli uhkarohkeaa. Suuntavaisto katosi hetkessä, näköaisti oli hyödytön eikä tieto siitä, että apua ei olisi, rauhoittanut mieltä.
"Oletko ajanut usein kanaalin ali?"

Alasti hotellin uima-altaassa uiminen oli varmasti ehdottoman sopimatonta, mutta Sylvia oli niin hirvittävän väsynyt olemaan jatkuvasti onneton, että oli luvannut itselleen kokeilevansa uusia asioita. Ehkä alastonuinti voitiin laskea sellaiseksi?
Kunhan kukaan ei näkisi.
Hän haki mukavamman asennon penkillä ja kääntyi niin, että saattoi katsella Wolfien profiilia.
"Joitakin kertoja. Vaikka se onkin minusta hieman hermostuttavaa."

"Nuoruudessani kuljimme kanaalin ali usein", Wolfie pohti heidän lähestyessään rannikkoa ja kanaalia.
"Mutta viimeisin matkani oli junalla luokkaretken valvojana. Kävimme luokan kanssa Pariisissa", hän kuvaili ja kaiveli tarvittavia papereita valmiiksi, jotta matka heidät kanaalin ali kuljettavan junan kyytiin sujuisin mahdollisimman sujuvasti.
"Jostain syystä museoiden kiertely ja kulttuuriset nähtävyydet eivät ravistelleet heidän maailmaansa perinpohjin, voitko kuvitella?"

Sylvia kumartui poimimaan siron käsilaukun syliinsä ja varmisti, että paperit olivat siellä, missä niiden pitikin olla. Hän oli pakannut huomattavasti nopeammalla tahdilla kuin yleensä, eikä lainkaan niin järjestelmällisesti. Hyvin suurella todennäköisyydellä jotakin oli unohtunut matkasta.
"Mitä he olisivat halunneet tehdä sen sijaan?" hän kysyi, kääntäen katseensa takaisin Wolfieen. Pienen hetken hän harkitsi, kertoisiko miehelle, että oli aloittanut kisaamisen taas kunnolla - muisto, joka täytti hänen vatsansa joka kerta ilahtuneen hämmentyneillä perhosilla.
Mutta ehkä se ei ollut kiinnostavaa. Heppaleikit.

Wolfie nauroi käheästi ja kohautti olkiaan.
"Napinasta päätellen shoppailla, käydä Disneylandissä tai muussa huvipuistossa, joku halusi pysyä majapaikassa ja katsoa televisiota", hän kuvaili.
Kun lähtötarkastus oli onnistuneesti suoritettu ja auto liukui paikalleen Le Shuttlen kyytiin, Wolfie katsahti Sylviaa kuin muistaen, että naisella oli elämä myös heidän hetkiensä ja sikamaisen aviomiehen ulkopuolella.
"Mitä hevosillesi muuten kuuluu? Ovatko ne... Mikä se on, laitumella?"

"Minäkin haluaisin vierailla Disneylandissa", Sylvia myönsi hymyillen hieman ujosti.
Ilmeisesti moni lapsi oli haaveillut siitä koko ikänsä, mutta Sylvia oli viettänyt elämänsä toisenlaisissa piireissä. Vasta Keikoon tutustumisen myötä hän oli alkanut kartuttaa sivistystään, mitä suureen animaatiostudioon tuli.
Kysymys sai hänet punastumaan ja laskemaan katseensa käsiinsä.
"Ei, eivät. Itse asiassa osallistuimme vasta Krakenin kanssa ensimmäisiin isoihin luokkiin."

Disneylandiin? Wolfie katsahti Sylviaa silmäkulmastaan. Sehän sattui sopivasti. Ehkä hän voisi yllättää naisen ja ajaakin heidät Pariisin Disneylandiin. Se voisi olla ainutlaatuinen kokemus hänellekin, ja Wolfie halusi nähdä Sylvian nauravan.
"Todellako?" mies kääntyi katsomaan Sylviaa uteliaana. Tunnelimainen sukkula heidän ympärillään oli maalattu aurinkoisen keltaiseksi, ja meren alle kulkevan tunnelin pimeyttä tuskin edes huomaisi.
"Miten teillä meni? Olisi ollut hienoa olla näkemässä."

Sylvia kurkisti takapenkille varmistaakseen, että koirilla oli kaikki hyvin, ja antoi sitten katseensa vaeltaa hetkeksi keltasävyisiin seiniin.
"Eikö sinusta tunnu hermostuttavalta ajatella, että meri on yläpuolellamme?" hän kysyi, kääntäen kasvonsa takaisin Wolfieta kohti. Hämillinen hymy kohosi hänen kasvoilleen.
"Kraken ei olisi voinut olla upeampi. Se tanssi suoraan ensimmäiselle sijalle."

"Ensimmäiselle sijalle?" Wolfie kysyi katsahtaen Sylviaa punertavat kulmat kohoten.
"Te voititte? Sehän on huikeaa. Onneksi olkoon!" Mies kurottui koskettamaan Sylvian poskea lämpöä vihreissä kissansilmissään. Keltaisissa seinissä olevat ikkunat olivat mustat.
"Onhan se jännittävä ajatus", hän vastasi katsahtaen auton kattoa kohti.
"Milloin sinulla on tiedossa seuraavat kilpailut?"

Sylvia ei enää edes yrittänyt kätkeä hymyään,
"Kiitos. Se oli... uskomatonta. En edes muistanut, kuinka hienolta tuntuu päästä ratsastamaan yleisön edessä."
Hän ei ollut onnellinen vain omasta puolestaan, vaan ennen kaikkea Julianin. Miehen rakas merihirviö oli päässyt kisaamaan vielä kaudeksi, ja sen vuoksi hänen oli tehtävä parhaansa.
"Kisat jatkuvat loman jälkeen. Toivon, että voisin tehdä valmentajani ylpeäksi."
Hän hieraisi vaivihkaa silmiään, jännityksessä valvottu yö ja ympäristön pysähtyneisyys tekivät luomet painaviksi.

Wolfie soi Sylvialle hymyn ja tunsi lämmön läikähdyksen.
"Olen varma, että olet jo tehnyt valmentajasi ylpeäksi", mies arveli luottavaisena eikä osunut kauas todellisuudesta.
"Ehkä joku päivä saan nähdä sinun ratsastavan", hän lisäsi. Auto kulki turvallisesti kanaalin ali Ranskan puolelle, ja kohti Pariisin Disneylandia. He voisivat viettää huomisen päivän tutustumalla laitteisiin, joiden Wolfie arveli olevan uudenlainen kokemus hyvin hillitylle Sylvialle.

Lauantai 26. toukokuuta 2018, aamupäivä, Montgru-Saint-Hilaire, Ranska

Sylvia havahtui hereille intohimoisiin suudelmiin.
Tai ehkä suudelma oli väärä nimitys sille, että pitkä kieli nuoli kasvoja ja korvia, ja lämmin hengitys hyväili kasvoja.
“Uh!”
Hän räpytteli silminsä auki ja ojensi käsiään, kohdaten Polinan puikkomaisen kuonon. Borzoi seisoi puoliksi hänen päällään ja läähätti onnellisena, huiskahäntä puolelta toiselle heiluen.
Ranska.
Sylvian kasvoille kohosi melkein hämmentynyt hymy kun hän tajusi, ettei hän todella ollut herännyt omasta vuoteestaan, vaan pienestä majatalon huoneesta, johon he olivat saapuneet viime yönä. Oli ollut hyvin myöhä, ja hän oli ollut niin väsynyt, että muistikuvat autosta huoneeseen siirtymisestä olivat pikemminkin välähdyksiä kuin todellisia muistoja. Avoimesta ikkunasta tulviva lämmin ilma sai ohuet verhot heilahtelemaan ja kuljetti mukanaan pihalla kukkivien pensaiden tuoksua.

Wolfie astui juuri ulos pikkuisesta kylpyhuoneesta pyyhe vyötäröllään, Murielin siistimä punertava harja kosteana ja kurittomana.
"Polina", mies protestoi nähdessään koiran Sylvian päällä ja harppasi lähemmäs.
"Paha, paha tyttö, alas."
Kun borzoi loikkasi lattialle, Wolfie istui itse sen paikalle ja kumartui painamaan suudelman naisen huulille.
"Huomenta."

Sylvia tunsi sydämensä sykähtävän nähdessään Wolfien astuvan huoneeseen. Tämä tuntui unelta, josta hän ei halunnut aivan vielä herätä.
"Huomenta", hän vastasi unesta käheänä ja hetken rohkeutta haettuaan kietoi satiiniyöpaidan paljaiksi jättämät käsivartensa miehen niskan taakse.
"Polina vain halusi tervehtiä ranskalaisittain poskisuudelmin. Nukuitko hyvin?"
Mochi oli valloittanut Wolfien puolen sängystä ja kuorsasi äänekkäästi selällään.

"Mmmh", Wolfie vastasi käheällä myöntävyydellä ja hautasi sitten kasvonsa naisen kalpeaan kaulataipeeseen, hengittäen sen tuoksua ja hieraisten sitä nenänpäällään. Vasta-ajeltu leuka oli sileä, vaikka Wolfie ei tainnutkaan lukeutua miehiin, joilta luonnistuisi muhkean parran kasvattaminen.
"Entä sinä?" hän kysyi takaisin ja antoi käsiensä vaeltaa naisen kyljillä. Ehkä täällä, heidän hetkellisessä kuplassaan, hän sai koskettaa epäröimättä.

Sylvia ynähti hiljaa hengityksen kutittaessa kaulaansa ja kietoi käsivarsiaan paremmin Wolfien hartioiden ympärille.
"Tuoksut hyvältä", hän kuiskasi hiljaa ja tunsi poskiensa punehtuvan. Tai ehkä se johtui vain lämpimästä aamusta, joka enteili vielä lämpimämpää päivää.
"Nukuin oikein hyvin. Liian hyvin. Onko kello kovinkin paljon..?"
Tavallisesti hän heräsi yhdessä auringon kanssa, mutta matka oli vaatinut veronsa.
Mochi korahti kovaäänisesti ja nykäisi jalkaansa unen tahtiin.

"Hyvä", Wolfie nauroi matalasti ja painoi suudelman naisen kaulan iholle, rutistaen tämän hetkeksi itseään vasten, kaivaten.
"Ei vielä kovin paljoa, mutta voisimme lähteä viettämään päivää. Se mukava rouva, joka pitää tätä paikkaa, lupasi katsoa koirien perään tänään", hän sanoi ja upotti sormensa valkeisiin hiuksiin.

Tuntui uskomattoman hyvältä tulla kosketuksi sillä tavalla. Ei vain fyysisesti, vaan myös henkisesti. Sylvia oli kaivannut sitä, että sai olla lähellä.
"Mmm, minne me olemme menossa?" hän kysyi, pyyhkäisten muutaman vaalean, löyhältä letiltä paenneen suortuvan pois kasvoilta.
"Ehdinkö käydä suihkussa?"

"Totta kai ehdit", Wolfie lupasi. Jos hän malttaisi päästää naisen irti.
"Meillä ei ole kiire minnekään eikä aikataulua, mitä noudattaa. Viivy niin kauan kuin haluat", hän sanoi ja sipaisi kalpeaa poskea, painaen vielä toisen suudelman naisen kaulalle, ennen kuin suoristautui istumaan, jotta Sylvia voisi nousta suihkuun.

Ei ollut kiire minnekään.
Sylvia oli tottunut siihen, että jopa lomilla oli tarkka aikataulu. Jos hän myöhästyi siitä, suunniteltu meno saattoikin peruuntua. Ei sopinut tuhlata aikaa turhaan loikoiluun.
Hän kohottautui istumaan ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan, niin että löyhä letti antoi lopullisesti periksi, ja hopeanvaaleat suortuvat laskeutuivat vapaina selkään.
"En silti viivy kauaa", hän lupasi ja kurotti painamaan suukon Wolfien poskelle ennen kuin kömpi ylös vuoteesta, keräsi tavaransa ja pujahti pikkuiseen kylpyhuoneeseen.
Mochi korahti itsensä hereille ja jäi tuijottamaan Wolfieta syyttävä ilme kapeissa silmissään.

Wolfie hymyili ilmeikkäälle koiralle huvittuneena ja ojensi kätensä rapsuttamaan sen korvantaustaa. Mies ähkäisi, kun Polina tuuppasi suipon kuononsa suoraan hänen haaroväliinsä.
Hän katsahti suihkun suuntaan, hyppelehti chinot jalkaansa ja veti hyvinistuvan, pehmeänvihreän t-paidan päälleen, ennen kuin naksautti remmit kiinni koirien pantoihin ja talutti ne – tai kantoi Mochin hartioillaan kuin karitsan – pikaiselle aamupissalle.

Ei ollut kiire minnekään.
Silti Sylvia ei aikaillut riisuutuessaan ja astuessaan pikkuruiseen, mutta siistiin suihkunurkkaukseen. Putket valittivat hetken ennen kuin suostuivat sylkemään haaleaa vettä sisuksistaan - mutta viileä vesi vain virkisti mukavasti yön jäljiltä. Hän hyräili itsekseen huuhdellessaan matkan väsymystä pois jäsenistään ja kietoutuessaan kuluneeseen, mutta pehmeään pyyhkeeseen.
Pestyään vielä kasvonsa ja hampaansa hän palasi takaisin huoneen puolelle etsimään sopivia vaatteita päiväksi.

Wolfie palasi hetkeä myöhemmin koirien kanssa. Venäläiset pitkäsääret loikkivat riehakkaina ympäri pientä huonetta, ja mies ärähti kauhistuneena Kalinkalle, kun se oli hyppäämässä pientä Sylviaa vasten.
Hän laski Mochin sylistään – hänen arvolleen ei tainnut sopia kiipeillä portaita tähän aikaan aamusta.
"Voisimme ottaa aamiaista mukaan matkalle", hän ehdotti ja seisahtui ovensuuhun katselemaan naista lämpimin silmin.

Sylvia oli ehtinyt pukea päälleen keveän, lemmikinsinisen mekon ja puoleen sääreen yltävät valkeat legginssit.
"Se kuulostaa ihastuttavalta", hän vakuutti suoristautuessaan matkalaukkunsa yltä juuri ajoissa vastaanottamaan Kalinkan rakastavan kuononpään tökkäisyn.
"Minne me tarkalleen ottaen olemme menossa?"
Mochi tassutteli lattian poikki ja ponnisti kokoisekseen hämmästyttävän ketterästi sängylle.

"Ulos", Wolfie sanoi sulaen poikamaiseen hymyyn, joka sai vihreät kissansilmät tuikkimaan. Määränpää tuskin olisi yllätys, vaikka hän toivoikin voivansa yllättää naisen positiivisesti.
"Mennäänkö?" hän kysyi ja työnsi tyhjänsorttisen lompakon ja puhelimen housujensa taskuun. Hän heitteli vuokra-auton avaimia.

Sylvia pujotti pienen, siron olkalaukun hartialleen ja kumartui vetämään kevyet nyörisandaalit jalkoihinsa.
"Pärjäävätköhän koirat?" hän totesi hieman huolissaan, seisahtuen ovensuuhun vilkaistakseen kolmikkoon. Mochi oli ottanut tilaisuudesta vaarin ja oikaissut itsensä poikittain heidän parisänkynsä keskellä, pullea vatsa rauhallisen hengityksen tahtiin kohoillen.
Ei minkäänlaista huolta siitä, että he olivat lähdössä.

"Totta kai pärjäävät", Wolfie vakuutti huoletta, kiersi käsivarren Sylvian selälle ja talutti naisen mukaansa ulos ovesta ja alas portaita pienelle, hiekkapohjaiselle parkkipaikalle, joka melkein hautautui alkavasta kesästä rehevien, vihreiden pensaiden keskelle. Massiivinen vuokra-auto tosin olisi näkynyt kauas.
"Mitä haluaisit aamiaiseksi?" hän kysyi peruuttaessaan pihasta ja lähtiessään Pariisia kohti.

Ainakaan kukaan koirista ei jäänyt itkemään perään.
Ilmassa tuoksuva kesä sai Sylvian hymyilemään, vaikka kirkas auringonpaiste pakottikin laskemaan suuret aurinkolasit silmille heti, kun he astuivat ulos sievästi vihreäksi maalatusta ovesta. Aurinkovoide tuoksui miedon hedelmäiseltä iholla.
"Luulen, että croisantit kuuluisivat asiaan", hän vastasi, katsellen ohi lipuvaa maisemaa.

"Tarvitsemme siis croisantteja", Wolfie nyökkäsi ja yritti ajaa vähemmän suurpiirteisesti vuokra-autolla kuin omallaan, joka oli saanut persoonallista patinaa pienistä naarmuista, lommoista ja kolhuista.
Niitä he myös saivat, sillä hän pysähtyi matkalla pienen kahvilan eteen ja hölkkäsi hakemaan heille rapisevan paperipussin tuoreita croissantteja, kaksi mukia kahvia ja pienen purkin marmeladia ja toisen juustoa. Hän ojensi tuomisensa Sylvian syliin, kun Pariisia lähestyessä otti suunnan kohti Disneylandiä.

Sylvia tunsi olonsa hämmästyttävän kotoisaksi ottaessaan vastaan rapisevan paperipussin. Hän tutki sisältöä hetken kulmat kevyesti kurtistuneina, ja katsahti sitten Wolfieen.
"Marmeladia vai juustoa?" hän kysyi melkein uteliaana. Mies tuntui suhtautuvan kaikkeen niin häkellyttävällä tavalla, ettei hän osannut ennustaa vastauksia etukäteen.

Wolfie nauroi ja vaihtoi radioasemaa, kunnes löysi sellaisen, joka soitti vanhaa, nostalgista, sormet rummuttamaan saavaa musiikkia.
"Molempia", hän vastasi ja soi naiselle hymyn, joka viuhkotti silmäkulmat naururypyille.
"Kokeile sinäkin."

Sylvian kasvoille kohosi melkein häkeltynyt hymy.
"Luulen, että saatoin odottaa tuota vastausta", hän hyrähti, samalla kun mursi pienen palan croisanttia. Hän sipaisi siihen marmeladia ja juustoa, ja ojensi sitten palasta kohti Wolfien suuta.
"Vielä lämmintä."

Wolfie haukkasi sen suuhunsa, hipoen samalla huulillaan Sylvian sormia.
"Mmm", hän totesi ummistaen silmänsä nanosekunniksi, "erinomainen ajatus, ehdottomasti." Hän olisi mielellään syöttänyt samanlaisen makupalan Sylvialle, mutta lienee turvallisinta pitää molemmat kädet ratissa.
Auto vilkutti modernisti naksuen, kun hän kääntyi Disneyland Parisin kyltin suuntaan.

Sylvia tunsi poskiensa punehtuvan kevyesti. Nyt hän ei voinut edes syyttää lämmintä säätä, sillä vuokra-auton ilmastointi puhalsi niin tehokkaana, että olo tuntui pikemminkin kylmältä.
Hän palan croisantista itselleen, ja sipaisi myös sille hieman marmeladia ja juustoa. Seuraavan palan hän syötti Wolfielle, ja sen jälkeen otti taas yhden itselleen.
Katse hakeutui hetkeksi kylttiin.
"Olemmeko me menossa Disneylandiin?" hän kysyi, ennen kuin ehti ajatella asiaa.
Älä ole naurettava, hän moitti itseään.

Wolfien kissansilmät siristyivät hymystä.
"Niin ajattelin", hän sanoi ja rummutti sormillaan rattia.
"Jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan." Auto kaarsi lähemmäs ja etsi tietään massiivisen teemapuiston parkkipaikalle. Olikohan Sylvia ollut koskaan huvipuistolaitteissa? Tai edes huvipuistossa?

Hän ei ollut ollut hölmö ajatellessaan niin.
Sylvian kasvoille kohosi ilahtunut ilme, ja hän sysäsi aurinkolasit hetkeksi otsalleen katsoakseen Wolfieta paremmin.
Ei, mies ei pilaillut hänen kustannuksellaan.
"Minusta se olisi ihastuttavaa", hän myönsi.

"Hyvä", Wolfie vastasi virnistäen poikamaisesti ja sammutti auton sopivaan parkkiruutuun. Sitten hän kiersi käsivartensa Sylvian hartioille, kun he liittyivät sisään matelevaan jonoon.
"Onko sinulla ajatusta, mitä haluaisit nähdä tai kokea Disneylandissä?" hän kysyi katsahtaessaan naista silmäkulmastaan, kun vaati maksaa heidät sisään.

Kuumuus iski vastaan heti kun Sylvia avasi auton oven ja hypähti ulos. Jopa parkkipaikan asfaltti hohkasi lämpöä, vaikkei aurinko ollutkaan vielä saavuttanut lakihuippuaan.
Pitäisi muistaa ostaa vesipullo.
"Täällä on paljon väkeä", hän huomautti melkein yllättyneenä heidän liittyessään sisälle kiemurtelevaan jonoon.
"Ehkä... Ehkä voisimme käydä jossakin laitteessa? Ja ystäväni mainitsi linnan..."

"Oh, meidän pitää ehdottomasti käydä laitteissa", Wolfie vastasi ja nosti läpinäkymättömät aurinkolasit pitkälle, kyömylle nenälleen.
"Millaisista laitteista arvelisit pitäväsi?" hän kysyi katsahtaen naista silmäkulmastaan ja kiersi kätensä rennommin tämän hartioille.
"Oletko karusellien ystävä? Tai ehkä hurjien vuoristoratojen?"

Sylvia painautui hieman lähemmäs Wolfien kylkeä, katsellen ympärilleen tummien linssien läpi.
"Rakastin pienempänä karuselleja", hän vastasi, melkein haaveikkaan hymyn kohotessa kasvoilleen.
"Olisin voinut ratsastaa sellaisen kyydissä koko maailman ja kuunnella musiikkia..."
Hän muisti edelleen, kuinka oli vilkuttanut isoisälle aina, kun karuselli oli kiertänyt kierroksen ympäri. Mutta tämä matka oli varattu uusille kokemuksille.
"Ehkä haluaisin kokeilla vuoristorataa. Pidätkö sinä niistä?"

"Ne ovat erityisen hauskoja", Wolfie vakuutti ja kumartui painamaan suukon valkeisiin hiuksiin.
"Etsitään siis sellainen." Ehkä ei hurjinta mahdollista. Olisi kurjaa, jos loppupäivä menisi ohi pahoinvoinnin tähden.
Mies vilkaisi ostamaansa esitettä ja lähti taluttamaan Sylviaa kohti RC Raceriksi ristittyä, U-kirjaimen muotoista vekotinta, jota vaunu rullasi edestakaisin kuin keinuen. Ehkä se olisi turvallinen alku.
Korkealle nouseva ja alas syöksyvä laite saisi vatsanpohjan muljahtamaan.
"Onko tämä hyvä?"

Sylvia oli kiitollinen siitä, että Wolfie oli johdattamassa häntä läpi puiston. Mikäli hän olisi ollut liikkeellä yksin, hän olisi melko varmasti vain unohtunut katselemaan ohi valuvia ihmisiä, tai hämmästelemään laajalle levittäytynyttä puistoaluetta pääsemättä koskaan laitteisiin saakka.
Puhumattakaan siitä, ettei hän olisi yksin koskaan ryhtynyt moiseen.
Hän katseli uteliaana kirkasväristä, U-kirjainta muistuttavaa rataa.
"Se ei näytä liian hurjalta."

Wolfie hymyili. Se ei näyttänyt hurjalta, mutta hän saattoi muistaa tunteen, joka vallitsi laitteen lipuessa huipulle, sekunteja ennen kuin se syöksyi takaisin alas.
Hän silitti Sylvian selkää heidän jonottaessaan ja varmisti sitten itsekin naisen turvakehikon kiinnityksen asettuessaan Sylvian viereiselle penkille. Hän soi naiselle poikamaisen virnistyksen ja poimi tämän käden omaansa, kun kyyti alkoi.

Sylvia pani ihastuneena merkille, että vihertävä vaunu - sellaiseksiko sitä kutsuttiin? - muistutti jonkinlaista autoa. Vaikka ei kai Disneylandilta olisi voinut vähempää odottaakaan? Sehän oli maaginen paikka, niin hän oli ymmärtänyt.
Musta turvakehikko laskeutui alas, ja Sylvia tunsi, kuinka sydän alkoi takoa nopeammin. Tämä ei ollut hurja laite, hän vakuutti itselleen, kun vaunu lähti rullaamaan ensin eteen, sitten taakse.
Silti hän huomasi puristavansa Wolfien kättä, kun vaunu oli rullannut ääriasentoon taaksepäin, niin että maa näytti olevan kaukana heidän alapuolellaan.

Wolfie nauroi käheästi, kun auto syöksyi alas. Maailma muuttui sumeaksi värien sekamelskaksi, vatsa heitti voltin, kun painovoima tuntui katoavan. Ja hetkessä he olivat vastakkaisella huipulla, katselivat paahtavaa, sinistä taivasta. Sitten tuuli puhalsi hiukset kasvoille, kun he syöksyivät vinhaa vauhtia takaperin.

Sylvia yllätti itsensäkin kiljahtamalla ääneen, kun auto syöksähti liikkeelle. Vatsanpohjan valtasi merkillinen tunne, aivan kuin se ei olisi ehtinyt mukaan liikkeeseen - ja sitten vaunu liukuikin yhtäkkiä pysähdyksiin.
Taivas oli hämmästyttävän sininen, vain muutama pilvenhattara lipui sen poikki tuomatta todellista suojaa auringolta.
Uusi kiljahdus karkasi, kun vaunu syöksähti taaksepäin, ja sai irtonaiset suortuvat kieppumaan kasvojen edessä.

Wolfie hykersi kiljahdukselle ja puristi hellästi Sylvian kättä, kun kyyti kieputti heitä kuin valtavassa keinussa, jätti maailman kauas alapuolelle. Hän katsahti naista silmäkulmastaan ja nosti kätensä ilmaan, Sylvian käden omansa mukana, kun he sukelsivat jälleen takaperin syöksyyn.

Lisää hiuksia pakeni kampaukselta, kun auto keinautti heidät jälleen taaksepäin. Vielä kerran he saivat nähdä hämmästyttävän sinisen taivaan, ennen kuin vauhti alkoi hidastua, keinahduksista tuli loivempia ja loivempia, ja lopulta vaunu pysähtyi jälleen u-kirjaimen keskelle.
Sylvia istui hetken hämmentyneenä paikoillaan, sydän kiihtyneesti hakaten.
"Hyvänen aika", hän henkäisi, kun turvakaaret lähtivät nousemaan ylös.

Wolfie katsahti naista sivusilmällä ja painoi suudelman kalpealle kämmenselälle.
”Piditkö siitä?” hän kysyi auttaessaan Sylvian jaloilleen ja kiersi käsivarren varmuuden vuoksi tämän selälle, jos keinutus olisi tehnyt tasapainosta turhantärkeän.
”Haluaisitko kokeilla jotakin toista laitetta?"

"Uskoisin niin", Sylvia myönsi, silmät tavallistakin suurempina ja hiukset tuulen villitseminä. Hän tunsi olonsa huteraksi, mutta sillä taisi olla enemmän tekemistä jännityksen kuin laitteen varsinaisen hurjuuden kanssa.
"Kyllä. Pidin. Ja haluaisin mielelläni."
Hän painoi vapaan kätensä hetkeksi rintakehäänsä vasten, tunnusteli kiivaasti takovan sydämen rytmiä ja kurkotti uteliaasti tutkimaan esitettä.

Wolfie siirsi heidät sivummalle kulkuväylältä, vehreän istutuksen katveeseen ja antoi kätensä levätä naisen selällä odottaessaan kiireettä, että Sylvia saisi tutustua esitteeseen.
”Mitä haluaisit nähdä?” hän kysyi patistelematta ja sipaisi valkean suortuvan naisen korvan taakse.

Sylvia vilkaisi pari kertaa huolestuneesti Wolfieen, pikemminkin tiedostamattaan kuin tietoisesti. Mies ei kuitenkaan vaikuttanut ärtyneeltä siitä, että hänellä kesti.
"Tuolla on... linna?" hän totesi, osoittaen yhtä kohtaa kartalta samalla kun kovaääninen aasialaisturistilauma vaelsi heidän ohitseen.
"Ja karuselli... Onko täällä vuoristoratoja?"
Hän vilkaisi uudelleen Wolfieen melkein huolestuneena.
"Anteeksi, en ole kovinkaan hyvä päättämään."

”Me voimme kiertää vaikka kaiken”, Wolfie naurahti hyväntuulisesti ja hieraisi naisen selkää.
”Meillä ei ole kiirettä minnekään. Aloitetaan ihmeessä vaikka linnasta”, hän lupasi, poimi Sylvian käden omaansa ja lähti johdattamaan heitä kohti esitteessä luvattua linnaa, luovien tottuneesti ihmismassojen poikki.

Oli onni, että Wolfie oli kärsivällinen mies.
Ilman jatkuvaa hoputusta Sylvia huomasi unohtuvansa katselemaan kaikkea ympärillään, ihmettelemään sievää pientä paviljonkia, kärryjä, joita oikeat hevoset vetivät, ja pikkuruisia putiikkeja, jotka olivat täynnä tuotteita, jotka varmasti olivat pelkkää kaupallistamista ja kiskurihinnoin myytävää halpatuotantoa.
Silti hän huomasi katselevansa melkein uteliaana ikkunasta tuijottavia pehmolelujen rivejä, ennen kuin käänsi katseensa kohti paraatipaikalla kohoavaa linnaa.
"Oh..."

Wolfie seurasi Sylvian katsetta pehmoleluihin ja hymyili silmät lämpimästi tuikahtaen.
”Käydäänkö sisällä?” hän kannusti ja veti naisen sitten perässään liikkeeseen, jossa oli suorastaan jumalaisen viileää kuuman ulkoilman jäljiltä.
”Mikä olisi suosikkisi?” hän kysyi hipaisten pehmeitä turkkeja sormenpäillään. Ehkä Sylvialla oli suosikkielokuva?

Sylvia oli jo vakuuttamassa, ettei heidän tarvinnut, hän oli vain unohtunut katselemaan, mutta Wolfie ehti edelle ja johdatti hänet liikkeeseen, jonka hyllyt oli ahdettu täyteen erilaisia pehmoleluja.
Täysillä puhaltavan ilmastoinnin viilentämä ilma tuntui taivaalliselta, ja Sylvia huomasi ainakin muutaman turistin, jotka olivat selvästikin vain unohtuneet nauttimaan viileydestä.
Hän katseli ympärilleen, kiersi hyllyjen välissä ja sipaisi silloin tällöin mustaa nenänpäätä tai pehmoista turkkia, hämmästellen kirkasväristä hahmojen merta. Lopulta hän ihastui pieneen kissapariskuntaan, joista toinen oli valkea, toinen punaturkkinen.

Wolfie seisahtui Sylvian taakse ja kumarsi päätään niin, että saattoi hetken vain hengittää valkeiden hiusten tuoksua. Hän piirsi sormenpäillään kyljen kaaren ja kiersi sitten kätensä takaapäin naisen vyötärölle, kumartuen hipaisemaan korvaa huulillaan.
”Aristokatit?” hän varmisti ja hipaisi Herttuattaren valkoista turkkia. Ajatus sai hänen suupielensä nykäisemään, kun värityksen yhdennäköisyys rekisteröityi.

Kosketus lähetti taas miellyttävän väristyksen alas Sylvian selkää ja sai hänet värähtämään - tai ehkä se johtui vain tehokkaasta ilmastoinnista.
"Ovatko?" hän kysyi, vilkaisten Wolfieta, ja käänsi sitten katseensa takaisin kissapariin. Jos ne olivat pari. Hänen silmissään ne näyttivät parilta.
"Minusta ne vain näyttivät suloisilta yhdessä."

"Ne ovat suloisia yhdessä", Wolfie vakuutti ja poimi sitten kissat naisen käsistä, painaen suukon valkeisiin hiuksiin. Sylvialla ei tainnut olla rahasta pulaa, mutta Wolfie halusi ostaa ne lahjaksi. Niinpä mies kiepahti kannoillaan ja harppoi kassalle.
Valkea herttuatar ja punaturkkinen kujakissa.

Sylvia seurasi Wolfieta kassalle ja tutki miestä melkein huolestuneesti katseellaan. Hänen pitäisi ehdottomasti alkaa ujuttaa omaa korttiaan maksuvälineeksi, kunhan hän vain keksisi, kuinka tehdä niin loukkaamatta miestä, jolle tämä tuntui olevan kunnia-asia.
Silti hän ei voinut olla hymyilemättä, kun kissat pakattiin sievään, linnan kuvalla varustettuun kassiin. Jota olisi varmasti varjeltava Wolfien innokkailta tytöiltä.

"Sitten katsomaan linnaa?" Wolfie varmisti kiertäen käsivarren uudelleen Sylvian selälle, kun astui takaisin paahtavaan auringonpaasteeseen ja lähti luovimaan heitä kohti esitteessä luvattua linnaa.
"Onko sinulla muuten nälkä?" hän kysyi katsahtaen naista silmäkulmastaan.

Sylvia kietoi sormensa tiukasti muovikassin hihnojen ympärille ja kurottautui varpailleen painaakseen kiitollisen suudelman Wolfien poskelle. Se, että mies oli ostanut kissat hänelle lahjaksi, teki niistä vielä paljon rakkaammat.
"Mennään katsomaan linnaa", hän vastasi ja painautui jälleen miehen kylkeä vasten. Aurinko porotti kuumana, olisi ehkä pitänyt ottaa mukaan hattu tai huivi, päätä suojaamaan.
Ei mahtanut mitään nyt.
Hän pudisti päätään vastaukseksi kysymykseen.
"Onko sinulla?"

Wolfie pudisti päätään ja väisti meluisaa lapsiperhettä.
"Ja sitten etsimme sinulle karusellin ja vuoristoradan", mies lupasi silittäen naisen käsivartta. Hän vilkaisi esitteen karttaa.
"Kuka tietää, millainen hurjapää sinusta vielä paljastuu."

Sylvia hymyili Wolfielle melkein häkeltyneenä.
"Haaveilin kenttäratsastajan urasta, kun olin nuorempi. Minä ja Fluffy - se oli ponini - koimme melkoisia seikkailuita silloin, kun lastenhoitajan silmä vältti", hän myönsi ja painoi hetkeksi katseensa kuin olisi edelleen hävennyt aiheuttamaansa huolta, vaikka hymy viipyikin suupielissä.
"Se jäi lopulta kuitenkin serkkuni lajiksi."
Aurinko porotti kuumana linnanpihalle ja sillalle, joka ylitti pienen lammen.

"Se näyttää hurjalta", Wolfie vastasi. Oli vaikeaa kuvitella hillitty, elegantti Sylvia rynnistämään maaston poikki, loikkimaan jättiläismäisiä tukkeja ja nelistämään rapaisen veden poikki.
"Ehkä saisin nähdä sinun ratsastavan joku päivä. Se on kiehtova ajatus."

"Se on hurjaa", Sylvia myönsi, onnistumatta täysin kätkemään jännittynyttä värettä äänestään. Hän muisti elävästi, kuinka sydän oli hakannut, kun hän oli seurannut, kuinka Paddy Blue oli lentänyt maastoesteiden yli. Hän oli uskomattoman onnellinen siitä, että saattoi nyt käydä tervehtimässä herkkää ruunaa useammin, ratsastaessaan Rosings Parkissa.
"Voisit tulla joskus katsomaan", hän totesi, punastuen kevyesti, samalla kun he liittyivät linnan sisätiloihin kiemurtavaan jonoon.
"Jos haluat."

"Totta kai haluan", Wolfie vastasi. Hän halusi nähdä Sylvian hevosten kanssa, joista kuuli usein, tanssimassa niiden kanssa. Ajatus soi hänen mielessään.
Jono jatkoi kulkiaan sisätiloissa, ja mies luovi heitä ihmisten joukossa.
"Mitä haluaisit nähdä?" hän kysyi.

Sylvia hymyili Wolfielle ilahtuneena. Ehkä mies voisi tosiaan tulla katsomaan, kun hän harjoitteli hevostensa kanssa. Callahan ei ollut kiinnostunut käymään tallilla-
Ei. Ei Callahania. Sylvia oli sulkenut puhelimensa pian sen jälkeen, kun he olivat saapuneet Ranskan puolelle. Puhelin saisi pysyäkin suljettuna, katkaista hetkeksi yhteyden elämään kotona.
"Voisimmeko mennä katsomaan lasimaalauksia?" hän pyysi, osoittaen ylemmän kerroksen tasannetta.

"Mennään ihmeessä", Wolfie vastasi ja luovi heille tietä kohteliaasti mutta päättäväisesti. Hän katseli lasia mietteliäänä. Hän oli joskus esiintynyt katedraalissa, jonka lasimaalaukset saivat valon hehkumaan sateenkaaren väreissä.
Musiikki oli kohonnut korkeuksiin kuin ylimaallinen ylistys ja hetken Wolfie oli tuntenut yhteyttä johonkin itseään suurempaan.
"Ne ovat kauniita."

Kirkas auringonvalo sai värit hohtamaan erityisen kirkkaina.
"Niin ovat", Sylvia myönsi, palaen halusta astella lähemmäs tarkastelemaan lasiin maalattujen hahmojen kasvoja. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, kiitos kettingin, joka pakotti heidät seisomaan kauempana.
Hänen huomionsa kiinnittyi avoimeen kirjaan, joka oli aseteltu telineeseen yhden maalatun ikkunan eteen.
Valitettavasti kapeaan tilaan virtaavien turistien jono ei pysähtynyt.
"Pitäisikö meidän mennä etsimään karusellia?"

Wolfie katsahti Sylviaa silmäkulmastaan, yrittäen päätellä halusiko nainen jatkaa matkaa vai oliko se kohteliaisuutta häntä kohtaan.
"Jos haluat", hän tarjosi ja vilkaisi ympärilleen.
"Voimme myös viipyä. Meillä ei ole kiire minnekään."

Sylvian kulmat painuivat hieman huolestuneesti alemmas.
"Eikö sinua jo kyllästytä?" hän kysyi, ja kietoi sormiaan melkein suojelevasti kissapehmolelut sisältävän muovipussinsa kahvojen ympärille. Tietenkään mies ei arvostelisi häntä niistä, ajatus oli hölmö. Wolfie oli kiltti ja lempeä.
"Tuossa kauempana oli pieni portaikko", hän myönsi uteliaana.
"Ja esitteessä taidettiin mainita, että linnan alla asuu lohikäärme..."

"Ei tietenkään kyllästytä", Wolfie nauroi käheästi ja painoi suudelman Sylvian hiuksiin.
"Olen kanssasi Pariisin taikamaailmassa." Se tuntui olennaiselta muistutukselta. Häkellyttävä olento oli pyyhkäissyt hänet mukaansa maailmalle.
"Käydään katsomassa lohikäärmettä", mies lupasi ja veti Sylvian mukanaan oikeaan suuntaan.

Pariisissa kaikki oli mahdollista, eikö?
Sen ajatuksen turvin Sylvia uskalsi nykäistä Wolfien mukaansa, kun hänen katseensa osui kapeaan portaikkoon, joka johti linnan parvekkeelle. Hän kurkisteli uteliaana alas suihkulähdettä ympäröivälle pihalle, ja ujutti sitten kätensä Wolfien käteen kietoakseen heidän sormensa lomittain, kun johdatti miehen takaisin linnan sisätiloihin.
Lohikäärme löytyi lopulta linnan pohjakerroksesta, suuri vihreä olento vihreän lammen keskellä. Kapea pää liikkui, ja kun mekaanisen olennon kuono kääntyi heitä kohti, Sylvia huomasi puristavansa Wolfien kättä.

Wolfie seurasi Sylvian kasvoja silmäkulmastaan lämmin tuike vihreissä kissansilmissään. Heillä ei ollut kiire minnekään, ei aikataulua tai suunnitelmaa. Wolfie tunsi haikean vihlaisun ajatellessaan vuosia, joina oli saattanut vain kiivetä junaan tai päättää pakata laukkunsa ja suunnata lentokentälle, ja aloittaa alusta jossain aivan muualla.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi hykertäen ja kiersi käsivartensa naisen vyötärölle, vetäen tämän rintaansa vasten heidän katsellessaan lohikäärmettä.

Sylvia painautui Wolfien kylkeen irrottamatta katsettaan lohikäärmeestä.
"Olen. Se on vain hyvin... aidon näköinen", hän vastasi ja seurasi, kuinka mekaaninen olento painoi päänsä ja sulki silmänsä kuin uneen vaipuen, vain avatakseen ne pian räpytellen uudelleen. Kohottaessaan päätään se näytti syöksevän suustaan vihreää höyryä, kuin liekkien enteenä.
Hän huomasi palavansa halusta silittää suomuista ihoa, joka kosketettaessa olisi tosin varmastikin tuntunut vain muoviselta.

Wolfie hykersi. Jos paikalla ei olisi ollut niin paljoa muita ja puiston paitaan pukeutunutta henkilökunnan jäsentä, hän olisi tarponut lohikäärmeen luo Sylvia sylissään, jotta he olisivat voineet tutustua otukseen tarkemmin.
”Kieltämättä”, hän myönsi ja väisti innokasta lasten rykelmää.
”Kuka on suosikkihahmosi Disneyltä?”

Jokin mekaanisessa lohikäärmeessä oli varastanut Sylvian huomion niin, että hän unohtui katselemaan, kuinka se vuorotellen kohotti päätään ja painoi sen sitten taas alas sulkeakseen silmänsä. Vasta innokas lapsilauma, joka kirmasi selvästi jännittyneenä heidän ohitseen, sai hänet havahtumaan.
"En ole nähnyt vielä kovinkaan monta Disney-elokuvaa", hän myönsi, vetäen miehen hellästi mukaansa jatkaakseen matkaa, vaikka katse hakeutuikin vielä kerran lohikäärmeeseen. Sen keltaiset silmät tuntuivat seuraavan.
"Mutta pidän kovasti Kaunottaren ja Hirviön Bellestä - rakastin sitä musikaalia lapsena, olin toivottoman ihastunut David Kingiin… Onko sinulla suosikkia?"

”Se on lumoava tarina”, Wolfie myönsi antaen kätensä viipyä Sylvian selällä, kun he pääsivät väljemmälle kulkuväylälle.
”Karuselliin?” hän varmisti lähtiessään luovimaan heitä oikeaan suuntaan.
”Niinkö?” Kissansilmät välkähtivät uteliaasta hyväntuulisuudesta.
”Miksi? Vaikka mitä muistan, hän oli hyvin mukava.”

"Karuselliin", Sylvia vahvisti ja hymyili Wolfielle ilahtuneena. Tämä ei ollut jo unohtanut hänen toivettaan, tai esittänyt unohtaneensa, ettei heidän tarvitsisi tuhlata aikaansa moiseen hömpötykseen.
Miehen kysymys sai hänen poskensa punehtumaan heleän vaaleanpunaiseksi. Hänen melkein kymmenenvuotias sydämensä oli ollut pakahtua ihastuksesta.
"Hänellä oli hyvin hurmaava ääni, ja hän oli hyvin huomaavainen, kun ojensin hänelle ruusun. Olin vakuuttunut, että hänen täytyi olla todellinen prinssi. Näin musikaalin varmasti kymmeniä kertoja, isoisä vei minut katsomaan sitä aina kun halusin."

Wolfie nauroi ja painoi suudelman valkeisiin hiuksiin luoviessaan heitä vaeltavien turistien joukossa.
”Olet suloinen”, hän huomautti. David King oli ollut huomaavainen, vaikka hänen muistonsa olivatkin hataria ajalta, jolloin hän oli työskennellyt miehen kanssa hetkittäin ensin Royal College of Musicissa ja myöhemmin oopperan ja sävellystensä parissa. Rikas, syvä, karismaattinen tenori oli sopinut hänen musiikkiinsa.
”Mihin karuselliin haluaisit?”

Puna Sylvian poskilla syveni hieman.
"Olin silloin vasta lapsi", hän puolustautui. Muhkeaan leninkiin ja pitsireunaisiin sukkiin pukeutunut lapsi, joka oli vaatinut saada odottaa takaovella jokaisen näytöksen jälkeen. Hän oli nukahtanut poikkeuksetta heti, kun he olivat päässeet isoisän kanssa autoon.
"Linnan takana taisi olla yksi", hän muisteli esitettä. Ainakin kuvassa se oli näyttänyt ihastuttavan perinteiseltä.
Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta entistä raaempana.

”Sinä olet suloinen”, Wolfie toisti nauraen ja sipaisi suortuvan naisen korvan taakse. Ajatus pienestä Sylviasta oli kieltämättä herttainen, vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan totuudesta.
”Haluatko kyytiin?” hän kysyi ja nyökkäsi linnan takaa löytyvää karusellia kohti.
”Toivottavasti hevoset käyttytyvät yhtä hyvin kuin omasi."

Sylvia hymyili miehelle häkeltyneesti ennen kuin käänsi katseensa karuselliin. Jo pelkkä musiikki riitti kiidättämään hänet vuosien taakse, samoin kuin lennokkaisiin asentoihin jähmettyneet kultaharjaiset hevoset, jotka toivat hänen mieleensä korkean koulun.
"Ehdottomasti", hän ilmoitti, ja puristi Wolfien kättä innostuneesti.
"Vaikka hevoset näyttävätkin melko villeiltä."

Wolfie ei irrottanut Sylvian kädestä luoviessaan heidät karusellin kyytiin. Mies tarttui naista vyötäröltä ja nosti tämän hellästi kultaharjaisen ratsun selkään ja kiipesi sitten empien viereisen otuksen satulaan toivoen, ettei se retkahtaisi hänen painonsa alla. Polvet tulivat kiusallisen korkealle, kun hontelo mies yritti sovittaa pitkät raajansa kyytiin.
Mies soi naiselle hymyn, kun karuselli lähti liikkeelle.

Sylvia naurahti hämmästyneesti, kun tuli nostetuksi hevosen selkään. Hän kietoi kätensä kultaisen tangon ympärille ja vilkaisi Wolfieta, joka näytti pitkine raajoineen karusellihevosensa selässä niin väärään paikkaan joutuneelta, ettei hän voinut olla hymyilemättä hieman leveämmin.
Hänen oli vaikea kuvitella Callahania seurakseen karuselliin.
Eikä hänen tarvinnutkaan. Callahan ei kuulunut tälle matkalle.
"Näytät hyvin ritarilliselta!"

”Niinkö?” Wolfie kysyi virnistäen vinosti, persoonallisen terävät kulmahampaat välkähtäen ja otti rennomman asennon ratsunsa satulassa, kun karuselli kiersi ympyrää. Disneyn maailmasta hullaantuneet lapsiperheet ja värikkäästi pukeutuneet turistit kieppuivat ohi.
”Riittääkö yksi kerta vai haluaisitko toisenkin kyydin?”

"Kyllä", Sylvia vakuutti ja sipaisi ajatuksissaan valkean ratsunsa kultaista harjaa. Isoisä oli ostanut hänelle lahjaksi vanhan karusellihevosen, joka oli yhä edelleen tallessa hänen vanhassa huoneessaan, vaikka hän olikin ollut jo vuosia liian vanha ratsastamaan sillä.
Vaikka tässähän hän istui nytkin, karusellissa. Eikä selvästikään ollut ainoa, jolla ei ollut vahdittavanaan lasta.
Wolfien kysymys sai hänet vilkaisemaan jonoa, joka juuri sillä hetkellä ei ollut pitkä - ehkä ihmiset olivat kokeneet kollektiivisen nälän kutsun, tai paenneet hetkeksi sisätiloihin polttavaa hellettä.
"Vielä toinen kierros?" hän ehdotti hymyillen.

”Totta kai”, Wolfie lupasi käheästi nauraen ja poimi Sylvian käden omaansa heidän liittyessään uudelleen jonon häntään.
”Näytät hyvin viehättävältä hevosen selässä”, hän totesi auttaessaan naisen uudelleen karuselliratsun satulaan ja kammetessaan itsensäkin kyytiin, pitkät koivet taitettuina. Lämpö viipyi iholla ihastuttavana muistona vuosista Aasian eksoottisilla syrjäseuduilla, sademetsissä ja suurkaupungeissa.

Tällä kertaa Sylvia sai ratsukseen mustan, lohikäärmemäiseen haarniskaan puetun hevosen, joka heitti päätään hurjana.
Melkein kuin Kraken.
"Sinun pitää tulla joskus tallille", Sylvia vetosi uudelleen, kun karuselli lähti liikkeelle.
Ehkei koko päivää ollut sopivaa viettää samassa laitteessa, varsinkaan, kun nähtävää oli niin paljon.
"Menisimmekö seuraavaksi toiseen vuoristorataan?" häm ehdotti, esitettä vilkaisten. Bih Thunder Mountain kuulosti jännittävältä. Kuten myös teekupit. Ja prinsessojen paviljonki. Sylvia tuskin huomasi kuumuutta hämmästellessään kaikkea ympärillään.

Wolfie hykersi hyväntuulisena ja tunsi maailman pyörivän vienosti, kun astui vihdoin alas karusellista.
"Mennään ehdottomasti", hän lupasi silmät tuikahten ja nosti sitten aurinkolasit takaisin nenälleen.
Hän tarttui tottuneesti Sylvian käteen, kun luovi heitä Big Thunder Mountainin suuntaan.
"Sano sitten, kun olet nälkäinen. Olen varma, että täältä löytyy herkullisia, ylihinnoiteltuja, alalaatuisia ja epäterveellisiä annosvaihtoehtoja."

"Mmm, sanon", Sylvia lupasi.
Hän ei ollut varma, johtuiko se Wolfien seurasta, vai puistossa vallitsevasta yleisestä tunnelmasta, mutta hän ei tuntenut oloaan enää lainkaan yli-ikäiseksi. Enää hän ei myöskään muistanut pyytää anteeksi sitä, että unohtui katselemaan jotakin pidemmäksi aikaa, tai sitä, että nykäisi Wolfien yhtäkkiä suunnitelmista poiketen toiseen suuntaan.
Big Thunder Mountainissa hän nauroi ja kiljahteli yllätyksestä niin kuin kuka tahansa, unohtaen täysin sen, ettei sellainen ollut Ladylle sopivaa käytöstä. Ja hän unohti huolehtia siitä, turhautuisiko Wolfie seisoskeluun, kun he sattuivat hahmojen juhlaparaatin kohdalle.
Hän unohti myös nälkänsä, ja jätti huomiotta jossakin takaraivolla piileskelevän päänsäryn, samoin kuin hiipivän kuvotuksen, ennen kuin silmissä alkoi pimetä.

Punertavat kulmat kurtistuivat.
"Sylvia?" Wolfie kysyi ja tarttui varmuuden vuoksi naisen olkavarteen, kun yhtäkkiä hänen seuralaisensa ei vaikuttanut olevan aivan läsnä tai edes aivan tajuissaan.
"Oletko sinä kunnossa?" mies vetosi ja vilkaisi ympärilleen ruuhkaisella kujalla, hakien katseellaan varjoa, johon viedä valkean, häkellyttävän olentonsa pois paahtavasta auringosta.

"Oh."
Sylvia yritti hakea kasvoilleen pahoittelevaa hymyä.
"Tuli vain hieman heikko olo."
Tai ehkä hän huomasi sen vasta nyt. Millainen hölmö unohti huolehtia itsestään? Callahan olisi...
Ei, ei Callahania.
Äänekäs turistiryhmä aasialaisia vaelsi jälleen heidän ohitseen, ja Sylvia tunsi hukkuvansa kiivaaseen puheensorinaan.

"Oletko muistanut juoda?" Wolfie kysyi kulmat alemmas kurtistuen ja antoi itselleen henkisen potkun. Eikö hänen olisi pitänyt muistaa kysyä tai huolehtia siitä, että nainen pysähtyisi juomaan ja syömään?
Hän oli liian tottunut innostumaan ja vaeltamaan kuin paastoten.
Mies talutti naista mukanaan lähemmäs puun alle jäävää varjoa, mutta muutti mielensä ja koppasi Sylvian suoraan käsivarsilleen lähtien etsimään ilmastoitua kahvilaa.

"... Olen pahoillani."
Sylvia tunsi itsensä idiootiksi, unohtaa nyt juoda, kun aurinko porotti suoraan yläpuolelta, ja lämpötila taisi hipoa kolmeakymmentä astetta. Mutta hän oli ollut niin imeytynyt puiston maagiseen tunnelmaan ja Wolfien seuraan, ettei ollut edes tajunnut, että tunnit olivat vierähtäneet ohi kuin huomaamatta.
Hän oli aikeissa vakuuttaa, että jaksaisi kyllä kävellä itse, mutta päätyi lopulta kietomaan käsivartensa miehen kaulalle.

Wolfie kantoi Sylviaa kevyesti sylissään pujotellessaan ihmisten lomassa. Turistien virta oli ajaa hänet hulluksi – oliko mahdollista löytää viileämpää tilaa, josta saisi juomaa, ruokaa ja istumapaikan. Ehkä se oli tämä viikonpäivä, joka sai puiston kuhisemaan väkeä.
Hän kohensi naista varovasti käsivarsillaan, ennen kuin istutti Sylvian lopulta rehevälle nurmi-istutukselle, puun tuuhean latvuksen varjoon.
"Odota siinä ihan hetki, käyn hakemassa sinulle juotavaa."

Sylvialla oli epämääräisen varma tunne siitä, että joku tulisi pian ystävällisesti muistuttamaan, ettei Disneylandin huolellisesti hoidetulla nurmikolla sopinut istua - vaikka välittömässä läheisyydessä ei näkynytkään kieltokylttiä, eikä pientä vihreää keidasta ollut ympäröity kaiteilla, jotka tuntuivat kielivän huvipuistossa siitä, ettei alueelle sopinut yrittää.
"Olen pahoillani", Sylvia vetosi uudelleen uupuneesti, ja painoi otsansa hetkeksi polviaan vasten jäädessään odottamaan miehen paluuta.
Idiootti.

Viittä minuuttia myöhemmin Wolfie raivasi tiensä uudelleen ihmisjoukon läpi ja kyykistyi sitten Sylvian vierelle.
"Tässä", hän kehoitti pehmeästi ojentaessaan naiselle kannella suojatun mukin jääpaloja helisevää cocacolaa ja laski vesipullon tämän vierelle vihreälle nurmelle.
"Ja syö", mies jatkoi ojentaen lähemmäs rasiaa suolaisia ranskalaisia.
"Kun voit paremmin, syödään kunnolla jossain."

Sylvia havahtui Wolfien paluuseen ja kohotti katseensa, tajuten samalla jonkinlaiseksi ilokseen, ettei ollut tullut ajetuksi pois.
"Olen pahoillani", hän vetosi uudelleen, ottaessaan jumalaisen kylmältä tuntuvan mukin käteensä.
"Minusta on hirvittävästi vaivaa."
Hän siemaisi makeaa colaa ja katsoi ranskalaisrasiaa hieman hämmentyneenä.

"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi mitään", Wolfie protestoi ja sipaisi valkean suortuvan naisen korvan taakse. Hän rahisutti ranskalaisrasiaa lähempänä naisen kasvoja.
"Syö. Se on hyväksi sinulle. Sekä ruoka että suola", hän muistutti ja istahti Sylvian vierelle puun varjoon. Hän varasti ranskalaisen rasiasta ja työnsi sen suuhunsa.

Sylvia tunsi silti olevansa pahoillaan, hän oli aiheuttanut turhaa huolta käyttäytymällä typerästi. Niin kuin silloin, kun oli tipahtanut Krakenin selästä, koska ei ollut tajunnut korvansa tulehtuneen.
Typerys.
Hän räpäytti silmiään ja Wolfien esimerkkiä seuraten poimi itselleen ranskalaisen, vaikka olo tuntui pikemminkin kuvottavalta kuin nälkäiseltä. Hän näykkäsi siitä pienen palan melkein varovasti.
"Minun olisi pitänyt ymmärtää juoda, on kuuma ilma."

"Vahinkoja sattuu", Wolfie rauhoitti, pyyhkäisi kätensä ja hieroi hellästi Sylvian selkää.
"Syö", hän kannusti uudelleen, päättäväisemmin. Oli vain inhimillistä innostua ja unohtua. Ei hänkään ollut tarjonnut naiselle kovin monia mahdollisuuksia istahtaa alas tai muistanut juomapulloa. Päivä oli hyvin kuuma.
"Miten voit?"

Hölmö mikä hölmö.
Sylvia otti toisen ranskalaisen nakerrettavakseen, vaikkei ajatus ruuasta vieläkään tuntunut hyvältä - mutta sen verran hänenkin järkensä sanoi, että syötävä oli siitä huolimatta.
"Voin varmasti jo pian paremmin", hän vakuutti, vaikka tavallisestikin kalpeilta kasvoilta olikin kadonnut väri, ja kylmännihkeä hiki oli kohonnut otsalle.
"Tämäkö on sitä... epäterveellistä ja ylihintaista ruokaa?"

"Juuri sitä", Wolfie vakuutti käheästi naurahtaen.
"Syö vain reippaasti", hän kannusti jälleen. Suola ja ruoan tuoma energia usein teki ihmeitä, kun kuumuus sai ihmiset voimaan huonosti. Sylvia ei näyttänyt hyvältä.
"Ehkä me voisimme lähteä takaisin hotellile." Ruuhkainen, kuuma teemapuisto tuskin parantaisi naisen oloa. Mies toivoi, ettei Sylvia ollut saanut auringonpistosta.

Kuuliaisesti Sylvia valikoi itselleen jälleen yhden ranskanperunan.
Hän olisi halunnut väittää vastaan, vakuuttaa, että jaksaisi kyllä kiertää vielä, kunhan istuisi hetken aloillaan. Mutta se taisi olla liian optimistista ajattelua, kun pelkkä jaloilleen nousemisen pohtiminen alkoi heikottaa.
"Luulen, että se voisi olla hyvä idea", hän myönsi, ja katsahti ympärilleen. Kaikesta huolimatta pieni hymy kohosi kalvenneille huulille.
"Ehdimme nähdä ja kokea paljon."

Ehkä olisi parempi lähteä matkaan jo nyt. Wolfie työnsi vesipullon housujensa taskuun ja pyysi Sylviaa ottamaan ranskalaiset ja cocacolan käsiinsä, kun hän koppasi naisen uudelleen syliinsä ja lähti vaeltamaan kohti parkkipaikkaa.
Hän halusi saada Sylvian hotellin rauhaan lepäämään ja syömään kunnolla.
"Kuinka voit?"

Sylvia loi hieman haikean katseen värikkääseen satumaailmaan, joka oli jäämässä taakse - mutta ihmismäärä tuntui vain lisääntyneen, kuumuudesta huolimatta, joten he olisivat joutuneet todennäköisesti viettämään pitkiä aikoja ainoastaan nähtävyydestä toiseen jonottaen.
"Voin varmasti pian jo paremmin", hän vakuutti, nojaten päätään Wolfien hartiaa vasten.
"Ethän sinä voi huonosti?"

"En, minulla on kaikki hyvin", Wolfie vakuutti ja kohensi Sylviaa varovasti sylillään, kun pujottautui ulos puiston porteista ja harppoi sitten kuumuutta väreilevän asfaltin yli täydellä parkkipaikalla, varoen autojen välissä kulkevia ajoneuvoja.
Hän laski naisen jaloilleen ja irvisti, kun avasi auringossa seisseen auton oven ja tunsi kuumuuden lehahduksen kasvoillaan.
"Ilmastointi viilentää tämän pian", mies vakuutti.

Olisikohan parkkipaikalla mahdollista nähdä hallusinaatioita?
Sylvia tutki autojen värikkäitä rivejä ja oli hyvin kiitollinen siitä, että Wolfie muisti, minne he olivat oman ajoneuvonsa jättäneet. Takapenkille jääneet koirankarvat osoittivat selvästi, missä Mochi oli matkustanut. Hän otti toisella kädellään tukea auton kyljestä.
"Jos vain osaamme kytkeä sen taas päälle. En vieläkään puhu kiinaa kovinkaan hyvin..."

"Jokin nappula on varmasti oikein", Wolfie nauroi ja auttoi Sylvian istumaan etupenkille. Hän ojensi vielä kylmän vesipullon naisen syliin ja kannusti jatkamaan cocacolalla ja ranskalaisilla.
Hän kiersi kuskin paikalle ja käynnisti auton, ryhtyen sitten tutkimaan kiinaa puhuvaa ajotietokonetta. Jokin komennoista varmasti olisi ilmastointi.

Sylvia sujautti pahvisen mukin juomatelineeseen ja painoi yhä huurteisen kylmän vesipullon hetkeksi toista poskeaan vasten. Viileys tuntui hyvältä vielä paahteisen lämpimässä autossa.
Kaiuttimista yhtäkkiä kajahtava kirkas ooppera-aaria sai hänet hätkähtämään ja melkein pudottamaan ranskalaiset lattialle.
"Luulen, että tuo ei ollut oikea nappula", hän parahti äänen yli, samaan aikaan kun ajotietokone vaikersi kiinaksi.

”Tuskin”, Wolfie vastasi oopperan yli ja tökki pelottomalla uteliaisuudella nappuloita peruuttaessaan auton ulos parkkiruudusta ja kohti teemapuiston uloskäyntiä.
”Ehkä tämä”, hän pohti ja sai pyyhkimet viuhtomaan villisti tuulilasin poikki.
”Ei…” Seuraava sai ilmastoinnin heräämään, mutta puhaltamaan paahtamaan kuumaa ilmaa. Wolfien kulmat kurtistuivat mietteliäästi, kun hän vilkuili samalla tietä edessä lähtiessään Pariisista takaisin heidän hotelliaan kohti.
”Jos nyt.”

Ooppera sentään vaimeni, vaikka jäikin vielä soimaan Sylvian ( naurettavan ulkoneviin ) korviin.
"Hyvänen aika..."
Hän pudisteli hieman päätään ja nojautui parempaan asentoon penkillä ennen kuin laski vesipullon syliinsä ottaakseen hörpyn sokerista virvoitusjuomaa, joka varmasti lukeutui epäterveellisiin valintoihin. Mutta ehkei sillä ollut niin väliä, näin lomalla.
Lapsena hän oli rakastanut vaaleanpunaista ruusulimonadia.
Vihdoin ilmastointi alkoi puskea viilennettyä ilmaa sisuksistaan.

Matkanteko helpottui huomattavasti, kun auton lämpötila muuttui inhimillisemmäksi.
"Millainen vointisi on?" Wolfie kysyi ja katsahti naista silmäkulmastaan, ennen kuin palautti huomionsa moottoritiehen massiivisen auton nokan edessä. Normaalisti hän suosi pikkuteitä ja maisemareittejä, mutta nyt tavoite oli nopeus.

Sylvia antoi katseensa hakeutua hetkeksi ohi kiitävään maisemaan. Jokohan laventelit olivat kukassa? Hän rakasti laventelin tuoksua. Juuri nyt tuntui vain hyvin hankalalta muistaa, milloin pellot tarkalleen ottaen värjäytyivät hennon violeteiksi.
"Hm?"
Sylvia pakottautui havahtumaan ajatuksistaan ja käänsi katseensa Wolfieen.
"Olen kunnossa. Voin varmasti aivan pian paremmin."

Wolfie soi Sylvialle hymyn silmäkulmastaan, vaikka vihreiden kissansilmien lämmin tuike jäi aurinkolasien taakse.
"Syö", hän kannusti jälleen kerran ja kurottui varastamaan vielä yhden ranskalaisen itselleen. Suola tuntui aina hurmaavan hyvältä kuumien, hikisten päivien jälkeen.
"Missä haluaisit muuten syödä tänään? Haluatko testata majatalon menua?"

Sylvia valikoi yhden ranskalaisen melkein unisesti rasiasta ja haukkasi siitä palasen. Hämmentävää ruokaa, ravintoarvoja ei varmasti ollut nimeksikään, mutta silti suolan ja rasvan yhdistelmässä oli jotakin kovin... houkuttelevaa.
Ehkä se johtui vain hänen heikosta olostaan.
"Majatalon? Kyllä, se kuulostaisi hyvältä. Omistaja on hyvin miellyttävä."

"Ruoka on varmastikin jonkinlainen seikkailu", Wolfie pohti. Mutta hän luultavasti söisi mitä tahansa, mitä herttainen vanha rouva valmistaisi, puhtaasti kohteliaisuudesta. Hän oli ollut aina huono kieltäytymään ruoasta.
Hän voisi peitellä Sylvian päiväunille lepäämään, kun he saisivat ruokaa, ja käydä lenkittämässä koiria ilman viiletessä. Tyttöjen energiaa piti purkaa, jotta ne malttaisivat autossa huomenna.

Sylvia nojasi päätään selkänojaa vasten ja hieraisi otsaansa. Olo ei varmastikaan olisi ollut lainkaan niin kehno, ellei päänsärky olisi vain yltynyt, auton tehokkaasta ilmastoinnista huolimatta.
"Luuletko, että koirat ovat käyttäytyneet, tuota, riittävän hyvin?"
Wolfien tytöt olivat ihastuttavia, mutta myös varsin hävyttömiä olentoja, eikä hän voinut väittää, että Mochikaan olisi aina käyttäytynyt parhaalla mahdollisella tavalla.

"Olen varma, että ne ovat hurmanneet hoitajansa", Wolfie rauhoitteli. Jos ei, hän onnistui usein sovittelemaan tyttöjensä jälkiä. Hän katsahti naista sivusilmällä ja painoi kaasua hieman painavammin.
Pariisi ja sen lähiöt jäivät vähitellen taakse ja maisemat kävivät tutuiksi, kun he lähestyivät vehreän, kesäisen maaseudun idylliä henkivää majataloaan.
"Kuinka voit? Pystytkö kävelemään?" hän kysyi ajaessaan auton parkkiin majatalon viereen.

"Sydämen täytyy olla kivinen, jos ei hurmaantuisi niin herttaisiin sieluihin", Sylvia huomautti ja käänsi katseensa jälleen kohti ikkunaa, jonka takana maisemat muuttuivat vehreämmiksi. Niin ihastuttava kuin muutos olikin, hänen oli pakko sulkea silmänsä, vihreyden muuttuessa kuvottavaksi pyörteeksi. Hän aukaisi ne vasta, kun auto liukui pysähdyksiin.
"Pystyn" hän vakuutti ja hapuili turvavyötään auki.
"Oksettaa vain hieman."

Se vastasi Wolfien kysymykseen. Pitkäjalkainen mies nousi autosta ja harppoi sen muhkean keulan ympäri. Hän avasi Sylvian oven ja ojensi kätensä auttaakseen naisen lempeästi syliinsä.
"Hoidetaan sinut lepäämään", hän vetosi, tuuppasi auton oven kiinni jalallaan ja lähti kantamaan Sylviaa heidän huoneeseensa. Se oli toivottavasti mukavan viileä ja raikas.

Sylvia oli liian uupunut väittääkseen vastaan. Ei pelkästään kuumuudesta, vaan myös puistossa velloneesta ihmispaljoudesta. Ajatus vuoteesta tuntui juuri nyt äärimmäisen mukavalta.
"Kiitos..."
Vihreä ovi näytti hyvin kotoisalta. Se tosin avautui, ennen kuin he olivat muutaman askeleen päässä, ja majatalon herttainen emäntä kiiruhti ulos selvästikin huolestuneena.
Jostain kuului koirien riemastunutta haukkua.

Wolfie nyökkäsi tervehdykseksi huolestuneelle emännälle ja pyrki tämän ohi portaisiin.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti.
"Vien vain hänet lepäämään. Tulen sitten hakemaan koirat, sopiiko?" mies kysyi kuulostellen haukkua. Toivottavasti ilma viilenisi pian tai sitten hän etsisi kartasta lammen tai järven, johon koirat pääsisivät uimaan.

Ainakin koirat kuulostivat olevan hyvällä tuulella.
Sylvia nojasi päätään Wolfien olkapäähän, ja oli kuulevinaan, että herttainen madame lupasi tuoda jäävettä heille huoneeseen. Hänen pitäisi muistaa kiittää, kunhan päässä pyörisi hieman vähemmän. Hän antoi silmiensä painua kiinni, mutta puristi silti pehmolelut sisältävää kassia tiukasti rintaansa vasten.
"Olen pahoillani..."

"Hei, ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi", Wolfie vetosi melkein tuskastuneena, kun kantoi naisen yläkertaan, ujuttautui päätään kumartaen sisään heidän huoneeseensa ja laski Sylvian sitten varovasti sängylle.
Hän auttoi naisen jalat peitteelle ja riisui sitten tottuneesti kengät tämän jaloista.
"Ehkä sinun pitäisi vähentää vaatetta. Se voisi helpottaa oloa." Ainakin viileisiin, puhtaisiin lakanoihin sukeltaminen tuntuisi ihanalta.

Sylvia puraisi kevyesti kieleensä juuri kun oli aikeissa pyytää anteeksi sitä, että oli pyytänyt anteeksi.
Luojalle kiitos huoneessa oli miellyttävän viileää, ikkuna antoi varjoisalle takapihalle ja paksut kiviseinät pitivät pahimman lämmön hyvin ulkopuolella.
"Mmh…"
Epämääräiset mielikuvat siitä, ettei tällainen varmasti ollut sopivaa, nousivat Sylvian mieleen. Eivät kuitenkaan riittävän nopeasti, sillä hän huomasi jo riisuvansa keveää kesämekkoaan.

Wolfie auttoi avuliain, lempein käsin. Hipoi viattomasti paljastuvaa ihoa sormenpäillään.
Myöhemmin.
Hän avasi peittoa naista varten ja auttoi tämän sitten kevyen, valkoisen lakanan alle lepäämään. Ovelta kuului koputus ja mies otti jäävesikannun vastaan, kaataen Sylvialle lasillisen.
"Mitä sinun tekisi mieli syödä? Luulen, että sinun olisi hyvä syödä pian, kunhan voit hieman paremmin."

Vaikka kyse olikin pienestä maalaismajatalosta, sänky oli yllättävän mukava. Patja ei ollut kuhmurainen, ja lakanat tuoksuivat raikkailta - Sylvia oli nähnyt niitä rivissä kuivumassa takapihalla, lämpimässä tuulessa hulmuten.
Hän painoi päänsä tyynyyn ja huokaisi, kohottaen käsivarren silmiensä päälle.
"Niin... Luuletko, että voisit etsiä minulle särkylääkkeen meikkipussistani?" hän pyysi hiljaa.
Olisi varmastikin pitänyt syödä jotain, vaikkei tehnytkään mieli.

Meikkipussista. Wolfie haravoi tilaa hetken katseellaan, ennen kuin löysi tiensä naisen tavaroiden luo, löysi sopivan pussin ja sen sisältä lääkettä.
"Tässä", hän sanoi hiljaa ojentaen lääkkeen naiselle vesilasin kera ja istahti varovasti sängyn laidalle.
"Sanothan, jos olosi pahenee? Vien sinut käymään lääkärissä."

Sylvia kohottautui istumaan, jotta saattoi nielaista lääkkeen, joka toivottavasti veisi päänsäryn lopulta mennessään.
Jääveden kylmyys tuntui aivan yhtä taivaalliselta kuin miellyttävän viileät lakanatkin.
"Olen varma, että tämä menee pian ohi", hän vakuutti, paneutuessaan takaisin makuulle.
"Olen pahoillani, että joudut murehtimaan. Olethan itse muistanut juoda riittävästi?"

"Minä olen kunnossa", Wolfie vakuutti sipaisten hellästi valkeita hiuksia ja peitellen Sylvian paremmin sänkyyn.
"Olen tottunut kuumaan ilmastoon." Hän katsahti naista vielä kerran, ennen kuin kävi neuvottelemassa herttaisen emännän kanssa siitä, että tämä pitäisi koirat vielä hetken. Sitten mies palasi Sylvian luo, potkaisi kengät jaloistaan, riisui päällyshousut jalastaan ja kömpi sänkyä keinuttamatta naisen viereen.

Sylvia oli jo ehtinyt torkahtaa Wolfien ollessa poissa, mutta taisi havahtua pikemminkin miehen läsnäoloon kuin patjan liikkeeseen.
"Oliko koirilla kaikki hyvin?" hän kysyi hiljaa, silmiään avaamatta. Hän ei ollut varma, kauanko mies oli viipynyt, mutta mikäli vierailu oli lyhyt eikä heitä oltu vielä heittämässä ulos, tytöt ja Mochi olivat varmasti ainakin yrittäneet olla aiheuttamatta suurempaa katastrofia.

"Kaikki hyvin", Wolfie rauhoitteli hiljaa ja laski käden Sylvian selälle, käyden hieromaan pehmein, kiireettömin liikkein naisen niskaa ja selkää, piirtäen siihen lämpimin sormenpäin.
"Sano sitten, kun tunnet, että voisit saada ruokaa alas. Luulen, että se tekisi sinulle hyvää." Herttainen emäntä huolehtisi kyllä koirista vielä hetken. Hänen tyttönsä olivat selvästi onnellisia tultuaan perinpohjin syötetyiksi.

Sylvia käpersi selkäänsä hieman parempaan asentoon.
"Tuntuu hyvältä", hän totesi hiljaa. Pehmeä, lempeä kosketus tuntui uskomattoman lohdulliselta - ja myös miellyttävältä. Ehkä hän oli riittävän uupunut ollakseen ajattelematta, oliko sellaista sopivaa sanoa ääneen.
"Luulen, että voisin nukkua hetken."

”Nuku”, Wolfie kannusti ja nojautui painamaan kevyen suudelman naisen niskalle, ennen kuin vajosi takaisin selälleen ja jatkoi Sylvian selän silittelyä pehmein liikkein.
Hänkin voisi torkahtaa hetkeksi. Kuumuus houkutteli vain lojumaan, ja mies antoi katseensa harhailla avoimeen ikkunaan, josta siivilöityi sisään vihreänä. Jossain lauloi lintu.

Sylvia ei muistanut, milloin oli nukkunut päiväunet yhtä sikeästi. Jossain vaiheessa hän havahtui, söi hieman ja käpertyi sitten takaisin nukkumaan 'vielä hetkeksi'.
Hänen vielä hetkensä vain pääsi venymään, niin että kun hän seuraavan kerran todella heräsi, pitkien päiväunien jättämässä tokkurassa, päivä oli jo vaihtunut ikkunan takana iltaan. Lämpö viipyi silti pienessä puutarhassa.

Wolfie istui heidän huoneensa rustiikkisella, puisella lattialla, kahden venäläisen taljan välissä, silitellen niiden silkkisiä, kiharaisia turkkeja hajamielisin sormin. Hän oli käynyt Sylvian nukkuessa kävelyttämässä kaikkia kolmea koiraa hetken lähimaastossa.
”Hei”, hän naurahti käheästi.
”Sinun pitäisi varmaan saada vielä vähän ruokaa tämän päivän puolella."

"Mh."
Sylvia venytteli unisesti käsiään ja kohottautui istumaan. Vei hetken, ennen kuin hän tiedosti ylävartalonsa olevan vain sirojen, hennon vaaleansinertävien liivien peittämänä, ja kevyt punastus poskilleen hiipien hän nykäisi peittoa siveytensä suojaksi. Vaikka se taisikin olla melko turhaa, mies oli jo nähnyt hänet vähemmissäkin vaatteissa.
Hyvänen aika.
"Nukuinko pitkään..?" hän kysyi, sukien valkeita suortuvia kasvoiltaan. Sinisten silmien katse siirtyi Mochiin, joka istui vuoteen vierellä, kapeiden silmien katse tiukasti emäntään suunnattuna.
Melkein kuin pullea japanilaispoika olisi ollut huolissaan.

”Sopivasti”, Wolfie vakuutti ja suoristautui jaloilleen, hyssytellen venäläisiä pitkäsääriä olemaan rauhassa.
”Mitä voisit syödä?” hän kysyi sipaisten naisen valkeita hiuksia ja sitten Mochin päätä.
”Salaattia tai ehkä keittoa? Vai jotain vähän tukevampaa?”

Mochin kippurainen häntä heilahti tuskin havaittavasti, ja viimein pullea japanilaispoika uskaltautui liittymään pitkäsääristen tyttöystäviensä seuraan. Emäntä ei ollut kuollut, joten sen ei tarvinnut vielä harkita asumisjärjestelyjään uudelleen.
Sylvia hieraisi unisesti toista silmäänsä ja piteli peitonreunaa kehonsa suojana toisella kädellään.
"Ehkä keittoa? Pitäisikö koirat viedä ulos?"

"Kävin kävelemässä koirien kanssa", Wolfie vastasi rauhoittaen.
"Käytän ne vielä myöhemmin uudelleen, mutta nyt käyn hakemassa sinulle vähän ruokaa", hän lupasi ja vilkaisi suojaksi vedettyä peittoa hymyä silmissään, ennen kuin katosi hetkeksi alakertaan.
Hän palasi mukanaan kulho kuumaa, pehmeän oranssia ja kermaista porkkanakeittoa sekä majatalon emännän aikaisemmin päivällä leipoma sämpylä.

Sylvia vilkaisi Mochia melkein yllättyneenä. Mutta ehkä pitkäsääristen tyttöjen seura oli saanut sen taas ryhdistäytymään ja innostumaan urheilusta? Tai ehkä Wolfie-parka oli joutunut kantamaan koiran jälleen kerran harteillaan kuin pienen kilin.
Miehen suunnatessa alakertaan Sylvia kömpi ylös sängystä ja kävi huuhtelemassa unen pois kasvoiltaan. Hän kietoi päälleen kuluneen, mutta pehmeän aamutakin ja palasi vielä hetkeksi vuoteeseen.
Hymy kohosi huulille, kun Wolfie palasi takaisin huoneeseen.
"Olet aarre."

Wolfie naurahti käheästi ojentaessaan Sylvialle päivällisen vuoteeseen puisella tarjottimella. Hän taklasi samalla jalallaan röyhkeän, hävyttömän tyttönsä tavoittelemasta siitä palaa.
"Hyvää ruokahalua", mies toivotti raahaten koirat kauemmas sängystä ja istahti itse sen toiselle laidalle.
"Millainen vointisi on?"

Ruuan houkutteleva tuoksu sai myös Mochin palaamaan vuoteen vierelle ja istahtamaan kippurahäntä toiveikkaasti heiluen.
"Olethan sinä syönyt?" Sylvia huolehti, tarttuessaan lusikkaan - siirrettyään yhä lämpöä hohkaavan sämpylän varmuuden vuoksi lautasensa toiselle puolelle. Tytöillä oli pitkät kuonot ja röyhkeä luonne, niin rakastettavia kuin ne olivatkin.
"Voin jo paljon paremmin, lepo teki hyvää. Lähtisin mielelläni seuraksi kävelyttämään koiria. Nyt on varmasti jo viileämpääkin."

"Olen, totta kai", Wolfie vakuutti. Hän oli syönyt aivan liikaa, koska ei ollut tohtinut kieltäytyä, kun majatalon herttainen emäntä tarjosi aina vain uutta maistettavaa ja täytti lautasta.
"Mennään ihmeessä kohta", mies vastasi sipaisten valkeita hiuksia.
"Lähistöllä pitäisi olla soma pieni lampikin. Tytöt rakastavat uimista."

Keitto maistui uskomattoman hyvältä, kotoisalta ja kermaiselta. Vasta syödessään Sylvia tajusi, kuinka nälkäinen oli oikeastaan ollut - se oli varmasti hyvä merkki.
"Ehkä Mochikin uskaltautuisi uimaan, se tekisi hyvää näin kuuman päivän jälkeen", hän totesi toiveikkaasti.
Yleensä veteen joutuminen sai Mochin jähmettymään järkytyksestä, mutta parina viime kertana nummilla se oli intoutunut seuraamaan tyttöystäviään kahluusyvyisiin lätäköihin.

"Eiköhän", Wolfie naurahti. Hänen tyttönsä osasivat olla hyvin vietteleviä halutessan, ja mies toivoi, että onnistuisi houkuttelemaan Sylviankin uimaan – vaatteilla tai ilman.
"Mitä haluaisit tehdä huomenna? Haluatko viipyä vielä täällä vai pitäisikö meidän jatkaa matkaa?" hän kysyi ja nousi seisomaan silitellen huomionkipeiden venäläisten turkkeja.

Sylvia vei varovasti lusikallisen keittoa suuhunsa ja sai Mochin huokaisemaan kaihoisasti. Se ei ollut saanut ruokaa päiväkausiin, tai ainakaan muutamaan tuntiin. Ja nuolisi keittolautasen oikein mielellään tyhjäksi.
Sylvia ojensi vapaan kätensä rapsuttamaan shibaa toisen korvan takaa.
"Luulen, että voisi olla ihastuttava tutkia lähiseutua", hän vastasi hetken mietittyään.
"Täällä on kovin kaunista."

"Se on totta", Wolfie myönsi rapsutellen koiriensa kiharaisia turkkeja. Suurin osa maailmasta oli kovin kaunis – ainakin ne osat maailmasta, joissa ihmisen ahneus ei ollut yltynyt liian suureksi.
"Olisi kiehtovaa nähdä joskus laajemminkin maailmaa kanssasi." Se ei tainnut olla kovin realistinen toive.
"Voisimme käydä uittamassa koiria."

Ajatus oli tietenkin aivan mahdoton, mutta silti se sai Sylvian hymyilemään. Hän ei ollut koskaan kuvitellut, että karkaisi vielä jonakin päivänä mantereen puolelle omine lupineen, joten mistä sen tiesi, ehkä hullummatkin haaveet voisivat toteutua?
Syyllisyys saisi pysyä poissa vielä hetken. Vielä aivan pienen hetken.
"Esittelisitkö minulle Kaakkois-Aasiaa?" hän kysyi, murtaen pienen palan sämpylästään.
"Tyttösi tuskin vastustaisivat uintireissua."

"Erittäin mielelläni", Wolfie vastasi ja vilkaisi tyttöjään. Ne olivat oikeita vesipetoja. Sylviakin oli saanut tuntea sen nahoissaan.
"Olisi ihanaa voida kokea uudelleen kanssasi suosikkipaikkojani, esitellä sinulle suosikkimakujani. Luulen, että voisi pitää ystävistäni Thaimaassa."

Sylvian kasvoilla häivähti leveämpi hymy, eikä hän taaskaan muistanut tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että Ladyt eivät virnistelleet kuin vähämieliset. Mikä tosin hänen äitinsä standardeilla tuntui tarkoittavan mitä tahansa hymyä, jossa hampaat vilahtivat.
"Se olisi varmasti ihastuttavaa. Onko paikkaa, jossa et olisi vieraillut?"
Mochi huokaisi syvempään, kuono päästi hiljaisen piippauksen.

"Montakin", Wolfie nauroi. Maailman kiertäminen oli ollut huomattavasti hauskempaa yhdessä Murielin kanssa.
"Vaikka teinkin parhaani nähdäkseni ja kokeakseni mahdollisimman paljon aikoinani." Mies nousi ylös ja vaelsi ikkunalle kurkistamaan ulos siniseen hämärään.
"Pitäisikö meidän alkaa lähteä?"

"Lähdetään. Vaihdan vain... Pukeudun vain ensin."
Sylvia siirsi tarjottimen syrjään, mikä sai Mochin huokaisemaan vielä kerran ja lysähtämään lattialle kyljelleen. Aina siihen saakka, että se muisti pitkäsääriset tyttöystävänsä, ja päätti ryhdistäytyä näyttääkseen hyvältä näiden silmissä.
Sylvia nousi seisomaan ja poimi itselleen sängyn päädylle jätetyn mekon. Hän oli jo suuntaamassa pieneen kylpyhuoneeseen, mutta tuli toisiin ajatuksiin ja riisui aamutakkinsa.
"Emme kai me eksy?" hän huolehti, vetäessään hennon laventelinsinistä mekkoa päänsä yli.

Wolfie yritti parhaansa mukaan olla katselematta Sylviaa turhan avoimesti naisen vaihtaessa vaatteita. Hän ei halunnut tehdä naisen oloa epämukavaksi, vaikka toivoikin saavansa Sylvian syliinsä tänä yönä.
"Emme", mies vakuutti sukaisten sormet läpi kurittomista hiuksistaan ja pujotti nahkaiset pannat tyttöjensä kauloihin.
"Ja eksyminen on yksi elämän ihastuttavimmista seikkailuista."

Sylvia suoristi helmaansa ja irrotti loputkin hiuksensa hyvin kurittomaksi käyneeltä letiltä. Hän oli jo sipaisemassa hiuksiaan löyhäksi nutturaksi niskaan, mutta tuli lopulta toisiin ajatuksiin ja jätti hiukset avoimiksi. Ehkä ne menisivät takkuun, tai keräisivät itseensä lehtiä tai muuta roskaa, mutta oliko sen niin väliä?
Tämän kerran.
"Saat minut melkein toivomaan, että eksyisimme", hän huomautti, kun siirtyi pukemaan Mochille laventelinsinisiä valjaita.

"Se ei olisi lainkaan hullumpaa", Wolfie virnisti melkein maanisesti rapsuttaen borzoiden niskoja. Hän kytki remmit kiinni pantoihin ja suoristi t-paitansa helmaa.
"Ulkona on vielä mukavan lämmintä. Kuka tietää, vaikka meidänkin tekisi mieli uimaan", hän pohti ja houkutteli naista ovelle.
"Mennäänkö?"

Tällä kertaa edes Mochi ei harannut pahasti vastaan, kun Sylvia kiinnitti valjaisiin sopivan laventelinsinisen hihnan paikoilleen. Hän suoristautui ja hymyili Wolfielle, vaikka ajatus uimisesta saikin kevyen punan kohoamaan poskille. Hyvänen aika, tuskin kyse oli vaatteet päällä uimisesta...
"Veljeni opetti minua uimaan kotimme suihkulähteessä", hän naurahti, samalla kun pujahti edeltä käytävään. Mochi oli yllättävän reippaalla tuulella, eikä protestoinut edes portaissa.

"Se kuulostaa ylelliseltä", Wolfie nauroi käheästi ja poimi Sylvian käden omaansa heidän astuessaan laskeutuneeseen, siniseen yöhön.
"Ja varsin eksoottiselta. Oliko hän hyvä opettaja?" mies kysyi lähtiessään johdattamaan heitä kohti pientä, metsän kätkemää lampea, jonka oli löytänyt lenkillään. Tytöt puskivat pantojaan vasten hännät touhukkaina huiskuen.

Mochi kohotti terävän kuononsa ilmaan ja haisteli vieraan illan tuoksuja.
"Kammottava", Sylvia huokaisi, ja punastui tajutessaan, mitä oli sanonut.
"Rakastan veljeäni, mutta hänen opetusmetodinsa olivat varsin... Luovia. Hän ryhdistäytyi kyllä, oli Etonissa prefektinäkin."
Hän tunsi tavatonta tarvetta puolustaa veljeään, joka ei aina aivan sopinut heidän vanhempiensa asettamiin raameihin. Siinä Silas oli tainnut tulla heidän isoisäänsä.

Jälleen Wolfie muisti, kuinka erilaisesta maailmasta Sylvian täytyi tulla. Sellaisesta, josta hän oli nähnyt vilahduksia nuoruudessaan, esiintyessään täysille konserttisaleille hienosti pukeutuneita ihmisiä.
Pieni lampi kiilteli välkkyen himmeässä kuunvalossa. Tuuli suhisutti kaislikkoja, ja tulevan kesän rehevöittämä puusto suojasi sen sisäänsä. Wolfie laski koirat irti ja ne laukkasivat riehakkaina heinikon läpi, löysivät pienen, nurmikkoisen rantatöyrään ja loikkasivat veteen komeasti loiskahtaen.
Wolfie katseli niitä hetken ja veti sitten paidan päänsä yli pudottaen sen heinikkoon remmien kanssa.

Pieni lampi oli kuin suoraan sadusta. Sylvia muisti yhden lapsuutensa rakkaimmista kirjoista, johon oli kerätty tarinoita keijuista - ja yksi niistä oli sijoittunut juuri tällaiselle lammelle, jonka pinnalla vedenneidot tanssahtelivat kuun ollessa täysi.
Sadunomainen tunnelma särkyi hetkeksi, kun villiintyneet venäläistytöt loikkasivat veteen, lennättäen roiskeita ilmaan.
Mochi alkoi vinkua, ja Sylvia kumartui vapauttamaan pullean japanilaispojan valjaista, niin että se saattoi seurata tyttöystäviään huomattavasti maltillisemmin.
Kohottaessaan katseensa hän näki ensimmäisenä Wolfien, joka oli hankkiutunut eroon paidastaan.
Hyvänen aika.
Sylvia punastui. Lisää.
"Oletko menossa uimaan?"

"Kyllä vain", Wolfie nauroi käheästi ja katsahti tummaa pintaa, jota koirien hahmot särkivät. Vihreät kissansilmät tuikahtivat lämpöä.
"Ja toivon, että liityt seuraani", hän lisäsi ja kumartui sitten nykäisemään myös housunsa alas. Alastonuinnissa oli jotain tavattoman vapauttavaa.

Hyvänen aika.
Sylvian kädet nytkähtivät, valmiina nousemaan kasvojen suojaksi siinä vaiheessa, kun housut lähtivät. Samaan aikaan hän tunsi itsensä naurettavaksi. Hän tiesi kyllä, mitä vaatteiden alla oli, ei ollut mitään syytä...
Puna poskilla syveni entisestään, aivan pian ne alkaisivat varmasti hohtaa kilpaa kuutamon kanssa.
Lammelta kuului loiskahdus, kun Mochi uskaltautui viimein liittymään tyttöystäviensä seuraan, huomattavasi vähemmän sulokkaasti.
"Taisit sanoa, että sellainen, tuota, kokemus on hyvin virkistävä..."

"Kyllä vain", Wolfie toisti naurahtaen ja sukaisi sormet läpi kurittomista hiuksistaan, lainkaan häpeilemättä. Sylvian näkyvä hämmennys oli saada hänet nauramaan ääneen. Naisparka.
"Sinun pitäisi ehdottomasti kokeilla", hän kannusti ja käveli sitten nurmikkoiselle törmälle, ennen kuin kahlasi veteen. Se tuntui ensin viileältä, mutta muuttui pian miellyttäväksi. Lampi syveni muutaman askeleen jälkeen, ja Wolfie saattoi ponnistaa uimaan, lipua tumman pinnan poikki koirien kanssa.

Ei, ei, ehdottomasti ei. Sellainen oli yksinkertaisesti hirvittävän epäsopivaa!
Silti Sylvia huomasi, että kädet eksyivät jo laventelinsinisen mekon helmalle, ja ennen kuin hän täysin tiedosti, mitä teki, se oli jo liukunut pehmeästi hänen päänsä yli, villiten platinanvaaleita hiuksia entisestään.
Ehkä hän voisi uida alusvaatteissaan? Se olisi melkein kuin uimapuku.
Mochi räpisteli onnellisena tyttöjensä seurassa.
Sylvia nielaisi ja alkoi riisua liivejään. Valkea iho tuntui hohtavan kuun viileässä valossa.

Wolfie kamppaili itsensä kanssa. Hän halusi nähdä Sylvian. Ajatuskin naisen paljaasta ihosta tuntui lumoavalta – mutta saisiko hän tämän muuttamaan mielensä? Sylvia oli kovin kaino.
Silti mies katsahti taakseen silmäkulmastaan ja sukelsi sitten hetkeksi tumman veden alle. Venäläiset kiipesivät rannalle, ravistellen kiharaisia turkkejaan. Polina tarjosi Sylvialle märkää oksankappaletta silmät kuunvalossa säihkyen.
Wolfie nousi pintaan ja kääntyi katsomaan rantaa.

Joku voisi nähdä, ja se olisi ehdottoman epäsopivaa. Joku voisi ilmestyä paikalle ja... Eikö tällainen ollut laitontakin? Hyvänen aika, aivan varmasti oli.
Sydän jännityksestä kiihtyneesti jyskyttäen Sylvia pujottautui eroon alushousuistaan. Vielä päivän jäljiltä hämmästyttävän lämmin ilma tuntui yllättävän miellyttävältä paljaalla iholla tuskaisen helteen jälkeen.
Polinan riemukas saapuminen sai hänet hätkähtämään. Mochi liittyi niiden seuraan, ei enää aivan niin pulleana nyt, kun karva oli märkää.
Sylvia harkitsi kiskaisevansa mekon takaisin päälleen, tällainen ei vain käynyt päinsä. Hän katsahti lammen suuntaan ja tajusi Wolfien kadonneen. Sydän jätti lyönnin välistä, ja hän lähti kohti lampea, mutta samassa tuttu hahmo jo rikkoi sen tyynen pinnan.
Hän oli jo näin pitkällä, turha kääntyä takaisin.
Sylvia seisahtui lammen rantaan ja kosketti vettä varovasti varpaillaan.

Wolfie ui muutaman vedon takaisinpäin, hymyä kuparin kirjomissa silmissä ja ojensi Sylvialle käsiään kutsuna.
Hän ei ollut uskonut, että Sylvia todella suostuisi.
"Vesi tuntuu ihanalta", mies houkutteli.

Tämä oli ehdottoman, ehdottoman sopimatonta.
Sylvia oli kiljahtaa säikähdyksestä ääneen, kun Mochi otti vauhtia rantatöyräältä ja syöksähti veteen, polskien riemukkaasti eteenpäin. Hän kietoi käsivarsiaan ympärilleen, vaikkeivat ne tarjonneetkaan kummoista suojaa alastomuudelta.
"En ole varma, onko tämä kovinkaan hyvä ajatus", hän huomautti hiljaa ja vilkaisi levottomasti ympärilleen.
Mutta eikö koko matka ollut sitä, yksi suuri, huono idea?
Hän laski toisenkin jalkansa veteen ja tunnusteli hiekkaista pohjaa varpaillaan ennen kuin lähti kahlaamaan veden poikki Wolfien luo.

"Huonot ajatukset ovat jännittävimpiä tarinoita", Wolfie vastasi kutsuen Sylviaa luokseen, "ja usein aivan vastustamattoman, jumalaisen, syntisen ihania." Hän ui lähemmäs ja ojensi käsivartensa vetääkseen Sylvian syliinsä.
Kukaan ei ollut näkemässä. He olivat kaksin maailmassa, kaksin öisessä kuunvalossa.

Ehkä Wolfie oli oikeassa. Juuri nyt Sylvia halusi todella uskoa niin. Poltteleva puna viipyi poskilla, vaikkei sitä varmastikaan voinut nähdä näin hämärässä. Hän tunsi olevansa uskomattoman helpottunut, kun veden viileys kietoutui hitaasti yhä paremmin hänen vartalonsa suojaksi, siitäkin huolimatta, että se sai samalla hänet värisemään ja ihon nousemaan kananlihalle. Varpaat koskettivat vielä pohjaa, ja pitkät, vaaleat hiukset levisivät hunnuksi hänen taakseen. Vesi oli mustaa, pohjaa ei voinut nähdä, vaikka päiväsaikaan sen olisi varmasti voinut erottaa selkeästi.
Hän kohotti katseensa Wolfieen, katseli miestä hetken ja irrotti sitten jalkansa pohjasta, liukuakseen miehen syliin.

Wolfie kiersi kätensä Sylvian ympärille, veti naisen rintaansa vasten. Sormenpäät vaelsivat valkealla iholla, nostivat naisen jalat hänen vyötärölleen.
"Olet taivaallisen kaunis", hän kuiskasi ja hamusi huulillaan Sylvian kaulansyrjää. Hänen häkellyttävä, valkea olentonsa.
Ei, ei hänen.

Rannalla Mochi oli kömpinyt ylös vedestä ja puistellut turkkinsa, ja esitteli nyt tyttöystävilleen ylpeänä löytämäänsä oksankarahkaa.
Sylvia oli varma, että Wolfie saattoi tuntea hänen sydämensä kiihtyneen rytmin, kun hän kietoi käsivartensa miehen niskan taakse ja hautasi hetkeksi kasvonsa tämän kaulataipeeseen, kun kaikki tuntui käyvän aivan liian hämmentäväksi.
"Vesi ei ole lainkaan niin kylmää, kuin ajattelin", hän kuiskasi hiljaa.

"Mmmh", Wolfie hymisi naisen kaulaa vasten ja ponnisti heitä taaksepäin, syvemmälle lammen tumman veden syleilyyn. Hän kiersi toisen käsivarren Sylvian reisien alta ja kannatteli heitä pinnalla toisella. Vesi aaltoili pehmeänä.
"Olen ikävöinyt sinua", mies sanoi hipaisten kaulansyrjää hellästi hampaillaan, ennen kuin nosti päänsä ja haki suudelmaa naisen huulilta.

Tuntui hurjalta, kun ei tiennyt, kuinka kaukana jalkojen alla lammen pohja oli. Se sai Sylvian kietomaan käsiään hieman tiukemmin miehen ympärille. Rajusta ensikosketuksesta uimaopetukseen huolimatta hän oli riittävän hyvä uimari, ei ollut syytä pelätä, että lampi veisi hänet mukanaan.
Silti sydän hakkasi edelleen villinä.
Miehen sanat saivat hänet naurahtamaan häkeltyneesti, mutta ennen kuin hän ehti keksiä vastausta, huulet olivat painuneet hänen huulilleen. Sydän entisestään villiintyen hän vastasi suudelmaan.

Hän ikävöi Sylviaa niin, että melkein sattui. Yleensä Wolfie osasi hillitä itsensä, mutta nyt hänen itsehillintänsä rakoili. Hän halasi naista tiukemmin.
Mutta he eivät voisi, eivät täällä.
Niin lumoava kuin lampi olikin kuunvalossa.
Wolfie hamusi toisenkin suudelman Sylvian huulilta, ennen kuin painoi vielä yhden suudelman naisen kaulalle ja pakotti sitten hellittämään otettaan hieman. Ehkä hänen pitäisi antaa naisen uidakin alastonuinnilla.

Oliko mahdollista kärsiä samaan aikaan sekä kylmästä että kuumasta? Sillä juuri siltä Sylviasta tuntui. Hetkeksi hän unohti jopa pelkonsa siitä, että joku saattaisi astella paikalle ja todistaa heidän... ehdottoman hävytöntä alastomuuttaan julkisella paikalla.
Häkeltynyt hymy häivähti hänen huulillaan. Wolfie oli kaivannut häntä. Se tuntui... hyvältä. Hän hipaisi miehen poskea sormenpäillään ennen kuin pujahti tämän käsivarsien suojasta mustaan veteen. Kuunvalo levittäytyi heidän ympärilleen kuin nestemäinen hopea ja tuntui takertuvan myös hänen hiuksiinsa.

Wolfie sukelsi pinnan alle – kenties vielä aavistuksen turhan viileä vesi jäähdyttäisi hänen kiehuvan verensäkin. Se saattoi olla turha toivo, kun hän katseli naisen hahmoa pinnalla, sulautumassa hopeiseen valoon.
Ehdottoman huono, jumalaisen ihana ja syntinen ajatus.
Hänen oli pakko palata pintaan hengittämään ja hetken mies leikitteli keskenkasvuisella ajatuksella sukeltaa ja koskettaa Sylvian jalkaa, mutta pelkkä alastonuinti taisi koetella naisparan sietokykyä. Hänen tyttönsä uiskentelivat heidän seuranaan, lipuen pinnan poikki onnellisena pärskien ja läähättäen.

Oli hämmästyttävää uida niin mustassa vedessä. Tuntui melkein siltä, kuin pohjaa ei olisi ollut ollenkaan, että lampi jatkui loputtomiin. Niin kuin saduissa.
Sylvia ui muutaman vedon ja käännähti sitten ympäri. Hän polki vettä paikoillaan ja etsi Wolfieta katseellaan. Hymy kohosi huulille, kun miehen pää rikkoi veden hopeanhohtoisen pinnan. Veden viileys alkoi tunkeutua iholle ja uhkasi saada hampaat kalisemaan toisiaan vasten.
"Tämä on hyvin... hämmästyttävää."
Hän lähti uimaan lähemmäs Wolfieta kevein vedoin.
Mochia veden viileys ei tuntunut haittaavan, sen polskutellessa terhakkaasti aivan hänen vierestään.

"Kuka tietää, vaikka kehittäisit tästä uuden harrastuksen", Wolfie ehdotti ponnistaen Sylviaa vastaan, pitkät kädet veden alla sulavasti liikkuen. Hän kiersi käden naisen vyötärölle ja veti tämän itseään vasten, jalat vettä kylmässä syvyydessä polkien.
"Onko sinun kylmä?" hän kysyi silittäen naisen valkeaa selkää.

Wolfien sanat saivat Sylvian ensin räpäyttämään hämmentyneesti silmiään ja sitten tirskahtamaan lintumaisesti - hyvänen aika, hänen vanhempansa eivät antaisi sellaista koskaan anteeksi.
"Luulen, että minulla ei ole rohkeutta sellaiseen yksin.", hän huomautti, ja tunsi jälleen kerran punan syvenevän poskillaan. Ei, hän ei olisi ikimaailmassa tehnyt mitään tällaista ilman Wolfien kannustusta.
"Vähän."

"Luulen, ettet anna itsellesi tarpeeksi tunnustusta", Wolfie vastasi ja kumartui hamuamaan naisen kaulaa.
"Mutta lähden seuraksesi enemmän kuin mielelläni milloin tahansa", hän lisäsi naurua äänessään ja ui heitä kiireettä takaisin nurmista rantaa kohti. Kalinka ui riehakkaasti ohi, jotain limaista ja suolta tuoksahtavaa suussaan. Tai ehkä se oli koko koira, joka haisi.
"Ehkä meidän pitäisi palata vähitellen takaisinpäin. Totta puhuakseni, en tiedä kauanko selviän voimatta pidellä sinua sylissäni."

Kylmät väreet johtuivat varmasti vain viileästä vedestä, samoin kun hiljainen henkäys, joka pakeni hänen huuliltaan, kun Wolfie hamusi hänen kaulaansa. Ohi porskutteleva Kalinka sai hänet tirskahtamaan.
"Luulen, että niin lähtisivät tytötkin", hän huomautti ujosti. Valkeat hiukset halusivat kietoutua heidän ympärilleen, aivan kuin varmistaakseen, ettei heidän tarvitsisi enää erota.
Miten hölmö, mutta ihastuttava ajatus.
Jos Sylvia oli kuvitellut punastuneensa hetki sitten, nyt loputkin hänen kehonsa verestä tuntui syöksyvän suoraan poskille, saaden ne hehkumaan.
"Oh..."

Wolfie kahlasi vedestä Sylvia sylissään ja laski naisen sitten jaloilleen heinikkoon. Olisi ollut houkuttava ajatus hukkua suudelmiin juuri tässä, kaatua heinikkoon tähtien alla ja unohtua siihen – mutta hän arveli, että Sylvialle se olisi liikaa.
"Lähdetään hotellille", mies ehdotti, painoi vielä yhden suudelman naisen huulille ja kumartui sitten poimimaan housunsa kasvillisuuden seasta, ravistellen niistä irti salamatkustajat.

Nurmikko tuntui miellyttävältä jalkapohjien alla. Sylvia ei muistanut, milloin viimeksi oli kulkenut ulkona paljain jaloin. Aivan kuin hän olisi unohtanut, kuinka paljon hän siitä piti. Varsinkin rannalla, aivan rantaviivan tuntumassa, kun aallot kurkottelivat kohti nilkkoja.
Olo tuntui paljon alastomammalta ilman veden tuomaa suojaa, ja Sylvia kietoi käsivartta vartalonsa suojaksi kurottaessaan alusvaatteitaan nurmikolta.
"Joko tytötkin ovat saaneet tarpeekseen uimisesta?"

"Tuskin", Wolfie huokasi katsoen borzoita, jotka loikkivat vettä räiskien rannan tuntumassa ja nahistelivat hyvässä hengessä jostakin kuvottavasta ja limaisesta.
"Tytöt", mies kutsui hypellen housut jalkaansa ja vetäen vetoketjun kiinni. Kutsu kaikui kuuroille korville. Wolfie poimi t-paitansa maasta ja työnsi sen rennosti roikkumaan takataskuunsa ja pujotti kengät märkiin jalkoihinsa.
"Kalinka, Polina", mies vaati astuen lähemmäs ja sai rakastavan vastaanoton märiltä koiriltaan.

Sylvia pujottautui laventelinsiniseen mekkoonsa ja alkoi sitten puristaa vettä hopeanvaaleista hiuksistaan. Kostuttuaan ne villiintyisivät kihartumaan, mutta ehkei sillä olisi niin väliä, Wolfie tuskin vaatisi hänen hiuksiltaan moitteetonta kampausta. Vaikka hän olikin jo verhoutunut takaisin vaatteisiinsa, sydän hakkasi edelleen levottomana - mutta ei välttämättä huonolla tavalla.
Wolfie kaipasi häntä.
"Mochi", hän kutsui shibaansa, kääntyen takaisin lammen puoleen. Pullea japanilaispoika pulikoi yhä onnellisesti muutaman metrin päässä rannasta.

Wolfie pujotti nahkaiset, leveät pannat borzoiden kauloihin ja irvisti, kun kookkaat koirat ravistelivat itseään antaumuksella ja lähettivät pärskeitä ympärilleen. Hän naksautti remmit kiinni pantoihin, ravisteli omia hiuksiaan ja taputti tyttöjensä märkiä, suippoja päitä.
"Tarvitsetko apua?" hän kysyi suupieli nykien, kun katsahti pulleaa shibaa.

Sylvia liittyi Wolfien seuraan rannan tuntumaan ja hätkähti hieman, kun vesiroiskeita lennähti myös hänen paljaille säärilleen. Hän katsahti Wolfieen ja hymyili hämillään.
"Mochi on selvästikin päässyt uimisen makuun, ei se yleensä..."
Hän käänsi katseensa takaisin shibaan, joka aloitteli uutta kierrosta lammessa.
"Mochi-rakas", hän kutsui, rikkoen varmasti joka ikistä koirankoulutuksen sääntöä.

"Haluatko, että haen sen?" Wolfie kysyi katseltuaan hetken polskivaa shibaa. Mies oli melko varma, että ehdotus jättää se ja luottaa siihen, että se seuraisi halutessaan, ei saisi suotuisaa vastaanottoa.
Venäläiset pitkäsääret töykkivät hänen paljasta vatsaansa touhukkaina kylmillä, märillä nenillään ja ravistelivat itseään malttamattomina. Toivottavasti majatalon emäntä ei pahastuisi. Ehkä niitä pitäisi kuivata ennen huoneeseen päästämistä.

Sylvian kulmat olivat painuneet huolestuneesti alas. Mochi ei ollut ollut kovinkaan urheilullinen sitten pentuvuosiensa, ja vaikka tämä näyttikin olevan elämänsä kunnossa polskiessaan mustan veden halki, hän ei voinut olla kuvittelematta mielessään mitä tapahtuisi, jos koiran voimat loppuisivat kesken.
"Mochi!" hän kutsui vielä kerran, ja käänsi sitten katseensa Wolfieen.
"Jos viitsisit. Olen pahoillani..."

Wolfie laski tyttöjensä remmit maahan ja vannotti niitä odottamaan, kun siirtyi nurmiselle rantatörmälle.
"Mochi", mies kutsui ja vislasi odottaen hetken. Jos shiba ei tulisi, hänen ei auttaisi kuin riisuutua uudelleen ja käydä hakemassa omapäinen koira lammesta. Hyvä tuuri, että hän oli tottunut kantamaan sitä.

Mochin korvat kääntyivät terävän äänen suuntaan, mutta sen suurempaa vaikutusta sillä ei polskivaan shibaan ollut, sen lähtiessä jälleen uudelle kierrokselle.
"Olen pahoillani", Sylvia vetosi uudelleen, syvemmän punan kohotessa poskilleen. Ehkä hän todella oli onneton koiranomistaja, kun ei saanut sitä edes houkutelluksi pois vedestä.

"Älä turhaan pahoittele", Wolfie vastasi heilauttaen kättään ja polkaisi kengät jalastaan.
"Hyvä syy pulahtaa uudelleen uimaan", mies sanoi ja kumartui vetämään housunsa alas, ennen kuin kahlasi takaisin mustaan veteen ja lähestyi tyynesti koiraa, kartoittaen sen reittiä voidakseen kaapata sen syliinsä.

Mochi porskutti terhakkaasti eteenpäin, pysähtyi suunnilleen lammen keskivaiheilla ja kääntyi sitten taas takaisin rantaa kohti. Wolfien näkeminen sai shiban kapeat silmät siristymään epäluuloisesti - tai ehkä Sylvia vain inhimillisti koiraansa hieman liikaa.
Pitkäsääriset venäläiset näyttivät innokkailta liittymään seuraan, joten Sylvia kumartui varmuuden vuoksi poimimaan niiden hihnat käteensä.

Wolfie hymyili shiballe rauhoittavasti ja pysähtyi katsomaan koiran menoa. Ehkä se tulisi hänen luokseen. Mies kahlasi varmuuden vuoksi syvemmälle veteen ja odotti jälleen hetken.
Jos koira heittäytyisi itsepäiseksi, hän heittäytyisi ovelaksi – ja sukeltaisi veden alle, kun shiba olisi lähellä, jotta voisi siepata sen syliinsä alhaalta.

Mochi oli luonnostaan epäluuloinen olento. Polskiessaan kohti Wolfieta se siristi silmiään, selvästi epäillen, että kyseessä oli jonkinlainen dramaattinen juoni sen pään menoksi. Se ei vaihtanut silti suuntaa, vaan puski päättäväisesti eteenpäin - kunnes jo melkein Wolfien kohdalle ehdittyään päättikin vaihtaa yllättäen kurssiaan hieman enemmän oikealle.
Tytöt heiluttivat innokkaina märkiä huiskahäntiään, ja Sylvia kiersi hihnat varmuuden vuoksi paremmin kätensä ympärille.

Wolfie naurahti epäluuloiselle koiralle ja sukelsi veden alle vastauksena sen suunnan muutokseen, lipuen vahvoin vedoin lähemmäs uivaa koiraa ja ponnisti sitten pintaa kohti yrityksenään siepata shiba syliinsä.
Huono onni, kaveri – hänellä oli muita suunnitelmia kuin jahdata koiraa koko yötä.

Mochi oli ovela koira, mutta Wolfien ovela strategia sai sen hämmentymään. Se ei huomannut lähestyvää miestä ennen kuin tämä oli jo saanut sen pullean kehon otteeseensa - eikä Mochi enää siinä vaiheessa viitsinyt aloittaa taistelua, vaan antautui kohtalolleen.
Pitkäsääriset venäläiset sen sijaan tuohtuivat poikaystävänsä kohtelusta, tai ehkä ne vain kuvittelivat, että kyseessä oli uusi, jännittävä leikki. Ennen kuin Sylvia ehti edes tajuta, mitä oli tapahtunut, Polina ja Kalinka olivat syöksyneet veteen. Ja kiskaisseet hänet mukaansa.

Wolfie huokasi nähdessään kurittomat tyttönsä. Hän kantoi pullean shiban rantaan kainalossaan ja tarttui riehakkaiden borzoiden remmeihin kalastettuaan ne vedestä, hätistellen tyttöjä rannalle.
"Oletko kunnossa?" mies kysyi Sylvialta shiba edelleen kainalossaan ja ojensi remmikättä auttaakseen naisen ylös vedestä.

Sylvia tunsi hämmästyttävän deja vu -hetken hetkeä ennen, kuin kaatui päistikkaa takaisin lammen mustaan veteen. Tällä kertaa vesi ei vain ollut jäisen kylmää, eikä hyytävä tammikuinen tuuli pureutuisi tällä kertaa suoraan luihin ja ytimiin heti kun hän kömpisi pystyyn.
Yskien ja pärskähdellen hän haki polvet alleen, istuen vyötärönkorkuisessa rantavedessä riemukkaat borzoit ympärillään tanssien. Hän pyyhkäisi valkeita hiuksia pois kasvoiltaan ja kohotti katseensa, kohdaten Wolfien ojennetun käden. Tämän kainalossa pullea shiba jatkoi uimaliikkeitä siitä huolimatta, että vedenpinta oli kaukana sen tassujen alapuolella.
Wolfie oli edelleen vaatteeton.
Sylvia tuijotti kättä hetken ennen kuin purskahti hämmentyneeseen nauruun.

Ehkä miehen olisi pitänyt tuntea olonsa epämukavaksi ollessaan alasti, kun nainen purskahti nauramaan. Mutta Wolfie vain vastasi hymyllä ja odotti kärsivällisesti käsi ojossa, ilmauintia harrastava pullukka kainalossaan.
”Menisimmekö?” hän kysyi ja hätisti kiharaisia silkkiturkkejaan railakkaasti ravistelevat borzoit rannalle. Kalinka heittäytyi selälleen ja kiehnäsi antaumuksella heinikossa.

Sylvia yritti saada itsensä kuriin ja pyyhkäisi märällä kädellään silmiään, ilman suurempaa hyötyä, ennen kuin tarttui ojennettuun käteen ja nousi seisomaan. Laventelinsininen leninki tiputti vettä ja hopeanvalkeat suortuvat takertuivat hänen otsalleen ja poskiin.
"Olen kamalan pahoillani", hän vetosi noustessaan takaisin kuivalle maalle, edelleen naurusta hyristen. Jos hän vain olisi ollut koira, turkin olisi voinut ravistaa kuivaksi.

”Älä turhaan ole pahoillasi”, Wolfie vastasi ja laski shiban maahan, kyykistyen kahlitsemaan sen valjailla, ennen kuin pullukka rientäisi takaisin lampeen. Mies ojensi laventelinsinisten vempeleiden hihnan omistajalle ja poimi sitten housunsa heinikosta.
”Minun luultavasti pitäisi pahoitella käytöstavattomia tyttöjäni”, hän pohti hypellen housuja takaisin jalkaansa ja ähersi kengät märkiin jalkoihin, ennen kuin poimi borzoiden hihnat käsiinsä kasvillisuuden joukosta.

Tultuaan kannetuksi maalle Mochi tuntui menettävän urheilullisen kipinänsä. Se pudisteli vettä turkistaan, niin että punaisentoffeinen karva jäi pörröiseksi ja taivutti selkänsä venytellen kaarelle ennen kuin kävi haistelemaan räntätöyrästä kiireettömästi.
Hämmentävä hymy nyki Sylvian suupieliä ylemmäs, kun hän yritti puristaa vettä ensin helmastaan ja sitten hiustensa latvoista, vain todetakseen, että yritys oli tuhoontuomittu.
"Luulen, että tytöt ovat ylpeästi sellaisia kuin ovat", hän huomautti, katsahtaen innokkaita vinttikoiria.

”Sitä ne ovat”, Wolfie totesi työntäen t-paitaa paremmin taskuunsa ja venytteli pitkiä käsivarsiaan, joita öinen lämpötila yritti ruveta nipistelemään.
”Menisimmekö?” hän toisti kärsivällisesti ja otti paremman otteen itseään ravistelevien venäläisten hihnoista, ottaen askeleen hotellia kohti.

Sylvia katsahti Wolfieta hieman hämmentyneenä.
"Olet ilman paitaa", hän muistutti, mutta seurasi joka tapauksessa miestä tämän ottaessa askeleita takaisin heidän majapaikkaansa kohti, märkä mekkokangas jalkoja vasten liimautuen.
Mochi oli selvästikin kuluttanut urheilullisuutensa loppuun ja taapersi innottomasti heidän mukanaan, yrittäen jäädä haistelemaan jokaista sopivaa kiveä ja mätästä.

Wolfien suupieli nykäisi hymystä ja hän katsahti Sylviaa silmäkulmastaan.
”Niin olen”, hän vastasi ja venytteli vapaata käsivarttaan kuin demonstroidakseen paidattomuuttaan.
”Ehkä sinunkin pitäisi kokeilla. Tämä on varsin mukavaa”, mies totesi.
”Ei yhtä mukavaa kuin alastonuinti, mutta kokemus silti.”

Sylvia ei enää kiinnittänyt huomiota punaiseen hehkuun, jonka Wolfien sanat nostattivat hänen poskilleen. Yöksi kääntymässä oleva ilta ei ollut lainkaan niin lämmin kuin päivä, joten ylimääräinen lämpö vaikka sitten vain kasvoilla ei ollut lainkaan pahaksi.
"Ehkä jätän sen toisen kertaan", hän vastasi mahdollisimman diplomaattisesti.
"Luulen, että alastonuinnissa oli aivan tarpeeksi uutta kokemusta yhdelle illalle..."
Nähdessään tutun majatalon valot Mochi sai uutta pontta, ja aiemmin hidastellut askellus muuttui lähes hölkäksi.

Wolfie nauroi hyväntuulisesti diplomaattiselle vastaukselle ja taputti hyväksyvästi Kalinkan takapuolta, kun koirat ravistelivat itseään pimeän majatalon sorapohjaisella, hiljaisella pihalla.
”Oletko varma siitä?” hän kysyi käheästi kumartuen takaapäin Sylvian korvan juureen ja hipaisi sitä huulillaan, ennen kuin hoputti venäläiset ylös portaita ja suoraan heidän huoneensa kylpyhuoneeseen, missä voisi yrittää siistiä niistä pahimmat liat.

Sylvia oli niin keskittynyt varmistamaan, että myös Mochi jättäisi ravistelun pihamaalle, että yllättävä kuiskaus korvan juuresta sai hänet melkein hätkähtämään - ja kylmät väreet juoksemaan alas selkää tavalla, joka oli saada hänen varpaansa kipristymään märissä sandaaleissa.
Hyvänen aika.
"Toistaiseksi", hän myönsi ja seurasi Wolfieta yläkertaan.
"Mahtuuko Mochie vielä sinne tyttöjen seuraksi?" hän kysyi, kurkistaen kylpyhuoneeseen.

"Mahtuu toki", Wolfie vastasi ja hankasi onnellisena läähättävän Polinan silkkistä, punavalkoista turkkia kuivemmaksi pyyhkeellä. Kalinka tökki isäntänsä reittä suipolla kuonollaan odottaen malttamattomana vuoroaan.
"Sinäkin mahdut", mies huomautti kissansilmät tuikahtaen.
"Ehkä haluaisit riisua märän mekkosi ja ripustaa sen kuivumaan."

Sylvia kumartui irrottamaan Mochin laventelinsinisistä valjaistaan, eikä päästänyt pullukkaa shibaa syöksymään suoraan sänkyyn ( niin kuin se olisi kotona tehnyt, varsinkin sateisen lenkin jälkeen ), vaan tuuppasi koiran päättäväisesti pikkuruiseen kylpyhuoneeseen.
"Teillä on kovin ahdasta siellä", hän huomautti, mutta hetken harkittuaan pujahti shiban perässä sisälle. Ovi mahtui juuri ja juuri kiinni niin, ettei ovela japanilaispoika mahtunut livahtamaan karkuun.

"Se on vain perspektiivikysymys", Wolfie vastasi heilauttaen kättään ja siirtyi kuivaamaan huomionkipeää Kalinkaa, kun Polina hönki kumartuneen miehen kasvoja päin. Kun venäläiset eivät enää sotkisi koko huonetta, mies työnsi ne kauemmas ja kaappasi Mochin kuivaukseen.
"Tuuppaatko tytöt ulos?"

Sylvia nojasi selkänsä kevyesti suljettua ovea vasten ja katseli, kuinka Wolfie kuivasi tyttöjään. Tästä kulmasta hän näki miehen profiilin, viehättävän kyömyn nenänvarren.
Pyyntö sai hänet havahtumaan ajatuksistaan ja raottamaan ovea niin, että venäläiset pitkäsääret pääsisivät liehumaan huoneen puolelle.
"Menkäähän siitä..."
Hän sulki oven uudelleen, vaikka Mochi ei näyttänytkään olevan menossa minnekään. Sen ainoa kapina oli matala urina, kun pyyhe valui kuivattamaan vatsaa.

Wolfie vastusti lapsellista halua nähdä, alkaisiko pullukka harrastaa uudelleen ilmauintia, jos hän nostaisi sen kainaloonsa. Mies pörrötti sen turkin tehokkaalla körmytyksellä niin lähelle kuivaa kuin pyyhkeellä sai ja suoristautui sitten itse, pyyhkäisten samalla pyyhkeellä omia, kurittomia hiuksiaan.
Hän katsahti merkitsevästi Sylvian mekkoa.
"Voit ottaa sen pois", mies muistutti lempeä pilke vihreissä silmissään.

Mochi ravisteli turkkinsa mielenosoituksellisesti asemiin heti, kun oli vapautunut julman pyyhkeen ikeestä, ja tassutteli sitten ovelle. Ennen kuin shiba ehti istahtaa sen eteen vaativasti, Sylvia oli jo raottanut ovea niin että pullea japanilaispoika pääsisi pujahtamaan ulos ja liittymään pitkäsääristen tyttöystäviensä seuraan.
Hän vilkaisi ensin mekkoaan ja sitten Wolfieta, mutta ilmeisesti mies ei ollut aikeissa poistua antaakseen hänelle yksityisyyttä.
Korvat hieman kuumottaen hän tarttui laventelinsiniseen helmaan ja alkoi ujuttaa kosteannihkeää vaatekappaletta yltään.

Hetken Wolfie empi, kun Sylvia näytti vaivaantuneelta. Olisiko hänen pitänyt rykäistä, pahoitella ja kadota ovesta?
Mutta Sylvian ei tarvitsisi ujostella hänen kanssaan.
"Hermostuttaako sinua?" hän kysyi silmät hymystä siristyen ja nykäisi sitten omat housunsa alas.
"Helpottaako?" hän kysyi irrottaen jalkansa märistä lahkeista. Ehkä tasapuolisuus rentouttaisi?

"En vain ole tottunut", Sylvia vastasi, ja olisi painanut katseensa, ellei olisi ollut juuri keskittynyt nykimään märkää mekkoa yltään. Pitkät, vapaina lähes lanteille yltävät hiukset eivät olleet kosteina sen helpommat käsitellä, ja halusivat kietoutua olkaimiin ja mihin tahansa vaateen ulokkeeseen, josta vain saivat otteen.
"... Luulen, että olen jumissa."

Wolfie astui lähemmäs ja tarttui märkään mekkoon, nykäisten sitä ylöspäin vapauttaakseen Sylvian vankilasta. Mies varoi kosteita, valkeita hiuksia ja yritti olla nyppäämättä niitä prosessissa.
Ehkä olisi ollut säädyllistä pitää housut jalassa, mutta säädyllisyys ei ollut koskaan ollut hänen vahvuuksiaan.

Sitä Muriel oli tainnut tarkoittaa sanoessaan, että Wolfien tytöt olivat tulleet omistajaansa.
Kostea kangas vapautti Sylvian viimein vankilastaan, ja vanhassa kivitalossa viipyvä viileä ilma sai valkean ihon kohoamaan kosketuksestaan kananlihalle.
Sylvia pyyhkäisi hiuksia pois kasvoiltaan ja taivutti päätään, niin että saattoi katsella Wolfien kasvoja, yrittäen jättää huomiotta sen, kuinka kiivaasti hänen korviaan kuumotti. Hän ojensi toisen kätensä ja hipaisi miehen kyömyä nenänvartta.

Kuparin kirjomat kissansilmät siristyivät hymyyn, joka viuhkoitti silmäkulmat naururypyille. Wolfie laski käden paljastuneelle vyötärölle ja veti Sylviaa lähemmäs itseään, kun näki ihon nousseen kananlihalle, silittäen naisen selkää.
"Olet hyvin kaunis", hän huomautti kuin siltä varalta, ettei Sylvia muistaisi sitä itse ja nosti sitten naisen leukaa voidakseen painaa suudelman tämän huulille.

Jälleen sama väristys kulki pitkin selkää, kun Wolfie veti häntä lähemmäs. Sylvia ei ollut varma, kuinka kauniisiin sanoihin olisi pitänyt vastata, mutta onneksi hänen ei tarvinnut tehdä niin. Sen sijaan hän saattoi taivuttaa päätään taaksepäin ja vastata suudelmaan sydämenlyönnit kiihtyen.
Viereisestä huoneesta ei ainakaan vielä ollut kuultavissa katastrofin merkkejä.

Wolfien kädet vaelsivat ylös selkää ja punoutuivat valkeisiin hiuksiin, villiten niitä käyttäytymään hävyttömästi – tällaiset matkat olivat täydellisiä sitä varten. Mies painoi viedä uuden suudelman Sylvian huulille, ennen kiersi kätensä tämän vyötärölle ja jäi katselemaan kiireettä suuria, sinisiä silmiä.
Sormenpäät piirsivät paljaan selän ihoon, seurasivat selkärangan kaarta.

Sylvia huomasi pitävänsä kosketuksesta hiuksillaan. Hän ei muistanut kiinnittäneensä asiaan huomiota aikaisemmin.
Hän kohotti katseensa vihreisiin kissansilmiin ja jäi tarkastelemaan niitä hetkeksi, ennen kuin kohotti kätensä silittääkseen kyömyn nenän vartta.
Hän ei tuntunut saavan siitä tarpeekseen.
"Luulen, että lammessa uimisen jälkeen olisi hyvä käydä suihkussa."

Wolfie hipaisi naisen ohimoa nenänpäällään.
"Se olisi varmasti hyvä ajatus", hän myönsi antaen käsiensä viipyä Sylvian selällä. Ehkä hän oli koetellut naisen sietokykyä ja säädyllisyydentajua tarpeeksi yhdelle päivälle? Seistessään nytkin ilkosillaan toisen miehen vaimon edessä. Hävytön.
Mies astui sivuun ja viittasi kannustaen suihkunurkkausta kohti.

Sylvia otti askeleen suihkunurkkausta kohti - pari lisää, ja hän voisi jo kääntää suihkun päälle ja kuunnella hetken putkiston kolinaa - ja katsahti sitten Wolfieta. Hän oli hetken hiljaa ja tutki miestä katseellaan.
Sydän hakkasi kannustavasti.
"Liitytkö seuraan?"
Suihku oli pieni, mutta kyllä he mahtuisivat. Juuri ja juuri.

Kissansilmät siristyivät hymystä, lämmin liekki vihreässä eläen. Matka oli nopeasti käymässä yhdeksi hänen elämänsä parhaista.
"Mielelläni", hän vastasi ja painoi hetkeksi katseensa. Käyttäydy, pikkukaveri. Olet hienon naisen seurassa, ei sovi riehaantua.
Wolfie astui lähemmäs ja kurottui Sylvian ohi vääntämään suihkun päälle.

Sylvia painautui niin lähelle vastakkaista seinää kuin saattoi, jättääkseen Wolfielle mahdollisimman hyvin tilaa. Hän hätkähti ja vinkaisi, kun suihku syöksi silmänräpäyksen ajan kylmää vettä, ennen kuin alkoi muuttua haalean kautta yhä lämpimämmäksi.
Hän ei muistanut kohdanneensa vastaavanlaisia suihkuja kovinkaan usein.
Sydän hakkasi edelleen kiivaampaan tahtiin, kun hän kääntyi pienessä tilassaan ympäri kohdatakseen miehen katseen.

Wolfie vastasi naisen katseeseen ja nosti käden valkealle poskelle, silittäen sitä peukalonsyrjällään. Sitten toinenkin käsi nousi ja hetken hän tutki sinisiä silmiä silittäen valkeita, nyt kokonaan märkiä hiuksia pois kasvoilta, ennen kuin mies kumartui suutelemaan Sylviaa.
Yhteinen suihku oli aina kuulunut hänen suosikkiasioihinsa. Kuuma vesi kulki iholla kuin hyväillen ja lämmin, utuinen vesihöyry kietoutui heidän ympärilleen.

Sylvia huomasi varpaidensa kipristyvän viileää lattiaa vasten.
Hän piti tästäkin, hellästä silittelystä, vaikkei ollut tainnut ajatella sitäkään aiemmin. Oli melkein hämmästyttävää, kuinka elämä kanavan toisella puolella tuntui muuttuneen hetkeksi unen kaltaiseksi muistoksi, jonka saattoi työntää pois mielestään.
Syyllisyyden ja itseinhon aika olisi myöhemmin. Jos olisi.
Hän vastasi painoi kätensä kevyesti Wolfien rintakehää vasten ja vastasi suudelmaan.

Miten helppoa olisi ollut kiertää kädet Sylvian reisien taakse, nostaa nainen syliinsä ja painaa tämä suihkun kaakeloitua seinää vasten. Unohtua toisiinsa ja jumalaiseen nautintoon.
Mutta Wolfie oli luvannut itselleen edetä Sylvian ehdoilla, Sylvian tahdissa. Niinpä pikkukaverin ankarasti aisoihin pistäen hän antoi käsiensä valua sivelemään naisen vyötäröä ja kallisti päätään niin, että saattoi hamuta hellästi tämän korvaa.

Sääli, ettei pikkuruiseen kylpyhuoneeseen ollut mahtunut pikkuruista kylpyammetta, olisi ollut mukava unohtua yhdessä kylpyyn. Alastonuinnin jälkeen.
Ajatus sai hieman liian suuret korvat punehtumaan voimakkaammin. Tai ehkä se johtui vain lämpimästä vedestä, jota suihku heille armollisesti syöksi. Ilmassa kieppuva höyry teki tunnelmasta vieläkin unenomaisemman.
Sylvia antoi käsiensä kohota ylemmäs, silittämään Wolfien niskaa, samalla kun kosketus korvalla sai hänet värähtämään hieman.

Wolfie poimi hotellin pikkuruisen purkin käteensä ja valeli vienosti joltain kukkaiselta tuoksuvaa saippuaa Sylvian iholle, hieroen sitä hellästi käsien vaeltaessa kaulalta käsivarsille ja alas kylkiä.
Hän veti naisen lähemmäs itseään ja kumartui hamuamaan korvaa uudelleen.

Sylvia tunnisti laventelin hennon tuoksun saippuasta, joka tuntui sopivan täydellisesti pienen majatalon idylliin. Hän antoi silmiensä painua hetkeksi kiinni, antaen itselleen luvan nauttia kosketuksesta.
Hän oli kaivannut sitä enemmän kuin oli ymmärtänyt.
Kosketus korvalla sai hänet avaamaan silmänsä uudelleen.
"Olen kaivannut sinua", hän kuiskasi ääneen.

"Niin minäkin sinua", Wolfie vastasi käheästi ja huuhtoi saippuaa pois heidän iholtaan. Hänen periaatteensa tuntuivat lipsuvan.
Mies sulki hanan heidän takanaan ja painoi kaipaavan suudelman naisen kaulalle, ennen kuin kumartui nostamaan Sylvian hajareisin syliinsä. Kylpyhuone jäi taakse ja hetken hän oli sokea huoneen pimeydessä.
Wolfie laski Sylvian sängylle, hätistettyään hävyttömät koirat pois alta, ja kumartui suutelemaan naista.

Laventelin tuoksu jäi viipymään iholle vielä silloin, kun huoneen pimeys sulkeutui heidän ympärilleen. Sylvia kietoi kätensä Wolfien niskan taakse ja hautasi hetkeksi kasvonsa tämän kaulataipeeseen, yrittäen tavoittaa laventelin alta miehen oman tuoksun, joka ei koskaan voisi viipyä hänen lakanoissaan.
Sillä ei ollut väliä juuri nyt. Ei vielä.
Hän ei irrottanut käsiään Wolfien niskan takaa, vaan antoi sormiensa upota punaisten hiusten joukkoon vastatessaan suudelmaan. Sydän tykyttäen hän veti miestä lähemmäs, kanssaan sängylle.

Wolfie nousi sängylle Sylvian vierelle, nojautui kevyesti naisen ylle, sulkien tämän käsivarsiensa suojaan. Hän hamusi naisen huulia nälkäisenä, ennen kuin valui suutelemaan Sylvian kaulaa.
Ei kiirettä. Heillä olisi koko yö ja – hyvä on, ehkä ei ikuisuutta, mutta ainakin viikko.
Miehen kädet vaelsivat alas naisen kylkiä, sivelivät ihoa lämpimin sormenpäin.

Peitto hänen allaan oli jo valmiiksi myllerretty, kun koirat olivat saanet hetken vapauden heidän suihkunsa ajaksi. Se muistutti Sylviaa viehättävällä tavalla eriparisen kodin eriparisesta makuuhuoneesta - joka tosin nykyään sijaitsi kokonaan eri asunnossa. Höyhenten täyttämä pesä.
Kaulalla vaeltavat huulet saivat hänet huokaisemaan ja upottamaan sormet paremmin punaisten, villien hiusten joukkoon.

Ei kiirettä, ei hoppua. Kaikki aika maailmassa.
Wolfie antoi itsensä viipyä Sylvian kaulalla, vaelsi solisluulle ja takaisin somalle korvalle, hipaisi ihoa hampaillaan.
"Olet melkein sietämättömän kaunis", Wolfie huokasi piirtäessään naisen lantion kaarta sormenpäillään.

Hiusten kosteus taisi imeytyä hempeän ruusukuvioiseen päiväpeitteeseen, mutta ehkä se ei haittaisi.
Hampaiden kosketus sai Sylvian henkäisemään terävästi, väristyksen juostessa taas alas selkärankaa. Ei voinut olla väärin pitää siitä, miltä läheisyys tuntui.
Hän suki punaisia suortuvia sormiensa läpi, villitsi niitä entisestään. Siniset silmät painuivat hetkeksi kiinni.
"Wolfie…"

Ei sinun vaimosi, pieni ääni muistutti. Mutta aviomies oli kaukana poissa.
Wolfie kosketti kaulaa uudelleen hampaillaan.
"Sylvia..?" hän vastasi piirtäen nenänpäällään naisen leukalinjaa.

Uusi värähdys kulki alas Sylvian selkää. Hän antoi käsiensä vaeltaa hiuksilta niskalle ja siitä edelleen miehen selälle, sivelemään sitä sormillaan.
Hän kaipasi Wolfieta lähelleen, muttei ollut varma sanoista. Kaipasi ja samaan aikaan pelkäsi, että kaikki menisi taas kammottavalla tavalla pieleen. Niin että mies turhautuisi häneen, lähtisi ehkä kokonaan pois huoneesta.

Wolfie hieraisi nenänpäällään Sylvian kaulataivetta ja veti naisen lähelleen, halaten tätä tiukasti.
"Sylvia?" hän kannusti uudelleen ja antoi sormien valua sisäreiden pehmeälle iholle ja kiireettä ylöspäin.

He olivat uineet lammessa, johon kuunvalo hohti. Hylänneet vaatteet rannalle. Eikö sellaisena yönä mikä tahansa ollut mahdollista?
Koirat olivat käpertyneet tyytyväiseksi kasaksi matolle, joka oli levitetty rustiikkisen, viileän lattian peitoksi.
Sylvia veti hiljaa henkeä, värähtäen kun käsi vaelsi hänen vartalollaan.
"... Kaipaan sinua..."

Wolfie kasasi hetken itseään. Ei, pikkukaveri, ei koske sinua. Mies painoi nälkäisen suudelman Sylvian huulille ja punoi sormensa valkeisiin hiuksiin.
"Niin minäkin sinua. Luotatko minuun?"

Sänky oli heille molemmille vieras. He olivat vieraan katon alla, majatalossa, jota piti herttainen rouva.
Sylvia oli melko varma, että hänen olisi kuulunut tuntea paljon huonompaa omaatuntoa sen sijaan, että sydän olisi jyskyttänyt ainoastaan jännityksestä.
"Mmm", hän vastasi hiljaa, antaen käsien vaeltaa takaisin punaisten hiusten joukkoon.

Wolfie kosketti jälleen naisen kaulaa hampaillaan ja antoi käsiensä liikkua rohkeammin.
Hän todella oli ikävöinyt naista.
Mies halasi Sylviaa hetken lujasti, ennen kuin ote muuttui hellemmäksi ja Wolfien suudelmat valuivat hiljalleen alaspäin, solisluulle, rinnalle, alas vatsalle.

Ehkä kaikki menisi kamalalla tavalla pieleen, ja hän olisi hirvittävä pettymys. Wolfie hermostuisi ja lähtisi pois, jättäisi hänet yksin vieraaseen huoneeseen.
Ei. Ei lähtisi.
Sylvia puraisi huultaan, kun huulet vaelsivat hänen ihollaan. Silmät sulkeutuivat hetkeksi, mutta avautuivat jälleen, kun suudelmat valuivat yhtä alemmas.

Wolfie poimi toisen Sylvian käsistä omaansa, punoi heidän sormensa lomittain ja puristi hellästi.
Luota minuun.
Hän hipaisi huulillaan sisäreiden pehmeää ihoa ja katsahti Sylviaa tutkien, ennen kuin painoi suudelman herkälle alavatsalle ja antoi kätensä muistuttaa kainoa naista ensin kosketuksesta.

Sylvia oli melko vakuuttunut siitä, ettei tämä kuulunut toimintaan, joka olisi katsottu hienolle Ladylle sopivaksi. Toisaalta koko hänen matkansa taisi olla kertakaikkisen sopimaton, niin monella mahdollisella tavalla, ettei hän uskaltanut edes ajatella niitä kaikkia.
Oli parempi vain sulkea silmät, vaikka sekin oli vaarallista. Oli helpompi keskittyä keholla viipyvään kosketukseen. Mutta ehkä Wolfie halusi juuri sitä?

Wolfie hengitti syvään Sylvian tuoksua ja antoi huultensa vaeltaa kalpealla iholla. Ikkunasta siivilöityvä valo oli sinistä ja majatalossa vallitsi unelias hiljaisuus.
Mies valui ääneti kyykkyyn sängyn reunan vierelle ja veti Sylviaa lähemmäs niin, että saattoi suudella vaivatta reiden ihoa ja piirtää sormenpäillään naisen vatsaan, kun kumartui lähemmäs ja painoi hellän suudelman naisen jalkojen väliin.
Toinen käsi puristi rauhoittaen Sylvian kättä.

Sylvia ei voinut estää itseään vingahtamasta ja toista jalkaansa nytkähtämästä. Täysin uudenlainen kokemus oli hyvin hämmentävä, mutta rauhoittava puristus kädessä tuntui vakuuttavan, että kaikki oli hyvin.
Hän tajusi unohtaneensa hengittää vasta, kun ilma purkautui keuhkoista hiljaisena huokauksena. Avatessaan silmänsä hän saattoi kohdistaa katseensa hetkeksi kattoon, jonka vieraat laudat eivät aivan erottuneet huoneen hämärässä.

Wolfie ei hätäillyt. Hän piteli Sylvian kättä omassaan, silittäen peukalollaan sen kämmenselkää, ja antoi itsensä tutustua naiseen kiireettä. Hamuta ihoa hellästi, etsien ja tutkien, mistä keho piti.
Hän oli melko varma, ettei Sylvialle ollut tehty näin aikaisemmin.
Ja hän halusi naisen tuntevan olonsa turvalliseksi, voivan rentoutua ja vain unohtua hänen syliinsä.

Jo pelkkä matka oli virhe.
Jostain syystä ajatus tuntui enemmän lohdulliselta kuin ikävältä. Ikään kuin se olisi oikeuttanut kaiken muun, alastonuinnin, ja...
Aluksi Sylvian tuntui olevan mahdoton rentoutua, ajatukset kiersivät ympyrää ja vaativat pakenemaan kauemmas sängylle. Hiljalleen hänen kehonsa alkoi kuitenkin vastata kosketukseen, eikä hän enää muistanut pidätellä hiljaisia henkäyksiä.

Rauhallisesta, levollisesta olemuksestaan huolimatta Wolfie seurasi Sylviaa herkeämättä. Haki merkkejä siitä, mistä nainen piti ja lähti toistamaan tunnollisesti sitä, mikä sai hiljaiset henkäykset pakenemaan tämän huulilta. Sylvian kuului tietää, mitä nautinto oli, ja Wolfie toivoi, että jos voisi tehdä jotain naisen elämässä – oli saada Sylvia haluamaan ja hakemaan nautintoa.

Lattialle pitkäkseen laittanut Mochi tuhahti mielenosoituksellisesti, kun se koki rauhansa tulleen häirityksi. Se kohottautui istumaan ja ravisti päätään ennen kuin käpertyi keräksi jatkaakseen uniaan.
Oli harvinaista, ettei Sylvia kiinnittänyt ravisteluun huomiota - vaikkei hän enää mennytkään siihen halpaan, että olisi epäillyt ravistelun merkitsevän aina korvatulehdusta.
Hänellä oli nyt muuta tekemistä kuin pullean japanilaispojan tarkkailu. Vapaa käsi puristui ensin päiväpeitteen ympärille ja siirtyi sitten suulle, vaikka hän ei ollutkaan varma, oliko heillä ainuttakaan huonenaapuria.
"... Wolfie…"

Wolfie puristi hellästi Syvian kättä ja silitti vapaalla kädellään naisen lantion kaarta, sivellen sormenpäillään vyötäröä.
"Mmmh", hän vastasi käheästi, tavoitellen kysyvää nuottia, mutta kieltäytyi lopettamasta mitä teki. Hän ei halunnut lopettaa tai keskeyttää, ei antaa liikaa tilaa ajatuksille, jotka voisivat saada naisen kainouden palaamaan.

Sylvia ei halunnut Wolfien lopettavan.
Ajatus iski häneen niin yllättävänä, ettei hän edes huomannut jännittää. Tai ehkä päivän polttava kuumuus oli tehnyt hänestä vaarallisen rennon, tai yllättävä pulahdus lammessa. Tai ehkä kyse oli vain Wolfien kosketuksesta.
Oli syy mikä hyvänsä, Sylvia ei itsekään ymmärtänyt mitä tapahtui, ennen kuin aalto oli jo pyyhkäissyt hänet mukanaan, saaden selän pyöristymään kaarelle.

Hymy siristi Wolfien vihreät kissansilmät, kun hän tajusi, mitä Sylvialle tapahtui. Mies tarttui molemmin käsin naisen lantioon auttaakseen tätä ratsastamaan aallon harjalla loppuun saakka.
Sitten hän nojasi päänsä naisen reittä vasten, silitellen vatsan ihoa ja katsellen kiireettä Sylvian kasvoja.

Hetken Sylvia keskittyi vain hengittämään.
Sitten hän pyyhkäisi hiuksia kasvoiltaan ja hipaisi kuumana hohkaavaa poskeaan, räpäytti silmiään hämmentyneenä.
Se ei ollut ollut lainkaan vaikeaa.
Hän ynähti hiljaa, vieden kätensä pyyhkäisemään Wolfien hiuksia.

Wolfie hymyili sipaisulle ja kohottautui jaloilleen, kiiveten kyljelleen sängylle naisen viereen. Hän veti Sylvian hellästi kainaloonsa, kiersi käsivartensa naisen ympärille ja painoi suudelman tämän hartialle, sukien valkeita hiuksia sormiensa lomassa. He voisivat viipyä näin, nukahtaa sylikkäin.
"Olet aivan tavattoman kaunis juuri nyt", hän kuiskasi.

Sylvia räpäytti silmiään ja hautasi hetkeksi kasvonsa Wolfien kaulataipeeseen, käpertyen tätä vasten. Hänen sydämensä hakkasi edelleen villinä, poskia kuumotti.
Jostain syystä suupielissä nyki hymy. Hän oli kuvitellut olevansa jollakin perustavanlaatuisella tavalla viallinen, mutta ilmeisesti niin ei ollutkaan, hän oli vain...
Hän hieraisi nenänpäätään Wolfien kaulaa vasten.
"Hyvänen aika..."

Wolfie naurahti käheästi ja halasi Sylvian lujemmin syliinsä.
"Mitä?" hän kysyi hiljaa ja antoi käsiensä valua hiuksistä silittämään naisen selkää ja vyötärön kaarta, samalla kun hän kallisti päätään hamuten hellästi somaa korvaa.
Lattialla Polina ja Kalinka olivat kohottaneet päitään ja tuijottivat heitä varsin julkeasti.

Jossakin toisessa tilanteessa Sylvia olisi saattanut kiusaantua siitä, kuinka häpeilemättömästi borzoit heitä katselivat - vaikka ehkä ne vain odottivat sopivaa tilaisuutta syöksyä sänkyyn heidän seurakseen nukkumaan.
Sylvia halasi itsensä tiukasti Wolfieta vasten ja hengitti syvään miehen tuoksua.
"... Etkö tahtoisi..?"

Punertavat kulmat kurtistuivat epätietoisen asteen.
"Tahtoisi mitä?" Wolfie kysyi pehmeästi ja nojasi päänsä Sylvian päätä vasten. Ikkuna oli unohtunut raolleen ja kesän alun yötuuli hivuttautui sisään, keinuttaen vienosti valkeaa verhoa.
Ehkä hänen olisi pitänyt nousta sulkemaan se, ennen kuin Sylvian ehtisi tulla viileä, mutta mies ei halunnut nousta.

Sylvia ei edes huomannut öistä tuulenvirettä, joka kiemursi vaivihkaa kohti vuodetta ja heidän paljaita kehojaan. Hänen oli lämmin.
"Lähemmäs", hän vastasi, seuraten Wolfien selän linjaa sormenpäillään.

Alas, pikkukaveri, Wolfie komensi ankarasti.
Epätietoisuus repi häntä. Totta kai hän tahtoi lähemmäs – oli tahtonut siitä saakka, kun oli nähnyt villapaidassaan. Mutta kysyikö Sylvia, koska koki sen velvollisuudeksi, jonkinlaiseksi kieroksi opiksi tyydyttää miestä vai koska todella kaipasi hänen lähelleen niin kuin hän kaipasi naista.
Mies silitti Sylvian kylkeä ja tutki sinisiä silmiä mietteliäästi, sipaisten poskea hellästi, toivoen löytävänsä vastauksen.

Sylvia vastasi Wolfien katseeseen. Miehen silmät näyttivät tässä valaistuksessa paljon tummemmilta, kuparia ei erottanut vaikka hän tiesi, että se oli siellä, pupillien ympärillä.
Hän oli alkanut muistaa sellaiset asiat.
Sylvia nielaisi ja kurotti hipaisemaan Wolfien huulia omillaan, hyvin kevyesti.
"... Minä haluaisin."

Kai parempikin mies olisi jo murtunut? Wolfie ei ollut koskaan väittänyt olevansa herrasmies.
Hän tunsi veren kohisevan korvissaan, kun vastasi suudelmaan ja laski kätensä naisen poskelle. Käsi valui niskalle, kun Wolfie veti Sylvian nälkäisempään suudelmaan ja lakkasi ruoskimasta pikkukaveriaan, joka niin kaipasi naista.
Wolfie kumartui Sylvian ylle ja antoi kätensä vaeltaa alas kylkeä ja alemmas.

Sylvia tunsi poskiensa polttelevan yhä kuumempina. Ajatukset yrittivät vaeltaa heidän ensimmäiseen yhteiseen yöhönsä, mutta hän pakotti ne takaisin majatalon pieneen, kodikkaaseen huoneeseen, jonka kiviset seinät hohkasivat viileyttä jopa silloin, kun ulkona poltti helle.
Helle, joka tuntui löytäneen tiensä hänen ihonsa alle.
"Wolfie…" hän kuiskasi käheästi.

"Mitä?" Wolfie vastasi asteen käheämmin ja tunsi kaipauksen melkein kipeänä. Oli turha yrittää komentaa nyt.
Hän painoi päänsä ja hamusi Sylvian kaulaa, kokeillen sitä hampaillaan nälän jyllätessä hänen sisällään. Kuinka kauas hän oli jättänyt laukkunsa?

Sylvia ynähti hiljaa hampaiden hipaistessa kaulan ihoa - täällä ei olisi väliä, vaikka valkeaan ihoon jäisikin jälkiä. Vaikka ei hän osannut edes ajatella sellaista juuri nyt.
Kädet kietoutuivat tiukemmin Wolfien ympärille, sormenpäät hivelivät miehen niskaa. Oli varmasti väärin, ettei hän muistanut tunteneensa näin aiemmin.
"Kaipaan sinua."

Wolfie painoi hetkeksi päänsä raskaana Sylvian olkapäätä vasten yrittäen säilyttää edes ripauksen itsehillintää. Hän ei halunnut satuttaa naista tai tehdä tämän oloa turvattomaksi.
"Niin minäkin sinua", mies kuiskasi ja kokeili kaulaa uudelleen hampaillaan, ennen kuin pakotti itsensä nousemaan ja siirtymään kaivamaan laukkuaan kuumeisin käsin pienen, rapisevan pakkauksen toivossa – ennen kuin unohtaisi, miksi se oli tarpeen.

Wolfien noustessa Sylvia sai hetken mahdollisuuden vetää syvään henkeä. Hän kohottautui hitaasti istumaan ja siirtyi keskemmälle vuoteeseen, pyyhkien villiintyneitä hiuksia pois kasvoiltaan. Hän keskittyi katselemaan Wolfien profiilia, koska ei halunnut ajatella, kuinka edellinen kerta oli päättynyt.
Kerällä nukkunut Mochi havahtui siihen, että laukkua kaivettiin, ja nousi venytellen jaloilleen. Se vaelsi miehen laukun luo ja työnsi häpeilemättä kuononsa tämän tavaroiden joukkoon herkkupalojen toivossa.

Ole hyvä vain, pullukka, Wolfie ajatteli nakellessaan vaatteita syrjään, jotta löysi vihdoin etsimänsä. Hengitä, hyvä, mies, hengitä.
Ajattele vaikka isoäitisi nilkkoja.
Hän palasi sängylle Sylvian luo, yrittäen poistaa palavaa nälkää ja kaipausta olemuksestaan ja nousi naisen vierelle, vetäen tämän uuteen suudelmaan. Hän kumartui Sylvian ylle, asettaen toisella kädellä suojan paikalleen ja nojautui hamuamaan naisen kaulaa käden hakeutuessa hellänä ylös tämän reittä.

Mochi jäi ruoppaamaan ympäriinsä lennelleitä vaatteita uteliaana, kunnes lopulta käpersi itsensä kerälle yksinäisen kauluspaidan päälle.
Sänky päästi hiljaisen narahduksen, kun Wolfie palasi takaisin. Sylvian sydän tuntui jättävän lyönnin välistä, ja kädet kietoutuivat takaisin miehen kaulan taakse samaan aikaan ujosti ja kaipaavina. Kuu oli jatkanut vaellustaan taivaalla ja tehnyt huoneesta entistä hämärämmän.
Turvallisen pesän.
Tällä kertaa Sylvia ei edes yrittänyt tukahduttaa huokaustaan, vaikka se saikin posket punoittamaan.

Wolfie näykkäsi naisen hartiaa, veri korvissa kohisten. Vaikka merkittävä osa tuntui karanneen jonnekkin aivan muualle. Takertuen viimeisillä järjen rippeillään hiipuvaan itsehillintäänsä hän hamusi Sylvian korvaa ja nosti varmoin käsin naisen lantiota, painautuen sitten varovasti, kokeillen lähemmäs, puolittain peläten tuskanhuutoa.

Sylvia pelkäsi itsekin. Että kaikki päättyisi samoin kuin aiemmin, hän ajaisi Wolfien luotaan tämän joutuessa pelkäämään, että häneen sattuisi. Ajaisi miehen turhautumisen partaalle.
Ei, ei niin kävisi.
Hän ynähti hiljaa, vetäen syvään henkeä. Kaikki oli hyvin, piti vain rentoutua. Ei ollut mitään syytä jännittää, Wolfie ei olisi häneen pettynyt, eikö niin?
Terävää kipua, joka edellisellä kerralla oli säikäyttänyt heidät molemmat, ei tullut.

Hetken Wolfie odotti kuin jähmettyneenä, kaipaus tuskallisen kipeänä. Mutta Sylvia ei valittanut tai vetäytynyt kauemmas.
Mies halasi naisen syliinsä, kallisti tämän lantiota ja antoi huultensa valua alas hentoa kaulaa, kun vapautti nälkäänsä vähän kerrallaan, kokeillen ja tunnustellen. Palava veri janosi enemmän ja Wolfien repaleinen itsehillintä jäi syrjään.
Toinen käsi valui alas varmistamaan, että Sylvia muistaisi, miltä nautinnon kuului tuntua.

Sylvia tiedosti etäisesti rikkoneensa jo niin montaa mahdollista hienon Ladyn kirjoittamatonta sääntöä, ettei hän varmasti voisi korjata sitä enää tältä illalta. Tai kenties koko matkan aikana. Oliko sillä edes väliä, koti oli jossakin kaukana?
Ei edes seinänaapureita, joita häiritä.
Hän kietoi käsivartensa ja jalkansa Wolfien ympärille ja halasi itsensä mahdollisimman lähelle, piilotti kasvonsa osittain miehen hartiaa vasten.

Majatalon huone ranskalaisen maaseudun hiljaisuudessa oli turvallinen pesä, ja heitä kotona odottava elämä oli leikattu pois.
Eikä kivun parkaisua tullut.
Wolfie saattoi päästä irti huolestaan. Hän piteli Sylviaa lähellään, hengitti naisen hiusten tuoksua ja hukkui todellisuutta ravistelevaan nautintoon.

Vasta jälkikäteen Sylvia tajusi, että oli tainnut menettää hetkellisesti kontrollin täysin. Kontrollin, joka häneen oli istutettu jo pikkutyttönä, ja joka oli aina kertomassa, kuinka missäkin tilanteessa tuli käyttäytyä. Siihen saattoi nojata aina, kun olo tuntui epävarmalta.
Ei nyt. Nyt hänen kehonsa oli ottanut vallan, alkanut toimia täysin oman tahtonsa mukaan. Saanut hänet vaikertamaan, mutta ei kivusta.
Vaaleat hiukset levittäytyivät villiintyneinä myllätylle peitteelle ja valkea iho hohkasi lämpimänä siitä huolimatta, että ikkunasta puhalsi tuuli.
Hyvänen aika.
Sylvia piilotti kasvonsa Wolfien kaulantaipeeseen ja tunsi punastuvansa rajusti.

Wolfien rintakehä kohoili kiihtyneen, raskaan hengityksen tahdissa. Hän oli vajonnut kyljelleen Sylvian viereen ja halannut naisen tiukasti syliinsä, lämmin, melkein nihkeä iho ihoa vasten.
Mies raotti silmiään ja hymyili huomatessaan naisen kätkevän kasvonsa. Hän näykkäsi hellästi tämän hartiaa.
”Olet vastustamaton”, hän huomautti sivellen valkeaa selkää.

Sylvia ynähti hiljaa.
"En tiedä, mitä tein", hän vetosi, ääni hieman käheänä. Hänellä ei ollut siitä aavistustakaan, eikä hän myöskään ollut varma, oliko se hyvä vai huono asia. Ehkä hyvä? Hän ei muistanut menettäneensä kontrolliaan kovinkaan montaa kertaa elämässään.
Patja nytkähti, ilmeisesti joku koirista päätti liittyä heidän seuraansa sänkyyn nyt, kun rauha tuntui laskeutuneen uudelleen pieneen, kuluneeseen huoneeseen.
Sylvia ynähti uudelleen ja painoi kasvonsa paremmin Wolfien hartiaa vasten.

Wolfie nauroi käheästi ja antoi kätensä valua silittämään Sylvian lantion kaarta ja reittä. Hän oli melko varma, että naimisissa oleva nainen tiesi, mitä seksi oli – mutta oli todennäköisestä, ettei Sylvia ollut koskaan kokenut sitä niin kuin se kuului kokea.
”Sinä olit hyvin, hyvin ihastuttava”, mies vastasi ja kallisti päätään hamuamaan naisen korvaa.
”En tiennyt, että voisit kuulostaa niin… Jumalaiselta.”

Wolfien nauru ei kuulostanut pilkkaavalta. Se oli miellyttävä, lempeä nauru.
Ehkä kontrollista luopuminen oli saanut kaiken muuttumaan. Se, että hän oli todennut, että juuri nyt ei tarvinnut miettiä, mitä häneltä odotettiin, mikä oli oikea tapa toimia.
Ja hyvänen aika.
Miehen sanat saivat hänet tirskahtamaan lintumaisesti ja hipaisemaan huulillaan kevyesti tämän lämmintä ihoa.
"Minäkään en osannut aavistaa, että... Mh."

Wolfie hyrähti hyväntuulisesti ja rutisti Sylviaa tiukemmin, hamuten somaa korvaa.
”Et osannut aavistaa, että…?” mies kannusti ja tuuppasi toisella kädellään Polinan röyhkeän kuonon kauemmas paljaasta takapuolestaan. Jokin raja hävyttömyydelläkin piti olla.
Matka oli hyvin nopeasti nousemassa parhaimpiin hänen elämässään. Oli helppo unohtaa huominen ja tulevaisuus ja viipyä vain hetkessä.

Sylvia nielaisi ja hieraisi nenänpäätään paljasta hartiaa vasten.
"Että voisin... osaisin..."
Vaaleat kulmat kurtistuivat hieman, vaikkei sitä voinutkaan nähdä, hän piti kasvonsa edelleen piilotettuina.
"Kuvittelin, että minussa olisi jotakin vikaa."
Jotakin sellaista perustavanlaatuista vikaa, joka esti häntä tuntemasta mitään tällaista.

”Luulen, että hyvin harvassa on”, Wolfie vastasi silittäen valkeaa selkää. Hän oli hyvin onnellinen siitä, ettei Sylvia kuulunut heidän joukkoonsa – nainen ansaitsi nauttia.
Mies jätti hienotunteisesti sanomatta, että suurimmalla osalla kyse oli väärästä, laiskasta tai itsekkäästä partnerista.
”Sinä olet ainutlaatuisen taitava”, mies lupasi hamuten Sylvian kaulansyrjää.

Sylvia ynähti ja hieraisi nenänpäätään uudelleen Wolfien hartiaa vasten. Ehkä kaikki johtui siitä, että koko matka tuntui enemmän unelta kuin todelta. Oli helpompi olla.
Puhelin lojui suljettuna matkalaukun pohjalla.
Patja notkahti ja kylmä kuono painui hänen niskalleen, saaden hänet vinkaisemaan ja kyyristämään hartioitaan. Mochi oli viimeinkin uskaltautunut tarkistamaan, oliko emäntä kenties kuolemanvaarassa, kuten shiba äänistä oli päätellyt.

Wolfie ojensi kätensä silittämään Mochin päätä ja painoi vielä suudelman sen omistajan kaulalle, ennen kuin nyki peittoa heidän päälleen ja oli keikauttaa Polinan kokonaan alas sängyltä. Borzoi luimisti loukkaantuneena silkkisiä ruusukorviaan ja loikkasi lattian pimeyteen.
”Nuku hyvin”, mies toivotti sipaisten valkeita hiuksia Sylvian korvan taakse ja halasi tämän suojaten syliinsä.

Tuntui uskomattoman ihastuttavalta, ettei tarvinnut nukahtaa yksin. Täällä Sylvian ei tarvinnut valvoa, kuunnella talon ääniä sydän pamppaillen, kunnes nouseva aurinko vapauttaisi hänet viimein uuteen päivään.
"Nuku sinäkin hyvin", hän vastasi ääni edelleen hieman käheänä, ja käpersi itsensä Wolfieta vasten.
Heillä oli vielä jäljellä yhteisiä öitä, huomista ei tarvinnut pelätä aivan vielä.
Mochi tärisytti patjaa kieppuessaan kolmesti ympäri ennen kuin lysähti makuulle ja käpertyi Sylvian selkää vasten.

Sunnuntai 10. kesäkuuta 2018, myöhäinen ilta, Newcastle Upon Tyne, Montagu Court

Vielä tuttuun hissiin matkalaukkunsa ja Mochin kanssa astuessaan Sylvia tunsi olevansa unessa. Aivan pian hän heräisi, hieman kuoppaisesta vuoteesta jossakin Välimeren rannalla, auringon jo aamusta liian lämpimäksi kuumentamassa huoneessa.
Mutta vuokra-auto oli jo palautettu, ja Newcastlen viileä ilma oli saanut paljaat sääret nousemaan kananlihalle kietoutuessaan niiden ympärille melkein raakalaismaisella innostuksella. Ohut, valkea neule, joka aiemmin oli tuntunut melkein hiostavalta, ei nyt tarjonnut suojaa viileydeltä.
Aivan pian hän heräisi.
Mochikin näytti laihtuneen, tai ehkä lämpimämpi ilmanala oli vain saanut sen tiputtamaan loput pörheästä talviturkistaan. Nyt se nuokkui valjaissaan, valmiina jatkamaan autossa aloitettuja uniaan.
Sylvia vilkaisi kuvajaistaan hissin tahrattomaksi puunatusta peilistä. Rusketuksen sijaan poskipäillä viipyi hienoinen punoitus, auringon viimeinen, intohimoinen suudelma, mutta silläkään ei ollut väliä.
Hissin ovet avautuivat ja hän veti matkalaukkunsa kotiovelle, sovitti avaimen lukkoon ja avasi oven.
Kotona.

Huoneisto oli moitteettoman siisti. Vain ovenpieleen jätetyt, mustat nahkakengät ja tietokonelaukku kertoivat Callahanin olevan kotona.
Kädet puristuivat selän takana nyrkkiin eikä olohuoneen ikkunasta ulos katseleva mies kääntynyt hetkeen. Sen sijaan hän laski kymmeneen yrittäen hillitä temperamenttiaan.
Sitten hän kääntyi, moitteettomassa puvussaan, ja siirtyi eteiskäytävään.
"No heipähei, rakas." Ääni oli jäätä.

Sylvian olisi pitänyt kiinnittää huomiota laukkuun ja kenkiin. Tavallisesti - ennen? - hän olisi kiinnittänyt. Hän olisi osannut varautua siihen, että Callahan oli palannut kotiin, valmistautunut tunnustelemaan, millä mielellä mies oli.
Hänen ajatuksensa olivat kuitenkin edelleen matkassa. Melkein hymyillen hän kumartui vapauttamaan Mochin valjaista.
Miehen ääni sai hänet jähmettymään aloilleen.
Sydän alkoi hakata kovempaa.
Hyvä luoja.
Sylvia nielaisi ja suoristautui, kohottaen katseensa aviomieheensä. Hän haki ääntään, toivoi, ettei se tärissyt liikaa.
"Oletkin jo kotona."

Callahan seisoi keskellä eteiskäytävää, kädet kevyessä puuskassa, liikkumatta kuin patsas.
Jylhät kasvot olivat ilmeettömät, mutta älykkäät, siniset silmät kytivät.
"Niin tapaa käydä, kun siivooja sanoo, ettei ole nähnyt sinua päiväkausiin etkä vastaa kymmeniin soittoihin", mies sanoi kylmyydellä, josta kuulsi hädintuskin pidätelty raivo.
"Haluaisitko selittää, missä vitussa olet ollut?"

Mochi veti korvat luimuun ja luikki peremmälle asuntoon. Sylvia oli melko varma, että se pujahtaisi vierashuoneen sängyn alle, niin että hänen olisi houkuteltava se herkuilla pois.
Hän tunsi irrationaalista halua tehdä samoin.
Hartiat olivat kyyristyneet vastaukseksi Callahanin olemukseen, mutta hän pakotti ne takaisin suoriksi, vetäen syvään henkeä, vaikka sydän yritti paeta rintalastan läpi.
"Matkalla. Niin kuin suunnittelimme."

Callahan astui lähemmäs. Kädet laskeutuivat puuskasta, kädet puristuivat nyrkkeihin, jotka saivat rystyset kuultamaan valkoisina ihon läpi.
”Niinkö?” hän kysyi petollisen rauhallisesti.
”Suunnittelimmeko, että sinä otat ja lähdet kertomatta kenellekään ja unohdat, kuinka vastata puhelimeen? Ei varmaankaan pitäisi yllättyä enää mistään puhtaan maalaisjärjen puutteen osoituksesta.”

Sydämen levoton rytmi kiihtyi ja sai Sylvian tuntemaan olonsa melkein pahoinvoivaksi.
Hän oli ollut idiootti.
Ei.
Hän puristi itsekin kätensä nyrkkeihin ja joutui käyttämään kaiken tahdonvoimansa, ettei olisi lähtenyt perääntymään ovea kohti. Sen sijaan hän otti ensimmäisen askeleen, toisen, astellakseen tyynesti Callahanin ohi sisemmälle asuntoon.
"Me puhuimme kahden viikon matkasta."

”Emme puhuneet mitään siitä, että teet lapsellisen katoamistempun”, Callahan ärähti ja yritti kiertää sormensa teräksisinä vaimonsa käsivarren ympärille.
”Oletatko minun uskovan, että lähdit matkalle yksin? Niin kuin sinä osaisit tehdä päätöksiä ilman isäntää”, mies sylkäisi sanat suustaan.
”Jos sinä olet käynyt naimassa toista miestä…”

Sylvia pysähtyi, kun sormet kietoutuivat hänen käsivartensa ympärille. Callahanin sanat iskeytyivät häneen kuin jäiset tikarit, tunkeutuivat syvälle ihon alle.
Mies tiesi. Aivan varmasti tiesi.
Lyhyen hetken ajan hän oli valmis tunnustamaan kaiken. Hetken sisunpuuskassa hän oli valmis ilmoittamaan, ettei kuuntelisi tällaista puhetta, että hänellä oli joku, joka puhui hänelle kauniisti. Kuin ihmiselle.
Mutta hän ei halunnut jäädä yksin. Ja Callahan oli hänen aviomiehensä.
"Minä halusin lomalle", hän vetosi nieleskellen.

Callahan tuijotti Sylviaa silmät kytien. Muuten ilmeettömissä kasvoissa sieraimet olivat jännittyneet, kun polttava raivo etsi tietä ulos. Mies retuutti vaimonsa olohuoneen puolelle ja sysäsi tämän sohvalle.
”No totta kai. Koska sinun elämäsi täällä on niin vitun rankkaa ikkunasta ulos tuijotellessa ja heppoja paijatessa!"

Pakoon.
Irrationaalinen pelko sai Sylvian pulssin jyskyttämään korvissa, koko keho tuntui muuttuneen jääkylmäksi niin, että hän pelkäsi hampaidensa alkavan kalista.
"Callahan, satutat minua..." hän vetosi ja yritti vetäytyä sohvannurkan tuomaan valheelliseen suojaan.
"En halunnut istua kotona yksin!"

Callahan irrotti otteensa ja astui muutaman, kiivaan askeleen kauemmas, juoksuttaen sormet läpi harmaantuvista hiuksistaan.
”Ja sinusta hyvä ratkaisu oli kadota mitään ilmoittamatta ja olla vastaamatta puhelimeen?” mies ärjähti.
”Kuinka tyhmä sinä voit olla, jumalauta!”

Sylvia kietoi käsivarret ympärilleen ja käpertyi kokoon sohvalla. Kaikki se hämmentävä onni, jota hän oli kahden viikon ajan saanut tuntea, tuntui tulleen pyyhkäistyksi pois.
Ehkä hän voisi muistaa sen katsoessaan valkeaa ja punaturkkista kissaa, jotka nyt olivat turvallisesti pakattuina hänen matkatavaroidensa joukkoon.
Hän oli kammottava vaimo. Callahan oli varmasti ollut huolissaan, sen vuoksi mies oli niin vihainen. Hän oli typerys.
Sylvia laski katseensa.
"Olen pahoillani."

Callahan puhahti kuin vauhko härkä ja harppoi muutaman askeleen suuntaan, sitten toiseen.
”Mitä hittoa minun pitää tehdä, että taon päähäsi vähän järkeä? Luoja aristokraatteja auttakoon, jos kaikki ovat yhtä avuttomia kuin sinä”, mies ärähti turhautuneena ja jäi hetkeksi tuijottamaan ulos ikkunasta.
Hetken hän oli todella pelännyt, että Sylvia oli lähtenyt, saanut tarpeekseen ja lähtenyt. Hänen pitäisi yrittää hillitä temperamenttiaan. Olla parempi mies.
”Onko sinulla joku toinen?” hän kysyi sen sijaan, kääntyen katsomaan naista epäluuloisena.

Idiootti. Typerä, pieni idiootti. Kuinka hän oli saattanut unohtaa sen? Kuvitella, että hän voisi olla jotakin muuta. Kuka muu kuin idiootti pakeni kotoa ja jätti vastaamatta puhelimeen?
Sylvia halusi suihkuun. Hän alkoi itkeä hiljaa, kun ajatuksen kammottavuus tavoitti hänet. Hän halusi pestä matkan ja kaiken tapahtuneen pois iholtaan, vaikka samaan aikaan ei halunnut. Toinen puoli hänestä halusi takertua muistoihin epätoivoisella vimmalla.
Hän piilotti kasvot käsiensä taakse, häveten itseään.
"Olin vain vihainen. Lähdin Mochin kanssa matkalle."

Callahan puristi kätensä siron tuolin käsinojalle. Puu natisi.
”Se saatanan koira”, mies mutisi hieraisten kasvojaan. Hemmoteltu eläin, joka juoksutti ja manipuloi hänen vaimoaan miten mieli.
”Mutta et vastannut kysymykseen, rakas”, hän jatkoi pohtien hiljaa, milloin oli alkanut käyttää hellittelynimeä sen nykyisessä, viiltävän sarkastisessa muodossa.
”Petätkö sinä minua?”

Sylvia nyyhkäisi hiljaa.
Hän halusi pyytää, ettei Callahan puhuisi Mochista sillä tavalla. Mutta oliko hänellä oikeutta? Kammottava, kammottava vaimo, joka peti miestään. Katosi mitään sanomatta.
Samaan aikaan tuntui kamalalta, että hän tunsi Wolfien kanssa vietetyn ajan olevan jotakin hirvittävän väärää. Vielä hetki sitten se oli näyttänyt kauniilta.
"En!" hän vingahti ja pudisti päätään.
Kuvottava valehtelija, joka ei ollut valmis kohtaamaan seurauksia.
"Minä olin vain typerä, olen niin pahoillani..."

Callahan tuijotti Sylviaa hyvän hetket silmät epäluuloisesti siristyneinä kuin päätellen, sisältyikö typeryyteen jotain muutakin kuin puhelimen sulkeminen.
Mies astui lähemmäs.
"Olit vain typerä. Olit vihainen. Katosit mitään ilmoittamatta kahdeksi viikoksi etkä vastannut puhelimeen", hän sanoi petollisen rauhallisesti ja astui askeleen lähemmäs.
"Et kai sinäkään voi olla niin tyhmä, että antaisit jonkun naida itseäsi ihan vain vahingossa, hmm?"

Oli ollut paljon helpompaa, kun Callahanin syytökset eivät olleet pitäneet paikkansa. Sylvia tiesi olevansa surkea valehtelija, mutta hänellä ei ollut rohkeutta tunnustaa tekoaan.
Hän piti kädet suojana kasvoillaan, jottei olisi joutunut kohtaamaan miehen katsetta. Aviomiehensä.
"Minä en ikinä haluaisi satuttaa sinua! Callahan-kiltti, minä olen pahoillani..."

Veri kohisi korvissa, kun Callahan tuijotti vaimoaan, joka piilotti kasvonsa häneltä. Miksi? Pelosta – vai kätkeäkseen jotain?
Mies tarttui toiseen käteen ja yritti nykäistä sen pois hieman kovakouraisemmin kuin aikoi.
"Koska sinä et tosiaan enää nai minua."

Sylvia vingahti yllätyksestä ja kivusta, kun Callahan nykäisi hänen kättään.
"Sattuu", hän vetosi hädissään, kohottaen katseensa aviomieheensä.
"Sinä turhaudut minuun."
Oli ollut melkein helpompaa uskoa, että hänessä oli jotakin ruumiillista vikaa, lääkärin vakuutuksista huolimatta. Se, ettei hän kyennyt olemaan aviomiehensä kanssa, tuntui musertavalta epäonnistumiselta.

Callahanin käsi puristui nyrkkiin. Toinen kiertyi lujana Sylvian ranteen ympärille.
"Joten selvitä lääkärillä, missä vitussa vika on", hän ärähti ja nykäisi naisen seisomaan.
"Koska sinä et aikaisemmin alkanut vinkua. Voitko syyttää minua, jos pohdin, mistä tämä outo muutos johtuu? Esimerkiksi siitä, että sinä käyt naimassa jotain toista miestä, kun minä käännän selkäni?"

"Callahan!" Sylvia vetosi hädissään, eikä voinut muuta kuin nousta nykäistynä seisomaan. Hän tiesi ansainneensa vihan, ja silti se tuntui pahalta. Pelottavalta. Hän yritti tavoittaa miehen katseen, vaikka hänen omat silmänsä olivatkin kyynelistä sumeat.
Kuvottava pettäjä.
"K-kiltti... Lääkärini mukaan se on varmasti vain s-stressiä..."

Callahan tiesi, että hänen olisi pitänyt päästää irti ja kävellä pois, rauhoittua – hänen olisi pitänyt ymmärtää, ei puhua julmin sanoin.
Mutta hän oli ollut peloissaan. Ja nyt hän oli niin vihainen, että sattui.
Hän ravisti naisen käsivartta turhautuneena.
"Ja mikä sinua mahtaa stressata, häh? Et ole tehnyt päivääkään työtä elämässäsi. Perseesi alta imuroidaan, koska rikkaan pikku Ladyn ei tarvitse liikauttaa pikkusormeakaan. Minä huolehdin kaikesta ja sinä istut täällä pyörittelemässä peukaloita ja lellimässä pilalle koiraasi."

Käsivartta vihlaisi niin kipeästi, että Sylvia alkoi todella pelätä. Hänen olisi oltava tallilla huomenna, hevoset odottivat ratsastajaansa.
Hepat jotakuta, joka leikkisi niiden kanssa hetken.
"Callahan", Sylvia uikahti uudelleen ja yritti nykäistä itsensä vapaaksi.
"Minä olen pahoillani! Anna anteeksi, minä olen idiootti..."

"Naitko sinä jotakuta muuta?" Callahan rähähti uudelleen, voimatta päästää irti ajatuksesta, vaikka se oli järjetön.
Ei, ei järjetön. Hän tiesi, että kohteli vaimoaan rumasti. Ja se sai hänet pelkäämään, että Sylvia lähtisi ja etsisi jonkun toisen.
Kun hän pelkäsi, hän suuttui.
"Tuotko sinä miehiä minun kotiini?" mies kysyi nykäisten Sylviaa kohti heidän makuuhuonettaan.

Jos hän vain olisi voinut vilpittömästi sanoa, ettei tehnyt niin.
Sylvia vingahti uudelleen, ja inhosi itseään sen vuoksi. Hänen olisi pitänyt olla rehellinen, mutta ajatus totuuden kertomisesta oli yksinkertaisesti liian pelottava. Callahan ei voisi antaa hänelle anteeksi ja lähtisi.
Hän jäisi yksin.
"En!" hän parahti kauhistuneena ja kompuroi miehen perään.
"En koskaan!"

Hänen olisi vain pitänyt uskoa vaimoaan, joka tuskin oli koskaan valehdellut hänelle. Ja silti Callahan tunsi melkein epätoivoisen raivon kiehuvan sisällään.
Mitä jos? Mitä jos Sylvia oli löytänyt jonkun, joka ei huutanut?
"Joten sitten et vain enää nai aviomiestäsi, koska sinun elämäsi on niin helvetin stressaavaa, että pitää lomallekin päästä", mies ärähti ja sysäsi Sylvian käsistään makuuhuoneeseen.

"Minä olen pahoillani!" Sylvia vetosi onnettomana.
Hän ei ollut enää vain hirvittävän huono vaimo, vaan myös pettäjä. Eikä hänellä ollut rohkeutta edes myöntää sitä ääneen.
Kuvottava.
Hän oli kompastua omiin jalkoihinsa, mutta onnistui jotenkin säilyttämään tasapainonsa, niin että saattoi kääntyä Callahanin puoleen.
"Callahan-kiltti..."

"Kiltti-mitä?" Callahan ärjähti turhautuneena ja juoksutti rajut sormet läpi hopeisiksi muuttuvista hiuksistaan.
Kiltti, älä lyö? Vai lakkaa huutamasta? Vai jotain muuta? Veri kohisi hänen korvissaan, ja mies tiesi kivuliaan selvästi, että hänen pitäisi kävellä pois juuri nyt.
Mutta hän ei kävellyt vaan astui lähemmäs.

Sylvia halasi kivistävän käsivarren syliinsä ja perääntyi, kunnes sääret osuivat sängynpäätyyn.
"Olen pahoillani", hän vetosi, yrittäen tavoittaa miehen katseen.
"Olen niin kamalan pahoillani, että katosin. Ja etten ole ollut sinulle hyvä vaimo..."
Idiootti. Ei mikään ihme, että mies turhautui. Ja nyt vielä pettäjä.
Sydän hakkasi ahdistuneena liian nopeasti.

Kävele pois. Kävele pois nyt heti.
Mutta Callahan ei voinut lähteä. Hän oli liian peloissaan ja liian vihainen. Sylvia olisi voinut vain jättää hänet.
"Ja näin tervehdit miestäsi", hän huokasi, ääni jälleen raivosta palavan sijasta kylmänä. Mies risti käsivarret rinnalleen leukaperät kireinä ja nojasi ovenpieleen, tukkien Sylvian uloskäynnin.

Sylvia nyyhkäisi.
"Olen pahoillani, tiedän, että olen typerä", hän vetosi, ja halasi kättään tiukemmin itseään vasten, vaikka se saikin kivun säteilemään ranteesta ylemmäs. Punainen jälki viipyi valkealla iholla, aamuun mennessä se olisi todennäköisesti kipeän musta.
Hän astui varovasti lähemmäs.
"O-ole kiltti ja anna minun yrittää..."
Yrittää olla parempi vaimo.

Callahanin leukaperät pysyivät kivenä. Mies ei vastannut, tuijotti vain vaimonsa läpi. Käsivarret pysyivät puuskassa rinnalla, harmaa, mittatilattu puku moitteettomana, helmenharmaa solmio siististi solmittuna.

Kylmä etäisyys sai Sylvian hätääntymään melkein pahemmin kuin aikaisempi raivo.
"Callahan-rakas..." hän vetosi, ja otti askeleen lähemmäs miestä.
"Ole kiltti, anna minulle anteeksi."
Totta kai mies oli ollut huolissaan. Millainen idiootti jättää vastaamatta puhelimeen?

Callahan laski katseensa Sylviaan, käsivarret edelleen kylmässä puuskassa. Hän ei luottanut itsensä puhua – hän tiesi sanovansa julmia, kamalia asioita.
Mutta raivo tuntui sokaisevan hänet.
Niinpä mies vain kohotti toista, tummaa kulmaa haastavasti ja toivoi, että olisi vain voinut kohauttaa olkiaan ja todeta, että onneksi Sylvia oli tullut turvallisesti kotiin.

Ainakin Callahan katsoi häneen.
Siitä rohkaistuneena Sylvia asteli lähemmäs ja seisahtui miehen eteen, vaikka tunsikin painuvansa pienemmäksi, hartiat kyyristyivät tavalla, joka ärsytti häntä itseäänkin.
"Olen pahoillani", hän vetosi hiljaa ja ojensi toista kättään, sitä, jota ei kivistänyt, koskettaakseen miehen rintakehää.

Pelon herättämä kiukku kyti miehen rinnassa, esti häntä suistumasta samaan, kylmään pelkoon, jonka vallassa hän oli ollut edelliset päivät.
"Ja mitä sinä ajattelit tehdä sen suhteen?" hän kysyi viileästi, leukaperät edelleen kivettyneinä, padottua raivoa äänessään.

Sylvia nielaisi ja laski hetkeksi katseensa. Mitä hän edes voisi tehdä, aiheutettuaan miehelle tarpeetonta huolta? Eikö hän itse ollut lähes seonnut huolesta, kun Callahanin lento oli ollut joitakin tunteja myöhässä?
Tuhonnut toimiston.
Huono, typerä nainen.
Hän kohotti katseensa ja kurotti kätensä silittämään kivettyneeksi jännittynyttä leukaperää.
"Tulisit sänkyyn..."

Callahan tiesi, että hän toimi väärin. Hän ei ollut hyvä aviomies. Hän voisi syyttää vain itseään, jos Sylvia lähtisi.
Ja silti hän ei voinut vain antaa anteeksi.
"Jotta voit vain valittaa kivusta? Tai maata paikallasi kuin halvaantunut lahna?" mies kysyi kylmästi ja löi pois kasvojaan silittävän käden.
"Niin houkutteleva kuin tarjous onkin..."

Sylvia hätkähti, laski kätensä ja painoi katseensa lattiaan. Tietenkään Callahan ei halunnut, jouduttuaan turhautumaan häneen niin monesti.
"Voisin laittaa sinulle kylvyn?" hän ehdotti vaisummin, katse edelleen lattiaan painettuna. Syyllisyys velloi vatsassa.
"Tai voisin hieroa. Koskeeko hartioihisi?"

Callahan huokasi ja hieraisi kasvojaan.
"En halua mitään vitun kylpyä", mies ärähti ja työntyi vaimonsa ohi, istahtaen heidän sänkynsä laidalle. Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun heidän avioelämänsä oli ollut vielä suhteellisen normaalia.
Oliko hänen syynsä, ettei Sylvia enää pystynyt olemaan hänen kanssaan?
"Jos kävisin läpi laatikoitasi, löytäisinkö lisää vieraiden miesten vaatteita?"

Ovi oli vapaa, hän voisi kävellä pois. Hakea Mochin ja kävellä pois.
Pelkkä ajatus sai Sylvian tuntemaan olonsa kuvottavaksi. Millainen vaimo petti miestään ja sitten hylkäsi tämän? Silloin, kun mies ei ollut hirviö, niin kuin...
Hän nielaisi ja asteli sängyn luo, jääden epäröimään.
"Et! Callahan-kiltti, mitä minä voin tehdä, että olosi olisi parempi?"

"En tiedä, voinko uskoa sinua", mies vastasi ja loi vaimoonsa epäluuloisen katseen.
"Voisin vannoa, ettet ole ollut oma itsesi viime aikoina." Callahan ponnisti seisomaan ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan, harppoen edestakaisin makuuhuoneessa.
"Jos sinä käyt lutkuttamassa jonkun toisen miehen munaa, minä olen hyvin vihainen – ymmärrätkö?"

Sylvia tiesi ansainneensa sen.
Hän oli pettänyt miestään, ja jos hän ei olisi ollut niin naurettava pelkuri, hän olisi myöntänyt sen ääneen. Ehkä Callahan olisi voinut antaa anteeksi. Tai jättää hänet. Hänen olisi pitänyt antaa miehelle se vaihtoehto.
Pelkuri.
Hän kietoi käsivarret uudelleen ympärilleen, ranne sykki kivusta.
"Ole kiltti, älä puhu noin..."

"Eivätkö hienon pikku Ladyn korvat kestä?" Callahan kysyi ärtyneenä ja vilkaisi vaimoaan.
"Sanohan, mikä sinusta tekee niin kovin stressaantuneen?" hän vaati ja astui lähemmäs.
"Raskas, vaativa työsi? Painavat velvollisuudet? Kodin siivous, ruoanlaitto, lasten kasvatus? Hmm?"

Sylvia avasi suunsa, muttei ollut varma, kuinka vastaisi.
Sanat vain olivat niin hirvittävän, hirvittävän rumia. Eikä hän halunnut yhdistää niin rumia sanoja Wolfieen, joka oli saanut hänen olonsa niin hyväksi heidän matkansa ajaksi. Jonka kanssa hän oli saanut unohtua kaikessa rauhassa seisomaan vedenrajaan antaakseen aaltojen huuhdella jalkojaan.
Hän oli kuvottava, kuvottava olento.
"E-ei ole mitään syytä..."

"Joten meidän seksielämämme on heitetty pois 'e-ei minkään syyn' takia?" Callahan kysyi tummat kulmat painuen.
Pelko ja viha kiertyivät kipeäksi, teräksiseksi keräksi hänen vatsaansa.
"Miten helpottavaa kuulla, rakas. Kylläpäs minä olen nyt onnellinen!"

Sylvia käpertyi pienemmäksi ja kietoi käsivarsiaan tiukemmin ympärilleen.
"O-olen pahoillani", hän vetosi, ja yritti estää ääntään tärisemästä. Se vain ärsyttäisi miestä turhaan, ja aivan syystä. Hän oli kuvottava, säälittävä olento. Kyyneleet valuivat poskille lupaa kysymättä.
"O-ole kiltti ja kerro, mitä voisin tehdä..."

Hetken Callahan harkitsi vastaavansa, mutta ajatus kuvotti jopa häntä itseään ja mies hieraisi ahdistuneena kasvojaan.
"En jaksa sinua", hän huokasi ja työntyi karusti vaimonsa ohi takaisin olohuoneeseen.
"Ajattelisit joskus itse."
Vaikka ehkä Sylvia oli tehnyt juuri niin, kun oli vain lähtenyt lomalle yksin.

Se oli täysin oikeutettua, juuri nyt Sylvia ei jaksanut itsekään itseään.
Silti sanat sattuivat niin, että Callahanin mentyä hänen oli pakko vajota hetkeksi lattialle istumaan. Sydän hakkasi ja hengitys tuntui juuttuvan kurkkuun.
Se menisi ohi. Piti vain hengittää. Hän ei kuolisi tähän.
Valitettavasti.

Lauantai 1. joulukuuta 2018, 22:48, Hexham, Iso-Britannia

Jälkikäteen ajateltuna oli ollut typerää lähteä ajamaan.
Mutta ehkä siinä ei ollut mitään yllättävää. Sylvia teki usein typeriä asioita, tai ainakin hänestä tuntui, että hän teki. Mutta siinä vaiheessa, kun asunnon oli paiskautunut kiinni Callahanin jäljessä, hänen muistinsa tuntui katkeavan. Jotenkin hän oli päätynyt auton rattiin, ja Mochi oli takapenkillä turvavyöhönsä kiinnitettynä. Jotenkin he pääsivät perille.
Hänen olisi lakattava olemasta niin typerä.
Hän oli kuulevinaan äitinsä kauhistuneen äänen, kun joutui sylkäisemään verta kadulle. Hän ei ollut edes varma, oliko veri peräisi nenästä vai suusta, mutta poskipään haavan hän saattoi jättää melko varmasti pois laskuista.
Hän oli unohtanut takkinsa, ja valkea neuletakki oli rintamuksen kohdalta tahriintunut punaiseen.
Hölmö, hölmö.
Pää kipeästi jyskyttäen Sylvia haparoi takapenkin oven auki ja onnistui jotenkin irrottamaan Mochin turvavöistä niin, että shiba onnistui hyppäämään kadulle ja ravistelemaan itseään laventelinvioleteissa valjaissaan. Sylvia ei muistanut huolehtia siitä, lukitsiko autonsa oven, kun lähti suuntaamaan kadun poikki haparoivin askelin.
Oliko hän edes oikean asunnon luona? Hän ei muistanut. Ei ollut varma.
Valkea, veren tahrima käsi tärisi, kun hän soitti ovikelloa. Hänen olisi pitänyt etsiä itselleen nenäliina. Tietenkin olisi pitänyt.
Hölmö, hölmö, hölmö.

Jos Wolfie jotain odotti avatessaan oven, ei tätä.
Jokseenkin räikeästi kirjottuun, vihreään jouluvillapaitaan pukeutunut mies arveli, että ehkä ovella oli keräys yhdelle tai toiselle hyväntekeväisyydelle, Muriel oli pistäytymässä kylään tyttärensä kanssa tai muutama hänen oppilaistaan oli aikeissa pyörähtää laulamassa joululauluja. Jälkimmäinen tuntui todennäköisimmältä, sillä aikaisemmin illalla hän oli johtanut koulun kuoroa jouluisessa konsertissa. Siksi hän nosti poronsarvet kurittomien, punaruskeiden hiusten sekaan ja nykäisi talon alaoven auki hänen summerinsa ollessa epäkunnossa, lämmin nauruntuike vihreissä silmissä.
Se kuoli sillä hetkellä, kun hän rekisteröi huolestuttavan veren määrän. Hänen oli otettava tukea alaoven laidasta, kun hän tajusi kuka oli veren peitossa.
"Herra jumala", hän tervehti ähkäisten ja viittasi Sylviaa ja Mochia rappukäytävään, "oletko kunnossa? Soitanko ambulanssin? Mitä tapahtui?"

Nähdessään oven takaa paljastuvat, joskin hieman sumeat kasvot Sylvia häkeltyi. Hän oli yrittänyt päästä Keikon oven taakse, mutta hänen edessään seisova, jouluvillapaitaan ja poronsarvipantaan pukeutunut henkilö ei ollut Keiko.
Wolfie.
Sylvia räpäytti häkeltyneesti silmiään.
"Anteeksi", hän vetosi, vaikka hänen äänensä kuulostikin paksulta, hieman puuroutuneelta. Hän astui kuitenkin kynnyksen yli rappukäytävään ja katsahti hieman kauhistuneena veritippaa, joka taisi tipahtaa hänen nenästään tai suustaan lattialle.
Mochi murisi hiljaa.
"Minä... Minulta taisi irrota hammas..." oli ainoa järkevä lause, jonka hän sai soperrettua.

Siltä se näytti. Herran tähden. Wolfie puristi ovenkarmia hetken, keräten itseään ja laski sitten käden Sylvian selälle, ohjaten naisen hissiin.
"Soitanko ambulanssin?" hän vetosi painaessaan ylimmän kerroksen nappia.
"Tekikö joku sinulle väkivaltaa? Sattuuko sinua muualle?" hän kysyi tutkien naista levottomalla katseella, etsien ammottavia puukotushaavoja tai irronneita raajoja.

"E-ei", Sylvia vakuutti, ja kun ei muuta keksinyt, painoi hihansa vasten kasvojaan, vaikka se tekikin kipeää. Hänen korvissaan tinnitti hiljaa, vasenta poskipäätä kivisti, ja sekä nenä että leuka tuntuivat aroilta.
"Anteeksi", hän jatkoi, vaikkei ollutkaan aivan varma, mistä.
"L-luulen, että tarvitsisin nenäliinan..."
S-kirjaimet kuulostivat oudoilta, merkillisen suhahtavilta.

Wolfien punertavat kulmat pysyivät kurtussa, kun hän avasi asuntonsa oven ja oli viittaamassa Sylviaa sisään, ennen kuin tajusi harpata itsensä edeltä.
Kolme, pienen hevosen kokoista – siltä ainakin usein tuntui – borzoita liehuivat ja loikkivat hänen ympärillään. Kalinka onnistui hutkaisemaan isäntäänsä pitkällä koivella suoraan päähän.
"Tytöt, ei – tänne, tänne nyt", hän puhui koirille hapuillen otteen kaikkien kaulapannoista ja raahasi ne puhisten makuuhuoneeseensa, sulkien oven kevyesti hengästyneenä.
"Tule, istu alas", mies vetosi kiiruhtaen takaisin pieneen aulaan, josta avautui näkymä puoliympyrän muotoiseen makuuhuoneeseen ja pikkuruiseen keittiöön. Olohuoneen ikkunattomat seinät olivat tummansiniset, puisilla lattioilla oli rullalle riekuttuja mattoja ja tasoilla ajelehti eriparisia, värikkäitä teekuppeja. Sohvapöydällä näytti istuvan yksi puoliksi syöty tenniskenkä.
Wolfie veti keittiönurkkauksesta jakkaran, jolle pyrki istuttamaan naisen.

Hetken Sylvia kuvitteli näkevänsä kahtena. Tai ei, ei kahtena vaan... ei hän osannut ajatella sitä nyt. Mutta Mochi näki selvästi saman, sillä se jähmettyi aloilleen ja jäi tuijottamaan.
Se tarjosi Sylvialle hyväntilaisuuden irrottaa shiba valjaistaan, vaikka hänen kätensä tärisikin hämmästyttävän paljon.
"Anteeksi", hän vetosi uudelleen, hiha edelleen kasvoilleen painettuna. Hän maistoi veren suussaan, ja se oli saada hänet voimaan pahoin, samoin kuin muisto kappaleesta, jonka ei olisi pitänyt olla irtonaisena suussa alunperinkään.
Hän seurasi miestä ja valahti jakkaralle istumaan, kasvot tavallistakin valkeampina.
"Olen pahoillani. E-en halua sotkea..."

Wolfie katseli ympärilleen, kasvot muutaman asteen kalpeampina pisamien alla, ja nappasi sitten keittokomeron tasolta talouspaperirullan. Hän kostutti muutaman siivun kädenlämpöisellä vedellä ja kumartui sitten Sylvian kasvojen tasalle.
"Annahan kun minä", hän kannusti yrittäen laskea naisen käsivarren ja yritti päästä pyyhkimään tämän kasvoja hellävaroen nähdäkseen, kuinka pahoja vauriot olivat.
"Mitä tapahtui, Sylvia?"

"Anteeksi", Sylvia vetosi jälleen, vaikka se kuulostikin merkilliseltä hänen sanomanaan, kun toinen kulmahammas oli käytännössä poissa. Hän laski kätensä hitaasti verisiltä kasvoiltaan, ja risti sormensa lomittain syliinsä estääkseen niitä tärisemästä.
Maailma keinahteli hieman.
"M-minä kompuroin", hän vetosi hiljaa.
Posken haava oli ikävä ja ihoalue sen ympäriltä turvonnut, ja veri sai kaiken näyttämään dramaattisemmalta, kuin se todellisuudessa olikaan. Vaikka kipeää se teki silti, papereiden kosketus sai hänet sävähtämään.
Makuuhuoneen ovella Mochi päästi tuohtuneen kiljahduksen ja venytti itseään ovea vasten. Sen tyttöystävät olivat oven väärällä puolella.

Wolfie pyyhki verta kasvoilta niin varovasti kuin taisi, voiden kuvitella kuinka kipeät ne olivat.
"Todella epäonninen kompurointi", hän sanoi yrittäen nähdä, kuinka pahasti nenä ja suu vuosivat verta ja tarvitsiko posken haava tikkejä vai riittäisikö laastari.
"Mihin sattuu?" hän vetosi siloittaen hiuksia taakse ja tutkaili naisen kasvoja kulmat kurtussa. Ehkä hän voisi antaa Sylvialle pakastehernepussin, jolla viilentää kolhuja saaneita kasvoja.

"Niin", Sylvia myönsi, ja tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän oli varma, aivan varma, ettei Callahan ollut todella halunnut satuttaa häntä. Mies oli vain menettänyt malttinsa, ei tämä ollut tajunnut, millaisella voimalla oli sysännyt hänet luotaan. Ei Callahan ollut voinut tietää, että hän kompuroisi sohvapöytää päin. Hän oli hölmö, hölmö.
Silti häntä itketti.
"Olen pahoillani", hän vetosi jälleen, kyyneleet poskille vierien. Samaan aikaan Mochi sai tassunsa ujutettua ovenkahvaan.
"V-vain kasvoihin. Ja päähän..."

Kasvot näyttivät pahoilta. Wolfie kurtisti kulmiaan ja nakkasi verisen paperitollon toisensa perään roskiin, sysäten pahoinvoivan tunteen mielestään. Vain verta.
Hän ojensi naiselle särkylääkkeen ja keittiöpyyhkeeseen käärityn pakastepussin.
"Tulehan, viedään sinut käymään terveyskeskuksessa", Wolfie vetosi ojentaen kätensä naiselle.

Sylvian sydän tuntui jättävän pelästyksissään lyönnin välistä.
"M-mitä?" hän vetosi ja räpäytti silmiään.
"W-Wolfie, en minä voi. Se... Mitä minä sanoisin heille?"
Hän painoi pyyhkeeseen käärittyä pakastepussia kasvoilleen.

"Sinulla on kasvoissasi ammottava haava", Wolfie huomautti ja ojensi kättään uudelleen.
"Ellet halua, että se tulehtuu tai jättää kauhistuttavan arven, se pitää hoitaa." Koirat voisivat odottaa täällä. Mies poimi eteisen naulakosta purppuranvärisen samettipikkutakin päälleen, välittämättä kuinka se riiteli villapaidan kanssa, poronsarvet päähänsä unohtaneina. Hän poimi polvimittaisen, hiekanruskean villakangastakkinsa kääriäkseen sen Sylvian hartioille.
"Minä ajan."

Tällä hetkellä Sylvia oli tilassa, jossa hän oli varsin altis tekemään niin kuin käskettiin tai pyydettiin - vaikka niin hän taisi olla suurimman osan ajasta muutenkin. Hän tarttui ojennettuun käteen, vaikka hermostuneisuus saikin sydämen edelleen hakkaamaan nopeammin.
Mitä, jos terveyskeskuksessa esitettäisiin kysymyksiä? Se ei ollut ollut Callahanin vika.
"Olen pahoillani, minun ei ollut tarkoitus vaivata sinua näin", hän vetosi hiljaa.

"Et sinä vaivaa minua", Wolfie totesi, kiersi takin naisen hartioille ja käden tämän vyötärölle, jotta itsensä loukannut nainen ei tuupertuisi ja loukkaisi itseään pahemmin.
"Oksettaako?" hän varmisti hissin saapuessa maatasoon. Hänen pakettiautonsa ei kärsisi merkittävästi, vaikka sinne oksentaisi joku muukin kuin koirat. Hänen oli pitänyt vaihtaa isompaan malliin Ivankan tultua. Hän ohjasi naisen hopeanharmaan pakettiauton luo, joka istui punatiilisen, pienen kerrostalon pihassa ja avasi tälle matkustajanpuolen oven korkeampaan ohjaamoon.

Sylviaa hävetti.
Hän oli ollut poissa niin pitkään, ja sitten ilmestynyt Wolfien oven taakse, ja nyt mies joutui kuljettamaan hänet terveyskeskukseen, jollaisessa hän ei ollut tainnut koskaan olla.
"Hieman", hän myönsi pahoitellen, ja lisäsi kiireesti.
"Mutta en oksenna autoosi."
Callahan olisi ollut hirvittävän vihainen, jos hän olisi oksentanut tuliterään Ferrariin tai Jaguariin tai...
"Sinulla on uusi auto", hän huomautti, kun lähti kipuamaan kyytiin.
"Ja koira. Koiria oli kolme..."

"Kyllä", Wolfie vastasi ja peruutti Ford Transitin ruudusta. Hexham oli hiljainen tähän aikaan yöstä eikä terveyskeskus ollut kaukana.
"Ivanka liittyi laumaan ja piti hankkia isompi auto, koska koirat ovat ponin kokoisia." Hän vilkuili Sylviaa silmäkulmastaan ajaessaan. Ehkä olisi aikaa kysellä tarkemmin kompuroinnista ja naisen kuulumisista, kun Sylvia vuotaisi vähemmän verta. Hän parkkeerasi ensiavun parkkipaikalle ja nousi autosta.
"Tulehan."

Sylvia yritti nojautua penkillään niin, ettei nenästä vielä mahdollisesti vuotava veri tahrisi auton penkkejä. Liike sai hänet voimaan huonosti, ja hän sulki silmänsä, yrittäen keskittyä hengittämään.
Hän ei halunnut, että Wolfiekin joutuisi suuttumaan.
"Ivanka on kaunis nimi"; hän huomautti hiljaa, ja tunsi lämmintä hellyyttä ajatellessaan Wolfieta ajamassa koirineen nummelle tai jonnekin, missä venäläiset pitkäsääret saivat juosta vapaina.
Hän yritti keskittyä ajatukseen siihen saakka, että auto pysähtyi parkkipaikalle. Siinä vaiheessa hän saattoi nousta kyydistä ja ottaa pari askelta syrjemmälle ennen kuin joutui antamaan periksi vellovalle pahoinvoinnille, viileä pyyhemytty rintaansa vasten halattuna.
Hän ei tuntenut oloaan vähimmissäkään määrin ladyksi siinä vaiheessa.

Wolfie laski kätensä Sylvian selälle, silittäen liian suurta takkia huolissaan.
Kun pahin oli ohi, hän kumartui koppaamaan naisen käsivarsilleen. Oli parasta saada Sylvia hoitoon mahdollisimman pian. Terveyskeskuksen kirkkaat valot saivat hänet siristämään vihreitä silmiään ja hakemaan hetken oikeaa suuntaa, ennen kuin löysi ensiavun odotushuoneeseen.
"Odota siinä", hän kehoitti laskien Sylvian istumaan lähelle roskakoria, johon nainen voisi tarpeen tullen yökätä, "käyn ilmoittamassa sinut."

Heikko, hiljainen ja hieman epäselvä "anteeksi" oli kaikki, mihin Sylvia sillä hetkellä pystyi. Hän ei ollut varma, johtuiko pahoinvointi päänsärystä, järkytyksestä vai siitä, että rautainen maku viipyi hänen suussaan, mutta yhtä epähienostunutta se joka tapauksessa oli.
Äiti olisi kuollut häpeästä, jos olisi tiennyt.
Kirkkaat valot saivat hänenkin silmänsä siristymään, kun hän käpertyi takin sisässä tuoliinsa, ja häkeltyi hetkeksi hämmästyttävän eloisasta viherkasvista parin penkkirivin päässä.

"He ottavat sinut kohta sisään", Wolfie totesi palatessaan ja etsi taskustaan nenäliinan, jota tarjosi Sylvialle pyydystämään kasvoista vieläkin tulevaa verta. Hänen olisi pitänyt varmasti kantaa mukanaan jotain hienostuneempaa kuin hieman ruttuista, joskin puhdasta nenäliinaa.
Hän vaelsi tuolirivin edessä levottomana, kunnes sairaanhoitaja viittoili heitä sisään toimenpidehuoneeseen numero 4.

Sylvia nielaisi jälleen uuden anteeksipyynnön, mutta vain, koska tunsi olonsa liian huonovointiseksi puhumaan. Poronsarvissaan edestakaisin kuljeskeleva mies keräsi jonkin verran katseita - joista osa oli itse asiassa varsin hyväntuulisia - ennen kuin oli heidän vuoronsa siirtyä toimenpidehuoneeseen. Särkylääkkeestä huolimatta jyskyttävä kipu päässä teki hänen olostaan huteran, melkein poissaolevan, ja hän oli kiitollinen, kun sai asettua hetkeksi pitkälleen tutkimuspöydälle.
Hän oli myös kiitollinen siitä, että hänet tutkiva lääkäri oli nainen, jolla oli niin lempeät silmät, että Sylvian teki mieli itkeä. Vaikka tämä osoittikin pienellä lampulla kipeästi hänen silmiinsä.
Nenä ei ollut murtunut, kuten eivät myöskään kasvojen puut luut. Hampaalle ei täällä voitaisi tehdä mitään, mutta posken haava vaatisi muutamaa tikkiä parantuakseen siistiksi.
Hetken Sylvian mielessä häivähti muisto, jossa hän oli odottanut Keikon kanssa toimenpidehuoneessa toisaalla, ja se sai pahoinvoinnin nousemaan kurkkuun.

Wolfie saattoi tuntea sairaanhoitajien epäluuloiset katseet, jotka kohdistuivat häneen.
"Haluaisitko, että hän odottaa ulkopuolella?" lääkäri kysyi kannustavasti potilaalta ja viittasi huoneen laidalla seisovaa miestä, joka oli täysin unohtanut poronsarvensa.
"Olet täysin turvassa täällä, ja voimme kutsua poliisin ottamaan sinulta lausunnon."

Sylvian väsyneeltä ja järkyttyneeltä mieleltä vei hävettävän kauan tajuta, mitä lääkäri tarkoitti.
"E-ei", hän vakuutti, samaan aikaan kun puudutusaine vaikutti niin, että posken haavaa päästäisiin kursimaan kasaan.
"Ei, hän on minun ystäväni."
Hän katsahti Wolfien suuntaan melkein hätääntyneenä.
"Anteeksi."

Wolfie kohotti kulmiaan ja kalpeni muutaman asteen lisää. Kylmästä ilmasta suuttunut nenänpää tosin pysyi punaisena.
Lääkäri luuli, että hän oli hakannut Sylviaa? Herra jumala.
"Minä vain toin hänet tänne", hän protestoi poronsarvet päässä keinahtaen.
"Hän sanoi kompuroineensa." Oliko ollut naiivia uskoa niin? Oliko Sylvian aviomies tästä vastuussa? Hän vajosi istumaan huoneen laidalla olevalle satulatuolille.

Sylvian sydän hakkasi levottomana. Hän katseli Wolfieta, kunnes hänen oli aika kääntää päätään niin, että haava saataisiin ommeltua, ja tunsi silkkaa levottomuutta ajatellessaan, millaisen syytöksen kohteeksi mies oli joutunut. Se tuntui hirvittävän epäreilulta, Wolfiella ei ollut mitään tekemistä tämän kanssa.
Hänen ei olisi pitänyt häiritä miestä.
Voimakkaammat kipulääkkeet tekivät hänen olostaan tokkuraisen. Silti hänen onnistui vakuuttaa henkilökunnalle, ettei hän halunnut tavata kriisipsykologia, tai sosiaalityöntekijää. Hän halusi vain pois täältä, pois huoneesta, niin että voisi pyytää Wolfielta kunnolla anteeksi.
Hän taisi vaipua hetkeksi jonkinlaiseen horrokseen, sillä kun hän seuraavan kerran kohtasi lääkärin kasvot, haava oli ommeltu ja peitetty haavalapulla, ja hän saisi lähteä kotiin, mikäli oli varma, ettei halunnut tehdä ilmoitusta.
Ei hän halunnut.
Edelleen olonsa tokkuraiseksi tuntien hän nousi pystyyn ja hapuisi liian suurta takkia hartioilleen. Aivotärähdysepäilyn takia hänen olisi herättävä yöllä parin tunnin välein, mutta muuten kipulääkkeet riittäisivät.

"Totta kai minä huolehdin hänestä", Wolfie sanoi kulmat kurtussa, yrittäen olla äyskimättä terveydenhuollon henkilökunnalle, jotka vain tekivät työtään.
"Tulehan", hän kannusti Sylviaa auttaen takin paremmin tämän ylle ja nosti tokkuraisen naisen sitten käsivarsilleen, epäillen tämän kykyä kävellä omin jaloin. Hammaslääkäri tuskin olisi ongelma ilmeisen upporikkaalle naiselle.
"Onko vielä paha olo?" hän varmasti suunnatessaan odotushuoneen läpi kohti parkkipaikkaa ja pakettiautoa.

Sylvia nojasi päänsä vasten Wolfien hartiaan.
"Vähän", hän myönsi hiljaa, ja huomasi hengittävänsä miehen tuoksua. Se oli miellyttävä. Turvallinen. Samanlainen tuoksu kuin höyheniä täynnä olleessa pesässä.
Hän oli ikävöinyt sitä.
"Olen pahoillani", hän jatkoi, ja siirsi hieman raskaalta tuntuvaa päätään niin, että saattoi katsella miehen profiilia.
"Siitä että he... ajattelivat niin..."
Hänen puheensa kuulosti edelleen oudolta hänen omissa korvissaan.

"Matka ei ole pitkä", Wolfie vastasi ja nosti Sylvian istumaan matkustajan puolelle, missä nainen pääsisi makaamaan puolittain kyljelleen, jos alkaisi heikottaa. Hän kiersi ratin puolelle ja iso auto jyrähti käyntiin.
"Pääset nukkumaan sänkyyni ja huolehdin herättelystäsi", mies lupasi ajaen takaisin punatiilistä kerrostaloa kohti. Sylvia ei tainnut olla ehtinyt käymään hänen luonaan siellä kovin montaa kertaa. Ainakin naapurit valittivat vähemmän.
Ehkä siksi, että hän oli muuttunut kesällä oudosta musiikinopettajasta kateissa olleeksi, eksentriseksi säveltäjäneroksi tai miksi lie lehdet olivat hänet ristineet.
Hän ajoi auton varovasti ruutuun ja kiersi sitten hakemaan Sylviaa.

Sylvialla oli ollut Wolfieta valtava ikävä.
Hän oli yrittänyt täyttää arkensa ratsastuksella ja Mochilla ja kaikella sellaisella, mikä voisi pitää hänen ajatuksensa poissa tilanteesta. Mutta nyt, kun mies oli hänen vierellään, niin lähellä, että hän saattoi koskettaa tätä, ikävä tuntui kipeämmältä kuin kertaakaan aiemmin.
"Olen pahoillani", hän vetosi uudelleen, kun mönki lähemmäs istuimen reunaa.
"Sinun viikonloppusi... Sinun pitäisi saada levätä."

"Hei, on ihana nähdä sinua", Wolfie vastasi nostaessaan naisen syliinsä ja kantaessaan tämän sisään, pujottautuen alaovesta ja sitten sisään hissiin. Ehkä se oli väärin, kun Sylvia oli selvästi satuttanut itsensä kammottavan pahasti tai tullut satutetuksi, mikä oli vielä moninkertaisesti pahempaa.
"Viedään sinut lepäämään", hän sanoi avaten keskittyneesti ovensa, jotta saattoi kantaa Sylvian sisään.
"Hei Mochi", mies tervehti ja epäröi hetken, ennen kuin vei Sylvian kylpyhuoneeseen, istuttaen naisen suljetulle pöntölle. Hänen pitäisi houkutella koirat pois, etteivät ne loikkisi naisen päälle.
"Tuon sinulle jotain puhdasta päällepantavaa."

Minustakin on ihana nähdä sinua, Sylvia vastasi mielessään.
Oven avautuessa Mochi päästi ulvahduksen ja puhtaan kiljahduksen sekaisen äänen, joka kertoi, kuinka tuohtunut se oli tultuaan jätetyksi jälkeen. Sylvia oli pahoillaan. Todella pahoillaan.
Kylpyhuoneessa Mochi kävi haistelemassa hänen kätensä ja polvensa ja kääntyi sitten urmuttamaan pahantuulisesti Wolfielle kuin protestoidakseen sitä, että tämä oli lukinnut tyttönsä toisaalle.
Sylvia nyökäytti päätään ja tukahdutti jälleen yhden anteeksipyynnön.

Wolfie sulki kylpyhuoneen oven perässään. Asunto kuulosti sortuvan, kun hän päästi kolme kookasta venäläistä makuuhuoneestaan ja ne riekkuivat hurjalla ilolla isäntänsä ympärillä ja laukkasivat edestakaisin puulattiaa, kynnet rapisten.
"Tytöt, tytöt", mies yritti turhaan ja luikahti sisään kylpyhuoneeseen mukanaan pehmeä, vihreäraitainen villapaita, jota hän ojensi Sylvialle. Housut ja sukat taisivat olla kohtuuttoman suuria.
"Tarvitsetko apua vaatteidenvaihdossa?"

Tyttöjen ilmestyminen sai Mochin urmutuksen vaimenemaan. Sen kippurahäntä alkoi heilua, ja pullukka japanilaispoika oli mennä onnesta sekaisin tajutessaan, ettei se ollut vain kuvitellut kolmannen tyttöystävän olemassaoloa. Onennpoika.
Sylvia kohotti katseensa, kun Wolfie palasi takaisin kylpyhuoneeseen.
"Uskon... Uskon että pärjään. Kiitos", hän vastasi, ja alkoi napittaa pahasti tahriintunutta neuletta auki.
He olivat jakaneet vuoteen, hänen ei tarvinnut häpeillä.
"En vain tiedä... Voikohan näitä enää pelastaa?"
Hän pysähtyi katselemaan veritahraa valkoisen neuleen rinnuksilla.

Naiset taisivat olla parempia veritahrojen puhdistuksessa.
"Tuota, ehkä pesulassa?" Wolfie pohti raapien niskaansa ja perääntyi epätietoisen askeleen, haluttomana jättämään Sylviaa yksin. Mutta tuntui tunkeilevalta jäädä.
"Käyn keittämässä sinulle teetä", hän tarjosi tarttuen perienglantilaiseen ratkaisuun ja perääntyi kylpyhuoneen ovelle, sulkien sen sitten perässään. Vaimeat protestit kantautuivat matkalla keittiöön, kun pitkäsääret ilakoivat isäntänsä läsnäoloa.

Ehkä.
Sylvia todella toivoi, että pesula voisi auttaa, vaikka samaan aikaan hän tunsi epämääräistä huolta siitä, että lähettäisi neuleen pestäväksi. Se oli yksi hänen suoikkejaan, Vivienne Westwoodin kokoelmasta.
Hän ujuttautui ulos myös hempeän laventelisesta mekostaan, joka sekin oli saanut osansa ruosteenpunaisista tahroista, ja nykäisi villapaidan päänsä yli.
Se tuoksui Wolfielta.
Hieman epävarmana hän yritti laskostaa likaiset vaatteensa, mutta luovutti lopulta ja nousi huterille jaloilleen. Hän kokeili hetken tasapainoaan ennen kuin tassutti etsimään Wolfieta.

"Tytöt, EI!" Wolfie rähähti, mikä sai kolme borzoita luisumaan melkein istuksiin matkallaan tervehtimään Sylviaa. Koirat luimistivat varovasti silkkisiä ruusukorviaan, ennen kuin tassuttivat kesysti naista vastaan, tökkien tämän käsiä ja vatsaa suippokuonoillaan. Kalinka työnsi kuononsa suoraan naisen jalkoväliin.
"Teetä?" mies tarjosi seuraten koirien perässä, kuuma teekupillinen kädessään. Keväänvihreä muki oli kirjavien kissojen kirjoma. Se taisi olla jonkun oppilaan maalaama.
"Viedään sinut sänkyyn", hän kannusti viittoen makuuhuoneen ovea kohti.

Jollei Sylvia olisi saanut selkäänsä nojattua seinää vasten, hän olisi todennäköisesti kaatunut pitkäsääristen tyttöjen rakkauden edessä.
"Hei, rakkaat", hän tervehti hieman tokkuraisesti, ja valui lopulta seinää pitkin lattialle istumaan huolimatta siitä, että se saattaisi olla Wolfien tytöille avoin kutsu.
"Kiitos."

"Tytöt, ei. Pois", Wolfie komensi ja hätisti borzoit kauemmas.
"Pääsetkö jaloillesi?" hän kysyi pohtien, pitäisikö hänen viedä ensin teekuppi makuuhuoneeseen ja palata sitten hakemaan Sylviaa. Olisi mahdotonta kantaa molempia yhtä aikaa.
"Laitetaan sinulle ämpäri sängyn viereen, jos paha olo yllättää uudestaan."

"Mmm, pääsen", Sylvia vakuutti. Hän joutui ottamaan hieman tukea seinästä, mutta hänen onnistui kömpiä jaloilleen.
Melkein, kuin hän olisi ollut humalassa.
Hän ei halunnut ajatella sitä nyt.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti, kun kokeili irrottaa otteensa seinästä ja pysyi pystyssä. Se johtui vain vahvoista kipulääkkeistä. Tai puudutuksesta. Jostakin.
"Olet hyvin kultainen, Wolfie."

Wolfie saattoi Sylvian makuuhuoneeseensa ja kiitti luojaa siitä, että oli rehkinyt aamulla ja vaihtanut parisänkyyn puhtaat, kirjavat lakanat ja imuroinutkin koko asunnon. Ehkä siitä pitäisi tehdä säännöllisempi tapa.
Hän nykäisi untuvatäkkiä syrjään ja laski teekupin yöpöydälle, ennen kuin tarjoutui auttamaan Sylvian sänkyyn. Sitten hän levitti peiton hellästi naisen päälle.
"Teetä", hän työnsi kuppia lähemmäs ja kävi sitten etsimässä käytävän siivouskaapista ämpärin, jonka saattoi tuoda sängyn vierelle.
"Tytöt, alas."

Sylvia oli kiitollinen, kun saattoi painaa päänsä kirjavalle tyynylle. Kipu oli muuttunut etäiseksi jyskytykseksi, vaikka toinen puoli kasvoista olikin turvonnut ja kehittämässä kovaa vauhtia mustelmaa. Sen sijaan hänen ajatuksensa tuntuivat hitailta, melkein kuin ne olisivat uineet jonkin hyvin paksun ja tahmean lävitse. Siirapin. Se oli siirappia.
"Ei minua haittaa", hän vakuutti, kun koirat taisivat haluta liittyä hänen seuraansa sängylle.
"Ne... nukkuvatko ne sinun kanssasi, Wolfie?"

"Kyllä, röyhkeät tytöt", Wolfie vastasi ja empi hetken, ennen kuin istui varovasti sängyn laidalle. He olivat kerran olleet rakastavaisia, mutta siitä oli aikaa ja Sylvia oli naimisissa oleva nainen. Avioliiton laatu tosin oli kyseenalainen.
"Voinko tuoda sinulle lisää särkylääkettä tai jotain muuta?" hän kysyi ja silitti Ivankan kultaista päätä, kun koira laski sen hänen reidelleen.

Sylvia tunsi aina syvää hellyyttä katsoessaan Wolfieta ja tämän koiria. Tai oli tuntenut. Olisiko hänen pitänyt ajatella asiaa menneessä aikamuodossa?
Hän ei ollut varma, ei juuri nyt.
"Ei, ei kiitos, minä voin... Voin oikein hyvin", hän vakuutti.
"Sinunkin pitäisi varmasti yrittää saada nukuttua. Olen pahoillani, kello on hyvin paljon..."

"Hyvä on", Wolfie vastasi ja nousi seisomaan, sukaisten epätietoisena kurittomia, punertavia hiuksiaan. Olisi sopimatonta olettaa, että hän voisi jakaa sängyn naisen kanssa, joka oli saattanut kohdata ties kuinka hirvittävää väkivaltaa.
"Tulen herättämään sinut parin tunnin välein lääkärien ohjeiden mukaan", hän sanoi ja kosketti naisen kylkeä peiton läpi, kutsuen tyttöjä pois sängystä ja olohuoneen puolelle.

Wolfien noustessa Sylvia häkeltyi hetkeksi.
"Minne sinä menet?" hän kysyi, samalla kun Mochi kuopsutti itselleen pesää pitkäsääristen tyttöystäviensä väliin. Ehkä se oli hölmö kysymys, tämä oli Wolfien koti, johon hän itse oli ilmestynyt varoittamatta keskellä yötä ja ehdottoman sopimattomasti, mies ei ollut millään tavalla velvollinen kertomaan liikkeistään hänelle.
Silti hänen sydämensä rytmi muuttui levottomaksi.

Wolfien noustessa Sylvia häkeltyi hetkeksi.
"Minne sinä menet?" hän kysyi, samalla kun Mochi kuopsutti itselleen pesää pitkäsääristen tyttöystäviensä väliin. Ehkä se oli hölmö kysymys, tämä oli Wolfien koti, johon hän itse oli ilmestynyt varoittamatta keskellä yötä ja ehdottoman sopimattomasti, mies ei ollut millään tavalla velvollinen kertomaan liikkeistään hänelle.
Silti hänen sydämensä rytmi muuttui levottomaksi.

"Ehm, ajattelin mennä olohuoneeseen, niin saat nukkua rauhassa", Wolfie vastasi hieraisten niskaansa. Niin rauhassa kuin voisi nukkua, kun hän kävisi herättelemässä naista.
"Mutta voin toki jäädä tähänkin", hän sanoi tutkittuaan hetken naisen levottomalta vaikuttavaa olemusta. Toivottavasti se ei hermostuttaisi Sylviaa pahemmin. Hän työnsi Kalinkan kuonon tottuneesti kauemmas haaroistaan ja kiersi sängyn ympäri, istahtaen sen vapaalle puolelle ja esti Polinaa loikkaamasta kiehnäämään sänkyyn.

"Tämä on sinun sänkysi", Sylvia huomautti melkein tuohtuneena, s-kirjaimet puuttuvan hampaan vuoksi vieraalla tavalla sihahtaen. Mochi oli jo löytänyt itselleen paikan sängyn jalkopäästä, ja käpertänyt itsensä keräksi paksun hieman tukevan keskiruumiinsa ympärille.
"Enkä usko, että voin enää pahoin", Sylvia jatkoi, ikään kuin Wolfien pakohalussa olisi voinut olla kyse siitä.
"Olen pahoillani, että minusta on vaivaa."

"Ei sinusta ole vaivaa", Wolfie huokasi kärsivällisesti ja riisui jalkaan unohtuneet kengät jalastaan, hätistäen Ivankaa kauemmas, mutta kultainen borzoi hymyili kuono kipristyen ja häntä huiskuen, eikä miehellä ollut sydäntä olla silittämättä sitä. Pitkäsäärinen venäläinen loikkasi sänkyyn ja kun mies kävi pitkäkseen, ähersi itsensä puolittain isännän syliin.
"Laitan herätyksiä niin, että voin tarkastaa tilasi", hän sanoi naputtaen puhelintaan, jota useampi pitkä kuono töykki.

Sylvia ei ollut siitä lainkaan niin varma.
"Olet kultainen, kun sanot noin", hän vetosi, ja etsi hetken asentoa, jossa ruhjoutunut poski ei painuisi kipeästi tyynyä vasten. Ilmeisesti hän oli tapojensa orja, joka tunnollisesti nukkui aina sama puoli kasvoista tyynyä vasten painuneena.
Äiti olisi ollut kauhuissaan. Sellaisesta sai ryppyjä.
Hän olisi halunnut sanoa vielä paljon muutakin, mutta uni pyyhkäisi hänet varoittamatta mukaansa.
Mochi tuhisi hiljaa unissaan.

Wolfie herätti Sylvian tunnollisesti lääkärin ohjeiden mukaan pari tuntia myöhemmin. Siihen mennessä usein yönsä puoliksi hereillä vaeltava mies mahtui istumaan omalla puolellaan sänkyä, sillä kolme venäläistä pitkäsäärtä olivat levittäytyneet sängylle.
Hän sytytti yöpöydän lukuvalon ja räpytteli vihreitä, kuparin kirjomia silmiään sen kirkkaassa valossa. Polina haukotteli kieli pitkällä valosta ja loi syyttävän katseen isäntäänsä.

Hereillä Sylvia tiesi, tai uskoi tietävänsä, ettei Callahan koskaan satuttaisi häntä tahallaan.
Totta kai hänen miehellään oli kiivas temperamentti. Ja totta kai se joskus kuohahti hänenkaltaisensa typeryksen kanssa. Kenelle tahansa olisi käynyt niin. Hereillä hän pystyi selittämään sen kaiken.
Mutta unessa kaikki tuntui muuttuvan, kaikki oli voimakkaampaa ja selkeämpää. Unessaan hän saattoi tuntea painon, joka puristi hänen keuhkojaan kasaan. Kuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan.
Niin kuin seinät, jotka sulkeutuivat hitaasti hänen ympärilleen.
Silloin syttyi valo, joka sai hänen silmänsä rävähtämään auki, ja paino tuntui edelleen rintakehällä niin, että hänen hengityksensä kulki kipeinä haukkauksina.
Tämä ei ollut hänen vuoteensa.

"Hei, kaikki hyvin", Wolfie rauhoitti hiljaa ja laski käden Sylvian olkapäälle, jota hänen liian suuri villapaitansa verhosi.
"Minun pitää vain herättää sinut parin tunnin välein, koska lääkärit käskivät." Se tuntui tavattoman julmalta, mutta hän ei voinut ottaa riskiä, että jokin olisikin vialla.
Hänen kuulemma liian hellämielinen sydämensä saattoi hänet muutenkin vaikeuksiin, mies pohti ja katsahti merkitsevästi Ivankaa, joka vei varmaan kolmasosan sängystä. Se oli hätistänyt kuningattaren elkein kaksi muuta tyttöä lattialle.

Kosketus sai Sylvian hätkähtämään ja kääntämään katseensa Wolfieen.
Tietenkin. Hän oli Wolfien luona. Mies oli ollut hirvittävän kultainen, vienyt hänet paikattavaksi ja lainannut hänelle paitaansa, vaikka hän oli kadonnut kuukausiksi. Kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut...
Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
"Minä en pysty siihen", hän vetosi, ja purskahti lohduttomaan itkuun.
Pitkäsääristen tyttöystäviensä kanssa lattialle joutunut Mochi kohotti unisesti päätään.

Wolfie tuijotti Sylviaa hetken hämmentyneenä.
"Mihin sinä et pysty?" hän kysyi ja kohensi neuvottomana peittoa paremmin naisen päälle. Hän tunsi olonsa turhauttavan avuttomaksi ja terveyskeskuksen selvä epäily siitä, että hän oli hakannut naista, vainosi häntä edelleen.
Pitäisikö hänen hakea uusi kuppi teetä? Tai särkylääkettä? Tai soittaa lääkärille?

Oli tavattoman ajattelematonta itkeä tällä tavoin, mutta Sylvia huomasi olevansa kykenemätön lopettamaan. Ehkä se johtui lääkkeiden tokkuraiseksi tekemästä mielestä, tai ehkä unesta, mutta kyyneleet vain valuivat poskille hänen parhaista yrityksistään huolimatta.
"Minä en tiedä, mitä voisin tehdä", hän nyyhkytti, piilottaen kasvonsa käsiensä taakse.
"E-en jaksa enää..."

"Mistä sinä puhut?" Wolfie kysyi hämillään ja sukaisi kurittomia hiuksiaan. Ehkä hänen ei pitäisi koskettaa naista, joka oli saattanut kokea luoja ties millaista väkivaltaa.
Hän työnsi puoliksi syliinsä tunkevaa, valtavaa venäläistä kauemmas ja nousi paremmin istumaan, katsellen neuvottomana itkevää naista.

Sylvian olisi pitänyt vetää syvään henkeä ja rauhoittua. Pyytää Wolfielta anteeksi ja kehottaa miestä jatkamaan uniaan, koska tällä oli varmasti pitkä viikko takanaan.
Itku vain ei kuunnellut häntä, se ravisti hänen vartaloaan melkein väkivaltaisina nyyhkäyksinä.
"Minä tiedän, että olen idiootti", hän selitti.
"Mutta en... Wolfie, minuun sattuu, kun hän sanoo niin. Ja tänään hän..."
Callahan ei ollut tehnyt sitä tahallaan. Ei tietenkään ollut.
"Minua pelottaa."

Wolfie hieraisi neuvottomana kasvojaan.
"Sylvia, mitä ihmettä sinä puhut?" hän vetosi yrittäen saada kiinni tarinan punaisesta langasta. Oliko kyse naisen vähemmän kuin hyvästä aviomiehestä? Oliko se mies satuttanut vaimoaan? Lyönyt tätä?
"Mikä sinua pelottaa?"

Sylvia tiesi, että nyt oli aika ryhdistäytyä. Ladyn ei kuulunut itkeä sillä tavalla, eikä todellakaan puhua avioliitostaan ulkopuolisille. Lady hymyili, vaikka sydän olisi särkynyt.
Hänestä tuntui vaikealta hengittää. Hän kömpi istumaan ja veti jalat vartaloaan vasten, piilottaen polvensa liian suuren neuleen sisään. Kampaukselta karanneet hiukset kehystivät kasvoja sähköisinä ja untuvaisina.
"Minä saan Callahanin suuttumaan itselleni jatkuvasti", hän vastasi, ja yritti pyyhkiä silmiään.
"Ja hän... Hän on silloin hyvin vihainen."

"Se sama mies, joka puhuu sinulle tavalla, jolla kenelläkään ei ole oikeutta puhua sinulle?" Wolfie kysyi punertavat kulmat kurtistuen ja laski käden Sylvian selälle.
"Löikö hän sinua? Kai tiedät, että kenelläkään ei ole oikeutta satuttaa sinua? Sanoilla tai nyrkeillä tai millään muullakaan?" Kaikista vähiten aviomiehellä.

Sylvia avasi suunsa vastatakseen, mutta ääni tuntui takertuvan kurkkuun.
"M-minä..." hän takelteli, ja yritti saada hengityksensä kulkemaan normaalisti nyyhkäysten sijaan. Jos hän jatkaisi tällä tavalla, hän saisi pian kiusallisen hikan.
"Ei! E-ei hän lyö. Hän... Joskus hän menettää malttinsa. Silloin hän saattaa läimäistä. Tiedän, ettei hän tee sitä tahallaan. Ei hän myöskään tönäissyt minua tahallaan, se vain..."
Hänen äänensä särkyi.
"Minä en vain... en vain jaksa sitä enää."

Wolfie tuijotti järkyttyneenä.
"Läimäisee? Herra jumala, Sylvia, se on lyömistä!" hän vetosi tukistaen kurittomia hiuksiaan ja hillitsi halunsa nousta ylös ja vaeltaa ympäri makuuhuonetta. Talloisi vielä koirien päälle.
"Ei sinun pitäisikään jaksaa sitä. Ei avioliiton kuulu olla sellaista. Eikä sinun kuulu katsoa sellaista kohtelua."