PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 (Y) It's hard to fly when you keep falling down

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Sarpa
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1154
Join date : 28.12.2014
Ikä : 21

ViestiAihe: (Y) It's hard to fly when you keep falling down   Ti Tammi 13, 2015 8:39 pm

Yksinpeli, jossa Miranda saa kuulla ikäviä uutisia ja löytää vanhan tutun tueksi ja turvakseen.

Miranda hurisutteli mustakattoisella Peugeotillaan kotikatuaan, Slaleyn idyllistä ainoaa tietä pitkin. Hän koetti viihdyttää itseään radiosta jumputtavalla musiikilla mutta siitä ei ollut apua. Tuohtuneena hän näpäytti nappulasta radion kiinni juuri kun ylipirteä naisjuontaja oli aloittamassa uutisten juontoa. Aiemmin hän oli puhunut onnessaan alusvaatemerkkien järkyttävistä eroista laadullisesti. Hän kokeili viihdyttää itseään kaasuttamalla tietä pitkin, laadukas auto hyrisi ja kiihtyi sulavasti ja nopeasti. Hän oli tyytyväinen valitsemaansa autoon mutta tieto siitä ei ilostuttanut elämäänsä väsähtänyttä naista. Tänään oli yksi niistä päivistä, jolloin mikään ei sujunut ja kaikki uuvutti.

Kampaamossa hänelle oli ilmestynyt varoituksetta uusi asiakas, hirvittävä naisihminen. Hän oli nostanut hälinän, kun Miranda oli muotoillessaan naisen ruman tuhkanvärisiä hiuksia tökännyt häntä korvaan. Miranda piti työstään useimmiten, varsinkin muutama hänen vakioasiakkaistaan oli mahtavia ihmisiä. Mutta tämä henkilö ei päässyt mukavien ihmisten listalle. Matkalla autolleen töistä Miranda oli tajunnut, että tänään oli Cindyn vapaapäivä. Hän ei voinut hukuttautua tamman kaulalle väsähtäneen ärsyyntyneessä fiiliksessään vaan joutui ajamaan suoraan töistä kotiin saamatta aikaiseksi kotonakaan mitään. Muutoin hän olisi ollut onnellinen ainoasta vapaapäivästään.

Ajettuaan laiskasti etupihansa kahden auton käsittävälle parkkipaikalle hän jäi istumaan autoon kädet ratissa tiukasti kiinni. Huokaisten hän irrotti avaimen virtalukosta ja avasi kevyen ajajan paikan oven. Noustessaan autosta paikalla ei ollut odottamassa aviomiestä, ei koiria tai lapsia. Ei pirteää naapuria, jonka kanssa voisi jutella kuulumisista teeskennellen onnellista. Kaikessa äkkipikaisuudessaan hänkin unelmoi onnellisesta lopusta, tai ainakin perheestä. Omasta perheestä kun ei ollut mihinkään.
Hänen talonsa oli jonossa viimeisenä ja vasemmalla avautui vain peltoa ja sen takana sankkoja puita. Oikeanpuolinen talo uinui sumeassa unessa kuten aina, hän ei tiennyt naapureistaan muuta kuin sukunimen. Vastapäätä asuvista ihmisistä hän tiesi sitäkin vähemmän. Ehkäpä hän joku päivä ottaisi selvää, katselisi yläkerran ikkunasta kiikareilla tai muuta vastaavaa. Miranda koki itsensä sosiaaliseksi mutta ei tiennyt mitä sanoisi, jos menisi ovelle koputtamaan aikeissaan vain selvittää asukkaiden henkilöllisyys ja elämän tarkoitus. Kukaan ei toiminut niin viattomissa aikeissa, yleensä ei hänkään.

Nostettuaan ison olkalaukkunsa takapenkiltä, jonne hän oli turhautuneena heittänyt sen Hexhamin päässä, Miranda rämpi oman talonsa etuovelle. Ainakin hänellä oli oma talo, kauniskin. Pilvinen sää ei pukenut kellahtavaa kivitaloa ja sai sen näyttämään surkealta pimeine ikkunoineen. Miranda ei välittänyt pihojensa kunnossapidosta ja etupihan pieni neliön muotoinen ruoholäntti rehotti lakastuneena jääsateiden jäljiltä. Kesällä siihen kasvaisi samanlainen viidakko kuin takapihalle. Huokaisten hän avasi etuovensa, joka avautui kevyesti narahtaen. Ovimatossa luki "Welcome!" tummin kaunokirjaimin.

