Slipping through my fingers

// Sarpa Dakotan kera paikalle, jei :> //

Maanantai 20. helmikuuta 2017 - myöhäinen iltapäivä

Mahonginruskeat hiussuortuvat tanssivat lempeässä, kevättä lupailevassa tuulessa, kun vaaleansinisiin farkkuihin ja konjakinruskeaan nahkatakkiin pukeutunut nainen asteli kiireettä korollisissa nilkkureissaan Newcastlen kaduilla. Evie kohensi sinisenkirjavaa huiviaan, jonka oli kietonut kaulaansa suojaamaan tuulen pahimmalta terältä ja hidasti askeliaan lähestyessään tuttua kulmakahvilaa. Hän vilkaisi rannekelloaan todeten olevansa hieman etuajassa, mutta päätti suunnata siitä huolimatta jo sisään. Hän voisi aina varata mukavan pöydän odotellessaan ystäväänsä saapuvaksi.
Lyhyehkö nainen istahti alas pyöreään pöytään ikkunan ääressä ja kiitti kohteliaasti kahden menun kanssa saapunutta tarjoilijaa. Evie ei aukaissutkaan eteen kannettua listaa herkullisine erikoiskahveineen, ruokaisine salaatteineen ja suussasulavine leipomuksineen. Hän voisi hyvin odottaa sen aikaa, että Dakotakin ehtisi paikalle - olihan täysin hänen omaa syytään, että hän oli täällä aiemmin kuin he olivat sopineet.

Evie kaivoi tottuneesti puhelimen takkinsa taskusta ja aukaisi hetkeäkään epäröimättä twitterinsä. Kirkkaasti valaistulle ruudulle ilmestyvät kuvat ystävistä ja työtovereista puuhaamassa kuka mitäkin saivat vaaleanpunaisella huulipunalla punatut huulet sulamaan lämpimään hymyyn. Huomenna hänkin olisi jälleen Lontoossa, ja vaikka se tarkoittikin aina yhtä raskaita hyvästejä Elijahille, ei hän malttanut odottaa töihin palaamista. Edellisen viikon suunniteltu debyytti pääroolissa olikin vaihtunut päänäyttelijän sairastumisen myötä kolmen päivän esitysputkeksi, eikä hän olisi voinut olla tyytyväisempi. Paluu takaisin taustatiloihin vailla toivoakaan lavalle pääsystä ensi viikolla olisi varmasti pettymys, mutta ainakin hän oli saanut nauttia hetken parrasvaloista - ja saanut sen jälkeen mitä ihanimman viikonlopun poikansa kanssa. Aviomiehestä ei valitettavasti voinut sanoa samaa, mutta päättäväisesti Evie käänsi ajatuksensa pois mykkäkoulusta, jota Paul hänelle edelleen piti siitä hyvästä, että hän oli ottanut nykyisen työnsä vastaan.

Nainen pyyhkäisi luonnostaan kihartuvia, vallattomia hiuksia pois kasvoiltaan ja vilkaisi ympärilleen pienessä kahvilassa. Hän ei voinut kuin sulaa hymyyn aiemmat ajatukset tyystin unohtuneina, kun tunnisti ystävänsä oviaukossa. Evie heilautti kättään varmistaakseen, että Dakotakin huomaisi hänet ja löytäisi oikeaan pöytään, ennenkö nousi jaloilleen valmiina halaamaan ystäväänsä, jonka näkemisestä kasvokkain tuntui olevan aivan liian kauan. Onneksi puhelimen välityksellä saattoi pitää yhteyttä kaiken kiireen keskelläkin, mutta eihän mikään voittanut kasvokkain kohtaamista.
”Hei, mitä kuuluu?” Nainen tervehti pirteästi istahtaessaan takaisin alas. Hän sysäsi puhelimensa takkinsa taskuun, sillä mitäpä hän kapistuksella olisi tehnyt, kun ystävä oli kosketusetäisyydellä.

//Heeere we comee//

Dakota oli tuntenut olonsa aivan hölmöksi lähtiessään Newcastlen keskustaan, mutta kävellessään rauhallisin askelin katua pitkin kiireisempien ihmisten häntä ohitellessa, Dakota muisti miksi satunnaiset vapaahetket olivat ihastuttavia. Vaikka Dakota olikin tullut kahvittelemaan ystävänsä kanssa ja odotti kaivattua rupatteluhetkeä innolla, oli aivan yksinään olossa jotakin korvaamatonta.

Dakota oli aina hieman avuton vaatekaapillaan, mitä tuli arkivaatteisiin. Hän tuntui viettävän niin suuren ajan päivistään ratsastusvarusteissa, että kaapissa olevista perusvaatteista ei tuntunut yhdistävän mitään järkevää. Lopulta Dakota oli kuitenkin nakannut päälleen tummat farkut, valkoisen kauluspaidan ja matalakorkoiset saappaat. Tummanruskeat olkapituiset hiukset tanssivat kevyessä tuulessa epätavallisesti aivan aukinaisena ja Dakotasta tuntui siltä, että ne olivat aivan mahdottomat ja aivan tiellä. Hän oli luvannut Henrylle opetella pitämään niitä auki, vaikka nytkin hänellä oli salaa ruskean laukun taskussa hiuslenkki jos toinenkin. Toisaalta, hänen laukkunsa taisi olla muutenkin varasto täynnä kaikenmaailman hätävaratavaroita.

Hän ei saattanut kuitenkaan haaveilla Newcastlen kaduilla liian pitkään, sillä sovittu kahvila tuli nurkan takaa ja Dakota astui sisään. Evien paikantamisessa ei mennyt kauaa ja kun hän tavoitti ystävänsä katseen, lempeä hymy nousi Dakotan kasvoille. Hän käveli Evien luo ja halasi tätä lämpimästi.
"Hei, oikein hyvää", hän vastasi vielä hymyillen ja istuutui alas Evien valitseman pöydän ääreen. Kerrankin hänellä todellakin oli varsin hyvä päivä takana, sillä niin ratsutukset kuin kotielämäkin oli ollut jotenkin sujuvaa tänään. Valitettavasti mikä oli tänään sujuvaa, saattaakin olla huomenna jotakin aivan katastrofista.
"Entä itsellesi?"

”Ihana kuulla”, Evie vastasi asettautuen paremmin tuolille. Hän risti kätensä pöydälle ja nojautui aavistuksen eteenpäin hymyn kera. Olipa mukava vihdoin ehtiä nähdä Dakotaakin, sillä hän ei ollut käynyt pohjoisessa hetkeen uuden työn tuomien kiireiden tähden. Valitettavasti viikonloppu ei ystävän näkemistä ja pojan kanssa vietettyä aikaa lukuunottamatta antanut suurta intoa matkustaa jälleen seuraavana sunnuntaina keskellä yötä bussilla pohjoiseen.
”Kiireistä lähinnä”, nainen totesi, ”rutiinit kun ovat vielä Lontoon päädyssä hieman hakusessa.” Kyllä hän taas pian tottuisi paitsi yksinasumiseen, julkisilla liikkumiseen ja ruuhkaiseen suurkaupunkiin, myös uuden roolin tuomaan työhön ja aikatauluihin. Olihan hän tottunut siihen aina ennenkin. Sentään hänellä oli kissansa pitämässä seuraa Lontoossa, joten kertaakaan hän ei joutunut olemaan aivan yksin. Luojalle kiitos ihanista naapureista, jotka katsoivat vanhan kollin perään näinä kertoina, kun hän matkusti pohjoiseen.

”Mitä Kellylle ja Henrylle kuuluu?” Evie kysäisi aukaistessaan kahvilan menun. Hän tosin tiesi jo, mitä ottaisi, sillä nyt kun hänen ei äänensä tähden tarvinnut litkiä hunajaista sitrusteetä tai juoda vahvaa mustaa kahvia pelkästään hereillä pysyäkseen, olisi minttusiirapilla maustettu mochakahvi ehdottomasti kokeilemisen arvoinen. Ei se kuitenkaan estänyt vilkaisemasta kaikkia piirakoita, teeleipiä ja muita leipomuksia, joita listalla mainostettiin.
”Meillä Elijah on edelleen aivan innoissaan hevosestaan. Tallille hän lähti nytkin Paulin kanssa”, hevosesta huomattavan paljon vähemmän innostunut nainen huokaisi. Mikä aivotoiminnan häiriö oli saanut aviomiehen ajattelemaan, että hevonen oli sopiva lahja nelivuotiaalle? Sentään hän oli saattanut kaksikon tallireissun turvin poistua hetkeksi asunnolta ilman kylkeensä liimautuvaa pikkupoikaa, mutta sekään ei riittänyt vakuuttamaan häntä hevosen hyödyllisyydestä.

Dakota risti jalkansa ja hymyili Evielle.
"Eivätköhän ne kohta selkeydy", hän kannusti ja pyöräytti käsiinsä kahvilan juomalistan ja silmäili juomia jutellessaan. "Lontoo on aina hektinen", hän naurahti ja palasi listaan - hänen kehonsa kinusi kofeiinin perään ja kaikki kahvijuomat kuulostivat toisiaan ihanammilta.

"Hyvää", Dakota vastasi. "Kelly-paralla oli flunssa viime viikolla mutta jollakin luojan ihmeellä se ei tarttunut, ainakaan vielä, kummalekaan meistä", hän hymähti. Yleensä kaikki taudit nimenomaan tulivat ensin hänelle ja sitten vielä Henrylle. Juuri nyt Henryllä oli niin paljon töitä, että Dakota todellakin toivoi, ettei tauti iskisi häneen ainakaan.
"Oi, miten ihanaa", Dakota piristyi ja ihasteli leveästi hymyillen. Mikään ei saanut häntä paremmalle tuulelle kuin hevosista juttelu. Hänestä oli aivan mahtavaa, että Elijah oli saanut aloittaa ratsastuksen, vaikka niin hän kuin Kellykin olivat vielä niin pieniä, että hevosten ja ponien kanssa puuhastelu oli enemmän vain huoletonta hauskanpitoa niinkuin sen kuuluikin olla. "Nazeem oli hevosen nimi eikö niin?", hän muisteli. "Niin hauskaa, että Elijah on innostunut ratsastuksesta, olen tietenkin hirveän puolueellinen, mutta minusta se on erinomainen harrastus lapselle", Dakota sanoi vielä ja virnisti perään.

"Sitä se ehdottomasti on", Evie vahvisti nyökkäyksellä. Hän rakasti suurkaupungin sykettä, vaikka välistä matkat ruuhkaisilla julkisilla koettelivatkin tahdonvoimaa. Hän ei olisi jättänyt Lontoota taakseen, ellei Elijah asuisi isänsä kera pohjoisessa. Miten helppoa elämä olisikaan ollut, jos hänen aviomiehensä olisi jäänyt Lontooseen.
"Voi Kellyä! Toivottavasti te vältytte siltä loppuun saakka, vaikka nyt tuntuukin olevan varsinainen flunssa-aalto liikkeellä", nainen toivoi vilpittömästi. Sairastaminen ei koskaan ollut mukavaa, mutta silloin tällöin jokaisen oli annettava periksi taudeille. Niin paljon kuin hän flunssaa, yskää ja milloin mitäkin kiertävää tautia vihasi, oli päänäyttelijän lankeaminen moisten ansaan tarjonnut hänelle mahdollisuuden nousta lavalle ja tehdä työtä, josta hänelle maksettiin.

"Kyllä", Evie huokaisi ja pudisti päätään. Hän ei ollut innostunut ajatuksesta, eikä mielipide ollut viimeisten viikkojen aikana muuttunut lainkaan. Tämä oli kenties typerintä, mitä Paul oli koskaan keksinyt, ja miehellä oli riittänyt typeriä ideoita aiemminkin.
"Harrastuksena se on varmasti aivan loistava, en minä sitä sano", nainen totesi, "mutta miksei Elijah olisi voinut aloittaa ratsastuskoulussa? Miksi ostaa oma hevonen, ja vielä arabi?" Hän ei paljoa hevosista ymmärtänyt, mutta mitä hän oli Nazeemin edustamasta rodusta lukenut, ei hän ollut vakuuttunut hevosen sopivuudesta lapselle. Hevosia oli kuvailtu kuumaverisiksi aavikon kasvateiksi.
"Olisi edes ollut suloinen poni kuten Kellyllä. Paul ylitti kyllä itsensä typeryydessä, mitä Nazeemiin tuli", Evie pyöräytti silmiään. "Mutta Elijah tietenkin palvoo hevostaan, joten eipä siitä eroonkaan enää voi hankkiutua."

"Onneksi ei ollut sen pahempi tauti", Dakota kertoi ja käänsi siroa hopeista rannekoruaan. "Joissakin tuttavaperheissä on kiertänyt sitkeämmät taudit, ne pysyköön meiltä pois", hän naurahti.
"Onhan se suuri askel tuosta vain, kyllä minä olisin ratsastuskoulussa aloittamista suositellutkin", Dakota nyökkäsi sitten ja oli täysin Evien kannalla. Hän oli pitkän linjan hevosihminen, joten ponin ostaminen ei ollut isokaan askel. Evien ja Paulin tilanteessa arabi saattoi olla spontaani valinta, mutta Nazeem voisi toisaalta olla myös erinomainen kaveri ja toihan oma hevonen aina harrastukseen niin paljon toisenlaista ja monipuolisempaa tekemistä. Ehkä Evie oppisi näkemään oman hevosen hyvätkin puolet, kun ja jos asiat lähtisivät sen kanssa sujumaan.

"Flora on kyllä omaa tasoaan söpöysmittarilla, ja siitä on kehkeytynyt ratsutuksessa oikein toimivakin", Dakota naurahti ja hymyili, palaten sitten takaisin Nazeemiin. "Ei tietenkään, no, eiköhän se siitä. Eivät kaikki arabitkaan samanlaisia ole, Nazeem on varmasti tasainen ja miellyttävä kaveri, turvallinen pienenkin lapsen kanssa kun on vain aikuinen mukana", hän pohti ja yritti nähdä asian positiivisemmassa valossa ystäväänsä piristääkseen. Jos Nazeem ei ollutkaan lopulta hyvä ostos, Paul todella olisi lirissä.

"Kiitos", Evie huokaisi. "Sitä minäkin yritin Paulille sanoa, mutta hän kuvittelee olevansa todellinen hevostietäjä kasvettuaan eläinten keskellä." Hyvä on, mies oli ratsastanut koko lapsuutensa ja pitänyt huolta perheen pihassa asuvasta kahdesta hevosesta vielä silloinkin, kun he olivat alkaneet tapailla teini-iässä, mutta siitä oli jo vuosia, eikä Paul ollut koskenutkaan hevosiin sen jälkeen, kun he olivat jättäneet Australian taakseen. Ei silloin menty ostamaan omaa hevosta pienelle lapselle, piste.
"Sehän on hienoa", nainen hymyili. Hän saattoi olla onnellinen Kellyn puolesta, sillä tytöllä oli kuvien perusteella oikein suloinen poni ja äiti, joka ratsasti työkseen. Kyllähän sellaiseen perheeseen soveltui poni jo alusta asti.
"Niin siitä on sanottu. Ilmeisesti se jäi eläkkeelle ratsastuskoulusta, ja sieltä Paul sen osti", nainen pudisti pienesti päätään. Ne muutamat kerrat kun hän oli hevosta käynyt Elijahin kanssa katsomassa, oli Nazeem ollut varsin leppoisa tapaus, mutta hän ei luottanut eläimeen, joka voisi kiskoa aikuistakin ihmistä vaivatta perässään.

"Miten työsi ovat sujuneet? Onko pitänyt kiirettä vai oletko saanut nauttia tasaisista työajoista?" Evie kysäisi ja kiitti tarjoilijaa, joka palasi tilausten kera. Hän antoi suosiolla kahvinsa jäähtyä, sillä oli polttanut suunsa jo aivan riittävän monta kertaa ajattelemattomuuttaan. Ehkä olisi parempi keskustella Dakotan töistä kuin Nazeemista, sillä pelkkä arabin ajatteleminenkin sai hänet narskuttelemaan hampaitaan. Miten Paul oli voinutkin olla niin ajattelematon, eikä ollut edes kysynyt hänen mielipidettään etukäteen? Ei, parempi keskittyä muihin aiheisiin.

"Toivottavasti hevosenpidon vaikeus ei yllätä häntä liian kovasti", Dakota vastasi hymyillen myötätuntoisesti. Hänet se oli yllättänyt aivan totaalisesti Ratchetin kanssa - hän oli ollut 2000-luvun alussa vielä naiivi teini ja kun hevosenpito ei ollut muutoinkaan helppoa oli se silloin entistä vaativampaa. Onneksi vanhemmat olivat lopulta antaneet hevosenpitoon rahaa ja onneksi hänellä oli ollut edes muutama hevosharrastajatuttu apunaan. Jotenkin niistäkin ajoista oli selvitty.
"Jos kaipaatte apua missään, vinkkejä, tai haluatte että tulisin käymään", Dakota lisäsi, "sanokaa vain. Autan mielelläni."

"Hyvin ovat sujuneet", Dakota vaihtoi aihetta ja hymyili. "Hevoset pitävät aina kiireisenä, mutta ehtii siinä elääkin", hän vastasi ja otti käsiinsä tuodun caffe latten. Hän viettäisi mielellään enemmän aikaa kotona ja Kellyn luona, mutta veri veti hevosten pariin niin, ettei hän osannut vastustella ja sovitella vähempiä tunteja. Toisaalta Kelly pärjäsi päiväkodissa niin hienosti, ettei Dakota saisi kai tuntea itseään syylliseksi. Siltä hän ei kuitenkaan osannut välttyä, vaikka yritti.
"Tosin, ne ovat kaikki olleet jotenkin ongelmattomia nyt keväällä. Ei mitään isoja haloita treenisuunnitelmien tai omistajien kanssa. Se on mukavaa vaihtelua ja tekee työskentelystäkin jotenkin hämmentävän vaivatonta", hän totesi ennenkuin otti ensimmäisen varovaisen hörpyn kahvijuomastaan.

Evie melkein toivoi, että niin kävisi. Se olisi vain oikein Paulille, mutta hän epäili ettei niin tulisi käymään. Mies tiesi, mihin oli ryhtynyt, ainakin hevosen osalta. Hän epäili, ettei armas aviomies ollut osannut aavistaa hänen vastarintansa laajuutta, mutta tässä sitä oltiin.
"Kiitos, sille tulee varmasti vielä tarvetta", nainen huokaisi ja hieraisi otsaansa. Tähän asti hevosesta ei ollut ollut kuin harmia, jos niitä hetkiä ei laskettu, kun Elijah kertoi silmät loistaen hevosestaan. Ehkä jossakin kohtaa vaaka tasautuisi, mutta tällä hetkellä hän ei voinut kuin inhota valkeaksi kimoutunutta hevosvanhusta.

"No mutta sehän on hyvä", Evie piristyi kun saattoi kääntää ajatuksensa pois kotona odottavasta miinakentästä. Dakotan työ kuulosti kovin mielenkiintoiselta ja monipuoliselta, vaikka hän ei hevosista mitään tiennytkään. Se oli kuitenkin selkeästi työtä joka sopi ystävälle, joten oli ilo kuulla kaiken sujuneen niin hyvin.
"Toivotaan, että se jatkuukin niin. Kukaan tuskin kaipaa kädenvääntöä omistajien kanssa", hän pohti. Eiköhän hevosten omistajiin päteneet samat periaatteet kuin asiakkaisiinkin, eli suurin osa oli täysiä idiootteja. Hyvällä tuurilla sattui löytämään ne muutamat järkevät ihmiset, joiden kanssa keskustelu oli mahdollista, mutta tuskinpa aina.
"Taidat tosin viettää melkoisesti aikaa tallilla kun palaat Kellyn kanssa takaisin töiden jälkeen", hän naurahti iloisesti. Ainakin Dakotalla oli hieno harrastus yhdessä tyttärensä kanssa. Hänellä ei ollut sitäkään, kun hän asui niin kaukana pojastaan. Jonakin päivänä hän vielä palaisi kotiin vain todetakseen, miten Elijah oli kasvanut ulos haleista ja iltasaduista, eikä tarvitsisi häntä enää mihinkään. Evie kohotti kahvikupin huulilleen huuhtoakseen moiset ajatukset pois mielestään. Parempi keskittyä tähän hetkeen. Elämä järjestyisi jotenkin.

Dakota oli mielissään, kun saattoi olla avuksi ja tiesi, että hänestä olisi ehkäpä jotain oikeaa hyötyä Evien tilanteessa. Tuntui inhottavalta katsoa vain vierestä, kun ystävä painiskeli asian kanssa, jossa pystyi itse niin helposti auttamaan.
"En usko, että kukaan nauttii siitä", Dakota naurahti. "Enkä tosin myöskään ymmärrä miksi jotkut jaksavat olla niin vaikeita. Heidän kanssaan on niin hankalaa tehdä töitä, kun he eivät tahdo lainkaan antaa omista mielipiteistään periksi", hän pohti. Rosings Park oli vaativien asiakkaiden kohtaamispaikka, mutta vaativa oli Dakotan silmissä aivan eri asia kuin vaikea. Korkeat standardit hän ymmärsi, ei sitä vinkumista ja vonkumista, jota sai kuulla usein aikuisilta ihmisiltä useammin kuin nuorilta oppilailtaan. Onneksi hänen työnsä oli varsin hevospainotteista.
"Vietän kyllä", hän vastasi hymyillen. "Perjantainakin töiden jälkeen ehdin olla ehkäpä tunnin kotona ennenkuin Kellyn kanssa lähdimme takaisin Rosings Parkiin. Hän hoitaa Floraa niin hartaasti, että hommissa menisi varmasti iltamyöhään ellen menisi väliin ja hoputtaisi. Mutta minusta on ihanaa, että Kelly on kiintynyt tammaan niin paljon." Se teki hänet todella onnelliseksi. Saada nyt tytärkin innostumaan hänelle niin rakkaasta asiasta. Dakota saattoi vain toivoa, ettei into laantuisi koskaan.

"Mitä teille kuuluu hevossotkujen lisäksi?" hän uteli, ettei jäisi vain itsekseen höpöttämään, ja joi ihanan piristävää kahviansa.

"Sellaisia ihmisiä tähän maailmaan valitettavasti mahtuu vaikka kuinka paljon", Evie totesi päätään pienesti pudistaen. Hän ei voinut ymmärtää ihmisiä, jotka eivät suostuneet kompromisseihin. Aina oli joustettava jostakin, jos tahtoi saada jotakin aikaiseksi. Ei kukaan voinut saada tahtoaan läpi kerrasta toiseen, tai ainakaan kenenkään ei pitäisi. Kyky sopeutua ja tehdä kompromisseja oli elämän edellytys.
"No jopas", Evie naurahti pehmeästi. Hän ei lainkaan ihmetellyt, että tyttö oli ihastunut poniinsa ikihyviksi. Olihan Elijahkin totaalisesti Nazeemin pauloissa, joskaan pieni poika ei malttanut viettää tuntitolkulla aikaa tallilla - ainakaan hänen kanssaan. Kuka tiesi, mitä poika isänsä kanssa teki, kun Paul innostui hevosesta yhtä paljon kuin lapsensa.
"Hyvä harrastushan se on. Ainakin voit opettaa Kellylle kaiken tarpeellisen", nainen hymyili kahvikuppinsa takaa. Heillä se jäisi Paulin tehtäväksi, sillä hän ei tiennyt hevosista oikeastaan mitään, muuta kuin sen ettei ollut halunnut moista eläintä heidän perheeseensä. Paul ei ollut kuunnellut koirien kohdallakaan, joten ei kai olisi pitänyt yllättää, ettei mies ollut kysynyt hänen mielipidettään hevosesta.

Evie huokaisi laskien kahvikupin pöydälle. Hetkeksi sinisten silmien katse painui vaahdotetun maidon ja kahvin muodostamiin kuvioihin. Mitä heille kuului, muuta kuin sotkua? Hevosesta, töistä, Elijahista, elämästä ylipäätään. Kaikki tuntui olevan pelkkää sotkua.
"Suoraan sanottuna en tiedä", hän kohotti katseensa takaisin ystävään pudistaen pienesti päätään. "Paul ei puhu minulle kuin Elijahista sekä ohimennen töistään." Nainen haroi punertavaksi värjättyjä hiuksiaan ja soi puolikkaan, vaisun hymyn ystävälle.
"Otimme vuoden alussa kunnolla yhteen, kun minun oli jälleen palattava Lontooseen. Emme ole puhuneet kunnolla sen jälkeen. Paul ei innostunut, kun otin tämän työn vastaan, mutta mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Teatteri on työtäni", Evie pudisti jälleen päätään. "Jos tämä tulee olemaan tätä joka ikinen kerta, kun saan uuden roolin, en tiedä kauanko me kumpikaan jaksamme. Hän ei halua ymmärtää, ettei tämä ole helppoa minullekaan. Ei ole mukava asua niin kaukana perheestä, mutta minä en voi tuoda töitäni tänne. Paul voisi viedä omansa Lontooseen."

Dakota myhähti ja pyöräytti hieman silmiään. Asiakkaita oli vuosien varrella nähnyt moneen menoon, hyvään ja huonoon. Oli monista muodostunut hyviä ystävyyssuhteitakin, joten kuka hän oli dissaamaan.
"Hän on oikein vakuuttava pikku ponityttö", Dakota säteili ylpeyttä. Hän taisi olla Florasta ja tyttärensä poneiluinnosta yhtä innoissaan kuin tytär itse, mutta olihan shettistamma aivan valloittava. Alussahan pienen tytön matka ponien parissa vasta oli, mutta olivat he jo ravailleet vaikka miten paljon! Pienetkin askeleet tuntuivat Kellyn kanssa suurilta.
"Kyllä", Dakota vielä lisäsi ja hörppäsi kevyesti kahviaan. Häntä harmitti suuresti Evien ja Paulin tilanne. Hän ei osannut kuvitellakaan miten ikävältä sellainen erkaminen tuntui ja oli erityisen kiitollinen, että hänellä ja Henryllä menivät asiat yhtä hyvin kuin aikoinaan, kun suhde oli vasta uusi. Kohtahan he jo juhlisivat kymmenettä vuotta yhdessä.
"Olen todella pahoillani", Dakota vastasi ja hymyili itsekin varsin vaisusti. "Et sinä voi töitäsi noin vain lopettaa, pitäisihän hänen edes yrittää ymmärtää se."

Evie huokaisi hiljaa ja sekoitti lusikallaan tummaa kahvia vaaleaan maitovaahtoon. Hänkin oli pahoillaan, mutta se ei riittänyt. Hän ei tiennyt, mitä voisi tehdä kääntääkseen avioliiton ottamaa kurssia. Paul oli tiennyt, mitä hänen työnsä sisälsivät jo kauan ennen avioliittoakin.
"Niinpä", nainen myönsi pienen nyökkäyksen kera, "mutta kuulemma tärkeysjärjestyksessäni on parantamisen varaa, kun asetan työni perheeni edelle." Omasta mielestään hän ei asettanut uraa perheen edelle vaan koetti tasapainotella kahden eri suuntaan repivän voiman välissä, mutta Paul oli toista mieltä.
"On varsin raskasta tulla tänne vain mykkäkoulua viettämään. En tajua mikä muuttui muutamassa kuukaudessa. Ei aiemmasta roolistani tällaista meteliä noussut", hän pudisti päätään. Hän oli aina ajatellut, että Paul ymmärsi, mitä teatteriala vaati, mutta nyt hänestä alkoi tuntua, ettei mies ollut koskaan todella iloinnut hänen urastaan - mikä oli naurettavaa, sillä ennen Elijahia mies oli ollut hänen suurin faninsa.

"Pitäkää te toisistanne huolta Henryn kanssa. Tämä on aivan sietämätöntä ja niin kuluttavaa. Vapaapäivinä kuuluisi saada ladattua akkuja, mutta minulla siitä ei kyllä ole toivoakaan", Evie pudisti vaisusti päätään. Mikä sotku hänen elämästään oli tullutkaan! Ja vielä juuri nyt, kun hän olisi tahtonut riemuita unelmaroolinsa saavuttamisesta ainakin tavallaan. Hän pääsi esiintymään aina silloin tällöin roolissa, joka oli ollut hänen toivelistallaan draamakoulusta lähtien.
"Kaipa tämäkin selviää taas jossakin kohtaa", nainen koetti ajaa ajatuksensa positiivisemmille raiteille. Ei ollut mitään, mitä hän voisi tilanteelle juuri nyt, joten parempi nauttia ystävän seurasta.
"Mitä muuta sinulle kuuluu kuin töitä ja poniharrastusta?"

Hänen ja Henryn elämässä Henry veti pidempiä työpäiviä, joista hän ei olisi ikinä uskaltanut valittaa tosissaan. Eikä hänkään silloin saanut haukkuja siitä, miten paljon aikaa meni tallilla. Lähtihän Henry nykyään vapaaehtoisestikin Kellyn ja hänen kanssaan rapsuttelemaan Floraa, mikä teki Dakotan niin iloiseksi.
Ystävänsä sanoille Dakota irvisti hieman. Paul oli törkeä arvostellessaan Evietä noin rajusti. "Varmasti", hän sanoi pahoittelevana. "Onko Paul sanonut mitään järkevää syytä?" hän kysyi.
"Pidämme, varmasti", Dakota lupasi sitten ja hörppäsi kahviaan hieman. "En voi uskoa, miten ikävää jatkuva riitely olisi. Kyllähän mekin välillä riitelemme, kukapa ei, mutta ne ovat pikkujuttuja..."
"Kyllä se selviää", Dakota rohkaisi hymyillen ja veti sitten syvään henkeä. Mitäkö heille kuului?
"Vanhempani pitävät minut kiireisenä", hän huokaisi. "Äiti on ruvennut hirveän dramaattiseksi isän Alzheimerista." Perhe oli saanut isä-Garyn diagnoosin jo syksyllä ja Dakotalla oli ollut aikaa sopeutua isän tilanteeseen, mutta silti se tuntui pyörivän kokoajan mielessä, eivätkä alituiset reissut Manchesteriin auttaneet asiaa. "Oma aika on ollut aika kortilla", hän sipaisi hiuksiaan korvan taa. "Mutta sellaista se kai on aina välillä, ehkä nyt myöhemmin keväällä on taas aikaa hengähtää ja vaikka lukea tai näpertää jotain muuta."

"Ei", Evie pudisti päätään. "Olen yrittänyt kysellä häneltä, mutta en saa suoria vastauksia. Vain ympäripyöreää mutinaa siitä, miten työni on haitaksi koko perheelle." Hän tahtoi uskoa, että oli tehnyt kaikkensa ymmärtääkseen aviomiehensä aivoituksia, vaikka menestys olikin ollut huonoa. Hän oli yrittänyt. Ei kai häneltä voinut sen enempää vaatia? Jos mies ei suostunut puhumaan hänelle eikä keskustelemaan heidän parisuhteensa ilmeisistä ongelmista, mitä muuta hän voisi enää tehdä kuin odottaa sitä päivää, kun Paul aukaisisi sanaisen arkkunsa?
"Missä kunnossa isäsi on tätä nykyä?" Nainen kysyi myötätuntoisena. Hän ei voinut kuvitellakaan taakkaa, jota Dakota kantoi harteillaan vanhemmistaan. Hän oli onnekas, kun molemmat hänen vanhemmistaan olivat edelleen täydessä terässä eivätkä suostuneet edes harkitsemaan eläkkeelle siirtymistä. Täytyisi koettaa taas seuraavalla lomalla käydä Australiassa, mutta pitkä lentoaika ei suuremmin houkutellut lähtemään vain viikon vierailua varten.
"Toivottavasti saat omaakin aikaa kevään mittaan. Välillä on hyvä vain olla ja tehdä niitä asioita, mistä itse nauttii."

"Hmph", Dakota tuhahti ja hörppäsi kahviaan. Hiton miehet. Sitten ajatukset kuitenkin siirtyivät Evien kysymyksen myötä takaisin isään ja Dakotan olemus lannistui hieman. Hän ei puhunut isänsä tilanteesta mielellään, mutta toisaalta, se oli ainoa, mitä hän saattoi tällä hetkellä tehdä. Jutella ystäville, Henrylle, äidille ja isälle. Pohtia asioita, pitää jonkunlaista positiivista ilmapiiriä yllä kotona ollessaan.
"No..." hän huoahti eikä tiennyt mistä aloittaa. Isän kunto oli juuri niin monimutkainen kuin Alzheimer-sairaus itse. "Ei hän nyt ainakaan parempaan päin ole menossa. Äidin ja isän yhteinen arki vaikeutuu viikko viikolta, kai me leikimme että sen edistyminen on hidastunut mutta tuskin", Dakota kertoi katsellen ulos kahvilan ikkunasta ja hymyillen sitten mahdollisimman urheasti ystävälleen. Ennen isän diagnoosia Dakota ei ollut joutunut tuntemaan itseään näin toivottomaksi ja avuttomaksi. Hänellä oli ollut kaikki kontrollissaan ja elämä oli ollut oikeasti täydellistä. Nyt hän ramppasi edestakaisin eikä saanut hetken hengähdystä. Vaikka töissä oli fyysisesti rankkaa, oli Rosingsista tullut enemmän henkireikä kuin sen jälkeisestä arjesta kotona. Tallilla hänen täytyi pakottautua unohtamaan arjen murheet, sillä hevoset menivät lukkoon jos hänkin oli lukossa ja niiden kanssa työskentelystä ei tullut mitään surullisena, vihaisena tai turhautuneena. Valitettavasti ne tunteet jäivätkin sitten Henryn ja äidin kestettäviksi.

"Niin olisi", Dakota vastasi. "Oma aika kuulostaisi ihanalta. Vaikka edes yksi päivä yksin jossakin aivan muualla. Toisaalta juuri nyt sekin menisi vain huolehtiessa, en varmaankaan osaisi rentoutua vaikka yrittäisin."

Evie huokaisi myötätuntoisena ja kurkotti pöydän yli tarttuakseen Dakotan käteen tuen merkiksi. Hän ei voinut samaistua tilanteeseen, johon ystävä oli joutunut, mutta se ei estänyt tuntemasta myötätuntoa ystävää kohtaan. Ei voinut olla helppoa seurata vierestä ja tuntea olonsa avuttomaksi, kun isän kunto vain heikkeni. Alzheimer ei ollut sairaus, jonka kohdalla saattoi toivoa ihmeparantumisia.
"Toivottavasti ette vain kuvittele", hän vastasi pienen, vaisun hymyn kera ja palautti kätensä jälleen omalle puolelleen pöytää. Ei hän tiennyt, mitä muutakaan sanoa tai tehdä ystävää piristääkseen, kuin todistaa olevansa läsnä ja kuuntelevansa Dakotan murheita. Olihan ystäväkin kuunnellut hänen valitustaan Paulista. Oli vain kohteliasta tarjota sama mahdollisuus Dakotalle.
"Yritä silti. Ei sinusta ole mitään apua kenellekään, jos huolehdit itsesi hengiltä", Evie muistutti lempeästi. Hänen olikin hyvä puhua, kun hän ei välillä muuta tuntunut tekevänkään. Ainakin Lontoossa asuminen pakotti tehokkaasti opettelemaan sen, ettei kaikesta voinut huolestua. Jos hän stressasi jokaista flunssaa, jonka Elijah sairasti, hän ajaisi itsensä hulluksi kun ei voinut tehdä asioille mitään Lontoosta käsin. Avuttomuuden tunne ei sopinut hänelle. Hän tahtoi tehdä asioille jotakin, jotta saattoi tuntea hallitsevansa tilannetta.

"Meidän pitäisi pitää kunnon rentoutumispäivä joskus. Käydä yhdessä vaikka kylpylässä tai hierottavana tai kasvohoidoissa", hän totesi nostaen katseensa kahvikupista ystävään. Hän viettäisi niin mielellään enemmän aikaa ystävänsä kanssa pohjoisessa ollessaan, mutta aika tuntui aina valuvan sormien lomasta kun hän oli täällä. Pariin päivään ei mahtunut montaakaan tuntia, vaikka miten yrittäisi uskotella itselleen muuta.
"Se tekisi varmasti hyvää meille molemmille. Vähän omaa aikaa, hyvää oloa ja parasta seuraa."

Dakota ei vetänyt kättään pois. Hänellä oli upea lähipiiri ja ihmisiä, jotka jaksoivat häntä, vaikkei hän aina ollut parhaimmillaan. Hän oli pitkään kuvitellut, ettei kukaan saattanut viihtyä hänen seurassaan ellei hän ollut juuri oikeanlainen mutta kaipa sitä oli aikuistuessaankin vielä oppinut uusia asioita itsestään ja ihmisistä ympärillään.
Dakota nyökkäsi hieman hymyillen Evielle ja vei sormiaan kahvikuppia pitkin. "Toivottavasti", hän toisti ja yritti uskoa hänen isäänsä. Hän oli ihana ihminen ja niin vahva, mutta tauti oli vienyt hänestä aikaisemmat voimat vahvemmin kuin kenestäkään muusta perheessä. Dakota ei tiennyt millaista Alzheimer-potilaalla itsellään mahtoi olla, mutta hän saattoi kuvitella kuinka hirveää oli unohtaa vähitellen kaiken.
"Lupaan yrittää", hän naurahti ja antoi kaksikon masentuneen tunnelma laueta hieman. Ei hän kauaa jaksaisi mutristella tässä, olihan kirkas kevätpäivä. Totaalinen vapaapäivä tosin kuulosti hyvin absurdilta ja huvittavalta.

"Kylpyläpäivä kuulostaisi upealta, toteutetaan tämä ehdottomasti", nainen huokaisi haaveillen, vaikka pelkäsikin ettei hänellä olisi aikaa tai jotakin tulisi tielle. Hänen täytyisi oppia olemaan toiveikkaampi ja positiivisempi.
"Kävin joskus säännöllisesti urheiluhierojalla mutta siitä on ikuisuus", hän kertoi. Kellyn syntymän jälkeen töiden takia hierojalla käyminen ei ollut tuntunut ajankohtaiselta ja töiden alkamisenkin jälkeen hän oli tainnut käydä hierottavana ehkä kerran. "Se oli ihanaa ja avuksi kipeille paikoille. Pitäisi varmaankin keksiä jostakin aikataulusta aukko sillekin", Dakota naurahti.

"Toteutetaan, ehdottomasti", Evie nyökkäsi päättäväisenä. Hän laittaisi sen ylös heti kotona, jotta suunnitelma ei unohtuisi. He pitäisivät kylpyläpäivän vaikka mikä olisi, sillä selkeästi molemmilla oli tarvetta moiselle rentoutumispäivälle.
"Ei siitä haittaakaan ole", nainen totesi. Hän unelmoi aina mahdollisuudesta käydä hierojalla viikottain, mutta vielä moista mahdollisuutta ei ollut tarjoutunut. "Minunkin pitäisi. Onneksi töiden puolesta on edes fysioterapeutti kuukausittain katsomassa meidän perään", Evie hymähti. Hän saattoi hyvin ymmärtää tanssijoita, jotka valittivat ensimmäiset kuukaudet selkiään, sillä teatterin loivasti viettävä lava ei ollut ihanteellisin työympäristö kahdeksan kertaa viikossa. Hän oli sentään saanut pehmeän laskun joutuessaan lavalle vain kerran pari viikossa, mutta sekin riitti työllistämään teatterin tarjoamaa fysioterapeuttia.
"On se kumma kun aikatauluihin ei tunnu jäävän yhtäkään ylimääräistä aukkoa, johon voisi moisia sovitella, vaikka samaan aikaan tuntuukin että on päiviä, kun ei saa mitään aikaan", nainen pohti huvittuneena ja hörppäsi kahviaan. Kai sitä aikaa vain löytyi, jos todella tahtoi saada jotakin mahtumaan päivärytmiin. Olihan hänkin ehtinyt kahville Dakotan kanssa, vaikka hänen aikansa pohjoisessa laskettiin tunneissa.

Dakota nyökkäsi hymyillen ystävänsä päättäväisyydelle. "Ehdottomasti", hän toisti ja muisteli miten rentouttavalta hieronnoissa käyminen oli tuntunut. Kylpyläpäivä vasta fantastista rentoutumista olisikin, vaan missä välissä?

"Ei todellakaan ole", hän hymähti takaisin. "Meidän fyysisissä töissämme se on oikeasti todella tärkeää - pitää huolta omasta kehostaan. Minä ainakin annan niin helposti vain mennä ja unohdan, että pitäisi lämmitellä, venytellä, palautua." Useimmiten Dakota venyttelikin ennen ratsastamaan lähtemistä - edes jalat ja ylävartalonsa nopeasti. Ratsutusten välissä tuli vain helposti kiire ja viimeisen jälkeen hän lähti heti kotiin ja loppuverryttelyt unohtuivat liiankin helposti kotiarjen pyörityksessä.

"No on", Dakota tuhahti kevyesti. "Kloonista olisi hyötyä. Hänet voisi lähettää tekemään kaikki tylsät asiat ja itselle jäisi aikaa tehdä niitä mukavampia asioita rauhassa", nainen naurahti hölmölle idealle ja hörppäsi kulauksen kahviaan. Klooni olisi tosin oikeasti pelastus. Useasti tuli yritettyä saavuttaa yhden päivän aikana aivan yli-inhimillisen paljon kaikkea, kun tosiasiassa Dakotakin yleensä jäi vain istumaan työpäivän ja muun pakollisen jälkeen Henryn kanssa sohvalle.

"Ai jai", Evie naksautti kieltään, "häpeäisit." Kasvoilla koreileva hymy tosin söi pontta sanoilta, sillä kukapa hän oli Dakotalle moisesta saarnaamaan. Vuosikymmenet tanssien olivat opettaneet niin lämmittelyn kuin loppuvenyttelyn tärkeyden, eikä hän voinut kuvitellakaan enää luopuvansa moisista. Ne kuuluivat erottamattomana osana hänen päivärytmiinsä, mutta edes heidän tanssijansa eivät noudattaneet moisia yhtä orjallisesti. Kai hän oli vain viallinen kappale, kun suorastaan nautti venyttelystä tehtyään töitä lihaksillaan.
"Kiire on kyllä pahin vihollinen. Välillä tuntuu, ettei ehdi edes hengittää työpäivän mittaan, kun aina on jotakin mitä pitäisi tehdä - ja kun pääsee kotiin, uudet askareet iskevät päälle", nainen pudisti päätään. Hänen arkensa Lontoossa oli niin helppoa ja vaivatonta lapsiperheen elämään verrattuna, joten ero oli varsin raju pohjoiseen palatessa.

"Kloonille olisi kieltämättä käyttöä", Evie naurahti. "Klooni voisi hoitaa talouden pyörittämisen ikävät puolet, käydä ruokakaupassa ruuhka-aikoina ja toimia kuljettajana silloin, kun ei vaan millään jaksaisi lähteä aamusta liikkeelle", nainen hymähti. Kai palkattu taloudenhoitajakin ajaisi saman asian, mutta kenellä oli varaa maksaa ulkopuoliselle arkielämän pyörittämisestä? Ei hänellä ainakaan, sillä rahat kuluivat tehokkaasti elämisen vaatimuksiin ihan muutoinkin.
"Mitä sinulla on suunnitelmissa vielä tänään?" Nainen uteli, sillä niin huvittava kuin kloonikeskustelu olikin, se ei valitettavasti johtaisi mihinkään. Klooneja ei ollut saatavilla hyvinvarustelluista kaupoista kautta maan, ainakaan vielä.

Dakota nauroi. "Myönnän, olen surkea", hän virnisteli. Hän tiesi mitä hallaa venyttelyn unohtelu tekisi hänen keholleen ja hän tunsi aika ajoin sen hänen hartioissaan, jotka jännittyivät kyllä kaikesta muustakin kuin urheilusta. Miten ideaali ratsastusasento tahansa, aina jokin paikka kuitenkin jännittyi tai sitten jokin hevonen päätti esittää hieman villimpää kevättanssia, jonka takia hän ainakin jumiutui. Ehkäpä hän panostaisi venyttelyyn ja lämmittelyyn erityisesti tämän kevään ajan nyt kun asia tuli puheeksi.

"Nimenomaan", hän nyökkäsi Evielle. "Aina löytyy jokin seuraava tehtävä asia", hän mutristi ja pyöräytti olkiaan kevyesti äskeisen keskustelun muistuttamana.
"Eikö olisikin ihana", hän päivitteli iloisesti. "Jäisi aikaa ties mihin!"

"Hmm", Dakota palasi ajatuksissaan arkeen, joka ei tänään kyllä yllättänyt jännittävyydellään. "Ainakin kotoa tuli oikein kaunis pyyntö käydä kaupassa kotimatkalla", hän muisteli hymyillen. "Kaikki hevosasiat on jo kumma kyllä tältä päivältä hoidettu, joten toivon mukaan rento koti-ilta edessä. Entä sinulla?"

Jos vuorokauteen voisi lisätä muutaman ylimääräisen tunnin, Evie olisi ensimmäisenä jonossa. Tai ylimääräisen päivän viikkoon, sekin kelpaisi. Aina tuntui, ettei tekeminen loppunut kesken vaikka miten koettaisi saada kaiken tehtyä. Aikaa oli liian vähän ja tekemistä liian paljon, yksinkertaisesti.
"Niitä pyyntöjä kannattaa noudattaa", nainen naurahti. "Varsinkin kun on pyydetty kauniisti." Kauppareissut olivat niin helppoja itsekseen, mutta auta armias jos mukaan erehtyi ottamaan lapsen. Sen jälkeen kesti puolet kauemmin saada mitään tehtyä, ja aina unohtui jotakin tarpeellista kaupan hyllyyn.
"Kotonapa minäkin", nainen vastasi hetken asiaa pohdittuaan. "Varmaankin käyn kävelemässä koirien kanssa, jos Elijah tahtoo lähteä niitä lenkittämään, mutta muutoin vietämme illan sisätiloissa. Täytyy nauttia taas viimeisestä illasta hetkeen kotona", hän lisäsi pienen, aavistuksen surumielisen hymynhäiveen kera. Pojan jättäminen pohjoiseen särki hänen sydämensä kerrasta toiseen, mutta Paulin mielestä niin oli paras Elijahille, eikä hänellä ollut energiaa väittää vastaan.

"Niin pitää", Dakota virnisti. Varsinkin jos pyyntö oli sinetöity aviomiehen pusulla ja tyttären tapittavilla suurilla silmillä. Silloin oli mahdotonta kieltäytyä, tai ainakin hänen oli. Kauppa oli muutenkin kotimatkan varrella.
Hän katsoi ystäväänsä myötätuntoisena. Dakotaa harmitti suuresti Evien epämukava tilanne, työn perässä reissaaminen ja muut ongelmat, eikä hän olisi voinut kuvitella miten olisi itse pärjännyt pois kotoa niin paljoin kuin Evie. Hän nyökkäsi. "Toivottavasti saatte viettää rauhallisen illan", hän toivoi. "Välillä haaveilen, että meilläkin olisi koira kotona, jonka kanssa lähteä lenkkeilemään, mutta sitten tajuan, ettei meillä olisi varaa tai aikaa. Toisaalta, meillä on Flora. Se poni käy melkein koirasta."

Sitä hänkin toivoi, enemmän kuin montaa muuta asiaa tässä kohden. Hän halusi rauhallisen illan kotona aviomiehensä ja poikansa kanssa. Katsoa piirrettyä yhdessä sohvalla, nauraa tutuille vitseille ja laulaa mukana tarttuvissa kappaleissa. Käpertyä Paulin kainaloon, kun Elijah nukahtaisi ja vain olla ja nauttia läheisyydestä. Se tuskin tulisi tapahtumaan, mutta kai nainen sai unelmoida?
"Voitte aina tulla tervehtimään meidän koiriamme", Evie naurahti pehmeästi. Kaksi koiraa olivat varsin herttaisia, vaikkakin hän ei olisi heille moisia koskaan hankkinut. Hänelle riitti Lontoossa odottava kissavanhus. "Mutta kieltämättä teidän poninne on kuin koira kaiken pörröisyytensä kanssa." Flora oli niin suloinen kaikissa kuvissa, joita ystävä oli ponista näyttänyt. Miksei Paul ollut voinut hankkia heidänkin pojalleen pientä ja suloista ponia, jos kerran joku kavioeläin oli ollut pakko hankkia.
"Luulen, että minun on paras alkaa suunnata kotia kohden", Evie huokaisi vilkaisten kelloaan. Hän ei tahtonut luopua yhdestäkään hetkestä poikansa kanssa. "Oli ihana nähdä pitkästä aikaa. Ei pidetä näin pitkää taukoa seuraavaksi."