Onni on illuusio

Keskiviikko 17.5.2017, Rosings Park

Daphne antoi Aldon puksuttaa allaan kun he kääntyivät kohti Rosings Parkin maastoja pois tallialueelta. Hänen olisi luultavasti pitänyt vaivautua laittamaan kypärä päähän tuntemattoman kanssa maastossa, mutta Daphne alistui tavoilleen. Hänen vaaleanoranssit hiuksensa olivat matalalla poninhännällä niskassa ja sivut oli pyöritetty hyvin siististi, kuten nainen oli muutenkin ainaisen tyylitelty. Hän katsahti oranssihiuksista miestä vierellään ja hymyili tälle nopeasti ja kummissaan. Hän ei ollut varma mistä Aidenin, minkä hän muisteli miehen nimen olevan, pyyntö maastoseuraksi oli kummunnut mutta hän lähti mielellään raikkaaseen ulkoilmaan ja tiesi, että Aldokin viihtyi rennommissa meiningeissä. Todenmukaisesti, se oli nauttinut varsin rennosta menosta koko kevään ja se näkyi sen laiskistumisessa selvästi. Daphne ei osannut tällaista seurausta kuitenkaan ajatella ja antoi nytkin vielä aluksi ruunan kävellä lähes pitkin ohjin hiekkatietä pitkin Aidenin hevosen vierellä. Se oli kauniin, tai pitäisikö sanoa komean, ja erikoisen värinen ruuna.

"Hevosesi on hyvin mielenkiintoisen värinen", Daphne aloitti keskustelun tapansa mukaan kohteliaasti. Vaihtelun vuoksi hänen kehunsa Aidenin hevosta kohtaan olivat kuitenkin tosia, joskus hän valehteli hieman vain pitääkseen keskustelua yllä ettei joutuisi kahta epämukavampaan tilanteeseen. "Minkä rotuinen se on?" hän kysyi vielä ja katseli ruunaa, joka oli korkeudeltaan hänen arvioidensa mukaan hyvin samoissa mitoissa kuin rakas Aldo.

Aiden oli käynyt valmennuksessa itse eilen ja päättänyt tänään lähteä maastoon. Miyatolla oli menoa, joten hevosen vuokraajakaan ei pahastunut siitä että omistaja käytti pari päivää omaan hevoseensa, nyt kun hänellä oli aikaa niin tehdä. Irlantilaisella oli tunnollisesti kypärä päässä kun hän antoi Colmin seurata naisen hevosta. Hän ei edes pitänyt ohjista kiinni, antaen pullukan, hieman tapiirimaisen hevosensa askeltaa eteenpäin rennosti. Aiden veti tummanruskeita ratsastushanskoja käsiinsä, hevosen kulkiessa kiltisti ja korviaan millekään lotkauttamatta.

"Se on, herättää aina välillä kummastusta. Samppanjamustia ei ole kovin monia. Ja Colm on irish sport horse. Vaikka se ei ehkä kovin sporttiselta näytäkään. Vähän omalaatuinen eläin." Punatukkainen mies hymyili pehmeästi, rapsuttaen ruunan säkää samalla kun vaivautui edes ottamaan ohjat käteensä.
"Sinunkaan hevosesi ei taida silti turhista välittää?"

Daphnesta oli huvittavaa miten lupsakasti ruuna käveli kuin aivan vapaana Aldon vierellä mutta hän piti katseensa pääosin Aldon niskassa tai edessä kulkevassa tiessä. Hänen automaattinen ajatuksensa oli aina pitää kiinni ohjista kuin elämästään, vaikka hän luottikin pitkä-aikaiseen parhaaseen ystäväänsä Aldoon täysin. He ratsastivat hyvin harvoin ilman satulaakin näistä syistä.

"Nimenomaan, ne ovat harvassa", hän vastasi ja jatkoi huvittuneena vastustaen. "Kyllähän hän oikein sporttiselta näyttää. Ei, ei Aldo." Daphne käänsi aivan säänvierustassa väärälle puolelle käännähtäneet tummat harjansuortuvat vasemmalle. Kyllähän hevosen täytyi ruokaa saada, eikä olla langanlaiha ja aina nälissään.
"Hän vaikuttaa myös hyvin rauhalliselta, tuskin tarvitsee pelätä mitään suuria kohtauksia täällä maastossa?", nainen jatkoi vielä kysyvällä sävyllä.

Aiden naurahti. Ei, Colmin kanssa ei todellakaan kannattanut pelätä mitään. Maailmanloppu saisi vieriä urheiluhevosen niskaan ja se vain jatkaisi matkaansa kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
"Ei. Colm ei ole koskaan pelästynyt maastossa tai missään muuallakaan. Se tuntuu suhtautuvan kaikkeen kuin olisi nähnyt sen jo."

"No hyvä", hän vastasi, hieman helpottuneena. Tuntemattomista hevosista ei aina tiennyt, miten ne käyttäytyivät. "Aldokin on kyllä hyvin varma ja rauhallinen, mutta maastossa se saattaa hieman virkistyä väärillä tavoin. Ei se tyhmiä asioita säiky, mutta saattaa mennä välillä hieman hätäiseksi", hän kertoi ja muisteli nolona miten oli viime syksynä tippunut Aldon selästä maastossa. Onneksi sitä tapahtui hyvin harvoin ja seuraavaan kertaan oli toivon mukaan muutama vuosi jos ei enemmänkin.

"Colm herää vasta derbyradalla. Siellä se nuortuu kymmenen vuotta, vaikka muuten onkin jo vähän verkkainen. Paitsi vuokraajansa kanssa, en tiedä mitä Caloun tekee selässä. Colm näyttää aivan eri hevoselta." Ehkä kyse oli vain ratsastajien tasoerosta. Colm näytti yhtä hyvältä (ellei jopa paremmalta) silloin harvoin kun Artemis suostui ratsastamaan ruunan läpi, tarkistaakseen vanhuksen liikkumisen.
"Ehkä se tosin johtuu siitä että hän on entinen kilparatsastaja. Ehkä." Aiden hymyili hieman poikamaisesti.

"Oh, en olekaan ikinä kokeillut derbyratsastusta", Daphne vastaa ja pystyy kuvittelemaan Colmin radalle. "Voi olla", hän hymyilee vinosti takaisin. Hänellä oli tarpeeksi aikaa Aldon ratsastamiseen, ettei hän ollut kuin hyvin harvoin tarvinnut apua ja nytkin vain muutaman kerran viikossa sitä vietiin työntekijöiden avulla maastoon. Hän saattoi kuitenkin kuvitella miten upealta ruuna näyttäisi jonkun todella taitavan ratsastamana. "Me olemme pesunkestävä kouluratsukko. En taida edes muistaa milloin viimeksi hyppäsin itse esteitä ja Aldollakin on hypätty viimeksi luulisin silloin kun se oli vielä Saksassa, ja nekin kerrat vain vaihtelun vuoksi." Viime kerta hänellä taisi olla teini-ikäisenä, mutta hän oli ollut aivan älyttömän huono esteratsastaja ja kokeilu oli jäänyt nopeasti siihen.

"Colm on nimekkäistä vanhemmista, mutta jäi valitettavasti vain harrastushevosen tasolle. Minun onneni tosin, sain mahtavan hevosen, omalle tasolleni." Ei häntä harmittanut ollenkaan, ettei Colmista ollut tullut ruusukehirmua huippuderbyyn. Se oli hyvä juuri näin, täydellinen.
"Olette meidän vastakohta. Välttelen kouluratsastusta viimeiseen asti, etenkin valmennuksia. Harvemmin tosin tarvitsen erikseen valmennusta, veljeni tulee usein pyytämättäkin kertomaan mikä on pielessä."

Daphne naurahti kevyesti. "Aldolla on myös hyvin tyylikäs sukutaulu ja kisaamme kyllä melko aktiivisesti, mutta en taida antaa sille niin laadukasta tekemistä kuin joku muu voisi antaa." Hänenkin taidoillansa oli rajansa eikä hän voinut missään nimessä kutsua kisaamistaan tavoitteelliseksi. Hänen tasollaan kisaavat ratsastajat tuntuivat pyrkimään aina ruusukesijoille ja silloin hän ja hänen voittajahevosiin verrattuna tasapaksu ruunansa jäivät helposti jälkeen. Daphne ei kuitenkaan viitsinyt ottaa siitä huolta. "Ai", hän hymähti. "Minä en taas osaisi muuta tehdäkään kuin käydä valmennuksissa ja hioa yksityiskohtia." "Veljesi on siis hyväkin ratsastaja?" hän uteli sitten.

Aiden kohautti olkiaan.
"Ehkä otan paineita veljeni menestyksestä, enkä halua edes yrittää." Hän selvästi vitsaili. Ratsastus oli aina ollut miehelle vain rakas harrastus ja sitä se tulisi aina olemaan.
"Entinen GP-tason esteratsastaja. Hän jäi pois kilpailuista viime keväänä."

Daphne naurahti heleästi Aidenin heitolle. "Ei kannata", hän sanoi takaisin vielä hymyillen. Hän yritti itse parhaansa olla välittämättä muiden ajatuksista ja toiveista häntä kohtaan, vaikka se olikin hänenlaisensa elämässä kovin vaikeaa. Mutta yrittämättä kaikki olisi ollut vielä tuskaisempaa, halusihan hän olla oma persoonansa. "No, sitten hän on todellakin hyvä ratsastaja." Daphne oli ollut näkemässä moneen otteeseen GP-tason koulu- ja esteratsastusta ja valtavat esteet ja niitä ratsastavat ratsukot saivat aina hänen sydämensä hypähtämään, sillä hän pelkäsi aina pahinta. Syytä kilpailuista poistumisesta hän ei todellakaan lähtenyt utelemaan, sillä se saattoi koskea mitä tahansa.

"On. Nyt hänellä on vain liikaa vapaa-aikaa." Tiukkaan kilpailutahtiin tottunut Artemis oli eläkkeellä sietämätön. Aiden rukoili veljensä keksivän pian jotakin tekemistä päiviinsä, etenkin nyt kun isoveljen käytökseen heijastui huoli äidin voinnista. Puhelin miehen taskussa piippasi. Huoletta hän kaivoi sen esiin myös ratsastaessa, tunkien tosin pian takaisin taskuunsa. Olkoot.
"Otetaanko ravipätkä? Haluaisin ravistella edes osan ajatuksistani sen varrelle."

"Sen tunteen minäkin tiedän", Daphne vastasi kevyesti, vaikka aihe olikin hänelle henkilökohtaisesti hieman ikävä. Hän kaipasi töihin, niin typerältä kuin se jonkun työssäkäyvän korvissa saattoi kuulostaa, ja vapaa-aikaa hänellä oli joskus aivan liikaa. Tämä kevät oli ollut tosin työntäyteinen muin tavoin, mikä oli ollut hyvin mukavaa vaihtelua syksyn lähes ahdistavalle hitaudelle. "Otetaan toki", hän vastasi nyökäten ja tiukensi tuntumaansa Aldoon, joka oli vielä hetken nautiskellut puolituntumassa lönksyttämistä. Ruuna nousi kuitenkin kauniiseen muotoon varsin nopeasti ja piti korvat kuulolla, kun Daphne pyysi sen raviin ja lähti keventämään ruunan tyynessä askeleessa.

Colm ei kantanut itseään muodossa, eikä Aiden sitä ruunalta vaatinutkaan. Se sai kulkea vapaasti, mutta jo ohjastuntumalla kuitenkin. Colm pärskähti, ravaten rennoim ja pitkin askelin Aldon vierellä. Vaikka mies kuinka yritti, äskeinen Josephinelta saatu tekstiviesti ärsytti häntä. Hän oli puhunut omista murheistaan ja naisen vastaus oli ollut hyvin ylimalkainen ja väheksyvä.

Aldo ravasi tyytyväisenä tasaisen ratsastajansa otteessa ja rentoakin rennomman kanssaravaajansa vierellä, eikä ottanut itseensä maastoreitin vierustojen häiriötekijöitä kuten kammottavia tuulessa suhisevia lehtiä. Daphne rauhoittui tutun ravin tahtiin myös. Hänestä oli ihanaa, ettei Aiden tiennyt hänen statustaan tai alunperin käyttäytynyt lainkaan kummallisesti. Minne tahansa hän meni, hän tunsi aina ihmisten muodollisen käyttäytymisen luoman paineen ja nytkin siitä oli vaikea päästä eroon, vaikka tilanne oli kaikkea paitsi formaali. Aidenin vaientuminen loi kuitenkin paineen jutella, ja hetken päästä Daphne avasikin ravin lomassa suunsa. "Oletteko olleet Rosings Parkissa jo pitkään?" hän tiedusteli ja koitti hymyillä hieman ennenkuin siirsi katseensa jo eteenpäin.

Aiden siirsi polun kaventuessa Colmin käyntiin, naurahtaen pehmeästi.
"Kohta vuoden verran. Muutin töiden perässä Newcastleen. Entä te?"

Daphne nyökkäsi Aidenille ja istui alas ruunansa raviin, antaen sen laskeutua omia aikojaan ravista käyntiin. Hänen täytyi hetki miettiä monta vuotta taaksepäin laskeakseen vuodet, jotka hän oli asunut Newcastlessa ja Aldo Rosings Parkissa. "Lähes kuusi vuotta", hän vastasi sitten ja virnisti hieman. "Muutin silloin itsekin Newcastleen." Hän ei saattanut verrata Newcastlea Cambridgeen mitenkään, mutta se oli paljon lähempänä Queensberryä, joten hän säästi aikaa, rahaa ja jaksamistaan kaikin tavoin. Ja hän viihtyi asunnossaan, josta oli vuosien varrella muodostunut todella ihana ja kodikas.

"Täällä sentään sain Colmille hyvän vuokraajan, kun perheasiat vaativat läsnäoloa Irlannissa aika usein." Aiden oli nyt käynyt useammin, kun äitinsä oli aloittanut lääkityksen.

"No sitten Rosings Park ja Newcastle ovat teille erinomaiset paikat", hän vastasi eikä yllättynyt, kun kävi ilmi, että mies oli irlantilainen. "Hyvät yhteydet eri paikkoihin tekevät elämästä kummasti helpompaa", hän vastasi omakohtaisesta kokemuksesta, ja jälleen sivuutti Aidenin sanat perheasioista tai huolista. Hän ei ikinä tahtonut udella ja olla törkeä, ellei kyseessä ollut aivan joku hänen lähimmistä perheenjäsenistään tai ystävistään.

"Niin tekevät. Tosin välillä ne voivat muodostua taakaksi." Irlantilaismies mietti hetken, silitellen samalla shamppanjamusta ruunansa kaulaa. Hän kaipasi ihmistä jolle puhua ja joka osaisi reagoida murheisiin.
"Saanko kysyä mielipidettäsi yhteen asiaan?"

"Niin voivat", hän vastasi myötätuntoisesti ja siirsi ryhtiään hieman taaemmas. "Tottakai", Daphne totesi nopeasti ja kiinnostui, sillä hänen mielipidettään kysyttiin harvoin. Toivottavasti hän osasi neuvoa.

Aiden huokaisi hiljaa.
"Jos ihminen suhtautuu välinpitämättömästi läheisen huoliin, onko sellaist järkeä pitää elämässään? Huolilla tarkoitan vaikka perheenjäsenten terveysongelmia."

Daphnen suora vastaus olisi ollut jyrkkä 'ei todellakaan', sillä hän ei saattanut kuvitella sietävänsä tällaista ihmistä. Hänestä nimenomaan tärkeintä elämässä oli oma perhe ja läheisistään huolehtiminen ja välittäminen. Daphne kuitenkin muotoili mielipiteensä hieman vienommin. "Kuulostaapa epämukavalta ihmiseltä", hän aloitti, "En usko, että tätä ihmistä kannattaisi pitää elämässään. Tai siis, eikö ystävien kuuluu tuoda elämääsi iloa, ei surua, ja tuollainen käytös ei kuulosta kovin positiiviselta." Daphne jäi miettimään sanojaan ja tunsi huonoa omatuntoa, sillä ei noudattanut omaa ohjettaan lainkaan. Hän sieti elämässään mitä erikoisimpia ja joskus hyvinkin epämukavia ihmisiä päivästä toiseen eikä sanonut ikinä sanaakaan ääneen. Mutta ainakin Aidenilla oli valta tehdä tilanteelleen jotain, Daphne oletti.

Aidenilla tosiaan oli sanavaltaa elämässään. Nyt hän oli vain jäänyt tilanteeseen, mutta alkoi vähitellen kyllästyä.
"Ehkä minun pitäisi olla mies ja tehdä asialle jotakin."

Daphne naurahti maltillisesti Aidenin sanoille. 'Ole mies' oli ollut hänestä aina huvittava sanonta. "Eikö olisikin parempi kokeilla tehdä asialle jotakin kuin olla tekemättä mitään?" hän kysäisi mieheltä.

"Olisi. Se vain vain vaatii sellaista missä en ole kovin hyvä." Aiden hymähti pehmeästi.

Daphne ymmärsi Aidenin tilannetta, vaikkei tiennytkään juurikaan hänen tilanteestaan. Nämä asiat eivät olleet koskaan mukavia tai yksinkertaisia. "Olisin huolestuneempi jos se olisi sinulle helppoa", hän vastasi lämpimästi.

"No ehkä. Välillä toivon että olisin hieman enemmän Artemiksen kaltainen. Että osaisin olla välittämättä muista." Isoveli tuntui osaavan sen liiankin hyvin.
"Anteeksi kun vuodatan tällaista. Olen vain kauan pitänyt näitä sisällä tai puhunut kuuroille korville."

