[P] If you're goin' through hell, keep on going

Keskiviikko 23. elokuuta - klo 6:31

Lucy oli tarjoutunut paikkaamaan kipeänä kotiin jäänyttä Jimenaa omana vapaapäivänään, ja noussut lainkaan valittelematta aamuviideltä. Nyt, reilua tuntia myöhemmin hän kaipasi takaisin omaan sänkyynsä palavasti, sillä päivä ei tuntunut lähteneen käyntiin hänen toivomallaan tavalla. Aamutallin kiireessä yksi heinäverkko oli jo hajonnut ja levinnyt tallikäytävälle, ja sitä siivotessaan hän oli menettänyt kalliita minuutteja, puhumattakaan uuden verkon täyttämisestä ja hevosille viemisestä. Karsinoista kuului tyytyväistä rousketta, kun nainen juoksi tallikäytävällä ottaakseen kiinni aikataulua, joka tuntui pettävän. Jokainen vastuuhevonen oli saanut nyt heinänsä eteen, mutta vielä olisi jaettavana väkirehut, hoidettava loimitukset ja suojitukset, ja saatava jokainen hevonen ulos, ennenkö tallikäytävä muuttuisi sotatantereeksi karsinoiden siivouksen myötä.
Nainen ei tiennyt oliko se varsinaisesti lohdullista, ettei hän ollut ainoa, jonka aamu ei ollut sujunut: Oliver oli sännännyt talliin puoliunisena kaksikymmentä yli kuusi pahoitellen ohikulkeissaan jokaiselle myöhästymistään, Nathan oli ollut jäädä irtipäässeen Romeon jalkoihin ja viikon päästä Burghleyssä kilpaileva Diana oli kerännyt yön aikana lämpöä ja turvotusta toiseen etuseensa, minkä Nathan huomasi hieroessaan Romeon tallomaa jalkapöytäänsä. Kaiken kaikkiaan keskiviikkoaamu tuntui kirotulta, jos Lucylta kysyttiin.
”Kaikki okei?” Nainen huikkasi ohikulkeissaan Ivorille, vaikka epäilikin ettei E-tiimin hiljainen tallityöntekijä hänelle vastaisikaan. Mieluummin silti Ivor tallitiiminsä töissä kuin alati positiivinen Fabien, joka olisi varmasti löytänyt tästäkin kaaoksesta hopeareunuksen.

Ivorin aamu oli ollut yhtä kaaosta. Taffel oli päättänyt heittäytyä tammaksi ja miltein antanut monoa heiniä vietessä, eikä Meykenhoekinkaan päivä vaikuttanut hyvältä. Ruunan vienti ulos tulisi olemaan siis helvetistä. Rehuämpäri levisi kolisten lattialle, kun Taffel osui onneksi siihen, eikä työntekijään. Samalla hetkellä Lucyn kysymys tuntui... Henkilökohtaiselta päänaukomiselta.
"... On..." Mies mutisi hiljaa, lakaisten rehut sieväksi kasaksi. Hienoa. Olikohan tamma loukannut jalkansa? Ämpärissä oli reikä... Eikä hän haluaisi ilmoittaa Cavanaughlle että tamman jalassa oli haavoja, sen potkaistua ämpäriä.

Lucyn teki mieli pysähtyä ja kumartua auttamaan väkirehut levittänyttä työkaveria, mutta nainen oli itsekin jäljessä aikataulusta. Hän ei ikinä saisi kaikkea tehtyä ajoissa, jos nyt jäisi vielä auttamaan Ivoriakin.
”Sama fiilis”, nainen kuitenkin kommentoi myötätuntoisesti jatkaessaan matkaansa tallikäytävää pitkin. Hän raksi mielestään hevosten nimiä sitä mukaa kun kaatoi väkirehuja luukuista kulhoihin, mutta astuessaan viimeisten ämpäreiden kanssa päätykäytävälle, huomasi nainen seisovansa vastakkain puhkuvan Krakenin kanssa. Hän pudotti ämpärit hetkessä kädestään ja astui kohti raivoissaan kuopivaa hevosta, jonka riimusta roikkui hyödyttömänä lukko. Nathan kirosi hevosen takana hajonnut riimunnaru käsissään, mutta mies ei - kenties varsin viisaasti - pyrkinyt ohittamaan korskuvaa, kuopivaa ja tanssahtelevaa oria takaapäin käytävällä. Lucy jutteli rauhallisesti hevoselle astellessaan itsevarmasti kohti oria, ja heti saatuaan pitävän otteen mustasta riimusta, käänsi merihirviötä matkivan mustanruunikon Nathanin suuntaan päättäväisesti. Mies nappasi vastuuhevosensa kiinni, loksautti uuden riimunnarun aiemman tilalle kiinni riimun leukalenkkiin, ja lähti taluttamaan oria kohti tarhoja edelleen aiemman riimunnarun surkeaa kohtaloa kiroten. Lucy palasi poimimaan viimeiset väkirehuämpärinsä ja tyhjensi ensimmäisen Slipsin kulhoon, ja seuraavan Eastcoastille. Nainen pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Ei kun vaan hevosia ulos. Sehän olisi helppoa.
Tai sitten ei. Ivory ja Rain lähtivät ulos kaikessa rauhassa, mutta Manhattan retuutti häntä mennessään.
”Anteeksi!” Lucy huikkasi pahoittelunsa olkansa yli ollessaan melko varma, että Manhattan oli lähestulkoon jyrännyt Ivorin yli, ja repäisi jälleen narusta, jolla ei tuntunut tänään olevan mitään vaikutusta puoliveriseen. Salliakseen itselleen hetken hengähdystauon, nainen vei Miun, Lierojen koulukolmikon ja Cavanaugh valtavan Amadeuksen ulos huokaisten helpotuksesta, kun edes viisi hevosta tänään liikkuivat haluttuun suuntaan halutulla nopeudella. Sen jälkeen nainen saikin paitsi hampaista myös kaviosta Kiwin tarjoillessa parastaan, ja oli melko varma, ettei hartiasta jäänyt mitään jäljelle Leviathanin rykäisyn jäljiltä, kun ori lähti irroittelemaan kaksi sekuntia ennen kuin Lucy onnistui aukaisemaan riimun lukon. Hartiaansa hieroen nainen palasi takaisin talliin ja soi varsin surkean irvistyksen Ivorille.
”Tämä päivä on helvetistä”, nainen totesi yksiselitteisesti. Ja hän joutuisi vielä Papillonin selkään maastoon. Luoja häntä auttakoon.

Ivor sai ruokittua kaikki ja vietyä kaikki muut ulos, mutta Meykoenhoek jäi viimeiseksi. Taffel inhosi häntä enemmän kuin ketään, siitä hän oli varma. Tamma oli vetänyt herneet nenään vesilammikosta ja kostanut sen puraisemalla häntä käsivarresta.
Kuten oletettua, Morlandin vatipäinen ruuna säikähti ulkona kaikkea. Kunpa Hook olisi edes pysähtynyt tuijottamaan ja pöhissyt pelätessään, mutta ei. Kolahdettuaan ensin aidantolppaan, Hook vielä kaatoi hänet takamukselleen kun otti kunnolla vauhtia. Ivor halusi vain itkeä. Onneksi kukaan ei voisi tappaa häntä tyhjässä karsinassa.

Lucy huomasi suunnattomaksi helpotuksekseen, että sillä aikaa kun hän oli taistellut raivopäisen Papillonin kanssa narussa kävelemisestä, oli Nathan hoitanut loput hänen tiiminsä hevosista ulos. Naisen kiittäessä varsin vuolaasti ja vilpittömästi työkaveria, oli Nathan vain kohauttanut harteitaan ja vedonnut siihen, että miehen tallitiimin hevosista suuri osa oli kisamatkoilla ja hänellä oli siis ollut ylimääräistä aikaa. Niin tai näin, Lucy oli kiitollinen noutaessaan talikkoa ja kottikärryjä. Hän ei ollut montaa minuuttia muista jäljessä, joten ehkä katastrofaalinen aamu kääntyisi vielä hyväksi karsinoiden yhteisen siivouksen aikana.
”Anteeksi vielä kerran Manhattanista”, Lucy pahoitteli uudestaan laskiessaan kottikärryt alas ja astahtaessaan ensimmäiseen karsinaan, joka olisi vain yksi niistä kymmenistä, jotka hän seuraavan tunnin aikana puhdistaisi.
”Oletko sinä lähdössä ensin maastoon Dogella vai Loubotinilla?” Nainen kysäisi koettaen muistella, kumman selässä oli yleensä muina aamuina Ivorin ensin nähnyt. Hän livisti hävettävän usein omille teilleen ratsastaessaan rauhallisia harrasteratsuja, joten työkavereiden kilparatsujen liikutukset jäivät vähälle huomiolle. Tänään ei auttaisi kuin kulkea siivosti muiden mukana, kun hän joutuisi Papillonin sekä Batmanin selkään. Hänen ei käynyt lainkaan kateeksi Jimenaa, jolle tämä oli arkea.

Ivor säpsähti Lucyn ääntä. Hän sai yleensä olla töissä aivan rauhassa, koko päivänä kukaan ei välttämättä puhunut hänelle mitään. Hän halusi vain vetäytyä itseensä ja palata siihen.
"Ei se mitään... Dogella." Mies mutisi hiljaa. Kummastakaan hän ei oikein välittänyt. Ivor ei ollut riittävän taitava, ainakaan omasta mielestään.

”Onko Doge mukava?” Lucy päätyi kysymään nostellessaan kastunutta kuiviketta ja lantapaakkuja kottikärryn kyytiin rutiinin suomalla tehokkuudella. Häntä kauhistutti ajatuskin Batmanin koulutreenin ratsastamisesta, eikä Papillonin kanssa maastoilu ollut paljoakaan parempi vaihtoehto. Tosin Papillonin omistaja oli sentään mukava - Batmanin ostanut Thorpe söisi hänet elävältä, jos koulutreenissä kävisi pienikin virhe.

Ivor irvisti hieman kun Lucy ei nähnyt. Miehen ääni oli hiljainen, kun hän vastasi. Tai no, aina kun hän puhui. Hän vain halusi kadota.
"Ihan... Kiva. Kai." Riippui siitä mihin hevosta vertasi.

”Hyvä niin”, Lucy nyökkäsi. ”Minun täytyy maastoilla Papillonilla”, hän huokaisi irvistyksen kera. Ei kiitos. Sääli kun Nathan olisi samaan aikaan Slipsillä liikkeellä, niin hän ei voisi edes ujuttaa tammaa miehen ratsuksi.

"Ai?" Ivor ei muistanut Lucyn yleensä ratsastavan Papillonia, mutta ei kai tuo myöskään ollut keskiviikkoisin yleensä töissä.

