True friendship is never serene

Sunnuntai 18. syyskuuta 2016 - iltapäivä

Vietettyään aamunsa useammalla eri tanssitunnilla, oli Veronica mielellään kietoutunut suihkun jälkeen paksuun, muutaman koon liian suureen neuleeseen ja tiukkoihin legginseihin. Hän ei aikonut poistua enää asunnolta minnekään tämän vuorokauden puolella, mutta oli sen sijaan kutsunut ystävänsä kylään. Hän oli jopa hankkinut kofeiinitonta kahvia, jonka oli vannottu maistuvan yhtä hyvälle kuin tavallisenkin. Hän ei uskonut väitteeseen lainkaan. Nainen olisi mielellään pyöritellyt kallista, laadukasta punaviiniä lasissa istuessaan sohvallaan Gabriellea odottaen, mutta kenties se ei olisi kovinkaan hyväksyttävää, kun ystävä oli raskaana. Veronica juoksutti sormensa rikotun polkkatukkansa läpi hämmästyen edelleen, kuinka nopeasti mustanruskeat suortuvat loppuivat. Hän oli niin tottunut pitkiin hiuksiinsa, että yli kuukaudenkin jälkeen lyhyet hiukset tuntuivat vierailta. Ovikellon soidessa nainen nousi ylös vaaleanharmaalta sohvalta ja ylitti punertavan tammipuisen lattian aukaistakseen oven ja laskeakseen ystävänsä sisään. Valoisa asunto oli varsin väritön lukuunottamatta pehmeää puuta, sillä valkoisten seinien harmoniaa ei vielä rikkoneet taulut, eikä harmaata sohvaa koristanut kirkkaanvärisiä tyynyjä. Hän ehtisi tehdä kodistaan enemmän, noh, kodin myöhemminkin. Juuri nyt kliiniset sävyt sopivat täydellisesti.
"Tahdotko teetä tai kahvia? Ostin kofeiinitonta", hän totesi halattuaan naisen tervetulleeksi asuntoonsa ja viittoi Gabriellea asettumaan mukavasti sohvalle.

Punaviini olisi tosiaan ollut hieman sopimatonta siinä tilanteessa, etenkin kun Gabrielle oli hyvän viinin ystävä. Hän oli käynyt hakemassa pientä suolaista ja makeaa lempikahvilastaan, päätyen vasta sitten oikean asunnon oven taakse. Edelleen kupliva onnentunne täytti naisen kun hän saattoi nähdä Veronicaa niin helposti! Hän halasi ystäväänsä, hymyillen leveästi.
"Tee käy. Usko pois, kofeiiniton kahvi on kamalaa. Olen kokeillut, piti luovuttaa. Onneksi uusi työni ei vaadi kahvin suurkulutusta järjen pitimiksi." Hän istui alas enemmän kuin mielellään. Pelotti mitä olo olisi lähempänä raskautta, kun kolmisen kuukautta ennen laskettua aikaa oloa olisi voinut luonnehtia kevyen tukalaksi. Toisaalta, ei Gabrielle halunnut valittaa. Pieni poika kasvoi ja voi hyvin, oli elinvoimainen. Pian pikkuinen olisi heidän luonaan, auttaen paikkaamaan edellisen lapsen menetyksen tuskaa. Se ei poistaisi sitä, mutta helpottaisi, todistaisi heille jotakin.
"Halusin jo viimeksi kysyä, miksi palasit Englantiin? Luulin että viihdyt muualla."

"Sitähän se on", Veronica naurahti soinnikkaasti ja suunnisti keittämään teevettä. Hän annosteli nopeasti irtolehdet teepallon sisään ja laski pallon posliiniseen kannuun. Veden kiehuttua hän kaatoi kannun täyteen ja kantoi sen sohvapöydälle tekeytymään.
"Tuli ikävä sinua", hän virnisti olkansa yli palatessaan noutamaan teekuppeja ja lautasia. Katettuaan tarjoilut siististi sohvapöydälle, saattoi hän istahtaa itsekin alas harmaalle kangassohvalle. "Kaipasin muutosta elämääni. Bryssel on kerrassaan ihana kaupunki, mutta", hän kohautti harteitaan, "ei minulla ollut siellä mitään muuta kuin työ." Hänen isänsä oli tietenkin ollut pettynyt, kun hän oli luopunut EU:n parissa työskentelystä ja siirtynyt pohjois-Englantiin. Hän ei antanut suurtakaan painoarvoa isänsä pettymykselle.

Se tuntui niin kovin oudolta. Muutos entiseen tuntui niin suurelta. Huomautus ikävästä häntä kohtaan sai naisen naurahtamaan pehmeästi.
"Millaista muutosta?" Ei muutos ollut ainakaan toistaiseksi kovin suuri.

"Elämä käy ennen pitkää pitkäveteiseksi, jos siihen ei kuulu muuta kuin työpalaveria työpalaverin perään", nainen totesi kättään huolettomasti heilauttaen. "Sen takia lähdin niin pitkälle matkallekin." Hän tahtoi elää. Kokea kaiken sen, minkä oli jättänyt väliin keskittyessään tekemään uraa lakitekstien parissa. Lakikirjat olivat toki hyvää seuraa niiden parissa viihtyvälle, analyyttiselle mielelle, mutta eivät ne korvanneet ihmisten kantamaa energiaa.
"Ajattelin, että uusi työ antaisi enemmän aikaa elää siinä sivussa."

Gabrielle kuunteli ja yritti hakea todellista syytä. Se oli outoa, sillä hän oli aina olettanut ystävänsä viihtyvän uraputkessa enemmän kuin vaikka Gabriellen nykyisessä tilanteessa.
"Varmasti antaa. Jos minunkin antaa. Mitä sitten... Haluaisit elämältäsi?"

"Sitä osaa suunnitelmastani en ole vielä miettinyt aivan loppuun saakka", Veronica myönsi kurkottaen kaatamaan hautunutta teetä kahteen kuppiin. Hän nosti teepallon pienelle lautaselle, jotta posliinikannuun jäävä tee ei hautuisi kitkeräksi, ja nyökkäsi Gabriellea maustamaan oman teensä miten mieli. Hän oli aina juonut teensä ilman sen suurempia krumeluureja, mutta täytyihän sitä nyt tarjota niin sokeria, hunajaa kuin maitoakin.
"Havahduin vain viime vuonna siihen, etten tuntenut Brysselistä ketään muuta kuin työkaverini. Asuin siellä kuusi vuotta, enkä tutustunut edes naapureihini. Se ei ollut elämää, jota tahdoin elää."

Gabrielle kuunteli ja nyökkäsi Veronican sanoille. Miksi hän ei edes yllättynyt ystävänsä suunnitelmasta?
"En haluaisi kuulostaa isotädiltä sukujulissa, mutta aiotko esimerkiksi perustaa perheen vai haluatko vain ystäviä?" Kummassakaan hänestä ei myt olisi kovasti apua, mutta ainakin hän oli itse täällä. Hän laittoi teehen vain hieman hunajaa.
"Oh. Se ei kuulosta mukavalta. Aika... Surkealta. Et koskaa kertonut."

"En ole tavannut sukulaisiani sitten lapsuuden, joten kuulosta aivan vapaasti", Veronica naurahti soinnikkaasti. Hän ei tavannut enää muita kuin isäänsä, ja häntäkin niin harvoin kuin vain mahdollista. Jos hän voisi, hän ei tekisi sitäkään. Voisiko isä vain suosiolla jäädä eläkkeelle, niin hänen ei tarvitsisi leikkiä rakastavaa tytärtä enää yhtään kauempaa?
"En koskaan tajunnut. Olin niin keskittynyt töihin, että kävelin kaiken muun ohitse silmät suljettuina. Pitkä matkani herätti tajuamaan, että olisi mukavaa joskus palata kotiin, jossa minua odotettaisiin. Mutta saa nähdä. Ainakin nyt tunnen jo naapurini."

Gabrielle hymähti. No Veronica oli jo tehnyt siis parannuksen entiseen. Ei suurta, mutta oli.
"Minä odotan sinua aina Englantiin, tiedät sen enemmän kuin hyvin. Etenkin nyt kun minulla ei ole muuta omaa tukipilaria kuin sinut." Olihan Teddy toki hänen tukensa, mutta jos tulisi ero, entiseen aviomieheen ja tuon perheeseen tukeutuminen ei enää onnistuisi.