Daphne yllättyi. "Minä en toivoisi sitä itselleni", hän vastasi miettien asiaa. Hän välitti välillä liikaakin, mutta ei silti tahtoisi olla kylmänkopea kuten osa hänen sukulaisistaan tai tutuistaan antoi itsestään olettaa. Toisaalta hän myös uskoi, ettei kukaan oikeasti osannut olla välittämättä, sillä sehän oli ihmisen yksi perustarpeista. "Älä huoli, en loukkaantunut", Daphne sanoi ja oli tyytyväinen, että saattoi olla avuksi. Hän saattoi vain kuvitella millainen tämä ihminen oli, josta Aiden oli puhunut.

Aiden ei olisi halunnut puhua pahaa, ainakaan vieraalle, mutta häntä ärsytti. Sitä korosti Daphnen ymmärtäväinen ja myötätuntoinen suhtautuminen hänen huoliinsa.
"Se helpottaisi myös elämistä veljeni kanssa."

Daphnesta oli mielenkiintoista, miten avoimesti Aiden saattoi puhua hänelle, puolituntomattomalle, mutta hän ei sanonut asiasta mitään. Sisimmässään häntä kiinnosti tietää lisää miehen elämästä ja näistä perheasioista, joita häneltä selvästi löytyi. Kuten häneltäkin ja varmasti keneltä tahansa. "Hänkään ei kuulosta kovin helpolta ihmiseltä", Daphne kommentoi ja sipaisi ajatustensa lomassa Aldon säänvierustaa, kun se käveli varsin kauniisti, vaikka ratsastajansa ei oikein keskittynytkään.

"Olet selvästi välttynyt hänen tapaamiseltaan. Olet onnekas." Aiden vitsaili, mutta samalla sanoissa piili pieni totuus.

"Kyllä, olen välttynyt", hän vastasi hieman hymähtäen. Aidenin kuvauksen ja reaktion perusteella Daphne ei ollut varma tahtoiko tavata Artemista, ainakaan he tuskin tulisivat erinomaisesti toimeen, joskin se ei ollut kovin uutta hänen elämänsä ihmissuhteissa. "Elämäsi kuulostaa monimutkaiselta", hän lisää ja miettii miten monimutkaista hänenkin elämänsä on välillä.

Aiden kohautti olkiaam hieman. Ei oikeastaan. Ainakim hän halusi yrittää ajatella oman elämänsä olevan tavanomaista.
"Eikö kaikilla ole aina jotakin ongelmia? Etenkin perheen kanssa."

"On, valitettavasti", Daphne vastasi. Kukapa niiltä välttyisi. "Haluatko ravata jälleen?" hän kysyi hengähtäen. Tie leveni hieman ja pinta vaikutti sopivalta ja Daphne halusi keventää tunnelmaa hieman.

Aiden nyökkäsi ja naksautti kieltään. Kuuliaisesti Colm nosti ravin, heittäen päätä kevyesti. Selvä, ruunalla oli menohaluja.
"Kuinka lujaa Aldo juoksee?"

Daphne pyysi nopeasti napauttaen jo hieman turrahtaneen Aldon raviin. Se virkistyi Colmin innokkuudesta karkaamatta kuitenkaan nopeampaan vauhtiin tai pois ratsastajansa avuilta. "Ei kovin, mutta voimme aina yrittää", hän virnisti ja pyysi ruunalta lisää ravia, jota ruuna sitten myös antoikin ja pysyi hyvin Colmin mukana. Aldosta ei saanut kovin näyttävää tekemälläkään, mutta nopeutta sen matalaan raviin kyllä sai kun jaksoi pyytää.

Tämä oli Aidenim vakioreittejä, joten hän tiesi polun pysyvän pitkään hyvänä. Hän antoi irlantilaisen hevosen vaihtaa laukalle, minkä vanha ruuna tekikin riemulla, vaikka ei lujaa saanut mennäkään. Ainakaan vielä.

Aldo ei turhia hidastellut, kun Colm lähti laukalle. Sekin nosti laukan ja Daphne hellitti hieman otteestaan antaen ruunan venyttää niin askeltaan kuin kaulaansa. Aldo vastasi pärskähtelemällä ja Daphne hymyili kun ruuna tuntui olevan tyytyväinen päästessään laukkailemaan letkeästi pitkin Rosingsin kauniita maastoja. Hän saattoi kuvitella, miten hiussuortuvat karkailivat ilmavirrassa hänen siistiltä poninhännältään, mutta hän työnsi hölmön ajatuksen pois mielestään ja nautti laukasta.

Aiden keskittyi pitämään oman hevosensa vauhdin kurissa. Colm olisi mielellään mennyt täysillä, mutta ehkä se ei olisi seurassa sopivaa. Hän voisi huomenna tulla yksin ja antaa vanhan ruunan paahtaa sielunsa kyllyydestä. Jos ravipätkä ei toiminut, niin laukka sai miehenkim hymyilemään leveästi. Kun hän lopulta hidasti, mies taputti ruunansa kaulaa.
"Paras poika olet."

Tällaiset ihanat hetket hevosten kanssa muistuttivat aina Daphnea miksi nämä jalot eläimet olivat pysyneet hänen elämässään vuodesta toiseen. Ne toivat niin ihanaa vapauden ja helppouden tunnetta. Kun hän meni Aldon kanssa maastossa, erityisesti yksin, hän saattoi olla aivan hiljaa, aivan itsekseen ja ilman mitään ulkomaailman asioita mielessään. Aldo yllätti Daphnen kun se ei halunnutkaan siirtyä raviin ja Daphne joutui pidättämään sitä normaalia voimakkaammin. Raviin siirryttyäänkin ruuna koitti esittää varsin kauniita raviaskeleita jaksamatta kuitenkaan ylläpitää tahtia pitkään. Daphne hölläsi ohjaa kun istui ruunansa kepeässä ravissa alhaalla. Hänen pitäisi sopia itselleen loppukevääksi enemmän Aldon maastoiluja, jotka oli nyt aikataulutettu työntekijöille.

Aiden vilkaisi toista hevosta, hymyillen leveämmin.
"Vauhti jäi päälle?" Koko maaston ideana oli ollut verrytellä valmennuksesta kankeita hevosia (niin mies ainakin uskotteli itselleen) ja ehkä myös pyytää Daphnea kahville. Aidenille se oli vaikeaa, kun mieli askarteli siinä miten hän ensinnäkin hoitaisi asiat Josephinen kanssa. Ja maastoon oli paljon helpompi pyytää, kuin vaikka kahville keskustaan.

"Nähtävästi", Daphne naurahti, mutta tiesi, ettei se vauhti pysyisi päällä kauaa. Hän nauttisi tästä kepeydestä tämän hetken ja sallisi ruunan sitten lössähtää. Olipa ihanaa päästä tuulettamaan itseään tänne ulkoilmaan. Tämäkin päivä oli mennyt siinä, että hän oli vain toivonut pääsevänsä Aldon luo rentoutumaan. Toivottavasti hänen tennisparinsa ei ollut huomannut, miten hän ei viihtynyt hänen seurassaan.

Aiden päätti hoitaa toisen murheenkryyninsä heti kun palaisi tallille. Ei nainen muuallakaan olisi.
"Lähtisitkö kahville joku päivä?" Sanat soljuivat miehen suusta aivan liian nopeaan tahtiin ja myös aksentilla koristeltuna. Aksentti oli tosin aina läsnä, mutta nyt se sai Aidenin hieman hermoiltua aivan uudenlaisen tason.

Aidenin kysymys heitti Daphnen sanattomaksi ja vilkaistuaan miestä pienessä epäuskossa hän laski katseensa Aldon harjaan muutamaksi sekunniksi. "Ömm", hän osasi sanoa nostaessaan katseen, sillä tällaiset suorat ja avoimet treffipyynnöt, mitä Daphne oletti tämän olevan, tulivat hänelle harvassa. Yleensä hänen vanhempansa ehdottelivat sopivia komeita aatelismiehiä hänelle iltapäiväteellä ja hän kohteliaasti kieltäytyi tai suostui tapaamaan muutaman heistä pitääkseen vanhempansa loitolla hetkisen pidempään. "Tai siis, anteeksi, totta kai", hän pyöräytti päätään, hymyili ja tajusi kuinka törkeästi oli reagoinut. Selvästi Aidenia vaivannut henkilö ei ollut hänen tyttöystävänsä, jos hän pyysi nyt Daphnea kahville.

No Aidenia vaivannut henkilö nimenomaan oli ollut jokin tyttöystävän kaltainen. Ja olisi vielä noin seuraavat viisitoista minuuttia. Ehkä Josephine ei itsekään jaksanut häntä ja olisi vain helpottunut kun hän olisi tehnyt päätöksen? Aina saattoi haaveilla.
"Anteeksi, se oli tökerö kys--" Lause jäi kesken, kun nainen juuri ehti pelastaman tilanteen. Seuraavaksi irlantilaismies olisi alkanut selittää ja luultavasti onnistunut loukkaamaan Daphnea samalla.
"Milloin sinulle sopisi?" Noin. Hienosti.

Daphne naurahti nolostuneena ja koitti rentoutua äskeisestä yllätyksestä. Treffit, tottakai. Kuka häntä aikuista naista oli kieltämään pientä kahvittelua mukavan tallilla tavatun miehen kanssa. Jos joku saisi tietää ja pahastuisi hän voisi selittää, että he olivat vain ystäviä tai jotakin siihen suuntaan. "Minulla on... esimerkiksi keskiviikko- ja torstai-iltana ensi viikolla aikaa, tai lauantaina", hän ehdotti.

Aiden mietti hetken.
"Torstai voisi olla hyvä, olen keskiviikkona myöhään oikeudessa." Vasta sanottuaan sen hän tajusi miltä se kuulosti.
"Olen siis asianajaja."

"Torstai se siis on", Daphne vastasi ja kummasteli sitten miehen lisäystä. "Oh. Ehdinkin jo huolestua", hän naurahti kepeästi. Rikollisen kanssa hän ei sentään olisi uskaltanut lähteä ulos. Asianajaja kuulosti paljon paremmalta. "Kello ... 18?" hän kysyi ja katsahti Aidenia.

Aiden naurahti hiljaa. Joskus voisi opetella ajattelemaan ennen kuin sanoi mitään.
"Se käy. Missä haluaisit tavata?"

Daphne oli odottanut kuten yleensä kävi, että mies lateli paikan ja ajan ja sillä selvä, mutta hän tarttui haasteeseen ja tuli muistaneeksi kauniin kahvilan lähellä kotiaan aivan keskustassa. "Itseasiassa... tai siis en lainkaan tiedä missä sinä asut, mutta lähellä kotiani on todella mukava kahvila, jossa voisimme käydä jos se sinulle sopii." Saattoi tietenkin olla, että Aiden asui aivan toisessa suunnassa kuin hän ja hänen ehdotuksensa olivat vain tökeröitä, mutta Daphne kokeili jos hänelle kävisi. "Asun Theatre Royalin lähellä", hän lisäsi, sillä ei tietenkään ollut selittänyt missä itse asui.

Aiden hymyili, nyökäten. Se kävisi oikein hyvin. Ainakin paikka olisi Daphelle mieluisa.
"Se käy. Tavataan siinä edessä kuudelta?" Tallin läheneminen alkoi ahdistaa. Missähän tummatukkainen nainen meni?

"Hienoa, kyllä", hän vastasi hymyillen ja siirsi katseensa eteenpäin. Olipa tälle maastolle tullut jännittävä, mukava käänne.

Tallin pihalla Aiden jalkautui Colmin selästä ja kiitti Daphnea maastoseurasta. Pian isosiskon viereen ilmestyi Edward, jonka kasvoilla lepäsi jokaiselle pikkuveljelle tyypillinen ärsyttävä virne.
"Ja tuo herrasmies oli...?"

Daphnea harmitti joka kerta kun ratsastuskerta päättyi mutta hän pysäytti Aldon tallipihalle ja jalkautui kiveykselle. Hän heitti hyvästit Aidenille ja yritti riisua hymynsä kun näki veljensä kävelemässä häntä päin siinä kuitenkaan kovin hyvin onnistumatta. "Oh shush", Daphne vastasi virnuilevalle Edwardille ja pyyhkäisi irtohiuksiaan korviensa taa. "Eräs mies vain, Aiden Cavanaugh", hän lisäsi kepeästi ja siirtyi nostamaan ruunan jalustimia.

Edward kohotti kulmiaan.
"Ja tietävätkö vanhemmat hänestä vai onko hän uusi kuvioissa?" Ei, pikkuveli ei aikonut uskoa sanallakaan että mies olisi vain satunnainen tuttu.

"Juttelimme tänään ensimmäistä kertaa kunnolla", Daphne sanoi veljelleen vakavemmin ja käveli Aldon toiselle puolelle. "Ei hänestä tiedä vielä kukaan, eikä vanhempien tarvitse myöskään tietää, vielä ainakaan", hän sanoi merkitsevämmin, jotta Edward ei menisi höläyttämään isälle ja äidille mitään.

Edward hymyili, antaen pahimman virneen hiipua kasvoiltaan.
"Selvä. Koska tapaatte seuraavan kerran?" Siskon kielto ei estänyt häntä piruilemasta tuolle.

"Ensi viikon torstaina", Daphne vastasi ja hymyili hieman. "Mutta missäs ovat sinun seurustelukumppanisi?" hän kiusoitteli virnistäen, haluten siirtää keskustelun pois hänestä ja Aidenista. "Isä ja äiti kaipaavat jo Lady Queensberryä tiluksilleen yhtälailla", hän naurahti.

Edward pyöräytti silmiään.
"Ei ole löytynyt. Mutta epäilisin ettei herra Aiden Cavanaugh olisi huonoin vaihtoehto jonka olet vanhemmille esitellyt." Edward ei aikoisi lopettaa kiusaamista.

Daphnen oli täytynyt yrittää, mutta eihän tietenkään Edward häntä näin helpolla jättäisi rauhaan. Daphne huokaisi Aldon takana ja lähti taluttamaan sitä talliin. "Voi olla, mutta ajattelet nyt ihan liian pitkälle", hän vastasi veljelleen. Kauheaa, vastahan he olivat sopineet ensideitit. Ajatus, että hän joutuisi esittelemään Aidenin vanhemmilleen tuntui kaukaiselta mutta myös kauhistuttavalta.

"Älä nyt. Kunhan kiusaan. Toivottavasti hän olisi mukava. Eihän hän ole mikään... Mitä vanhempamme voisivat suositella?" Edward oli systemaattisesti hylännyt kaikki ehdotetut tyttöystävät ja Daphne tuntui tekevän samaa.

Daphne tiesi, että veli vain kiusoitteli. Heidän vanhempansa olivat tehneet hänen seurustelustaan varsin kipeän aiheen. "Toivotaan", hän hymähti ja jatkoi. "Ei, en usko", hän naurahti. "Hän vaikutti hyvin sympaattiselta ja järkevältä. Hän on irlantilainen ja asianajaja."

Edward kohotti kulmiaan, rapsuttaen Aldoa ohimennen. Irlantilainen? Riemu repeäisi.
"Jos alatte seurustella, puhut minut harjoitteluun hänen työpaikalleen."

Daphne naurahti ja kävelytti Aldon sisään talliin ja kohti sen tuttua ja turvallista karsinaa. "Sinuako ei haittaisi, vaikka paljastuisi, että Aiden työskentelee jossain pienessä mitättömässä firmassa?" hän vitsaili eikä oikeasti saattanut kuvitella, että Aidenilla olisi surkeaa työpaikkaa. "Mutta toki, mitä vain pikkuveljelleni", hän sanoi puolitosissaan ja hymyili.

"Ei. Tiedät sen." Edward naurahri, tönäisten kyynerpäällä siskoaan kylkeen.
"Tuletko viikonloppuna vanhempien luo?"

Daphne koitti naurahtaen väistää muttei päässyt pitkälle, sillä Aldo käveli hänen vieressään muurina eikä lutkauttanut korvaakaan kaksikon menolle. "Tulen... helpompaa tulla vain kuin keksiä jotakin tekosyytä. Sinä?", hän sanoi, vaikkei vihannutkaan vanhempiaan ja kotiaan. Joskus etäisyys heihin oli vain helpompaa ja mukavampaa.

Edward nyökkäsi. Hän oli tulossa myös ja siksi kysyi.
"Olen tulossa. En keksinyt edes opiskeluihin liittyvää tekosyytä."

"Hienoa", hän vastasi ja talutti Aldon karsinaansa. "Oletko jo ratsastanut Romyn?"

"Olen." Siksi hänellä oli aikaa killua siskonsa perässä ärsyttämässä tuota.
"Minne menette torstaina? Mitä luulet, voisitko pitää hänestä? Ja kyselen, koska oma seuraelämäni ei ole olemassa."

Daphne nyökkäsi ja avasi Aldon suitsien solkia. "Blake'siin Grey Streetillä, kyllähän sinä tiedät sen kun olemme käyneet siellä aikaisemminkin. Ja kyllä voisin, hän vaikuttaa hyvältä mieheltä", hän vastasi ja hymyili nostaessaan suitset ruunan päästä. "Viime deiteistäni on kyllä aikaa, ties mitä ensi torstaista tulee..."

Nuorempi Douglas haroi sormilla hiuksiaan. Se olisi ainakin mukava treffipaikka.
"Se menee hyvin jos haluat sen menevän hyvin."

Daphne nyökkäsi, pikkuveli oli oikeassa. "Kyllä haluan sen menevän hyvin", hän vakuutti ja laskettuaan suitset karsinan pidikkeeseen hän käveli nostamaan satulaa nyt vettä juovan ruunan selästä.

Edward jäi miettimään siskonsa sanoja. Olikohan tuo tosissaan?
"Se varmasti meneekin."

Aldo ei liikahtanutkaan paikaltaan, kun oli saanut tarpeeksi juodakseen. Daphnen oli helppo nostaa ruunan koulusatula sen selästä ja kävellä sen kanssa karsinan eteen. "Millainen Romy oli tänään?" hän siirtyi arkisempiin aiheisiin.

"Loistava. Siitä huomaa että se on päässyt kilpakentille kunnolla." Huonon koulumenestyksen takia Edward oli jjoitunutvtyytymään kahteen tallipäivään viikossa.