”Olen tänään Jimena”, nainen totesi lykäten kottikärryjä seuraavan karsinan kohdalle. ”Joten ratsastan Jimenan hevoset. Miten hurmaavaa”, hän huokaisi. Papillon oli hevosena yksi piru, mutta omistajalla oli järki päässä. Batmanin kanssa tilanne oli melkeinpä päinvastainen. Hänellä oli edessään hilpeä päivä, joka oli saanut kerrassaan loistavan alunkin. Ei olisi pitänyt koskaan suostua sijaistamaan sairastunutta työkaveria.

"Okei." Jimena sentään yleensä antoi Ivorin olla rauhassa. Luoja! Etenkin nyt kun hän oli tajunnut ettei Lucy ollut aiemmin huono kämppis. Paulus oli ollut pelottava luolamies, mutta mikä tahansa voitti Jemman ja Sawyerin. Alanin kanssa tapailu oli saanut särmää ylikilttiin Ivoriin, edes pinnan alle.

Lucy puhdisti karsinoita reippaasti mutta huolellisesti, ja päätyi tekemään töitä hiljaisuudessa. Ivor oli harvoin halukas keskustelemaan, ja yksisanaiset vastaukset olivat jälleen kerran antaneet naiselle syytä uskoa, ettei Ivor tälläkään kertaa kaivannut keskustelua ajankuluksi. Hän sen sijaan vaihtoi muutaman sanan kuivikkeita sisälle ajavan Nathanin kanssa ja oli palvoa jumalia miehen tarjoutuessa itse ratsastamaan Batmanin, jotta hän pääsisi nopeammin vapaapäivän viettoon.
Karsinat tulivat siivotuiksi ja tallikäytävät puhdistetuksi kuivikkeesta ja muusta sotkusta, jota he olivat kaoottisen aamun aikana saaneet aikaan. Lucy ei tiennyt, ollakko kiitollinen siitä, miten talli oli nyt kunnossa päivää varten, vai toivoa, että jokin vaatisi heidän läsnäoloaan tallilla, sillä nyt edessä oli maasto Papillonilla - eikä hän odottanut sitä lainkaan innolla. Kunhan hän selviäisi pirutammasta, voisi hän käyttää toisen ratsastukseen varatun ajan yleiseen siivoamiseen ja Jimenan hevosten päivätallin tekemiseen, sillä hän ei osaisi laittaa työkaverin vastuuhevosten ruokia ulkomuistista.
”Ketkä kaikki ovatkaan lähdössä maastoon?” Lucy kysäisi kaikkien aamuvuorossa olleiden tallityöntekijöiden keräännyttyä varustehuoneelle keräilemään ensimmäisten ratsujensa varusteita.
”Me jäädään kentälle”, Nathan vastasi Batmanin harjapakki sylissään, mutta Oliver sen sijaan ilmoitti satulatelineiden seasta tulevansa maastoon Tuggyllä. Lucy vilkaisi Ivoria olettamatta, että mies olisi vastaamassa, mutta johan he olivat aiemmin puhuneet, että Ivor oli lähdössä Dogella.
”Nähdäänkö kahdenkymmenen minuutin päästä tallipihalla?” Nainen ehdotti kasatessaan Papillonin varusteita syliinsä. Tamman varustamisessa kestäisi kuitenkin, kun hevonen keksisi tehdä jotakin tyhmää.

Ivor ainakin toivoi jonkun kaipaavan heitä tallilla. Doge oli tosikolla tuulella, vaikka Ivorin rauhallisuuden kanssa hevonen toimikin yllättävän hyvin. Harvemmin heillä oli kovin suuria erimielisyyksiä maasta käsin. Ja onneksi maastoilussa ei vaadittu suuria lahjoja. Kunhan pysyi selässä ja hevonen pakasi ehjänä.
"Nähdään."
Parinkymmenen minuutin kuluttua hän istui suuren ori selässä, hakien rauhallisuutta mieleensä. Arvokkaiden hevosten ratsastaminen oli aina yhtä pelottavaa.

Lucy sai todella kiirehtiä, että Papillon oli valmiina sovittuun aikaan, mutta kuin ihmeen kaupalla nainen istui tamman selässä samaan aikaan maastoon lähtevien miesten kanssa. Papillon kalusi ratsastajansa varpaita korvat luimussa ja tuittuili takajaloillaan vatsansa alle potkien, kuten kunnon diivan kuuluikin. Nainen huokaisi kannustaessaan tamman ensimmäisenä liikkeelle ja valitsi tutun, leveän ratsastuspolun. Hän ei siirtyisi millekään juurakkoiselle pikkupolulle arvokkaan entisen kenttäratsun kanssa, kiitoksia vain.
”Minä pidän perää, mene vain Dogen kanssa edelle”, Oliver viittoi Ivoria seuraamaan Lucya, ennenkö itse kannusti Tuggyn muiden perään. Hän viihtyi suuren työhevosen selässä varsin mainiosti, mutta epäili olevansa lähestulkoon ainoa, joka ajatteli niin tämänhetkisestä maastoratsustaan. Lucy ei ainakaan ollut ollut läheskään niin innostuneen näköinen Papillonista kuin mitä oli aina omasta kimostaan, tai edes Fairchildien mustasta täysiverisestä. Oliver ei varsinaisesti voinut naista syyttää, sillä mies ei ikävöinyt Papillonia lainkaan - eikä hän ollut koskaan edes joutunut ratsastamaan riivattua pikkutammaa.
”Tehdäänkö tänään tasaisen rento ravilenkki suuremmilla ratsastusteillä?” Lucy ehdotti kärjestä riskeeraten vilkaisun olkansa yli. Papillon reagoi hetkessä nakkaamalla niskansa ylös ja pomppaamalla sivulle, mikä sai naisen huokaisten korjaamaan hevosen kulkusuuntaa. Raivoisasti kuolainta kaluava entinen kenttäratsu ei tosiaankaan voittanut Lucyn luottamusta puolelleen.

Ivor nyökkäsi Oliverille, pitäen turvallisen vlimatkan Papillonin takamukseen kokoajan. Doge korskui kulkiessaan pörhistellen. Hän kohautti olkiaan kysymykselle, kunnes tajusi ettei se varmaan riittänyt vastaukseksi.
"Se käy."

”Hyvä”, Lucy vastasi saatuaan varmistuksen Ivorilta. Oliverille ei lenkin suunnalla tai tahdilla olisi suurta merkitystä, kun mies ratsasti Tuggyä - kuten hänkin, mies oli yleensä varsin vapaa tekemään ratsunsa kanssa mitä tahtoi. Lucy kaipasi hetken palavasti omia hevosiaan, joilla sai nelistää nummilla ja kierrellä pikkupoluilla, jos siltä tuntui. Papillonin kanssa ei auttaisi kuin pysyä suunnitellussa ohjelmassa, ja hän epäili Dogen seuraavan kilparatsuna samankaltaista harjoitusohjelmaa.
”En tosiaankaan haluaisi viedä tätä minnekään poluille”, nainen totesi joutuen hetken kamppailemaan Papillonin kanssa, kun tamma painoi raskaana kädelle ja viskoi päätään koettaen repiä ratsastajan kaulalleen. Lucy kannusti hevosta eteen ja tarjosi sille tekemistä sinnepäin ratsastettujen avotaivutusten muodossa, mutta ainakin hetken Papillon asteli eteenpäin ilman tuittuilua.
”Onko teillä omat eväät tänään mukana, vai syöttekö lounasta Loungesta?” Oliver kysäisi antaessaan Tuggyn pitää perää pidemmällä ohjalla astellen.

Ivor irvisti hieman. Doge alkoi hermostua Papillonin temppuiluun, eikä hän pitänyt sitä. Hän ei halunnut pudota Prescottin arvokkaan orin selästä ja hevosen loukkaavan itseään. Vaikka hän olisi mielellään tehnyt töitä pienemmällä tallilla, hän ei halunnut potkuja.
"Eväät." Ivorilla oli aina eväät.

”Lounge”, Lucy vastasi sen sijaan, sillä hänen oli ollut tarkoitus viettää vapaapäivää, eikä siis evästäkään ollut tullut tehtyä. ”Tietääkö kukaan, mitä siellä on tänään tarjolla?” Hän heitti olkansa yli vaihtaessaan taivutuksen suuntaa ja kannustaessaan Papillonia eteen, ennenkö tamma keksisi jotain typeryyksiä. Taivutus tuntui kuitenkin tarjoavan hevoselle sen verran puuhaa, ettei ruunikko pikkutamma tehnyt muuta kuin kolistellut raivoisasti kuolaintaan. Oliver kohautti jonon perässä harteitaan tietämättä vastausta Lucyn kysymykseen. Hän oli mies, hän söi mitä eteen laskettiin eikä kysellyt turhia.

"Pasta carbonara, kanatoast, kreikkalainen salaatti tai kermainen lohikeitto." Ivor vastasi aivan liian nopeasti- Ja hänkin oli mies. Ehkä hänen pitäisi pyytää Paulusta ja Oliveria opettamaan miehisiä käytöstapoja.

"Oh", Lucy henkäisi yllättyneenä, kun sai kattavan vastauksen yleensä täysin äänettömältä työkaveriltaan. "Nam, kuulostaapa herkulliselta. Kiitos Ivor", hän kiitti riskeeraten pienen hymyn olkansa yli miehelle.
"Yhtäkkiä ei harmita lainkaan, etten pyytänyt Didiä tuomaan eväitä tallille", Oliver virnisti kannustaen Tuggyä jälleen eteenpäin, jotta työhevosori pysyisi kilparatsujen tahdissa.
"Ravataanko?" Lucy kysäisi vilkaistuaan rannekelloaan. Johan he olivat hyvän aikaa kävelleet, eivät hevoset tässä kohtaa pieneen ravipätkään hajoaisi. Kostea hiekkapohjakin suosi heitä, kukaan ei joutuisi yskimään pölypilven keskellä.

Mies meni nyt hiljaiseksi. Hänen pitäisi kiinnittää vähemmän huomiota yksityiskohtiin. Jestas. Riitti että Maybe ja Elis tiesivät hänen juoksevan klubeilla naisena.
"Se käy."

