Terapian tarpeessa

Keskiviikko 29.03.2017 - 09:59

Aikaiset herätykset eivät enää olleet amerikkalaisjapanilaisen miehen juttu. Hän oli nauttinut niistä kilpaillessaan, mutta nykyään kun sai nukkua pitkään, sitten vasta mennä katsomaan Coraa ja työt alkoivat yleensä vasta iltapäivällä kun valmennettavat pääsivät koulusta. Toki aamupäivät kotona tarjosivat liikaa aikaa ajatella, yksinolosta puhumattakaan. Joskus kolmessa tunnissa aamulla ehti tuntea itsensä äärimmäisen yksinäiseksi. Hän oli kyllä ajatellut ratkaisuksi jotakin muuta kuin psykologia, mutta kai sekin kelpasi. Mitään tietoa hänellä ei ollut siitä, millaiselle ihmiselle Dannie oli varannut ajan, tuo kun oli luvannut hoitaa asian.
Kun hän istui odotushuoneen sohvalle, olo oli kierolla tavalla kotoisa. Amerikassa ollessaan kaikki lääkäriajat, psykologikäynnit ja fysioterapiat olivat olleet niin arkipäivää.

Kainalosauvat tuntuivat huterilta ja käytävä loputtoman pitkältä, kun Keiko keinautti mustaan matkakipsiin suljettua jalkaansa askel askeleelta eteenpäin kohti odotushuonetta. Siitä huolimatta, että päivän lopuksi hän napsi särkylääkkeitä kuin karkkia, hän oli onnellinen ollessaan jälleen töissä. Hän arveli, ettei olisi kestänyt enää päivääkään asuntonsa päälle kaatuvia seiniä, ei varsinkaan kellon uhkaavaa matelua kohti iltaa, jolloin varjoista tihkuva uhkan tunne kulminoitui yhteen mieheen.
"Caloun?" mustaan kynähameeseen ja norsunluunväriseen puseroon pukeutunut psykologi kutsui antaen hymyilevän katseen kiertää kysyvästi läsnäolijoita.

Kuullessaan nimensä Miyato nosti katseensa puhelimestaan. Nähdessään selvästi tutut etniset piirteet omaavan naisen, hän kohotti kevyesti toista kulmaansa. Ei kovin viihdyttävä sattuma, mutta tuskin Dannie oli tehnyt sitä tahallaan. Hän nousi ylös, hymyillen vähän vaivaantuneesti naiselle. Tuon huoneen ovella hän tarttui kahvaan ja avasi sen, viitaten Keikoa menemään ensin. Hänen kävi sääliksi kepeillä kulkevaa naista, ne olivat olleet niin saakelin hankalat silloin kun opetteli uudelleen kävelemään.

"Oh, kiitos", Keiko kiitti yllättyneenä asiakkaan avatessa oven hänelle ja keinutti itsensä sisälle pieneen, työpöydällä, kahdella upottavalla nojatuolilla ja villamatolla sisustettuun toimistoon. Hän viittasi miestä istumaan toiseen tuoleista, laski sauvat nojaamaan pöytää vasten ja vajosi toiseen tuoliin muistiinpanolehtiö sylissään.
"Mukava tavata sinut. Kertoisitko, miksi olet täällä?" hän tiedusteli lempeästi ja kohdisti katseensa Miyaton kasvoihin.

"Ei siitä ollut vaivaa." Miyato totesi hymyillen hieman. Hän sulki oven ja istui itselleen osoitettuun tuoliin. Jos hän olisi ollut hieman pienempi, hän olisi oikeasti hukkunut siihen tuoliin. Se ei oikeastaan tuntunut tarkemmin ajateltuna huonolta kohtalolta.
Miksi hän oli siellä? Pitikö aina aloittaa niin suoraan?
"En ollutkaan ihan niin hyvässä kunnossa kuin kuvittelin." Kai se oli lähimpänä vääristelemätöntä totuuta.

Keiko asettui mukavammin tuoliinsa ja katseli aasialaista miestä kiireettä. Toki hän näkisi asiakkaan potilastiedot tietokoneelta, mutta asiakas itse osaisi kertoa avuntarpeensa paljon todellisemmin. Hän kannusti miestä jatkamaan kehonkielellään.
"Niinkö?"

Ainakaan tämä ei ollut puoliksikaan niin epämukavaa kuin päihdeklinikalla käyminen. Se oli Miyaton elämässä ehdottomasti kamalimpia tilanteita joihin hän oli joutunut.
"Lopetin käynnit muuttaessani Amerikasta takaisin Englantiin. Olin kotona kuntoutumassa onnettomuudestani. Uran keskeytyminen masensi, enkä ollut kovin hyvässä kunnossa. Ja huomaan että olen taas siinä samassa pisteessä. Eikä minulla olisi huonojen ratkaisujen myötä menettää työtänikin, joten haluaisin saada itseni kuntoon. Edes jonkinlaiseen."

Psykologi nyökkäsi ymmärtäen ja kirjoitti ylös muutaman sanan paperia katsomatta.
"Kertoisitko minulle lisää itsestäsi?" hän pyysi pehmeästi hymyillen. Miehellä oli selvästi tarina takanaan.

Se oli inhottava kysymys. Hän tiesi mitä itse olisi toivonut asiakkaan kertovan, mutta ei osannut koskaan itse vastata siihen, ainakaan lyhyesti.
"Olen amerikkalaisjapanilainen entinen kenttäratsastaja. Jouduin lopettamaan onnettomuuden jälkeen. En palautunut siitä enää entiselleni fyysisesti. Enkä henkisestikään, koska istun täällä." Mies naurahti hieman hermostuneena.
"Olen masentunut. Välillä huomaan etten haluaisi olla enää edes elossa, vaan olisin mieluummin kuollut onnettomuuspaikalle."

Keiko loi mieheen myötätuntoisen katseen. Sen perusteella, että ajan oli varannut päihdeklinikka, asiakkaan ongelmat eivät rajoittuneet masennukseen ja itsetuhoisiin ajatuksiin.
"Millaisissa töissä olet?" hän kysyi kartoittaen samalla paperille Calounin tapausta.

"Rosings Parkissa. Olen kenttävalmentajana ja ymmärrettävistä syistä en voi valmentaa lapsia ja nuoria jos en ole kunnossa." Hän oli aina tähän asti ollut töissä täydessä iskussa, mutta Miyato pelkäsi sitä pohjaa, jonka tavoitettuaan hän ei enää olisi kunnossa. Silloin mitä vain voisi sattua vaikka maastoesteillä ja se olisi hänen syynsä.

"Aivan", nainen nyökkäsi ja merkitsi hienovaraisesti muistiin tilanteen vakavuuden.
"Millaiseen tilaan toivoisit pääseväsi terapian myötä?" hän kysyi.

Miyato kurtisti kulmiaan.
"Lähelle normaalia? Tiedän, se on psykologiassa kirosana, mutta en keksi muutakaan. Haluaisin kyetä edes tunnistamaan ajatuksistani itseni, teoistani sitten puhumattakaan." Mikään viimeaikaisesta ei varsinaisesti ollut Miyaton tapaista.

Keiko nyökkäsi hymyillen, tummat silmät ymmärryksestä siristyen.
"Millaiset ajatukset ovat sinun?" hän kysyi kiireettä ja tarkkaili asiakastaan.

"Positiivisemmat. En ole ikinä ollut kovin negatiivinen ihminen, ainakaan en halua ajatella että olisin kamala pessimisti, ellei sitten ole aihetta." Miyato veti syvään henkeä, katuen valintaansa laittaa kauluspaita. Kai hän yritti vakuutella, ettei ollut toivoton narkkari.
"Nyt olen työntänyt vähätkin ihmiset pois luotani, mutta ahdistun siitä että olen totaalisen yksin."

Psykologi yritti pitää myötätuntonsa kurissa. Hänen ei kuulunut päästää asiakkaita ammatillisen kuorensa läpi.
"Millaisia ihmisiä elämässäsi on?" hän tiedusteli pehmeästi.

"Kollegoita, joiden kanssa poden alemmuuskompleksia suurimman osan ajasta. Pari tuttua, yksi ystävä. Hänkin on kollegani, joten elämäni onn aika työkeskeistä." Vaikka he Teddyn kanssa osasivat jättää työt taakse, tuo oli silti aina myös vastassa kun hän meni töihin.

"Mikä saa sinut tuntemaan alemmuutta kollegoihisi?" Keiko kysyi ja nosti katseensa muistiinpanoista takaisin mieheen.

"He ovat tai ovat olleet alansa huippuja, kilpailleet kansainvälisesti useita vuosia. Itse hädintuskin pääsin kunnolla aloittamaan ja nyt minun pitäisi osata valmentaa nuoria, joilla tavoitteet ovat pilvissä. En ole varma siitä että osaan tarpeeksi tai pelkään opettavani väärin." Hän keksi ainakin pari valmentajaa joiden mielestä varmasti tekikin väärin. Ehkä. Tai sitten se oli jälleen hänen päässään.

Keiko nyökkäsi kuunnellen. Uusien, nuorempien tulokkaiden oli helppo tuntea jäävänsä kokeneempien kollegoiden alapuolelle, myös psykologiassa.
"Kun saat tällaisen ajatuksen, miten suhtaudut siihen?"

"Koetan lohduttautua siihen ettei minun oletetakaan olevan yhtä hyvä. Sitten turhaudun kun tajuan, etten koskaan voi ollakaan, en pysty todistamaan mitään. En itselleni enkä muille. Olen ikuisesti se joka lopetti." Olisi ollut helpompaa hyväksyä kaikki, jos olisi mennyt huonommin. Coran kanssa kaikki oli kuitenkin ollut miltein täydellistä.

Nainen katseli asiakasta mietteliäänä.
"Mitä sinä lopetit?"

"Urani. En voinut kilpailla enää, paitsi pararatsastuksessa. Olkoonkin että jalkaproteesi on hyvä syy lopettaa yksi vaarallisimmista urheilulajeista, se ei helpota." Kun ei pysyisi kyydissä normaaliakaan esterataa (ei sillä että Miyato olisi kokeillut sitäkään), ei ollut toivoakaan kilpailla ratsastuksen kuningaslajissa.

"Sanoit turhautuvasi, koska ajattelet, ettet voi koskaan olla yhtä hyvä kuin kollegasi. Miksi ajattelet niin? Minkä perusteella mittaat arvoasi?" Keiko kysyi koskettaen kynän päällä mietteliäästi alahuultaan.

Miyato hieroi niskaansa vähän hermostuneena. Niin, miten? Se vain oli tunne, joka tuli väkisinkin aina välillä mieleen.
"He ovat kokeneempia, parempia. Tuloksilla mitattuna."

"Minkä tuloksilla?" Keiko tarkensi.

"Kilpailutuloksilla? Omillansa lähinnä. En voi verrata 12-vuotiaan aluetason tuloksia tai edes kansallisen ponitason tuloksiin, jos vertauskohteena on kolmen tähden kilpailuissa kilpaileva aikuinen. Ymmärrän että heillä on ollut enemmän aikaa, koska moni heistä kilpailee edelleen tai on lopettanut omasta päätöksestään. Minulla ei ole vaihtoehtoa ja se ei varsinaisesri lohdutakaan."

"Aivan. Kenties valmentajan työlle parempi mittari voisi olla se, kuinka onnellisia asiakkaasi ovat ja miten he kehittyvät omalla tasollaan?" Keiko ehdotti lempeästi.
"On hyvin ankaraa lyödä itsesi alas ajattelemalla, ettet voisi koskaan olla yhtä hyvä kuin kollegasi. Voithan vaikuttaa vain nykyhetkeen."

"Ehkä." Tavallaan jo se, että valmensi nimenomaan lapsia ja nuoria, löi Miyatoa alas. Hänen suurin henkilökohtainen voittonsa valmentajana oli Kasparin edistyminen.
"Haluaisin sanoa sen olevan realismia. Vaikka eipä minusta muuhunkaan olisi, yliopistopaperini ovat niin surkeat, että psykologina olisin lähinnä puoskari."

"Puhut itsestäsi hyvin ankaraan sävyyn. Osaisitko kertoa minulle vahvuuksistasi ja hyvistä ominaisuuksistasi?" psykologi kysyi.

"Se ei ole vitsi. Opiskelin kilpailemisen ohessa suurimmaksi osaksi, joten en todellakaan panostanut yliopistoon niin paljon kuin ehkä olisi pitänyt." Miyato naurahti vaisusti. Koulun lopettaminen huonoin paperein ei silti ollut hänen suurin ongelmansa.
"Olen kiltti? Hyväkäytöksinen, yleensä. Yritän olla satuttamatta muita, vaikka lähiaikoina en ole onnistunut siinä kuten haluaisin. Olen ainakin ennen pitänyt itseäni luotettavana."

Keiko nyökkäsi ja kirjoitti sanat muistiin.
"Miksi satutat itseäsi?"

"... En ole itsetuhoinen. Jos lääkkeiden väärinkäyttöä ei nyt lasketa." Miyato korjasi. Hän ei ollut fyysisesti satuttanut itseään ja henkisesti se oli tahatonta.

"Olet epäystävällinen itsellesi", Keiko korjasi lempeästi.
"Olet ankara itsellesi, ja tunnut lyövän itsesi alas. Osaatko olla kiltti myös itsellesi?"

"Minulla ei varsinaisesti ole nyt aihetta. Olen ollut muille niin kamala, etten ole ansainnut sellaista itseltäni." Katerinan pettäminen oli Miyaton virhelistalla edelleen korkealla. Hän ei vain tehnyt sellaista.

"Miten olet ollut muille kamala?" psykologi kysyi asettaen kipsatun jalkansa parempaan kulmaan.

Miyato vilkaisi naisen jalkaa. Ainakin tuo saisi pitää omansa. Naisen onni.
"Petin. Huudan. Olen vihainen. Eikä juuri kukaan ollut ansainnut sitä."

Keiko nyökkäsi ja kannusti miestä jatkamaan kiireettömällä hiljaisuudella. Sanojen takana oli selvästi suurempi tarina ja suurempi tuska.

"Petin tyttöystävääni, ei sitä hyvitä se että kerroin asiasta itse. Huudan ystävälleni, välttelen tapaamasta häntä. En vastaa juurikaan äitini puheluihin, vaikka tiedän minkä vaivan hän näkee soittaessaan Amerikasta tänne. En halua vastata, ärsyynnyn kun hän soittaa. Koska hän kysyy miten menee ja en voi vastata rehellisesti."

"Mikset voi vastata rehellisesti?" psykologi kysyi ja kartoitti miehen tilannetta paperilleen hakien hitaasti tietään kohti vihan perimmäistä syytä.

"Hän huolestuisi." Miyato veti lasit päästään, näperrellen niitä. Hän ei halunnut huolestuttaa vanhempiaan.
"Isä olisi pettynyt ja huolissaan."

"He ovat vanhempasi. Eikö ole heidän oikeutensa olla huolissaan ja pitää sinusta huolta?" Keiko kysyi kulmiaan lempeästi kohottaen.

"He ovat huolehtineet tarpeeksi. Enkä halua pettää isää uudelleen." Varovasti ruskeiden silmien katse nousi Keikoon.
"Hän on melko vanhanaikainen japanilainen. Jos ymmärrät." Miyaton isälle olisi suuri pettymys ja jopa kunnian menetys, että poika kävi päihdeklinikalla.

Keiko ymmärsi. Hän kohtasi miehen katseen myötätuntoisena.
"Miksi sanot pettäneesi isäsi?"

"En opiskellut kunnolla. Sitten en edes pärjännyt siinä minkä takia suoritin opinnot vain välttävästi. Se oli hänelle kova paikka, kun en lopettanut voidakseni keskittyä kouluun ja pyrkinyt hyvään yliopistoon. Vaikka ei hän sitä ääneen sanonut. Sen vain tietää, kun hän alkaa kyseenalaistaa päätöksiäni. Silloin tiedän ettei hän oikein ole samaa mieltä."

"Kysehän on kuitenkin sinun elämästäsi", Keiko vastasi mietteliäänä.

"Niin on, mutta ainoana lapsena odotusten rikkominen on sama kuin pettäisi vanhempansa. Äitini on lähinnä ylpeä siitä että pidin pääni ja siitä että tulin Eurooppaan takaisin. Mutta hänkin olisi pettynyt nykyisestä tilanteestani, joten en vain halua kertoa heille."

Nainen nyökkäsi. Hän saattoi samaistua ajatusmalliin turhankin hyvin.
"Sanoit pettäneesi tyttöystävääsi ja vältteleväsi ystäviäsi ja läheisiäsi. Sanoit olevasi vihainen. Mikä sinut saa vihaiseksi?"

"Se että olen niin... Niin... En koskaan uskonut että voisin pettää. En halunnut olla sellainen ihminen ja olen eniten vihainen itselleni siitä, millaiseksi olen tullut."

Keiko katseli miestä pyöritellen kynää ajatuksissaan alahuulellaan.
"Miksi petit?"

"Olin vain liian helppo. Tuli vastaan hyvältä näyttävä ihminen ja en jaksanut vastustaa. Ei mitään sen ihmeellisempää. Ei ole tekosyytä jolla voisin saada sen kuulostamaan vähemmän pahalta."

"Millainen parisuhteesi oli?" nainen jatkoi saadakseen paremman kuvan tilanteesta, joka oli jättänyt niin merkittävän jäljen onnettomaan mieheen.

"Lyhyt." Se oli paras sana kuvaamaan sitä. Muita muistikuvia ei oikein edes ollut.

Keiko odotti kärsivällisesti jatkoa.

" ....Siinä se. Pääpiirteissään. Ei mitään suurempaa draamaa. Jos nyt ei lasketa sitä mitä minä tein ja siihen se myös päättyi. Ehkä en ollut ihan unelmamies hänelle muutenkaan, mutta yritän olla haukkumatta itseäni vielä siitäkin etten ole mikään miesmalli."

"Millainen tyttöystäväsi oli?" nainen kysyi pehmeästi ja alleviivasi paperilta huomionsa tulevaisuuden käyntien tarpeesta.

"Menevä? Ei kovin sitoutuva? Vähän mustasukkainen, hauska. Nätti. Enemmän ehkä sellainen joka ei sitoudu yhteen, mutta silti hän oli meistä se joka käyttäytyi. Ainakin suurinmilta osin."

"Suurimmilta osin. Mitä tarkoitat?" Keiko kysyi. Tyttöystävän kuvaus ei kuulostanut imartelevalta, ja naisen oli vaikeaa aistia syytä, joka oli vetänyt parin yhteen.

"No ehkä joskus minusta tuntui että hän flirttaili toiselle vaikka olin paikalla." Keiko ei ollut ainut sitä syytä etsinyt. Miyato oli pohtinut sitä itsekin ja Teddy oli kysynyt sitä ensinmäisenä.

"Miltä se tuntui sinusta?" psykologi sanoi katsellen ankaraa miestä lempeästi.

"... Siltä että olen vain joku jonka kanssa viettää aikaa. Ja ei se ainakaan parantanut käsitystäni omasta ulkonäöstäni."

"Jos ystäväsi kertoisi sinulle vastaavan tarinan - kuinka hän tunsi olevansa riittämätön, arvoton parisuhteessaan, kenties vihainenkin tyttöystävänsä käytöksestä ja päätyi tekemään jotain, mitä katuu. Mitä sinä sanoisit ystävällesi?" psykologi kysyi.

"Sanoisin sen olleen ihan ymmärrettävää. Olen jopa tehnyt niin, olen kannustanut ystävääni jättämään entisensä. Nykyään hänellä on lapsi silloin tapaamansa naisen kanssa ja hän on onnellinen. Mutta en silti hyväksy sitä mitä itse tein. Se ei ollut reilua."

"Mikä ero sinun ja ystäväsi välillä olisi tässä tilanteessa? Mikset sinä ansaitse ymmärrystä?"

"Hänen avopuolisonsa oli sietämätön." Miyato ei keksinyt muuta. Se ei vain sopinut hänen moraaliinsa ja mielikuvaan itsestään. Kuinkahan sekaisin hän edes oli psykologin mielestä?

"Oletko yrittänyt antaa itsellesi anteeksi?" Keiko kysyi ja työnsi polkkatukan suortuvia korvansa taakse. Lyhyt tukka oli ajaa hänet hulluksi.

"Olen yrittänyt unohtaa." Miyato myönsi sen kiltisti. Hän työnsi silmälasit takaisin nenälleen, vilkaisten naista.
"En taida olla puoliksikaan niin terve kuin kuvittelin olevani?"

Nainen soi Miyatolle lempeän hymyn.
"On tervettä hakea apua, kun on vaikeaa. Voisit tutustua itseen kohdistuvan myötätunnon käsitteeseen - se voisi olla valaisevaa", hän tarjosi.
"Kenties meidän tulisi sopia uusi aika?"

Hän oli varmasti tutustunutkin siihen, mutta jätti sen soveltamisen itseensä tekemättä.
"Ehkä." Jos hän saisi näistä käynneistä jotakin apua. Jos vaikka eräänä aamuna hän taas haluaisi herätä ja nähdä ihmisiä.

"Millaiset ajat sopivat sinulle parhaiten?" Keiko kysyi, punnersi itsensä käsivarsilla ylös ja hyppelehti yhdellä jalalla työpöytänsä taakse katsomaan kalenteriaan. Hän ei pitänyt tietokoneista kaikesta niiden hyödystä viis, vaan suosi paperia.

"Aamupäivät. Silloin en ole vielä töissä. Jos ehdin tallille viimeistään yhdeksi, ehdin hoitaa oman hevoseni ennen valmennuksia."

"Miten olisi siis ensi keskiviikkona, kello 11:15?" Keiko tarjosi kohottaen katseensa takaisin Miyatoon.

Miyato kaivoi puhelimensa, laittaen sen kalenteriin ylös.
"Se käy. Tulenko suoraan tähän, sinun ei tarvitse kulkea pitkin käytävää keppien kanssa?"

Nainen nauroi yllättyneenä ja vilkaisi jalkaansa.
"Se olisi hyvin ystävällistä, kiitos."

Miyato hymähti hiljaa.
"Niiden kanssa on kamala kulkea." Pyörätuolin jälkeen jokainen askel oli ollut tuskaa.
"Nähdään silloin. Hyvää päivänjatkoa." Melko nopeasti Miyato katosi ovesta. Jos jotain, käynti oli selkeyttänyt millainen sotku hän oli.

Torstai 13. huhtikuuta 2017, ilta

Gabrielle oli tullut Newcastleen jälleen. Tänään hän ei tosin tavannut Veronicaa eikä ollut ottanut lasta mukaan. Hän oli saanut puhuttua Keikon kanssaan ulos syömään ja lasillisille, istuenkin nyt hyvin tasokkaassa loungessa ystävänsä kanssa. Hän ei kyllä vieläkään juonut alkoholia, mutta alkoholitonkin drinkki maistui vapaudelta.
"Joten, en voi tälle mitään. Työnantajani on kahlittu jonkinlaiseen realityohjelmaan. Harmi etten voi oikoa vääriä uutisia jo etukäteen."

Alkoholi ei kuulunut Keikon ruokavalioon, mutta joskus nainen toivoi toisin. Gabriellen kutsu oli pelastanut hänen iltansa, ja edelleen kainalosauvoin kulkeva Keiko oli ottanut taksin ystävänsä ehdottamaan osoitteeseen. Hän pyöritteli jääteetä sormissaan ja uppoutui Gabriellen tarjoamaan mahdollisuuteen elää hetken jonkun muun elämää.
"Todellako? Mihin realityohjelmaan, tiedätkö?" hän kysyi madaltaen vaistomaisesti ääntään, innostunut hehku poskillaan.

Gabrielle sai todella pinnistää muistiaan. Raskausdementia ei tuntunut helpottavan vieläkään.
"Joku tanssiohjelma muistaakseni. En tarkalleen. Ajatukseni menivät siihen puheluun jonka soitin sen jälkeen"

Keiko kohotti kulmiaan yllättyneenä. Ohjelman täytyi olla Strictly Come Dancing, mutta oli vaikeaa kuvitella alati niin hillitty ulkoministeri tanssimaan. Millaiseen rumbaan mies taipuisi?
"Millaisen puhelun soitit?" hän kysyi.

"Kauniisti ilmaistuna kysyin mitä helvettiä tapahtuu ja esitin osanottoni." Gabrielle virnisti hieman. Hän ei ymmärtänyt miksi Charles oli suostunut siihen.

"Oh", Keiko naurahti ja siemaisi jääteestä. Gabriellen työssä tuskin oli rutiininomaista työpäivää.
"Millaista ulkoministerille on työskennellä? Millaisia skandaaleja pääset torjumaan?"

"Aika rauhallista. Skandaaleja ei juuri ole, Charles on melko puhtoinen." Gabrielle ei tietenkään kertonut koko totuutta, mutta suurin osa oli siinä. Ei hän halunnut rikkoa salassapitolupaustaan. Ei velvollisuus, mutta lupaus.
"Miten sinulla muuten menee?"

Keiko vastasi hymyllä. Hänen olikin vaikeaa kuvitella hillittyä miestä tarjoamaan juorulehdille mitään erityisen mehukasta.
"Onko hän sinulle hyvä työnantaja?" hän kysyi toivoen, ettei Gabrielle joutunut kestämään oikukasta, sanallista pahoinpitelyä harrastavaa ja johtamistaidotonta esimiestä. Naisen kysyessä hänen kuulumisiaan Keiko painoi hetkeksi katseensa jääteehen miettien mitä sanoa ilman, että illan hyväntuulisuus murskaantuisi hänen elämänsä painon alle.
"Ihan hyvää. En malta odottaa, että saan kipsin pois - taksit maksavat omaisuuden", hän vastasi kevyesti hymyillen.

"Hänen on pakko, jos haluaa nähdä ystäväänsä ja kummipoikaansa." Gabriellen huulilla leveili vino hymy.
"Ymmärrän. Kai olet tietoinen siitä että kipsistäsi huolimatta eräs mies on tuijottanut sinua viimeisen vartin?" Gabrielle vain vitsaili. Ei hän kannustanut Keikoa pettämään. Vain jättämään miehensä.

Vino hymy sai Keikon nauramaan hyväntuulisesti, joskin hymy kuoli naisen seuraaviin sanoihin. Hän vilkaisi jännittyneenä olkansa yli kasvot kalveten ja rekisteröi sitten ystävänsä äänensävyn naurahtaen ontosti. Sydän hakkasi ja kädet tuntuivat kylmiltä. Miten hänen elämänsä saattoikin olla tällainen katastrofi. Tietenkään Tarquin ei ollut täällä.
"Oh. Arveletko, etteivät kipsi ja selälleen kaatunutta kilpikonnaa muistuttava liikuntakykyni ole suurinta huutoa?" hän kysyi loihtien äänensävyynsä keveyttä.

"Jokaisella on nautintonsa. Tarkoitin tuota hieman harmaantunutta miestä vaaleansinisessä kauluspaidassa." Gabrielle naurahti pehmeästi ja seuraili ystävänsä reaktiota.
"Jos en olisi naimisissa..."

Hetken Keiko empi katsoako vai eikö, ja utelaisuuden voittaessa nainen katsahti olkansa yli paikallistaen Gabriellen kuvaukseen sopivan miehen. Hän laski huvittuneena katseensa ja pudisteli ystävälleen päätään. Siitä huolimatta, että kyse oli vain leikinlaskusta, ajatus vaaleansiniseen pukeutuneen miehen kaltaisen tuntemattoman huomiosta sekä imarteli että kauhistutti häntä.
"Kaduttaako?" hän kysyi viattomasti ja siemaisi jääteetä luoden merkitsevän katseen naisen vihkisormukseen.

Gabrielle vilkaisi vihkisormusta, pudistellen päätään.
"Ei minua." Mutta ystäväänsä saisi vaikka kaduttaakin. Jokin tuon miehessä nyppi häntä, oli aina ärsyttänyt.

Keiko nauroi ja sukaisi tummanruskean polkkatukan suortuvia takaisin korvansa taakse. Hän tuskin ikinä tottuisi sen mittaan.
"Oletko varma? Onhan hän varsin vangitseva", hän kommentoi tummat, vinot silmät lämpimästä huvituksesta siristyen, ja katsahti kuin varmistuakseen uudelleen olkansa yli. Hän ei yllättyisi, jos mies olisi katsellut illan hänen ystäväänsä.

Gabrielle oli hyvän tovin seuraillut. Ei, mies katseli Keikoa. Tuo hymyili kun ystävänsä nauroi... Se kertoi hänelle tarpeeksi.
"Olen. Ja olen myös varma että hän on katsellut sinua. Ihan jo sen vuoksi että silmäpussini ovat valtavat ja sinä viehättävä jopa kipsin kanssa."

Keiko pudisti Gabriellelle päätään huvittuneena. Gabrielle säteili ympärilleen luontevaa itsevarmuutta, jolla omisti tilan kuin tilan.
"Ei pidä leikkiä tulella", hän naurahti kevyesti, vaikka sanojen pohjalla asuikin kylmä pelko. Tarkie tuntui haistavan toisen miehen hänen ajatuksistaan kuin hai veren. Edellisen kerran, kun mies oli kokenut hänen flirttailleen, Tarquin oli hakannut hänen aikaisemmin alaselkään ulottuneet hiuksensa lyhyiksi lihaveitsellä. Kokemus kummitteli elävästi hänen mielessään.
"Mitä sinulle kuuluu?"

Jos Gabrielle olisi tiennyt, hän ei olisi päästänyt ystäväänsä enää kotiin. Tuon entinen mies olisi myös hyvin pian ollut lukkojen takana. Nimenomaan entinen.
"Minulle? Ei mitään ihmeellistä. Olen kotona, tapaan Veronicaa, käyn vauvauinnissa ja ties missä Matthewin kanssa. Olen äiti, Keiko, elämäni on nyt hyvin tylsää."

"Onko äidin elämä koskaan tylsää?" Keiko kysyi lämpimästi. Hänen vatsaansa kouristi kylmä tuska. Jos hän olisi ollut rohkea, hänkin olisi äiti - mutta mennyttä ei voinut muuttaa.
"Miten sinulla ja Teddyllä sujuu? Millainen isä hän on?"

"Tietyllä tavalla on." Hyvin lapsikeskeistä. Gabrielle nautti kyllä elämästään, mutta tiesi ettei vaippasirkus olisi muiden mielestä hohdokasta.
"Loistava. En kadu hetkeäkään isävalintaa."

"Olen todella onnellinen puolestanne", nainen vetosi vilpittömällä lämmöllä ja kurotti kätensä pöydän yli puristamaan ystävänsä kättä.
"Miten saat sovitettua työsi äitiysloman kanssa yhteen?"

Gabrielle naurahti, vetäen hiuksia korvansa taakse.
"Yllättävän helposti. Hankalampaa on sovittaa matkat Sheffieldiin lapsiperheen aikatauluun, lähinnä Teddyn työn vuoksi."

"Aivan", Keiko vastasi. Hänellä oli useita asiakkaita, jotka kamppailivat äitiysloman kanssa: osa tunsi yhteiskunnan painostavan takaisin töihin lapsen korvaamattomien ensivuosien kustannuksella ja osa oli tulla hulluksi viettäessään päivän pienten lasten ympäröimänä. Jotkut kokivat kadottavansa kokonaan oman identiteettinsä. Jotkut tunnustivat katuvansa vanhemmuutta. Onneksi Gabrielle vaikutti onnelliselta.
"Kun vapaudun joskus tästä kapistuksesta", hän viittasi kipsiinsä, "lähdetkö kanssani jälleen tanssimaan?"

Gabrielle jopa harkitsi toista lasta, vaikka se tarkoittaisi niiden samojen menettämisen pelkojen läpikäymistä uudelleen. Nainen nauroi, nyökäten.
"Tietenkin. Voi olla että ensin joudumme shoppailemaan minulle uuden mekon. Epäilen etten mahdu vanhoihin."

"Sinä näytät upealta", nainen vakuutti nauraen hyväntuulisesti.
"Mutta olisi varmastikin hullua torjua hyvä syy lähteä ostoksille."

"Olin jo pyörtyä kun kuvittelin sinun kieltäytyvän." Gabrielle kiusoitteli. Hän näytti hyvältä,kyllä, mutta ei ollut vielä yhtä laiha kuin ennen raskautta.
"Kyllä minä vielä mahdun vanhoihin vaatteisiini."

"Haluaisitko toisen drinkin?" Keiko kysyi katsahtaen heidän juomatilaustaan ja tunsi syyllisyyden piston: Gabrielle varmasti haluaisi pian kotiin miehensä ja lapsensa luo. Se, ettei hän kestänyt ajatusta kotiin palaamisesta, ei ollut hänen ystävänsä ongelma.

Ei naisella ollut kiire. Hän harvoin oli poissa tuntia kauemmin, nyt se tuntui jopa hyvälle olla kauemmin pois.
"Voisin ottaa. Tämä oli niin hyvää että haluan kokeilla toisenkin."

"Voin käydä tilaamassa", Keiko vastasi tarttuen toiseen kainalosauvaan, "haluatko samanlaisen?"

"Et tosiaan käy." Gabrielle nappasi kainalosauvat itsellensä. Unelmissaan Keiko oli klinkkaamassa täällä juomien vuoksi, kun hänellä oli kaksi toimivaa jalkaa.
"Minä kä--" Lause jäi kesken, baarimikon tuodessa pöytään juuri kaksi aiemmanlaista juomaa heille. Saatesanoiksi tuo tarjosi terveiset siltä samalta herralta. Gabrielle istui alas, vetäen mehudrinkkinsä pillin suuhun. Hän ei sanonut mitään, tuijotti vain Keikoa vinkeä hymy kasvoillaan.

Keiko tuijotti hetken omaansa hämmennyksen vallassa, sydän tilanteen absurdiudelle hakaten. Hän pudisteli päätään varoittavasti Gabriellen hymylle ja katsahti sitten olkansa yli hakien katseellaan vaaleansiniseen pukeutunutta herrasmiestä; mikäli hän tavoitti miehen katseen, nainen tarjosi miehelle hymyn ja kiitosta välittävän nyökkäyksen, ennen kuin palautti huomionsa tiukasti takaisin Gabrielleen.
"Joten…", hän aloitti hakien jotain normalisoivaa puheenaihetta, "millaisia viikonloppusuunnitelmia sinulla on?"

Gabrielle vain katseli ystäväänsä. Ilme kertoi kaiken, vaikka nainen ei sanonutkaan mitään. Keiko kyllä tietäisi mitä hän olisi halunnut sanoa, mutta koki paremmaksi olla sanomatta mitään.
"Viikonloppusuunnitelmia? Olen kotona, käyn vauvauinnissa Matthewin kanssa, teen ruokaa, silitän kissoja. Teddy on töissä."

Keiko pudisti päätään ja kosketti levottomana kasvojaan. Hän ei voisi edes ajatella mitään tällaista. Tarquin haistaisi sen hänestä, ja miehellä oli tapana rangaista häntä kuvitelluista uskottomuuden häiveistä. Jos mies löytäisi pohjaa syytöksilleen - ajatus sai naisen värähtämään. Ehkä mies lukitsisi hänet taas päiväksi makuuhuoneeseen. Jos hänen olisi keksittävä töihin toinen tekosyy ilmoituksettomalle poissaololle, hän menettäisi työpaikkansa.
"Se kuulostaa ihastuttavalta", hän vastasi ja otti pitkän, hermostuneen kulauksen lahjoitetusta juomasta.
"Onko Matthew kasvanut paljon sitten viime kerran?"

"Ei nyt kovin paljon. Kai? En tiedä." Gabrielle oli hieman sokaistunut oman lapsensa kasvamiselle, kun eli tuon kanssa luonnollisesti joka päivä.
"Mitä sinulla on suunnitelmissa? Jos ehdit, meitä saa tulla katsomaan."

"Tulen mielelläni, ellei Tarkie ole suunnitellut ohimennen mainitsemaansa minilomaa", Keiko vastasi tietäen, ettei mies sietänyt suunnitelmiensa sotkemista. Silloinkaan, kun oli täysin tiedoton miehen suunnitelmista.
"Milloin olet menossa jälleen Lontooseen?"

Lontooseen? Gabrielle joutui kohauttamaan olkiaan. Hän kävi pääkaupungissa nykyään hyvin harvoin.
"En ollenkaan tiedä. Tuskin hetkeen, kukaan ei tarvitse tai kaipaa minua siellä."

"Työnantajasi ei kaipaa sinua paikanpäälle?" Keiko kysyi siemaisten juomaansa. Hän kaipasi mahdollisuutta nähdä perhettään, mutta oli menettänyt makunsa juniin. Hyväksynnän saaminen matkoille oli kiven alla, ja ilman lähteminen kostautui karvaasti.

"Harvemmin. Minä kuitenkin vain suunnittelen lausunnot medialle, en anna niitä." Gabrielle hymähti. Tämä oli mahtavaa hermolepoa edellisen työn jälkeen.
"Epäilen ettet ole heti itse menossa?"

Keiko pudisti päätään ja tunsi tutun turtuuden nostavan päätään. Milloin hänen elämänsä oli päätynyt tällaiseen umpikujaan? Hän oli psykologian ammattilainen. Luulisi hänen nähneen varoitusmerkit.
"En pidä enää junista", hän kommentoi surumielisesti hymyillen.

Gabrielle nyökkäsi ymmärtäväisesti. Kuka olisi pitänyt sen jälkeen? Vuorostaan hän puristu Keikon kättä lohduttavasti.
"Se on enemmän kuin ymmärrettävää."

Hänen ei pitäisi velloa murheissaan. Monella muulla oli asiat huonommin, kuten Gabriellella. Hänellä oli mitä ihanin perhe, ja mahdollisuus tavata heitä, ainakin miehensä valvonnassa. Keiko vastasi hymyllä.
"Käytkö usein tallilla Teddyn kanssa?"

Gabriellea ei kiinnostanut enää perheensä. Hänellä oli omansa ja vielä Teddyn perhe. Noiden kanssa hän hävän viihtyi paremmin kuin kenenkään muun.
"En. Yleensä vien unohtuneet eväät."

Gabriellen ja Teddyn avioliitto vaikutti ihanteelliselta, vaikka Keiko tiesikin paremmin kuin moni muu, ettei yksikään liitto ollut täydellinen. Joskus hänen teki mieli kysyä ystäviensä liitoista, mutta ei kehdannut. Hänen ei pitäisi rinnastaa omaa avioliittoaan muihin. Hän tiesi sen sairaaksi ilmankin. Hän ei vain löytänyt uloskäyntiä.
"Teddy taitaa olla harvinaisen hyvä mies", Keiko hymyili ja kosketti hajamielisesti lyhennettyjä hiuksiaan.

Gabrielle ei vertaillut juurikaan heitä muihin ja rehellisyyden nimissä, harva hänen ystävistään oli (enää) naimisissa. Hän tulisi hulluksi jos vertaisi liittoaan jo päättyneeseen sellaiseen.
"On, en voi vähätellä sitä. Hän on loistava mies ja myös isä."

"Olette hyvin onnekkaita", nainen vastasi lempeällä hymyllä ja siemaisi juomaansa.
"Kerrotko Teddylle terveisiä?"

"Tiedän." Gabrielle ei koskaan unohtaisi sitä, ei todellakaan.
"Kerron varmasti. Sikäili mikäili en tapa häntä, jos hän on vaikka muuntanut kylpyhuoneestamme vaahtohuoneen, jos Matthew pitää kuplista. Tai muuta yhtä viisasta."

Keiko hymyili, vaikka sana särähtikin korvassa. Hänelle puhuttiin tappamisesta hyvin erilaisin tarkoitusperin.
"Hän kuulostaa omistautuneelta isältä."

"Hän on, kun töiltä ja hevosilta ehtii." Gabrielle vastasi hymyillen, vilkaisten puhelintaan. Ei isähuumorin mukaisia kuvia, joista äidin pitäisi vastuullisena aikuisena saada hepuli. Onneksi.

"Tiesitkö aina haluavasi äidiksi?" Keiko kysyi mietteliäänä ja katseli lasiin hiljalleen sulavia jääpaloja.

"En aina. Vasta yli 25-vuotiaana keksin että haluaisin lapsia." Nimenomaan monikossa. Heillä oli talossaan vielä tyhjiä huoneita, periaatteessa. Olivat me käytössä, mutta ainakin Gabrielle ajatteli että jos kaikki menisi hyvin, saisi niistä kahdelle lapselle huoneet.

"Onko teillä suunnitelmia useammille?" nainen hymyili nostaen katseensa.

Gabrielle kohautti olkiaan kevyesti. Hän ei tiennyr ja voisihan olla että Matthew olisi ainoa jonka he koskaan saisivat.
"Toiveita enemmän kuin suunnitelmia."

"Toivottavasti ne täyttyvät", Keiko vastasi vilpittömästi. Hänen pahin painajaisensa olisi tulla uudelleen raskaaksi. Yksi, pieni, salattu hauta oli tarpeeksi raskas.

Gabriellea pelotti että hän joutuisi myös hautaamaan pienen, yhden raskauden mentyä hyvin. Toisaalta, ensimmäinen kerta oli lääkärin mukaan ollut enemmän huonoa tuuria kuin hänen fyysistä vikaansa.

"Mistä tiesit, että Teddy oli sinulle oikea?" Keiko kysyi pyöritellen tummanruskeaa hiussuortuvaa sormissaan. Gabriellen ja Teddyn historia ei ollut suoraviivaisin.

Sitä piti miettiä. Mistä hän sen oli tiennyt? Se vain oli ollut tunne, joka ahdisti rintaa.
"En tiedä. Se vain... Se vain oli kokokaisvaltainen tunne. Olin kotona, missä tahansa olinkaan Teddyn kanssa."

"Se kuulostaa ihanalta", nainen vastasi. Se kuulosti hänen rakastamiltaan tarinoilta.
"Olitko sinä kihloissa, ennen kuin päädyitte palaamaan yhteen Teddyn kanssa?"

Gabrielle nojautui eteenpäin, naurahtaen vaisusti. Selvästi hän oli siitä edelleen häpeissään.
"Olin. Todellakin. Ei se ollut minkään moraalin mukaista tai oikein mutta... Se oli ainoa jolla sain itseni irti."

"Mitä tapahtui?" Keiko kysyi myötätuntoisena ja nojautui eteen puristaen Gabriellen kättä.

"Olin asunnollani Teddyn kanssa ja Darrell tuli yllätysvisiitille. Se ei ollut kaunista mutta tulin ainakin tehneeksi sen mitä en saanut silloin aikaiseksi." Tummatukkainen nainen hymyili hieman häpeissään. Noh, se oli onneksi mennyt ja hän oli onnellinen.

Keiko nosti kädet suulleen. Ajatus oli kauhistuttava, kun kuvitteli, mitä hänen miehensä tekisi.
"Mitä Darrell teki?"

"Huutoa. Teddy sai nyrkistä." Ei siinä se kummempaa ollut tapahtunut, onneksi.

"Löikö Darrell koskaan sinua?" Keiko kysyi siloitellen tummansinisen, reisimittaisen mekon helmaa.

"Ei. Ei koskaan. En olisi sulattanut sellaista." Jos jotain, väkivaltaa hän ei sietäisi parisuhteessa.

Keiko painoi katseensa lasiinsa, ja kysyi jälleen kerran itseltään, miksi hän sulatti. Puhelin sai hänet hätkähtämään, ja näytön nimi suun kuivamaan. Hän soi Gabriellelle anteeksipyytävän hymyn ja nosti modernin laitteen korvalleen.
"Hei", hän tervehti ja vastasi kysymykseen sijainnistaan, "ulkona Gabriellen kanssa." Vaimea ääni puhelimessa muistutti, ettei pitänyt Gabriellesta.
"Olen vain syömässä ystäväni kanssa. Ei, en ole liian myöhään. Ei, en rasita itseäni. Niin minäkin sinua", hän lopetti tuntien itsensä tyhjäksi, laski puhelimen pöydälle ja hieraisi kasvojaan.
"Sinä et taida pitää Tarkiesta", hän totesi kysyvästi Gabriellelle, katsahtaen naista käsiensä yli.

Gabrielle ei sanonut mitään kun puhelin soi. Hän katseli ympärilleen, aivan kuin ei kuulisi mitään. Ystävänsä mainitessa miehensä, Gabrielle kohautti kevyesti olkiaan.
"Hänessä on aina ollut jotakin mistä en pidä, mutta se ei ole minun asiani niin kauan kuin sinä olet hänen kanssaan onnellinen. Ei Veronicakaan pidä Teddystä."

"Mitä se jotakin on?" Keiko kysyi ja katsahti ystäväänsä levottomana. Gabrielle oli varmaan ainoa ihminen, joka ei jumaloinut hänen miestään. Tarquin oli lumonnut jopa hänen perheensä niin, että nainen pelkäsi edes yrittää kertoa elämästään. Kuka uskoisi hänen sanaansa?

Gabrielle uskoisi mitä tahansa Keiko hänelle sanoisi. Hän oli tuon ystävä, ei Tarquinin.
"En tiedä. En ole sanonut mitään koska en ole ikinä tiennyt mitä se jotakin on."

"Hän on niin hurmaava, että perheenikin jumaloi häntä. Hän on huomaavainen, huolehtiva. Älykäs, hauska, epäitsekäs ja jalo. Hän on niin täydellinen mies, että toisinaan minäkin uskon kuvittelevani. Ehkä minä vain keksin kaiken päästäni tai näen painajaisia", Keiko huokasi punoen sormet hiuksiinsa ja tuijottaen tyhjästi pöytää.

Gabrielle kohotti kulmaansa. Hetkinen?
"... Keiko." Hän sanoi hyvin painokkaasti, huoliryppy kulmiensa välissä.
"Kuvittelet minkä?"

"Millainen hän on aina silloin tällöin", Keiko vastasi pohtien saattoiko kaikki olla hänen kuvitelmaansa.
"Hän osaa olla hyvin hurmaava. Joskus hän vain… On hyvin erilainen kuin muiden seurassa."

Gabrielle nojautui eteenpäin, huolestuneen määrätietoinen katse tummansuklaan sävyisissä silmissään. Saattoi helposti kuvitellä hänen katsovan viidentoista vuoden kuluttua poikaansa samoin.
"Millainen hän on?"

Keiko pudisti päätään ja naurahti epäuskoisesti itselleen.
"Minun täytyy olla tulossa hulluksi. Hänhän on kirurgi. Hän on omistanut elämänsä ihmishenkien pelastamiseen. Hän huolehtii jokaisesta tarpeestani. Hän on aina tavattoman lämmin perhettäni kohtaan. Minun täytyy vain kuvitella. Koska miten ihmeessä sellainen ihminen voisi olla yhtäkkiä niin… Niin erilainen", nainen pohti ja kohtasi epävarmasti ystävänsä katseen.

Gabrielle jatkoi sitä.
"... Vai onko hän sittenkin erilainen kuin muut ja sinä et kuvittele? Kai tiedät etten aio antaa tämän olla?"

Keiko katsahti Gabriellea neuvottomana.
"Onko Teddy koskaan… Rangaissut sinua?"

"Mistä?" Se riippui vahvasti asiasta. Kyllä, mies saattoi rangaista kutittamalla tai kiusaamalla häntä muutoin.
"Ja miten?"

Nainen suki hermostuneena hiuksiaan. Ajatukset kuulostivat absurdeilta, mutta ääneen sanottuina pähkähulluilta.
"Sitä on vaikea kuvailla. Hän… Hän ei pidä siitä, jos olen tekemisissä toisten miesten kanssa", Keiko sanoi. Tietenkin mies usein syytti häntä jostain, mitä nainen ei ollut koskaan edes harkinnut tekevänsä.
"Tai jos vietän liikaa aikaa ystävieni kanssa tai pukeudun kuin katuhuora", nainen vilkaisi mekkoaan, "mitä olen tainnut tehdä tänään. Hän todella inhoaa sitä, jos sanon ei."

Gabrielle kohotti kulmiaan. Ainakaan hänen seurassaan Keiko ei ollut koskaan antanut aihetta tulistua käytöksestä.
"Ei. Kerran hän on ollut mustasukkainen ja riitelimme, mutta sen jälkeen mitään sellaista ei ole ollut. Hän ei kritisoi vaatteitani, ei ystäviäni tai rajoita tekemisiäni. Nytkin hän kannustaa minua tekemään asioita myös ilman lasta."

Keiko nyökkäsi mietteliäänä ja nojasi leuan käsiinsä. Hänestä tuntui siltä kuin Tarquin haluaisi eristää hänet muista, missä mies onnistuikin varsin lahjakkaasti - mutta se kuulosti vainoharhaiselta. Ei mies ollut hakenut töitä pohjoisesta siksi, että hänen perheensä ja ystävänsä jäisivät etelään.
"Suuttuuko Teddy sinulle usein? Millainen hän on suuttuessaan?"

"Ja milloin sinä muka näytät katuhuoralta? Keiko-rakas, tuo mekko on kelvollinen anoppilaani lounaalle." Se oli. Riittävän pitkä ja hillitty.
"Ei. Emme enää jaksa riidellä. Kerran olemme riidelleet paljon, mutta silloin oli paljon asioita kesken. Hän huutaa, minä huudan. Olen lyönyt häntä avokämmenellä poskelle, hän pitänyt minua väkisin paikallaan. Ei muuta. Ja niinkim vain kerran."

"Etenkin silloin, kun muut miehet katsovat minua", Keiko naurahti ontosti, kummiteltu katse tummissa silmissään. Teddyn ja Gabriellen suhde kuulosti intohimoiselta. Siltä, miltä riitelyn kai kuuluikin näyttää. Mutta ehkä hänen oma perspektiivinsä oli vain vääristynyt.
"Tarkie on usein vihainen. Tosin se ei tunnu oikealta sanalta. Hän on ennemmin… Hänen suuttumuksensa on kylmää ja mustaa ja laskelmoitua. Jäistä raivoa."

"Voin mennä kysymään juomat lähettäneeltä mieheltä näytätkö siltä. Epäilen hänen vastaavan aivan muuta." Gabrielle puuskahti. Mikä Keikoa vaivasi? Hän tarttui ystääväänsä molemmista käsistä, katsoen tuota suoraan silmiin.
"Enempää tietämättä, miehesi on narsisti. Sinun kuuluisi erottaa sellainen itsekin. Keiko, miksi epäilet itseäsi? Ei väkivalta ja viha ole harhaa. Saatika kuulu suhteeseen."

Keiko tiesi Gabriellen olevan oikeassa - hän oli tiennyt sen itsekin jo hyvän aikaa, muttei päässyt irti.
"Kuka minua uskoisi?" hän kysyi onnettomasti naurahtaen.
"Hän on vakuuttanut perheenikin siitä, että olen uupumuksen partaalla tasapainoileva, hauras olento, josta hän pitää huolta."

Gabrielle tuijotti naista pitkään. Mitä tuo sopersi?
"Minä uskon. Aina. Ihan mitä tahansa sanot ja minun työni on saada muut uskomaan mitä minä sanon."

Keiko pudisti päätään.
"En ole onnellinen", hän totesi. Hän oli hyvin, hyvin kaukana siitä.
"Mutta en tiedä, miten pääsisin ulos."

Valkoiset hampaat upposivat hieman violettiin taittuvalla punalla maalattujen huulten sisäreunaan.
"Niin että lähdet. Sinä vain lähdet. Minä autan koska tahansa, missä tahansa."

Keiko nauroi ontosti, pudistaen uudelleen päätään.
"Kiitos, Gabrielle - mutta et ymmärrä. Et tiedä millainen hän on. Mihin hän on kykenevä."

"Minulle on aivan sama. Voin piilottaa sinut vaikka Charlesin luo. Luuletko että hän pääsisi sieltä raahaamaan sinut kotiin? Haluan nähdä kun hän yrittäisi." Gabrielle puhahti. Häntä ei yksi mies estäisi, jos hän päättäisi ystäväänsä auttaa.

Keiko hautasi kasvot käsiinsä. Hänen ei pitänyt kaataa ongelmiaan Gabriellen niskaan tai värittää heidän mukavaa iltaansa mustaksi. Hän kuulosti mielipuolelta. Harhaiselta mielipuolelta, joka uskoi omiin harhoihinsa niin, että sai kätensä tärisemään.
"Olet luultavasti ainoa ihminen maailmassa, joka ei uskoisi hänen sanaansa minun ylitseni", nainen huokasi.
"Ei ole paikkaa, josta hän ei löydä minua." Hän oli umpikujassa.

Gabrielle otti hellästi kiinni tärisevistä käsistä.
"Tiedän. En menetä mitään jos en usko häntä, mutta menetän ystävän jos en usko sinua. Ja varmasti on. Poliisi on myös olemassa ja lähestymiskielto."

"Millä perusteella he myöntäisivät sellaisen?" Keiko kysyi puristaen Gabriellen kättä.
"Minulla ei ole mitään todisteita. Hän on kääntänyt jopa perheeni minua vastaan."

"Jos hän on väkivaltainen ja jättää mustelmia, kuvia niistä ja sairaalaan. Jos haluat, voin lainata pientä pressinauhuriani - voit aina nauhoittaa keskusteluanne." Gabrielle hymyili viattomana.

"Ehkä", Keiko yritti hymyillä. Ajatuskin sai hänen sydämensä hakkaamaan - mitä tapahtuisi, jos hän jäisi kiinni? Gabrielle ei tiennyt, millainen mies oli. Miltä tuntui, kun musta pelko hyökyi sisään oven alta ja oma keho lamaantui kauhusta. Mitä jos hän saisi lähestymiskiellon? Miten se estäisi miestä pääsemästä häneen käsiksi? Tarquin oli ilmoittanut tappavansa hänet, jos hän yrittäisi jättää miehen.
"Kiitos. Olet uskomaton ystävä."

"Voin vain kuvitella miten vaikeaa sinulla on. Mutta olen tosissani - piilotan sinut vaikka ulkoministerin asuntoon, jos tarvitsee." Gabrielle tarkoitti sitä. Hän tekisi mitä vain Keikoa suojellakseen.
"En ole, teen vain sen mitä kenen tahansa tulisi tehdä." Hän päästi naisen käsistä irti, nojaten selkänojaan kevyesti.

"Kiitos", Keiko kiitti, muttei tuntenut oloaan erityisen toiveikkaaksi. Miehen kanssa pysyminen tuntui turvallisemmalta kuin lähteminen. Keiko uskoi miehen rakastavan häntä, omalla vääristyneellä tavallaan, mutta jos hän lähtisi, mikään ei suojelisi häntä.
"Luultavasti vain kuvittelen."

"Keiko!" Gabrielle sihahti, tiukka katse silmissään.
"En ole psykologiaa opiskellut, mutta en ole koskaan joutunut epäilemään että olet harhainen. Lopeta tuollainen, heti. Ei sellaisia harhoja ole."

"Olen pahoillani", nainen vastasi. Tarquin sai hänet kyseenalaistamaan oman harkintakykynsä. Kuulostihan se absurdilta, että maailman jumaloima sankari voisi olla suljettujen ovien takana kylmäverinen hirviö.
"En halunnut huolestuttaa sinua."

"Teit sen jo. Muista että saat koska tahansa tulla meille." Gabrielle vaikeni, salaperäinen ilme kasvoillaan.
"Menen käymään vessassa." Liiankin liukkain liikkein hän livahti muualle, pyöritellen kevyesti silmiään. Käytöksen selitykseksi löytyi se juomat tarjonnut mies, joka seisoi nyt sen pöydän vieressä jonka ääreen Gabrielle oli Keikon hylännyt.
"Iltaa, enhän häiritse? Halusin vain varmistaa, etten loukannut aiemmalla tai lähettänyt huonoja juomia." Hieman harmaantunut, kasvoiltaan nuorekkaampi mies huolehti. Kasvoilla oli vino, vinkeä hymy, joka ylsi silmiin asti. Puheesta kuului selvästi irlantilainen aksentti ja sen saattoi paikallistaa Limerickin seudulle.

Keiko seurasi hämillään, kuinka Gabrielle katosi ja hätkähti, kun mies puhui hänen vierellään. Vei silmänräpäyksen, että hän rekisteröi viehättävän, irlantilaisen aksentin ja tiedosti, ettei tulija ollut Tarquin. Nainen kohotti katseensa pitkän miehen kasvoihin ja vastasi vaistomaisesti vilpittömänoloiseen hymyyn.
"Ei, se oli hyvin huomaavaista. Kiitos", hän vastasi ja katsahti aavistuksen neuvottomana suuntaan, johon Gabrielle oli kadonnut. Mitä tapahtui?
"Jäätee oli erinomainen."

Gabrielle oli kadonnut vessaan nauttimaan voitonriemustaan. Hän oli sanonut!
"Hyvä. Saanko istua vai häiritsenkö?" Miehellä oli kädessään punaviinilasi, osin juotu sellainen.

Hänet oli jo tuomittu teki hän mitä tahansa, joten ehkä kohtaloa oli turhaa viivyttää. Keiko viittasi tuolia kohti.
"Ole hyvä", hän vastasi toivoen, ettei katuhuoraksi nimetty pukeutumistyyli ollut lyönyt naulaa hänen arkkuunsa.
"Seuralaisenikin varmasti palaa pian."

Brian hymyili naiselle, istuen asiallisesti tuota vastapäätä.
"Harvinaisen rohkeaa lähteä kipsin kanssa ulos. Nostan hattua sille että pysyt pystyssä ulkona."

Keiko vilkaisi jalkaansa ja nauroi kommentista yllättyneenä. Huhtikuu ei ollut yhtä paha, kun kipsiä ei tarvinnut yrittää ahtaa sukkahousuihin tai legginsseihin.
"Luulen, että tulisin hulluksi neljän seinän sisällä", hän vastasi hymyllä, joka siristi tummat, vinot silmät. Varsinkin hänen neljän seinänsä sisällä.

"No se on myönnettävä, etten ole tainnut koskaan itsekään kuunnella lääkärien suosituksia lepoajoista." Brianin jo valmiiksi kapeat silmät siristyivät hänen naurahtaessaan pehmeästi.
"Ah, anteeksi huonot tavat. Brian Darcy." Mies tarjosi kättään kätelläkseen pöydän yli.

"Keiko Darby", Keiko vastasi tarttuen ojennettuun käteen ja yrittäen vaistomaisesti päätellä miehen käden kunnosta omistajan ammattia. Miehen nimi sai hänen vatsanpohjansa nipistämään, sillä Austenin luoma kaima oli vienyt hänen sydämensä jo lapsuudessa, ja ajatus hymyilytti häntä.
"Onko sinulla runsaasti kokemusta kipseistä?" hän kysyi ja kosketti vaistomaisesti jalkaansa.

Brianin kädet eivät varsinaisesti antaneet viitettä miehen ammattiin. Hän hymyili kätellessään, siemaisten viinilasistaan hieman.
"Jonkin verran. Nuorempana otin vähän liian paljon riskejä ja edelleen joskus." Brian hymähti salaperäisenä.

Keikon katse käväisi suunnassa, johon Gabrielle oli kadonnut. Minne hänen ystävänsä jäi? Ei kai Gabrielle piileskellyt jossain tahallaan? Toivottavasti miehen kanssa keskustelua ei laskettu flirttailuksi. Vaikka mies, Brian Darcy, olikin tarjonnut hänelle juoman. Sillä hetkellä Keiko olisi mielellään ottanut terästetyn version.
"Ehkä sinulla on siis hyviä neuvoja sellaisesta eroon pääsemiseksi?" hän kysyi puolittain hymyillen.

"Ei valitettavasti. Ehkä ammatinvaihto auttaisi, mutta en ole päätynyt siihen vielä." Brian hymähti, vilkaisten Keikon uhkaavasti melko tyhjää lasia.
"Jos tarjoan vielä juoman kun odotat ystävääsi?"

Voi luoja Gabrielle. Toivottavasti nainen ei ollut liukastunut ja lyönyt päätään lavuaariin.
"Kiitos", Keiko vastasi hetken epäröityään ja soi Darcylle aavistuksen hämillisen hymyn. Pöydän alla lepäävän käden vihkisormus sai hänet tuntemaan syyllisyyden piston, vaikkei kanssakäymisessä ollut mitään väärää.

Brian ei olisi enä kehdannut lähteäkään vaikka olisi selvinnyt että Keiko oli naimisissa. Se olisi ollut rumaa! Mies nousi sulavasti, lähteäkseen tiskille.
"Haluatko samanlaisen vai kenties vaihtelua?"

"Yllätä minut", nainen kuuli sanovansa. Luoja tiesi, ettei hän janonnut pimeään kotiinsa odottamaan aviomiestään ja kaikkea sitä, mitä samalla ovenavauksella saapui. Gabrielle oli käskenyt vain lähtemään - voisipa hän tehdä niin.

Miehen huulilta karkasi pehmeä naurahdus. Hän oli laittanut merkille että nainen joi alkoholitonta juomaa, joten pyysi hienovaraisesti tuolle mocktail version sex on the beachista. Sulavampia juomia olisi varmasti ollut, mutta Brian tiesi sen kokemuksesta olevan hyvää. Hän laski saapuessaan juoman Keikon eteen, istuen itse alas viskilasin kanssa.
"Se on alkoholiton, älä huoli."

"Kiitos", Keiko vastasi ja katseli juomaa hetken, ennen kuin maistoi sitä. Ehkä hänen pitäisi alkaa käyttää alkoholia; nainen ei tosin tarvinnut tutkintoa kertomaan, ettei se ratkaisisi hänen elämänsä katastrofia.
"Se on kaunis. Mitä tämä on?" hän tiedusteli ihaillen juoman väriä.

Brian hymähti hieman, päättäen että jättäisi drinkin nimen pimentoon.
"Pyysin baarimestaria yllättämään sinut."

"Huomaavaista", Keiko naurahti ja pohti, mitä tarkalleen joi. Ehkei sillä ollut merkitystä. Ainakin se maistui hyvältä.
"Toivon, ettei ystäväni ole lyönyt päätään." Ei kai Gabrielle ollut oikeasti kadonnut antaakseen paikkansa Darcylle?

"Voin käydä tarkistamassa jos haluat?" Brian ehti vain tarjoutua, kun Gabrielle istui Keikon viereen palatessaan.
"Hei, anteeksi, vessassa oli jonoa. Olen Gabrielle M-"
"Morland, tiedän. Käyn miehesi valmennuksissa." Brian vastasi hymyillen, kätellen naista pöydän yli.

Keiko olisi lähtenyt itse tutkimaan naistenhuoneen tilannetta, mutta Gabrielle ehti heidän luokseen ensiksi. Kainalosauvat tekivät hänestä hitaamman, mutta eivät liikuntakyvytöntä. Kun selvisi, että Darcy tunsi Gabriellen, illan saama käänne kävi järkeen ja Keiko saattoi rentoutua. Hän suli valoisaan hymyyn ja siemaisi aurinkoisesta juomastaan. Miehen täytyi siis olla esteratsastaja, mikä selitti kommentit vaarallisesta työstä. Hän katsahti kysyvästi Gabriellea: oliko kaikki hyvin?

Gabrielle ei vilkaissutkaan Keikoa, hän olisi nauranut jos olisi sanonut jotakin. Ei hän tuntenut Briania, mutta muisti törmänneensä mieheen. Teddyllä oli hurmaava tapa esitellä hänet kaikille jotka vain suostuivat kuuntelemaan. Gabrielle pisti merkille toisen juoman, naurahtaen pehmeästi. Jaa, oliko Brian tarjonnut jo toisen?
"Pitäisikö meidän mennä kohta?" Hän kysäisi Keikolta. Paikalla alkoi olla yhä enemmän humalaisia.

"Kyllä", nainen vastasi yrittäen päätellä, mitä Gabriellen päässä liikkui. Hän tarttui tuolin viereen laskettuihin kainalosauvoihin ja varmisti siron käsilaukun olevan olallaan.
"Kiitos todella paljon juomista. Oli mukava tavata", hän lisäsi vilpittömällä hymyllä Darcylle ja nousi ylös yhden jalan varassa, ennen kuin hakeutui sauvojen tukeen. Hän nyökkäsi Gabriellea menemään edeltä.

Gabriellen päässä liikkui yksinkertaisesti kellonaika. Hänellä menisi vielä aikaa ajaa Durhamiin takaisin. Hän jäi kävelemään Keikon vierelle, nauraen kun irlantilaismies jäi kuuloetäisyyden ulkopuolelle.
"... Siis sinä väität ettei hän katsellut sinua? Katsoitko edes minkä juoman sait?"

Keiko soi Gabriellelle skeptisen katseen keinauttaessaan itseään eteenpäin kainalosauvojen varassa.
"Tuskin hänkään tietää - hän pyysi baarimikkoa valitsemaan", nainen huomautti, "ja selvästi hän päätti tulla tervehtimään tunnistettuaan sinut. Sinä vain katosit juuri sillä hetkellä."

"Tarkalleen varmasti tiesi." Gabrielle virnisti. Keiko oli ihan mahdoton, koska tuo oli muuttunut näin? Miten hän ei ollut huomannut?
"En usko. Keiko, uskoisit vain että maailmassa voi olla miehiä jotka pitävät sinua vilpittömästi viehättävinä."

Keiko huokasi ja loi Gabrielleen varoittavan katseen.
"Ja mitä sitten jos on? Mitä minun on tarkoitus tehdä sen suhteen? Olen naimisissa miehen kanssa, joka inhoaa - inhoaa - ystävyyttäni Danieliin, sokeaan naapuriini", hän huokasi. Mitä sitten jos tavattoman komea, kohtelias ja hurmaava Darcy olikin katsellut häntä?

Gabrielle pyöräytti silmiään.
"Ja se tekee avioliitostasi vaarallisen epänormaalin. Teroittaen myös sitä, että sinun olisi ehkä enemmän kuin terveellistä hankkiutua miehestäsi eroon ja tavata miehiä, jotka eivät sekoa sokeasta naapurisya." Hän ei sanonut sitä enää pehmitellysti.

"Tiedän", Keiko naurahti onnettomalla onttoudella ja olisi haudannut kasvot käsiinsä, elleivät ne olisi olleet kahlittuina kainalosauvoina.
"Et tiedä, millainen Tarkie osaa olla. Mihin hän pystyy. Hän ei ole mies, jonka voi vain jättää."

"Keiko... Voin vain kuvitella. Mutta eikö olisi silti mahdollista edes yrittää?" Gabrielle oli vain huolissaan. Hän halusi ystävänsä vain edes yrittävän tehdä asialle jotakin.
"Mieti mitä neuvoisit asiakkaallesi vastaavassa tilanteessa."

"Minä yritän!" Keiko protestoi. Hän oli toki yrittänyt viimeiset… Puoli vuotta siinä onnistumatta.
"En tiedä miten. Minulla on elämä täällä enkä kestä ajatusta siitä, että vain katoaisin" - ei sillä, että hän voisi koskaan kadota Tarquinilta - "enkä tiedä, miten erota Tarkiesta. Hän ei-- Hän ei suhtaudu ajatukseen erosta hyvin."

Gabrielle nosti kätensä ilmaan. Ei sitten. Ehkä hän ei puuttuisi asiaan enempää.
"Hyvä on. En puutu asiaan enempää. Mutta kai käsität, että yhtä hyvin lopputulos voi olla sama vaikka jatkaisit liittoasi?"

"Tiedän", nainen huokasi joutuen pysähtymään hetkeksi, kun oman tilanteen toivottomuus löi palleaan. Hän ei voisi jatkaa elämäänsä täällä, jos jättäisi Tarquinin; hänen täytyisi kadota, katkaista yhteys jopa perheeseensä. Mutta ei ollut paikkaa, mistä mies ei voisi häntä löytää.
"Miten minä lähden?" hän kysyi jatkaen matkaa, vaikka näkikin ystävän jo menettävän toivonsa hänen suhteensa. Ehkä hän oli toivoton pelkuri. Ehkä Tarquin vain uhkaili sanoessaan raahaavansa hänet hiuksista takaisin ja tappavansa hänet. Mutta Keikosta ei tuntunut siltä.

"Turvakodit on keksitty. Edelleen, lähestymiskielto on olemassa. Sinulla on edelleen ystäviä." Gabrielle ei aikoisi sanoa sen enempää.
"Menet varmaan taksilla?" Ainakaan hän ei ollut saanut aikoihin myöntävää vastausta kyytitarjouksiinsa.

Keiko painoi katseensa pahoinvoivana. Katu keinui hänen silmissään. Turvakoti. Lähestymiskielto. Ystävät. Hänellä oli mahdollisuuksia. Miksei hän nähnyt niitä? Miksi hän näki lähtöä ajatellessaan vain kerrat, joina hän sai melkein ovenkahvasta kiinni, ennen kuin mies sai hänet kiinni?
"Kyllä, kiitos. Ja Gabrielle… Kiitos. Kaikesta", hän vetosi levottomalla hymyllä.

"Älä minua kiitä." Gabrielle vastasi tyynesti, halaten Keikoa.
"Koeta jaksaa. Nähdään taas." Gabrielle lähti kohti parkkihallia jossa oma auto oli. Hän halusi kotiin Teddyn viereen, kiittämään tuota siiten miten hyvä ja rakastava mies tuo oli.

Keiko jäi hetkeksi kadulle, sillä ei halunnut palata kotiin. Älä ole typerä, hän muistutti itseään. Mies päivysti yön. Ehkä hän voisi tutkia vaihtoehtojaan ja rakentaa suunnitelmaa. Hänen painajaisensa ei ollut vain harhaa: Gabrielle uskoi häntä. Hänen olisi lähdettävä. Hän tarvitsi vain suunnitelman.
Nainen viittasi itselleen taksin ja keskittyi pikkuriikkiseen toivonkipinään pimeydessä.

Keskiviikko 24. toukokuuta, keskipäivä

Sydän hakkasi korvissa niin, että hän oli varma ympäröivien matkustajienkin kuulevan sen. Muovilasia pitelevät sormet tärisivät hienoisesti eikä Keiko voinut irrottaa katsettaan lentokenttään liittyneestä oviaukosta. Hän ei ollut varma, mitä hänelle oli tarjoiltu, mutta alkoholi poltti vatsassa ja levisi lämpimin sormin hänen sisälleen sitä mukaa, kun hän tyhjensi lasia hermostunein siemauksin. Mitä he odottivat? Eikö lennon pitäisi jo lähteä?
Nainen yritti asettua mukavammin ensimmäisen luokan tilavalle penkille, muttei voinut rentoutua. Hän nyki mustaa kynähametta suoremmaksi, avasi luonnonvalkean, elegantin paitapuseron ylimmän napin ja sulki sen jälleen, tökki kermanväristä käsilaukkua arvokkaan korkokengän kärjellä paremmin lokeroonsa. Juuri kun hän harkitsi vain syöksyvänsä ulos lentokoneesta, kone lähti matelemaan pois portilta ja Keiko vajosi vasten penkkinsä selkänojaa vastustaen halua nauraa ääneen helpotuksesta. Hän painoi käden hurjasti laukkaavalle sydämelleen ja antoi itsensä vihdoin katsoa ympärilleen, kun huoliteltu kuulutus toivotti heidät tervetulleeksi lennolle Heathrow'sta Hampuriin.

Brian oli lähtenyt matkaan melko myöhään. Hän oli joutunut odottamaan eläinlääkärin lausuntoa yhden hevosen kunnosta kaksi päivää pidempään. Miestä hermostutti miten mustalla hannoverillä meni Hampurissa. Vichy tuskin otti ilolla vastaan vain hoitajaa, etenkään useammaksi päiväksi. Kun hän vihdoin istui alas ykkösluokan penkille, mies veti syvään henkeä. Hän pyysi itselleen lasillisen kuohuvaa, helpottaakseen kahden hevosen takia päässään vellovaa stressiä. Onneksi kumpikaan ei ollut hänen syytään. Brian kiitti lasista, katsellen ikkunasta. Parin siemauksen jälkeen hän vilkaisi ympärilleen, huomaten tutun vierustoverin. Irlantilaisen kasvoille levisi vino hymy.
"Päivää. En uskonut että törmäisimme uudelleen."

Hänen sydämensä hypähti uudelleen, kun tunnisti melkein ironiselta tuntuvan vierustoverin, ja Keiko suli lämpimään, valovoimaiseen hymyyn. Matka kohti taivasta sai hänet tuntemaan olonsa vapaaksi, kevyeksi kuin hänen painajaisensa eivät voisi tavoittaa häntä. Ehkeivät ne voisikaan. Hän laski käden sydämeltään ja laski sen syliinsä.
"Herra Darcy", hän tervehti, "oletko sinäkin matkalla Hampuriin vai onko se vain välipysähdys?"

Brian hymähti pehmeästi. Nainen tuntui rennommalta kuin viimeksi. Hän ei todellakaan tiennyt tai osannut edes arvata mistä se johtui.
"Hampuriin. Vihdoin, piti lähteä jo kaksi päivää sitten. Toivon ettei minua odota siellä toinen loukkaantunut hevonen."

Keiko kurkisti hienovaraisesti miehen ohi ikkunasta, kun lentokone rullasi kohti kiitorataa. Hän puraisi alahuultaan, kun jännitys tuntui euforialta hänen suonissaan. Hän onnistui! Hän teki sen! Uskomatonta. Darcyn vastaus sai naisen palauttamaan katseensa miehen silmiin.
"Toivottavasti ei", hän vetosi myötätuntoisesti, "taidat olla liikkeellä työasioissa?"

"Olen. Kahdet isot kilpailut ja pienempiä, mutta tärkeitä luokkia muiden hevosten kanssa. En haluaisi tähtihevoseni loukkaantuvan." Brian ei haluaisi kohdata Pollyn varsomista panikoivaa Artemista, mikäli mustalle orille kävisi jotakin. Miehestä kuoriutuisi demoni, jos niin kävisi.
"Entä sinä? Työmatka vai kenties kaupunkiloma?"

"Ristin sormeni hevosesi puolesta. Matkasi kuulostaa jännittävältä", Keiko vastasi ja painoi kädet kiihkeästi sydämelleen, kun kone lähti kiihdyttämään. Sen noustessa ilmaan hän nauroi puhtaasta euforiasta ja hillitsi itsensä päätään pudistaen. Sinä hullu. Kun jylinä pehmeni, nainen muisti miehen kysyneen häneltä jotain.
"Anteeksi. Taidan olla hermostunut lentäjä", hän vastasi itselleen nauraen. Se kuulosti huomattavasti normaalimmalta selitykseltä kuin todellisuus.
"Työmatka. Minut kutsuttiin vierailevaksi luennoijaksi Hampurin yliopistoon. Kognitiiviseen neuropsykologiaan", nainen lisäsi huvittuneena.

"Tavallinen työmatka minulle." Brian vastasi hymyillen. Naisen käytös sai hänetkin nauramaan. Tuo tuntui aivan eri naiselta kuin aiemmin ja jos mahdollista, häntä kiinnosti yhä enemmän aasialaiset juuret omaava nainen.
"Sen ymmärtää. Oh? Onnittelut, sellainen kunnia lienee harvinaista herkkua ja mahdollisuus vain harvoille."

"Siinä tapauksessa elämäsi kuulostaa hyvin jännittävältä", nainen korjasi hymyillen ja tunsi autuaan rentouden valtaavan edellisen viikon äärimmilleen virittyneen kehonsa, kun mies yhtyi hänen nauruunsa.
"Se on sitä minulle. En aavistanut väitöskirjani suosiota", Keiko sanoi päätään huvittuneena pudistaen. Nyt tarjous oli kuitenkin ollut täydellinen oljenkorsi ottaa ensiaskel vapauteen.

"Kaikkeen turtuu aikanaan." Brian vastasi leikkisä hymy huulillaan, siemaisten lasistaan hieman. Hän olisi keksinyt kymmeniä huonompia tapoja viettää lento, vaikka kuuli ystävänsä tiukat sanat päässään. Jos tuon tietoon tullut toistuisi, irlantilaismies pitäisi huolen siitä, ettei Brian Darcyn nimi enää koskaan loistaisi edustamassa maataan. Hän ei ollut toistamassa mitään, kunhan haaveili pienestä huvittelusta. Ehkei niin viattomasta, mutta ohimenevästä.
"Tohtori? Vielä vaikuttavampaa. Tietty ei saisi perustaa ajatuksiaan stereotypioihin, mutta en kuvitellut teidän olevan typerä. Naisesta huomaa kun hän on älykäs."

Ehkä se oli valitettavan totta. Ihmiset turtuivat asioihin, joihin heidän ei pitäisi turtua. Paratiisissa asuvat unohtivat katsoa ulos ikkunasta, maailman huipulla ratsastavat nukahtivat rattiin ja ihmismielen ammattilaiset alistuivat ala-arvoiseen avioliittoon.
"Niinkö?" Keiko kohotti kulmiaan huvittuneena hymyillen pohtien tarkoittiko mies kommentin kohteliaisuutena vai seksistisenä letkautuksena.
"Oletko sinä ratsastanut työksesi kauan?"

"Mikään ei myöskään ole yhtä vetävää kuin älykäs nainen." Brian ei ollut seksistinen eikä tarkoittanut sanojaan niin. Kasvoille valui miettivä ilme. Kauanko siitä oli?
"Siitä taitaa olla seitsemäntoista vuotta kun sain ensimmäisen sponsorini. Ammattimaisesti noin viisitoista vuotta."

Keiko oli kiitollinen, kun Brian jatkoi kertomalla urastaan, sillä hän ei ollut varma mitä tehdä. Mies oli tainnut suoda hänelle kohteliaisuuden, ja hyvin suoraviivaisen sellaisen, eikä nainen ollut varma nauraako vai punastuako.
"Todellako? Se on vaikuttavan mittainen ura", hän vastasi hymyillen ja mittasi miestä katseellaan.
"Kilpailet siis esteratsastuksessa?"

"Onhan se ja toivottavasti jatkuu vielä yhtä kauan. Ystäväni ei ollut yhtä onnekas." Brian vastasi hymyillen. Hän todella toivoi voivansa jäädä eläkkeelle omasta halustaan.
"Kyllä."

"Olen pahoillani", nainen sanoi vaistomaisesti Darcyn viitatessa ystäväänsä kohdanneeseen onnettomuuteen.
"Se näyttää hurjalta lajilta, joskaan en ole paras arvioija. En ole tainnut koskaan edes koskettaa hevosta."

"Onhan se. Kouluratsastus olisi rauhallisempaa, mutta tunnustan olevani hieman adrenaliinista riippuvainen." Brian vilkaisi ulos ikkunasta.
"Kenttäratsastus olisi tosin minullekin liikaa."

Ratsastaja tuskin pääsi ammattilaiseksi, saati huipulle, ellei rakastanut adrenaliinia ja hengenvaaraa. Puolitonnisten, vahvalla omalla tahdolla varustettujen eläinten kanssa työskentely vaati aivan omanlaistaan mielenmaisemaa. Keiko piti enemmän silkkiturkkisista kissoista ja herttaisista koirista. Nainen vaihtoi asentoa penkillään ja kosketti hajamielisestä tottumuksesta epäkäytännöllisen suurella timantilla varustettua vihkisormustaan. Ehkä kenttäratsastustkaan ei olisi mitään verrattuna siihen, mitä hänen täytyisi yrittää tehdä.
"Niinkö?" hän kysyi huvittuneena hymyillen.

Brian oli huomannut sormuksen kyllä, mutta jätti sen huomiotta. Ehkä nainen sanoisi jos jokin olisi liikaa.
"En haluaisi joka kerta pelätä henkeni puolesta. Enempää kuin nyt."

Keiko naurahti ja antoi katseensa koskettaa ikkunasta näkyviä pilviä. Matkan todellisuus sai jälleen hänen vatsanpohjansa kipristämään jännityksestä.
"Pelkäätkö sinä ratsastaessasi?" hän kysyi hymyillen.

"Sopivasti, etten heittäydy aivan hulluksi. Pieni pelko on vain tervettä." Brian hymähti. Mies viihtyi ammatissaan todella.

"Sinun ammatissasi voisin kuvitella niin", nainen vastasi hymyllä ja antoi katseensa palata miehen ohi pienestä ikkunasta näkyvään taivaaseen. Hän toivoi saavansa elää edes hetken ilman pelkoa. Hän oli niin uskomattoman väsynyt pelkäämään. Se oli synnyttänyt mustan, turran tyhjiön hänen sisälleen eikä hän voinut elää enää tuntematta mitään. Sentään hän olisi vapaa seuraavan viikon.

"Sitä tarkoitinkin. Matkustat siis yksin?" Brian varmisti. Ettei hän saisi kohta niskaansa vihaista miestä.

"Kyllä", Keiko vastasi haluamatta ajatella miehensä olinpaikkaa tai reaktiota jättämäänsä viestiin. Olihan Tarkie kieltänyt häntä lähtemästä. Nainen ei antanut itsensä kuvitella miehen reaktiota, jos Tarkie lähtisi selvittämään hänen olinpaikkaansa ja toteaisi, ettei viestissä ilmoitettu Hannoverin yliopisto tiennyt hänestä mitään.
"Millainen seurue sinulla on mukanasi?" hän kysyi loihtien huulilleen hymyn. Joku muu varmaan huolehti miehen hevosista.

Brian havahtui kysymykseen.
"Hevosenhoitaja on jo paikalla, ollut kaksi päivää. Matkustan nyt itse perästä, myöhässä aikataulusta."

Nainen nyökkäsi.
"Mainitsitko hevosesi loukkaantuneen?"

"Yhden niistä. Sen oli tarkoitus muutenkin jäädä kotiin, mutta jouduin odottamaan lääkärinlausuntoa ja ties mitä turhan kauan." Brian nakutteli hetken käsinojaa.
"Kerro väitöskirjastasi. Kiinnostuin kun mainitsit asiasta."

"Oh, toivottavasti se toipuu pian", Keiko vetosi myötätuntoisesti ja kosketti miehen käsivartta vaistomaisesti empatian eleenä, mutta veti kätensä pian takaisin tajutessaan mitä teki. Hän nauroi yllättyneenä Darcyn kysyessä hänen väitöskirjastaan ja sukaisi tummanruskeita, leukamittaisia hiussuortuvia korvansa taakse.
"Ihmismieli on aina kiehtonut minua. Sen kyky rajattomaan innovaatioon ja mielikuvitukseen. Sen kyky parantaa itsensä", nainen katsoen miestä tummanruskeat, vinot silmät syttyen innosta ja kädet nousten elävöittämään kuvausta.
"Lähdin tutkimaan kognitiivisen ongelmanratkaisun kehittymistä aivovammapotilaissa. Oli uskomatonta seurata, miten ihmismieli rakentaa uusia polkuja ja korjaa itse itsensä."

Brian piti pokkansa, osoittamatta millään tavalla että Keikon kosketus olisi ollut epämiellyttävä. Hän ei voinut olla naurahtamatta naisen kertomukselle.
"Joudun tunnustamaan älyllisen tappioni ja myöntämään että ymmärsin äskeisestä hyvin vähän. Tosin se kuulostaa joltakin mitä pitäisi kokeilla ystävääni, vaikka epäilen etteivät edes ihmisaivot ole niin itsestään korjautuvat."

Nainen naurahti ja soi miehelle anteeksipyytävän hymyn. Hänen ystävänsä sanoivat usein samaa, sillä hänellä oli taipumusta innostua alastaan niin, että unohti ympäristönsä.
"Olen pahoillani. Väitöskirjassani selvitin käytännössä millaisia keinoja vaurioituneella ihmismielellä on ongelmanratkaisuun ja miten näitä keinoja voisi soveltaa yleisesti psykologiaan", Keiko yritti tiivistää.
"Mitä ystävällesi tapahtui?"

Brian heilautti kättään.
"Ei se mitään. Se on vain hyvä että ihmisellä on intohimoja." Harmi, se tuskin paikkaisi Artemista.
"Hän sai yllättäen aivoinfarktin vuosi sitten ja on ollut aina hieman haastava, noin psykologisesta näkökulmasta."

Keiko katsahti miestä. Ystävä olisi tilastollisesti todennäköisimmin lähinnä Darcyn ikää. Infarkti olisi varmasti elämää ravisteleva kokemus kenelle tahansa, mutta erityisesti parhaassa iässä olevalle.
"Miten hän on toipunut siitä?"

"Yllättävän hyvin, vaikka se olikin lievä. Hän puhuu nykyään sujuvammin iiriä kuin englantia, kotikieli on kai enemmän muistissa. Joskus harvoin puhe pätkii. Hän voi ratsastaa, mutta ei kilpailla esteratsastuksessa enää. Siihen on tosin muitakin syitä."

Nainen nyökkäsi. Miesparka.
"Se on onnekasta. Miten hän on toipunut henkisesti?"

"Samanlaiseksi paskiaiseksi kuin ennenkin." Brian hymähti. Artemis oli nyt helpompi, mutta hän ei uskonut tuon asettuvan pysyvästi.

"Oh", Keiko nauroi.
"Onko hän hyväkin ystäväsi?"

"Olemme tunteneet parikymmentä vuotta. Nykyään ratsastan hänen hevostaan." Brian kallisti päätään, antaen niskansa naksahtaa.
"Odotatko vierailuasi Saksaan?"

Niinkin saattoi sanoa. Kun Keiko ajatteli määränpäätään - tai sitä, että olisi hetken vapaa miehestään - hänen vatsassaan lepatti perhosia. Hänellä ei tosin ollut aavistustakaan mitä hän tarkalleen tekisi vapaudellaan. Mahdollisuuksien kirjo sai hänen verensä muuttumaan euforiaksi.
"Kyllä", hän vastasi sulaen valoisaan hymyyn, "olen odottanut matkaa pitkään. Millaisin mielin sinä suuntaat Hampuriin?"

Brian hymyili naisen innolle. Se sai hänetkin innostumaan.
"Luottavaisena. Rauhoitun tosin vasta kun näen että hevoset ovat kunnossa."

Miehen hymy rauhoitti häntä hiljentäen kotoa takertuneet huolet. Täällä hän olisi vapaa.
"Montako kilpailua sinulla on edessä?"

"Kaksi isoa luokkaa ja pari pienempää, hieman nuoremmilla hevosilla." Brian odotti kahta luokkaa Vichyn kanssa todella. Vajaan vuoden kestänyt yhteistyö oli alkanut oikeasti tuottaa tulosta.

"Voin ristiä sormeni sinunkin puolestasi", Keiko vastasi hymyillen.

"Se riittää onnentoivotukseksi varmasti. Ainakin sinulta." Brian aikoi ottaa ilon irti näistä minuuteista koneessa.

Nainen naurahti.
"Ovatko kisasi viikonloppuna vai jo aikaisemmin?"

"Viikonloppuna. Perjantaista sunnuntaihin." Brian saisi viettää pari päivää vain tutustuen hevosiin uudelleen pienen tauon jälkeen ja viihtyä vapaalla.
"Sinun velvollisuutesi taitavat keskittyä arkipäiville?"

"Kyllä. Saan tutustua Hampuriin viikonloppuna. Onko se sinulle tuttu kaupunki?" nainen kysyi.

"Muutamaa kisavisiittiä lukuunottamatta ei. Ja harvemmin minulla on ollut mielenkiintoa kiertää kaupunkia yksin." Brian myönsi hymyillen.

Jostain syystä vastaus sai Keikon vatsanpohjan nipistämään.
"Matkustat varmaankin paljon työssäsi. Onko sinulla suosikkimatkakohdetta?" hän pohti.

"Jonkin verran. Lempipaikkani on Portugali tai Italia. Viihdyn molemmissa. Kreikkakin oli kyllä kaunis." Brian hymyili hellästi. Kreikan aikoina hän oli vielä ollut naimisissa. Saadakseen lapset päästään hän pudisteli kevyesti päätään.
"Hampuri ei ole sinullekaan tuttu?"

Keiko pohti millainen muisto sai aikaan niin kauniin, hellän hymyn.
"Ei. Olen vieraillut Saksassa useamman kerran, mutten koskaan Hampurissa", hän vastasi.
"Useimmin käyn Ranskassa, Italiassa ja Japanissa."

Brian vilkaisi naista, hymyillen hieman.
"Japanin olisin voinut arvata." Mies katseli hetken ikkunasta ulos. Lapset jäivät mieleen. Millaisia noista oli kasvanut?

"Ilmeisesti moni voi", nainen vastasi ja hätkähti kuulutusta, joka ilmoitti heidän lähestyvän määränpäätään ja pyysi matkustajia kiinnittämään turvavyönsä. Hän oli syntynyt Englannissa ja asunut siellä ikänsä, mutta vanhemmilta peritty etnisyys jätti jälkensä. Lennon laskeutumisen olisi pitänyt lisätä hänen onneaan, mutta jostain syystä tieto toi mukanaan haikean piston.

Brian kiinnitti vyön ja veti henkeä. Hän inhosi koneiden laskeutumista, eikä oikein tiennyt itsekään miksi. Ennen kuin he pääsivät ulos, hän kääntyi Keikon puoleen.
"Mitä luulet, ehtisimmekö löytää tilaa tapaamiselle täällä?"

Keiko katseli miestä hetken miettien mitä vastata ja miksi kysymys sai perhoset leijailemaan hänen vatsassaan. Eihän reaktiolle ollut mitään syytä, ja silti pyyntöön suostuminen tuntui merkittävältä.
"Kenties", hän totesi hymy silmät siristäen ja poimi käsilaukkunsa lokerostaan ojentaen miehelle käyntikorttinsa, "kiitos tavattoman, hmm, mukavasta matkaseurasta". Nainen nousi jaloilleen oven auetessa, soi Darcylle hymyn ja pujahti matkustajien virtaan, ennen kuin ehti harkita ajatustaan.

Kun otti sormuksen huomioon, Brian ei ollut uskonut saavansa käyntikorttia. Hän kuitenkin sai sellaisen ja se jos mikä nosti hymyn miehen huulille.
"Kiitos itsellesi."

Perjantai 25. toukokuuta 2017, ilta

Viestimäärä kasvoi ja puhelin värisi jälleen äänettömällä ravintolan puista pöytää vasten. Keiko pyöritteli shampanjalasia sormissaan ja yritti turhaan olla kiinnittämättä huomiota läsnäoloon, joka pyrki raivokkaasti osaksi heidän iltaansa, kunnes luovutti ja sammutti puhelimen päättäväisesti. Viikon hän olisi vapaa, ja Keiko ei aikonut antaa arkeaan värittävän pelon rajoittaa itseään täällä. Hän saattoi kiittää kohteliaisuuksista, hymyillä vapaasti ja pukeutua juuri kuin halusi; hän saattoi ottaa vastaan tarjotut juomat ja flirttailla viattomasti takaisin viettäessään iltansa Hampurin sykkeessä. Tänä iltana hän oli lähtenyt drinkeille yhdessä lennolla uudelleen tapaamansa esteratsastajan kanssa eikä aikonut tuntea asiasta syyllisyyttä, vaikka hänen vasemmassa nimettömässään olikin sormus.
”Mitä hevosesi pitävät Hampurista?” hän kysyi Brianilta hymyillen ja suoristi imartelevan, norsunluunvärisen mekon helmaa.

Brian ei jaksanut tuntea syyllisyyttä naisen sormuksesta. Jos tuolla olisi ollut hyvä mies, nainen tuskin olisi istunut siinä. Ja eivätpä he mitään pahaa myöskään tehneet, kunhan istuivat drinkeillä.
"Kyllä ne sietävät. Kisapaikat harvoin ovat hevosten lempipaikkoja, etenkään parin nuoren mielestä. Miten sinun vierailusi on sujunut?"

Keiko siemaisi lasistaan ja antoi katseensa kiertää rustiikkia ja urbaania sekoittavaa ravintolaa, jota jazzbändi säesti nurkassa olevalta korokkeelta. Vapaalla olevat liike-elämän ammattilaiset antoivat asiakaskunnalle arvokkaan säväyksen, ja nainen yritti kuvitella elämänsä osana tällaista maailmaa.
”Oikein hyvin”, hän vastasi miehelle, ”olin melkein unohtanut, kuinka mielenkiintoinen aktiivinen, akateeminen yhteisö on.” Se sai melkein harkitsemaan paluuta yliopistoon, sillä opiskelijoiden kanssa keskustelu oli uskomattoman stimuloivaa.
”Oletko jo päässyt kilpailemaan?”

"En voi väittää samaistuvani tunteeseen. Hyvä että olet nauttinut matkasta." Brian ei osaisi olla kuin kotonaan akateemisissa piireissä, ei edes opettajanhuoneessa jos olisi tehnyt liikunnanopettajan töitä.
"Kaksi luokkaa nuorison kanssa. Meni.. No, siedettävästi. Toinen toi säpsyessään pari estettä alas, mutta annan sen nuorelle tammalle vielä anteeksi."

”Millaisia hevosesi ovat?” nainen kysyi pohtien oliko mies pettynyt tulokseen. Ehkä tuloksen ehtisi korjata, sillä tärkeämmät luokat sijoittuisivat varmaankin viikonloppuun. Ehkä hänen pitäisi harkita menevänsä katsomaan ratsastuskisoja.

Tärkeimmät ja eniten katsojia vetävät luokat olivat tosiaan vasta viikonloppuna.
"Whiskers on englantilainen seitsemänvuotias ori. Lupaava, vähän turhan orimainen. Vanellope on kahdeksan, vähän säpsy, kuvankaunis hollantilaistamma. Ja sitten mukana on ystäväni omistama saksalaisori, Vichy. Sen kanssa kilpailen GP-tason luokissa. Oikukas eläin, mutta kun sen kanssa oppii elämään, todella hyvä hevonen."

”Onko sinulla suosikkia?” Keiko kysyi hymyillen ja tunsi haikean vihlaisun ajatellessaan mahdollisuutta omaan lemmikkiin tai viiteen. Hevosilla kuulosti kaikilla olevan omanlaisensa persoona, ja kieltämättä ajatus niin suuren ja voimakkaan eläimen kanssa työskentelystä kiehtoi häntäkin. Hän oli harkinnut lähtevänsä ratsastustunneille, mutta Tarkie oli torjunut ajatuksen.

"Suosikkini ei ole mukana. Ehdoton suosikkini on saman ystäväni omistama nuorempi ori, jota ratsutan. En valitettavasti kilpaile sillä itse. Vanellope tulee hyvänä kakkosena." Brian otti kulauksen viskistään ja paransi asentoaan.
"Oletko koskaan ratsastanut?"

Keiko pudisti päätään.
”Haluaisin kyllä joku päivä, se ei vain… Se ei vain ole ollut vielä mahdollista”, hän hymyili ja laski katseensa.
”Millainen suosikkihevosesi on persoonaltaan?”

"Ei ole ollut aikaa?" Niin Brian ainakin oletti, että se oli ajasta kiinni.
"Zeja on hyvin kypsä ikäisekseen, vaikka on hyvin ihmisrakas ja leikkisä. Mukava ratsastaa ja nopea oppimaan."

”Niin, mutta ehkä joku päivä”, nainen sanoi, sillä ei voinut kertoa todellista syytä.
”Se kuulostaa hurmaavalta eläimeltä. Mikset kilpaile sillä?”

"Sillä on toinen ratsastaja, ainakin toistaiseksi. Jos Rosierista ei tule kummoista, tiedän saavani Zejan itselleni. Se ei ole minun päätettävissäni, kuten ei juuri mikään näitä hevosia koskeva asia. Valitettavasti."

”Niinkö? Onko sinulla omia hevosia?” Keiko kysyi. Ehkä kilparatsastajilla ei ollut tapana omistaa omia ratsuja, ja ehkä kilpahevoset olivat hieman vähemmän lemmikkejä.

"Ei, en omista ainuttakaan hevosta joita ratsastan." Brian oli vain palkattu esteratsastaja.
"Minulla ei olisi varaa ostaa tuon tason estehevosta ikinä."

Ne taisivat olla hurjan arvokkaita. Nainen nyökkäsi ymmärtäen.
”Onko sinulla lemmikkejä? Hevosia tai muita?” hän kysyi.

"Ei ole, liikun niin paljon kisojen mukana. Ainoat lemmikiksi luettavat asiat ovat autoni ja moottoripyöräni."

”Oh”, Keiko naurahti. Hän ei voisi lukea elottomia koneita lemmikeiksi, mutta saihan Brian työskennellä päivänsä hevosten kanssa.
”Harrastatko niitä laajemminkin?”

"En. Ajelen omaksi harrastukseksi, mutta en remontoi niitä edes itse sen kummemmin. Onko sinulla harrastuksia töiden ohella?" Ehkä naista ei kiinnostaisi hänen Harley-Davidsoninsa.

”Työskentelen vapaaehtoisena paikallisella eläinsuojalla Newcastlessa, luen ja yritän liikkua mahdollisimman paljon. Harrastan pääasiassa joogaa, luistelua ja seinäkiipeilyä”, Keiko vastasi. Tarkien ollessa töissä hän karkasi kodittomien kissojen ja koirien keskelle ja haaveili päivästä, jona saisi viedä niitä kotiin.

"Ai? Olisi ehkä pitänyt arvata vapaaehtoistyö. Seinäkiipeilyä? Vau. Onhan siinä jo tekemistä." Olihan naisella jo kasa harrastuksia.

Keiko yritti pitää itsensä kiireisenä - ja poissa kotoa.
”Mitä sinä harrastat?” hän kysyi hymyillen ja sukaisi hiuksia korvansa taakse.

"Juoksemista ja sitä moottipyörällä ajelemista. Ratsastus vie niin ison osan ajasta, että ei muulle oikein jää aikaa." Brian taas olisi viihtynyt ehkä enemmänkin kotona, vaikka toisaalta reissaaminen oli hyvästä. Hän ei ehtisi kaipaamaan aloilleen asettumista.

”Millainen moottoripyörä sinulla on?” Keiko kysyi ja siemaisi shampanjaa asettuen mukavammin tuoliinsa. Ilta oli viileä paljaille käsivarsille, mutta hän ei halunnut välittää. Sentään hän saattoi tuntea jotakin.

Koska näyttäminen oli helpompaa kuin selittäminen, Brian etsi puhelimensa muistista kuvan pyöristään.
"Tuollaiset. En osannut päättää kumman halusin, joten ostin molemmat. Kypsää ja aikuismaista."

Nainen nojautui katsomaan ja suli hymyyn, joka siristi tummanruskeat silmät.
”Ne ovat kauniita”, hän naurahti hyväntahtoisesti ja kosketti miehen kättä kevyesti kuin kehuna.
”Kuinka usein pääset ajamaan?”

"Kiitos. Ja silloin joskus kun Englannin säät ovat sopivat." Sitä tapahtui siis melko harvoin, mutta aina mahdollisuuden tullen Brian otti ilon irti siitä. Mies hipaisi ohimennen naisen rannetta, pitäen katseen tuon kasvoissa.
"Voin joskus viedä sinut ajelulle jos haluat."

Keiko vastasi miehen katseeseen hymyillen ja empi hetken. Kosketus hänen ranteellaan sai ihon sähköistymään.
”Miksei”, hän sanoi olkiaan pehmeästi kohauttaen, ”en ole koskaan ollut moottoripyörän kyydissä.”

"Se on vapauttavaa." Brian lupasi naiselle.
"Siinä unohtaa kaikki murheensa." Ainakin mies itse kykeni siihen, toivoen että moni muukin kykenisi.

”Olen myyty”, Keiko naurahti ja nojautui takaisin tuoliinsa tyhjentäen lasinsa. Hän ei ollut varma monesko lasillinen se oli sinä iltana, mutta shampanja oli jättänyt lämpimän rentouden hänen jäseniinsä.

Brian piti paikasta, sillä hän oli saattanut vain maksaa tiskille haluamansa summan ja henkilökunta hoiti sen jälkeen tarjoilun enempiä kyselemättä.
"Ehkä pyydän sinua mukaan kun ensimmäiset kunnon aurinkoiset päivät suvaitsevat saapua." Kummankaan lasit eivät ehtineet olemaan kauan tyhjiä, kun ne vielä kerran käytiin vaihtamassa täysiin.
"Haittaisiko sinua näiden jälkeen päätä selvittävä kävely ulkona?" Pimennyt kaupunki oli kaunis.

”Ei, se kuulostaa täydelliseltä”, nainen nauroi ja nosti täytetyn lasinsa epäröiden. Hän ei varmastikaan tehnyt järkeviä valintoja nytkään, mutta hän oli väsynyt olemaan jatkuvasti varuillaan, peloissaan ja turta elämälle. Keiko otti pitkän kulauksen kullanhohtoista shampanjaa ja soi miehelle lämpimän hymyn.
”Onko sinulla mielessäsi reittiä?”

"Ei minkäänlaista. Ajattelin antaa vain jalkojen viedä." Olisihan heitä kuitenkin kaksi ja he olivat hyvämaineisella alueella kaupungin sydämessä. Mitään tuskin tapahtuisi kun kokoajan olisi ihmisiä ympärillä.

Se kuulosti Keikon lomalta, ja sai naiselta hyväksyvän hymyn. Vapaus oli ihastuttava teema.
”Kuinka paljon olet ehtinyt tutustua kaupunkiin?” hän kysyi nostaen lasin huulilleen.

"Hyvin vähän. Huomisen jälkeen minulla on sunnuntaina illalla enemmän aikaa. Maanantaina lennän suoraan seuraavaan kisakaupunkiin." Nuoriso lähtisi kotiin, Vichy matkustaisi mukana ja Englannista oli tulossa yksi uraansa huipulla aloittava ratsu kisaamaan ensimmäisiä suurempia luokkiaan ulkomailla.

”Niinkö? Minne olet matkalla seuraavaksi?” nainen tiedusteli ja yritti olla ajattelematta keskiviikkoa, jona hänen olisi palattava kotiin ja kohdattava lähtönsä seuraukset. Jos hän halusi olla vapaa, hänen pitäisi varmaan jättää Englanti ja aloittaa aivan uusi elämä ulkomailla.

"Puolaan, Choczewoon." Brian palaisi sieltä vasta kesäkuun alussa, lähtien sieltä sitten Ranskaan pitkälle kisarupeamalle. Kesäkuun puolivälin hengähdystauko helli ratsastajan mieltä todella, sillä hän koki tarvitsevansa sitä.

”Oh, pidän sormeni ristissä puolestanne”, Keiko lupasi. Miehen elämä kuulosti tapahtumarikkaalta.

Olihan täyteen tuupattu elämä tapahtumarikas ja mielenkiintoinen, mutta samalla myös jätti erityisesti Brianin elämässä paljon tilaa yksinäisyydelle.
"Kiitos. Olisi mahtavaa tuoda kotiin parhaat mahdolliset tulokset."

”Miten arvelet viikonlopun kisojen sujuvan?” nainen kysyi ja nyökkäsi kysyvästi oven suuntaan, josko he jatkaisivat aiemmin mainitulle kävelylle.

Brian nyökkäsi ja nousi itse seisomaan. Maksu oli onneksi hoidettu, joten sillä ei olisi väliä tässä vaiheessa. Mies jätti pöytään kuitenkin tipin, ennen kuin lähti Keikon kanssa.
"Vichyltä odotan paljon. Se on loistavassa kunnossa ja vireessä."

Keiko kiersi käsivarret kevyesti ympärilleen astuessaan Hampurin yöhön ja hymyili kaupungin valojen pehmentämälle yötaivaalle. Ilta oli ihastuttava, ja niin oli kaupunkikin.
”Toivottavasti kisanne menevät hyvin”, hän toivotti lämpimästi.

Mies vilkaisi naista ja ojensi tuolle neuletakkiaan.
"Jos on viileä. Pärjään kyllä ilman." Kauluspaita piti riittävän lämpimänä, onneksi.
"Toivon todella. Tulisit katsomaan jos ehdit. Minulla taitaa olla ylimääräinen kortti edelleen."

”Kiitos.” Ele oli huomaavainen, ja vaikka kylmä saikin hänet tuntemaan olevansa elossa, Keiko otti hämillään hymyillen tarjotun neuleen vastaan ja kiersi sen varovasti harteilleen. Se tuntui paljon romanttisemmalta kuin mitä tarjoaja oli varmastikaan tarkoittanut, ja neuleen lämpö ja siinä viipyvä miehen tuoksu saivat jonkin lepattamaan hänen vatsanpohjassaan.
”Ehkä tulenkin”, hän katsahti miestä hymyillen ja leikitteli ajatuksella. Miksei?

Ehkä se oli tarkoitettukin romanttisemmaksi mitä Keiko sen ajatteli.
"Kannattaa. Paikalla on hyviä ratsukoita joten jännitystä on varmasti tarjolla."

”Luotan sanaasi”, nainen nauroi ja hipaisi käsivarrellaan miehen kättä heidän kävellessään. Joelta kävi viileä tuulenvire ja samettisen tumma, välkähtelevä pinta heijasti nukkuvan kaupungin valoja. Maiseman kauneus sai Keikon unohtumaan hetkeen.
”Olin melkein unohtanut, kuinka paljon rakastan matkustamista.”

Hetken kävelyn jälkeen mies uskalsi kietoa kätensä naisen olan yli. Sekin pitäisi tuota lämpimänä, takin ohella.
"Vaatii paljon että unohtaa jotakin sellaista."

Ele sai Keikon pulssin nousemaan. Mitä hän oli tekemässä? Mitä hän ajatteli? Miehen käsivarsi hänen ympärillään tuntui luonnolliselta, ja lämpö veti häntä puoleensa. Hänenhän oli tarkoitus kokea hetki vapautta. Hän oli elänyt pelossa niin kauan, ettei osannut enää tulkita viattomia, kaverillisia eleitä.
”Niin. Niin vaatii”, hän vastasi ja soi miehelle hymyn, ”mitä suosittelisit matkakohteeksi?”

Jos vain miehen eleet olisivat olleet viattomia. Hän ei ajatellut naisen olevan velvollinen mihinkään parin juoman vuoksi, mutta oletti tuon kertovan kun menisi liian pitkälle.
"Riippuu siitä mistä pidät. Nautitko kaupungista, rannasta vai molemmista."

”Luulen nauttivani mistä tahansa, mikä on kaukana kotoa”, Keiko nauroi ja moitti itseään. Hän ei halunnut vetää kotiaan ja elämäänsä osaksi tätä taianomaista viikkoa.
”Mistä sinä nautit eniten?”

"Nautin hyvästä seurasta." Sitä Brianilla oli aivan liian harvoin matkoillaan.

Keiko nauroi. Hän oli ehkä tarkoittanut matkakohteita, mutta kelpuutti vastauksen.
”Se on kieltämättä odottamaton etu”, hän vastasi hymyillen ja katseli tummaa jokea vatsanpohja nipistellen. Hän leikki varmastikin hengellään, mutta nainen ei jaksanut enää välittää.

"Ja joskus sitä tarjoutuu odottamattomille matkoille." Brian vilkaisi Keikoa hyvinkin paljonpuhuuvasti, kääntäen katseensa takaisin tumman joen puoleen.
"Mutta jos pitää nimetä paikka, Havaiji on paras paikka jossa olen ollut."

Nipistely vaihtui perhosiksi, ja tunne tuntui huumaavalta. Keiko ei muistanut, milloin olisi viimeksi tuntenut muuta kuin jäsenet lamauttavaa kauhua tai elämänhalun syövyttävää turtuutta.
”Niinkö? Mikä siinä puhuttelee sinua?” hän kysyi ja katsahti tutkivasti ylös miehen kasvoihin.

"Tapa jolla elämä soljuu siellä eteenpäin. Siellä on aivan erilainen tapa ajatella ja luonto on mielettömän kaunis. Ihmiset olivat mahtavia. Se oli upea kokemus." Etenkin häämatkana, mutta siitä Brian piti nyt suunsa supussa.

”Ehkä lähden sinne seuraavalla kerralla”, nainen naurahti ja pohti riittäisivätkö hänen rahansa lomamatkaan maailman toiselle puolelle. Hänen elämänsä tulisi olemaan hyvin erilaista ilman Tarquinia, ja siihen kannattaisi totutella heti.

"Suosittelen." Brian hymähti, ollen onnellisen tietämätön naisen elämän kurjuudesta.
"Mikä on sinun lempikohteesi?"

”Viihdyn Etelä-Euroopassa”, Keiko vastasi, ”en ole valitettavasti päässyt käymään kauempana, muualla kuin Japanissa. Mutta haluaisin nähdä maailmaa laajemmin.” Hän ei ollut varma, mitä ajatella jumalaisesta häämatkastaan Ranskan ja Monacon etelärannikolla. Hänen oma sinisilmäisyytensä tuntui vääristävän kaikki ihanat muistot. Öinen kävely oli saanut Keikon kadottamaan sekä ajantajunsa että suuntavaistonsa, ja hän hiljensi yllättyneenä tunnistaessaan hotellinsa korttelin päässä. Hän ei halunnut illan päättyvän vielä. Jatkaisiko hän kävelyä miehen käsivarren suojassa vai tekisi jotain typerää?

Brian ei Keikon onneksi tiennyt missä tuon hotelli oli. Hän vilkaisi ympärilleen naisen hidastaessa, kohottaen kevyesti kulmiaan.
"Jokin hätänä?"

Nainen pudisti päätään ja soi miehelle hymyn sydän pamppaillen. Jatkaako vain kävelyä?
”Suuntavaisto ei ole vahvimpia ominaisuuksiani”, hän naurahti ja nyökkäsi sitten eleganttia rakennusta kohti, ”hotellini on tässä. Ehkä minä voin tarjota vuorostani sinulle juoman?”

Briam vilkaisi rakennusta, naurahtaen sattumalle.
"No, tulin ainakin saattaneeksi sinut turvallisesti perille. Ja kyllähän se käy." Brian ehkä katuisi tätä huomenna, kun ei olisi ollut kahdeksalta nukkumassa, mutta onneksi luokka alkoi vasta iltapäivällä. Onneksi.

Keiko tiesi, ettei tästä voisi seurata mitään hyvää, mutta se ei muuttanut hänen mieltään. Brian - ja kenties shampanja - oli saanut hänet tuntemaan olonsa keveäksi, vapaaksi ja viehättäväksi, mitä hän ei ollut tuntenut kuukausiin, ellei vuosiin. Viiden tähden hotelli oli valaistu näyttävästi, ja majesteettisessa aulassa oli ympäri vuorokauden auki oleva vastaanotto. Huonepalvelu tarjoilisi mitä vain. Epäröiden Keiko otti suunnan kohti hissejä, aulan paksu matto sirojen korkokenkien äänet nielaisten.

Brian ei ollut edes ajatellut naisen huonetta, mutta hienovaraisesti jätti kommentoimatta asiaa, seuraten Keikoa hisseille. Hotelli oli aivan eri tasoa sen paikan kanssa jossa hän yöpyi.

Hissin ovet sulkeutuivat ja Keiko tuijotti kullanhohtoista peilikuvaansa, jonka kasvot olivat kalpeat, mutta tummat silmät päättäväiset. Hän ei halunnut olla enää elämänsä vanki. Pieni tila tuntui imevän hapen ilmasta ja sai hänen päänsä pyörimään.
”Oh, neuleesi”, hän muisti ja veti sen harteiltaan ojentaen vaatetta miehelle, ”kiitos sen lainasta. Se oli hyvin huomaavaista.”

Mies otti neuleensa vastaan, heilauttaen kättään väheksyvästi.
"Ei siitä ollut vaivaa." Jokin pieni osa irlantilaisessa halusi suudella naista, mutta hän onnistui pidättelemään sitä epäilemättä alkoholin laukaisemaa impulssia.

Keiko hymyili miehelle ja käänsi katseensa takaisin peilikuvaansa tarttuen käsiinsä selkänsä takana. Hänen oli täytynyt juoda liikaa. Hänen koko kehonsa tuntui kihelmöivän, ja ajatukset pimenivät, kun hän sulki silmänsä ja tunsi miehen läsnäolon vierellään. Nainen avasi silmänsä, kun hissi pysähtyi ja vanhempi pariskunta liittyi heidän seuraansa. Keiko nosti kädet suulleen ja nauroi epäuskoisesti jättäessään hissin kuudennessa kerroksessa. Hän oli menettämässä järkensä.
”Mitä haluaisit juoda?” hän kysyi avaten huoneensa oven. Elegantilla antiikilla sisustettu sviitti oli hämärä, ja öisen kaupungin valot hehkuivat ikkunoista avautuvassa näköalassa. Keiko pudotti laukkunsa eteiseen ja kulki pehmein askelin persialaismaton poikki pienen olohuoneen toiselle puolelle, missä huonepalvelun puhelinnumero oli kirjattuna valkoisen lankapuhelimen viereen.

Brianilla olisi ollut todella monta kysymystä naise hotellivalinnasta ja sviitistä, mutta kukapa hän oli tuomitsemaan naimisissa olevan naisen varojenkäyttöä.
"Valkoviini käy hyvin." Ehkä mikään sen kuplivampi ei sopisi hänelle.

Nainen istahti kiviselle, syvälle ikkunalaudalle, katsahti kaupunkia takanaan ja napsautti pehmeän jalkalampun päälle, sillä huoneen sininen pimeys oli turhan intiimiä.
”Ole kuin kotonasi”, hän tarjosi, nosti puhelimen kuulokkeen korvalleen ja tilasi sitten pullon valkoviiniä sujuvalla saksalla.
”Juoma tulee pian.”

Brian ei osannut istua alas. Hän oli tottunut siihen että Artemis hienosteli kisamatkoilla, mutta edes tuo elitistinen mulkku, jota hän kutsui ystäväksi, ei asunut tällaisissa huoneissa. Mies ei kuulunut sinne, monestakaan syystä. Pienin niistä ei suinkaan ollut sormus Keikon sormessa. Brian vilkaisi kelloa, todeten ettei hän olisi vielä tuhoontuomittu, vaikka ei ollutkaan omassa vuoteessaan korttelien päässä.
"Ainakaan et matkusta epämukavasti."

Keiko vilkaisi yllättyneenä ympärilleen ja naurahti vaivaantuneena. Hän ei halunnut tuoda elämäänsä tänne, muttei tiennyt kuinka vastata tekemättä niin.
”Mieheni haluaa parasta, mitä rahalla saa. Tapojen muuttaminen olisi herättänyt epäilyksiä”, hän sanoi koskettaen niskaansa ahdistuneena.

Brian hymähti pehmeästi. Hän istui alas, Keikon viereen, katsoen tuota suoraan silmiin.
"Ilmeisesti hän kompennsoi sillä jotakin, jota rahalla ei voi korvata?"

Keiko saattoi vastata miehen katseeseen muutaman sekunnin, ennen kuin hänen oli käännettävä kasvonsa pois.
”En halua puhua hänestä”, hän sanoi onttoudella, joka ei istunut naisesta muuten väreilevään hyväntuulisuuteen ja soi miehelle sitten pehmeän, anteeksipyytävän hymyn, laskien kätensä miehen käden viereen hipoen sitä kämmensyrjällään.
”En halua pilata näin täydellistä matkaa.”

"Enkä minä odota vastausta." Brian päätti antaa kaiken olla. Mitä ilmeisimmin aviomies oli jollakin tasolla kelvoton, eikä hän häviäisi jos tiputtaisi pari periaatetta ajatuksistaan. Irlantilasimies nojautui hieman eteenpäin, laskien kätensä hellästi naisen sormien päälle, ennen kuin koetti suudella tuota kokeilevasti. Jos Keiko purisi huuleen, siinä purisi sitten.

Ajatusten myllerrys oli kuurouttava, kun nainen ymmärsi, mitä mies oli tekemässä ja kohtasi hetkeksi Brianin katseen. Hänen rintakehänsä kohoili levottoman, pinnallisen hengityksen tahdissa, mutta myllerrys vaihtui levolliseen hiljaisuuteen, kun Keiko vastasi kokeillen miehen kokeilevaan suudelmaan. Se herätti hänessä jotain, mikä oli nujerrettu turtaan pimeyteen. Hänen kehonsa syttyi kaipaukseen, joka levisi lämpönä vatsanpohjasta, ja nainen yritti koskettaa miehen poskea ja houkutella tämän uuteen, varmaan suudelmaan.

Brian ei vetäytynyt kauemmas. Kevyesti pää kallistui enemmän sen uuden suudelman lomassa. Ainakaan hän ei ollut lukenut naista väärin.

Keiko hätkähti ja vetäytyi säädyllisen etäisyyden päähän, kun tilattu huonepalvelu koputti ovelle ja toi hetkeä myöhemmin valkoviinipullon ja kaksi lasia laskien ne hienotunteisesti mahonkiselle sohvapöydälle, ennen kuin poistui. Keiko nauroi itselleen ja pudisteli päätään.
”Ehkä… Ehkä haluaisit lasillisen?”

Huonepalvelun poistuttua Brian nosti katseensa Keikoon, nyökäten hymy huulillaan.
"Jos yhden." Ehkä hän oli juonut tarpeeksi.

Nainen kaatoi miehelle lasillisen, ojensi sen vieraalleen ja perääntyi muutaman askeleen sukaisten levottomana hiuksiaan. Hän oli tullut hulluksi. Suudelman lämpö viipyi hänen huulillaan ja sumensi hänen ajatuksensa. Keiko kiersi käsivarret ympärilleen ja puraisi peukalonsa kynttä katsahtaen miestä. Lopeta.
”Onko se mistään kotoisin?”

Mies maistoi viiniä, nyökäten pehmeästi.
"On se, oikein hyvää." Hän ei laskenut lasia käsistään, silloin käsillä olisi edes jotakin tekemistä.
"En halunnut säikäyttää."

”Säikäyttää?” Keiko toisti hämillään ja soi miehelle anteeksipyytävän hymyn.

"Näytät ainakin siltä." Brian vastasi hymyillen. Parin kulauksen jälkeen se säädyllinen tekeminen käsille tuntui yliarvostelulta, saaden miehen laskemaan sen lasin pöydälle pullon viereen.

Nainen naurahti sukaisten hiuksiaan.
”Et säikyttänyt minua. En vain tunnu tekevän parhaita päätöksiä juuri nyt, enkä edes välitä”, hän totesi päätään pudistellen, voimatta varsinaisesti irrottaa katsettaan miehestä. Syke hakkasi kuurouttavasti korvissa. Jos hän… Hän allekirjoittaisi oman kuolemansa, mutta se tuntui yhdentekevältä. Kaikki mitä hänen mieleensä mahtui oli keskeytetty suudelma.

Brian ojensi kättään naista kohti, hymyillen pehmeästi. Irlantilaismies osasi olla niin hurmaava halutessaan, kujeileva lämpö ruskeissa silmissään. Silti hänenkin kuorensa oli niin petollinen.
"Olen mielelläni huono päätöksesi."

Keiko hymyili epäröiden, tunsi itsehillintänsä rippeiden hiipuvan ja tarttui sitten ojennettuun käteen astuen lähemmäs. Hänen päänsä tuntui kevyeltä, ja nainen laski kätensä pitkän ratsastajan rintakehälle seuraten sitä katseellaan, ennen kuin nosti sen hitaasti erittäin huonon päätöksen kasvoihin, nousi varpailleen ja painoi uuden suudelman miehen huulille.

Varovasti Brian veti naisen lähemmäs, kumartuen uudelleen suutelemaan tuota. Keiko tuntui hänen käsissään juuri niin pieneltä kuin olikin, jopa hyvin särkyvältä. Se sai miehen käsittelemään tuota varoen, kuin kallistakin aarretta. Toinen käsi laskeutui Keikon lantiolle, peukalon sivellessä ihon peittävää kangasta. Mukana oleva valmentaja olisi tappanut hänet jos olisi tiennyt.

Keiko tunsi olevansa kaikkea paitsi särkyvä. Jokin tukahdutettu hänessä oli herännyt. Intohimo, joka oli alistettu turtuuteen, syttyi uudelleen ja nainen kutsui miestä uusiin, itsevarmempiin ja nälkäisempiin suudelmiin. Hän oli kyllästynyt pelkäämään. Kyllästynyt varomaan jokaista sanaansa ja liikettään. Hän tunsi elävänsä. Miehen kosketus sai hänen ihonsa sähköistymään ja kokeillen hän avasi ylimmän napin miehen kauluspaidasta.

Brian ei tiennyt kaivaneensa esiin jotakin tukahdutettua, mutta hän olisi valehdellut jos olisi sanonut inhoavansa sitä puolta minkä Keiko itsestään paljasti. Olisi luultavasti pitänyt kertoa ettei hän voisi jäädä yöksi, mutta jos hän heräisi täältä aamulla, se voisi mennä samaan pinoon muiden huonojen päätösten kanssa. Kisavaatteet olivat kuitenkin kisapaikalla ja puhelimessa valmiina herätys, joten ainoa ongelma olisi se että hän palaisi eilisissä vaatteissa hevosenhoitajansa eteen - saaden myös kuulla siitä.

Kun mies ei estellyt, naisen pienet sormet kävivät kärsimättömästi paidan nappien kimppuun. Sillä hetkellä Keikolle oli yhdentekevää voisiko Brian jäädä yöksi - eihän hän voisi tarjota Brianille yhtä, hyvin typerää yötä enempää. Sekin voisi vielä kostautua miehelle, jos hänen miehensä saisi koskaan asiasta vihiä. Nainen tasapainoili varpaillaan ylettääkseen vastaamaan huumaavilta tuntuviin suudelmiin ja kiskoi paitaa pois miehen päältä. Heidän hetkensä saattaisi keskeytyä uudelleen eikä Keiko halunnut sitä.

Brian oli tehnyt ennenkin typeriä päätöksiä, joten vihainen aviomies ei varsinaisesti toisi miehen elämään ainakaan uutta sisältöä. Haastavuudeltaan Keikon mies olisi varmasti omaa luokkaansa, mutta ensimmäinen kerta se ei olisi. Kauluspaidan auettua kokonaan hän suoristautui, kiertän naisen taakse. Hellin ottein hän avasi tuon mekon vetoketjun, painaen muutaman hellän suukon paljastuneelle selälle.

Jalat ja kymmensenttiset korot tuntuivat huterilta, kun Brian suuteli hänen selkäänsä. Jos hänen olisi pitänyt katua tai muuttaa mielensä, se oli liian myöhäistä nyt. Naisen ajatuksiin ei mahtunut muuta kuin hänen sisältään kumpuava kaipaus, kuinka jokainen solu hänestä tuntui sähköistyneen tuntemaan kaiken kymmenkertaisena. Hän kääntyi ympäri, nojautui miehen nyt paljasta rintaa vasten ja kurottui painamaan suudelman lämpimälle kaulalle samalla, kun sormet hapuilivat housujen vyötä.

Irlantilaismies veti mekon olkaimet naisen käsivarsista, antaen vaatteen pudota lattialle. Kun omat housut olivat valahtaneet lattialle, se oli liikaa. Keiko oli helppo ottaa syliin ja laskea sängylle. Nainen oli niin pieni.

* * *

Edellisen yön rohkea intohimo oli sulanut haavoittuvaan aitouteen, kun Keiko oli nukahtanut hotellin pehmeisiin, valkoisiin lakanoihin käpertyneenä vaivautumatta pukemaan yön pikkutunteina. Hänen kehonsa jomotti niin, ettei nainen ensin muistanut missä oli, kun heräsi. Reidet tuntuivat olevan mustelmilla. Pää oli raskas ja päänsärystä sumea. Aivan, hän oli juonut alkoholia. Se ei koskaan johtanut hyviin päätöksiin. Nainen katseli sviittiä tokkuraisena ja vilkaisi sitten ympärilleen levollisena siitä, ettei ollutkaan kotona.

Brian oli nukahtanut Keikom viereen pikaisen suihkun jälkeen. Hän oli ollut lähdössä, mutta sitten jäänyt vielä vain halailemaan. Herätyskellon soittoon oli vielä pari tuntia, kun hän havahtui naisen liikkeisiin sängyssä.
"... Huomenta."

Keiko tuijotti Briania hetken eikä osannut päättää punastuako vaiko voida pahoin. Mitä hän oli tehnyt? Hyvä luoja. Hän painoi kädet suulleen, kun todellisuus hiipi krapulaisen unen läpi. Mitä hän oli tehnyt? Tarkie tappaisi hänet. Tarkie tappaisi hänet tai toteuttaisi uhkauksensa onnettomuudesta, joka jättäisi naisen halvaantuneen kehonsa vangiksi. Keiko tiesi, että oli huonoimpia valehtelijoita maailmassa. Miten hän voisi edes yrittää kieltää tapahtuneen?
”Huomenta”, hän vastasi tavoittaessaan äänensä alkushokin jälkeen ja tavoitteli hymynhäivettä. Hän veti vaivihkaa peittoa paremmin päälleen ja kuljetti katsettaan pitkin sviitin lattiaa miettien, missä hänen vaatteensa olivat.

Brian saattoi olla osasyyllinen tähän ja halunnutkin sitä, mutta hän huomasi muutoksen Keikon käytöksessä eiliseen verrattuna. Hän nousi ylös, noukkien vaatteensa lattialta.
"Ehkä minä menen. Jos jostakin syystä haluat tulla katsomaan kisoja, laita viestiä. Tulen tuomaan kortin sinulle tai lähetän jonkun tuomaan."

Nainen kohottautui istumaan peitto säädyllisesti ympärillään ja katsahti miestä anteeksipyytävästi.
”Olen pahoillani. En tarkoittanut… Sinä olet hyvin, tuota, taitava, minun ei vain olisi pitänyt sotkea sinua katastrofiin, joka on elämäni”, hän naurahti epäuskoisena ja sukaisi yöstä villeydellään kieliviä hiuksiaan.

Mies pudisteli päätään, katse kauluspaidan napeissa jotka koetti saada kiinni siistiin riviin, ei juopon nappiin.
"Taisin itse pyytää sitä ja kannustaa sinua sotkemaan minut siihen. En ole vihainen mistään ja ymmärrän jos et halua olla yhteydessä." Mies piti pienen tauon kun veti housut boksereidensa päälle, sukaisi osittain harmaantuneita hiuksiaan ja haistoi pikaisesti hengitystään. Hän ostaisi matkalla jostakin hammasharjan ja tahnaa, käyden jossakin tekemässä hengitykselleen jotakin.
"Mutta en pistä pahakseni jos haluat sotkea minut siihen uudelleen."

Keiko nauroi epäuskoisena. Miksi mies sai hänen vatsanpohjansa nipistämään edelleen? Hänen pitäisi vastata ei. Hänen pitäisi vastata ei ihan miehen itsensäkin tähden. Nainen puraisi peukalonsa kynttä ja katsoi Briania empien. Viime yö oli ollut… Jotain, mitä hän ei ollut kokenut pitkään aikaan. Hän ei tiennyt ratsastajasta käytännössä mitään, ja silti tunsi olonsa turvalliseksi, toisin kuin aviomiehensä kanssa. Mitä sinä teet?
”Kisakutsu on edelleen voimassa?” hän kysyi sukaisten tummanruskean hiussuortuvan sormiensa läpi.

Brian veti vyönsä kiinni vielä, luoden sitten Keikoon hieman vinon hymyn, höystettynä poikamaisella pilkkeellä ruskeissa silmissä.
"On. Laitat vain viestin portilta jos päätät tulla paikalle. Ratsastan hieman ennen kolmea, suosittelen olemaan paikalla yhdeltä tai viimeistään puoli kahdelta." Brian tarkisti että oli ottanut puhelimensa ja lompakkonsa, kumartuen painamaan pikaisen suukon Keikon poskelle. Se olisi tai ei olisi viimeinen suukko jonka hän naiselle antoi, sen tuo sai aivan itse päättää. Sitten mies katosi ovesta käytävään, soittaen itselleen taksin.

Torstai 01.06.2017 - Iltapäivä

Teddyn ollessa töissä Gabriellella oli ollut aikaa ajaa hakemaan ystävänsä Durhamin keskustasta sijaitsevasta hotellista. Keikolta tullut viesti oli saanut naisen yllättymään, eikä hän kysynyt mitään autossa. Vasta kun kolmihenkisen perheen talon ulko-ovi sulkeutu Keikon perässä ja Gabrielle oli polvistunut lattialle riisumaan ulkovaatteita lapsensa yltä, hän kohotti katseensa ystäväänsä.
"Oletan että siihen on syynsä miksi otit huoneen Durhamista etkä mennyt eilen suoraan kotiin. Kerro?"

Pehmeään vaaleanpunaiseen ja laivastonsiniseen pukeutunut, japanilaissyntyinen nainen väreili hermostusta. Keiko soi ystävänsä pienelle pojalle lämpimän hymyn ja odotti, että lapsi oli uppoutunut muuhun kuin heidän keskustelunsa kuuntelemiseen, ennen kuin saattoi purkaa epätoivoista tilannettaan.
”En tiedä mitä teen. Tiedät kai, että olin viikon ulkomailla. Mutta lähdin sinne vastoin Tarkien tahtoa, kun hän oli töissä. Ja olin todellisuudessa aivan eri paikassa kuin mitä ilmoitin. Ja tein jotain uskomattoman, uskomattoman typerää. Enkä tiedä, miten menen takaisin kotiin”, hän totesi raastaen sormet läpi hiuksistaan.

Eipä Matthew vielä mitään ymmärtänyt, saatika osannut matkia. Kun poika oli vapautettu ulkovaatteista, tuo lähti reippaasti konttaamaan olohuoneeseen, kohti lelulaatikkoaan. Tummaihoinen nainen kuunteli ystäväänsä, vetäen tuon sohvalle istumaan.
"Rauhoitu. Onko sinun mentävä kotiin?"

”Totta kai minun on mentävä kotiin”, Keiko naurahti epäuskoisena, ”koko elämäni on siellä. Minulla on huomenna töitä. Kaikki omaisuuteni on kotona. Olen edelleen naimisissa. Voi luoja. Miksi olen niin huono valehtelemaan.”

Gabrielle kohotti kulmiaan.
"... Mistä sinun pitää valehdella? Siis hetkinen, eikö typeryytesi ollut se että lähdit?"

”Olisikin”, Keiko voihkaisi ja painoi kasvot käsiinsä.
”Olisipa typeryyteni vain se, että lähdin ilman mieheni lupaa ja petin häntä valehtelemalla olinpaikkani.”

Gabrielle laski käden Keikon selälle, silitellen naisen selkää pehmeästi.
"Se mulkku on ansainnut nuo kaksi, joten en näe vielä mitään pahaa. Kerro vain. Tiedät etten tuomitse."

Keiko kiersi käsivarret polviensa ympärille ja päästi epätoivoisen, onnettoman valituksen syvältä sisältään. Mitä hän oli mennyt tekemään?
”Tein jotain hyvin typerää ja vaarallista. Kuudesti.”

Gabrielle arvasi siitä mitä ystävänsä oli tehnyt. Hän ei voinut sille mitään, mutta hymy yritti nousta kotiäidin meikatuille huulille.
"... Kuudesti. Vau. Sinulla on ollut siis kiire." Gabrielle saanoi pienesti yskähtäen.
"Seurasi ei ilmeisesti myöskään ollut huonoa."

Keiko voihkaisi punoen sormet hiuksiinsa, voimatta nostaa häpeästä punaisia kasvojaan polvistaan.
”En voi uskoa, että en ajatellut sen vertaa. Olen yksi käsittämätön idiootti. Kuollut idiootti, kun Tarkie saa tietää”, hän sanoi ja vilkaisi Gabriellea silmäkulmastaan suu kuivuen.
”Tuota. Muistatko sen illan, kun menimme drinkeille ja jalkani oli vielä kipsissä?”

"Miksi hän saisi tietää?" Gabrielle ei ymmärtänyt. Tarkie olisi kuitenkin varma monestakin asiasta. Sen vuoksi Gabrielle kietoi kädet ystävänsä ympärille. Hän halusi viedä itseää nuoremman naisen turvaan, jonnekin kauas.
"Muistan."

Keiko puri alahuultaan suoristautuessaan kyyrystään ja loi ystäväänsä onnettoman, merkitsevän katseen. Gabrille luultavasti muistaisi myös miehen, jonka oli väittänyt katselleen häntä koko illan.

"... Miten?" Gabrielle ei ymmärtänyt miten ihmeessä Keiko olisi tavannut saman miehen uudelleen. Eri maassa, luoja sentään.

”Olimme molemmat työmatkalla Hampurissa”, hän myönsi syyllisenä, ”ja istuimme vierekkäin lennolla. Saatoin antaa hänelle numeroni.”

Gabrielle nytkähti, koettaen tukahduttaa sen pärskähdyksensä. Kohtalolla oli aivan liian kiero huumorintaju.
"No... Kai edes nautit hänen seurastaan muussakin mielessä?"

Keiko tuijotti naista.
”Gabrielle! Tämä ei ole hauskaa”, hän protestoi.

"Ei olekaan. Millään tasolla." Gabrielle sai todella tehdä töitä että kasvonsa pysyivät peruslukemilla.
"Mutta mieti nyt hetki. Se selkärangaton paskiainen on niin mustasukkaisuutensa sokaisema, että tajuaako hän edes minkään oikeasti olevan erilailla? Jos kiellät kaiken kuten ennenkin ja hän ei usko sinua, mikä on erilailla?"

Keikonkin suupielet alkoivat nykiä, kun hän katsoi ystävänsä kamppailua.
”En ole koskaan pystynyt pitämään häneltä salaisuutta. Jos hän haluaa tietää jotain, hänellä on keinonsa”, hän vastasi ja hymy kuoli, kun hän ajatteli totuuden paljastumista.
”Jos hän saa tietää, en tiedä mitä teen.”

"Hän ei saa tietää." Gabrielle totesi tyynesti.
"Sanot vain ei. Et anna mitään selityksiä. Jos hän kysyy, sanot vain yksinkertaisesti ei. Et selittele. Jos alat selitellä, jäät kiinni."

”Olen kamalan huono valehtelija”, Keiko huokasi hieraisten kasvojaan. Hetken hän harkitsi kertovansa, millainen mies oli, mutta häpeä sai sanat kuolemaan hänen huulilleen. Hän saattoi myöntää tuskin itselleen, millaista painajaista eli - millaiseen kohteluun alentui, koska ei uskaltanut karata.
”Ja mitä, tuota, Brianiin tulee, hän oli erinomaista seuraa. Kaikin puolin. Mutta emme varmastikaan tapaa enää.”

"En sano tätä koska suosittelisin sitä mitä minä tein, mutta oletko miettinyt että jos sinulla... Olisi joku johon turvautua, saisitko voimaa lähteä?" Gabrielle oli jo ymmärtänyt ettei hän riittäisi turvaksi.

Keiko suki hiuksiaan ja pudisti päätään.
”Voi Gabrielle. Et tiedä millainen Tarkie on. Mihin hän pystyy. Jos lähden, minun täytyy kadota ja kadota niin perinpohjaisesti, ettei kukaan voi löytää minua. Mutta ystävieni, perheeni, työni ja harrastusteni jättäminen on kova hinta maksettavaksi. En voisi edes riskeerata yhteydenpitoa, sillä hän voisi löytää minut - ellei löytäisi kuitenkin.”

Gabrielle silitti edelleen Keikon selkää.
"Olisiko se kaikki helpompaa, jos tietäisit ettet joutuisi tekemään sitä yksin? Sitä tarkoitin."

”Ehkä”, nainen myönsi hetken tauon jälkeen, mutta ystävistä ja perheestä luopuminen tuntui silti mahdottomalta hinnalta maksaa.
”Tarkie on vannonut minua odottavan kuolema tai sitä pahempi kohtalo, jos yritän jättää hänet. Mitä hän tekisi jollekulle, joka auttaa minua lähtemään?”

"Jos se joku olisi valmis häviämään kanssasi täysin, mitä hän voisi tehdä?" Gabrielle rauhoitteli Keikoa.
"Äläkä sano että hän löytää kyllä. Hän ei ole mikäänn yhden miehen Scotland Yard, vaikka onkin vakuuttanut sinut siitä."

Keiko puraisi alahuultaan katsellessaan Gabriellea. Naisen varmuus oli lohdullista, mutta nainen ei tuntenut Tarkieta - miehen resursseja, verkostoja ja kykyä hurmata ihmiset uskomaan aivan mitä halusi. Hän hieraisi kasvojaan.
”En voi uskoa, että petin häntä. Kuudesti”, hän lisäsi painaen sormet huulilleen ja loi epäuskoisen katseen ystäväänsä.

"Minä uskon. Helposti. Olisin pettänyt tusinan verran, mutta sinulla onkin meistä se jonkinlainen moraali." Gabrielle koetti keventää hieman tunnelmaa.
"Olet ansainnut jonkun joka pitää sinua hyvin. Oletan ainakin että Brian piti sinua hyvin."

Nainen painoi katseensa posket punehtuen ja leikitteli sohvan kankaalla.
”Tiedä siitä. Mutta hän oli erittäin hyvä.”

"En tarkoita vain sitä." Gabrielle vastasi nauraen.
"Ylipäätään. Oikea mies kohtelee naista kuin kalleinta aarrettaan. Aina. Rakkaudella."

”Niin kuin Teddy?” Keiko kysyi sukaisten hiuksia korvansa taakse, nolostuneena purkauksestaan ja siitä, miten pitkään oli puhunut itsestään edes kysymättä, mitä hänen ystävälleen kuului.

"Esimerkiksi. Tai kuten moni muu normaali mies. Rypyt kuuluvat rakkauteen, mutta tuo ei ole ryppy eikä rakkautta, mitä teillä on." Ei Gabriellea haitannut. Keikon elämässä tapahtui paljon, siinä missä hänen soljui tasaisesti eteenpäin.

”Minua hävettää niin, etten tiedä miten käsitellä sitä”, Keiko myönsi. Se oli naurettavaa, sillä hän oli psykologian ammattilainen.
”En ymmärrä, miten en nähnyt, ennen kuin oli liian myöhäistä tai miten en ole vieläkään lähtenyt oikeasti.” Ajatus kotiinmenosta sai hänet jähmettymään - Tarkie oli jättänyt hänelle lähemmäs 200 viestiä ja yrittänyt soittaa melkein yhtä monta kertaa hänen luvattoman matkansa aikana.

"Koska hän on saanut sinut vakuuttumaan siitä, ettet voi tehdä niin." Luojan kiitos parilla ei ollut lapsia, se tästä sotkusta olisi vielä puuttunut.
"Eikä sinun pidä hävetä."

Keiko pudisti päätään. Hän tiesi, että taisi olla malliesimerkki huonon suhteen alistuneesta osapuolesta, muttei voinut ylivoimaiselle tunteelle mitään.
”Et tiedä, mitä hän on tehnyt. Mitä olen antanut hänen tehdä ja silti jäänyt.”

"Enkä haluakaan. En halua murhasyytettä." Gabrielle sanoi tiukasti. Hän tiesi, että jos tietäisi kaiken, hän tappaisi miehen ennen kuin tuo ehtisi sanoa leikkaussali.
"Mutta se ei ole sinun syysi. Usko minua."

”Viikon olin vapaa. Se oli uskomatonta. Oli… Valaisevaa muistaa, miltä tuntui luottaa toisen ihmisen kosketukseen”, nainen totesi ja tuijotti tyhjyyteen. Brian ei tosiaankaan rakastanut häntä, tuskin muistaisi hänen nimeäänkään enää, mutta silti mies oli muuttanut jotain hänessä.
”Oletko sinä kokenut vastaavaa?”

Gabrielle katsoi Keikoa selvästi huolissaan. Miten hän halusikaan ystävänsä irti avioliitostaan.
"En aivan samanlaista. Mutta tiedän sen sumun jossa kulkee, kun ei tiedä mitä tekisi, on solmussa, ansassa ja tietää olevansa väärässä paikassa. Kaipaa aivan toista ihmistä."

Keiko soi naiselle kiitollisen, anteeksipyytävän hymyn.
”Olen pahoillani purkauksestani. Ehkä minun pitäisi mennä kotiin ja kohdata lähtöni seuraukset.”

"Ei. Viivy vain. Teddy ei tule vielä tunteihin edes kotiin, joten on vain minä ja Matthew." Gabrielle pyysi pehmeästi.
"Haluatko teetä?"

”Kiitos”, hän vastasi molempiin tarjouksiin. Kotiinmeno ei helpottuisi laisinkaan, mitä kauemmin hän sitä lykkäisi, mutta Tarquin olisi varmasti iltaan asti töissä.
”Mitä sinulle kuuluu?”

"Minulle kuuluu hyvää. Sitä tavallista." Gabrielle vilkaisi lattialla helistintä ihmettelevää poikaansa, hymyillen hieman.
"Ajattelin yrittää pehmittää Teddyä toiseen lapseen."

”Niinkö? Aaaww”, Keiko henkäisi lämpimästi, vilpittömän onnellisena ystävänsä puolesta.
”Vaatiiko Teddy pehmittämistä? Eikö hän ole aika myyty isyyteen?”

"On, mutta kumpikaan meistä ei halua koskaan kokea ensimmäistä kertaa uudelleen." Gabrielle lisäsi pehmeästi.

”Ymmärrän. Oletko jo puhunut hänelle asiasta?” Keiko kysyi.

"En vielä. Ajattelin kesällä ottaa asian puheeksi." Hyvässä lykyssä seuraavana kesänä hänellä voisi olla toinen lapsi.

”Jännittääkö se sinua?” nainen pohti lämpimästi, kääntäen ajatuksensa mielellään pois oman tulevaisuutensa synkkyydestä.

"Jännittää." Gabrielle myönsi sen. Hän pelkäsi vain menettävänsä toisen lapsen, eikä tiennyt mistä saisi voimaa olla äiti ja vaimo sen jälkeen.
"Mutta silti haluaisin toisen."

”Kaikki meni hyvin Matthew’n kanssa, eikö?” Keiko huomautti ja kosketti vuorostaan Gabriellen selkään.

"Meni. Ja et tiedä miten pelkäsin. Elin kolme kuukautta sellaisessa pelossa, etten saanut henkeä." Vasta kun Matthew olisi voinut syntyä keskosena ja selvitä, Gabrielle oli pystynyt hengittämään kunnolla.
"Ehkä se nyt olisi helpompaa. Ehkä. En tiedä. Toisaalta Teddy haluaisi myös koiran."

”Ymmärrän”, Keiko vastasi silittäen ystävänsä selkää, ”ja eivät kai koira ja toinen lapsi sulje toisiaan pois?”

"Eivät, mutta toinen lapsi varmasti lykkäisi koiran hankintaa." Gabrielle virnisti hieman. Hän oli alkanut hitaasti lämmetä Whirlow Hallin dobermanneille.
"Se minun perhe-elämästäni. Kerro romanttisia yksityskohtia matkastasi."

”Miksette hankkisi koiraa nyt ja toista lasta sen jälkeen?” eläinrakas nainen vetosi ja nauroi sitten hermostuneesti Gabriellen kysymykselle.
”Brian pyysi minut drinkeille ja kävelimme sen jälkeen öisen Hampurin joenrantaa. Kaupunki oli harvinaisen kaunis, ja hän oli harvinaisen huomaavainen ja hurmaava. Niin me päädyimme hotellilleni ja… Seuraavana aamuna hän uusi kutsunsa tulla katsomaan hänen kisojaan viikonloppuna, minä menin ja no. Viihdyimme viikonlopun hyvin toistemme seurassa.”

Gabrielle jäi kuuntelemaan, unohtaen täysin vastata kysymykseen koirasta. Hänkin voisi lähteä mielellään yölliselle kävelylle kauniiseen kaupunkiin.
"Olen ihan vähän kateellinen."

”Mistä?” Keiko nauroi. Hänen elämänsä oli kammottava katastrofi. Hän oli pettänyt miestään, vaarantanut myös Brianin elämän ja luultavasti kohtaisi traagisen onnettomuuden palatessaan kotiin.

"Viikonlopustasi. No, ehkä me voimme ensi talvena karata kahdeksi päiväksi Eurooppaan. Jos Matthew viihtyisi isovanhempiensa kanssa." Gabrielle kieltäytyi puhumasta yksikössä, vaikka mitää takeita ei olisi että Teddyn äiti olisi elossa ensi talvena.

”Oh”, nainen vastasi ja kosketti kuumottavia poskiaan muistellessaan viikonloppua.
”Ehdottomasti lähdette lomalle! Matkustelu on ihanaa. Olin melkein unohtanut.”

"Lähdemme kun voimme. Eräs pikkumies voisi olla toistaiseksi eri mieltä jos jättäisimme hänet Whirlow Halliin hoitoon." Poika oli alkaut vierastaa ihmisiä nyt tietyssä iässä, tehden sitä miltein kaikille.

”Aivan”, Keiko myönsi. Vanhempien mielipiteitä ei sopinut kyseenalaistaa, varsinkaan kun oli itse lapseton. No, vailla eläviä lapsia.
”Minne haluaisit matkustaa?”

"Minne vain, mihin voi lähteä vain pariksi päiväksi. Ihan vaikka vain Lontooseen." Gabrielle tyytyisi vähään, jos saisi pari päivää kaksin Teddyn kanssa.
"Kunhan vain saisimme omaa rauhaa."

”Jos voin koskaan auttaa siinä, sano vain”, nainen vetosi. Gabrielle teki niin paljon hänen puolestaan, että hän tekisi mitä vain auttaakseen ystäväänsä.

"Kyllä me saamme rauhaa tarpeeksi. Kunhan haaveilen." Gabrielle lupasi pehmeästi. Hän ei voisi sanoa Keikolle ääneen, ettei tuon aviomiehen vuoksi voisi luottaa lastaan naisen hoidettavaksi.

”Kiitos teestä ja terapiasta. Luulen, että minun on lähdettävä kotiin. Se ei helpotu odottamalla pidempään”, Keiko vastasi suoden ystävälleen hymyn.

Gabrielle huokaisi hiljaa, halaten naista.
"Muista että jotkin asiat ovat helpompia kun niitä ei kiellä itseltään."

”Mitä tarkoitat?” Keiko tarkensi suoristaen kampaustaan ja kellohelmaista mekkoaan, kun nousi ylös ja muisteli, minne oli sysännyt laukkunsa.

"Brian." Gabrielle vastasi vieno virne huulillaan.
"Nähdään taas."

Keiko ei ymmärtänyt vieläkään mitä nainen tarkoitti, mutta ehkä se oli parasta niin. Hänen ei olisi pitänyt paljastaa miehen nimeä ylipäätään, ehkei kertoa edes koko seikkailusta. Gabrielle kuitenkin varmasti pitäisi hänen salaisuutensa. Nainen halasi ystäväänsä viimeisen kerran hyvästiksi, ennen kuin keräsi laukkunsa ja lähti kotiin tietämättä, että hänen miehensä odotti häntä. Vastaanotto oli kuitenkin vielä suurempi yllätys.

Tiistai 06.06.2017 - 14.49

Amanda oli tullut bussilla paikalle. Tuntui ärsyttävältä että viikon ainoa valmennuksista vapaa päivä upposi käyntiin psykologilla. Hän oli ajatellut käyntejä pitkään mutta ensikäynnin syödessä ainoasta vapaasta osan, Amandaa ärsytti hieman.
Revittyihin farkkuihin, verkkosukkahousuihin ja pitsiseen yläosaan pukeutunut tyttö odotti hieman hermostuneena odotustilassa. Kuvitteliko hän sittenkin tarpeensa näille käynneille?

Pehmein, raikkain kukkakuvioin kirjailtuun, shift-malliseen mekkoon, neuletakkiin ja puuterinvärisiin korkokenkiin pukeutunut psykologi tarkkaili hetken seuraavaa asiakastaan, ennen kuin astui käytävästä odotustilaan ja kutsui nuoren, hermostuneen tytön mukaansa. Hän avasi heille tällä hetkellä tuoreella kukkakimpulla somistetun työhuoneensa oven ja ojensi tytölle kätensä.
”Hei Amanda, olen Keiko Darby. Istu vain alas”, hän kehoitti istahtaen toiselle upottavista nojatuoleista, ”kertoisitko mikä sai sinut tulemaan tänne tänään?”

Amandasta tuntui ettei hänellä ollut oikeutta valittaa, vaikka aihetta oikeasti olikin. Hän seurasi naista ja istui alas, kasvot hyvinkin neutraaleina pysyen.
"Hei. Ja olen täällä koska minun olisi kuulemma hyvä puhua vanhemmistani jollekulle." Ei hän muutamaan ilmaisua asialle keksinyt.

”Ymmärrän”, Keiko sanoi, poimi lehtiön käteensä ja nojautui rennosti tuoliinsa.
”Kertoisitko minulle vanhemmistasi?”

Amanda katseli hetken.
"He asuvat nykyään Ranskassa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä varmempi olen ollut että he vihaavat minua."

Keiko kasasi muistiinpanoissaan yhteen taustatietoja tytöstä ja Amandan kertomia asioita.
”Mikä saa sinut tuntemaan niin?”

Tyttö heilutteli kevyesti jalkojaan siinä istuessaan.
"He eivät välitä miten minulla sujuu. Enkä myöskään koe koskaan olleeni oikeasti rakastettu lapsi ja saaneeni huomiota, esimerkiksi en muista että minua olisi koskaan halattu.”

Psykologi katseli tyttöä hetken.
”Mikä sanoo sinulle, että he eivät välitä?”

"He vain eivät välitä. Jos minull menee hyvin, he eivät noteeraa ollenkaan. Jos menee huonosti, he eivät lohduta tai tarjoa apua." Se kuulosti selittelyltä kun hän sanoi sen ääneen.

”Ymmärrän”, Keiko sanoi luoden Amandaan pehmeän katseen.
”Mitä toivoisit heidän tekevän?”

"Käyttäytyvän kuin normaalit vanhemmat?" Amanda kohautti kevyesti olkiaan.
"He haluavat että pidän kulisseja kunnossa ja teen kuten he haluavat, jolloin en saa haukkuja niskaani."

”Miten normaalit vanhemmat käyttäytyvät?” nainen kysyi haluten kuulla, mitä Amanda toivoi omilta vanhemmiltaan.

"He eivät kiristä lasta. Tai jyrää aina päätöksien yli, oli kyse mistä tahansa. Ja en saisi pitää yhteyttä äidin sukulaisiin, koska he eivät pidä isästäni. Syystä."

”Oletko koskaan puhunut vanhemmillesi tästä?” Keiko sanoi kirjaten muistiinpanoja elegantilla, naisellisella käsialalla.

"En. Heille ei voi puhua tunteista tai näyttää niitä. Jos olen itkenyt heidän nähtensä, he käskevät lopettamaan teatterin koska kukaan ei näe. Tai vain käskeneet kiroillen keräämään itseni." Amanda katseli nyt lattiaa. Miksi hän tuhlasi naisen aikaa?

Keiko tunsi epäammattimaisen myötätunnon ailahduksen. Tyttöparka.
”Onko sinulla elämässäsi millaisia aikuisia?”

"Läheisin on enoni. Hän nämä käynnit maksaakin koska vanhempani eivät suostuisi ja minun olisi hankala selitellä mihin käytän rahaa." Amanda alkoi näpertää hiustensa latvoja sormillaan.
"Enollani on aina aikaa, koski huoleni töitä tai vapaa-aikaa."

Luojan kiitos tytön elämässä oli edes yksi aikuinen. Keiko nyökkäsi ja kannusti Amandaa jatkamaan.
”Et taida asua enää vanhempiesi kanssa? Miltä se sinusta tuntuu?”

"En. Asun ja valmentaudun täällä, he asuvat Ranskassa. Se on... Helpottavaa. Olen paljon vapautuneempi kun tiedän heidän olevan kaukana." Amanda myönsi sen vähän turhankin huolettomana.
"Minun ei tarvitse huutaa ja tapella joka päivä."

”Millaista elämäsi oli heidän kanssaan asuessaan?” psykologi kysyi ja kannusti lempeällä kehonkielellä tyttöä kertomaan lisää siitä, mikä hänen mieltä painoi.

"He... He huutavat paljon ja usein. Jos en tee kuten he haluavat, saan ainakin huudot. Isä saattaa pitää väkisin paikallaan, jos yritän lähteä pois." Amanda mietti, mitä hän voisi sanoa.
"He kiristävät kaikella hevoseeni liittyvällä, sillä he ovat pitkälti maksaneet kulut, ennen kuin sain uusia sponsoreita."

”Mitä he haluavat sinulta?” Keiko tarkensi.

"Se vaihtelee. Enimmäkseen hiljaista ja kylmää käytöstä. En saisi näkyä enkä kuulua."

”Miksi?” psykologi haastoi lempeästi.

"Tunteet ärsyttävät heitä. Ja on heikoille. Isä ei voi sietää oikein mitään tunnetiloja. Hän suuttui jo kun olin pikkulapsi ja itkin."

”Miksi arvelet niin olevan?”

"En tiedä. Tiedän että hän inhoaa enoani koska hän kuulemma hyysää minua."

Tytön vanhemmilla kuulosti olevan hyvin erikoinen asenne lapseen. Psykologi tietenkin kuuli aina vain yhden version tarinasta, mutta yleensä lasten valheelliset kuvaukset vanhemmistaan olivat väritettyjä tai epäjohdonmukaisia.
”Ahaa. Mitä haluaisit saavuttaa näissä tapaamisissa?”

"En tiedä. Olin aika... Kamala muutama vuosi sitten. Ja olen edelleen. En osaa ilmaista tunteita kunnolla. Haluaisin kai vain käsitellä asiat ja ehkä kehittää itseäni?"

Keiko hymyili tytölle ja kirjoitti tavoitteen ylös. Se kuulosti harkitulta.
”Miksi sanot olleesi kamala?”

"Olin. Aivan järjettömän itsekäs, kylmä, ylimielinen ja hankala. En kuunnellut tai kunnioittanut ketään saatika mitään."

”Niinkö? Kertoisitko minulle lisää?” nainen kannusti pehmeästi.

"Kohtelin kaikkia todella huonosti. Jopa poniani ja se hävettää. Ei se ollut ansainnut sitä. Purin vihaani kaikkiin muihin, kun en saanut purkaa sitä kotona."

”Tekeekö se sinusta kamalan?” Keiko kysyi hymyillen myötätuntoisesti. Eikö se tehnyt tytöstä vain ihmisen?

"Kysy muilta." Amanda vastasi hiljaa.
"Sain porttikieltoja valmentajien valmennuksiin... Se oli kauheaa."

”Tärkeintä on se, mitä itse ajattelet ja tunnet”, Keiko huomautti.
”Millainen ajattelet olevasi nyt?”

"Hieman siedettävämpi." Amanda kohautti olkiaan.
"Olen onnistunut saamaan edes yhden ystävän tapaisen tallilta."

”Niinkö? Millaiseksi kuvailisit elämääsi?” nainen kysyi.

"No minulla on vain yksi ystävä. Muuten välttelen ihmisiä tallilta, sillä heillä on käsityksensä minusta ja en halua kohdata niitä." Amanda veti syvään henkeä.
"Vapaalla taas minulla on lähinnä tuttuja joiden kanssa tehdä typeryyksiä."

Keiko kannusti tyttöä kertomaan lisää vilkaistuaan huomaamattomasti kauanko heillä oli aikaa jäljellä.
”Kertoisitko lisää?”

"No... Lähinnä juon heidän kanssaan. En siis tietenkään joka päivä, mutta kun tapaan heitä. Eivät he ole sellaisia tuttuja joiden kanssa tulisi oikein muuta tehtyä."

”Aivan”, psykologi vastasi ja kirjasi vaivihkaa ylös mitä tyttö sanoi.
”Miksi teet niin?”

"Se on ainoa tapa jolla saan ihmisiä viettämään kanssani aikaa ja voin unohtaa hetkeksi kaiken. Ne odotukset mitä olen itse ladannut kohdalleni, ne mitä muut ovat kasanneet ja sen mitä elämäi oikeasti on."

”Onko se jotain, mitä haluat muuttaa?”

"On. En haluaisi elää näin, mutta en tiedä miten muuttaa sitä. En osaa oikein tutustua ihmisiin."

Keiko nyökkäsi ja kirjoitti tunnollisesti lehtiöönsä.
”Onko elämässäsi ihmisiä, joihin haluaisit tutustua?”

"En tiedä. On? Kai. En ole ajatellut vain yhtä ihmistä." Amanda raapi kevyesti kättään. Oli outoa kun joku kyseli asioita, joku muu kuin Julian.
"En tunne edes sukulaisiani niin hyvin kuin haluaisin."

”Ehkä voit löytää elämääsi lisää ihmisiä lähestymällä vähitellen esimerkiksi jo valmiiksi tuttuja ihmisiä”, psykologi ehdotti painostamatta.
”Voisitko kenties aloittaa keskustelun jonkun mielenkiintoisen ihmisen kanssa tai vaikka soittaa jollekulle sukulaiselle kuulumisia?”

"Voisin kai. Minun pitäisikin soittaa, kun olen menossa Hollantiin käymään kisamatkalla ja jos muut ehtisivt tavata, en ole vain uskaltanut. Äitini suku on siis Hollannista."

”Mikä sinua jännittää?”

"Että he luulevat etten ole pitänyt yhteyttä koska en halua tai inhoan heitä kuten vanhempani."

”Jos tilanne olisi niin onneton, voisiko se ratketa sillä, että kerrot heille totuuden?”

"Voisi? En tiedä uskoisivatko he. Pidänn heistä kuitenkin ja olen välillä jopa ajatellut Hollantiin muuttamista."

”Puhuit aikaisemmin enostasi. Ovatko he sukua keskenään? Oletko puhunut tästä enollesi?”

"Ovat. Enoni muutti tänne kihlattunsa kanssa työn perässä. Hän on kouluratsastaja ja heidän perheellään on hevostila Hollannissa. Kasvattavat puoliverisiä. Ja olen puhunut, en tiedä onko hän kertonut isovanhemmille tai tädilleni."

”Onko hän kannustanut sinua ottamaan yhteyttä sukuunsa?”

"On. En vain ole vielä uskaltanut tai saanut aikaiseksi."

Keiko hymyili tytölle lempeästi.
”En tietenkään tunne perhettäsi, mutta jos enosi kannustaa sinua ottamaan yhteyttä sukuunsa, rohkenisin olla samaa mieltä hänen kanssaan. Ehkä voit vain valita yhden sukulaisen, jolle soitat kuulumisistasi?” Kenties se avaisi tytön rohkeuden olla yhteydessä loppuunkin suvustaan, askel kerrallaan.

Amanda tekisi sen ennen seuraavaa aikaa. Ehkä. Jos hän uskaltaisi.
"Mm. Olen vain pelännyt että Julianilla on kaunisteltu kuva heidänn mielipiteestään minusta."

”Miksi arvelet niin?” Keiko kysyi.

"En tiedä. He tietävät että olen hänelle tärkeä. Jos he eivt olisi kehdanneet sanoa enolleni mitä mieltä olen jostakin."

”Se selviää varmastikin vain olemalla heihin yhteydessä”, nainen hymyili.

Amanda nyökkäsi. Ehkä hän ei voisi paeta sitä enempää.
"Tämä kuulostaa ihan naurettavalta kitinältä."

”Ei, se kuulostaa hyvin ymmärrettävältä ja inhimilliseltä”, psykologi korjasi lempeästi.
”Puhutko itsellesi usein tällaisin sanoin?”

"Miten? Se vain kuulostaa naurettavalta. Rikkaan lapsen ongelmia ja niin."

”Sinulla on oikeus tuntea juuri niin kuin tunnet, eikä sinun tarvitse vähätellä tai hävetä sitä, että tunnet.”

"No se on pientä. Muilla on oikeita ongelmia." Amanda mutisi hiljaa.

”Sinun ei tarvitse vähätellä tai hävetä sitä mitä tunnet. Sinun tunteesi ovat aivan yhtä arvokkaita kuin kenen tahansa muun.”

"Olen aina tehnyt sitä." Amanda myönsi. Aika onneksi loppuisi kohta, tässä olisi jo tarpeeksi ajateltavaa.

”Sinun ei tarvitse tehdä sitä enää”, psykologi vastasi ja katsahti kelloa.
”Aikamme alkaa olla lopussa tältä päivältä. Voit varata uuden ajan vastaanotostamme. Oli mukava tavata sinut, Amanda.”

Amanda nousi seisomaan, nyökäten.
"Minä varaan. Kiitos." Hän livahti ovesta nopeasti ulos. Pian Keikon puhelin alkoi soimaan. Soittaja oli hyvin tuttu, joka oli keksinyt suunnitelman vapaalle illalleen ja toivottavasti myös naisen illalle.

Keiko sulki oven asiakkaan perässä ja keräsi papereitaan painaen puhelimen olkapäänsä ja korvansa väliin ehtimättä katsoa soittajaa. Luoja, toivottavasti se ei ollut yön päivystävä Tarkie. Mies ei kokenut olevansa arvostettu, mikäli hän ei ymmärtänyt puhuvansa aviomiehelleen, eikä Keiko arvellut sen muuttuneen, vaikka mies muutosta vakuuttikin.
”Keiko Darby.”

"Brian tässä. Hämmennyin kun vastasit niin virallisesti. Mitä teet juuri nyt?" Brian vilkaisi rakennusta jonka eteen oli vetänyt Harley-Davidsonin pyöränsä parkkiin.

”Oh”, Keiko nauroi hyväntuulisesti. Miehestä kuuleminen sai hänen vatsanpohjansa nipistämään sekä kauhusta - mitä hän oli tekemässä?! - että lämmöstä.
”Olen lähdössä töistä. Mitä sinä teet?”

"Minulla on pitkästä aikaa valmennuksista tyhjä ilta. Ja ulkona siedettävä sää. Ajattelin ettei sitä sovi tuhlata. Jos sinua kiinnostaa lähteä ajelulle?"

Brianin seura oli ollut vaarallista Hampurissa, mutta täällä, missä joku voisi nähdä heidät yhdessä ja kertoa Tarkielle, se oli hulluutta. Sulaa hulluutta, joka sai hänen sydämensä hakkaamaan. Keiko harkitsi hetken voimatta estää hymyä hiipimästä huulilleen, kun keräsi muistiinpanonsa lukolliseen arkistokaappiin ja heitti käsilaukun olalleen.
”Miksei.” Hän ei arvannut miehen olevan niinkin lähellä.

Suunnitelmassa oli vahinnngossa hyvät puolensa - ei kukaan tunnistaisi Keikoa visiiristään pimennetyn kypärän ja ajovaatteiden läpi.
"Hyvä, tämä olisi ollut noloa jos olisit kieltäytynyt. Olen nimittäin tässä parkkipaikalla."

Keiko nauroi epäuskoisena ja kurkisti toimistonsa ikkunasta. Ei voinut olla totta. Mitä jos hänen työkaverinsa näkisivät hänet kiipeämässä moottoripyörän selkään? Oliko sillä todella merkitystä? Miehen täytyi olla mielipuoli. Uskomattoman romanttinen ja kiehtova mielipuoli.
”Tulen alas”, hän vastasi ja ravasi portaat alas niin nopeasti kuin saattoi herättämättä huomiota. Hän ei voinut olla hymyilemättä kävellessään miehen ja moottoripyörän luo.
”Hei.”

Brian sulki puhelimen, jääden odottamaan. Hän hymyili, ojentaen naiselle ajohousuja.
"Hei. Pistä nuo päälle, palellut muuten. Vaikka täällä muka kaunis sää onkin."

Hän otti ojennetun vaatekappaleen vastaan irrottamatta katsettaan Brianin kasvoista kuin yrittäen päätellä, mitä miehen mielessä liikkui, ja voimatta olla hymyilemättä. Hän pujotti jalkansa lahkeisiin työntäen ne sitten takaisin kenkiin ja nykäisi housut ylös, mekkonsa alle.
”Mistä sait tämän mieleesi?”

"Katsoin ulos kun heräsin. Ja keksin mitä haluan tehdä ainoan valmennukseni jälkeen. Enkä ole vielä koskaan kieltäytynyt hyvästä seurasta." Brian vastasi hymyillen. Hän ojensi vielä takin, sitten kypärän.
"Tuossa on vielä paremmat kengätkin, jos haluat." Onneksi Keiko ei ottanut asiakseen kysyä, miksi Brianilla oli naistenkin ajovarusteet.

Keiko pudisti päätään nauraen, mutta vaihtoi sitten arvokkaat korkokenkänsä tarjottuihin ja sujautti ne käsilaukkuunsa. Hän tunsi hukkuvansa ajovarusteisiin, mutta mies varmasti oli asiantuntija moottoripyörien suhteen.
”Minne olemme menossa?”

"En ole päättänyt vielä." Brian veti oman kypäränsä visiirin alas, istuen pyörän. Katteistaan musta pyörä hyrähti äänekkäästi käyntiin. Brian viittasi naisen istumaan taakseen, kietoi tuon kädet ympärilleen ja varmisti että tuo pysyisi kyydissä. Sitten hän saattoi lähteä ajamaan. Mahdollisimman pian hän siirtyi isolle tielle, saadakseen kunnolla vauhtia. Ja ehkä todisteen sille väitteelle, että ajaessa unohti murheensa.

Keiko ehti miettiä vain hetken, kuinka järkevää toisen miehen syleily Newcastlen keskustassa oli, ennen kuin vauhti sai hänet hengästymään ja kiertämään käsivartensa tiukemmin pitkän miehen ympärille. Maailma näytti lentävän ohi ja hetken hänkin saattoi tuntea tekevänsä niin, vailla ajan ja paikan rajoitteita. Brian oli oikeassa. Ajamisessa oli taikaa.

He ajoivat jonkin matkaa Newcastlen ulkopuolelle, kunnes Brian kääntyi pienemmälle tielle. Hän pysäytti pyöränsä lopulta rantaan, pienen kallion päällä olevalle aukealle. Hän nosti visiirin silmiltään ja sammutti pyörännsä.
"Nyt voit nousta."

Nainen kiipesi varovasti pyörän selästä ja nosti kypärän päästään. Veden päältä puskeva tuuli tempoili polkkamittaisia, tummanruskeita hiuksia ja Keiko katsahti ympärilleen hämillisesti hymyillen. Mikä oli saanut miehen hemmottelemaan häntä näin? Oliko sillä väliä?
”Se oli uskomatonta. Kiitos.”

Brian oli halunnut vain lähteä ajamaan.
"Ei tarvitse kiittää. Kiitos sinulle kun lähdit."

”Missä me olemme?” Keiko kysyi maisemaa ihaillen. Hän ei tiennyt, miksi Brianin kutsu oli tuntunut niin erilaiselta verrattuna Tarkieen. Ehkä se oli uutudenviehätystä. Ehkä se oli mahdollisuus kieltäytyä.

"En oikeastaan tiedä. Löysin tämän paikan kerran kun etsin levähdyspaikkaa ajaessani. Tulen tänne aina välillä rentoutumaan." Brian hymyili, ottaen pyörän laukusta kaksi pulloa kylmää lattea.
"En tiedä kelpaako, mutta ostin nyt kuitenkin."

”Sinä olet ajatellut ajatellut kaikkea”, Keiko otti tarjotun juoman vastaan hyväntuulisesti nauraen. Miehen varustautuminen, sulava tapa toimia ja naisten koossa oleva ajoasu vihjasivat, ettei tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun mies pyysi jonkun ajelulle. Miehellä oli luultavasti liuta seuralaisia, joista valita mieleisensä päivälle, mutta sillä ei ollut merkitystä. Eihän heidän ollut tarkoituskaan tehdä muuta kuin pitää hetki hauskaa. Kuitenkin ajatus siitä, että Briania odottaisi kotona rakastava puoliso, jolla ei ollut aavistustakaan tästä tai Hampurista, oli epämukava. Hän rikkoi toki parhaillaankin omia häävalojaan, mutta Keiko ei halunnut olla syy toisen suhteen tuhoon.
”Tämä oli ihana yllätys. Kiitos”, hän soi miehelle hymyn olkansa yli, kun katseli vedelle kylmää kahvia maistaen.

Asu oli Brianin eksän ja siksi hieman iso Keikolle, mutta parempi se oli kuin ei mitään. Muita naisiakaan juuri nyt ei ollut, joten naisen luulot olivat sinänsä vähän pielessä. Mies veti itse ajotakin päältään ja laski kypäränsä sen päälle, istuen maahan.
"Joskus vielä lähden pyöräreissulle mantereelle."

Keiko siemaisi kahvia, loi ihailevan katseen maisemaan ja istahti sitten maahan miehen viereen. Hän laski kypärän varovasti heinikkoon ja avasi hieman liian ison takin vetoketjua, vaikka olikin siitä kiitollinen vedeltä puhaltavassa tuulessa.
”Niinkö? Missä haluaisit käydä?”

Brian pörrötti hiuksiaan hieman, ottaen kulauksen kahvista.
"Haluaisin ajaa ympäriinsä Ranskaa, Saksaa, Espanjaa... Loman pituudesta riippuen ehkä jopa Italiaan asti."

”Mikä pitää sinut Englannissa? Salliiko urasi sinun ottaa muutaman viikon lomaa?” nainen kysyi.

"Ei ole seuraa. Ja urani pitää minut myös Englannissa, sen mitä en ole kisoissa. Etenkin kesäisin."

Keiko arveli Brianin kaltaisen miehen löytävän seuraa halutessaan. Mutta vastauksesta päätellen mies ei ollut parisuhteessa, tai jos oli, puolisolla oli erilaiset kiinnostuksenkohteet.
”Ymmärrän. Ehkä siis joku päivä”, hän totesi.

"Ehkä sitten kun olen eläkkeellä. Sitten saan tehdä mitä haluan, treeniaikatauluista viis." Brian virnisti hieman vallattomasti, pilke silmissään.

Keiko nauroi ja irrotti katseensa miehen silmistä, kun tunsi vatsanpohjansa nipistävän. Hänen täytyisi pitää varansa.
”Missä vaiheessa ajattelit jäädä eläkkeelle?”

"Kun en jaksa enää. En vielä toivottavasti pariinkymmeneen vuoteen. Nyt kun voisin jopa päästä olympiajoukkueeseen." Brian virnisti laiskasti.

Nainen naurahti ja kuljetti sormiaan tuulentuivertamassa heinikossa.
”Toivotan siihen onnea. Olisiko Vichy liian iäkäs ratsuksesi seuraavissa olympialaisissa?”

"Ei vielä. Se voisi kilpailla vielä yhdet, ehkä kahdet jos pysyy moitteettomassa kunnossa loukkaantumatta." Brisn toivoi orin olevan ainakin seuraavissa huipputerässä. Oli harmi ettei musta hannover ollut edustanut Riossa, sillä se olisi varmasti pärjännyt Artemiksen kanssa.
"Sen jälkeen sitä seuraa luultavasti jompikumpi nuorista joiden kanssa kilpailen nyt."

”Siinä tapauksessa toivon Vichylle pitkää ikää ja terveyttä”, Keiko totesi hymyillen ja kohotti kylmää lattea maljaksi hevoselle, jonka oli saanut kunnian tavata Hampurissa.

Brian kohotti omaansa, hymyillen.
"Harmittaa ettei sen omistaja päässyt Rioon elokuussa. Pitkästä aikaa Artemiksella oli loistava ratsu ja paikka olympiajoukkueessa."

”Oh, olen pahoillani”, nainen vastasi myötätuntoisesti. Ehkä omistaja ei enää ratsastanut kilpaa, jos loistava ratsu oli nyt Brianin.
”Kilpailetteko te Irlannille?”

"Kilpailimme molemmat. Minä enää, hän lopetti keväällä sairaskohtauksen jälkeen. Olin lievästi hämmentynyt kun hän pyysi minua muuttamaan Englantiin jotta voisin ratsastaa Vichyä."

”Kauanko olet asunut täällä?” Keiko kysyi kiertäen käsivarret kevyesti polviensa ympärille ja laskien leukansa liian ison ajotakin verhoamalle käsivarrelle.

"Hieman vajaan vuoden vasta." Brian joutui muistelemaan oikein. Jotain sellaista luokkaa sen täytyi olla.

”Northumberland taitaa vaatia totuttelua”, nainen naurahti. Pohjoiseen muuttaminen oli ollut shokki hänelle, mutta Newcastlea ja nummia suurempi järkytys oli luultavasti dramaattinen muutos hänen miehessään ja korostettu eristyneisyys perheestä ja ystävistä, ennen kuin hän löysi niitä uudesta kotikaupungistaan.

"Hieman. Lähinnä koska olen englantilaisten ympäröimä." Brian virnisti hieman.
"Muuten sillä ei juurikaan ole väliä missä asun."

”Oletko asunut muualla kuin Irlannissa ennen muuttoasi tänne?” Keiko kysyi ja pyyhkäisi tuulen rakastamia hiuksia pois kasvoiltaan sukien niitä kuriin korvansa taakse.

"En. Irlannin sisällä olen muuttanut, mutta muuten en ole joutunut asumaan muualla." Brian jäähdytti lapsiinsa siirtyneitä ajatuksiaan ottamalla kulauksen kahvia.
"Oletko asunut kauan täällä?"

”Muutimme vuodenvaihteessa Lontoosta”, Keiko vastasi ja käänsi katseensa merelle.
”Mieheni koki kai uramahdollisuuksien olevan parempia täällä”, hän lisäsi vain aavistus kuivaa sarkasmia äänessään. He molemmat tiesivät todellisen syyn.

Brian kohotti kulmiaan.
"Ja mitähän ihmettä miehesi tekee työkseen jos täällä on parempia töitä kuin Lontoossa?"

Keiko ei tiennyt miten olla vetämättä Tarkieta keskusteluun miehen dominoidessa niin suurta osaa hänen elämästään. Mies rikkoi kaiken, mihin koski eikä nainen olisi halunnut aviomiehensä varjon tuhoavan tätäkin.
”Hän on kardiokirurgi. Kuuluisa sellainen”, nainen lisäsi puolittaisella, silmät synkentävällä hymyllä.

"Ja täällä paremmat työmahdollisuudet? Seelvä." Brian ei ottanut asiaa enempää puheeksi, mutta äänensävystä saattoi ymmärtää hänen pitävän toisen miestä hulluna.

Keiko soi miehelle onnettoman hymyn. Luoja tiesi, että entisestä elämästä ja ihmissuhteista eristäminen oli murheista pienimpiä.
”Tiesitkö aina haluavasi ratsastaa?” hän vaihtoi aihetta haluamatta antaa Tarquinin varastaa enempää keskustelusta.

"Aika nuoresta. Heti kun osasin puhua, pyysin ponia. Ja sainkin sellaisen." Brian naurahti. Vasta aikuisena hän oli ymmärtänyt vanhempiensa paaponeen häntä liikaa.

”Millainen ensiponisi oli?” nainen kysyi kääntäen kasvonsa takaisin miehen puoleen.

"Pullukka shettisruuna. Ihana se oli ja se oli nimissäni aina kuolemaansa asti." Sitä oli vain vuokrattu sen jälkeen kun hän oli kasvanut liian suureksi.

”Se kuulostaa hevoselta, jonka kanssa minäkin voisin tulla toimeen”, Keiko naurahti lämpimästi.

"Se oli yllättävän helppo poniksi." Brian laski juoman käsistään ja kääntyi naisen puoleen.
"Kyselet paljon."

”Ammatin haittapuolia”, nainen vastasi koskettaen niskaansa ja käänsi katseensa takaisin merelle.

Brian otti hellästi naisen kädestä kiinni.
"Ei se haittaa. Tuntuu vain siltä että puhun kokoajan itsestäni, enkä tiedä sinusta mitään. Mistä olet kotoisin?"

Keiko ei voinut olla hymyilemättä tuntiessaan miehen kosketuksen ja katsahti Briania silmäkulmastaan. Mies kaipasi ehkä yhden sanan vastausta kattavampaa kuvausta.
”Lontoosta. Vanhempani muuttivat sinne 80-luvulla Japanista. Isäni on työskennellyt ikänsä lääkärinä, ja hän on hienoimpia tuntemiani miehiä. Minäkin halusin olla lääkäri siihen saakka, että pyörryin nähdessäni verta.”

Brian ei voinut olla nauramatta naisen vastaukselle.
"Se tietenkin haittaa hieman ammatinvalintaa." Hän totesi huvittuneena. Samalla häntä pisti ajatus siitä, ettei hänen tyttärensä koskaan voisi sanoa edes tunteneensa isäänsä.

”Hieman”, Keiko myönsi huvittuneena. Isä ei kuitenkaan ollut ollut pettynyt, niin kuin hän oli pelännyt, vaan jaksoi olla edelleen liikuttavan ylpeä hänestä.
”Ja siten vaihdoin psykologiaan. Oletko sinä opiskellut jotain ratsastamisen ohessa?”

"Olen liikunnanopettaja. En tosin ole tehnyt kyseisiä töitä sitten harjoitteluiden." Brien selitti hymyillen.

”Niinkö? Miksi liikunnanopettaja?” nainen kysyi Briania uteliaana katsellen.

"Olen aina ollut urheilullinen ja jos olisin töissä, haluaisin kannustaa lapsia ja nuoria liikkumaan. Ja jos alan valmentaa joskus, ehkä siitä on jotakin hyötyä."

”Voisin kuvitella”, Keiko vastasi naurahtaen.

"Ei sitä koskaan tiedä." Mies hymähti, vetäen varovasti naisen kainaloonsa. Näin oli hyvä.

Mitä hän oli tekemässä? Keiko saattoi kyseenalaistaa päätöksiään, mutta hänellä ei ollut tahdonvoimaa tehdä muuta kuin asettua miehen kainaloon, hautautua Hampurin muistoja herättävään tuoksuun ja tuntea olonsa oudon levolliseksi. Gabrielle oli oikeassa. Hänen täytyisi jättää Tarquin, mutta miten? Hänen paluunsa jälkeen se olisi vielä vaikeampaa. Häntä kotiinpaluussa odottanut, murtunut mies oli ravistellut häntä perinpohjaisesti. Syyllisyys pisti hänen rintaansa.
”Oletko ajatellut ryhtyväsi valmentamaan ratsastamisen ohessa?” hän kysyi saadakseen ajatuksensa hallintaan.

"En vielä. Ehkä sitten kun jään eläkkeelle. Nyt haluan vain keskittyä ratsastamiseen, vielä kun voin."

Keiko pyöritteli heinänkortta sormissaan ja nojasi päätään miehen solisluuhun. Hänestä tuntui, että hänen täytyi kertoa tilanteen faktat miehelle silläkin uhalla, että Brian haluaisi ajovarusteensa takaisin ja katoaisi nopeammin kuin hän ehtisi pyytää anteeksi, ja hänen elämänsä oli yhtä pimeää ja onnetonta kuin ennen miehen tuomia perhosia.
”Olen pahoillani, etten ole sanonut tätä aikaisemmin”, hän totesi suu hermostuksesta kuivuen ja koki parhaaksi suoristautua Brianin kainalosta.
”En ole turvallisinta seuraa, varsinkaan täällä. Mieheni… Mieheni ei arvostaisi tätä. Laisinkaan.”

Brian kuunteli, mennen selvästi hieman hämilleen.
"En oleta että miehesi hyppisi riemustakaan. Mutta en ole mies joka tekee turvallisia valintoja vain koska ne olisivat mukavia. Olet kaunis nainen ja viihdyn kanssasi, joten en osaa katua mitään."

Keiko naurahti hämmentyneenä ja sukaisi tuulentuivertamia hiuksiaan. Brian ei varmastikaan ymmärtänyt, mitä Tarquin voisi tehdä - mutta hän ei ollut varma halusiko selventääkään. Brian oli tarjonnut hänen elämäänsä jotain, mitä hän ei ollut edes ymmärtänyt kaipaavansa. Hän painoi käden seurausten ajattelemisesta hätääntyneenä kohoilevalle rintakehälleen.
”Siinä tapauksessa”, hän totesi koskettaen kevyesti miehen kättä, ”olen kiitollinen seurastasi.”

Ehkä oli hyvä jättää selventämättä.
"Ei tarvitse olla. Minun pitäisi olla kiitollinen."

Keiko sukaisi hiukset pois kasvoiltaan suoden miehelle hymyn ja sysäsi Tarquinin mielestään.
”Joten, miten kisasi menivät, hmm, Puolassako ne olivat?”

"Voitto." Brian vastasi hymyillen.
"Vichy oli upea."

”Onneksi olkoon”, nainen vastasi vilpittömällä lämmöllä ja kosketti miehen käsivartta.

Brian veti Keikon pehmeästi takaisin kainaloonsa.
"Pakko myöntää kyllä että ratakin oli aika nynny."

Keiko nauroi vapautuneesti ja nojautui vatsanpohja nipistäen takaisin miehen kylkeen.
”Ehkä voit onnitella Vichyä minunkin puolestani.”

"Onnittelin varmasto jo. Paapoin sen piloille ennen kuin omistaja ehti syyttää minua hevosen lellimisestä." Brian oli saattanut antaa orille sokeria ja porkkanaa kisapaikalla ennen kotimatkaa. Hups.

”Voisiko sellaisesta syyttää hienon voiton jälkeen?”

"Voi. Artemiksen mielestä voittoratani ei ollut hienoa, hän keksi vaikka kuinka kritisoitavaa." Brian ei jaksanut välittää. Hän oli tehnyt parhaansa ja voittanut, se sai luvan riittää. Hän ei kyennyt samanlaiseen perfektionismiin kuin ystävänsä.

”Hän kuulostaa mukavalta”, Keiko naurahti.

"Järkyttävä perfektionisti. En ymmärrä miten häntä ei ole vielä käytetty psykologisen tutkimuksen pohjana." Brian naurahti.
"Hyvä ystävä silti, mutta joskus haluaisin vain sulkea hänet pehmustettuun huoneeseen."

Nainen nauroi nostaen sormet huulilleen, sillä ei ollut sopivin reaktio psykologilta.
”Kuinka pitkä historia teillä on?”

"Olen tuntenut hänet.... Aika kauan. Edustimme Irlantia nuortenjoukkueessa ja ponijoukkueessa yhdessä. 15 tai 18 vuotta?"

”Se on pitkä aika. Oletteko olleet aktiivisesti yhteyksissä koko ajan?”

"Aikalailla. Vaikka hän haluaakin väittää ettei hänellä ole ystäviä."

Keikolla oli lukemattomia asiakkaita, jotka yrittivät samaa.
”Hän ei haluaisi lähteä kanssasi ajamaan Eurooppaan?”

"Ei todellakaan. Jos hän matkustaa, hän matkustaa rauhassa ja tyylillä. Etenkin kun nyt ei ole pakko yöpyä kisapaikkojen läheisyydessä."

Ehkä hänkin voisi lähteä jälleen kesällä pois Englannista. Ehkei Havaijille, mutta edes Etelä-Ranskaan tai Italiaan, sillä toisen matkan tekeminen ilman miestä olisi uhkarohkeaa. Ehkä Tarkiekin olisi erilainen poissa kotoa.
”Jättävätkö ratsastuskisat sinulle kesälomaa?”

"Eivät juurikaan. Viikon johonkin väliin, muistaakseni." Ei Brian muistanut kisataulukkoaan tarkasti ulkoa, hän muisti vain suurinpiirtein missä oli.

Keiko siemaisi unohtunutta, onnekkaasti valmiiksi kylmää kahvia ja katseli englantilaisen jylhää, epäenglantilaisen aurinkoista maisemaa tuntien olonsa oudon levolliseksi. Hän ei ollut vielä saanut edes viestiä, joka vaati todistamaan olinpaikkaansa, joten ehkä mies aikoi muuttaa tapansa, kuten vannoi jälleen kerran.
”En koskaan osaa päättää, missä haluaisin viettää kesää. Se on kaunis kaikkialla.”

"Ota tavoitteeksi käydä yhdessä paikassa joka vuosi. Vuosien päästä olet nähnyt monen paikan kesän." Brian hymähti, juoden omasta kahvistaan. Ei se luksusta ollut, mutta hän ei ollut koreileva mies.

”Lempivuodenaikani on kuitenkin talvi. Rakastan joulua”, nainen totesi hilliten tapaansa houkutella keskusteluseuraa avautumaan ja yritti sen sijaan jakaa jotain itsestään, ”olen aina haaveillut matkustavani talveksi jonnekin pohjoiseen, missä on nietoksittain lunta. Oletko koskaan käynyt?”

"Olin kerran talvella Suomessa kisoissa. Loskaa kadut täynnä." Brian pärskähti.
"Että joudut menemään todella pohjoiseen."

Keiko hymyili haikeasti ja pyöritteli kahvia käsissään. Ehkä hän matkustaisi joskus Lappiin tai Kanadaan.
”Se kuulostaa viehättävältä kohteelta.”

"Usko minua, ei. Hevoset vihasivat sitä paikkaa. Yksi silloinen tammani ei liikkunut lastausrampilta metriäkään."

”Se kuulostaa suurelta persoonalta.”

"Hienohelma se oli. En päässyt edes starttaamaan sillä koska se liikkui kuin halvaantunut laama." Brian pudisteli päätään muistolle.

Nainen naurahti kuvaukselle.
”Se oli varmaankin viehättävä näky.”

"Meitä oli kolme edustamassa Irlantia ja kukaan ei saanut siitä mitään irti. Hieman turhautti maksaa kalliit kuljetukset ja jättää kisa yhden kanssa väliin." Onneksi hän ei ollut maksanut omista rahoistaan niitä kuljetuksia.

”Ymmärrän. Se ei taida olla suosikkikisakohteitasi?”

"Ei. Menen sinne kyllä mutta en mielelläni." Brian hymähti.
"Kisaan mieluummin mantereella."

”Aivan”, Keiko vastasi ja laski tyhjentyneen juoman viereensä heinikkoon.
”Minne pääset matkustamaan seuraavaksi?”

"Hmm... En muista järjestystä mutta Saksa, Ranska, Belgia, olikohan joku muu vielä... Portugali tai Espanja? En muista ellen lunttaa kalenterista."

”Se kuulostaa jännittävältä”, nainen sanoi suoden miehelle hymyn ja vilkaisi vaivihkaa hihan uumenissa olevaa rannekelloaan. Tarquin päivysti yön, joten hänellä ei olisi pitänyt olla kiire, mutta hän ei ollut tottunut luvatta ulkona toisen miehen matkassa liikkumiseen. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun Tarkie olisi muuttanut suunnitelmiaan ja odottaisi häntä kotona hänen olinpaikastaan petollisen kiinnostuneena.

Brian huomasi naisen katsovan kelloa. Niin, ehkä tuo pitäisi palauttaa.
"Voidaan mennä jos haluat. Mihin jätän sinut?"

Keiko naurahti ja sukaisi tuulentuivertamia hiuksiaan.
”Missä tahansa Newcastlen lähellä on hyvä”, hän sanoi, poimi tyhjän juoman ja nousi seisomaan nykien liian isoa ajoasua paremmin päälleen. Sen, ettei hän voinut kutsua miestä lähellekään kotiaan, olisi pitänyt saada hänet järkiinsä.
”Tämä oli ihastuttava ilta, kiitos.”

Brian nousi ylös ja veti takkinsa kiinni. Tyhjät juomapakkaukset hän laittoi samaan satulalaukkuun.
"Kiitos sinulle seurasta. " irlantilainen veti kypärän päähänsä, istuen pyöränsä päälle.

Keiko veti kypärän takaisin päähänsä ja kapusi varovasti takaisin miehen taakse kiertäen käsivartensa ratsastajan vyötärölle. Yllätys oli ollut hyvin odottamaton ja sitäkin miellyttävämpi. Hänen täytyisi rikkoa rutiineitaan useammin. Ehkä hänen täytyisi vihdoin aloittaa ratsastustunnitkin.

Newcastlessa Brian pysähtyi eräälle vilkkaalle bussipysäkille, jonka lähellä oli myös taksitolppa. Siitä nainen pääsisi kotiin haluamaan kulkuneuvolla helposti. Tuon ajovarusteet hän pakkasi satulalaukkuun, hymyillen kypäränsä takaa.
"Kiitos vielä." Hän ei halunnut sanoa nähdään, sillä se ei ollut itsestäänselvyys.

”Kiitos”, nainen vastasi hymyillen, kun pujotti korkokengät takaisin jalkoihinsa ja suoristi ajoasun alla ollutta mekkoaan. Hän nosti laukun olalleen ja lähti kävelemään kohti ydinkeskustaa nauttien mahdollisuudesta kävellä omin jaloin ilman kainalosauvojen varassa tasapainoilua.

Perjantai 17. kesäkuuta 2017, alkuilta - Ollaan kavereita

Gabrielle lähti avustajan opastamana pois työnantajansa asunnolta. Hän vilkaisi kelloa ja päätti että voisi jo yhtä hyvin etsiytyä sen ravintolan luo jossa tapaisi Keikon. Ja sen limanuljaskan.

Limanuljaska nousi seisomaan Gabriellen tullessa ja soi naiselle hurmaavan, aseista riisuvan hymyn, joka lakosi laumoittain sairaanhoitajia. Pitkä, atleettinen kardiokirurgi oli pukeutunut imartelevasti istuvaan pukuun ja sukaissut kuohkeat, mustat hiukset pois otsaltaan huolitellulla huolettomuudella.
”Gabrielle, kuinka mukava nähdä sinua pitkästä aikaa. Istu ihmeessä alas”, mies tarjosi ja istuutui takaisin Keikon viereen laskien käsivartensa rennosti vaimonsa tuolin selkänojalle. Puuterinvaaleanpunaiseen, polkkapilkulliseen kellomekkoon pukeutunut, japanilaissyntyinen nainen soi ystävälleen hymyn.
”Hei, mitä kuuluu?” hän kysyi kevyesti, kun Tarquin kutsui tarjoilijaa lähemmäs tuomaan Gabriellelle menun ja hakemaan juomatilausta.

Gabrielle ei vain ollut koskaan osannut pitää miehestä ja sen Keikon kertoman jälkeen piti vielä vähemmän. Jos hän saisi näin tavata ystävänsä, nii hän voisi sietää miestä ja käyttää elämästään tunnin tai kaksi tähän.
"Kiitos. Mukava nähdä tosiaan." Hän istui alas ja otti listan käteensä, pyytäen juomaksi punaviiniä.
"Minulle kuuluu hyvää. Tapasin herra Edgerlyn työasioiden merkeissä."

Tarquin tilasi itselleen ja vaimolleen valkoviiniä ja avasi sitten menun heidän eteensä.
”Niinkö?” Keiko kysyi kiinnostuneena ja nojautui eteenpäin, ”miten sinulla menee töissä?”

"Hyvin. Hiljaista oikeastaan, mutta nautin vain siitä." Gabrielle hymyili pehmeästi, päättäen ottaa tällä kertaa ruoaksi pihvin kasviksilla ja salaatilla.

Tarquin tilasi meriahventa ja vaimolleen kevyemmän kanasalaatin ojentaen sitten menun tarjoilijalle. Keiko keskittyi ystävänsä läsnäoloon ja soi Gabriellelle lämpimän hymyn.
”Mitä teetkään työksesi, Gabrielle?” mies tiedusteli hyväntahtoisesti ja laski kätensä hellästi Keikon selälle.

Gabrielle sai jo purra ensimmäisen kerran huultaan kun mies tilasi Keikon puolesta. Tästä tulisi raskas tapaaminen.
"Olen pr-edustaja."

”Niinkö? Sehän kuulostaa mielenkiintoiselta”, Tarquin totesi, ”ja ilmeisesti ulkoministerille?”

Gabrielle puraisi hieman huultaan. Hän kun yritti pitää tuon miehen mahdollisimman kaukana elämästään.
"Kyllä."

Keiko katseli levottomana kaksikon keskustelua ja näki Gabriellen pidättelevät eleet. Hän olisi mielellään kysellyt tarkemmin ystävänsä kuulumisia, mutta ei tiennyt johtuiko naisen vaiteliaisuus kysyjästä vai hänen miehensä läsnäolosta. Gabrielle oli ainoita ihmisiä maailmassa, joka ei langennut Tarkien viehätysvoimaan - Gabrielle ja lemmikkieläimet.
”Harkitsimme lomamatkaa Etelä-Ranskaan heinäkuussa”, hän vaihtoi aihetta ensimmäiseen mieleentulevaan, ”toivottavasti sinullakin on tiedossa rentouttava kesä.”

Gabrielle hymyili Keikolle huomattavasti lämpimämmin, etenkin kun tuo vaihtoi aihetta.
"On. Luulen että vietämme paljon aikaa mieheni vanhempien tilalla."

”Mitä miehesi tekikään?” Tarquin kysyi miellyttävään sävyyn ja nojautui rennosti tuolinsa selkänojaa vasten, käsivarsi hellästi Keikon ympärillä.

"Hän valmentaa kilparatsastajia." Gabrielle jätti mielellään nimeämättä Teddyn työpaikan, miehen itsensä ja tuon entisen työn kilparatsastajana.

Keskustelun jähmeys ja yksipuolisuus ei jäänyt huomaamatta mieheltä, mutta sitä oli mahdotonta lukea hurmaavasta, levollisesta hymystä.
”Suokaa anteeksi”, Tarquin pahoitteli puhelimensa soidessa ja siirtyi ulos ravintolan kesäiselle edustalle. Keiko katseli hetken miehen perään ja käänsi sitten katseensa takaisin Gabrielleen kurottuen koskettamaan naisen kättä.
”Mitä sinulle oikeasti kuuluu?”

Gabrielle hymyili pehmeästi Keikolle.
"Hyvää,oikeasti. Sain pienen puhuttelun järjestettyäni sokkotreffit Charlesille." Nainen hymyili vinosti.

Keiko painoi kädet suulleen samalla ilahtuneena juorusta ja häpeissään siitä, että nautti niistä.
”Järjestit sokkotreffit ulkoministerille? Gabrielle!” hän nauroi ihastuneena, ”kenen kanssa?”

"Mitä? Tein sen koska voin!" Gabriellen hymy vain leveni.
"Et selvästi ole jutellut Sabrielin kanssa."

Keiko räpäytti silmiään ja tuijotti Gabriellea sormiensa yli.
”Mitä?” hän laski kätensä pöydälle.
”Järjestit Sabrielille ja ulkoministerille sokkotreffit? Hyvä luoja! Mitä ajattelit? Ei, miten ne menivät?”

Gabrielle ei voinut olla hymyilemättä tyytyväisenä. Hän otti kulauksen viiniä ja laski lasin pöydälle.
"Hyvin, käsittääkseni. En harmikseni saanut ihan varmuutta tuleeko toisia."

”Mitä Sabriel sanoi? Mistä ihmeestä keksit järjestää hänet ulos ulkoministerin kanssa?” Keiko kysyi nojautuen innostuneena eteenpäin, sillä toivoton romantikko hänessä janosi onnellisia loppuja ja elämää suurempia rakkaustarinoita.

"He tapasivat eräässä hyväntekeväisyysgaalassa johon pakotin Charlesin ja olin hänen seuranaan." Gabrielle suoristi hieman ryhtiään ja risti jalkansa pöydän alla.
"Ja he näyttivät hyvältä vierekkäin istumassa. Lisäksi Sabriel varmasti pärjäisi Charlesin kanssa. Puhumattakaan hänen sukulaisistaan."

”Oh. Oletko puhunut Sabrielille sokkotreffien jälkeen?” Keiko kysyi ja siemaisi viinilasistaan.

"Hän viihtyi. Sen enempää en tiedä." Hän ei valitettavasti tiennyt enempää, vaikka olisi halunnutkin.
"Mutta tämä vain oli tehtävä. Puhuttelun arvoista."

Keiko hymyili ja puraisi alahuultaan: hänen täytyisi siis ehdottomasti soittaa Sabrielille heti tilaisuuden saadessaan. Se ei koittaisi aivan heti, sillä he olivat tulleet viikonlopuksi hänen perheensä luo. Tarkie oli ottanut töistä vapaata voidakseen tulla hänen seurakseen.
”Loistavaa! Ajattele, jos he päätyisivät pitämään toisistaan. Ilmeisesti ulkoministeri ei ole aina niin hillitty ja kylmä kuin mediassa? Ainakaan ei rumbassa”, nainen lisäsi mietteen ja tukahdutti naurun. Savuavan kuuma rumba ei ollut jättänyt maata kylmäksi.

"Ei. Ainakaan ihan niin paha. Aika paha kyllä." Gabrielle hymyili toisella suupielellään.
"Toivon että Sabriel saisi häneen vähän eloa."

Keiko hätkähti, kun ravintolan ovi kävi ja Tarquin palasi sisään. Mies painoi rakastavan suukon vaimonsa hiuksiin istuessaan takaisin alas.
”Sairaala soitti konsultaatiosta”, mies kertoi Keikolle ja soi sitten Gabriellelle ystävällisen hymyn, kun ruoka saapui.
”Miltä annoksesi maistuu?” hän kysyi leikatessaan omaa kalaansa.

Gabrielle oli jo miltein unohtanut että Tarquin oli paikalla. Hän hymyili miehelle nopeasti, ohimennen.
"Hyvältä. Kalakin näyttää hyvältä."

”Onhan kaikki kunnossa, Gabrielle?” Tarquin kysyi vilpittömästi klassisen komeapiirteiset kasvot huolesta varjostuen.
”Vaikutat hiljaisemmalta kuin aikaisemmin.”

Gabrielle halusi iskeä Tarquinin poskea avokämmenellä. Tai kenties takaraivoa kirveellä.
"Olen täydellisessä kunnossa, kiitos huolenpidosta."

”Olenko jotenkin loukannut sinua tai pahoittanut mielesi?” mies kysyi kulmat kurtistuen ja räpäytti hämmentyneenä kalpeanharmaita silmiään.

Pahoinpitelet ystävääni ja olet manipuloiva, kaksinaamainen paskiainen? Ei, se tuskin kävisi vastaukseksi.
"Pääni vain on edelleen työasioissa, siinä kaikki."

Keiko tunsi pulssinsa kohonneen ja painoi katseensa salaattiinsa yrittäen rauhoittaa sen, ennen kuin Tarkie huomaisi hänen reaktionsa.
”Viivytkö Lontoossa pitkään?” mies kysyi Gabriellelta.

"Vain tämän päivän, lähden illalla kotiin." Gabrielle ei halunnut olla turhan kauan erossa pojastaan.

”Aivan, lapsesi taitaa jo kaivata sinua”, Tarquin hymyili hyväntahtoisesti ja kiersi käsivartensa hetkeksi Keikon ympärille katsoen naista niin kuin vain rakastunut mies saattaa.
”Toivottavasti meilläkin on pian perhe”, hän totesi ja painoi hellän suukon kalpeaksi valahtaneen naisen poskelle.

Gabrielle ei tiennyt kauanko hänen pokerinaamansa kestäisi tätä.
"Toivottavasti." Keiko kyllä tiesi mitä mieltä hän todella oli asiasta.

Keiko tunsi olonsa pahoinvoivaksi, sillä hän pelkäsi olevansa kolmatta kertaa mahdottomassa tilanteessa. Yhdenkään naisen ei täytyisi joutua niin julman valinnan eteen. Mies huomasi hänen mielentilansa ja tarttui huolissaan hänen leukaansa kokeillen hänen poskeaan ja otsaansa kämmenellään.
”Rakas, mikä sinun on? Oletko kunnossa?” Tarkie vetosi vilpittömyydellä, joka sai viereisen pöydän naiset katsahtamaan miestä ihaillen.
”Totta kai, minä vain… Minua vain huimasi vähän”, Keiko vakuutti haparoiden.
”Ehkä meidän pitäisi viedä sinut lepäämään”, mies pohti ja laski pöydälle maksun, joka riitti kattamaan kaikkien kolmen ruokailun sekä yltäkylläisen tipin tarjoilijalle.
”Ei, ei tarvitse, olen ihan kunnossa”, nainen vetosi, vaikka hänen päässään kieltämättä pyöri.
”Oli mukava tavata, Gabrielle. Meidän pitää nyt lähteä”, Tarquin totesi ystävällisesti hymyillen.

Gabrielle hymyili Keikolle hieman säälivästi.
"Koita parantaa itsesi. Nähdään myöhemmin. Ja oli mukava tavata." Ei. Ei ollut. Sen sanominen vaati kaiken mitä naisesta vain irtosi.

Tarquin tarttui hellästi Keikoa hartioista, nosti naisen ylös ja sulki tämän käsivartensa alle taluttaen vaimonsa ulos ravintolasta ja suoraan mustan taksin takapenkille. Keiko nojasi päänsä miehen olkapäähän ja yritti hillitä pahoinvointinsa.

Torstai 29. kesäkuuta 2017, alkuilta - Pidä varasi, Gordon Ramsay

Brian oli käyttänyt Keikon pienellä ajelulla pyörällään. Sen jälkeen hän oli tuonut naisen asunnolleen ensimmäistä kertaa. Kun hän oli saanut ajovarusteet paikalleen ja Keikolle lasillisen juotavaa, Brian siirtyi itse avomalliseen keittiöön, vilkaisten naista hymyillen.
"Istu vain alas." Hän otti kaapista eilen marinoimansa kanan, valellen siihen vielä hieman mausteita, ennen kuin laittoi sen uuniin. Hän ei osannut laittaa monimutkaisia ruokia, mutta edes jotakin.
"Miten sinulla on mennyt?"

Brianin asunto sai kevyeen, vienosti kirjailtuun kellomekkoon pukeutuneen Keikon katselemaan vaivihkaa ympärilleen istahtaessaan alas. Hän sysäsi syrjään kaiken mielessään myllertävän: miehen jatkuvan tapaamisen järjettömyyden, tänne tulemisen vaarallisuuden, pakon kolmanteen aborttiin. Sen sijaan hän keskittyi siihen, että päivä oli tavattoman kaunis ja hän tunsi olonsa levolliseksi miehen seurassa. Nainen seurasi mielenkiinnolla, miten valmisteltu ruoka siirtyi uuniin.
”Hyvin”, Keiko hymyili sipaisten tummanruskeaa polkkatukkaa korvansa taakse, ”lähden viikon päästä kolmeksi viikoksi Nizzaan.” Hän jätti sanomatta, että se oli Tarquinin ajatus. Ehkä tarkoitus oli uudelleenelää häämatka.
”Mitä sinulle kuuluu?”

Brian nyrpisti pienesti nenäänsä kun oli selin naiseen. Onneksi hän olisi pitkillä kisamatkoilla ja olisi muuta ajateltavaa.
"Harmi. Vaikka toisaalta, ehdin ikävöidä sinua kunnolla." Brian hymyili lammasmaisesti kääntyessään takaisin naisen puoleen, kun oli ottanut jääkaapista salaattitarvikkeet.
"Kisoja, hevosenomistajat hengittävät niskaani."

Vastaus sai Keikon vastaamaan miehen katseeseen hymyillen ja vatsanpohja perhosista nipistäen. Kolme viikkoa ilman Briania, jonka läsnäolo oli muodostunut varsin koukuttavaksi, väriä suoraan suoneen pistämistä muistuttavaksi tunteeksi, oli haikea ajatus. Hän ei kuitenkaan tiennyt, miten kieltäytyä lomasta, jonka Tarkie oli niin huolellisesti suunnitellut ihanaksi yllätykseksi. Mies todella yritti muuttua, ja Keiko tunsi julman syyllisyyden piston, vaikkei miehen pitänyt ansaita häneltä enää mitään.
”Monetko kilpailut sinulla on heinäkuussa?”

"Monet. Eli toisaalta olet hyvään aikaan lomalla. Taidan olla jossain Nizzan seudullakin jossakin vaiheessa. Pitäisi tarkistaa kalenterista." Brian tiesi etteivät he voisi tavata, mutta kunhan sanoi. Mies pilkkoi vihanneksia kulhoon, valuttaen perään maustettua öljyä ja valkoviinietikkaa.
"Lupaan hyvittää sen sinulle elokuussa."

Keiko nauroi seuraten ihaillen, miten sujuvasti mies toimi keittiössä. Hän tunsi olonsa toivottoman kömpelöksi ruokaa laittaessaan eikä Tarquin kaunistellut mielipidettään ilmoittaessaan olevansa samaa mieltä. Nainen laski leuan ristityille sormilleen ja hymyili vaistomaisesti Briania katsellessaan.
”Toivottavasti ne menevät hyvin. Minne olet menossa seuraavaksi?”

Brian sai kyllä keskittyä tekemisiinsä todella, ettei leikkaisi sormeensa.
"En rehellisesti sanottuna muista. Pienellä aikataululla monta kisapaikkaa."

Nainen laski katseensa valmistuvaan ruokaan.
”Mitä valmistat? Se näyttää ihanalta”, hän kehui, ”ja vaativalta.”

"Ei oikeastaan edes. Teen aika yksinkertaisia ruokia." Brian hymyili naiselle. Mitä sitä turhaan väittämään olevansa parempi kuin oli.
"Kanaa, yrttiriisillä ja salaatilla. Ei mitään monimutkaista siis."

”Ehkei pitäisi tunnustaa, mutta se kuulostaa erittäin vaikuttavalta minun korvaani”, Keiko hymyili koskettaen itseironisella huvituksella korvan taakse työnnettyjä hiuksiaan.
”En voi sanoa olevani erityisen lahjakas keittiössä.”

"En voi kehua samaa, mutta jotakin pitää osata että pysyy hengissä." Brian naurahti. Hänellä ei ollut varaa syödä ulkona mielinmäärin, joten oli osattava valmistaa terveellistä ruokaa kotona.

”Onko sinulla muitakin salattuja erityistaitoja?” Keiko tiedusteli.

Brian mietti hetken. Salattuja? Tuskinpa.
"Osaan tehdä hyviä drinkkejä kotioloissa, mutta siihen se jää." Irlantilainen hymyili veikeästi.
"Muun salatun sinä jo tiedätkin." Hyi, Brian. Asiallisuutta.

Keiko laski katseensa hymyillen ja kasasi itsehillintänsä.
”Niinkö? Onko sinulla bravuuridrinkkiä?”

"Sellaiset joihin ei ole ohjeita." Brian ei koskaan jaksanut mitata juomia lasiin, vaan mielellään sekoitti asioita keskenään miten hyvältä tuntui.
"Voin yllättää sinut jos haluat?"

”Yllätä ihmeessä”, nainen naurahti uteliaana. Brian yllätti hänet kerta kerran jälkeen pelkästään sillä, miten miehen läsnäolo vaikutti häneen. Miten Brian sai hänet unohtamaan, kuinka typerää heidän oli tavata saati… Tehdä mitään muuta. Hän unohti elämänsä, avioliittonsa, sisällään odottavan turtuuden, joka tuntui kulminoituvan Tarquinin asunnon kliiniseen siisteyteen.

Brian nautti yhtälailla Keikon seurasta. Nainen oli ensimmäinen jota hän oli eronsa jälkeen nähnyt enemmän kuin yhden kerran ja tuon kanssa hän viihtyi. Saatuaan päivällisen tekeytymään itsekseen, irlantilaismies livahti melko kattavan baarikaappinsa luo.
"Makea vai kirpeä?" Sen hän halusi varmistaa.

”Makea”, Keiko vastasi epäröimättä. Hän rakasti makeaa: henkeäsalpaavan kauniita leivoksia, muffinsseja, kakkuja, suklaita, makeisia - mutta uskalsi nauttia niitä vain salaa. Tarquin jaksoi aina muistuttaa niiden tekevän hänet vielä lihavaksi.
”Mikä sinun lempidrinkkisi on?”

Brian nyökkäsi, kurottaen kätensä kohti makeaa passionlikööriä ja sen kaveriksi mangolikööriä.
"Lempidrinkki? Vodkarussian. Mojitot etelässä, kun ne ovat oikeasti hyviä."

Nainen nyökkäsi osaamatta jakaa mielipidettä, sillä ei ollut koskaan maistanut kumpaakaan nimetyistä drinkeistä. Hän katsahti kypsyvän ruoan suuntaan nauttien herkullisesta tuoksusta ja pohti, mitä muuta ei ollut vielä oppinut Brianista.
”Pidän asunnostasi.”

Brian naurahti, hakien kaapista lantrinkia kahteen kerrokseen, korkeaan lasiin kasattuun juomaan. Sitten hän laski sen Keikon eteen.
"Pidät siis kirpputorista ja Ikeasta. Paha tapa laittaa rahat nelipyöräisiin sisustamisen sijaan." Tai vaikka maksaa elatusmaksuja...

Keiko nauroi hyväntuulisesti ja katseli kiinnostuneena ympärilleen.
”Se on kodikas ja aito. Se näyttää siltä, että täällä asuu joku”, hän vastasi ja kiitti saamastaan juomasta hymyllä, ennen kuin maistoi sitä varovasti.
”Tämä on todella hyvää, kiitos!”

"Se on saavutus, kun ottaa huomioon miten vähän oikeastaan olen kotona." Brian virnisti leveästi.

”Kenties”, Keiko hymyili ja siemaili auringolta, lomalta ja lämmöltä maistuvan drinkkiä nautiskellen. Hänen kotinsa oli valkoista, kromia, mustaa nahkaa ja kliinistä puhtautta. Hän kaipasi kukkia, värejä, ihania tekstiilejä ja upottavia mattoja.

Brian kyllä vihasi modernia, minimalistista ja valkoista sisustusta. Artemiksen asunto sai hänet aina pudistelemaan päätään, se oli ahdistava. Se ainakin yhdisti heitä. Mies istui alas, venytellen kevyesti käsiään.
"En voi sietää valkoista ja neuroottista asuntoa. Kodin pitää olla koti."

”Sen pitäisi”, Keiko vastasi kääntäen katseensa tutkimaan miehen asunnon yksityiskohtia. Hän ei halunnut päästää Tarquinia osaksi heidän hetkeään.
”Kauanko kana yrttiriisillä valmistuu?”

"Jonkin aikaa, kokonainen kana ei ole kovin nopea, vaikka jo vähän kypsensin sitä." Mies vastasi hymyillen, vieden kätensä Keikon niskan taakse. Nainen oli hyvin kaunis, fiksu... Harmi että tuo oli naimisissa. Ja vielä suurempi harmi ettei hän ollut oikein miesmateriaalia tällaista tapailua pidemmälle.

Brianin yllättävä kosketus sai aina kylmät väreet kulkemaan alas naisen selkää, ja Keiko katsahti miestä silmäkulmastaan yrittäen turhaan muistuttaa vatsanpohjassaan lepattavaa perhosta siitä, miten typerää hänen oli olla täällä. Hän kosketti miehen kättä omallaan ja kääntyi sitten tuolillaan Briania kohti.
”Kuinka kauan?”

Brian mietti hetken.
"... tunti?" Se oli varovainen arvio. Hän kumartui painamaan suukon Keikon korvanjuureen.
"Miten niin?"

Keiko hengitti syvään tuntiessaan Brianin suudelman korvanjuuressaan ja nousi jaloilleen. Hän nosti kätensä sukaisemaan hellästi miehen hiuksia ja tutki irlantilaisia kasvoja mietteliäin, vienosti hymyilevin silmin.
”Muuten vain”, hän vastasi, ennen kuin kurottui varpailleen painaakseen suudelman miehen huulille.

Brian kohotti kulmiaan, tyytyen vastaamaan suudelmaan. Hän ei halunnut pilata hetkeä kommentoimalla, ainakaan heti.
"Oliko sinulla jokin ajatus sille ajalle?" Käheä kuiskaus lausuttiin Keikon korvan juuressa.

Keiko antoi itsensä nauttia perhosten siivistä sisällään. Hän ei ollut varma oliko saanut tuntea niitä sen jälkeen, kun he olivat menneet naimisiin Tarquinin kanssa ja täydellisen aviomiehen naamio varisi pois suljettujen ovien takana. Hän antoi käsiensä liukua kiirehtimättä alas miehen rintaa ja pysähtyä vyölle.
”Ehkä”, hän vastasi hymyillen.

Käheä naurahdus pääsi huulilta. Pienen hetken Brian laski mielessään, voisiko ruoka palaa. Päästyään mieluisaan lopputulokseen, hän nosti Keikon syliinsä.
"Ehkä?"

Keiko kiersi käsivartensa Brianin niskaan yllättyneellä onnella nauraen ja kietoi jalkansa kevyesti miehen lantiolle.
”Ehkä”, hän toisti ja nojautui näykkäisemään miehen alahuulta.

Ruskeat silmät pyörähtivät kevyesti kuopissaan.
"Niinpä niin... Minä sinulle ehkät näytän." Brian totesi virne kasvoillaan, kantaen naisen pieneen makuuhuoneeseensa. Tilaa ei sängyn jälkeen kovin paljon jäänyt, mutta tarpeeksi liikkumiseen ilman että hän kaatui nainen sylissään.

Nainen takertui paremmin miehen niskaan ja rakasti tunnetta rinnastaan aitona hyrisevästä naurusta ja vatsanpohjansa kutkuttavasta nipistelystä. Miten hän kaipasikaan tätä - ihastumisen huumaa ja puhtaasti sitä, että saattoi olla miehen sylissä pelkäämättä, odottamatta sydän pamppaillen mitä virheliikkeestä seuraisi. Hän halusi hukuttautua heidän yhteisiin hetkiinsä ja unohtaa todellisen elämänsä, joka odotti niiden ulkopuolella.

Jos Keiko olisi tiennyt totuuden Brianista, tuo tuskin olisi kyennyt rentoutumaan. Miehen onneksi tuo ei tiennyt. Hän laski Keikon sängyn sijaan korkeahkon lipaston päälle, vetäen naisen suudelmaan.

Keiko vastasi suudelmaan punoen sormensa Brianin hiuksiin, haki tukevamman asennon yllättävällä lipastolla ja kutsui miestä lähemmäs. Hän oli kaivannut miestä ja tunnetta vatsanpohjassaan. Heillä oli tunti aikaa - sitä oli turha tuhlata.

Brian päätti olla aikailematta asian suhteen sen enempää. Hän veti kellomekon vetoketjun auki varovasti. Hän ei halunnut rikkoa vaatteita, vaikka halusikin ne pois heidän välistään.

Keiko seurasi esimerkkiä hapuillen tottuneesti miehen paitaa ja housujen vyötä, samalla kun antoi itsensä unohtua nälkäisempiin suudelmiin.

Vajaa tunnin kuluttua Briania todella kadutti. Ei suinkaan siksi mitä oli tapahtunut, vaan se että hän joutuisi kohta nousemaan siitä sängyltä (jolle he lopulta olivat päätyneet), pelastaakseen päivällisen.
"Muistuta että syytän sinua jos ruoka palaa." Mies naurahti vaisusti, suukottaen kainalossaan makaavan naisen hiuksia.

Keiko hymyili vasten miehen lämmintä rintaa ja kuunteli korvansa alla sykkivää sydäntä.
”Ehkä ansaitsen sen”, hän vastasi voimatta ajatella nousemista, sillä hän tunsi olonsa voimattoman raukeaksi ja onnelliseksi eikä ollut varma, kantaisivatko hänen jalkansa hetkeen.

"Ehkä." Brian vastasi hyvin painokkaalla äänensävyllä. Hän painoi suukon naisen hiuksiin, keräten itseään pienen hetken. Sitten hän nousi, ihan vain jotta ei oikeasti pilaisi ruokaa. Se olisi hieman noloa.

Keiko pakotti itsensä istumaan miehen esimerkkiä seuraten, sukaisi sekaisin jääneitä hiuksiaan ja pukeutui Brianin huolehtiessa ruoasta. Hän tarkasti pikaisesti peilistä, ettei maskara ollut levinnyt pitkin punaisia poskia, ja liittyi sitten miehen seuraan keittiössä.
”Se näyttää todella herkulliselta.”

Brian oli saanut aikaiseksi suojata itsensä vain boksereilla. Kyllä hän kohta kävisi pukemassa jotain kunnollisempaa.
"Toivottavasti onkin sitä. Katoin pöydän, ota vain ensin. Käyn pukemassa jotain päälleni."

”Älä minun takiani”, nainen vastasi viattomasti hymyillen ja antoi katseensa viipyä hetken miehessä, ennen kuin siirsi sen Brianin huomaavaisesti valmistamaan ateriaan ja istahti alas.

Mies avasi suunsa, mutta päätti sulkea sen ja olla sanomatta mitään. Hän tyytyi pärskähtämään hiljaa, ennen kuin katosi makuuhuoneeseen. Valitettavasti hän palasi t-paidassa ja farkuissa takaisin, ottaen itselleen annoksen, ennen kuin istui alas.
"No? Voiko sitä syödä?"

”Ehdottomasti”, Keiko vastasi nauraen ja kosketti suutaan. Hän oli ehtinyt uppoutua lautaselleen kootun, pienen annoksen makuihin niin, että melkein yllättyi kysymyksestä.
”Mitä sinä itse pidät?”

Brian oli ainakin tyytyväinen saamaansa vastaukseen. Ruuan pilaamista nolompaa olisi ollut vain huonon ruuan tarjoaminen.
"Yllättävän hyvää. Harvoin maustan lihaa itse, olen siinä aika laiska."

”Tämä on aivan erinomaista”, Keiko vakuutti.
”Arvostan tätä, Brian. Olet todella huomaavainen.”

"Enhän minä voi sinua nälässä pitää." Ei hän nyt niin huomaavainen ollut. Kai?
"Ota toki lisää jos haluat." Hän ei katsoisi pahalla.

”Voi kiitos, mutta tämä riittää hyvin”, nainen vastasi. Tarquinin kanssa eläminen ja miehen pisteliäät kommentit lihomisesta ja vastenmieliseksi muuttumisesta olivat varmistaneet sen, että vaimo hillitsi syömistään ja liikkui ankaralla itsekurilla.
”Mutta syö sinä.”

Brian ei sanonut mitään enempää, hän oletti aikuisen naisen syövän nälkänsä mukaan, ei minkään muun. Hän ei kyllä itsekään ottanut lisää - kevyt tallipäivä ei näkynyt vielä ruokahalussa.
"Onko kauheaa pyytää sinua laittamaan tiskit koneeseen, jos pakkaan itse ylijääneen jääkaappiin?"

”Ei tietenkään”, Keiko nauroi ja tarjoutui poimimaan miehen lautasen mukaansa. Hän vilkaisi ohimennen puhelimensa kelloa varmistaakseen, ettei unohtuisi Brianin seuraan niin, ettei olisi kotona Tarquinin tullessa töistä - ja ettei vastaisi miehen viesteihin liian myöhään.
”Oletko lähdössä vielä tallille tänään?”

"En, lyhyt päivä. Joskus niinkin." Siihen tosin liittyi hevosten rokotuksia, minkä vuoksi osaa ei voinut tänään ratsastaa edes kevyesti läpi.
"Voin siis viedä sinut, kun haluat kotiin." Ainakin johonkin, lähemmäs.

Keiko pudisti päätään.
”Ei sinun tarvitse”, hän totesi lujasti ja sukaisi hiuksiaan levottomasti, kuten aina ihanan, yhteisen hetken lähestyessä loppuaan. Ajatus viikkokausista vailla mahdollisuutta nähdä Briania oli ahdistava, sillä heidän hetkensä olivat tehneet hänen arjestaan siedettävän. Ehkä ero tuli hyvään aikaan, sillä Keiko ei voinut antaa itsensä tuudittautua Brianin läsnäoloon elämässään.
”Minun pitäisi varmaankin mennä. Kiitos ihanasta ruoasta”, hän totesi puolittain hymyillen, poimi käsilaukkunsa tuolin selkänojalta ja siirtyi ovelle, ennen kuin ehtisi muuttaa mielensä.

Keiko päätti lähteä niin kiireellä, että Brian sai harppoa eteiseen naisen perään. Pikainen suukko ennen kuin tuo katosi ovesta ulos. Hänen elämänsä tulisi olemaan todella tylsää seuraavat viikot.

06.09.2017 - Aamupäivä - Sanansaattaja

Iltapäivästä oli muutama valmennus, joten sitä ennen oli aikaa. Itselleen ajan varannut mies istui take away-mukia pidellen odotushuoneen penkille. Brian oli koko viikon ulkomailla, joten tämä oli hyvä hetki tehdä se mistä hyvästä ystävänsä oli murtanut hänen nenänsä vain hieman aiemmin. Välillä peiliin katsoessaan Artemis miltein vannoi köymyn nenänsä suoristuneen hieman, siinä missä se ennen oli ollut hieman enemmän päästä kallellaan vasemmalle.
Kuullessaan nimensä hän nousi ylös, seuraten naista tuon vastaanottohuoneeseen. Jotenkin tämä ei enää tuntunut ihan niin hyvältä idealta.

Sähkönsiniseen kynähameeseen ja helmenvalkoiseen, rusettikauluksiseen puseroon pukeutunut psykologi istuutui pitkää, hoikkaa potilastaan vastapäätä ja soi miehelle lempeän, ammattimaisen hymyn. Keiko oli asetellut lehtiön ja mustekynän syliinsä odottamaan huomaamattomasti kirjoitettuja muistiinpanoja. Nainen ei antanut askartelevien ajatustensa rikkoa psykologin moitteetonta kuorta, vaikka lämmin, yksityisistä muistoista ihastunut hymy olikin muuttanut asumaan hänen suupieliinsä.
Tarkie uskoi, että silmiin syttynyt kirkas hehku ja tapa hyräillä suihkussa, oli miehen omaa aikaansaannosta.
”Haluaisitko kertoa, mikä sai sinut tulemaan tänne tänään?” hän kysyi pehmeästi palauttaen itsensä tähän hetkeen ja odottavaan asiakkaaseen.

Artemis ei ollut ikinä ennen käynyt täällä eikä aikoisi käydä jatkossakaan. Hänellä oli oma hoitohenkilökuntansa, joka miestä osasi käsitellä, edes joskus. Mies naksautti kieltä kitalakeaan vasten.
"En tullut tänne itseni takia. Vaan yhteisen ystävämme." Ystävä taisi olla lievä ilmaisu, vaikka irlantilaismies ei kaikkea tiennytkään.

Keikon hymy ei haparoinut, vaikka hän näyttikin hämmentyneeltä. Nainen kumartui hieman eteenpäin ja tarkasteli miestä tarkemmin, tummat silmät mietteliäinä. Hän ei voinut sanoa, että muistaisi nähneensä miestä koskaan aikaisemmin. Kuka oli yhteinen ystävä, josta mies puhui? Gabrielle, Sabriel tai ehkä joku hänen opiskeluajan ystävistään?
”Niinkö? Olen pahoillani, mutta en taida tietää kenestä puhut.”

Artemis vajosi hieman syvemmälle tuoliin. Jestas, huonoin idea ikinä.
"Brian Darcy." Olikohan hän edes oikean ihmisen luona?

Hetken Keiko näytti siltä kuin mies olisi lyönyt häntä. Shokki sai hänet räpyttelemään silmiään, ja pelon levoton ote jännitti hänen hartiansa, vaikka nainen taistelikin hillityn hymyn takaisin huulilleen. Hänen sydämensä hakkasi. Mitä mies tarkoitti? Tiesikö mies heistä? Miten?
Tietäisikö Tarquinkin pian?
Vei hetken, ennen kuin nainen löysi äänensä.
”Mitä tarkoitat?”

Punatukkainen mies veti syvään henkeä. Miten sen nyt sanoisi?
"En tiedä tarkalleen välejänne ja oikeastaan ei kiinnostakaan. Teidän molempien takia haluaisin että tiedät Brianin menneisyydestä. Minua ei kiinnosta avioliittosi tai muu välillänne."

Ajatukset räpistelivät hänen mielessään kuin hätääntyneet häkkilinnut. Keiko pudisti päätään kuin hätistääkseen ne ja kamppaili pitääkseen hillityn, asiallisen hymyn huulillaan. Mitä hän voisi vastata? Hän ei voisi myöntää suhdetta - mitä jos Tarquin oli palkannut jonkun testaamaan häntä?
”Niinkö?” hän kysyi laskien hermostuneet kätensä nojatuolin laidalle.

Artemis katseli naisen eleitä. Tuo taisi pelätä hänen kantelevan silti.
"Brian ei ole niin puhtoinen mitä antaa ymmärtää. Vai tiesitkö että hänellä on kaksi lasta edellisestä avioliitostaan?"

He eivät olleet puhuneet miehen menneisyydestä. He vain näkivät toisiaan silloin tällöin. Tai usean kerran viikossa, kun se oli mahdollista molempien aikataululla. Brianilla ei ollut velvollisuutta avautua hänelle menneistä suhteistaan. Eiväthän he puhuneet Tarquinistakaan kuin pakon edessä.
Mutta mistä hänen asiakkaansa oli saanut tietää? Oliko kyse Brianin ystävästä, jolle mies oli avautunut?
”Mitä tarkoitat puhtoisella?” hän kysyi kevyesti, vaikka empikin toimiko viisaasti.

Artemis nielaisi hiljaa. Mitä hän voisi tehdä?
"Hänellä on lähestymiskielto ex-vaimoonsa ja ei saa tavata lapsiaankaan."

Keiko räpäytti silmiään sisäistämättä kuulemaansa. Mitä mies tarkoitti? Hän käänsi hämmentyneen katseensa yrittäessään ymmärtää ja puristi kätensä yhteen rintakehä kiihtyvän hengityksen tahdissa kohoillen. Mikä olisi antanut Brianille lähestymiskiellon? Mikä estäisi miestä näkemästä lapsiaan?
Mistä hän tiesi, oliko vieraan miehen kertomus edes totta?
”Mikä saa sinut sanomaan niin?” hän tarkensi kulmiaan hennosti kurtistaen.

"Se että se on totta. Ja en halua ystäväni ryvettyvän enää toisessa skandaalissa uransa aikana. Vielä vähemmän kun hänellä on orini tähtiratsunaan." Artemis kokosi itseään hetken. Hän ei tavallaan halunnut vieläkään uskoa oikeasti siihen.
"Hänellä oli ongelmia mustasukkaisuuden ja väkivallan kanssa. Kauniisti sanottuna. Brian on käynyt puhumassa siitä ja terapiassa asiasta, mutta ei ole seurustellut kertaakaan vakavasti, joten niiden tehosta ei ole tietoa."

Keikon hymy hiipui ja tummien, vinojen silmien toiveikas hehku sammui. Hän ei voinut sulattaa kuulemaansa. Järkytys sai hänen kasvonsa valahtamaan kalpeaksi. Mustasukkaisuuden ja väkivallan? Lähestysmiskielto? Jopa lapsiinsa? Ei se voinut olla totta.
”Mitä?” nainen kysyi tuska shokin alta ääneen hiipien.

"Ei hän lapsiinsa koskaan kohdistanut mitään." Jos se nyt lohduttaisi, mies vain tajusi sanojensa kuulostaneen pahalta.
"Mutta hän ei saa tavata lapsiaan, ettei kosta noiden kautta eksälleen. Tai niin sitä silloin perusteltiin. Nyt siitä on vuosia. En vain halua hänen pettyvän itseensä uudelleen ja minusta sinä ansaitsit tietää."

Tämä käynti ei sujunut niin kuin Keiko oli ajatellut. Lehtiö putosi lattialle, kun nainen painoi käden suulleen. Pahoinvointi nousi hänen sisällään. Maailma keinui hänen silmissään. Ei tämä voinut olla totta. Brianin niin sanotun ystävän sanoille oli looginen, järkevä selitys. Nainen puristi silmänsä hetkeksi kiinni.
”Sinä kerrot minulle, että Brian Darcy sai lähestymiskiellon vaimoonsa mustasukkaisuuden ja väkivallan takia eikä saa myöskään tavata lapsiaan?” Keikon oli toistettava, sillä se kuulosti niin absurdilta. Ei kyse ollut samasta miehestä. Se mies, joka ilmestyi hakemaan häntä moottoripyörällä piknikille tai päätti laittaa hänelle ruokaa tai veti hänet syliinsä yöksi, ei mitenkään istunut kuvaukseen.

Artemis oli vielä yrittänyt edes jotekin kertoa sen kauniisti. Ilmeisesti yritys oli jäänyt vajaaksi.
"Mmhm. Olen hänen nuoremman lapsensa kummisetä ja ystävä sekä kollega." Joten hän tiesi mistä puhui.
"En tiedä mikä tilanne on nykyään. Mutta en vain halua että ketään sattuu."

Keiko yritti nyökätä, mutta tuijotti järkyttyneenä lattiaa, hitaasti räpytellen. Hänen kasvonsa olivat värittömät, kun yritti pitää julman ironian poissa mielestään. Hän ei voisi antaa itsensä järkyttyä tästä. Hän kysyisi asiasta Brianilta, ja miettisi sitten mitä ajatella. Hänellä ei ollut varaa hajota kesken työpäivän.
Nainen juoksutti sormet läpi hiuksistaan kuin ryhdistäytyen ja naurahti epäuskoisella ilottomuudella.
”Tarkoitusperäsi ovat varmasti jalot. Arvostan ajatusta”, hän sanoi yrittäen hymyä, mutta se jäi vaisuksi. Uutinen makasi hänen vatsassaan kuin lyijy, jonka kylmä myrkky levisi hänen jäseniinsä.
Tähän oli selitys. Brian osaisi selittää asian eikä minkään tarvitsisi muuttua.
”Välität varmasti syvästi ystävästäsi.”

Ei hän oikeastaan edes juuri nyt välittänyt. Aina kun mies epähuomiossa hieraisi nenäänsä, kipu muistutti kyllä siitä miksi ei. Vaikka itse hän oli ehkä aukonut päätään hieman liikaa.
"Välitän enemmän siitä ettei hän satuta ketään. Sinua, itseään, mainettaan. Minun mainettani." Hän nousi ylös, huokaisten syvään. Ehkä olisi parempi kadota, ennen kuin Keikoksi kutsuttu nainen keksisi vaikka ampua viestintuojaa.

Mies nousi ylös, ja Keiko seurasi liikettä järkytyksestä poissaolevalla katseella. Kylmä, lamaannuttava pahoinvointi velloi hänen sisällään. Tähän olisi selitys. Hän voisi keskustella asiasta Brianin kanssa seuraavalla viikolla.
”Kiitos, kun kerroit minulle”, nainen sanoi kuin autopilotilla ja painoi kädet suulleen. Hänen olisi peruttava päivän loput ajat. Hänestä ei olisi hyötyä kenellekään.

Artemis ei osannut sanoa siihen mitään. Nainen ei varsinaisesti näyttänyt kiitolliselta ja se saikin vauhtia irlantilaiseen. Lieni parempi vain livahtaa karkuun, kuin pitkittää hankalaa tilannetta. Ja niin mies tekikin.

Tiistai 12. syyskuuta 2017 - noin kello 21 - Toivoton totuus

Heillä oli ollut jo kauan tiedossa mahdollisuus viettää koko yö yhdessä, joten Brian oli päättänyt yllätykseksi varata hotellihuoneen sitä harvinaista luksusta varten. Ehkä se olisi vain mukavaa vaihtelua hänen asunnollaan oleskeluun.
Irlantilaismies rojahti istumaan sohvalle, kurottautuen varovasti vetämään naista syliinsä.
"Onko kaikki hyvin? Vai kuvittelenko muutaman päivän vaisuutesi?" Ehkä hän vain kuvitteli. Tietääkseen hän ei ollut sanonut mitään pahaa.

Ajatus kokonaisesta yhteisestä yöstä oli täyttänyt Keikon perhosilla. Tarquin oli kardiologian konferenssissa Münchenissä alkuviikon, ja mahdollisuus nähdä Brian pelkäämättä jäävänsä kiinni, oli saanut hänet sietämättömän onnelliseksi. Se oli typerää, kun kyse oli suhteesta, jolla ei voisi olla tulevaisuutta, mutta järki ei auttanut vatsanpohjassa kutittaviin perhosiin tai suihkussa hyräilyyn.
Sitten hän oli tavannut Brianin ystävän.
Keiko tunsi kylmän ahdistuksen painavan jäsenissään. Mies veti hänet syliinsä, oli edelleen yhtä lämmin, tuoksui edelleen samalta kuin ennenkin, mutta naisen oli vaikeaa rentoutua, kun kysymys pyöri kehää hänen mielessään ja sai pahoinvoinnin vellomaan hänen vatsassaan.
Hän katsahti Briania, tutki miehen ruskeita silmiä ja kosketti poskea, yrittäen kuvitella, että hänen luottamuksensa vaivatta voittanut mies voisi olla se hirviö, josta miehen ystävä oli puhunut.
”Minä tapasin ystäväsi. Hän varasi ajan vastaanotolleni.”

Brian jäätyi heti ne sanat kuullessaan. Ei hän edes vaivautunut kysymään tuntomerkkejä. Se saatanan nokkava ääliö.
"Artemis?" Hän tiesi miksi tuo oli käynyt. Ei mies vaihtaisi psykologiaan, vai psykiatrillako tuo ravasi, väliäkö sillä.
"Ilmeisesti se on syy vaisuudellesi?"

Miehen reaktio ei lainkaan vahvistanut Keikon haurasta toivoa sille, ettei erikoisen asiakkaan kertomus ollut totta. Ettei kyse ollut tästä Brianista, miehestä, jonka sylissä hän tunsi olevansa sietämättömän onnellinen. Nainen räpäytti silmiään ja hymyili levottomasti: luoja, anna tarinan olla satua.
”Hän kertoi omituisia asioita sinusta, mutta hän on erehtynyt, eikö niin?” Keiko vetosi katsoen Brianin silmiä ahdistuneena.
”Sinulla ei ole lähestymiskieltoa entiseen vaimoosi, koska olit niin mustasukkainen ja väkivaltainen, ettet saa nykyään nähdä edes lapsiasi?” Sanat tuntuivat absurdeilta, niin rumilta ja kamalilta, etteivät ne voineet totta.

Brian nielaisi. Hän päästi Keikon sylistään ja nousi ylös. Hän oli vältellyt jo vuosia yhtään vakinaisempia suhteita, koska pelkäsi toistavansa saman. Nyt hän ei ollut liukunut mustasukkaisuuteen vähimmässäkään määrin, vaikka tiesi Keikon olevan toisen miehen vaimo.
"Mmmmhm." Ei sitä käynyt kieltäminen. Brian oli se mies, halveksittava, paskamainen lurjus. Tosin, hän osasi katua sitä ja katuikin. Ei ehkä menetetyn parisuhteen takia, mutta menetettyjen lapsiensa takia.

Keiko vajosi istumaan sängylle, puristaen hotellin persoonatonta päiväpeittoa käsissään kuin peläten kaatuvansa. Maailma keinui hänen silmissään. Oliko se totta? Brian ei kiistänyt asiaa, muttei vaivautunut myöskään käyttämään sanoja. Nainen räpäytti silmiään kuin shokissa ja kohotti sitten epäuskoisen, tuskaisen katseen mieheen.
”Miksi?” hän kysyi. Miksi mies oli toiminut niin?

Brian tuijotti ikkunasta ulos. Hän oli jo toivonut sen kaiken jäävän taakse. Ei. Menneisyys oli luikerrellut tähänkin hetkeen.
"En tiedä. Tiedän vain sen etten tule koskaan tekemään mitään, mitä katuisin ja häpeisin enemmän."

Keiko painoi käden suulleen, kun pahoinvointi uhkasi pyrkiä ylös. Se sai hänet puristamaan silmänsä kiinni. Maailma pyöri. Kaikki se toivo, jota Brianin läsnäolo oli tuonut mukanaan, pirstaloitui ja pudotti hänet takaisin elämänsä mustiin kahleisiin. Se särki hänen sydämensä.
”Kuinka pystyit tekemään niin?” hän kysyi melkein tyynesti.

"En tiedä. Se... Se on muistoissani hyvin sumeaa aikaa." Kun hän koetti miettiä, hän muisti sumuisia pätkiä. Ei mitään selkeää tai hyödyllistä.
"Ei se ole mikään puolustus, etten tiedä. Ei sitä voi puolustella. Vaikka hän varmasti jätti mainitsematta, että käyn edelleen ehtiessäni puhumassa asioista ja halusin silloinkin itse muuttua? Että hakeuduin itse avun piiriin?" Toki vasta avioeron jälkeen, sillä ero oli toiminut herätyksenä.

Avun hakeminen oli positiivinen asia, psykologi hänessä tiesi sen ja jos Brian olisi hänen asiakkaansa, hän olisi tukenut miestä. Mutta Keikon mieli myllersi ja täytti hänet ulos pyrkivällä epätoivolla. Miksi? Miksi hänen oli menetettävä se, mikä teki hänet vihdoin onnelliseksi?
”Et tiedä”, Keiko toisti ja nosti sitten mustaksi tummentuneen katseen mieheen.
”Jos rakastat toista ihmistä, sinä et satuta häntä!” hän vetosi karaten jaloilleen ja heilautti kättään kiivaassa, turhautuneessa kaaressa.
”Jos rakastat toista ihmistä, sinä et lyö häntä! Sinä et hakkaa häntä tai vielä pahempaa.”

Brian säpsähti naisen huutoa, väistäen pari askelta taaksepäin. Niin. Sellainen hän oikeasti oli, ainakin nykyään.
"Jos tietäisin miksi, olisin tietenkin lopettanut sen!" Jos hän olisi vain osannut nimetä syyn, mies olisi todellakin lopettanut sen. Heti.

Keiko tuijotti miestä tuskaisin silmin ja haukkoi henkeään, kun ahdistus tuntui pusertavan rintakehän kasaan. Oliko tämä Tarquininkin selitys? Tiedottomuus oman toiminnan syistä oikeutti sen? Pahoinvointi sai huoneen keinumaan. Vaikka Brian oli hirviö ja kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt paeta, katsoa miestä inhoten, hän ei voinut lakata tuntemasta miestä kohtaan niin kuin tunsi. Mikä hänessä oli vialla?
Hotellihuone alkoi pyöriä, ja Keiko vajosi polvilleen hiekanväriselle kokolattiamatolle, tukien kätensä lattiaan.
”Kuinka monta kertaa? Kuinka monta kertaa löit vaimoasi? Tai pahempaa.”

Brian puri huultaan. Hienoa, kiitos Artemis. Oli ollut siis aivan reilua lyödä tuon utelias ja koppava irlantilaisnenä poskelle.
"Pahempaa? Mitä helvettiä hän sinulle sanoi? Ja mistä minä tietäisin? En laskenut." Hän veti syvään henkeä.
"Jos saisin valita, en olisi lyönyt ensimmäistäkään kertaa. En olisi valinnut sitä yllättävää raivoa, pientä ääntä päässäni joka sumensi kaiken muun. Siksi en ole tapaillut ketään kahta kertaa enempää eroni jälkeen." Paitsi sitten Keikoa. Ironista.

Keiko kohotti katseensa matosta ylös mieheen ja mittaili tätä yrittäen ymmärtää, mikä sai miehen tuhoamaan rakkaansa. Mikä sai hänet tuntemaan miestä kohta mitään muuta kuin inhoa.
”Minä en tiedä, mitä teit vaimollesi, jotta sait lähestymiskiellon. En tiedä, teitkö hänen elämästään samanlaista painajaista kuin missä minä elän. Joten kerro minulle.”

Brian tiesi olevansa selityksen velkaa. Ei siitä päässyt mihinkään.
"Jos mietit yritinkö vaikka tappaa hänet, niin en. En koskaan tehnyt mitään lapsille, edes uhannut. Enkä ikinä tehnyt mitään lasten nähden. En yrittänyt kontrolloida tai rajoittaa häntä. Se tunne tuli ja meni aina yhtä nopeasti."

Hän yritti kovettaa itsensä, kätkeä myllertävät tunteensa.
”Mitä sinä teit?” Keiko toisti. Hän ei kysynyt, mitä mies ei tehnyt. Oliko Briankin nauttinut metsästyksestä? Alkukantaisen pelon herättämisestä rakkaissaan ja näiden metsästämisestä kuin avuttomien eläinten? Hän halusi kuulla miehen sanovan, mitä oli tehnyt vaimolleen.

"... Löin. Haukuin." Ei hän ollut tehnyt muuta. Lopulta Joslyn ei vain ollut enää jaksanut. Ei hän ollut pelannut pelejä, vaan toiminut puhtaassa mustasukkaisessa raivossa. Ei Brian ollut koskaan laskelmoinut tilanteita.

Keiko painoi katseensa takaisin mattoon ja pohti miehen sanoja. Jos rakasti toista ihmistä, lyöminen ja haukkuminen eivät kuuluneet yhtälöön. Mikä hänessä oli vikana? Lohduton menetyksen tunne löi häntä ja sumensi hänen silmänsä kyynelillä, joita hän ei halunnut vapauttaa poskilleen.
”Olen niin typerä”, hän sanoi itselleen päätään pudistaen ja nousi hitaasti ylös. Polvet tuntuivat huterilta.
”Minä todella luulin, että me voisimme— Ja sen sijaan vaihdoin vain yhden toiseen”, nainen sanoi itselleen vihaisena, ääni särkyen ja poimi käsilaukkunsa sängyn vierestä.
Keiko lähti ovelle. Hän ei voisi tehdä tätä enää.

Irlantilainen tunsi olonsa lyödyksi. Hän ei osannut pyytää naista jäämään. Kuka olisi jäänyt sen jälkeen? Ei kukaan. Ei hän olisi Keikok tilanteessa jäänyt kuuntelemaan mitään selityksiä.
"Et sinä ole typerä. Minä en kertonut sinulle kaikkea."

Sanat saivat Keikon pysähtymään hetkeksi, kääntämään päätään asteen, muttei tarpeeksi voidakseen katsoa miestä. Hän oli typerä. Jokin oli pahasti väärin - miksi hän rakastui vain sairaisiin miehiin, jotka turvautuivat väkivaltaan? Mikä helvetti hänessä oli vialla, ettei hän oppinut kerrasta? Mikä sai hänet ymmärtämään Briania ja tuntemaan myötätuntoa miestä kohtaan, vaikka tämä oli ollut hirviö vaimolleen? Hän ei voinut tehdä tätä.
Hän jätti huoneen, kulki sen kasvottomien käytävien poikki parkkihalliin ja itki sitten autonsa yksityisyydessä kaikkea menettämäänsä.

Perjantai 22. syyskuuta 2017, kello 20:45 - Hengenveto

Lontoo oli kuin tuulahdus raikasta ilmaa kyseenalaisesta ilmanlaadustaan huolimatta. Keiko oli kaivannut pois Newcastlesta ja elämänsä naurettavista raunioista edelliset viikot, ja Tarquinin päivystysvuoro oli antanut hänelle tilaisuuden karata, lentää hetken mielijohteesta Lontooseen.
Elämästä hektisen keskustan näyteikkunoista heijastuva, kermanvalkoiseen, kevyeen villakangastakkiin pukeutunut hahmo sai hänet kiihdyttämään askeliaan. Hän oli psykologi. Hän oli psykologian ammattilainen. Miksi, miksi hän teki näin huonoja päätöksiä ihmissuhteissaan?
Keiko pakeni ajatuksiaan sisään viehättävän, tunnelmaltaan lämpimän cocktailbaarin valoon haravoiden nojatuolien ympäröimiä pöytiä Sabrielin varalta. Luojan kiitos nainen oli suostunut olemattomalla varoitusajalla tulleeseen kutsuun nähdä kasvotusten pitkästä aikaa.

Sabrielilla ei ollut mitään estettä nähdä Keikoa. Hän oli tullut hieman aikaisemmin paikalle, juoden jo gin tonicia kaikessa rauhassa. Hän heilautti kättään kun huomasi tutun naisen, hymyillen pehmeästi.
"Hei! Ihanaa kun laitoit viestiä. Muuten olisin juurtunut sohvalleni karkkipussin kanssa."

Keiko kiiruhti ystävänsä tykö ja tunsi naisen läsnäolon työntävän pois kaiken sen kurjuuden, joka häntä seurasi kotona. Hän suli ilahtuneeseen, vilpittömään hymyyn ja kuoriutui ulos takista paljastaen sen alta puuterinvaaleanpunaisen, viehättävästi leikatun mekon.
”Se ei kuulosta lainkaan hullummalta”, hän nauroi istuessaan alas Sabrielia vastapäätä ja loi katseen cocktailmenuun.
”Mitä sinulle kuuluu?”

Nainen nauroi silmät tuikkien.
"Teen sitä ihan tarpeeksi. Vaihtelu virkistää aina." Hänellä meni nyt elämässä hyvin mukavasti, mutta ei kokeut tarpeelliseksi hehkuttaa sitä ystävälleen.
"Hyvää. Ja tavallista. Entä sinulle?"

Keiko vastasi hymyllä.
”Hyvää, hyvää”, hän sanoi niin vakuuttavasti kuin kykeni ja tilasi itselleen jotain vaaleanpunaista ja hedelmäistä.
”Onko sinulla hyvä viikko takanasi? Oletko sattunut näkemään Gabriellea?”

Sabriel hymyili hieman.
"Maanantaina. Hän kävi päiväseltään Lontoossa ja tapasin hänet ennen kuin hän lähti iltalennolla kotiin." Nainen ei halunnut olla vieläkään kauan pois lapsensa luota, eikä Sabriel tuota siitä syyttäisi.
"Entä sinä? Tehän asutte reilusti lähempänä toisianne."

”Oh, olemme molemmat olleet melko kiireisiä viimeiset pari viikkoa”, Keiko vastasi. Hän ei uskaltanut nähdä Gabriellea, ennen kuin olisi selvittänyt omat ajatuksensa ja saanut tilanteensa hallintaan. Hän oli kammottavan huono valehtelija ja tunsi olonsa kamalaksi valehdellessaan ystävilleen, eikä luultavasti voisi huijata Gabriellea vaikka yrittäisi. Hän ei voinut käsittää, miten oli niin typerä.
”Kuinka sinulla on mennyt töissä?” hän kysyi, kiitti tarjoilijaa lämpimällä hymyllä ja siemaisi pillillä pirteää cocktailia.

"Niin hyvin kuin minulla voi mennä töissä." Se siis tarkoitti ettei lapsia kuollut tai tullut vastaan vakavia diagnooseja.
"Ja olen sitä mieltä että teidäm pitäisi nähdä useammin. Gabrielle tarvitsee tekemistä."

”Mukava kuulla”, nainen vastasi vilpittömästi ja otti toisen, pitkän siemauksen pillistään. Hän saattoi rentoutua nahkaiseen, moderniin nojatuoliinsa ja hymyillä lämpimästi ihmisille, joiden katseen sattui kohtaamaan katsellessaan ympärilleen.
”Muistan aina palatessani tänne, miten paljon kaipaan Lontoota.”

"Muuta takaisin." Sabriel vastasi kujeileva virne kasvoillaan.
"Kaipaan hyvää seuraa tänne." Ja häntä ei saisi Lontoosta pois. Ei etelään eikä pohjoiseen.

Keiko nauroi. Olisipa se ollut niin yksinkertaista.
”Ehkä joku päivä”, hän haaveili. Kaupunki oli täynnä elämää. Lontoossa oli vaikeaa olla yksinäinen.
”Seurasta puheenollen, kuulin Gabriellelta, että hän oli sommitellut sinulle sokkotreffit?”

Sabriel kallisti päätään, tuijottaen Keikoa hetken. Ai sen nuo kaksi olivat juorunneet?
"... Järjesti. Todellakin hyvin sokot."

Keiko painoi kädet suulleen kätkeäkseen ihastuneen naurunsa. Gabrille oli sattunut mainitsemaan myös kenen kanssa nainen oli lähettänyt Sabrielin ulos, ja ajatus oli samaan aikaan romanttinen ja kauhistuttava.
”Millaiset ne olivat?”

Nainen naksautti terävästi kielen kitalakeaan vasten. Hän teki niin yleensä silloin, kun ei tiennyt mitä sanoisi.
"Hyvin... Erilaiset. Osittain kiusalliset."

”Voi ei”, Keiko vastasi. Hän saattoi kuvitella, että mitkä tahansa sokkotreffit olisivat kiusalliset. Heidän ulkoministerinsä kanssa varmasti.
”Mitä tapahtui?”

"Ei mitään ihmeellistä. Kävimme syömässä, juttelimme. Siinä se." Sabriel virnisti kurittomasti, tökkien juomassaan olevia jääpaloja pillillä.
"... ja ne eivät edes olleet huonoimmat treffini."

”Todellako? Mitkä ovat huonoimmat treffisi?” Keiko tiedusteli uteliaana ja siemaisi tropiikilta maistuvaa juomaa. Hän ei ollut käynyt ulkona kuin viattomasti teini-ikäisenä, isänsä ankarien sääntöjen alla, ennen kuin Tarquin oli löytänyt hänet.

Sitä sai jopa miettiä hetken.
"Vein yhden miehen kotiin treffien jälkeen ja hän... Noh, hänellä oli haaveita joista emme päässeet yksimielisyyteen ja ilta loppui siihen."

Mitkä olivat sellaisia haaveita? Keiko ei voinut olla ajattelematta Tarquinia.
”Todellako?” hän kannusti jatkamaan hymyillen.

"Todellakin. Enkä tosiaan halua nimetä niitä julkisesti." Sabriel ei ollut pitänyt itseään vanhanaikaisena, mutta mitään sellaista hän ei olisi koskaan tehnyt miehen kanssa.

Sabrielin vastaus sai Keikon nauramaan lasiinsa. Hän tarttui helpottuneena ystävänsä elämään voidakseen paeta omastaan edes hetkeksi. Gabrielle oli oikeassa siinä, että hänen pitäisi jättää Tarquin - mutta miten? Vaikka mies oli vakuuttanut muuttuneensa ja oli käyttäytynyt kuin toinen mies hänen Hampurin matkansa jälkeen, Keiko ei voinut unohtaa hänen painajaisissaan kummittelevia uhkauksia.
Ja oliko oikein palkita Tarquinin varmasti kovalla työllä tehty muutos paremmaksi mieheksi jättämällä avioliitto?
”Kuulin, että olette tavanneet useamminkin sokkotreffien parisi kanssa?”

Gabriellen mielestä oli. Mies ei ansainnut toista mahdollisuutta.
"Satunnaisesti ja useammin vahingossa kuin sovitusti. Keiko, etkai sinäkin ole Gabriellen kanssa samaa mieltä?" Sabriel virnisti.

Keiko kätki hymyn käsiensä taakse. Ajatus Sabrielista tapailemassa ihan vain kasuaalisti lehdistössä ylhäistä ja kylmää ulkoministeriä - joka tosin oli tanssinut kansan sydämiin Strictly Come Dancingissa - oli ehdottomasti kiehtova. Pähkähullu, mutta kiehtova.
”Samaa mieltä mistä?” hän kysyi.

Sabriel kurtisti kulmiaan.
"Siitä että minun pitäisi kietoa ulkoministeri pikkurillini ympärille viehdätysvoimallani?" Nainen nauroi. Hän oli kaunis, kyllä, mutta arveli ettei se riittäisi. Joskus tuntuu jopa siltä että Charlesilla oli mielessä joku - joku josta tuo ei halunnut tai voinut tehdä mitään virallista, ehkäpä? Se oli tosin vain hänen teoriaansa.

Vastaus oli niin yllättävä, että sai naisen nauramaan vapautuneella epäuskolla.
”Se kuulostaa Gabriellelta”, hän myönsi pyyhkäisten silmäkulmaansa, kun sai puhekykynsä takaisin.
”Mitä sinä olet itse mieltä? Minun ehdotukseni olisi, että olet oma, ihana itsesi ja annat valitsemasi ihmisen rakastua sinuun.”

"Gabrielle sanoo ajatuksensa suoraan." Sabriel ainakin oletti Keikon hieman kiertelevän.
"Sanotaan nyt niin, että rakastumisesta on turha puhua. Ja en tiedä olenko edes juuri se jonka ulkoministeri haluaisi."

”Jos olette tavanneet vain muutaman kerran, ei kai vielä olekaan ajankohtaista odottaa suuria tunteita”, Keiko totesi.
”Mutta mitä sinä olet mieltä Gabriellen ehdotuksesta?”

"Niin on. En vain tiedä onko mitään missään." Sabriel laski tyhjän lasin pöydälle.
"Sanotaan että Charles ei suinkaan ole hirveimpiä tapaamiani miehiä."

”Niinkö?” Keiko suli hymyyn. Oliko se kohteliaisuus? Ehkä Sabrielin ujossa ilmaisussa se tulisi tulkita sellaisena.
”Hän vaikuttaa mediassa melko… Vaikeasti lähestyttävältä.”

"Ehkä. Ei hän ole ihan niiiiin nuiva oikeasti." Sabriel naurahti hiljaa.
"No ei. Hän on oikeasti ihan kelvollisen oloinen mies. Ei ollenkaan huonoimpia."

Keiko siemaisi juomaansa ja silmäili Sabrieliä lempeästi.
”Oletko ajatellut kysyä häntä ulos?” nainen tiedusteli viattomasti.

Nainen kohotti kulmiaan. Hän tilasi uuden juoman ennen kuin edes harkitsi vastaavansa.
"En. En ole varma hänestä."

”Mitä tarkoitat?” Keiko kysyi ja yritti pitää ammatillisen kiinnostuksensa kurissa. Hän ei voisi syyttää Sabrielia, jos nainen ei tarttunut Gabriellen ajatukseen tai kiinnostunut miehestä, joka vaikutti kaikkea paitsi lempeältä ja rakastavalta.

"En yleensä usko juorulehtiä, mutta väitätkö ohittaneesi sen jutun hänestä ja kilparatsastajastaan?" Sabriel oli nähnyt sen vasta jälkikäteen.
"En halua tehdä itsestäni idioottia."

Muisto palasi mieleen.
”Näin sen kyllä, mutta eivätkö samat lehdet väitä ulkoministerin olevan nyt salasuhteessa tanssijaparinsa kanssa?” Keiko kysyi ja kurottui puristamaan Sabrielin kättä.
”Sinä et voisi koskaan olla idiootti.”

"Voisin olla. Mutta en ole, koska en tee itsestäni sellaista." Sabriel virnisti vinosti. Hän ei ollut aikeissa tehdä mitään sellaista mitä joutuisi häpeämään.

Psykologi Keikossa olisi mielellään tarttunut väitteeseen, joka kuulosti elämää rajusti rajoittavalta, mutta hän hillitsi itsensä. He olivat ystäviä ulkona vaihtamassa kuulumisia.
”Mitä sinulle muuten kuuluu? Miten hevosesi voi?” nainen kysyi.

Backfiren mainitseminen sai Sabrielin heräämään.
"Loistavasti. Se nautti kesästä laitumella. Harmittaa ettei se voi aina olla isolla laitumella." Pieni tarha tuntui miltein rangaistukselta.

Keiko hymyili.
”Minäkin eksyin aikuisten alkeiskurssille”, hän sanoi. Hevoset olivat hänen mielestään edelleen hurjan suuria ja kauhistuttavia, mutta samalla kiehtovia ja kauniita. Ainakin silloin, kun ne eivät olleet jättiläismäisiä. Ratsastustunnit olivat olleet niin mukavia, että hän oli huomannut odottavansa seuraavaa viikkoa malttamattomana, ja oli siksi ostanut jo seuraavan tuntipaikan Greenridgen ratsastuskouluun.

Sabriel hymyili leveästi.
"Mahtavaa! Nyt harjoittelet koko vuoden ja ensi kesänä lähdet kanssani ratsastuslomalle! Miten olisi Islanti tai Uusi-Seelanti?" Ne olivat niitä naisen elämysmatkoja, joita hän teki joka vuosi.
"Tai ainakin tulet Lontooseen ja maastoon kanssani."

Keiko nauroi ja kohotti antautumisen merkiksi käsiään.
”Pysyn juuri ja juuri satulassa eri askellajeissa”, hän vastasi.
”Mutta ajatus lomasta kanssasi kuulostaa upealta - vaikka Islannissa ja Uudessa-Seelannissa”, hän lisäsi nauraen. Ehkä hän olisi siihen mennessä jo päässyt maastoilemaan muuten kuin käynnissä eikä ajatus siitä saisi häntä jähmettymään kauhusta.

"Sanoinkin että harjoittelet nyt! Niin ensi kesänä olet jo mestari." Eli ainakin pysyisi laukassa satulassa. Sabriel oli innoissaan, oikeasti. Gabrielle ei oikein välittänyt enää ratsastuksesta ja tuolla oli pieni lapsi. Ei tuo ehtisi. Keiko sen sijaan olisi oivaa seuraa.

Tarquin ei ollut ollut mielissään, kun sai selville, minne hän katosi tiistai-iltaisin. Hetken Keiko oli pelännyt miehen palaavan vanhoihin käytösmalleihinsa nähdessään kalpeanharmaiden silmien kylmenevän ja käsien jännittyvän. Se, että hän sai jatkaa ratsastusta, jopa miehensä vastahakoisella siunauksella, oli konkreettinen todiste Tarquinin muuttumisesta.
”Tiedä siitä”, hän sanoi hymyillen ja työnsi tummaa polkkatukkaa korvansa taakse.
”Mutta ratsastus on ehdottomasti harrastus, jonka toivoisin aloittaneeni aikaisemmin.”

Sabrielin hymy vain leveni.
"Minä toivon että olisit aloittanut sen aiemmin. Niin ihanaa kun joku jakaa mielenkiintoni hevosiin." Mieleen pulpahti Gabriellen kertomus siitä kun tuo oli tavannut Keikon miehensä kanssa, saaden naisen vakavoitumaan hieman. Hän kuitenkin ravisti sen harteiltaan, yhteinen ystävä vain mutuili Tarquinin suhteen. Aivan varmasti.

Keiko vastasi hymyyn ja jätti sanomatta, että syy oli aviomiehen kielto. Hän tunsi itsensä typeräksi ja tiesi, ettei häpeä omasta tilanteesta ollut terve ja kehittävä ratkaisu, mutta tunteet harvoin toimivat loogisesti.
”Ymmärrän hyvin”, hän sanoi.
”Ne ovat hyvin kiehtovia eläimiä. Pelkään toki edelleen tulevani tallotuksi tai putoavani niskoilleni.”

"Hmph! Et putoa. Ja näyttäisit takuulla klassiselta kaunottarelta myös niskatuessa, joten..." Sabriel työnsi lasiaan kauemmas. Hyvä on, ehkä hän jatkaisi vedellä tätä iltaa. Ainakin lasillisen verran. Hän alkoi puhua levottomia.
"Ymmärsin ettet viihdy oikein pohjoisessa? Miksi?"

Keiko nauroi epäuskoisesti ystävänsä sanoille ja katseesta päätellen tuki päätöstä vaihtaa veteen. Hän kuitenkin tilasi itselleenkin toisen cocktailin, nyt vihertävän limesiivuilla ja omenalohkolla. Hän siemaisi sitä hymyillen ja oli pudottaa lasin kädestään, kun Sabriel toi esille pohjoisessa viihtymisen.
Pöydälle läikähtävä juoma antoi hyvän tekosyyn keskittyä painelemaan sitä lautasliinalla naisen katseen kohtaamisen sijasta. Mitä Sabriel tarkoitti? Oliko nainen kuullut jotain? Mutta mistä, Gabrielleltä? Vai oliko Brian kertonut heistä muillekin kuin jäyhälle, pitkälle miehelle, joka oli päättänyt kertoa hänelle miehen menneisyydestä? Ajatus sai naisen sydämen hakkaamaan ja silmät tummumaan pelosta.
Hänen oli muistutettava itseään siitä, että Tarquin oli muuttunut. Keikolla oli kuitenkin tunne, että jos mies saisi selville hänen pettäneen - hyvin, hyvin monta kertaa - mikään mahti maailmassa ei pelastaisi häntä.
”Mi-mitä tarkoitat?” hän kysyi nostaen ammattimaisen hymyn huulilleen.
”Siellä on kyllä helppo tuntea itsensä yksinäiseksi jo pelkän ihmismäärän tähden. Tarquin päivystää paljon iltaisin, ja suurin osa ystävistäni asuu etelässä, sinä mukaan lukien.”

Sabriel ei tiennyt varsinaisesti mitään. Hän hätkähti kaatuvaa juomaa, katsoen ystävänsä ilmeitä.
"Annoit äsken ymmärtää sellaista. Halusin vain varmistaa kaiken olevan hyvin." Ehkä Gabrielle puhui omiaan? Ei kai siinä muuta voinut olla.
"Haluan ystäväni olevan onnellinen, siinä kaikki."

”Oh, niin tietenkin”, Keiko naurahti ja sukaisi hiuksiaan levottomasti korvan taakse. Jos hänen itsehillintänsä oli tällä tasolla, Tarquin saisi hänet pian kiinni jokaisesta valheesta ja salaisuudesta.
”Olet tavattoman hyväsydäminen. Minäkin toivon, että sinä olet onnellinen.”

Sabriel siristi kevyesti silmiään. Ehkä hän vain kuvitteli ja Gabrielle oli vain turhan tuomitseva. Sitä nainen osasi olla.
"Minä olen, älä sitä pelkää." Vaikka hän oli sinkku, kaikki oli silti hyvin elämässä.

Keiko painoi katseensa pöytään keskittyen painelemaan jo kuivattua läikähdystä kostealla lautasliinalla. Hän oli toivottoman huono valehtelija eikä hän ollut varma, oliko Sabriel huomannut liioitellun reaktion tai välttelevän vastauksen, joten koki paremmaksi olla paljastamatta kaoottista mielenmaisemaansa katsekontaktilla.
”Se on ihana kuulla”, hän sanoi vilpittömällä lämmöllä ja otti pitkän kulauksen lasiin jäänyttä juomaa. Psykologi hänessä huomautti epäterveistä selviytymiskeinoista, mutta ajatus paljastumisesta oli saanut hänen kätensä tutisemaan. Oliko Brian laverrellut heistä laajemminkin? Kuinka innokas keskustelija miehen ystävä oli?

Keikon onneksi tuon salaisuus oli hyvin turvassa. Artemista suhde kiinnosti vain sen verran mitä mies oli sanonut, eikä tosiaan tavannut lirkutella asiasta eteenpäin. Ja Brian oli puhunut vain tuolle.
Sabriel katsoi mietteliästä ystäväänsä pää kallellaan.
"Huhuu, Keiko? Penni ajatuksistasi?"

”Oh, anteeksi. Ajattelin vain työasioita”, hän naurahti vaisusti. Hän ei voisi kaataa ongelmiaan Sabrielin niskaan, mutta hän ei voisi myöskään paljastaa salaisuuksiaan yhtään useammalle ihmiselle, jos halusi selvitä hengissä. Eihän? Ne olivat kuitenkin uuvuttava, epätoivoa herättävä taakka.
Keiko sukaisi sormet läpi hiuksistaan ja vilkaisi varovasti ympärilleen.
”Minä… Minä olen tehnyt jotain typerää, mutta se on ohi nyt.”

Nainen oli jo hyväksymässä saamansa vastauksen. Katse kuitenkin kohosi Keikoon, tuon jatkaessa.
"... Mitä muka? Sinähän et koskaan tee... Mitään." Sabriel ei tosiaankaan saisi juoda enempää, luoja.
"Mikä voisi olla typerää?"

Keiko hymyili pehmeästi Sabrielin todetessa, ettei hän tehnyt koskaan mitään. Tämä oli virhe. Hänellä ei ollut oikeutta läväyttää ongelmiaan naisen niskaan varoituksetta.
”Ei sillä ole enää väliä. Se on ohi, ja kaikki on nyt ihan hyvin.”

"Mikä on ohi? Keiko, et voi aloittaa ja jättää sitä tähän. Tiedät että tulen hulluksi. Ja en ole iham varma uskonko, kun sanot kaiken olevan hyvin. Äänesi ei varsinaisesti vakuuta." Olemuksessa ei ollut sama onnea, mitä Gabriellessa oli ollut kun tuo oli kertonut kuukauden mittaisen riidan Teddyn kanssa päättyneen.

Nainen painoi kasvot käsiinsä ja yritti tasata levotonta pulssiaan. Hän oli typerys. Keiko raastoi sormet läpi hiuksistaan uudemman kerran ja katsoi Sabrielia onnettomana sormiensa yli. Hän ei voisi sanoa mitään Tarquinista, mutta hän voisi kertoa, mitä oli tehnyt itse.
”Minä… Minulla oli suhde”, hän kuiskasi alahuultaan purren, ”mutta se on ohi. Toivottoman ohi.”

Se sai Sabrielin tavoitteleman käsiinsä sen puoliksi juodun juomansa. Hän joi pillin kautta kunnon kulaukset. No nyt. Hän ei olisi ikinä olettanut tätä Keikolta.
"... Miksi?"

Keiko painoi katseensa pöytään ja pyöritteli käsiä sylissään neuvottomana. Maailma ei koskaan hyväksyisi uskottomuutta, varsinkaan Tarquinin kaltaista, koko lääketieteellisen yhteisön ihailemaa sankaria kohtaan. Jos hän sanoisi olleensa onneton, hän vaikuttaisi vielä kiittämättömämmältä: olihan hän saanut ulkoisesti kaiken, mitä vaimot saattoivat toivoa.
”Se vain tapahtui. En ollut tuntenut niin vuosiin ja olin typerä”, hän sanoi onnettomana ja kohotti sitten pelosta mustan katseen Sabrieliin.
”Tarquin ei voi koskaan tietää.”

Ei Sabriel ollut kertomassa. Se ei ollut hänen asiansa ja vaikka Tarquin oli tuttu perheen kautta, brunette nainen ei voinut sanoa kummoisesti tuntevansa miestä.
"Tekeekö suhteen päättyminen sinusta surkean vai se että petit?"

Hän oli toivoton valehtelija. Mitä hän voisi sanoa? Ellei Brianin ystävä olisi ilmestynyt hänen vastaanotolleen, hän ei olisi epäröinyt viettää harvinaisia, turvallisia hetkiä yhdessä miehen kanssa. Keiko painoi katseensa takaisin pöytään.
”Molemmat. Oma typeryyteni. Se, että kaikesta näennäisestä pätevyydestäni huolimatta, olen kertakaikkisen surkea ihmistuntija.”

Mitä ihmettä oli tapahtunut? Sabriel tarttui ystäväänsä kädestä, myötätuntoa silmissään. Ei häntä kiinnostanut puolitutun miehen tunteet, vaan ystävänsä.
"Miten niin olet? Olen käsittänyt että olet erittäin pätevä. Ja... Ja jos sen päättyminen tekee sinut surulliseksi, eikö sinun tulisi harkita että onko avioliittosi sinulle hyvä? Eronneena kuitenkin saisit tehdä mitä haluat."

Keiko räpäytti hermostuneena pois silmiinsä pyrkivät kyyneleet ja puristi Sabrielin kättä kiitollisena.
”En ole. Luulin löytäneeni paremman miehen, mutta sain tietää vaihtaneeni vain toiseen samanlaiseen. Minussa on jokin pahasti vialla”, hän huokasi lohduttomana.

Miten samanlaiseen? Mitä enemmän hän sai vastauksia, sitä enemmän Sabriel kaipasi lisää vastauksia!
"Älä puhu hulluja. Sinussa ei ole mitään vikaa. Vika on miehissä." Terveisiä eronnut, humaltunut Sabriel.
"Sinä olet ihana nainen, hyvä ystävä ja varmasti hyvä kumppani. Jos mies ei anna sinun tuntea oloasi vähintään kuningattareksi joka päivä, hänessä on vikaa ja sellaista ukkoa ei tule kuunnella."

Keiko yritti hymyillä Sabrielille ja arvostaa naisen kauniita sanoja, mutta ei voinut poistaa epätoivoista itsesyytöstä mielestään. Mikä sai hänet jäämään ihmishirviön luo - ja sitten valitsemaan toisen samanlaisen korvaajaksi? Totta kai hänen pitäisi jättää avioliittonsa, mutta ajatus sai hänet pelkäämään niin, että järki sumeni. Tarquin oli ollut menneisyydessä harvinaisen selväsanainen siitä, mitä tapahtuisi, jos hän yrittäisi jättää miehen. Tai pettäisi.
”Toivon, että sinä löydät sellaisen puolison”, hän vastasi ja lisäsi sitten pelon pyrkiessä ulos.
”Jos minä sattuisin katoamaan tai joutumaan onnettomuuteen, Tarquin on saanut tietää.”

Sabriel kohotti kulmiaan. Yrittikö tuo sanoa että molemmat miehet olivat väkivaltaisia?
"Jätä hänet ennen kuin hän saa tietää." Ei hän osannut neuvoa muuta.
"En osaa sanoa muuta. Eikä minun historiallani kai voi muuta odottaakaan."

”Ei sinun tarvitse sanoa mitään”, Keiko vakuutti ja pudisti päätään.
”Olen pahoillani, että kaadoin tämän niskaasi. Vaihdetaan aihetta. Tilataan vaikka uudet juomat.”

"Minun kannattaa ehkä juoda vettä." Sabriel myönsi hieman häveliäs hymy kasvoillaan.
"Pakko sinunkin on saada murheistasi puhua. Sitä varten ystävät ovat."

Keiko vastasi ammattimaisella hymyllä, jonka alle sulki illan rikkoneita salaisuuksiaan. Hän ei voinut selittää toiselle ihmiselle, miten ei voinut jättää hirviötä, koska pelkäsi. Kukaan ei ymmärtänyt - tiennyt, miten alkukantainen, selviytymisvaistosta kumpuava pelko saattoi lamauttaa ja saada jokaisen aistin terävöitymään kuin raa’an, paljastuneen hermon.
”Onko sinulla murheita?” hän kysyi haluten kääntää keskustelun pois itsestään.

Sabriel pudisteli kevyesti päätään.
"Ei ole. Minulla on kaikki häiritsevän hyvin. Kunhan saan erikoistumiseni päätökseen, saan luultavasti heti osaston johtavan kirurgin paikan." Se oli tavallaan jo pedattu hänelle - hän työskenteli jo nyt hyvin paljon osaston nykyisen vastaavan kanssa, oppien tuolta.
"Joten ei, minulla ei ole mitään murheita."

”Onneksi olkoon! Se kuulostaa hienolta”, Keiko vastasi vilpittömästi ja otti syvän kulauksen toisesta, vihreästä drinkistä, jolla täytti läikähtäneen jättämää koloa hermoissaan. Hän menisi hotelliin yöksi ja voisi nukkua rauhassa pois huonoja päätöksiään.
”Olen onnellinen puolestasi.”

"Kiitos. Se on todella hieno työ." Sellainen mitä hän halusikin. Sabriel oli hyvin tyytyväinen elämäänsä. Hän vilkaisi kelloaan, mutristaen huultaan.
"Tulikin mieleeni, millä aikataululla minun pitää luopua seurastasi?" Keikoa näki niin harvoin.

”Menen hotelliin yöksi”, nainen vastasi. Hän ei kehtaisi näyttäytyä vanhemmilleen tällaisessa mielentilassa ja kunnossa. Isä saisi luultavasti aivoinfarktin tai ainakin ylpeän isän mielikuva tyttärestä särkyisi sillä sekunnilla.
”Millainen aikataulu sinulla on?”

"Minulla ei ole aikataulua. Toki huomenna pitäisi mennä ratsastamaan Backfire, mutta sitä ei ole tarvetta tehdä heti aamulla." Hän tosiaakin aikoisi nauttia mahdollisuudesta jutella ystävänsä kanssa, kiireettä.

Keiko hymyili.
”Se kuulostaa miellyttävältä päivältä”, hän sanoi nauttien yhtälailla mahdollisuudesta viettää kiiretön ilta Sabrielin kanssa. Hän viettäisi viikonlopun Lontoossa, kaukana Tarquinista ja kaukana Brianista, vaikka jälkimmäistä tuskin näkisi enää koskaan. Mahdollisuus paeta edes pariksi päiväksi antoi hänelle mahdollisuuden rentoutua ja hengittää.
”Haluatko käydä jossain muuallakin?”

"Sellainen on kutakuinkin täydellinen päivä." Hän otti kulauksem vesilasistaan, hymyillen vinkeästi Keikon kysymykselle.
"No miltein jokainen paikka jossa haluaisin käydä, on baari, ja minun ei pitäisi juoda enempää... Kauheaa, kuulostan alkoholistille."

”Et sen enempää kuin minä”, Keiko nauroi. Kenties joskus oli sallittua toivoa pehmentävää vaikutusta elämäänsä, vaikkei se ollutkaan terveellinen selviytymiskeino.
”Voimme hyvin käydä toisessakin baarissa, tai useammassa.”

"Tässä on yksi mukava lounge." Hänet tuntien myös laadukas sellainen, mutta hän kaipasi nyt sellaista ympäristöä. Rauhallista, jossa voisi jutella.
"Jos mennään sinne?"

”Mennään ihmessä”, nainen vastasi siemaisten vielä yhden kulauksen lasistaan, veti valkean takin takaisin päälleen ja poimi käsilaukun olalleen. Mukava lounge kuulosti hyvältä vaihtoehdolta.
”Näytä vain tietä.”

Sabriel veti nojatuolin selkänojalta ylleen laivastonsinisen villakangastakin, otti käsilaukkunsa ja jätti juomarahat pöytään. Tietty hän oli unohtanut antaa ne tarjoilijalle suoraan. Lahopää.
Kun he astelivat kadulle, nainen veti syvään henkeä. Hän oli henkeen ja vereen Lontoon kasvatti, eikä osannut edes rentoutua muualla, jos ei tiennyt milloin pääsi kotiin.
"Kenenhän idea nämä kengät olivat? Luoja, onneksi ei ole pitkä matka." Naisen käynti oli enemmn kuin hidasta,hyvin kapeakorkoisten kenkin hidastaessa kävelyä.

Keiko kulki kiirehtimättä Sabrielin rinnalla, kaipaamatta takaisin elämänsä pariin. Hän harvemmin käytti kapeimpia stilettokorkoja, mutta oli oppinut liikkumaan nilkkojaan rikkomatta korkeakorkoisilla avokkailla Tarquinin ehdotettua hänen käyttävän niitä heidän mentyään naimisiin.
”Olen harkinnut ehdottavani Tarkielle, että muuttaisimme takaisin Lontooseen”, hän sanoi ja tunsi huonoa omaatuntoa valheesta, sillä hän oli suunnitellut mahdollisuutta muuttaa takaisin ilman miestä. Sen ääneen sanominen olisi kuitenkin vaarallista.

Sabriel kääntyi katsomaan ystäväänsä. Oikeasti?
"Se olisi ihanaa! Kaipaan sinua, oikeasti. Drinkit eivät puhu." Nainen nauroi pehmeästi. Hän viihtyi Keikon seurassa, vaikka nykyään ystävä tuntui olevan ajatuksissaan.
"Minä ainakin olisin onnellinen siitä."

”Niin minäkin”, Keiko hymyili ja laski sitten katseensa takaisin sateesta kiiltävään katuun, jonka katuvalojen keltainen hehku sai kiiltämään. Tarquin kieltäytyisi jättämästä uraansa, ja vaikka mies kuinka vakuutti muuttuneensa, Keiko ei unohtanut uhkauksia siitä, mitä tapahtuisi, jos hän yrittäisi jättää miehen.
”Olisi toki kiehtovaa asua myös ulkomailla, Sveitsissä tai Ranskassa tai vaikka Argentiinassa, mutta tunnen olevani kaukana perheestäni ja ystävistäni jo Newcastlessa.”

"Ulkomailla olisi mahtava asua. Mutta toisaalta, koti on koti." Sabriel ei kaivannut niin perhettään, vaan pääkaupungin tuttua tuntua. Se oli aina parasta lomalta palatessa. Oikean paikan edessä hän pysähtyi ja astui sisään, kun portsari avasi hänelle oven. Miltein seesteisen siisti, olohuonemainen tunnelma rentoutti heti.

Koti oli menettänyt merkityksensä hänelle. Yleensä sana kai symboloi turvallisuuden tunnetta.
Uuden paikan tunnelma ja ulkoasu erosi selvästi edellisestä. Se sopi varmastikin hyvin Sabrielin toiveeseen jutella rauhassa. Mitäköhän naisella oli mielessään?
Keiko istui alas Sabrielia vastapäätä, osaamatta enää rentoutua olinpaikastaan huolimatta.
”Oliko sinulla jotain mielessäsi? Onhan sinulla kaikki hyvin?”

Nainen istui alas, katsoen Keikoa hetken.
"On. Olen utelias. Millainen mies sai sinut, täydellisen enkelin, unohtamaan oman miehensä?" Tottakai hän halusi tietää!

Keiko räpäytti yllättyneenä silmiään ja kosketti sitten punehtuvia poskiaan. Mitä hän saattoi vastata? Hän oli pettänyt aviomiestään ja rikkonut valansa, ja minkä tähden?
”Oh”, hän naurahti vaivaantuneena ja laski katseensa.
”Sitä on vaikeaa kuvailla.” Ainakaan kertomatta, millaista Tarquinin vaimona oli. Yhteiskunnan sankarin, lääketieteellisen neron ja kaikkien jumaloiman, omistautuneen aviomiehen.
”Olin kai onneton ja hän sai minut kuvittelemaan hetken, että voisin olla onnellinen. Mutta tein vain typerän, typerän virheen.”

Kertomus sai Sabrielin mutristamaan huuliaan. Normaalisti hän olisi ollut hillitympi, mutta kaivatun ystävän seura ja humalatila tekivät hänestä... Nenäkkään.
"Eiii noin. En minä tuolla mitään tee. Kai hän oli edes komea?"

Keiko katsahti Sabrielia epäuskoisena ja hymyili puolittain.
”Melko. Hän näki minut ja sai minut tuntemaan oloni rakastetuksi, vaikka kyse oli vain merkityksettömättömästä suhteesta.” Rakastetuksi niin kuin miehen kuului kohdella naista. Mutta mitä hän oli tiennyt.
”Hän sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi”, Keiko lisäsi vetäen terävästi, tuskaisasti henkeä ja otti pitkän, syvän kulauksen lasistaan. Hän oli typerys.

Sabriel kallisti kevyesti päätään. Keskustelu sai aikaan erikoisen muutoksen toisessa.
"... Todella pidit hänestä." Se oli toteamus, ei kysymys.

Tukahtunut, turhautunut epätoivo nosti päätään ja sai Keikon kääntämään päänsä sivuun, kun silmät kostuivat. Hän ei halunnut itkeä enää kummankaan miehen tähden.
”Olin hyvin typerä.”

"... Pidät hänestä edelleen." Sabriel kurottautui tarttumaan ystävänsä kädestä.
"Muuta Lontooseen ja ollaan typeriä yhdessä?" Hän tunsi olonsa hieman typeräksi, hyvin usein. Etenkin miesten takia.

Keiko pyyhkäisi päättäväisesti siläkulmaansa ja puristi Sabrielin kättä.
”Olen hyvin typerä”, hän korjasi ja nauroi sitten naisen sanoille.
”Hyvä on. Mutta miten sinä aiot olla typerä?”

Brunette puristi kevyesti takaisin, hymyillen vinostim
"Jäin treffeille ulkoministerin kanssa?" Eikö se laskettu typeräksi? Etenkin jos mikään, mitä tuom seuraelämästä uutisoitiin, pitäisi paikkansa.

”Se on menneisyyttä”, Keiko huomautti pyöritellen lasia sormissaan.
”Eikä se ole typerää, vaan kohteliasta.”

"Oli se myös typerää. Ja voin aina mennä uudelleen naimisiin ja ottaa avioeron." Sekään ei varsinaisesti ollut typerää, mutta hän ajatteli että nyt pitäisi jo osata valita paremmin, kerran erottuaan.

Keiko kohotti lasiaan kannustavasti ja pohti, olikohan juonut jo turhan paljon, sillä tunsi olonsa kevyeksi ja irralliseksi.
”Sen typeryys riippuu siitä, kenet nait. Ideoita?”

Kirurgiksi erikoistuva nainen oli näyttävinään mietteliäältä.
"Mmmm..... Ei. Ei ole. Joten jos otan kadulta satunnaisen kulkijan, se todellakin on typerää."

”Totta. Valitse vain sellainen, josta uskallat erota”, Keiko kannusti. Ehkä sitä oli vaikeaa nähdä päällepäin. Kenen pinnan alla vaani hirviö. Kuka virittäisi niin kamalan ansan, ettei sieltä pääsisi ulos.

Sabriel ei voinut olla nauramatta. Olihan se hauska kommentti, jos ei tiennyt samaa mitä Gabrielle tiesi.
"Tai sitten vain teen typeriä treffikumppanivalintoja. Saatika annan Gabriellen hoitaa ne puolestani."

”Oletko tehnyt typeriä valintoja?” Keiko kurtisti mietteliäänä kulmiaan. Eikö Sabriel ollut aikaisemmin väittänyt epätavallisia, Gabriellen orkestroimia sokkotreffejä siedettäviksi?

"No jos katsoo mitä lehdet kirjoittavat ja jos puoletkaan niistä on totta, Gabrielle ei tiedä kaikkea pomonsa seuraelämästä. Ja silloin se oli myös äärimmäisen typerää minulta." Vaikka ei hän ollut mitään kuvitellut, mutta... Hän oli silti jäänyt.

Keiko nauroi lasiinsa ja laski sen pöydälle pelätessään spontaania käsielettä.
”Et kai sinä lehtiä usko? Eikö joka viikko joku innokas seurapiirikiipijä väitä olevansa tuleva, hmm, Lady Edgerly? Jos Gabriellea on uskominen, se mies ei varsinaisesti ole vaikuttanut kovin innokkaalta seuramieheltä”, hän pohti. Ei kai sitä koskaan tiennyt, mutta hyisen hillitty ja ilmeetön ulkoministeri tuskin olisi kovin suuri naistennaurattaja. Sen perusteella, miten halveksivia katseita mies loi väitetyistä suhteista kyseleviin toimittajiin, kohujen kohde ei ylpeillyt juoruilla.

"En suoraan. Mutta voihan niissä jotakin perää olla." Sabriel korjasi hymyillen pehmeästi.
"Ja mistä me tiedämme? Tunnen itseni silti hölmöksi. Vaikka kai hän olisi tehnyt selväksi seurani sietämättömyyden, kuten näkyy tekevän."

”Mitä tarkoitat? Tekevän selväksi seurasi sietämättömyyden?” Keiko kysyi ymmärtämättä, mitä nainen tarkoitti.

"Ne katseet." Sabriel virnisti vinosti. Hän kuitenkin katsoi nimenomaan niitä uutisia ja haastatteluja.

”Oh”, nainen nauroi ja tyhjensi lasinsa. Luoja, ehkä siinä oli tarpeeksi alkoholia.
”Mikä sinut saa tuntemaan olosi hölmöksi?”

"Jos hänellä on jotakin jonkun kanssa. Siten. Koen olleeni jotenkin naurettavan epätoivoinen hölmö." Nainen avasi nauraen logiikkaansa.

”Miksi olisit epätoivoinen hölmö?” Keiko kysyi nojautuen eteenpäin uteliaana.
”Etkö jäänyt, emm, sokkotreffeillenne kohteliaisuudesta?”

Sabriel kohotti kulmiaan.
"Kohteliaisuudesta ja uteliaisuudesta." Nainen korjasi pehmeästi.

”Miksi uteliaisuus tekisi sinusta epätoivoisen hölmön? Ei kai se mies antanut sinun ymmärtää niin?” Keiko pohti kulmat kurtistuen.

"Ei! Jestas, Keiko. Olet uteliaimpia tuntemiani ihmisiä." Nainen pärskähti pehmeästi.

Keiko kohautti hymyillen olkiaan ja nojautui taakse tuolissaan näkökenttä hienovaraisesti heilahdellen.
”Ammatin haittapuolia.”

"Olen ystäväsi, en asiakkaasi. Vaikka olen otettu että välität." Oli ihana tietää että hänellä oli hyviä ystäviä. Ainakin kaksi.

”Taidan tarvita lasin vettä”, Keiko totesi, otti hieman tukea pöydästä ja lähti hakemaan tuhdin lasin jäävettä. Hänen harkintakykynsä oli todistetusti huono ilmankin alkoholia, vaikka eihän kukaan olisi näkemässä häntä hotellissa.
”Minulla ei taida olla paras alkoholinsietokyky”, nainen huokasi vajotessaan takaisin tuolilleen.

"Kenellä olisi hyvä? Ja alkoholihan on tehty, jotta voisimme hieman sekoittaa päätä." Näillä viisauksilla Sabriel olisi alkoholisti keski-iässä. Onneksi nainen oli kuitenkin viisaampi kuin alkoholin sumentama, surkea huumorintajunsa.

Keiko nyökkäsi, vesilasin pilli huulien välissä ja katseli hajamielisesti ympärilleen.
”Ehkä se on sallittava pakokeino silloin, kun ongelmat ovat liian suuria käsiteltäviksi. Yhdeksi illaksi.”

"Olkoon tämä se sinun iltasi?" Hän oli tainnut käyttää omansa, kun oli joutunut kaksi kuukautta sitten kertomaan potilaalle ja tuon vanhemmille tytön vakavasta sairaudesta sekä sen uusimisesta.

Hän kohotti lasiaan ehdotukselle ja vilkaisi kelloaan. Ehkei hänen tarvinnut murehtia lähdöstä vielä.
”Täytyy käydä tapaamassa vanhempiani huomenna. Isäni saisi luultavasti infarktin, jos saavun edelleen juovuksissa”, Keiko hymyili puolittain.

Sabriel mutristi huultaan myötätuntoisena. Ehkä heidän pitäisi siis lopettaa tältä illalta?
"Pitäisikö siis mennä? Voimme jakaa taksin."

”Ehkä se olisi järkevää”, Keiko huokasi haikeana mukautuen Sabrielin ehdotukseen. Hän katseli Lontoon valoja taksin unettavassa hyrinässä, halasi ystäväänsä tiukasti jäähyväisiksi ja nousi hotellihuoneeseensa valmiina nukahtamaan silmänräpäyksessä. Uni kuitenkin karisi nopeasti, kun hän löysi Tarquinin odottamasta.

Perjantai 27. lokakuuta 2017, alkuilta

”Nähdään maanantaina! Oi, kiitos samoin - hyvää viikonloppua sinullekin!”
Keiko ei tuntenut ulkoisesta hyväntuulisuudestaan huolimatta enää perjantaisin perhosten siiveniskuja vatsanpohjassaan, jännittävää, itsetuhoista odotusta toivoessaan, että Tarquin päivystäisi. Se antoi hänelle mahdollisuuden tavata ystäviä ja käydä eläinsuojalla leikittämässä kodittomia kissoja ja lenkkeilyttämässä kodittomia koiria, joiden puhdas hyväntahtoisuus särki hänen sydämensä joka kerta.
Mutta häntä odotti aina kliinisin linjoin sisustettu, väritön asunto, joiden varjoissa miehen läsnäolo viipyi silloinkin, kun Tarquin oli poissa. Valkoiset seinät tuntuivat varastoineen muistot, jotka täyttivät hänet onnettomalla, epätoivoisella häpeällä ja itseinholla. Silloin tällöin hänen ajatuksensa palasivat yhden sanan tekstiviestiin, ja hän satutti itseään joka kerta uudelleen. Ei, kuinka typerä hän saattoi olla?
Roosanväriseen, polvimittaiseen takkiin ja kermanvalkeaan, kauniisti leikattuun mekkoon pukeutunut nainen pujahti hissiin viime hetkellä, kumartui pujottamaan jalasta tipahtavan, korkeakorkoisen avokkaan takaisin paikalleen ja suoristautui suoden ystävällisen hymyn hissin toiselle matkustajalle, mutta se katosi järkytyksestä.
Tuskallisen tutun tuoksun olisi pitänyt varoittaa häntä.

Tuskallisen tutun tuoksun käyttäjä oli yllättäen myös hississä. Brian oli poikkeuksellisesti käynyt täällä keskustelemassa asioistaan, toisessa pisteessä toimivan psykologinsa ollessa pidemmällä sairaslomalla. Hieman harmaantunut irlantilaismies katseli poissaolevana hissin kattoa aina siihen asti, kun tunnisti hissiin pujahtavan naisen äänen. Sen jälkeen hajuveden.
Kymmenet naiset käyttivät samaa.
"Hei." Syvä hengitys auttoi miestä keskittymään. Olisi pitänyt mennä portaita. Tästä tulisi kiusallisin hissimatka maantasalle, jonka hän oli koskaan kokenut.

”Hei”, Keiko vastasi löytäessään äänensä ja pakotti itsensä hymyilemään ystävällistä hymyä. Se ei vain aivan tavoittanut tummia silmiä, joiden katse harhaili levottomana turhan pieneltä tuntuvassa, metallinhohtoisessa tilassa.
Hän astui askeleen taaksepäin ja nojautui vasten seinää, puristaen sormillaan kaidetta, joka tuntui koroista huolimatta olevan hieman turhan korkealla.
”Mitä kuuluu?”

Brian puristi sitä metallista kaidetta myös. Silmät seikkailivat kaikkialla muualla kuin naisessa, jonka kanssa hän oli viettänyt Englannissa eletyn elämänsä mukavimmat hetken.
"Hyvää. Entä sinulle?" Se saattoi olla vuosisadan vale, mutta ei Keiko sitä saisi tietää. Tuo oli ansainnut mukavan valheen.

Hänen oli vaikea hengittää. Sydän tuntui hakkaavan korvissa kuurouttavana kuin askeleisiinsa sotkeutuva pikajuoksija.
Yksi, perinpohjaisen lohduton tunne kumpusi syvältä hänen sisältään: hän ikävöi miestä, ja se sai hänet arvostamaan itseään hieman vähemmän. Tarquin oli oikeassa. Hän oli typerys. Kuinka hän saattoi olla niin perinpohjaisen huono ihmistuntija? Näin heikko ja surkea olento.
”Hyvää. Kiitos”, hän vastasi pakottaen hymyn pysymään huulillaan ja käänsi katseensa numerotaulua kohti. Ovet aukeaisivat aivan kohta.

Brian olisi käyttänyt Keikosta monta muuta sanaa, kuin typerys. Nainen oli yksi älykkäimpiä, jonka hän oli tavannut. Samoin kilteimpiä, suloisisimpia... Ja se ajatusketju oli hyvä katkaista ennen kuin hän ehtisi pidemmälle.
"Ole hyv-" Hissin rakenteista tuleva nytkähdys sai miehenkin horjahtamaan hieman, lauseen jäädessä sen johdosta kesken. Jumissa hississä, Keikon kanssa.

Nytkähdys oli suistaa Keikon jaloiltaan, ja nainen takertui kaiteeseen. Hissi ei liikkunut. Ovet eivät auenneet. Koneisto ei hyrissyt, ja valotkin välkähtelivät kuin sammumaisillaan.
Ei näin tapahtunut. Ei näin tapahtunut! Hätääntynyt hengitys sai hissin keinumaan hänen silmissään, ja Keiko vajosi istumaan seinää pitkin kiertäen käsivarret tiukasti ympärilleen. Hengitä. Hengitä, typerys.
”Onko… Toimiiko hälytyspainike?”

Brian kurottautui kokeilemaan nappia. Ainakaan ääntä ei tullut. Ilmeisesti rakennuksesta oli mennyt sähköt.
"Ei." Hän vilkaisi naista olkansa yli, purren huultaan.
"Varmasti se toimii pian." Hän lupasi rauhalliseen sävyyn. Ei ollut aihetta paniikkiin.

Keiko painoi kasvot käsiinsä, nyt jo leuan alle ulottuva, tumma polkkatukka poskille valahtaen. Ryhdistäydy.
”Niin. Olet varmasti oikeassa”, hän vastasi hillitysti nostaessaan päänsä ja painoi takaraivonsa seinää vasten kasvot kalpeiksi valahtaneina. Hän ei nauttinut ansaan jäämisen tunteesta. Se sai hänen koko kehonsa hätääntymään. Nainen painoi käden rinnalleen, jonka alla sydän tuntui hyppivän yli lyöntejä.

Hetken mies pystyi katsomaan naisen ahdistusta. Hitot hänen mukavuudestaan. Brian kyykistyi naisen viereen, tutkaillen kalpeita kasvoja.
"Puhu vaikka vapaaehtoistyöstäsi. Jostain." Millaista ihmistä ei rauhoittaisi kissoista ja koirista puhuminen? Keikoa luultavasti, mikäili nainen haluaisi puhua hänelle mitään.

Brian puhui, ja Keiko avasi silmänsä, jotka olivat mustuneet pelosta. Puhu jostain?
Ehkä mies olisi parempi psykologi kuin hän. Hengitä, typerys. Hän juoksutti tärisevän käden läpi hiuksistaan.
”Kiitos, mutta…”, hän sanoi hakien hillittyä äänensävyä. Keiko oli se, joka kuunteli. Tarquinin mukaan hän ei ollut kuuntelemisen arvoinen, ja Keiko halusi lyödä itseään antaessaan miehen myrkyn hiipiä aina uudelleen mieleensä.
”Ehkä voit kertoa minulle hevosistasi sen sijaan.”

Tai sitten Brian oli joskus käsitellyt ihmistä, jolla oli taipumusta paniikkikohtauksiin. Sekin oli mahdollista. Hän kohotti kevyesti kulmiaan. Nyt hän saisi valehdella enemmänkin.
"Vichyllä menee hienosti." Brian veti syvään henkeä. Hän oli keskeyttänyt kaksi rataa viimeisen kuukauden aikana. Vichyllä meni reisille.
"Whiskers ja Vanellope pääsevät isojen hevosten luokkiin. Ja Whiskers heitti minut vesiesteeseen edellispäivänä. Heitin siellä kuperkeikan."

Keiko tuijotti hetken vastapäistä seinää kertoen itselleen, ettei tämä ollut järjellinen reaktio - hän ei ollut vaarassa. Tarquin ei ollut täällä. Hissi oli vain pysähtynyt hetkeksi. Mutta hänen kehonsa ei suostunut kuuntelemaan.
Tarina vesiesteestä sai hänet kääntämään katseensa Brianiin, eikä nainen ollut varma tunteako myötätuntoa ja huolta itsensä satuttamisesta vai hymyillä mielikuvalle.
”Sattuiko sinuun?”

Brian pudisteli päätään, pienen hymyn hiipiessä miehen kapeille huulille.
"Jään henkiin. Pari mustelmaa. Olin tosin hyvin märkä. Siellä sattui kerrankin olemaan vettä." Yleensä kukaan ei nähnyt valmennuksia varten täyttämisen vaivaa, mutta nyt oli ollut kyse nimenomaan siitä.
"Whiskers ei tosin päästänyt minua enää selkään kun olin litisevän märkä."

Tarina sai hymyn hiipimään kuin varkain Keikon huulille, valaisi hetkeksi kasvot ja siristi tummat, pelosta edelleen mustat silmät. Hän kääntyi seinän vierellä miestä kohti ja kiersi käsivarret tiukasti ympärilleen yrittäen estää itseään tärisemästä. Älä ole naurettava. Et ole vaarassa.
”Kiitos”, hän vetosi vilpittömästi, mutta esti itseään koskettamasta miehen kättä sanojensa vahvistukseksi. Ei enää.

Brian nyökkäsi naisen kiitokselle pehmeästi.
"Jos se auttaa, että kuvittelet minut litimärkänä Rosingsin ainoassa lämmittämättömässä maneesissa, niin ole hyvä." Se, että hän saattoi piristää naista tarinalla, oli sen reidessä olevan valtavan mustelman arvoista.

Hän puristi silmänsä hetkeksi kiinni yrittäen tunnistaa ja hallita tunteet, jotka saivat hänet reagoimaan näin yksinkertaiseen hissin pysähdykseen, mutta ne olivat koodautuneet syvälle hänen selkärankaansa. Mikä oli erikoista, koska pakovaisto ei ollut koskaan auttanut häntä aikaisemminkaan.
Hän ei ollut koskaan ehtinyt pakoon.
”Hieman”, Keiko myönsi ja suki levottomin, vapisevin sormin hiuksiaan.
”Mutta en koskaan toivoisi, että sinuun sattuu.”

Brian puri huultaan. Miksi Keikon piti olla niin kiltti? Olisi ollut ihan sopivaa toivoa hänelle kipua. Ei se olisi ollut väärin tuolta.
"Ei minua haittaisi vaikka toivoisit. Olen ansainnut sen."

Keiko katsahti miestä silmäkulmastaan ja yritti tasata hätääntynyttä hengitystään.
”Miksi?”

"Mitenhän sinä sen ilmaisit? Annoin sinun kuvitella asioita, jotta vaikuttaisin paremmalta?" Ei Brian muistanut mitä Keiko oli huutanut hänelle hotellihuoneessa. Jotain sellaista, ehkä.

Hän räpäytti silmiään hämillään. Oliko hän sanonut niin? Keiko tiesi, ettei ollut koskaan tuntenut niin.
”Olen pahoillani, jos loukkasin sinua. En käyttäytynyt hyvin… Viimeksi nähdessämme, etkä ansainnut sitä.”

"Et loukannut. Puhuit totta." Brian lupasi pehmeästi.
"Minulle annettiin tilaisuus kertoa itse. En kertonut, koska en halunnut rikkoa mitään. Joten, olin ansainnut kaiken sen sinulta. Älä tunne syyllisyyttä siitä."

Keiko kiersi käsivarret tiukemmin ympärilleen, kun epätoivoisesti haudattu sydänsuru pyrki pintaan.
”Ymmärrän, mikset kertonut. Ei sinunkaan tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä.”

"Olisi pitänyt." Mies myönsi. Ei hän oikein tiennyt mitä muuta olisi sanonut.
"Käytkö vielä eläinsuojalla?"

Ehkä miehen olisi pitänyt, mutta harva ihminen halusi jakaa itsestään asioita, jotka olisi mieluummin unohtanut. Keiko ei voinut kuvitellakaan kertovansa elämästään suljettujen ovien takana. Avuttomasta häpeästä, jota tunsi. Eikä kukaan olettanut, että rumaa menneisyyttä haluaisi jakaa ihmiselle, jonka kanssa piti vain hetken hauskaa.
”Kyllä, aina kun mahdollista. Koirat ovat aina sydäntäsärkevän onnellisia saadessaan edes hetken rakkautta.”

Brian hymyili naisen kertoessa koirista. Keiko oli niin kiltti että se miltein itketti. Miten tässä maailmassa oli vielä jotain noinkin suloista ja viatonta? Vaikka Brian kyllä tiesi ettei nainen suinkaan aina ollut noin viaton. Niin kamalaa kuin se olikin, se muutti hymyä aavistuksen enemmän virneeksi. Hyi häntä.
"Arvostan sitä että jaat niille aikaasi. Ja koiratkin varmasti."

Keiko painoi katseensa hämillisenä hymyillen ja rutisti itseään.
”Jos vain voisin, adoptoisin niin monta kuin kotiini mahtuisi”, hän sanoi haikeana. Mutta eläimet eivät pitäneet Tarquinista eikä mies eläimistä. Ja tietäessään, mitä mies teki hänelle - hän pelkäsi ajatella, mitä mies voisi tehdä eläimelle.

"Ansaitsisit tilanteen jossa voisit toteuttaa toiveesi." Ei ollut hänen asiansa kommentoida sen enempää. Hän ainakin oletti nykyisen kykenemättömyyden johtuvan aviomiehestä.
"Kaikki niistä."

Voisikohan hissistä loppua happi? Ajatus luikerteli hänen mieleensä salakavalana ja sai naisen tuijottamaan vastapäistä seinää.
”Toivon sinulle samaa”, hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja todella teki niin. Hän ei uskaltanut enää haaveilla.

"Älä tuhlaa toiveitasi minuun. Käytä ne itseesi. Lupaathan?" Miksi hän antoi tällaisten sanojen tulla ulos? Samasta syystä kuin oli lähettänyt sen säälittävän tekstiviestin. Jokin epätoivoinen liekki lepatti edelleen miehen sisällä ja se vaatisi kylmän viiman sammuakseen. Keiko oli liian kiltti puhaltaakseen sen liekin hiljaiseksi. Tavallaan Brian toivoi jopa naisen tekevän sen.
"En pyydä muuta kuin että lupaat tehdä itsesi onnelliseksi."

Keiko katsahti miestä hämmentyneenä. Lupaathan? Mutta hän teki parhaansa ollakseen onnellinen. Hän antoi koko sydämensä työlleen ja iloitsi asiakkaidensa paremmista päivistä, oli ystäviensä tukena aina kun saattoi, antoi vapaa-aikansa kodittomille eläimille, jotka olisivat ansainneet kodin - siinä oli paljon, mistä olla onnellinen.
”Oletko sinä onnellinen?”

"Epäreilu kysymys." Brian halusi pelata itselleen lisäaikaa. Voisiko hissi liikkua ennen kuin hänen olisi pakko sanoa mitään? Ei. Ääntä ei kuulunut. Ei edes pientä lupausta hurinasta.
"Valehtelisin jos sanoisin olevani. Mutta kyse ei nyt ollut minusta."

”Se on ikävä kuulla”, Keiko sanoi ja painoi leuan polviaan vasten. Hän toivoi jokaiselle ihmiselle onnellisuutta, erityisesti niille, joista välitti. Ikävöiköhän mies lapsiaan?
Mutta hänellä ei ollut oikeutta kysyä asiasta.
”Toivoisin sinun olevan.”

Brian kaipasi lapsiaan niin että sattui. Ajan kuluessa se kipu oli muuttanut muotoaan ja nykyään se kirpaisi vain kun hän näki isän samanikäisten lasten kanssa. Olisi ollut ihana tietää millaisia hänen lapsistaan oli kasvanut.
"Kaikille ei ole varattu sitä iloa. Ja minä sain jo kahdesti onnea riittämiin. Ja on ihmisiä joiden asiat ovat huonomminkin." Hän ei ollut yksinäinen, tavallaan ja oli terve. Siinä oli jo paljon.
"Ja Keiko, rikoit jo pyyntöäni. Sanoin että käytä toiveesi itseesi. Olet niin kiltti, etten tiedä miten ansaitsin sinut edes hetkeksi."

Keiko ei ollut varma, mistä mies puhui - viittasiko tämä lapsiinsa? - mutta jäi katsomaan Briania hämillisenä. Ansaitsi hänet? Se oli kaunis ilmaisu. Niin kaunis, että se sai lohduttomuuden pyyhkäisemään hänen ylitseen ja Keikon laskemaan katseensa. Brian osasi totta kai puhua naisille, mutta ilmaisu kummitteli hänen mielessään - ehkä joku päivä hän voisi olla ansaitsemisen arvoinen jollekulle.
Jos voisi unohtaa, kuinka likaiseksi ja rikkinäiseksi tunsi itsensä.
”Eikö sinua varten ole varattu onnellisuutta?” Olisi sydäntäsärkevää, jos mies uskoi niin. Brian oli tehnyt anteeksiantamattomia asioita menneisyydessään, mutta se ei tarkoittanut, etteikö mies ansaitsisi olla onnellinen.

Brianille Keiko oli nyt ansaitsemisen arvoinen. Pieni ja hento, silti pelottavan voimakas. Ihminen joka olisi ansainnut vain hyvää ja parasta, tulla kohdelluksi kuin prinsessa.
"Minulla oli onni kahdesti ja kadotin sen typeryyttäni. Älä sinä sitä mieti."

Hänellä oli ollut vakaa pyrkimys yrittää sulkea Brian Darcy elämästään ja jättää hengenvaarallinen salasuhteensa hetkelliseksi hulluudeksi, mitä sen kuuluikin olla. Mutta Keiko ei voinut kohauttaa olkiaan, kun toinen ihminen tuntui tarvitsevan jotakuta, joka välittäisi - ei vaikka kuinka olisi päättänyt sulkea tämän elämästään.
”Tarkoitatko lapsiasi? Ikävöitkö heitä kovin?” hän kysyi vilpittömällä myötätunnolla ja halasi polviaan helpottaakseen ahdistustaan.

Mies olisi halunnut tehdä mitä tahansa Keikon oloa helpottaakseen. Tuo näytti niin pieneltä.
"Heitäkin. Entistä vaimoani. Sinua."

Keiko räpäytti silmiään yrittäen ymmärtää, mitä tapahtui. Sanoiko Brian ikävöivänsä häntä? Miksi?
Hänen kiihtyvällä pulssillaan ei ollut nyt mitään tekemistä lukitun hissin kanssa, ja nainen nykäisi katseensa hämmentyneenä Brianista. Se harhaili levottomana pitkin metallisia seiniä. Ei! Hän ei aikonut kertoa ikävöivänsä miestä. Hän ei voinut. Hänen elämänsä oli katastrofi. Salasuhde toiseen, väkivaltaiseen mieheen ei ollut se lisämauste, jota hänen umpikujansa kaipasi.
Hän antoi katseensa kääntyä kuin huomaamatta miehen käsiin, jotka olivat muistuttaneet häntä siitä, miltä kosketuksen oli tarkoitus tuntua, ja yritti kuvitella ne satuttamaan jotakuta, jota mies rakasti ja jota miehen oli tarkoitus suojella, niin väkivaltaisesti ja pahasti, että laki kielsi Briania edes lähestymästä ex-vaimoaan. Mutta hänen oli vaikeaa muodostaa mielikuvaa. Mieshän oli muuttunut, eikö?

Brian suoristautui, vetäen kädet sen ajan pakinoiman nahkatakin taskuun. Ehkä se ei ollut suljettu tila vaan hän joka naista ahdisti.
"Anteeksi. Taisin sanoa liikaa."

Brian pahoitteli, ja Keiko juoksutti sormet läpi hiuksistaan vaatien itseään suomaan miehelle hymyn.
”Älä pahoittele. Ei ole mitään, mitä sinun pitäisi pyytää minulta anteeksi.” Ex-vaimoltaan ehkä, mutta ei häneltä.

Hän näki sen toisin. Brian kokeili hälytysnappia uudelleen ei mitään, hiljaisuutta. Ei edes rätinää.
"En halua ahdistaa sinua."

Keiko painoi selkänsä vasten hissin seinää kuin toivoen, että se olisi voinut saada tilan tuntumaan suuremmalta.
”Älä syytä itseäsi. En vain pidä…”, nainen haki sopivaa sanaa, ”lukituista tiloista.” Totta kai Brian ahdisti häntä. Hänen oli estettävä itseään kysymästä, miksi mies kertoi ikävöivänsä häntä, mitä mies halusi sillä saavuttaa. Koska eihän sillä pitänyt olla mitään väliä, Keiko muistutti itseään. Brian oli ollut hetken itsetuhoinen hairahdus, epätoivoinen yritys tuntea jotain muuta kuin turtaa pelkoa, ja nyt se oli ohi.
Joku päivä hänen typerä, ihmistuntijana kelvoton sydämensä hyväksyisi sen myös.

"Kukapa pitäisi?" Artemis oli saanut kerran paniikkikohtauksen tyhjän kuljetusauton mentyä takalukkoon. Kiukkuisen kollegan kanssa kaksi tuntia oli tuntunut ikuisuudelta. Tämä oli huomattavasti mieluisampi ikuisuus.
"Epäilen että en auta asiaa."

Nainen laski syyllisenä katseensa ja puristi käsivarsiaan tiukemmin.
”En vain…”, Keiko empi katsellen avokkaidensa mustavalkoisia kärkiä edessään, ”en vain ymmärrä mitä haluat minulta.”

"En halua sinulta mitään, enkä pyydäkään mitään." Brian tajusi miten ristiriidassa sanat olivat keskenään.
"Siis, en oleta sinulta mitään. Olisi pitänyt olla hiljaa, sotkematta ajatuksiasi."

Keiko kohotti epätietoisen, hämmentyneen katseen mieheen.
”En vieläkään ymmärrä”, hän sanoi melkein anteeksipyytäen ja tunsi itsensä typeräksi. Eihän sillä ollut edes mitään väliä, nainen muistutti itseään tiukasti, vaikka tiesi valehtelevansa.

Brian huokaisi syvään.
"Englannissa eletyn elämäni parhaat hetket vietin kanssasi. Ja nautin siitä kokonaisuudessaan." Miten sen sanoisi? Brian osasi puhua naisille, mutta nyt hän oli heikoilla jäillä.
"Valitettavasti unohdin sen kaiken olevan vain hetken hauskaa, pako sinulle avioliitostasi. Viihdyin kanssasi ja pidin, siis pidän edelleen, sinusta todella."

Nainen puri neuvottomana alahuultaan kuin estääkseen itseään vastaamasta mitään. Brianin sanat saivat hänen sisällään vihloneen kaipauksen sykkimään kuurouttavana. Hän yritti muistuttaa itseään siitä, että mies osasi puhua naisille ja varmaankin satuili täsmälleen saman tarinan jokaiselle sen öiselle tyttöystävälleen. Mutta jokin hänessä sanoi, ettei siitä ollut kyse.
”Ei se ollut minulle vain hetken hauskaa”, Keiko sanoi onnettomana, ennen kuin ehti estää itseään.

Keuhkot painuivat varmasti hieman kasaan. Se ei ollut? Voi helvetti.
"Anteeksi. Olisin voinut pitää tämän itselläni."

Keiko ei ollut varma, mitä mies pyysi anteeksi nyt. Hän kohotti katseensa muutaman kerran välkähtäviin valoihin ja kosketti rintakehäänsä levottomana.
”Älä huolehdi”, nainen vastasi hieraisten kalpeita kasvojaan ahdistuneena. Sillä ei pitänyt olla enää merkitystä, mitä hän oli tuntenut Briania kohtaan. Tunsi Briania kohtaan.

"Huolehdin." Brian totesi tyynesti. Keiko ei voisi estää häntä.
"En tiedä miksi kuvittelin että haluaisit tietää, että voisin joskus jopa rakastaa sinua. Helvetti." Hänen suunsa ei ollut ruodussa tänään.

Nainen kohotti katseensa hetkeksi Brianiin ja käänsi pois jännittäen hartioitaan kuin päästäkseen eroon kivusta. Tietäminen teki päätöksissään pysymisestä taatusti vaikeampaa, ja Keiko sukaisi hiuksiaan kuin etsien keinoa tukahduttavalle tunteelle päästä ulos.
”Mitä sinä oikein haluat minusta?” hän kysyi ahdistuneena. Miksi Brian kertoi hänelle? Miksi mies puhui kauniin sanoin ikävästään? Mitä tämä halusi hänen tekevän?

Brian hieraisi kasvojaan. Hän oli kelvoton mies. Miksi piti puhua ohi suunsa? Helvetin lörppäturpa.
"Sinut?" Ehkä jos hän antaisi kaiken tulla, Keiko löytäisi itsestään voimaa puhaltaa sen hänen sisällään lepattavan liekin sammuksiin kunnolla.

Keiko tuijotti miestä ja vaikka hän kuinka rutisti itseään, hänen oli vaikeaa hengittää. Hänet? Mitä se tarkoitti?
”Olen varma, että löydät vaivatta jonkun vähemmän monimutkaisessa tilanteessa olevan”, hän sanoi ja yritti sanoa itselleen sen olevan totta, sillä varmasti se sattui vähemmän kuin toinen vaihtoehto - jossa mies oikeasti tarkoittaisi sanojaan.

"Keiko." Ääni oli pehmeä, hieman lyöty. Miksi hän ei voinut uskoa?
"Tarkoitin sitä."

Hän halusi repiä katseensa irti miehen silmistä, muttei voinut. Hän halusi olla kuulematta äänensävyä, joka särki hänen sydämensä. Oliko hän satuttanut Briania? Hän ei ollut varma, mitä oli sanonut lähtiessään kaiken rikkoneesta hotellihuoneesta.
Mies ei saanut nähdä lapsiaan, koska oli satuttanut vaimoaan niin pahasti. Brian ei voinut olla millään mittapuulla hyvä päätös.
Tarquin tappaisi hänet, jos koskaan saisi tietää.
Tämä oli kaikin puolin typerää, eikä tästä voisi seurata mitään hyvää. Mutta millään ei todellisuudessa ollut merkitystä.
Keiko tunsi myötätunnon pehmentävän ahdistukseltaan terän ja paljastavan kaipauksen hänen kasvoillaan, kutsuen miestä.

Olisi Brian varmasti nykyään voinut taistella lapsistaan. Sen sijaan hän pysyi kasvottomana, nimettömänä noille. Saattoi olla etteivät lapset aikuisina haluaisi nähdä häntä, mutta hänestä ei ollut oikeusteitse vaatimaan osaa lapsistaan itselleen nytkään. Se olisi pakottamista.
Millään mittapuulla hän ei silti ollut hyvä päätös, omastakaan mielestään. Hiljaisuus raastoi ajatuksia.
"Sano jotain. Mitä tahansa."

Nainen laski katseensa ja pyöräytti turhan näyttävällä timantilla koristeltua vihkisormustaan.
”Mitä sinä haluat minun sanovan?”

"Mitä vain. Mieluusti sen mitä ajattelet." Hän ei tiennyt kumpaa toivoi enemmän, Keikon haluavan hänet vai tuon käskevän hänen painua vaikka helvettiin.

Keiko tuijotti sormuksensa timanttia ja yritti hillitä itsensä, mutta hän ei ollut koskaan ollut lahjakas valehtelemaan tai peittelemään tunteitaan. Oli ihme, ettei Tarquin ollut saanut tietää Brianista - miehellä tuntui olevan yliluonnollinen kyky tietää täsmälleen, missä hän oli.
”Kai, että ikävöin sinua, vaikkei minun pitäisi.”

Brian vilkaisi Keikon sormusta. Se oli hieno eikä hän voisi ikinä antaa Keikolle niin upeaa elämää, mitä se hotellihuone Saksassa oli heijastellut. Puhumattakaan siitä, ettei nainen varmasti voisi antaa hänelle anteeksi tai eroaisi miehestään.
"Keiko..." Ei hänellä ollut sanoja. Ei mitään mitä sanoa. Ainakaan sellaista mikä ei olisi ollut liian imelän siirappista.

Hän ei halunnut nostaa katsettaan. Eikö hän ollut paljastanut jo liikaa? Pyörtänyt päätöksensä liian monta kertaa? Antanut anteeksi joka kerta, kun joku sitä pyysi, vaikkei pitänyt?
Mutta Brian ei tarvinnut hänen anteeksiantoaan. Mies ei ollut tehnyt mitään väärää häntä kohtaan.
Keiko puri onnettomana alahuultaan ja tuijotti pyörittelemäänsä sormusta kuin se auttaisi häntä olemaan järkevä, vaikka kaipaus oli sumentaa hänen järkensä. Hän ei ollut varma, miksi yritti vastustaa, kun tiesi jo tehneensä päätöksen.

"En oleta sinulta mitään. Enkä pyydä sinulta mitään." Brian täsmensi pehmeään sävyyn.
"Tiedän etten voisi tarjota sinulle mitään mahtavaa ja vain lupauksen muuttuneesta miehestä. En syytä sinua jos et tartu siihen."

Tämä oli toivotonta. Keikon oli vapautettava alahuulensa ja annettava itsensä hengittää. Hän ei tiennyt, mitä Brianin lupaus muuttuneesta miehestä sisälsi, mutta sillä ei tainnut olla edes merkitystä. Hän oli tiennyt olleensa pulassa jo tunnistaessaan miehen tuoksun.
Keiko nosti katseensa, hivuttautui ylös seinää pitkin ja astui lähemmäs huterilta tuntuvin jaloin. Nainen kohotti katseensa Brianin silmiin ja kurotti koskettamaan miehen poskea hellin, lohduttavin sormin. Eikö mies todella ollut nähnyt, mitä oli hänelle merkinnyt?

Brian puri huultaan. Pienen hetken hän saattoi estää itseään, kunnes kaappasi naisen halaukseensa. Tiukkaan sellaiseen. Itse oli koskenut häntä, antanut tavallaan (ei edes) luvan vapauttaa se kaipuu.

Keiko kiersi kätensä tiukasti miehen ympärille eikä välittänyt siitä, että hengittäminen kävi työlääksi. Hän oli yrittänyt teeskennellä, että voisi unohtaa Brianin, ettei kaivannut miestä, mutta vasta nyt ymmärsi kuinka toivoton ajatus oli ollut. Hän oli ikävöinyt miestä niin, että sattui. Nainen sulki silmänsä ja painoi päänsä vasten tuttua rintaa.

Brianin suoristautuessa Keiko saattoi nousta hieman ilmaan, mutta väliäkö sillä. Hän pitäisi naisesta tiukasti kiinni, ettei tuo putoaisi kahta senttiä hissin lattialle, omille jaloilleen.

Ele sai naisen hymyilemään takkia vasten ja sitten havahtumaan halauksesta, kun valot välkähtelivät kirkastuen, koneisto alkoi hyristä ja hissi lähti laskeutumaan. Keiko suoristi roosanväristä takkiaan ja soi Brianille hämillisen, kysyvän hymyn. Tämä oli tuskin ollut kummankaan ohjelmaan suunniteltuna. Tarquin odottaisi häntä eikä pitänyt odottamisesta, mutta yksi halaus ei tuntunut lainkaan riittävältä.

Brian päästi naisen irti, hymyillen tuolle nopeasti. Helvetti. Mitä hän voisi oikein sanoa nyt?
"Jos sinulla on numeroni, saat päättää mitä teet." Sitten oli hyvä livahtaa raukkamaisesti ulos hissistä heti kun ovi aukesi.

Tiistai 31. lokakuuta 2017 - ilta

Brian oli tehnyt elämässään monia huonoja päätöksiä, lähiaikoina varmasti suurimman osan niistä. Tämä oli epäilemättä huono idea, mutta ei edes lähimpänä oikeasti huonoa ajatusta. Hän ei ollut viikkoihin tuntenut oloaan yhtä levottomaksi kuin nyt, kulkiessaan ympäri asuntoaan siirtelemässä turhia esineitä paikasta toiseen, koska halusi sen olevan siisti. Mitä väliä lehtikorin asennolla edes oli? Keiko oli nähnyt sukkia lattialla, farkut mytyssä nojatuolissa, nahkatakin heitettynä sohvalle, jopa tiskejä tiskialtaassa hänen asunnolla. Silti nyt siisteydellä tuntui olevan suuri merkitys sovitun tapaamisen kannalta. Kai se antoi hänelle tunteen siitä että Brian itse kontrolloi tilannetta. Se oli itsepetoksen aatelia, sillä mies oli kaikkea muuta kuin tilanteen herra, vaikka tapaaminen oli sovittu hänen asunnollensa.
Ovikellon sointi varmasti pysäytti sydämen kolmen lyönnin ajaksi. Mies huokaisi syvään, astellen ovelle. Syvä hengenveto, aivan kuin ennen radalle ratsastamista. Mitä tahansa tulisikin, hän selviäisi. Mitään pahempaa ei voisi tapahtua kuin Keiko päättäisi sulkea hänet elämästään, eikä se eroaisi mitenkään tilanteesta joka kaksikon välillä oli vallinnut ennen viime perjantaita.
"Hei." Siinä kaikki? Hienoa Brian, mihin äänesi ja sosiaaliset taitosi katosivat? Hän päästi naisen peremmälle asuntoonsa, työntäen kädet farkkujensa taskuun. Toisin kuin monesti ennen, hän ei voisi nyt koskea naista. Se halaus ei antanut lupaa mihinkään, ei tänään.
"Haluatko teetä?" Ehkä se oli turvallisempi vaihtoehto kuin se kaapissa oleva punaviini. Jos teet saisi rinnuksille tai muki lentäisi seinään, se ei pilaisi värjäämällä vaatteita tai huonekaluja.

Mitä hän oli tekemässä? Keiko sulki silmänsä ja hengitti syvään, käsi kohotettuna ovikellolle. Tämä oli varmasti vielä typerämpää kuin ensimmäisellä kerralla.
Ja silti hän oli vetänyt takin päälleen sillä sekunnilla, kun näki ikkunalaudalla istuessaan Tarquinin urheiluauton perävalojen katoavan alas katua. Mies päivystäisi varmasti tänään – Halloween oli kuulemma idioottien riemujuhla sairaalan potilastilastoissa. Eikä Keiko keksinyt yhtään mielensä muuttavaa syytä olla kiirehtimättä omaan autoonsa ja ajamasta Hexhamiin.
Eikä keksinyt vieläkään. Nainen soitti ovikelloa, ja Brianin avatessa oven astui sisään, kuten niin monesti ennenkin. Nyt hän tunsi olonsa melkein ujoksi, kunnes näki hermostuksen miehen olemuksessa ja suli lempeään, tummat silmät pehmeästi siristävään hymyyn.
”Hei”, hän vastasi, ”kiitos, tee olisi ihanaa.” Tee oli yksi hänen arkensa pieniä iloja.
”Mitä sinulle kuuluu?”

Brian nyökkäsi, hymyillen Keikon rohkaisemana pehmeästi. Hän otti naisen takin tuon riisuttua sen, laittaen sen siihen ainoaan tyhjään naulakkoon. Muut olivat täynnä ajovarusteita ja ties mitä muuta. Pitäisi siivota se naulakkokin.
"Hyvää. Parin viikon lepo kilpailuista, ennen kuin aloitan hallikauden kunnolla." Töistä oli helppo puhua. Mies viittasi naista istumaan, livahtaen itse baaritason muusta olohuoneestaan erottavaan keittiöön.
"Entä sinulle?"

Keiko istui alas ja suoristi puuterinvärisen, polvimittaisen mekkonsa helmaa. Hän yritti olla tuntematta vihlontaa liikkuessaan ja seurasi miehen käsiä katseellaan.
”Niinkö? Lepo on varmaankin tervetullutta?” hän kysyi tietämättä, kokisiko Brian sen vain turhanpäiväisenä keskeytyksenä. Hän ei tiennyt, miten raskaita edelliset viikot olivat olleet ohjelmaltaan.
”Hyvää, kiitos. Eläinsuojalle tuli kissanpentuja, ja olen rakastunut”, Keiko sanoi hymyillen ihastuneena ajatuksestakin.
”Oletko suunnitellut erityistä ohjelmaa lomallesi?”

Brian laski teräksisen pannun liedelle. Hän ei ollut koskaan varsinaisesti oppinut omaksumaan vedenkeitintä arkipäiväiseen elämäänsä. Hyvin se vesi lämpesi näinkin.
"On, meille kaikille." Etenkin Vichylle, joka oli alkanut protestoimaan miehen ratsastusta, kahden radan mennessä niin huonosti, että mies oli itse vilkuttanut itsensä radalta ulos. Se oli ollut niin nöyryyttävä tunne.
"Ne ovat varmasti hyvin suloisia. Ei mitään erityistä. Ajattelin vain kuntoilla itse ja hakea uutta tempoa yhteistyöhön hevosten kanssa."

Kilparatsastajan elämässä lepotauot olivat varmasti arvokkaita. Hänen arkeaan ei voinut kuvailla jännittäväksi tai tapahtumarikkaaksi, ainakaan sanojen positiivisessa mielessä.
”Miten olet voinut edelliset viikot? Ovatko kisasi sujuneet hyvin?” Keiko tiedusteli lempeästi.

Ehkä Keiko ei googlettaisi hänen kisatuloksiaan FEI:n tietokannasta, joten pieni valkoinen valhe ei satuttaisi ketään.
"Ihan hyvin, ei ihan toivotulla tasolla. Kyllä se tästä, nuoriso on varmasti ollut väsynyttä kisaputken jälkeen." Se tuntui turvalliselta selitykseltä.
"Earl grey vai vihreä tee?"

”Vihreä, kiitos”, nainen vastasi ja pyöräytti vihkisormustaan pohtien, mikä oli saanut Brianin vaikuttamaan hermostuneelta. Ei kai mies katuisi hänen kutsumistaan?
”Lupaan ristiä sormeni puolestasi.”

"Kiitos, se varmasti auttaa." Hän sanoi sen vailla ironian häivääkään. Brian todella uskoi Keikon tuovan hänelle onnea. Mies pisti teen hautumaan keraamiseen kannuun, koettaen keksiä jotakin tekemistä itselleen. Kupit. Kaikki tarvitsivat kupit teen juomiseen. Hän valitsi kaksi tylsän harmaata kuppia kaapistaan, laskien ne pöydälle. Mieli teki kysyä miksi nainen oli lopulta halunnut tavata. Brian oli miltein saanut istua omien käsiensä päällä perjantain jälkeen, ettei ollut laittanut viestiä tuolle itse. Kun hän sai kaadettua teen kuppeihin, Brian kantoi molemmat varsinaisen olohuoneen puolelle, ojentaen toisen naiselle.
"Joten... Oletan että halusit puhua jostakin?" Irlantilainen oli liian levoton istuakseen alas.

Keiko otti kupin vastaan ja antoi sen lämmittää sormiaan. Hän katsoi seisomaan jäänyttä miestä ja tunsi epävarmuuden piston. Ehkä Brian ei todella ollut tarkoittanut, mitä sanoi hississä. Mutta hän voisi yhtä hyvin olla rehellinen tultuaan tänne ja leikkiessään hengellään jälleen kerran.
”Ikävöin sinua, ja halusin tietää, miten olet voinut.”

Brian puraisi huultaan. Hän olisi voinut pelata itselleen vähän lisäaikaa ja ottaa kulauksen teetä, mutta siinä olisi polttanut kielensä.
"Voin hyvin. Ja olen kaivannut sinua myös. Paljon."

Nainen katsoi miestä päätään kysyvästi kallistaen. Brian vaikutti edelleen hermostuneelta ja pidättäytyvältä.
”Onko kaikki hyvin?”

Brian istui lopulta alas, laskien sen kupin kädestään pöydälle.
"Tunnen itseni idiootiksi." Se ei varsinaisesti tarjonnut vielä sitä selitystä, jonka hän tunsi olevansa naiselle velkaa. Kiitos sen hississä tapahtuneen sekavan vuodatuksen.
"Tunnen itseni idiootiksi, koska olen ikävöinyt sinua niin paljon. Monesti olen halunnut laittaa viestiä kuten ennenkin, mutta päättelin ettet halunnut kuulla minusta mitään. Joten annoin olla." Brian veti henkeä. Kuten sanottu, mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua?
"Tarkoitin kaikkea mitä sanoin perjantaina. Englantiin muuttamisen jälkeen, parhaat hetket vietin kanssasi. Olin missä tahansa, koin olevani siellä missä halusin olla."

Keiko suli hymyyn, joka valaisi hänen kasvonsa ja sukaisi tummia hiuksia korvansa taakse. Hän siemaisi teetään, haluamatta hylätä miehen vaivannäköä sitä arvostamatta, ja laski omankin kuppinsa käsistään. Nainen nousi ylös, ylitti heidän väliinsä asetetun välimatkan ja kosketti miehen kasvoja.
”Miksi tunnet itsesi idiootiksi?” hän kysyi pehmeästi, siirsi miehen käsiä syrjään ja ujuttautui istumaan Brianin syliin, vaikka lantio vihloi liikkeestä. Ehkä hän oli röyhkeä, mutta hän ikävöi miestä ja halusi murtaa heidän välillään vallitsevan, oudon etäisyyden.

Brian antoi käsiensä kiertyä Keikon selän taaksen, kun tuo tuli itse hänen syliinsä. Nainen varmasti sanoisi, jos ei halunnut hänen koskevan. Ei mennyt kauan, kun toinen käsi nousi selän takaa naisen poskelle, peukalon silittäessä poskipäätä hellästi.
"Annoin itseni rakastua varattuun naiseen." Ja se oli ehdottomasti typerintä mitä hän oli koskaan tehnyt.

Hänen sydämensä hyppäsi lepattamaan ja vatsanpohjaa nipisti.
”Sinä mitä?” hän kysyi pohtien oliko saattanut kuulla tai ymmärtää oikein ja laski kätensä miehen poskelle, pujottaen sormensa sitten hellästi läpi hopean kirjomien hiuksien.

"Se kuulostaa niin naurettavalta." Brian naurahti käheästi, painaen kevyesti päätään hiuksiaan harovaa kättä vasten. Sydän loikkaisi kohta rinnasta.
"En osaa muotoilla sitä toisin, enkä haluakaan."

”Kuulostaako?” Keiko kysyi ja hymyili kuin vaivihkaa säteillen, silmät lämmöstä pehmeinä ja tunsi ylivyöryvää hellyyttä miestä kohtaan. Miten hän oli ikävöinyt miehen naurua.

"Tavallaan." Mies silitti naisen kasvoja hellästi, hymyillen tuolle pehmeästi. Miten hän oli kaivannutkaan Keikoa. Vain tuon läsnäoloa.
"Silti tarkoitan sitä. Nautin seurastasi, olin missä tahansa. Viihdyn kanssasi aina. Toivon että voisin antaa sinulle kaiken mitä ikinä haluat." Sen kissanpennun, koiran. Mitä tahansa. Rakkautta, hyvän parisuhteen.

Brianin sanat - ja kosketus - saivat perhoset lepattamaan hänen vatsassaan. Se, ettei hänen tarvinnut pelätä miehen sylissä, teki hänestä toivottoman onnellisen - mikä oli luultavasti kammottavan surullista, psykologian ammattilainen hänessä muistutti.
Keiko nojautui lähemmäs, antoi itsensä hengittää tuttua tuoksua ja aistiensa käydä ylikierroksilla, ennen kuin painoi huulensa vasten miehen huulia. Kuka voisi vastustaa niin kauniin puheen jälkeen?

Brian ei puhunut kauniita saadakseen suudelman tai enemmän. Hän puhui koska se oli totta. Silti häntä ei haitannut upota siihen hetkeen, paeta keskustelua. Havitellessaan naisen kättä omaansa hän keskeytti suudelman. Sormus. Miten se nyt tuntui estävän häntä?

Keiko katsoi miestä kysyvästi kaivatun suudelman keskeytyessä. Mitä tapahtui? Hän nosti kätensä takaisin Brianin poskelle.
”Onko jokin vialla?”

Miksi se nyt häiritsi? Se tunne ei ollut edes mustasukkaisuutta, vaan aivan erilainen tunne.
"En tiedä. Olen vain hyvin tietoinen siitä että olet naimisissa. Mikä on naurettavaa, sillä tilanne oli sama viimeksi."

”Oh”, Keiko vastasi hämmentyneenä ja suoristautui miehen sylissä katsahtaen sormustaan. Hän tuijotti sitä hetken, sydän hakaten aivan erilaisella rytmillä kuin hetki sitten, kuten aina hänen ajatellessaan Tarquinia.
Hän katsahti Briania kysyvästi.
”Onko se- Onko se ongelma?”

Brian pudisteli päätään. Se ei saisi olla ongelma. Jos hän haluaisi edes palan Keikoa itselleen, se pitäisi vain kestää. Vaikka se tarkoitti hänen kannaltaan hiippailun jatkamista.
"En pyydä sinulta mitään. Otan ilolla sen vähän mitä saan."

Mies oli särkeä hänen sydämensä, ja avuton halu antaa Brianille kaikki teki hengittämisestä haastavaa. Keiko punoi sormensa miehen hiuksiin ja kosketti toisella kädellään poskea.
”Kai tiedät, että noin kauniilla sanoilla saa mitä tahansa?” hän kysyi puolittain hymyillen, vaikkei tilanteessa ollutkaan mitään hauskaa.

Brian ei itse voinut olla nauramatta naisen sanoille. Hän painoi pienen suukon naisen huulille, silittäen tuon niskaa sormenpäillään.
"Kai tiedät, että en puhu kauniisti vain sen takia?" Kerrankin hän puhui ihan totta. Eikä Brianin tapoihin ollut koskaan kuulunut turha lirkuttelu.

”Tiedän nyt”, Keiko vastasi ja tunsi olevansa liian täynnä tunnetta. Ehkä Brianilla oli toinen puoli, jota hän ei ollut nähnyt, mutta mies hänen edessään oli vain hyvä ja ansaitsi olla onnellinen, uskoi sitä itse tai ei.
”Minäkin tarkoitan sitä, mitä sanon.”

Brianilla oli, mutta hän halusi uskoa sen jääneen kauas menneisyyteen. Niin kauas, ettei se palaisi enää hänen elämäänsä, muuta kuin tekona, jota hän häpeäisi ja katuisi muistoissaan koko ikänsä.
"Mitä siitä?" Ei nainen voinut vihjata sitä mitä hän luuli.

”Jos sinä olet idiootti, niin olen minäkin”, Keiko sanoi silittäen sormenpäillään miehen kasvoja, jäljittäen niiden piirteitä muistiinsa, siloittaen kulmakarvan linjaa.

"Ehkä se tekee meistä yhtälailla typeryksiä. Mutta sinä olet ehdottoman suloinen idiootti. Ja harvinaisen viisas sellaiseksi." Brian mietti miten kysyä sitä. Ei ollut helppoa tapaa.
"Mitä tarkoitit kun kysyit onko avioliittosi ongelma minulle?"

Nainen suli uudelleen hymyyn, sillä ’ehdottoman suloinen ja harvinaisen viisas idiootti’ oli harvinaisen kaunis ilmaus hänelle. Hän katsoi miestä kysyvästi. Brian oli keskeyttänyt suudelman ja tuonut sormuksen läsnäolon esille.
”Tarkoittaako se sitä, ettet halua… Jatkaa siitä, minne jäimme aikaisemmin tai haluatko, että lähden?”

"En. Tarkoitin mitä sanoin. Tyydyn vaikka pieneen osaan sinusta." Silti se sormus häiritsi. Ehkä hän työntäisi sen pian mielestään.
"Hymyilitkö sinä juuri kun sanoin sinua suloiseksi idiootiksi?" Mies suli itse hymyyn, joka siristi valmiiksi kapeat silmät miltein kiinni.

”Ehkä”, Keiko vastasi painaen hetkeksi katseensa hymyillen. ’Suloinen idiootti’ kuulosti hyväntahtoiselta ja melkein kohteliaisuudelta.
Mies sai hänen sydämensä vihlomaan jopa pahemmin kuin kipeän kehon.
”Brian, kun puhut noin, särjet sydämeni. Saat kaiken, mitä minulla on.”

"Tämän takia rakastan sinua." Keikon huumorintaju oli ihana. Hän oli miltein unohtanut miten ihana. Hän hamusi Keikon oikean käden otteeseensa, suudellen tuon sormia.
"En yritä kerjätä säälipisteitä. Mutta tiedän sen, etten voi saada kaikkea. Ja kestän sen kyllä."

Hänen oli vaikeaa sisäistää sitä, mitä Brian sanoi, ja mitä mies sai hänet tuntemaan. Tunne ei yksinkertaisesti vain mahtunut hänen sisälleen, ja Keiko hymyili miehelle tummat silmät epäuskoisina ja häikäistyneinä. Sillä ei ollut merkitystä, vaikka tämä olisi vain hienostunut flirttistrategia - hetken hän olisi saanut tuntea olonsa aivan sietämättömän onnelliseksi.
”Tiedän sen”, hän vetosi miehen mainitessa säälipisteitä ja sukaisi hopeankirjavia hiuksia, ja epäröi pienen hetken. Sanat olivat muuttuneet tyhjiksi, automaattiseksi vastaajaviestiksi, mutta nyt ne saisivat merkityksensä takaisin.
”Mutta minäkin rakastan sinua.”

Brian nielaisi tyhjästi. Jokin kouraisi häntä sisältä, hyvin syvältä. Hienoa, mies tunsi kevyesti silmiensä kostuvan. Kun ei ollut sanoja joilla vastata, Brian keinautti naisen selälleen sohvalle, suudellen tuota pitkään. Ei himolla, vaan puhtaasta rakkaudesta.

Hetkeksi yllättävä liike sai hänet haukkomaan henkeään kehon valittaessa vastaan, mutta se unohtui ihastuneen yllätyksen tieltä - samoin kuin ajatukset sumentavan suudelman, joka sai Keiko kiertämään toisen kätensä miehen niskalle ja hengittämään syvään ikävöimäänsä tuoksua.

Brian halusi naisen vain viereensä. Mies limitti sormensa Keikon hentojen sormien kanssa, puristaen tuon kättä hellästi.
"Onko sinun mitenkään mahdollista jäädä hetkeksi?" Jos hän vain saisi hetken pidellä naista lähellään, vailla taka-ajatuksia.

”Kyllä”, Keiko vastasi yrittäen hengittää normaalisti. Oliko onnellisuus tätä?
”Ta- Minun pitää olla kotona aamulla”, hän sanoi nojautuen miehen lämpöön ja katseli yhteenliitettyjä käsiä. Koko ilta tuntui epätodelliselta.

Brian puristi naisen kättä hieman kovempaa, nyökäten.
"Olet aamulla kotona." Kuin tuo ei olisi koskaan missään ollutkaan. Mies nousi ylös, ojentaen naiselle kätensä. Hän johdatti tuon makuuhuoneeseen, vetäen hellästi syliinsä.
"Tässä on mukavampi maata kuin sohvalla."

Ajatus kotiin palaamisesta sai hänen sisälleen syttyneen hehkun sammumaan. Tarquin oli luvannut parantaa tapansa, ja useamman kuukauden mies oli pitänyt sanansa, ainakin verrattuna aikaisempaan. Mutta nyt se lupaus oli virallisesti historiaa. Keiko sysäsi ajatuksen mielestään ja keskittyi siihen, että pienen hetken hän voisi tuntea olonsa turvalliseksi Brianin sylissä, vaikka joutuikin asettumaan siihen hidastetusti.
Hän olisi mielellään muistuttanut miestä siitä, minne he olivat jääneet aikaisemmin, mutta tänään hänen olisi parempi pitää vaatteet päällään.
”Sain viestisi. Olen pahoillani, etten vastannut. Et voi kuvitella, montako kertaa meinasin.”

Brian veti naisen mukanaan sänkyyn, kietoen kädet tuon ympärille. Hän ei tiennyt tuon olevan kipeä, joten mitään ajattelematta hän rutisti naista kunnolla itseään vasten, haudaten kasvonsa tuon tummiin hiuksiin.
"En olettanut koskaan että vastaisit."

Miehen rutistus sai hänet puremaan huultaan ja sulkemaan silmänsä hetkeksi. Mutta jos hän oli jotain Tarquinilta oppinut, se oli kivun kestäminen hiljaisuudessa. Keiko laski kätensä hellästi miehen poskelle ja suli hymyyn eleestä.
”Minun ei olisi pitänyt reagoida sillä tavalla alunperinkään. Ystäväsi onnistui yllättämään minut.” Pahanpäiväisesti. Hän ei vieläkään voinut sisäistää sitä, että Brianin menneisyys oli niin ruma - ei, kun mies hänen vieressään oli niin hyvä.

Brian puri huultaan. Miten hän voisi kysyä sitä?
"Keiko. Jos kysyn, vastaatko kiltti minulle rehellisesti?" Hän ei tekisi valheella mitään, mutta totuus auttaisi ymmärtämään naista huomattavasti enemmän.

Keiko käänsi päätään miestä kohti ja tunsi levottomuuden piston miettiessään, olisiko mitään, mihin hän ei voisi vastata.
”Kyllä, totta kai”, hän vastasi epäröityään silmänräpäyksen ja hymyili.
”Mitä mietit?”

"Onko miehesi syy, miksi reagoit siihen niin vahvasti?" Ei ollut kaunista tapaa kysyä sitä. Mutta se epäilys oli kytenyt hänen mielessään siitä asti.

Hän räpäytti silmiään, jotka mustuivat Tarquinin muiston herättämästä pelosta ja täyttyivät sitten häpeästä, joka pakotti naisen painamaan katseensa.
Hän ei halunnut valehdella Brianille, eikä myöskään kääntää puhetta siihen, että sellaiset teot ansaitsivat vahvan reaktion: ei, kun hän ujutti tiedon miehen menneisyydestä tajuntansa rajamaille. Brian oli muuttunut mies, joka ansaitsi toisen mahdollisuuden. Vaikka Tarquin ei ollut muuttunut, se ei tarkoittanut, etteikö Brian olisi.
”Ehkä. Kyllä”, hän vastasi ja leikitteli levottomin sormin hopeisella, siron timanttiriipuksen koristamalla kaulaketjullaan.

Brian puri huultaan, nousten istumaan. Harmaantunut mies näytti sekunneissa ikääntyneen vuosia, kun hän hieroi kasvojaan. Nyt se kävi järkeen.
"Rukoilin etten olisi ollut oikeassa. Toivoin, ettei se olisi totta. Sinun takiasi. Sinä et ansaitse sitä. Ei kukaan."

Mies nousi istumaan, ja Keiko pohti, muuttiko tieto heidän välinsä. Olisiko hän myös Brianin mielessä se typerä, puolustuskyvytön uhri, jollaiseksi tunsi itsensä? Rikkinäinen, likainen - ei, Brian tai kukaan muukaan ei koskaan tulisi tietämään, mitä hänen elämänsä oli todellisuudessa ollut.
”Tiedän”, hän vastasi hiljaa, ”onko sinulla kaikki hyvin?”

"On. Minä voin hyvin." Brian kääntyi katsomaan naista, jota rakasti edelleen yhtä paljon kuin minuutteja aiemmin. Nyt hän halusi vain olla palauttamatta tuota aamuksi kotiin.
"Oletko sinä kunnossa?"

”Totta kai”, Keiko vastasi hymyillen, kuten aina, ja epäröi hetken, ennen kuin kurotti kättään yrittäen olla liikuttamatta itseään turhan paljoa voidakseen koskettaa sillä miehen sormia, kutsua tätä takaisin viereensä.
”Kuinka voisin olla mitään muuta kaikkien kauniiden sanojesi jälkeen?” hän vetosi.

"Keiko." Koskaan Brian ei ollut tunnistanut äänessään yhtä paljon anelua. Hän ei halunnut kiillotettuja vastauksia.
"Kiltti. Jos et ole kunnossa, kerro minulle. Enkä puhu omista sanoistani."

”Brian”, Keiko vastasi tuntien tuskaisen vihlaisun miehen äänensävystä ja puristi miehen kättä pyytäen. Keskustelu ajautuisi vielä ikäville urille ja muuttaisi tämän ihanan, unenomaisen illan aivan toisenlaiseksi.
”Olen paljon onnellisempi nyt kuin… En tiedä milloin. En halua, että huolehdit turhasta.”

"Tiedän että sanoin etten pyydä mitään." Brian ei ollut nielemässä sanojaan, ainakaan täysin.
"Haluan tietää. En tarkkaan, en yksityiskohtia. Vain, jos jokin mitä teen, voi satuttaa sinua, haluan tietää." Hän ei tosiaan halunnut palauttaa Keikoa takaisin kotiin. Vaikka kukapa hän oli sanomaan?
"Se on ainoa mitä pyydän. En halua satuttaa sinua. Ikinä, milloinkaan. Haluaisin vain pitää sinut turvassa kaikelta." Irlantilaismies antoi itsensä kaatua kyljelleen, avaten sylinsä Keikolle. Jos tuo haluaisi edelleen tulla viereen.

Se oli kauniisti sanottu. Hyvin kauniisti, ja jälleen kerran Keiko mietti, miksi hän oli päätynyt elämäänsä. Mutta ehkä hän ei olisi koskaan tavannut Briania, ellei olisi paennut Hampuriin miehensä mustuutta.
Hän kierähti miehen rintaa vasten ja kiersi käsivartensa tämän ympärille, painaen kasvonsa hetkeksi lohdullisen tuoksuista paitaa vasten. Tiukka halaus olisi arvokkaampi kuin pieni vihlonta mustelmista.
”Olet harvinaisen hyvä mies”, Keiko vastasi, nosti päänsä ja nojautui suutelemaan miestä.

Tuskin he olisivat ihan heti tavanneet. Nykyisten tunteidensa valossa Brian olisi elänyt mieluummin ilman Keikoa, kuin suonut tuolle väkivaltaisen miehen. Hän vastasi suudelmaan pehmeästi, vieden käden naisen niskaan.
"Yritän olla. Koska silloin saan ehkä pitää sinut."

Keiko pudisti päätään hymyillen, yrittäen sisäistää kaikki ne kauniit asiat, joita mies oli hänelle sanonut. Hän nousi toisen kyynärpäänsä varaan ja pohti hetken, oliko murtanut kylkiluun, ennen kuin pujotti sormensa Brianin hiuksiin ja nojautui jatkamaan suudelmaa.
Aajatus siitä, että hänen täytyisi odottaa Tarquinin päivystävän jälleen ja tekevän niin varmasti, voidakseen nähdä Brianin turvallisesti, oli kamala. Mutta sen jälkeen, kun mies oli saanut hänet kiinni pakkaamasta perjantai-iltana ja menettänyt kontrollin toisin kuin koskaan aikaisemmin, Keiko ei tiennyt uskaltaisiko ottaa riskiä.

Brian veti naista hellästi lähemmäs, antaen itsensä upota suudelmaan täysin. Keikon kasvaneet hiukset tuntuivat käsiin erilaisilta kuin se huomattavasti lyhyempi polkka. Nainen näytti kauniimmaltakin hieman pidempien hiusten kanssa, vaikka kaunis tuo oli ollut aina. Toinen käsi valui naisen selälle, sivellen tuota hellästi. Mitä Brian olisikaan antanut siitä, että olisi voinut tehdä näin aina halutessaan? Sellaista hintaa tuskin oli olemassa, jota hän ei olisi maksanut. Oli hankalaa pitää suudelma asiallisena. Ei tänään. Muuten puheet vaikuttaisivat laskelmoiduilta ja sitä ne eivät olleet.

Oliko miehellä ollut aina lahja sumentaa hänen ajatuksensa? Keiko ei ollut varma. Hän tuntui kadottavan ajantajunsakin antaessaan itsensä uppoutua täysin Brianiin, miehen käsiin ja enemmän tai vähemmän viattomiin suudelmiin. Kosketus vailla pelkoa oli huumaavaa, eikä Keiko yrittänyt pitää omaansa asiallisena. Hän oli kaivannut miestä eikä jaksanut välittää siitä, että joutui vetämään välillä terävämmin henkeä liikuttaessaan itseään turhan nopeasti.
Mitä jos hän ei voisi enää palata? Mitä jos Tarquin oli odottamassa tälläkin hetkellä kotona eikä hän kävelisi enää ulos?
Ajatus sai hänet hapuilemaan miehen paidan helmaa.

Brian luovutti tuntiessaan sormet edes hetkellisesti ihollaan paidan alla. Oma käsi teki samoin Keikon paidalle, nostaen sitä ylemmäs. Heillä molemmilla oli kyky saada toinen unohtamaan ja kiertämään kaikki päätöksensä, se oli selvää. Eikä Brian edes katunut, kokeillessaan Keikon selän ihoa sormillaan. Tuo oli yhtä lämmin kuin aina ennenkin.

Keiko keskittyi ujuttamaan Brianin paitaa ylemmäs, kädet paljaalla rintakehällä kulkien, ennen kuin kumartui painamaan sille suudelman. Miehen käsi hänen ihoaan vasten sai miellyttävän, melkein kylmiä väreitä aiheuttavan sähkön kulkemaan alas hänen selkäänsä, joskin osuessaan alaselkää, vasenta kylkeä ja lonkkia peittäviin, miehen käden kokoisiin mustelmiin, värähdys oli vähemmän miellyttävä - mutta Keiko ei välittänyt. Eikä Briankaan huomaisi niitä hämärässä.

Lopulta mies kohottautui sen verran, että saattoi heittää paitansa pois. Se taisi lentää milten olohuoneeseen asti, samoin kuin Keikonkin paita. Oliko sillä loppujen lopuksi väliä mitä he tekivät tällä ajalla?
"Ajat minut vielä hulluksi."

”Toivottavasti”, Keiko vastasi ja keinautti itsensä istumaan hajareisin miehen alavatsan päälle. Eteenpäin kumartuminen sai hänet pysähtymään hetkeksi vetämään henkeä, kun purppurainen kylki, jota Tarquin oli potkaissut, itki vastaan, mutta nainen nojautui alas ja painoi nälkäisen suudelman miehen kaulalle.

"Siitä ei ole epäilystäkään." Järki tuntui jättävän hänen päänsä lopullisesti. Teki mieli vain repiä loput vaatteet pois, mutta se tuskin olisi hyvä idea. Hän tyytyi nostamaan helmaa, ujuttaen kätensä kankaan alle. Kuka helvetti oli keksinyt sukkahousut? Hiljainen, matala murahdus kantautui kurkusta. Itsehillinnästä oli jäljellä juuri ja juuri sen verran, ettei hän repinyt naisen vaatteita.

Satunnaisia vihlaisuja huolimatta Keiko saattoi unohtaa perjantain. Brian, viikkojen tuskainen kaipaus ja miehen makuuhuoneen lohdullinen, öinen hämärä antoivat hänen keskittyä vain mieheen ja tästä välittyvään kärsimättömyyteen, joka sai perhoset lepattamaan hänen vatsassaan. Tässä hetkessä hänen ei tarvinnut olla se surkea olento, jonka ihoa kirjoi tarina Tarquinin mustasta vihasta, jonka lantiolle mies oli jättänyt kädenjälkensä sormia myöten sinertävänvioletteina vedoksina. Sen sijaan Keiko sai olla hetken se nainen, jota Brian oli sanonut rakastavansa ja jonka lähelle mies tuntui kaipaavan - eikä hänellä ollut tarvetta odotuttaa tätä turhan tähden.

Tuntui kuin he eivät koskaan olisi olleet erossa. Ehkä Brian oli ollut väärässä, saattoi olla että juuri se kaipauksen purkaminen fyysiseen läheisyyteen oli paras tapa päästä jälleen lähelle. He eivät voineet kumpikaan teeskennellä mitään tai piilotella tunteitaan.
Ja lopputuloksena hän sai naisen viereensä, pitää tuota käsiensä suojassa turvassa, peitto heidän päälleen vedettynä. Pää oli täydellisen tyhjä, ajatukset tuntuivat soljuvan tyhjiössä. Brian painoi laiskan suukon Keikon sirolle olkapäälle, sulkien hetkeksi silmänsä.
"Antaisin mitä tahansa siitä että voisin pitää sinut siinä."

Keiko hymyili miehen sanoille ja nojasi otsansa hetkeksi lämmintä rintaa vasten. Hän ei halunnut nousta - hän ei halunnut jättää syliä, joka sai hänet tuntemaan olonsa kauniiksi ja rakastetuksi. Siihen olisi ollut tuskallisen helppo unohtua, jopa nukahtaa. Ja niin kauan, kun hän hengitti hyvin kevyesti ja pinnallisesti, hän saattoi unohtaa rikotun kylkiluun, joka puukotti häntä jokaisella hengenvedolla.
Hänen pitäisi pukea päälleen ja palata kotiin, ennen kuin Tarquin voisi palata. Kuurata kaikki jäljet toisesta miehestä, mukaan lukien onnellinen hehku, pois iholtaan.
Nainen nosti päätään hitaasti ja etsi vaatteitaan. Jossain lattialla kai. Keiko kääntyi painamaan vielä suudelman Brianin huulille, ennen kuin hivuttautui kohti lattiaa yrittäen olla liikuttamatta selkäänsä.
”Minun on viisainta lähteä. Jää vain nukkumaan”, hän vetosi pehmeästi.

Maailmalla oli kieroutunut huumorintaju. Sen mies oli todistanut niin monesti ennenkim ja todisti jälleen. Mies, joka oli itse aiheuttanut pelkoa ja epävarmuutta, satuttanut rakastamaansa ihmistä, joutui nyt päästämään rakastamansa naisen sen saman keskelle. Se oli niin julmaa.
"Hyvää yötä." Sana jäi hetkeksi pyörimään kielen päälle, kun se oli jäänyt toivotuksen matkasta.
"Rakas."

Keskiviikko 01. marraskuuta 2017

Gabrielle ei koskaan kieltäytynyt mahdollisuudesta nähdä ystäviään, ei etenkään kun kyse oli Keikosta. Naisen tapaaminen oli harvinaista, etenkin kun Gabriellen tapaan vältteli kaikin keinoin tuon miestä. Hän pelkäsi että jonakin päivänä ei voisi enää pitää suutaan supussa ja annattaisi hyvin kaunistelemattoman, ruman mielipiteensä Tarquinista miehelle itselleen, jolloin Keiko joutuisi kärsijäksi hänen sanoistaan. Tuntui miltein luksukselta kun hän oli saanut myöntävän vastauksen kutsuttuaan Keikon käymään heidän luonaan. Valmistelut huomista työmatkaa varten oli tehty, joten niistäkään ei pitänyt murehtia. Kohti Lontoota hän lähtisi vasta myöhemmin aamulla, joten mikään kiire ei ollut.
Ovikellon soidessa hän asteli eteiseen Matthew sylissään (miten kovaa vasta haparoivasti kävelemään oppinut lapsi saattoikaan taapertaa kun silmä vältti!), hymyillen ystävälleen aurinkoisesti.
"Hei! Ihana nähdä, tule sisään. Ja varo askeliasi olohuoneessa, joku on levittänyt kaikki palikat lattialle..." Matthew oli viehtynyt lelujensa kanniskeluun ympäri asuntoa, kun saattoi nyt tehdä niin. Ja puinen lelupalikka jalan alla oli tuskaa. Gabrielle kauhulla odotti leikki-ikää ja Legoja.

Keiko astui sisään sulkien oven takanaan ja vastasi Gabriellen hymyyn lämpimästi, posket marraskuun punaisiksi nipistäminä. Hän oli aina onnellisimmillaan talvella, odottaessaan joulua, kääriytyessään untuvaisiin villapaitoihin ja kauniisiin villakangastakkeihin, toivoessaan lumisadetta.
”Hei”, hän vastasi jättäen smaragdinvihreän villakangastakin naulaan ja seurasi Gabriellea peremmälle äkkinäisiä liikkeitä välttäen, sillä murrettu kylkiluu halusi muistuttaa itsestään pysäyttävin vihlauksin.
”Mitä sinulle kuuluu?” Keiko kysyi lämpimästi suoristaen reisimittaista, kermanvalkeaa villaneuletta, jonka pehmeään lämpöön olisi mielellään hautautunut ympäri vuoden.

Gabrielle laski poikansa lattialle, kun oli jälleen valvomassa tuon tekemisiä. Noin sekunnin poika malttoi olla istuallaan lattialla, kunnes nousi haparoivasti ylös ja lähti huojumaan kohti jotakin. Kyllä se kohta selviäisi mitä poika oli keksinyt.
"Hyvää, pelkkää hyvää." Kesän rypyt avioliitossa olivat syksyn sateiden myötä huuhtoutuneet etäisiksi muistoiksi ja kaikki loisti jälleen kirkkaana. Nainen ei kuitenkaan halunnut hehkuttaa onneaan, ei kun takaraivossa kolkutti aina Keikon nähdessä huoli tuosta.
"Mitä sinulle kuuluu?"

”Niinkö? Se on ihana kuulla”, Keiko vastasi vilpittömällä lämmöllä ja sukaisi tummia hiuksia korvansa taakse. Hänen oli vaikea kätkeä hentoa hehkua kasvoiltaan, joka sai hänet hymyilemään haaveikkaana unohtuessaan ajatuksiinsa. Edellinen yö tuntui epätodelliselta - ja ehkä se olikin vain unta. Mutta se sai hänen poskillaan viipymään punan, jolla ei ollut mitään tekemistä sään kanssa.
Ja Tarkiekin oli ollut niin kammottavan pahoillaan, pyytänyt anteeksi polvillaan, häntä epätoivoisena halaten. Keiko tiesi, ettei miehen ollut ollut tarkoitus suuttua niin tai satuttaa häntä.
”Hyvää, pelkkää hyvää minullekin”, hän hymyili lainaten Gabriellen sanoja ja saattoi vilpittömästi uskoa niihin.

Gabrielle tutkaili ystäväänsä hetken, ruskeat silmät sirillään. Jokin oli jälleen tehnyt sijaa ystävän olemukseen, jokin mikä oli ollut hetken kateissa.
"Mitä on tapahtunut? Käyttäydyt kuten kesällä. Hehkut." Gabrielle istui sohvalle, jatkaen toisen naisen tutkailua.

”Oh”, Keiko naurahti ja istui sohvalle, vetäen terävästi henkeä ja painaen käden vaivihkaa kyljelleen, kun unohti varoa sitä. Hän painoi katseensa voimatta olla hymyilemättä, mutta empi mitä sanoa - ei kai hänen pitäisi kertoa asiasta kenellekään, mutta Gabrielle oli hänen parhaita ystäviään.
”Minä olen vain onnellinen. Ja tapasin vanhan ystävän pitkästä aikaa. Miten teidän Halloweeninne meni?”

Ja Keiko oli kertonut hänelle ensimmäiselläkin kerralla.
"Vanha ystävä?" Äänessä oli hyvin merkitsevä särmä, naisen katseen siirryttyä nyt vahtimaan poikaansa aasialaissyntyisen naisen tuijottamisen sijaan.
"Kotona, rauhallisesti. Kerro minulle onnestasi, kiltti?"

Hän puraisi hajamielisenä alahuultaan ja kiersi käsivarret ympärilleen. Muistot edellisestä illasta saivat perhoset lepattamaan hänen vatsassaan, ja Keiko tunsi olonsa painottomaksi. Ehkä Brian vain leikittelisi hänen kanssaan, mutta Keiko ei halunnut uskoa niin - oli totta, että hänen ihmistuntemuksensa oli aivan toivoton - mutta mies vaikutti vilpittömältä.
”Hän sanoi rakastavansa minua”, Keiko sanoi tyhjyyteen häikäistyneellä haaveikkuudella tuijottaen, unohtaen, ettei ollut varsinaisesti tarjonnut ystävälleen merkittävää kontekstia.

Gabrielle ei voinut sanoa ymmärtävänsä ystävänsä sanoja. Tarquinin rakkaudentunnustus tuskin varsinaisesti saisi Keikoa näyttämään siltä että nainen saattaisi kohta leijailla pilvissä, joten kyse oli jostakusta muusta.
"Kuka?" Taustatiedot olisivat tosiaan tarpeen.

”Oh”, Keiko sanoi päätään anteeksipyytävästi pudistaen ja suki hiuksia hämillisenä korviensa taakse.
”Muistatko, että minä… Tapailin kevään ja kesän jotakuta? Me törmäsimme toisiimme uudelleen.”

Gabrielle jäi katsomaan ystäväänsä hyvin, hyvin pitkään. Se oli se omituinen hehku. Keiko oli keksinyt jälleen keinon paeta kelvotonta avioliittoaan ainakin hetkeksi.
"Ja hän sanoi rakastavansa sinua?" Tuolta ihmisen kuului näyttää kun joku sanoi rakastavansa tuota. Ei nurkkaan ajetulta eläimeltä.

Keiko tuijotti vielä hetken tyhjyyteen, silmiään hämillisellä onnella räpytellen, ennen kuin painoi katseensa ja kohotti käsiään tarinan tueksi, mutta laski ne kyljen vihloessa julmasti vastaan.
”Me… Meillä oli riita aikaisemmin, ja luulin, että minun olisi parempi olla ilman häntä. Mutta minä välitin hänestä aivan kamalasti, ja olen turhaan yrittänyt unohtaa, miten olen ikävöinyt häntä”, nainen huokasi pyöritellen näyttävää vihkisormustaan.
”Hän sanoi, että hänkin on ikävöinyt minua. Että olen hyvä asia hänen elämässään. Ettei hänellä ole oikeutta pyytää mitään, ja hän tyytyisi edes pieneen palaan - ja että hän rakastaa minua”, Keiko jatkoi epäuskoisena, muistaen Brianin sanat uudelleen ja tuntien sydämensä jälleen liian täydeksi.

Gabrielle hymyili ystävälleen lämpimästi. Keiko näytti onnelliselta. Oli vaikea ajatella että mies joka sai noin onnettomassa tilanteessa olevan ihmisen noin onnelliseksi olisi vilpillinen.
"Ilmeisesti sinun on parempi hänen kanssaan. Paljon parempi kuin ilman häntä."

Gabrielle sai Keikon muistamaan riidan ja epäuskon, jota tunsi tajutessaan vaihtavansa yhden väkivaltaisen miehen toiseen. Syyskuun eron jälkeen hän oli soimannut itseään ja kysynyt, miksi psykologian ammattilainen etsi käsiinsä miehet, joilla oli kyky satuttaa rakkaimpiaan? Hakata näitä, kunnes iho repesi, veri valui ja luut murtuivat tai pakottaa…
Mutta Brian oli sanonut olevansa muuttunut mies, ja Keiko uskoi miestä. Jokainen ansaitsi toisen mahdollisuuden.
”Luulen niin”, hän vastasi hymyillen hämmentyneenä.
”En ole koskaan ollut tällaisessa tilanteessa. En oikein tiedä, mitä tehdä.”

Gabrielle huokaisi hiljaa. Hän tiesi että Keiko arvasi mitä hänellä oli sanottavanaan. Tosin, hän olisi ollut vähemmän suopea Briania kohtaan, jos olisi tiennyt tuon menneisyydestä.
"En ole aikoihin nähnyt sinua tuollaisena. Hän tekee sinulle hyvää. Keiko, olet onnellinen. Tiedät mitä mieltä olen."

Keiko painoi katseensa ja tunsi hengityksensä kiihtyvän.
”Minun pitäisi lähteä Tarquinin luota?” hän kysyi pyörittäen vihkisormustaan yhä nopeammin, kun kauhistunut ahdistunut kasvoi hänen sisällään.
”Gabrielle, en voi. En pysty”, Keiko henkäisi ja halasi itseään, silmät jälleen tummina ja vainottuina. Muisto sai hänet painamaan silmänsä kiinni ja yrittämään tasata hengitystään, ettei liikuttaisi kylkeään liikaa.
”Minä yritin perjantaina. Tapasin Brianin ja päätin, että oli aika, mutta hän tuli yllättäen kotiin ja sai minut kiinni pakkaamasta.”

Gabrielle siirtyi ystävänsä viereen. Käsi kiertyi tuon niskan taakse, hänen puristaessa vasemmalla kädellään Keikon olkaa. Tuon olisi pitänyt tunteaa samaa iloa katsoessaan vihkisormustaan kuin hänenkin. Gabriellen sisällä hypähti aina onnesta kun hän muisti sitä katsoessaan olevansa Theoroden kanssa naimisissa. Siltä sen piti tuntua.
"Älä pakkaa. Keiko, kaikki tavarat saa hankittua uudelleen."

Keiko tuijotti sormustaan. Millaista hänen elämänsä olisi, jos hän olisi voinut tavata Brianin halutessaan, unohtua miehen syliin yöksi ja olla pelkäämättä kuollakseen, että hänen ihollaan viipyisi vieraan partaveden tuoksu?
”Hän oli niin vihainen”, hän kuiskasi ja painoi käden kyljelleen, joka valitti syvistä henkäyksistä, ”hän tappaa minut seuraavalla kerralla. En tiedä, minne voisin mennä, ettei hän löytäisi minua.”

Gabrielle tyytyi vetämään naista varovasti halaukseen. Mitä hän olisikaan tehnyt, ottaakseen tämän pois ystävänsä harteilta?
"Voi rakas." Olisi tekopyhää vaatia enempää.
"Muista että voit pyytää minulta mitä vain." Hän tekisi mitä vain.

Hän nojautui Gabriellea vasten lasittunein silmin ja nielaisi kyljen liikkeestä nousevan valituksen. Hetken Keiko harkitsi näyttävänsä miehen käsien jäljet, mutta tunsi olonsa kiittämättömäksi muistaessaan, kuinka sydäntäsärkevästi Tarkie oli aamulla pyytänyt anteeksi käytöstään - ei hänen kuulunut kantaa kaunaa annettuaan anteeksi.
Eikä hän halunnut todistajaa jäljille, jotka kertoivat hänen häpeästään, avuttomuuden ja heikkouden tunteista.
”Tiedän. Olet paljon parempi ystävä kuin osaisin toivoa”, Keiko vastasi yrittäen hymyä, mutta se jäi valjuksi. Minne hän voisi mennä? Tarquin löysi hänet, eikä nainen ymmärtänyt, miten se oli mahdollista.

Jos Gabrielle olisi nähnyt jäljet, he olisivat hyvin nopeasti olleet sairaalassa ja poliisiasemalla. Ehkä oli siis viisaampaa olla näyttämättä.
"No niin. Kerro minulle lisää syistä aiemman hymysi takana. Anteeksi, en olisi saanut latistaa tunnelmaasi."

Keiko pudisti päätään pakottaen itsensä hymyilemään.
”Ei ole sinun syytäsi, että olen pelkuri enkä uskalla lähteä”, hän sanoi painaen katseensa ja kohautti olkiaan. Nainen sukaisi sormet läpi hiuksistaan ja katsahti ystäväänsä anteeksipyytävästi.
”Minusta tuntuu, että päädymme puhumaan aina vain minusta. Kertoisit, mitä sinulle kuuluu - kuinka teillä menee Teddyn kanssa, miten viihdyt töissä?”

Gabrielle hieman tahallaan vältteli puhumista itsestään. Se tuntui siltä kuin olisi vääntänyt veistä haavassa. Veistä, jonka Keikon aviomies oli iskenyt tuon rintaan.
"Meillä menee hyvin, vaikka kesällä oli mitä oli. Ja viihdyn töissä hyvin. Minun elämäni on niin hyvin kuin se voisi koskaan olla." Hänellä oli ihana mies, terve, pieni poika ja hyvä tuo. Kaikki asettui kauniisti paikoilleen, kissojen ilahduttaessa naisen elämää lisää.
"Matthew vain kasvaa liian nopeasti."

Keiko hymyili vilpittömällä lämmöllä ja puristi Gabriellen kättä. Jos hän olisi tiennyt naisen välttelevän itsestään puhumista hänen takiaan, hän olisi tuntenut olonsa kamalaksi. Nainen katui usein, että oli kertonut ystävälleen Tarquinista, sillä Gabriellen ei olisi pitänyt joutua kantamaan huolta hänestä.
”Moni äiti taitaa tuntea niin”, hän sanoi hymyillen.