Sisällä nainen heitti purkaakseen oloaan teinimäisesti laukkunsa lattialle kenkäkaapin viereen ja nahkatakkinsa ja paksun huivinsa. Siihen oli mukava piiloutua tällaisina päivinä mutta sisällä oli liian kuuma sen pitämiseen. Ainakin mukamas, sillä otettuaan kengät pois jalasta Miranda etsi käsiinsä polviin ylettyvät pehmoiset villasukat ja repi ne jalkaansa vaaleiden farkkujen päälle. Farkkujen jäykkyys ärsytti Mirandaa ja kävellessään keittiöön laittamaan valoja päälle hän avasi napin ja vetoketjun ja vääntelehti. Keittiöön päästessään hän jäi seisomaan saarekkeen eteen. Hän katseli tyhjää ja sotkuista keittiötä epätoivoisena. Vapaapäivästä huolimatta hän ei siivoaisi yhtäkään likaista astiaa. Hän etsi kaapista viinilasin ja toisesta hyllyköstä punaviinipullon. Punaviinipullosta nainen kumosi aimon annoksen punaista nestettä isoon lasiin. Vaikka Miranda ei ollut syönyt lounaansa jälkeen mitään hänellä ei ollut nälkä. Olohuoneen ollessa ylhäällä hän päätti kuitenkin ottaa mukaansa...hmm... omenan jottei joutuisi ramppaamaan portaita. Sitten hän kiipesi yläkertaan ja kävellessään kokovartalopeilin ohi katsahti itseään. Vaaleanruskeisissa farkuissa, tummanpunaisessa tiukassa croptopissa ja löysässä kimonossa hän näytti hyvältä mutta se ei lohduttanut. Hiuksensakin hän oli kihartanut aamulla ja korkkiruuvit olivat työpäivän aikana löystyneet rennompaan malliin. Hiukset olisivat huutaneet Moosesta ja Jooseppia, jos ne osaisivat puhua sillä kylpyhuoneessa haisi palaneelta kihartamisen jälkeen. Häntä ei kuitenkaan huvittanut pohtia itsekseen kihartamisen omantunnontuskia. Hän lysähti samanväriselle sohvalle kuin housunsa ja laski punaviinilasinsa sohvapöydälle, joka oli tummaa puuta. Edessä möllötti iso taulutelevisio ja sohvan toisessa päädyssä mytyssä oleva päiväpeitto. Miranda laskeutui sohvalle mukavaan asentoon ja avasi television.

Yhtä lailla kuin radio ei ollut nostanut fiilistä ei sitä saanut aikaan myöskään televisiosta pyörivät iänikuiset Emmerdalet tai uutiset. Samantien avattuaan television nainen sulki sen ja päätti laskeutua makuulle sohvalle. Hän nosti jalkansa koukkuun ja otti puhelimensa esille taskusta. Hän ei ollut ehtinyt katsoa puhelintaan koko päivänä ja joku oli soittanut hänelle. Avattuaan puhelimen yhdellä peukalon sipaisulla näytölle ilmestyi soittanut numerosarja, jonka hän olisi halunnut unohtaa lopullisesti. Hänen äitinsä oli soittanut. Oli soittanut vielä kaksi kertaa. Hän ei ollut keskustellut vanhempiensa kanssa kertaakaan muuttonsa jälkeen ja se oli sopinut hänelle hyvin. Katsoen hetken tuttua numeroa hän huokaisi syvään ja hitaasti ja laski puhelimensa pois. Hän tarvitsi nyt punaviiniä. Nainen otti ison hörpyn ja tuttu polte kurkussa tuntui hyvältä. Taisi rauhottaakin hieman. Miranda ei hyväksynyt vieläkään vanhempiaan eikä antanut heidän käytöstään anteeksi. Hän saattoi olla itsekäs ja huono ihminen muttei kyennyt siihen. Vaikkei hän tahtonut sitä hyväksyä nuo tuntemattomasta syystä tapahtuneet soitot hätkähdyttivät häntä ja sekoittivat päätä. Miksi heitä nyt kiinnosti? Millä asialla he näin pitkän ajan jälkeen tahtoivat ottaa yhteyttä? Hän otti uuden huikan punaviiniä, joka maistui hyvältä. Hänen hyllyssään oli lähinnä laadukkaita viinejä. Jääkaapissa taisi olla yksi omenasiiderikin. Paljoa muuta siellä ei tainnut ollakaan, hän kun ei kovinkaan hienostunut kulinaristi tainnut olla. Leipää, juustoa, kinkkua, eilen ostettu pizza ja raejuustoa. Hän rakasti raejuustoa mutta pelkäsi ostaa muita maitotuotteita, jotka menisivät nopeasti pilalle. Raejuusto meni aina nopeasti ja siksi sitä löytyi kaapista. Likaisella saarekkeella oli hedelmäkulho, jossa oli yleensä yksi tai kaksi omenaa ja banaani.