"Joo", Oliver myötäili vielä kaikuna jonon perästä. Lucy valmisteli siirtymisen kärjessä huolella, ennenkö laski kiukkuisen pikkutamman rivakkaan raviin. Hän kevensi reippaassa askeleessa hetken rytmiä hakien, sillä tamman tikittävä askel erosi suuresti hänen tottumuksistaan. Tuggy sen sijaan ravasi pitkällä ja matalalla askeleella viimeisenä, eikä Oliver kokenut tarvetta hoputtaa oria kuin sen verran, etteivät edellä kulkevat ratsukot vallan katoaisi näköpiiristä. Lucy vilkuili muutaman kerran taakseen, mutta kolmannen kerran päättyessä siihen, että Papillon heitti railakkaan pukin ja ryösti laukalle muutamaksi askeleeksi, luopui nainen moisesta puuhasta.
"Huikatkaa jos haluatte hidastaa", hän korotti sen sijaan ääntään toivoen sen kantavan aina Oliverinkin korviin saakka ja keskittyi pitämään raivopäisen tamman ruodussa. Vehreää lehtimetsää olisi ollut kenen tahansa muun selässä ihana katsella, mutta Papillon piti ratsastajan huomion sataprosenttisesti itsessään. Lucy hidasti käyntiin arvioituaan heidän ravanneen lähemmäs viitisen kilometriä metsän ja peltojen keskellä vuorotellen kulkevalla hiekkatiellä ja vilkaisi taakseen Papillonin asettuessa edes hetkeksi. Kaipa vajaan puolen tunnin ravipätkä tyynnytti jopa tallin pahamaineisimman demonin hetkeksi.
"Kierretäänkö takaisin polkuja pitkin metsän kautta, vai oikaistaanko peltojen poikki ja palataan tien laitaa tallille?" Hän kysyi mielipiteitä maastoseuraltaan. Lyhyempi lenkki tarkoittaisi nopeammin Papillonista eroon pääsemistä, mutta se veisi heidät myös tiheään liikennöidyn maantien varteen, eikä hän ollut aivan varma, tahtoiko ratsastaa moisen laitaa kipakan pikkutamman kanssa. Metsäpoluilla taas olisi toivotonta ravata yhtään pidempiä pätkiä juurakkojen ja kuoppien pelossa, mutta ainakaan vastaan ei tulisi kaahaavia kuorma-autoja. Oli kai vain reilua huomioida maastoseurankin toiveet, mitä reittivalintaan tuli.

Doge heitteli ravatessa päätään, osoittaen selvästi mieltään. Pää nousi taivaisiin Papillonin pukin seurauksena ja Ivor tiesi jo mitä siitä seuraisi. Ori murjottaisi loppulenkin ja tekisi kaikesta hankalaa.
"Polut." Ei todellakaan tienviertä.

"Minulle on yksi ja sama", Oliver vastasi, sillä Tuggy pärjäisi niin metsässä kuin liikenteen seassakin. Lucy vilkaisi Papillonin luimivia korvia ja sen jälkeen Ivoria, ennenkö nyökkäsi pienesti.
"Polkuja pitkin siis", hän vahvisti ja antoi Papillonin astella hyväpohjaisella ratsastustiellä reippaammin. Jos hän ei aivan väärin muistanut, tieltä erkanisi pian polku, jolle he voisivat kääntyä ja sukeltaa metsikköön. Kyllä heillä olisi vielä takaisin tallille matkaa, mutta eiköhän se tästä. Olivathan he selviytyneet pitkästä ravipätkästäkin ilman liialti kuumuvia ratsuja.
"Tahtooko joku muu siirtyä kärkeen?" Lucy kysäisi polun pään lähestyessä ja vilkaisi ympärilleen. Papillonin piteleminen kävi työstä, mutta tamma nyt oli ihan yhtä kamala ensimmäisenä kuin viimeisenäkin. Kaistapää mikä kaistapää.

Ivor mietti hetken. Kai hän menisi kärjessä Dogen kanssa?
"Voidaan vaihtaa." Papillonin peräpää näytti kuitenkin vaaralliselta takaapäin ja hän eu halunnut enempää draamaa.

Lucy pysäytti Papillonin ja käänsi tamman takapäätä vielä varmuuden vuoksi metsää kohden, ettei tamma intoutuisi potkaisemaan ohittavaa Dogea. Hän laski vielä Oliverinkin edelleen, ennenkö oikaisi kiukkuisen tamman ja jatkoi matkaa terävässä käynnissä. Hän ei voinut kuin toivoa, että Papillon oli mukavampi Jimenalle. Tällaisen tamman ratsastaminen päivästä toiseen saisi hänet ainakin toivomaan, ettei satulaan tarvitsisi koskaan kavuta.
”Lähdetkö sinä vielä lounaan jälkeen maastoon?” Oliver kysäisi Ivorilta rapsutellen varsin huolettomana Tuggyn kaulaa.

Ivor oli toivonut että Olivar pysyisi hiljaa. Ei. Mikä vimma kaikilla oli puhua hänelle? Hän vain halusi sulautua elämässään seiniin ja oli mielestään hyvä siinä.
"Joo." Hän lähti joka keskiviikkona. Valitettavasti.

”Kiva”, mies nyökkäsi. Hän voisi lyöttäytyä Tangolla mukaan, vaikka Tango nyt pärjäsi itsekseenkin. Seura oli kuitenkin aina mielekästä, sillä se tarjosi ylimääräisen turvaverkon hevosten typeryyttä vastaan. Hän antoi Tuggyn napata puskasta mukaan muutaman vehreän oksan evääksi, mutta sen jälkeen kannusti ruunaa astelemaan reippaammin kapealla polulla metsän siimeksessä, etteivät he vallan jäisi Dogesta jälkeen. Varsinkin, kun Papillon tuli viimeisenä. Oliver huomasi vilkuilevansa olkansa yli vähän väliä, mutta erityisesti silloin, kun he joutuivat ratsastamaan kumpuilevassa maastossa ylä- tai alamäkeen. Papillon kuitenkin käyttäytyi edes siedettävästi, vaikkakin tuntui painavan kädelle ja potkivan niin vatsansa alle kuin taakseenkin kipakasti vähän väliä.

Doge oli yllättävän tyyni, etenkin nyt kun sen ei tarvinnut katsella edessään kiukkuavaa tammaa. Ehkä tämä oli ihan hyvä päätös. Taisi ollakin päivän ensimmäinen.

Papillonin kiukuttelu kävi sitä pahemmaksi, mitä pidempään he kulkivat metsässä polveilevilla pikkupoluilla. Lucy koetti muistella ja arvioida, kuinka pitkä matka heillä olisi vielä kuljettavanaan, ennenkö metsän keskelle aukeaisi hetkeksi tasainen, pellon reunaa seuraava tie, jolla he voisivat ravata edes hetken. Papillon ei kuitenkaan malttanut odottaa, vaan yhden tamman mielestä liian terävän puolipidätteen jälkeen hyppäsi eteenpäin ja pukitti komeasti.
”Käyttäydy nyt”, nainen sihahti ajaessaan hevosta eteen, ennenkö ketterä kenttäratsu alkaisi pomppia paikoillaan. Oliver pysäytti Tuggyn.
”Haluatko mennä meidän edelle?” Mies kysäisi ja Lucy nyökkäsi laskien Papillonin miesten ratsujen väliin. Hetkellinen ohitus piristi Papillonin mieltä eikä tamma muutamaan minuuttiin tehnyt muuta kuin kalunnut raivoissaan kuolainta, mutta nopeasti käyntiaskeleeseen alkoi tulla jälleen raviaskelta mukaan.
”Olen tavattoman kiitollinen siitä, etten joudu yleensä ratsastamaan näitä kaistapäisiä kilparatsuja”, nainen puhahti.

Ivor vilkaisi nopeasti taaksepäin.
"Uskon." Lucylla oli tuuria, Harrastehevoset olivat rauhallisia, Dogen kaltaiset hevoset... Jestas. Ja hän ratsasti useampaa sellaista.

”Minusta ei olisi tekemään tätä joka päivä”, nainen tunnusti koettaessaan rauhoitella ratsuaan, joka kolisteli kuolainta siihen malliin, ettei Lucy yllättyisi lainkaan, vaikka koko kuolain olisi kaluttu puhki lenkin päätteeksi.
”Pisteet sinulle, kun jaksat näitä kaistapäitä viikosta toiseen.”

"Ei minustakaan ole." Ivor vain... Selvisi. Ihmeen kaupalla hän selvisi, sai työnsä tehtyä ja pidettyä asiakkaat tyytyväisenä

”Jos tuo olisi totta, olisit jo vaihtanut työpaikkaa”, Lucy huomautti hymyn kera. Ivor selkeästi pärjäsi tallilla paremmin kun antoi ymmärtää, kun jatkoi edelleen samassa työssä. Alamäkeen viettävä, juurakkoinen ja kuoppainen polku oli kaikkea paitsi ideaalinen ratsastusreitti kun alla oli sähikäinen, joka vain odotti mahdollisuutta viskata hänet selästään ja järjestää vuosisadan näytös, mutta Lucy rukoili kaikkia korkeampia voimia antamaan Papillonille tänään edes hieman hyvää tuulta. Jos ei mitään muuta, ainakin he voisivat lenkin jälkeen sanoa tehneensä todellisen tasapainotreenin ratsujen kanssa.

Ivor kohautti olkiaan Dogen selässä. Ori alkoi jäystää myös kuolaintaan. Kiukkuisen tamman energia alkoi selvästi tarttua siihenkin.

Lucy hymyili Ivorin selälle, vaikka mies ei voinutkaan sitä nähdä. Hän nojasi taaksepäin alamäen muuttuessa jyrkemmäksi ja antoi Papillonille enemmän ohjaa, jotta tamma saattoi käyttää päätään liikkeensä tasapainottamiseksi.
”Whoah”, Oliver korotti ääntään, kun suuri ori kompastui juureen ja suorastaan loikkasi eteenpäin välttääkseen kaatumisen. Massiivisen orin pari tasapainottavaa raviaskelta toivat hevosen varsin lähelle edellä kulkevaa tammaa. Lucy vilkaisi nopeasti olkansa yli huolestuneena siitä, mitä taaempana tapahtui, mutta ennenkö nainen ehti rekisteröidä Tuggyn läheisyyden ja ratsastamansa tamman taipumuksen potkia tyhjää ilmaakin, oli Papillon jo suunnannut kipakan potkaisun päin oria, joka ehti väistää vain sen verran, että kengitetyt kaviot osuivat vasempaan lapaan eivätkä suoraan keskelle orin ryntäitä. Lucy potkaisi Papillonia eteenpäin ennenkö tamma toistaisi tekonsa, ja raivokkaasti luimiva tamma loikkasi kaksi valtavaa hyppyä eteenpäin viettävällä maalla päätyen aivan Dogen hännänjuureen. Niin usein tallityöntekijöiden painajaisissa vilahtavat hampaat paljastuivat jälleen tehden tuttavuutta punarautiaan orin takaosan kanssa.

Aiempi episodi ei vielä edes saanut Dogea reagoimaan. Muide rymytessä takana s nosti päätään ja koetti karata kuolaimen alta, siinä onneksi onnistumatta. Papillonin upottaessa hampaat hermostuneen orin takamukseen, se heitti takaset kunnolla ilmaan, tarkoituksena potkaista tammaa kunnolla. Se tosin sai orin kompuroimaan ja kaatumaan mäessä polvilleen. Onneksi se nousi kenttäratsun notkeudella ja nopeudella ylös, tosin ilman ratsastajaansa.

