[P] Kellä onni on sen polttakoon

Perjantai 23. kesäkuuta 2017 - Whirlow Hall, Sheffield

Teddy makoili rennosti sängyllä lapsuudesta tutussa huoneessaan. He olivat ajaneet edellisenä iltana hänen vanhempiensa luo juhannuksen viettoon, sillä mies oli pitänyt tiukasti huolta siitä, ettei ollut ottanut valmennuksia pitkälle viikonlopulle. Hänen siskonsa liittyisi heidän seuraansa myöhemmin tänään, ja puheiden perusteella Alice oli suunnitellut ruhtinaallisen päivällisen kukkaloistossa kylpevään puutarhaan. Hän venytteli noustessaan sängystä ja vilkaisi kylpyhuoneen ovelle. Hetken teki mieli liittyä Gabriellen seuraan kuuman veden alle, mutta niin paljon kuin Alice ja John lapsenlastaan rakastivatkin, ehkä ei ollut reilua jättää pientä poikaa isovanhempien vastuulle kovin pitkäksi aikaa. Mies hymyili raukean onnellisena ja pyöräytti muutaman kerran harteitaan. Yöpöydällä värähtävä puhelin sai Teddyn astahtamaan lähemmäs ja vilkaisemaan näyttöä, jonka taustakuva kertoi hetkessä, ettei se ollut hänen puhelimensa. Gabrielle oli saanut peräkkäin kaksi viestiä. Lähettäjänä luki Scott, mutta viestien sisältöä ei lukitulta ruudulta näkynyt. Mies kurtisti kulmiaan. Kuka hitto oli Scott?
”Sinua tavoitellaan”, Teddy huikkasi kylpyhuoneen suuntaan ja rääkkäsi aivojaan, jotta keksisi, kuka viesteili hänen vaimolleen. Scott. Hän olisi voinut vannoa, että nainen oli maininnut nimen kerran tai kaksi. Toki se ei vielä tarkoittanut mitään, eihän Scott ollut nimenä lainkaan harvinainen. Vaan silti. Miksi joku tuntematon mies koki asiakseen tekstailla hänen vaimolleen perjantaina ennen yhdeksää? Hän istahti alas sängyn laidalle naisen puhelin edelleen kädessään, vaikka näyttö olikin jo pimennyt.

Gabrielle tuli suihkusta hiuksiaan kuivaten, ottaen puhelimen hieman laihtuneisiin käsiinsä.
"Kuka ihm.. aa. Scott kyseli tulemmeko tänään muskariin Matthewin kanssa."

Se rajasi jo vaihtoehtoja hieman, mutta ei aivan riittämiin, jotta hän olisi kokenut suuren valaistuksen salaperäisen Scottin henkilöllisyydestä.
”Miksi hän sitä kyselee? Selviäähän se sitten paikan päällä”, mies kurtisti kulmiaan ja kävi mielessään läpi kaikkia aikuisia, joita oli nähnyt silloin tällöin, kun oli syystä tai toisesta toiminut kyytinä Gabriellelle ja Matthewlle.
”Hetkinen, onko Scott se yksinhuoltaja-palomies?”

"On. Se jonka kanssa odotin puistossa kun olit myöhässä." Gabrielle naurahti, kuivaten itseään.

”Loistavaa”, mies mutisi ja nousi ripeästi sängyltä. ”Menen suihkuun.” Vai oli nainen paitsi vaihtanut numeroita muskarista tutun miehen kanssa, myös ilmeisesti tekstaillutkin aina silloin tällöin. Just. Ajatuskin sai leukaperät kiristymään. Scott voisi hänen puolestaan vaihtaa muskariryhmää saman tien.

Gabrielle kohotti kevyesti kulmiaan.
"Teddy? Kulta? Mitä nyt?"

”Ei yhtään mitään”, mies vastasi väkinäisen hymyn kera, joka tuntui enemmän irvistykseltä kasvoilla. ”Muista vastata Scottille. Onhan se nyt tärkeää tietää, ettei hän näekään sinua tänään.”

"... Oletko vakavissasi" eikö Teddy ollut oppinut viime kerrasta?

”Mitä?” Teddy vastasi terävämmällä äänensävyllä ja kääntyi kannoillaan voidakseen tuijottaa vaimoaan ruskeissa silmissä salamoiden. ”Hänhän se sinusta kyseli. Olisi töykeää jättää vastaamatta.”

"Haluatko aloittaa tämän? Vanhempiesi luona?"

”Minä en ole aloittamassa yhtään mitään”, mies kivahti ja harppasi lähemmäs suihkunraikasta vaimoaan. ”Haluatko kertoa minulle, kuka helvetti tarkalleen ottaen on Scott ja miksi hän kyselee sinusta?”

"Kerroin jo. Koska yleensä perjantaisin sinä haet minut ja Matthewin. Odotan silloim hänen kanssaan puistossa. Luoja, Theodore Morland!"

”Jos olisin tiennyt että joudut aina odottamaan, olisin tullut hakemaan aiemmin”, mies mutisi. Hän pitäisi huolen, että olisi jatkossa etukäteen jo paikalla noutamassa vaimonsa ja poikansa.

"Luoja! Siis voi luoja!" Gabrielle haroi hiuksiaan.
"Et ole tosissasi. Onko Charles ainoa mies jonka kanssa saan kommunikoida?"

”Ainakin tiedän, ettei Charlesilla ole taka-ajatuksia, kun hän haluaa jutella kanssasi”, Teddy sihahti ja heilautti turhautuneena kättään. Miksei Gabrielle voinut jutella heidän naapurustossaan asuvien keski-ikäisten aviomiesten ja isien kanssa, jos kerran kaipasi miespuolista keskusteluseuraa? Palomies-Scottista ei voisi olla kuin harmia, johan se oli tässäkin hetkessä nähty!

"... Millaisena sinä pidät minua?" Ääni oli vaarallisen tyyni. Väärä vastaus ja helvetti olisi irti

”Mitä väliä sillä on?” Teddy heilautti kättään laajalla kaarella. ”Sinä haluat uskoa kaikista pelkkää hyvää, mutta miehet ovat itsekeskeisiä kusipäitä ja lähinnä ajattelevat sinut nähdessään, kuinka siinä on vuoden paras pano.”

"Ja sinä uskot että minä lähtisin siihen mukaan?" Gabrielle puri kevyesti huultaan.
"Tai siis pakko sinun on. Koska muuten ymmärtäisit käytöksesi olevan naurettavaa!"

”En”, mies kiisti päätään raivokkaasti pudistaen. Kyllähän Gabrielle osasi sanoa ei. ”Mutta mitä naurettavaa siinä on, etten nauti ajatuksesta, että puoli naapurustoa haaveilee sinusta vetäessään käteen?!”

"... Ei helvetti. Minussako ei voi olla muuta kuin seksi? Niinkö sinä näet minut, koko helvetin maailman himojen kohteena? Kaikki eivät ajattele niin!"

”En tietenkään, en mennyt naimisiin kanssasi seksin tähden”, mies kivahti loukkaantuneena. ”Mutta sinä et varsinaisesti tee mitään hillitäksesi moista. Välillä tuntuu että nautit siitä, kun miehet kuolaavat perääsi ja vislaavat kun kuljet ohitse!”

"Kukaan ei ole koskaan vislannut. Ja toiseksi, selviän ihan hyvin, sillä en tietääkseni jätä jälkeeni kuolaavia miehiä."

”Etpä tietenkään”, Teddy tuhahti. ”Mitä tahansa ikinä teetkin, se on aina oikein, eikö vaan? Olethan sinä itse täydellisyys”, mies sylki niin usein käyttämänsä kehun kuin myrkyn suustaan.

"En ole. Ja sinun pitäisi se tietää." Gabriellelle alkoi riittää. Hän oli ihan valmis lähtemään pojan kanssa kotiin ja jättämään Teddyn tänne kiukkuamaan.