"Totta kai", Veronica pehmensi aiemmin sanomaansa. Totta kai hän tiesi, että Gabrielle toivottaisi hänet aina tervetulleeksi kotiinsa, mutta olihan se nyt surullista, jos aikuisella ihmisellä ei ollut kuin yksi ainoa ihminen maanpäällä, jonka varaan laskea. Ystävän sanat saivat huolellisesti muotoillut kulmat kurtistumaan. Mitä Gabrielle oikein tarkoitti? Joko parisuhde mieheen alkoi rakoilla niin, ettei nainen tuntenut voivansa tukeutua aviopuolisoonsa?
"Sinulla on aina minut", hän vakuutti. "Mutta onhan sinulla miehesikin."

Ei suhe rakoillut, se voi nyt ehkä paremmin kuin koskaan, mutta... Aina saattoi tapahtua odottamattomia asioita. Sen Gabrielle oli oppinut, ettei hän voisi luottaa aina siihen että hänellä tulisi aina ja ikuisesti olemaan Teddy tukenaan.
"Niin on, mutta... Jos vaikka eroaisimme. En voi tukeutua aina siihen tunteeseen että hän on aina kanssani. Kun niin ei välttämättä ole. Eikä minulla ole enää valintojeni takia perhettäni."

"Onko hän vihjannut siihen suuntaan, että naimisiinmeno oli virhe?" Veronica kysyi kulmat kurtussa. Hän päätyi laskemaan teekupin käsistään sohvapöydälle, ettei puristaisi viatonta kuppia rystyset valkoisina. Hänen lyhyt pyörähdyksensä avioliiton satamassa oli niin surkea kokemus, ettei hän toivonut sitä kenellekään, kaikista vähiten Gabriellelle. Nainen ansaitsi kestävän onnen, ei hetken hurmiota ja jyrkkää pudotusta pimeyteen.

Gabrielle meni vähän hämilleen. Ei? Kai? Ei, ei ollut.
"Ei ole, ei sinne päinkään. Mutta asiat voivat muuttua. Ei se tarkoita sitä että hän nyt haluaisi erota." Päinvastoin, Teddy halusi vain löytää oman talon ja muuttaa siihen, rakentamaan pesää omalle perheelle. Se ei tainnut viitata eroaikeisiin.

Veronica nyökkäsi lyhyesti. Niinhän siinä voisi käydä. Elämällä oli tapana muuttua varoittamatta, mutta hän ei voinut kuin toivoa ystävän huolen olevan turhaa. Kyllähän maailmaan mahtui niitäkin parisuhteita ja avioliittoja, jotka kestivät vuosikymmenestä toiseen.
"No, jos asiat muuttuvat niin, että hän katoaa taas, minä olen täällä", nainen totesi. Hän toivoi parasta naiselle, vaikkei ollutkaan vakuuttunut siitä, että valittu mies edusti sitä. Niin kauan kuin Gabrielle olisi onnellinen parisuhteessaan, toivoisi hän vain parasta ystävänsä elämälle Morlandina.

Se särähti naisista nuoremman korvaan melko pahasti. Katoaa taas? Aivan kuin Teddy olisi vain hylännyt hänet, vaikka oikeasti molemmissa oli ollut viimeksi vikaa.
"... Miten niin katoaa taas?"

"Hänhän lähti jo kerran. Jos hän tekee sen uudestaan, se on taas", Veronica vastasi kääntyen sohvalla kunnolla Gabriellen puoleen. Ei kai kukaan voisi antaa anteeksi kahdesti sitä, jos toinen vain häipyisi? Hän ei olisi pystynyt siihen edes yhtä kertaa, mutta Gabrielle oli. Kai se oli yksi ratkaiseva ero heidän välillään.

"... Ei hän ollut se joka lähti." Se oli ollut Gabrielle, joka oli kertonut muuttavansa Lontooseen työn mukana, jättänyt Teddyn yksin heidän ostamaansa taloon ja selvittämään asiat sen osalta. Mutta silti, he molemmat olivat laiminlyöneet suhteensa.
"ei siitä voi syyttää vain häntä."

"Ei tietenkään", hän huokaisi hillitysti ravistautuen eroon asianajajasta, joka nosti päätään hänen sisällään. Ei nyt. Ei Gabrielle kaivannut järkkymättömästi yhtä totuutta vaalivaa asianajajaa vaan ystäväänsä.
"Mutta sinä et lähde karkuun pientä haastetta tuosta noin vain. Häntä sopii syyttää siitä yhtä paljon kuin sinuakin", tai enemmän, jos häneltä kysyttiin. Miehen suru ei ollut voinut ylittää Gabriellen tuskaa. "Toivottavasti hän on tullut järkiinsä ja ymmärtää, mistä luopuisi, jos tekisi jotakin tyhmää."

Gabriellesta se tuntui pahalta. Veronica epäsuorasti arvosteli hänen aviomiestään. Hyvä on, heillä oli ollut hankalaa, mutta millaisella parilla ei olisi ollut hankalaa kun olivat menettäneet lapsen? Ehkä ei kovin suunniteltua lasta, mutta ehkä sitäkin enemmän tervetulleen ja halutun.
"Et sanonut noin äsken." Ruskeat silmät tuijottivat melko pistävästi ystävän kasvoja, hakien niistä jotakin vihjettä.

Ystävän katse sai tutun maskin verhoamaan kulmikkaat kasvot, kun Veronica työnsi tunteet sivuun ja pakotti syvänsiniset silmät vastaamaan katseeseen mitään paljastamatta. Entä sitten, jos hän oli luvannut jo vuosia sitten, ettei piiloutuisi naamion taakse Gabriellen edessä? Siihen oli niin helppo sortua, kun häntä tuijotettiin arvioiden ja vaadittiin selityksiä.
"En sanonutkaan", hän myönsi hetkeäkään epäröimättä. Hänen mielestään mies oli tehnyt paljon suuremman virheen kuin Gabrielle koskaan. "Mutta myönnän, ettei aiempi ollut täysin hänen syytään. Toivon kovin, ettei seuraavaa kertaa tule."

Oli typerää kuvitella, ettei Gabrielle huomaisi sitä. Hän oli viettänyt vuosia Veronican seurassa, ihaillut tuota ja pitänyt isosiskonaan. Siinä oppi ihmisestä yhtä sun toista.
"Voit sanoa mielipiteesi suoraan. Tiedät etten arvosta sitä kun minuun suhtaudutaan kuin lapseen, jolle ei tule kertoa kaikkea."

Veronica kohotti hillitysti kulmaansa. Hän tiesi tarkalleen, mitä Gabrielle tarkoitti, mutta kaiken kieltäminen olisi ollut niin helppoa. Hän olisi vain voinut teeskennellä, ettei ymmärtänyt Gabriellen vaatimusta, eikä näin ollen voisi tehdä asialle mitään.
"En luota mieheesi", hän päätti kuitenkin sanoa sen sijaan että yrittäisi saada ystävänsä tuntemaan olonsa vainoharhaiseksi. Gabrielle tunsi hänet aivan liian hyvin, jotta suostuisi vaihtamaan aihetta tuosta noin vain. "Hän ei ole tehnyt mitään, mikä antaisi syytä uskoa, että hän on sinun arvoisesi."

Kaikkien muiden epäilyt Gabrielle saattoi vaimentaa mielessään, ohittaa naurahduksella. Miten niin ei ollut osoittanut? Olihan, tavallaan. Samoin hän oli osoittanut olevansa miehensä arvoinen. Kun sanat tulivat vanhan ystävän suusta, jokin nuoremman naisen sisällä jäätyi.
"Miksi et?" Eihän tuo edes tuntenut hänen aviomiestään kummoisesti.

Hän oli kuullut tarpeeksi vetääkseen omat, kenties hätäiset, johtopäätöksensä. Hän ei luottanut mieheen, joka oli jättänyt entisensä Gabriellen tähden vain lähteäkseen uudestaan. Hän kallisti päätään.
"Hän petti entistään sinun kanssasi. Halusin antaa hänelle mahdollisuuden osoittaa, että hän voisi olla siitä huolimatta arvoisesi mies. Lienee turhaa mainita, ettei eronne suuremmin nostanut hänen pisteitään silmissäni, joten suonet anteeksi, etten ole valmis luottamaan häneen hetkessä." Hänen suhtautumisensa pettämiseen oli ehdoton. Sen epäonnistunut avioliitto oli jättänyt jälkeensä.