Lucy tarttui molemmin käsin saman puolen ohjaan ja kiskaisi voimalla, samalla kun potkaisi tammaa sivulle. Hän häpeäisi kovia otteitaan myöhemmin, mutta juuri nyt säikähdys sai vain ajattelemaan, että hevonen olisi saatava pois kahden orin välistä, ennenkö jotain pahempaa sattuisi. Nainen tunsi, kuinka toinen Dogen kavioista teki tuttavuutta hänen pohkeensa kanssa, ja toinen tömähti päin Papillonin punaista satulahuopaa. Kenties parempi niin, sillä Emerson ei katsoisi hyvällä haavoja tammansa kyljessä. Papillon repi ohjia raivokkaasti, mutta Lucy nojasi taakse ja piteli kaksin käsin kiinni toisesta ohjasta pakottaen tamman pään aina lapaa vasten. Papillon pyöri raivoisana ympyrää ja potki joka toisella askeleella ilmaan, mutta ainakin molemmat orit olivat tulilinjan ulkopuolella. Naisen teki mieli laskeutua Papillonin selästä, mutta hän ei ikinä pääsisi takaisin ruunikon hannoverin selkään, jos sieltä nyt hyppäisi alas, joten ei auttanut kuin ärähtää riehuvalle hevoselle ja koettaa saada tamma takaisin ruotuun.
”Perkele nyt!” Lucy ärähti hevoselle ja kiepautti tamman Tuggyn ohi saadakseen etäisyyttä oreihin. Oliver oli jalkautunut työhevosen selästä tarkastelemaan lapaa, johon Papillonin kaviot olivat uponneet, ja tuli Tuggyn jyräämäksi, kun suuri ori pakeni ohjanmitan päähän ohittavasta tammasta. Oliver nousi takaisin jaloilleen, pudisteli pahimmat sotkut ratsastushousujensa rikkoutuneista polvista ja vilkaisi Dogen suuntaan.
”Kaikki paikat ehjänä?” Mies suuntasi kysymyksen Ivorille uskaltamatta tuoda pärskyvää ja pöhisevää irlannintyöhevosta Dogen lähettyville. Se nyt vielä puuttuisikin, että orit ottaisivat yhteen.

Orit voisivat tosiaankin nyt tappaa toisensa, jos ne päästäisi toistensa lähelle. Ivor kompuroitsi maasta ylös,pidellen kenttähevosen ohjista kiinni.
"Joo..." Joku kivi tai juuri oli jäänyt alle. Ai helvetti.

”Hyvä”, Oliver huokaisi helpottuneena. Hän oli säikähtänyt aivan riittämiin, kun Tuggy oli väistänyt pienellä loikalla Papillonia, eikä hän ollut edes pudonnut. ”Onko Doge kunnossa?”

Ivor vilkaisi hevosen etujalkoja.
"... Ei." Ei tosiaan ollut. Vittu!
"Ei vittu, rikoin sen. Ei helvetti. Ei helvetti, saan potkut."

"Etkä saa", Oliver vastusti hetkessä. Ei kukaan voisi syyttää Ivoria siitä, että Doge oli kompuroinut. Hevosten kanssa sattui ja tapahtui.
"Se varmasti vaan näyttää pahemmalta kuin mitä se on", mies koetti kömpelösti lohduttaa. Hän ei ymmärtänyt paljoakaan hevosten haavojen hoidosta, mitä nyt osasi pitää paikat puhtaana ja levittää niihin antiseptistä voidetta.

Ei se näyttänyt edes pahalta, mutta Prescottin hevoset olivat arvokkaita ja hän oli kolhinut ne. Ivor havahtui paniikistaan rauhoittelemaan temperamenttista oria, hyssytellen sitä.

Oliver silitteli tilanteen ravisteleman Tuggyn suurta, leveää otsaa ja vilkuili maastoseuraansa huolestuneena. Ivor näytti todella säikähtäneen Dogen haavoja, ja Lucy puolestaan näytti olevan vain yhden pukin päässä kyynelistä koettaessaan rauhoitella riivattua tammaa. Oliver huokaisi ja kosketti kädellään suuren orin tummaa lapaa, jota Papillon oli kompuroimisen jälkeen päässyt potkaisemaan. Tuggy säpsähti kosketusta ja jännittyi Oliverin juoksuttaessa kättään lapaa pitkin, minkä mies epäili tarkoittavan kipua yksinkertaisen orin mielessä. Kunpa siitä ei mitään sen pahempaa seuraisi.
"Olen niin pahoillani", Lucy sanoi kyyneliä nieleskellen, kun Papillon vihdoin seisoi aloillaan. Tamman pienet korvat olivat painuneet luimuun mustan harjan alle, ja kaartuneen kaulan lihakset olivat kauttaaltaan jännittyneet, kun uhmakas ratsu kolisteli kuolaintaan. Nainen koetti pakottaa itsensä rennoksi satulassa, vaikka kädet uhkasivatkin täristä säikähdyksen jäljiltä.

Ivor ei reagoinut Lucyn sanoihin. Hän ponkaisi edelleen kuumuneen orin selkään, rauhoitellen sitä. Hän halusi vain tallille ja itkemään nurkkaan.

Lucy jättäytyi suosiolla viimeiseksi, niin Papillon ei pääsisi enää potkaisemaan ketään. Hän säilytti pitkän välimatkan edelläkulkevaan Tuggyyn, jonka selkään Oliver ei uskaltanut nousta. Ori kulki kankeasti eikä venyttänyt lainkaan potkaistun lapansa askelta, mikä sai käynnin näyttämään pelottavan toispuoleiselta. Oliver vilkuili avuttomana Lucyn suuntaan haluamatta häiritä raivokkaan tamman kanssa jo valmiiksi ongelmissa olevaa naista enempää. Ei kai hän muuta voisi tehdä kuin taluttaa Tuggyn tallille? Hän ei halunnut edes kuvitella huutoja, jotka he kaikki varmasti saisivat niskaansa.
Lucy tunsi suunnatonta helpotusta, kun tallirakennukset tulivat näkyviin. Hän oli selvinnyt aiheuttamatta enempää haittaa Papillonin kanssa, mutta no, johan he olivat satuttaneet muita riittämiin. Hän nielaisi hypätessään alas tamman selästä tallipihalla. Hän hoitaisi ruunikon nopeasti ulkoilukuntoon, ja palaisi sen jälkeen katsomaan, miten Ivorin ja Oliverin ratsuille oli käynyt - ja sen jälkeen ei auttaisi kuin suunnata kertomaan Kamirille, miten pieleen kaikki oli hänen takiaan mennyt.

Ivorin ahdistus kohosi järjettömiin sfääreihin, kun hän jalkautui tallin pihassa. Mies talutti orin sisälle, hoitaakseen jalat. Kunnolla. Piilossa, kyyneleet silmissä. Hän saisi potkut.

Lucy suoriutui ennätysnopeasti Papillonin purkamisesta, vaikka nopeus maksoikin hänelle tallotun jalkapöydän ja kaksi näykkäisyä käsivarteen. Hän vei tamman ulos tarhaamaan ja lähti etsimään Ivoria olettaen löytävänsä miehen pesupaikalta puhdistamasta Dogen haavoja. Hän pysähtyi nielaisten, ja aukaisi muutaman kerran orpona suutaan saamatta sanaakaan ulos.
”Miltä se näyttää?” Hän sai lopulta kysytyksi vaihtaen painoa jalalta toiselle. Jos hän oli koskaan toivonut voivansa ystävystyä hiljaisen työtoverin kanssa, nyt ne haaveet sopi haudata kokonaan.

Ivor ei ollut Lucylle vihainen, mutta pelkäsi potkuja taas enemmän kuin hetkeen. Jos hän vain irtisanoutuisi? Menisi johonkin ratsastuskoululle lappamaan sontaa? Se sopisi hänen taidoilleen.
"Ei tarvitse lääkäriä."

”Hyvä”, Lucy huokaisi ja astahti lähemmäs pitelemään hevosen päätä. Hän vilkuili kolhiintuneita etujalkoja huolissaan, mutta luotti Ivorin päätelmään. Mies tunsi hoitohevosensa ja niiden omistajat.
”Papillon oli ihan pimeä tänään. Tuggy ei edes tullut niin lähelle”, nainen pudisti päätään. Tuggystä puheenollen, hänen täytyisi varmaan käydä tarkistamassa työhevosorinkin kunto, mutta Oliver oli jo siirtynyt hevosen kanssa karsinaan. Kai se oli hyvä merkki, vaikka mies olikin taluttanut ratsunsa tallille.
”Minä en kyllä ikinä enää ratsasta Papillonia, vaikka Jimena olisi miten kipeänä”, nainen totesi. Toivottavasti hän saisi silti edelleen ratsastaa muita hevosia.

"Mmmmm." Ivor ei tiennyt mitä muuta voisi sanoa. Jimena sai sentään pideltyä Papillonia jotenkin.

”Olen niin pahoillani”, nainen huokaisi ja rapsutti Dogen otsaa. Hän voisi toistella pahoittelujaan koko päivän, eikä se silti riittäisi kuvaamaan, miten pahoillaan hän tosissaan oli. Hän ei koskaan tahtonut nähdä yhdenkään hevosen satuttavan itseään, vielä vähemmän hänen kyvyttömyytensä tähden.
”Lucy, Kamir etsii sinua”, Nathan huikkasi taluttaessaan ratsuaan sisään. ”Hän on Eastcoastin karsinan luona”, mies lisäsi saatuaan Lucyn huomion. Nainen huokaisi raskaasti, taputti Dogen kaulaa ja lähti suunnistamaan mustanruunikon ruunan karsinalle keskustelemaan tallimestarin kanssa. Kaipa Oliver oli jo törmännyt tallimestariin ja kertonut, mitä maastossa oli oikein sattunut - tai sitten ei, sillä Kamir ei näyttänyt pettyneeltä vaan huolestuneelta, ja talutti Eastcoastia edestakaisin tallikäytävällä. Lucyn ei tarvinnut kuin nähdä vilaus läsipäisen ruunan ilmeestä tajutakseen, ettei hevonen ollut kunnossa, sillä Eastcoast luimi ja liikkui kankeasti, ja potki vatsansa alle heti, kun Kamir antoi ruunan pysähtyä. Loistavaa. Ähky tästä päivästä vielä puuttuikin.
”Ivor, kaikki ok?” Oliver pelmahti kysymään hiljaiselta työkaverilta saatuaan Tuggyn ulos. Orissa ei ollut muuta vikaa kuin jäykkä etulapa, joten aina niin rauhallisesti tarhaava hevonen ei satuttaisi itseään pahemmin ulkoillessaan.

Ivor ei vastannut mitään. Hän oli vihainen, mutta myös kuolla huolesta, eikä tosiaan jaksanut puhua. Oliverin ääni sai miehen säpsähtämään orin jalkojen juuressa.
"Joojoo." Se taisi olla lähimpänä tiuskimista mitä hän oli koskaan antanut työkaveriensa kuulla. Huonoa päivää ei helpottanut Alanin hankala ja ärsyttävä käytös viikonloppuna ja koska tummaihoinen mies ei itse ollut paikalla, hän purkaisi sen vähän muihin.