”No totta helvetissä tiedän, kun joudun elämään kanssasi!” Teddy huusi ja harppoi sulkemaan raolleen jääneen makuuhuoneen oven, aivan kuin se estäisi ääntä kantamasta kartanon muihin huoneisiin. Hän nojasi hetken vasten sulkemaansa puista ovea, ennenkö veti syvään henkeä ja haroi hiuksiaan vapaalla kädellään kääntyessään takaisin huoneen puoleen.
”En tarkoittanut sitä”, hän nielaisi nojaten selkäänsä vasten ovea, ”mutta en pidä siitä, että pidät yhteyttä Scottin ja ties kenen kanssa kertomatta minulle. Haluan luottaa sinuun, mutta en luota häneen.”

Gabrielle jäi tuijottamaan miestä suu auki. Että mitä? Meni kauan ennen kuin nainen sai sanoja suustaan. Hän rymysi laukulle ja veti sieltä mekon yllensä.
"Painu helvettiin!" Yleensä hän pyysi mieheltääb apua vetoketjujen kanssa, mutta nyt hän pyytäisi apua ennemmin nuorimmalta dobermannilta kuin Teddyltä.
"Helvetin kusipäinen ukonkuvatus... argh!" Gabrielle sadatteli kulkiessaan käytävällä, koettaen keksiä jonkun jolta pyytää apua - ja oman huoneen. Teddy saisi nukkua ilman täydellisen paskaa vaimoaan loppuvierailun ajan.

Teddy tiesi ylittäneensä näkymättömän rajan sillä hetkellä, kun näki vaimonsa ilmeen. Hetken hänen teki mieli jäädä tukkimaan tie ulos makuuhuoneesta, pitää ovea suljettuna vaikka väkisin, mutta kokemus oli opettanut, ettei siitä seurannut mitään hyvää. Mies nielaisi ja painoi katseensa maahan siirtyen pois ovelta.
”Olen pahoillani Gabrielle”, hän pahoitteli vaikka tiesikin, ettei muutama sana auttaisi mitään. Hän siirtyi kylpyhuoneeseen tuijottamaan huutamisesta punertavia kasvojaan ja kamppaili vasten halua lyödä nyrkillä laattaseinää. Miksi hän oli sanonut yhtään mitään?
”Veljeni on selkeästi esiintynyt edukseen”, muutaman vuoden veljeään vanhempi tummahiuksinen Harriet totesi heilauttaen kantamansa kassin paremmin olalleen. ”Tarvitsetko ylimääräistä kättä vetoketjun kanssa? Voin samalla vaivalla käydä huitomassa veljeeni hieman järkeä.”

"Veljesi saa hypätä ikkunasta minun puolestani!" Gabrielle rähähti ennen kuin ehti estää itseään. Hän veti syvään henkeä.
"... Anteeksi. Ja kyllä kiitos."

Harriet naurahti ja pudotti kantamansa laukun koruttomasti käytävälle. Ei siellä ollut kuin vaatteita viikonloppua varten, joten mitäpä väliä.
”Et tiedäkään, kuinka monta kertaa olen ajatellut aivan samoin”, nainen myhäili huvittuneena ja veti mekon vetoketjun kiinni. ”Ja senpä tähden voin kertoa kokemuksen syvällä rintaäänellä, että sinun kannattaa vältellä vanhempiani hetken. Isä houkuttelee sinut kertomaan kaiken ja äiti rähjää niin sinulle kuin veljelleni.”

"Rähjätköön. Helvetti, rähjään takaisin." Gabrielle oli vihainen. Niim vihainen ettei voinut sanoin kuvailla.
"Kiitos avusta. Ehkä menen katsomaan miten pilalle hemmoteltu lapseni on."

"Miten vain tahdot", Harriet naurahti kohottaen käsiään luovuttamisen merkiksi. Hän oli yrittänyt pitää naisen poissa vanhempien hampaista. Alice ja John istuivat takapihan terassilla olevalla leveällä penkillä pieni, naurava poika sylissään. Kumpikaan ei tuntunut edes huomaavan lämpimään kesäpäivään heräävää puutarhaa, sillä molempien katse oli tiukasti Alicen sylissä olevassa lapsenlapsessa, joka kurkotteli kohti harmaantuneita hiuskiekuroita naurunsekaisen kiljahduksen kera.

Gabrielle oli käynyt juomassa kupillisen kahvia, tullen vasta sitten ulos.
"No hei kulta. Sinulla ainakin on hyvä aamu." Hän puhui pojalleen pehmeästi, kumartuen suukottamaan pientä päätä.

John kääntyi katsomaan seuraan liittyneen naisen suuntaan, mutta Alicen katse pysyi pienessä pojassa. Matthew tosin luopui yrityksistään tarttua kiinni isoäidin hiuksista, kun tunnisti äitinsä saapuneen, ja riemunkiljaisun kera lapsi kurkotti molemmin käsin Gabriellen puoleen. Alice tarjosi poikaa pienen huokaisun kera Gabriellen syliin.
"Hän on yksi kullanmuru", nainen totesi pehmeästi. "Niin hyväntuulinen poika."

Gabrielle otti pojan syliin, koska tiesi millaisen hirviön tuo osasi vapauttaa sisältään jos ei päässyt haluamaansa syliin.
"Ainakaan ei perinyt isänsä hurmaavaa luonnetta." Gabrielle näpäytti ennen kuin ehti estää itseään.
"... Voisinkin mennä syöttämään pojan."

Alice kohotti kulmaansa, mutta ennenkö nainen ehti sanoa mitään, oli John puuttunut keskusteluun.
"Ajattelinkin kuulleeni tavanomaista enemmän meteliä yläkerrasta, kun kävin hakemassa lisää teetä", mies hymähti. Alice näytti valmiilta ponnistamaan siinä samassa jaloilleen ja säntäävänsä läksyttämään poikaansa.
"Ei sinun tarvitse meidän tähtemme livistää minnekään", Alice totesi ja vilkaisi varsin synkkänä rakennusta selkänsä takana. "Ellet sitten tahdo käydä ojentamassa miestäsi, missä tapauksessa pidän mielelläni Matthewlle seuraa hetken pidempään."

"Hän ei kaipaa ojennusta. Minä kyllä kaipaisin toista huonetta. Ja anna hänen olla Alice." Gabrielle ei aikoisi päästää Teddyä helpolla. Ei nyt.

Alicen ilme koveni siinä samassa, ja vaaran aistiessaan John laski kätensä vaimonsa hartialle.
"Se järjestyy kyllä", mies vakuutti puristaen Alicen hartiaa, joka näytti kalpealta raivosta, jonka kohteeksi Teddy joutuisi siinä samassa kun näyttäisi naamaansa. "Täällä on tyhjiä huoneita lukuisia. Valitse aivan vapaasti mikä tahansa toisesta kerroksesta, ja taloudenhoitajamme voi laittaa huoneen valmiiksi sinulle ja Matthewlle."

"Alice. Se että huudat pojallesi, ei nopeuta anteeksiantoani. Joten, anna hänen kärsiä omasta typeryydestään hetki." Gabrielle vilkaisi poikaansa, hipaisten tuon nenää. Se sai pojan nauramaan ja tuon äidinkin hymyilemään leveästi.
"Ja esikoisenne saapui, jos hän ei vielä ilmoittanut itseään."

"Ei, mutta ehkä se saa hänet miettimään kahdesti", Alice murisi kädet nyrkkiin puristuneina. Miksei hänen poikansa ollut voinut käyttäytyä kunnolla yhtä viikonloppua? Hän oli halunnut mukavan, iloisen päivällisen kukkivassa puutarhassa koko perheen kanssa, ja sitten Teddy oli mennyt ja tehnyt jotakin, mikä oli saanut Gabriellen tolaltaan. Häntä ei edes kiinnostanut, mitä mies oli tarkalleenottaen tehnyt. Huudot tuo silti ansaitsi.
"Hän huikkasi terveisensä oven suusta. Taisi säikähtää Matthewta", John naurahti pehmeästi, työntäen päättäväisesti poikansa ja Gabriellen asiat mielestään. "Ihan kuin Alice olisi suostunut antamaan pojan Harrietin pideltäväksi", mies lisäsi huvittuneena. Hyvä kun hän oli saanut hetken pidellä lapsenlastaan, ennenkö Alice oli vaatinut pojan takaisin omaan syliinsä.

