Päivä 2, matkalla: Is he never quiet?

Kit oli noussut aamulla reippaasti, syönyt aamupalan ja suorastaan pomppinut seinille odottaessaan, että olisi lupa hakea hevoset ja nousta niiden selkään. Lopulta sekin hetki oli koittanut. Poika oli harjannut Acen huolellisesti mutta nopeasti, nostanut poninsa selkään satulan ja sujauttanut sille suitset päähän. Nyt Kit istui Acen selässä innosta pinkeänä. He olivat lähdessä vaeltamaan! Poika pyöri poninsa kanssa ympyrää ollen suurimman osan ajasta jonkun tiellä. Kaikki laittoivat hevosiaan kuntoon, osa istui jo selässä ja osa vielä kiristeli varusteita tai pakkaili tavaroita reppuihin. Kitin kulunut reppu näytti huvittavalta pienen pojan selässä. Makuualusta oli sidottuna Acen satulan taakse.
"Joko me mennään?" Poika kyseli aina kun ajautui keskusteluetäisyydelle kenen tahansa kanssa. Ace liikkui kärsivällisesti pojan ohjaamaan suuntaan välittämättä paikoin kovemmista kiskaisuista suussaan, kun Kit yllättäen kiepahti katsomaan toiseen suuntaan. Herrasmiesmäinen poni jopa siirtyi aina sivulle, jos poika horjahti selässä. Ace oli todellinen lapsen unelmaponi.

Ray satuloi Olafin ensimmäisten joukossa ja nousi satulaan. Hän oli kysynyt Alexilta, olisiko ok, jos hän veisi hetkeksi Kitin pyörimään, että muut saisivat kaiken valmiiksi. Niin vältyttäisiin siltä että poika ajaisi kaikki hulluksi. Niinpä hän ohjasi irokeesipäisen hevosensa Kitin ponin vierelle.
"Hei Kit, lähdetäänkö seikkailemaan hetkeksi?"

"Joo!" Poika hihkaisi innoissaan. Hän ei ikinä sanoisi ei seikkailulle. "Minne mennään?" Hän kyseli heti. Vasta sitten huomio kääntyi irokeesipäiseen hevoseen, tai ehkä enemmänkin sen varusteisiin.
"Sillä on samanlainen hauska satula kuin Arizonalla", Kit hihkaisi huomatessaan lännensatulan. Poika oli ihaillut Arizonan satulaa aiemminkin. Kun kukaan ei ollut varustehuoneessa, poika oli monesti hiippaillut Arizonan satulalle ihmettelemään sitä ja kaikkia hauskoja nahkalärpäkkeitä, joita siinä oli.

"Minulla on salainen reitti valmiina." Ray oli kävellyt sen illalla taskulampun kanssa. He voisivat kiertää pienen laukkakehän leirintäpaikkansa ympäri. Siihen kuluisisopivasti aikaa, jotta muut olisivat valmiita lähtöön.
"Niin on, lännensatula. Siinä on ihana istua pitkiä matkoja. Mennääs sitten." Hän käänsi Olafin poispäin muista ja pyysi ruunalta ravia. Se askelsi tuttuun tapaansa hieman laiskasti, kiirehtimättä turhia mihinkään suuntaan. Ray ratsasti Acen vierellä, voidakseen seurailla tilannetta.
"Onko ollut kivaa?"

Salainen reitti? Se kuulosti mahtavalta. Pikkupoika kannusti poninsa innokkaasti raviin, kun suurempikin siirtyi reippaampaan askellajiin. Ace ravasi lyhyin, reippain askelin ja pysyi vaivatta Olafin tahdissa. Kit pyöri satulassa kuin hyrrä katsellessaan lähes yhtä aikaa joka suuntaan.
"Ihan superia!" Poika julisti ja nauroi päälle. "Paras viikko ikinä!"

"No hyvä! Otetaanko laukkakisa?" Ray kysäisi hymyillen. Täällä olisi hyvä laukkasuora, jolla he saattaisivat ottaa pienen laukkakisan pojan kanssa. Tottakai hän antaisi Kitin voittaa sen, jotta poika voisi sitten leijua sillä muille loppupäivän ja ärsyttää vaikka Amandan hengiltä! Se kuulosti hyvältä ajatukselta.

"Joo!" Kit hihkaisi ja kyselemättä sen enempää kannusti Acen laukkaan. Poni siirtyi pyydettyyn askellajiin hieman vastahakoisesti, mutta jos Olaf seurasi, jatkoi poni innokkaammin eteenpäin. Kit nauroi ilmavirtaa vasten ja hieroi pienin käsin poninsa kaulaa kuten oli nähnyt jockeyden tekevän laukkakilpailuissa.

Ray kannusti Olafin laukkaan, päästäen sen hieman Acen edelle, alkaen sitten pidättää sitä hieman. Ei hän voisi antaa pojan voittaa aivan ylivoimaisesti kuitenkaan. Vuonohevonen heitti kevyesti päätään, tahtoen laukata kovempaa, nyt kun se saisi kerrankin kisata.

Kit kannusti Acea juoksemaan lujempaa, kun vuonohevonen kiri edelle. Pieni poni venytti lyhyiden jalkojensa askelta kiitettävästi ratsastajansa pyynnöstä ja vaihtoi sulavasti nelille. Kit nauroi ja takertui mustaan, tuulessa hulmuavaan harjaan.
"Voitin!" Poika julisti riemukkaasti ja päästi toisella kädellä irti ohjista voidakseen kohottaa kätensä tuuletukseen. Ace ei moisesta hämmentynyt, hidasti vain ravin kautta käyntiin ja jatkoi matkaa rauhallisesti. Poni taisi olla tottunut kaikkeen, mitä pieni ihmisenalku vain keksikään.

Ray nauroi pojan päättäessä voittaneensa, kannustaen Olafi hieman kovempaan laukkaan. Nelilla ruuna ei koskaan vaihtanut, niin kiire möhömahaisella ponilla ei ollut koskaan.
"pppr, Olaaaaf.." Hän hyssytteli hevosta äänellä, istuen alas ja syvälle satulaan. Hallakko hidasti käyntiin ja hörähti pirteänä, se oli selvästi nauttinut aamulaukasta.
"Onnea voittajalle. heei, istus nyt siellä satulassa äläkä pyöri." Ray nauroi pojan hyörimiselle.

"En minä putoa", Kit nauroi ja kumartui eteen halaamaan poninsa kaulaa. Ace nosti päätään korkeammalle, ettei poika kiepahtaisi ponin pään yli maahan. Kit suoristautui satulassa.
"Ace on tosi fiksu. Se ei koskaan pudota ratsastajaansa. Katso vaikka!" Kit kertoi innokkaasti. Poika istui satulaan ja lähti kallistumaan sivulle. Ace reagoi saman tien astumalla jyrkästi sivulle, jotta sai itsensä pojan painon alle. Kit nauroi ja kumartui halaamaan ponin kaulaa uudestaan. "Ace on ihan super!" Kit oli selkeästi keksinyt tämän uuden hauskan sanan, jolla saattoi kuvata kaikkea. Joten nyt kaikki vaellukseen tai Aceen liittyvä oli superia.

Poni oli todellakin lapsen unelma ja varmin ikinä. Sellaisen hän haluaisi Benjaminillekin joskus. Ehkä hän ostaisi Acen kun Kit kasvaisi sille liian isoksi? Ray naurahti ajatuksilleen ja kuunteli pojan riemua. Hänen pitäisi joskus tuoda Benjamin vaeltamaan, kunhan poika olisi isompi. Se kuulosti loistavalta ajatukselta hänen päässään.
"Se on kyllä fiksu, mutta älä kiusaa sitä. Kokeilepa istua kuten hieno kouluratsastaja! Istu alas satulaan, molemmilla istuinluillesi ja jousta lantiosta."

Kit nauroi iloista lapsen nauruaan ja antoi Acen valita reitin vapaasti. Ohjat roikkuivat paikoin löysinä, kun poika keskittyi kaikkeen muuhun paitsi ratsastamiseen. Kit luotti liikaakin poniinsa, mutta Ace ei ikinä tekisi mitään typerää. Se oli maastovarma ja erittäin kiltti poni. Se pitäisi huolta pienestä ratsastajastaan.
"Näinkö?" Pikkupoika kysyi hakiessaan ratsastustunnilla jatkuvasti mainostettua istuntaa. Poika painoi kantapäänsä alas ja nosti nyrkit pystyyn. Kit suoristi selkänsä ja onnistui hetken jopa näyttämään tyylikkäältä poninsa selässä, ennen kuin jokin maastossa jälleen varasti pojan huomion. Kantapäät kohosivat ylemmäs (tämän takia Acella oli kuminauhalliset turvajalustimet) ja nyrkit laskeutuivat harjan sekaan, eikä selkäkään enää ollut niin suora. Siitä huolimatta poika myötäsi ponin liikkeitä varsin tottuneesti. Sen hän kyllä osasi, vaikka edustavalta ei osannutkaan näyttää kuin pieniä hetkiä kerrallaan.

Ray nauroi hellästi pojalle. Tuo oli kaikessa raivostuttavuudessaankin älyttömän suloinen tapaus Acen kanssa.
"Tiedätkö että ennen kuin hyppää, pitää osata koulua ja hallita istuntansa~?" Ratsuttaja kysäisi kiusoitellen, korjaillen omaa, äärimmäisen rennoksi valahtanutta ryhtiään.

"Pääseekö täällä hyppäämään?" Kit kysyi innostuneena. Pojalta menikin kaikki muu lauseesta oikeastaan ohi, kun pikkupoika innostui esteistä niin kovasti. "Me osallistutaan Acen kanssa ratsastuskoulun tuntikisoihin!" Kit kertoi innoissaan. Luokkinahan oli pikkupojalle tarjolla puomiluokka sekä kavalettiluokka, mutta ne olivat silti kisat, joten niistä sai riemuita.

Ja niistähän kaikki olivat aloittaneet, kavaletti ja puomiluokista. Ray hymyili veikeästi.
"Eehkä jos kiinnität tänään huomiota istuntaan. Minusta tuntuu että jostakin löytyy pieni tukki hypättäväksi." Ray lupasi pojalle, vaatien kuitenkin ensin.
"perillä näytät miten istut ja näen kyllä jos et ole harjoitellut~"

Kit ryhdistäytyi heti. Poika oikein keskittyi miettimään istuntansa läpi. Kantapäät alas, nyrkit pystyyn, selkä suoraksi, hartiat taakse, kyynärpäät koukkuun, kädet irti harjasta. Kyllä hän osaisi!
"Kuulitko Ace? Me päästään hyppäämään!" Poika riemuitsi jo etukäteen, mutta piti tarkoin huolen, että istui tyylikkäästi poninsa selässä. Saisi nähdä, koska pojan keskittyminen rakoilisi ja tuo alkaisi jälleen pyöriä kuin hyrrä mustanpäistärikön poninsa selässä. Ainakin nyt näytti hyvältä. Kit todella yritti. Ei poika osannut istua täydellisesti, mutta yritys oli jo hyvä. Ratsastuksenopettaja olisi todella ylpeä, jos näkisi rasavillin opetettavansa nyt.

Ray hymyili ylpeänä pojan istunnalle. Acekin näytti paremmalta ja ehkä jopa hieman huojentuneelta.
"Noin, hyvä. Leuka ylös, näytä ylväältä. Ei liioitellun." Miehellä ainakin oli hauskaa. Hän ohjasi kaksikkoa vaivihkaa takaisin muiden luo, pian olisi lähtö.

Kit nosti leukaansa ylös ja kuvitteli olevansa voittamaton sotilas uljaan sotaratsun selässä. Ace pärskähti ja kulki Olafin rinnalla muita kohti välittämättä siitä, ettei ratsastaja antanut suuntaa. Poni oli tottunut siihen. Kotipuolessakin, kun he livistivät itsekseen maastoon, Kit lähinnä keskittyi tutkimaan ympäristöä ja Ace valitsi itselleen mieluisimman reitin, jota kulki siihen asti, että poika löysi jotain mielenkiintoista, jota oli pakko päästä katsomaan lähempää.
"Ratsastetaanko tänään paljon?" Poika kysyi kääntyen hetkeksi katsomaan ylös Olafin selkään. Sitten Kit muisti jälleen, ettei saisi hypätä, jos ei säilyttäisi hyvää istuntaa, ja käänsi katseensa jälleen eteen.

Ray katseli pojan tärkeää olemusta, pudistellen päätään kevyesti itsekseen.
"Jonkin verran. Aika paljon. Saas nähdä jaksaako ponit."

Kit virnisti innoissaan. He pääsisivät ratsastamaan paljon! Jes! Tämä vaellus oli ehdottomasti paras juttu, mitä oli tapahtunut aikoihin.
"Ace ainakin jaksaa. Ace on oikea superponi!" Kit julisti. Poika oli keksinyt, että sana super sopi paitsi kuvaamaan kaikkea, myös monen sanan eteen: superponi, supervaellus, superpäivä, superlaukka, superratsastaja, ...

Voihan super. Ray onneksi osasi ottaa pojan harjoituksen kannalta tulevaa varten eikä hermostunut.
"Hyvä että se jaksaa."

Kit hymyili säteilevää, lapsellisen innokasta hymyään ja kannusti poninsa ravaamaan muiden luokse. Kaikki näyttivät lähtövalmiilta, joten poika hymyili iloisesti. Tästä se vaellus alkaisi! Kit suuntasi muodostuvan letkan kärkeen, koska luonnollisesti siellä olisi paljon mahtavampaa kuin muualla.
"Nyt lähdetään Ace", poika sanoi ponilleen leveän hymyn kera ja kumartui halaamaan mustanpäistärikköä kaulaa. Mustat jouhet kutittelivat niskaa, mutta hihittäen Kit kieltäytyi irrottamasta otettaan ponin kaulasta ennen kuin edessä seisova Arizona lähti liikkeelle Sawyer varsin epäluuloisena selässään. Pitkä, lihaksikas nainen piti toisella kädellä kiinni satulan omituisesta nupista ja toisella ohjista, tietämättä yhtään, mitä tehdä. Onneksi Arizona seurasi edellämenijöitä.

Ray ratsasti heti Kitin takana, Olafille kun ei ollut ongelma olla keskellä jonoa. Samalla hän seuraili Sawyerin menoa Arizonan kanssa, nainen ei näyttänyt rentoutuvan ollenkaan. Hän kuuli takaansa Amandan äänen. Ilmeisesti Monti kokeili ratsastajaansa. Maastossa se testasi mutta eihän Amanda sitä tiennyt.

Ei, Sawyer ei todellakaan rentoutunut. Hevonen liikkui eteenpäin epätasaisesti ja se huojui puolelta toiselle, tai ainakin siltä se tuntui kokemattoman ratsastajan mielestä. Tosiasiassa Arizona kulki tasaisin, rennoin käyntiaskelin välittämättä epätasaisesta painosta selässään. Sawyer takertui kaksin käsin satulannuppiin ja piti ohjista kiinni vain muutamalla sormella. Miksi ihmeessä hän oli suostunut tähän? Pilkukas ei ollut yhtään niin mukava selästä käsin kuin maasta talutettaessa!
Kit vilkaisi taakseen ja näki Olafin, joten petrasi jälleen istuntaansa. Hetken ympärilleen vilkuiltuaan poika kannusti ponin Arizonan ohi. Hän etsisi jonkun, jolta kysellä kysymyksiä. Ehkä hän menisi aina keulaan asti roikkumaan Alexin kylkeen. Sawyer vilkaisi ohittavaa poikaa. Miten tuokin vaahtosammuttimen kokoinen pikkuihminen näytti niin tyytyväiseltä poninsa selässä? Ihmeellistä aivopesua, jo pienestä pitäen.

Ray hymähti sille Arizonan ja selässä olevan, jäykistelevän naisen matkanteolla. Tuo ei tainnut ratsastaa mielellään. Olikohan tuo eräs työntekijä? Muistaakseen hän ei ollut ikinä nähnyt naista hevosen selässä. Hän katseli Kitin ohitusta hymyillen, eiköhän joku tuota valvoisi. Takaa kuului kirkaisu ja tummanrautias poniori askelsi pian heidän ohitseen. Refleksist Ray kurottautui tarttumaan ohjiin, vaikka Amanda olikin selässä vielä.
"Se vain kokeilee. Käsi alas, löysää ohjaa. Se teki tuota samaa minulle. Tarvitsisi maastoilua useammin. Älä suutu sille. Jos se kenkkuilee, kiellät napakasti." Hän sanoi tytölle, joka näytti siltä että voisi tappaa hänet siihen paikkaan.

Sawyer säpsähti ja kiepahti satulassa vapaa käsi nyrkkiin puristuen, kun takaa kuului kirkaisu. Nainen taisi pysyä satulassa vain, koska roikkui toisella kädellään nupissa, mutta katsoi siitä huolimatta taakseen terävin, kylmin silmin. Kuka oli niin idiootti, että kiljui hevosten keskellä? Hevosten lähellä ei huudettu. Sen verran hänkin tiesi. Jöröjukan ratsastaja otti ilmeisesti tytön puhutteluun, joten Sawyer kääntyi katsomaan eteensä. Mitäköhän ihmettä hänen oli tarkoitus tehdä satulassa? Ehkä hän voisi vain hypätä alas ja kävellä Arizonan rinnalla. Tässä vauhdissa se ei olisi edes haastavaa. He pysyisivät vaivatta muiden tahdissa.

Amanda sihisi Raidenille jotakin poninsa selästä ja ohjasi sen takaisin paikalleen. Ray viittoi tytön kulkemaan eteensä, jotta hän voisi seurailla kaksikkoa. Nyrtyneenä Amanda ohjasi Montin Olafin eteen, tuntien Rayn katseen niskassaan. Irokeesipäistä vuonohevosta ratsastava mies suutahti todella itsekseen. Tyttö saisi opetella olemaan ihmisiksi hänen läsnäollessaan.

Sawyer ei voinut uskoa tuuriaan, kun Amanda tuli hänen taakseen. Perhana. Voisiko tyttö vain pudota poninsa selästä ja mennä muualle? Hän ei kaivannut ketään kiljumaan korvaansa. Hetken Sawyer mietti, onnistuisiko ohjaamaan Arizonan sivummalle, hidastamaan päästääkseen muita ohi ja palaamaan sitten takaisin letkaan, mutta se kuulosti niin monimutkaiselta, ettei hän halunnut edes yrittää. Päätyisi pian peruuttamaan loppumatkan hevosellaan. Ne olivat juuri niin tyhmiä. Ne voisivat tehdäkin jotain sellaista.

Monti heitteli päätään ja kokeili vaaleanpunaisen martingaalin kestävyyttä, kiukutellen itsekseen. Se ei pitänyt ratsastajansa hermostuneisuudesta tai kovasta kädestä ja lisäksi Monti oli hieman tottumaton maastoilemaan, etenkin Amandan kanssa. Ja se aisti tytön pelon.
"Laske sitä kättä, rauhoita itsesi ja hevonen."
"Ole hiljaa."
"En ole, jos olen hiljaa, Monti heittää sinut alas."
Tulisi se lounastauko jo, kiltti...

Lucy ratsasti Pradan edemmäs joukossa, kunnes näki norjanvuonohevosen ja sen edellä kiukuttelevan ponin. Tyttö olisi mielellään ratsastanut Sawyerin rinnalle, sillä niin pelottavalta kuin työkaveri välillä tuntuikin, ainakin hän tunsi Sawyerin. Hän ei kuitenkaan uskaltanut lähteä ohittelemaan kiukuttelevaa ponia Fairchildien opetusmestarilla, joten jäi aavistuksen jännittyneenä odottamaan tilanteen raukeamista. Hetkinen… Eikö tuo vuonohevonen kuulunut tallin ratsuttajalle? Hänellä oli etäinen muistikuva, että oli joskus kuullut Effien sanovan, että uuden ratsuttajan mukana saapuisi myös hevonen. Aika rohkeasti toinen väitteli ratsuponin omistajan kanssa. Hän ei ainakaan olisi uskaltanut puuttua hevosen omistajan ratsastukseen. Siitä voisi saada potkut. Tyttö jäi Olafin taakse kiukkuisella punaisella ponillaan, joka koetti hivuttautua syömään vehreää ruohoa.

Raylle olisi ihan sama jos hän saisi potkut. Ja eiköhän tässä tilanteessa katsottaisi asiaa läpi sormien, etenkin kun Caitlinkin oli joutunut puuttumaan asiaan aiemmin. Olaf heilautteli kaksiväristä häntäänsä rentona ja harrasti samaa kuin Prada, se nappaili matkaevästä, mutustaen niitä tyytyväisinä kun ei ollut suussa kuolaimia häiritsemässä syömistä. Ray naurahti ja taputti ruunansa kaulaa. Kun hän sitten käänsi katsettaan ja herpaantui, Monti menetti hermonsa. Se kavahti hieman takasilleen, loikkasi sivulle ja pukkasi. Amanda putosi kaulalle. Raiden pyöräytti silmiään, ohjasi Olafin pois jonosta, huikaten Alexia odottamaan.
"Minähän sanoin. Alas sieltä. Vaihdetaan hevosia loppupäiväksi ja yrität huomenna uudelleen." Vaitonaisena Amanda jalkautui poninsa selästä ja irvisti noustessaan lännensatuloidun läskipallon selkään. Ray ponkaisi ketterästi hermostuneen ponin selkään, taputellen sen kaulaa ja ohjasi tummanrautiaan takaisin jonoon. hetken ori oli säpsy, rauhoittuen sitten.

Lucy pysäytti Pradan vaistomaisesti, kun poni edellä alkoi pomppia ja säheltää. Tyttö tuijotti ratsastajaa, joka käskettiin vaihtamaan hevosta tallin ratsuttajan toimesta. Hän oli pahoillaan Rayn puolesta. Jos Amanda nostaisi tästä metelin tallilla, ratsuttaja olisi pian ongelmissa. Ehkä teini olisi fiksu eikä tekisi sitä. Tyttö odotti, että Monti rauhottui, ennen kuin kannusti kiukkuisen ponimummon sekä tummanrautiaan ratsuponin että ruunihallakon vuonohevosen ohi Arizonan rinnalle, joka ei ollut turhaan ottanut ylimääräisiä kierroksia takanaan tapahtuvasta showsta. Lucy ei sanonut mitään, mutta asettui ratsastamaan Sawyerin rinnalle. Sawyer vilkaisi kerran hiljaista tyttöä, mutta ei kommentoinut mitään tai edes kysynyt, mitä Lucy teki siinä. Hän vain hyväksyi työkaverin rinnalleen, ehkä aavistuksen helpottuneenakin siitä, että nyt joku voisi ottaa Pilkukkaan kiinni, jos se tekisi jotain tyhmää, kuten sen rasittavan kakaran poni.

Amanda ei kehtaisi nostaa asiasta meteliä, hän ei voisi koskaan myöntää että kääpiökokoinen mies päihitti hänet ratsastuksessa ja kehtasi vielä puuttuakin asioihin. Mutta ei siitä meteliä voisi nostaa. Hän vain ikuisesti vihaisi tuota käppänää ja tekisi tuon elämästä helvettiä, heti kun keksisi mitä tekisi.
"Hyyvä poika.." Ray rapsutteli Montin kaulaa ja katseli Pradaa. Se oli todella suloinen, eikä hän voinut olla hymyilemättä ponimummolle. Prada oli niin suloinen! Montikin oli kiltti, kunhan sitä ratsasti nätisti. KUka tahansa hevonen turhautuisi joskus!

Kit palasi reippaassa ravissa letkan kärjestä, jossa oli ollut häiriköimässä muita ratsastajia. Poika vilkaisi Olafia ja oli jo innoissaan sanomassa jotakin, kun huomasi eri ratsastajan. Pikkupoika pälyili ympärilleen etsien katseellaan Rayta. Mihin toinen oli hukkunut? Tuolla! Poika käänsi Acen kulkemaan Montin rinnalla ja katseli pää kallellaan tummanrautiasta ponia.
"Miksi Olaf on tuolla tytöllä?" Poika kysyi kuuluvasti ja selkeästi ihmeissään. Miksi toinen oli antanut Olafin tytölle? Miksei vaikka hänelle? Ei tosin nyt, hän vaelsi mielellään Acella, mutta joskus.

Ei Ray antanut Olafia mielellään, mutta ei tästä tulisi mitään, jos Amanda kiukuttelisi poninsa kanssa koko päivän. Ori käyttäytyi hänen allaan rauhallisesti, astellen kiltisti käynnissä rennoin ohjin. Se pärski kilttinä poikana ja vilkaisi Acea hölmönä.
"Koska Amanda käyttäytyi huonosti Montin selässä ja Monti hermostui."

"Aijaa", Kit vastasi keskittyen jo aivan muuhun, kuten upeisiin maisemiin ja siihen, että pääsi tunkemaan Rayn viereen.
"Onko Monti kiva? Ratsastatko sitä usein? Hyppääkö Monti?" Poika lateli kysymyksiään. Olafista hän oli jo kysellyt samat kysymykset, mutta kun Rayn ratsu oli vaihtunut, saattoi hän jälleen esittää koko liudan samoja kysymyksiä. Minkä poika uteliaisuudelleen mahtoi.

Mies naurahti ja katseli tummanrautiasta hymyillen. Se oli Moneypennyn ohella toinen hevonen täällä, johon hän oli todella tykästynyt. Ponit olivat parhaita. Ei sillä että Clooneyssa ja Miussakaan olisi vikaa ollut.
"On se kiva, ratsastan työkseni Montillakin. Hyppää se, Montilla kilpaillaan 110 sentin luokissa kansallisella tasolla." Jos kilpailtaisiin enää kauan, kun ratsukon yhteistyö alkoi rakoilla pahasti.

"Oho", Kit sanoi. "Se hyppää tosi hyvin", poika sanoi ihaillen. Kit tuntui arvioivan hevosia joko hyppytaitojen, värin tai kiltteyden perusteella. Ace oli tietenkin ykkönen, Arizona oli kakkosena hienolla värityksellään ja kiltillä luonteellaan. Ja tietty myös siksi, että hän oli saanut taluttaa sitä. Monti pääsisi pelkkien hyppytaitojensa takia jo listalle, jolle Kit lisäisi lempihevosiaan.

"Niin hyppää. " Hän sanoi hymyillen ja nautiskeli maisemista juuri nyt. Se oli todella rentouttavaa nyt kun kaikki oli hyvin. Säännöllisesti hän kurkkasi taakseen miten Olafin kanssa sujui.

Raykin hiljeni nopeasti, joten hetken hiljaisuutta kestettyään Kit lähti vaeltamaan jonossa taaksepäin. Poika asettui jonon häntäpäähän tutkien tyytyväisesti ympäristöään. Ace kulki letkan mukana, eikä olisi suostunutkaan lähtemään kauas, vaikka Kit olisi pyytänyt. Poika oli oikein tyytyväinen ja iloinen ratsastaessaan eteenpäin.

Miyato ratsasti jonon hännillä känkkäränkkätammallan. Quiria tylsistytti kävely ja tobiano viskeli päätään kaivaten vauhtia ja vaaratilanteita. Hän katseli poikaa ja sen ponia hölmönä, mitä nuo oikein seilasivat?

Kitin huomion kiinnitti täplikäs hevonen, joka heitteli päätään. Poika siirtyi jälleen letkan sivulle ja ratsasti Quirin rinnalle.
"Se on kivan värinen", Kit sanoi tyypilliseen tapaansa tervehdyksen kokonaan unohtaen. Ace hörisi tammalle. Poni taisi tervehtiä kaikkia hevosia samalla tavalla. Kit hymyili ratsastajalle.
"Olen Kit", poika ilmoitti pirteästi. "Ponini on Ace. Se on maailman superein poni", lapsi ilmoitti. "Mikä sinun hevosesi nimi on? Kilpailetko sillä? Se on kivan värinen", poika toisti kehunsa.

Miyato kohotti kulmiaan. Puhuiko poika hänelle? Hän kohotti kulmiansa ja oli hetken kuin ei kuulisikaan, mutta ei osannut ignoorata lasta kovin kauan.
"Miyato. Tämä on Daylight Daquiri. Kilpailen ja kiitos, onhan se."

Miyato? Aika jännä nimi. Hevosenkin nimi oli kovin monimutkainen ja pitkä. Ei kai toinen aina puhunut hevosestaan niin pitkällä nimellä?
"Mikä sen lempinimi on?" Kit kysyi ihaillen tammaa katsellaan. Upea tamma. Ihanat läikät ja kaikki! "Mitä kilpailette? Hyppääkö se?" Poika kyseli innoissaan. Kilpailuista oli aina kiva puhua.

"Quiri." Ihmeellinen penikka, eikö englantilaiset lapset kasvatettu hiljaisiksi, usein tiukassa kurissa ja nuhteessa? Voi apua, ei hän osannut olla lasten kanssa ja hermonsakaan eivät olleet kovin pitkät.
"Kenttäratsastuksessa. Tai no Quiri jäi eläkkeelle tämän kauden lopuksi, se on vain harrastehevonen nyt."

"Vau", Kit hihkaisi innoissaan. Kenttäratsut hyppäsivät kaksi kertaa: ensin massiivisia maastoesteitä, jotka näyttivät aika pelottavilta, ja sitten rataesteitä, joilla riitti korkeutta. Upeaa!
"Oliko se hyvä? Voittiko se monta kilpailua?" Poika uteli katsoen silmät loistaen tammaa. Hauska täplikäs tapaus.

"... Quiri oli loistava. Peloton ja varma. Muutamia, en ehtinyt kilpailla sillä kauan." Miyato hymähti toiselle, pojan into oli hauskaa. Hän nautti Skotlannista tammansa selästä käsin, vaikka kokoajan näytti siltä että koska tahansa voisi sataa.

"Mikset ehtinyt?" Kit uteli heti. Ei Quiri näyttänyt loukkaantuneelta, kun kerran oli mukana vaelluksella. Eikö Miyato enää kilpaillut? "Hyppäsikö se hyvin? Me hypätään Acen kanssa! Osallistutaan kisoihinkin ihan kohta!"

"Quiri tuli minulle sen verran vanhana ja halusin päästää sen eläkkeelle, ennen kuin se loukkaantuisi." Miyato selitti pojalle. Tamma oli täysin kunnossa ja nautti hyvin ansaitusta eläkkeestään.
"Vau, se on hienoa."

"Ai, se on jo vanha?" Poika kysyi yllättyneenä. "Se näyttää nuorelta", Kit pohti katsellessaan Quiria. Poika ei vielä ollut oikein sisäistänyt sitä, että hevoset eivät harmaantuneet ja muuttuneet vanhan näköisiksi, vaan saattoivat olla yhtä komeassa kunnossa, olivat sitten kymmenen tai kaksikymmentä. Pienen pojan ajatusmaailmassa vanhat hevoset olivat harmaantuneita, laiskoja ja erittäin hitaita.
"Joo, me päästään kilpailemaan kavalettiluokkaan", poika kertoi iloisesti. Hänelle se oli iso juttu. He olivat pieniä, joten esteetkin olivat pieniä. Loogista.

"Siitä on hyvä aloittaa." Miyato kehui ensin, kun poika oli selvästi perin ylpeä siitä, että saisi osallistua kilpailuihin. Hän vain yritti kohteliaasti olla jutussa mukana, vaikka ei tiennytkään miten lasten kanssa tulisi olla.
"Quiri on 16-vuotas."

Kit nyökkäili innoissaan. Niin oli. Siitä oli paras aloittaa. Poika kuunteli tarkkaavaisesti. Kuusitoista? Ei kovin vanha. Kai. Hän ainakin halusi uskoa, että hevoset eläisivät kolmikymppisiksi. Acen ainakin olisi elettävä vielä pieni ikuisuus.
"Ace on… En muista kuinka vanha se on", poika aloitti, mutta nauroi kun ei saanut ikää päähänsä. "Se on vanhempi kuin minä", hän kuitenkin osasi kertoa.

Miyato vain naurahti pojan sepustuksille. Hän kuuli sen poniin vaihtaneen ratsastajan huutelevan Kitin nimeä, joten vilkaisi poikaa.
".. Sinua huudetaan." Raysta alkoi tuntua että jonon peräpää oli saanut tarpeeksi Kitistä, joten päätti huudella pojan hetkeksi siihen lähelle.

"Moikka!" Kit sanoi innoissaan Miyatolle ja ravasi muiden ohi Rayn rinnalle leveä hymy huulillaan. "Tuolla oli kiva täplikäs hevonen", poika kertoi Raylle. "Se on kilpaillut kenttäkilpailuissa ja ollut tosi hyvä", Kit kertoi innoissaan. Sellaista se oli. Kun poika sai jotain tietoonsa, se tuppasi leviämään nopeasti.
"Olafilla on nälkä", poika nauroi kun näki takana tulevan vuonohevosen nappaavan matkaevästä. Ace oli liian hyvätapainen tehdäkseen sellaista, ponihan saattaisi vaikka kiskaista ratsastajansa alas selästä jos yllättäen venyttäisi kaulaansa. Kit ei edes tajunnut, millainen aarre Ace todella oli, vaikka poika rakastikin poniaan koko sydämestään.

Raiden nauroi pojan pajatuksella ja hymyili hellästi.
"Sillä on aina nälkä." Mies vastasi vilkaisten poniaan. Tyttö ei selvästi uskaltaut komentaa Olafia lopettamaan syömistä ja hyv niin. Jos joku kiusaisi hänen silmäteräänsä, niin tuon vanhemmat saisivat kaivaa tyttärensä palasina Loch Nessin hirviön vatsasta.

Kit nauroi. Olafilla aina nälkä? Voi Olafparka!
"Sinun pitää antaa sille enemmän ruokaa", poika nauroi kuin Ray olisi ihan höpsö. Jos Olafilla oli nälkä, Olaf tarvitsi enemmän syötävää. "En ole nähnyt omenoita", poika tajusi yllättäen. "Mutta laitoin evääksi annetun omenan sivuun, niin voin antaa sen myöhemmin Acelle", Kit sanoi virnistäen kuin olisi keksinyt maailman parhaan jutun.

"Olafin pitäisi laihtua vähän, sillä on liikaa mahaa." Ray selitti pojalle kärsivällisesti. Ei se vielä vahingollista ollut, mutta mielellään hän olisi pitänyt hevosensa hieman timmimpänä, eikä päästänyt niin pullukaksi.

"Ai, okei", Kit vastasi hyväntuulisesti, tarkkaillen hetken Olafin mahaa. Olihan se vähän pyöreä, mutta hän oli luullut, että Olafin kaltaiset hevoset olivat sellaisia. Olihan Prada-ponikin pyöreä tapaus.

Ihanaa, lounastauko! Kun oli lopula vaellettu lounaspaikalle asti, Ray huokaisi suorastaan helpotuksesta. Montin satula ei ollut yhtään niin mukava kuin Olafin lännensätula, vaikka ei hän suoranaisesti siitäkän nyt kärsinyt, mutta huomasi eron kyllä takamuksellaan.
"Oi luoja..." Mies ähkäisi jalkautuessaan selästä, tuskaa.

Maisemat olivat henkeäsalpaavia, mutta Kit alkoi jo kaivata enemmän vauhtia. Pelkkää käyntiäkö he kulkisivat? Kun letka pysähtyi lounastaukoon tarkoitetulle mukavalle pellolle, poika ratsasti koko letkan ympäri, ennen kuin kuuli käskyn laskeutua selästä ja syödä. Acenkin pitäisi kuulemma saada levätä. Poika hyppäsi alas satulasta, laski repun maahan ja lähti kiskomaan ponia Rayta kohden. Hän kääntyi muutaman askeleen jälkeen ja nappasi repun hihnasta kiinni. Pikkupoika hinasi repun perässään Rayn luokse ja istahti sen päälle.
"Kai me ravataankin jossain välissä? Tai laukataan?" Poika kyseli innoissaan. Tällainen tauko oli ihan turha! Kenellä muka oli jo nälkä?

Ray sitoi Montin kiinni riimustaan ja kävi sitten huolehtimassa ruunastaan. Amanda saisi itse juottaa poninsa ja huolehtia siitä muutoin. Hän kantoi Olafille pienen nökön heinää veden lisäksi.
"Varmasti lähempänä määränpäätä sitten, ei hevosia voi väsyttää heti alkumatkasa." Ray selitti pojalle, istuen alas ja kaivoi leipänsä laukustaan.
"Syös sinäkin. Jos syöt lounaasi, saat suklaapatukan."

Suklaapatukan? Kit penkoi lounaansa repustaan Acen riimunnaru löyhästi käsissään. Ei poni mihinkään lähtisi. Poika kävi eväsleipänsä kimppuun tarmokkaasi. Omena oli Acea varten, mutta leivän hän tuhoaisi nopeasti, kun kerran saisi suklaapatukan.
"Ratsastatko Olafilla loppumatkan?" Kit kysyi suu täynnä leipää. Poika mutusti evästään kiitettävällä innolla, hörpäten aina välissä vähän vettä pullostaan. Ace mutusti ruohoa varsin tyytyväisenä oloonsa. Kit oli sentään muistanut löysätä satulavyötä.

"En, ratsastan Montilla tänään ja katsotaan huomenna sitten uudelleen." Ray selitti pojalle lyhyesti. Hän antaisi tytön nyt miettiä tekosiaan ja kerätä itseään, hävetäkin. Jos tuo sellaiseen kykenisi ollenkaan. Ray söi leipäänsä paljon rauhallisemmin.

"Aijaa", Kit sanoi tunkien leipää jälleen pieneen suuhunsa. Poika oli päättänyt, että saisi suklaapatukan ja söisi koko leipänsä reippaasti. Ace tuli haistelemaan pikkupojan leipää ja nauraen Kit työnsi ponin mustaa turpaa kauemmas. Se pian söisi osan hänen leivästään ja sitten hän ei saisi suklaata, mikä olisi kamala menetys.
"Saat kohta omenan", poika kikatti ponilleen ja sulloi leivän nopeasti kokonaan suuhunsa. Poika pureskeli pitkän tovin, ennen kuin sai suunsa tyhjäksi. Hän joi muutaman kulauksen vettä ja kaivoi sitten omenan laukustaan. Ace hörisi nähdessään pyöreän, punertavan omenan. Poni odotti silti kohteliaasti, että poika ojensi kättään. Ace söi omenan muutamana suurempana haukkauksena ja jäi sen jälkeen hamuamaan nauravan Kitin kämmentä.

Raiden vahti sivusilmällä syödessään Kitiä. Hetkinen, miksi hän vahti Kitiä kokoajan? Ei hän ollut tuo lapsenvahti. Hän oli lähtennyt tänne siksi että EI olisi kokoajan kiinni lapsesssa! Mutta olisi kamalaa häätää Kit paikalta. Ehkä hän illalla kauniisti mainitsisi lapsenvahdille asiasta, jollakin tavalla, ainakin yrittäisi. Ja ehkä koettaisi saada jälleen aikaiseksi viettä laatuaikaa Alexin kanssa. Monti huomasi toisen hevosen saavan omenaa ja Ray naurahti. Tuo kaivoi linkkuveitsen taskustaan, puolitti omenan ja ojensi lohkoja Montille. Olaf saisi puolikkaan.
"Kit, käy antamassa tämä puolikas Olafille?"

"Tietty!" Kit hihkaisi innoissaan ja otti omenanpuolikkaan vastaan. Pieni poika katsoi hetken riimunnarua kädessään, ennen kuin päätyi nerokkaaseen ratkaisuun ja sitoi sen kiinni repun hihnaan. Ei Ace mihinkään lähtisi. Poika suuntasi irokeesipäisen Olafin luokse hymy huulillaan ja tarjosi omenaa hevosen syötäväksi. Poika nauroi tuntiessaan vuonohevosen pehmeät huulet pienellä kämmenellään. Hassu hevonen. Kit palasi nopeasti Acen luokse, tarttui ponin riimunnaruun ja nosti repun selkään.
"Menen etsimään Katerinan", poika ilmoitti Raylle ja vilkuttaen lähti kävelemään pienen poninsa kanssa muiden hevosten ja ihmisten joukossa etsimässä lapsenvahtiaan.