Miranda oli eksynyt puhelimensa saloihin ja katseli vanhoja keskusteluitaan. Hänellä oli ollut sama puhelin hyvin pitkään. Silmään pisti keskustelu entisen poikaystävän kanssa. Derek oli ollut pitkään hänen ystävänsä ja tukenut häntä teini-elämän vaikeuksista läpi muiden ystävien rinnalla. Yhden epätoivoisen ja vaikean illan jälkeen he olivat ymmärtäneet tunteidensa olevan seuraavaa luokkaa. Heidän suhteensa oli kestänyt monta vuotta salassa vanhemmilta. Miranda muisteli haikeudella heidän viettämiään romanttisia iltoja ja hauskoja hetkiä. Heillä oli ollut hauskaa. He olivat eronneet Derekin muutettua Irlantiin, kaukosuhde ei ollut toiminut. Siitä oli nyt 7 vuotta. Kylläpä aika kulki nopeasti, Miranda joi taas viiniä huikan. Mitäköhän Derekille kuului? Toisinkuin muihin ystäviinsä, Derekiin hän ei ollut pitänyt yhteyttä. Yht'äkkiä Miranda tunsi itsensä vielä yksinäisemmäksi sohvalla makoillessaan. Viini oli loppunut lasista ja Miranda huokaisi mennen alakertaan hakemaan koko pullon yläkertaan.

Juotuaan toisenkin lasillisen punaviiniä Miranda oli yhä hukuksissa loputtomissa keskusteluissa hänen ja Derekin välillä. Heillä oli ollut hauskaa. Sitten puhelin soi hänen käsissään. Soittoääni oli ilkeästi pirisevä valmistunnari, hänen pitäisi vaihtaa se joskus. Numero oli...ei. Numero oli hänen äitinsä numero. Sama inhottava numerokoodi, joka oli näkynyt hänen lokitiedoissaan aiemmin illalla. Puhelin värisi hänen käsissään ja nainen katseli pirinää hetken pala kurkussa. Mitä tapahtuisi, jos hän vastaisi? Mitä tapahtuisi, jos hän ei vastaisi? Tuskallisen hetken päästä Miranda otti väkinäisen huikan viiniä ja väänsi kädet hikoillen ja täristen puhelimen vastaamaan puheluun. Hän nosti luurin korvalle ja pysyi hiljaa.

"Miranda Alexandra Kirk, et ole koko iltana vastannut puhelimeen", hänen äitinsä tiukka ja kärkäs ääni sanoi puhelimeen.
Miranda pitäytyi hermostuneena hiljaa hetken.
"Oletko siellä Miranda...Miranda?" naisen vihaama ääni jatkoi.

"En halua puhua kanssasi, okei!" Mirandan kova ääni huusi puhelimeen osaamatta tehdä muutakaan.
Hän painoi punaista ja puhelu sulkeutui. Järkyttyneenä Miranda pudotti puhelimen sohvalle viereensä ja katsoi eteenpäin, ulos parvekkeensa lasiovesta. Vielä hieman tärisevät kädet tarrautuivat kasvoihin molemmin puolin ja väänsivät kasvoja. Kulmat kurtussa Miranda pelasti puhelimensa tippumiselta ja laski sen syliinsä. Muutaman pitkän minuutin jälkeen puhelin värisi uudestaan. Sillä aikaa Miranda oli juonut jälleen huikan punaviiniä, ehkä se tasoittaisi hänen sekavaa oloaan. Hetkeksi se tasoittikin mutta värisevä puhelin piinasi häntä.
Viimeisellä soitolla Mirandan oli pakko vastata. Ei sen takia, että hän halusi miellyttää äitiään, ehei. Sen takia, että uteliaisuus voitti vihan. Jos äidillä ei olisi mitään järkevää sanottavaa luurin voisi paiskata seinään, eikä paholaisnainen soittaisi hänelle enää ikinä. Painettuaan puhelun auki Miranda aloitti keskustelun ennen äitiään, "mitä?" hän sanoi kuivasti.