Gabrielle laski pojan takaisin mummonsa syliin. Ottakoon sen ajan yhdessä minkä saisivat. He muut ehtisivät kyllä.
"Ei auta. Hän on idiootti joka kuvittelee asioita, eikä osaa pitää suutaan kiinni."

Silmissä leimunnut raivo laantui siinä hetkessä, kun Alice otti pienen pojan syliinsä. Matthew jokelteli tyytyväisenä ja sai mummonsa hymyilemään pehmeästi. Pieni poika oli taivaan lahja, jos häneltä kysyttiin.
"Hänellä on aina ollut laukkaava mielikuvitus", John huokaisi. "Sääli, että joudut kokemaan sen nurjan puolen. Tahdotko mitään aamupalaa? Keittiöön on katettu tarjolle kaikenmoista, hae sieltä mitä mielesi tekee ja istahda alas aurinkoon."

Gabrielle nyökkäsi, lähtien hakemaan aamiaista itselleen. Hän palasi hetken kuluttua aurinkoon, nauttien säästä todella. Enemmän hän olisi nauttinut jos Teddy ei olisi ollut aasi.

"Miten töidesi kanssa on sujunut?" John tiedusteli naisen palattua ajatellen, että työt olivat vaarattomampi puheenaihe kuin mies, joka oli suututtanut vaimonsa kunnolla.

"Hyvin. Saan sovitettua työt oikein hyvin vain yhden asiakkaan kanssa. Tarjoaa sopivasti muuta ajateltavaa aina välillä." Gabrielle olisi tullut hulluksi ilman töitä.

"Sehän on mukavaa", John vastasi vilkaisten vaimonsa sylissä naureskelevaa poikaa. Alice tuntui aina olevan pelkkää hymyä, kun sai lapsenlapsensa vierailulle.
"Onko teillä mitään suunnitelmia loppukesäksi?"

"Ei minun tietääkseni. Heinäkuussa on Teddyn kollegan häät, mutta ei muuta." Hän ei ainakaan muistanut mitään sitoumuksia.

"Kesähäät, kuinka hurmaavaa", John naurahti pehmeästi. Kunhan sää vain suosisi samaan tapaan kuin tällä viikolla. Mies käänsi katseensa puutarhan suuntaan ja yllättyi nähdessään poikansa hölkkäävän poispäin suuresta kartanosta koiralauma rinnallaan. Hänellä oli aavistuksensa miehen määränpäästä, ja hetkeä myöhemmin valtavaa kahvikuppia kantava Harriet saapui vahvistamaan oletuksen.
"Hän lähti tervehtimään Dimeä", nainen totesi istahtaessaan alas pehmustetulle tuolille. "Ei äiti, en voi käyttää pienempiä kuppeja", Harriet lisäsi tulkitessaan Alicen mulkaisun oikein.

"Pienempi kuppi olisi hulluutta." Gabrielle puolusti naista hieman. Hän ei halunnut lähteä teddyn mukaan, ei tänään.
"Luulimme että he menevät myöhemmin naimisiin joten kutsu tuli yllätyksenä."

"Sitä minäkin", Harriet vastasi huvittuneisuutta äänessään, ja Alice huokaisi kääntäen huomionsa jälleen jakamattomasti lapseen sylissään.
"No mutta sehän on mukava yllätys", John totesi hymyn kera. Ehdottomasti mukavampi niin päin kuin odotella vuodesta toiseen hääkutsua.

"Van der Veenin kihlattu taisi lähinnä jahkailla." Gabrielle hymähti, laskien mukin kädestää. Oli ihanaa miten tyytyväinen Matthew oli ainoan isoäitinsä kanssa

Harriet valpastui heti nimen kuullessaan.
"En tiennytkään, että Theodore työskentelee nykyään Van der Veenin kanssa", nainen hymähti valtavan kahvikuppinsa takaa. Veljen sietäisi hävetä, kun oli jättänyt moisen kertomatta. Hän olikin pohtinut, mitä mies oli tehnyt nyt, kun ei ollut ollut kilpakentillä.

"Valmentavat vain samassa paikassa. Vaikka heitä on kyllä tullut silti nähtyä vapaa-ajallakin. Etenkin kun Julianin kihlattu on ystäväni miesystävän sisko."

”Olisi luullut hänen mainitsevan sen”, Harriet kohautti harteitaan. Veli oli rappiolla, kun ei vaivautunut kertomaan hänelle, kuinka yksi kouluratsastuksen huippunimistä oli samalla tallilla miehen kanssa.
”Kaipa hän on vain ollut liian kauan sivussa kilpailuista muistaakseen, miten kovin me muut arvostamme tällaisia uutisia”, nainen naurahti ja hörppäsi kahvikuppinsa tyhjäksi. Hän laski suuren kupin käsistään lepäämään syliinsä ja vilkaisi omaa äitiään ja tuon sylissä olevaa lasta. Pienen pojan nauru oli varsin mukavaa kuultavaa, mutta hän oli äärimmäisen tyytyväinen, kun äiti ei edes tarjonnut lasta hänen pideltäväkseen.

Gabrielle oli kiltisti ollut tarjoamatta poikaa Harrietin syliin ja oli toivonut anopiltaan samaa.
"Ehkä. Minua naurattaa koko kuvio suuresti."

”Ketäpä ei”, Harriet hymähti. Hän ainakin löysi suurta huvitusta siitä, miten perheet tuntuivat aina kietoutuvan yhteen. Kaikki tunsivat aina jonkun, joka tunsi seuraavan, ja niin ketjureaktio oli valmis.
”Joko olette suunnitelleet jotakin matkaa tai muuta mukavaa vuosipäivän kunniaksi?” Harriet kysäisi ja kohautti harteitaan, kun joutui Alicen mulkaisun kohteeksi. Mitä? Täytyihän siitä nyt jotain iloa olla, että Gabrielle oli suostunut menemään naimisiin hänen yksinkertaisen veljensä kanssa.

Gabrielle hymyili vaisusti.
"Emme liiemmin. Taidamme ensin suunnitella veljesi hautajaisia."

”Sekin on ihan kehittävää ajankäyttöä. Minulla on muutamia ideoita ylhäällä jo lapsuudesta, jos kaipaat inspiraatiota”, Harriet totesi huvittuneena. Alice tyrskähti naurun ja paheksunnan välimaastossa oleva ilme kasvoillaan ja John pudisteli päätään.

"Luulen että oma mielikuvitukseni riittää melko pitkälle." Syötyään Gabrielle suoristautui seisomaan.
"Jos Matthew viihtyy, niin voisin käydä juoksemassa."

”Tietenkin viihtyy”, Alice vakuutti korjaten pojan asentoa sylissä. ”Käy vain. Nauti kesäpäivästä, kun sää suosii eikä helle hengitä niskaan.”

Gabrielle kiitti anoppiaan hymyillen. Hän vaihtoi juoksuvaatteet, lähtien varmasti eri suuntaan kuin Teddy oli lähtenyt. Hän saattaisi vahingossa kuristaa tuon.

Teddy oli viettänyt aamupäivän ja suuren osan iltapäivästäkin ulkoilmassa, ensin hevosten muistomerkkeinä pidettyjen omenapuiden varjossa ja sittemmin Whirlow Hallin tallissa ja tarhoissa puuhastellen. Äidin puutarhaan kattamaa päivällistä ei kuitenkaan voinut välttää, eikä hän voinut istahtaa pöytään heinänkorsia vaatteissaan, joten mies oli suunnistanut sisään ja käynyt suihkussa tuntien kylmän painon putoavan vatsaansa, kun hän näki Gabriellen keränneen tavaransa hänen huoneestaan. Nainen ei ollut lähtenyt kotiin, sillä hän oli kuullut Matthewn naurun kulkiessaan eteisaulan halki, mutta se oli laiha lohtu. Hän haroi suihkun jäljiltä märkiä hiuksiaan ojennukseen kiskoessaan päälleen farkut ja siistin kauluspaidan, ja suunnisti elämän ääniä kuunnellen valoisaan olohuoneeseen, jonne suurin osa kartanon asukkaista ja vieraista olivat kokoontuneet siksi aikaa, että taloudenhoitaja saisi katettua puutarhapöytään päivällisen.
”Chanel oli polkaissut kenkänsä irti tarhassa”, mies lausahti istahtaessaan sohvalle ja ottaessaan äitinsä pitelemän pojan syliinsä. Alice näytti tyytymättömältä joutuessaan luopumaan lapsenlapsestaan, sillä poika oli tuntunut kiertävän sylistä syliin pitkin päivää.
”Otimme sen sisään siksi aikaa, että sille saadaan iskettyä uusi kenkä takaisin jalkaan”, hän jatkoi katse pojassa, joka jokelteli tyytyväisenä hänen sylissään ja heilutteli pieniä käsiään.

