PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] An empire is falling in just one day

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: [P] An empire is falling in just one day   To Maalis 01, 2018 6:40 pm

Pikaviestinpeli, joka on suoraa jatkoa tälle yksinpelille. Pelissä mukana Hatsiubatin Emily, Lilyan Lawrence sekä Zoe ja Lexa.
-----
Lauantai 10. maaliskuuta 2018

Yleensä vain harva uskalsi kyseenalaistaa, mitä Zoe teki tunkiessaan rehuhuoneeseen, maneesin alla olevaan varastoon tai valmentajien suosimaan neuvottelutilaan. Viimeiseen viikkoon kukaan ei ollut kyseenalaistanut mitään, sillä nainen oli kulkenut paikasta toiseen kuin myrskyn merkki. Yleensä ilmeettömät kasvot olivat jatkuvasti kireäksi jännittyneet, leuka naksui ja hampaat narskuivat niin, että sen kuuli metrien päähän. Bex Hale oli palannut piinaamaan häntä. Hänen pahin työpainajaisensa - heti hevosen menehtymisen jälkeen - oli tullut toteen.
Joten ei, kukaan ei tahtonut vahingossakaan osua hänen tielleen. Jopa Nathan, jonka kanssa hän tuli yleensä toimeen, oli pitänyt etäisyytensä. Zoea se ei haitannut lainkaan. Hän epäili, että kuristaisi ensimmäisen ihmisen, joka erehtyisi sanomaan mitään poikkipuolaista hänen edessään.
Senpä tähden hän oli suunnistanut rehuhuoneelle. Kukaan ei pysäyttäisi häntä, kukaan ei kysyisi mitä hän teki siellä, kukaan ei ihmettelisi jos hän poistuisi rehuhuoneesta ämpärin kanssa joka oli täynnä herkkuja hevosille. Hän kävisi hellimässä Paddyä piloille ja lahjoisi Duffyn jälleen ystäväkseen siitä huolimatta, että ori oli tönäissyt hänet päin sähköaitaa edellisenä päivänä.
Suunnitelma tosin katkesi siihen hetkeen, kun hän tajusi ettei ollut ainoa henkilö rehuhuoneessa. Hän oli ollut tunkeutumassa perimmäiseen nurkkaan tietäen, että oli kätkenyt sinne pussin kuivia leivänkantoja, joita Paddy rakastaisi järsiä. Zoe kääntyi hitaasti, valmiina suomaan yhden viikon aikana kuuluisaksi tulleista katseistaan häirikölle, kunnes tuo tajuaisi luovia tiehensä. Naisen ilme tosin muuttui sinä silmänräpäyksenä, kun hän tiedosti lohduttoman naisen olevan Emily, joka oli kääriytynyt fleeceloimeen. Helvetti, tämä ei tosiaankaan kuulunut hänen toimenkuvaansa. Mitäköhän helvettiä Hale oli tällä kertaa tehnyt, kun Selkien ja Javan entinen ratsastaja näytti tältä?
”Emily?” Hän lausahti pehmeästi ja kyykistyi naisen tasolle. Ihan kuin Emily olisi ollut kovin laittautunut tallia varten, vaikka vaatteista nyt ei paljoa voinut sanoakaan loimen alta.

Se ei liittynyt millään tapaa Bexiin. Olisikin ollut vain ammatillinen harmitus, sen olisi voinut vain itkeä pois ja mennä maastoon, pudottaa loput laukkamatkan varrelle. Ei. Sekainen nuttura oli nyt puoliksi auki, valuen sekaisena ja takkuisena naisen vasenta olkapäätä kohti. Sekaan työnnetyt koristepinnit, joiden päässä oli pieni kivi, repsottivat miten sattuivat. Meikki oli valunut poskille, edes ammattilaisen tekemä meikki ei ollut kestänyt kenttäratsastajan kokemaa tuhriintumatta erilaisten värien ja tekstuurien sekamelskaksi naisen poskille. Mustan loimen alta pilkotti ne valkeat satiiniset korkokengät, joiden korko oli taidokkaasti köynnöksellä koriseltua ruusukullan sävyistä... Jotakin. 
Englantilaisnainen havahtui nimeensä, kohottaen enemmän kuin surkean katseensa mustan loimen pehmeästi kankaasta hänelle puhuneeseen naiseen. Kuolemanvarjo. Täydellistä. Tulisiko tuo nyt vielä ilkkumaan kun hän oli menettänyt osan työstään Halen palattua vai kiroisiko hänet alimpaan helvettiin? 
"Mm'hmm?" Ynähdys oli surkea ja nainen hajosi sen jälkeen lohduttomaan itkuun. 

Hän tappaisi Halen.
Se oli ensimmäinen ajatus, kun nainen laskeutui kyykystä polvilleen Emilyn eteen ja kurotti varoen koskettamaan fleeceloimea. Emilyn huomio tuntui olevan jossakin toisessa ulottuvuudessa, joten hyvin, hyvin varovainen kosketus lieni helpoin tapa saada se takaisin häneen.
"Mitä on tapahtunut?" Hän kysyi koettaen ymmärtää, mikä olisi voinut ajaa kenttäratsastajan itkemään lohduttomasti rehuhuoneessa. Katse painui korkokenkiin. Ehei, Emily ei suinkaan ollut ollut tallilla. Ehkä Hale saisi elää päivän pidempään.
"Mistä olet tulossa?" Hän kysyi. Ajatukset olivat loikkaamassa mitä kamalampiin päätelmiin, mutta hän työnsi ne pois mielestään. Se, mitä Maybelle oli käynyt, vääristi hänen näkemystään maailmasta.

Se oli valitettavan realistinen näkemys maailmasta. 
Emily kietoi käsiä ja sitä myöten Copperin loimea tiukemmin ympärilleen. Hän ei halunnut luopua siitä. Mustelmat tuskin olivat vielä kovin pahoja, mutta hän tiesi niiden nousevan viskomisesta kärsineeseen kehoon. Hän avasi suunsa, saamatta kuitenkaan sanaakaan suustaan
"K-k...ihlajaiset..." Niin. Randall oli tosiaan ollut kihloissa. 
Ei helvetissä ollut enää. 

Zoe ei varsinaisesti väittänyt, että pysyi kartalla ihmisten parisuhdestatuksista, tai että se varsinaisesti olisi häntä edes kiinnostanut. Luoja tiesi, että hän oli toivonut, ettei olisi kuullut Halen suhteista sitäkään vähää minkä oli saanut kuulla. Mutta hän oli kuvitellut, että tietäisi jos joku kilparatsastajista, joiden kanssa hän teki töitä, oli kihloissa. Selkeästi niin ei ollut. Se kuitenkin selitti valkeat korkokengät, meikin ja hiukset, mutta ei sitä, miksi kaksi jälkimmäistä olivat niin sottaiset tässä kohtaa. Hän kurtisti kulmiaan, kun tummempi kohta naisen leukaperällä kiinnitti hänen huomionsa. Ihan kuin se olisi ollut pieni, vasta pintaan kohoava mustelma.
"Emily, kuka satutti sinua?" Hän kysyi kurottaen fleeceloimen puoleen, jotta voisi vetää sitä pois naisen yltä. Nähdä, oliko mustelmia enemmänkin.

Emily pudisteli miltein aggressiivisesti päätään. Ei. 
"Ei." Se oli kaikki mitä Emily sai sanotuksi. Hän ei luopuisi loimesta. Ei missään olosuhteissa. Hän pudisteli päätään, kyyneleet sinisissä silmissään. Mieli teki sanoa jotakin portaissa kaatumisesta. 

Vastaus riitti nostamaan pintaan saman pelon kuin sinä yönä, kun hän oli aukaissut ovensa ja nähnyt Mayben yöpaidassa sen toisella puolen. Zoe työnsi ajatuksen pois mielestään raivolla ja nojasi käsiään omiin jalkoihinsa, ettei repisi fleeceloimea Emilyn päältä turhautuneella epätoivolla. Emily ei tarvinnut sitä. Hän muisti miten kiitollinen oli ollut sille henkilölle, joka oli heittänyt hänelle vaatteita, kun hän oli istunut huoneensa nurkassa. Hän ei edes muistanut, kuka se oli ollut, mutta hän tiesi, että jos joku olisi sen jälkeen repinyt hänen huppariaan, hän olisi huitaissut nyrkillä.
"Emily, puhu minulle", hän vetosi kiitollisena rehuvaraston tarjoamasta rauhasta. "Et selvästi ole kunnossa. Anna minun auttaa."

Emily vilkaisi naista silmät suurina. Kuin peura ennen rekan törmäystä, hieman ennen kuin eläin olisi elottomana törmäyksestä. 
"S-sanoin että haluan erota." Emily sopersi hiljaa änkyttäen. Hän oli räjäyttänyt miehen elämän. Miltein puolet tuon elämästä oli perustunut valheelle ja nyt vasta mies oli kuullut siitä.

Zoe räpäytti silmiään hitaasti. Emily oli ollut viettämässä kihlajaisiaan, kertonut että tahtoi erota ja nyt istui rehuvaraston lattialla loimeen kääriytyneenä kuin se olisi ainoa asia, joka pitäisi naisen hengissä.
"Entinen kihlattusi teki tämän?" Hän kysyi pakottaen äänensä pysymään rauhallisena, vaikka raivo nousikin hyökyaallon voimalla sisällä.

Ei ollut enää tapaa kieltää sitä. Katse vajosi kengänkärkiin. Korkokengistä oli tippunut koristekristalleja kun hän oli kompuroinut kiireellä ylös makuuhuoneessa, paetakseen raivostunutta miestä. 

Raivo sai kädet tärisemään, kun hän puristi omia polviaan sormet valkoisena. Jos hänen uskonsa ihmiskuntaan ja erityisesti sen kaksilahkeisia edustavaan puolikkaaseen oli ollut aiemminkin huteralla pohjalla, nyt se romahti kokonaan.
"Helvetin helvetti", hän kirosi hiljaa koettaen purkaa kahdella sanalla kaikki ne tunteet, joille ei muuten mahtanut mitään. Zoe veti syvään henkeä, sulki hetkeksi silmänsä ja liikkui lattialla polvillaan, kunnes saattoi istua Emilyn viereen sen sijaan että istuisi vastapäätä.
"Olet turvassa nyt", hän lupasi hiljaisella mutta varmalla äänellä. Zoe kohotti kättään, mutta laski sen tietämättä ottaisiko Emily kovinkaan hyvin vastaan kosketusta selällään. Ehkä oli parempi pelata varman päälle. Maybe oli ollut hänen paras ystävänsä. Emily oli... joku, jota hän oli kohdellut samalla kylmällä välinpitämättömyydellä ja töykeydellä kuin niin montaa muutakin.

Emily pudisteli kevyesti päätään. Hän ei halunnut mennä kotiin. Hän halusi nukkua yönsä Ticon karsinassa. Siellä hän olisi turvassa. Se ei vain varmaan olisi mahdollista. Hän vetäytyi vain pienemmäksi ja puristi loimea kuin se veisi kaiken pois.

Toisissa tilanteissa hiljaisuus sanoi enemmän kuin yksikään sana. Zoe antoi hiljaisuuden laskeutua rehuhuoneeseen, ja istui vain Emilyn rinnalla. Hän piti tarkasti ajatuksensa tilanteessa. Hän tahtoi olla läsnä Emilyä varten. Osoittaa olevansa tässä, että naisella ei enää ollut hätää, ettei tuo ollut yksin. Ehkä joku Emilyn lukuisista ystävistä olisi ollut parempi tätä varten, mutta toisaalta, eikö sitä sanottu, että tuntemattomille oli helpompi puhua? Kun ei tarvinnut välittää, mitä he ajattelisivat.
"Saanko halata sinua?" Nainen kysyi tietämättä, kauanko hiljaisuutta oli jo jatkunut. Ajalla ei tuntunut olevan merkitystä, kun maailma supistui rehuhuoneen takanurkan kokoiseksi alueeksi.

Nainen vilkaisi Zoea kun nainen pitkän hiljaisuuden jälkeen kysyi saisiko halata. Hn nyökkäsi varovasti, melkein hämmentyneenä. Ei hän ollut olettanut tätä puolta Winteristä.

Luvan saatuaan nainen kiersi hitaasti kätensä Emilyn harteiden ympärille ja veti naisen kainaloonsa. Zoe veti syvään henkeä pakottaen kehonsa pysymään rentona, kun ajatukset karkasivat hetkeksi poluille, joille hän ei tahtonut niiden seikkailevan.
"Olen pahoillani, että sinulle kävi näin", nainen mumisi hiljaa hieroen varoen kädellään Emilyn olkavartta. "Teit oikein, kun jätit sellaisen... hirviön." Hänellä olisi ollut paljon pahempiakin sanoja, joita käyttää, mutta nainen koetti olla pehmeä sanoissaan Emilyn tähden.

Emily painui Zoen kylkeen ja painoi silmänsä kiinni. 
"... Ei hän ollut koskaan ennen sitä. M-minä tuhlasin hänen elämästään miltein puolet..."

"Sinä et tuhlannut yhtään mitään", Zoe pudisti päätään varmuus sanoista paistaen. Emily ei saisi syyttää tästä itseään. Mikään tässä ei ollut naisen syytä.
"Mikään ei oikeuta satuttamaan sinua näin. Ei yhtään mikään."

Emily alkoi täristä kevyesti. 
"J-jos olisin kertonut kahdeksan vuotta sitten e-että en pidäkään miehistä..." He eivät olisi päätyneet tähän. Ei, hän oli kahdeksan vuotta piilotellut sitä.

"Sitten hän olisi voinut tehdä tämän sinulle kahdeksan vuotta sitten", Zoe vastasi rauhallisesti. "Sinä kerroit, kun olit itse valmis. Siinä ei ole mitään väärää. Hän teki väärin sinua kohtaan. Niin väärin, eikä se ole sinun syytäsi. Maailma syyttää meitä jo aivan tarpeeksi. Älä sinä syytä itseäsi."

Emily vilkaisi Zoea hämmentyneenä. Meitä? Mitä meitä? Oliko tuo...? Mitä? Hänen aivonsa olivat muusia. Päätä särki, se oli kahdesti kopsahtanut seinään melko lujaa.

Zoe jatkoi Emilyn olkavarren silittelyä pitäessään naisen halauksessaan. Hän nieleskeli sanoja, jotka pyrkivät huulille. Ne kaikki tuntuivat väärältä.
"Sinä et ole tehnyt mitään väärää", hän toisti tietämättä mitä muutakaan sanoa. Mitä muuta hänellä olisi edes oikeus sanoa. Emily tarvitsisi hetken aikaa rauhoittua, kerätä ajatuksiaan, ja sen jälkeen he voisivat puhua.
"Sinä olet nyt turvassa. Mitään pahaa ei enää tapahdu."

Emily nieleskeli siinä halauksessa, koettaen rentoutua. Hän ei voisi nyt lähteä tiistaina Lexan kanssa ulos. Ei tässä kunnossa. 
"E-en voi mennä kotiin." Ei hän halunnut mennä. Ainakin hän oli hieman rauhallisempi kun sai olla lähellä.

"Minä tiedän", Zoe vastasi hiljaa. Hän tiesi, miltä tuntui kun ei voinut kuvitellakaan menevänsä kotiin. Hän muisti edelleen reiän huoneen katossa, kun hullu vainoaja oli ampunut kiväärillä. Hän ei ollut voinut ajatellakaan huoneeseen jäämistä, vaan oli ensitöikseen etsinyt itselleen asunnon Hexhamista.
"Minulla on asunto Hexhamissa. Siellä on siisti makuuhuone ja mukava vuodesohva", hän kertoi. "Sinulle on aina paikka, jossa olla yötä."

Emily oli aika vama että hän kuuli harhoja. Hän nielaisi tyhjää. 
"M.... Kiitos. Voin myös yöpyä Lawrencella." Emily mutisi hiljaa. Tärinä alkoi helpottaa. Jossakin määrin.

"Minä soisin mieluummin, että olisit edes tämän yön minun luonani", nainen vastasi, "mutta valinta on totta kai sinun. Haluan sinun vain tietävän, että muitakin vaihtoehtoja on. Joskus on vain helpompaa olla hetki kauempana niistäkin miehistä, joihin luottaa ehdoitta." Helpompi rentoutua nukkumaan, niin levottomaksi kuin unet voisivatkin jäädä.

Zoe oli oikeassa. Emily ei saisi tänään unta edes ystävänsä luona. Tuskin ihan heti muutenkaan. 
"Mmm. J-jos se ei haittaa." Hän nojautui vetämään korkokengät pois jaloistaan. Loimen alta vilahtivat reikäiset stay up-sukat.

"Ei, se ei haittaa", Zoe vakuutti. Hän veti terävästi henkeä ja käänsi katseensa pois kyyneliä nieleskellen. Niin paljon kuin hän oli toivonutkin olevansa väärässä, lukeneensa hieman liikaa rivien välistä, vaihtoehtoja ei enää ollut. Hän ei voinut selittää tätä parhain päin sitten mitenkään.
"Tarkoitin mitä sanoin. Olet tervetullut asunnolleni niin pitkäksi aikaa kuin tarvitsee."

Emily veti syvään henkeä. Häntä paleli. 
Eikä hän pääsisi treffeille Lexan kanssa tiistaina. 
"Kiitos."

Zoe veti syvään henkeä ja vilkaisi naista vierellään. Ihan kuin Emily olisi värissyt. Kylmästä kenties? Hän riisui tallitakkinsa sekä sen alla olleen hupparinsa, tarjoten molempia naiselle. Hän tarkenisi hetken pitkähihaisellakin.
"Tiedän, että se ei tunnu siltä nyt, mutta kaikki kääntyy paremmaksi. Ei ehkä huomenna, ei ehkä viikon päästä, mutta lopulta kaikki järjestyy kyllä. Siihen asti ei auta kuin purra hammasta ja jatkaa eteenpäin."

Emily joutui luopumaan loimesta kun pitäisi pistää huppari päälle. Käsivarsissa oli aavistus tulevista mustelmista ja ranteissa sormien jäljet voimistuivat hitaasti. Äkkiä hän veti hupparin päälleen, samoin takin ja kietoutui takaisin loimen sekaan siitä huolimatta. 
"... Pitää kertoa Lexalle." Hän ei voisi valehdella, tarjota tekosyytä tiistaille.

Hän koetti olla tuijottamatta nähdessään mustelmat, jotka tuntuivat vasta olevan kehittymäisillään. Zoe veti väristen henkeä raivo jälleen silmissä leimahtaen. Hän olisi halunnut mennä ja haudata Emilyn entisen kihlatun kaatopaikalle.
"Hyvä, että tahdot kertoa", Zoe kannusti. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuka tämä mainittu Lexa oli, mutta sillä ei ollut väliä. Niin kauan kuin Emily puhuisi ihmisille omasta vapaasta tahdostaan, asiat olisivat niin hyvin kuin tilanteessa vain oli mahdollista. Zoe mittaili naista katseellaan. Emily oli pienempi kuin hän.
"Tiedätkö, minulla on ylimääräinen pari ratsastushousuja sekä kumisaappaat Paddyn kaapissa varustehuoneessa. Voisit vaihtaa niihin varustehuoneen vessassa", hän tarjosi. Naisen ei tarvitsisi kävellä kuin varustehuoneelle loimeen kääriytyneenä, ja Emily saisi hieman enemmän vaatetta päälleen.

Emily vilkaisi Zoea. 
"En minä haluaisi. On pakko. En... se että valehtelin sai minut tähän." Raiskatuksi. Ei hän uskaltaisi valehdella enää yhtään enempää. 
"K...Kiitos. Jalkoja paleltaa." Läpikuultavat sukat eivät tosiaan olleet lämpimin vaatekerta loimen alla. 

Hän kävi hetken väittelyä päänsä sisällä. Pitäisikö hänen sanoa, ettei Emilyn ollut pakko tehdä yhtään mitään, vaikka nyt pakko tuntui ajavan naista oikeaan suuntaan? Hän päätti antaa sen olla. Tämä oli hyvä pakko.
"Mikään mitä sinä teit, ei saanut sinua tähän", nainen kuitenkin korjasi. Ei. Emily ei ollut syyllinen, eikä hän antaisi naisen syyttää itseään kuin hänen kuolleen ruumiinsa yli. Selkie ei ollut onnistunut siinä, joten hän epäili, ettei Emilykään saisi hänestä kylmää ruumista.
"Mennään siis hakemaan sinulle enemmän vaatetta", hän totesi. "Voimme sen jälkeen tulla takaisin tänne, jos kaipaat enemmän omaa tilaa ja rauhaa. Ei ole mikään kiire." Hän oli järjestänyt itselleen koko illan aikaa sinä sekuntina, kun oli nähnyt Emilyn lohduttoman ilmeen.

Emily nousi seisomaan ja vilkaisi kenkiään. Hän pujotti ne jalkoihinsa, irvistäen korkojen kopinalle. hän ei luopuisi loimesta ympärillään sekunniksikaan, ennen kuin saisi peitettyä itsensä. 
"Pitäisi mennä suihkuun..." Niin, tai sairaalaan.

Zoe kampesi itsensä jaloilleen Emilyn rinnalla.
"Yläkerrassa on suihkut, jos tahdot käyttää niitä", hän totesi hiljaa. Nainen muisti välähdyksenä, miten häntä oli painostettu käymään sairaalassa, raportoimaan mies, joka oli pakottanut hänet riisuutumaan aseella uhaten. Hän oli silloin vannonut, ettei koskaan asettaisi ketään muuta siihen tilanteeseen. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö vaihtoehtoa pitäisi tarjota.
"Voin myös ajaa sinut Hexhamin päivystykseen, jos tahdot mieluummin niin." Kun hyökkääjän henkilöllisyys oli niin hyvin tiedossa, sillä kävisikö Emily suihkussa vai ei ennen sairaalaan menoa ei olisi merkitystä.
"Se on sinun päätöksesi, ja minä seison rinnallasi."

Emily veti loimea tiukemmin ympärilleen. 
"... Suihku." Ei, hän ei menisi sairaalaan. Ei. Ei. Zoella oli vielä työpäiväkin kesken. 
"S-suihku ja vaatteet riittävät." Ja ehkä apu selvittää hiukset. Hän ei tiennyt saisiko niitä enää selviksi.

"Tehdään siis niin", nainen vastasi ja asteli rehuhuoneen ovelle. Hän suoristi selkänsä työntäessään oven auki ja oli valmis tuijottamaan kenet tahansa pois heidän tieltään, jos yksikään tallikäytävällä liikkuvista ihmisistä erehtyisi vilkaisemaan Emilyn suuntaan kahdesti. Hän suunnisti suoraan portaikkoon, joka nousi ratsastajien kaappitiloihin, ja ohjasi Emilyn suihkukopeille.
"Tuon sinulle vaihtovaatteet ihan hetkessä. En ole kauaa poissa", hän lupasi läiskäisten koruttomasti 'poissa käytöstä' kyltin pesutilojen oveen, jotta kukaan ei häiritsisi Emilyä.

Emily seurasi Zoea, irvistellen jokaiselle korkokengän kopsahdukselle tallin lattiaa vasten. Hyi, hyi, hyi. Pesutiloissa hän odotti että Zoe lähti, vain tajutakseen ettei saisi mekkoa nyörityksineen itse päältään. Hän lysähti lattialle istumaan. 
Pyytää työkaverilta nyt apua riisumiseen. 
Vittu. 

Zoe palasi tuskin viittä minuuttia myöhemmin ratsastushousut, puhdas t-paita ja kumisaappaat mukanaan. Hän astui pesutiloihin ja laski kantamuksensa pienelle tasolle. Kumisaappaissa oli Lucylta pyydetty pari puhtaita ratsastussukkia.
"Emily?" Hän kysyi kumartuen koskettamaan naisen olkaa. "Tarvitsetko apua?" Se lieni hyvä olettamus, kun nainen istui edelleen mekko päällään.

Emily nousi hitaasti seisomaan. Nainen oli niin... Riepotellun näköinen. Kuin hänellä olisi pesty lattiat. 
"En saa nyörejä..." Hän mutisi hiljaa. Mekko oli tosin ironisesti puhtaan valkoinen, punnaisia yksityiskohtia lukuunottamatta.

Zoe nyökkäsi sanomatta sanaakaan ja siirtyi Emilyn taakse voidakseen selvitellä nyörit mekon selästä. Mustelmat näyttivät sitä pahemmalta, mitä pidempään hän katsoi niitä. Emily kävisi sairaalassa näyttämässä vammojaan ennen kuin vuorokausi vaihtuisi, jos se vain hänestä olisi kiinni. Varmistamassa, ettei ollut muuta kuin mustelmia.
"Noin", nainen vastasi saatuaan nyörit löysytettyä ja käänsi selkänsä Emilylle antaakseen naiselle edes hieman yksityisyyttä kuoriutua mekostaan ja astella suihkukoppiin.

Päätä särki edelleen ja se tuntui vain pahenevan hitaasti. Hän ei voisi vetää kypärää päähänsä muutamaan päivään. Hän livisti koppiin piiloon vauhdilla, heittäen vasta sieltä alusvaatteensa pois. Paineella päälle valuva vesi sai irvistämään. Hän hapusi pian pyyhkeen sormiinsa ja astui ulos suihkusta. 
Miten hän selittäisi kaiken Lexalle?

Zoe asetteli vaatteet siististi tarjolle ja siirtyi oven tuntumaan. Hän tuijotti seinää edessään koettaen tasata hengitystään ja selvittää ajatuksiaan. Hänen raivonsa ei auttaisi Emilyä lainkaan. Nainen keskittyi siihen, että hänellä oli yksi ainoa tehtävä juuri nyt: pitää huolta Emilystä. Mitä ikinä nainen tarvitsisikaan, hän varmistaisi että Emily saisi sen. Kun suihkun ääni sammui, hän pysyi aloillaan, katse seinässä, selkä Emilyyn käännettynä. Mustelmainen nainen ei kaivannut enempää silmiä itseensä.
"Mitä muuta voin tehdä?" Zoe kysyi. Mitä Emily tarvitsisikaan.

Emily pukeutui nopeasti, tuntien olonsa hieman paremmaksi tallivaatteissa. Hän keräsi mekon ja alusvaatteensa Copperin loimen sisään. Hän muiluttaisi ne sieltä kaappiinsa ja hävittäisi joskus. Hän meni neuvottomaksi. Mitä muuta? 
"En tiedä. Minä..." Punapää puri huultaan ja hieraisi rannettaan. Siihen tulisi helvetinmoiset mustelmat. 
"Minä en tiedä miten selvitän kaiken." 

Zoe nyökkäsi myötätuntoisena. Sekin oli, valitettavasti, hänelle tuttu tunne. Miten selittää asioita, kun ei osannut käsitellä niitä omassa mielessäänkään, siitä puhumattakaan, että saisi puettua ne sanoiksi?
"Mitä jos istumme alas neuvottelutilaan? Kukaan ei häiritse meitä siellä ja voit selittää kaiken minulle. Ehkä se auttaa sinua selvittämään asioita muidenkin kanssa", hän ehdotti. Emily voisi käyttää häntä harjoituskappaleena. Heillä ei ollut aiempaa ystävyyssuhdetta, jota pilata huonosti muotoilluilla lauseilla tai yhtään millään, oikeastaan. Emily voisi itkeä ja parkua ja huitoa häntä, eikä se olisi kuin parannus aiemmasta.

Emily mietti hetken ja nyökkäsi. Ehkä se auttaisi. Hänen ei ollut pitänyt satuttaa ketään. Vähiten itseään. 
Tässä hän oli.

Zoe aukaisi oven ja nappasi kyltin pois ovesta viitatessaan Emilyä suunnistamaan kaappitilojen kautta neuvotteluhuoneelle. Hän lykkäsi kyltin ohikulkevan Sawyerin kouraan, joka näytti hetken varsin kummastuneelta.
"Suihkut toimivat taas", hän tarjosi selitykseksi ja kiiruhti Emilyn perään. Hän kurkisti neuvottelutilaan tyytyväisenä siihen, että se oli tyhjänä. Oli helppo kääntää sen oveen varattu-kyltti, joka oli hänen mielestään kerrassaan loistava lisä. Kukaan tuskin tulisi kyselemään, mitä varten tila oli varattu ja jos tulisi, hän ottaisi moitteet tallimestarilta vastaan. Se ja sama.
"Tahdotko kahvia tai teetä?" Zoe kysyi käydessään tottuneesti läpi neuvottelutilan kaappeja. Siellä oli aina ennenkin ollut valmentajien jättämiä tavaroita, eikä se ollut muuttunut tälläkään kertaa. Kaapista löytyi avattu paketti suklaakeksejä, jonka Zoe heitti huolettomasti sohvalle. Hän ostaisi uuden paketin huomiseksi.

Emily nieleskeli koko matkan ja istui alas yhtä nieleskellen. Hän tosin otti miettimättä keksipaketin, avasi sen ja otti sieltä yhden. Hän pudisteli päätään. Ei. Ei teetä tai kahvia.
"Petin kahta ihmistä." Hän vinkaisi epätoivoisena.

Selvä, ei juotavaa. Zoe suunnisti itsekin sohvalle ja istui alas.
"Entistä kihlattuasi ja itseäsi?" Zoe kysyi. Kai hänenkin täytyi olla aktiivinen kuuntelija tässä kohtaa ja koettaa johdatella keskustelua, sillä muutoin Emilyn tarina tuskin kävisi järkeen. Hän ei ollut edes tiennyt naisen olleen kihloissa. Se kertoi riittämiin siitä, kuinka hyvin hän tunsi Emilyn.

Nainen pudisteli päätään. 
"Eugenea ja... ja... Lexaa. Minä kävin hänen kanssaan ulkona vaikka..." Vaikka kihlattu odotti kotona. Hän oli siis Zoen logiikalla pettänyt kolmea.

Zoe päätteli, että Eugene oli tässä tilanteessa kihlatun nimi ja Lexa oli sama Lexa, kuin jonka kanssa Emilyllä oli ollut niin hätä päästä puhumaan jo aiemmin.
"Vaikka olit kihloissa", Zoe täydensi nyökäten. Ei tuomiota, ei silmien pyörittelyä, ei mitään muuta kuin nyökkäys ja pehmeä äänensävy. "Tiesikö Lexa Eugenesta?"

Emily nyökkäsi, kevyesti täristen. Mikä sotku. 
"Ei. En... Minun ei pitänyt." Ei se ollut mikään selitys. Mutta Emilyltä se oli kaikki mitä oli antaa. 
"... Ihastuin ja kuvittelin että voisin erota ja... hän ei koskaan saisi tietää. Jotain." 

Zoen kulmat kurtistuivat aavistuksen. Hyvä on, se kuulosti ylimääräiseltä sotkulta, jota tämä tilanne ei olisi kaivannut enää yhtään enempää.
"Sinä olet nyt eronnut", nainen huomautti. "Sinulla on oikeus uuteen alkuun, ihan kuten kenellä tahansa muullakin."

Emily hieroi kasvojaan, värähtäen kun mustelmat vilahtivat hupparin hihojen alta. 
"En voi... tarjota puolivillaista tekosyytä tiistain perumiseksi. E-en voi valehdella lisää. Ei olisi pitänyt nytkään. En, Eugene ei olisi..." Mies ei olisi naksahtanut. Hän ei ollut tunnistanut miestä joka oli saanut hänet pelkäämään aiemmin samana päivänä. 
"H-halusin vain sen elämän minkä hän näytti.."

"Sinä et ole vastuussa siitä, mitä Eugene teki. Se on yhtä typerää kuin sen väittäminen, että naisella oli päällä liian lyhyt mekko", Zoe vastasi silmät siristyen. Hän ymmärsi itsensä syyttelystä enemmän kuin moni uskoi, eikä tahtonut Emilyn putoavan siihen samaan loputtoman syvään kuiluun.
"Se, että tahdot kertoa hänelle totuuden on ihailtavaa. Toivon, että se palkitaan", hän sanoi pehmeästi. Hän ei kyennyt sanomaan, että tietenkin kaikki järjestyisi - ei, kun ei edes tuntenut naista, josta he puhuivat. Mistäpä hän tiesi, ymmärtäisikö Lexa selityksen ja antaisi anteeksi, vai ei.

Emily nielaisi. Mies tuskin olisi tehnyt sitä ellei hän olisi naksahtanut sukulaisten edessä niin. Se oli ehkä ollut liikaa. Nainen taipui pahasta olosta kaksinkerroin vaikka tiesi ettei vatsassa ollut oksennettavaa. Oli helpompi tuijottaa lattiaa. Hiuspohjaa kivisti jos hän katsoi toista ihmistä. 
"En tunnistanut häntää, hän... vajosi johonkin ihmeelliseen tilaan. Minä en... en koskaan mennyt sänkyyn mutta hän ei uskonut j-ja sanoi n-naivansa sen minusta, aivan kuin se..." Aivan kuin mieltymys naisiin katoaisi mustasukkaisen raivon ajamalla väkivallalla.  

"Voi jumalauta", Zoe sihahti, vaikka ehkä jumalaan vetoaminen siinä kohtaa oli väärin. "Saatana!" Hän ponkaisi sohvalta jaloilleen ja ravasi hetken maneesiin katsovan suuren ikkunan edessä kädet nyrkkiin puristuneina. Jokainen kuuli niitä tarinoita, mutta koskaan ennen mikään ei ollut tehnyt siitä totta kuten tämä hetki. Mitä helvettiä miehen päässä oli oikein liikkunut?
"En voi ymmärtää, miten kukaan kehtaa", hän sanoi ääni raivosta täristen. Nainen joutui jälleen muistuttamaan itseään siitä, miten hänen raivonsa ei auttanut Emilyä. Hän veti syvään henkeä ja nojasi otsansa vilpoisaa ikkunaa vasten.
"Olen pahoillani, että jouduit siihen tilanteeseen. Hän ei olisi voinut toimia julmemmin sinua kohtaan."

Emily ei edes tiennyt käsittikö hän mitä oli oikeasti tapahtunut. Hän oli puolittain vasten tahtoaan maannut Eugenen kanssa vuosia. Hän oli järkyttynyt, mutta enemmän väkivallasta kuin seksistä. Oliko se väärin? 
"Olin juuri nöyryyttänyt hänet sukunsa edessa huutamalla keskellä ravintolaa. T-tulimme sieltä kotiin, kai hän oli haaveillut romanttisesta illasta ja... kaikki ne tuikut ja terälehdet."

"Emily, sillä ei ole mitään merkitystä, mitä sinä teit. Olisit voinut kertoa hänen koko suvulleen, että makasit puolen maailman kanssa, ja hän ei olisi saanut satuttaa sinua. Kenelläkään ei ole oikeutta koskea sinuun ilman sinun lupaasi, eikä varsinkaan niin, että siitä jää tuollaiset mustelmat", Zoe vastasi silmät leimuten. Hän toivoi, ettei koskaan tapaisi Eugenea, sillä hän ei menisi vannomaan, että pystyisi käyttäytymään miehen lähettyvillä.
"Hän voi haaveilla mistä tahansa, mutta se ei oikeuta ottamaan. Eikä varsinkaan sanomaan, että hän jotenkin korjaisi sinut kunnon panolla. Naisista pitämisessä ei ole mitään väärää ja se, että hän käytti sitä tekosyynä, on karmivaa."

Nainen vain tuijotti eteensä tyhjästi. Hän oli pelännyt tulevansa tuomituksi kun sanoisi sen ääneen ja hän tosiaan oli tullut tuomituksi. Keuhkot tuntuivat painuvan kasaan. Ääni sentään kulki huutamisen jälkeen. 
"Minä vain halusin olla vapaa ja onnellinen." Nainen vinkaisi lopulta. Nyt hän oli kahlittuna menneisyyteensä kunnes mustelmat katoaisivat. 
"H-halusin rakastaa." Hän oli aika varma että mahdollisuus siihen oli menetetty. 
"En tiedä mitän korjaan kaiken. Zoe, minun.." Hän ylös sohvalta, huojahtaen. 
"Pakko puhua hänelle."

Zoe painoi käden vasten vatsaansa, kun kipu vihloi rintakehässä ja pahoinvointi velloi vatsassa. Emily oli ollut rohkeampi kuin hän koskaan, ja tämä oli naisen palkinto. Hän veti syvään henkeä.
"Sinä olet vapaa. Olet vapaa hänestä, olet vapaa olemaan avoimesti ja rohkeasti kuka olet. Sinä saat mahdollisuuden rakastaa", nainen lupasi astellen hitaasti takaisin sohvan luokse katse pehmentyen, kun hän ojensi käsiään Emilyn puoleen tarttuakseen naisen käsiin.
"Sinä saat kaiken, mistä unelmoit. Elämäsi on vasta alkamassa", Zoe vannoi hiljaa. "Istu alas. Minä käyn hakemassa hänet." Emilyn ei tarvitsisi käydä keskustelua uteliaiden ihmisten silmien alla. Hän voisi tehdä sen verran naiselle, että takaisi tuolle mahdollisuuden omaan tilaan.

Emilyn kädet tärisivät kuin horkassa. Nainen oli jonkinlaisessa shokissa ja aivan syystä. Siniset silmät räpsyivät kiivaasti kun hän yritti olla itkemättä ja istui alas. 
"... Kahvila." Hieno täsmennys.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] An empire is falling in just one day   To Maalis 01, 2018 6:43 pm

"Palaan pian", nainen lupasi. Hän ei olisi mielellään jättänyt Emilyä hetkeksikään yksin, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut. Nainen tuntui päättäneen, että tahtoi puhua Lexan kanssa nyt eikä huomenna, eikä hän voinut laittaa vastaan. Hän harppoi kahvilaan ja täräytti nyrkkinsä tiskille saadakseen tarjoilijan huomion.
"Kuka helvetti on Lex- Lexa?" Hän räpäytti silmiään yllättyneenä huomatessaan nimikyltin. Sehän oli ollut helppoa. Joskin nyt Lexa tuijotti häntä suurin silmin. "Emily tahtoo puhua kanssasi. Nyt." Hänen äänensävynsä riitti vakuuttamaan Lexan siitä, ettei hänen kannattanut edes jäädä murehtimaan työpäiväänsä.
"Otan tauon!" Lexa huikkasi olkansa yli keittiön puolelle ja kiersi tiskin takaa voidakseen seurata Zoen perässä takaisin neuvottelutilaan. Zoe astui ensimmäisenä sisään ja laski Lexan perässään sisään.
"Millie, hei, kuulin että tahdoi- hyvä luoja!" Lexa parahti nähdessään Emilyn. Nainen näytti siltä, että oli itkenyt eivätkä rannetta koristavat mustelmat varsinaisesti rauhoittaneet mieltä.
"Emily", Zoe kutsui ovensuusta. "Odotan oven toisella puolella. Jos kaipaat minua, huuda", hän sanoi ennen kuin astui ulos huoneesta. Lexa pudottautui polvilleen sohvan eteen ruskeat silmät huolesta suurina.

Se oli virhe. 
Huolestunut ääni tunkeutui tajuntaan ja lempinimi sai naisen ulahtamaan hiljaa. Olisi pitänyt ajatella tätä enemmän. Punaiset hiukset olivat edelleen samanlainen sekamelska, hän ei yrittäisi selvittää niitä ilman hoitoainetta ja aikaa. 
"Olen pahoillani." Ainoat sanat jotka hän sai ensiksi suustaan. Hän ei kyennyt katsomaan naisen kasvoja. Ei tällä kertaa, vaikka yleensä siniset silmät eivät halunneet irrottaa katsetta. 
"Minä... valehtelin sinulle."

Lexa laski kätensä varoen Emilyn polville, huoli kasvoilta paistaen. Emily ei edes katsonut häntä. Se ei voinut olla hyvä merkki. Ei, vedetäänpä se yli, se oli helvetin huono merkki. Hän oli jo protestoimassa, ettei naisella ollut mitään syytä pahoitella, mutta puri huultaan. Ehkä hänen pitäisi ensin antaa Emilyn puhua. Kuulla edes sen verran, että tietäisi mistä nainen pahoitteli.
Tai sitten ei. Hän nielaisi kipeää palaa kurkustaan.
"Mistä valehtelit?" Lexa kysyi hiljaa uskaltamatta liikahtaakaan. Ajatukset ehtivät hetkessä edelle. Tämä olisi se hetki, kun Emily kertoisi hänen olleen vain vaihe, ja se sattuisi ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Enemmänkin, koska hän ei olisi osannut odottaa sitä. Yleensä hän näki sen tulevan, osasi varautua. Ei Emilyn kanssa.

Siniset silmät painuivat kiinni. Hän ei halunnut nähdä huolestuneita kasvoja sen äänen takana. Hän oli jo satuttanut kaikkia, hän tiesi sen. 
"M-menin kanssasi ulos vaikka-- olin kihloissa." Oli. Ei tosiaan ollut enää. 

Lexa jännittyi ja veti kätensä Emilyn polvilta, kun nojautui kauemmas niin nopeasti, että joutui ottamaan kädellään tukea estääkseen itseään kaatumasta kokonaan taakse. Hän vetäytyi kauemmas sohvasta, veti jalat altaan ja kietoi kätensä tiukasti polviensa ympärille käpertyen kasaan. Hänen täytyisi nousta ja poistua huoneesta. Hän ei saanut henkeä.
Mutta jalat eivät kantaneet, ja kyyneleet uhkasivat pyrkiä silmiin, ja Emily näytti niin surkealta, ettei hän kyennyt liikkumaan.
"Miksi?" Hän kysyi särkyneellä äänellä. Miksi Emily oli valehdellut, miksi Emily oli leikkinyt hänen tunteillaan, miksi, miksi, miksi.

Emily painoi kasvot käsiinsä. Naisen ääni särki hänen sydämensä, aivan kuin se ei olisi jo ollut tarpeeksi särkynyt. 
"M-minä en... rakastanut häntä vuosiin. En vain osannut lähteä. Olin pelkuri, m-minä halusin uhrata oman onneni ettei hänen  tarvitsisi pettyä. Vaikka kaipasin muuta." Hän viittasi sanoissaan mieheen. 
"T-tänään minä jätin hänet. En kestänyt enää."

Lexa puri vapisevaa alahuultaan koettaessaan estää kyyneliä kohoamasta silmiin, tai ainakaan valumasta poskille saakka. Se oli kaikki liikaa. Emily oli ollut kihloissa miehen kanssa tähän asti ja valehdellut hänelle asiasta. Antanut hänen uskoa, että he voisivat olla jotakin.
"Miks-", hän joutui nielaisemaan kun ääni takertui kurkkuun. Hän rykäisi kevyesti. "Miksi s-sotkit minut t-tähän?" Hän kysyi ääni väristen, särkyen, kurkkuun takertuen. Sanojen saaminen ilmoille vaati niin paljon, ettei hän tiennyt miten jatkaa.
"Mikset v-vain odottanut p-paria viikkoa ja...", hän ei saanut pakotettua kysymystä huuliltaan. Jos Emily olisi vain eronnut ensin ja pyytänyt häntä lasilliselle vasta sen jälkeen, kaikki olisi ollut toisin.

Se oli siinä. 
Se kaikki lipesi hänen käsistään, koska hän oli toiminut kuin kusipää. Kusipäät eivät ansainneet onnea ja rakkautta, vaan surua ja yksinäisiä iltoja kotona. 
"En tiedä. M-minä vain..." Mitä? Mikään mitä hän sanoisi, ei olisi puolustus. Se ei vain olisi sitä. 
"... Anteeksi." Ei sanaakaan siitä mitä oli tapahtunut. Hänen kipunsa oli toissijaista. Hän saisi jäädä muistelemaan yksin niitä kauniita hetkiä, hymyjä ja katseita. 
Elämän onnellisimmat kaksi viikkoa. 

"Miksi, Millie?" Lexa vetosi lohduttomana ja rutisti polviaan tiukemmin vasten rintakehäänsä. Hän oli vain tahtonut olla onnellinen, edes hetken, ja näin maailma vastasi hänelle. Hän tunsi kyyneleen valuvan poskelleen ja pyyhkäisi sen terävällä käden heilautuksella pois. Emily ei ansainnut nähdä hänen kyyneliään.
"Olisit edes k-kertonut että olit kihloissa. Että olisin tiennyt... että olisin tiennyt, missä me seisoimme. Mitä me o-olimme", hän pudisti päätään.

Mitä me olimme. 
Sanat jysähtivät jonnekin vatsaan kylmänä tunteena, huuhtoen yli. 
"S-sinä olit se mitä halusin. S-siksi minä erosin, e-en halunnut teeskennellä enää." Punatukkainen nainen ei vieläkään avannut silmiään. 
"T-tarkoitin joka sanaa jonka... jonka sinulle s-sanoin." 

Hän oli aina kuvitellut, että se saisi kaiken tuntumaan paremmalta. Kuulla, ettei hän ollut vain lelu, jolla leikkiä kun kotona tuli tylsää, mutta se ei auttanut. Tieto siitä, miten Emily oli valehdellut, palannut kotiin toisen luokse heidän treffiensä jälkeen, sattui edelleen ihan yhtä paljon. Katse painui omiin käsiin, jotka rutistivat polvia niin että sattui. Pieni osa värillisestä tatuoinnista vasemmassa ranteessa näkyi asennosta huolimatta ja vei Lexan huomion. Hän veti väristen henkeä, laski irti jaloistaan ja pakotti itsensä nousemaan ylös lattialta. Pois.
"Sinä valehtelit minulle", hän puristi oikealla kädellään rannettaan peittääkseen kukkatatuoinnin, joka tuntui liian kipeältä muistutukselta tässä tilanteessa. "Mitä oikein k-kuvittelit, että siitä s-seuraa?"

Emily nielaisi. Ei mitään hyvää. Hän oli valehdellut vuosia ja tullut raiskatuksi. Silti Lexalla oli käsissään pahemman rangaistuksen avaimet. 
"E-en tiedä. En ajatellut järkevästi, e-en... H-halusin olla rehellinen nyt, s-sinä..." Emily veti syvään henkeä. 
"En olisi saanut v-valehdella." 

Lexa värähti ja sulki silmänsä. Edes Emily ei kyennyt selittämään, miksi oli toiminut, kuten oli tehnyt. Mitä hänen oli tarkoitus enää tehdä? Antaa anteeksi ja leikkiä että kaikki oli kunnossa? Ajatuskin sai vatsan vellomaan. Hän oli luottanut Emilyyn, antanut itsensä uskoa ja nauttia naisen seurasta, ja nyt hän sai vastineeksi tämän.
"Et olisi saanut", hän myönsi aukaisten hitaasti silmänsä. Hän pakotti kyyneleet sivuun, vaikka tukahdutetut nyyhkäykset ravistivatkin koko kehoa. "Mitä oikein haluat minulta? Millie, mitä sinä tahdot?"

Emily haukkoi henkeä. Hän oli aika varma että henki menisi tänään. Syystä tai toisesta, hän ei selviäisi huomiseen, ainakaan samanlaisena ihmisenä kuin oli ollut vielä eilen. 
"M-minä en voi pyytää tai t-toivoa sinulta nyt mitään." Jos Lexa haluaisi mitään antaa, se oli naisen päätettävissä. Ei hänen pyydettävissään. 

"Hyvä", Lexa vastasi ääni painuen. Hän ei tahtonut kieltää anteeksiantoa suoraan naiselta, joten oli pieni armon ripaus, ettei nainen edes pyytänyt sitä. Hän veti syvään henkeä. Hän ei voisi jäädä tänne tai hän tukehtuisi pidäteltyihin kyyneliin.
"Minä menen nyt. Pidä huolta itsestäsi, Millie", hän toivotti värähtäen. Sama tuttu kysymys pulpahti jälleen mieleen: miksi aina hän? Jos hän antoi itsensä uskoa edes hetken, että voisi olla onnellinen, että oli tavannut jonkun, joka sai sydämen sykkimään ja vangitsi katseen, se päättyi aina näin. Aina siihen, että kaikki paloi tuhkaksi hänen ympärillään.

Lexan lähdettyä Emily valui lattialle. Hetken hän pystyi istumaan, mutta hän kaatui lopulta sikiöasentoon ja iski kädellään lattiaa. 
Typerä. Typerä nainen. Hyvä kun hän sai henkeä. Olivatkohan ne kuusi  täydellisesti kuivatettua ruusua säästyneet Eugenen vihalta? Hän tappaisi miehen jos niille olisi tapahtunut jotakin. Muisto elämän parhaista treffeistä. 
Hän painoi päänsä polviin ja itki. Se ei auttanut päänsärkyyn, mutta hän ei välittänyt. Hän halusi nukkumaan vuodeksi. Ei enää ikinä nousta peiton alta. 

Zoe odotti hetken sen jälkeen, kun tarjoilija oli sännännyt hänen ohitseen kyyneleet poskillaan, ennen kuin astui takaisin neuvottelutilaan. Hän selvitti hiljaa kurkkuaan lähinnä kertoakseen Emilylle, että oli palannut huoneeseen. Zoe siirtyi istumaan lattialle naisen viereen silittäen varoen sormillaan Emilyn selkää. Hän piirteli ympyröitä selälle sormillaan ja hyräili hiljaa matalaa melodiaa. Emily sikiöasennossa lattialla ja kyynelehtien poistunut tarjoilija ei jättänyt paljoa arvailun varaan. Selkeästi Lexa ei ollut ollut niin ymmärtäväinen, kuin Emily oli toivonut. Ehkä oli parempi antaa naisen itkeä kaikki nyt ulos, joten Zoe vain odotti jatkaen hyräilyään ja selän silittelyä.

Siinä meni aikaa että Emily rauhoittui. Kauan. Hän itki kahdeksan vuoden ahdistusta ulos, sitä että oli tullut entisen kihlattunsa raiskaamaksi ja sitä että hän oli samana päivänä varmasti nähnyt viimeisen vilauksen sydämensä varastaneesta naisesta. Oliko se yllätys? 
Ei. 
Saattoiko Lexaa syyttää? 
Ei. Silti se särki aivan uudella tavalla. Hän ei halunnut nousta. Hän halusi vain sulaa osaksi lattiaa, kadota pois kuin savu ilmaan. Ei hän tiennyt kauanko siihen meni että itku vaimeni. Joku kävi koputtelemassa ovea muutamaan otteeseen. Lopulta kenttäratsastaja vain tuijotti mykkänä eteensä, liian väsyneenä mihinkään. Päätä vihloi tuskasta, mutta se oli toissijaista. 
Sormet nousivat huulille. Muisto oli kaikki mitä oli jäljellä.

Zoe nousi vasta, kun Emily tuntui rauhoittuneen. Hän poimi neuvottelutilan pienestä jääkaapista vesipullon, penkoi hetken kaappeja ja suuntasi pienen kiitoksen yläilmoihin, kun löysi Morlandin särkylääkekätkön. Miehellä oli aina ollut tarjota hänelle särkylääkettä, jos päänsärky oli yllättänyt kesken päivän. Hän palasi lattialle Emilyn luokse ja ojensi sekä vesipulloa että särkylääkkeitä naiselle myötätuntoa katseessaan. Itkeminen aiheutti aina päänsärkyä, varsinkin jos itki niin pitkään kuin Emily oli tehnyt.
Hän tahtoi tehdä niin paljon enemmän, mutta kaikki mihin hän pystyi tässä kohtaa oli tarjota Emilylle hiljaisuutta, ymmärrystä ja seuraa. Hän veti syvään henkeä, vilkaisi silmäkulmastaan naista ja aukaisi suunsa tietämättä edelleenkään, mitä sanoa.
"Olen pahoillani, että hän käveli pois", Zoe sanoi hiljaa. Se tuntui ainoalta asialta, jota hän voisi sanoa. "Minäkin... olen ollut siinä tilanteessa. Se kuulostaa niin tyhjältä tässä kohtaa, mutta aika auttaa."

Hän ei tehnyt elettäkään noustakseen. Miksi hän ei vain kadonnut tuuleen? Hän halusi kadota. 
Tietenkin aika helpottaisi. Mutta milloin? Kun oli taipumusta jäädä makaamaan ja olla lopulta nousematta kuin vessaan kerran päivässä, aika oli pirullinen renki ja vielä huonompi isäntä. 
"Tietenkin hän käveli pois." Emily koukisti lattiaa vasten painettuja sormiaan, katsellen kun kynnet raapivat pintaa kasvojen edessä. 
"Hän teki minulle suklaasta dinosauruksia ja minä valehtelin hänelle. Totta helvetissä hän käveli pois, kauas pois."

Zoe ei tiennyt miten suklaasta tehdyt dinosaurukset liittyivät yhtään mihinkään, mutta ilmeisesti niillä oli jokin suuri merkitys naiselle, joka näytti niin perin lyödyltä lattialla makoillessaan.
"Sinä olit toivottomassa tilanteessa. Minä olisin tehnyt ihan samoin", Zoe vastasi ja nielaisi vaikeasti. "Teen yhä. Tee itsellesi palvelus ja opi virheestäsi. Älä valehtele enää kenellekään, kenellä on väliä. Minä en oppinut omasta virheestäni." Hän oli menettänyt Sharonin, kun ei ollut uskaltanut kertoa maailmalle naisen olevan enemmän kuin ystävä ja työkaveri. Nyt hän teki aivan samaa Mayben kanssa.

Emily veti väristen henkeä. Oli vaikeaa saada henkeä, niin monesta eri syystä. 
"Karma pitää huolta ettei ole ketään kenelle voisin valehdella." Karma pitäisi siitä tiukasti huolta. Sitten se iski tajuntaan. Äiti ja isä. 
"Z-zoe... Saisinko lainata puhelintasi? Ä-äiti ja isä olivat siellä ja..." Olisi ehkä hyvä soittaa. 
Valehdella. 
"Voisin ehkä tarvita teetä." Hän myönsi hiljaa. Käheä ääni puhui puolestaan. 

"Tulee vielä olemaan", nainen vakuutti hiljaa. Emily oli nuori ja kaunis nainen, jonka elämä oli vasta edessä.
"Totta kai", hän nyökkäsi ja kaivoi puhelimen taskustaan ojentaen sitä Emilylle. Hän oli poistanut lukituksen puhelimestaan jo aikoja sitten, kun oli todennut sen täysin turhaksi. Ei kenelläkään ollut mielenkiintoa hänen puhelintaan kohtaan.
"Soita ihan kenelle tahdot. Minä haen sinulle teetä. Lempimakua?"

Emily kohautti olkiaan. Ei olisi kun hän polttaisi kaiken tuhkaksi joka valui käsistä. 
"Musta mustana. Nyt ehkä tonni sokeria tai hunajaa." Vitut ruokavaliosta. Hän nousi istumaan ja valitsi numeroa. 

”Selvä”, Zoe nyökkäsi ja nousi lähteäkseen hakemaan teetä kahviosta. Hän veti syvään henkeä neuvotteluhuoneen ovella, nojasi hetken selkäänsä seinää vasten ja lähti sitten uudistuneella päättäväisyydellä liikkeelle. Emily tarvitsi teetä ja hunajaa. Eikö hunajan pitänyt olla hyväksi äänelle? Auttavan karhean kurkun kanssa ja ties mitä muuta. Hän suunnisti kahvioon ja pysähtyi puolimatkassa tiskille, kun tajusi kahdesta tarjoilijasta toisen näyttävän liian tutulta. Hän ärähti tilauksensa toiselle tarjoilijalle harppoessaan jo valmiiksi tiskiä ympäri ja ennen kuin kumpikaan ehti huomauttaa, ettei hänellä ollut asiaa tiskin taakse, oli nainen tarttunut Lexaa paidan kauluksesta ja repäissyt naisen liikkeelle. Lexa kompuroi muutaman askeleen yllätettynä, mutta saatuaan tasapainonsa kohdilleen, väänsi nainen Zoen otteen irti helposti. Zoen silmissä välähti, kun nainen astui Lexan tilaan ja ärähti käskyn seurata. Hän siirtyi sivummalle Loungen avoimessa tilassa ja ahdistettuaan Lexan seinän ja itsensä väliin, huitaisi avokämmenellä naisen poskea. Riittävän lujaa, jotta se kirpaisi. Hän oli oppinut liiankin taitavaksi arvioimaan omaa voimaansa viime kuukausina.
"Sinä et sano nyt sanaakaan", nainen sihahti matalalla äänellä kun Lexa aukaisi suunsa loukkaantuneena kohtelustaan. "Minua ei vittu kiinnosta, mikä sinun ja Emilyn tilanne on ja - enkö vittu sanonut ettet sinä sano sanaakaan?! - mutta hän tarvitsee tukea ja sinä et jumalauta satuta häntä enää yhtään enempää. Helvetti, vedä pääsi hetkeksi pois perseestäsi ja katso ympärillesi. Luuletko että hän ihan huvikseen vain puki päälleen minun vaatteeni ja itki huoneessa, johon kenelläkään meistä ei pitäisi olla mitään asiaa? Minua ei vittu kiinnosta vaikka hän olisi kohdellut sinua miten huonosti tahansa mutta jumalauta hänen entinen kihlattunsa raiskasi hänet koska hän kehtasi sanoa pitävänsä naisista, pitävänsä sinusta, ja helvetti sinä et tee tästä hänelle enää yhtään vaikeampaa", Zoe sihisi hiljaisella äänellä suoraan Lexan korvaan. Kukaan muu ei saisi kuulla häntä. Ei tallilla, jossa tarinat lensivät muutenkin villeinä. Lexa vavahti ja Zoe tarrasi naisen käsivarteen, kun Lexa näytti siltä, että naisen polvet pettäisivät vielä kokonaan.
"Minä en, minä, minulla ei ollut, en tienn-", Lexa sopersi saamatta yhtäkään lausetta lähellekään loppua.
"Minua ei kiinnosta mitä sinä ajattelit ja tunsit ja kuvittelit. Minua ei kiinnosta paskan vertaa, mitä sinun päässäsi tapahtuu. Mutta jumalauta me olemme tässä kaikki yhdessä ja sinä tulet nyt mukanani takaisin neuvottelutilaan ja varmistat, ettei Emily helvetti joudu vielä itkemään sinuakin." Lexa nyökkäsi kasvot kalpeina. Zoe palasi noutamaan teekupin toiselta tarjoilijalta ja lähti takaisin Emilyn luokse. Hän koputti hiljaa oveen ennen kuin kurkisti sisään siltä varalta että nainen oli edelleen puhelimessa eikä tahtonut häntä kuulemaan keskustelua.

Emily oli noussut seisomaan, katsellen maneesiin ja puhui vanhempiensa kanssa. Vakuutti sen olleen vain stressiä, mutta sanoi heillä olleen erimielisyyksiä. Että katsotaan miten ne selviäisivät, mutta he eivät välttämättä palaisi yhteen. 
Oli lohdullista katsella hevosia maneesissa. Hän havahtui koputukseen ja kääntyi Zoen puoleen. 
"Kiitos lainasta. He... olivat huolissaan." Nyt ainakim vanhemmat oli rauhoitettu. Hetkeksi. 

Zoe astui sisään ja ojensi valtavaa kuppia höyryävää teetä Emilylle vaihtokaupassa puhelimesta. Hän vilkaisi oven suuntaan, jossa Lexa vaihtoi painoa jalalta toiselle uskaltamatta astua sisään.
"Löysin jonkun, joka tahtoi tulla takaisin", Zoe totesi ja sai Lexan astumaan näkyviin ja sulkemaan oven perässään. Nainen oli sullonut kätensä hermostuneena mustien työfarkkujensa takataskuun ja painoi katseensa lattiaan kengänkärkiensä tuntumassa.
"Anteeksi, minä... Olen pahoillani", Lexa muutti lausettaan lennosta ja nielaisi. Zoe vilkaisi naista kohottaen kulmaansa. Oikeasti? Siinä oli kaikki, mitä naisella oli sanottavanaan? Hän huitaisisi Lexaa uudestaan toiselle poskelle.

Emily otti mukin käteensä ja laski sen samantien pöydälle Zoen sanojen myötä. Hän pudisteli päätään hätääntyneenä. Hän pystyisi tähän nyt. Ei. Hengitys salpaantui. 
"Ei tarvitse." Se oli kaikki mitä hän voisi sanoa. Ei hän tiennyt mistä nainen edes oli pahoillaan. Oli se mitä vain, ei tarvinnut. Kunhan vain menisi pois. Hän ei juuri nyt kaivannut kivuliaita muistutuksia muiden kipujen lisäksi. 

Lexa vapautti kätensä farkkujen taskuista Emilyn hädän edessä ja kompuroi jalkoihinsa kiireessään päästä naisen luokse. Ruskeissa silmissä kimalteli kyyneleet, joille hän ei antanut lupaa valua poskille. Ei enää toistamiseen tänään.
"Tarvitsee", hän vastasi ja levitti käsiään kutsuen Emilyä halaukseen. "Olen pahoillani. Niin, niin pahoillani", hän nielaisi palaa kurkustaan. Miten hän koskaan antaisi itselleen anteeksi sen, että oli unohtanut Emilyn loukkaantuessaan niin siitä, että nainen oli valehdellut hänelle?

Punatukkainen nainen ei tiennyt mitä olisi tehnyt. Zoe oli kertonut Lexalle sen mitä hän oli jättänyt sa omatta. 
"Ei tarvitse." Emily toisti hiljempaa, vailla päättäväisyyttä. Hän oli valehdellut ja loukannut. 
"Alexandria, minä en pysty." Ei hän voisi unohtua halaukseen jonka uskoi katoavan kohta. 

Ja hän oli keskittynyt itseensä, vaikka yksi vilkaisu Emilyyn riitti kertomaan, ettei nainen ollut kunnossa. Hän oli alunperinkin säikähtänyt kolhittua ulkomuotoa, mutta se oli kaikki unohtunut Emilyn tunnustuksen edessä. Hän sulki silmänsä voimatta tosiasiassa väittää, että torjunta oli yllättänyt. Mikä yllätti oli se, miten syvältä se viilsi.
"Minä tiedän", nainen sanoi hiljaa, silmät suurina ja surkeina. "Mutta minä haluan olla tässä. Minä välitän sinusta enkä voi vain unohtaa sitä kaikkea. Se oli kaikki totta minulle, ja vaikka yrittäisin, en voi sammuttaa tunteitani kuin valoja. Anna minun pitää sinusta huolta", hän vetosi ääni karheana pidätellystä itkusta.

Ei hän tiennyt mitä olisi tehnyt. Siniset silmät vilkaisivat avuttomina tummahiuksista naista, joka tämän oli saanut jotenkin aikaan. Miten, sitä hän ei tosiaan tiennyt tai voinut edes kuvitella. 
Ehkä ne olivat ne suuret, ruskeat silmät ja halu saada se itku pois naisen äänestä. Emily astui ujosti lähemmäs, painuen halaukseen jännittyneenä kuin viulunkieli. Hän odotti milloin se katoaisi. 

Lexa kietoi kätensä Emilyn ympärille ja painoi poskensa punaisten hiusten peittämää päälakea vasten hellästi. Hän tunsi kyynelten valuvan poskilleen, kun hän vain piteli naista käsivarsillaan. Mitä hän olisikaan antanut siitä, että olisi voinut mennä ajassa taaksepäin ja tehdä näin heti, kun oli ensimmäisen kerran astunut tähän huoneeseen. Hän silitteli pitkin, rauhallisin vedoin Emilyn selkää ja koetti hillitä omia tunteitaan. Hänellä ei ollut väliä. Vain sillä oli väliä, että Emily saisi kaiken tarvitsemansa tuen ja tietäisi olevansa rakastettu.

Se ei ollut mahdollista. He eivät voineet enää palata ja nyt punapää vain odotti milloin se hetken etuoikeus katoaisi. Hänellä ei ollut mitään oikeutta olla siinä itseään kymmenisen senttiä pidemmän naisen käsien suojassa. 
Siihen ei saisi tottua. Lexalla oli oikeus olla vihainen kaikesta huolimatta. Mutta ainakin se helpotti hetkeksi sitä vellovaa ahdistusta. 
Kyllä sinä vielä miestä haluat. 
Aina ennenkin pidit tästä. 
Älä nyt tukehdu. 