"Ja minä tein saman. Eli olemme molemmat yhtä huonoja ihmisiä." Eli hehän olivat täydellinen pari toisillensa, jos nyt Veronican logiikkaa oli tulkitseminen.
"Et tunne häntä. Et ole nähnyt häntä kuin yhden käden sormin laskettavat kerrat, silloinkin poistunut paikalta nopeasti."

Veronica pudisti päätään.
"Sinä et koskaan kuulunut yhteen Darrellin kanssa. Se mies oli niin kaukana alapuolellasi, ettei niin kauas edes näkisi ilman kiikareita", hän hymähti. Hän ei ollut koskaan edes tavannut miestä, mutta Gabriellen puheista - sekä niistä harvoista juoruista, joita hän oli jäänyt kuuntelemaan vieraillessaan Lontoossa - päätellen Darrellista eroon pääseminen oli ainoa oikea toimintamalli.
"En väittänyt tuntevani häntä. Sanoin vain, etten luota häneen."

"Et tiedä Teddyn entisestä suhteesta mitään, millainen se oli. Jos pettäminen oli minulle oikeutettua, miten voit sanoa ettei se olisi hänelle tietyissä olosuhteissa ollut?" Gabrielle laski teekupin käsistään, tuntien miten pulssinsa kohosi hitaasti mutta sitäkin varmemmin.

"Jos useamman vuoden yhdessäolon jälkeen ei keksi muuta keinoa käsitellä parisuhteen ongelmia kuin pettäminen, ei se kuulosta kovinkaan hyvältä", Veronica vastasi joustamatta milliäkään kannasta, jonka oli ottanut.

"Olet tekopyhä." Jos hän sai tehdä niin ollessaan kihloissa, se ei ollut mikään syy inhota hänen miestään.
"Tuo on niin tekopyhä ajatus. Minä olin kihloissa, menossa naimisiin, valehtelin aina yhtälailla. Se ei tee minusta ainakaan parempaa naista kuin Teddystä miestä. Olet vain päättänyt ettei hän ole hyvä minulle, etkä aio luovuttaa siitä näkemyksestä, vaikka hän luovuttaisi minulle sydämensä, jos tarvitsisin uuden. Koska sinä vain olet päättänyt."

"Minä tunnen sinut, mutta en häntä. Tiedän, ettet ole ylpeä valehtelustasi", nainen vastasi osaamatta luovuttaa, vaikka tilanne kärjistyi kovaa kyytiä. Hänen pitäisi vain kohottaa kätensä ja luovuttaa. Gabriellen päätä ei kääntäisi mikään. Hän voisi vain seurata sivusta, pelätä pahinta ja toivoa olevansa väärässä.
"En, ennenkö minun osoitetaan olevan väärässä. Hän ei ole sinun arvoisesi."

Gabrielle puraisi huultaan. Veronica oli vähintään yhtä itsepäinen nainen kuin hän. Oli ihme miten he olivat edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen, ystäviä keskenään.
"Joten oletat hänen olevan? Veronica... Kaipasin ystävää, en uutta arvostelijaa. Mutta ei, siinä sinä olet ja arvostelet, hoet omaa mantraasi, suostumatta edes avaamaan silmiäsi."

"Minä yritän vain pitää sinusta huolta", Veronica puolustautui polttava tunne sisällä leimahtaen. Hän tukahdutti kurkkua nuoleskelevat liekit, ennenkö ne myrkyttäisivät sanat, jotka hän tahtoi suunnata ystävälleen. "En tahdo, että sinuun sattuu taas."

"Se ei satu ettet sinä voi vain vilpittömästi olla iloinen siitä etten nainut miestä jonka kanssa en kuulu yhteen, vaan otin miehen jota oikeasti rakastan ja jonka kanssa haluan saada kaiken toimimaan? Yrität vakuuttaa minua siitä, miten et luota mieheeni eikä minunkaan pitäisi. Se on huolenpitoa? Olen kuunnellut tuollaista huolenpitoa suuren osan elämästäni, enkä kaipaa sitä vielä sinultakin." Gabrielle räpytteli silmiään hieman kiivaammin, pitääkseen turhautumisensa edes mahdollisimman piilossa. Jos nyt sanojen jälkeen mikään jäi epäselväksi.

"Olen iloinen siitä, tietenkin. Älä vääntele sanojani. En vain luota mieheesi. Sinä olet vapaa tekemään niin, mutta edes sinä et voi pakottaa minua luottamaan häneen. Se hänen on ansaittava aivan itse", nainen vastasi tukahduttaen tunteet, jotka pyrkivät pakoon. Hän oli tottunut siihen. Kaiken sai pidettyä sisällään kun vain polki riittävän painokkaasti. Pahinkin roihu tukehtui, kun sen tamppasi sammuksiin.
"Haluan että olet onnellinen. Jos Teddy on se, joka tekee sinut onnelliseksi, olkoon niin. Se ei tarkoita, että minun täytyisi pitää hänestä tässä ja nyt."

Gabriellen elämä oli hajalla ja ne kaksi asiaa jotka hänellä oli elämästään tallella, eivät voineet tulla tietenkään toimeen keskenään. Kun otti huomioon yli puolivälissä olevan raskauden, Gabrielle nousi vähintään ketterästi seisomaan siitä sohvalta.
"Palaat Englantiin ja tulet ensimmäisenä epäilemään kaikkea. Ehkä on ihan hyvä, ettet ollut täällä häiden aikaan." Se oli jo turhan paljon vyön alle.

Henki takertui kurkkuun Gabriellen sanojen myötä ja hetken sinisistä silmistä loisti läpi, miten sen kuuleminen oli sattunut. Nielaisten Veronica pyyhki silmänräpäystä myöhemmin kasvonsa tyhjiksi. Sen hän edes osasi tehdä kunnolla. Kasvojen pakottaminen tunteettomaksi, eleettömäksi maskiksi oli häiritsevän tuttua, kun hän kovetti katseensa kieltäen sinisiä silmiä kavaltamasta vellovia tunteita.
"Jos niin sanot", hän vastasi äänellä, joka ei välittänyt mitään. Tyhjyys oli parempi vaihtoehto. "Olen pahoillani, että saapumisestani on niin suurta harmia sinulle."

Gabrielle tajusi itsekin sanansa heti kun ne olivat tulleet huulilta ulos. Mieli ei kuitenkaan tehnyt lähteä korjaamaan niitä, etenkään kun Veronica kohtasi sen kaiken tunteettomin kasvoin. Jos nainen olisi näyttänyt loukkaantumisensa, hän olisi voinut pahoitella ja halata ystäväänsä. Nyt ei tehnyt mieli. Mieli teki ärähtää jotakin marttyyrista, mutta sen nainen osasi pitää jo sisällään.
"Tiedät ettei se koskaan ole ollut siitä kiinni." Hän osasi kyllä aivan itsekin lähteä eteiseen. Ei hän tarvinnut siihen enempää vihjeitä.

Veronica painoi katseensa puolityhjään teemukiin, sillä epäili, ettei hätäisesti kasattu maski kestäisi kovin montaa iskua särkymättä. Hän ei yleensä peitellyt iloaan, suruaan tai mitään siltä väliltä Gabriellelta, mutta hänen sohvaltaan noussut nainen ei tuntunut lapsuudenystävältä.
"Ei. Mutta kiitos kun kerroit, ettet kaivannut minua mukaan elämäsi onnellisimpaan päivään. Minä kaipasin sinua joka päivä Brysselissä. Joka ikinen päivä tapahtui jotakin, mistä olisin halunnut kertoa sinulle. Löysin uuden kahvilan, jonka olisin tahtonut näyttää sinulle tai luin jotakin, mikä toi sinut mieleeni. Olin monena jouluna lentämässä Englantiin vain jotta voisin tuoda itse joululahjasi ovellesi, enkä lähettää sitä postissa", hän nieli palaa kurkustaan ja pakotti silmissä kirvelevät kyyneleet pysymään sivussa nostaessaan katseensa ystäväänsä. Hän ei itkenyt, vaikka Gabrielle olikin iskenyt arkaan paikkaan.

Itkeminen olisi ehkä helpottanut, mutta kyllä ne sanatkin saivat hänet pysähtymään. Paljonko hän oli kaivannut toista? Niinä päivinä kun oli mennyt hyvin, puhumattakaan niistä päivistä kun aivot olivat sumuista mössöä, mikään ei tuntunut omalta tai toiminut. Kaikki oli sekaisin, mikään ei ollut hyvin, hän tiesi tekevänsä väärin ja silti vain jatkoi samaa rataa.
"Et silti tullut."

"Tiedät, miksi en", nainen vastasi nousten sohvalta ja harppoen lähemmäs eteistä. Hän ei koskaan viettänyt joulua isänsä kanssa samassa maassa, jos vain saattoi tilanteen välttää. Joulu oli ollut hänen äitinsä juhla, tai niin hänelle oli kerrottu. Toistuvasti. Hän ei ansainnut valon juhlaa keskelle pimeyttä vietyään isänsä elämän valon. "Tahdoin vain olla osa elämääsi."

Veronica olisi saanut olla osa hänen elämäänsä, jos voisi osaisi suhtautua neutraalisti hänen mieheensä.
"Tiedät että saat olla. Mutta elämässäni on joku josta et pidä, enkä halua kuulla siitä arvostelua."

"Selvä, en arvostele miestäsi", nainen totesi. Se ei tarkoittaisi, että hänen täytyisi pitää Teddystä. Hänen täytyisi vain pitää mielipiteensä ominaan ja peittää pieninkin vihjaus, ettei arvostanut miestä.
"Mutta älä vaadi minua kaveeraamaan hänen kanssaan."

Gabrielle kohotti kulmaansa. Kai Veronica tiesi miten mahdotonta se oli?
"... Hän on kummipoikasi isä. Valitan. Ei onnistu."

"Jos pojastasi välittäminen tarkoittaa että minun on välitettävä hänen isästäänkin niin valitan, se ei onnistu", Veronica sihahti hampaidensa lomasta. "Voin olla kohtelias, mutta älä vaadi minulta enempää."

"Ei se ole vain minun lapseni." Lasta ei olisi olemassa ilman Teddyä ja mies oli yhtälailla tuon vanhempi. Tuo olisi aina paikalla juhlissa, hoitaisi poikaa...

"Mutta minä olen vain sinun ystäväsi." Hänelle olisi yksi lysti, mitä aviomies hänestä ajattelisi. Hän oli leikkinyt rakastavaa tytärtä koko elämänsä. Ei siihen verrattuna olisi vaikeaakaan leikkiä kohteliaan etäistä miehelle, joka oli varsin huonossa huudossa hänen silmissään.

"Ei se mene niin. En voi aina käskeä miestä pois kotoa ja joudut näkemään häntäkin. Enkä minä halua jakaantua kahden tulen väliin."

"Joten hän on se mies, joka lopulta tulee väliimme?" Veronica kysyi vaihtaen painoa jalalta toiselle. Miksei se riittänyt, että hän lupasi käyttäytyä aviomiehen seurassa? Ei häneltä ollut aiemmin vaadittu sen kummempaa, kun häntä oli esitelty miesystäville.

Niiden miesystävien kanssa ei oltu saatu lasta tai menty naimisiin. Yksikään niistä ei ollut tuntunut samalta.
"Ei tule, jos et anna tulla. Pitäisin hänelle aivan saman puhuttelun. Jos hänellä olisi ennakkoluuloja "

"Ai, nyt se on minusta kiinni?" Veronica hymähti. Hän ei antaisi kenenkään tulla itsensä ja Gabriellen väliin, mutta hänelle ei tunnuttu antavan vaihtoehtoja. Hän ei voisi luvata olevansa Teddyn ystävä tästä eteenpäin, tai tietenkin hän voisi, mutta ei tarkoittaisi sanaakaan puheestaan.

"En... Älä viitsi. Se on. Ei hänellä ole ennakkoluuloja sinua kohtaan. Miltä sinusta tuntuisi jos minä en hyväksyisi miestäsi ja antaisin vain kylmää olkapäätä?" Se rajaisi heidän yhteistä aikaansa, jos Veronica ei haluaisi tavata Teddyä mieluiten ikinä.

"Ehkä hän ei vain ole kertonut niistä sinulle", Veronica huomautti vaikka epäilikin, ettei se pitänyt paikkaansa. Mies oli ollut suorastaan iljettävän mukava niinä kertoina, kun he olivat toisiinsa törmänneet. "En pakottaisi sinua viettämään aikaasi moisen miehen kanssa." Helpommin sanottu kuin tehty, mutta hyvähän hänen oli huudella, kun oli elänyt melkolailla yksinään siitä lähtien, kun oli ottanut avioeron.

Ei Teddy ollut sellainen. Tuo oli enemmänkin innoissaan, kun miehelle tarjoutui mahdollisuus tutustua ihmiseen joka oli tuntenut Gabriellen pitkään. Vuosia, kymmeniä vuosia jopa.
"Hyvä sinun on sanoa."

"Olen pahoillani, että yksinäisyyteni on niin suuri taakka sinulle", Veronica vastasi kylmyyttä hipovalla äänellä. Hän sai jälleen sulloa epämiellyttäviä tunteita sivuun, ettei loukkaisi Gabriellea sen enempää. Hänen ei olisi pitänyt lähteä tähänkään riitelyyn mukaan, vaan pitää mielipiteensä Gabriellen aviomiehestä omana tietonaan.

Miksi piti syytää loukkauksia hänen niskaansa? Juuri kun hän oli kuvitellut saavansa olla rauhassa, rentoutua kaiken alkuraskauden stressin jälkeen... Ei. Veronican piti olla hankala.
"En tarkoittanut sitä noin."

"Miten sitten?" Veronica haastoi kulmaansa kohottaen ja risti kädet rinnalleen. Suuri neulepaita tuntui lohdulliselta, kun sitä rutisti vasten kylkiä. Hän vapautti hetkeksi toisen kätensä juoksuttaakseen sen lyhyen polkkansa läpi ja veti syvään henkeä. Tämä ei nyt taas auttanut ketään, mutta hän ei tiennyt mitä sanoa. Kaikki vastaukset, joita niin terävä mieli tarjosi, olivat vääriä tähän tilanteeseen.

"En tarkoittanut että sinun siviilisäätysi on minulle mikään ongelma. Mutta en haluaisi tilannetta toisinkaan päin, en halua jonkun miehen tunkevan väliimme. Että molemmat voisimme vain tulla toimeen kumppanien kanssa, ilman toisen silmiin havaittavaa kylmyyttä." Koska sellaisena Veronican näennäinen kohteliaisuus näkyi hänelle. Kylmyytenä.

Veronica veti syvään henkeä. Mitä hän voisi enää sanoa? Hän ei voisi luvata olevansa miehen ystävä tästä eteenpäin. Ehkä hän ei vaan koskaan oppisi tulemaan toimeen miehen kanssa, joka oli vienyt Gabriellen sydämen.
"Voin yrittää", hän huokaisi. Se oli lupaus, jonka hän saattoi antaa. Hän voisi yrittää ystävystyä miehen kanssa, olla jotakin muuta kuin kohtelias ja korrekti. Yrittää käyttäytyä enemmän siten kuten oli Gabriellen seurassa, eikä niin miten kohteli isäänsä.

Onneksi Veronica ei vielä tiennyt tulevan lapsen toisesta kummista. Gabriellen työnantajankin virkaa toimittava poliitikko tuskin olisi Veronican mieleen tässä tilanteessa.
"Kiitos. En voisi vaatia tai toivoa enempää."

Veronica painoi päänsä pieneen nyökkäykseen. Hän yrittäisi tulla toimeen miehen kanssa. Eihän se nyt niin vaikeaa voisi olla. Pahin skenaario olisi vain se, että hänen täytyisi opetella entistä paremmaksi peittelemään epämukavuuttaan niin etteivät edes Gabriellen tarkat silmät sitä erottaisi.
"Tahdotko jäädä vielä, vai lähdetkö mieluummin kotiin?"