Gabrielle istui olohuoneessa nojatuolilla, vähätellen sanoen tyrmääväksi laittautuneena. Hän ajatteli sen käyvän rangaistuksesta, ehkä. Nainen oli loukkaantunut miehen sanoista edelleen.

Teddy vilkuili varovaisesti nojatuolilla istuvaa vaimoaan, mutta koki paremmaksi olla tuijottamatta liian pitkään. Hän saisi vielä huudot niskaansa, ja vaikka ne olivatkin enemmän kuin ansaitut, ei äidin tarvinnut olla kuulemassa.
”Mitä hurmaaville kissoillesi kuuluu?” Harriet kysyi Gabriellelta jättäen veljensä huomiotta. Kissat olivat onnistuneet hurmaamaan Harrietin sinä yhtenä ainoana kertana, kun nainen oli sattunut Durhamin kautta kulkemaan ja tavannut karvaiset perheenjäsenet. ”En tajua, miten pystyt jättämään ne kun lähdet reissuun, minä ainakin tahtoisin vain kuljettaa niitä mukanani”, Harriet hymähti. Okei, ehkä hänkään ei koettelisi kissojen mielenterveyttä tuomalla niitä vanhemmilleen, sillä ’vain ulkona asuvat’ dobermannit tuntuivat viikko viikolta viettävän enemmän aikaa kartanon sisätiloissa. Tälläkin hetkellä lauman vanhin koira, jo läpikotaisin harmaantunut ja puolikuuroksi muuttunut Kratos, makoili arvokkaana olohuoneen takan edessä, vaikka kukaan ei ollut sytyttänyt tulta pesään näin lämpimänä päivänä.

"Oikein hyvää. Fatty on jopa laihtunut hieman dieetin ansiosta " Gabrielle hymyili pehmeästi. Petollisen pehmeästi, olisi voinut kuvitella hänen leppyneen. Hän vilkaisi hymyillen Kratosta.
"Koirien vuoksi. Fatty saisi sydänkohtauksen."

”Voi ei”, Harriet naurahti, ”sinunhan täytyy kohta keksiä sille uusi lempinimi.” Sitä paitsi, eikö vanhempien kissojen kuulunut olla pulleita?
”Se ei ole ainoa. En ymmärrä, miksi haluatte edelleen pitää koiria täällä”, Harriet vastasi suunnaten sanansa vanhemmilleen.
”Ne pitävät huolta, etteivät naapuruston pikkupojat keksi mitään typerää”, Alice totesi vilkaisten lämmöllä vanhaa dobermannia. Kratos oli pitänyt silmällä hänenkin lapsiaan vuosikymmen takaperin.

"Koirat ovat ihania. Kissani eivät vain arvostaisi niiden seuraa, etenkään nuorempien. Kratos voisi kelvata patjaksi." Gabrielle hymyili hellästi.

”Kratos on vanha, mutta ei niin vanha”, Alice naurahti pehmeästi. ”Se juoksi rusakon kiinni alkuviikosta. Epäilemättä se pitäisi kissojakin sopivana jahtikohteena.” Teddy naurahti mielikuvalle vanhasta, harmaantuneesta dobermannista pinkomassa kankeilla jäsenillään rusakon perässä jahdin hurma silmistä loistaen. Voi Kratos.
”Sentään se ei taida enää kantaa eläviä rupikonnia sisään”, mies huomautti.
”Olen edelleen varma, että se teki sitä vain, koska näki sinun jahtaavan rupikonnia tallilla ja kuvitteli, että tahdoit rupikonnia kotiinkin”, Alice vastasi kulmaansa kohottaen. Teddy hymyili lammasmaisesti.
”Dime pelkäsi rupikonnia, joten siirsin vain ne pois tallialueelta”, Teddy puolustautui.

"Mitäpä sinä et olisi tehnyt." Gabrielle lisäsi pehmeästi. Hän oli vihainen, mutta aikoi myös nyt hiillostaa miestään siitä.

Teddy hymyili lammasmaisesti vaimolleen, mutta palautti pikaisesti katseensa takaisin poikaan sylissään. Hän epäili, ettei Gabrielle olisi puhunut hänelle lainkaan, jos vain olisi voinut istua hiljaisuudessa. Hän ei ainakaan olisi puhunut itselleen, jos olisi ollut naisen saappaissa.
”En koskaan ymmärtänyt, mitä vikaa rupikonnissa oli”, mies myönsi saaden sekä äitinsä että sisarensa pudistamaan päätään inhoa kasvoillaan.
”Ne ovat limaisia ja ällöttäviä”, Harriet tiivisti Alicen ilmaistessa nyökkäyksellä tukensa yhteenvedolle.

"Joskus kyllä tuntuu että niistäkin löytyy miellyttäviä puolia. Niistä voi sentääb paljastua prinssi. Ainakin saduissa."
Gabrielle oli aivan kypsä. Hän nousi tuoliltaan ja asteli toiseen huoneeseen. Pitäisi kerätä itsensä, muiden ei tarvitsisi kuunnella tällaista.

Alice vilkaisi varsin tiukasti poikaansa, siinä missä Harriet suuntasi huvittuneen katseen Gabriellen suuntaan. Nainen olisi epäilemättä kannustanut Gabriellea enemmänkin, ellei olisi epäillyt sen johtavan vain entistä suurempaan jännitteeseen kartanossa yöpyvien kesken. Teddy nielaisi, painoi hetkeksi katseen poikaansa ja hiljaa huokaisten ojensi lapsen äidilleen, ennenkö nousi ylös sohvalta ja suunnisti Gabriellen perään.
”Tiedän, ettet halua nähdä minua juuri nyt, mutta olen pahoillani. Käyttäydyin typerästi ja kohtelin sinua kamalasti, enkä olisi saanut sanoa yhtään mitään”, Teddy sanoi pehmeästi katse kartanon ikää nähneissä lattialaudoissa. ”Olen pahoillani.”

Gabrielle nojasi seinään, pureskellen luonnollisella lakkauksella peitettyä kynttä. Hän ei edes katsonut miestään - ei hän voinut.
"Olit oikeassa yhdessä asiassa äsken." Nainen veti syvään henkeä.
"Joten, menisitkö takaisin? Tarvitsen hetken itselleni ja sinä en juuri nyt todellakaan kuulu siihen hetkeen."

Teddy kohotti lannistuneen katseensa lattiasta vaimoonsa, joka kehotti häntä poistumaan varsin selkein sanoin, mutta ei lähtenyt liikkeelle. Hän ei voisi palata takaisin perheensä pariin tietäen, että Gabrielle oli edelleen raivoissaan hänelle. Naisella oli oikeus olla loukkaantunut ja toivoa häntä vaikka Marsiin saakka, mutta hän ei voisi lähteä. Hän oli jo aiheuttanut riittämiin kipua yhdeksi päiväksi, tai oikeastaan koko kesäksi.
”Gabrielle, ole kiltti. Rakastan sinua. Puhu minulle”, mies vetosi epätoivoisena.

Gabrielle kohotti katseensa Teddyyn. Rakasti? Mitä mies sanoi ihmisille joista ei pitänyt?
"Rakastat? Oikeasti voit sen aiemman jälkeen sanoa noin?" Ehkä huomenna Gabrielle voisi olla valmis antamaan anteeksi, mutta ei todellakaan vielä. Niin usein Teddy oli iskenyt samaan kohtaan, ettei se nyt jättänyt häntä rauhaan.
"Aion antaa sinulle lomaa rasittavasta täydellisyydestäni. Siitä mitä sinä niin tunnut vihaavan."

Mies tiesi ansainneensa sen ja enemmänkin aiempien puheidensa jälkeen, mutta se oli totuus. Hän rakasti naista niin, ettei löytänyt sille sanoja, vaan silti sortui loukkaamaan Gabriellea suuttuessaan. Hän olisi antanut mitä tahansa voidakseen olla parempi aviomies naiselle, mutta mikään korkeampi voima ei tuntunut olevan halukas tekemään moisesta toiveesta totta.
”En vihaa mitään sinussa”, mies myönsi hiljaa katse takaisin lattialautoihin painuen. Täytyihän naisen tietää, ettei hän ollut tarkoittanut mitään sanomastaan. ”Vihaan itseäni, mutta on väärin purkaa se sinuun. Olen pahoillani, etten osaa olla ansaitsemasi mies.”

"Älä viitsi vetää tuota viittaa päällesi!" Gabrielle rähähti niin että muut varmasti kuulivat.
"Sanot kamalia asioita ja sitten.. Sitten teet noin! En aio sääliä sinua nyt, itse kylvit paskasi, Theodore!"

Teddy säpsähti naisen korottaessa ääntään ja tuntui painuvan kasaan kuin ilmapallo, josta joku oli laskenut ilmaa ulos. Ei hän kaivannut sääliä eikä edes ymmärrystä, vaan anteeksiantoa. Hän oli sanonut asioita, joita kenenkään ei tulisi koskaan sanoa tai kuulla, mutta mikään, mitä Gabrielle hänelle sanoisi ei olisi pahempaa kuin se, mitä hän oli itselleen hokenut koko päivän.
”Haluan vain pyytää a-anteeksi”, mies sopersi silmät kostuen. ”En tarkoittanut mitään mitä sanoin, haluan sinun tietävän sen. Uskovan siihen. Sinä ja Matthew olette kaikkeni.”

Gabrielle tärisi. Hän oli raivoissaan ja syystä.
"Minä en halua antaa anteeksi. Kerrankin en aio heti riemusta huutaen antaa sanojasi anteeksi, vain jotta voit heti seuraavan kerran suuttuessasi loukata minua samoin!"

Hän oli osannut odottaa sitä, ja silti sen kuuleminen naisen huulilta kirpaisi. Teddy tunsi kyynelten valuvan poskilleen, mutta ei vaivautunut pyyhkimään niitä pois pitäessään katseensa tutuksi tulleessa lattiassa.
”En halua enää ikinä loukata sinua”, mies kuiskasi nieleskellen tunnemyrskyä, joka koetti karata niin sanojen kuin tekojen kautta. Hän ei ollut koskaan tahtonut satuttaa vaimoaan, mutta kuten aamu oli todistanut, oli hän enemmän kuin kykenevä siihen.

"Silti olet tehnyt niin, mitä, kahdesti vai kolmesti? Kenen tahansa muun suusta kestäisim kuulla sellaista, mutta en sinun. Sinun sanomanasi se merkitsee ja sinä kusipää tiedät sen!" Gabrielle kääntyi kohti portaita, kolistellen yläkertaan. Teddy saisi aivan itse selittää äidilleen.

Mies ei ollut selittämässä kenellekään, sillä juurtui paikalleen nähdessään vaimonsa kiitävän yläkertaan. Hetken Teddy vain tuijotti tyhjästi portaikkoa, ennenkö valui istumaan kylmälle puulattialle. Hän hautasi kasvot käsiinsa nyyhkyttäen lohduttomasti. Miten hän oli saattanut sanoa niin vaimolleen? Gabrielle oli parasta, mitä hänelle oli koskaan käynyt, ja hän tuntui vain tekevän parhaansa ajaakseen vaimonsa pois.

Ei Gabrielle ollut katoamassa kovin kauas. Hän oli vain hyvin vihainen ja kaipasi nyt pientä hetkeä sille, jotta saattaisi antaa Teddylle anteeksi. Yläkerrassa hän suorastaan kirkui tyynyyn, jotta se ei kuuluisi kovin kauas.

Mies joutui rauhoittelemaan itseään pitkän hetken, ennenkö uskaltautui jaloilleen ja otti suunnan yläkertaan. Hän pyyhki kyynelten jäljet poskiltaan, vaikka punertavat, turvonneet silmät kertoivatkin selvästi, miten hän oli viimehetket viettänyt, ja asteli hitaasti Gabriellen makuuhuoneen ovelle. Hän koputti hiljaa ja kurkisti varovaisesti sisään huoneeseen, vaikka ei pystynytkään nostamaan katsettaan vaimonsa kasvoihin.
”Saanko tulla sisään?” Teddy kysyi hiljaa.

Gabrielle oli heittää tyynyn ovea kohti, pidättäen kuitenkin refleksiään.
"Et! Mitä et ymmärrä yksinkertaisessa lauseessa!?"

”Selvä”, mies huokaisi lyötynä, veti päänsä takaisin käytävän puolelle ja sulki oven perässään. Selkeästi nainen ei tahtonut nähdä häntä, joten ehkä hänen oli turha yrittää. Kai Gabrielle tulisi hänen luokseen, kun olisi valmis puhumaan. Teddy palasi takaisin alakertaan, mutta ei kestänyt kauaa suvun naisten keskustelua Harrietin hevosista. Hän nousi levottomana jaloilleen ja suunnisti ulos kartanolta. John poimi Matthewn Alicen sylistä, kun Harriet ja Alice alkoivat vilkuilla hevosia tietokoneelta, ja keskittyi tyynnyttelemään unista pikkupoikaa, kunnes Matthew tuhisi tyytyväisenä onnellisen tietämättömänä vanhempiensa riidoista ja Alicen ja Harrietin hevospohdinnoista.

Gabrielle puhahteli oman aikansa huoneessaan, kunnes uskalsi taas palata muiden seuraan. Hän eksyi Johnin luo, hymyillen miehelle kiitollisena.
"kiitos. Olen huono äiti kun vain hylkään lapseni teille hoidettavaksi."

Keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Missä helvetissä se mies taas kuppasi?
Gabrielle ei ollut suhtautunut kovin suopeasti mieheensä sen jälkeen, kun he olivat riidelleet tuon vanhempien luona viimeisimmällä vierailullaan. Hän oli edelleen raivona, haluten lähinnä murhata miehensä mahdollisimman kivuliaasti. Välillä naien olisi halunnut sovintoa ja ollut avoin sille, mutta usein juuri silloin Teddy sanoi jotain typerää.
Tai esimerkiksi viipyi töissä niin myöhään, ettei ehtinyt tavata poikaansa koko päivänä. Kuten tänäänkin. Ja siitä Gabrielle oli raivoissaan. Hän oli olettanut Teddyn olevan erilainen isä, eikä kauan katselisi tällaista. Hän oli pyytänyt Veronicaa lapsenvahdiksi, jotta oli päässyt omaan joogaansa. Hän kävi kerran viikossa ja senkin mies oli unohtanut. Helvetti olisi irti, jahka tuo vain saisi ne ärsyttävät luunsa kotiin.

Teddy huokaisi pysäköidessään autonsa kotipihaan. Illan hiljaisuus tuntui raskaalta heti, kun moottorin pehmeä hyrinä ei ollut sitä täyttämässä. Hän painoi hetkeksi otsansa vasten kylmää rattia ja veti syvään henkeä. Uupumus tuntui lyijyltä jäsenissä, eikä mikään tuntunut mieluisemmalta ajatukselta kuin jäädä nukkumaan juuri siihen, auton ratin taakse lyyhistyneenä. Kashnikovin valmennuksen siirtäminen aamupäivästä myöhäiseen iltaan, jotta hän oli saattanut singota heti aamupäivästä psykologin vastaanotolle, oli varmasti ollut oikea ratkaisu, mutta juuri nyt hän olisi paljon mieluummin vain jättänyt tytön valmentamatta ja ollut kotona jo ainakin tunti sitten. Tai no, nukkumassa tunti sitten. Ajatus Gabriellen kohtaamisesta ei varsinaisesti lämmittänyt mieltä. Epäilemättä nainen olisi vihainen hänelle, eikä hän voisi väittää olevansa syytön. Se ei kuitenkaan estänyt astelemasta etuovelle, livahtamasta sisään kaikessa hiljaisuudessa ja toivomasta, että nainen olisi jo nukkumassa. Matthew ainakin oli, mikä oli surkeaa, sillä hän olisi mielellään väsymyksestään huolimatta leikkinyt pojan kanssa hetken. Mies suunnisti keittiöön tarkoituksenaan tonkia jääkaappia läpi ruuantähteiden toivossa, mutta hän pysähtyi nähdessään vaimonsa.
”Ajattelin, että olit jo nukkumassa, niin en viitsinyt huikata tullessani sisään”, mies totesi. Hän oli tiennyt jo parkkeeratessaan, ettei Gabrielle ollut nukkumassa. Milloin nainen muka oli ennen yhtätoista? ”Miten päiväsi sujui?” Katse oli jatkuvasti suunnattuna naisesta hieman ohitse Teddyn koettaessa vain päästä karkuun tilannetta niin nopeasti kuin mahdollista. Olisi vain pitänyt unohtaa ruoka ja suunnata suoraan makuuhuoneeseen.

Gabrielle ei tosiaan ollut nukkumassa, vaan katsoi telkkaria olohuoneessa, leukaperät jännityksestä kiristyneinä. Hän ei vain osannut rauhoittua. Oven käydessä hänen jokainen jäsenensä jännittyi. Osa naisesta silti toivoi sitä tervehdystä, halausta ja suudelmaa. Kyllä hän tiesi että oli itse tuhonnut miehen halun tervehtiä häntä niin, mutta sai sitä aina haaveilla.
"Hyvin. Veronica kävi vahtimassa poikaa, koska sinä olet mieluummin töissä kuin lapsesi kanssa."

Teddy kurtisti kulmiaan ja pudotti kantamansa putkikassin olohuoneen oviaukkoon. Mihin Veronicaa oli tarvittu?
”Missä sinä olit?” Hän kysyi toivoen sen kuulostavan enemmän viattomalta utelulta ja kiinnostukselta naisen päivää kohtaan kuin syytökseltä. Luoja tiesi, että he olivat heitelleet turhia syytöksiä ja loukkauksia puolin ja toisin aivan riittämiin viimeisten viikkojen aikana.
”Töissä oli kiirettä. Kesän lopun suuret kisat ovat lähestymässä, joten kaikki tahtovat valmennuksia”, mies pudisti syytöksen harteiltaan liiankin vaivattomasti, kun otti huomioon, miten kaukana totuudesta se oli. Jos hän olisi tahtonut, hän olisi helposti ehtinyt kotiin syömään illallista vaimonsa ja poikansa kanssa jokaisena iltana. Hän oli vain valinnut viime viikkoina toisin.

Gabrielle ei vaivautunut edes katsomaan Teddyä päin. Hän ärsyyntyisi vain lisää.
"... Kuten joka keskiviikko, kävin joogassa. Eikä sinne oikein saa ottaa konttausikäistä lasta." Nainen sihahti myrkylliseen sävyyn.
"Hyvin jännittävää, että sinun taakkasi kasvaa, mutta en ole kuullut Veronican valittavan samaa." Olkoonkin ettei Artemis ollut samanlaisella sopimuksella kuin Teddy, mutta sillä ei ollut väliä. luoja tiesi, etteivät he olleet viime viikkojen aikana kumpikaan välittäneet faktoista.

Hitto. Hän oli unohtanut joogan kokonaan psykologin tarjoaman ylimääräisen käynnin tähden. Yleensä hän kävi maanantaisin, mutta tällä viikolla joku toinen oli perunut keskiviikon aikansa ja sitä oli tarjottu hänelle.
”Unohdin joogasi”, mies myönsi ripaus syyllisyyttä äänessään. ”Hyvä, että Veronica asuu niin lähellä.” Jos Newcastlea nyt saattoi pitää läheisenä kaupunkina.

Hiljaisuus sai puhua puolestaaan. Mitä hän voisi vastata siihen? Ei se mitään olisi ollut vale ja hän oikeasti yritti hillitä huutamista. Olkoot. Aivan sama. Ehkä hän voisi huomenna mennä Veronican luo ja hankkia ystävän seurasta muuta ajateltavaa.

Teddy oli kääntymässä ja jättämässä vaimonsa jatkamaan television katselua kaikessa rauhassa, mutta pysähtyi ja nojasi oviaukkoon. Mikseivät he voineet vain sopia ja jatkaa taas kuten ennenkin? Miksi tämä erimielisyys tuntui vain venyvän ja paisuvan viikosta toiseen?
”Olen ensiviikolla kotona ennen joogaasi”, mies lupasi hiljaisuuden tuntuessa liiankin painostavalta. Se oli varsin onneton lupaus ja vielä huonompi pahoittelu tästä päivästä. Hän olisi yhtä hyvin voinut tulla jo huomenna ajoissa kotiin ja laittaa vaikka ruokaa vaimolleen, vaan ei, hän lupasi olla viikon päästä aiemmin kotona yhtenä iltana.

Gabrielle veti syvään henkeä.
"Sehän on jalomielistä." Iha yhtenä iltana olisi kotona ajoissa! Pitäisikö hänen nyt hyppiä riemusta?

Teddy hillitsi halunsa kivahtaa vastaukseksi. Hän oli sanonut jo aivan riittämiin asioita, joita ei tarkoittanut, eikä ylimääräinen kivahtelu auttaisi ketään.
”Olen pahoillani että unohdin tänään”, mies tyytyi sen sijaan sanomaan hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Ei tule toistumaan.”

Gabrielle puri huultaan, mutta ei kestänyt enää.
"Niinhän sinä sanot."

”Ja pidän siitä kiinni”, mies vannoi. Hän olisi seuraavana keskiviikkona ajoissa kotona, vaikka mitä tapahtuisi. Muutama hetki kaksin Matthewn kanssa olisi aivan liian arvokasta sivuutettavaksi toistamiseen.

Gabrielle pyöräytti silmiään. Tämä ei voinut olla todellista.
"Sanoit noin monesta muustakin asiasta."

”Olen aina pyrkinyt olemaan sanojeni mittainen”, Teddy vastasi. Kenties se oli hieman totuuden venyttämistä viime viikkojen valossa.

Gabrielle sammutti telkkarin ja nousi ylös. Sanojensa mittainen mies?
"Voi, sitä sinä tosiaan olet. Aivan viimeiseen asti."

”Voitko vain sanoa suoraan, mitä tahdot sanoa?” Mies huokaisi ärtyneenä haroen toisella kädellä hiuksiaan. Selkeästi naisella oli jotakin sanottavaa, mikä ei totuuden nimessä ollut lainkaan yllättävää. Kenellä ei olisi ollut heidän tilanteessaan?

"Sanoin. Juuri äsken. Olet jokaisen sanasi mittainen mies." Kun otti huomioon millaisia asioita Teddy oli viime aikoina sanonut, se ei ollut kehu.

Mies risti kädet rinnalleen ja käänsi katseensa vaimoonsa.
”Pääsit joogaasi, vaikka en ehtinytkään kotiin ennen sitä. Mikä nyt on niin suuri ongelma?”

Gabrielle veti syvään henkeä.
"Koska viimeksi olet ollut kotona ennen poikasi yöunia? Ihan oikeasti, vaikka minä olisin vihoviimeinen ihminen jonka haluat nähdä, olisit edes isä lapsellesi. Etkä munattomasti vain karkaisi töihin."

”Töissä on ollut kiirettä”, mies kohautti harteitaan, vaikka sanat kirpaisivatkin ikävästi. Hän kaipasi arkea poikansa kanssa. Aamupäivän kultaakin kalliimmat hetket eivät olleet riittämiin. Hän tahtoi olla peittelemässä pienen pojan petiin iltaisin kylvyn jälkeen.
”Etkä sinä ole vihoviimeinen. Jos voisin, tulisin kotiin aiemmin”, hän väitti. Hän voisi, jos todella tahtoisi. Hän oli ennenkin asettanut perheensä ensimmäiseksi ja luopunut ylimääräisistä valmennuksista iltaisin ehtiäkseen viettää aikaa perheensä kanssa.
”On vain ollut niin paljon kaikkea.” Mikä upea selitys.

Gabrielle vain pudisteli päätään. Sanoisi edes suoraan.
"Niinpä niin. Yllättäen en voikaan, Kun kotona on vaikeaa. Voi sinua raukkaa. Alan hiljalleen epäillä että se on joku muu kuin valmennukset, joka sinua tallilla pitää. Onhan siellä varmasti hurmaavampaa seuraa kuin pirttihirmu vaimosi."

Teddy tuijotti vaimoaan suu auki. Oliko nainen tosissaan? Normaalisti hän olisi torpannut naisen tavan puhua itsestään väheksyvästi hetkessä, mutta hän oli luopunut siitäkin juhannuksen jälkeen. Jos Gabrielle tahtoi haukkua itseään, senkus.
”Selkeästi tiedät enemmän elämästäni kuin minä itsekään”, mies tuhahti. ”Epäilemättä Veronica on huomaavaisesti kertonut sinulle tarinoita tallilta.” Hän ei olisi lainkaan yllättynyt. Naisen ystävä ei ollut koskaan pitänyt hänestä.

Gabrielle halusi räjähtää.
"Ei. Hän ei ole kertonut mitään, enkä ole oikeastaan edes kysynytkään. En vain keksi enää muuta selitystä äkilliselle innollesi olla töissä enemmän kuin kellon ympäri."

”Minua tarvitaan siellä”, mies vastasi terävästi. ”Kashnikovilla on kädet täynnä töitä hevosteni kanssa, puhumattakaan sitten muista ratsastajista. Kesä on aina kiireistä aikaa. Talli tarvitsee minua enemmän kuin sinä.”

Se oli melko pysäyttävä lause. Hetken nainen vain tuijotti miestään, lähtien sitten ylös.
"Sinä saatat kohta tarvita hotellihuonetta tai asuntoa!" Kuului portaista vielä, ennen kuin lastenhuoneen ovi kolahti hiljaa kiinni ylhäällä. Gabrielle oli jo pitkän aikaa nukkunut Matthewin huoneessa olevalla sohvalla.

Teddy halusi pysäyttää Gabriellen, pakottaa naisen istumaan alas ja kuuntelemaan, mutta sen sijaan teki tilaa oviaukossa, jotta nainen voisi suunnistaa yläkertaan ja heidän poikansa luokse. Mitä hän edes sanoisi vaimolleen, vaikka he onnistuisivat sopimaan aselevosta siksi hetkeksi, että molemmat saisivat sanottua mitä tahtoivat? Hän ei tiennyt, mitä sanoa tai tehdä, ja siksi he tuntuivat tässä tilanteessa olevan. Kaikki mitä hän sanoi oli väärin. Mies huokaisi, haroi hiuksiaan ja suunnisti juomaan lasillisen vettä keittiöstä. Ehkä aamu valkenisi parempaan tilanteeseen. Ehkä aamulla he osaisivat sopia typeriin mittakaavoihin paisuneen riitansa. Tai sitten eivät. Hän huokaisi uudemman kerran ja kiipesi portaat yläkertaan. Hetken hän harkitsi kurkistavansa pojan huoneeseen, mutta se jäi harkinnan tasolle, kun mies huomasi kääntyvänsä suuren makuuhuoneen suuntaan. Hän voisi nukkua levottomasti, herätä aamulla lähestulkoon yhtä uupuneena kuin nytkin, ja kammeta itsensä jälleen yhden toivottoman pitkän päivän läpi.

Gabrielle nukkui yönsä edes jotenkin. Matthewin uninen tuhina helpotti edes hieman. Aamulla ei tosin huvittanut herätä. Pojan syötyä ja käytyä uudelleen nukkumaan, hän makasi sohvalla kattoa tuijottaen. He olivat taas tässä pisteessä. Siinä pisteessä, josta askel alaspäin olisi ero. Hän ei olisi halunnut edes ajatella asiaa, mutta se kummitteli päässä jatkuvasti.

Teddy heräsi aamuyöstä, eikä nukkunut enää sen jälkeen kieriessään parisängyssä, joka oli liian suuri yhdelle ihmiselle. Auringon noustua hän luopui yrityksistä nukkua lainkaan, ja nousi keittämään niin vahvaa kahvia, että epäili sen herättävän kuolleetkin. Se ei kuitenkaan tehnyt paljoakaan piristääkseen häntä, mutta mies oli jo luopunut ajatuksesta, että heräisi koskaan pirteänä ja levänneenä. Hän ei ansainnut hyvin nukuttua yötä. Teddy kaatoi kahvia toiseen kuppiin ja päätyi lisäämään siihen hieman maitoa ja sokeria, sillä hänen keittämänsä kahvi oli kaukana herkullisesta. Hän palasi yläkertaan ja kurkisti hiljaa lastenhuoneeseen, tarjoten sanaakaan sanomatta maitokahvia Gabriellelle. Pojan pinnasängyn näkeminen sai pienen, pehmeän hymyn kohoamaan uupuneille kasvoille, ennenkö hän nyökkäsi päällään käytävän suuntaan. Matthew tuskin nukkuisi kovinkaan sikeästi, eikä hän halunnut riskeerata lapsen herättämistä puhumalla oviaukossa.

Poika lähinnä lepäsi, kuten aina herättyään aikaisin syömään. Tuo heräisi kunnolla vasta myöhemmin, mikä sopi Gabriellelle erinomaisesti.
Vaitonaisena hän nousi istumaan ja otti sen kahvin. Onneksi poika nukkui. Kumpikaan ei voinut sanoa mitään.

Teddy piteli omaa kuppiaan kaksin käsin, kun ei keksinyt muutakaan tehtävää kädelle, joka oli vapautunut Gabriellen kahvikupin pitelemisestä. Hän hörppäsi kitkerää mustaa kahviaan ja toivoi, että olisi lorauttanut tilkan maitoa omaan kahviinsakin. Tahto sanoa jotakin oli helppo tukahduttaa vilkaisemalla tyytyväisesti tuhisevaa poikaa. Ehkä hiljaisuus oli juuri se, mitä he tarvitsivat. Hetki aikaa vain olla samassa huoneessa ilman mahdollisuuttakaan sanoa mitään väärää. Mies hörppi kiireettä kahviaan ja katseli lasittunein silmin poikaansa. Miten he olivat päätyneet tähän pisteeseen? Ajatus sai katseen kääntymään kiireettä Gabriellen puoleen. Hänen rakas vaimonsa, eikä hän kyennyt edes tervehtimään naista ilman uutta riitaa. Teddy otti muutaman varovaisen askeleen kohti sohvaa, jolla nainen istui, ja laski kätensä naisen hartialle.

Gabrielle oli laskenut mukin kädestään. Pojan ähistessä sängyssään hän nosti tutin tuon suuhun pinnojen välistä. Se oli kaikki mitä lapsi vaati rauhoittuakseen. Hän ei edes jaksanut katsoa miestään, tietäen näkevänsä väsymyksen riuduttamat kasvot, silmäpussien yltäessä vähintään polviin. Hän hätkähti kun käsi laskeutui olalle, mutta ei karannut sen kauemmas. Osittain mieli teki, osittain ei.

Teddy ei ollut varma, milloin viimeksi oli koskettanut vaimoaan hellästi omasta tahdostaan ja ilman sen suurempaa syytä. Hän puristi kevyesti hartiaa, ennenkö hellitti otteensa ja tyytyi sen sijaan sipaisemaan naisen hartiaa peukalollaan. Hän olisi halunnut vain kietoa kätensä naisen ympärille, nostaa tuo syliinsä ja rutistaa lähelle päästämättä koskaan irti, mutta hänellä ei ollut oikeutta siihen. Ei enää, ei ennenkö he puhuisivat ja saisivat selvitettyä edes osan siitä sotkusta, joka tuntui työntävän heitä kauemmas toisistaan päivän kerrallaan.
”Käytävä?” Hän kumartui kuiskaamaan lähestulkoon äänettömästi naisen korvaan. Ei hän tiennyt, mitä hän voisi enää sanoa, mutta hänen olisi sanottava jotakin, ennenkö hän tukehtuisi palaan kurkussaan.

Gabrielle vilkaisi nopeasti lastaan. Hän ei ottanut noustessaan kahvimukia mukaansa, ettei vahingossakaan haluaisi heittää Teddyä sillä. Käytävässä hän kietoi omat kädet ympärillensä.

Mies vain katsoi hetken naista tietämättä, mitä sanoa tai tehdä. Se tuntui tulleen tutuksi viime aikoina.
”Minä vihaan tätä”, hän totesi lopulta ja heilautti kättään laajassa kaaressa. ”Hiljaisuutta ja erillään nukkumista ja yhteisen ajan puutetta ja sitä, etten näe Matthewta kuin aamuisin. Se särkee sydämeni.”

Halu sanoa jotain nasevaa nosti päätään. Se ei ollut hänen halunsa, että he nukkuivat erillään. Se oli vain helpompaa. Miehen kuukauden takaiset sanat kummittelivat edelleen päässä ja soimasivat häntä joka päivä. Tuon vieressä nukkuminen olisi sula mahdottomuus. Silti hän ei oikein tiennyt mitä sanoa. Hän vihasi sitä ihan yhtä paljon, mutta ei osannut vastata. Suusta tulisi kuitenkin aivan muuta.

Mies astui askeleen lähemmäs ja puristi tyhjää kahvikuppia vasten rintaansa.
”Rakastan sinua edelleen aivan valtavasti. Aina. Mutta emme voi jatkaa näin”, mies huokaisi raskaasti ja painoi hetkeksi katseensa lattiaan, joka tuntui vilpoisalta paljaiden varpaiden alla. ”Olen pahoillani kaikesta, mitä olen sanonut sinulle ja miten olen kohdellut sinua. Ansaitset niin paljon parempaa. Matthew myös. En ota ensi viikolle enää illoiksi valmennuksia. Tulen kotiin ajoissa ja voimme syödä yhdessä ja puhua.”

Mieli olisi tehnyt pyytää tuota perumaan ne tämän viikon. Vaikka nyt oli torstai, seuraavaan viikkoon tuntui olevan vuosia.
"Ymmärrän ettet ole halunnut olla kotona." Hän oli pitänyt huolen siitä, että miltein jokainen hetki kotona oli ollut yhtä helvettiä.

Mies nyökkäsi hitaasti. Hän ei ollut halunnut olla kotona, siinä Gabrielle oli oikeassa, mutta se ei tarkoittanut, etteikö hän olisi silti toiminut väärin pitäessään itsensä kiireisenä ja etäisenä. Hän olisi perunut vaikka siltä seisomalta kaikki sen päiväiset valmennuksensa, jos se olisi muuttanut mitään.
”Olen silti pahoillani. En ole ollut hyvä aviomies. En edes aviomies”, mies myönsi. Hyvästä viis, kun hän oli epäonnistunut olemaan edes kelvollinen. ”Tiedän, ettei se merkitse enää sanomanani yhtään mitään, mutta toivon, että voit vielä jonakin päivänä uskoa olevasi parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut ja kaikki muu mitä olen sanonut on pelkkää valetta.”

Gabrielle piti omia uskomisiaan toissijaisena. Voisiko Teddy vielä ajatella häntä muuta kuin nalkuttavana pirttihirmuna, jota piti paeta töihin? Kotona sai kulkea paniikissa varpaillaan.
"Jaksatko sinä minua?"

”Aina”, mies vannoi hetkeäkään epäröimättä. Siitä ei ollut pienintäkään epäilystä. ”Sinä olet elämäni”, hän lisäsi kurkottaen toisella kädellään koskettamaan naisen käsivartta.

"Elämäsi on hirveä." Gabrielle vastasi vaisusti. Miehellä ei tosiaan mennyt hyvin.
"Anteeksi. En olisi saanut rankaista sinua loputtomiin." Yhdestä lauseesta.

”Vain viime viikot”, mies vastasi rohkaistuen, kun nainen ei väistänyt hänen kosketustaan. Se sai Teddyn levittämään kätensä ja houkuttelemaan naista halaukseen. ”En olisi saanut sanoa mitään, mitä olen sanonut viime aikoina. Anteeksi.”

"Se on sitä silti." Varovasti hän kietoi kädet miehensä ympärille. Hän halusi takertua tuohon kiinni, eikä koskaan päästää tuota karkuun.
"Sshh."

Teddy rutisti naisen lähelleen ja hautasi kasvonsa naisen kaulansyrjään hengittäen syvään tuttua tuoksua. Hän oli kaivannut Gabriellea niin paljon, ettei osannut pukea tunnetta sanoiksi. He olivat asuneet saman katon alla, mutta yhtä hyvin he olisivat voineet olla eri puolilla maata.
”Rakastan sinua niin valtavasti”, mies kuiskasi silmät kostuen ja rutisti naista tiukemmin.

Gabrielle ei osannut sanoa mitään. Hän tiesi että ääni murtuisi täysin, jos hän avaisi suunsa. Jopa jalat tuntuivat pian pettävän alta, itku poltti silmiä kuin rikkihappo.
"... hys." Sanakin vielä, niin nainen varmasti hajoaisi palasiin.

Teddy noudatti kerrankin ohjetta ja pysyi hiljaa, keskittyen vain hengittämään syvään ja pitelemään naista tiukasti halauksessaan. Hän ei voinut uskoa, että hän oli antanut yhden typerän riidan paisua kuukausia kestäneeksi avoimeksi sodaksi. Se oli ehdottomasti typerintä, mitä hän oli elämässään tehnyt.
”Olen kaivannut sinua”, mies kuiskasi ja painoi suukon vasten naisen korvanlehteä. Luoja miten hän olikaan ikävöinyt vaimoaan.

Gabriellen elämässä tämä taisi olla vain toisiksi typerintä. Hän huokaisi raskaasti, haudaten kasvonsa miehen kaulaan.
"Samoin."

Teddy piteli tiukasti kiinni naisesta eikä tahtonut ajatellakaan irti päästämistä. Jos tämä oli unta, hän ei tahtoisi koskaan herätä. Viikkojen jälkeen vihdoin tuntui, että hän saattoi hengittää tukehtumatta. Toinen käsi kohosi silittelemään naisen hiuksia ja mies sulki silmänsä.
"Olen niin pahoillani. Tämän ei olisi pitänyt koskaan tapahtua", mies huokaisi pehmeästi. "Olet minulle rakkainta koko maailmassa, sinä ja Matthew, enkä olisi koskaan tahtonut satuttaa sinua näin. Voitko koskaan antaa minulle anteeksi?"

Gabrielle ei osannut enää pitää pokkaansa. Hän alkoi nyyhkiä hiljaa, puristaen miestä vain tiukempaan halaukseen.
"V-voin.. Ole jo hiljaa..." Hän ei haluaisi vollottaa kunnolla.

Teddy hellitti otettaan siksi hetkeksi, että saattoi kumartua ja kaapata naisen syliinsä. Hän piteli Gabriellea tiukasti rintaansa vasten harppoessaan makuuhuoneeseen. Hellästi mies laski vaimonsa pedatulle sängylle ja istui vierelle kietoen kätensä naisen hartioiden ympärille.
”Hyvä on”, hän lupasi. Saisi nähdä, kauanko hän osaisi olla hiljaa, mutta juuri nyt hän voisi vain keskittyä pitelemään itkevää naista ja silitellä hellästi kädellään naisen hiuksia.

Gabrielle vinkaisi hiljaa itkunsa seasta, takertuen mieheensä kunnolla kiinni. Hän kävi sängyssä kunnolla Teddyn kainaloon. Siinä oli hyvä.