Mitenhän tämän nyt sanoisi?

//Mulms ja Dannolii.// 

Keskiviikko 28. Kesäkuuta - aamupäivä 

Miyato alkoi tottua siihen että hän kävi viikoittain psykologilla ja klinikalla. Siellä klinikalla käynti ei myöskään ahdistanut enää niin paljon, kun hän oli tavannut Dannon muutaman kerran koirapuistossa. Hän istui alas tuon työhuoneessa, vetäen syvään henkeä. Täällä hän oli taas. Tosin tänään Miyato halusi kysyä yhtä asiaa mieheltä, mutta ei tiennyt miten.

//Mikä ihmeen Dannoli... //

Danno istui omalle paikalleen ja avasi tutuksi tulleen vihon. Merkinnät olivat muuttaneet sävyään kovasti sitten Miyaton ensimmäisen käynnin. Ja, vaikka Danno yritti olla muodostamatta henkilökohtaisia mielipiteitä asiakkaista, näkemys Miyatosta oli myös muuttunut. Tapaamiset kahdestaan vapaa-ajalla olivat vaikuttaneet asiaan melkoisesti.
"Hei taas", Dannie tervehti hymyillen nuoremmalle miehelle.
"Kuinka voit tänään?"

Hän sai apua näistä käynneistä, onneksi. Miten hän oli voinut?  Nuorempi kohautti kevyesti olkiaan. 
"Ihan hyvin. Olen viettänyt paljon aikaa tallilla nyt." 
Cora oli edistynyt toipumisensa kanssa hyvin, se sai jopa olla valvottuna laitumella. Ja Miyatohan istui valvomassa tammansa laiduntamista.

Dannie oli myös huomannut, että Miyato edestyi tapaamisten suhteen. Tuo oli selvästi muuttunut siitä, kun oli ensimmäistä kertaa tullut vastaanotolle. Ja Danno oli mielessään vähän turhankin iloinen siitä.
"Niinkö? Myös hevosesi on siis voinut nyt paremmin? ", Danno kysyi. Se tuntui vaikuttavan Miyaton mielialaan suoraan, kun hevonen voi paremmin.

Se vaikutti. Miyato syytti itseään Coran loukkaantumisesta, vaikka oli ollut eri maassa silloin kun se oli tapahtunut. Hänen olisi pitänyt teroittaa sitä, ettei riskejä otettu hevosen hyvinvoinnin uhalla. Eniten kismitti se, että Andrea itse oli selvinnyt kolhuitta ja hänen kuvankaunis kimonsa oli nyt eläkkeellä loistavasti alkaneelta uraltaan.
"On. Cora saa jopa laiduntaa valvottuna. Käytännössä siis istun valvomassa sen laiduntamista, jotta se saa nauttia lyhyestä kesästä edes muutaman tunnin päivässä."
Vaikuttihan se hullun hommalta.

Ehkä niin, mutta jostain syystä mielikuva oli Dannon mielestä vain suloinen. Miyatokin vaikutti paljon pirteämmältä, kun sai jotain tekemistä ja hevonen voi paremmin. Se oli tärkeää nuoremman miehen paranemisen kannalta.
"Se tekee varmaan teille kummallekin vain hyvää. Miten sinä itse olet muuten voinut?", Danno kysyi. Hän oli laskenut lehtiön kädestään ja vain katseli Miyatoa. Tuo näyttikin terveemmältä, kuin aiemmin.

Silmäpussit olivat ainakin pienentyneet, kun ei enää juonut ja ottanut lääkkeitä miten sattui (yleensä liikaa). Lisäksi toki komean päihdetyöntekijän näkeminen kerran viikossa motivoi pitämään itsestään parempaa huolta, mutta sitä ei varmaan saanut sanoa ääneen. Ja Coran näkeminen laitumella sai hänet paremmalle tuulelle. Tamma voi hyvin, se selviäisi ja voisi elää hänen ainoana, hemmoteltuna hevosenaan vielä vuosia. Eikä kukaan muu enää ikinä nousisi kimon selkään, kun hän asiasta päättäisi.
"Paremmin. En nyt ehkä loistavasti, mutta paremmin kuin pitkään aikaan. Täällä käyminen ja psykologi on auttanut paljon, käsittelemään tätä kaikkea."
Ainakin hän osasi jo Keikon avun myötä suhtautua itseensä hieman pehmeämmin.