Lexa hengitti syvään ja veti Emilyä lähemmäs. Hän vain halusi pitää naisen käsivarsiensa suojassa ikuisuuden, mutta ehkä se ei ollut mukava asento Emilylle. Tukahtua hänen läheisyyteensä. Ehkä Emily ei ylipäätään tahtonut ketään lähelleen. Ajatus sai melkein laskemaan irti naisesta, mutta vain melkein. Hän ehtisi käsitellä omat tunteensa myöhemmin. Miettiä, mitä oikein tahtoisi tehdä heidän suhteensa. Pystyisikö hän antamaan anteeksi ja luottamaan Emilyyn uudestaan? Oliko hänellä edes muuta mahdollisuutta, jos petollinen sydän oli jo nyt antamassa itseään niin vapaasti naisen käsiin?
"Tule, istutaan alas", hän kuiskasi punaisten hiusten sekaan tarkoituksenaan houkutella Emily istumaan seurakseen sohvalle. Siinä olisi mukavampi istua ja hän vetäisi naisen mielellään kainaloonsa ja pitäisi lähellään. Niin pitkään kuin Emily vain antaisi.

Lexa oli ainoa ihminen jonka läheisyyteen hän ei voisi nyt tukahtua. Humaltua sitäkin enemmän ja kaivata lisää, mutta sen kaiken hän työnsi päättäväisesti pois. Hyvin varoen hän istui alas, painuen Lexan kainaloon. Vain oli siinä hiljaa, jännittyneenä. 
Milloin tuo lähtisi ja ei palaisi enää? 
Älä totu tähän. 

Lexa kietoi kätensä paremmin Emilyn ympärille ja piirteli sormillaan ajatuksissaan kuvioita naisen käsivarrelle. Hän halusi sanoa niin paljon, mutta hänellä ei ollut sanoja kuvaamaan mitään. Nainen ei voinut kuin toivoa, että läheisyys auttaisi. Että hänen läsnäolonsa voisi tehdä edes jotain hyvää kaiken kamalan vastapainoksi. Zoe istui kaikessa hiljaisuudessa sohvan toiseen päätyyn ja soi Lexalle katseen, jonka merkitys ei jäänyt epäselväksi. Hän saisi kokea ja kuulla paljon pahempaa kuin se korvallinen, jonka oli jo saanut Loungen tiloissa, jos pilaisi tämän.
"Kun näin sinut ensimmäisen kerran vilaukselta, kaadoin hunajaa syliini", Lexa kertoi hiljaa. "Tulit ylös portaita hymyillen ja hiuksiasi selvitellen, ja suunnistit kaappien suuntaan. En ehtinyt nähdä sinusta kuin vilauksen, muutaman sekunnin ajan, ja mietin koko loppupäivän kuka oikein olit ja toivoin, että tulisit ostamaan jotakin. Kun lopulta tulit muutamaa päivää myöhemmin vuoroni aikana ostamaan kahvia, kirjoitin tilauksesi kämmeneeni, että muistaisin sen varmasti oikein."

Emily painoi silmiään kiinni. Hän ei tiennyt auttoiko sen kuuleminen vai pahensiko se aiemman keskustelun tuomaa oloa. Häntä sattui fyysisesti ja myös henkisesti, eikä vähiten sen takia että hän oli satuttanut ihmistä josta aivan oikeasti välitti paljon. Kevyesti nyrkkiin puristuva käsi osoitti hänen edes kuuntelevan.

Lexa käänsi päätään voidakseen nojata poskensa Emilyn hiuksia vasten.
"En edes tiedä, miksi jäin tuijottamaan perääsi. Jokin tavassasi liikkua, kantaa itsesi, vetosi minuun, enkä saanut katsettani irti. Tiskin takana lattiassa on edelleen pieni tahmea täplä hunajasta, eikä siihen ole purrut kuukauden lattian moppaukset", nainen naurahti hiljaa. Hän ei edes tiennyt miksi puhui muuta kuin täyttääkseen hiljaisuuden, joka tuntui väärältä. Se tuntui kantavan kaikua kaikesta aiemmin sanotusta, tai ehkä se oli vain hänen mielensä joka ei osannut irroittaa.
"Tiesin heti, että sinussa oli jotain erityistä. Sinä maanantaina kun Bex tarjosi sinulle kahvisi, ajattelin hetken että olitte treffeillä ja harkitsin kahvin läikyttämistä Bexin päälle", hän tunnusti hiljaa. Zoen tukahtuneesta äännähdyksestä päätellen naisella ei olisi ollut mitään sitä vastaan.

Emily ei osannut päästää aiemmasta irti. Kohta Lexa häviäisi. Olisi samaa mieltä kuin aiemmin, oikeutetusti satutettuna ja loukkaantuneena. Hän hieraisi kasvojaan tuon vaatteisiin, niiskaisten hiljaa. 
"Miksi menisin Bexin kanssa ulos..."

"En minä tiedä", Lexa naurahti hiljaa. "Hän tarjosi kahvisi?" Eikö se riittänyt syyksi? Ja se, että Emily oli kaunis nainen. Kuka muka ei tahtoisi viedä naista ulos?
"En ajatellut koskaan kovin järkevästi lähelläsi. En kai ajattele edelleenkään. Sinä sekoitat pääni, enkä tiedä mitä tehdä", nainen pudisti pienesti päätään. Hän vain tiesi, että tahtoi olla juuri tässä.

"... Hän vei työni, totta helvetissä hän maksoi kahvini." Emily yritti kuulostaa huvittuneelta, mutta ei oikein onnistunut siinä. Hän nielaisi ja kohotti katsettaan hieman. Leukapielen mustelma vain tummui tummumistaan. 
"Sinä teet mitä haluat ja minä tyydyn siihen." 

"Oh", Lexa henkäisi. Hyvä on, se selitti paljon. Kuten sen, miksi muutoin niin itsevarmasti käyttäytynyt nainen oli ollut hieman varuillaan Emilyn lähellä. Hän oli ajatellut sen olevan jännitystä, mutta selkeästi hän oli lukenut tilannetta väärin.
"Minähän sanoin, että sinä tyydyt aivan liian vähään", nainen muistutti pehmeästi ajatellen ihanaa päivää seinäkiipeilemässä. Hän tahtoi kokea sen uudestaankin. Käydä kiipeämässä Emilyn kanssa, romahtaa patjalle kädet rasituksesta täristen ja yhdessä nauraen.

"Tai osan siitä." Emily paikkasi. Oli Copper ja Tico. Kultapojat. Hän pudisteli päätään. 
"En. Tässä tapauksessa tyytyminen on väärä sana. En vain halua painostaa. Sinun päätöksesi.

Hän painoi päätään hyväksyen Emilyn selityksen.
"Arvostan sitä", nainen vastasi hiljaa. Hän tiesi, mitä hän halusi. Hän saattoi tuntea sen joka solullaan. Hän halusi olla tässä eikä vain sen tähden, että tunsi olonsa kamalaksi torjuttuaan naisen niin ajattelemattomasti. Hän halusi enemmän yhteisiä ravintolaillallisia ja päiviä seinäkiipeilemässä. Hän halusi nähdä tähtitaivaan naisen kanssa ja kertoa tähtikuvioista. Hän halusi laittaa ruokaa Emilylle ja yllättää naisen suklaadinosauruksilla toisenkin kerran.
Mutta kuten ennenkin, haluaminen ei aina mennyt yhteen sen kanssa, miten asiat järjestyisivät. Jos hän ei voisi luottaa naiseen, hänen haluamisellaan ei olisi mitään merkitystä.
"Kerro minulle lisää Copperista. Onnistuitko ratsastamaan sitä kiipeilystä huolimatta torstaina?" Ehkä hevosista puhuminen harhauttaisi naisen mieltä kipeämmistä asioista.

Se toimisi varmasti hetken. Pidemmän päälle heidän olisi puhuttva vaikutus. 
"Onnistuin. Se on mahdoton nudisti. Ja varas. Ja ne näykkii takapuolesta." 

Lexa naurahti kertomukselle.
"Näykkii takapuolesta?" Hän kysyi huvittuneena. Zoe ynähti sohvan toisessa päässä. Selkeästi hevosenhoitajakin oli saanut osansa höpsön hevosen hampaista.

"Se haluaa huomiota. Ottaa kiinni pakarasta. Mokoma mies." Emily mutisi hiljaa. Sitten kaikki sai hänet kiinni. Ahdisti. 
"Alexandria." Hän veti henkeä ääni täristen. 
"Jos... Jos aiot mennä niin.... Mene. Kestän kyllä." 

Hänen etunimensä ei kuulostanut lupaavalta aloitukselta ja se sai Lexan valmistautumaan jo pahimpaan.
"Minä en halua mennä", nainen vastasi rehellisesti. "Tahdotko sinä, että minä menen?"

Punaisten hiusten sekamelska heilui pään pudistelun mukana. 
"T-tarkoitin ihan kaikkea mitä sanoin sinulle." Ja hän tarkoitti ihan jokaista asiaa edelleen. 

"Sitten minä en ole menossa minnekään", nainen totesi hiljaa ja kohotti kätensä silittämään takkuisia hiuksia. Sormia syyhytti käydä aukaisemaan takkuja, mutta hän vastusti halua. Satuttaisi vielä Emilyä tahtomattaan kun erehtyisi nykäisemään liian tiukassa olevaa takkua.

Se sai Emilyn purskahtamaan jälleen kyyneliin. Hän tärisi ja veti itseään pieneksi. 
"Vaikka minä s-satutin?"

Lexa kosketti vaistomaisesti vasenta korvantaustaansa, jonne pieni paperilennokkitatuointi kätkeytyi.
"Minä haluan antaa meille ihan oikean mahdollisuuden", nainen vastasi silittäen kämmenellään Emilyn selkää. "Tarkoitin mitä sanoin. Sinä olet erityinen. En halua herätä kymmenen vuoden päästä ja miettiä, miten suuren virheen tein kun annoin sinun kävellä pois elämästäni."
Zoe veti terävästi henkeä.
"Minun täytyy mennä", nainen sopersi näyttäen ravistellulta, ja poistui muutamalla vauhdikkaalla harppauksella neuvottelutilasta. Lexa tuskin huomasikaan naisen poistumista, kun piti katseensa Emilyssä.

Emily havahtui Lexan sanoihin ja olisi toisessa tilanteessa huomannut Zoen lähtevän. Sanat saivat naisen nytkymään. Miten helpottunut hän saattoi olla ja miten hän ei halunnut Lexan lähtevän. Silti se nakersi häntä. 
"H-haluat mutta voitko? Tiedän että se on i-itsekästä mutta minä e-en..." Hän ei vain kestäisi sydänsurua tämän päälle hieman myöhemmin. Hän halusi ettei nainen tehnyt sitä säälistä. Emily suoristautui, veti paria karannutta suortuvaa korvansa taakse. 
"Muistatko kun sanoin olevani yksinäinen? Se oli totta. Minä olin yksinäinen." Hän veti terävästi henkeä. 
"N-niin yksinäinen että m-minä olin onneton. A-ahmin ja n-nukuin kun jäin yksin kotiin. V-vain työni piti minut järjissäni." Emily pyyhki silmiään,vaikka kyyneleet tunkivat niistä ulos. 
"S-sinä näytit e-että sen ulkopuolella oli elämää. E-että minä v-voisin hymyillä myös muualla kuin tallilla. S-sinä veit s-sydämeni niin etten ehtinyt estää. T-tai halunnut."

Lexa piteli naista hellästi kainalossaan, kuin kalleinta aarretta - mikä Emily toki olikin. Hän ei vain ollut varma tahtoiko nainen olla hänen aarteensa, mutta niin kauan kuin nainen ei tönäisi häntä pois, hän uskoisi asian olevan juuri niin.
”Se selviää vain kokeilemalla”, Lexa vastasi hiljaa, ”mutta minä uskon, että voin. Haluan olla kanssasi.” Hän ei ollut pitkävihaista sorttia silloinkaan kun yritti ja hän tahtoi todella kipeästi varmistaa, että hän saisi vielä mahdollisuuden kaikkeen, mistä oli unelmoinut viimeisen parin viikon aikana.
”Tietenkin”, hän vakuutti hiljaa ja täydensi sanojaan piirtämällä muutaman ympyrän Emilyn selkään. Hän koetti muistaa kaiken, mitä nainen oli sanonut, sillä kaikella oli merkitystä. Kaikella oli väliä. Hän nielaisi tukahduttaen jälleen kyyneleitä huonolla menestyksellä ja kohotti hitaasti toisen kätensä Emilyn kasvoja reunustamaan.
”Minä vaalin sydäntäsi”, nainen lupasi hiljaisella vakaumuksella. ”Minä annoin omani sinulle niin etten edes tajunnut sen puuttuvan kuin vasta nyt. En halua pyytää sitä takaisin, vaan haluan, että sydämeni on jatkossakin sinun käsissäsi. Toit elämääni valoa juuri, kun kaikki tuntui toivottomalta, ja sait Englannin tuntumaan kodilta.” Hän sipaisi peukalollaan naisen poskea kyyneleet hiljaisina poskille valuen.
”Minä haluan olla sinun, jos vain huolit minut.”

Riittikö uskominen? Hän tekisi kaikkensa. Emily ei valehdellut ystävilleen koskaan eikä näkisi syytä miksi valehtelisi Lexallekaan enää. 
Emily katsoi Lexaa surkeana. Nainen oli niin lyöty ja rikki. Poljettu maantasalle. 
"S-sinulla on ollut minut koko ajan." 

Hän hymyili pehmeästi kyynelten läpi Emilylle ja nyökkäsi pienesti.
”Hyvä”, hän vastasi vetäen naista lähemmäs kylkeään. ”Sinullakin on minut, kunnes tahdot toisin.” Ei ikuisuutta ja päivää päälle, mutta niin kauan kuin Emily tahtoisi, hän olisi tässä, mihin kuului. Naisen rinnalla.
”Minä olen sinun”, hän lupasi hiljaa ja täydensi sanojaan hipaisten huulillaan naisen ohimoa.

Emily nyrpisti nenäänsä kun huulet edes hipaisivat ohimoa. 
"P-pää särkee..." Hän mutisi surkeana. Hän velloi nyt miehen sanoissa ja eleissä, pääsemättä irti kuristavasta pelosta. 

Lexa värähti huolesta ja kenties myötätunnostakin.
”Minulla on laukussa särkylääkkeitä”, nainen tarjosi etsien katseellaan laukkuaan. Aivan, se oli jäänyt kahvioon, kun Zoe oli repinyt hänet tiskin takaa liikkeelle.
”Voin käydä hakemassa, jos tahdot. Juo sillä aikaa teesi ennen kuin se on täysin kylmää”, hän lupautui pehmeästi.

"Täällä oli jo jossain..." Zoe oli aika varmasti tarjonnut sellaista hänelle. Eikä hän ollut keskittynyt sen ottamiseen. Hän nousi nyt ylös ja otti mukin käsiinsä. Olo oli niin riepoteltu. Varovainen kulaus teestä, joka oli juomalämpöistä. 
"N-ne tähdet ei taida onnistua tiistaina kun olen ihan... Mustelmilla." 

Lexakin nousi paikantamaan mainitut särkylääkkeet vesipullon vierestä pienen keittiönurkkauksen tasolta. Hän palasi veden ja lääkepakkauksen kanssa Emilyn luokse. Sydän oli särkyä, kun nainen murehti tiistaita.
"Minä kerron sinulle kaiken tähtikuvioista jonakin toisena yönä", nainen lupasi. Kun Emily voisi paremmin. "Älä huolehdi tähdistä. Ne eivät ole menossa mihinkään."

Emily vilkaisi Lexaa surkeana, ottaen särkylääkkeet käteensä. Onki sieltä kaksi ja heitti suuhunsa, tarvitsematta vettä.
"... Odotin sitä." Hän kuiskasi hiljaa. Mutta hän ei tiennyt haluaisiko Lexa häntä viereensä kun mustelmat muistuttivat valheista ja aiemmasta elämästä 

"Niin minäkin", nainen vastasi sipaisten sormillaan Emilyn hiuksia. Niille täytyisi todella tehdä jotakin.
"Mutta tähdet voivat odottaa", hän lupasi. "Voimme tehdä sen sijaan jotakin muuta, mikä ei vaadi liikkumista ja kylmässä yössä värjöttelyä. Voit vaikka näyttää minulle jonkin lempielokuvistasi. Todennäköisesti en ole koskaan nähnyt sitä ja voit nauraa sivistymättömyydelleni."

Emily katsoi Lexaa pitkään hiljaa. 
"M-minä asun varmaan -oella ja L-Lawrencella jonkin aikaa..." Ja Lexa asui Jodien luona. Heillä olisi kovin rajatusti aikaa. 
"Mutta Jurassic Park-maraton olisi unelma." 

"Me keksimme jotakin", nainen vakuutti. Jos ei muuta, hän kutsuisi Emilyn Jodien luokse, vaikka omaa rauhaa talossa ei ollutkaan kuin yhden makuuhuoneen verran. Hän tosin epäili, etteivät naisen ystävät laittaisi pahakseen elokuvamaratonia.
"Dinosauruksia siis", Lexa naurahti pehmeästi. Hän katsoisi ihan mitä tahansa, kun se tarkoittaisi mahdollisuutta olla Emilyn seurassa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] An empire is falling in just one day   To Maalis 01, 2018 6:44 pm

Tuskin, mutta päästäisikö kukaan Emilyä nyt silmistään - Zoe oli hävinnyt? - sekunniksikaan. Ihmiset olivat historian aikana tehneet typeriä asioita kohdelluksi näin. 
"On siinä ihmisiäkin." Hän totesi hiljaa. Se kovakourainen kosketus alkoi hiipiä rauhoittuneeseen mieleen. 
"Eikö sinulla ole työvuoro.."

Oli varmasti, mutta ei kai kukaan katsonut elokuvaa dinosauruksista ihmishahmojen tähden? No, pianhan hän saisi tietää. Ehkä elokuvan hahmoissa oli niin vetäviä persoonia, että ne pääsisivät oikeuksiinsa dinosaurusten rinnallakin.
"Ei sillä ole väliä", nainen vastasi harteitaan puolittain kohauttaen ja istui alas sohvalle taputtaen paikkaa vieressään. Emily mahtuisi siihen niin hyvin. "Työkaverini pärjää varmasti yksin, kun ei siellä ollut riittää tekemistä yhdelle, kahdesta puhumattakaan."

Emily istui muki käsissään alas ja vilkaisi Lexaa. Hän olisi halunnut purkaa sen tilanteen, mutta tuon ei tosiaan tarvinnut tietää yksityiskohtia.

Lexa ei laskenut katsettaan Emilystä. Hänen teki mieli tutkia leukaperälle kohonnutta mustelmaa ja koettaa parantaa naisen oloa edes jotenkin, mutta hän ei tiennyt, miten olisi tehnyt moisen. Hän vain tarjosi paikkaa kainalossaan voidakseen pidellä naista lähellään.
"Olen tässä, jos tahdot puhua, tai voin käydä hakemassa jonkun, jonka kanssa puhuisit mieluummin", nainen mumisi hiljaa silittäen kädellään Emilyn olkavartta.

Emily veti syvään henkeä. 
"Minä..." Ei hän tiennyt. Lexan ei pitäisi tietää hänestä sellaista. Hän halusi että ehkä nainen voisi vielä nähdä hänet kauniina muullakin tavalla. 
"Minä vain en tiedä miten... Mitä tehdä."

Lexa tiesi jo nyt tarpeeksi, kiitos Zoen purkauksen, jotta mieli saattoi täyttää aukot mustuudella ja julmuudella, jota kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan.
"Ei sinun tarvitse tietää", nainen vakuutti hiljaa. "Mitä sinä haluat tehdä?"

Emily veti jalat sohvalle ja itseään vasten, sivellen teemukin kylkeä sormillaann. 
"Haluan vain piiloutua." 

Lexa oli varma, että tästä oli ollut puhetta joka vuosi yliopiston lukuvuoden avausluennoilla, mutta hän ei kyennyt palauttamaan mitään konkreettista mieleensä. Paikalla oli aina ollut joku muistuttamassa heitä oikeudestaan koskemattomuuteen ja lupauksesta, että yliopiston puolelta olisi aina kuulevia korvia tarjolla. Se ei varsinaisesti auttanut tässä hetkessä.
"En tiedä, onko piiloutuminen pidemmän päälle kovinkaan toimiva strategia", Lexa vastasi hiljaa. Hän ymmärsi, miltä tuntui haluta sulkeutua ympäröivältä maailmalta - ei tosin tämän syyn tähden, mutta ylipäätään. Se ei koskaan toiminut pitkällä aikavälillä.
"Et pääse ajatuksiasi piiloon, valitettavasti, eikä sinulla ole mitään syytä piileskellä."

Emily nielaisi tyhjää. Niin. Hänen pitäisi hakea vaatteitaan, tavaroitaan ja sopia kaikesta Eugenen kanssa. Ilmoituksen tekeminen ei käynyt mielessäkään. 
"En.. En voi purkaa niitä sinulle." Sanat ja kosketus eivät vain menneet pois. 
"Haluan että näet minut toisella tavalla."

"Ymmärrän", Lexa huokaisi hiljaa, sulkien silmänsä vasten pistosta, joka rintakehässä tuntui. Emily puhuisi hänelle, kun olisi valmis, jos koskaan olisi.
"Mikään mitä sinulle tapahtui, mitä kertoisit minulle, ei voisi muuttaa sitä, miten näen sinut", nainen koki kuitenkin tarpeelliseksi sanoa. Emilyn täytyi kuulla se ääneen lausuttuna. Saada muistutus siitä, että nainen oli enemmän kuin Eugenen julmuuden summa.
"Minä voin käydä hakemassa Zoen, jos tahdot", hän tarjoutui epäillen, ettei nainen ollut kovinkaan kaukana. Zoe oli seissyt ovella vahdissa aiemminkin, kun oli huoneesta poistunut.

"Haluan vain että se ei tule väliimme." Aivan kuin olisi väli mihin tulla. Ehkö joskus olisi. Emily pudisteli päätään. Ei hän halunnut käydä sitä läpi Zoellekaan. 
"En..." Emily nousi ylös, kietoen kädet ympärilleen. Entisen kihlatun kädet tuntuivat hiipivän iholla. 
"... halua puhua siitä. Mutta se ei mene pois." 

Lexa halusi auttaa, mutta ei tiennyt, mitä tehdä, mitä sanoa. Emily tuntui käpertyvän yhä pienemmäksi, sulkeutuvan häneltä, itseltään ja koko maailmalta, eikä hän tiennyt, miten pysäyttää se. Hän ei voinut kuin nousta seisomaan naisen jäljessä ja kurottaa silittämään käsillään naisen olkavarsia.
"Tiedän, ettet halua", ei kai kukaan haluaisi?, "mutta ajatukset eivät jätä sinua rauhaan, ellet pura niitä jotenkin."

Emily värähti kosketuksen alla, kääntyen pelkoa silmissään. Niin. Se oli Lexa. Tuon hellät kädet. 
"Enkö vain voi nukkua sitä pois?"

"Et", Lexa vastasi yksi sana täynnä surua naisen puolesta. Tämä ei ollut asia, joka korjaantuisi nukkumalla. Uni auttaisi, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. Loppu olisi Emilyn itsensä käsissä.
"Jos et puhu siitä, se hiipii vainoamaan uniasikin", ja voisi hiipiä siitä huolimatta, mutta sitä hän ei tahtonut sanoa ääneen. Se ei ollut kovinkaan lohdullinen ajatus.

Ja Emilyn kohdalla se ei tarkoittanut yöunia, vaan monen päivän sängyssä makaamista, unen ja hereilläolon rajamailla. 
"Miten siitä voi puhua? Ei kukaan halua tietää." 

"Se ei ole totta", Lexa pudisti päätään. "Jokainen, joka välittää sinusta, tahtoo auttaa. Jos se tarkoittaa sitä, että kuulen jokaisen yksityiskohdan painajaisesta, jonka läpi jouduit elämään, kuulen kaiken vaikka kolmesti." Mitä tahansa, jotta Emilyn olisi parempi olla, että nainen voisi herätä uuteen aamuun vailla kuristavaa ahdistusta ja pelkoa.

"Ei!" Emily peitti kasvot käsillään ja irvisti. Leukaa kivisti kun teki niin. Päätä särki, raajoja särki. Sellaisia paikkoja särki joita hän ei edes halunnut ajatella juuri nyt. 

"Millie, anna minun auttaa", Lexa vetosi huolissaan. "Jos et tahdo puhua minulle, haen jonkun, jonka kanssa tahdot puhua. Äitisi, Zoen, sairaanhoitajan, kenet tahansa. En vain tahdo, että sinuun sattuu yhtään enempää. Se särkee sydämeni."

"Minä en halua käydä sitä läpi kenellekään, minä en... Lexa, ketä se auttaa? Riittää kun se hiipii ihollani varkain." Hä istui alas varovasti, Pyörrytti aavistuksen.

"Sinua. Se auttaa sinua", nainen vastasi. Hän värähti ajatustakin, että Emily jäisi kaiken kanssa yksin. Vain nainen ja petollinen ihmismieli. Hän oli vetäytynyt itseensä Vivianen jälkeen, ja kannettuaan surua harteillaan muutaman päivän yksinään, oli hän ollut luuhistua pienimmänkin asian alle. Emilylle ei saisi käydä niin.
"Siksi siitä täytyy puhua. Jotta sinä saat rauhan."

Emily nielaisi tyhjää. Auttaisiko se? Miten? 
"Mistä tiedät? Jos se ei autakaan ja minä vain kaadan kaiken muiden niskaan ja sitten he kärsivät koska... tietävät liikaa."

"Koska jaettu suru on puolitettu suru", Lexa vastasi. Joskus vanhat sananlaskut ja kansanviisaudet olivat oikeassa. "Me kärsimme, koska sinuun sattuu. Jos voin auttaa kantamalla edes osan taakastasi, teen sen hetkeäkään epäröimättä."

Emily vain jännittyi. Mistä hän aloittaisi? 
"En ole koskaan joutunut pelkäämään häntä, en kuvitellut että hän tekisi niin. M-minä kuvittelin että hän ottaisi sen erilailla." Emily mutisi hiljaa. 

Lexa kuunteli hiljaisena. Hän tahtoi laskeutua polvilleen lattialle, olla Emilyn edessä ja katsella kasvoja, mutta päätyi sen sijaan istumaan sohvalle naisen viereen. Ehkä Emilyn olisi helpompi puhua, kun nainen ei joutuisi tuijottamaan hänen kasvojaan.
"Ei kukaan kuvittele, että joku, jonka tuntee, jonka kanssa on jakanut elämänsä, voisi tehdä näin."

Emily nieleskeli. 
"Hän vain otti kiinni ja heitti kuin olisin ollut höyhenenkevyt. Repi hiuksista ja heitti pitkin lattiaa." Siniset silmät tuijottivat tyhjää pistettä lattiassa. Ahdisti. 
"K-kun sanoin etten minä koskaan menyt sänkyy kanssasi, hän vain -- en edes tiedä mitä tapahtui." 

Lexa tukahdutti pelon, joka nosti päätään. Hän tahtoi kietoa Emilyn halaukseensa ja käydä naisen sentti sentiltä läpi varmistaakseen, ettei mies ollut rikkonut luita tai muuta paiskoessaan Emilyä. Hän tahtoi viedä naisen sairaalaan ja vedota lääkäreihin, että he tekisivät mitä tahansa auttaakseen Emilyä.
Ja sitten hänen sydämensä pysähtyi. Zoe oli sanonut suoraan, että miehen reaktio oli ollut sen tiedon värittämä, että Emily piti naisista, mutta oli eri asia kuulla se Emilyn huulilta. Kuulla, että hänen sekaantumisensa Emilyn elämään oli saanut miehen niin tolaltaan.
"Olen pahoillani", hän vetosi ääni värähtäen ja kurotti varoen naisen puoleen. "Hän ei olisi saanut koskea sinuun. Ei mistään syystä, ei koskaan."

Emily hautasi kasvot käsiinsä. Se ei jättäisi häntä rauhaan. 
"Ei se oli sinun syysi." Hän oli itse sotkenut elämänsä. Emily nieleskeli. 
"Y-yritin karata kun hän sanoi antavansa minulle mitä kaipaan. Ennen kuin vain heitti minut sängylle. H-hän ei lopettanut vaikka huusin, huidoin j-ja potkin, h-hän vain sanoi että s-se menee pois kun..." Reidet painuivat tiukemmin yhteen ja Emily peitti suunsa. 

Ei, mutta se tuntui siltä. Että jos häntä ei olisi ollut, mies olisi voinut ottaa uutisen rauhallisemmin ja Emily olisi voinut välttyä tältä kaikelta. Lexa sulki silmänsä vasten pahoinvointia, joka velloi vatsassa. Miten kukaan saattoi olla niin julma?
"Ei ole mitään, minkä tarvitsisi mennä pois", Lexa vastasi silmät välähtäen. Tämä kaikki muistutti häntä taas siitä, miten kiitollinen hänen oli oltava Jodielle. Kun hän oli tajunnut mieltymyksensä naisiin, ystävä oli ottanut uutisen tyynesti vastaan ja tukenut häntä epäröimättä. Emily oli saanut vastaukseksi... tämän painajaisen.
"Mitä hän teki, se on anteeksiantamatonta."

"Se... M-minä pelkäsin mitä siitä sanottaisiin mutta tämä ei edes..." Tämä ei tosiaan ollut vilahtanutkaan naisen ajatuksissa. Emily oli pullottnut sitä mieltymystä sisällään kahdeksan vuotta. Pitkä aika. 
"O-olinn tukehtua." Emily kuiskasi hiljaa. Hän oli ollut hyvin varma siitä että tukehtuisi. 

Jokainen pelkäsi, ja se oli jälleen yksi osoitus siitä, miten yhteiskunta epäonnistui tehtävässään. Kenenkään ei kuulunut joutua pelkäämään muiden reaktiota, kun kertoi rakastavansa toista naista tai miestä. Rakkaus oli kaunista.
"Et tukehtunut", Lexa vastasi yhtä hiljaisella äänellä. "Olet tässä, ja hän ei koske sinuun enää koskaan."

Emily piti kättä suunsa edessä. Ihan kuin se auttaisi nyt. 
"Hän tietää miten minä en... ikinä pitänyt siitä ja silti..." Nainen vinkaisi hiljaa. 
"Sattui. Ja ne tuikut ihan varmasti nauroivat." 

"Se oli julmuutta, jolle ei ole sanoja", Lexa vastasi kyyneleet silmissä kimmeltäen. Oli jo riittävän paha, että yksikään mies koski Emilyyn ilman naisen selkeää suostumusta, mutta että entinen kihlattu teki niin jonkinlaisena julmana fantasiana, että se jotenkin korjaisi naisen, joka ei alkuunkaan ollut ollut rikki, oli käsittämätöntä. Se oli julmuutta, joka kuului keskiajalle, ei nykyaikaiseen yhteiskuntaan ja arvomaailmaan.

Emily painoi kevyesti ohimoita. Pyörrytti edelleen. 
"... Pitäisi saada tavaroita sieltä ja en halua mennä sinne..." Ei sillä että Zoea tai Lexaakaan sinne lähettäisi. Zoe saisi murhasyytteen ja Lexa... Emily ei halunnut tietää. 
"En tiennyt minne menisin, en olisi jaksanut edes kävellä. E-en tajua miten ajoin Newcastlesta tänne."

"Et mene", Lexa vastasi pelko ääneen hiipien. Emily ei voisi mennä takaisin, ei, kun asunnon toisesta asukkaasta ei voinut mennä takuuseen. "Me haemme tavarasi." Hän ei tiennyt, keitä me piti tässä kohtaa sisällään, mutta jotenkin Emily saisi tavaransa.
"Olen vain onnellinen, että pääsit tänne", Lexa tunnusti. Mitä Emily olisikaan tehnyt, jos nainen olisi jäänyt yksin autoonsa jonnekin matkan varrelle? "On uskomatonta, mihin pystyy silloin kun tuntuu, ettei pysty yhtään mihinkään", hän lisäsi hiljaa. "Kun... kun minun maailmani romahti, minä juoksin, kunnes en enää saanut happea, ja sen jälkeen kävelin, kunnes jalat pettivät altani. Olin yli kolmenkymmenen kilometrin päässä kotoa, enkä muistanut matkasta mitään."