Oliver kohotti kulmaansa yllättyneenä Ivorin äänensävylle. Hän kohotti käsiään kuin antautumisen merkiksi. Selkeästi työkaveri oli kykenevä tuntemaan muutakin kuin halua sulautua seiniin.
”No hyvä”, hän vastasi, ”nähdään kohta lounaalla.” Hän lähti jo suunnistamaan yläkertaan unelmoiden Loungen lounaasta. Hyvä ruoka, parempi mieli, eikö? Tuggy tulisi kuntoon, olisi kuin uusi toivottavasti jo huomenna, ja elämä palaisi takaisin tutuille uomilleen. Hän väisti portaikossa vastaan tulevia kilparatsastajia, jotka olivat tallilla melkein aamusta iltaan valmentautumassa - mikä ihmisiä vaivasi? -, ja toivoi koko sydämestään, ettei yksikään kilparatsastajista keksisi juoksuttaa häntä hakemaan hevosta tai laittamaan sitä kuntoon. Hän hymyili varsin tyytyväisenä päästyään istahtamaan alas pöydän ääreen. Kukaan ei tulisi hakemaan häntä, kun edessä olisi höyryävä annos ruokaa.

Ivor kykeni kyllä ja nyt se näemmä tarpeeksi ärtyneenä nousi pintaan muidenkin kuin Alanin kanssa. Se mies sai kamalaa ryöpytystä osakseen miltein joka toinen päivä.
Siitä ainakin olisi luullut ettei kukaan hakisi Oliveria apuun, kun tuolla oli ruoka naaman edessä. Pian Ivor kuitenkin huomasi hölkkäävänsä rappusia ylös.
"Calounin tamman tarhan aita on rikki." Ja sanomattakin selvää että vuoden takaisesta vammastaan toipuva kenttähevonen oli päättänyt tylsyyksissään karata. Onneksi se tarhasi edes yksin. Ivorin oli käsketty etsiä Oliver, jonka vastuulla kimo oli ja hän teki kuten käskettiin.

”Eikä”, Oliver ähkäisi epäuskoisena. ”Miten?” Hän oli kuitenkin jo jaloillaan ruoka unohtuneena ja hölkkäämässä portaikkoon, vaikka pudistelikin edelleen päätään epäonneaan uskomatta. Tänään mikään ei tosiaankaan sujunut kuten kuului, ja niin mies päätyi tekemään lyhyen pysähdyksen rehuhuoneella. Kenties ämpärissä rapisevat jyvät saisivat tamman tulemaan luokse, vaikka vapaus varmasti houkuttelisikin. Hän nappasi riimunnarun mukaansa ja lähti pihalle. Vapaana juokseva tamma oli helppo erottaa talliympäristöstä. Oliver irvisti, hölkkäsi lähemmäs ja kutsui tammaa ämpäriä kutsuvasti ravistellen. Anna hevosen olla kunnossa. Se nyt vielä puuttuisikin, että kaksi hänen vastuullaan olevaa hevosta päättäisivät tämän päivän itsensä kolhineina.
”Miksei mikään onnistu tänään”, mies puhahti itsekseen.

Cora ravasi ylväänä pitkin tiluksia heittäen välillä ilolaukalle. Se oli mielettömän onnellisen näköinen, ainakin Ivorin silmään. Eikä kimoa olisi kyllä vähemmän voinut kiinnostaa Oliver ämpäreinensä.
"Maanantai."

”Sen piti olla tällä viikolla jo”, Oliver totesi, mutta nyt kun hän ajatteli asiaa tarkemmin, maanantai oli sujunut varsin kivuttomasti. Kaipa maanantaita niin usein vaivaava kirous oli nyt langennut keskiviikolle. Niin tai näin, päivässä ei ollut mitään hauskaa.
”Cora, ole nyt kultainen ja tule tänne”, mies huokaisi lähtien ämpäriä ravistellen kävelemään kohti tammaa. Hän epäili, ettei hevosta saisi kiinni ennen kuin se itse tahtoisi jäädä kiinni, ja juuri nyt tamma näytti niin onnelliselta päästessään pitkästä aikaa revittelemään, ettei varmasti tulisi häntä vastaan. ”Voihan sitä lounastaukonsa näinkin käyttää.”

Ei, Coraa ei kiinnostanut. Entisen kenttähevosen elämä oli sairasloman ajan ollut hyvin rajoitettua, joten se tuntui ottavan kaiken ilon irti, kun laukkasi keltainen sadeloimi yllään pitkin tiloja, häntä pystyssä.
"Voi ei."

Oliver luovutti ämpärin ravistelun kanssa. Cora tulisi hänen luokseen, kun tammaa huvittaisi.
"Kiitos kun tulit sanomaan. En tahtoisi Calounin tulevan tallille ja näkevän... tämän, ilman että kukaan on tekemässä asialle mitään", hän huokaisi viitaten kädellään laukkaavan tamman suuntaan. Toki valmentaja saisi kuulla, mitä oli tapahtunut, mutta kuuleminen oli aina eri asia kuin näkeminen.

"Onneksi." Hänen käsityksensä mukaan amerikkalaisvalmentaja oli hyväntuulinen mies, yleensä, mutta tämä voisi ajaa tuon hulluksi.

Minuutit tuntuivat venyvän loputtoman pituisiksi, kunnes Cora vihdoin kyllästyi edestakaisin juoksemiseen ja päätti tulla katsomaan, olisiko ämpärissä jotakin syömisen arvoista. Oliver nappasi tamman kiinni ja lähti taluttamaan talliin päätään pudistellen. Tallimestari Kamir saisi tarkastaa hevosen, sillä hän ei luottaisi omaan arvioonsa sitten lainkaan.
”Ei tämmöistä saa tehdä”, Oliver kertoi hyväntuuliselle tammalle taluttaessaan Coraa pesupaikalle, johon tamma oli helppo kiinnittää tarkistusta varten. Ei auttanut kuin rukoilla, ettei Kamir joutuisi soittamaan Miyatolle huonoja uutisia - tai no huonompia kuin se, että toipilas tamma oli verrytellyt oman mielensä mukaan tallialueella.

Kimo pärskähteli pesupaikalla, hamuillen kohti lattialle laskettua ämpäriä. Pyydettyään omasta mielestään tarpeeksi kauniisti, Cora kuopaisi etusellaan vaativasti pesupaikan lattiaa.
"Cora!" Nauravainen ääni kantautui pienen matkan päästä ja sen lähteeksi paljastui tamman omistaja itse. Miyato vilkaisi Oliveria, Ivoria, hevostaan ja sitten taas hevosestaan vastaavaa hoitajaa.
"... Onhan sillä kaikki hyvin?" Huoli syttyi ruskeissa silmissä ja mies kohensi silmälasien asentoa.

Oliver irvisti kääntäen kasvonsa poispäin nuoresta valmentajasta. Tietenkin Miyaton oli pakko ehtiä paikalle, ennenkö hän saisi haettua Kamirin. Mies taikoi kasvoilleen hymyn asiakaspalvelijan näppäryydellä ja hieraisi niskaansa kääntyessään Miyaton puoleen.
”Se pääsi jotenkin ulos tarhastaan ja revitteli pitkän hetken pihalla. Kai aita hajonnut tai jotakin”, hän hieraisi niskaansa uudemman kerran vaivaantuneena. Eihän se hänen syytään ollut, jos tarhan aita petti, mutta silti se tuntui siltä. ”Olin juuri hakemassa tallimestaria tarkastamaan Coran kuntoa.”

Miyato oli tullut ajoissa, kun oli ollut aikeissa liikuttaa tamman kentällä ennen valmennuksia. Siisteissä farkuissa ja bleiserissä hän kumartui mutkattomasti tutkimaan tamman uran lopettaneeseen jalkaan.
"Tuotko pintelin ja kaksitehon kaapista?" Ei ollut mitään suurta hätää, mutta hän halusi pelata varman päälle.

”Tietenkin”, Oliver vastasi epäröimättä, kääntyi ympäri ja kiirehti hakemaan pyydetyt tavarat Coran siistinä pidetystä kaapista. Hän palasi takaisin ja ojensi ne Miyatolle vilkuillen huolissaan tammaa. Ainakaan nuori valmentaja ei näyttänyt valmiilta kuristamaan häntä, joten ehkä tamma ei ollut telonut itseään tai mainittavasti hidastanut kuntoutumistaan ylimääräisellä lenkkeilyllään.
”Täytyy selvittää, miten se tarkalleen ottaen pääsi omille teilleen. Olen pahoillani”, Oliver koki tarpeelliseksi pahoitella tallin puolesta, vaikka kyseessä taisikin olla puhdas epäonni kaikkien kohdalla. Ei pahoittelusta harmiakaan voisi olla, kai.

Hän tiesi että hevoset osasivat. Miyato kyykistyi itse hieromaan linimenttiä tammansa jalkoihin, jaksamatta välittää likaantuisivatko siviilivaatteet vai eivät.
"Ei se ole kenenkään syytä, eläimet tekevät tyhmyyksiä aina."

”Tänään tavallista enemmän”, Oliver puhahti tarttuen Coran riimuun, jotta tamma jättäisi jalkansa parissa työskentelevän omistajan rauhaan. ”Tähdet ovat varmaan jotenkin kierossa asennossa tänään.” Tai jotakin muuta yhtä typerää, mikä johti hevosten häsellykseen ja yleiseen kaaokseen.

Miyato naurahti myötätuntoisesti.
"Älä tartuta sitä minuun, kiltti. En haluaisi keräillä esiteinejä maastoesteiltä koko iltaa." Mies kääri pintelin huolella tammansa jalkaan, suoristautuen sen jaloista. Hän siveli kevyesti hionnutta selkää hieman mietteliäänä.
"... Onkohan yksikään verkkovuorinen fleeceloimi puhdas tai ehjä?"

”Onnea siihen. Pidän peukut pystyssä”, mies lupasi. Hän ei yllättyisi lainkaan, vaikka Miyato joutuisi keräilemään paitsi ratsastajia, myös maastoon karanneita hevosia päivän mittaan. Tänään mikään ei tuntunut sujuvan, joten miksi se sujuisi valmennuksissakaan?
”Yksi on ainakin”, mies pohti, ”käyn hakemassa sen.” Lucy oli toissapäivänä ommellut irronneen vatsan ristivyön kiinni hänen puolestaan, kun hän oli ottanut naisen valmennusavustuksen hoitaakseen. Samalla nainen oli korjannut useamman muunkin varusteen, jonka korjaamiseen hänen taitonsa eivät olisi riittäneet. Oliver oli varsin tyytyväinen vaihtokauppaan palatessaan pesupaikalle fleeceloimi sylissään.
”Kai Cora oli aivan kunnossa?” Hän kysyi ripaus huolta äänessään. Hevosten loukkaantuminen ei ollut koskaan mukava asia.

Miyato otti loimen ja heitti sen tamman selkään tottuneesti.
"On. Halusin vain pelata varman päälle. Hieroja pitää varmaan tilata, sen lihakset menevät varmasti jumiin omatoimisen revittelyn ansiosta. Muuten se näyttää vain onnelliselta." Hän taputti loimella peitettyä lapaa, katsellen kimon ruskeita silmiä. Tamma tosiaan näytti hyvin tyytyväiseltä temppuunsa.

