Rapatessa roiskuu

Effie oli eri mieltä Evelynin kanssa, mutta oli liian kohtelias alkaakseen väittää vastaan. Oli puhdasta onnea, että hän oli pysynyt selässä ja saanut roikuttua kiinni hevosessa. Jälkikäteen ajateltuna se tuntui pähkähullulta ja melkein itsetuhoiselta, varsinkin kun jalassa tapahtuva verenhukka sai pään tuntumaan kevyeltä. Hän oli selvästi viettänyt liikaa aikaa Pauluksen vaikutuksen alaisena: hän kauhisteli aina miehen tapaa hyökätä hevostensa apuun tilanteessa kuin tilanteessa suomatta pienintäkään ajatusta omalle turvallisuudelleen. Nainen tyytyi hymyilemään tyhjästi kiitoksena vaivaannuttavasta kehuvyörystä, joskin joutui laskemaan katseensa sen loppua kohti. Hills liioitteli reippaasti.
"Onko järkevää viedä se kävelemään maneesiin?" hän kysyi keräten liinaa siistimmälle rullalle käteensä.

Evelyn vilkaisi hevosta arvioivasti.
"Sille tekee hyvää saada loppuun rauhallista kävelyä", nainen lopulta myönsi. "Oletko varma, ettei joku toinen voisi hoitaa sitä? Pieni tauko voisi tehdä sinulle hyvää", Evelyn sanoi pehmeästi, katsoen huolissaan toista. Effie todella näytti siltä, että tauko tekisi terää, mikä ei ollut ihme kaiken sen jälkeen, mitä toinen oli juuri joutunut kokemaan. Evelyn olisi tarjoutunut itse auttamaan, mutta epäili, ettei Effie kestäisi niin paljoa huolenpitoa. Toinen tuntui päättäneen, että hoitaisi työnsä valittamatta.
Evelyn huokaisi ja vilkaisi tallin kattoa. Hänkin olisi mielellään antanut Lionheartin kävellä, mutta tiesi, etteivät polven haavat parantuisi ikinä, jos hevonen jatkuvasti liikuttaisi jalkojaan. Verenvuoto oli vasta loppumassa, joten ori seisoisi loppupäivän karsinassaan - ja suurimman osan huomisesta. Evelyn sulki silmänsä ja pyyhkäisi kädellä otsaansa. Olipahan ollut päivä, eikä se tästä heti muuksi muuttuisi.

Ärtymys välähti Effien silmissä, mutta hän soi naiselle kohteliaan hymyn. Eikö hän ollut selvinnyt tähänkin saakka? Hän hoitaisi kyllä hevosensa. Tallityöntekijä, joka ei kyennyt tekemään töitään, ei kestäisi tallilla kauaa. Epäonnistumista kuollakseen pelkäävä nainen ei aikonut olla se työntekijä. Hän oli jo joutunut toteamaan, ettei osannut ratsastaa lähelläkään haluamaansa standardia, joten selviytyisi edes niistä töistä, joita ummikoillekin annettiin.
"Selviän kyllä. Kiitän avustanne", hän sanoi asiakaspalvelijan äänensävyllä ja naksautti liinan kiinni riimuun, "toivottavasti Lionheart toipuu pian." Moneypenny vanavedessään hän suuntasi maneesiin.

Evelyn tunnisti asiakaspalvelijan asenteen heti siihen törmätessään, eikä voinut kuin nyökätä Effielle.
"Kiitos itsellesi", nainen vastasi ja siirtyi sivuun, jotta Effie voisi viedä Moneypennyn maneesiin. Hän ei voinut kuin ihailla toisen tarmoa ja vastuuntuntoisuutta. Effie tekisi työt puolikuolleenakin, tai ainakin sellaisen kuvan toinen itsestään antoi.
Evelyn palasi Lionheartin karsinalle, katsoen hevosta kaltereiden välistä pitkään, ennen kuin siirtyi karsinan puolelle. Hän valui istumaan karsinan puruihin, selkä seinää vasten ja hymyili pienesti, kun hevonen laski päänsä hänen syliinsä.
"Mikä ihme sinuun tänään meni", Evelyn mutisi hieroessaan hevosen korvia. Lionheart hörisi tyytyväisenä ja hamusi huulillaan mudan peittämää takkia. "Tämä tietää sitä, että sinä vietät muutaman päivän karsinassa, poikakulta", Evelyn jatkoi pehmeällä äänellään. "Ja saat vain murto-osan iltakauroistasi." Lionheart ei tajunnut omistajansa sanoja, vaan hörisi tyytyväisenä saadessaan rapsutuksia ja ihmisen huomiota, mikä sai Evelynin hymyilemään helpottuneesti. Jotkin asiat eivät muuttuneet koskaan.

[Kiitos pelistä!]