Emily katsoi Lexaa hiljaa. Mitä tuolle oli tapahtunut? Mikä sai ihmisen tekemään niin? Hän avasi suunsa kysyäkseen, mutta sulki sen. Lexa olisi kertonut jos olisi halunnut kertoa. 
"Minä... Jos... Jos otan jonkun mukaan? Jos hän ei ole kotona, haluaisin pakata enemmän..."

Se olisi tarina toiseen päivään. Ei tähän hetkeen. Emilyllä oli jo riittämiin mielessään.
"Voimme mennä isommalla porukalla. Saamme pakattua enemmän lyhyemmässä ajassa", Lexa totesi. Emily ei tosiaankaan menisi paikalle yksin, se oli selvää.

Emily nyökkäsi. Laurie mukaan. 
Mies. Varmuuden vuoksi. 
"J-joo. Ja M-merry pitää... miettiä.. "

Lexa oletti Merryn olevan koiranpentu, josta oli ollut puhetta aiemminkin, vaikka nimi ei ollutkaan jäänyt mieleen. Tai ehkä sitä ei vain ollut koskaan tullut mainittua, kummin tahansa.
"Sinulla on aikaa selvittää kaikki", nainen lupasi. Ratkaista, kumpi pitäisi koiran, mitä asunnolle tehtäisiin ja niin edespäin. "Etkä joudu tekemään mitään yksin. Minä autan kaikessa missä vain voin."

Emily vilkaisi naista surkeana. 
"... Pyörryttää." Ei liittynyt mihinkään. 

Se liittyi Emilyn oloon, ja oli siis erittäin tärkeä tieto.
"Pitäisikö sinun asettua makuultesi hetkeksi?" Hän ehdotti, vaikka ahdistus pyrkikin pintaan. Ohjaamaan Emilyä sairaalaan. Täällä ei edes tarvinnut pelätä naurettavaksi paisuvia maksuja, joten ainoa, mitä saisi odottaa, olisi pitkä odotusaika saapumisaulassa.
"Ja juoda vettä. Paljon, paljon vettä." Itkeminen sai kuivumaan niin kovin nopeasti.

Emily kyllä tiesi mitä pyörrytys tarkoitti. 
"Joo." Hän kävi makaamaan sohvalle, vaikein liikkein. Kyljelleen. Ei helvetissä selälleen. 
"Zoella on Laurien numero..."

"Minä pidän huolta, että hän soittaa Laurielle", nainen lupasi katsellen vaikeana Emilyn asettautumista sohvalle. Hän olisi tahtonut auttaa, mutta hän ei voinut tehdä tässä kohtaa muuta kuin katsoa ja toivoa, että Emilyn olo kohenisi. Tai ei ainakaan muuttuisi heikommaksi.

Emily painoi silmät kiinni. Huimaus ei helpottanut. 
"Huimaa edelleen." Kenttäratsastaja tiesi miltä tuntui kun pää kopsahti kunnolla.

"Minä ajan sinut sairaalaan, jos tahdot", nainen vaihtoi painoa jalalta toiselle kasvot kalpeina huolesta. Hän vain tahtoi, että Emilyn olisi hyvä olla. Miten se nyt muka oli liikaa vaadittu? Miten kukaan oli saattanut kohdella naista niin julmasti? Heitellyt ympäriinsä ja raiskannut. Vieläpä sellaisen miehen toimesta, joka oli väittänyt rakastavansa Emilyä.

"Olet töissä " emily mutisi hiljaa  
"Laurie on vapaalla. V-voidaan lääkärin jälkeen hakea tavaroita "

"En ole enää", Lexa vastasi päätään pudistaen. Ei tosiaankaan ollut enää töissä. Ei häntä irtisanottaisi yhden keskenjääneen työpäivän tähden. Hänen vuoronsa oli joka tapauksessa lähestymässä loppuaan.
"Tehdään niin", nainen nyökkäsi. Parempi saada Emilylle edes joitakin tavaroita kotoa mukaan jo nyt. Vaatteita ja muuta vastaavaa, mitä nainen tarvitsisi heti.
"Haluatko, että Laurie tulee sairaalalle?" Hän kysyi pehmeästi.

Emily mietti hetken. Halusiko hän? Zoe oli oikeassa, hän ei saisi esimerkiksi nukuttua miehen läsnäollessa, mutta hän kaipasi parasta ystäväänsä nyt. Pitämään kädestä. Kantamaan. Luultavasti Emily muuttaisi mielensä kun tajuaisi että sairaalaan meno tarkoitti ilmoitusta. 
"J-joo." 

"Selvä", Lexa vastasi. "Etsin Zoen, ja pyydän häntä soittamaan Laurielle. Hän voi tavata meidät suoraan sairaalalla." Ei kestäisi kauaa ajaa täältä Hexhamin sairaalalle, mutta se antaisi miehelle riittämiin aikaa pudottaa mitä ikinä tuo olikaan tekemässä ja suunnata heitä vastaan.

Emily ynähti pehmeästi ja piti kättä silmillään. Olisi pitäyt mennä jo aiemmin, mutta vasta nyt hänn huomasi miten kipeä pää oli. 

Lexa suunnisti hakemaan Zoea, joka löytyi kovin läheltä. Mustahiuksinen hevosenhoitaja keräsi parhaillaan hiuksia poninhännälle, kun tajusi Lexan seisovan edessään. Lyhyttä sananvaihtoa myöhemmin nainen oli kaivanut puhelimensa esille, kohottanut sen korvalleen ja lähtenyt hakemaan autoaan aivan tallin eteen. Lexa palasi Emilyn luokse.
"Luuletko, että jaksat kävellä?" Hän kysyi. "Zoe soittaa Laurielle ja siirtää auton ovien eteen." Hän kantaisi Emilyn, portaista viis, jos nainen valittaisi edelleen huimaustaan.

Emily makasi kiltisti sohvalla. Päässä pyöri. 
Hänen elämänsä oli revitty aivan auki, eikä hän tiennyt miten korjaisi omat sotkunsa. Lexan ääni rikkoi mietinnän. 
"Mi... Jaksan." Hän nousi varoen istumaan ja siitä seisomaan. Nainen räpytteli silmiään. Hui helvetti. 

Emily ei varsinaisesti vakuuttanut, mutta naisen puolesta oli jo tehty niin paljon päätöksiä tänään, ettei hän kehdannut vain kaapata tuota syliinsä lupaa kysymättä. Sen sijaan Lexa kietoi kätensä Emilyn selän ympärille voidakseen tukea naista ja varmistaa, ettei tuo päätyisi kaatumaan tai sukeltamaan portaita alas, vaikka miten huimaisi.
"Oletko aivan varma? Minä jaksan kyllä kantaa sinut", hän varmisti vielä kun aukaisi neuvotteluhuoneen oven, joka oli ollut heidän oma pieni turvasatamansa.

Emily vilkaisi Lexaa ja puri huultaan. Niin varmasti jaksaisi. Portaat.
"No... Jos et kaadu."

"En kaadu", nainen lupasi ja kumartui nostamaan Emilyn käsivarsilleen. "Saatoin ehkä jättää muutaman harrastukseni mainitsematta", Lexa koetti vitsailla suunnatessaan rauhallisin mutta varmoin askelin portaikkoon. Emily oli kevyempi kantaa kuin hän oli olettanut, eikä hän haparoinut askelissaan silloinkaan, kun kulki tallikäytävän halki ja mukulakivetylle pihalle, jolle Zoe oli jo ajanut autonsa. Lexa auttoi Emilyn tilavan auton kyytiin.
"Pärjäätkö?" Hän kysyi tietämättä, olisiko parempi, että hänkin nousisi samaan autoon vai että hän ajaisi oman laina-autonsa Zoen perässä sairaalalle. Jos hänelläkin olisi auto, he saisivat vaivattomasti enemmän tavaraa mahtumaan Emilyn asunnolta, mutta toisaalta taas, heillä olisi jo kaksi autoa, jos oletti Laurienkin saapuvan omallaan.

Eikä Emily niin paljon ollut ottamassa. Emily piti tiukasti kiinni ettei putoaisi ja kieltäytyi miettimästä mitä ihmiset ajattelivat. Eihän Randall ollut ratsastanut tänään? Hän istui autoon ja veti vyön itse kiinni. 
"Pärjään." 

Lexa vaihtoi painoa jalalta toiselle ja vilkaisi Zoea, joka seisoi hiljaisena kuskin oven edessä. Katse riitti vakuuttamaan hänet siitä, että Emily olisi hyvissä käsissä mustahiuksisen naisen kanssa.
"Nähdään pian", hän sanoi Emilylle ennen kuin sulki auton oven ja nyökkäsi Zoelle. Zoe istui tyhjäkäynnillä hurisevan katumaasturin ratin taakse ja lähti ajamaan kohti Hexhamia. Lexa hölkkäsi Jodien miehen mustalle BMW:lle ja oli muutamassa minuutissa ottanut kiinni katumaasturin kiihdyteltyään suorilla tienpätkillä varsin reippaasti.
"Laurie tulee vastaan sairaalalle. Ketään muuta, kenelle tahtoisit soittaa?" Zoe kysyi vilkaisten Emilyä silmäkulmastaan.

Emily nieleskeli tyhjää, katsellen hiljaista tietä vaitonaisena. Hän vain pudisteli päätään. 
"En minä... En kenellekään."

"Hyvä on", Zoe vastasi pienen nyökkäyksen kera. Johan heitä oli kolme Emilyn tukena. Sen olisi riitettävä tässä hetkessä. Hän vilkaisi naista uudestaan silmäkulmastaan.
"He tahtovat tietää, mistä sait kaikki nuo vammat", hän sanoi hiljaa. Ei sitä voinut sen enempää pehmustaakaan. "Ja sen jälkeen he tahtovat tehdä muutaman testin. Se kaikki kuulostaa pelottavammalta kuin mitä se onkaan, eikä sinun tarvitse olla hetkeäkään yksin jos et tahdo. Joku meistä voi pysyä rinnallasi koko ajan."

Se oli jo kaksi enemmän kuin Emily oli hetkeäkään kuvitellut. Lawrencen hä oli tiennyt olevan tukenaan, Lexan hän oli olettanut tekevän kuten tuo ensin oli tehnyt ja Zoea hän ei olisi koskaan arvannut. Hengityksen kiivastuessa hän painoi käden rintakehälleen. 
"Testin?"

"Ei mitään, mistä sinun tarvitsisi huolestua", Zoe vakuutti vilkuillen naista silmäkulmastaan. "He tahtovat vain varmistaa, että olet kunnossa." Pään vamma olisi ensimmäinen suuri huolenaihe sairaanhoitajille, mutta hän tiesi, että se ei kestäisi kauaa. Sairaanhoitajat olivat tavattoman taitavia tekemään montaa asiaa yhtä aikaa, eivätkä aikailleet hypätessään välillä liiankin kauhistuttaviin päätelmiin. Hän oli joutunut selittämään monta venähtänyttä rannetta ja alaselän mustelmaa perusteellisesti.

Emily vilkaisi Zoea hieman säikähtäneesti. Ei hän halunnut mitään testejä. Hän oli tietääkseen terve. 
"Jos vain en... Näytä mustelmia? Voin sanoa että pyörryin ja löin pääni..." Hän ei halunnut että asiaa puitaisiin enempää. 
"Sen takia minä sinne menen että huimaa, ei muuta..." Naisen sormet näpersivät paidan helmaa hermostuneina. Hän ei halunnut puhua enää asiasta. Hän oli kertaalleen purkanut sen. 

"Emily, se ei muuta sitä, mitä tapahtui", nainen sanoi pehmeästi, varoen jokaista sanaansa. Hän tiesi, miltä tuntui tulla ajetuksi nurkkaan, eikä hän tahtonut Emilyn kokevan sitä tilannetta. Hän muistaisi ikuisesti Pauluksen syytökset ja loukkaukset, kun hän ei ollut taipunut paineen alla. Emily ei tarvinnut sitä kokemusta.
"Sinun on kerrottava heille totuus. Eivät he tarvitse yksityiskohtia, mutta heidän on tiedettävä, mitä tapahtui, jotta he osaavat tutkia sinut kunnolla. Se helpottaa sinunkin mieltäsi, kun he voivat kertoa, ettei sinulla ole hiusmurtumia tai venähdyksiä."

Emily nielaisi, vetäen käsiä enemmän itseään vasten. 
"En halua ajatella sitä. Minä jo... Puhuin siitä. Eikö se riitä?" Kenttäratsastaja painui vain pienemmäksi ja pienemmäksi penkissä. Käsi lensi suun eteen ja toinen käsi löi ovea. Pysähdy tai oksennan autoosi.

Zoe pysäytti tottelevaisesti autonsa tien laitaan eikä yllättynyt, kun perässä ajava Lexa toimi samoin.
"Sinä tarvitset lääkärin tarkastuksen", nainen vastasi. "Sen jälkeen kukaan ei enää pakota sinua ajattelemaan sitä." Paitsi terapeutti tai psykologi, jonka juttusilla Emilyn olisi hyvä käydä kaiken jälkeen.
Vaan kukapa hän oli moisesta saarnaamaan.

Emily oli päättänyt jo menevänsä psykologille - hän tiesi ettei ahmiminen ja nukkuminen ollut tervettä. Hän avasi turvavyön ja melkein kaatui autosta ulos, oksentaen penkalle kun oli maassa nelinkontin. 

Zoe oli tahtonut uskoa olevansa nopealiikkeinen, kun tilanne sitä vaati, mutta siitä päätellen miten Lexa ehti kauemmasta autosta ensin Emilyn rinnalle pitelemään naisen punaisia hiuksia poissa kasvoilta ja hieromaan pyörivin liikkein selkää, hän ei ollut lainkaan niin nopea kuin oli ajatellut. Hän jäi seisomaan naisten ylle myötätunto ja avuttomuus vatsaa solmuun kiertäen. Hän oli toivonut, ettei koskaan joutuisi näkemään ketään tässä tilanteessa, mutta toisin oli käynyt. Maybe ei ollut jäänyt ainoaksi.
Maailma oli niin tavattoman pimeä ja julma paikka.
"Ei hätää, olet turvassa, olen tässä", Lexa mumisi rauhallisella, matalalla äänellä siitä huolimatta, miten pelko sai sydämen takomaan kurkussa.

Emily oksensi niin kauan että saattoi vain sylkeä vatsahappoja suustaan. Oksentaminen särki jokaista kehon nurkkaa, ollen omiaan itkettämään lisää. 

Zoe haki vesipullon autostaan ja ojensi sitä Emilylle, kun nainen sai tyhjennettyä vatsansa sisällön happoja myöten. Ei sillä makua pois saisi, mutta ainakin Emily saisi huuhdottua suunsa.
"Ehkä on parempi, jos matkustan teidän kanssanne", Lexa ehdotti vilkuillen kahden naisen väliä.

Emily vilkaisi Lexaa kun otti vesipullon itselleen. 
"Autoa ei voi jättää." Ääni oli oksentamisesta käheä ja hän nousi varoen ylös. 

Tietenkin auton voisi jättää - se oli vain auto. Se odottaisi tienlaitaan parkkeerattuna, kunnes hän palaisi hakemaan sitä.
"Jos sinä haluat, että istun vieressäsi, minä istun vieressäsi", Lexa lupasi. Ehkä hän oletti liikoja itsestään, mutta jos hän pystyisi tarjoamaan edes ripauksen turvaa naiselle, joka oli kokenut niin paljon, hän tekisi sen kyselemättä.

"Aja vain." Emily lupasi, lysähtäen istumaan takaisin penkille. 
"Mennään vain. Et voi jättää Jodien autoa. Pärjään."

"Hyvä on", Lexa taipui nyökkäyksen kera ja pyyhki tien soraa farkuistaan. Hän vaihtoi jälleen merkitsevän katseen Zoen kanssa, ja tällä kertaa kun mustahiuksinen hevosenhoitaja lähti ajamaan, nainen painoi kaasua hieman voimakkaammalla jalalla.

Emily pystyi nyt istumaan sairaalalle asti auton kyydissä, lepuuttaen päätään ikkunaa vastaan ja joi välillä. Hän ei uskaltanut puhua, ettei yrjöäisi uudelleen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] An empire is falling in just one day   To Maalis 01, 2018 6:45 pm

Winterin puhelu ei ollut ollut kaikista informatiivisin, mutta se ei ollut estänyt Lawrencea hylkäämästä juuri valmistunutta ratatouillea ja pullollista kevyttä, ranskalaista punaviiniä.
Emilyllä oli jokin hätänä.
Joten mies oli kiskonut villakangastakin niskaansa, työntänyt jalkansa kenkiin ja napannut viime hetkessä lompakon ja avaimet mukaan. Hissi tuntui juuttuneen ylempään kerrokseen, joten hän oli päätynyt lopulta loikkimaan portaat alas kaksi askelmaa kerrallaan.
Sininen Mustang kaartoi Hexhamin sairaalan parkkipaikalle varsin dramaattisesti, ja taisi olla pikemminkin onnenkantamoinen kuin todellista taitoa, ettei se raapaissut maalipintaa viereisestä autosta liukuessaan pysähdyksiin parkkiruutuun.

Kaksi täysin erilaista autoa kaarsi peräkanaa Hexhamin sairaalan parkkipaikalle vain hetkeä näyttävän Mustangin saapumisen jälkeen. Katumaasturi näytti tietä urheilulliselle BMW:lle, kun naiset luovivat autonsa parkkiin valkoisen maalin rajaamiin ruutuihin. Zoe nousi katumaasturin kyydistä paikantaen nopeasti sinisen Mustangin, jonka oli oppinut yhdistämään Charlesin hevosia ratsastamaan saapuneeseen mieheen. Hän heilautti kättään saadakseen Lawrencen huomion kiertäessään autonsa ympäri varmistamaan, että Emily pääsi ylös ja pysyi jaloillaan. Zoe tarjosi käsivarttaan Emilylle siltä varalta että naista edelleen heikottaisi niin, että tuelle olisi tarvetta, ja muutaman ruudun päähän mustan BMW:n parkkeerannut Lexa ilmestyi nopeasti Emilyn toiselle puolelle sama tarjous mielessään.
”Lawrence on tuolla”, Zoe ilmoitti osoittaen kädellään miehen auton suuntaan siltä varalta, ettei Emily ollut vielä huomannut ystäväänsä.

Emily ei avannut edes turvavyötä sairaalan pihassa. Mielessä viipyi Zoen sanat.
Pitäisi selittää. 
Ei. Ei hän halunnut selittää kenellekään mitään. Hän pudisteli päätään kun hevosenhoitaja ojensi käsivarttaan. Ei. Hän ei halunnut selittää mitä oli tapahtunut. 
"Mm'hm." 

Lawrence oli juuri noussut ulos autostaan, kun erotti Winterin tutun hahmon kauempana.
Hän paiskasi oven kiinni ja välkäytti avainta, kun oli jo lähtenyt harppomaan parkkipaikan poikki kohti saattueena saapuneita autoja.
"Hei", hän huikkasi, yrittäen pitää äänensä rauhallisena.
"Mitä on tapahtunut?"

"Hei", Zoe vastasi tervehdykseen kättään heilauttaen. Mies oli päässyt paikalle. Luojan kiitos. Hän ei tahtonut huitoa enää järkeä kenenkään päähän tänään. Lexa ja Zoe vilkaisivat toisiaan Lawrencen kysymyksen myötä, ja sen jälkeen kääntyivät Emilyn puoleen, joka ei tuntunut tahtovan poistua autosta.
"Millie", Lexa vetosi epätoivoisena. "Sinun täytyy käydä lääkärissä." Ja kertoa Lawrencelle, sillä kumpikaan naisista ei aikonut sanoa mitään ilman lupaa Emilyltä. Sen takia Zoen puhelukin oli ollut niin epämääräinen, kun hän ei ollut tahtonut sanoa liikaa. Oli Emilyn päätettävissä, kuka tiesi ja kuinka paljon.

Emily tiedosti itsekin että päänsärky ja oksentaminen eivät olleet hyvä merkki, mutta hän ei halunnut tulla autosta ulos. Hän jätti vain laskematta sen että jos lexa oli jaksanut kantaa häntä, miten helposti Laurie heittäisi hänet olkapäänsä yli. 
"E-en halua selittää heille."

Lähempää Lawrence tunnisti toisen hahmon Lexaksi.
Hän huomasi myös naisten vaihtaman katseen. Sitä ei olisi edes tarvittu, sillä Emilyn itsepäisyys pysytellä autossa kieli siitä, ettei kyse ollut ainoastaan tavallisesta putoamisesta. Oli parempi olla kuvittelematta mahdollisia skenaarioita, hän ei todellakaan halunnut antaa mielikuvitukselleen valtaa nyt. Selittää mitä?
Se kuulosti pahalta.
Päättäväisesti mies kumartui napsauttamaan turvavyön auki.
"Millie, helvetin muuli, nyt mennään."

Lexa siirtyi sivuun miehen lähestyessä. Emily oli puhunut Lawrencesta lämmöllä, kuvaillut miestä hyväksi ystäväkseen. Kenties Lawrence saisi naisen ulos autosta siinä missä hänen pehmeä vetoomuksensa ei tehoaisi. Naisen leuka tosin loksahti auki, kun hän tajusi Lawrencen vain muitta mutkitta kumartuvan Emilyn ylle - eikä hän voinut tehdä muuta kuin toivoa, että Emily toivottaisi Lawrencen läheisyyden lämmöllä. Että se antaisi naiselle turvaa, mutta hän muisti miten nainen oli säpsähtänyt hänenkin kosketustaan kun ei ollut olettanut hänen koskevan käsivarttaan.
Zoe ei miettinyt kahdesti harpatessaan muutamalla pitkällä askeleella lähelle ja tarttuen Lawrencen takin selkään valmiina repäisemään miehen kauas autosta jos Emily inahtaisikin epämukavana. Se siitä, ettei hän huitoisi ketään enää tänään.

Emily ei oikein edes ymmärtänyt että Laurie kumartui avaamaan hänen turvavyötään. Mitä nyt pidätti hengitystään kun miehen tuoksu tunki nenään ja hän sentään pystyi nukkumaan ystävänsä kanssa samassa sängyssä ongelmitta. 
"Päätä vain särkee, Laurie, anteeksi kun olin hysteerinen..." Niin, miksi muuten kolmikko oli Emilyn kanssa eikä Eugene? 

Lawrence vihasi tunnetta siitä, että kaikki muut tiesivät enemmän. Hän oli tottunut siihen silloin, kun Tempest oli sairastanut, ja kun Muriel oli taistellut hengestään teho-osastolla. Kun vanhemmat ja lääkärit olivat kuvitelleet, että tietämättömyys olisi jollakin tavalla tehnyt asioista helpompia.
Mutta ei se tehnyt.
Mies tunsi nykäisyn takkinsa helmassa ja suoristautui, katsahtaen kysyvänä Winteriä ennen kuin kiinnitti huomionsa takaisin Emilyyn.
"Hyvä, sittenhän voit hyvin käydä näyttäytymässä ensiavussa. Kannanko vai haetaanko sinulle pyörätuoli?"

Zoe laski irti miehen takista, kun tilanne purkautui. Emily oli kunnossa. Emily ei pelännyt Lawrencea. Naisen tosin olisi paras kertoa totuus miehelle pian, sillä mies ansaitsi tietää. Lawrencen jos kenen kuuluisi tietää. Hän ei ollut vaihtanut montaakaan sanaa Emilyn kanssa ennen tätä päivää, ja mitä hän oli ymmärtänyt, eivät Lexa ja Emily olleet käyneet ulkona kuin muutaman kerran. Lawrence oli heistä ainoa, joka tunsi Emilyn.
Ja ainoa, joka ei tiennyt, miksi he olivat kaikki Hexhamin keskussairaalan parkkipaikalla.

Emily vilkaisi miestä surkeana ja kääntyi, laskien jalkansa autosta. 
"Minä olen ihan-" Oli hankala vakuuttaa olevansa kunnossa kun noustuaan seisomaan horjahti heti niin että nappasi Lawrencesta tukea, kun tuo sattui siinä olemaan. 
"Huimaa." Hän mutisi hiljaa selitykseksi. Miten kovaa pää oli kopsahtanut seinään? 

"Kunnossa", Lawrence täydensi lauseen ja ojensi kätensä napatakseen kiinni Emilystä ennen kuin tämä ehti kaatua.
"Minä huomaan. Joten, tuletko syliin, vai haetaanko pyörätuoli?"
Jostain syystä se, että hän oli lähestynyt Emilyä, tuntui aiheuttaneen jännitystä. Tummissa silmissä häivähti huoli, kun hän tutki Emilyä katseellaan.
"Käveleminen ei ole vaihtoehto."

Lexa seurasi katseellaan Emilyä. Ainakin Lawrencella oli hyvä ote tilanteeseen siitä huolimatta, ettei mies tiennyt yksityiskohtia. Ja Emily kuunteli. Nainen ei väittänyt turhaan vastaan, vaan noudatti ystävänsä ohjeita. Heidän olisi pitänyt soittaa Lawrence paikalle jo aiemmin, ja ehkä Emily oltaisiin saatu sairaalaan nopeammin.
"Kantaminen toimi aiemmin", hän selvitti kurkkuaan katsoessaan naista. Hän juoksisi hakemaan pyörätuolin, jos Emily nyt päättäisi ettei missään nimessä tahtoisi tulla kannetuksi, mutta ei naisella ollut aiemminkaan ollut suuria vastaväitteitä.

Emily huokaisi raskaasti ja jäykin liikkein kietoi kädet miehen niskan ympäri. Jäykät liikkeet saattoivat johtua kivuista tai siitä että hän jännitti ystävänsä kosketusta tapahtuneen takia. 
"Turha kenenkään juosta pyörätuolia." Emily mutisi hiljaa, häpeissään.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Lawrence houkutteli jotakuta sairaalaan. Hänellä oli kaksi itsepäistä sisarta, joista kumpikaan ei suostunut koskaan lähtemään ensiapuun ennen kuin oli aivan pakko. Helvetin muuleja kaikki naiset tyynni.
"Hyvä. Nostan sinut nyt syliin."
Mies siirsi toisen kätensä Emilyn selälle ja kumartui pujottamaan toisen tämän polvitaipeisiin, nostaen naisen kevyesti käsivarsilleen. Hän tuki pään huolellisesti olkapäätään vasten ennen kuin astui kauemmas autosta ja kääntyi suunnatakseen kohti ensiavun lasiovia.

Zoe käveli muutaman askeleen Emilyn ja Lawrencen edellä kohti sairaalan ovia, siinä missä Lexa jäi pitämään perää vilkuillen miehen leveää selkää edellään. Tätä Emily tarvitsi. Ystäviä, jotka pitivät naisesta huolta silloin kun Emily itse ei sitä tehnyt. Zoe asteli suoraan vastaanotossa työskentelevän kiireisen hoitajan luokse, eikä kestänyt kauaa, kun hoitaja oli jo soittanut työtoverinsa tarkastamaan Emilyn vointia. Lexa ei tahtonut edes tietää, mitä Zoe oli hiljaa mutta sitäkin ehdottomammin vastaanottovirkailijalle sanonut. Hän tiesi, miten nainen ei pehmustanut sanojaan sille päälle sattuessaan.
Tai tekojaan. Ajatuskin sai posken vihlomaan.

Emily värähti kun mies nosti hänet syliinsä. Vaikka hän oli sylissä, hän tuntui pysyttelevän mahdollisimman kaukana samaan aikaan. Sisällä hän pyysi päästä tuolille, mutta hyvin pian hoitaja tuli touhottamaan infoaulan nurkkaan. Kyseli kysymyksiä, osoitteli valolla silmiä. 
"Sinulla oli avomiehesi yhteystietona, soitetaanko hänelle?" Emily reagoi viattomaan kysymykseen hysteerisellä itkulla. 
"Ei soiteta!" Ei ikinä. Ei.

Lawrence huomasi kyllä, kuinka nainen tuntui jännittyvän hänen sylissään. Niinpä hän laski tämän varovasti aulan kuluneeseen, onnettomanvihreään tuoliin ja otti askeleen kauemmas. Kuitenkin niin lähelle, että saisi napattua kiinni, jos nainen päätyisi pyörtymään alas tuolista.
Hän oli juuri riisunut takkinsa ja aikeissa tarjota sitä lämmikkeeksi, kun hoitaja touhotti paikalle. Aiheuttaen hetkessä hysteerisen reaktion.
Lawrencen kulmat painuivat alemmas.

Lexa työnsi hoitajan pois tieltään laskien kätensä varoen Emilyn polvelle.
"Millie, kukaan ei ole soittamassa kenellekään", hän rauhoitteli silitellen peukalollaan kokoa liian suurten ratsastushousujen polvea. Zoen hoitajaan suuntaama katse olisi voinut tappaa siihen paikkaan.
"Ette soita kenellekään. Minä olen hänen kontaktinsa ja olen jo täällä, joten kenellekään ei tarvitse soittaa, onko selvä? Ei kenellekään." Hoitaja kohotti kätensä selvästi pahoillaan kaaoksesta, jonka oli rutiinikysymyksellään aiheuttanut. Puhelu sai jäädä soittamatta. Raksi ruutuun ja eteenpäin.

Oliko hän joutunut väkivallan uhriksi? Emily puri huultaan ja nyökkäsi. Kai sen niinkin voisi sanoa. Hän hapuili otteen Lexan kädestä, kun ei keksinyt muutakaan mistä pitääkiinni. Katse pysyi heidän käsissään, Emily ei halunnut kohdata sitä hoitajan katsetta. 
"Jos katsotaan rauhassa vähän tarkemmin?" Emily halusi juurtua tuoliin. Hän ei halunnut mennä yksin, mutta Zoe tappaisi jonkun jos näkisi hänet, Lexan ei ei kiitos vain tarvinnut. Punapään surkea katse kohosi Lawrenceen. 
"T-tulisitko...?" Ei hän halunnut mennä yksin. Laurie oli nähnyt jo kaiken mitä hänestä nähdä saattoi. 

Viisas oli se mies, joka tiesi, ettei tiennyt mitään, vai kuinka se suuri filosofinen pohdinta menikään?
Lawrence loi melkein pahoittelevan katseen hoitajaan, ennen kuin käänsi kasvonsa kohti Emilyä.
"Oletko varma?" hän varmisti ja vilkaisi Winteriä ja Lexaa. Eikö jompikumpi naisista kuitenkin olisi ollut parempaa seuraa Emilylle, joka oli selvästi järkyttynyt?
"Tietenkin tulen, jos todella tahdot minut seuraksi."

Lexa piteli Emilyn kättä kaksin käsin polvistuessaan odotusaulan penkin eteen. Sydän särkyi uudestaan ja uudestaan, kun hän katseli Emilyn ahdinkoa. Mitä hän olisikaan antanut siitä, että olisi voinut tehdä naisen olon paremmaksi. Ottaa harteille lasketun taakan pois ja varmistaa, että Emily olisi kunnossa.
"Me odotamme täällä", Lexa lupasi puristaen hellästi Emilyn kättä, ennen kuin nousi seisomaan ja laski irti naisesta. Hän kietoi samantien kädet itsensä ympärille, ettei kurottaisi Emilyn puoleen. Zoe seisoi äänettömänä sivummalla, mutta naisen tapa kannatella itseään ja seurata tarkkaavaisin, terävin silmin odotushuonetta kieli siitä, ettei nainen suinkaan ollut niin välinpitämätön kuin sivuun astuminen antoi ymmärtää. Katse pehmeni ainoastaan silloin, kun se lipui Emilyn puoleen. Zoe tarttui Lawrencea käsivarresta saadakseen miehen huomion hetkeksi itseensä.
"Pidä hänestä huolta", Zoe sihahti hiljaa, silmät täynnä huolta ja avutonta raivoa.