Nainen mietti hetken. Hän laski käsissään olevan takin naulakkoon, asteli vanhimman ystävänsä luo ja halasi tuota tiukasti. Niin kuin oli koti-ikävissän pienenä tyttönä halannut.
"En tarkoittanut sitä. Olisin halunnut sinut sinne."

Jännitys suli pois hartioista, kun Veronica saattoi rutistaa Gabriellen tiukasti itseään vasten. Kiitos mille tahansa korkeammalle voimalle, joka oli kääntänyt Gabriellen ympäri ja palauttanut hänen luokseen, eikä ulos oviaukosta.
"Tiedän", nainen huokaisi rutistaen tiukemmin naista. "Olen pahoillani."

Tuntuu typerältä joutua jo nojautumaan hieman eteenpäin halatessaan, jotta vatsa ei lytistyisi Veronicaa vasten.
"Ei se mitään. Tuo lupaus riittää. En kuitenkaan pärjäisi ilman sinua. Kuka sitten shoppailee lapselle vauvanvaatteita ja tarvikkeita kanssani?" No Teddy, mutta ei miestä kehtaisi loputtomiin rääkätä asian suhteen.

"Enkä minä ilman sinua", Veronica vastasi vapauttaen lopulta ystävänsä tiukasta halauksesta. "Lähden koska tahansa kanssasi kaupoille. En olekaan vielä ehtinyt kunnolla shoppailla Englannissa. Mikä häpeä", nainen huokaisi leikillään.

Gabrielle suoristautui, hieraisten selkäänsä. Vielä melkein kolme kuukautta ja selkäranka tuntui naksahtavan poikki koska tahansa.
"No on kyllä. Hyi sinua. Tosin en tiedä mitä ihanaa on shoppailla lastenvaatteita."

"Vitsailetko? Lastenvaatteiden ostaminenhan on ihaninta ikinä. Kaupat ovat täynnä kaikkea suloista eikä kukaan kyseenalaista, miksi on ostamassa neljää bodya tai kymmeniä sukkia", Veronica vastusti naurahtaen ja johdatti Gabriellen takaisin sohvan luokse. Paras istua alas, ennenkö ystävä tuupertuisi jaloilleen.

Verrattuna siihen miten hän oli ponkaissut ylös, Gabrielle istui verrattain vaivalloisesti alas.
"No se... Ja kaikkea muuta kivaa ja söpöä." Suurimmat hankinmat hän teki Teddyn kanssa, mutta muuten kaikkea söpöä voisi kierrellä katselemassa Veronican kanssa.

"Nimenomaan", Veronica vastasi hymyillen. Lapsille löysi aina kaikkea niin suloista kaupoista. Mikseivät aikuisten vaatteet näyttäneet yhtään niin suloisilta? Hän tosin näyttäisi naurettavalta jossakin ampiaisten, auringon ja kukkien koristamassa paidassa. Miksi moinen vaatekappale näytti pienen lapsen päällä niin suloiselta?
"Voimme käydä ostamassa niin paljon lastenvaatteita, etteivät ne mahdu kaappeihinne", nainen uhkasi.

"Jos saamme sen talon jonka haluaisin, siellä on paljon kaappitilaa." Se tosin oli Durhamissa, mutta sitä ei kerrottu vielä Veronicalle.

"Kuulostaa siltä, että sinulla on tärkeysjärjestys kohdillaan taloa etsiessä", Veronica naurahti pehmeästi. Mitä tekisikään kodilla, jossa ei ollut kaappitilaa nimeksikään? Kaappeja tarvitsi aina, milloin millekin. Hänenkin asuntonsa oli valikoitunut lähinnä siksi, miten valtavat kaappitilat makuuhuoneen puolella oli. Edes hän ei ollut onnistunut täyttämään kaappejaan, mutta olihan tässä vielä aikaa.

"Eikö? Se on upea ja siinä olisi tilaa kahdelle lastenhuoneelle." Se antoi vihjeen ja ehkä toivoa siitä että heille voisi tulla toinen lapsi myöhemmin. Jos kaikki menisi nyt hyvin.
"Ja vierashuoneelle."

"Täytyyhän lapsenvahdilla olla mahdollisuus jäädä yöksi", Veronica huomautti huvittuneena. Vai että kaksi lastenhuonetta. No, ei kai sen pitäisi yllättää. Hän oli kasvanut ainoana lapsena, mutta Gabrielle ei, eikä hänen ymmärryksen mukaan myöskään herra Morland. Eikö se aina mennytkin niin, että sisaruksien keskellä kasvaneet tahtoivat antaa saman kokemuksen myös omille lapsilleen?
"Toivottavasti siis saatte talon, jos se on niin upea kuin annat ymmärtää."

Ei se ollut ehdotonta. Hän olisi onnellinen yhdenkin kanssa, mutta kaksi olisi... No, Gabrielle toivoi saavansa myös tytön.
"Sen ainoa haittapuoli on, että se sijaitsee Durhamissa."

Veronica kohotti kulmaansa. Durhamissa? Sehän oli no, ei nyt kaukana, mutta eri kaupunki kuitenkin.
"Ja miehesi on valmis kulkemaan sieltä töihin? Koko Newcastlesta ei löytynyt teille sopivaa taloa?" Hän pudisteli päätään epäuskoisena. Gabrielle osasi olla mahdoton päättäessään jotakin.

"Ei niin hienoa. Ne vaatisivat isoa remonttia keittiöön ja kaikkialle. Mutta se on vain vaihtoehto. Ja Teddyllä olisi aika sama matka töihin kuin nytkin." Se ainoa Newcastlessa oleva unelmatalo oli jo myyty kertaalleen pois.

"No, jos se tuntuu kodilta niin mikäs siinä", Veronica totesi. "Onpahan syitä ulkoiluttaa vanhaa autoani." Kyllä, hän ajoi edelleen samalla Ford Mustangilla kuin silloin, kun oli valmistunut yliopistosta ja ostanut auton lahjaksi itselleen. Ei, hän ei ollut vaihtamassa -67 vuosimallin urheiluautoa uudempaan.

"Niinpä. Ja minä saan tekosyyn ulkoiluttaa sitä upeaa perhefarmaria, johon joudun vaihtamaan Jaguarini." Myös Teddy saisi kyllä hankkia sellaisen auton, että vaunut ja muu lapsen tarvitsema mahtuisi takakonttiin tuskailuitta.

"Noh, noh", Veronica naurahti. "Hankit jonkun oikein vetävän ja katseita kääntävän perhefarmarin. Eikö Porschekin nykyään valmista perheautoja?"

"Tosin Jaguar oli lähinnä mielenosoitus Darrelille. Piti jo silloin ostaa pikkuvaimon perheauto. Joten ostin kaksiovisen Jaguarin." Sitä saattoi sanoa mielenilmaisuksi parhaimmillaan.

"Oikein", nainen virnisti. Se oli hieno mielenilmaus. Samanlainen, joita hän harrasti isänsä kanssa jatkuvasti. Täytyi vain olla riittävän hienovarainen, ettei kukaan voinut väittää sen olevan tahallista.

Gabrielle ei ollut edes hienovarainen asian suhteen. Hän vain ei ollut halunnut. Nyt lähinnä suretti vaihtaa ihana auto pois, vaikka perheauto ei enää edustanut kaikkea kamalaa, mitä hän tiesi. Nyt se oli vain alku perhe-elämälle, jota hän jopa odotti.

"Voin antaa sinun silloin tällöin kokeilla vanhaa mustangiani, jos urheiluautoa tulee ikävä", Veronica lupasi. "Tosin vain niin, että olen itse kyydissä." Hänen autoonsa ei koskettu ilman lupaa. Auto oli hänen elämänsä ainoa vakio Gabriellen lisäksi.

Hän naurahti Veronican sanoille, hymyillen hellästi.
"En uskaltaisi koskea mussukkaasi vaikka olisit kyydissä."

Nainen naurahti.
"Hyvä on. Pääset kyytiin, kun alat kaivata urheiluauton hurinaa", hän korjasi huvittuneena. Kukaan muu ei ollutkaan istunut ratin takana sen jälkeen kun hän oli auton ostanut. "Tosin vanha kunnon Mustangi ärjyy hieman enemmän kuin nykyaikaiset versiot."

"Ei se haittaa." Ei se häntä haittaaisi ollenkaan. Autossa saikin olla hiukan äänitehdosteita, se ei ollut paha asia.

"Oikea asenne", nainen totesi nyökäten. "Kaipasin autoani koko maailmanympärysmatkani. Täytyy joskus lähteä kiertämään Eurooppaa sen kanssa", hän naurahti soinnikkaasti. Ehkä nyt ei sentään, mutta toisaalta, huippukunnossa pidetty vanha, klassinen urheiluauto herätti aina huomiota minne ikinä hän menopelinsä ajoikaan.

"Ota ilo irti." Gabrielle ei sanonut sitä katkerana, mutta olisihan se ollut hienoa lähteä kaksin sellaiselle matkalle. Nyt hän ei voisi, mutta haittaisiko tuo? Hän oli haaveillut lapsesta kauan, se oli parista asiasta luopumisen arvoista.
"Oletko tavannut muuten ketään... Ketään Englannissa?" Vino hymy ei jättänyt arvailun varaan mitä hän tarkoitti.

"Otan. Sitten joskus kymmenen vuoden päästä kun päädyn tämän tekemään", Veronica naurahti. Hän oli vastikään palannut kiertämästä maailmaa. Ehkä olisi hyvä asettua hetkeksi aloilleen ennen uutta kierrosta, vaikka kohteena ei olisikaan kuin Eurooppa.
"En, valitettavasti", hän virnisti. "Olisit ensimmäinen, jolle kertoisin."

"Miehet ovat outoja. Eivät ymmärrä hyvän päälle. Vai oletko taas pelotellut kaikki kosijat heti pois?" Gabrielle virnisti. Oli ihanaa kiusoitella toista hieman.

"Minkä minä sille voin, että pelkkä katseeni ajaa miehet karkuun", nainen huokaisi liioitellun raskaasti. Ei hän ollut edes ehtinyt etsimään. Hän oli keskittynyt tutustumaan naapureihinsa ja selvittämään alueen tanssikoulut.

"Voi sinua. Jos olisin ilkeä, sanoisin että tiedän sinulle sopivan miehen. Kuulemma sama vaikutus." Hän vain tosin vitsaili, ei todellakaan aikoisi parittaa ystäväänsä Teddyn kollegalle, jota tuo vielä kaiken huipuksi inhosi.

"Oi ei. Miesparka", Veronica naurahti. "Muistuta siis, etten koskaan pyydä sinua etsimään minulle treffiseuraa." Vaikka hän muutoin luottaisi Gabriellen käsiin koko elämänsä, tämä ei selkeästi ollut asia, jossa sopisi luottaa nuoremman harkintakykyyn.

"Ei, hän on ilkeä mies. Oikeasti ilkeä ja inhottava. Ainakin mitä olen kuullut. En haluaisi sinulle sellaista." Ei hän ollut toki kuullut kuin Teddyn tarinoita (Miyaton säestyksellä) mutta ne riittivät.

"Kiitos siitä", Veronica naurahti. Hyvä tietää, ettei nuorempi toivonut hänelle kamaluuksia parisuhteiden saralla.
"Mutta heti jos löydän jonkun, juoruan sinulle", nainen lupasi jalosti. Kenelle muullekaan hän voisi asiasta kertoa?

"olen otettu siitä tiedosta." Harmi että Miyato oli niin nuori. Hän olisi yrittänyt parittaa tuota Veronicalle. Nuorempi mies oli niin kiltti, että hänen ystävänsä oksentaisi.

"Tiedän. Miten voisitkaan elää ilman kuumia juoruja kohtaamistani miehistä, joihin tällä hetkellä kuuluvat lähinnä Jack, Jim ja Johnnie", Veronica vastasi huvittuneena. Ei hän nyt niin paljoa juonut, eikä varsinkaan viskejä, mutta olihan se nyt liian hyvä vitsi käyttämättä jätettäväksi.

"niinpä. Mitä tekisinkään?" Gabrielle kuolisi tylsyyteen, sen hän tekisi.
"Sinun pitäisi mennä Lontooseen pitämään hauskaa."

"Minä ja Lontoo emme oikein tule toimeen tällä hetkellä", Veronica huomautti kuivaa huvittuneisuutta äänessään. Olihan miljoonakaupunki suuri, mutta hän ei tahtonut ottaa pienintäkään riskiä isäänsä tai entiseen aviomieheensä törmäämisestä.
"Mutta joudun kyllä käymään siellä ainakin lokakuussa. Pakko käydä pyörähtämässä jossakin gaalassa, jonne isäni on kutsuttu puhujaksi." Hänen intonsa oli suorastaan käsinkosketeltavaa. "Mutta ehkä gaalan jälkeen on juuri sopiva hetki lähteä tutustumaan yöelämään. Ainakin olisi jo hiukset ja meikit valmiina", hän lisäsi naurahtaen. Toisaalta, hän olisi varmasti niin synkissä tunnelmissa jouduttuaan leikkimään ylpeää tytärtä keskellä gaalavieraita, ettei pääsisi edes sisään minnekään, kun ovimies epäilisi hänen suunnittelevan tuhopolttoa.

Gabrielle irvisti hieman. Voi Veronicaa.
"Se on loistava syy. Voit juoda sen gaalan unohduksiin."

"Suunnitelma sekin", nainen naurahti ja juoksutti sormensa mustanruskeiden hiustensa läpi. Ehkä hän pääsisi karkaamaan gaalasta aiemmin tai se ei olisi niin paha kokemus, kuin millaiseksi hän sen mielessään maalasi.

"Eikö? Ihan hyvä suunnitelma." Gabrielle rohkaisi ystäväänsä. Ihan hyvin tuo voisi mennä hieman juhlimaan. Se tekisi vain hyvää.

"Katsoo nyt. Lähetän sinulle kuvia hotellihuoneesta, jonne olin lukittautunut heti gaalan jälkeen laadukkaan shamppanjan kera", hän virnisti. Saisi nähdä, mitä kävisi. Hän elätteli edelleen toivoa, että pääsisi livahtamaan kuin koira veräjästä eikä joutuisi raahautumaan koko gaalaan.

"Voin katsoakin, kateellisena. Minä en saa juoda mitään ja en tule ikinä enää näyttämään tyrmäävältä ihonmyötäisessä mekossa tai pienessä baarimekossa." Tietysti hän halusi kuntoon, mutta realistista oli ajatella ettei hän ikinä enää näyttäisi samalta kuin ennen raskautta.

"Noh, noh, eipä mennä asioiden edelle", Veronica hymähti. Oli vaikea kuvitella, etteikö Gabrielle näyttäisi tyrmäävältä vuoden tai parin päästä. Nainenhan ei muuta tehnyt kuin lenkkeili! Jos sillä ei pääsisi takaisin kuntoon, niin sitten ei kyllä millään.
"Et enää edes kaipaa baariin kun sinulla on kotona pieni nyytti silkkaa elämäniloa. Baarit ovat hämäriä ja meluisia ja likaisia. Kuka niihin kaipaisikaan."

"Mutta haluan juoda hyvää viiniä ystävän kanssa." Sitä saattoi toki tehdä kotonakin, mutta ei lapsi kainalossa, todellakaan.
"Ja miten niin asioiden edelle? Ostin itselleni jo salijäsenyyden uudestavuodesta eteenpäin." Lapsihan oli lasketusti syntymässä joulukuussa.

"Voit aina tulla tänne", Veronica naurahti. Hän ostaisi hyvää viiniä kaapit täyteen, jos se siitä olisi kiinni. "Ei kai pitäisi edes yllättyä", hän myhäili huvittuneena. Ehkä hänenkin pitäisi käydä silloin tällöin salilla ystävän seurana, vaikka tanssiminen olikin hänen tapansa huolehtia kunnostaan ja pitää hauskaa. Siihen verrattuna ajatus painojen nostelusta lähinnä inhotti.

"Miten niin? En ole noin paha." Hän naurahti pehmeästi, siirtäen ruskeita kiharoita korvansa taakse. Gabrielle vain halusi... Näyttä hyvältä.

"Olet", Veronica naurahti. "Ei kukaan muu ostaisi salijäsenyyttä ennenkö on elänyt ainakin hetken vauva-arkea." Gabrielle oli aivan omaa luokkaansa, mutta juuri sellaisena hän ystävänsä tunsikin.

"Ehdinhän minä silloin elää pari viikkoa ja ei kukaan sinne heti jäsenyyden alettua pakota... Kunhan nyt vain ostin sen. Etten unohda ja sen myötä anna itseni vain jäädä sellaiseksi." Gabriellen pinnallisuus saattoi olla naurettavaa, mutta mitäs sitten. Hän ei välittänyt.

"Olet hullu", Veronica puhahti huvittuneena. Hän pyöräytti silmiään. "Kai minunkin siis täytyy. Onhan jonkun vahdittava sinua", nainen pudisteli pienesti päätään. Kaikkeen hänkin menisi suostumaan.
"Tosin juoksumatot ovat vain sinun." Niihin hän ei koskisi, kiitosta vain.

Nuorempi pudisteli hymyillen päätään. Miten niin häntä pitäisi vahtia?
"Miten niin? Ja seura käy aina. Oletko hullu? Juoksen ulkona, en matolla."

"Tulen mukaan jarruksi, ettei sinusta vaan tule yhtä niistä bloggaavista fitnessäideistä", Veronica virnisti toispuoleisesti. Ehkä siitä ei olisi huolta, mutta no, yhtä hyvä syy sekin olisi ystävän mukana kulkemiseen kuin mikä tahansa muukin. Ainakin hän näkisi pakonkin edestä Gabriellea usein, vaikka mitä muuta tapahtuisi.
"Se vasta onkin hullua. Juoksemisesta ei tule kuin paha olo ja vielä pahempi mieli."

"Ei pelkoa. En halua työnantajaani liitettävän mitään raakaruokailevan fitnessmamman blogia." Gabrielle naurahti. Hän ei kertaakaan ollut maininnut nimeltä kenelle työskenteli.

"Ja kukahan tämä maaginen työnantajasi on, jonka imagolle moinen blogi ei tekisi hyvää?" Veronica naurahti utelias pilkahdus syvänsinisissä silmissään. Yritykselle tuskin olisi haittaa moisesta blogista, tai niin hän ainakin järkeili, mikä antoi syytä olettaa, että ystävä oli siirtynyt yksityisihmisten sotkujen siivoamiseen. Tapa kai sekin tuoda leipä pöytään - tai pitää itsensä kiireisenä, kummin tahansa.

"No ei se pahaksi olisi, mutta se olisi turhaa hömppää. Puhumattakaan siitä etten halua itse profiloitua sellaiseksi." Tyylikästä jättää vastaamatta suoraan kysymykseen.

"Kai sinä ymmärrät, että työni on suuressa määrin kysymysten esittämistä, joihin ei haluta vastata, ja vastausten saamista?" Nainen kohotti kulmaansa merkitsevästi. "Kakista ulos."

Gabrielle puraisi huultaan. Onneksi raskaus suojasi häntä kuristamiselta. Veronica ei murhaisi tulevaa kummilastaan samalla.
"Siirryin Charles Edgerlyn edustajaksi."

"Olet Lord Norwichin, Britannian ulkoministerin, edustaja. Saman Lord Norwichin, joka on valtiovarainministerin, Norfolkin jaarlin, poika", Veronica toisti lattealla äänellä. "Vau. Älä koskaan kerro minulle sanaakaan töistäsi." Hän oli tehnyt politiikasta kaukana pysymisestä elämänsä päämäärän ja valinnut alan, jolla saattoi vaikuttaa yhteiskuntaan ilman politiikan myrkyllistä kosketusta. Hän ei tahtonut vahingossakaan joutua enää politiikan kiemuroihin kasvettuaan sen kuristavassa otteessa.
"Mitä aiot tehdä ensi viikolla?" Sulava aiheenvaihto, eikö vain?

Gabrielle nyökkäsi Veronican lattealle luettelolle.
"Ja Charles tulee olemaan yksi lapsen kummeista."

Nainen tuijotti nuorempaansa kulmat koholla ja jokin lähestulkoon loukkaantumista kuvastava tunne silmissään.
"En tiennytkään, että työnteko edellyttää nykyään niin läheistä suhdetta työnantajan kanssa", Veronica totesi jättäen tyystin huomiotta sen pienen seikan, ettei Gabrielle ollut ainoa, jonka lapselle kummeja oltiin päätetty. Hän juoksutti sormensa lyhyiden hiustensa lomasta ja hillitsi halua sännätä jaloilleen. Ei ollut Gabriellen syytä, että elämällä oli kiero huumorintaju.

Gabrielle kohotti kulmiaan, käyden hyvin, hyvin lähellä loukkaantumista jälleen kerran.
"Hän on Teddyn vanha ystävä. Aviomieheni, lapsen isä, tiedäthän. Ihminen joka myös vaikuttaa asioihin."

Niinpä tietysti. Veronica hieraisi ohimoaan. Olisi voinut olla pahemminkin, hän yritti muistuttaa itselleen. Gabriellen mies olisi voinut olla itsekin poliitikko. Se oli laiha lohtu.
"Jotain muuta, mitä minun olisi hyvä tietää?" Veronica kysyi aavistuksen terävämmin kuin oli tarkoittanut ja pakotti itsensä suuntaamaan pienen hymyn ystävälleen pehmentämään sanoja.

"Kolmas kummi on luultavasti yhteinen ystävämme, entinen kenttäratsastaja. Amerikkalais-japanilainen. Miyato on hyvin mukava."

Veronica nyökkäsi. Ehkä tämä ei olisi maailmanloppu. Ehkä hän voisi opetella hengittämään poliitikonkin seurassa. Ei kai kukaan tuonut töitään kummilapsensa juhliin? Jos toisi, olisi hänellä sitäkin parempi syy viihtyä lapsen lähettyvillä. Käyttää pientä, viatonta poikaa kilpenään - tai liittoutua toisen kummin kanssa.
"Eli enää ei ole mitään ikäviä yllätyksiä tiedossa?" Nainen kysyi silmiään siristäen. Muutto Durhamiin oli jo riittämiin, mutta poliitikko kummina ja työnantajana oli liikaakin.

Gabrielle pudisteli päätään. Ei ollut. Miyato oli ihana, vaikkakin hän jätti kertomatta että tuo oli nimenomaan Teddyn hyvä ystävä.
"Ei. Ja ajattelin ensi viikolla ostaa itkuhälyttimen, rattaat ja hoitopöydän."

"Hyvissä ajoin liikkeellä, huomaan", Veronica hymähti koettaen löytää jalansijaansa. Ei ollut mitään syytä murehtia etukäteen lapsen kummeista. Kuka tiesi, ehkäpä herra ulkoministeri olisi niin kiireinen töidensä kanssa, ettei edes ehtisi näkemään kummipoikaansa kuin kerran vuodessa. Hän voisi jättää sen kerran väliin ilman pienintäkään pistosta sydämessään.
"Joko olet päättänyt lastenhuoneen värin ja kaiken muun?"

"En halua tehdä mitään tällaista loppuraskaudesta." Viimeisen kuukauden Gabrielle haluaisi ottaa rennosti.
"En. Vaikea keksiä kun en haluaisi klassista vaaleansinistä."

"Mites olisi syvä purppura?" Hän ehdotti pystyen vain hädin tuskin pitämään kasvonsa peruslukemilla. Ei, hän ei vetäisi omaa sotaansa isänsä kanssa mukaan kummilapsen elämään. Hän ei opettaisi lapselle, että oli oikein pukeutua äidin lempiväriin aina, kun oli menossa tapaamaan isäänsä ihan vain koska tiesi sen olevan yksi niistä asioista, jotka isä oli häneltä kieltänyt - turhaan.
"Eikö jokin vaaleanvihreän sävy olisi ihanan raikas?"

"Eikö se ole vähän naisellinen ja sävytetty vaatteisiini?" Gabrielle oli rakastanut purppuraa lapsesta asti. Hän hieraisi niskaansa, miettien.
"En tiedä vihreästäkään. Hankalaa."

"Huomaan", Veronica kommentoi huvittuneena. Kaipa värin valitseminen olisi hankalaa, jos kaikesta löytäisi vikaa. "Entäpä mintunvihreä? Lämmin beige? Pehmeä oranssi?" Hän ehdotteli mieleenjuolahtavia värejä, jotka voisivat toimia.
"Tai kaikenkirjava sateenkaari? Eikö siinä olisi tyyliä?"