"Hienoa", Daphne vastasi ja oli ylpeä veljestään ja tämän suloisesta tammasta. Hän otti kantoon ruunan varusteet ja sulki ruunan karsinanoven. "Aldosta taas näkee, että se on saanut maastoilla työntekijöiden kanssa reilusti. Ehkäpä minun pitäisi ruveta katsomaan kesän kisoja ja aloittaa treenaamaan enemmän tosissaan..."

Edward seurasi siskoaan, hymähtäen hiljaa.
"Ehkä. Saisit sinäkin tekemistä." Hän tiesi miten tylsää siskonsa elämä osasi välillä olla.
"Onhan nyt kaksi uutta valmentajaakin."

"Niin saisin, voisinkohan täyttää kaiken päiväjärjestykseni kisavalmisteluilla?" hän pohti hymyillen ja mietti Aldoa, joka ei varmasti panisi pahakseen pientä kisaspurttia. "Niin on, kävin Maryam Broadbentin valmennuksessa viime viikolla ja hän oli kyllä mukava nainen, ja hyvä valmentaja."

"Voihan sitä ainakin yrittää. Eiköhän se onnistuisi." Eddie voisi ainakin yrittää auttaa siskoaan siinä. Kalenterin täyttäminen kisavalmisteluin olisi ollut hänenkin unelmansa.

"Varmasti onnistuisi", Daphne sanoi, melkein uhmakkaana hymyillen. Ajatus kutkutti, sillä kisaaminenhan oli hyvää aktiviteettia, vaikkeivät he siinä loistaneetkaan kuten Romy ja Edward. Eikä yrittämisestä olisi haittaakaan, ainakin he pääsisivät entiseen kuntoonsa kumpikin ja ehkä jopa paremmille sijoille. Daphne käveli varustehuoneeseen sisälle ja sitten Aldon varustepaikoille.

Edward hyvästeli pian siskonsa, häntä kutsuivat tenttikirjat. Hän ei halunnut Romyn ja hänen tauosta pidempää kuin oli pakko.
Toisaalla Aiden oli saanut Colmin varusteistaan ja etsi Josephinea. He puhuisivat asian nyt. Piste..

Daphne laski ruunansa varusteet paikoilleen ja jatkoi sen hoitamista, kiirehtimättä tallilta pois.

Josephine käveli portaita alas oleskeluhuoneesta. Hän oli juuri istunut nopeat kahvitauot Michelin kanssa ja venytteli käsiään ja lapojaan kevyesti, tarkoituksenaan lähteä kohtapuoliin ratsastamaan Avalonilla kevyt estetreeni.

Aiden pysähtyi portaiden alapäähän kun näki naisen.
"Hei. Puhuttaisiinko vähän?"

"Hei", Josephine tervehti, mahdollisimman mukavasti ja pysähtyi itsekin. Aidenin seuraava kysymys ja sen sävy heittivät naisen hälytyskellot heti kaakkoon, mutta hän piti kasvonsa peruslukemilla. "Tottakai", hän lisäsi.

Aiden viittasi naista seuraamaan, kävellen ulos. Siellä kukaan ei ehkä kuulisi heitä. Tälle ei kaivattu ylimääräisiä korvia.
"Oletan että olet samaa mieltä, jos sanon ettei tämä toimi."

Jo seurasi Aidenia ulos ja laski kätensä kevyen tuulitakkinsa taskuihin. "Öm..." hän kurtisti kulmiaan. "Tämä? Parisuhteemme?" hän koitti tarkentaa. Hänen ei tehnyt mieli antaa todellista mielipidettään asiasta Aidenille.

"Juuri se." Aidenista ainakin tuntui siltä, että he olisivat samaa mieltä asiasta.
"Eikö olisi parempi vain lopettaa se?"

Josephinea kouristi, ei siinä etteikö hän olisi ollut samaa mieltä Aidenin kanssa, mutta koska hän ei todellakaan halunnut myöntää pilanneensa jälleen parisuhteensa tai että se edes oli ohi. Aiden ei kuitenkaan antanut paljoa tilaa väittää vastaan. "No... Niin kai", hän vastasi ympäripyöreästi eikä osannut kuin katsoa ilmeettömänä eteenpäin.

"Sano toki jos olet eri mieltä, mutta olen saanut sen mielikuvan että olisit samaa mieltä." Aiden ei halunnut olla se kusipää joka oli, mutta hän ei jaksaisi tätä enää. Mitä hän halusi, sitä hän ei tiennyt vaikka oli pyytänyt Daphnea kahville.

"Ei, olen samaa mieltä...", hän vastasi ja mietti mikä oli tuonut Aidenin tähän keskusteluun. Ei hän täydellinen tyttöystävä väittänyt olevansa mutta se, että Aiden oli olettanut hänen olevan samaa mieltä satutti.

"En halua olla se mulkku joka vain jättää, joten sano vain jos olet eri mieltä. Mutta ehkä meitä ei vain ole tehty toisillemme."

"No... sinä tavallaan jo olet", Jo sanoi kylmästi. Alunperäinen sanattomuus alkoi muuttua ärsytykseksi, jota hänen oli vaikeampi pitää sisällään. Pelkkä ajatus siitä, miten hänen vanhempansa jälleen pettyisivät, inhotti Josephinea valtavasti. "Ei näköjään."

Olisihan se pitänyt arvata, ettei hän tehnyt tätäkään oikein.
"Tiedän. Mutta ei ole reilua käyttää kummankaan aikaa johonkin mikä ei toimi. Ei sinun eikä minun aikaa."

Siinä Josephine oli samaa mieltä Aidenin kanssa. Hän oli jo vuosia sitten huomannut, että hänen aikatauluihinsa oli vaikeaa sovittaa poikaystävää. Antoinen kanssa se oli onnistunut, sillä heidän elämänsä oli pyörinyt täysin samalla tahdilla ja samassa paikassa. Oli ollut kai aivan turha yrittää sovittaa Aidenia hänen elämäänsä. "Totta", hän vastasi lyhyesti ja katseli tarhaavia hevosia. Hyvän tyttöystävän esittämisestä olikin tullut jo hieman turhauttava rooli.

"En vain... Haluan että tiedät etten syytä sinua mistään." Luoja jonkun pitäisi vaimentaa hänet.

"Älä huoli, en ota tätä itseeni", Jo vastasi, hieman katkeruutta karaten hänen ääneensä. Tottakai syy oli hänessä. Hän oli ollut kamala... tai itsekäs, tai muuten vain huono. Hän oli kuullut tämän virren aikaisemminkin. "No, tämäkö oli sitten tässä?"

Aiden nyökkäsi hieman. Hän ei halunnut pidätellä naista enää siinä. Eikä hän osannut tai uskaltanutkaan sanoa enää mitään ihmeellisempää.

Kiitos tästä mukavasta keskustelusta, Josephine mietti päässään ilkeästi. Hän ei saattanut uskoa, että Aiden oli jättänyt hänet. Yhä kivikasvoisena, Josephine katsahti nopeasti nyökkäävää miestä, ja pyrähti sitten hänen rinnaltaan takaisin kohti tallia mahdollisimman nopein, kiivain askelin.

Aiden päätti lähteä kotiin. Hän oli valmis siltä päivältä, eikä oikeastaan halunnut törmätä naiseen enää.

Kun Josephine pääsi takaisin talliin, Avalon oli valmiina hänen ratsastettavakseen. Michel huomasi miten ajatuksissaan nainen oli, muttei sanonut mitään kun nainen repäisi ohjat hänen kädestään ja lähti purkamaan oloaan maneesin isoille jumppaesteille.

Torstai 25.5.2017, Newcastle

Daphne oli jännittänyt treffejään koko päivän, sillä viimeisistä treffeistä oli hetki eikä hän kokenut itseään kovin hyväksi deittailijaksi. Hän haki aina sielunkumppaniaan, vaikka tiesi sen olevan nykymaailmassa varsin kliseinen termi, ja tiesi, ettei hänen asemassaan irtosuhteille ollut kysyntää. Aiden oli kuitenkin vaikuttanut mukavalta, Daphne vakuutteli itselleen, että treffit tulisivat sujumaan aivan hyvin.

Daphne astui asuinkerrostalostaan Grey Streetille itselleen ominaisissa vintagehenkisissä vaatteissaan: polvipituisessa tummanruskeassa kynähameessa ja vaaleansinisessä hameen sisään laitetussa sifonkisessa kauluspaidassa ja kuohkeat vaaleat hiuksensa vapaana ja laineikkaille kiharoille käännettynä. Kevyt villakangastakki lämmitti hieman kosteankoleassa säässä. Hän ei tiennyt tuliko näyttämään liian hienolta Aidenin seurassa, eikä halunnut sitä, mutta näin hän pukeutui aina ja oli tottunut erottumaan joukosta, sillä valtaosa ainakin häntä nuoremmista tuntui pukeutuvan aivan päinvastoin. Daphnelle pukeutuminen oli ollut aina henkireikä ja hän panosti siihen mielellään. Jalassa hänellä oli tummansiniset loaferit ja kävellessään hän väisteli pieniä lätäköitä ja avasi sateenvarjonsa, kun taivaalta alkoi jälleen sataa.

Blake's oli kivenheiton päässä Daphnen asunnolta, joten kävelymatka ei ollut sateellakaan onneton. Hän seisahtui hieman etuajassa kahvilan eteen, odottamaan Aidenia, ja kuunteli pienten pisaroiden tipahtelua hänen sateenvarjolleen.

Aiden oli tullut paikalle autolla, odotellen pienessa katoksessa kahvilan edessä. Olisi pitänyt tarjota kyytiä. Tai niin hän ainakin ajatteli, kun sade ropisi katuun. Irlantilaismies oli pukeutunut siistiin kauluspaitaan, bleiseriin ja farkkuihin, toivoen näyttävänsä riittävän siistiltä. Hän haki tuttuja kasvoja, mutta luovutti jossakin vaiheessa.

Daphne oli odottanut lyhyen hetken ulkona mutta mennyt sitten kahvilan eteiseen odottamaan, vilkuillen aina välillä ulos pisaroita tummasti sisustetun ja tunnelmallisen kahvilan puulattialle tiputteleva sateenvarjo kädessään. Hän huomasi sitten miehen kävelevän kahvilan eteen ja käveli kahvilan ulkopuolelle. "Hei, Aiden", hän tervehti hymyillen.

Mies yritti olla kiinnittämättä huomiota naisen hyvin asialliseen pukeutumiseen. Siinä ei ollut vikaa, mutta hän tunsi itsensä typeräksi.
"Hei. Mennään sisälle ettet turhaan kastu."

"Kyllä, mennään vain", hän vastasi. Ei hänenkään tehnyt mieli sateessa seisoskella. "Tervetuloa Blake'siin", hän sanoi Aidenille kuin omistaisi paikan, vaikka kyseessä oli vain se, että hän oli käynyt täällä hyvin usein 6 vuoden ajan. Tummapuinen, ihastuttava kahvila oli suosittu paikallaan, mutta miellyttävän rauhallinen tähän aikaan illasta.

"Tämä on kyllä viihtyisä paikka. En ihmettele että pidät tästä." Mies silmäili paikkaa hymyillen.
"Sitten seuraa valinnamvaikeus."

Daphne oli iloisesti yllättynyt, että Aiden piti paikasta, ja hymyili miehelle kun käveli kahvilan tiskille, joka oli täynnä kaikenlaisia herkkuja. "Nimenomaan. Täältä saa erinomaista kahvia, erinomaista kaikkea", hän kertoi ja katseli tiskin antimia vaikka tiesikin jo mitä halusi.

Aiden joutui miettimään. Lopulta hän päätyi latteen tuplaespressolla ja ottamaan myös palan sitruunajuustokakkua.
"Voin maksaa molemmat, kun sinut kahville pyysinkin."

Daphne tervehti kahvilatyöntekijää. "Hei Stephen", hän hymyili ja mies tervehti häntä takaisin. Hän ei voinut sille mitään, että onnistui ystävystymään lempipaikkojensa työntekijöidenkin kanssa. Daphne tilasi laten ja suklaakakkupalan. "Oi, kiitos", hän sanoi. Olipa hän mukava herrasmies todellakin.

Aidenista se oli vain reilua. Hän oli pyytänyt naista ulos, joten tietenkin hän maksaisi myös tuon juoman ja kakun. Hän myös kantoi kiltisti tarjottimen pöytään, istuen alas.

Daphne istui Aidenia vastapäätä, laski pienen laukkunsa ja takkinsa, jonka oli ottanut jo aikaisemmin pois päältään vierelleen, ja risti sitten nilkkansa. Hän hymyili Aidenille. "Miten päiväsi on mennyt?" hän kysyi ennenkuin hiljaisuus ehti langeta heidän välilleen.

"Hyvin, kiitos kysymästä. Tavallisen tylsä asianajajan työpäivä." Aiden hymyili hieman, ottaen kulauksen kahvistaan.
"Toivon että sinun päiväsi on ollut mielenkiintoisempi?"

Daphne naurahti. Hänestä asianajan työpäivä voisi olla hyvin mielenkiintoinen, mutta hänelle kaikki muu kuin hänen elämänsä taisikin olla jännittävää. "Ei omasta mielestäni", hän vastasi ja toi kahvikuppiaan lähemmäksi. "Kävin vain pelaamassa tennistä, lounaalla ja vierailulla ystäväni luona ja ratsastamassa Aldon", hän kohautti olkiaan ja jännittyi sitten tajutessaan, että Aiden voisi nyt päätellä, ettei hän tehnyt töitä.

Aiden kallisti hieman päätään, mutta ei tehnyt siitä sen suurempaa päättelyketjua. Naisen työnteko ei ollut hänen asiansa.
"Se kuulostaisi päivältä mistä antaisin juuri nyt mitä vain." Töissä oli niin kiire, että hyvä kun Aiden ehti hengittää.
"Mistä olet kotoisin?"

Daphne hymähti. Kukapa ei välillä haluaisi vapaata elämästään. "Sen uskon. Välillä on ihana hengähtää." Daphne oli viihtynyt ystävänsä luona Jesmondissa, eikä hän saattanut valittaa päivästään, mutta ne toistivat itseään ja se jos mikä oli puuduttavaa. "Skotlannista, maaseudulta oikeastaan keskeltä ei mitään", hän vastasi vähätellen ja hörppäsi maitokahviaan, jota saattoi jo juoda.

"Skotlannista? Hieman sama vika, tosin olen Irlannista. Sen ehkä kuulee. Olen pahoillani siitä." Vaikka he olivat asuneet suurimman osan elämästään Dublinissa, jopa Aidenin puheesta kuuli sen hienoisen, raastavan vivahteen Limerickin kamalasta aksentista, jolla vanhemmatkin olivat (ja toinen edelleen) puhuneet.

"Kyllä", Daphne vastasi ja laski kahvikupin. "Sen kuulee", hän pidätti hymyään. "Mutta ei se huono asia ole. Aksentit ovat kiinnostavia. Minua harmittaa, että oma aksenttini on kadonnut aikalailla, sillä olen viettänyt Englannissa niin paljon aikaa." Joku sanavalmis ihminen oli joskus sanonut, että Daphne kuulosti hienostotädiltä ja siitä lähtien Daphne oli yrittänyt puhua mahdollisimman 'tavallisesti'.

"Ovathan ne, niin kauan kuin ymmärtää mitä toinen sanoo. En aina mene takuuseen ymmärretäänkö minua." Aiden naurahti. Etenkään silloin jos hän alkoi innoissaan puhua iiriksi vaikkapa Deirdren kanssa, tai ihan vain jos he väittelivätkin kiihkeästi englanniksi. Edes Julian ei ymmärtänyt ja hollantilaismies oli sentään monet kerrat kuunnellut sitä pajatusta.
"Joskus se voi olla onni. Olisi mukavaa jos voisi sulautua muihin, eikä erottuisi aksentin vuoksi kuin kipeä peukalo."

"Se on kyllä epämukavaa, jos ei saa selvää", Daphne vastasi huvittuneena. Hän oli joutunut siihen tilanteeseen monta kertaa. "Olen kuullut niin tuhteja aksentteja, etten tiedä miten selvisin niistä tilanteista", hän virnisti hieman, jo rennommin. "Joskus ehkä", hän hyväksyi miehen mielipiteen. Hänkin tahtoi sulautua muihin, oikein ikinä siinä onnistumatta.

Aiden nielaisi, katsoen Daphnen kasvoja hetken.
"Kerro jotakin itsestäsi? Tuntuu että puhumme vain minusta."

"Hmm", Daphne mietti hetkisen. "No, kuten jo sanoin, olen asunut Newcastlessa jo monta vuotta. Sitä ennen asuin pitkään Cambridgessa ja opiskelin siellä myös, englantia", hän kertoi. Hän puhui Cambridgesta mielellään.

Cambridgessa? Daphnen oli siis oltava ainakin fiksu, tosin myös opiskelupaikka kertoi varakkuudesta jotakin.
"Englantia? Kuulostaa mielenkiintoiselta."

"Kyllä", Daphne hymyili. "Se oli todella mielenkiintoista ja monipuolista. Olen lukenut aina paljon, ja opiskellut paljon, mutta Cambridgessa pääsin vielä syvemmälle esimerkiksi kirjallisuuden historialliseen puoleen. Eikä yliopistoelämässäkään ollut valittamisen varaa." Oikeastaan vasta Cambridgessa Daphne oli oppinut nauttimaan opiskelun ulkopuolisesta elämästä ja hänelle oli vakiintunut tiivis ystäväpiiri, jonka kanssa hän vietti vieläkin aikaa.

"Sen muistan myös, ettei yliopistoajoissa ollut juurikaan valittamista." Aiden hymyili leveästi.
"En ole koskaan ajatellut kirjallisuutta noin laajasti, mutta ehkä minun pitäisi."

"Niimpä", Daphne hymyili takaisin. "Jos lainkaan kiinnostaa, niin ehdottomasti pitäisi", hän innostui. "En ymmärrä ihmisiä, jotka lukevat vain moderneja teoksia, sillä koko historiamme löytyy vanhoista kirjoista." Hän oli huomannut, että kirjoitustyyli oli muuttunut huimasti 2000-luvulla, vaikka upeita teoksia tehtiin vieläkin. Ne olivat kuin enemmän kiven alla, ainakin hänen silmissään. Ehkäpä hänellä oli vain hyvin valikoiva maku.

"No historiallista kirjallisuutta olen kyllä lukenut enemmän kuin yhden ihmiselämän tarpeisiin. Voin siis väittää olevani jollakin tasolla sivistynyt?" Aiden naurahti, ottaen kulauksen kahvistaan.
"Sinulla on varmasti upeita mielipiteitä."

"Ehdottomasti", Daphne sanoi huvittuneena ja nappasi palan erinomaista kakkuaan. Aidenin seuraava kommentti sai Daphnen hymähtämään. Tuota hän ei kuullut usein. "Hmm en nyt tiedä upeasta", hän vastasi vaatimattomasti mutta hymyili kuitenkin.

"En sano sitä vain kehuakseni." Siitä oli niin kauan, kun Aiden oli tavannut naisen joka oli muutakin kuin pinnallinen.

Daphne ei saanut pyyhittyä hölmöä hymyään kasvoiltaan. "No, kiitos. Välillä tuntuu siltä, ettei minun mielipiteilläni oikein ole väliä", hän tunnusti.

"Et vietä aikaa oikeanlaisten ihmisten kanssa. Vaikka tiedän kyllä tunteen, kun on kaksi kaikkitietävää isosisarusta."

"Voi olla", hän myönsi ja hörppäsi kahviaan. "Minun pikkuveljeni ja minä olemme aina tulleet toimeen, mitä nyt hänkin on välillä yhtä ärsyttävä kuin kuka tahansa sisarus", Daphne naurahti.

"Tulen hyvin toimeen isosiskoni kanssa, mutta isoveljeni kanssa en niinkään. Paitsi kun hänellä on hyvä hetki." Aiden laski kahvimukin käsistään.

"Ompa harmi", hän vastasi. Hän oli onnellinen, että hän oli erinomaisissa väleissä Edwardin kanssa. "Saitko muuten jo hoidettua ongelmasi, sen vaikean ihmisen kanssa?" hän uteli varovasti.

Aiden naurahti hieman hermostuneesti.
"Sain. En ajatellut että muistaisit."

Daphne ei muuta elämällään tehnytkään, kuin muistanut ulkoa ihmisten läheisten nimiä, juoruja ja sun muita keskusteluissa pulpahtaneita asioita. "Hyvä", hän vastasi hymyillen, haluamatta vieläkään udella enempää.

"Mutta, mukavampi aihe." Aiden mietti hetken, mikä sellainen voisi olla.
"Oletko ajatellut kilpailla kesällä?"

Daphne naurahti hieman ja nappasi pienen palan suklaakakkkua. "Olen", hän vastasi. "Mahdollisimman paljon jos hyvin käy. Olemme olleet poikkeuksellisen vähän kisaamassa nyt keväällä."

"Toivon että se onnistuu ja voitte viettää kesän lämpimämmissä maissa kilpaillen." Aiden olisi itsekin mielellään kadonmut Englannista lomallaan. Mutta mihin ja kenen kanssa? Kavereiden kanssa varmasti voisi yhden reissun tehdä, mutta se olisi lähinnä juopottelua.

"Kisaan vain kansallisesti, valitettavasti", hän naurahti, vaikka ajatus ulkomailla kisaamisesta olikin aina ollut kutkuttava. "En ole aivan niin taitava."

Aiden huokaisi hieman.
"Ei, harmi. Olen aina kuvitellut matkustamisen olevan kisaamisen paras osa."

"Niin se varmasti onkin", hän hymähti. "Kisaatteko te Colmin kanssa ollenkaan?"

"Emme. En ole koskaan kisannut, mutta seurasin veljeni uraa pitkään." Aiden oli saanut katsoa kansainvälisesti huipun irlantilaiaratsastajan uraa ja elämää usein turhankin läheltä.

"Okei", hän nyökkäsi. Hänelle kilpaileminen ei todellakaan ollut mikään harrastamisen ehto. Hän nautti siitä, sillä hän nautti tavoitteista ja oli aina ollut niin täydellisyydenhakuinen, että koki sopivansa kisakentille. Vaikkeivät he Aldon kanssa mikään ruusukehai-pari olleetkaan. "Hänen uraansa on varmasti ollut mahtavaa seurata."

"Silloin kun meni hyvin." Aiden mietti hetken muuta aihetta. Miksi hän oli pyytänyt Daphnea kahville, kun hän ei ollut mikään treffien hurmuri? Eäsh.

"Niin toki", hän hörppäsi kahviaan. Kisaamisen takapakkia ei tietenkään seurannut yhtä mielellään. "Oletko siis töissä täällä Newcastlessa?" hän tuli miettineeksi. Osa hänen tutuistaan tuntui käyvän vaikka miten kaukana töissä.

"Olen. Tuossa keskustassa eräässä lakifirmassa."

"Ompa mukavaa", hän vastasi, hieman kateellisenakin. "Sinulla ei ole pitkä työmatka", hän naurahti.

"Ei onneksi. Lyhyt työmatka kompensoi pitkää matkaa kotiin. Vaikka ei Irlanti nyt kuussa ole."

"Kahden tunnin ajo Skotlantiin on myös varsin puuduttavaa aika ajoin", Daphne vastasi. Mutta hän viihtyi Skotlannin rauhassa, joten matkan vältti kunhan sitä ei joutunut tekemään kokoajan.

"Ajaminen on usein raskaampaa kuin lentäminen." Aiden myönsi. Siinä piti kuitenkin itse keskittyä, kun taas lentäessä sai vain matkustaa.

"Niin on", Daphne vastasi. Oli harmi, että kotio oli vaikea päästä muutoin kuin autolla. "Onneksi Edinburghiin on helpompi kulkea, vaikkapa junalla."

"Onneksi. Vanhempasi siis asuvat Edinburghissa?" Aiden päätti vielä varmistaa.

"Välillä vietämme aikaa Edinburghissa, mutta he asuvat Dumfries and Gallowayssa talvet ja heillä on kesäasunto Carlislessa", hän selitti. "Joten pyörin vähän siellä täällä", hän kohautti olkiaan kevyesti.

Aiden laski hetken päässään, nostaen katseensa sitten Daphneen.
"Kohta kerrot olevasi aatelinen?" Se oli vitsi.

Daphne oli muutaman sekuntin hiljaa. "Itseasiassa minä olen", hän puraisi huultaan. Hän oli halunnut pysyä tavanomaisena Aidenin silmissä, mutta hänen statustaan ei ollut koskaan ollut helppo piilotella.

Muutaman vuoden nuorempi nielaisi. Oivoi.
"... A-annteksi, sen piti olla vitsi, en ihan oikeasti ajatellut."

"Ei se mitään", Daphne naurahti nopeasti. "Ei se ole mikään suuri salaisuus."

"En tarkoittanut loukata, sen piti olla vitsi. En... Olisi ajatellut."

Daphne naurahti vapaantuneemmin. "Älä huoli. En ole lainkaan loukkaantunut." Hänen asemaansa reagoitiin hyvin monin tavoin. Hän toivoi vain, ettei Aiden ruvennut nyt liian varovaiseksi tai oudoksi hänen seurassaan. "Isäni on Queensberryn markiisi, mikä tekee minusta Ladyn", hän selitti. "Mutta se on kaikki kamalan monimutkaista", hän lisäsi nopeasti. "Se on vain... osa minua."

Aiden hieraisi kevyesti niskaansa. Jestas, olisi ehkä joskus pitänyt miettiä kahdesti.
"Vau.. Olisit kertonut."

"Niin minun olisi kai pitänyt", hän myönsi. "Mutta minusta on ihanaa, kun ihmiset eivät tiedä asemaani ja voin keskustella heidän kanssaan aivan tavallisesti. Se tekee kaikesta jotenkin helpompaa."

"Ihmiset antavat sen vaikuttaa?" Aiden kysyi hämmästyneenä.
"Tai ehkä sen pitäisi, mutta en tiedä miten."

"Kyllä antavat", Daphne naurahti. "Monet rupeavat kauhean kohteliaiksi tai varautuneiksi", hän harmitteli. "Ihmisillä on hassuja reaktioita."

"No sen täytyy olla viihdyttävää?" Ainakin Aiden uskoi niin. Ihmisten reaktiot olivat varmasti viihdyttäviä.

"Viihdyttävää, ja epämukavaa", Daphne vastasi hymyillen hieman. Hän ei yleensä halunnut seurapiirielämänsä ulkopuolella samanlaista kohtelua, teitittelyä sun muita kohteliaisuuksia. Se kaikki tuntui kamalan kankealta hänen arkielämässään Newcastlessa.

"Voi ei." Aiden olisi halunnut ottaa naista kädestä, mutta jätti sen tekemättä.
"No, lupaan olla poikkeus."

Daphne hymyili Aidenin lupaukselle. "Hyvä", hän oli helpottunut.

"Sikäili mikäili saan vielä toisen mahdollisuuden." Aiden ei ollut yhtään varma siitä.

"En näe miksi ei", Daphne hymyili Aidenille. Daphne piti hänestä.

"Hyvä, en siis loukannut sittä harkitsemattomalla vitsilläni." Irlantilaismies hymyili leveästi.
"Onko jotain mitä haluaisit kysyä minulta? Nyt kun minä pystyn halutessani googlettamaan koko sukuhistoriasi."

"Et", Daphne hymyili lämpimästi miehelle. "Oh god, älä tee sitä", hän nauroi vitsaillen. Hänen sukuhistoriansa vasta luettavaa olikin. "Eeii..." hän sanoi ensin, mutta rohkaistui sitten. "Tai mietin kyllä, oletko matkustellut paljoa? Ison-Britannian ulkopuolella?" hän kysyi sitten.

"Ehkä minun pitäisi." Aiden virnisti leveästi. Ei, ei hän googlettaisi asiaa.
"En paljoa. Opiskeluaikoina olin vaihdossa Saksassa, mutta en muuten ole matkustellut. Paria kaveriporukan reissua lukuunottamatta."

Daphnea ei haitannut, ettei Aiden ollut matkustanut paljoa. Pelkästään jo Saksassa käyminen kuulosti upealta. "Millaista Saksassa oli, en ole ikinä käynyt?" hän ihasteli.

"Ihan mukavaa. Elin siell normaalia arkea kuitenkin vuoden verran, niin se ehkä vei vähän hohtoa. Pitäisi ehk joskus mennä vain lomalle."

"Niin", hän vastasi, miettien Saksaa ja sen nähtävyyksiä, joita halusi nähdä monen muun ohella. "Haluaisin todella nähdä Brandenburgin portin, tai käydä siinä linnassa..." hän pohti hetken linnan nimeä, ennenkuin lausui sen varsin sujuvalla saksanääntämyksellään. "Neuschwansteinin linnassa."

"Puhut ainakin hyvin saksaa. Pärjäisit siellä loistavasti." Aiden lohdutti hieman.

"Danke schön", hän vastasi naurahtaen. "En muista milloin viimeksi olisin puhunut saksaa kunnolla tosin."

"Ei se mitään. Olen ollut saksassa vuoden ja puhun sitä... No en yhtään." Aiden naurahti. Se oli miltein noloa.
"Tahkosin englannilla koko vuoden."

"Mutta englannilla pärjää niin hyvin melkein missä vain", hän totesi kannustavasti. "Minä olen oppinut kieleni vain koulunpenkillä", Daphne kohautti olkiaan kuin se olisi huono asia.

"Pärjää, se on vain hieman noloa. Etenkin kun joskus suuttuessani kiroilen iiriksi. Sitä kyllä osaan, mutten saksaa."

Mielikuva Aidenista kiroilemassa iiriksi oli huvittava. "Ei se minusta noloa ole", hän naurahti hymyillen. "Aina voit opiskella sitä näin jälkeenpäin jos haluat", Daphne ehdotti.

"En jaksa." Aiden naurahti.
"Olen liian laiska opiskelemaan enää."

Daphne opiskelisi Cambridgessa vieläkin jos saisi varan valita. "Pärjäät varmasti elämässä ilmankin saksankieltä, joten ei huolta", hän naurahti. Ei hänkään sitä ollut elämässään montaa kertaa tarvinnut.

"En aina olisinniin varma. Jos sisarukseni haluavat kiusata minua, he puhuvat edelleen keskenään saksaa. Ja he ovat sentään kohta nelikymppisiä."

"Oh no", hän reagoi. "Ompa ikävää", hän pahoitteli, vaikka hymyilikin huvittuneena. "Sinulla on ihastuttavia sisaruksia."

"He ovat kaksoset ja minua reilusti vanhempia, joten en syytä heitä." Aiden vastasi hymyillen. Se oli jäänne ajoiltankun kuopus oli ollut pikkupoika ja oikeasti kimpaantunut sisarustensa siansaksankielisestä salaseurasta.

"Oh", Daphne yllättyi. "Sitten se ei ole niin vakavaa", hän hymähti.

"Ei. Sentään vain toinen heistä osaa mandariinikiinaa." Aiden virnisti poikamaisesti. Se olisikin ollut kun sisarukset olisivat hölöttäneet keskenään kiinaa.

"Voi ei", Daphne yllättyi jälleen. "Kiina on todellakin mielenkiintoinen kieli osata."

"Deirdre on perheyrityksen johtoportaassa töissä, joten hänen on vähän pakko osata. me veljekset lusmuamme ja teemme mieluummin jotain muuta."

"Ei kuulosta siltä, että olisitte kovin lusmuja kun menestytte kummatkin omilla urillanne niin hyvin", hän hymähti Aidenille. Hän se vasta lusmu olikin heihin kaikkiin verraten, tai siltä hänestä ainakin nyt tuntui.

"No minä olen aika tavallinen rivilakimies. Ainakin toistaiseksi. Ehkä joskus vielä olen osakas tai johdan toimistoa." Aiden ainakin halusi tähdätä siihen.
"Mitä sinä haluaisit tehdä?"

"Pääset varmasti pitkälle", hän totesi hymyillen ja uskoi siihen kyllä. "Oh, on niin paljon mitä haluaisin tehdä. Opettaa tai opiskella journalismia esimerkiksi", hän uskalsi paljastaa nyt kun oli kaukana kotoa.

Aiden kohotti kulmiaan.
"Journalismia? Vau. Mikset tee niin?"

"Ei se ole oikeastaan minun päätökseni", hän hymähti vaatimattomasti.

"... Eikö?" Aiden ei kirjaimellisesti tiennyt juuri mitään aatelisten elämästä.
"Miksei?"

"Se on monimutkaista", Daphne kohautti olkiaan. "Vanhempani ovat vanhoillisia, heidän mielestään nainen ei kuulu työelämään", hän selitti ilman vihaa tai ärtymystä. Hän ei halunnut vaikuttaa siltä kuin vihaisi vanhempiaan heidän päätöstensä takia, sillä se ei ollut totta.

Aiden räpäytti pari kertaa silmiään. Siis... Daphne eli päivästä toiseen tekemättä mitään, koska vanhempansa halusivat?
"Kuulostaa aika... Tylsältä. En halua olla ilkeä."

Aidenin täytyi kuvitella, että hän ja hänen perheensä olivat aivan sekaisin - hienoa. Daphne kohautti olkiaan ja hymyili hieman. "Ei se ole ikävää. Minulla on paljon harrastuksia, ihania ystäviä, muutamia järjestöjä, joissa olen mukana", hän koitti paikata asiaa.

Ei Aiden ajatellut niin. Daphne olisi hylännyt ne ajatukset jos olisi tiennyt hänen perhesotkuistaan.
"No mutta teet silti hyvää. Se on kuitenkin tärkeintä ettei tylsisty."

"Niin", hän nyökkäsi. Hän oli hyvin tottunut arkirutiineihinsa, joten tietyssä mielessä häneltä ei puuttunut mitään, mutta toisaalta välillä hän katseli maailmaa kuin ulkopuolelta ja kaipasi salaa asioita, jotka olivat muille kuten Aidenillekin itsestäänselvyyksiä.

"Usko pois, vannon että Englannista löytyy ihmisiä jotka kadehtivat sinua." Niin hän ainakin uskoi.

"Niin kai", Daphne vastasi ja kohautti olkiaan. Hän ymmärsi, että hän eli etuoikeutettua elämää mutta siitä huolimatta hän oli törkeä ja halusi pois helposta elämästään.

"Vaika eihän se omaa elämää mukavammaksi tee." Sen Aiden myönsi kyllä. Vaikka joku kadehtisi, itsestä elämä voisi tuntua väärältä.

"Ei, valitettavasti", Daphne vastasi ja toivoi kyllä, että se olisi helpottanut.

Aiden mietti hetken, miten saisi keskustelun kevyemmille vesille.
"Olisiko jotain mitä haluaisit joskus tehdä yhdessä? Ellen sitten onnistunut masentamaan sinua."

"Pyydätkö minua uudelleen treffeille?" Daphne kysyi antaen hymyn levetä kasvoilleen.

"Yritän ainakin." Aiden vastasi naurahtaen pehmeästi

"Lähtisin mielelläni kanssa uudestaan treffeille", hän hymyili ja sipasi hiuksiaan korvansa taa. Siitä oli ollut aikaa kun hän oli ollut deiteillä puhumattakaan kaksilla. "Ja olen avoinna mille vain", hän mietti. Hän oli ruosteessa näissä asioissa, joten se tuntui sopivan avoimelta vastaukselta.

Irlantilaismies yllättyi hieman, mutta yritti pitää reaktionsa omanaan.
"En haluaisi ehdottaa mitään kovin tylsää, mutta... Kaikki ehdotukset tuntuat vähän tylsiltä."

"En usko", hän vastasi. "Jos sinun ehdotuksesi ovat tylsiä, minun ovat pitkästyttäviä", hän virnisti leikkisästi. "Mutta oikeasti, mikään ei voi olla tylsistyttävämpää kuin teehetket sinua 40 vuotta vanhempien tätien kanssa kun sinulla ei ole heidän kanssaan mitään yhteistä", hän hymähti hiljaa.

Mies nyrpisti nenäänsä paheksuvasti.
"Kokeile teehetkeä isoveljeni kanssa. Hän on pahempi kuin ne tädit." Aiden virnisti leikkisästi, miettien hetken.
"Mitä teet mielelläsi? Muuta kuin ratsastat tai pelaat tennistä. Olen surkea tenniksessä."

"Epäilen", hän virnisti takaisin. Sitten hän naurahti. "Sittenhän meidän täytyy pelata tennistä yhdessä", hän vaati leikkisästi, mutta mietti silti mitä hän teki mielellään. Valitettavasti hänen harrastuksensa olivat varsin sisäänpäinkääntyneitä. "Käyn aika paljon teatterissa, ja oopperassa, ja baletissa", hän luetteli.

"Ei, oikeasti. Pallopeleissä käsi-silmä koordinaationi on enemmän kuin surkea." Aiden ei tosiaan pelaisi tennistä.
"Teatteri ja illallinen?"

Daphne jatkoi hymyilyä. Hän ei ollut mestari tenniksenpelaamisessa, mutta ajatus siitä, että hän ehkä jopa voittaisi Aidenin oli hauska. Sitten hän nyökkäsi. "Kuulostaa erinomaiselta."

"Voimme mennä pelaamaan tennistä kun olen ehtinyt käydä parilla tunnilla." Mies vastasi hieman poikamainen virne huulillaan.

"Hienoa, kuulostaa hyvältä", Daphne nauroi. "Sitten olet valmistautunut."

"Se olisi reilua." Aiden hymähti. Hän oli iloinen että Daphne suostui lähtemään ulos uudelleenkin.

"En ole kylläkään mikään mestaripelaaja, vaikka käynkin joka viikko pelaamassa" Daphne myönsi. "En usko, että minut voittaminen olisi kovin vaikeaa."

"Jos osut palloon, voitat minut kevyesti." Aiden lohdutti. Se ei vaatisi sen enempää. Hän vilkaisi kelloa, huokaisten hiljaa.
"kai minun pitäisi kohta vapauttaa sinut ja mennä selvittämään huomisen aikatauluni." vastahakoisuus loisti miehestä.

"No siihen pystyn", hän vastasi. Vasta nyt Daphne tajusi vilkaista kelloa, olipa se jo kerennyt edetä myöhäksi. Hänkään ei tosin olisi halunnut lähteä, hän viihtyi Aidenin seurassa. "Niin kai", hän vastasi, ja tiedusteli. "Oletko autolla liikenteessä?"

"Velvollisuudet kutsuvat kotimaassa huomenna. En jaksaisi matkustaa." Mies selitti vielä.
"Olen. Voin viedä sinut kotiin, jos et halua kävellä sateessa."

"Voi ei" Daphne harmitteli. "Onneksi se on verrattain lyhyt matka." Ajatus kotimatkasta autolla sai Daphnen hymyilemään. "Miksei, tottakai. Vaikka tästä täytyy mennä ehkäpä kaksi minuuttia autolla kodilleni", hän naurahti. "En tiedä tarkkaan, en ole nimittäin ikinä kokeillut."

"Onneksi. Ja ei se mitään, se tuntuu kävellen sateessa kuitenkin pitkältä matkalta." Aiden nousi ylös, jättäen tarjottimelle tippiä. Hän saattoi Daphnen ulos ja autolleen, avaten ovet kaukosäätimestä. Autoon istuttuaan hän pyysi osoitteen ja nakutti sen suoraan navigattoriin.
"Olen surkea ajamaan ohjeiden mukaan."

"Niinhän se tuntuu, kiitos." Daphne nousi ylös ja pyöräytti kangastakin ja vaalean huivin päälleen. Hän kiitti tiskillä vielä olevaa Stepheniä lähtiessään ja astui raikkaaseen ilmaan. Hänen kenkänsä eivät olisi pitäneet sateessa kävelystä, joten Aidenin kyyti oli itseasiassa todella mieluisa. Daphne istuutui autoon ja katseli kuinka Grey Streetin kulmaus muotoutui navigaattoriin. Hän naurahti kevyesti. "Parempi olla varma kuin epävarma eikö niin", hän vastasi.

"Juuri niin. Olen surkea ajamaan ohjeiden mukaan." Aiden myönsi puutteensa nolostumatta, toisin kuin moni muu mies olisi tehnyt.

"Tätä matkaa tuskin kuitenkaan sotket... uskoisin, että se on mahdotonta", hän mietti ja katseli kotikatuaan, joka oli torstai-iltanakin vilkas.

"Yllättyisit." Aiden pärskähti. Hän pysähtyi oikean talon eteen.
"Sovitaan sopiva päivä kun palaan Irlannista?"

Daphne naurahti huvittuneena. Sepä olisikin päätös illalle. Oma tuttu, kaunis kerrostalo löytyi kuitenkin ja Daphne kääntyi katsomaan Aidenia. "Kyllä, sovitaan sitten", hän nyökkäsi. "Kiitos ihanasta illasta."

Torstai 1.6.2017, Rosings Park & Newcastle

Josephine puunasi Maryn kuolaimia turhautuneena. Ne eivät olleet törkyiset, mutta hän huomasi jokaisen kuolatahran ja lian mitä hopeisiin kolmipaloihin oli jäänyt. Josephinea turhautti myös se, ettei tamma ollut vieläkään samassa kunnossa kuin ennen tiineyttä eivätkä he vieläkään ehtineet aloittaa hyppäämistä uudelleen kunnolla. Monet asiat turhauttivat, sillä hänellä oli yksinäinen olo eivätkä hänen vanhempansa vieläkään tienneet, että hän ja Aiden eivät olleet enää yhdessä.

Daphne käveli pukuhuoneesta oleskelutilaan takaisin arkivaatteissaan ja hänen askelissaan oli keveyttä. Aidenin tapailu oli tuonut hänen kevääseensä uutta puhtia. Siitä oli hetki, kun hän oli tuntenut olonsa näin mukavaksi ja mitä vielä, kiinnostavaksi ja halutuksi. Päivän ratsastus oli ollut mukava, mutta jopa mieluummin hän odotti hänen ja Aidenin yhteistä iltaansa ja jäikin odottamaan tämän saapumista sohvien vierelle.

Aiden oli luvannut tulla hakemaan Daphnen tallilta. Tänään oli Miyaton vuoro ratsastaa Colmilla, joten hän aikoi käydä ennen lähtöä jakamassa ruunalle vain pikaiset rapsutukset. Hän jäi odottamaan tallin puolelle, oleskelutilan rappujen alapäähän, lähettäen viestin Daphnelle. Hän ei alkaisi etsiä Rosings Parkin kokoisesta tallista yhtä naista. Nähdessään tuon hän hymyili leveästi, tarttuen tuota kädestä.
"Hei. Mukava nähdä. Anteeksi kun myöhästyin, oikeudessa meni myöhään."

Kun Daphne näki Aidenin viestin, hän reippaili portaat alas talliin. Hän hymyili nähdessään miehen ja pysähtyi tämän vierelle. "Hei, ei se mitään", hän vastasi. "Meillä meni varsin kauan Aldonkin kanssa, joten en odottanut kauaa. Sen kanssa on helppo jäädä vain oleskelemaan."

Aiden otti hellästi Daphnea kädestä kiinni.
"No hyvä. Käydään vielä tervehtimässä Colmia, sitten voidaan mennä."

Daphne vei kätensä Aidenin oman ympärille ja hymyili. "Käydään vain", hän vastasi ja lähti kävelemään ruunan karsinan suuntaan.

Josephine luovutti lopulta Maryn suitsien kanssa ja ristitti ne paikalleen. Hän oli juuri avaamassa ovea, kun kuuli käytävältä tutun miehen äänen. Shit, hän kirosi mielessään kun tunnisti Aidenin ja sulki oven ennenkuin meni itse käytävälle. Hän ei todellakaan kohtaisi Aidenia vapaaehtoisesti.
Kun hän kuvitteli miehen menneen jo ohi, hän astui varustehuoneesta ulos vain nähdäkseen vilauksen miehestä jonkin naisen seurassa. Mitä helvettiä?

Aiden asteli Daphnen kanssa kohti ruunansa karsinaa. Kävellessään hän painoi pukaisen suukon naisen poskelle, jatkaen sitten matkaansa. Kun tuttu shamppanjamusta hevonen oli karsinassaan syömässä, ilmeisesti Miyatoa odotellen, hän hymyillen avasi oven.
"Hei poika."

Aidenin antama suukko sai Daphnen hihittämään.
"Onko se jo ratsastettu?" hän mietti ääneen kun he saapuivat Colmin karsinalle.

Jo vilahti käytävälle muttei saattanut kävellä takaisin Maryn karsinalle. Hän halusi tietää kuka tämä nainen oli, vaikkei hänellä kai ollut enää oikeutta tietää Aidenin elämästä. Hän katseli ympärilleen ja käveli sitten käytävien kulmaukselle nähdääksen mitä oletettavasti Colmin karsinalla tapahtui. Suuteliko Aiden juuri tuota punapäätä? hän mietti ja laittoi kätensä puuskaan nurkan takana.

"Ei, oletan että se odottaa Miyatoa tässä." Aiden hymyili ja astui karsinaan, rapsutellen ruunaansa. Colm näytti nauttivan, hamuten Daphnenkin käsiä huulillaan.
"Colm, käytöstapoja."

Daphne nyökkäsi ja hymyili shamppanjan väriselle ruunalle, viemättä kättään pois kun se niitä hamusi. Sen sijaan hän rapsutti leppoisasti sen pehmeää turpaa. "Se on niin suloinen."

Jo puhisi kulman takana ja mietti miten ihmeessä Aiden oli saattanut vaihtaa hänet johonkin toiseen. Tätähän sen täytyi olla, sillä eihän heidän erostaan ollut kuin yli viikko. Hän ei kuitenkaan osannut vielä mennä väliin, sillä hänen ja Antoinen varsin julkisen keskellä tallinkäytävää hoidetun eroriidan muistot kirpaisivat. Hän ei kuitenkaan osannut antaa asian olla, vaan mulkoili kaksikkoa vieläkin ja keräsi inhoa itseensä.

Aiden rapsutteli laiskanpulskeaa eläintä hetken, sitten hän siirtyi karsinan ulkopuolelle, suukottaen pehmeästi Daphnen poskea.

Daphnella oli ihanan turvallinen olo Aidenin kanssa eivätkä julkiset hellyydenosoitukset auttaneet hänen ihastuksensa kanssa. Hän katsahti miestä hymysuin, siirtyessään Colmin viereltä pois.

Josephinelle ne olivat kuitenkin varmistus siitä, että hänet oli totaalisen epäreilusti dumpattu. Ja vielä vaihdettu tuollaiseen upeaan, pitkään punapäähän. Josephine ei sietänyt tätä enää. Hän puhahti ja käveli tehokkaasti Colmin paikalle kun ruuna oli karsinassaan.
"Aiden Cavanaugh", Josephine murahti kävellessään miehen eteen, vain mulkaisten hänen vieressään seisovaa, yllättyneenä askeleen taaksepäin kavahtanutta naista, jota hän vihasi tällä hetkellä niin paljon, vaikkei tiennyt hänen nimeäänkään.
"Kuinka kehtaat?" tummahiuksinen vinkaisi täynnä patoutunutta vihaa. Hän tiedosti liian hyvin, että he olivat tallin käytävällä ja muut katsoivat ja kuulivat, mutta hän ei kyennyt repiä miestä ulkopuolellekaan.

Aiden kohotti kulmiaan kun Josephine pamahti paikalle.
"Josephine." Hän arvasi naisen äänestä että tuo oli vihainen
"En ymmärrä mistä puhut."

Jo huokaisi ja puristi nyrkkinsä yhteen. Hän oli korottanut äsken ääntään mutta pihisi nyt sen verran hiljaa, etteivät kaikki kuulisi mutta että ainakin tämä neiti Aidenin seurassa kuulisi miehen lisäksi. "Todellakin tiedät", hän vastasi. "Kun lääpit täällä jonkun uuden naisen kanssa niin onnessasi. Olin selvästi helppo korvattava", Jo pihisi. "Ehditkö edes henkeä vetää kun jo olit toisen sängyssä?"

Aiden hieroi kasvojaan. Teknisesti ottaen hän ei ollut vielä edes käynyt toisessa sängyssä, joten... Sen sanominen tosin voisi räjäyttää naisen.
"Ei, en tiedä mistä puhut. Ja sitä paitsi, nytkö sinua kiinnostaa mitä minä teen?"

Jo pyöräytti silmiään dramaattisesti. "Oh please. Tietysti vika on minussa. Ei siinä, että vaihdat lennosta johonkin toiseen neitokaiseen ja jätät minut kuin nallin kalliolle. Tätä sinä et varmaan tiennytkään?" hän puhutteli sitten Daphnea, joka seisoi paikallaan hiljaa ja katsoi Aidenia ja sitten Josephinea. Hän ei ymmärtänyt tilannetta, eikä pitänyt tästä käänteestä. Jo'ta ei tosiasiassa juurikaan kiinnostanut Daphnen mielipide, hän oli vain niin loukkaantunut.

Aiden huokaisi raskaasti.
"En tarkoittanut sitä ja älä sotke Daphnea tähän. Kiitos." Mies veti syvään henkeä.
"Miksi sinua kiinnostaa? Jätin sinut kertomalla reilusti, miksi. Et sinä ollut läsnä kun veljeni oli sairaalassa yritettyään itsemurhaa. En halua syyttää vain sinua, mutta en minä jaksa olla hyvä poikaystävä jos en saa edes tukea kaivatessani sitä."

Oh, Daphne, Josephine mietti ja katsahti Daphnea. Se olikin varsin ylväs nimi ja siltä nainen näyttikin. Aidenin seuraavat sanat satuttivat Josephinea, sillä syvällä sisimmässään hän oli halunnut olla tukemassa. Mutta hän ei ollut kyennyt. Hän ei osannut pelata sitä roolia varsinkin kun kyseessä oli ollut Artemis. "Minä", hän nielaisi. "Tiedät, että minulla on aika kortilla. Minä yritin parhaani... mutta et sinä voi käyttäytyä näin kylmästi. Enkö minä merkinnyt mitään?" hän kysyi epätoivoa äänessään. Tämä oli aivan kuin Antoinen kanssa. Miksi hän ei kelvannut ja niin Antoine kuin Aidenkin löysivät heti jonkun paremman?

Aiden huokaisi hiljaa.
"Merkitsit. Mutta merkitys suli pois sen yksinäisyyden myötä joka tuli tilalle." Ei sille ollut muutakaan selitystä. Hän oli miettinyt naisen jättämistä niin kauan, että mielessään oli ehtinyt jo eroamaan tuosta kauan ennen kuin oikeasti oli tehnyt sen.

Josephine ei halunnut sulattaa Aidenin selitystä. Hän ei halunnut ajatella, että olisi jättänyt Aidenin yksin. Hän oli tyytyväisempi nyt kun hän saattoi huolehtia vain itsestään ja eläimistään, mutta hän ei siitä huolimatta ollut halunnut erota. "Olisit sanonut jotain! Olisit jutellut, olisin kuunnellut", hän yritti puolustautua, vaikkei hän ollut paras kuuntelija tai ollut ollut edes paikalla sitä paremmin.

"Pyysin kahdesti. Josephine, pitääkö tästä keskustella tässä?"

Josephine alkoi turhautua keskustelun kulkuun ja siihen, että niin hän kuin Aidenkin maalasivat hänestä tarinan pahista. "Mitä? Eikö tallin käytävä ole klassinen paikka käydä näitä keskusteluja? Missä muuallakaan", hän naurahti tukahdetusti. Oli ainakin hänelle. Hän vilkaisi Daphnea, joka oli pelokkaan näköinen, ja hänen ja Aidenin vielä yhdessä olevia käsiä. "Mutta jos tämä ei sinulle kelpaa, niin kai minä sitten toivotan vain aivan helvetin hyvää jatkoa sinulle ja sinun upealle uudelle daamillesi", hän sanoi vihaisesti ja kohautti olkiaan, osaamatta enää käyttäytyä, ja lähti kävelemään pois kaksikon luota kädet täristen.

"Ei ole. Ja tarkoitin sitä mitä sanoin silloin, etten syytä vain sinua." Aiden jäi siihen seisomaan, takki hieman tyhjänä. Ei luoja.
"... Anteeksi."

Kuullessaan anteeksipyynnön Josephine pysähtyi ja huokaisi syvään. Hän ei kuitenkaan palannut takaisin tai sanonut mitään, vaan käveli pois pidätellen turhautuneita kyyneleitään kunnes pääsi ulos tallista.

Daphne seisoi hyvin hiljaa Aidenin vieressä ja piti hänen kädestään tiukasti kiinni. Hän ei osannut sanoa mitään mutta tunsi Josephinen raivon vieläkin heidän ympärillään, vaikka hän olikin luojan kiitos lähtenyt pois tilanteesta. Hän kääntyi katsomaan Aidenia vierellään. "Oletko kunnossa?" hän kysyi.

Aiden katsoi naista kulmat koholla.
"Olen. Tietenkin. Mennäänkö?"

Daphne katsoi Aidenia varovasti ja yritti ravistella Josephinen ja Aidenin keskustelut mielestään pois. Ne eivät kuuluneet hänelle eikä niiden saisi antaa vaikuttaa. Aidenin vastaus hänelle tuntui kuitenkin liian nopealta. "Joo, mennään vain", hän vastasi takaisin.

Aiden johdatti naisen autolleen. Hän istui kuskin paikalle ja vilkaisi Daphnea.
"... Anteeksi että sinun piti kuulla se."

Daphne käveli autolle ja istuutui pelkääjän paikalle. Hän katsahti Aidenia takaisin. "Ei, ei se mitään..." hän aloitti. "Hän vaikutti hyvin kiihtyneeltä."

"Tuo oli vielä aika kesyä. Kai." Aiden kohautti kevyesti olkiaan.
"Mutta kysy vain mitä haluat. Olen useamman selityksen velkaa."

"Aika kesyä?" Daphne toisti epäuskoisena ja irvisti hieman. Sitten hän todella tajusi olevansa täynnä kysymyksiä ja oli kiitollinen, kun Aiden niin suloisesti lupautui selittämään. "Kuka hän oli? Joku ex-tyttöystävä?"

"Josephinella on melkoinen temperamentti." Aiden selitti nopeasti. Hän puraisi huultaan kevyesti.
"mm, on. Tapailin häntä aiemmin."

Daphne nyökkäsi. "Hän ei vaikuttanut kovin tyytyväiseltä nähdessään meidät yhdessä", hän totesi. "Onko eronne jotenkin vasta tuore, kun hän oli vieläkin noin vihainen?"

"On. Vaikka se oli tulossa jo kauan. Olin jo itse eronnut hänestä ennen kuin löysin rohkeutta tehdä sen oikeasti." Aiden ajoi varovasti pois Rosingsin mailta, kiihdyttäen hieman kun uskalsi luottaa ettei heti tulisi hevosta vastaan.

Daphne nyökkäsi uudelleen. "Ompa ikävää, että hän suhtautuu asiaan noin huonosti. Ja noin, keskellä tallia", hän päivitteli. Hän ei osannut sanoa, oliko Josephine suhtautunut asiaan kohtuudella ja oliko Aiden oikeasti tehnyt jotakin vai oliko nainen vain hyvin tempperamenttinen, kuten Aiden häntä kuvaili.

"Osasyy on minun. Erosta on vasta hetki, mutta en oikein keksinyt syytä olla pyytämättä sinua ulos, kun en kokenut olevani edes pahoillani erosta. En tiedä miksi hän vihoittelee minulle nyt, koska kuten sanoin, olen ollut yksinäinen useamman kuukauden."

"Olen pahoillani", hän katsoi Aidenia ja kosketti tämän käsivartta. Kukaan ei ansainnut olla huonossa parisuhteessa. "Ehkä hän katuu?" hän yritti ymmärtää Josephinen näkökulmaa.

"En tiedä. Hän ei ole välittänyt ollenkaan, ei ennen kuin näki sinut. Tuli sellainen olo että kiinnostan vain koska en surekaam hänen menettämistään."

"Hän kuulostaan kateelliselta", Daphne vastasi. Hänestä oli outo ajatus, että joku olisi hänestä kateellinen. "Mutta toisaalta, hyvä, että erositte jos se ei toiminut. Mikä järki siinä olisi ollut, että jumitatte yhtään pidempään huonossa tilanteessa?"

"Sitä minäkin sanoin. En nähnyt siinä järkeä." Siksi he olivat eronneetkin.

"Täytyy hänenkin tajuta se vielä joskus", Daphne mietti. "Toivottavasti hän myös tajuaa, miten ihanan miehen päästi lipeämään käsistään", hän lisäsi ja hymyili.

"Toivottavasti ei. Jos se on helpompaa pitää minua kusipäänä, se on ihan okei minusta." Jos se helpottaisi Josea

Daphne naurahti hieman. Aiden ja kusipää eivät tuntuneet kuuluvan samaan lauseeseen lainkaan. "Paitsi ettet ole lainkaan kusipäinen", hän vastasi lämpimästi. "Mutta ei nyt keskustella hänestä enempää?" hän ehdotti sitten. Se nainen oli kamalan masentava keskustelunaihe.

"Se käy." Aiden vastasi hymyillen.
"Mitä haluaisit syödä?"

"Hmm..." Daphne mietti hetken. "Italialaista? En tiedä", hän naurahti. "Tiedätkö mitään paikkaa?"

"Eräs pastapaikka tulee mieleen." Aiden vastasi hymyillen leveästi.
"Ajetaan siis sinne?"

"Sinne siis, kuulostaa hyvältä", hän vastasi.

Aiden jätti auton mahdollisimman lähelle mainitsemaansa ravintolaa.
"Täältä saa aivan loistavaa kanapastaa."

"Nam", Daphne vastasi. "Kanapasta kuulostaa juuri siltä, mitä voisinkin nyt syödä", hän vastasi hymyillen ja nousi autosta.

"Se on loistavaa." Aiden avasi oven Daphnelle ja viittasi tuota astumaan ravintolaan ensin.

"Uskon", hän vastasi ja astui hymyillen ensin sisään ravintolaan.

Tarjoilija ohjasi heidät hymyillen pöytään. Aiden ei ottanut listaa käteensä, hän tiesi jo että ottaisi sen aiemmin mainitsemansa pastan.
"Mitä haluat juoda?"

Daphne seurasi tarjoilijaa pöytään ja istuutui alas. Hän nappasi itselleen listan, sillä halusi kuitenkin tietää mitä kaikkea muutakin täällä tarjottiin. Ihanat pasta-ateriat vilisivät hänen silmissään. "Kivennäisvettä vain", hän vastasi Aidenille hymyillen ja laski katseensa alas listaan. Kanapastan valitseminen tuntui sopivan yksinkertaiselta vaihtoehdolta, sillä listalta löytyi monta vaihtoehtoa, joita Daphne olisi voinut tilata.

Aiden otti itselleen pienen lasin ravintolan omaa olutta. Hän asui niin lähellä että poliisit eivät voisi tällä matkalla yllättää. Hän otti samaa pastaa itselleen, vilkaisten kadulla kulkevia ihmisiä.
"Oletko tehnyt mitään ihmeellistä?"

Tilattuaan Daphne laski listan pois käsistään ja käänsi katseensa Aideniin. "Elämäni ei ole kovin ihmeellistä", hän huomautti hymyillen. "Mutta kävin tänään vaateostoksilla ystäväni kanssa, teen sitä harvoin", hän sanoi huvittuneeseen sävyyn, sillä vaateostoksethan olivatkin jännittävä tapahtuma. "Hän osti tosin paljon enemmän kuin minä", Daphne naurahti vielä päälle.

"Minä haaveilen että saisin jonkun shoppailemaan puolestani." Aiden osti mahdollisimman paljon vaatteita netistä, sillä hän vihasi shoppailua

Daphne naurahti. "Vaatteiden shoppailu on prosessi, mutta tarvitsin uusia juhlavaatteita ja kengät, ja onneksi löysinkin niitä." Daphne pyöräytti kapeaa sormusta oikeassa keskisormessaan. "Nykypäivänä voisi varmastikin palkata ihmisen shoppailemaan puolestasi, jos siihen haluaa laittaa rahaa", hän pohti ja virnisti sitten. "Tai sitten minä ostan sinulle jotakin seuraavalla kerralla."

"Voi ei. Onneksi löysit. Ja en halua lähettää sinua listan kanssa pyörimään miesten vaateliikkeeseen." Aiden naurahti pehmeästi. Ei siitä tulisi mitään.

"Ei se olisi ensimmäinen kerta", Daphne vastasi hymyillen. "Olen ostanut muutamia kertoja veljelleni vaatteita. Mutta en tiedä osaisinko navigoida miesten vaateliikkeessä enää", hän naurahti. Hän voisi näyttää siellä hyvin toivottomalta.

"Minäkään en osaa." Aiden vastasi leveästi hymyillen.

"Onneksi uusia vaatteita ei tarvitse joka viikko", hän totesi helpottuneena.

"Onneksi. Tosin sitten kun välttelee asiaa yhtä pitkään kuin minä, melkein huomaa joka viikko tarvitsevansa jotakin."

"Voi ei", Daphne naurahti. "Minä en myöskään muista milloin viimeksi olisin ostanut uusia kenkiä, joten taisi olla jo aikakin."

"Ehkä. Olen aina kuvitellut että naiset ostavat kokoajan uusia kenkiä. Ihan ilman syitäkään."

"Välillä kyllä", Daphne myönsi. Joskus vain löysi useampia ihania pareja ja ne täytyi saada, minkä hän sille saattoi! "Mutta sellainen valtava kaapillinen kenkiä on klisee, tai ei minulla ainakaan ole niiin montaa paria", Daphne mietti. Vaatteita hänellä sen sijaan oli tuhat ja sata liikaa.

"Ai? Niinkö?" Aiden naurahti.
"En tiedä uskoisinko tuota. Olen nähnyt siskoni kenkäkaapin."

Daphne laski hetken päässään. "Ei minulla ole kuin ehkäpä... 15 paria kenkiä", hän sanoi ja naurahti sitten. Viisitoista taisi olla kuitenkin ennemmin paljon eikä vähän.

"Siskollani on noin 125 paria kenkiä." Deirdre tuntui keräilevän klassisia designer-kenkiä.

"Apua", Daphne vastasi hieman kauhistuneena. "Minulla on siis kirittävää. Hänellä täytyy olla kengät aivan mihin tahansa tilanteeseen."

"Hän on kyllä sinua vanhempi. Ja varmasti onkin. Yksi pari jokaista klassista mekko-jakku yhdistelmää kohden." Deirdre ei varsinaisesti repäissyt asuvalinnoillaan.

"Olen hieman kateellinen", Daphne hymyili. "Ehkäpä minun täytyy ottaa haasteeksi nyt kerätä lisää ja lisää kenkiä itselleni, jotta pääsen vielä joskus siskosi tasolle."

"Ei kannata. Hänen miehellään on eriävä mielipide. Julian-parka."

Daphne nauroi. "Voin kuvitella... mutta, kenkien sijaan minulla on hirveästi vaatteita. Onneksi asunnossani on tilava vaatekaappi. Mutta minusta tuntuu että kaikilla on jokin asia, mitä he keräilevät."

"Mieti mikä määrä pitää olla vaatteita että jokaiselle kenkäparille on oma asukokonaisuus." Aiden pärskähti. Ruokien saapuessa hän kiitti tarjoilijaa.

"Voi ei", Daphne nauroi. "Siihen tarvitsisi aivan kamalasti tilaa, se veisi varmasti koko asuntoni." Daphne kääntyi katsomaan tarjoilijaa ja kiitti häntä yhtälailla. Pasta näytti erinomaiselta. "Ulkonäön puolesta sanoisin, että suosittelit juuri oikeaa annosta."

"Hyvä jos et pidä sitä vastenmielisenä." Aiden maistoi omaansa. Ai luoja, se oli aina yhtä täydellistä!

"En todellakaan", Daphne vastasi kun oli maistanut pastaa. "Olen syyllinen siihen, että käyn usein ulkona syömässä kun en jaksa laittaa itse yksin kotona ruokaa ja on mukavaa löytää uusia mukavia ruokapaikkoja", hän lisäsi ja nappasi lisää pastaa.

"Ehkä meidän pitäisi tehdä kaksin ruokaa kotona?" Molemmat ilmeisesti söivät ulkona paljon, joten olisi vaihtelua syödä kotiruokaa. Eikä tarvitsisi kokata vain itselle.

"Oi, hyvä idea", Daphne innostui. "Rakastan kyllä tehdä ruokaa, se ei ole siitä kiinni. Olen kai vain laiska ja viihdyn enemmän ihmisten ilmoilla", hän naurahti.

"En minäkään jaksa vain itselleni tehdä ruokaa. Sitä tulee aina liikaa ja menee vanhaksi ja.. Kaikkea."

"Nimenomaan", Daphne nyökkäsi. Kun oli varaa syödä ulkona, sitä tuli todella tehtyä, sillä se oli vain niin helppoa.

"Se on ärsyttävää. Kun en jaksa syödä samaa ruokaa montaa päivää." Aiden yritti olla syömättä liian nopeasti, vaikka olisi halunnut.

"Niimpä", Daphne vastasi ja joi kivennäisvettään. "Kun käyt ravintolassa voit syödä ainakin melkein mitä vain. Tänään pastaa, huomenna kiinalaista."

"Se on totta. Kum tekee kotona ruokaa ja vaikka tekisi kuinka vähän, ruokaa on silti armeijan tarpeiksi."

"Ruoanlaitto on vaativaa", hän hymähti syömisensä välistä. "Onneksi on olemassa ammattilaisia."

"Onneksi. Kaltaisteni sinkkumiesten onneksi." Mies nauroi pehmeästi.

Daphne hymyili. "Tietävätköhän kokit ja ravintolayrittäjät, miten monen sinkkumiehen he ovat pelastaneet nääntymiseltä."

"Luultavasti. Ainakin siinä vaiheessa kun haet samaa ruokaa kotiin kuudetta kahdessa viikossa." Ei Aiden sentään niin toivoton ollut, kunhan vitsaili.

"Siinä vaiheessa jo huolestuisin hieman", Daphne virnisti.

"En ole sentään ihan niin toivoton." Vaikka välillä läheltä liippasikin. Aiden keskittyi hetkeksi syömään, vilkaisten soivaa puhelintaan. Hän painoi punaista epäröimättä. Ei isoveli, ei nyt

"No se on lohduttavaa tietää", Daphne vastasi hymyillen. "En minäkään, vielä. Kuka se oli?" hän kysyi sitten kepeästi.

Aiden pudisteli kevyesti päätään.
"Ei kukaan tärkeä, jolle en voisi soittaa uudelleen myöhemmin." Luultavasti isoveljellä ei edes ollut oikeaa asiaa.

Daphne nyökkäsi ja nappasi haarukallisen pastaa. Ennen herkulliselta tuoksuvaan ravintolaan pääsyään Daphne ei ollut edes tajunnut kuinka kevyesti oli syönyt alkupäivän ja kuinka nälkäinen oli ratsastuksen jälkeen. Onneksi ruoka oli erinomaista. "Ei minua olisi haitannut, vaikka olisitkin vastannut", hän hymähti.

Aiden naurahti, ottaen pari kulausta juomastaan.
"Sanotaanko näin, että isoveljeni on ihminen jonka kanssa en halua puhua kenenkään kuullen."

"Olisit voinut mennä supisemaan hänen kanssaan johonkin nurkkaan", Daphne ehdotti virnistäen hieman. Aidenin seurassa oleminen oli rentouttavaa, sillä Daphnen ei tarvinnut esiintyä ja teeskennellä lainkaan.

"Ei onnistu. Hän on mahdoton ihminen, kuin aikuinen lapsi. Pahoja, pahoja uhmaikäisen raivareita." Aiden virnisti hieman.
"Hän on ollut Rosings Parkissa töissäkin. En tosin tiedä oletko törmännyt, hän kun on estevalmentaja."

"Voi ei", Daphne nauroi. Uhmaikäinen aikuinen mies kuulosti erikoiselta. "En valitettavasti ole tuttu tallin estevalmentajien kanssa,mutta tunnistan kyllä hänen nimensä", Daphne pahoitteli. Hän tunnistaisi varmasti kasvotkin, muttei yhdistäisi nimeä niihin. "Olemme varmasti aina juuri eri paikoissa samaan aikaan tallilla", hän pohti.

"Suosittelen jatkamaan niin." Artemis ei ollut miellyttävä ihminen ja Aiden piti Daphnesta. Kryptanvartijaa muistuttavan veljen ei tarvitsisi säikyttää tuota pois.

Jotenkin Daphnesta tuntui, että Aiden liioitteli hänen veljensä käyttäytymistä, mutta hän uskoi miestä. Hänpä oman veljensä tunsi parhaiten. "Koitan muistaa vältellä häntä", hän vastasi, vaikkei tiennytkään miten se oli mahdollista.

"Mainitsit että sinulla on pikkuveli. Kuinka paljon nuorempi?" Aidenia kiinnosti. Hän halusi tutustua naiseen kunnolla.

"Kyllä, Edward on 6 vuotta minua nuorempi", Daphne vastasi ja hymyili. "Eli 25-vuotias, mikä tekee minusta... liian vanhan", hän naurahti. Ei 32 kai kovin vanha ollut, ja suurimman kriisin hän oli kokenut jo kaksi vuotta sitten.

Aiden pysähtyi hetkeksi. Ei Daphnen ikä häntä haitannut, mutta hän oli ajatellut naisen olevan ikäisensä.
"Oh. Et ole liian vanha."

Daphne hymyili. Lohduttavaa, että joku koki asian niin. "Kammoksuin hyvin pitkään 30 ikävuoden täyttämistä", hän hymähti. "Sitten se tuli ja meni enkä voinut asialle mitään, sillä kukapa saisi pysäytettyä aikaa."

"Ei sillä ole merkitystä." Mies lupasi toiselle.

Daphne hymyili syvemmin. "Hyvä. Kuinka vanha tämä sinun itkupotkuraivareita saava isoveljesi sitten on?" hän palautti kysymyksen Aidenille.

"Hän täyttää 38 syksyllä. Samoin siskoni, he ovat kaksosia." Oli outoa ajatella miten vanhoja isosisarukset olivat.

"Aivan, he olivat kaksosia", Daphne vastasi ja muisti heidän aikaisemmat keskustelunsa. "Onko siskosi sattumalta myös hevosihmisiä vai onko tämä ominaisuus vain teidän kahden asia?" hän naurahti. Hän oli kyllä huomannut, että hevoset tuntuivat olevan periytyvä harrastus tai ammatti.

"Siskoni ratsasti nuorempana, mutta ei ole aikoihin ratsastanut. Mutta hän on menossa heinäkuussa naimisiin van de Veenin kanssa. Joten kai hevoset ovat sukuvika." Oli huvittavaa miten kaikista vähiten hevosista innostunut sisko oli naimassa maailmalla tunnetun kouluratsastajan.

Daphne nyökkäsi sitten ja yllättyi. "Julian van der Veenin? Wow, te todellakin dominoitte hevosalalla", hän naurahti huvittuneena. Toisaalta tämä ei ollut ihmekään, sillä kilparatsastuksessa ja hevosihmisten joukossa yleensäkin kaikki tärkeät ihmiset tuntuivat tuntevan toisensa.

"Emme oikeastaan. Artemis on meistä ainoa menestynyt, Deirdre vain sattui tapaamaan Julianin ollessaan Hollannissa vaihdossa." Kaksikko ei ollut kyllä ollut yhdessä niin kauan, mutta olivat nyt. Aiden odotti häitä, siskon oli aika päästä ja mennä naimisiin, molempia.

"Minun perheessäni minä ja Edward ratsastamme aktiivisesti, vaikka hevoset ovatkin olleet osa perhettämme pitkään. Edward on kylläkin Romyn kanssa minua ja Aldoa tuhat kertaa parempi", Daphne kertoi.

"Nooh, älä aliarvioi itseäsi. Jos harjoittelet, olette varmaan parempia. Ja olet jo parempi kuin minä ja Colm." Aiden tiesi ettei vertaaminen häneen ja colmiin ollut kovin lohdullista, mutta väliäkö sillä.

"Olemme hieman jumahtaneet mukavalle tasollemme", Daphne vastasi harmissaan. "Voisimme varmasti nousta Aldon kanssa takaisin vaativan A:n tasolle ja pidemmällekin, mutta se vaatisi vaivannäköä."

"Mukava taso on hyvä taso. Olemme olleet Colmin kanssa sillä aina." Aiden ei kokenut halua kilpailla ratsastuksessa. Hän kilpaili työelämässä tarpeeksi

Daphne naurahti. "Niinhän se on, siksi siitä on kamalaa yrittää pois." Daphnelle ratsastuskilpailuissa menestyminen oli yksi harvoista konkreettisista mahdollisuuksista menestyä, ja senkin hän otti varsin rennosti.

"Siksi en ole koskaan yrittänyt. Onneksi se ei haittaa hevostanikaan." Colm nautti rennoista lenkeistä ja harrasteratsuna olosta.
"Ruunani kuulemma välillä osoittaa mieltään kun Caloun vaatii siltä töitä."

Daphne hymähti. "Colm on varmasti tyytyväinen elämäänsä näinkin." Ja niin Aldokin varmasti oli, mutta tietyllä tavalla Daphne halusi tavoitella jotakin parempaa sen kanssa. "Voi ei, parka", Daphne naurahti. "Aldolla taas ratsastetaan välillä puolestani maastoissa, joten minä olen se pahis, joka pyytää sitä tekemään muutakin kuin vain lönkyttämään."

"Minä olen se mukava joka antaa hömpötellä. Entisenä kansainvälisen tason kenttäratsastajana Caloun vaatii siltä aivan erilaista työskentelyä. En ollut uskoa silmiäni kun näin sen kerran pukittavan protestiksi." Aiden naurahti. Colm ei ollut koskaan pukittanut kuin innosta maastossa. Sekin oli tapahtunut silloin kun irlantilainen hevonen oli ollut reilusti nuorempi.

"Colm ei selvästi nauttinut vähän tiukemmasta kohtelusta", Daphne naurahti. "Hevoset osaavat yllättää. Minä en olisi kuvitellutkaan, että Aldo olisi säikky. Se on muuten niin rauhallinen ja helppo, mutta se hermostuu mitä hölmöimmistä pikkujutuista."

"Ei selvästi." Aiden hymähti, osaamatta samaistua hevosen säikkymiseen.
"olen välillä miettinyt miten saisin Colmin säikähtämään. Se ei vain pelästy mitään."

"Kadehdittavaa", Daphne vastasi. "Aldo on aivan mahdoton tuulisella säällä. Jos meillä on kisat tuulisena päivänä voin luvata sataprosenttisesti, ettei se keskity lainkaan."

"Colm on aina ollut sellainen rautahermo. Se ei pelkää mitään." Aiden oli ihan tyytyväinen.
"En ole pudonnut siltä kuin kahdesti, edellisestä kerrasta on vuosia."

"Jotkut syntyvät ja ovat valmiina mihin vain." Joistakin ihmisistä ja eläimistä näki, että ne olivat niin sujut itsensä kanssa, että mikään ei hetkauttanut niitä. "Minä tipuin Aldolta viimeksi viime syksynä", hän myönsi ja hymyili nolona. "Mutta sitä aikaisemmin en ollut tippunut muutamaan vuoteen."

"Välillä tuntuu että ratsastan koneella enkä hevosella. En tiedä mitä pitäisi tehdä, että Colmiin saisi hieman eloa." Toisaalta Aiden oli tyytyväinen että hevonen oli niin rauhallinen ja pelkäsi sitä päivää kun joutuisi luopumaan vanhuksestaan.

"Sinun pitää yllättää se jotenkin", Daphne pohti. "Tai sitten se on vain mahdotonta, jotkut hevoset on luotu vain puksuttamaan eteenpäin."

"En ole tähän päivään mennessä vielä onnistunut siinä." Aiden naurahti pehmeästi, laskien aterimet tyhjän lautasensa reunalle.
"Huah, taas on onnistuneesti vältelty ruoanlaittoa."

"Sitten se luultavasti on mahdotonta." Daphne napsi viimeisiä pastanpalasiaan lautaseltaan. "On ja todella onnistuneesti. Tämä vaikuttaa ihanalta paikalta."

"Tämä on ihana. Ja sopivasti kotimatkan varrella sekä töistä että tallilta." Aiden virnisti hieman.

"Siis täydellinen", Daphne vastasi ja asetteli omat aterimensa siististi tyhjälle lautaselle. "Blake's on myös täydellinen, kävelymatkan päässä ja aina auki."

"Pitää kokeilla se joskus läpi." Aiden pyysi laskun, erittelemättä sitä. Hän maksaisi ihan mielellää molemmat.
"Onko jotain mitä haluaisit nyt tehdä?"

Keskiviikko 14.6.2017, iltapäivä, Newcastle

Aiden oli päässyt töistä aikaisin ja päätynyt etsimään pientä yllätystä Daphnelle. Hän oli päätynyt sen myötä naisten hajustehyllylle, testaillen hajuvesiä testilappuihin. Mikähän niistä miellyttäisi skotlantilaisnaista... Vaikka he eivät olleet edes yötä toistensa luona, Aiden silti koki suhteen mukavammaksi ja helpommaksi kuin edellisensä.

Josephinelle meikkien ostaminen oli pakollinen paha. Kun vanha purkki loppui, täytyi se korvata uudella ja yleensä Jo teki tällaiset ostokset nopeasti ja osti samat tuotteet kuin viisi vuotta sittenkin. Hän heitti meikkivoidetuubin ostoskorinsa pohjalle ja oli lähdössä kassalle tavanomaisen pikaisesti ennenkuin näki vilahduksen tutusta miehestä. Kyllä, Aidenhan se siellä käveli... hajuvesien luo? Jo tuhahti hiljaa eikä kävellytkään kassalle vaan katseli kuinka tuo selaili naisten hajuvesiä. Daphnelle aivan tasan. Se sai katkeran naisen tulistumaan hieman. "Osta tämä, se näyttää juuri sopivan halvalta leidillesi", hän sanoi kuivasti kun käveli Aidenin luo ja heilutteli jotain satunnaista putelia kädessään.

Aiden veti syvään henkeä kun kuuli tutun äänen. Luoja, Josephine ei aikonut antaa olla.
"Älä viitsi. Tuo ei helpota ketään."

Jo laski siron lasipullon takaisin paikalleen rauhallisesti, vaikka kihisikin sisällä polttavaa kiukkua, ärsytystä ja kateutta, joiden kerääntymistä hän ei osannut välttää. Sitten hän suuntasi tulisen katseensa Aideniin, joka tuntui kohauttavan kaikkea olkapäällä. "Ajattelin, että kaipaisit ehkä naisellista näkökulmaa tällaisen pikkuputelin ostoon", hän vastasi, eikä yrittänytkään olla oikeasti avuksi katsahtaessaan kalliiden pullojen riviä.

Aiden ei vain halunnut tapella. Hän oli kuvitellut tietävänsä ja olevansa naiselle yhdentekevä koriste käsipuolessa.
"Miksi olet noin vihainen, kun olit meidän keskustellessa samaa mieltä kanssani?"

"Olen vihainen tilanteissa, joissa koen tulleeni kohdelluksi huonosti", hän selitti varsin selkeästi. Se oli, no, osa totuutta. Mutta ei todellakaan kaikki siitä. Sellaisista asioista Josephine ei yksinkertaisesti ollut ohjelmoitu puhumaan ääneen puhumattakaan kaupan käytävällä. "Ja mistä tiedät, että olin samaa mieltä kanssasi. Sillä en ollut, ainakaan täysin", hän mutisi ärtyneenä.

"Miksi et sitten sanonut mitään? Ja voitko väittää että se tuli yllätksenä? Veljeni yritti tappaa itsensä ja en saanut sinulta mitään tukea. En nähnyt järkeä sellaisessa enää."

Jo oli selittänyt itseään kerran ja useamman jo aikaisemmin, eikä viihtynyt siinä tilassa, että joutui jatkamaan sitä. Hän ei halunnut vääntää rautalangasta tekojaan ja sanojaan. "Ei se tullut mutta ei ole kyse siitä", hän korotti hieman ääntään. "Pistit minut umpikujaan, mitä minun olisi muka pitänyt sanoa kuin olla samaa mieltä."

"Ei sinun ollut pakko - minä vain oletin." Aidenin olemus alkoi kiristyä hieman.
"Minä en viihdy ruikuttajan roolissa. En ole sellainen ja toivon että olisit sanonut erimielisyyksistäsi silloin, etkä nyt!"

"Niin oletit", Jo vastasi tiukkana syytöksenä. Antoinekin oli olettanut sitä ja tätä. "Saanko muistuttaa myös, että vedit minut siihen keskusteluun kesken työpäiväni, mielessäni oli aivan muita asioita kuin meidän välillämme olleet typerät väittelyt." Aiden olisi tuskin saanut näin karua kohtelua, jos Jo ei olisi ollut hänen lisäkseen salaa pettynyt myös omaan käyttäytymiseensä.

"... Typerät väittelyt? Juuri tuon asenteen takia ne väittelyt alkoivat!" Aiden veti syvään henkeä.
"Halusin ihmisen joka ei vähättele tuntemuksiani."

Jo katsahti Aidenia vihaisesti. Hän ei sietänyt sellaisia henkilökohtaisia syytteitä. "Sittenhän Daphnen kaltainen paapova prinsessa on täydellinen nainen sinulle." Hänen myrkyllisten sanojensa takaa ei kuulunut pientä katumusta, joka tuli miehen provosoimisesta kun hän olisi voinut yhtä hyvin kävellä pois.

"... Hän ei ole mikään paapova prinsessa, vaan ihminen joka välittää myös toisen tunteista."

Eli hän oli kylmäkiskoinen kone, Jo ajatteli ja synkkeni. Hän ei ehkä suoltanut ihmisille pienimpiä salaisuuksiaan tai käyttäytynyt kuin jokin pirtsakka peipponen, mutta ei hänkään kamala ihminen ollut. Jo tuhahti. "Odota vain, kyllä hänkin korkeat odotuksesi pettää." Tämä oli ainakin Josephinen negatiivinen näkemys parisuhteiden maailmasta.

"Tiedätkö mitä? Minulla ei ole korkeita odotuksia. Kaikki ovat ihmisiä, mutta toiset... En jaksa. Josephine, en jaksa. Tämä ei auta ketään eikä vie ketään eteenpäin."

"Ei, minä ymmärrän. Olen kamala, kylmä ihminen. Olen kuullut tämän virren aiemminkin", Jo sanoi kireästi sormet puristuen kiinni pienen ostoskorin kädensijaan. "Omanpahan sotkusi aiheutit", hän sanoi, kylmästi, kuin hänellä ei olisi osaa tai arpaa asiaan.

"En syytä vain sinua. Minun olisi pitänyt hoitaa se paremmin."

Jokin Aidenin myöntyväisyydessä oli yhtälailla ärsyttävää. Ehkäpä kaikki hänessä ja Daphnessa sai hänet kiuhumaan. "Mukava kuulla."

"Mutta en myöskään aio olla sylkykuppisi." Aiden lisäsi perään.
"Ja toivon että olisit niin kypsä, ettet kostaisi tätä Daphnelle."

"Olen kypsä. Mikä luulet minun olevan, teini-ikäinenkö?" hän kiehahti. Vaikka totuuden nimissä, ei hän aina kovin kypsästikään käyttäytynyt.

"... Näiden raivariesi perusteella, haluatko todella tietää?"

Jo katsoi Aidenia myrtyneenä sanomatta mitään. Ei, hän ei halunnut tietää. Hän oli alkanut kyllästyä näihin syytöksiin eikä hän sietänyt Aidenin seuraa. "Olet uskomaton", hän kivahti kovaan ääneen ja lähti tamppaamaan miehen ohi.

Aiden nosti kädet ilmaan.
"En ole ylpeä tästä. Mutta en myöskään ole enää sylkykuppisi."

Josephine ei ottanut Aidenin sanoja kuuleviin korviinsa, vaan käveli hänen ohitseen, tajusi puolimatkassa, että hänen korissaan oli ostamattomia tavaroita ja kääntyi kassoille. Hänen täytyi vetää syvään henkeä, ettei hän olisi huutanut jotakin rumaa pirteälle nuorelle kassaneidille.

Aiden huokaisi raskaasti, ostaen sen katsomansa hajuveden. Hän vain halusi Daphnen luo, nollaamaam ajatuksiaan.

Jo oli hyvin tyytyväinen päästessään ulos kaupasta ja tuntiessaan viileän tuulen. Se ei selvittänyt hänen ajatuksiaan, mutta rauhoitti hieman hänen mieltään niin, että hän uskalsi istua rattiin eikä pelätä, että kiihdyksissään ajaisi parkkipaikan tolppaan. Hän kuitenkin halusi pois Aidenin lähettyviltä ja äkkiä, eikä säästellyt kaasupoljinta kaasuttaessaan pois kaupalta.

16.8.2017

Daphne oli laittanut Aidenille lyhyen tekstiviestin, että hän tulisi käymään. Syytä hän ei ollut saanut kirjoitettua alas. Hän astui autoonsa välittämättä siitä, ettei ollut aivan ajokunnossa, ja ajoi Aidenille. Jokainen askel lähemmäs hänen etuoveaan tuntui raskaammalta ja pala painoi Daphnen kurkussa. Miten hän tämän selvittäisi?
Käsi puristaen olkalaukkunsa hihnaa tiukasti, Daphne pimpotti Aidenin ovikelloa ja yritti muistaa hengittää.

Tekstiviestissä ei sinänsä ollut mitään hämärää, joten se ei saanut Aidenia varpailleen. Hän odotti kotona kaikessa rauhassa, olettaen Daphnen aikatauluun vain ilmestyneen sellainen aukko, josta he saisivat hetken kahdenkeskistä aikaa. Ovikellon soidessa irlantilaismies avasi asunnon oven, hymyillen. Hymy tosin hyytyi kasvoilta nopeasti. Daphne ei näyttänyt olevan kunnossa.
"Tule peremmälle." Saatuaan oven kiinni, hän kääntyi naisen puoleen kulmat kurtussa.
"Onko kaikki hyvin?"

Ovi avautui ja Daphne katsoi Aidenia sekavin tuntein. Hän ei saanut suutaan avatuksi vaan käveli sisään ja kääntyi Aidenin eteen. Hän epäröi ensin, mutta puhui sitten. "Ei, ei oikeastaan, tai siis...", hän vastasi ja katsahti olalla olevaa laukkuaan, jonka pohjalla positiivinen raskaustesti makasi huutaen olemassaoloaan.

Aiden kallisti kevyesti päätään. Daphnen olemus oli enemmän kuin outo. Hän ei saanut tuosta selkoa.
"Daphne? Istu alas." Nyt häntä alkoi pelottaa.

Daphne käveli olohuoneeseen ja istuutui alas. Hänellä oli huono olla, mutta ainakin istuessa oli hieman tasapainoisempi olo. Hän laski laukkunsa vierelleen ja tiesi, ettei voisi pitkittää tilannetta. "Minulla... on ollut outo olo viime päivinä", hän aloitti eikä uskaltanut katsoa Aidenia ja hänen reaktiotaan. "Kuukautiseni ovat olleet nyt viikon myöhässä, eivätkä ne ole ikinä kuin päivän tai pari enintään..." hän jatkoi merkitsevällä äänellä.

Aiden oli sillä hetkellä tyhmempi kuin vasemman jalan saapas. Hän ei ottanut naisen sanoista millään onkeensa, vaan tuijotti tuota hiljaa, edelleen jotakin odottaen. Aivan kuin Daphnen sanoissa ei olisi ollut tarpeeksi.

"Joten..." hän huokasi ja avasi laukkunsa. "Kävin kaupassa ja... ostin testin." Hänen oli täytynyt saada tietää. Heti se ei ollut hänelle tullut mieleen mutta tänään hän ei muuta enää osannut ajatellakaan ja oli vain halunnut mielenrauhan. Mielenrauhan sijaan hän oli lähinnä paniikissa. Enempää hän ei puhunut vaan otti laukustaan testipuikon, joka näytti plussaa, ja näytti sitä Aidenille.

Aiden oli kai sinällään onnellinen mies, ettei ollut koskaan ennen tulkitsemaan raskaustestiä. Ennemmin häntä ällötti se tikku.
"... Siis... Yritätkö sanoa olevasi raskaana?"

Daphne ei saanut sitä suustaan, joten vain nyökkäsi Aidenin kysymykselle. Hän yritti kuumeisesti lukea miehen ilmeistä reaktiota.

Aiden oli miltein ilmeetön. Hän oli kysyä että oliko se muka hänen - onnistuen pitämään sen sisällään, kenen muunkaan, toivon mukaan? - joten jäljelle jäi vain tyhjyys kun hän yritti ymmärtää tapahtunutta. Mitä helvettiä he tekisivät?
"Mitä... Miten?"

Aidenin järkytys ei auttanut Daphnen omaa ahdinkoa. Avioton lapsi oli kamala häpeä. Hänen perheensä vihaisi häntä. He hylkäisivät hänet. Hänellä ei ollut tulevaisuutta. Kyyneleet pyrkivät pintaan mutta hän nieli ne. "En... en tiedä. Tai siis lapsi on sinun, tietenkin. En ole ollut kenenkään muun kanssa."

Aiden kohautti kevyesti olkiaan. Ei hän ollut sitä kysynyt, mutta kieltämättä sen kuuleminen helpotti hänen mieltään.
"Mutta eikö me...?" Käytetty ehkäisyä. Sanat eivät vain tulleet ulos.

Daphne nyökkäsi. "Kyllä... mutta vahinkoja tapahtuu..." hän vastasi. "En voi uskoa tätä", hän puri huultaan ja katsoi puikon plussaa. Hän ei saanut selvää oliko tämä huono vai hyvä asia.

Aiden ei osannut päättää mitä mieltä oli. Hän oli kauhuissaan, kelpaisiko se?
"... Mitä teet?"

Daphne ei tiennyt lainkaan mitä hän tekisi. Tai mitä he tekisivät, jos Aiden halusi olla enää osa tätä. Eiväthän he olleet olleet yhdessä kuin muutaman kuukauden. "En tiedä", hän vastasi. "Mutta en voi hankkiutua lapsesta eroonkaan. Se on väärin. En kykenisi siihen. Mutta tämäkin on väärin. Kaikki on väärin. Mitä vanhempanikin sanovat!" hän voihkaisi ja pyyhkäisi hiuksiaan pois kasvoiltaan onnettomana.

"Hittoon vanhempasi." Matala, turhautunut murahdus oli aivan uudenlainen ääni nuoremmasta. Aiden ei nyt jaksanut ajatella naisen vanhempia. Olkoon sen paniikin aika myöhemmin.
"Joten pitäisit lapsen?"

Daphne puristi kätensä yhteen ja koitti rauhoittua. Hän epäröi. "Pitäisin", hän vastasi. Hän pelkäsi, että Aiden ei halunnut sitä, mutta hänen aatteensa olivat juurtuneet liian syvälle eikä hän abortoisi lastaan.

Aiden ei tiennyt. Hän ei ollut mikään rellestävä pelimies ja oli ajatellut haluavansa vakavan suhteen sekä perheen, mutta ei näin tai näin pian. Hän puraisi huultaan. Aiden ei kokenut olevansa kypsä isäksi, mutta hän tiesi saavansa korvilleen jos hylkäisi Daphnen tässä tilanteessa. Lisänä toki se, ettei hän haluaisi menettää naista elämästään.

Daphne tunsi itsensä aivan yhtä valmistautumattomaksi. Hän halusi lapsia, mutta nytkö? Hän ei ollut valmis. Hän hiljeni sohvalle ja odotti, että Aiden sanoisi jotain ja rikkoisi hiljaisuuden. Hän ei tiennyt mitä hän halusi Aidenin sanovan, mutta edes jotakin. Olkoon sitten vaikka se, että hän huutaisi Daphnen ulos asunnostaan.

Aiden tiedosti olevansa aivan yhtä syyllinen tilanteeseen, joten huutaminen ei auttaisi ketään. Hän valui istumaan njatuoliin, tuijottaen hetken tyhjästi eteensä.
"Olisin surkea isä." Niin hän ainakin kuvitteli.

"Et olisi", Daphne vastasi ja kurotti ottamaan hellästi miehen käden käteensä. "En usko hetkeäkään, että olisit surkea isä", hän katsoi Aidenia ja hymyili hieman.

Aiden kohautti olkiaan. Siltä hänestä vain tuntui. Hän ei ollut kypsä vanhemmaksi.
"En tiedä. Hyvä kun saan huolehditua itsestäni." Ei hän ollut edes oikeasti ihan niin toivoton tapaus. Aiden haroi punaisia hiuksiaan miltein raivolla.
"Mitä sinä minulta toivot?"

Daphne mietti hetken. Pää kävi niin hitaasti, kun hän yritti jäsentää mietteitään ja suunnitelmiaan. Ne olivat täynnä tuhat ja sata aukkoa ja kysymysmerkkiä. "Toivon, että olet läsnä", hän vastasi. "En voi enkä halua pakottaa sinua mihinkään muuhun", hän lisäsi hiljaa. Hän ymmärsi jos Aiden ei halunnut suurta osaa lapsen elämässä, vaikka se särkikin hänen sydämensä.

Aiden ei tiennyt. Hän ei ollut koskaan oikeastaam ajatellut lapsia oikeasti, sillä hän ei ollut ikinä seurustellut niin kauan, että sellainen olisi ollut ajankohtaista. Hän välitti Daphnesta ja ajatteli että varmasti voisi sanoa rakastavansakin tuota useamman kuukauden päästä, mutta riittäisikö se kantamaan lapsiperhearjen ja naisen aatelisuuden vaatiman pokkuroinnin yli? Aiden ei tosiaan tiennyt.
"Luoja, voi luoja... Damnú air!" Se taisi olla ensimmäinen kerta kun hän kirosi iiriksi naisen kuullen.
"En... En haluaisi olla se kusipää jolla on lapsi ja ei ole lapsen elämässä. En sinulle enkä lapselle. En vain... Luoja. En luota itseeni ja isällisyyteeni. Helvetti. En halua pilata mitään." Ei tätä orastavaa suhdetta tai lapsen elämää.

Daphne tunsi kovaa syyllisyyttä tähän kaikkeen murheeseen. Heillä oli mennyt hyvin tähän asti. Hänellä oli ollut kaikki kerrankin järjestyksessä. Hän etsi hetken oikeita sanoja. "Lapsi syntyy kuitenkin vasta yhdeksän kuukauden päästä. Meillä on aikaa... selvittää tämä asia ja totutella." Niin paljon kuin hänkin olikin suunnitellut tulevaisuuttaan ja haaveillut lapsista, tunsi hän olonsa nyt epävarmaksi.

Niin, onneksi. Vasta. Luoja. Ei helvetti. Aiden istui alas, haroen hiuksiaan kevyesti.
"Anteeksi, en ole vihainen tai syytä sinua. Olin itsekin osallisena vahvasti."
Molempia siihen kuitenkin tarvittiin, että lapsi saatiin aikaiseksi. Hän veti naista lähemmäs, suukottaen tuota päälaelle.
"Ei minusta olisi karkaamaan tämän takia. Tiedän että katuisin kuitenkin."

Aidenin läheisyys rauhoitti naisen mieltä hieman. Hän nyökkäsi ja hymyili hieman. "En pystyisi tähän yksin", hän sanoi hiljaa.

Aiden hymyili vaisusti.
"Shhh. Mietitäänkö seuraavaksi pari käytännön asiaa?" Miehellä oli yksi mielessään.
"En halua kertoa äidilleni. En halua hänen surevan sitä ettei luultavasti koskaan näkisi lapsenlastaan." Naisen huono kunto leijui raskaana varjona Aidenin mielessä.

Daphne katsoi Aidenia. "Jos haluat niin", hän nyökkäsi. Hän ymmärsi Aidenin kannan. "Mitä tulee taas minun vanhempiini... heiltä ei pysy mikään piilossa, joten tämä täytyisi selittää heille jotenkin järkevästi."

Aiden painoi uuden suukon Daphnen hiuksiin. Häneltä menisi henki.
"Tiedän. Ja... Pidetään tämä piilossa siskoltani mahdollisimman kauan. Veljeltäni ei voi piilotella mitään, mutta Deirdre on uponnut häämatkahumuunsa ja vaimona oloon."

"Hyvä on", Daphne nyökkäsi taas. Hän ei tiennyt voisiko pitää raskauden salaisuutena Edwardilta mutta hän yrittäisi, edes alkuun. Hän halusi totutella tähän ensin itse, ennenkuin kukaan muu tulisi Aidenin lisäksi kuvioihin.

"En vain halua ketään hössöttämään. Tai lörpöttelemään äidille." Aiden halusi kerrankin pitää jotakin itsellään, erityisesti kun asia oli näin tärkeä.
"Ja miten estämme vanhempiasi murhaamasta minua?"

"Ymmärrän." Sitten hän hieraisi otsaansa. "En tiedä", hän huokaisi. "Tämä tulee olemaan heille suuri tragedia, kun olemme niin uusi pari emmekä edes naimisissa. Ehkä parasta olisi vain olla kertomatta ja kadota", hän naurahti väsyneesti. Niin hullu idea tuntui melkein toteutettavalta tällaisessa hullussa tilanteessa.

"Luulen että se ei pidemmän päälle olisi kestävä ratkaisu. Ehkä olen mies ja kärsin?" Aiden huokaisi raskaasti.

"Voi olla. Ehkä he leppyvät ajan kanssa", hän koitti rohkaista, vaikka tiesikin että niin ei välttämättä kävisi.

"Kehtaan epäillä." Aiden huokaisi hiljaa. Kyllä se tästä, he selviäisivät jotenkin.
"Isäsi nylkee minut."

"Minä tiedän... olen niin pahoillani etukäteen", hän vastasi Aidenille. Hänen perheensä vanhoilliset tavat eivät toimineet tavallisten ihmisten maailmassa ja juuri nyt se oli Daphnelle kivuliaan selvää.

Aidenin vanhemmat olisivat vain onnitelleet, kun olisivat saaneet tietää että he pitäisivät lapsen. Se olisi ollut huomattavasti helpompaa.

Daphne huokaisi syvään ja oli hetken hiljaa ja mietti. Mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä enemmän häntä ahdisti hänen perheensä mielipiteet. Voi, hän olisi antanut mitä vain muuttaakseen heidän tilanteensa edullisemmaksi. "Luuletko, että Artemis ja Deirdre ovat onnellisia puolestamme kun he lopulta saavat tietää?" hän kysyi sitten.

Aiden mietti hetken. Hän oli jo avaamassa suutaan vastatakseen, mutta joutui miettimään uudelleen.
"Deirdre ainakin. En tiedä Artysta. Hänestä ei ota nykyään mitään selkoa."

Daphne nyökkäsi. Oli lohduttavaa ajatella, etteivät ehkä aivan kaikki olisi heitä vastaan.

"Hän on yleensä aina vihannut kaikkea ja kaikkia, mutta nykyään hän on oudon iloinen odottamattomista asioista." Välillä Aiden oli varma siitä ettå isoveli käytti huumeita tai jotakin.
"... Joten. Lapsi. Miten me hoidamme asian?" He asuivatkin erillään. Esimerkiksi.

"Sehän on hyvä", hän hymähti. "Miten on sinulle parasta... En halua olla vaivaksi tai että muutat elämääsi vuokseni, ellet itse halua." Juuri nyt Daphne ei uskaltanut pyytää Aidenilta mitään ylimääräistä.

Olisi ollut ehkä helpompaa jos Daphne olisi pyytänyt. Silloin hän olisi tiennyt mitä nainen halusi.
"No... Me asumme erillämme. Ja silloin lapsen hoitaminen kaatuu väkisin sinulle enemmän, rasittaa enemmän sinua ja... Niin."

"Yhteen muuttaminen voisi olla hyvä ensi askel." Hän oli asunut yksin jo 10 vuotta ja tottunut siihen, mutta eihän hän ollut koskaan ajatellut asuvansa loppuelämäänsä yksin.

"Se helpottaisi." Kaikkea. Kustannuksia, lapsen hoitamista...
"En silti pakota. Emme kuitenkaan ole olleet kauan yhdessä, jos sinua epäilyttää niin ymmärrän."

"Ei, olen aivan samaa mieltä", hän hymyili miehelle. "Se helpottaisi. Minusta se on hyvä idea."

Aiden veti syvään henkeä.
"Hyvä, ettet pidä sitä kauheana ideana."

"En lainkaan." Hän piti kyllä omasta asunnostaan ja naapureistaan paljon. "Mutta asuisimmeko sitten täällä vai minun asunnossani, vai muualla?"

Aiden kohautti olkiaan.
"Kumman haluat? Minulle ei sinänsä ole väliä, voi toki olla että kumman tahansa kolmiossa tulee pidemmän päälle ahdasta.."

Heidän asunnoissaan olivat ne hyvät puolet, että ne olivat yhtäläisesti lähellä keskustaa ja saman kokoiset. "No, minun?" hän sanoi, hieman puolueellisesti. Jos sillä ei ollut väliä Aidenille. "Voimme miettiä suurempaa asuntoa myöhemmin." Kolmio ei ollut suuri paikka kahden saatika kolmen ihmisen elää.

Aiden mietti hetken. Niin...
"Minulla olisi kyllä ehkä yksi vaihtoehto mielessä. Se pitäisi remontoida, mutta.. Se voisi olla vaihtoehto."

"Oi", Daphne yllättyi. "Mikä?"

"... Arty on pariin otteeseen puhunut muuttamisesta Newcastleen. Ja hän taas omistaa omakotitalon Hexhamissa." Aiden voisi mielellään vaihtaa kerrostalokolmionsa veljensä omakotitaloon.

Se oli ehdottomasti mielenkiintoinen idea. "Hexham on kyllä mukava, rauhallinen paikka", hän vastasi hyväksyvästi. Hänen oli vaikea ajatella vielä, että heidän asuinpaikkaansa pitäisi miettiä vauvan kannalta, mutta Hexhamissa lapsen kasvattaminen kuulosti paremmalta kuin Newcastlessa.

Hexhamista olisi vielä Aidenille siedettävä työmatka, eikä heidän tarvitsisi miettiä muuttoa, kun kerralla löytyisi sopiva koti.
"Voisin vaihtaa paikkoja hänen kanssaan, jos se kävisi."

"Sehän olisi hyvä." Omakotitalo kuulosti enemmän kuin hyvältä idealta.

"Täytyy kysyä miten tosissaan hän on ollut. Epäilen että se liittyy jotenkin Veronicaan, joka oli hänen kanssaan häissäkin." Aiden ainakin oletti että Daphne muistaisi tummatukkaisen naisen.

"Kysy, se olisi hyvä mahdollisuus meille. Ehkäpä hän muuttaisi sitten mielellään tänne keskustaan", hän hymähti ja muisti kyllä Artemiksen kanssa olleen Veronican.

"Ehkä. Hän säästäisi viikossa tunteja kun ei joutuisi matkaamaan Hexhamista Newcastleen ja Rosings Parkiin." Aiden naurahti vaisusti. Ehkä tämä tästä. Ehkä.

"Jos hän ei suostu, voit listata hänelle muuton hyötyjä Veronican lisäksi", Daphne hymyili hieman. Daphnestakin alkoi tuntua jo hieman järkevämmältä, kun heillä oli edes jonkin asteen suunnitelma, ja hän tiesi, että Aiden oli tässä mukana.
"Täytyy kysyä. TOsin, sitten minun pitää kertoa hänelle, mutta ehkä vain kestän sen." Aiden kuuli jo isoveljensä kämmenen muksahtavan takaraivoonsa.

"Eipä sitä voi ikuisuuksiakaan vältellä..." Mieluummin he sen läheisilleen kertoisivat kuin odottaisivat siihen asti, että he huomaisivat sen itse.

"Kuulen miten luiseva käsi kopsahtaa takaraivooni, samalla kun suusta tulee litania irlantilaisia haukkumasanoja." Aiden virnisti hieman. Niin se menisi. Artemis hutkisi ensin ja tukisi sitten

Daphne naurahti ja hymyili. "Hän suorittaa isoveljen roolia." Edwardillakin olisi varmasti sanottavaa, kun hän kuulisi.

"Hänellä ei ole varaa sanoa. Edwardilla voi ehkä jo ollakin." Aiden huokaisi raskaasti.
"Vanhempasi... Jos he eivät tapa minua niille sijoilleen, mitä minun pitää mahdollisesti odottaa?"

"Mmm", Daphne myhähti. "En tiedä, ota heistä selvää... he tulevat olemaan hyvin vihaisia mutta eivät he kuitenkaan halua tästä isoa haloota... joten he haluavat selvittää tilanteen omaksi edukseen." Heidän asemassaan hyvä maine oli kaikki kaikessa, vaikkei Daphne siitä aina pitänytkään.

Aiden käänsi päätään, antaen niskansa naksahtaa.
"... Kulissit kuntoon?"

"Kyllä vain", Daphne huoahti.

"Ihanaa." Aiden inhosi kulisseja. Jestas.

"Perheessäni on ... hyviä ja huonoja puolia", Daphne vastasi.
"Mikään ei ole kamalampaa kuin kulissit." Hän voisi kyllä tehdä sen lapsensa ja Daphnen takia. Mutta se tuntui pahalta silti.

"Tiedän", Daphne vastasi ja katsoi Aidenia. Ellei hän olisi ollut aivan uuvahtanut tähän päivään, hän olisi sanonut uhmakkaasti, ettei heidän todellakaan tarvinnut tehdä asioita hänen vanhempiensa pillin tahtiin mutta sen sijaan hän oli hiljaa.

"... Joten, milloin lapsen pitäisi syntyä?" Sen hän oli unohtanut kysyä.

"En ole käynyt vielä tietenkään lääkärissä, mutta joskus ensi maalis-huhtikuussa", hän arvioi. Sen ajatteleminen teki kaikesta jotenkin pelottavan todellista.

"... Okei. Eli ensin kysyn asuntoasiaa. Sitten jos se käy, remontoidaan se kliininen helvetti. Sen aikaa voimme asua sinun asunnossasi?" Kunhan nyt Aiden suunnitteli ääneen.

Daphne nyökkäsi. "Joo, mahdumme hyvin siksi aikaa minun asuntooni."

"Näin ajattelin." Aiden huokaisi raskaasti ja veti naista kainaloonsa.