"Miranda, ensinnäkin haluan korostaa, ettei minulle lyödä luuria korvaan", äidin ääni aloitti. "Toiseksi, ennenkuin katoat linjoilta haluan sinun tietävän, että minulla on sinulle tärkeää asiaa."
Mitä tärkeää asiaa? Miranda oli hämmentynyt ja kurkkua kuivasi. Hän tunsi räjähtävänsä epämukavuudesta ja sekasorrosta. Hän ei tahtonut puhua ihmisen kanssa, joka oli pilannut hänen lapsuutensa muttei kyennyt sulkemaan puhelinta. "Millaista?" Miranda kysyi puhuen lyhyillä sanoilla, jottei ääni sortuisi. Hän oli katkeamispisteessä.

"On sattunut kauheita", ääni puhelimessa sanoi. Miranda kuunteli sanomatta mitään, hän ei kyennyt. Pelkkä kuunteleminen sattui.
"Isäsi on kuollut Miranda, hän sairastui puoli vuotta takaperin maksasyöpään ja menehtyi viime viikolla." Äidin ääni lopetti hetkeksi odottaen reaktiota, jota ei kuulunut ja jatkoi, "Hautajaiset ovat 15.2. jos sinua kiinnostaa tulla paikalle." Miranda sulki puhelimen ja tällä kertaa se tippui hänen kädestään lattialle. Naisen koko keho tärisi ja silmät sulkeutuivat kiinni. Ulos puserti kyyneliä. Kuinka hän saattoi soittaa Mirandalle? Kuinka hän saattoi kertoa tuollaisia uutisia? Kuinka hän saattoi, pystyi, kykeni... Michaelinakin tunnettu isänsä oli kuollut, poissa, hävinnyt tästä maailmasta. Noussut taivaisiin. Vaikka Miranda vihasi isäänsä yhtä paljon kuin äitiään hän itki kääriytyneenä vaalealle sohvalle sikiöasentoon. Hetken hän itki tyypertyneenä niin äkkiä toitotetusta infosta. Sitten hänen purkauksensa hyytyi ja nainen jäi makaamaan aloilleen. Montakohan lasia hän oli juonut? Varmasti yksi lisää auttaisi pahaan oloon. Hänen aikaisemmat suunnitelmansa ottaa yksi tai kaksi lasillista henkilökohtaiseen rentoutukseen olivat vaihtuneet syvän surun haihduttamiseen alkoholin avulla. Kuumasti poltteleva punaviini juoksi alas naisen kurkusta, jonka vahvat meikit olivat levinneet poskille kyyneleistä.

~~

Juotuaan pullon laadukasta punaviiniä Miranda oli tuupertunut sohvalle ja torkahtanut. Puolen tunnin levottoman nukkumisen jälkeen hän heräsi säpsähtäen ja vaaleankellertävä puukatto pyöri naisen silmissä. Hän nousi nopeasti istumaan ja meinasi kaatua maahan pyörrytyksestä. Mitä hänelle tapahtui? Silmät yrittivät siristellä ympärille ja huonosti tottelevat, kankeat kädet löysivät maasta puhelimen. Kirkas näyttö himmeästi valaistussa yläkerrassa sattui silmiin ja Miranda kirkaisi tahattomasti. Hän pienensi kirkkautta ja katsoi kelloa tajuamatta ensin numeroita. 20...05. Kello oli kahdeksan... kai. Hän löysi Derekin kanssa käydyt keskustelut, tuijotti niitä tyhjästi ja soitti miehelle. Hänelle tuli pakottava tarve puhua jonkun kanssa, hänen kanssaan. Hän halusi jutella rakkaansa kanssa, hän rakasti Derekiä. Sumeat muistot menneisyydestä tulivat mieleen, mustahiuksisen pojan kulmikkaat kasvot ja tuuheat kulmakarvat. Vasemmassa korvassa oli silloin korvakoru. Olikohan enää? Puhelin soi ja sitten siihen vastattiin.

"Derek Graham puhelimessa" tasainen ja miehekäs ääni vastasi langan toisessa päässä.
"Derek minä rakas-tan sinua", Mirandan muutoin kirkas ääni sammalsi hieman mutta hän yritti keskittyä. Oli hän juonut nuorena enemmänkin ja selvinnyt aina kotiin asti. Ainakin lähes aina, muistaakseen.
"Anteeksi, kuka siellä?" Derek kysyi.
"Minä, Miranda!" nainen vastas kipakasti takaisin. Täytyihän hänen muistaa ja tunnistaa. Ei ollut mahdollista, että hän olisi unohtanut. Ei, ei.
"Miranda, oletko aivan kunnossa?" ääni sanoi hieman huolestuneempana tunnistettuaan naisen puheessa hieman humaltuneen sävyn.
"Olen aivan kunnossa mutta rakastan sinua, voisitko puhua kanssani?" Miranda oli löytänyt päiväpeiton toisesta nurkasta ja käpertynyt siihen. Hän halusi kuulla Derekin äänen, hän pitäisi hänet järjissään.
Derek epäröi vastatessaan, "Miranda kuulostat juopuneelta. Mikä sinulla on hätänä?"
"Join äsken vain pullon hyvää punaviiniä", Miranda tokaisi.
Puhelimen toisessa päässä oli hetken hiljaisuus mutta sitten mies puhui jälleen, "Haluatko jutella juomisen syystä?"
Derek tunsi Mirandan, tiesi miten hän käyttäytyi ja että hänellä oli ollut ja selvästikin oli vieläkin hankalaa. Monen vuoden tauko ei ollut saanut miestä unohtamaan tuntemaansa tyttöä, joka oli hukassa omassa perheessään mutta taisteli vastaan ja oli todella hyväntahtoinen ihminen.
Miranda puhui silmät kiinni, jotta kykenisi keskittymään. "Perhehuolia, ei sen kummempaa", hän tokaisi hymyillen vaipuneena. "Derek, missä olet ja mitä sinulle kuuluu?" nainen kysyi painottaen sinulle-sanaa. Hän halusi tietää, oliko mies löytänyt hänen tilalleen uutta naista. Parhaimmassa tapauksessa hän olisi naimisissa onnellisesti ja hänellä olisi tyttö ja poika, joista Miranda oli unelmoinut. Ehkä koirakin. Derek oli aina pitänyt berninpaimenkoirista, jotka olivat isoja ja karvaisia.
"Olen Glasgow'ssa", Derek vastasi vaikkei ollut mielissään aiheenvaihdosta. Miranda ei kuitenkaan puhuisi asioistaan...vielä, "minulle kuuluu hyvää. Olen töissä nykyään asianajajana Skotlannin toiseksi suurimmassa lakifirmassa." Miehen äänessä painottui ylpeys mutta mieluiten hän olisi sanonut Mirandalle työskentelevänsä suurimmassa. Hän piti työstään.
"Wau... olet päässyt pitkälle. Minä opiskelin kampaajaksi niinkuin lupasin... olen töissä Hexhamissa..." Miranda haukotteli mutta jatkoi suorasukaisena, "onko sinulla lapsia? Tai vaimoa? Tai berninpaimenkoiria?"
Jälleen kerran Derek oli hetken hiljaa, "Minulla on yksi koira, muttei vaimoa tai lapsia." Derek oli Mirandan kanssa samanikäinen. Nainen häkeltyi kuulemastaan ja lähti elättelemään toivoa siitä, että Derekin kanssa hän voisi perustaa kaipaamansa perheen.
"Derek...palaa luokseni. Haluan sinut", Miranda toitotti.

~~

Keskustelu jatkui hetken mutta Mirandaa alkoi väsyttämään niin kovasti, että he päättivät yhteisvoimin lopettaa puhelun. Derek lupasi soittaa Mirandalle seuraavana päivänä ja patisti naista nukkumaan. Ei mennyt kauaa kunnes Miranda oli nukahtanut päiväpeiton alle sohvalle. Hän nukkui pitkälle aamupäivään ja heräsi krapulaisena, niskakipuisena ja huomasi noustessaan meikkiensä tahranneen vaalean kangassohvan nojan kohdalta.

_________________
- Our hoofbeats were many, but our hearts beat as one.
Didi & Miranda & Bailey & Liam & Dakota & Elis & Josephine & Abigail & Matthew & Maryam & Daphne & Niamh | (aikajanat)


Viimeinen muokkaaja, Sarpa pvm To Toukokuu 04, 2017 10:35 am, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Sarpa
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1154
Join date : 28.12.2014
Ikä : 21

ViestiAihe: Vs: (Y) It's hard to fly when you keep falling down   Su Heinä 26, 2015 10:41 pm

Part 2 - Michael Kirkin hautajaiset 15.2.2015



Mirandan kädet puristivat rattia rystyset kylmänvalkoisena. Tummanpunaisen auton ulkopuolella satoi lunta, isoja painavia hiutaleita. Taivas oli sameanharmaa, kuten hänen mielensä. Samea, alkoholilla turrutettu elämä oli tullut naiselle tutuksi viime viikkoina. Hän oli itkenyt ja itkenyt, tietämättä oikeasti itsekään syytä. Oliko se katumus? Viha? Rakkausko? Hän ei kokenut rakastavansa tätä ihmistä, jonka hautajaisten ulkopuolella istui autossaan odottamassa oikeaa hetkeä nousta ja osallistua surujuhlaan. Mutta oikeaa hetkeä ei ollut eikä tullut. Suurinosa ihmisistä kirkossa tuskin tunnisti häntä tai ei halunnut tunnistaa. Hänen Anne-äitinsä istuisi eturivissä kasvot turvonneina kyynelistä, hänen vieressään olisi Mirandan oikeutettu paikka mutta Miranda ei istuisi eturivissä. Hän ei saanut itseään edes autosta, saatikka sisään kirkkoon. Oliko hän enää edes kunnon kristitty ja ansaitseva saamaan paikan Jumalan silmien edessä. Ainakaan hänestä itsestään ei tuntunut siltä.

Choker-kaulakoru tuntui kirjaimellisesti kuristavan hänet vaikkei henki kulkenut alkuunkaan. Miten hänestä saattoikin tuntua näin kamalalta? Asiaa auttoi ainakin jatkuva krapula. Elämä oli jumittanut hänellä jo varsin pitkään, jopa hänen mittakaavassaan. Ehkä nämä hautajaiset lopettaisivat petollisen noidankehän? Mirandalla oli päällään musta pooloneule ja musta nahkahame, hän ei tiennyt miten oli onnistunut löytämään todella sekalaisesta asunnostaan ensinnäkään puhtaita vaatteita mutta toiseksi mustia, hautajaisiin sopivia vaatteita. Tai miten hän oli onnistunut meikkaamaan itsensä järkevännäköiseksi ja vieläpä kihartamaan sotkuiset hiuksensa ja kiinnittämään ne puolinutturalle. Joko laittautuminen oli hänellä veressä tai hän eli psykoosissa.

Mirandan sekavat ajatukset keskeytyivät kun hän huomasi mustaan sonnustautuneiden ihmisten sekalaisen joukon kävelemässä hitaasti kirkosta ulos. Oli itkeviä ihmisiä, poissaolevan näköisiä ihmisiä ja pukuihin pukeutuneita nuoria miehiä, jotka kantoivat arkkua kohti sen viimeistä leposijaa. Miranda katsoi saattuetta hetken ja kääntyi sitten takaisin tuijottamaan rattiaan. Hän oli nähnyt äitinsä, nuo kasvot jotka hän oli niin kovasti tahtonut unohtaa. Vihannut sitä naista, niin paljon. Nyt hän ei enää tiennyt mitä ajatella.