"Sateenkaarta tulee leluista tarpeeksi... Mintunvihreä voisi olla hyvä. Sitten en joudu maalaamaan uudelleen jos lääkäri luulikin tyttöä ultrassa pojaksi." Lapsi kuitenkin saisi kasan kirjavia leluja ja ties mitä. Eikä hän halunnut liian värikästä huonetta.

"Totta", Veronica naurahti. "Sekin on aina mahdollisuus." Hän tosin toivoi, että niin ei tällä kertaa ollut, vaikka äkkiäkös hän tottuisikin ajatukseen kummitytöstä. Eihän ajatukseen kummilapsesta ylipäätään ollut kestänyt kauaa tottua.

"On. Vaikka sitten kyllä ehkä kehotan jättämään ultran muille, tätä kun on seurattu erityisen tarkasti." Keskenmeno oli opettanut neuroottiseksi. Hän huokaisi hiljaa, painellen vatsaansa kevyesti. Olo oli kevyesti epämukava.
"Haluatko todella puhua näistä?"

"Ehkä lääkäri on siis osannut katsoa oikein", hän totesi huvittuneena. Olisihan se nyt, jos toistuvasti menisi moisesta erehtymään. Ei se kai tavatonta ollut, mutta vaatisihan se jo jonkin sortin huonoa tuuria.
"Milloin olen väistänyt yhtäkään keskustelua?" Veronica haastoi kulmaansa kohottaen. No, jos politiikkaa ja perhesuhteita ei laskettu niin hyvin, hyvin harvoin.

"No jos haluat puhua muusta kuin lastenhuoneen värimaailmasta, ymmärräm kyllä. Ja en halua olla nyt jo vain äiti."

"Tämä on jännittävä keskustelunaihe sellaiselle, jonka ystäväpiiriin ei ole koskaan kuulunut äidiksi valmistautuvaa", Veronica virnisti. Hän ymmärsi kyllä, mitä Gabrielle haki takaa, mutta no, pieni kiusoittelu oli omiaan palauttamaan rentoutta avaraan olohuoneeseen. Rentoutta, jonka hän oli ajanut pois melkein kahdesti.
"Olin tänään sambatunnilla, jota veti brasilialainen Juan", nainen sanoi huultaan purren, ettei vallan nauraisi. Hyvä on, hän ei selkeästi osannut suhtautua vakavasti enää mihinkään. "Tai José. Tai ehkä Jesus. En kiinnittänyt suurta huomiota hänen nimeensä."

Gabrielle kohotti kulmiaan. Hän tiesi tismalleen mihin Veronica oli kiinnittänyt huomiota, tai ainakin saattoi arvata.
"Epäilen että olit kiireinen muiden havaintojesi kanssa."

"Ehdottomasti. Ei miesten kuuluisi voida liikuttaa lantiotaan niin", hän tavoitteli pöyristynyttä sävyä. Samba, kuten niin monet muutkin latinoiden suosimat tanssit tuntuivat vaativan yliluonnollista kykyä liikuttaa lantiota. Vähempikin varasti huomion. Eikö eteläisessä Amerikassa tunnettu sitä biologista faktaa, että lantio oli osa ihmiskehoa ja yhteydessä niin jalkoihin kuin selkään?
"Mutta onpahan syitä jatkaa tunneilla. Sinunkin pitäisi tulla ensi vuonna tanssitunneille. Paljon mukavampaa kuin salitreeni tai juokseminen."

Nuorempi pudisteli päätään. Ei, Gabrielle mieluummin juoksi ja kävi salilla.
"Kiitos ei. Niin paljon kuin haluaisinkin nähdä masentavia latinomiehiä, jotka liikkuvat paremmin kuin minä."

"Omapahan on menetyksesi", Veronica huokaisi. Oli paljon helpompi maalailla kuvia komeista latinoista esittämässä luonnonlakeja uhmaavia tanssiliikkeitä kuin vedota siihen, miten musiikki täytti jokaisen solun kehossa, sykki yhdessä sydämen kanssa ja täytti veren kuumeisella poltteella.
"Tulen silti salille kanssasi."

"Tule vain. Jos haluat katsoa kun hullu treenaa." Gabrielle halusi vain päästä tähän samaan kuntoon joskus.

"Minun piti estää sinua olemasta hullu, muistatko? Vai joko vauva on vienyt aivosi?" Hän kysyi virnistäen.

"Minusta tuntuu että on. Laitoin jauhot jääkaappiin eilen." Hän huokaisi raskaasti, hymyillen. Hän teki niim typeriä asioita.

"Voi ei", Veronica naurahti. Se kuulosti joltakin, mitä Gabrielle ei missään nimessä tekisi. Jos vauva sekoitti järjestelmällisen naisen noin perusteellisesti, niin mitä se tekikään tavallisille ihmisille? "No, olipahan vilpoisia jauhoja sen jälkeen."

"Oli. Teddy vähän ihmetteli." Se oli herättänyt erä ilta suurtakin hilpeyttä kerrostalokaksiossa.
"olen tehnyt kyllä muutakin typerää. kuten esimerkiksi lähettää synnytysvalmennuksen varauksen Charlesille. Se olisi ollut kiusallista. tarkistin onneksi ja tajusin."

"No varmasti", Veronica hymähti lämpimästi. Kukapa ei ihmettelisi jauhopussia jääkaapissa? Ehkä naisen aviomies ei ollut aivan älykääpiö.
"Kannattaa siis opetella tarkistamaan kaikki kolmesti, ennenkö teet mitään. Kieltämättä Lord Norwich voisi hämmentyä moisesta kutsusta." Ei, hän ei aikonut kutsua poliitikkoa etunimellä, eikä edes sukunimellä.

"Se voisi olla. Mutta ehkä tämä raskaustyhmyys menee ohi ja palaan omaksi itsekseni, ennen kuin sana itkuromahduksen kun Teddyn audin avaimet eivät avaa Jaguarini ovia tai pakastan puhelimeni." Gabrielle ei aikonut valittaa Charlesista, ainakaan vielä. Ensin piti saada Veronica käyttäytymään Teddyn kanssa.

"Toivotaan parasta", Veronica vastasi huvittuneena. Saisi nähdä miten kävisi, mutta ainahan sitä sai toivoa. Ehkä Gabrielle pian saisi aivonsa jälleen omaan käyttöönsä.
"Se olisi toisaalta loistava syy hankkia uusi puhelin", nainen pohti päätään kallistaen. "Voin vain kuvitella myyjän ilmeen, jos marssit kauppaan kyselemään puhelinta, joka kestää äärimmäisiä lämpötiloja, kosteutta ja ties mitä muuta, ja kerrot tavastasi pakastaa puhelimesi."

"Älä viitsi, jo puhelimen ostaminen `Teddylle on tuskaa. Pitäisi saada hevosen kestävä puhelin." Tallielämä ei ollut kovin ystävällistä herkille kosketusnäytöille.

"Kenties paluu vuosikymmen taaksepäin puhelinmalleissa voisi auttaa", Veronica virnisti. Hänestä ainakin tuntui, ettei nuoruuden puhelimet olleet hajonneet sitten millään. Jos näyttöön sai pienen särön, oli jo saanut paiskoa puhelinta päin seinää aika monta kertaa. Hän tiesi sen omasta kokemuksesta.

"Totta." Ehkä pitäisi ostaa Teddylle tallipuhelimeksi jokin ikuisuuspuhelin. Asiaa voisi harkita heille molemmille jos lapsi olisi uhmaiässä riiviö.
"Minun pitäisi varmaan mennä. Jos en puolentunnin päästä päiväunille, sammun istualleni."

"Paras siis lähteä, ettet vain nukahda rattiin", Veronica nyökkäsi. Hän nousi sohvalta ojentaen kättään, jotta voisi auttaa ystävänsäkin jaloilleen, vaikka ketterästi Gabrielle oli tähänkin asti liikkunut. Se vain tarjosi mahdollisuuden kietoa lapsuudenystävä uuteen halaukseen.
"Nähdään pian", hän sanoi hymyillen. Oli ihanaa, kun tiesi sen pitävän paikkansa.

Gabrielle halasi ystäväänsä tiukasti. Se oli ihanaa kun tiesi tapaavansa toisen pian.
"Nähdään. Pidä huoli itsestäs." Hän meni vetämään takin päällensä ja lähti ulos.