Danno ei edes ajatellut mahdollisuutta, että hänen ulkomuodollaan olisi jotain tekemistä Miyaton paranemisen suhteen. Hän ei tosin ajatellut sitäkään, että oli tänäkin aamuna miettinyt vaatteitaan ja hiuksiaan pidempään, kuin normaalisti. Ei sillä ollut tekemistä Miyaton kanssa, ainahan hän oli huoliteltu ja siisti.
"Se on todella hyvä kuulla. Olen iloinen, että olen voinut auttaa sinua", Danno sanoi. Oli aina mukavaa, kun potilas parani. Silläkään ei ollut tekemistä sen kanssa, että potilas oli juuri Miyato. Tietenkään...

"Ainakin minusta tuntuu nyt, ettei tarvitse paeta enää omia ajatuksia ja elämää. Voin taas olla ilman ahdistusta ja taas väärinkäytöstä seurannutta häpeää." 
Eikä hän vältellyt ihmisiä. Sekin oli suuri plussa. Hän oli jo miltein ehtiyt unohtaa miten ihanaa oli käydä Teddyn ja Gabriellen luona tervehtimässä kummipoikaansa tai mennä yksille ystävien kanssa. Kun ei ollut lääkkeissä.

Nyt Danno kirjoitti hieman ylös,muitutettuaan itseään siitä, että oli töissä eikä jutellut Miyaton kanssa muuten vain.
"Kuulostaa siltä, että elämäsi alkaa olla hyvin järjestyksessä. Olet voimakkaampi, kuin tänne tullessasi taisit uskoa", hän kehui. Miyaton aiemman kunnonnja asenteen huomioiden tuon toipumisen olisi luullut olevan hitaampaakin.

"No... En rehellisesti ole joka päivä oma itseni. Edelleen on päiviä kun koen huonoa omatuntoa tekemisistäni tai siitä ajatuksesta että haluaisin helpottaa oloa lääkkeillä."
Sen myöntäminen sai Miyaton laskemaan katseen syliinsä. Hän olisi halunnut olla aivan normaali, oma itsensä. Kun hän nyt katsoi taakseen, hän oli pitänyt aiemmin itsestään paljon enemmän. Myös onnettomuutensa jälkeen.
"Mutta hyviä päiviä on ehkä hieman enemmän kuin todella huonoja."

Dannon teki mieli siirtyä Miyaton viereen ja lohduttaa tuota. Hän kuitenkin jätti sen tekemättä, se ei ehkä ollut aivan soveliasta. Ainakaan se ei nyt tuntunut siltä.
"Oletko ottanut lääkkeitä?", hän kysyi sen sijaan ammattimaisesti. Se oli kuitenkin hoidon suhteen melko olennainen tieto.

Miyato nielaisi. Miten sen nyt sanoisi?
"Kuutena päivänä seitsemästä normaalisti."
Kuten siis lääkäri oli ohjeistanut, ei kuten hän tiesi saavansa parhaan cocktailin aikaiseksi.
"Enkä edes joka viikko. Viime viikolla lipsahdin, mutta..."
Se oli yksittäinen lipsahdus? Ei. Jos olisi ollut, hän ei olisi istunut tässä. Japanilais-amerikkalainen mies otti silmälasit pois, hieroen kasvojaan.
"Ei sitä voi oikein puolustellakaan."

Danno kirjoitti tiedon ylös. Olihan sekin jo parempi, kuin aiemmin. Ainakaan lääkehumala ei ollut joka päiväistä tai ilmeisesti edes viikkoista.
"Ei minulle tarvitse puolustella, Miyato. Et sinä ole tilivelvollinen minulle mistään", Dannie huomautti. Hän katseli nuorempaa hetken.
"Saanko kysyä, mikä sinut sai lipeämään? Oliko sille jokin erityinen syy?"

Mikä? Se oli hankala kysymys. Miyato ei oikein edes muistanut, ainakaan tarkalleen.
"Se... En.. Ole ihan varma? Tai siis... Oli todella, todella huono päivä. Töissä kaikki meni pieleen ja halusin vain.. Paeta. Kipuja ja masennusta."

Dannon päähän pälkähti ajatus siitä, että oli terveellisempiä ja mukavampiakin tapoja paeta pahaa oloa. Sitten hän puraisi huultaan ja joutui hetken epäilemään, oliko sanonut sen ääneen. Ei ilmeisesti, kun Miyato ei reagoinut. Mies selvitti kurkkuaan.
"Oletko ajatellut jotain vaihtoehtoista tapaa paeta? ", hän kysyi. Noh, nyt sekin oli kuulostanut epäilyttävältä. Ja niin, mitä tapaa? Lenkille lähtöä proteesilla vai? Hyvä Danno...

Miyato itseasiassa lenkkeili. Tietty, hänellä oli koira.
"Olen ja yleensä teenkin niin. Tai... Yritän ainakin. Menen ulos Hettyn kanssa tai menen ratsastamaan."
Niin, vaikka hänen oma hevosensa ei ollut kunnossa, hän vuokrasi erästä ish-ruunaa, voidakseen ratsastaa edes hieman.
"Lähden ulos, menen ystäväni luo katsomaan kummipoikaani.. Mitä milloinkin."

Niin juu... Miten se proteesi loikin aina mielikuvan, ettei Miyato voinut juuri harrastaa liikuntaa, vaikka olihan Danno nähnyt tuon kävelevän jo monta kertaa. Kai hän silti ajatteli, että pidempi kävely olisi vaivalloista.
"Hienoa, että ainakin pyrit välttämään lääkkeitä. Mitä muuten kummipojallesi kuuluu? Kuinka vanha hän olikaan?"

Miyato joutui laskemaan hetken. Se oli miltein noloa.
"Puolivuotias. Suurinpiirtein. Konttaa. Paljon ja lujaa."
Sen hän ainakin muisti aina tapaamisista, miten poikaa sai pidellä pois ongelmista.

Danno hymyili melkein haikeasti.
"Se on ihana ikä. Joskin kaikki särkyvä täytyy nostaa katonrajaan, kun seuraavaksi alkaa seisomisen opettelu", hän naurahti. Omien lasten vauva-ajasta oli jo niin kauan...

"Ei se aina kuulosta siltä."
Teddy sai sen välillä kuulostamaan kovin hankalalta, samoin Gabrielle. Tosin, nuo elivät konttaavan ihmistaimen kanssa kokoajan. Hän sai vain parhaat palat, käydessään kylässä.

"Ehkä ei, mutta tulevaan verrattuna se on yhtä juhlaa", Danno naurahti. Sitten ne vaikeudet vasta alkaisivat, kun lapsi oppisi kävelemään ja etenkin puhumaan. Sitten tulisi vaihe, kun kaikkeen sanottaisiin EI. Ja, kun siitä päästiin, alkaisikin jo kohta teini-ikä.

"Voi olla. Onneksi olen vain kummisetä." 
Miyato ei ollut koskaan ajatellut omia lapsia. Ei hän ollut kokenut mitään halua lisääntyä, vaikka nyt huomasikin pitävänsä ystävänsä pojasta kovasti.

"Onnekas", Danno naurahti. Hän nautti isyydestä, lapset olivat tärkeintä hänen elämässään. Vaikka avioliitto oli päättynyt, oli mies kiitollinen entiselle vaimolleen. Tuo oli ainakin järkevä nainen, ero oli hoidettu siististi ja välit pysyneet kunnossa. Ja Danno sai nähdä tyttäriään lähes aina halutessaan.

Miyato huokaisi hiljaa. Hän puhui Dannon kanssa vielä jonkun aikaa, kunnes huomasi ajan loppuvan. Hän nousi tuolistaan ja oli jo puoliksi ulkona ovesta, kun kääntyi ja palasi takaisin huoneeseen.
"... Haluaisin kysyä yhtä asiaa. Vaikka se on varmaan sopimatonta."
Hän nieleskeli hetken. Ehkä hän voisi edes yrittää. Aina hän voisi vaihtaa työntekijää täällä ja olla tapaamatta Dannoa enää ikinä.
"Olisiko ihan kauhea ajatus jos joskus... Menisimme ulos? Ja anteeksi jos et olekaan... Noh. Tiedät."