[Y] Friendship is no magic

Torstai 13.07.2017 – Alkuilta

Kaksi irlantilaismiestä istuivat iltaa hexhamilaisen omakotitalon takapihalla. Brianilla olisi lauantaina ratoja ratsastettavanaan, mutta mikään ei estänyt heitä istumasta tänään hetkeksi alas, ottamasta paria lasillista viskiä ja nauttimasta suhteellisen siedettävästi säästä. Miehistä vankkarakenteisemmalla oli jopa hieman lämmin, mutta luurankoa muistuttava punatukka oli kääriytynyt vilttiin siinä terassilla istuen, polttaen sähkösavuketta, samalla kun kuunteli huolestuttavan monetta kertomusta samasta naisesta. Pieni epäilys heräili Artemiksen mielessä, eikä hän pitänyt siitä. Brian oli jo kerran miltein pilannut maineensa, uransa ja yksi pilattu avioliitto saisi riittää.
”... Ja kävimme ajelulla Harleylla, se on niin rentouttavaa... Hetkinen. Artemis, olet ollut liian kauan hiljaa. Alan huolestua.”
Brian naurahti, ottaen kulauksen jäillä ja sitruunalla höystetystä viskistään. Hän ei ymmärtänyt ystäväänsä, joka joi ilmeisesti minkä tahansa maalinliuottimenkin ilman mitään lisukkeita. Elämästä piti nauttia ja kuka nautti kuivasta viskistä kerrasta toiseen? Ei hän vain voinut ymmärtää. Artemis irvisti ystävänsä sanoille, ottaen kulauksen viskistä. Nyt tai ei koskaan, se olisi sanottava.
”Kuuntelen sinua. Kun puhut tästä naisesta jo kolmattakymmenettä kertaa illan aikana. Tämän illan. Kuvittelin ettet halua tapailla ketään.”
Hän kokeili kepillä jäätä. Aiemmin Artemis ei ollut vaivautunut edes painamaan naisen nimeä mieleensä. Vai hetkinen, oliko Brian edes koskaan maininnut sitä? Yleensä tuo puhui kaikista naisistaan nimeltä, joten oli enemmän kuin omituista, ettei hän mitenkään saaut päähänsä naisen nimeä.
”Enkä puhu, liioittelet. Sitä paitsi, hän on--”
Brian joutui hyvin pian ystävänsä keskeyttämäksi. Se oli tosin enemmän kuin tuttua hänelle, eikä mies jaksanut loukkaantua siitä.
”Onko tällä naisella nimeä?”
Punaoranssit kulmat kurtistuivat, kun Brian meni vaikeaksi kysymyksen jälkeen. Hieman harmaantunut mies selvästi pohti mitä voisi sanoa, tietämättä ollenkaan mitä sanoa. Miehistä vanhempi kohotti kysyvästi kulmaansa, jääden vain odottamaan vastausta.
”En halua kertoa. Hän on...”
”... Naimisissa arvatenkin? Brian, et voi olla tosissasi.”
Artemis painoi kapeat sormet ohimoilleen, hieroen niitä kevyesti. Miksi hän oli idioottien ympäröimä? Avustajansa, siskonsa, veljensä, Brian... Ei luoja. Milloin hän oikein löytäisi järkevää seuraa? Alan juoksi ties kenen perässä milloinkin, Deirdre oli antanut hänen vihoitella miehelleen väärinymmärryksen takia vuosia, pikkuveli oli asettunut kynnysmatoksi ja saanut nyt eksänsä kimppuunsa ja nyt vielä Brian oli sekaantunut naimisissa olevaan naiseen? Hänen ja Veronican suhde alkoi kuulostaa jopa normaalilta, eikä se tosiaan ollut kehu tai hyvä asia. Estevalmentajan ja asianajajan suhde oli vähintään mielenkiintoinen, ulkopuolisen silmiin sekavakin, mutta jollakin kierolla tavalla kaksikko sai sen toimimaan. Välillä paremmin ja välillä huonommin, mutta yleensä se toimi moitteetta.

Brian oli pitkän tovin hiljaa. Harvoin charmikas, sosiaalinen mies, jäi hiljaiseksi, mutta nyt häntä jäi kaivertamaan ystävänsä sanat.
”Mitä se sinulle kuuluu, onko Keiko naimisissa?”
”Keiko? Et ole ennen edes maininnut hänen nimeään. Ethän vain ole mennyt vielä ihastumaankin toisen miehen naiseen? Eikö se oli sinulta vähintäänkin kaksinaismoralistista?”
Artemiksen sanat saivat nuoremman miehen posket punehtumaan. Kuka tuo oli puhumaan hänen ihastuksistaan ja niiden sopivuudesta? Artemis itse ei olisi edes saanut naisystävää, ellei neiti Cox olisi jollakin kierolla tavalla päättänyt selvästi haluta laihan irlantilaismiehen seurakseen. Miksi, sitä Brian mietti jälleen kerran. Miksi kukaan halusi viettää aikaa tuon kalsean, inhorealistisen ihmisraunion kanssa?
Ja silti hän itsekin istui siinä tuon takapihalla, juomassa viskiä. Niin se vain meni. Vaikka Artemista miten olisi inhonnut hetkittäin, tuota ei vain osannut leikata elämästään.
”Ei ole. Ja mitä sitten vaikka hän on naimisissa? Se estää minua alkamasta vakavaan suhteeseen hänen kanssaan.”
Äänestä kuulsi pieni pettymys. Keiko ei ollut jättämässä miestään, toisaalta luojalle kiitos siitä. Brian ei ollut mies jonka takia kannattaisi erota aviomiehestään.
”Olet pettynyt siitä. Brian, tietääkö hän edes?”
”Mitä hänen pitäisi tietää?”
Keskustelun sävy muuttui leppoisasta äkkiä kiristyneeksi. Brian ei pitänyt siitä että Artemis tunki hänen elämäänsä näin, kuvitellen että voisi ohjailla häntä, vain koska Brianin huippuratsu oli Artemiksen omistama.
”Hänellä vain on oikeus tietää sellaisesta. Brian, se ei ole mikään merkityksetön asia tai jotakin, jonka voit lakaista maton alle. Minä en halua että rikot itseäsi uudestaan. Ja jos sinä et kerro, minä kerron.”
Artemis oli kerrankin vilpittömästi huolissaan ystävästään, haluten välttää tilanteen jossa mies satuttaisi itsensä pahasti. Siinä ei kukaan voittaisi.

Brian tosin ei nähnyt asiaa niin. Hän nousi ylös, pamauttaen pöytää vapisuttaen lasinsa sitä vasten. Silmissä leimusi – kuka Artemis kuvitteli olevansa? Jos mahdollista, tuosta kaikkitietävästä aikuislapsesta oli tullut vielä ärsyttävämpi palattuaan Japanista, kun tuo kuvitteli olevansa jotenkin zen ja rauhallinen. Paskanmarjat, sama mulkku edelleen, kipaisi Brianin mielessä.
”Sinua pahempaa kusipäätä ei olekaan. Kuvittelet olevasi jotain erityistä, nyt kun Veronica jaksaa katsella sinua, enkä edes ymmärrä miten. Koska sinusta tuli ihminen joka voi kommentoida muiden suhteita? En aio kertoa Keikolle ja auta armias jos sinäkään kerrot. Tämä ei ole asia johon sinulla on oikeutta puuttua!”
Brian ei halunnut enää jäädä, joten hän päätti poistua, ovia paiskomalla. Artemis irvisti terassin laisoven pamahtaessa kiinni, huokaisten helpotuksesta kun se ei varisuttakaan alas pieninä murusina.