”Hyvä”, Oliver huokaisi helpottuneena. Ei enempää loukkaantuneita hevosia tälle päivälle, kiitos vain. ”Mikäli Coran kuntoutumiselle ei olisi siitä harmia, voin aina silloin tällöin käydä kävelemässä sen kanssa töiden jälkeen. Ottaa vaikka Sunnyn - rauhallisen, kiltin ponin -, Coralle seuraksi. Jos se vaikka hillitsisi halua karata tarhasta”, hän ehdotti epäröiden. Ehkä ei ollut hänen asiansa sotkeutua Miyaton järjestämään päivärytmiin kimolle, mutta hänen kävi sääliksi herttaista tammaa. Cora ei koskaan tehnyt pahaa kärpäsellekään, ja oli näyttänyt niin tavattoman onnelliselta päästessään hetkeksi pois tarhastaan.

Miyato kyllä ehti liikuttamaan tammaa paljon, mutta ei oikein siltikään tarpeeksi.
"Jos haluat, niin voit käydä vaikka selästä käsinkin kävelemässä sen kanssa." Kävely hyvällä pohjalla ei rasittanut jalkaa enää liikaa, mutta kaikki muu piti tehdä varovasti.
"Ratsastan sen kyllä muuten itse, mutta rauhallinen käyntilenkki maastossa myöhemmin päivällä tuskin olisi pahasta sille. Onhan se aina tottunut kovaan harjoitteluun." Miyato rapsutti vielä tamman otsaa kunnolla, hymyillen. Ainakin lempeä tamma oli kunnossa ja siitä tulisi vielä hänelle harrasteratsu. Sitä Cora saisi olla siihen asti, kun tamma pitäisi päästää taivaslaitumille.

”Tunnen oloni tukevammaksi omilla jaloillani seisten”, mies tunnusti itsetietoisen hymyn kera. Hän selvisi maastossa tuttujen työkavereiden joukossa, mutta ei voinut varsinaisesti sanoa nauttivansa edes kaikkien tallityöntekijöiden kanssa maastoilusta. Nathan ei koskaan sanonut mitään, mutta miehen vaivaton istunta sai hänet aina tuntemaan olonsa täysin kyvyttömäksi, ja Jemma nyt ei arkaillut huomauttaa milloin mistäkin virheestä, jonka hän teki satulassa.
”Mutta sen kanssa kävely hoituu siinä samalla kun Sunnynkin”, hän lupasi nyökäten. Cora oli niin herttainen, ettei varmasti pistäisi pahakseen poniseuraa, ja jos niin kävisi, voisi hän aina laskea Sunnyn irti. Poni ei lähtisi kauas. Usein Sunny tuntui enemmän koiralta kuin Didin kaksi koiraa, mutta se saattoi johtua puhtaasti siitä, miten Sunny oli sentään eläimen kokoinen.

"Miten haluat. Cora vain tuntisi tekevänsä töitä kun joku istuu selässä. Se on enkeli, ei se tee mitään pahaa. Se tottui minunkin uuteen tyyliini hyvin nopeasti ja mukisematta." Puhumattakaan siitä että tamma oli sietänyt Steichenia selässään, linkoamatta poikaa samantien alas.
"Voim viedä sen itse karsinaan, sinulla on varmasti töitä."

”Cora on herttainen”, Oliver myönsi ja taputti tamman kaulaa. Hän vilkaisi epäröiden pinteliin käärittyä jalkaa, mutta no, valmentaja oli itse hoitanut hevosensa, joten kaipa hänet oli vapautettu kaikesta vastuusta Coraa koskien?
”Ei minulla ole kii-”, mies aloitti, vilkaisi kelloaan ja katkaisi lauseensa kesken. ”Hitto”, hän sihahti ja kiepahti kannoillaan. Se siitä selityksestä, ettei hänellä ollut kiire, kun hänen olisi kuulunut istua Tangon selässä jo viisi minuuttia sitten. Työkaverit olivat varmaan lähteneet maastoon ilman häntä, joten hän saisi maastoilla yksinään (mikä ei kuulostanut kovinkaan houkuttelevalta aamuisen maastolenkin jälkeen) tai ratsastaa kentällä (mihin hän ei kokenut olevansa kyvykäs). Mahtavaa. Kerrassaan mahtavaa. Mies kiisi kuitenkin hakemaan Tangoa ulkoa. Siinä ehtisi pohtia parasta toimintamallia, kun varustaisi vanhaa ruunaa.
”Minä olen niin pahoillani Kamir”, Lucyn ääni kantautui tallikäytävällä naisen kävellessä tallimestarin rinnalla kohti pesupaikkaa. ”Luulen, että sekoitin hevosten ämpärit, kun laskin ne alas ottaakseni irtipäässeen Krakenin kiinni. Taisin antaa Eastcoastille Slipsin ruuat ja päinvastoin”, nainen kertoi surkeana harppoessaan Kamirin rinnalla. Tallimestari kohotti kätensä vaikenemisen merkiksi pysähtyessään äkisti, kun mies huomasi sisälläolevan Coran ja eritoten tamman jalkaan käärityn pintelin.
”Onko kaikki kunnossa Coran kanssa?” Lempeä tallimestari kysyi huolta tummissa, lohduttomissa silmissään. Lucykin vilkaisi hevosen puoleen siniset silmät pidätellyistä kyyneleistä kimmeltäen, ja nielaisi vaikeasti. Loistavaa. Tietenkin Miyatonkin oli kuultava hänen massiivisesta virheestään aamutallissa.

Miyato jäi rapsuttelemaan omaa kultahippuaan. Tamma sai aina hymyn huulille, etenkin nyt kun pahin huoli oli mennyt ohi. Hän havahtui tuttuun ääneen, kääntyen Kamirin puoleen.
"Ei mitään vakavaa, otan vain varman päälle. Cora harrasti kuulemma omatoimista vapaana ulkoilua."

Tallimestari kohotti kulmaansa selitykselle ja kääntyi vilkaisemaan Lucya, joka kohautti neuvottomana harteitaan. Hän ei ollut kuullut mitään Coran pyrkimyksestä vapauteen huolehtiessaan ähkyä potevasta Eastcoastista.
”Hyvä niin, toivottavasti siitä ei mitään vakavampaa seuraakaan”, tallimestari vastasi samalla rauhallisella tavalla, jolla puhui päivästä toiseen. Mies hieraisi parransängen peittämää leukaansa ja vilkaisi rinnallaan seisovaa tallityöntekijää. ”Selvitä, miksi Cora oli irti, Lucy. Minä käyn sillä aikaa soittamassa Boydille ja kertomassa Eastcoastin tämänhetkisestä tilasta. Sekä myös Cliftonille, Prescottille ja Digbylle”, Kamir jatkoi raskaan, syvän huokaisun kera. Mies hymyili surumielisesti nuorelle valmentajalle, ennenkö jatkoi matkaansa kohti yläkerran toimistoa, josta soittaisi kaikille hevosenomistajille, jotka ansaitsivat kuulla, mitä oikein oli tapahtunut. Lucy hautasi kasvot käsiinsä ja tasasi hetken hengitystään.
”Kai se on ihan okei, jos vaan juoksutan Ivoryä tänään?” Nainen kysyi kohottaessaan jälleen kasvonsa ja vilkaisi toivottomana Miyatoa. ”Se oli eilen kouluvalmennuksessa. Ei se tarvitse kuin hetken liinassa, eihän?” Hän ei tiennyt, mistä löytäisi riittämään energiaa hevosensa ratsastamiseen. Ei tänään, kun syyllisyys sekä Eastcoastista että Papillonin aiheuttamasta ongelmasta maastolenkillä painoivat mieltä.

Miyaton kävi sääliksi molempia, Kamiria ja Lucya. Tänään ei ilmeisesti kenelläkään ollut hyvä päivä.
"Parempi juoksuttaa kuin mennä huonona päivänä selkään."

”Kiitos”, Lucy huokaisi. Edes yksi asia, josta hänen ei tarvitsisi kantaa syyllisyyttä. Eastcoast olisi tarkkailussa, mutta juuri nyt Kamir ei nähnyt syytä sen suurempaan huoleen. Hän ei voinut kuin toivoa, että ähkyä poteva ruuna tokenisi pian. Oli surkeaa seurata, miten mustanruunikko oli selkeästi kipeä.

Miyato hymyili rohkaisevasti naiselle.
"Kyllä se siitä. Joskus vain on huonoja päiviä."

”Selvästi”, hän vastasi. Huono päivä ei riittänyt alkuunkaan kuvaamaan tämän päivän kulkua. Tosin, ainakaan asiat eivät voisi mennä enää huonommin, eiväthän?
”Toivottavasti sinun päiväsi on parempi”, nainen totesi vilpitön toive sanojensa taustalla. Kukaan ei ansaitsisi näin nurinkurista, surkeaa päivää. Hän huokaisi ja lähti hakemaan hevostaan, joka ei pääsisi tänään maastoon, ehei, vaan saisi juosta liinassa. Se olisi parasta kaikille.

"Toivotan." Hän naurahti pehmeästi. Mies ei ainakaan jaksanut uskoa huonoon päivään. Aamu oli alkanut hyvin.

Lucy epäili, ettei pelkkä toivominen korjaisi päivän ottamaa kurssia. Hän poimi Ivoryn riimunnarun mukaansa ja käveli päin Teddyn rintaa keskittyessään kaikkeen muuhun paitsi tallikäytävään edessään. Mies nappasi kompuroivan naisen kiinni ja hymyillen väisti sivuun, jotta pahoitteleva, punaiseksi lehahtanut tallityöntekijä saattoi jatkaa matkaansa. Mies pudisti päätään pienesti jatkaessaan matkaansa pääkäytävällä, mutta otti ylimääräisen kiertolenkin huomatessaan Miyaton. Eihän hänellä ollut mihinkään kiirettä. Kashnikov vasta varusti Minxiä, joten hän ehtisi kentän laidalle myöhemminkin missaamatta mitään lämmittelyä hurjempaa.
”Hei, mitä kuuluu?” Mies tervehti pirteästi ja kurkotti tervehtimään Coraakin tarjoten kämmeneltään kuivattua omenalohkoa, jota oli ollut viemässä Tinylle. Mitä jättikokoinen puoliverinen ei tiennyt, se ei Tinyä haitannut.

Miyato kääntyi Teddyä kohti, hymyillen tuolle.
"Hyvää. Mitä nyt Cora oli pelästyttänyt työntekijät omatoimisella urheilulla."

”Voi Cora, ei semmoista tehdä”, Teddy pudisteli päätään ja rapsutti tamman otsaa. ”Kiireinen valmennuspäivä edessä?”

Tamma pudisteli päätään pärskien, aivan kuin se olisi ollut eri mieltä Teddyn kanssa.
"Ei oikeastaan."

”Hienoa, eipähän tarvitse tuntea oloaan laiskaksi rinnallasi”, mies virnisti. Hänellä ei ollut tänään kuin yksi valmennus päivätallin jälkeen, ja nyt hän oli saapunut tallille lähinnä katsomaan nuoren kilparatsastajansa treenejä ja tarjoamaan vinkkejä. Hän aikoi olla kotona ajoissa.

"Aiot olla aikaisin kotona?" Miyato olisi halunnut myös. Kovin aikaisin hän ei kotiin pääsisi, mutta ei nyt iltatallin aikaankaan tarvitsisi juosta karkuun.

”Toivottavasti viiden jälkeen”, mies vastasi hymyillen. Hyvin aikaa syödä päivällistä yhdessä Gabriellen kanssa ja katsella kovaa kyytiä kasvavan pojan puuhia. ”En ottanut kuin yhden valmennuksen tänään, kolmesta eteenpäin”, mies totesi. ”Tosin lupasin vilkaista nyt Kashnikovia ja Minxiä.”

Miyato huokaisi hiljaa. Oli harmi ettei hän vielä kehdannut vain... Ilmestyä Dannon luo, vaikka tiesi etteivät lapset olleet miehen luona.
"Onnea vain siihen." Jos kuitenkin laittaisi viestiä Dannolle ja kysyisi...

”Kiitos”, mies virnisti. Hän selviäisi kyllä. Päivä oli tavattoman kevyt töiden puolesta, mutta niin hän keskiviikkoa suosikin, ainakin silloin, kun vietti aamunsa psykologin kanssa jutellen. ”Miten uuden ystäväsi kanssa on sujunut?” Teddy kysäisi pilkettä silmäkulmassa. Miyato ei ollut ehkä viimeksi suostunut paljoa kertomaan henkilöstä, jonka kanssa tekstaili, mutta se ei estänyt häntä utelemasta nyt.

Miyato ähkäisi hiljaa. Ja taas se alkoi.
".. Hyyyvin. Jos kerron jotakin, lupaathan olla alkamatta kovin nihkeäksi ja englantilaiseksi?"

”En ole koskaan nihkeä englantilainen”, Teddy protestoi naurua äänessään ja vilkaisi kimoa tammaa, joka ei laittanut pahakseen rapsutteluja. ”Corakin on sitä mieltä.” Koska hevosellahan selkeästi oli mielipide moisiin asioihin.

Nuorempi mies pärskähti hiljaa.
"Hevonen ei sanonut mitään. Ja... Dannie on 40-vuotias." Olihan siinä ikäeroa. Reilusti.

”Hiljaisuus on myöntymisen merkki”, Teddy väitti sulavasti ja siristi silmiään Miyaton kertoessa tapailemansa miehen iästä. Hän ei tuomitsisi eikä sanoisi yhtään mitään, paitsi; ”Ja silti sinä haukut minua vanhaksi.” Vitsinä heitettyjä sanoja seurasivat huvittuneesti ylöspäin kaartuvat suupielet ja naurusta rypistyvät silmäkulmat.

Nuorempi kohotti kulmiaan. Oikeasti? Tuon sanoi mies jolle hänen mieltymyksensä miehiin oli aikanaan ollut hankala paikka?
"Sinä olet. Sinulla on nykyään isi-mahakin."

Hän tahtoi uskoa kasvaneensa niistä ajoista. Kypsyneensä ja oppineensa ajattelemaan avoimemmin. Tai sitten hän oli vain turtunut kaikkeen mitä Miyato teki, eikä enää yllättynyt mistään. Joko tai.
”Minulla on ’ei tarvitse lenkkeillä ja tehdä vatsoja päivittäin’ maha”, mies korjasi taputtaen vatsaansa. ”Pakko myöntää etten kaipaa kilparatsastuksen kuntoilupuolta sitten lainkaan.”

Miyato virnisti hieman.
"Ja vaimosi osaa laittaa ruokaa. Olisi kai minullakin, jos kotona joku tekisi niin hyvää ruokaa. Ihan liian usein menen sieltä mistä aita on matalin." Eli pikainen salaatti, pakastekasviksia ja paistettua kanaa tai muuta helppoa.

”Totta sekin”, mies myönsi auliisti. Gabrielle oli loistava kokki. ”Tule meille syömään useammin, niin saat vähän kunnon ruokaakin”, hän virnisti. Ehkä hänen täytyisi lopettaa ystävien kutsuminen päivällispöytään Gabriellelta kysymättä ennenkö nainen kyllästyisi kestitsemään vieraita, mutta ei kai Miyatoa moiseksi laskettu? Mies oli heidän molempien ystävä ja Matthewn kummisetä.

Nuorempi nyrpisti kevyesti nenäänsä.
"Tulen tulen. Vaimosi kyllästyy vielä norkoamiseeni jossakin vaiheessa."

"Hän antaa anteeksi kun katsot yhtenä iltana Matthewn perään", Teddy naurahti koettaen rutistaa toisella kädellään ystävän hartiaa.

"Totta. Mutta silti. En halua tunkea tielle." Vaikka mitäpä hän kotona yksinäänkään? Mitä hän olisi antanutkaan siitä että olisi saanut jakaa asuntonsa jonkun kanssa.
"Ja Dannie on myös se jonka kanssa aluksi keskustelin klinikalla." Ehkä se oli myös hyvä kertoa nyt.

"Et ole koskaan tiellä", mies vakuutti. Hänestä oli mukavaa, kun ystävä jaksoi käydä kylässä. Sitä paitsi, kun otti huomioon miten usein Gabriellen ystävä Veronica istui heidän sohvallaan, ei Miyatolla ollut mitään pelkoa tunkeilusta.
"Mutta et enää?" Teddy kurtisti kulmiaan. Kieltämättä paljastus ei istunut kovinkaan hyvin hänen mielessään. "Et kai jättänyt klinikkakäyntejä kokonaan pois?"

Nuorempi pudisteli päätään.
"Eieiei... Vaihdoin työntekijää siellä." Ei hän halunnut tapailla ja kertoa samaan aikaan siitä halusiko ottaa lääkkeitään väärin vai ei.

"Hyvä", Teddy huokaisi. Se oli ehdottomasti paras ratkaisu tässä tilanteessa. Hän ei voinut väittää olevansa kovinkaan tyytyväinen Dannon toimintaan - tapailla nyt asiakastaan! -, mutta ainakaan Miyato ei enää ollut Dannon asiakaslistalla.
"Jaha, pitäisiköhän tässä lähteä ansaitsemaan elantonsa", mies pohti vilkaisten kelloaan. "Voit aina tulla mukaan, jos tahdot nähdä uudestisyntyneen Minxin." No ei nyt aivan, mutta tamma ei ollut enää lainkaan niin kiukkupussi kuin aiemmin.

Miyatoa kadutti hieman että hän oli kertonut, mutta toisaalta... Joku olisi kuitenkin kysynyt sitä jossakin vaiheesaa.
"Ehkä voisin. Minulla on vielä aikaa. Tules neiti, voitit karsinalomaa loppupäiväksi."

”Loistavaa”, Teddy totesi ja seurasi Miyaton mukana Coran karsinalle. ”Coraparka ei kyllä varmasti arvosta karsinalomaansa. Livahtaa vielä omille teilleen sieltäkin.” Toivottavasti ei. Rosingsin karsinat olivat tukevaa tekoa, ja kunhan ovi oli kunnolla suljettuna, ei edes Minx päässyt kiukuspäissään ovesta läpi.
”Mitä meinaat tehdä ryhmiesi kanssa tänään valmennuksissa?”

"Toivotaan että.ei. se olisikin kun Cora olisi jonakin aamuna ovet avaavaa työntekijää vastassa käytävällä." Ei hän toisaalta enää epäillyt etteikö tamma voisi tehdä niin.
"Maastoesteitä."

”Työntekijäparka”, Teddy naurahti. Hengiltä säikähtäisi vähemmälläkin. ”Toivottavasti sää siis pysyy suosiollisena.” Sateessa valmentaminen oli aina yhtä märkää ja ikävää. Ratsastajatkaan eivät antaneet parastaan, jos sääolot häiritsivät keskittymistä. Hän lähti kävelemään kohti tallin ovia suunnistaessaan C-kenttää kohden, jolle Kashnikov oli puhunut menevänsä.
”Miten Coran kuntoutuminen on sujunut?”

"Viimeviikolla piti jo perua, kun pohja oli aivan hirveä." Ei hän voinut laittaa lapsia hyppäämään mutaliejunurmelle.
"Hyvin. Se voi jo melko hyvin, vaikka varovasti otan edelleen."

”Epäilemättä lapset eivät innostuneet moisesta”, Teddy pohti huvittuneena. Aikuisillekin teki tiukkaa käsitellä pettymystä, kun sää ei suosinut maastoretkeä. Lapsille se olisi tietenkin maailmanloppu.
”Hitaasti hyvä tulee. Varovaisuudessa ei ole mitään pahaa”, mies nyökkäsi. Hän jäi nojailemaan aitaan kääntäessään katseensa lämmittelevälle ratsukolle. Minx kantoi itseään ryhdikkäänä, nojasi sopivasti kuolaimeen ja tuntui kuuntelevan nuorta ratsastajaansa varsin hyvin käännellessään korviaan vuoroin eteen ja vuoroin taaksepäin ratsastajan ääntä kohden.
”Kuin uudestisyntynyt”, hän virnisti nyökäten rennosti laukkaavan hevosen suuntaan, joka oli niin usein haudannut korvansa mustan harjan sekaan luimimalla.

Miyato jäi katsomaan tammaa pitkään. Hyvin, hyvin pitkään.
"Vau. Aika... Vau. Olet saanut kloonattua hevosen. Sillä tuo ei ole Minx."

”Odota hetki, ei tämä vielä mitään”, mies naurahti, vaikka ylpeys röyhistikin rintaa. Hänen hieno, upea tammansa oli saanut uuden mahdollisuuden Kashnikovin kanssa, joka oli todella tuonut hevosen parhaat puolet esille. Tyttö käänsi ratsun lämmittelytarkoituksessa kootulle pystylle. Minx höristi korviaan, kohotti hieman päätään innostuksessaan ja ylitti esteen rentona ja hyväntuulisena, pärskähtäen laskeutumisen jälkeen täynnä tyytyväisyyttä. Teddy kääntyi katsomaan ystäväänsä ylpeänä. Hevonen, joka oli hypännyt esteitä korvat luimussa ja potkinut puomeja perässään alas, imi nyt keskelle estettä korvat hörössä.
”Sen kehitys on ollut aivan uskomatonta. Kashnikov on todella saanut sen esittelemään parhaita puoliaan.”

"... Olette vaihtaneet sen." Miyato ei suostuisi uskomaan muuta. Ei.

”Emme ole”, mies naurahti kääntäen katseensa takaisin hevoseen. Kashnikov ratsasti hiljaa ja pehmeästi, eikä Teddy voinut kuin antaa kunnian moisesta kehityssuunnasta Artemikselle. Mieheltä mangutut valmennukset olivat vaikuttaneet Kashnikovin vahvaan tyyliin erittäin positiivisesti, sillä tyttö oli oppinut hienovaraisemmaksi ja pehmeämmäksi.
”Minx on vain vihdoin löytänyt sisäisen rakkautensa elämään, tai jotain sellaista”, Teddy naurahti hevosen hypätessä saman pystyn vielä muutamaan kertaan, ennenkö Kashnikov oli tyytyväinen ja suuntasi hevosen kanssa korkeammille esteille.

Amerikkalaismies pyöritteli silmiään. Ei se voinut olla edes totta.
"Kashnikov on kehittynyt. Paljon."

”Niin on”, Teddy nyökkäsi, sillä se oli aivan totta. ”Siitä kunnia tosin kuuluu Artemikselle.” Hän oli toki valmentanut tyttöä, mutta Artemis sai Kashnikovin kanssa enemmän aikaan tunnissa kuin hän viikossa, joten mies oli avokätisesti lupautunut kustantamaan valmennuksia irlantilaisen opissa.

"Ja sinä olet päästäsi kipeä." Miten Teddy oli niin nyt ihastunut siihen irlantilaiseen? Miyato ei vain vieläkään ymmärtänyt.
"Miten Matthew voi?"

”Pah”, Teddy puhahti seuraten valppaasti katseellaan sarjalle suuntaavaa ratsukkoa. Kashnikov ei kuitenkaan kaivannut neuvoja, joten mies ei suotta puuttunut tytön ratsastukseen, olihan Minx lähestynyt esteitä tasaisesti ja hypännyt nätisti.
”Hyvin, todella hyvin. Jokeltelee menemään ja konttaa ympäri taloa sellaista vauhtia, ettei perässä meinaa pysyä”, mies hymyili lämpimästi.

"Awww. Voi teitä. Ajatelkaa, kohta Matthew jo kävelee." Kauheaa, aika meni nopeasti.

”Hui kamala, ei tuollaisia saa sanoa”, mies vastasi kauhistuneena. ”Ei Matthewsta voi vielä tulla niin isoa.”

"No kohta hän täyttää vuoden. Eikö lapset silloin ala kävellä?" Miyaton tietämys lapsista oli surkeaa ja sen huomasi.
"Saanko olla vähän ärsyttävä?"

”Aikaisemminkin jo”, mies huokaisi. Hän todella toivoi, ettei vauhdikkaasti konttaava lapsi alkaisi kävellä jo seuraavan kuukauden aikana. Se olisi liikaa hänen hermoparoilleen. Matthew voisi oppia kävelemään vasta myöhemmin, juuri yksivuotissynttäreidensä alla, eikö?
”Ole toki”, Teddy myhäili huvittuneena.

"Tiedän että teiltä varmasti kysellään tätä ja kuulostan vanhalta sukulaistädiltä pikkuserkun häissä, mutta oletteko ajatelleet toista?" Miyato olisi kuvitellut Teddyn haluavan lisää lapsia.

Miehen suupieli värähti. Olivathan he ajatelleet asiaa - ja sen jälkeen riidelleet kuukauden.
”Olemme, mutta emme ole oikein saavuttaneet vielä yhteisymmärrystä”, Teddy vastasi niin diplomaattisesti kuin vain kykeni asian muotoilemaan.

"... Lieviä erimielisyyksiä?" Hän arvasi sen jo vastauksesta. Ei ihme että mies oli vaikuttanut oudolta.

”En käyttäisi sanaa lievä”, mies huokaisi. ”Näkemyksemme ovat täysin päinvastaiset ja ilmeisesti se on myytti, että aikuiset osaisivat keskustella tärkeistä asioista rauhallisesti.”

"Olen huomannut sen myytiksi itsekin." Tai sitten hän ei ollut vielä aikuinen.
"Ehkä se siitä?"

”Toivottavasti”, mies vastasi tietäen, etteivät he voisi vältellä aihetta loputtomiin, eivätkä myöskään riidellä siitä kerran toisensa jälkeen. ”Ei auta kuin yrittää. Ei keskustelemisen niin vaikeaa pitäisi olla."

"Ei pitäisi." Miyato mutisi. Se vain oli silti.
"En vieläkään usko että tuo on Minx."

Sitähän se oli.
”Voi voi”, mies virnisti karistaen aiemman keskustelunaiheen harteiltaan, ”kyllä se vain on. Olen siitä niin ylpeä”, hän tunnusti.

"Sietääkin oll-- ei helvetti, minun pitää juosta. Nähdään!" Miyato lähti kuin rasvattu salama, ettei olisi itse myöhässä. Matkalla hän törmäsi varustehuoneessa Ivoriin, joka näytti siltä että oli itkenyt. Kun hän käytävällä huomasi Lucyn, Miyato pysäytti tuon.
"Ei ole minun asiani, mutta ehtisitkö vilkaista sitä yhtä työntekijää? Iv... I... ian, ei... No, kuitenkin. Hain kypärän ja hän näytti siltä että pesee varusteita kyynelillään."

"Nähdään", Teddy naurahti katsoen vauhdikkaasti katoavan ystävänsä perään. Hänelle oli käynyt aivan samoin monta kertaa ennenkin. Ivoryn juoksuttanut Lucy vilkaisi Miyatoa kummissaan, mutta suostui siitä huolimatta.
"Totta kai", hän nyökkäsi. Voi Ivorparka. Nainen sujautti ruunansa karsinaan ja lähti katsomaan, mikä Ivorilla oli hätänä, vaikka mies tuskin häntä tahtoisi nähdäkään. Ei hän kuitenkaan voisi jättää työkaveria omankaan onnensa nojaan.
"Hei", hän tervehti pehmeästi ymmärtäen täysin, miksi Miyato oli lähettänyt hänet tarkistamaan Ivorin kuntoa. Työkaveri näytti kerrassaan surkealta, ja se sai hänen sydämensä särkymään. "Mikä hätänä?"

Ivor oli vetäytynyt nurkkaan mahdollisimman pieneksi, hinkaten vuorotellen satulaa ja vuotavia silmiään.
"... Henkilökohtaista."

Lucy puri huultaan. Mikä oikeus hänellä oli udella Ivorin elämästä yhtään mitään, kun mies ei edes yleisesti ottaen tahtonut puhua hänelle?
"Näytät siltä, että siitä puhuminen voisi auttaa", nainen ehdotti pehmeästi. Miesparka, olla nyt noin palasina kesken työpäivän.

Ivor halusi puhua siitä, mutta ei uskaltanut. Lucy inhoaisi häntä sen jälkeen.
"... En tiedä."

Lucy vaihtoi painoa jalalta toiselle.
"Ei kai siitä harmiakaan voi olla?" Nainen lausahti kysyvästi. Hän keräsi nopeasti varustehuoneesta kostean rätin, pullon öljyä ja Slipsin suitset, ennenkö istahti alas Ivorin lähettyville ja kävi purkamaan suitsia. Mies puhuisi jos tahtoisi, ja sitä odotellessaan hän tekisi töitä samassa tilassa.

Ivor puri huultaan ja hieraisi taas silmiään. Voi kun hän olisi osannut nyt valehdella sen johtuvan maastosta.
"... On juttua erään kanssa ja hän on todella hankala..."

”Voi ei”, nainen huokaisi myötätuntoisena. Oli yllättävää, että Ivor tapaili yhtään ketään, mutta ehkä mies oli rohkeampi töiden ulkopuolella. ”Millä tavalla hän on hankala?” Vaikka hän ei paljoa parisuhteista tiennytkään, tiesi hän hankaluudesta sitäkin enemmän. Paulus ei aina ollut ollut mutkaton ystäväkään.

Tapailu ei ollut oikea sana, eikä myöskään oletus että Ivor olisi rohkeampi kuin oli töissä. Alaninkin hän oli tavannut klubilla, humalassa ja naiseksi pukeutuneena.
"Sitoutumiskammoinen ja menevä." Jotenkin se oli nyt yllättäen alkanut itkettää. Uusi asia se ei tosiaan ollut.

Lucy kurtisti kulmiaan. Se ei kieltämättä kuulostanut mukavalta yhdistelmältä, mutta eikö tällaisista asioista juuri sovittu yhdessä?
”Kannattaisiko sinun yrittää puhua hänen kanssaan? Kertoa, miltä hänen toimintansa tuntuu sinusta?”

"Emme varsinaisesti puhu juuri mistään." Ivor myönsi hiljaa. Miten hän olikin löytänyt juuri Alanin kaltaisen ihmisen? Tai siis miten tuo oli keksinyt juuri hänet?

”Kannattaisi”, nainen vastasi mutristaen huuliaan. Ivor kuulosti olevan ikävässä tilanteessa, eikä hän voinut mitään myötätunnolle, joka kohotti päätään. ”Ei sekään ole mukavaa, jos sinun on huono olla etkä voi edes kertoa siitä hänelle.”

Ivor kohautti olkiaan.
"Niin kai." Tai sitten olisi pitänyt unohtaa koko mies.

Lucy näpersi purettujen suitsien parissa vilkuillen sivusilmällä Ivoria. Miehellä oli ollut raskas päivä tänään, ihan niin kuin hänelläkin - ja varmaan monella muullakin ympäri maata.
”Toivottavasti saat asiat selvitetyksi hänen kanssaan. Joko niin, että voit jatkaa eteenpäin itseksesi tai hän tulee sinua vastaan.”

Ivor kohautti olkiaan uudelleen.
"Mmm... Ehkä." Ei hänestä olisi selvittämään asioita.
"... Miksi kysyit?"

Lucy hymyili pienesti.
"Näytit siltä, että kysyminen kannattaisi", nainen vastasi. Kenenkään ei kuulunut kantaa kaikkea yksin. Hän ei olisi kuuna päivänä pystynyt töihinsä, ellei hänellä olisi ollut Paulusta tukenaan.

Mies liikahti vähän vaikeasti. Olisi kai kuulunut kiittää huolenpidosta. Ei hän oikein tiennyt miten.
"Kiitos." Ääni oli hyvin hiljainen ja särkynyt, eikä hän ollut sanonut juuri mitään. Silti se oli paljon.

"Ei mitään syytä kiittää", nainen vakuutti vilkaisten suitsia, joita puhdisti. Viimeinen silaus vielä öljyllä, ja ne olisivat kuin uudet. "Kaikki tarvitsevat kuuntelevaa korvaa aina silloin tällöin. Varsinkin tässä työssä."

Ivor nyökkäsi hieman, hypäten jaloilleen kun häntä pyydettiin hakemaan Aleksei sisälle. Kiltisti mies lähti suorittamaan tehtävää, vaikka hevosen omistaja oli varmasti kyennyt siihen itsekin.

Lucy viimeisteli suitsien pesun, ristitti soljet ja remmit, ja ripusti suitset paikoilleen. Hän siivosi käyttämänsä tavarat jättäen varustehuoneen sen tavanomaiseen järjestykseen. Vilkaisu kelloon paljasti, että päivätallin valmistelun voisi hyvin jo aloittaa, niin hän välttyisi pahimmalta kiireeltä. Sitä paitsi, hän aikoi olla äärimmäisen tarkka ruokien kanssa tällä kertaa. Aamun virhe painoi edelleen raskaana harteilla.