Emily nyökkäsi Lawrencen kysymykselle ja nousi seisomaan. Lexa ei tosiaan kaipaisi sitä mielikuvaa ensimmäiseksi ajatuksekseen hänestä. Hän hymyili naiselle vaivaantuneena ja hellästi, vilkaisi hevosenhoitajaa kiitollisena.Hoitaja käveli naisen vieressä ja hän painui ystävänsä kylkeen. Toimenpidehuoneessa Emily istui sängylle. 
"Haluaisitko kertoa mitä tapahtui?" Hoitaja pyysi pehmeästi. Emily hapuili Lawrencen kättä.
"...Mieheni pahoinpiteli ja raiskasi minut." Sen sanominen täysin ulkopuoliselle teki siitä totta inhottavalla tavalla. Naisen kasvoilla kipaisi myötätunto ja tuo kyseli muutamia kysymyksiä, pyytäen riisumaan. Haparoiden Emily veti päälivaatteet pois. Ne mustelmat olivat tummuneet iltapäivästä jo paljon. Ranteissa näkyi selvät sormien jäljet, leuassa kyti tummansinertävä alue. Kädet, jalat ja selkä olivat mustelmilla. Hoitaja toimi sentaan hiennovaraisesti, huolehtien että EMily sai kooajan puristaa Lawrencen kättä kuin pelastusrengasta. 

Lawrence kohtasi Winterin - Zoen - katseen.
He eivät olleet taitaneet vaihtaa kovinkaan montaa hevosiin liittymätöntä sanaa sen jälkeen, kun nainen oli palannut sairaslomaltaan töihin. Mutta jokin siinä, mitä Emilylle ikinä olikaan tapahtunut, tuntui todella herättäneen tunnekuohun tämän silmien takana.
"Pidän."
Hän seurasi Emilyä ja hoitajaa syvemmälle sairaalan uumeniin. Kaikki tämä oli kovin tuttua, hän oli viettänyt sairaalassa lukemattomia tunteja elämästään. Odottaen. Oppien sen, että tunteet oli parempi pitää itsellään, kunnes niille olisi sopiva hetki.
Hän pakotti itsensä nielemään kylmän raivon, joka sai silmät näyttämään tavallistakin tummemmilta. Kuollut mies kulki tälläkin hetkellä jossakin päin Northumberlandia.
Leukaperät kiristyneinä hän piteli Emilyn kättä. Piti huolta, niin kuin oli luvannut Zoelle.

Emily vilkaisi miestä samalla kun hoitaja taivutteli vasenta kättä hellin sormin, pyöritteli olkapäätä ja otti kuvia mustelmista. 
"E-en tiennyt miten sanoa.." Hän yritti kai pahoitella sitä ettei ollut sanonut asiasta aiemmin. Hoitaja siirtyi jalkoihin, käyden niitä läpi samalla hartaudella. Kyseli pari kysymystä ehkäisystä ja sellaista.Oli vaikea hengittää. 

Lawrence pudisti kevyesti päätään.
Ei se mitään, ei Emilyn tarvinnut pahoitella. Eikä heidän tarvinnut puhua siitä juuri nyt, ei tarvitsisi puhua lainkaan, jollei nainen haluaisi.
Hän pakotti pahoinvoinnin alas, ja keskittyi sen sijaan pitelemään Emilyn kättä. Hän ei voinut väittää, että kaikki oli hyvin, kun ei selvästikään ollut. Koko tilanne oli täysin absurdi. Ehkä kaikki oli vain pahaa unta, josta joku heistä heräisi.
"Olen tässä."

Emily vain puristi miehen kättä tiukemmin. Hoitaja ojensi hänelle sairaalakaapua, pitäisi tehdä pari testiä ja sitten hän voisi lähteä kotiin. Emily meni vähän vaikeaksi. Mieli ei tehnyt päästää Laurietakaan oikein kauas, mutta ei hän halunnut kyllä tämän tarkemmin tulla tutkituksikaan miehen edessä. Olkoot, kaapu peitti sen mitä ei tarvinnut nähdä.Hän siis saattoi puristaa kaksin käsin miehen kättä, kun ei osannut muutakaan. 
"Kiitos. Minä... Nh. Minä jätin hänet." Emily mutisi hiljaa, koettaen keskittyä kaikkeen muuhun kuin siihen mitä tapahtui kun hän makasi tuolissa.

Lawrence ratkaisi tilanteen kiepauttamalla rullilla varustetun satulatuolin ympäri, niin että hänen selkänsä osoitti nyt Emilyn jalkoja kohti. Hän ojensi toisen kätensä naiselle, ei välittänyt, vaikka olisi vihlonut tai tehnyt kipeää. 
Helvetin paskiainen oli tehnyt viimeisen tekonsa.
"Se on hyvä", hän totesi, onnistuen pitämään äänensä rauhallisena, vaikka sisällä kuohui. Katseestaan hän ei ollut yhtä varma, silmät saattoivat heijastaa sitä raivoa, jota hän tunsi.
"Onko Copper ehtinyt keksiä uusia pöllöilyitä?"

Emily puri huultaan. Lawrence alkoi puhua hänelle hevosista? Paras ystävä, straight bff, wingman. Mitä näitä oli, Lawrence oli sitä kaikkea. 
"Opetin sen avaamaan harjapakin lukon..." Emily myönsi hymyillen. 
"Nyt se avaa harjapakin minulle "

Lawrence kohotti toista kulmaansa.
"Me puhumme nyt samasta kaverista, joka heittelee harjoja huvikseen? Kai tajuat, että olet luonut hirviön?"
Mutta ehkä Copper oli veljensä tapainen, tarvitsi vain jonkun ohjaamaan kaiken sen energian oikeaan suuntaan. Estämään kiusantekoa.
"Pitää viedä pojat maastoon, sitten kun Jackin siirtyy tänne. Voimme vertailla, kumpi on suurempi showmies."
Jos siirtyisi. Mitään ei ollut vielä lyöty lukkoon.

"Olen luonut ikiliikkujan. Zoe kiittää." Sen ilmeen sanominen hymyksi oli suurta liioittelua, mutta ainakaan nainen ei näyttänyt säikähtäneeltä ja tuskaisesta sitä hetkeä kun puhui hevosista. 
"Pitää. Jack kyllä varmaan voittaa. Se on hurmaava."

"Varmasti", Lawrence hymähti.
"Ehkä voisit opettaa Copperin myös keräämään paiskomansa harjat, jos se kerran osaa jo avata harjapakin? Sitä Winter voisi jopa arvostaa."
Miehen kasvoilla häivähti rehellisesti ylpeys, melkein kuin he olisivat puhuneet hänen omasta jälkikasvustaan.
"Jack on nimensä mukainen. Mutta Copper antaa hyvän vastuksen, sillä on melkoinen persoona."

Emily hymähti pehmeästi ja puristi miehen kättä vähän kovempaa kun tuntui epämiellyttävältä. 
"Voisi. Copperilla on paljon energiaa kohdistettavaksi johonkin järkevään." Uusi rutistus. 
"Jack on ihana. Sen pitää tulla pohjoiseen opettamaan Copperille tapoja."

Lawrence ei edes inahtanut, vaan antoi Emilyn puristaa kättään niin kovaa kuin tarvitsi. Hänellä oli sisar, joka oli kokenut tehtäväkseen valistaa veljeään kaikista naisten elämään liittyvistä epämukavuuksista, hän ei kavahtaisi enää mistään. Juuri tällä hetkellä se oli helvetin hyvä asia.
"Ehkä se ei enää kokisi tarpeelliseksi repiä loimiaankaan. Ja pelkään, että isoveli opettaisi nimenomaan huonoja tapoja..."

Ehkä se oli juuri nyt hyvä. Moni mies olisi todennut ett kiitos, hei ja näkemiin. Lähtenyt ovesta ulos. Ei, Lawrence oli siinä tukena kiltisti. 
"Huonot tavat on hyvästä. Ihmiset saa tekemistä." Nainen nousi vikkelästi istumaan kun sai luvan ja veti jalkansa tiukasti ristiin. Eivätkö se kysymykset koskaan loppuisi? 
"Onhan sinulla joku kanssasi yöksi?" Emily vilkaisi Lawrencea ja ulko-ovea. Varmasti joku. 
"O-on."Hoitaja antoi onnneksi luvan puketua. Vihdoin. 

Herrasmiehet tiesivät, milloin itku ja raivo oli parempi säästää myöhempään.
"Väitän, että Winter on eri mieltä. Enkä tiedä, kuinka neiti Reynardkaan suhtautuu siihen, että joutuu ostelemaan Copperille jatkuvasti uusia loimia."
Värivalinnat ainakin olivat olleet varsin... räikeästä päästä.
Lawrence piti katseensa hienotunteisesti muualla Emilyn pukeutuessa, tutki seinälle ripustettuja naurettavan pirteitä julisteita. Kissanpentujen kuvia varustettuna inspiroivaksi tarkoitetuilla teksteillä, jotka julistivat hang in there -tyylisiä viisauksia.
"Voitko mennä Lexan luo yöksi?"

"Hän rakastaa shoppailua, käsittääkseni. En voi sanoa tavanneeni, mutta viestien perusteella." Emily veti hupparia puhuessaan päälleen. 
"En, Lexa asuu ystävänsä luona. Ei ole löytänyt vielä mieleistä asuntoa. Vihaa englantilaisia ahtaita keittiöitä."

Lawrence kurtisti kulmiaan tuijottaessaan kissanpentua.
"Voisittehan te mennä minun asunnolleni", hän ehdotti. Emilylle ei tekisi hyvää olla yksin nyt. 
Ellei levy ollut jäänyt päälle ja koko asunto palanut, mutta siitä voisi huolehtia sitten myöhemmin.
"Voin mennä siskon luo."

Lawrencen luo ei olisi hillitön matka Newburnista. 
"Minä..." Emily mietti hetken. 
"Pitää kysyä häneltä. Ja... Kiitos. Tulisitko... Voisitko tulla mukaan hakemaan tavaroitani? Haluaisin vaatteita ja kaikki ratsastusvaatteetkin ovat kotona." Työvaatteita. Emily takertui miehen käteen kun he saivat luvan lähteä. Pitäisi hakea apteekista jotain särkylääkettä ja kuulemma joku voide voisi auttaa mustelmiin. 

Lawrence käänsi katseensa takaisin Emilyyn.
"Tietenkin. Kunhan nyt ensin toivut rauhassa."
Hän ei ollut varma, onnistuisiko hillitsemään itseään, mikäli he törmäisivät Eugeneen.
Mies lähti johdattamaan Emilyä takaisin aulaan, valmiina ottamaan kiinni, mikäli huimaus iskisi.

"Ei kun... nyt. Minulla on vain mekko ja nämä alusvaatteet..." Emily mutisi hiljaa. Hän tarvitsi enemmän, sen nyt saattoi arvata. 
"Nämäkin on Zoen." Hän suuntasi kahden muun luo, katse maassa. Kaiken tutkimisen jälkeen oli likainen olo. 

Zoe seisoi kädet rinnalle ristittyinä ja leukaperät kireinä odotusaulassa, katse valkoiseen, loisteputkilla valaistuun käytävään suunnattuna. Hän tiesi, että iltaan mennessä päätä särkisi kaikesta paineesta, jota hampaiden yhteenpureminen aiheutti, mutta se olisi illan murhe, kuten olisi sekin, jos hän saisi muovipaikkoja lohkeamaan hampaiden narskuttelulla. Lexa istui äänettömänä kasvot käsiin painettuna yhdellä epämukavista tuoleista, eikä ollut liikkunut lainkaan useaan minuuttiin. Ainoastaan rintakehän tuskin havaittava liike oli vakuuttanut Zoen siitä, ettei mustiin työvaatteisiin pukeutunut nainen ollut muuttunut patsaaksi. Zoe kosketti jännittynyttä hartiaa huomatessaan Lawrencen ja Emilyn palaavan, ja Lexa ponnisti jaloilleen katse Emilyyn liimautuen.
"Valmista?" Zoe kysyi katse Lawrencen ja Emilyn välillä loikkien.

Lawrence vilkaisi Emilyä silmäkulmastaan.
"Minä ymmärrän, Millie, mutta kuule, en ole varma, onko se kovinkaan hyvä ajatus."
Mitä nopeammin nainen pääsisi lepäämään, sen parempi. Ja kun otti huomioon, mitä kotona oli tapahtunut...
Mies käänsi katseensa aulassa odottaneeseen kaksikkoon, ymmärsi nyt paremmin kireän jännitteen.
"Valmista, eikö?"
Hän katsahti Emilyyn.

Emily nyökkäsi. Oli valmista. Hän huokaisi syvään. 
"Kun... Minä haluaisin käydä. Haluan vaatteita ja..." Hän halusi omia vaatteita. 
"Puhelin." 

Lexa räpäytti hitaasti silmiään. Emily ei voinut puhua siitä, että tahtoisi mennä käymään asunnollaan nyt? Kun he olivat puhuneet asiasta, hän oli olettanut sen olevan edessä joskus seuraavalla viikolla. Ei heti tänään, ei missään nimessä.
"Sinun pitää päästä lepäämään", Lexa vastusti hiljaa. Eihän Emily voisi käydä kotonaan! Ei näin pian. Se... se ihmishirviö, joka tämän oli tehnyt, voisi hyvin olla paikalla. Emily ei voisi kohdata entistä kihlattuaan näin nopeasti. Eihän?
"Jos annat avaimesi, minä käyn hakemassa sinulle hieman vaatteita ja mitä muuta tahdotkaan", Zoe totesi. Hän ei pelännyt yhtä järkensä menettänyttä miestä. Hän oli tuijottanut kiväärin piippua ja jäänyt kertomaan tarinaa.

"Lexa on oikeassa", Lawrence huomautti.
Hän ei tiennyt tarkalleen, mitä oli tapahtunut ennen kuin he olivat tavanneet parkkipaikalla, mutta Emilyn vammat puhuivat puolestaan. Nainen ei ollut sellaisessa kunnossa, että olisi ollut mitään järkeä viedä tätä hakemaan tavaroitaan heti tänä iltana. Tai yönä, ei hän ollut enää edes varma ajasta.
Mies käänsi katseensa Zoeen.
"Voin tulla mukaan."

"Tulen ihan itse." Emily puhisi hiljaa. 
"Minä... Jos hän on siellä, haluan puhua."

Zoe nyökkäsi miehelle. Kaksin he saisivat pakattua Emilyn tavaroita vieläkin nopeammin, ja kenties naisen ystävänä Lawrence jopa tuntisi asunnon, jota he koluaisivat läpi.
"Älä kuvittelekaan", Zoe puhahti päätään terävästi pudistaen. "Et ole puhumassa hänelle enää tänä yönä. Katsotaan uudestaan ensi viikolla." Lexa ei voinut olla kuin kiitollinen siitä, että muutkin jakoivat hänen huolensa, eivätkä suhtautuneet lämmöllä ajatukseen Emilystä painajaistensa näyttämöllä.

Emilyn täytyi olla shokissa, muuten käytöksessä ei ollut mitään järkeä.
"Et ole sellaisessa kunnossa, että puhuisit yhtään kenellekään", Lawrence huomautti, juoksuttaen sormet läpi hiuksistaan.
"Sen ehtii kyllä, mutta ei juuri nyt. Kerrot vain, mitä tarvitset, käymme hakemassa."

"Ei!"  Emily polkaisi jopa lapsellisesti jalkaansa, katsoen Zoea ja Lawrencea. 
"Haluan puhua nyt. Haluan itse katsoa vaatteeni ja mitä muuta otan. Ja... Te olette mukana. Ei mitään tapahdu." Enää. 

Zoe vilkaisi Lawrencea. Mitäpä jos mies vain heittäisi Emilyn olalleen ja kantaisi autolle, ja tätä keskustelua ei tarvitsisi käydä? Ajatuskin Emilyn viemisestä takaisin asunnolle, kun mustelmat eivät olleet vielä edes ehtineet asettua, sai vatsan vellomaan. Kenenkään ei kuuluisi joutua kohtaamaan pahoinpitelijäänsä ja raiskaajaansa niin pian.
"Me olemme vain huolissamme sinun jaksamisestasi", Lexa vetosi pehmeästi ja koetti tarttua Emilyn käteen voidakseen ujuttaa sormensa Emilyn omien lomaan. "Sinä tarvitset lepoa. Löit pääsi ja voit pahoin. Emme halua että satutat itsesi, jos huimaus iskee uudestaan."

Sama ajatus kävi myös Lawrencen mielessä.
Mutta kun otti huomioon, mitä Emilylle oli tapahtunut vain joitakin tunteja aikaisemmin, ja kuinka tämä oli reagoinut hänen kosketukseensa aiemmin, se saisi olla se viimeinen keino.
"Millie, kun kyse ei nyt ole vain siitä", hän huomautti.
"Lexa on oikeassa, sinun pitää levätä. Ratsastajana sinun pitäisi tietää, ettei aivotärähdys ole mikään pikku juttu. Ehdit hyvin hakea loput tavarasi myöhemminkin."

Emily antoi sormien kietoutua Lexan sormien lomaan. 
"Minä lepään sitten. Sen jälkeen. Lupaan. Mutta minä haluaisin. Oikeasti."

Lexa vilkaisi muita voimattomana vastustamaan Emilyn pyyntöä. Ehkä tämä olisi se, mitä Emily tarvitsisi. Ympyrän sulkeutuminen. Hän ei voinut väittää, että ajatus olisi istunut kovinkaan hyvin hänen mielessään. Hän olisi vain tahtonut viedä Emilyn jonnekin, missä nainen voisi levätä peittoihin käärittynä ja antaa niin keholleen kuin mielelleen aikaa parantua.
"Viisitoista minuuttia?" Zoe siristi silmiään katse Lawrencessa. Mies oli osoittanut olevansa järkevä, joten kenties he voisivat yhdessä löytää kompromissin, joka saisi Emilyn taipumaan. Emilyn kanssa väitteleminen ei tuntunut tuottavan mitään tulosta, ja hän epäili, etteivät he saisi Emilyä autoon ilman kantamista, jos nainen ei olisi yhtä mieltä autojen kulkusuunnasta. Jos he antaisivat naiselle vartin aikaa kerätä tavaransa, ehkä he saisivat Emilyn nopeammin lepäämään kuin vääntämällä kättä asiasta nyt.

Lawrence hieraisi nenänvarttaan.
Luoja, ota minut jo pois täältä.
"Viisitoista minuuttia", hän myöntyi pitkin hampain Zoen ehdotukseen, sillä ei saanut mielestään ajettua huolta siitä, mitä paluu takaisin tapahtumapaikalle voisi aiheuttaa. Puhumattakaan siitä, että Emily oli jo fyysisestikin heikossa kunnossa.
"Helvetin muuli. Viisitoista minuuttia, ja sitten heitän sinut olkapäälle ja kannan autoon, jos et muuten suostu, okei?"
He voisivat palata myöhemmin, ei kaikkea tarvinnut hakea ensimmäisenä iltana.

Emily katsoi molempia tiukasti, mutta suru sinisissä silmissään. Muuli, Millie, aika samalta se kuulosti. 
"Se käy." 

"Mennään", Zoe nyökkäsi. Viisitoista minuuttia, eikä sekuntiakaan päälle. Emily saisi sen verran vaatteita, että selviäisi ensi viikkoon mukavasti, ja sen jälkeen he voisivat harkita asiaa uudestaan. Luoja tiesi, ettei hän ollut laskemassa naista minnekään asuntonsa lähettyville yksinään, eikä varmasti ollut kukaan muukaan. Emily ei joutuisi hakemaan tavaroitaan koskaan yksin. Lexa puristi hellästi Emilyn sormia haluttomana laskemaan irti naisen kädestä, vaikka he lähtivätkin liikkeelle.
"Jos sinua huimaa tai ahdistaa edes silmänräpäyksen ajan, me lähdemme saman tien", Zoe vielä lisäsi olkansa yli suunnistaessaan sairaalan lasiovista ulos. Ja jos mies olisi paikalla... Hän oli henkilökohtaisesti valmis varmistamaan, ettei Eugene saisi sanaa suustaan.

Naiset. Helvetin härkäpäiset naiset.
Lawrence oli alkanut epäillä, oliko muunlaisia olemassakaan. Eikä se ollut lainkaan huono ominaisuus, ellei mukaan laskettu niitä kertoja, kun paha aivotärähdys olisi vaatinut lepäämään.
Viisitoista minuuttia, sen jälkeen he lähtisivät pois. Ja Emily pääsisi lepäämään... kenen luona nainen sitten ikinä tahtoisikaan levätä.
Mieli synkkänä tukahdutetusta raivosta Eugenea kohtaan hän seurasi muita parkkipaikalle.

Emily lähti autoille Lexan rinnalla, vilkaisten naista. 
"... Lawrence tarjosi asuntoaan jos haluamme mennä sinne yöksi."

Lexa vilkaisi Emilyä yllättyneenä.
"Tahdotko sinä mennä sinne yöksi? Ja oletko varma, että tahdot minut seuraksesi?" Hän kysyi pehmeästi. Emilylle oli tarjottu yösijaa monesta osoitteesta eikä hän epäillyt hetkeäkään, etteivätkö naisen ystävät olleet valmiita valvomaan Emilyn unta.
"Jos se paskiainen on paikalla, luotan siihen että pidät Emilyn kaukana hänestä", Zoe sanoi hiljaa siirryttyään kävelemään Lawrencen rinnalle. "Hän kuuntelee sinua. Tahtoi Emily mitä tahansa, nyt ei ole hyvä hetki puhua asioita selväksi."

Lawrence vilkaisi Zoea silmäkulmastaan.
Ei, ei tosiaankaan ollut. Ehkei koskaan olisi, mutta ei ainakaan tänään, ei, kun naisen täytyi olla vielä henkisesti vereslihalla. Puhumattakaan tämän runnotusta kehosta.
"Minä pidän", hän vastasi, kaivaen autonavaimia takkinsa taskusta.
Eikä hän epäillyt hetkeäkään, etteikö Zoe olisi kykenevä pitämään Eugenen kaukana. Naisen silmissä oli kytenyt sama raivokas tuli, joka poltti hänen sisällään.
Saatanan paskiainen.

Emily piti katseensa tiukasti maassa, mutta käveli kohti autoa. 
"Minä... Jos sinua ei haittaisi. Laurie menee siskolleen ja Zoe voisi haluta rauhaa tämän illan. Ja olisin mieluiten sinun kanssasi." Kun hän pelkäsi että Lexa katoaisi. 

"Ei minua haittaa", Lexa lupasi nopeasti. "Tietenkin olen kanssasi, jos tahdot niin." Hän seuraisi tiiviisti Emilyn kannoilla seuraavan vuorokauden, jos nainen niin tahtoisi. Mitä tahansa, että Emilyn olisi parempi olla.
"Hyvä", Zoe nyökkäsi lyhyesti. Niin kauan kuin Lawrence pitäisi Emilyn poissa entisen kihlatun näköpiiristä, heidän ei tarvitsisi murehtia. Hän pitäisi huolen, ettei Eugene erehtyisi katsomaankaan väärin Emilyn suuntaan. Ja jos hän joskus törmäisi mieheen pimeällä kujalla, no, Eugenen ei tarvitsisi sen jälkeen nähdä mitään muuta kuin tähtiä muutamaan päivään.

Lawrence sattuisi oikein mielellään samalle kadulle. Tai ehkä hän voisi todistaa Zoen olleen kaiken aikaa kanssaan, ei ollut mitenkään mahdollista, että tällä oli mitään tekemistä Eugenen kasvojen uuden muodon kanssa. Hitot siitä, vaikka se olisikin valanrikkomista ja ties mitä muuta.
Hitot mistään.
"Nähdään pian", hän huikkasi naisille, ennen kuin suuntasi Mustangilleen. Ehkä moottorin tuttu hyrinä rauhoittaisi hieman mieltä ajomatkan aikana.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] An empire is falling in just one day   To Maalis 01, 2018 6:46 pm

Emily istui Zoen auton etupenkille, heilautti kättään Laurielle ja neuvoi Zoelle reitin. Auton pysähtyessä Newburnin idyllisellä asuinalueella sijaitsevan punatiilisen rakennuksen eteen hän nousi autosta. Emily asteli kapean etupihan halki, etsi vara-avaimen piilostaan ja avasi oven. Merry ei ainakaan juossut vastaan. 
"Haloo?" Hän huhusi asuntoon, joka näytti remontoidussa moderniudessaan hyvin kodikkaalta. Emily potkaisi kumisaappaat jalastaan ja lähti portaita pitkin ylös, koettaen piilottaa miten empi askelia kun pääsi lähemmäs makuuhuonetta.

Lexa juoksi viimeiset askeleet omalle autolleen, kun oli ensin laskenut Emilyn kädestä irti Zoen katumaasturin luona. Sydän takoen nainen seurasi autojen letkaa asuinalueelle, joka näytti täydelliseltä. Jos ihmiset vain tietäisivät, mitä hirveyksiä punatiilisen talon seinien sisään kätkeytyi.
"Millie! Odota!" Lexa huusi välittämättä siitä, miten BMW:n ovet jäivät lukitsematta, kun hän säntäsi kauhuissaan etupihan halki saadakseen Emilyn kiinni. Ei nainen voisi vain marssia sisään. Mitä jos mies odotti sisällä, lukitsisi oven Emilyn jäljessä ja he jäisivät ulos? Zoen ajatukset näyttivät olevan varsin samansuuntaiset, sillä nainen työnsi jalkansa oven väliin heti, kun Emily sen aukaisi, jotta kukaan ei saisi painettua sitä kiinni.
"Älä päästä häntä silmistäsi", mustahiuksinen nainen sihahti Lawrencelle. Mies oli luvannut pitää Emilyn kaukana Eugenesta, joten nyt oli aika lunastaa se lupaus, ihan sama oliko mies edes koko talossa vai ei. Hän aikoi jäädä alakertaan ja varmistaa, ettei kukaan saapuisi heidän huomaamattaan - tai lymyilisi alakerran komeroissa. Ehkä hän oli katsonut liikaa kauhuelokuvia viime aikoina. Lexa seurasi äänettömänä Emilyn kannoilla hilliten halua koskettaa naista epäillessään, että se saisi varuillaan olevan naisen vain säpsymään entistä enemmän.

Lawrence oli juuri saanut Mustangin parkkiin, kun Emily jo suuntasi etuovelle. Ei hyvä helvetti, naisella ei ollut mitään itsesuojeluvaistoa.
Onneksi Zoe ja Lexa tuntuivat sentään olevan tehtävänsä tasalla, niin että hän saattoi harppoa näiden perässä sisälle.
"Ei tulisi mieleenkään", mies vakuutti. Ehkei Zoe edes ehtinyt kuulla, sillä hänen oli pidennettävä askeleitaan ennättääkseen portaisiin.
Melkoinen saattue.

Kenttäratsastaja.
Itsesuojeluvaisto oli aika turha tai sitten sitä oli hyvin vähän. Emily vilkaisi takanaan olevaa Lexaa ja avasi makuuhuoneen oven. Siellä ne samat sähkötuikut ja terälehdet ilkkuivat hänelle edelleen. Nainen veti syvään henkeä ja käveli vaatekaapeille, kiskaisten niiden lattialta esiin kaksi vedettävää laukkua, jotka läväytti lattialle auki. 
"Laurie, siinä nurkkakaapissa on työvaatteitani, laitatko ne toiseen laukkuun? Katso että edustusvaatteet tulee mukaan." Sitten hän avasi itselleen pyhitetyn vaatekaapin puolikkaan ja vilkaisi Lexaa. 
"... Pakkaa jotain suurinpiirtein järkevää. Haen kylpyhuoneesta tavaroitani." Kylpyhuoneen ovi oli makuuhuoneessa, joten hänet kuuli kyllä. Suoristusrauta, fööni, meikkipussi, jotain kalliimpia tuotteita. Loput voisi ostaa uudelleen. Hän palasi makuuhuoneeseen ja kävi sitten kaivamassa yöpöytänsä laatikoista laturinsa, tabletin ja sen laturin. 

Lexa peitti kädellä suunsa, ettei terävä henkäys kantaisi asunnon hiljaisuudessa. Jos ei olisi tiennyt, mitä hirveyksiä huoneeseen kätkeytyi, sitä olisi voinut pitää romanttisena näkynä. Vaan kun tiesi, mitä makuuhuoneessa oli tapahtunut, katse kiinnittyi jokaiseen asiaan, joka ei ollut aivan oikealla paikallaan. Kaatunut muistoesine, hiukan paikaltaan siirtynyt yöpöytä, lattialle pudonnut tyyny, kaikki tuntuivat vain muistuttavan siitä, miten Emilyä oli viskottu ympäri huonetta, paiskattu sängylle ja raiskattu miehen toimesta, joka oli luvannut rakastaa ja varjella naista. Pahoinvointi velloi vatsassa niin voimakkaana, että Lexa epäili olevansa vihreä, kun hän kääntyi Emilyn vaatekaapin puoleen. Hän ei jäänyt arpomaan mitä pakkaisi, vaan veti järjestelmällisesti hyllyiltä vaatteita pinoissa alas ja laukkuun. Emily saisi käydä ne itse läpi myöhemmin, kun he olisivat poissa täältä. Kaukana poissa. Hän täytti laukun järjestelmällisesti, tunki jokaisen kolon täyteen vaatteita ja Emilyn noutamia pikkutavaroita ja varmisti, että laukussa oli niin paljon kuin sinne vain mahtuisi - ja vähän enemmän, koska kannen sai aina sullottua kiinni, kun tiesi mistä painaa.

Lawrence ei varmaan koskaan pystyisi katsomaan ruusun terälehtiä samalla tavalla.
Hän vilkaisi Emilyä hieman epäluuloisesti - älä päästä häntä silmistäsi - mutta tuli lopulta siihen tulokseen, ettei Eugenekaan todennäköisesti ollut riittävän hullu kömpimään sisään kylpyhuoneen ikkunasta, jos sellaista nyt ylipäätään oli.
Se ei estänyt miestä seuraamasta Emilyä kylpyhuoneen ovelle ja kurkistamasta sisään, mulkoilemasta jokaista nurkkaa huolellisesti ja mahdollisimman murhanhimoisesti läpi, ennen kuin hän jätti naisen pakkaamaan ja palasi itse makuuhuoneen puolelle.
Matkalla oli hyvä purkaa murhanhimoa potkaisemalla yhtä sähkötuikkua. Helvetin kusipää.
Mies alkoi lappaa ratsastusvaatteita tehokkaasti toiseen laukkuun, pitäen samalla ovea silmällä.

Emily istui Lexan pakkaaman laukun päälle ja auttoi sen sulkemisessa. Loppujen lpuksi hän työnsi omia vaatteita vielä työvaatteidenkin sekaan ja nappasi kaksi urheilukassia vaatekaapista. 
"Mennään alas." Emily lähti makuuhuoneesta vauhdilla ja hölkkäsi portaat alas. Hän heitti toisen urheilukassin eteistä kohti, sinne voisi tunkea muutamat kengät. Emily pysähtyi olohuoneeseen, avaten vitriinin. Pöytätasoilla ja hyllyissä oli satunnaisia kuvia hymyilevästä pariskunnasta - mitä lähemmäs tosin tultiin nykyisyyttä, sitä vähemmän oli kuvia pariskunnasta yhdessä. Osapuolet erikseen, Emily hevosten kanssa. Siinä se. Vitriinistä Emily otti kaksi puulaatikkoa - naisen rakkaat teesetit, hän itkisi jos Eugene vaikka rikkoisi ne. Nainen otti myös muutaman elokuvan - Jurassic parkit ja pari muuta - laukkuun. Oliko muuta? 
Sitten ulko-ovi aukesi. Sisään astui vielä loppusyksyn ulkomaanmatkasta kevyesti ruskettunut mies jolla oli lyhyet, tummanvaaleat hiukset ja edelleen juhlavaatteet yllään. Ystävälliset vihreät silmät, koiranpentu sinkaisi edeltä asentoon. 
"... Emily?" Mies huikkasi kysyvästi asuntoon, kun huomasi valot. Sydän alkoi hakata kurkussa ja punapää kulki kohti eteistä kuin transsissa. 

Lexa otti toisen laukuista kannettavakseen kiiruhtaessaan Emilyn perään. Hitto että Emily ei kyllä turhia varonut. Onneksi Zoe oli alakerrassa, eikä siis tarvinnut pelätä, että mies olisi saapunut heidän huomaamattaan. Lexa kantoi laukun portaiden alapäähän ja laski sen seinän viereen, josta se olisi helppo siirtää autoon. Zoe pysyi oven lähettyvillä ulko-ovi jatkuvasti näköpiirissään, mikä sai Lexan ajattelemaan ohikiitävästi, miten tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun nainen teki jotakin tällaista. Se ajatus ei kuitenkaan ansainnut aikaa tässä tilanteessa, kun hän suunnisti Emilyn viskaaman kassin perässä eteiseen. Epäilemättä Emily kaipaisi kenkiään, ja ei ollut kovinkaan vaikea poimia naisten kenkiä eteisestä.
Tai sen ei olisi pitänyt olla, mutta ulko-ovi aukesi kesken kaiken. Lexa oli jaloillaan ja olohuoneessa ennen kuin ovi oli edes kokonaan avoinna, ja astui Emilyn eteen kädet naisen hartioita tavoitellen.
"Millie", hän ravisti naista kevyesti. "Meidän täytyy mennä. Sinun täytyy mennä." Hän tavoitteli katseellaan Lawrencea apua anoen. Emily täytyisi saada pois täältä nyt eikä kohta. Hän kantaisi Emilyn jos hänen täytyisi, mutta mieheltä se luonnistuisi varmasti helpommin.
"Käänny ympäri ja kävele pois", Zoe sanoi kylmä raivo sanoja värittäen, kun astui eteenpäin estääkseen Eugenea astumasta eteistä pidemmälle.

Ehkä olisi pitänyt olla vain ilahtunut siitä, että Emily voi riittävän hyvin syöksähdelläkseen ympäri asuntoa.
Lawrence ei silti osannut olla kovinkaan riemuissaan, kun tarrasi toiseen laukkuun ja lähti kiikuttamaan sitä alakertaan.
Olisi pitänyt tietää, ettei heidän onnensa jatkuisi loputtomiin. 'Rikollinen palaa aina rikospaikalle' taisi sittenkin olla pätevä sanonta, tai sitten asiaan vaikutti se, että rikospaikka sattui olemaan oma koti.
Lawrencen hartiat kiristyivät ja katse näytti tummuvan, kun hän suoristautui ja harppasi Emilyn luo.
"Millie, mennään", hän totesi, yrittäen ojentaa kätensä tarttuakseen naisen käsivarteen, mikäli tämä oli aikeissa jatkaa raiskaajansa ja pahoinpitelijänsä luo.
Ei tänään.

Eugene jäi tuijottamaan itselleen sihisevää vierasta naista ja kurkisti peremmälle asuntoon. 
"Tämä on minunkin asuntoni." Mustavaltea bordercollie hyöri ihmisten jaloissa suorastaan ironisen onnellisena kun otti tilanteen huomioon. Merry hyppäsi Emilyn jalkoja vasten ja lätki niitä tassuillaan. Emily yritti tehdä käsillään turhaksi sekä lexan että Lawrencen yritykset takertua häneen ja estää menemästä eteiseen. 
"Ei." Sinisten silmien määrätietoinen katse oli nauliutunut sen äänen suuntaan, joka sai kivulian tunteen vihlomaan paikassa jossa ei todellakaan pitäisi. 
"Puhun hänelle nyt." 
"Emily?" Mies huhusi uudelleen, saaden kenttäratsastajaan liikettä. 

"Olet vapaa palaamaan, kun me olemme lähteneet", Zoe vastasi liikahtamatta senttiäkään. Eugenea ei tosiaankaan tarvittu juuri nyt. Miehen olisi paras tajuta oma parhaansa ja häipyä nyt. Hän laski rinnalle ristityt kätensä roikkumaan vapaiksi kyljille, vaikka se ei varsinaisesti saanutkaan lihaksia rentoutumaan, kun nainen tuijotti miestä jännittyneenä ja silmät salamoiden. Ainakin paskiaisella oli nyt kasvot nimen lisäksi. Ei olisi kauaa.
"Millie!" Lexa parkaisi koettaen epätoivoisesti estää naista liikkumasta kohti eteistä. "Et voi puhua hänelle. Et nyt. Ole kiltti, mennään vain pois." Pelko Emilyn puolesta sai äänen teräväksi ja korkeaksi.

Merry ampaisi jostakin loikkimaan heidän ympärillään. Hölmö, iloinen koira, jota Lawrence oli usein vierailuillaan viihdyttänyt paiskomalla lelua tai rapsuttamalla pennununtuvaista vatsakarvaa. Voisikohan koiran ottaa mukaan, sitä ei tosiaan voisi jättää sellaiselle miehelle, joka teki rakkaaksi väittämälleen näin. Joka teki ainoallekaan elävälle olennolle näin.
"Millie", mies sähähti turhautuneesti ja yritti tarttua naisen hartioihin kääntääkseen tämän itseään kohti.
"Kuuntele nyt hitto edes hetki."

Emily huitaisi kädellään Lawrencea kohti. 
"Lawrence!" Hän katsoi miestä samoin kuin katsoi haastavaa maastoesterataa - minähän voitan tämän, piste. 
"Minun on pakko. Kiltit." Samalla hän yritti vain puskea muiden ohi. Eugenella oli sentään sen verran itsesuojeluvaistoa ettei yrittänyt Zoen ohi.

Se oli ainoa fiksu päätös, jonka Eugene oli koko päivänä tehnyt. Zoe ei olisi pelännyt tarttua mieheen ja työntää tuota taaksepäin, jos mies olisi yrittänyt hänen ohitseen. Pieni osa hänestä suorastaan toivoi, että mies antaisi syyn kohottaa nyrkkiä tai polvea.
"Millie", Lexa vetosi epätoivoisena koettaen vielä viimeisen kerran kurottaa naisen puoleen, kun Emily vain tuntui livahtavan hänen ohitseen. Helvetti. Ei olisi pitänyt koskaan tulla tänne, vaatteista viis. Tai lukita Emily autoon ja pakata naisen tavaroita ilman tuon apua.

Oli hyvin lähellä, ettei heilahtava käsi huiskaissut paria viikkoa aiemmin kuvia kokenutta nenää. 
"Voi jumalauta sinun kanssasi", Lawrence sähähti, ja hetken tosiaan harkitsi, että olisi heilauttanut naisen hartialleen ja kävellyt autolle. 
Mutta Emily tuntui päätöksensä tehneen. Ja se tuntui olevan tärkeä.
"Et sitten mene lähelle, pysyttelet takana. Se helvetin paskiainen ei tule kosketusetäisyyden päähän sinusta."

Emily katsoi miestä vielä hetken haastavasti. 
"En." Samaa lupasi lapsi jonka vanhempi kielsi menemästä liian korkeille esteille tai laukkaamasta maastossa liian kovaa. Saapuessaan eteiseen Emily veti ryhtiään suoremmaksi. 
"Emily, olen pahoill-- hyvä luoja." Mies näki naisen posken. Nainen nieleskeli ja katsoi nyt entistä kihlattuaan silmät pelosta loimuten. 
"Otan vain tavaroita ja lähden." Nainen totesi mahdollisimman tyynesti. Eugenen katse palloili Zoen ja Lexan väliä. 
"Kyllä, se on toinen heistä ja ei, minä en aio kertoa kumpi. Sillä ei ole merkitystä."
"Emily, voisimmeko puhua kaks--"
"Emme. Minulla ei ole mitään kahdenkeskistä sanottavaa sinulle. Enkä halua tämän jälkeen nähdäkään sinua. Joku asianajaja saa hoitaa kaiken oleellisen ja minä vain allekirjoitan paperit." Se vaati uskomatonta työtä ettei ääni särkynyt kesken kaiken, kun hän saattoi maistaa sen tukehtumisen tunteen muutaman tunnin takaa. 
"Olet tosissasi kaiken kanssa?"

Zoe ei liikahtanut senttiäkään, vaan jäi seisomaan entisen kihlatun ja Emilyn väliin. Eugene räpäyttäisi silmäänsäkin väärin ja hän ajaisi miehen ulos asunnosta. Anna minulle pieninkin syy… Mutta sitä ei tarvinnut sanoa ääneen, sillä ajatus loisti ylpeiltä kasvoilta. Tuijottaessaan miehen kasvoja, hän ei tuntenut pelkoa, vain raivoa, joka kynsi tietään vapauteen syvältä rintakehästä.
Emilyn ei tarvinnut sanoa mitään, sillä molempien naisten reaktiot puhuivat puolestaan. Zoe astui puolikkaan askeleen eteenpäin kädet nyrkkiin puristuen. Kuinka mies kehtasi! Jos Emily ei olisi ollut siinä, näkemässä, hän olisi lyönyt miehen nenää niin että rusahtaisi ja kohottanut polvensa voimalla haaroväliin. Ainoa, mikä esti häntä tekemästä niin nyt oli Emily. Emilyn ei tarvitsisi nähdä enää yhtään enempää väkivaltaa. Lexa veti terävästi henkeä silmät suurina ja kurotti Emilyn selkää kohden hakien otetta takin kankaasta. Valmiina vetämään Emilyn hänen taakseen, jos mies tekisi mitään.
"Sinä kuulit mitä hän sanoi. Hän ei halua nähdä sinua. Häivy", Zoe murisi katse täynnä murhanhimoa, kun nainen astui vielä toisen askeleen eteen voidakseen todella painostaa Eugenea astumalla miehen henkilökohtaiseen tilaan. Hän luotti Lawrencen pitävän Emilystä huolta.

Lawrence ei ollut koskaan pitänyt itseään väkivaltaisena miehenä. Temperamenttisena, kyllä, tunteikkaanakin, hieman vähemmän mielellään piirteen myöntäen, mutta ei milloinkaan väkivaltaisena.
Mutta katsoessaan vihreäsilmäistä, kevyesti ruskettunutta miestä hän ei voinut olla ajattelematta, ettei olisi lainkaan haitannut, jos tämä olisi päättänyt juosta hänen nyrkkiinsä. Useamman kerran. Hän ei voinut sanoa keskustelleensa Eugenen kanssa montaakaan kertaa, mutta mies ei ollut koskaan vaikuttanut sellaiselta, joka kykenisi tällaiseen hirmutekoon.
Se teki kaikesta vain kammottavampaa. 
Mies vilkaisi Emilyä ja otti sitten askeleen eteenpäin, jättäen Lexan huolehtimaan naisen selustasta. Vaikka Zoe näyttikin pärjäävän oikein hyvin itsekseen.

Emily katseli hetken tilannetta. 
"Nyt te kaksi lopetatte!" Nainen parahti, miltein peittäen kasvot käsiinsä mutta jätti sen viime hetkellä tekemättä. 
"En halua että kukaan teistä jakaa mitään oman käden oikeutta. Antakaa olla. " Punapää mulkaisi kahta ärripurria pelkoa silmissään. 
"Ja minä olen kuoleman vakavissani, olin jo ennen... ennen kuin sinä raiskasit minut." Emily taisteli sanoakseen sen ääneen. 
"Jos et ensi keskiviikkona ole kotona kun haen loput tavarani, niin minä en kerro sukulaisillesi. Jos pysyt poissa. Et tule töihin, et yritä saada selville missä olen tai puhua minulle. Asianajaja ottaa sinuun yhteyttä kunn löydän sellaisen."
"Emily..."
"Ei. Eugene, ei. En palaisi siihen enää mistään hinnasta." Mies näytti hieman surkealta katsoessaan entistä kihlattuaan, joka pysyi kollegansa takana. 
"Kumpi heistä?" Se sai raivon sinisiin silmiin ja Emily oli astumassa vaikka Lexa mukanaan kahdesta muusta ohi. 
"Senhän sinä haluaisit tietää! Tekisitkö hänelle saman, saatanan paskapää? S-sinulla ei ole mitään oikeutta kysyä tuollaista m-minulta!" Kyyneleet valuivat poskille.

Emilyn käsky ei varsinaisesti saanut häntä astumaan taakse tai rentouttamaan hartioitaan, mutta Zoe teki sentään sen verran, ettei varannut painoaan jo valmiiksi enemmän oikealle jalalle lyöntiä varten. Hän hengitti tuskin havaittavasti kaikesta jännityksestä, jota tallitöiden muokkaama keho kantoi mukanaan. Emily oli rohkea - tai luupää, kummin vain - kun kohtasi miehen nyt, mutta mies ei satuttaisi Emilyä enää yhtään enempää muutoin kuin hänen kylmän, kuolleen ruumiinsa yli.
Onnea yritykseen, Eugene. Selkiekään ei ollut pystynyt siihen.
Lexa kietoi kätensä takaapäin Emilyn ympärille tiukasti ja nosti lyhyemmän naisen muutaman sentin verran ilmaan lattiasta, ennen kuin Emily todella tunkisi muiden ohitse huutamaan Eugenelle. Ehkä Eugene ei ollut väkivaltaan taipuvainen mies, mutta tilanne oli niin latautunut, ettei hän aikonut ottaa pienintäkään riskiä.
Sitä paitsi, Zoe oli jo harpannut eteenpäin ja lyönyt miestä nyrkillä palleaan. Eugene ei kerran saanut suustaan mitään fiksua, joten mies voisi yhtä hyvin olla hiljaa keskittyen haukkomaan henkeään kaksin kerroin. Jumalauta mikä paskiainen. Mieli teki runnoa kasvoihin vielä polvella, mutta Zoe yllätti itsensäkin kun hillitsi mieliteon.

Lawrence vilkaisi Emilyä silmäkulmastaan. Hän ei ollut se, joka löisi tilanteessa ensin, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli. Vaikka mies, joka heidän edessään seisoi, ei olisikaan ansainnut minkäänlaista armoa, ei olisi edes sylkäisyn arvoinen.
Onneksi Zoe ei ollut yhtä... hienovarainen. Ja iski pirun hyvin, se oli sanottava. Lawrence olisi saattanut onnitella työtoveriaan, jos tilanne olisi ollut toinen. 
Nyt hän katsahti Emilyyn ja otti varmuuden vuoksi askeleen paremmin naisen ja Eugenen väliin.

Emily ähkäisi kun tunsi Lexan kädet ympärillään. Piru että pitikin olla niin kompaktia kokoa, että oli nosteltavissa niin helposti. Hän ei tosin tapellut vastaan, ei nainen jaksanut. Eugene taipui kaksinkerroin Zoen iskusta, ottaen tukea seinästä. 
"J-ja minä o-otan Merryn." Emily sopersi änkyttäen Lexan käsien suojasta. Mies ei jaksanut väittää vastaan, edes kun sai suoristauduttua. 
"Olen pahoillani, Emily, todella olen." 

Kappas, ihmisiin sai todella taottua järkeä muutamalla hyvin ajoitetulla lyönnillä. Eugenehan jopa sanoi jotakin fiksua saadessaan henkensä taas kulkemaan! Zoe tuijotti miestä silmät leimuten ja astui askeleen lähemmäs.
"Ulos", hän sihahti hampaidensa lomasta Eugenelle. "Käy kävelyllä. Me pakkaamme sillä aikaa auton. Jos näen sinua kadunvarressa seuraavan vartin aikana", hän jätti lauseen lopun roikkumaan ilmaan. Hän soittaisi poliisille. Ja varmaan löisi miestä uudestaan, eikä kohde sillä kertaa olisi enää pallea. Lexa laski varoen Emilyn takaisin omille jaloilleen, mutta piti kätensä naisen ympärillä. Ihan vain kaiken varalta.

Juuri sillä hetkellä Lawrence tunsi syvää vastenmielisyyttä kaikkia sukupuoli-identiteettinsä jakavia kohtaan. 
"Vähän myöhäistä", hän huomautti kuivasti pystyyn päässeelle miehelle ja vilkaisi silmäkulmastaan Zoea, muistuttaen itselleen, ettei halunnut joutua naisen huonolle puolelle.
Hän nyökäytti päätään ovea kohti.
"Ovi on tuossa, paras aloittaa se käveleminen nyt."

Eugene tuntui painuvan kasaan. Mies vilkaisi Emilyä, avasi suunsa, mutta sulki sen ja lähti. Zoen nyrkki palleassa oli riittänyt. Punapää katsoi miehen perään, inhosta väristen. Hyi. 

Zoe tuijotti värähtämättä eteensä siihen asti, että ovi sulkeutui miehen perässä. Heti kun ovi kolahti kiinni Eugenen poistuttua asunnolta, nainen veti syvään henkeä ja kääntyi ympäri.
"Pakataan auto", hän totesi enemmän itselleen kuin muille. Mitä nopeammin he olisivat ulkona täältä, sen helpommin hän hengittäisi.
"Millie, löydätkö Merryn välttämättömimmät tavarat nopeasti?" Lexa kysyi vapauttaen naisen vihdoin käsiensä otteesta. Koiranpentu oli palannut liehakoimaan heidän jalkoihinsa nyt, kun tilanteen lataus oli purkautunut.

Lawrence ei edes tajunnut puristaneensa kättään nyrkkiin, ennen kuin sormet vihlaisivat sen avautuessa. Kireys ei kadonnut hartioista, vaikka Eugene lähtikin. Helvetti.
Mies puhalsi ilman ulos keuhkoistaan ja kääntyi Emilyn ja Lexan puoleen.
"Onko vielä jotakin, mitä haluat mukaan, Millie?"
Hän voisi alkaa kantaa laukkuja autoon.

Emily vilkaisi Lexaa. 
"Uh... Kai. Yläkerrassa on sen lempipeti." Se oli vieno toive siitä ettei Emilyn tarvitsisi hakea sitä ylhäältä. Hän vilkaisi ympärilleen. 
"En paljon. Merryn tavarat ja pari asiaa." Hän kulki keittiöön, otti sieltä pennun ruuat, olohuoneesta sen lelulaatikon ja eteisestä hihnan, jonka pujotti hyörivän borderin kaulaan. Energinen otus. 

"Minä käyn hakemassa", Lexa lupasi suunnistaen portaisiin ja yläkertaan koiranpennun pedin perässä. Zoe kumartui poimimaan vielä muutamat kengät eteisestä, jotka sai mahtumaan Lexan pakkaamaan urheilukassiin. Hän raahasi laukkuja eteiseen, jotta Lawrence voisi reippailla ne autoille.
"Heitä minun autooni, sinne mahtuu", hevosenhoitaja totesi miehelle ojentaen katumaasturin avaimia, kun nosti toisen vaatteilla täytetyistä suuremmista laukuista eteiseen. Lexa palasi koiranpeti kainalossaan ja jatkoi suoraa kyytiä autoille, jotka reunustivat katua.

Lawrence otti autonavaimen vastaan, heitti urheilukassin olalleen ja otti vaatelaukut kantoon. Oven kanssa sai vähän kikkailla, mutta tuntui hyvältä päästä hetkeksi hengittämään raikasta, viileää ulkoilmaa. Hän laski toisen matkalaukun hetkeksi kädestään välkäyttääkseen katumaasturin ovet auki ja avatakseen takaluukun, johon saattoi alkaa kasata laukkuja siistiksi riviksi.
Mies tunsi sanoinkuvaamatonta halua potkaista rengasta, purkaakseen kehoon kertynyttä jännitystä, mutta se ei olisi ollut järkevää kun otti huomioon, ettei auto ollut hänen. Tai Eugenen.
Niinpä hän tyytyi vain vaeltamaan takaisin eteiseen hakemaan lisää autoon pakattavaa.

Emily astui asunnosta ulos pennun kanssa kun kaikki oli hyvin. Merry steppasi peräpää viuhtoen hihnan päässä. Sen onni oli saada naisen itkemään. Mihin hän edes laittaisi pennun? Voi hyvä luoja. 
"Mm... Zoe, jos... Jos tulen huomisesta alkaen sinun luoksesi?" Hän ei ollut koskaan uskonnut kysyvänsä sitä hevosenhoitajalta. 
"M-menen täksi yöksi Lawrencelle Lexan kanssa, L-laurie lupasi menä siskolleen." Hä voisi lainata ystävänsä kauluspaitaa yöpaidaksi. 
"Haittaako Laurie jos -- jos otan Merryn luoksesi? Vai olisiko sen parempi muualla..." Emily ei tiennyt mitä hän oli ajatellut halutessaan pennun mukaansa. Ei hän osannut huolehtia nyt edes itsestään, mitä iloa hänestä olisi tänäiltana koiranpennulle?

"Ovi on avoinna", mustahiuksinen hevosenhoitaja lupasi nyökkäyksen kera. Hänen täytyisi käydä teettämässä yksi vara-avain lisää, niin olisi antaa avain Emilyllekin. Sen ehtisi hyvin huomenna aamupäivästä. Ja sitten kun Emilyn tilanne järjestyisi, hänellä olisi avain, joka jättää vaikka tallille siltä varalta, että lukitsisi itsensä ulos asunnolta - tai hukkaisi avaimensa maastoon.
"Minäkin voin ottaa sen, jos tahdot. Samalla vaivalla Merry menee kuin Maisiekin", Zoe totesi sulkien katumaasturin takakontin, kun kaikki oli saatu kyytiin. Ajatuskin terrieristä seurana yön yli lohdutti. Hän ei joutuisi olemaan asunnollaan yksin ja elämään läpi kaikkia kauhukuvia, jotka päivä oli nostanut pintaan. Terrieri pitäisi hänet turvassa.
"Miten on, pärjäätkö ilman tavaroitasi huomiseen, vai ajanko Lawrencen kautta?"

Lawrence nosti viimeisen laukun autoon ja astui sitten kauemmas, kääntäen katseensa Emilyyn.
"Totta kai Merry on tervetullut, mikäli haluat ottaa sen mukaan. Siskolla on nelj... viisi koiraa, jotka käyvät kylässä vaihtelevina joukkoina, asunto on varsin koiravarmistettu."
Koiranpentu voisi tuoda lohtua ja muuta ajateltavaa, mutta ehkä olisi parempi, jos Emily saisi levätä täysin rauhassa, ilman että pitäisi huolehtia pennun tarpeista. Erityisesti, kun otti huomioon aivotärähdyksen ja... muun.
"Olette siellä ihan rauhassa, kaapit ovat täynnä ruokaa, Emily tietää, missä puhtaat pyyhkeet ja muut ovat."
Hän kaivoi avaimensa taskustaan, avaimenperänä killui laatta, joka julisti hänen olevan "World's okayest rider", ja ojensi nippua Emilyä ja Lexaa kohti.

Emily mietti hetken ja ojesi hihnaa Zoelle. Ehkä koiran olisi parempi jonkun täysjärkisen luona tämä yön. 
"Turvota nappulat, pussissa on mitta. Yksi mitallinen." Hän haroi hiuksiaan, irvistäen kun sormet jäivät takkuun jumiin. Au. Au. 
"Me olemme. Ai että mikä avaimenperä. Siskoltasi?" Mitä hän oli kuullut, se sopisi miehen siskon huumorintajuun. Hän astui lähemmäs, halaten avaimet käsissään hieman jäykästi ja pelokkaana ystäväänsä., 
"Kiitos." Emily mutisi itkun partaalla, kääntyen antamaan myös Zoelle halauksen. Tuolle hän ei osannut edes sanoa kiitosta, kun purskahti itkuun. 

Zoe nyökkäsi, piti tiukasti kiinni remmistä ja painoi ohjeen mieleensä. Kyllä hän yhden koiranpennun ruokkisi. Eihän se rakettitiedettä voinut olla - ja hän oli saanut varsin selkeät ohjeet. Paljon helpompaa kuin kilparatsujen ruokkiminen. Hän käänsi katseensa naisesta ja Lawrencesta koiranpentuun antaakseen ystäville hetken omaa rauhaa. Nainen kumartui rapsuttamaan koiran korvantaustaa ja vilkaisi Lexaa, joka seisoi sivummalla kädet takin taskuissa ja katse kadunvartta pälyillen. Se sai Zoenkin suoristautumaan ja vilkaisemaan ympärilleen, mutta pimeässä ei näkynyt liikettä.
"Nähdään huomenna", Zoe sanoi kietoessaan kätensä pehmeästi Emilyn ympärille. Hän toivoi, että halaus saattoi välittää sen, mitä hän ei osannut sanoiksi muotoilla. Lexa astui lähemmäs tarjoten kättään Emilylle valmiina siirtymään mustalle BMW:lle, jotta saattue voisi hajaantua kuka minnekin oli yöksi menossa.

Lawrence vilkaisi avaimenperää.
"Siskolta. Kun tulin Burghleyssä kolmanneksi", hän myönsi hymähtäen. Murielin hienovarainen tapa vihjata, että kannattaisi pyrkiä parempaan. Sen lisäksi, että sisko oli hieronut kasvoja vasteen jokaisen virheen, jonka hän oli mennyt tekemään, niin kuin kuulemma huolimattomaksi jääneen lähestymisen.
Miehen kulmat painuivat hieman alemmas.
"Hei, ei ole tarvetta kiittää, sitä varten ystävät ovat."
Tuntui kammottavan epäreilulta, että hullun kusipään vuoksi hän joutui harkitsemaan tarkkaan, voisiko halata Emilyä aiheuttamatta ahdistusta. Lopulta hän katsoi parhaaksi vain hipaista naisen käsivartta rauhoittavasti. Kaikki tulisi olemaan hyvin.
Emilyn halatessa Zoea hän käänsi katseensa Lexaan ja oli aikeissa käydä kysymässä, oliko nainen kunnossa, kun tämä siirtyi Emilyn luo.

Emily oli sentään saanut kehuja Burghleyn kolmannesta sijasta aikanaan. Onneksi. Emily astui kauemmas Zoesta ja pyyhkäisi silmiään. 
"O-on. Kiitos. Hyvää yötä." Hän tiesi ettei välttämättä nukkuisi tänä yönä ollenkaan. Olisiko sillä niin väliä? Hän vilkaisi Lexaa surkeana. 
Pelko söi naista."

"Hyvää yötä", Zoe vastasi tietäen, ettei siitä olisi varmasti toivoakaan. Hän ei ollut saanut nukuttua kunnolla viikkoihin, kun hullu asemies oli heilunut hänen asunnollaan. Kieltään naksauttaen hän lähti autolleen Merry iloisesti jaloissa hyörien. Ei tainnut pentu tajuta, ettei Emily ollut nousemassa saman auton kyytiin, tai sitten pentu oli vain tavattoman utelias ja innoissaan omituisesta aktiviteetistaan. Zoe istui ratin taakse, mutta jäi odottamaan että Emily olisi varmasti matkalla pois painajaisia sisäänsä kätkevästä naapurustosta, ennen kuin itse edes käynnistäisi katumaasturiaan.
"Mennään?" Lexan sana oli enemmän kysymys kuin mitään muuta, kun nainen kurotti tarttumaan Emilyn käteen ja puristi hellästi. Hän tahtoi saada naisen lepäämään, jotta kovia kokenut keho voisi edes aloittaa pitkällisen prosessin kohti parantumista.
"Kiitos Lawrence", hän lisäsi miehelle pienen nyökkäyksen kera. Mies oli kovin kiltti, kun oli tarjonnut omaa asuntoaan.

Lawrencen suunnitelma oli sama kuin Zoenkin, hän odottaisi siihen saakka, että Emily ja Lexa olisivat päässeet turvallisesti liikkeelle, ennen kuin lähtisi ajamaan. Antaisi omien, polttavan happamina kuohuvien tunteidensa tasaantua, ja suuntaisi vasta sitten kohti siskonsa asuntoa. Tämä oli varmasti koirineen jo nukkumassa, mutta siitä huolimatta tervetulokomitea olisi varmasti ovella jo ennen, kuin hän saisi autonsa moottorin sammutettua.
Mies pudisti kevyesti päätään Lexan sanoille. Ei ollut syytä kiittää.
"Soittakaa vain, jos jotain tulee. Ihan mihin aikaan tahansa", hän vannotti, ja katsahti vielä huolestuneesti Emilyä ennen kuin suuntasi Mustangilleen.

Emily vilkaisi Lexaa ja nyökkäsi. Hän asteli nuutuneena autoa kohti, istuen pelkääjänpaikalle pieneksi mytyksi. Siinä oli hyvä. Nyt vasta hän edes tajusi, miten paljon kaikkialle oikeasti edes sattui. Aivan kaikkialle. Miten toivottomann väsynyt olo oli. 

Lexa sulki oven Emilyn perässä ja kiersi ratin taakse sydän rinnassa kipeästi kipristyen. Mitä hän olisikaan antanut siitä hyvästä, että olisi voinut auttaa Emilyä enemmän. Nainen käynnisti auton, vilkutti valoillaan kahdelle muulle autolle ja lähti ajamaan katuvalojen valaisemia kapeita katuja pitkin, vilkuillen aina silloin tällöin silmäkulmastaan huolissaan Emilyä. Puhelin antoi ohjeita Lawrencen asunnolle, sillä hän ei tahtonut vaatia Emilyltä reittiohjeita nyt, kun nainen näytti niin perinpohjaisen uupuneelta. Zoe käynnisti maasturin ja lähti ajamaan kohti Hexhamia utelias koiranpentu takapenkillä inisten.

Lawrence jäi pihaan viimeisenä.
Ei ehkä olisi ollut kovinkaan rakentavaa rysäyttää Mustangia talon seinästä sisään. Varsinkaan, kun Emilyllä varmasti olisi käyttöä talon myymisestä saataville rahoille. Totta kai se myytäisiin, eikö niin? Edes luksusauton tekemän reikä ulkoseinässä tuskin lisäisi asunnon arvoa.
Mies rummutti rattia levottomasti sormillaan ennen kuin käynnisti pehmeästi kehräävän moottorin ja käänsi autonsa Zoen tavoin Hexhamia kohti.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] An empire is falling in just one day   To Maalis 01, 2018 6:47 pm

Emily istui koko matkan Lawrencen asunnolle kaikessa hiljaisuudessa. Hän nousi autosta melkein pelottavan konemaisesti, suunntasi oikealle asunnolle ja avasi oven. Turkoosein aksentein (Laurien siskon kiiitos) koristeltu asunto oli hyvin siisti poikamiehen asunnoksi. Emily potkaisi kengät jalastaan. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivänä. Nainen asteli keittiöön, pysähtyen ja purskahti itkuun. 
"H-hän ei edes syönyt ennen kuin lähti..."

Lexa seurasi Emilyn perässä tuntien olonsa epämukavaksi ja avuttomaksi. Hän oli niin vieraalla maaperällä - kirjaimellisesti, sillä hän ei ollut koskaan astunut jalallakaan Lawrencen asuntoon ennen tätä päivää. Hän ei tosin myöskään ollut puhunut miehelle muutamaa kahvitilaukseen liittyvää sanaa enempää ennen tätä päivää, joten nähtävästi tänään vain... oli tällainen päivä.
"Sinä olit hänelle tärkeämpi kuin illallinen", Lexa vastasi laskien kätensä varoen naisen selälle. Ties miten hellänä Emily oli vielä pelon lisäksikin.
"Onko sinun nälkä? Hän ei varmasti pahastu, vaikka söisit hieman."

Emily niiskaisi ja pudisteli päätään. 
"On mutta en minä... Hänn teki sen itselleenn, minä otan leipää tai jotain..." Ei hän voisi syödä miehen vaivalla itselleen tekemää ruokaa. Pakkaisi sen siististi jääkaappiin odottamaan Laurieta huomiselle. 

"Ja hän ei ole nyt täällä syömässä sitä", Lexa vastasi. "Minä voin tehdä hänelle huomenna lämpimän ruoan odottamaan uunin jälkilämmöille, kun lähdemme." Emilyn olisi hyvä syödä niin paljon kuin nainen vain tahtoisi, ja mitä ikinä tuon tekisikään mieli. Lawrencen vaivalla tekemä ruoka olisi ehdottomasti parempi kuin vain napsia jotakin pientä.

Emily valahi istumaan, irvistäen kun teki sen liian varomattomasti. Hän ei ollut varma halusiko edes tietää. Selvästi ei olisi asiaa satulaan pariin päivään. Onneksi ei ollut kuin Tico ja Copper. 
"Jos... Hyvä on." 

"Hyvä", nainen hymyili pehmeästi ja kosketti Emilyn hartiaa. Hän piti itsensä kiireisenä vieraassa keittiössä lämmittäessään Emilylle reilun annoksen herkullisen näköisestä ratatouillesta. Se tuoksui myös hyvältä. Hänen täytyisi tiedustella reseptiä mieheltä joskus paremmalla ajalla. Lexa nosti lautasen Emilyn eteen ja hetkeä myöhemmin laski lasillisen vettä naisen ulottuville.
"Syö", hän kannusti pehmeästi ja istui viereiselle tuolille ristien sormensa, ettei kurottaisi Emilyn puoleen.

Emily huokaisi syvään. Hän tökki haarukalla ruokaa, syödenkin kyllä. Onneksi. Mutta ei vain tehnyt mieli syödä kuten normaalisti - silloin nainen söi ahmimattakin kuin hevonen, kiitos kaiken urheilun. Tuntui kuin tyhjä kuori punapäisestä englantilaisesta olisi istunut lappomassa ruokaa suuhunsa. 

Lexa oli ylpeä jokaisesta haarukallisesta ruokaa, jonka Emily sai suuhunsa. Yksi oli enemmän kuin ei yhtään, kaksi enemmän kuin yksi, kolme enemmän kuin kaksi. Hän toivoi, että Emilyn ruokahalu palaisi seuraavina päivinä, mutta nyt jokainen haarukallinen oli kotiinpäin.
"Tahdotko käydä suihkussa vai mennä vain lepäämään?" Hän kysyi pehmeästi hilliten halua liikkua tuolilla ja heiluttaa jalkaa. Hän pystyisi olemaan aloillaan ja rauhassa hetken. Hän pystyisi siihen. Emily ei tarvitsisi yhtään enempää hermostunutta energiaa ympärilleen.

Emily sai syötyä melkein kaiken. Sitten piti lopettaa. 
"Haluan hiukset selviksi..." Emily mutisi itku kurkussa. 
"E-en halua joutua leikkaamaan niitä.."

"Ei niitä tarvitse leikata", Lexa lupasi kurottaen naisen käsivarren puoleen. "Saamme ne kyllä selviksi." Jos siinä menisi koko yö, sitten menisi, mutta Emily ei joutuisi enää luopumaan yhtään mistään vastoin tahtoaan. Hiukset olisi saatava selväksi.

Pitkät, hieman karheat ja leiskuvan punaiseksi vuosien saatossa värjätyt hiukset olivat Emilyn ylpeys. Nainen itkisi jos joutuisi luopumaan hiuksistaan, joista oli niin mielettömän ylpeä itsessään. Muotoilutuotteet joilla aiempi kampaus oli kasattu, ei vain helpottaisi yhtään selvittämistä. Emily nousi seisomaan ja vilkaisi rappusia. 
"M-mennään ylös." Emily asteli yläkertaan, mennen vaatekaapille. Sieltä hän etsi hieman käytetymmän kauluspaidan, jota voisi käyttää yöpaitana. Hetken emmittyään hän alkoi vaihtaa vaatteita menemättä toiseen huoneeseen piiloon. Ei hän voisi piilotella loputtomiin Lexalta. 

Lexa siirsi tiskit altaaseen painaen mieleen, että tulisi tiskaamaan ne myöhemmin. Joko kun Emily nukkuisi, tai huomenna, kun hän kasaisi Emilyn eteen aamiaista. Nainen seurasi Emilyn kannoilla yläkertaan ja käänsi selkänsä naiselle, kun tajusi Emilyn alkavan vaihtaa vaatteita. Ihan vain siltä varalta, ettei nainen tahtonut hänen näkevän. Hän harkitsi hetkeksi huoneesta ulos astumista, mutta ei halunnut jättää Emilyä yksin. Ei edes asunnossa, joka oli kaiken logiikan mukaan turvallinen.

Mitä se auttaisi? Emily ei voisi piilotella, jalat ainakin näkyisivät ja hän huomasi käärivänsä liian pitkiä kauluspaidan hihoja kyynertaipeisiinsa. Emily haki vessasta hiusharjan ja kamman, nieleskellen. Vaikka huoneessa oli hämärää, hän tunsi mustelmat. 
"Ei nyt ole mitään suihketta avuksi..." Ei hän voisi edes nukkua sen pallon takkukasan kanssa."

"Istu alas ja odota ihan hetki", Lexa vastasi ja hölkkäsi portaat alakertaan. Hän palasi hetkeä myöhemmin vesilasin kera, jonka laski kädestään tasolle.
"Sano heti, jos satutan", nainen vetosi asettuen Emilyn taakse ja tarkasteli hetken takkuisia hiuksia. Kun hän uskoi hahmottavansa edes auttavasti kampauksen, jolla hiukset olivat olleet, hän alkoi juoksuttaa sormiaan etsiessään lukemattomia pieniä pinnejä, joilla kampaaja oli tukenut kampausta.

Emily valui istumaan lattialle sängyn eteen. Hän hapusi itselleen tyynyn takapuolensa alle. Hyvä luoja. Lexan palatessa hän yritti hymyillä, mutta epäonnistui surkeasti. 
"Sanon."

Lexa peräsi pinnejä alati kasvavaan kekoon yöpöydän tasolle. Lawrencella ei toivon mukaan olisi naisystävää, joka sekoaisi, kun asunnosta löytyisi väärän värinen pinni. Eihän?
"Tahdotko puhua jostakin? Ihan mistä tahansa", nainen kysyi hellästi juoksuttaessaan sormiaan hiusten seassa etsimässä pinnejä ja hitaasti purkamassa kampausta, jotta hän pääsisi kunnolla takkujen sekaan. Koko kampausta tuskin saisi purettua ilman takkujen selvittämistä, mutta edes auttavasti.

Emily veti syvään henkeä. Monesta asiasta. Mutta ei nyt. 
"Puhu sinä jostain?" Lexa löytäisi varmasti hilpeämpää sanottavaa. Ehkä hän saisi ajatuksiaan muualle.

Lexa mietti hetken, mitä voisi sanoa. Mistä hänellä olisi mitään sanottavaa?
"Saatoin löytää maisteriohjelman, johon hakea syksyä varten", nainen päätyi lopulta sanomaan. Se nyt vain oli ensimmäinen asia, joka tuli mieleen eikä liittynyt Emilyyn tai tämän päivän painajaiseen.
"Newcastlen yliopistosta. Voisin asua jossain täällä, jos vain löytäisin asunnon, ja opiskella lisää kauppatieteiden alaa. Ehkä hakea töitä, joissa olisi pienempi riski palovammoille." Hän työskenteli hellin sormin hiusten parissa houkutellen niitä auki kampaukselta, jotta saattoi nähdä takkujen todellisen tuhon. Hän ujutti sormiaan takkupesäkkeisiin ja varoen jakoi niitä pienemmiksi osiksi, jotta aukaiseminen onnistuisi mitenkään.

Emily ynähti välillä, mutta ei valittanut. Herkästi takkuuntuva hiuslaatu piti huolta että hän oli tottunut. 
"Sehän on... Upeaa." Emily halusi huokaista helpotuksesta. Lexa olisi voinut kadota Oxfordiin tai Cambridgeenkin. Etelään. 

Hän oli opiskellut tarpeeksi huippuyliopistoissa useamman eliniän edestä. Hän tahtoi vain tutkinnon, jonka turvin hakea töitä, joissa hän olisi hyvä. Töitä, joissa hän viihtyisi.
"Katsotaan nyt, tuleeko siitä yhtään mitään", Lexa vastasi. "Ehkä löydän vielä paremman kurssin, kuka tietää. Newcastlen yliopistolla oli yllättävän laaja valikoima kursseja." Hän epäili, ettei Emilyä kiinnostanut aihe lainkaan, mutta ainakin hän voisi koettaa tarjota naiselle jotain muuta ajateltavaa kuin päivä, jonka läpi nainen oli joutunut elämään.
"Ehkä vain olen tallilla töissä päivästä toiseen. Siinäkin olisi puolensa."

"Varmasti tulee." Emily vannoi. Tietenkin tulisi. Lexa oli käsittämättömän fiksu nainen, tuo pääsisi sisään ja pärjäisi upeasti. 
"Niinkö?"

"Ehdottomasti", Lexa vahvisti. "Voisin tarjoilla sinulle kahvia päivästä toiseen. Voin helposti kuvitella paljon huonompiakin tapoja käyttää päiväni." Hän kurkotti kamman käteensä ja kastoi sen vesilasiin, ennen kuin alkoi selvittää yhtä takkujen rypästä kamman harvoilla piikeillä. Hän piti kiinni hiuksista läheltä juurta, jotta välttäisi nykimästä Emilyä turhan takia.

Lexa teki sen selvityksen hämmentävän kivuttomasti. Se yllätti. Ynähti. 
"Ota huomioon että kisakaudella olen vähemmän paikalla." 

Lexa mutristi huuliaan.
"Ehkä minun täytyy alkaa liikkuvaksi tarjoilijaksi. Olla oma henkilökohtainen termospullosi. Tuoda kahvia milloin ikinä tarvitsetkaan, missä tahansa oletkaan", hän pohti pehmeästi. Katse ei irronnut punaisista hiuksista hetkeksikään, kun hän työskenteli itsepäisten takkujen parissa.
"Olen myös taitava hauduttamaan teetä. Voisin varmistaa, että saat kunnollista teetä ympäri maailmaa."

"Se olisi saavutus. Olen nähnyt niin surkeita yritelmiä teestä..." Emily mutisi hiljaa. Monesti oli melkein jo itkettänyt enemmän kuin naurattanut. Nainen nielaisi tyhjää, katsellen ranteitaan. Hän tunsi jäljet jättäneiden sormien otteen edelleen käsissään. 

"Amerikkalaiset lämmittävät teensä mikroaaltouunissa. Mikrossa!" Lexa puhahti. Se oli rikos ihmisyyttä kohtaan, ehdottomasti. Hän kastoi kamman uudestaan veteen ja jatkoi takun selvittämistä.
"Ja heidän ymmärryksensä mukaan jäätee on teetä."

"Hyvä jäätee on teetä. En ota kantaa mikroon." Emily korjasi. Eli käytännössä itsetehty. Se oli ihanaa kesällä. Sen verran hänkin osasi. 
Haittaisikohan Lexaa mitä hän nyt oli? Mitä Eugene oli vienyt?

"Hyvä jäätee ei ole sitä, mitä Yhdysvalloissa litkitään. Siellä jääteeksi kutsutaan sokerilitkua, jossa on enemmän mehua ja säilöntäaineita kuin mitä siinä on makua teestä." Lexa oli ottanut sen suorastaan henkilökohtaisena loukkauksena. Tee oli teetä. Ei siihen saanut sotkea naurettavia sokerilitkuja.
"Olkoonkin, että Santa Claritassa oli yksi ihana pieni teepuoti. Sitä piti herttainen vanha rouva, jonka mies oli jostakin päin Etelä-Englantia. Hän osasi tehdä hyvää jääteetä ja tarjosi sitä aina kuumina kesäpäivinä samalla kun hänen miehensä kertoi tarinoita Englannista", Lexa muisteli.

Emily kuunteli kertomusta. Hän tiesi ihan liian vähän Lexan elämästä. Tuolla oli ollut mielenkiintoinen elämä. 
"Olet suloinen."

"En tiedä, onko minua ennen kutsuttu suloiseksi", Lexa naurahti hiljaa. Hän juoksutti sormiaan avaamansa kohdan läpi tyytyväisenä siihen, miten sormet eivät takertuneet mihinkään. Seuraavan takkukohdan kimppuun siis.
"Jodie tapasi sanoa, että minusta tulisi joko seuraava presidentti tai olisin vankilassa ennen kuin olisin 25-vuotias."

"Oletan että olet yli 25, joten toinen vaihtoehto on toteutumatta."Emily olisi nomaalisrti nauranut ääni raikuen. Nyt hän mutisi hiljaa, vaisusti ja ääni paksuna.

”Niin on”, Lexa myönsi pieni hymynhäivä huulillaan. ”Mutta ottaen huomioon etten enää asu Yhdysvalloissa, presidentiksi pyrkiminenkin voisi olla hieman turhan kunnianhimoista.” Koska muutenhan se ei missään nimessä olisi ollut.
”Kun sinä olit pieni, mitä sinä ajattelit, että teet isona?” Lexa kysyi selvitellessään takkupesäkettä ensin hellästi sormillaan ja sitten kostutetun kamman avulla.

"Ei sitä tiedä." Lexa voisi muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin halutessaan. Se kirpaisi.
"Ensin halusin olla prinsessa ja sen jälkeen halusin olla paleontologi. Dinosauruksia."

"Sinulla on ainakin jo aivan prinsessan hiukset", nainen vastasi lämmöllä. "Ja tiedät epäilemättä riittämiin dinosauruksista, ettei kukaan edes huomaisi eroa."

"Olin vaaleatukkainen lapsi." Ja oli edelleen mutta sitä väriä ei oltu vuosiin nähty. 
"Epäilen että enää muistaisin. Minä... kärsin esiteininä pienen... shokin." Vanhempien kuolemaa ja sen tuomia hetkellisiä muistiongelmia saattoi sanoa shokiksi.

"Mikä siinä onkin, että kaikki, joilla on vaaleat hiukset, tahtovat aina värjätä ne piiloon", Lexa huokaisi. "Ei sillä, punainen kyllä sopii sinulle hyvin." Hän oli nuorempana unelmoinut vaaleista hiuksista, mutta se oli saanut jäädä, kun hän oli todennut mustanruskeiden hiustensa olevan mahdottomat värjättävät, eikä hänen ihonsa lattarimainen, tummempi sävy varsinaisesti tukenut platinablondia.
"Hyvä syy opetella asioita uudestaan?" Nainen ehdotti hipaisten peukalollaan Emilyn päälakea. Ei naisen tarvinnut puhua selkeästi niin raskaasta aiheesta enää tämän päivän päälle.

"En tiedä. Eivät minun hiukseni ole edes kauniin vaaleat. Olkea." Emily naurahti pehmeästi ja veti itsensä kippuraksi. 
"Mm. Ehkä pitäisi." Miten hän ilmoittaisi sairaslomastaan? Apua.

"Niin kaikki sanovat, ja silti hiukset ovat kullanhohtoiset", Lexa hymähti huvittuneena. Sormet työskentelivät omaan tahtiinsa takkujen parissa, eikä Lexan katse harhaillut hiuksista. Ei, vaikka Emilyn ranteiden mustelmat olivat riistää keskittymisen. Ei. Parempi ajatella jotakin muuta.
"Mitä tahdot tehdä huomenna?" Hän kysyi. Ei kai Emilyllä olisi kiire yhtään minnekään?

"Tittelintuurehan kehrää oljista kultaa." Emily naurahti ääni paksuna. 
"M-minun pitää ilmoittaa sairaslomasta, en tiedä k-kenelle soitan." Hoitaisikohan Zoe sen Charlesille.

"Sinun hiuksiasi saisi hetken kehrätäkin", Lexa naurahti hiljaa. Nauru ei kantanut sisällään samaa iloa kuin yleensä. Miten olisi voinutkaan, kun otti huomioon kaiken, mitä tänään oli tapahtunut?
"Älä huoli siitä nyt", nainen laski kätensä hellästi Emilyn hartialle. "Olen varma, että ilmoitus saadaan eteenpäin." Hän ei olisi lainkaan yllättynyt, vaikka Zoe olisi jo lähettänyt viestin Charlesille. Hevosenhoitajalla tuntui olevan tuhat lankaa yhtä aikaa käsissään, eivätkä ne koskaan menneet solmuun.
"Keskitytään johonkin muuhun." Hän vastaisi kysymyksiin, jos Emilyllä sellaisia olisi, ja jos ei, niin sitten hän keksisi aiheen, josta jutella itsekseen.

Niitä hiuksia tosiaan riittäisi. Emily huokaisi pehmeästi ja hieraisi kasvojaan. 
"En tiedä mitä sanoisin. Voinko sanoa että kaaduin portaissa?" Vai oliko se liian ilmiselvää?

"Ei sinun tarvitse sanoa yhtään mitään", Lexa tyynnytteli naista, joka tuntui huolehtivan töistään niin tavattoman paljon.
"Ei sinun tarvitse selittää. Sanot vain, ettet ole työkykyinen juuri nyt, ja olen varma, ettei sinulta vaadita sen enempää." Ja jos vaadittaisiin, lääkäriltä saisi sairaslomatodistuksen, joka ei tarkentaisi syytä, kunhan vain toteaisi Emilyn olevan työkyvytön.

Emily rakasti työtään. Siksi hän huolehti. 
"Minä vain... Nh." Nainen vaihtoi levottomana asentoa ja inahti. 

"Hei, älä huoli, se järjestyy kyllä", nainen lupasi pehmeästi. Kunhan mustelmat parantuisivat, Emily voisi palata takaisin satulaan. Naisella ei ollut mitään hätää. Työt olisivat Emilyä varten tallilla, kun nainen olisi edes fyysisesti kunnossa.

"H-he ovat hyviä työnantajia..." Emily mutisi ja pyyhkäisi silmiään. Hän sai hyvää palkkaa ratsastajaksi, vaikuttaa hevosiin joita ratsasti. 

"Joten he ymmärtävät, eivätkä vaadi sinulta yhtään mitään", Lexa täydensi juoksuttaen sormiaan punaisten suortuvien seassa. Pahimmat takut tuntuivat auenneen, sillä hiukset alkoivat jo näyttää hiuksilta, eivätkä sekalaisesta linnunpesältä. Hän aukoi takkuja kamman avulla aina, kun sormet osuivat sellaiseen, ja ainakin hetken saattoi kuvitella olevansa hyödyllinen.
"Sinulla ei ole mitään pelättävää töidesi kanssa."

Emily hymyili vaisusti. Niin. 
"... Olen pahoillani." Mieli ei vain osannut päästää irti kaikesta. Olisi ehkä pitänyt puhua eikä tanssia asian ympärillä. 

"Ei sinun tarvitse minulle pahoitella", Lexa vastasi päätään pudistaen, vaikka Emily ei elettä näkisikään. Se tuli vain niin suoraan selkärangasta, ettei hän osannut olla tekemättäkään niin.
"Minä puhun ihan mistä tahansa sinä tahdot puhua. Jos työt painavat mieltäsi, kuuntelen murheitasi valittamatta."

"Ei kun... Siitä että valehtelin." Emily niiskaisi pehmeästi. Ei olisi pitänyt. 
"Eivät työt niin paljon kuin se että... sinä jouduit tähän kaikkeen."

Lexa nielaisi pakottaen sormensa jatkamaan takkujen selvittämistä. Hän ei voisi pysähtyä nyt. Niin kauan kuin hän pysyi liikkeessä, oli helppo unohtaa... no, ei nyt aivan kaikki, mutta edes osa.
"En voi valehdella ja väittää, etteikö se sattunut", hän sanoi hiljaa, "mutta annoin sinulle jo anteeksi. Ei ole mitään syytä pahoitella enää."

Nainen nieleskeli. 
"Kun se ei... Ole tapaistani." Hän ei koskaan ollut tehnyt mitään pahaa. Pohjoinen oli sekoittanut hänen päänsä. 
"Ja jos... kuulet mitä tahansa, m-minä en ole ylpeä siitä tai t-tekisi niin uudelleen."

"Minä tiedän", Lexa vakuutti. Jos hän olisi epäillyt, ettei Emily ollut vilpittömästi pahoillaan siitä, miten oli valehdellut hänelle, hän ei olisi enää tässä. Jos kuulet mitä tahansa? Se ei kuulostanut lupaavalta.
"En kuule yhtään mitään", hän vastasi hipaisten sormillaan naisen yläselkää, kun selvitti takkua alempana niskassa.
"Se, mitä olet tai et ole tehnyt aiemmin ei määrittele sinua tässä hetkessä. Se, mitä teet jatkossa määrittelee." Hän ei ollut tuomitsemassa naista tuon menneisyyden tähden. Hän oli antanut anteeksi, joten turha mennyttä oli enää murehtia.

Kun se mitä tahansa oli rumaa. Sellaista mitä ihmisten ajateltiin tekevän aina jos tekivät kerran. 
"K-kuulet, t-tallit ovat sellaisia..." hän veti jalkoja rintakehää vasten, vaikka se sattui. 

"Minä en kuuntele", Lexa vastasi yksiselitteisesti. Ei häntä kiinnostanut tietää mitä ikinä se olikaan, joka aiheutti näin paljon ylimääräistä ahdistusta naiselle, joka oli jo kokenut aivan liikaa.
"Kaikki ovat joskus tehneet asioita, joista eivät ole ylpeitä. En aio tuomita sinua niiden pohjalta."

"M-menin sänkyyn v-valmentajani kanssa." Laurien hän jättäisi tästä pois. Ainakin nimeltä. 

Lexan hartiat jännittyivät, mutta sormet jatkoivat tasaista liikettään hiusten seassa. Hän olisi ollut onnellisempi, jos ei olisi tiennyt. Hän olisi voinut leikkiä, että tallilla kulkevat puheet olivat vain kateellisten panettelua, jos ei olisi tiennyt paremmin.
"Ei se ole jotakin, mitä sinun pitäisi selittää minulle. Tai pyytää anteeksi", hän sanoi hiljaa. Ja kaiken tekemänsä jälkeen Eugene ei todellakaan ansainnut anteeksipyyntöä.

"Onpas." Emily mutisi hiljaa, painaen kasvot polviinsa, välittämättä siitä että Lexa selvitti hiuksia. 
"E-en ikinä... Olen hirveä." 

"Et ole", Lexa pudisti päätään. "Me kävimme muutaman kerran ulkona, siinä se. Ei meillä ollut mitään sääntöjä." Silti tieto siitä, että nainen oli ollut kihloissa oli kirpaissut. Kunnolla.
"Sinun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä minun tähteni." Ei valmentajasta. Eugene oli menettänyt oikeutensa tuntea olonsa loukatuksi sinä hetkenä, kun oli koskenut Emilyyn.

"En minä... s-se oli ennen sinua. Ennen kuin edes... annoin numeroni." Se olisi ollut jo taitolaji onnistua pettämään kahta. 
"E-en ikinä tekisi... sinulle..." Paniikkikohtaus hiipi olemukseen hengitysvaikeuksina. Hän oli tainnut saada sellaisen viimeksi ensimmäisessä seniorikilpailussaan vuosia, vuosia sitten. Ei, vaan silloin kun oli saannut kuulla korvaavansa Merrickin Lontoossa 2012.

"Sitä suuremmalla syyllä, sinun ei tarvitse tuntea oloasi hirveäksi minun tähteni", nainen vastasi. Emily oli vapaa tekemään mitä tahtoi - typerää tai ei. Hänellä ei ollut mitään oikeutta moralisoida.
"Hengitä syvään", Lexa rauhoitteli naista joka tuntui keräävän kierroksia aiheesta. Ehkä olisi pitänyt kääntää keskustelu jo ajat sitten muualle. "Hengitä sisään, pidä hetki ilmaa sisällä ja hengitä ulos", hän ohjeisti tasaten omaa hengitystään, jotta Emily voisi vain kopioida häntä.
"Ei ole mitään hätää."

Emily ei ajatellut sitä niin. Hän ei enää ollut vapaa tekemään mitä tahtoi, omasta mielestään, ja mieluummin kertoi asiasta nyt. Vaikka se oli ollut kauan ennen kuin hän oli edes saanut rohkeutta puhua Lexalle kahvitilausta enempää. Hän tasasi hengitystään naisen mukana, koettaen rauhoittua. Huonolla menestyksellä. 

Lexa juoksutti sormiaan siellä, mistä oli jo saanut takut auki koettaessaan rauhoitella naista, joka tuntui olevan paniikkikohtauksen partaalla.
"Sillä ei ole mitään merkitystä minulle, Millie. En ajattele sinusta yhtään vähempää", nainen vakuutti hiljaa jatkaen hengitystekniikan kanssa, jonka oli itse oppinut psykologin vastaanotolla.
"Minä olen tässä, enkä ole menossa yhtään mihinkään. Jokainen tekee virheitä. Vaati uskomatonta rohkeutta, että kerroit minulle asiasta, josta et ole ylpeä."

Emily kääntyi kaikesta tärinästä huolimatta ja painoi päätään Lexan olkaa vasten. Hän oli aina nauttinut itsevarmuudestaan. Olisi pitänyt tehdä tämä vuosia, vuosia aiemmin. Nainen ei saanut sanaakaan suustaan. Miksi Lexan piti nähdä hänet näin? Ei hän ollut ajatellut tällaista. 

Lexa kietoi toisen kätensä hellästi Emilyn yläselän ympärille ja antoi naisen nojata häntä vasten. Jos se auttoi Emilyä rauhoittumaan, hän olisi tässä asennossa vaikka koko yön.
"Minä olen ylpeä sinusta, Millie", hän kuiskasi hiljaa hämärään huoneeseen ja silitti sormillaan punaista, edelleen osin takkuista leijonanharjaa. "Kaikki järjestyy kyllä. Muista vain hengittää. Yksi hengenveto kerrallaan, ei muuta." Pisinkin päivä päättyi joskus, kun vain keskittyi hengittämään.

Emily keskittyi hengittämään ja hitaasti sai hengitystään tasattua. Se auttoi hieman päänsärkyyn kun sai taas henkeä. 
"M-miksi? M-minussa ei ole mitään mistä..." Olla ylpeä. 

"On", Lexa kielsi heti. Nainen ei saisi ajatella niin vähäpätöisesti itsestään. Emilyssä oli paljon, mistä olla ylpeä.
"Olen ylpeä siitä, miten rohkea sinä olet. Miten olet edelleen siinä", hän totesi silittäen kädellään naisen selkää. "Jos teet virheen, myönnät sen. Se vaatii uskomatonta rohkeutta."

Emily veti syvää henkeä. 
"En ole koskaan ennenkään valehdellut, se ei -" Emily nielaisi tyhjää, kiehnäisten kasvojaan Lexan hartiaan. 
"- ole minun tapaistani ja virheet p-paljastuvat kuitenkin." 

"Minä tiedän", Lexa vakuutti kohottaen kätensä silittämään naisen hiuksia. Hän luotti siihen, ettei Emily valehdellut. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa.
"Ihmiset, jotka valehtelevat jatkuvasti, eivät edes ymmärrä pahoitella sitä. Minä tiedän, ettei tämä, mikään tässä, ole sinun tapaistasi. Minä luotan sinuun, siksi olen tässä."

Emily nielaisi ja vilkaisi naista silmät täynnä surkeutta. 
"Enkä ajatellut että kun voin olla kaksin kanssasi ja sylissäsi niin s-se on tällaista..." Itkemässä surkeasti, heiteltynä rättinä. Ei tosiaan.

"En minäkään", Lexa vastasi pitäen katseensa lempeästi sinisissä silmissä. "Mutta se on mitä se on, emmekä me voi tilanteelle mitään." Jonakin toisena iltana hän pitelisi Emilyä sylissään ilman, että nainen itkisi lohduttomana.

"Olisin edes nätti, mutta saat selvittää hiuksiani ja pyyhkiä räkää poskelta." No ei nyt sentään, mutta siltä se tuntui. 
"... Kiitos." 

"Rakastan hiuksiasi", Lexa naurahti hiljaa. "Selvitän niitä oikein mielelläni." Syy olisi tosin voinut olla miellyttävämpi kuin mitä se nyt oli, mutta hän sulloi sen ajatuksen pois mielestään.

Emily vilkaisi Lexaa hymyillen. 
"Tiedän siis kenelle jätän sen tehtäväksi kun en ole letittännyt hiuksia yöksi." Emily ynähti tukkoisesti. 

"Minä selvitän kaikki takkusi valittamatta", hän lupasi hipaisten sormillaan Emilyn poskea. "Ja letitän hiuksesi yöksi." Aina kun hän vain olisi paikalla voidakseen tehdä niin. Emilyn hiukset olivat kauniit, ja siinä oli jotain niin tavattoman rentouttavaa, kun saattoi juoksuttaa sormiaan muiden hiusten lomassa.
"En ole aivan yhtä näppärä kuin Jodie, mutta opettelen innolla lisää." Hän osasi letittää omat hiuksensa näppärästi, mutta samat kampaukset tuntuivat hankalilta toisen hiuksiin. Jodien kohdalla tilanne oli päinvastainen.

Emily ynähti tukkoisena ja veti syvään henkeä. 
"Ne pitää letittää aina yöksi. Muuten se on iha järkyttävää... Minun hiukseni antavat sanalle bedhead uuden merkityksen." 

"Minä letitän, kunhan saan loput takut auki", Lexa lupasi pehmeästi. Hän laski kätensä naisen hartialle. "Valmiina sietämään vielä hetken epämukavaa nykimistä?"

Emily veti syvään henkeä ja kääntyi, näperrellen kauluspaidan hihaa. 
"Olen."

"Hyvä. Lupaan olla varovainen." Niin kuin tähänkin asti. Emily ei tarvinnut enää yhtään enempää kipua ja särkyä. Ei hänen takiaan.
"Hiuksesi ovat kyllä hyvässä kunnossa kaikesta värjäämisestä huolimatta."

"Kiitos. Minun ei tosin tarvitse vaalentaa että saan sopivan sävyn ja värjään mahdollisimman harvoin. Käytän sävyttävää hoitoainetta litroittain kuukaudessa." Ei Lexaa kiinnostanut, mutta puhuipahan nyt jostain.

"Se on helppo uskoa", Lexa naurahti. "Punaisen värin luulisi muuten haalistuvan nopeasti." Vaan ei, Emily näytti aina siltä, että oli liekkimeren ympäröimä.

Emily pudisti kevyesti päätään. 
"Ei se... Olen värjännyt niitä vuosia. Alkuun, ensimmäiset kolme vuotta se haalistui viikossa mutta nyt se ei varmaan lähtisi kuin kasvattamalla pois." 

"Voin kuvitella", nainen totesi hymyillen. Eikö punaisesta väristä aina sanottu, että se olisi kaikista hankalin saada pois hiuksista? Hän olisi voinut vannoa, että joku oli joskus valittanut moista.
"Punainen pukee sinua. Ei ihme, että olet jaksanut värjätä hiuksiasi vuosia."

"Kiitos. Se.. pidän siitä." Se takasi hänelle aina erottuvaisuuden massan seasta. Ja Emily itse rakasti syvän punaisena hehkuvia hiuksiaan. 

"Minäkin", Lexa vakuutti juoksuttaen sormiaan punaisen liekkimeren seassa. Kun takkuja ei tuntunut, hän saattoi kokeilla kamman viemistä hiusten läpi pieni osa kerrallaan. Emilyllä todella oli tuuheat hiukset.
"Minä en edes muista, milloin viimeksi olisin käynyt leikkauttamassa hiukseni", Lexa pohti ääneen. "Puolitoista vuotta sitten, kenties?" Hänestä ei tosiaankaan olisi värjäämään hiuksiaan jatkuvalla syötöllä.

Lexalla oli upeat, pitkät hiukset. Eivätkä toivottavasti niin työlään karheat kuin Emilyllä oli. 
"Hiuksesi ovat ihanat." 

"Kiitos", Lexa kiitti pehmeästi. "Ne vain ovat. Yleensä kun käyn kampaajalla, leikkautan pois parikymmentä senttiä, ja silti ne ovat herkästi näin toivottoman pitkät." Ja kevyesti luonnonkiharat ja siten tyypiltään kuivat vielä kaiken päälle.
"En vain jaksa murehtia niistä paljoa. Ne ovat kuitenkin letillä suurimman osan ajasta."

"Pitkät ja luonnonkiharat ovat ihanat." Emilyn taipuivat vain suurille laineille, mikä säi pehkon näyttämään valtavalta pahimmassa tapauksessa. 
"Ja sinulla on ihania kampauksia."

"On pitänyt oppia tekemään niille jotakin, etteivät ne ole aina tiellä ja silmillä", Lexa naurahti pehmeästi. Hän vaihtoi kamman harjaan alkaen käydä hiuksia läpi vielä kertaalleen.
"Tiedätkö, luulen, että hiuksesi ovat virallisesti takuista vapaat", nainen julisti hetkeä myöhemmin. "Millaiselle letille tahdot ne?"

Se tieto sai naisen hymyilemään. Hänen ei tarvitsisi luopua rakkaasta reuhkastaann. 
"Kaksi pientä tai yksi iso, ei ole väliä. Min.. tässä on ponnarit." Emily ojensi kaksi.Isokin letti vaati kiinnittämiseen kaksi lenkkiä.

"Hyvä on", Lexa totesi, sujautti ponnarit ranteeseensa, katseli hetken hiuksia ja alkoi jakaa niitä kahta pienempää lettiä varten. "Ranskalaisittain?" Hän varmisti ennen kuin alkoi letittää punaisia hiuksia tottunein ottein.
"Jodie on onnellinen, kun voin kiusata muita letittämisharjoituksillani", Lexa naurahti hiljaa. Jodie ei ollut kovinkaan kärsivällinen harjoitusnukke silloin, kun hän tahtoi testata monimutkaista, päätä kruununa kiertävää lettikampausta ja joutui yrittämään useampaan kertaan, ennen kuin onnistui.

Emily nytkähti hikan myötä. Itku aiheutti hikkaa. 
"Olen mielelläni harjoituspääsi, vaikka en vapaalla suosikaan kampauksia."

"Arvostan sitä", Lexa vastasi sormet letin parissa askarrellen. "Harva asia rentouttaa yhtä tehokkaasti kuin mahdollisuus räpeltää muiden hiuksia." Hän ei edes osannut sanoa, mikä siinä varsinaisesti oli niin puoleensavetävää. Ehkä se vain oli siitä kiinni, että oli joku, joka suostui olemaan lähellä ja antoi hänen hiplailla sielunsa kyllyydestä.
"Enkä tohtisi kahlehtia liekkimertasi usein. Sen kuuluu olla vapaana", hän lisäsi hymyillen sujauttaen ensimmäisen poninhännän toisen ranskanletin loppuun. Seuraavan pariin siis.

"Se on yleensä työpäivät ja yöt kiinni niin en muuten halua rääkätä päänahkaani." Emily halusi joskus pitää hiuksiaan vapaanakin. Kun oli mitä pitää. 

"Ymmärrän", Lexa sanoi pehmeästi. "En kiusaa sinua leteillä jatkuvasti, kunniasanalla." Vain öisin ja aamuisin ennen naisen työpäivän alkua, eikö?

Silloin sai kiusata. Pitikin, oikeastaan. 
"Saat kiusata milloin tahansa. Emily kohotti kätensä taakseen ja hipaisi Lexan kättä sormillaan. Mustelmat näyttivät siltä etteivät lopettaisi tummumistaan koskaan. 

"Olet liian kiltti", Lexa totesi toivoen, että saisi letin nopeasti valmiiksi. Ihan vain, jotta hän voisi ujuttaa sormensa Emilyn sormien lomaan. Se ajatus sai sormet vikkelämmiksi lopun letin kanssa, kunnes hän saattoi kiinnittää sen ponnarilla ja vihdoin kurottaa Emilyn käden puoleen.
"Valmista", hän ilmoitti pehmeästi. "Aika levätä?"

Emily ynähti ja rutisti kättä hellästi. 
"Mmm." Hän nousi hyvin varovasti seisomaan - onnellisen tietämättömänä siitä että paida  alta saattoi vilahtaa käden muotoinen mustelma pakarassa - ja kiipesi sänkyyn. Mieli teki käpertyä lohdulliseen pesään. Piiloon kaikelta. 

Lexa nielaisi terävästi nähdessään mustelman - ei, mustelmat. Koko Emilyn keho tuntui olevan niillä kirjottu. Hän vaihtoi hetken painoa jalalta toiselle tietämättä, mitä sanoa tai tehdä. Hän selvitti kurkkuaan.
"Haittaako sinua, jos riisun farkkuni?" Hän kysyi koettaen saada äänensä kantamaan ja kuulostamaan tasaiselta.

Emily oli kolhinut itseään kun lenteli pitkin makuuhuonetta ja mies ei ollut säästänyt voimaa myöhemminkään. Hän nielaisi ja pudisteli peiton alta päätään. Ei haittaisi. Ei Lexa voisi farkuissa nukkua. 

Lexa ei ollut nukkumassa, mutta sitä nainen ei aikonut kertoa Emilylle. Emilyn pitäisi yrittää nukkua, niin paljon kuin nainen vain voisi. Hän valvoisi ja vahtisi naisen unta, valmiina herättämään Emilyn pienimmästäkin vihjeestä, että uni oli painajaisten synkentämä. Lexa kuoriutui mustista farkuistaan nopeasti ja siirtyi sängyn laidalle istumaan. Hän siirsi tyynyä sen verran, että saattoi nojata selkänsä sitä vasten, ja suoristi jalkansa sängylle. Nainen kurotti kätensä Emilyn puoleen, koskettaen hellästi naisen poskea.
"Minä olen tässä, koeta saada nukuttua, vaikka se olisikin vaikeaa."

Emily mietti hetken, nyökäten kyllä vastaukseksi. Hyvin varoen punapää mönki Lexan viereen ja lopulta aivan naisen kainaloon. Lämpöä. Yllättäen oli kovin kylmä. Käsi kietoutui varoen tarjoilijan vatsan yli ja kasvot painuivat rintakehää vasten. Siinä oli hyvä. Parempi kuin yksin kauempana. 

Lexa uskalsi tuskin hengittää, kun Emily liikkui sängyllä. Hän odotti, kunnes nainen asettui ilmeisen mukavasti, ja laski sen jälkeen kätensä Emilyn selän taakse. Sormet tahtoivat piirrellä kuvioita kauluspaidan peittämälle selälle, mutta hän vastusti halua. Ainakin kaksi minuuttia, ehkä kolme. Sitten hän huomasi sormiensa pettäneen hänet ja piirtelevän ympyröitä Emilyn selkään.
"Minä pidän huolta sinusta", nainen lupasi. "Nuku vain, Millie, mitään pahaa ei tapahdu enää tänä yönä. Olet turvassa", hän mumisi hiljaa pimeään huoneeseen.

Se oli ehkä juuri se lupaus mitä nainen kaipasi. Lämpimän, turvallisen pehmeyden lisäksi. Yllättävän pian kaikesta aivan uupunut Emily vajosi uneen. Ensin mustaan, painostavaan hiljaisuuteen. Jossakin vaiheessa yötä mustuus muuttui kertaukseksi päivästä, mikä sai naisen huutamaan, anelemaan apua. Silmät luomien takana tuntuivat pyörivän kuin hedelmäpelissä. 

Lexa jatkoi kuvioiden piirtelyä kankaan peittämälle iholle senkin jälkeen, kun tunsi Emilyn rentoutuvan ja vajoavan uneen. Hän lähetti tekstiviestin Jodielle havahduttuaan tajuamaan, ettei ollut missään välissä kertonut naiselle muuttuneista suunnitelmistaan yöpaikkansa suhteen, ja kuten oli odotettavaa, nainen oli ollut hereillä ja vastannut vain minuuttia myöhemmin. He olivat vaihtaneet muutaman viestin, ennen kuin Lexa oli laittanut puhelimensa sivuun ja keskittynyt valvomaan Emilyn unta, kuten oli luvannut. Hän piti itsensä hereillä pitämällä mielensä kiireisenä - kun koetti muistella ulkomuistista tuttuja runoja, luettujen kirjojen tarinoita ja Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta, pysyi vaivatta hereillä.
"Millie, sinun täytyy herätä. Se on vain unta", nainen sanoi ravistellen Emilyn hartiaa pehmeästi, huudon säikäyttämänä. "Herää, sinulla ei ole mitään hätää, olet turvassa."

Siniset silmät rävähtivät auki. Hetken niistä saattoi nähdä sen pohjattoman pelon, jota kukaan muu ei ollut tänään todistanut, hänen entisen kihlattunsa lisäksi. Kun aivot saivat kiinni siitä missä hän oli, olemus rentoutui ja rauhoittui. 
"Anteeksi." Emily kuvitteli herättäneensä. 

Emilyn käsinkosketeltava pelko tuntui ajavan kaiken hapen ulos hämärästä makuuhuoneesta. Lexa vastusti vaistonvaraista reaktiota kietoa kädet tiukasti Emilyn ympärille ja vetää tuo vasten rintakehäänsä. Hän vain tahtoi pitää Emilyn turvassa painajaisilta, niin oikeassa elämässä kuin unimaailmassakin.
"Ei mitään syytä pahoitella", Lexa vastasi päätään pienesti pudistaen. Hänestä tuntui, että hän oli sanonut niin usein tämän päivän aikana, mutta sanat olivat edelleen ihan yhtä totta. "Hyvä, että sait nukuttua edes muutaman tunnin."

Emily oli nukkuessaan solminut lyhyet jalkansa Lexan pitkien jalkojen sekaan. Hän ynähti hiljaa ja haki hieman parempaa asuntoa. Väsytti kyllä edelleen. 
"Mmnh... väsyttää edelleen."

"Nuku siis", nainen vastasi pehmeästi ja sipaisi kädellään Emilyn selkää. "Minä herätän sinut, jos painajaiset palaavat. Voit nukkua kaikessa rauhassa. Minä pidän sinut turvassa pimeydeltä."

Hiljaa hän mutisi jotain siitä että Lexa oli aivan liian ihana. Emily nukahti uudelleen helposti, alkaen osoittaa seuraavan kerran heräämisen merkkejä vasta aamupäivän puolella. Silloin ihan itse.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] An empire is falling in just one day   To Maalis 01, 2018 6:48 pm

Sunnuntai 11. maaliskuuta 2018 - seuraava päivä

Lexa valvoi, ja valvoi, ja valvoi. Hän saisi kuulla kunniansa Jodielta, kun palaisi naisen luokse, mutta sillä ei ollut väliä. Mitä useampi tunti kului, sitä helpommin hän hengitti, ja kun aamu kurkisteli verhojen lomasta pehmeällä, alati kirkastuvalla valolla, hän tunsi helpotuksen lyövän ylitseen. Emily oli nukkunut, jos nyt ei koko yötä, mutta edes suurimman osan yöstä. Nainen oli saanut unta, eikä joutuisi kulkemaan sunnuntain läpi fyysisestikin uupuneena. Lexa odotti siihen asti, että Emily alkoi liikehtiä heräämisen merkiksi, ennen kuin kohotti kätensä sipaisemaan naisen poskea.
"Huomenta", hän tervehti hiljaa, ääni käheänä kun sitä ei ollut tarvinnut moneen tuntiin käyttää lainkaan.

Emily ynähti pehmeästi huomenelle ja sipaisulle poskellaan. 
"Huomenta..." Hän hieraisi turvonneita silmiään, räpytellen mokomia auki. Nyt vasta joka paikkaa koskikin, kun hän yritti varoen venytellä itseään. 

Lexa selvitti yhteenkiedottuja jalkoja varoen, ettei vain satuttaisi Emilyä enempää kun pyrki antamaan naiselle tilaa venytellä ja herätä uuteen aamuun.
"Tuntuuko olo yhtään levänneeltä? Särkeekö päätä?" Hän huolehti hiljaa silitellen Emilyn selkää pitkin, rauhallisin vedoin.

"Ei päätä..." Emily mutisi hiljaa.kaikkea muuta senkin edestä. Onneksi hän oli edes kokoajan syönyt pillerinsä tunnollisesti. Jos jotain lohtua piti hakea. 

"Hyvä", Lexa huokaisi helpottuneena. Edes yksi asia, josta ei tarvinnut olla huolissaan, kun päänsärky ei ollut palannut kostonhimoisena muistuttamaan edellisen päivän kauhuista.
"Mitä tahdot aamupalaksi?" Hän oletti, että ratatouillea itselleen kokanneen miehen kaapeista löytyisi vaihtoehtoja enemmän kuin tavanomaisen poikamiesasunnon keittiöstä olisi voinut olettaa. Lawrence ei vaikuttanut mieheltä, joka eläisi kuivalla leivällä ja kananmunilla. Tai pavuilla, eivätkö ne olleet suuri juttu Englannissa?

Kaikkialle muualle sitten senkin edestä, mutta sit oli turha sanoa. 
"En tiedä. Älä... älä mene ihan vielä." Hän rutisti Lexaa hellästi. Ihan hetki siinä turvallisessa kainalossa ennen maailman kohtaamista. 

"En mene", Lexa lupasi sulaen Emilyn rutistukseen. Ei hänellä ollut kiire yhtään minnekään, kun hän saattoi loikoilla Emilyn vieressä. Hän olisi tässä niin pitkään kuin nainen tahtoisi.
"Olen tässä."

Emily olisi mielellään antanut Lexan halata itseään, mutta pelkäsi vain irvistävänsä. Nainen kääntyi hapuamaan pian puhelintaan, käpertyen sen kanssa takaisin kainaloon. 
"... En halua ilmoittaa ulkoministerille että kaaduin portaissa."

”Ei sinun tarvitse, jos et halua”, nainen vastasi hiljaa. ”Zoe laittoi aamuvarhaisella viestiä. Hän oli ilmoittanut eteenpäin, että olet hetken sairaslomalla.” Lexa ei ollut edes varma, miten Zoe oli saanut hänen numeronsa tietoonsa niin aikaisin sunnuntaiaamuna, mutta joskus oli parempi olla kysymättä liian montaa kysymystä.

Emily pyöritti puhelinta sormissaan. 
"... Hyvä." Sitten hän saattoi vain nakuttaa viestin Copperin omistajalle ja Ladylle. Tarkentaa että kyse ei ollut kuin muutamasta päivästä ja ei ollut mitään mistä huolestua. 
"... Edgerly on pelottava."

”Kenties sen tähden hänellä on niin pelottava hevosenhoitajakin”, Lexa naurahti hiljaa. Zoe oli omaa luokkaansa, jos häneltä kysyttiin. Lounge oli aina hiljentynyt reippaasti, kun hevosenhoitaja oli astellut näköpiiriin. Hän ei ihmetellyt sitä enää eilisen jälkeen.

"Se voi olla." Emily mutisi.
"Ladyyn on jo tottunut. Hänen poikansa on vain... Pelottava." 

"Onneksi sinä olet siis niin rohkea", Lexa vastasi pienen hymyn kera. "Tasapainottaa tilannetta."

Emily nyrpisti nenäänsä. 
"En ole. En ole kuin törmännyt häneen. Vaikka ratsastan äitinsä hevosia ja olemme olleet samoissa kisoissakin kun hän kilpaili. Onneni että hän käy harvoin pohjoisessa ja tuskin välittää hengittää niskaani kun Bex palasi."

"Olet sinä rohkea", Lexa totesi. "Et voisi kilpailla, jos et olisi." Sen verran hänkin oli kenttäratsastuksesta oppinut. Rohkeus oli avainasemassa, mitä tuli kilpailemiseen hurjilla maastoesteillä. Hetken epäröinti ei ollut sallittua.
"Hyvä, ettei kukaan ole hengittämässä niskaasi. Se olisi kovin ikävää."

Ei, siinä ei tosiaan mietitty. Jos alkoi miettiä liikaa, oli jo hävinnyt. 
"Niin. Saan olla rauhassa." 

"Se on hyvä", nainen vahvisti pieni hymynhäivä suupielessään. "Rauha on aina hyväksi. Saat nauttia Ticon ja Copperin älynväläyksistä ilman turhaa painostusta."

"Mmmm." Nainen ynisi pehmeästi. Hän ei halunnut kohdata kylmää maailmaa peiton ja Lexan kainalon ulkopuolella. Ei ihan vielä.

"Oletko aina näin kiireetön aamuisin?" Lexa kysyi huvittuneena. Hän oli kuvitellut Emilyn olevan sitä ihmistyyppiä, joka oli jalkeilla sinä sekuntina, kun herätyskello soi ja heti toimimassa pirteästi. Ehkä hän vain kuvitteli jokaisen olevan kuten hän.
"Nimittäin minä voisin hyvin tottua näin rauhallisiin aamuihin."

Emily pudisteli päätään. 
"En." Tosin, ennen hän oli noussut vain jotta mies ei saisi aamuisia ideoita pariskunta-ajasta jos sellaiselle oli mahdollisuus. 
"Mutta voisin minäkin tottua."

"Uuden oppiminen yhdessä voi olla hyvinkin palkitsevaa", Lexa totesi piirrellen sormillaan kuvioita Emilyn selkään. Hän voisi hyvinkin oppia nauttimaan aamuista, kun ei joutuisi nousemaan nopeasti, jos saisi vaihtokaupassa pidellä Emilyä lähellään.

"niin." Hän totesi pehmeästi ja hakeutui vain lähemmäs. Emily hautasi kasvot Lexan kaulaan.

Lexa tunsi sydämensä heittävän jälleen volttia rinnassa, eikä hetkeen ollut varma, miten hengittäminen toimi. Emily oli liian lähellä, jotta hänen aivonsa olisivat kyenneet moisiin vaativiin tekoihin.
"Mitä sanoisit elokuvasta päivän piristykseksi? Voit näyttää minulle vaikka ensimmäisen Jurassic Parkin", Lexa pohti. Ehkä yksi naisen lempielokuvista pitäisi ajatukset poissa aiheista, joiden pariin niiden ei tahtoisi harhailevan - ja elokuva takaisi myös sen, että hän saisi pidettyä Emilyn aloillaan ja lepäämässä.

Nainen ynähti pehmeästi ja kiehnäisi kaulaa kasvoillaan. 
"Joo... Osaatko tehdä pannareita?"

"Totta kai", Lexa vastasi ajatukset ympyrää juosten. Ei kai kukaan voinut syyttää häntä keskittymiskyvyn menettämisestä, kun Emily kiehnäsi noin?
"Voin tehdä juuri sellaisia pannareita kuin tahdot."

Emily ei osannut tehdä pannareita tuhoamatta jotakin. 
"... Suklaapannareita?"

"Suklaapannareita tiedossa", Lexa lupasi kääntäen päätään sen verran, että saattoi hipaista huulillaan Emilyn päälakea. "Tahdotko odottaa täällä, vai tuletko keittiöön?"

"Mnh, tulen keittiöön." Silti hän ei osoittanut aikomustakaan siirtymisestä pariin minuuttiin. Sitten vasta hän saattoi vapauttaa Lexan. 
"Käyn suihkussa ensin."

Lexalla ei ollut kiire. Hän makoilisi Emily kainalossaan niin pitkään kuin nainen tahtoisi. Hän oli vapaalla tämän päivän, joten häntä ei kaivattu yhtään minnekään.
"Minä menen laittamaan kaiken valmiiksi", hän nyökkäsi nousten istumaan sängyllä. "Tahdotko, että avaan hiuksesi vai ajattelitko pitää ne kuivana?"

"Pitää ne pestä." Niissä oli vielä kaikki muotoiluaineet eiliseltä. 
"Saat aukoa ne jos haluat."

"Ilomielin", hän lupautui, kääntyi Emilyn puoleen ja selvitti kaksi ranskanlettiä nopeasti. Hän juoksutti sormensa muutaman kerran leteiltä vapautuneiden hiusten läpi ennen kuin suukotti Emilyn päälakea. "Nauti suihkusta. Suklaapannarit odottavat sinua alakerrassa, kun olet valmis."

Emily hymyili hieman ja nousi sängyltä Lexan suukotettua päätä. 
"Olet ihana." Hän mutisi naisen perään ja nousi ylös Lexan mentyä. Luojan kiitos, sillä liikkuminen oli jäykkää. Ehkä kuuma suihku vetristäisi. Alakerran kylpyhuoneeseen päästyään hän etsi kaapista sen naisten shampoon (monellako miehellä muka oli vierasvarana sellaista, jessus) ja astui suihkun alle. Lämmin vesi rentoutti ja sattui kun valui paineella.

Lexa suunnisti alakerran keittiöön paljain jaloin, ja tajusi kaivata housujaan vasta keittiöön päästyään. No, ei voinut enää mitään. Hän ei lähtisi takaisin yläkertaan vain farkkuja noutaakseen. Nainen kävi läpi kaappien sisältöä paikantaessaan kaiken, mitä tarvitsisi suklaapannareihin. Lawrencella tosiaan oli kaapeissaan hyvät varastot. Hänellä kesti hetken löytää kaikki tarvittava vain siitä syystä, ettei hän tuntenut keittiötä ja sen järjestystä, mutta lopulta hän saattoi vatkata taikinaa sekaisin ja lämmittää pannua, jolla pieni nokare voita suli iloisesti. Hän oli löytänyt kaapista jopa ihan oikeaa, tummaa suklaata, jota oli silpunnut taikinan sekaan. Nainen hyräili itsekseen paistaessaan ensimmäistä pannukakkua ja sekotti taikinaa hieman lisää. Nopeasti pannareita alkoi kerääntyä kasaksi lautaselle, ja Lexa etsi kaapeista herkkuja niiden päälle laitettavaksi.
Koska suklaisessa pannarissa ei itsessään ollut jo tarpeeksi.

Missään ei olisi tarpeeksi, jos otti huomioon Emilyn olotilan. Hän palasi takaisin siinä samassa kauluspaidassa. Ei se auttaisi peitelläkään. 
Harmi ettei hän ollut tilassa jossa olisi tajunnut ottaa ilon irti Lexan vajavaisesta pukeutumisesta. 
"Olet enkeli." Hän totesi kun astui keittiöön.

"Höpö höpö", Lexa heilautti paistinlastaa huolettomasti ja nosti lautasen, jolle oli pannareita kasannut tuolin eteen. "Syö." Mikäs sen parempi aamupala sunnuntaisin kuin suklaaherkut. Hän käänsi pannulla olevan pannarin pienellä heitolla ja sekoitti taikinaa ohikulkeissaan, kun pyöri keittiössä kuin kotonaan. Hän täytti lasin kylmällä vedellä Emilyä varten, ja laski toisen lasin tyhjänä pannareiden eteen. Ihan vain siltä varalta, että Emily joisi mieluummin tuoremehua, jonka hän oli jääkaapista löytänyt.
Täytyisi muistaa käydä kaupassa täydentämässä kaikkea, mitä hän oli niin kotoisasti Lawrencen kaapeista vienyt.

Emilylle kelpasi vesi. Appelsiinimehu ja suklaa, yök. Hän söi jo paremmin kuin eilen (fakta että aamiaisessa oli suklaata, auttoi) ja vilkaisi Lexaa. 
"Olet sinä. Minä olisin vain polttanut keittiön..."

"Minä muistan", Lexa vakuutti pienen hymyn kera. Tarina suklaakekseistä ei ollut unohtunut. Hän kaatoi loput taikinasta pannulle ja kääntyi katsomaan Emilyä kunnolla. Naisen katse näytti jo enemmän Emilyltä, vaikka muutoin nainen olikin edelleen surkeassa kunnossa. Yksi nukuttu yö ei varsinaisesti tehnyt ihmeitä. Mustelmat tuntuivat suorastaan pomppaavan silmille kalpealta iholta, ja Lexa oli kiitollinen pannarin kääntämisen tarjoamasta häiriöstä.
"Hyvä, että maistuu."

Emily oli hieman parempi. Suihku pesi hetkeksi kaiken pois ja suklaa helpotti moneen. Vaikka varmasti Zoe saisi kärsiä vielä lupauksestaan ottaa hänet yöksi. 
"Laurie ei arvostaisi palanutta keittiötä..." Samalla hän keihästi haarukkaan palan jonka vei suuhunsa. 
"Ehkä se johtuu siitä että olet amerikkalainen, mutta nämä ovat parhaita pannareita ikinä."

"Kukaan ei arvosta palanutta keittiötä", Lexa huomautti pehmeän hymyn kera ja käänsi selkänsä jälleen liedelle, jolla viimeinen pannari valmistui. Niitä olikin jo aikamoinen keko, mutta mieluummin hän teki kymmenen pannaria liikaa kuin yhden liian vähän.
"Et voi sanoa noin ennen kuin olet maistanut lime-valkosuklaa-vadelma pannareitani. Ne ovat taivaallisia, vaikka itse sanonkin."

Emily räpäytti silmiään. 
"... Liian monta sanaa yhteen ruokaan, mutta uskon sinua." Jo ne suklaiset olivat ihania. Ja hän otti jopa pari lisää.

"Lupaan tehdä niitä joku päivä, niin ymmärrät, mitä tarkoitan", nainen hymyili pehmeästi. Hänen mielestään sen parempia pannareita ei vain saanut kasaan - Jodie toisaalta vannoi hänen omena-kaneli pannareidensa nimeen, joten ehkä se oli vain makukysymys.
"Hyvä, että nämä maistuvat", Lexa totesi siirtäen viimeisenkin pannarin pois pannulta ja istui itse Emilyn viereen täyttäen itselleen lasin tuoremehulla.

Lupaus sai naisen hymyilemään surumielisesti, mutta hymyilemään kuitenkin. 
"Tietenkin." Ne olivat oikein hyviä.

Hänestä tuntui, että surumielisyys oli päivän teema. Hymyt tuntuivat ontoilta, raskailta, surkeilta tavalla, joka ei sopinut hymyihin, mutta minkäpä he sille mahtoivat. Tilanne oli mitä oli, ja heidän oli vain tehtävä siitä niin hyvä kuin mahdollista.
"Tahdotko viettää päiväsi täällä vai mennä Zoelle? Etkö sinä sinne suunnitellut meneväsi ensiyöksi?" Lexa kysyi päätään myötätuntoisesti kallistaen.

Emily miettii hetken. 
"Jos sinulla ei ole kiire niin täällä. En... En halua olla yksin ja Zoe on töissä."

"Minulla on koko päivä aikaa", Lexa vakuutti ja kosketti hellästi naisen käsivartta. "Sinun ei tarvitse olla yksin. Minä pidän sinulle seuraa." Ja varmasti Zoe tekisi niin illalla, kun palaisi tallilta.

"Kiitos." Emilyä pelotti mitä tapahtuisi jos hän jäisi yksin. 
"... Tarvitsen psykologin." Se ajatus vain tuli mieleen. Monesta syystä.

Juuri sen tähden Emily ei jäisi yksin. Heitä oli eilen ollut kolme naisen ympärillä silloinkin, kun Emily tuskin olisi kaivannut niin suurta saattuetta. He onnistuisivat varmasti sopimaan aikataulujaan seuraavan parin päivän aikana niin, ettei Emilyn tarvitsisi jäädä itsekseen.
"Voimme tutkia klinikoita, jos tahdot. Varmasti löydämme jonkun, jolla olisi aikaa ottaa sinut vastaan ensi viikolla."

Emily raapi kevyesti kämmenselkäänsä. 
"Katsotaan jossain... jossain vaiheessa. Minä... Tarvitsisin kai ravitsemusterapeuttiakin.."

"Olen varma, että se kaikki järjestyy. Psykologi osaa neuvoa sinut varmasti ravitsemusterapeutin juttusille, jos sille on tarvetta, ja osaa suositella hyviä ammattilaisia alueelta", Lexa lausahti. Askel kerrallaan, eikö? Ensimmäisenä psykologi, ja sen jälkeen kaikki muu.

"On sille." Emily tiesi sen ilman psykologiakin. Hänen ahmimisensa ei ollut normaalia. 
"... Jurassic Park?" Nainen kysyi toiveikkaana.

Hän ei aikonut ottaa kantaa asiaan, josta ei tiennyt mitään. Jos Emily uskoi tarvitsevansa ravitsemusterapeuttia, nainen saisi sen.
"Jurassic Park", Lexa nyökkäsi suostumuksensa. Mitäpä hän olisikaan Emilyltä tänään kieltänyt. "Mene laittamaan kaikki valmiiksi, niin minä siivoan keittiön." Sen vähän, mitä hän ei ollut pannukakkujen paistamisen lomassa jo siivonnut.

Emily lähti olohuoneeseen. Pitkän tovin hän tuijotteli kotiteatterin kaukosäätimiä. 
"Miehet ja elektroniikka..." Hän mutisi itsekseen. 
"Ranskalaiset ja elektroniikka." Emily puuskahti vielä ennen kuin sai mokoman toimimaan.

Lexa siivosi nopeasti keittiön tahrattomaan kuntoon, laittoi kelmua jäljelle jääneiden pannukakkujen päälle ja lykkäsi ne jääkaappiin odottamaan Lawrencen paluuta. Ainakin miehelle olisi mukava yllätys jääkaapissa tasapainottamaan sitä, että ratatouillesta oli kadonnut osa edellisenä iltana.
"Kaikki valmista?" Nainen kysyi saapuessaan olohuoneen puolelle. Sohvalle oli helppo istahtaa ja vetää paljaat jalat alle, etteivät ne palelisi, vaikka asunnossa lämmin olikin. Lawrencen koti ei ollut lainkaan niin vetoisa kuin Jodien.

"Juuri ja juuri. Mies, ranskalaisuus ja elektroniikka on tappava yhdistelmä." Hyvä on puoliksi kanaalin toiselta puolen, mutta silti. Emily veti viltin heidän päälleen ja käpertyi jälleen Lexan kainaloon.

"Voin vain kuvitella", Lexa naurahti hiljaa ja kietoi kätensä kevyesti Emilyn ympärille, kun nainen tuli kainaloon. Hän viettäisi oikein mielellään päivää näin, Emily kainalossaan ja naisen lempielokuva edessä pyörien. Mitäpä valittamista tässä olisi. Ainakin Emily lepäsi - tavallaan - eikä ollut hetkeäkään yksin.

Ainakin hän tosiaan olisi aloillaan. Emily oli hylännyt puhelimensa yläkertaan. Hän ei halunnut puhua kenellekään. Ei nyt. Elokuva ainakin piristi hieman. Välillä hän vilkuili Lexan ilmeitä.

Lexa antoi elokuvan viedä hänet mukanaan sen jälkeen, kun oli ensimmäisen vartin vilkuillut sivusilmällä Emilyä ja pohtinut, oliko naisen hyvä olla siinä. Emily ei tuntunut jännittävän lihaksiaan enempää kuin oli odotettavissa tai näyttänyt valmiilta purskahtamaan itkuun, joten hän laski elokuvan katsomisen voitoksi. Tämä oli ollut hyvä idea. Dinosaurukset näyttivät niin todellisilta, että useaan kertaan Lexan kasvoilla vieraili ihastunut ilme, kun hän seurasi tarinan kulkua.
"Ymmärrän, miksi pidät tästä", nainen myönsi hiljaa, kun lopputekstit pyörivät heidän edessään ja puristi Emilyn kättä. Hän ei ollut edes varma, missä vaiheessa elokuvaa oli punonut sormensa Emilyn sormien lomaan.

Emily ei ollut laittanut ollenkaan vastaan. Hän oli mielellään käsikkäin siinä sohvalla ja katseli lempielokuvaansa. 
"Se on loistava. Toinenkin on hyvä."

"Tahdotko katsoa senkin?" Hän kysyi hipaisten peukalollaan naisen kättä. Emily oli vaikuttanut nauttivan elokuvan katselemisesta, joten hänen puolestaan he voisivat jatkaa samalla linjalla. Saada päivän kulumaan ilman, että nainen kokisi tarvetta juosta ympyrää ja hoitaa asioita, jotka voisivat hyvin odottaa ensi viikkoon.

Emily oli hieman sellainen. Murehtisi tänään huomista ja ensi vuottakin vielä. 
"Katsotaan vain." Hän etsi sen palvelusta ja laittoi pyörimään. Hakeutui niin lähelle kuin pääsi, osittain jo syliin.

Lexa toimisi naisen ihmisen muotoisena vartalotyynynä tai kuumavesipullona tai minä Emily häntä sitten tahtoisikin käyttää, vaikka ei itse tahtonutkaan kurkottaa liikoja naisen puoleen siinä pelossa, että satuttaisi mustelmaista naista. Hän kuitenkin piteli käsiään hellästi Emilyn ympärillä seuratessaan elokuvan kulkua ja puristi silloin tällöin hellästi Emilyn kättä kuin varmistaakseen, että nainen oli yhä siinä.

Emily vastasi puristukseen jonnekin elokuvan loppuratkaisun tienoille asti. Hän oli nukahtanut puolittain Lexan syliin, jaetun viltin lämpöön.

Lexa liikkui vain sen verran, että sammutti kotiteatterijärjestelmän varoen, kun tajusi Emilyn nukahtaneen. Hän veti vilttiä hieman paremmin naisen päälle ja nojasi selkänsä mukavammin vasten sohvan selkänojaa koettaen estää omia silmiään sulkeutumasta, vaikka luomet painoivatkin paljon. Valvottu yö muistutti itsestään siinä, kun olo oli lämmin ja turvallinen. Hän taisteli hetken unta vastaan, ennen kuin antoi silmiensä sulkeutua ja vajosi kevyeen uneen valmiina heräämään pienimpäänkin ääneen, joka kertoisi Emilyn tarvitsevan häntä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] An empire is falling in just one day   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] An empire is falling in just one day
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Rosings Park: Talliympäristö-
Siirry: