Päivä 4: Keskisormi nenään

Lokakuu 2014 - keskiviikko 1.10, neljäs vaelluspäivä

Ei tulisi kuuloonkaan. Ei niin missään nimessä. Hän ei vaeltaisi enempää. Olivia oli varma, että hänellä oli rakkoja takapuolessaan ja joka paikkaan sattui. Jopa ilma oli märkä eivätkä kastuneet vaatteet ottaneet kuivaakseen. Hän makasi hereillä teltan kosteaan laitaan pakkautuneena ja kuunteli sateen jytinää vasten teltan kattoa. Missä vaiheessa vesi tulisi läpi? Hän oli herännyt aivan liian aikaisin, mutta ei saanut enää unta. Hänen piti kuitenkin nousta jo puoliviideltä. Ulkona oli pilkkopimeää, ja Atlantilta puhaltava tuuli puski teltan seiniä. Tänäänkö, tässä säässä, pitäisi vaeltaa melkein kaksinkertainen matka muihin päiviin verrattuna? Alistuen tyttö kampesi itsensä istumaan ja hieroi käsivarsiaan. Selkä oli aivan jumissa. Ihmekö lie, kun nukkui monta yötä putkeen paljaalla maalla ja heräili jatkuvasti. Makuualusta oli yhtä turhan kanssa. Hän sukaisi pinkkiä, nyt takkuista tukkaansa, jonka oli vihdoin saattanut pestä edellisenä iltana leirintäalueen suihkuissa. Ehkä hän voisi pakata tavaransa hyvissä ajoin ja katsoa, jos kehtaisi vaikka syödä vähän aamupalaa, ennen kuin kaikki muut olivat ylhäällä. Hän pakkasi hiljaa makuupussin ja makuualustan reppuunsa, ja kiskoi märät ja nihkeät vaatteet ja sitten märemmät sadevaatteet päälleen väristen inhosta, ennen kuin raotti teltan ovea sysimustaan sateeseen. Hyi. Olivia tempaisi hupun päähänsä ja pinkaisi juoksuun kohti leirintäalueen peseytymistiloja.

Hän oli vaatinut kartan nähtäväkseen edellisenä iltana ja tuijottanut sitä pitkään epäuskoisena. Viisikymmentä kilometriä hevosen selässä? Ei kiitos. Hän kävelisi matkan mieluummin. Miten ihmiset muka tunsivat olonsa mukaviksi hevosen selässä? Satula tuntui hiertävän ja lihakset olivat jumissa päivästä toiseen. Ehei, hän kävelisi mieluummin. Se sentään olisi hänelle tuttua. Sawyer oli noussut jo reilusti ennen lähtöä. Hän oli oikeastaan ollut hereillä jo neljästä, kun oli kuvitellut kuulleensa ulkoa ääntä. Niinpä nainen oli pakannut varusteensa telttaa lukuunottamatta ja ottanut sen jälkeen suunnan leirintäalueen peseytymistiloille. Sade tuntui virkistävältä, vaikka kyllä välillä kuivakin sää olisi kelvannut. Hän oli tottunut vaatteisiin, jotka liimautuivat kiinni ihoon, joten hän ei osannut valittaa säästä yhtä paljon kuin monet muut olivat tuntuneet tekevän. Raivostuttava teinityttö, jonka matkapariksi hän oli päätynyt, tuntui kantavan erityisen paljon huolta säästä. Sawyer pesi hampaita altaan ylle kumartuneena, kun kuuli rummuttavan sateen keskeltä askelia. Joku juoksi rakennusta kohden. Nainen puristi pesualtaan reunaa rystyset valkoisena ja kuunteli. Kyllä, joku todella juoksi sateessa. Kuka muka oli hereillä tähän aikaan? Nainen sylkäisi vaahdon suustaan altaaseen ennen kuin kääntyi hammasharja kädessään katsomaan ovelle.
"Huomenta", entinen kersantti töksäytti tervehdykseksi. Hän kääntyi takaisin altaan puoleen vilkuillen peilistä, mitä tyttö oikein puuhasi hänen takanaan. Olikohan se tullut suihkuun? Sehän oli suorastaan turhaa, kun ulkona satoi kaatamalla.

Kakka. Joku muu oli sittenkin ylhäällä. Olivia oli eristänyt itsensä osin tarkoituksella, osin näyttäen olemuksellaan keskisormea, ja olisi mieluiten vellonut ylhäisessä yksinäisyydessä nytkin. Kuka hullu nousi näin paljon ennen tarpeellista herätystä? Tämä hullu. Kylmät väreet juoksivat alas tytön selkäpiitä, kun hän huomasi yksijalkaisen työntekijän tai minkä lie vääpelikersantin lavuaarin edessä. Hänellä oli vahva tunne siitä, että kyseessä oli sarjamurhaaja. Ja tässä hän seisoi, yksin pimeydessä, kun kaikki muut nukkuivat…
"Moi", Olivia vastasi haparoiden ja liikkui jäykin jaloin vessakoppiin lukiten sen huolellisesti. Hrrrr.

Sawyer katsoi, kuinka varsin jäykältä vaikuttava tyttö pakeni vessakoppiin. Ehkä ihan hyvä niin, sillä hän ei kuulunut siihen kaikista puheliaimpaan sakkiin. Hän huuhteli hammastahnan maun suustaan ja katsoi hetken omia kalpeita kasvojaan peilistä. Kesän tuoma rusketus oli jo hiipunut, mutta ainakin arpi alkoi pikkuhiljaa sulautua kasvoihin. Hän kohotti käden poskelleen ja seurasi etusormellaan arven kulkua. Joskus hän ei ollut tunnistaa omia kasvojaan, kun katsoi itseään peilistä. Tänään ei onneksi ollut niin. Hän kumartui pesemään kasvonsa kylmällä vedellä. Pelkkä ajatuskin sateessa ratsastamisesta sai hänet värähtämään. Onneksi hevosen rinnalla saattoi aina kävellä.

Oliviakaan ei hyppinyt riemusta ajatellessaan pitkää ratsastusta. Hän viivytteli pesutilojen lämpimässä, katollisessa suojassa hyläten ajatuksen aamiaisesta. Hän ei halunnut syödä muiden kanssa eikä yrittää vääntää itselleen aamupalaa kaatosateessa. Hän ei edes tiennyt, missä ruokaa säilytettiin. Mitä ihmiset tekivät aamunsa? Hän oli jättänyt hiustensa laittamisen ja meikkaamisen ensimmäisen päivän jälkeen. Nyt haalistuneen pinkki tukka oli sitaistu ponihännälle niskaan, ja tyttö tunsi olonsa alastomaksi ilman meikkiä, mutta se vain valuisi hukkaan sateessa. Kun muut olivat nousseet, hän teki ääneti oman osansa pakkaamisesta ja lähti sitten seuraamaan letkaa masentavan, märän pimeyden poikki kohti hevosten yösijaa. Sade hakkasi niskaan, ja hän oli kiitollinen äitinsä pakkaamista sadevaatteista, vaikka ne olivat kuin rapisevia jätesäkkejä ja näyttivät kamalilta. Reppu ei pysynyt hyvässä asennossa ja painoi. Hän tunsi olonsa jättimäiseksi, kun se oli möykkynä sadetakin alla. Hän piti päänsä painettuna, kun joukko tarpoi pitkin mutaista polkua kohti hevosten laidunta. Niiden hahmoja ilmestyi aavemaisina taskulampun valokeilaan. Olivia tunnisti Sillyn pinkin loimen ja voihkaisi ääneen, kun näki sen olevan kuralla kuorrutettu.

Sawyer palasi teltalleen sateesta välittämättä. Hän pakkasi loputkin tavaransa ja lähti kävelemään muiden perässä hevosten aitauksia kohden. Sateessa tarpominen oli tuttua, mutta mutainen polku ei ollut yhtään niin mukava kuljettava, kun oikean jalan tilalla oli kasa romumetallia. Nainen puri huultaan ja keskittyi jokaiseen askeleeseensa. Hän ei kaatuisi naamalleen mutaan, vaikka eipä eroa tässä pimeydessä heti huomaisi. Hevoset näyttivät selvinneen yöstä. Osa tuntui ottaneen kaiken ilon irti mudasta ja vapaudestaan. Hän oli tyytyväinen nähdessään täplikkään hevosensa hevosen näköisenä. Hän ei halunnut joutua pesemään loimia ja siivoamaan mutaa seuraavaa tuntia, kun omituisten lännenvarusteiden kanssakin kesti tavallista kauemmin. Hän oli oppinut laittamaan englantilaiset varusteet hevosille, mutta nyt hänelle oli kuin kohtalon oikusta annettu hevonen, jonka varusteet eivät olleet lähelläkään tutuksi tulleita nahkakappaleita.
"Oliviaaa!" Kitin kirkas ääni kuului sateen yli, kun pieni poika kiskoi poniaan Sillyä kohti. Sawyer vilkaisi pojan suuntaan, mutta jätti tuon muutoin huomiotta, kuten niin monena päivänä ennenkin. Lapset eivät olleet hänen juttunsa, varsinkaan Kitin kaltaiset loputtoman energiset pikkupojat.

Olivia mulkoili Sillyä, mutta taputti sen kaulaa sydän hypähtäen, kun tamma käveli hänen luokseen ja hamusi hänen olkapäätään. Hän oli sille kamala omistaja, syyllisyyden ääni jyskytti päivittäin hänen mielessään. Pitikö tamma hänestä kuitenkin? Se oli taatusti ainoa täällä. No, se ja Kit.
"Mitä?" hän kysyi ääni käheänä ja heitti pikkuveljeen isosiskomaisen varautuneen katseen. Hän pesisi loimea joskus toiste. Hevosen satulointi pimeällä laitumella, kylmässä kaatosateessa ei ollut herkkua. Hän ei aikonut pitkittää sitä.

Kit suuntasi tavallista vaisumman hymyn isosiskolleen ja talutti ponin niin lähelle Sillyä kuin uskalsi. Iso hevonen näytti tavallistakin isommalta pimeydessä. No, ainakin se seisoi nyt paikoillaan, eikä pelleillyt mitään. Kit vaihtoi painoa jalalta toiselle ja puri alahuultaan miettiessään, miten esittäisi asiansa. Lopulta poika painoi katseensa maahan.
"Acellaontakiaisiaharjassa", poika sanoi niin nopeasti, ettei sanojen välissä tuntunut olevan pienintäkään taukoa. Kit nosti varovaisesti katseensa takaisin isosiskoon, joka tuntui kaikista turvallisimmalta valinnalta pyytää apua. "Se ei tykkää, kun sen niskasta nykäistään jouhia, joten se nostaa päätään ylös, kun yritän irrottaa niitä, ja sitten en ylety irrottamaan niitä", poika kertoi surkeana, mutta muisti sentään pitää taukoja sanojen välissä, vaikka puhe tulikin yhtenä pitkänä virkkeenä. Ace hörisi Sillylle korvat hörössä. Ponin mustien korvien välissä oli oikea joukko takiaisia tummiin jouhiin takertuneina. Pieni poni oli selkeästi tunkenut päänsä jostakin kolosta aitojen ulkopuolisiin pensaisiin.
"Autatko minua?"

Olivian silmät siristyivät ja erilaisten toimintatapojen vaihtoehdot risteilivät hänen päässään: hän voisi tunkea takiaiset Kitin housuihin tai nauraa tälle räkäisesti. Miksi poika ei roikkunut idoleissaan? Hän ei tiennyt, ollako loukkaantunut toisarvoisesta statuksestaan vai imarreltu siitä, että veli halusi hänen apuaan. Niinpä hän päätyi huokaamaan dramaattisesti ja pyöräytti silmiään, mutta tarjoutui jalosti, vaivihkaa hymyillen avustamaan. Silly kurotteli ponin turpaa kohti ja otti muutamia sivuaskelia, malttamatta seisoskella paikallaan. Tyttö piteli tamman riimunnarua toisessa kädessään ja ryhtyi nyppimään sinnikkäitä takiaisia toisella kädellä.
"Nämä voisivat olla oikein tyylikkäitä sinun päässäsi. Näyttäisit tosi kovalta."

Kit hymyili helpottuneena, kun Olivia lupasi auttaa. Hän ei ollut halunnut vaivata aikuisia pienillä ongelmillaan. Entä jos ne olisivat nauraneet hänelle? Olivia oli sentään perhettä. Olivia ei nauraisi, ei ainakaan tosissaan. Ehkä vähän kiusaisi, mutta auttaisi aina lopulta. Niin siskot tekivät.
"Ne eivät näkyisi kypärän alta", Kit pohti pieni hymy huulillaan. Hän piteli Acen riimunnarua pienissä käsissään ja katseli helpottuneena, kuinka poni pääsi eroon pienistä piikkipalleroista. Poika ojensi varovaisesti kättään Sillyn turpaa kohti, kun hevonen kerran seisoi siinä ja tuntui niin kovin kiinnostuneelta siitä, mitä Acelle tehtiin. Tai ehkä se vain halusi moikata pientä kaveriaan. Kit oli aivan vakuuttunut, että poni ja hevonen olivat ystäviä. Pakkohan niiden oli olla, kun omistajat olivat sisaruksia. Vaikka Ace olikin parempi kuin Silly. Tosin Silly näytti kyllä nätiltä siinä seistessään. Ehkä hän ymmärsi edes hiukan Olivian päätöstä haluta Silly. Kai se oli Acen jälkeen paras mahdollinen vaihtoehto.

"Voit viedä niitä tuliaisiksi äidille. Tehdä supermakeat rastat tukkaasi. Äiti ihastuisi ikihyviksi, etkö luule?" Olivia jutteli nyhtäessään ärsyttävästi pisteleviä ja käsiin hajoavia takiaisia irti ponin mustista jouhista. Voi urpo Ace, oliko sinun pakko sotkea itsesi? Tyttö rapsutteli ponin leukaa riimunnarua pitelevällä kädellään helpottuneena siitä, että Silly keskittyi tutkimaan pientä ihmistä herkkujen varalta sen sijaan, että olisi repinyt häntä suuntaan ja toiseen.

Rastat? Kit kurtisti kulmiaan. Jokin tuntui sanovan, ettei äiti ehkä ihastuisi ideasta.
"Ehkä en", hän totesi lopulta. "Äiti voisi leikata kaikki hiukseni pois." Niin. Se olisi kamalaa. Ehei, takiaiset saisivat jäädä Skotlannin nummille, jonne ne kuuluivat. Kit antoi mustan tamman tutkia kättään hetken, ennen kuin kurkotti silittelemään hevosen otsaa.
"Onpa se nätti", poika totesi hiljaa silittäessään hevosen valkeaa otsaa. Poika kallisti pienesti päätään. "Sen suu on vaaleanpunainen", Kit naurahti huomatessaan hevosen vaaleanpunaisen ihon turvan alueella. Hän ei ollut uhrannut liiemmälti aikaa Sillyn tutkimiseen ensin kateudesta ja sitten pelosta, kun suuri hevonen oli vaikuttanut niin arvaamattomalta. Nyt oli kuitenkin hyvä hetki katsoa tammaa pidempään ja todeta, ettei se ollut ollenkaan hullumpi hevonen. Sitä ei sopisi kertoa siskolle, tai toinen ei ikinä antaisi hänen kuulla loppua siitä. Acekin voisi loukkaantua, jos luulisi, että hän pitäisi Sillystä enemmän. Ace oli paras.

Olivia nielaisi sarkastiset vastauksensa. Kit oli hänen ainoa liittolaisensa vaelluksella. Ehkä hänellä olisi aikaa tylyttää pikkuveljeä kotonakin.
"Niin on", hän vastasi ja taputti tamman märkää, mustaa kaulaa. Se oli kaunis seistessään siinä uteliaana ja eloisana. Mutta tamma sai hänen vatsansa kiertymään solmuun, kun se heittäytyi säikyksi kesken matkan. Olivia inhosi tunnetta, kun hevonen liikkui jännittyneenä hänen allaan, korvat kääntyillen ja valmiina säntäämään minne tahansa. Hän oli ollut kuolla heidän ylittäessään valtavaa siltaa, ja Silly oli heittäytynyt yhtäkkiä hankalaksi. Hän oli pelännyt hevosen syöksyvän alas sillalta.
"Noin, siellä ei pitäisi olla enempää isoja takiaisia", hän ilmoitti ja taputti ponin kaulaa. Se oli ollut mukava ratsu, ja tyttö katui niitä kertoja, joina haukkui sitä tylsäksi ja kelvottomaksi. Hän olisi mielellään ratsastanut vaelluksen Acen kaltaisella ratsulla.
"Varusta se nopeasti. Muut taitavat olla jo melkein valmiita."

Poika katseli, kuinka Ace seisoiskeli kiltisti paikoillaan heitellen vain välillä päätään. Takiaisista vapauduttuaan poni painoi päätään alemmas ja hieroi otsaansa Olivian käsivarteen. Kit oli aivan varma, että se oli ponin tapa kiittää, vaikka kyseessä taisikin olla enemmän se, että ponin otsaa kutitti. Ehei, Ace kiitti Oliviaa, kuten hänenkin pitäisi.
"Kiitos", Kit kiitti iloisesti ja astahti epäröimättä lähemmäs siskoaan antaakseen halin. Sisko oli jälleen kerran pelastanut hänet pinteestä. Tämän takia oli hyvä, että siskoja oli olemassa.
"Joo, olemme tosi nopeita", poika vakuutti nyökkäillen. Hän laittaisi Acen ennätysvauhdilla kuntoon. Ei sopisi hidastaa muita.

Olivia taputti hämillisenä pikkuveljensä olkapäätä. Hän ei muistanut, milloin olisi viimeksi halannut Kitiä muuten kuin vanhempien pakottamana. Yleensä he pieksivät toisiaan. Hän vilkaisi veljensä perään ja noudatti omaa neuvoaan. Hän oli turhautua, kun tamma steppasi ja seilasi hänen yrittäessään saada satulaa oikealle paikalle, satulavyötä kiinni tai suitsia päähän. Jos Acen päähän oli vaikea ylettää, entä Sillyn? Miksi hän olikin valinnut valtavan hevosen. Häntä ahdisti, kun muut näyttivät olevan suurin piirtein valmiina ja odottelevan, kun hän talutti tamman ulos laitumelta. Hän oli loimittanut sen uudelleen ja kapusi vaivalloiesti pyörivän ja hyörivän täysiverisen selkään. Sadeloimi hänen sadehousujensa ja satulan välissä tuntui liukkaalta. Sillyn olisi parasta käyttäytyä.

Kit varusti poninsa nopeasti nyt kun siinä ei enää ollut takiaisia. Poni ei innostunut suitsien laittamisesta, ehkä se epäili, että hän nyppisi taas jouhia, mutta ei kuitenkaan nostanut päätään korkealle. Hieno Ace. Hän heitti loimen takaisin ponin selkään ja kiipesi satulaan. Hän kannusti ponin Sillyn luokse. Ehkä sisko kestäisi hänen seuraansa vielä hetken. Hänellä alkoi pikkuhiljaa olla tunne, ettei kukaan muu vaeltajista enää jaksanut jutella hänelle.
"Eikö tänään ratsasteta pitkä matka?" Kit kysyi ohjatessaan ponin suuremman hevosen rinnalle. Ace oli pysynyt helposti muiden vauhdissa aiemminkin. Eiköhän poni pysyisi lauman vauhdissa tänäänkin.

Olivia oli salaa iloinen veljensä seurasta. Miten säälittävää, että hän tarvitsi urpoa pikkuveljeään tunteakseen olevansa tärkeä tai pidetty. Luoja, hän oli ollut poissa sivilisaation parista liiankin kauan.
"Joo", hän huokasi alistuneena, "joku ihan järjetön matka." Letka lähti liikkeelle pimeydessä. Hevosten kaviot tömähtelivät tienpientareeseen ja kopsahtelivat asfaltilla. Sade huuhteli vaeltajia edelleen sinnikkäästi, ja Olivia tunsi olonsa kurjaksi jo nyt. Vatsassa kurisi. Hän ei ollut varsinaisesti syönyt koko vaelluksen aikana. Häntä inhotti mennä jonottamaan jotakin leiriruokaa tai anelemaan omaa osaansa. Sentään he pysähtyivät välillä jossain, mistä hän saattoi ostaa syötävää. Ympärillä näytti erottuvan himmeinä rosoisten kivien ja kallioiden siluetteja.
"No onko ollut kivaa?" hän kysyi Kitiltä vain aavistuksen syyttävästi. Veli oli näyttänyt olevan aivan onnessaan.

Kit nyökkäili. Hän siis muisti edes sen verran siitä, mitä oli kuullut aikuisten puhuvan reitistä. Hän oli halunnut kysellä niin paljon enemmän, mutta oli oppinut olemaan hiljaa silloin kun useampi aikuinen puhui keskenään. Ace lähti liikkeelle letkan mukana. Hän oli yrittänyt hiippailla ponin kanssa kauemmas, kun oli nähnyt mielenkiintoisen puunrungon, mutta poni oli jääräpäisesti kieltäytynyt lähtemästä kauemmas letkasta. Kit oli antanut periksi ja sen jälkeen kulkenut muiden mukana. Ehkä tässä vaelluksessa oli jo tarpeeksi seikkailua ilman että hän lähtisi omille teilleen.
"On ollut superia!" Poika hihkaisi innoissaan, käyttäen taas kerran sanaa, jota tuntui suorastaan viljelevän vaelluksella. Mutta kun kaikki oli superia. Sai ratsastaa päivästä toiseen, rapsutella Acea, olla ulkomailla. Se oli mahtavaa. "Saan ratsastaa Acella monta tuntia päivässä ja nähdä kaikkea uutta ja kivaa ja ihmeellistä ja pääsin jopa hyppäämään pieniä puunrunkoja yhtenä päivänä ja sain ratsastaa Lionheartilla ja Ace on ollut ihan paras", poika jutteli nopealla tavallaan.
"Kai sinullakin on ollut kivaa?" Kit kysyi kulmiaan kurtistaen. Ei kai täällä voinut muuta ollakaan? Tämähän oli täydellinen retki! Äiti ja isä olivat ihan parhaita, kun olivat päästäneet heidät tänne.

"Hulvattoman kivaa", Olivia vastasi kuivasti ja nyki isoa, mustaa sadehuppua paremmin ratsastuskypärän päälle. Vesipisaroita valui inhottavasti pitkin nenänpäätä ja norui kauluksesta sisään, mutta hän ei voinut painaa päätään alas. Luoja tiesi, että Silly saattaisi ponkaista vaikka kielekkeeltä alas, jos hän ei kiinnittänyt huomiota. Asfalttitie tuntui nousevan ja nousevan. Ratsastajien piti nousta kävelemään hevosten vierelle. Olivia manasi ja laahusti tamman vierellä. Se tepasteli ärsyttävän korkein ja levottomin askelin ja puski välillä hänen päälleen.
"Luojan kiitos ollaan edes puolivälissä."

Olivian äänensävy ei kuulostanut niin innostuneelta, kuin sanat väittivät, joten Kit teki johtopäätöksen, ettei sisko ollut tykännyt vaelluksesta. Miksiköhän? Vaelluksella oli todella kivaa, vaikka säät voisivat olla paremmatkin. Mutta hänellä oli ollut hauskaa märkänäkin. Hän oli myös varma, että Ace oli nauttinut matkasta. Ponille teki hyvää päästä liikkumaan päivästä toiseen uudessa maastossa.
"Ollaanko jo?" Kit kysyi yllättyneenä. Jo puolessa välissä? Kohtahan reissu olisi ohi! Kuinka surullista. Toisaalta, hän ei malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan kavereilleen, millaista eksoottisessa kaukomaassa nimeltä Skotlanti oli ollut. Täältä olisi niin paljon tarinoita kerrottavana! Pieni poika asteli iloisesti poninsa rinnalla mäkeä ylös ihaillen samalla maisemia. Näyttipä kaikki hienolta. Niin erilaiselta kuin kotona.
"Luuletko, että äiti suostuisi ostamaan minulle ylimääräisen ratsastustunnin synttärilahjaksi?" Poika kysyi huultaan purren. Hän ei oikein tiennyt, oliko vaellus syntymäpäivälahja, vai odottaisiko kotona jotain, kun hän pääsisi sinne. Äiti oli luvannut, että hän saisi pitää myöhäiset syntymäpäiväjuhlat kotona kavereilleen, kunhan ensin kotiutuisi vaellukselta. Ehkä se tarkottaisi, että hän saisi lahjoja myös vanhemmilta. Iron Man puku olisi ihan mahtava lahja, tai hieno Iron Man -lelu, jollaisia hänen luokkakavereillaan oli, mutta ratsastustuntikin olisi ihana juttu. Oikeastaan, se olisi paras lahja. Hän voisi näyttää kaikille, mitä oli oppinut vaelluksella.

Olivia talsi hiljalleen hämärtyvässä pimeydessä ylös kivien ja kallioiden keskellä kiemurtelevaa tietä ja töni välillä Sillyä kauemmas itsestään. Hän ei halunnut jäädä hevosen jalkoihin, mutta ei varsinkaan päästää sitä irti. Hän ei halunnut olla se säälittävä ja avuton lapsirukka, jota muiden piti auttaa.
"Taatusti", hän huokasi vastauksena. Mitäpä vanhemmat eivät hankkisi täydelliselle pikkupojalleen?
"Oletko pyytänyt sellaista?"

Kit pudisti päätään.
"En ole", hän myönsi suutaan mutristaen. Olisi varmaan pitänyt tajuta pyytää sitä etukäteen. No, ehkä äiti keksisi jotain vielä kivempaa lahjaksi. Tai ehkä isä ostaisi hänelle valmennuksen Rosings Parkista. Se vasta olisikin upeaa! Jos hän saisi Alexin valmennuksen, hän voisi opetella lännenjuttuja… Tai hän voisi hypätä isoja esteitä Klausin kanssa. Ei vitsit. Miksi hän ei ollut tajunnut sanoa mitään aiemmin?
"Mitä sinä aiot pyytää syntymäpäivälahjaksi?" Poika kysyi iloisesti. Parhaimmillaan hän voisi saada hyvän idean siskon puheista seuraavaa vuotta varten, jos vanhemmat olivat jo ehtineet ostaa lahjan tänä vuonna.

Olivia ei ollut pohtinut asiaa. Hän oli miettinyt, miten pääsisi juhlimaan ystäviensä kanssa. Äiti oli harannut vastaan kuin mikäkin dinosaurus. Hän ei voinut ymmärtää. Tämä oli 2000-luku!
"En tiedä. Eivät he hankkisi minulle mitään kivaa kuitenkaan", hän tuhahti, "saan varmaan jonkun hiton villapaidan ja jotain koinsyömiä kirjoja."

Kit värähti kuullessaan ruman sanan. Sisko viljeli niitä ihan liikaa. Ei ollut mukava kuunnella, kun sisko puhui noin. Äitikään ei pitänyt siitä, ja sisko tappeli muutenkin ihan liikaa vanhempien kanssa. Hän halusi takaisin siskonsa, jonka kanssa he saattoivat leikkiä yhdessä.
"Villapaidat on vähän tylsiä, mutta ainakaan ei tule kylmä talvella", poika sanoi vaisusti. Ei hänkään haluaisi lahjaksi villapaitaa, mutta kyllä hän kiittäisi, jos sellaisen saisi. "Ehkä voit pyytää leffalippuja?" Kit ehdotti varovaisesti. Hän ei saisi lähteä yksinään leffateatteriin, ei hän uskaltaisikaan, mutta kyllä sisko varmaan saisi. Ehkä Olivia voisi jopa nauttia sellaisesta retkestä. Sääli, että liput olivat niin kalliita. Hänen pitäisi luopua yhdestä ratsastustunnistaan, jotta hän voisi ostaa niitä siskolle.

Olivia tiesi kyllä, ettei pahaa oloa ollut oikein purkaa Kitiin, mutta usein poika oli ainoa, jolle hän saattoi osoittaa mieltään. Vanhemmat olivat kuin natseja kurinpitonsa kanssa eikä hän voisi näyttää Nikille tai Mercedekselle, että nämä saivat hänen olonsa kurjaksi. Hänen ystävänsä haistoivat heikkouden kuin hait veren.
"Minä haluan kunnon bileet. Klubin ja tanssilattian ja oikean DJ:n ja tarjoilun ja makeat, aikuiset juhlat", hän valitti, "mutta tajuaako äiti sitä? Ei tietenkään. Eeeei. Saamari."

Selvä, ei leffalippuja. Hän keksisi parempaakin käyttöä rahoilleen. Hän menisi ratsastustunnille ja keksisi jotakin muuta siskolle lahjaksi. Ehkä äiti suostuisi antamaan ylimääräistä rahaa, jos hän sanoisi käyttävänsä sen Olivian lahjaan. Aina sopi toivoa.
"Mutta sinähän saat oikeat aikuisten juhlat, kun olet aikuinen. Mikä kiire sinulla on saada aikuisten juhlat nyt? Aikuisten juhlissa on tylsää. Etkö muista niitä juhlia, mihin meidän piti mennä vuosi sitten? Missä oli koko suku paikalla ja vanhat rouvat halusivat kysellä jalan kokoa voidakseen kutoa villasukkia ja ruoka oli pahaa."

Isosisko pyöritteli silmiään. Letka pysähtyi, ja ratsastajat saivat kiivetä takaisin hevosten selkään, sillä ylämäki näytti vihdoin loppuvan. Olivia vilkaisi olkansa yli ja oli pudota satulasta. He näyttivät olevan maailman huipulla. Hänellä kesti hetki muistaa, minne keskustelu oli jäänyt.
"Olet niin lapsellinen", hän tuhahti, vaikkei ollut varma, mitä sillä tarkoitettiin, "en halua mitään typeriä sukujuhlia, vaan bileet. B-I-L-E-E-T, tajuatko? Sellaiset, missä tanssitaan ja musiikki tuntuu mahassa asti ja valot välkkyvät ja kaikki hyvät tyypit ovat paikalla."

Kit kiipesi Acen selkään ja katsoi Olivian esimerkistä ympärilleen. Vau! Mitkä näköalat! Olisipa hänellä hieno kamera, jolla ottaa nämä maisemat talteen. Tai sellainen hauska kypäräkamera, joka olisi kiinni kypärässä ja hän saisi videota samalla kun ratsasti. Sellainenkin olisi todella hauska. Suostuisikohan äiti ostamaan sellaisen hänelle? Tuskinpa, kun puhelinkin oli Olivian vanha.
"Minä olen lapsi", Kit vastasi suu mutrussa. Kyllähän hän sai olla lapsellinen, kun kerran oli lapsi. Eikö niin? Mutta hän tajusi, mitä Olivia tarkoitti. Ainakin hän uskoi niin. Sisko halusi samanlaiset bileet kuin Tony Starkilla oli. Sellaiset bileet, joihin Iron Man kutsuttiin joka viikko.
"Ehkä saat sellaiset ensi vuonna?" Poika ehdotti hymy huulillaan. Hän odotti edelleen sitä vuotta, kun saisi uuden polkupyörän. Ehkä hän saisi sen vihdoin kun hän oli kasvanutkin kesän aikana.

Olivia halusi polkea jalkaa, mutta tyytyi komentamaan sivuttain tepastelevaa täysiveristään hieman ärhäkämmin kuin oli tarpeellista. Sen häsellys sai hänet levottomaksi. Nopeassa, nykivässä käynnissä oli epämukavaa istua. Hänen takamuksensa oli taatusti rakoilla.
"Mitä hyötyä niistä on ensi vuonna? Tarvitsen ne NYT! Etkö tajua, miltä näytän, jos kaikilla muilla on mahtavat bileet ja minulla ei?" hän valitti dramaattiseen sävyyn, vaikkei Kit tietenkään tajuaisi.

Kit kuunteli Olivian valitusta keskittynyt ilme kasvoillaan. Hän yritti ymmärtää, mitä sisko tarkoitti, muttei oikein saanut kiinni Olivian ajatuksenjuoksusta. Hänkin halusi hienot synttärijuhlat, mutta ei häntä haitannut, jos joku kavereista sai järjestettyä hienommat, kunhan hänet kutsuttiin mukaan. Mikä Olivian ongelma oli?
"Keksi erilaiset bileet. Tee jotain, mitä kukaan ei ole koskaan keksinyt tehdä?" Poika ehdotti. Sillä tavalla Tom oli onnistunut järjestämään ihan mahtavat juhlat, kun oli keksinyt viettää synttärijuhlansa laukkaradalla. Se oli ollut hieno päivä.

Kit kuunteli Olivian valitusta keskittynyt ilme kasvoillaan. Hän yritti ymmärtää, mitä sisko tarkoitti, muttei oikein saanut kiinni Olivian ajatuksenjuoksusta. Hänkin halusi hienot synttärijuhlat, mutta ei häntä haitannut, jos joku kavereista sai järjestettyä hienommat, kunhan hänet kutsuttiin mukaan. Mikä Olivian ongelma oli?
"Keksi erilaiset bileet. Tee jotain, mitä kukaan ei ole koskaan keksinyt tehdä?" Poika ehdotti. Sillä tavalla Tom oli onnistunut järjestämään ihan mahtavat juhlat, kun oli keksinyt viettää synttärijuhlansa laukkaradalla. Se oli ollut hieno päivä.

"Daa, äiti ei anna tehdä mitään", Olivia ärähti ja kyyristi hartioitaan napakkaa tuulta vastaan. Tie jatkui loputtomiin. Se kiemurteli kivikkoisella, vuoristoisella nummella silminkantamattomiin. Hän ei selviäisi tästä päivästä. Hyvä luoja.
"Kivahan se sinulle, kun olet äidin lellipentu, joka saa kaiken, mitä haluaa."

"Äiti antoi sinun tulla tänne", poika huomautti. Kit katseli ympärilleen iloisin silmin. Olipa täällä kauniit maisemat. Kuinkakohan pitkään he vielä ratsastaisivat? Hän oli huono arvioimaan aikaa ja etäisyyksiä, sen hän oli oppinut tämän vaelluksen aikana. Hän oli usein ajatellut, että he olivat jo pitkällä, kun he olivatkin vasta pitämässä ensimmäistä taukoaan.
"Enkä minä saa kaikkea", Kit totesi kuin se olisi itsestäänselvää. "Olisin halunnut useamman ratsastustunnin, mutta äiti sanoi ettei se käy."

"Äiti pakotti minut tänne, urpo. Kukaan hullu vapaaehtoisesti lähde tänne kastumaan", tyttö valitti löytäen lohtua uhrin asemasta.
"No ei kai, kun ne saamarin idiootit menettivät meidän rahat."

"Minä lähdin", poika sanoi iloisesti. "Ja niin lähti moni muukin. Täällä on tosi kivaa", Kit jatkoi hymy huulillaan. Hän ei aikonut antaa siskon valituksen pilata omaa tuultaan. Hänestä vaelluksella oli todella mukavaa.
"Eikä menettänyt", Kit vastusti vaikkei ymmärtänyt asiasta hölkäsen pöläystä. "Äiti antaa minulle viikottain viikkorahani. Kyllä äidillä ja isällä on rahaa", hän jatkoi nyökytellen, itsevarmana siitä, mitä sanoi. Tietenkin vanhemmilla oli rahaa. Ainahan vanhemmilla oli.

"Senkin kakara. Et tiedä mistään mitään", Olivia kivahti ja tuijotti masentuneena eteenpäin. He laskeutuivat alas kivikkoisilta nummilta, ja hevoset lönkyttivät metsäisen maaseudun keskellä kulkevia tienlaitoja. Ehkä maisemat olivat olleet upeita ensimmäiset pari päivää, mutta nyt tyttö alkoi olla kurkkuaan myöten täynnä. Mitä mielenkiintoista oli siinä, että lönkytettiin käynnissä tuntikausia keskellä milloin mitäkin pusikkoa?

Kit painoi katseensa Acen harjaan loukkaantuneena. Selvä, hän ei sitten tiennyt mistään mitään. Hän voisi etsiä parempaa seuraa. Poika oli jo kannustamassa poniaan eteenpäin, mutta haravoidessaan letkan jäseniä, hän totesi, ettei kukaan näyttänyt olevan itsekseen. Ei hän uskaltaisi tunkea häiritsemään muita, tai kukaan ei pian enää haluaisi jutella hänen kanssaan ollenkaan. Häntä oltiin hienovaraisesti hätyytelty yhden vaeltajan luota toisen vastuulle. Kai aikuiset luulivat, ettei hän tajunnut, miten he kannustivat hevosensa raviin, kun näkivät hänen lähestyvän tai alkoivat puhua keskenään asioista, joista hän ei ymmärtänyt mitään. Parempi varmaan pysyä siskon luona. Sisko ainakin oli tuttu ja turvallinen. Sisko ei ajaisi häntä pois. Ehkä.
"Minulla on suklaapatukka", poika muisti yllättäen saamansa lahjuksen ja kääntyi toiveikkaasti hymyillen Olivian puoleen. "Haluatko puolet?"

Olivia tunsi epämukavan, huonon omantunnon piston Kitin hiljetessä. Ei hän halunnut ajaa pois ainoaa juttukaveriaan. Äiti oli kamala vanhempi lähettäessään heidät tänne. Katerina oli kelvoton lapsenvahti eikä kukaan täällä oikeasti ollut kiinnostunut heistä tai heidän hyvinvoinnistaan. Hän puraisi alahuultaan, kun veli tarjosi jalosti suklaataan.
"Kiitos, mutta en tarvitse", hän sanoi suorastaan ystävällisesti, "voin ostaa sellaisen, kun tulemme Lochinveriin. Meidän on kai tarkoitus saada kunnon aamupalaakin siellä. Söitkö leirissä?"

"Saat silti", Kit sanoi nyökäten ja kaivoi patukkaa repun sivutaskusta. Hän oli pakannut sen sinne, jotta saisi kaivettua sen esille kesken ratsastuksenkin. Hän aukaisi kääreen ja taittoi nopeasti itselleen suurin piirtein puolet patukasta. Pieni poika nousi jalustimille seisomaan ja ojensi patukkaa korkealla ratsastavalle siskolleen. Kit söi tyytyväisenä oman puolikkaansa. Nam. Sääli, ettei kyläkaupan myyjä halunnut ikinä myydä hänelle suklaata. Eikä hänellä oikeastaan ollut ylimääräistä rahaa ostaakaan suklaapatukoita, kun hän säästi ratsastustunteja varten.
"Söin puolikkaan omenan", poika totesi ja nuoli suklaata suupielistään. Siististi syöminen ei ollut hänen vahvuutensa. "Ace sai loput", hän naurahti ja taputti ponin kaulaa. Ace oli saanut aina osan eväsomenoista, kun hän oli saanut sellaisen käsiinsä.

"Ei kai se nyt aamupalasta käy", Olivia vastasi kulmat kurtistuen ja kauhistui, miten paljon kuulosti yhtäkkiä äidiltä. Täällä hän tunsi olevansa vastuussa Kitistä.
"No, saat jotain järkevää, kun pysähdymme. Ehkä siellä on jokin ravintola, jossa on lämmintä aamiaista", hän pohdiskeli. Tuntui, että he olivat ratsastaneet eliniän, ennen kuin tiekyltti ilmestyi. Olivia keskittyi katsomaan sitä eikä heti tajunnut, että suuret, keltaiset kuorma-autot ja tiekoneet saivat Sillyn korskumaan. Tamma loikkasi yhtäkkiä sivuun silmät muljahtaen, ja Olivia oli jäädä vauhdista kokonaan pois. Hän horjahti käsivarret heiluen ja oli kaatua selälleen tamman kyljeltä, mutta kai voimistelutaustaansa tukeutuen sai puristettua jalkansa hevosen ympärille ja väänsi vatsalihaksilla itseään ylös. Helvetin reppu painoi häntä kohti maata. Hän hapuili ohjia. Pikkukivet ja sora rapisi tamman kavioiden alla, kun se lähti ohittamaan muita hevosia. Tyttö sai itsensä takaisin satulaan ja ohjat käsiinsä, vasta kun se oli tulossa risteykseen, jossa letka kääntyi kohti Lochinveria. Hänen poskensa helottivat punaisina ja hänen oli hillittävä itsensä, ettei jotenkin rankaisisi typerää hevosta. Se pyöri edelleen, korvat kääntyilivät, jalat polkivat asfalttia liukastellen ja se tuntui epäluotettavalta. Olivia nieli halunsa itkeä turhaumuksesta.

Se kävi oikein hyvin aamupalasta. Ja nyt hän oli saanut suklaata. Hän oli syönyt ihan riittämiin. Olivian huolehtiminen oli silti mukavaa. Ehkä sisko kuitenkin välitti hänestä, vaikka niin usein naljailikin ilkeästi. Ei hänkään ollut sen parempi, jos totta puhuttiin. Hän oli sanonut paljon tyhmiä juttua siskolleen. Hänen pitäisi keksiä jokin todella hyvä syntymäpäivälahja tänä vuonna hyvittääkseen niistä edes puolet. Ace otti muutaman raviaskeleen, kun vieruskaveri alkoi yllättäen säheltää, mutta hyvätapainen poni ei reagoinut sen enempää. Kit katsoi kasvot kalpeina siskon perään. Silly oli kamalan pelottava, kun se teki jotakin tuollaista. Musta tamma ei ollut ainoa, jonka mielestä tiekoneet olivat kamalia, mutta Kit ei edes huomannut muiden hevosten hermostunutta korskuntaa kannustaessaan Acea Sillyn perään.
"Oletko kunnossa?" Poika kysyi säikähtäneenä. Se oli näyttänyt hurjalta. Miksei Silly voinut olla yhtä rauhallinen ja luotettava kuin Ace? Hän ei halunnut siskon putoavan.

"Joo", Olivia vastasi yrittäen kuulostaa kovalta. Miksi Sillyn piti käyttäytyä näin?! Tamma sai hänen vatsansa vääntämään, kun se otti nykiviä laukansekaisia askelia sivuttain ja korskui terävästi vielä senkin jälkeen, kun he olivat ohittaneet työalueen. Hän pidätteli sitä ja yritti hengittää syvään rauhoittaakseen itsensä, mutta se oli vaikeaa, kun hevonen saattoi lähteä hetkenä minä hyvänsä.
"Jos äiti ei olisi hukannut kaikkia rahoja, olisin voinut saada koulutetun hevosen."

Kit katsoi siskon hevosta peloissaan. Tällaisina hetkinä Silly todella pelotti häntä. Suuri hevonen oli arvaamaton. Jonakin päivänä se vielä kolhisi Oliviaa pahasti, jos se ei oppisi tavoille. Miksi sisko oli halunnut tuollaisen hevosen? Olisi ostanut ison ponin tai pienen hevosen. Vaikka Olafin kaltaisen rauhallisen tapauksen.
"Mitä jos koulutat sitä itse?" Kit ehdotti innostuen. Ei kai hevosen kouluttaminen niin vaikeaa voisi olla! Olivia oli ratsastanut pitkään, Olivia osaisi varmasti. Sisko oli fiksu ja taitava ratsastaja. Olisipa hänkin jonakin päivänä yhtä hyvä. Ajatus sai Kitin suoristamaan selkänsä ja painamaan kantapäät alas. Hän oppisi kyllä, kunhan vain jaksaisi harjoitella.

"Ei se käy niin helposti", Olivia protestoi tuskautuneena. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä lähteä liikkeelle tai miten.
"Eikä tämä tyhmä luupää edes opi mitään. Sinulla on helppoa, kun sait valmiin ponin."

"Miksei kävisi? Voit pyytää apua muilta tallilla kävijöiltä. Alex auttaa varmasti mielellään. Alex kouluttaa hevosia työkseen", Kit pohti innostuneena. Hän halusi Sillystä turvallisen ratsun siskolleen. Sellaisen varman ja rauhallisen, kuten Ace. Ehkä hänkin voisi sitten isompana ratsastaa Sillyllä, kun Ace jäisi pieneksi.
"Ace on hieno poni", Kit myönsi ylpeästi nyökäten. Suurin osa kiitoksesta tosin kuului sekä ratsastuskoululle, jolla poni oli koulutettu että isosiskolle, joka oli ratsastanut ponia ennen häntä. Hän oli saanut upean ponin. Paras syntymäpäivälahja ikinä.

"Kuule urpo, eivät tallin valmentajat kouluta hevosia ilmaiseksi. Meillä ei ole rahaa sellaiseen, tajuatko?" Olivia kiukutteli ja nykäisi hötkyilevää hevosta ohjasta.

"Ehkä jos pyydät nätisti, he voisivat ainakin antaa vinkkejä", Kit vastusti. Hän halusi uskoa siihen, että tallin väki auttaisi häntä, jos hän tarvitsisi apua. Alex oli luvannut kertoa hänelle enemmän lännenratsastuksesta. Ei kai Alex voinut olettaa, että hän maksaisi siitä? Hänellä ei ollut rahaa. Äidillä ja isällä oli. Oliviallakin olisi, jos sisko säästäisi rahojaan. Hän säästi omat rahansa ratsastustunteihin.

"Maailma ei toimi niin", Olivia vastasi teinin varmuudella ja nosti leukaansa ylhäisesti. Kyllä hän tiesi.

"Minun maailmani toimii", poika mutisi vastaukseksi. Hän oli saanut vinkkejä ja neuvoja. Hän saisi niitä varmasti jatkossakin, kunhan vain pysyttelisi poissa muiden tieltä. Ei saanut olla häiriöksi, niin äitikin aina sanoi. Se vain oli vaikeampaa kuin hän oli uskonut.

"Koska olet pikkulapsi. Kun kasvat isoksi, sinunkin pitää alkaa tehdä työtä ja maksaa asioista", isosisko opetti.

"Ehkä en halua kasvaa isoksi", poika mutisi. Hän maksoi jo nyt ratsastustunneistaan ihan itse ja kävi koulua. Ei töiden tekeminen ja ruuasta maksaminen voinut niin isoa eroa tehdä. "Sitä paitsi, aina voi kysyä. Ehkä joku suostuu auttamaan ihan vain auttamisen ilosta", poika jatkoi itsevarmasti nyökäten. Se oli lause, jota äiti oli hokenut usein. Hän ei ollut ihan varma, mitä auttamisen ilo oikein oli, mutta se kuulosti hienolta.

"Tervemenoa vain Mikämikämaahan", Olivia tuhahti. Ehkä joku oikeasti auttaisikin, mutta ei hän halunnut anella. Eikä hän halunnut myöntää, ettei pärjännyt. Äiti oli uhkaillut, että vuokraisi Sillyn ainakin osittain jollekulle muulle. Ehkä se ei olisi paha asia…

Kit suoristi selkänsä ja nosti leukaansa ylemmäs. Hänen ei tarvitsisi kuunnella siskon naljailua katse maassa. Hän voisi ottaa sen vastaan kuin ritari. Poika keskittyi istuntaansa ponin selässä. Hän painoi kantapäät alas ja nosti nyrkit pystyyn. Mitä muuta, mitä muuta… Aivan. Kyynärpäät lähemmäs kylkiä.
"Eikö olisi kivempi ratsastaa Sillyllä, jos tietäisi, ettei se säiky tietöitä?" No jaa, eipä Kit jaksanut kauaa olla hiljaa. Ainakin poika oli yrittänyt.

"Pudotettiinko sinut päällesi lapsena? Ihmiset eivät tee työtä ilmaiseksi."

"Ehkä, jos sinä pudotit", poika vastasi ja näytti kieltä siskolleen. Äiti ei ainakaan olisi pudottanut häntä, tuskin isäkään. Oliviasta hän ei menisi takuuseen. Sisko olisi voinutkin pudottaa hänet.
"Mutta ihmiset auttavat toisiaan."

"Elä sinä haavemaailmassasi, kun et mistään mitään tiedä", Olivia napsahti ja hillitsi halunsa potkaista Kitiä satulasta.

Kit hiljeni, kun sisko jatkoi ilkeällä linjallaan. Hän oli vain halunnut piristää siskoa, mutta ei sitten. Ehkä hän ei vaan osannut. Poika keskittyi katselemaan ympärilleen, mutta vältteli vilkaisemasta mustan tamman suuntaan. Hän ei halunnut nähdä Sillyä tai Oliviaa. Kaupungissa vietetyn tauon jälkeen hän etsisi muuta seuraa. Joo. Niin hän tekisi. Siihen asti hän voisi ratsastaa kaikessa hiljaisuudessa Olivian rinnalla. Ace kulki tasaisin askelin korvat hörössä. Pieni poni ei ollut menettänyt mielenkiintoaan ympäröivään maastoon päivien kuluessa. Mustanpäistärikkö ruuna tuntui nauttivan retkestä yhtä paljon kuin ratsastajansa, joka unohti nopeasti Olivian kiukuttelun ja päätyi hymyilemään katsellessaan maisemia ja muita ratsukoita.

Aurinko oli jo noussut ja takamus hellänä, kun ratsukot vihdoin saapuivat pieneen Lochinverin kaupunkiin. Olivia valui lihakset kipeinä alas satulasta ja pyyhki kasvojaan, vaikka sateeseen ei ollut odotettavissa sen suurempia taukoja. Hän löysäsi Sillyn satulavyön ja turpahihnat, ennen kuin sitoi sen muiden luo riimunnarulla kiinni. Hänen pitäisi ostaa jotakin kunnon syötävää. Niin kuin suklaata ja cocacolaa. Hän nääntyisi vielä muuten.

Kit sitoi Acen kiinni huolellisesti ja varmisti solmun pitävyyden kahteen kertaan. Ace ei pääsisi karkuun, vaan poni odottaisi häntä juuri siinä paikalla, kun hän palaisi takaisin. Pieni poika katseli ympärilleen ja ryntäsi sitten reppu selässä pomppien Olivian perään. Riitelystä huolimatta sisko ei ainakaan jättäisi häntä keskelle tuntematonta kaupunkia.
"Mitä aiot tehdä?" Poika kysyi saatuaan siskonsa kiinni. Olipa Olivialla pitkät jalat. Siskon pitäisi kävellä hitaammin, tai hän joutuisi pian ottamaan satunnaisesti juoksuaskelia pysyäkseen tahdissa.

"Ostaa ruokaa", Olivia vastasi ja yritti olla tiuskimatta, mutta tavasta oli vaikeaa päästä eroon. Vaeltajat näyttivät hajaantuvan vähän sinne tänne. Tyttö seurasi muita ja näki pubin, josta he kai saivat aamupalaa, mutta hän halusi ensin kauppaan. Hänen olisi täytettävä ruokavarastojaan seuraaviksi päiviksi.
"Meidän pitää käydä aamiaisella sen jälkeen. Tuolla", hän huitaisi kädellään rakennusta kohti.

Kit seurasi toisen perässä eikä aikonut päästää Oliviaa livahtamaan karkuun. Hän roikkuisi mukana, koska sisko oli sisko. Perhettä. Perhe ei jättänyt toisiaan tuntemattomaan kaupunkiin.
"Okei", poika vastasi ja soi nopean vilkaisun aamiaispaikan suuntaan. Sinne siis, kunhan Olivia saisi ensin ostettua, mitä haluaisi. Hänellä ei ollut kuin muutama hassu kolikko rahaa mukanaan. Äiti ei ollut halunnut antaa ylimääräistä rahaa, ettei hän söisi loputtomasti suklaata ja karkkia viikon aikana. Hän oli kuulemma liian pieni kantamaan vastuuta viikon eväsrahoista.

Olivialla oli valta hallita myös sitä, mitä Kit sai herkutella viikon aikana. Normaalisti se olisi tiennyt vesileipälinjaa pikkuveljelle, mutta koska Olivia oli nyt vihaisempi äidille kuin veljelle, hän syöttäisi pikkuveljensä sekopäiseksi sokerista. Mieluiten myös kotimatkalla. Siitäs saisi.
"Sinäkin voit valita mitä haluat", hän lupasi mustalla jalomielisyydellä, kun työntyi sisään pieneen, uneliaaseen markettiin.

Kitin silmät syttyivät, kun sisko lupasi ostaa hänellekin herkkuja. Poika ei voinut uskoa onneaan kiitäessään suoraan pienen kaupan herkkuhyllyille. Hän saisi valita itselleen jotain hyvää! Hän tutki valikoimaa hetken ennen kuin nappasi muutaman suklaapatukan hyllystä. Suklaa oli parasta, mitä maailmassa oli. Se oli niin hyvää! Hän voisi elää pelkästä suklaasta. Poika epäröi hetken. Olikohan sisko ollut tosissaan, kun oli luvannut, että hän voisi valita itselleen herkkuja? Entä jos Olivia kieltäytyisi kassalla maksamasta? Kit laittoi yhden suklaapatukan takaisin hyllyyn. Kaksi saisi riittää. Ehkä Olivia ei sitten kieltäytyisi niin helpolla ostamasta niitä hänelle. Kit asettui ainokaisen avoimen kassan lähettyville odottamaan, että Olivia saisi tehtyä omat ostoksensa, ennen kuin varovaisesti ojentaisi kahta suklaapatukkaansa siskolle.

Olivia kasasi koriin karkkipusseja, suklaalevyjä ja limsapulloja, vaikkei tiennytkään, miten tarkalleen sulloisi juotavat ahtaaseen reppuunsa. Kaistapäähevonen ei voinut kantaa satulalaukkuja niin kuin muut. Hän valikoi myös suolakeksejä, suklaisia täytekeksejä ja muutaman omenan.
"Nuoko vain?" hän hämmästyi, "ota enemmän. Voit pyytää Katerinalta lisää rahaa myöhemmin, jos nämä loppuvat kesken. Etkö haluaisi vaikka tikkareita tai karkkipussin? Ehkä vähän energiajuomaa."

Kit katsoi siskoa silmät suurina. Sisko oli yllättynyt, koska hän halusi niin vähän? Hän oli odottanut, että sisko kieltäytyisi ostamasta toista patukkaa. Poika hymyili leveästi ja palasi karkkihyllylle. Hän nappasi mukaansa herkulliselta näyttämän karkkipussin ja suklaalevyn, sekä pullon kokista. Hän tykkäsi mustan limsan mausta, vaikka äiti olikin sitä mieltä, ettei hän saisi syödä sitä.
"Olet ihan paras sisko", Kit julisti palatessaan Olivian luokse ostokset pienessä sylissään. Hän olisi halannut siskoaan, mutta nyt ei ollut käsiä vapaana. Hän tekisi niin myöhemmin. Sisko ansaitsi halin jos toisenkin, kun antoi hänen ostaa tällaisia.

"Ota nyt vielä vähän", Olivia kannusti ja laski setelinippua lompakossaan. Katerinalla oli varoja heidän elättämistään varten matkalla, mutta hän oli vaatinut rahaa käyttöönsä. Hän oli sanonut syyksi itsenäistymisen, mutta todellisuudessa hän tiesi, että Katerina, se typerä lehmä, voisi päättää olla antamatta rahaa tai käyttää heidän rahansa itseensä. Hän ei jäisi Katin armoille.

Kit ei tiennyt, miten päin olisi. Hän oli jo nyt ostamassa enemmän herkkuja kuin mitä söi kotona viikossa. Tai kuukaudessa. Poika päätti kuitenkin tarttua tilaisuuteen, kun sellainen kerran tarjoutui, ja nappasi vielä toisen karkkipussin mukaansa. Ja pussillisen tikkareita. Niiden syömisessä kestäisi, joten ne olisivat loistavia herkuteltavia iltaisin.
"Kiitos kiitos kiitos", poika julisti iloisena ja lähes pomppi paikallaan.

Olivia huiskaisi vaatimattomasti kädellään ja pinosi seteleitä maksuksi herkuista. Hän ei tuntenut syyllisyyttä vanhempien rahojen tuhlauksesta.
"Mennään nyt aamiaiselle", hän päätti, kun oli kasannut herkut muovikassiin. Hän pohtisi myöhemmin, kuinka ahtaa ne reppuunsa.

Kit yritti auttaa pakkaamisessa parhaansa mukaan, mutta pieni poika ei oikein innostumiseltaan malttanut keskittyä vain yhteen asiaan, varsinkaan niin tylsään kuin pakkaamiseen. Hän ei ollut ikinä pienen elämänsä aikana ostanut näin paljoa herkkuja kerralla. Oli ollut hyvä idea roikkua siskon perässä.
"Joo, mennään", poika myötäili iloisesti. Ajatus aamiaisesta ei houkuttanut enää yhtään niin paljon kuin pohdinnat herkuista, jotka vain odottivat sopivaa hetkeä tulla syödyiksi. Poika halasi spontaanisti siskoaan heti marketin ovesta ulos päästyään. "Olet ihan paras!"

Olivia myhäili mielissään. Hän ei tiennyt, oliko hyvä olo seurausta siitä, että teki toisen ihmisen iloiseksi vai siitä, että kuvitteli äitinsä naamaa, jos tämä näkisi kassin. Hän viittoili pubia kohti ja istui sitten suojaisaan nurkkaukseen. Heillä pitäisi olla vielä aikaa ruhtinaallisesti.
"Otatko munia ja pekonia ja leipää?" hän kysyi veljeltään.

Kitin hymy tuntui valaisevan koko pubin, kun poika istahti alas pöytään. Hän oli aivan vakuuttunut, että Olivia rakasti häntä kaikesta kiukuttelustaan huolimatta. Ei sisko muutoin olisi ostanut hänelle herkkuja. Hän oli melko varma, että äiti oli kieltänyt sellaiset puuhat. Tai ainakin olettanut, ettei rahoja käytettäisi karkkihyllyjen tyhjentämiseen. Ei se häntä haitannut, sääntöjen rikkominen yhdessä siskon kanssa oli mukavaa. Kuten ne kerrat, kun he eivät noudattaneet vanhempien asettamia ehtoja ratsastaessaan hevosillaan.
"Joo!" Poika nyökkäili innokkaasti. Vatsa kurisi kuuluvasti, mikä sai Kitin nauramaan ääneen. Poika heilutteli pieniä jalkojaan, jotka eivät yltäneet penkiltä maahan asti ja lähes pomppi paikoillaan. Hänellä oli maailman paras sisko, ja hän oli väittänyt, että hänen siskonsa oli viallinen. Hän oli valmis perumaan kaikki ilkeydet, joita oli laukonut Olivialle viimeisten viikkojen aikana.

Olivia kävi pyytämässä heille kaksi lautasellista perinteistä aamiaista. Vaelluksen hinta sisälsi aamiaisen täällä. Pubinpitäjä suhtautui häneen kuitenkin nuivasti. Ilmeisesti täällä ei usein vaadittu vain munanvalkuaisista tehtyä munakasta tai vähäkalorista aamiaista. Hän tunsi olonsa niin aikuiseksi, että kaatoi itselleen kupin mustaa kahvia, ennen kuin palasi pöytään veljensä seuraksi. Jostain syystä päivä ei tuntunut aivan yhtä kamalalta kuin aamulla. Ehkä Kitistä oli joskus iloakin.

Kit katseli ympärilleen pubissa ja kiinnitti erityisesti huomiota henkilöihin, joiden kanssa oli viettänyt pidempiä aikoja vaelluksella. Kaikki näyttivät iloisilta. Hän ei voinut olla miettimättä, katoavaisivatko hymyt ihmisten kasvoilta, jos hän menisi seuraksi. Hän halusi uskoa, ettei niin kävisi, mutta häntä oli niin usein lähetelty takaisin lastenvahdin luokse, että hän alkoi pikkuhiljaa uskoa Olivian sanoja siitä, miten pieni ja mitätön hän oikeastaan oli. Katseen osuessa herkkukassiin, pojan kasvoille levisi jälleen tuttu, pirteä hymy. Mitäpä muista, hänellä oli suklaata ja maailman paras sisko, sekä tietenkin ihana poninsa.
"Kerroinko jo, kuinka sain ratsastaa Lionheartilla?" Poika kysyi iloisena. Hän oli melko varma, että oli kertonut tarinan jo kymmeneen kertaan kenelle tahansa, joka oli jaksanut kuunnella häntä. Se ei kuitenkaan estänyt kertomasta sitä uudestaan.

Olivia pudisti päätään veljensä mieliksi. Hän ei kyllä ollut varma, oliko kuullut tätä tarinaa. Hän yleensä vain sulki korvansa ja murahteli tai nyökkäili vastauksena. Tyttö tökki munakokkeliaan, mutta nälän voittaessa pinosi sitä kuumalle, rapealle paahtoleivälle ja sulloi suuhunsa. Mmmmmmm.

Kit hymyili leveästi.
"Menimme Evelynin ja Rayn kanssa hevosten laitumille. Evelyn lupasi, että saan ratsastaa hänen hevosellaan synttärilahjana. Lionheart meni makuulteen käskystä ja Evelyn nosti minut sen paljaaseen selkään", Kit kertoi innoissaan samalla kun nosti osan munakokkelista paahtoleivän päälle. Hän haukkasi palan. Nam. "Evelyn talutti minua hetken. Lionheart oli niin iso! Se tuntui ihan jättimäiseltä Acen jälkeen, mutta se oli niin kiltti", poika muisteli samalla kun söi aamiaistaan. Hän yritti muistaa nielaista suunsa tyhjäksi ennen kuin puhui. Äiti sanoi aina, ettei ruoka suussa saanut puhua.
"Evelyn nousi myös selkään ja ravasimme yhdessä. Lionheartin ravi oli tosi pehmeää ja tasaista, siellä oli helppo pysyä kyydissä", poika kertoili iloisena. Kit ei oikein ymmärtänyt, mitä tarkoitti tiivistää tarina lyhyeen tai kertoa vain oleelliset seikat. Niinpä poika kertoi kaiken, mitä mieleen vain juolahti. "Sain myös laukata. Lionheart oli niin nopea! Se on entinen laukkahevonen. Onkohan Sillykin entinen laukkahevonen?" Poika sulloi leipää suuhunsa kuin nälkäkuoleman partaalla oleva. Se maistui niin herkulliselta. Oli kannattanut jättää aamiainen leirissä syömättä, koska tämä oli varmasti sata kertaa parempaa kuin mikään, mitä yöpymispaikalla oli ollut tarjolla.

Olivia nyökkäili ja tunsi vain hienoisen kateuden piston. Kukaan ei tarjonnut hänelle moisia asioita. Ehkä osin siksi, että hän käski kaikkien lähestyjien painua kuuseen, mutta silti. Hän soi veljelleen puolittaisen hymyn, siemaisi kahvia ja norutti sen sitten suustaan takaisin kuppiin. Hyi kamala mitä moskaa!
"Kivaa, että olet viihtynyt", hän tarjosi kiltisti ja pudisti sitten päätään, "tuskin. Vaikka se on sellainen luupää, että en ihmettelisi vaikka olisi."

Kit hymyili ja sulloi leipää kiireellä suuhunsa. Ei kai heillä mihinkään kiire ollut, mutta hän ei halunnut, että muut joutuisivat odottamaan häntä. Pekoni oli sopivan rapeaa ja herkullista. Omnom.
"Meidän pitää tutkia asiaa", Kit sanoi iloisesti. "Ehkä jostain löytyy listat kaikista entisistä laukkahevosista. Voimme katsoa, onko Sillyn nimeä siellä", poika pohti pirteänä. Ajatus mysteerien selvittämisestä sai hänet aina innostumaan.

"Voi sitä kysyä sen edellisiltä omistajiltakin", Olivia korjasi ja oli pyöräyttää vanhasta tottumuksesta silmiään. Hän tyytyi juomaan vettä karmaisevan kahvin sijasta ja viimeisteli annoksensa. Se sai hänet murehtimaan kaloreita. Mercedes ivasi häntä lihavaksi jo valmiiksi. Ehkä hänen pitäisi tarjota omatkin herkkunsa Kitille. Ystävien ajatteleminen väänsi hänen vatsaansa. Niin tapahtui jostain syystä joka kerta.
"Ehkä sinun pitää ylipuhua joku kouluttamaan Silly. Se siirtyy varmaan sinulle joku päivä", tyttö keksi ja heitti viattomasti. Hän ei hyväksyisi sitä, että Kit saisi paremman hevosen, kun Ace jäisi pienelle. Uusi, hyvä hevonen kuuluisi hänelle.

Kit ei ollut tullut edes ajatelleeksi sitä. Ehkä hän oli katsonut liikaa elokuvia, jossa kaikki tehtiin aina vaikeimman kautta. Poika metsästi viimeiset munakokkelin muruset haarukkaansa ja sulloi ne suuhunsa. Hän joi vesilasinsa tyhjäksi ja hymyili iloisena. Tästä oli tulossa ihan loistava päivä.
"Eikä siirry", Kit vastasi värähtäen. Ajatuskin isosta hevosesta pelotti. "En kasva liian isoksi Acelle. Ja jos kasvan, sitten opettelen ajamaan kärryillä tai jotakin. En halua hevosta. Haluan Acen", hän sanoi alahuultaan purren. Hän ei halunnut edes ajatella, että jonakin päivänä vanhemmat päättäisivät myydä ponin, koska se olisi liian pieni molemmille lapsille.
"Mutta voin kysyä, jos joku haluaisi auttaa Sillyn kanssa", poika lupasi auliisti.

"Entä sitten, kun Ace on liian vanha?" Olivia kysyi melkein olemattomiksi nypittyjä kulmakarvojaan kohottaen, ennen kuin ehti estää itseään. Kitin lähettämään anelemaan kouluttajaa oli hyvä ajatus. Vaikka hän ei edelleenkään halunnut myöntää, että tarvitsisi apua tai ei pärjäisi tamman kanssa. Mutta… Olisi upeaa, jos se kulkisi kauniisti. Hän halusi kilpailla.

"Sitten minäkin olen liian vanha", poika vastasi ykskantaan. Hän kieltäytyi ajattelemasta, että poni voisi olla jonakin päivänä liian vanha. Se olisi hänen poninsa ikuisesti, eikä hän haluaisi muita hevosia. Ehkä hän viiden vuoden päästä osaisi ajatella asioita samasta näkökulmasta kuin Olivia, mutta juuri nyt hän halusi uskoa, että Ace olisi hänen poninsa ikuisesti.
"Pitäisikö meidän lähteä hevosten luokse?" Kit kysyi varovaisesti. Osa vaeltajista tuntui jo lähtevän pubista, mutta toiset istuskelivat yhä kiireettä paikoillaan. Hän epäili, että herkkujen pakkaamisessa kestäisi hetki, joten ehkä olisi paras palata. Kaikki tämä puhe Acen tulevaisuudesta sai hänet ikävöimään ponia enemmän, joten hänen reaktionsa oli haluta takaisin pienen ponin luokse.

"Joo, mennään vain", tyttö vastasi jatkamatta aiheesta. Ehkä hänen ei tarvinnut pakottaa Kitiä näkemään, että joku päivä Ace lopetettaisiin. Hän veti sadetakin värähtäen takaisin päälleen, vaikka pubissa oli tullut melkein kuuma. Tyttö sieppasi herkkukassin mukaan ja lappasi reilut puolet sen sisällöstä Kitille, kun he saapuivat hevosten luo. Silly jyrsi naruaan tylsistyneenä. Kit ei pelkäisi kaloreita ja saisi herkkuja poninsa satulalaukkuihin. Eikä karkki vahingottaisi poikaa.

Kit kiskoi takin päälleen ja veti vetoketjun kiinni, ennen kuin lähti uhmaamaan sadetta. Huppu suojasi pahimmalta kastumiselta edes vähän, mutta siitä huolimatta poika epäili, että illalla vaatteet olisivat märät. Kit hymyili sulloessaan herkkujaan jokaiseen mahdolliseen koloon. Ace hörisi pienelle ihmiselle, joka vaikutti olevan niin täynnä energiaa, että säteili sitä joka suuntaan. Kit kiristi ponin satulavyön saatuaan sullottua viimeisenkin karkkipussin tavaroidensa sekaan ja tarkisti suitsien remmien kiinnitykset. Poni hörisi ja töni häntä päällään, kun hän irrotti Acen.
"Tästä tulee pitkä päivä", Kit nauroi ääneen. Se tuntui tällä hetkellä vain hienolta, upealta, superilta. Päivä oli alkanut parhaalla mahdollisella tavalla.

Olivia ajatteli samaa, mutta vähemmän positiiviseen sävyyn. Matka jatkui. Sade huuhtoi harmaalta taivaalta, ja tyttö yritti kyhjöttää mukavasti loimen peittämässä satulassa. Silly oli melkein mukava jonkin aikaa, kävellen reippain, pitkin askelin muiden hevosten perässä, korvat hörössä ja musta, nypitty harja heilahdellen. Sitten he osuivat taas helkkarin ritiläsillalle, ja tytön oli pakko laskeutua satulasta. Silti tamma melkein jyräsi hänet, talloi varpaille ja kieppui kuin riivattu, kun hän kampesi itsensä takaisin satulaan. Helkkarin skotit. Hän alkoi saada tarpeekseen järvistä ja puskista ja kallioista. Niitäkin tuskastuttavampaa oli loputtomana jatkuva tie.

Kit hymyili pirteästi säästä huolimatta, kun letka liikkui rauhallista tahtia eteenpäin. Ace otti silloin tällöin muutamalla raviaskeleella kiinni muita, jos poni koki jäävänsä jälkeen, mutta muutoin ruuna kulki tasaisin, reippain askelin muiden perässä. Ritiläsillat olivat hermostuttaneet sitä ensimmäisellä kerralla, mutta silloinkin vain sen verran, että poni oli ravannut sillan yli mieluummin kuin kävellyt. Nyt se oli jo niin tottunut, ettei tehnyt muuta kuin höristänyt korviaan, kun Kit ratsasti sillan toiselle puolen. Olisipa Silly samanlainen. Hänestä olisi ihanaa ratsastaa joskus isoa, oikeaa hevosta, kuten Olivia sanoi. Ehkä hypätäkin sellaisella joskus hamassa tulevaisuudessa, mutta Silly oli aivan liian pelottava. Hän halusi Acen, mutta isommassa koossa.
"Olivia, pitääkö äiti huolta Ministä?" Poika kysyi muistaessaan marsun, joka oli jäänyt kotiin. Äiti oli sanonut, ettei Miniä voinut ottaa mukaan vaeltamaan, joten vastentahtoisesti Kit oli jättänyt useiden kokeiden kohteeksi joutuneen marsun kotiin.

"Ööh, joo, pitää", Olivia vastasi. Muistikohan äiti edes koko marsua? Tytöllä oli tunne, että se olisi saattanut mystisesti kadota heidän poissaollessaan.
"Vai mitä, että olisi kiva, jos seuraava lemmikki olisi kissa?" hän ehdotti viekkaasti hymyillen.

Kit nyökkäsi tyytyväisenä. Eiköhän marsu pärjäisi. Kyllähän äiti osasi pitää huolta lapsistakin. Ei yksi marsu niin vaikea huollettava ollut.
"Kissat on kyllä kivoja", poika myönsi pohdiskellen. "Mutta koirakin olisi kiva", hän jatkoi nyökkäillen. Koiran kanssa voisi leikkiä ulkona, hän voisi pyöräillä sen seurassa ympäri peltoja ja tuhlata energiaansa riehumiseen. Kissan kanssa hän voisi leikkiä sisällä. Lisäksi hän oli nähnyt videoita, miten kissat hyppivät huonekaluilta toisille ja kiipeilivät verhoissa. Sellaisen kissan hänkin haluaisi.
"Suostuisikohan äiti ottamaan kissan?"

"Varmasti suostuisi, jos sinä pyydät häneltä sitä tarpeeksi kauniisti tai tarpeeksi usein", Olivia vastasi, "eikö sellainen olisi ihana? Se voisi nukkua sängyssäsi ja kehrätä ja voisit vetää sille narua ja leikkiä sen kanssa…"

Kit nyökkäili innoissaan. Kissa kuulosti hetki hetkeltä paremmalta idealta. Kyllä, hän halusi ehdottomasti kissan!
"Sellainen olisi tosi tosi tosi kivaa!" Poika hihkaisi innoissaan. "Kysyn äidiltä heti kun päästään kotiin", hän lupasi innoissaan. Ajatus omasta suloisesta karvapallosta, jonka kanssa leikkiä koulupäivien jälkeen kuulosti täydelliseltä. Mikään ei voisi mennä vikaan.

"Niin olisi!" Olivia vastasi hihkaisten, "olisi erityisen hienoa, kun se olisi joku kaunis rotukissa, niin kuin vaikka ragdoll tai javaneesi - ajattele miten makeaa olisi kertoa sellaisesta kavereille."

Kit ei ymmärtänyt, mistä Olivia puhui, mutta nyökkäili innokkaasti. Hän painoi mieleensä omituiset sanat, joita epäili kissojen roduiksi. Hän kyselisi niistä äidiltä samalla kun anelisi heille kissaa. Hän ei ollut perehtynyt kissoihin niin suurella mielenkiinnolla, että olisi heti tiennyt, miltä siskon mainitsemat kissat näyttivät, mutta varmasti ne olivat tosi hienoja, kun sisko niistä puhui.
"Mikäköhän sen nimi voisi olla", poika alkoi heti pohtia seuraavaa loogista pulmaa, ihan kuin äiti olisi jo lupautunut ostamaan heille kissan. Mutta miksi äiti ei ostaisi, jos he pyytäisivät nätisti? Äiti piti eläimistä. Ainakin niin hän uskoi, kun heillä kerran oli kaksi hevosta ja marsu.

"Jokin lyhyt ja elegantti", Olivia vastasi hymyillen tietäväisesti, "ja ajattele miten mahtavaa olisi viedä sitä kissanäyttelyihin ympäri maata tai jopa ulkomaille! Siellä olisi satoja tai jopa tuhansia kissoja ja ihmisiä ympäri maailman…"

Ulkomaille? Joo! Hän lähtisi mielellään ulkomaille kissan mukana. Olivialla oli tänään kerrassaan loistavia ehdotuksia.
"Äidin on pakko suostua", poika sanoi hilpeänä. "Tämä on ihan mahtavaa!" Hän ei ollut ikinä ajatellut, että voisi haluta kissaa näin kovasti, mutta nyt kun sisko oli ottanut asian puheeksi ja kertonut lisää, hän halusi ehdottomasti kissan. Jonkun kauniin, kuten sisko oli sanonut, jolla oli elegantti nimi, mitä ikinä se sitten tarkoittikaan.
"Ulkomaille… vau", poika vielä mutisi.

"Niin on!" Olivia kannusti viekkaasti, "älä anna periksi! Me tarvitsemme kissan, ihanan ja kauniin rotukissan. Tiedän, että rakastaisit kissanäyttelyitä. Uuu, ja jos meillä olisi hieno rotukissa, voisimme saada kissanpentujakin…"

"Kissanpentuja?" Kit hihkaisi innoissaan. Jos hän oli aiemmin halunnut kissan, koska sellainen kuulosti ihan mahtavalta, nyt hän tiesi tarvitsevansa kissaa, tai kuolisi pois. "Äiti ei voi sanoa ei", poika päätti. Kuka edes sanoisi ei ajatukselle kissanpennuista? Ne olisivat niin suloisia ja pörröisiä ja hän saattoi jo kuvitella, miten keksisi niille nimiä päivästä toiseen, kunnes löytäisi jokaiselle täydellisen nimen.

Olivia myhäili kuin kermaa varastanut kissa. Hänen mielessään humisi mahtipontinen konserotto. Näin se kävi - sanokaa hänen sanoneen, jouluna heillä olisi rotukissa.