Kun hautajaisseremonia oli lopussa istui Miranda vieläkin autossaan kirkon parkkipaikalla. Ihmismassaa valui autoihinsa ja Miranda tunnisti muutamia tuttuja ihmisiä elämässään. Suurinosa unohdettuja, osa satunnaisia tuttuja. Hänkö muka piti huolta ihmissuhteistaan, kun ei edes tavannut sukulaisiaan. Nainen veti syvään henkeen, hänen huokauksensa värisi ja jos hän olisi nyt joutunut sanomaan sanaakaan hän olisi murtunut. Mutta ihmiset eivät huomanneet häntä, tai sitä suuremmin tunnistaneetkaan, kun hän astui ulos autosta, kääri talvitakkinsa tiukemmin ympärilleen ja hengitti kylmää talvi-iltaa keuhkoihinsa, jotka tuntuivat olevan juuri nyt hyvin vähässä hapessa. Vaikka lyhyehkössä nahkahameessa, ilman sukkahousuja ja nilkkurit jalassa, oli kylmä ja kirkon hiekkatiellä hyvä kerros lunta, ei pystynyt Miranda keskittymään muuhun kuin isänsä hautapaikkaan. Jokin veti häntä siihen suuntaan, vaikka ajatus tuntui vastenmieliseltä. Saavuttuaan paikalle Miranda vietti hyvän ajan katsoessa hiljaa vaaleaa hautakiveä. Se oli kaunis. Sukunimi Kirk oli kirjoitettu kohokirjaimin ylimmäiselle riville, alle Michael Adam ja alle syntymäpäivä ja kuolinpäivä. Vierellä oli iso yksinkertainen risti ja kyyhkynen. Viimeisen rivin kaunokirjoitusta Miranda ei saanut luetuksi, sillä kyyneleet sumensivat hänen silmänsä. Pisarat valuivat hänen kalpeita poskiaan pitkin tumman kajaalin värjäämänä valkealle, juuri sataneelle koskemattomalle hangelle. Miranda kyyristyi kyykkyyn ja itki kunnes ei saanut enää henkeä. Miten ihminen, kuten hänen isänsä saattoi aiheuttaa näin sekavia tuntemuksia? Ei hän voinut rakastaa ihmistä, joka yritti koko hänen lapsuudensa ajan tukahduttaa häntä. Miksi hän sitten edes suri? Omien virheidensäkö takia? Hän pyyhki kyyneleensä kämmenselällään, joka värjäytyi tummaksi ja sotkuisaksi ja nousi hatarasti ylös.
Hetken päästä Miranda löysi itsensä kirkon penkiltä. Hän oli istuutunut viimeiseen nurkkaan, häpeämään. Tuntui inhottavalta edes olla kirkossa, ei hän kuulunut tänne kaiken jälkeen. Silti hän rukoili. Jumala sovittaisi hänen ylitsepääsemättömät syntinsä tavalla tai toisella vielä joku päivä, Miranda oli siitä varma.

Määrittelemättömän ajan päästä Miranda valui autolleen ja istuutui ajajan paikalle. Hän oli jättänyt epähuomiossa avaimen lukkoon, onneksi täällä suunnalla ei paljoa varkaita näkynyt sunnuntai-aamupäivisin. Miranda nojasi hetken niskanojaan silmät kiinni ja yritti keskittyä, käänsi sitten avainta virtalukossa ja antoi auton tuliterän moottorin hyristä. Sitten hän ajoi kotiin, jossa häntä odotti sekasorto, tyhjä jääkaappi ja puolikas viinipullo olohuoneen pöydällä. Ulkoapäin idyllinen ja suloinen omakotitalo oli kaukana idyllistä, jonne Miranda olisi halunnut palata. Ei ollut koiria, ei aviomiestä eikä sen puoleen lapsiakaan - vain tyhjä kaoottinen talo. Mutta ehkäpä tunnelin päässä oli valoa, ehkäpä täytyisi vain odottaa. Saavuttuaan kotiin Miranda muisti ottaa avaimen autostaan ja lukita sen lumiselle etupihalle. Heitettyään nilkkurit eteisen lattialle hän kaatui ja nukahti sohvalle, tällä kertaa silkasta uupumuksesta.

_________________
- Our hoofbeats were many, but our hearts beat as one.
Didi & Miranda & Bailey & Liam & Dakota & Elis & Josephine & Abigail & Matthew & Maryam & Daphne & Niamh | (aikajanat)
Takaisin alkuun Siirry alas
 
(Y) It's hard to fly when you keep falling down
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Slaley-
Siirry: