PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Can I hope?

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Pixiekissa
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1698
Join date : 20.04.2014
Ikä : 27

ViestiAihe: [P] Can I hope?   Pe Syys 26, 2014 8:56 pm

Pikaviestinpeli. Alex ja Raiden (pelaaja: Riitasointu) tapaavat The Fox and Houndissa teen merkeissä tutustuakseen idyllisen kylän pubiin sekä toisiinsa. Suunnittelemattomasti Alex herää oman sänkynsä sijaan Raidenin kotoa.

Alex oli luvannut tutustua Slaleyhin ja kylän perinteikkääseen pubiin Raidenin kanssa. Hän oli hoitanut velvollisuutensa tallilla ja suunnannut punaisen Toyota Auriksen nokan kohti kylää. Slaley oli hänelle tuntematon, mutta pienin kylän idylli otti hänet vastaan lämpimästi. Pääkadun varrelta hän löysi kaiken, mitä Slaleyllä oli tarjota, myös The Fox and Houndin, johon hän oli sopinut tapaamisen Raidenin kanssa. Mies parkkeerasi auton tienvarteen ja toivoi, että se löytyisi siitä myös myöhemmin. Hän oli vaihtanut vaatteensa tallilla ja astui autosta ulos tummissa istuvissa farkuissa ja vaaleansinisessä kauluspaidassa. Syysilma tunki iholle, mutta ei ollut vielä kylmä. Eikä hän kai ulkona aikaansa viettäisi. Mies nappasi mukaansa lompakon, puhelimen ja auton avaimet suunnatessaan kohti pubin kutsuvaa lämpöä. Taivas oli pilvinen ja ilta harmaa. Kello ei vielä ollut paljon. Hän astui sisään oranssein valoin valaistuun, hieman rähjäiseen pubiin. Ympäristö kutsui juomaan, ja ulkona olleen kyltin mukaan sieltä sai ruokaakin. Mies otti janoonsa colajuoman ja maksoi sen tiskiin. Raideniä ei näkynyt.

Juuri niitä iltoja. Hän oli tullut aikaisin kotiin, voidakseen viettää Benjaminin kanssa aikaa ennen kuin lähtisi hetkeksi viettämään aikaa aikuisessa, mukavassa seurassa. Hän mutristi huultaan hiljaa kun Benji ei ollut päästää häntä lähtemään. Ray kuitenkin sai pojan lopettamaan itkemisen, jolloin hän saattoi lähteä. Miehen paita oli parin ylimmän napin osalta juoponnapilla, sillä hän oli napittanut sen kiireessä. Mies huokaisi syvään kun astui ovesta ulos. Raylla oli lyhythihaisen paidan päällä käsivarren sleeve-tatuoinnin peittävä nahkatakkin. Tuo käveli pubille, sinne kun oli todella pieni matka. Ovesta astuessaan tuo ei vielä edes etsinyt Alexia vaan haki itselleen lasillisen fantaa. Sitten sopi etsiä tuttua ihmistä, mikä oli hieman hankalaa, kun oli tottunut näkemään Alexin tallilla. Lopulta hän löysi pöytään jossa tuo istui ja asteli sen luo hymyillen.
"Moi, anteeksi... Lähteminen vähän... Venähti." Toivottavasti Alex ei kamalasti kyselisi.

Alex nosti kättään tervehdykseen ja odotti Raidenin luokseen. Hän hymyili ja odotti, että tuo istuutui.
”Älä suotta pahoittele. Itsekin tulin vasta”, Alex sanoi ilman aikomustakaan kysellä enempää. Ei häntä kiinnostanut, missä Raiden oli viipynyt, tai ainakaan hän ei olisi niin tahditon, että kyselisi. Pirskahteleva limonadi upposi janoiseen mieheen ja hän melkein häpesi lapsellista pilliä, jonka oli ottanut tiskiltä. Miesten ei kuulunut juoda pilleillä, joten hän hylkäsi sen loppuajaksi.
”Kuinka päiväsi on sujunut?” hän kysyi ja otti rennomman asennon penkillä. Väsytti, mutta hän löysi aina energiaa sosialisoidakseen.

Ray joi taas häpeilemättä pillillä. Hän oli tasan niin lapsellinen kuin haluaisi, ollakseen 32-vuotias ja hän tykkäsi juoda pillillä. se siitä. Häntäkin kieltämättä väsytti, mutta nyt kun oli luvannut tavata työkaveria, totta kai hän tulisi paikalle. Olisi ollut inhottavaa perua se ja hän nautti Alexin seurasta.
"Hyvin, mitä nyt Penny säikähtäessään melkein polki elävältä. Pikku juttu, eikä tamma sille mitään voi." Hän sanoi hiljaa ja kohautti olkiaan kevyesti. Jossakin oli paukahtanut kovaa ja Moneypenny oli saanut slaagin, hypännyt miltei hänen päälleen. Hän huokaisi hiljaa, katsoen Alexia sitten.
"Miten sinulla on mennyt? Oppiiko Peeves mitään?"

”Hui kamala. Näytät kuitenkin olevan ihan kunnossa?” Alex kauhisteli tallikaverin kohtaloa. Hän oli jäänyt useaan kertaan hevosten jalkoihin, mutta siinä oli aina riskinsä. Hän oli siihen saakka välttynyt pahemmilta onnettomuuksilta. Hevosten kanssa riski oli aina suuri, olivathan ne isoja ja voimakkaita saaliseläimiä.
”Peeves on jääräpää. Kyllä minä sen vielä kesytän”, hän naurahti ja maisteli makeaa sokerilitkua suussaan. Seuraavaksi hän kyllä ottaisi lasin viiniä, ihan vain siksi, kun kerrankin saattoi. Hän ei ollut aikoihin viettänyt aikaa kenenkään kanssa ja vaikka hän tiesi olevansa vieraassa kaupungissa, se ei haitannut. Aina hän jotenkin pääsisi kotiin – ja pahimmassa tapauksessa hän nukkuisi autossaan.
”Tänään se halusi vain namit taskustani eikä malttanut tehdä yhtään mitään niitä ansaitakseen”, Alex kertoi huokaisten huvittuneena. Hevosessa oli puolensa, se oli perso ruualle ja sen olisi kai pitänyt olla hyvä motivaattori. Sinä päinä Peeves oli ollut mahdoton ja he olivat päättäneet harjoituksen siihen, että hevonen suostui peruuttamaan hänen pyynnöstään ilman, että hänen täytyi koskea siihen. Todella tehokasta.

Raiden ei joisi mitään, joten hän ainakin voisi ajaa tuon kotiinsa. Eri asia sitten miten hän pääsisi kotiin, mutta kyllä se onnistuisi jotenkin. Ja jos se nyt autossa nukkumiseksi meinaisi mennä, Ray kyllä ottaisi tuon luokseen nukkumaan. Kyllä mies siinä sohvalla nukkuisi ihan hyvin. Tai no pääsisi hänenkin viereensäkin, jos se ei olisi karmea ajatus ja houkuttelisi sohvaa enemmän.
"Voi ei, sekin on kyllä yksi tahvo.. Onnea vain sen koulimiseen. Onhan se kiva hevonen, mutta kuulostaa täydeltä saappaalta." Ray sanoi hymyillen. Peeves oli viihdyttävän näköinen ja hän ymmärsi miksi sen näköinen hevonen haluttiin elokuva-alalle, mutta voi luoja silti. Tyhmältä se kuulosti.
"Ja joo, olen kunnossa. Ehdin huutaa niin että penny tuntui vaihtavan ilmasta suuntaa. Kuten sanoin, ei se selvästi paha ole, koska ei halua jyrätä tahallaan ihmisiä. Ehkä sekin siitä, sain sen kyllä tasaantumaan... hetkeksi. Mutta, teemmekö me kumpikaan muuta kuin töitä?" Ray naurahti. Molemmat olivat avautuneet vain töistään, mikä oli huvittavaa.

Alex kuunteli toisen sanat Moneypennystä ja nyökkäsi. Harvoin hevoset tahallaan ihmistä satuttivat, ja jos satuttivatkin, silloin niillä oli vikaa päässä tai menneisyydessä. Usein kyse oli vain pelkotiloista tai ahdistuksesta ja stressistä, mitä hevonen purki sitten lähiympäristöönsä, kuten ihmiseen.
”Vai muuta kun töitä”, hän naurahti.
”Vähemmälle on jäänyt vapaa-aika. Vietän päivät tallilla enkä ole viikkoihin ollut ulkona. Tämä tekee hyvää”, Alex kertoi ja todella uskoi, että Raidenin kanssa olo voisi tehdä hyvää. Hän oli aistivinaan tuosta jotakin erilaista kuin muista, mutta ei tiennyt mitä. Miehen seurassa hän tunsi olonsa lämpimäksi ja turvalliseksi, kuin olisi tuntenut tuon jo vuosia.
”Miten on, Raiden, mitä sinun vapaa-aikaasi kuuluu?”

Ray oli aina ollut todella lämmin ja kiltti persoona. Hän oli tavallaan myös hyvin rauhallinen ja huolehtiva ihminen, oppinut sen jo lapsuudesta.
"Jotain muuta kuin töitä, todellakin... Hah, en siis ole ainoa työnarkomaani Rosingsissa." Hän vastasi virnistäen hieman. Tosin hän taisi olla kahlittuna töihin ja kotiin hieman eri syistä kuin Alex, toivottavasti ainakin. Vaikka eihän sillä väliä olisi, tavallaan olisi ollut hauskaa saada ystäväksi toinen yksinhuoltaja. Tavallaan taas ei.
"... ei oikein mitään, vapaa-aikanikin on aika aikataulutettua... Tuli muuten mieleeni, odottaako sinua joku kotona, että pitääkö muistaa päästää sinut kotiin ajoissa?"

Alex virnisti tahattomasti Raidenin kysymykselle. Se tuntui vihjailevalta ja sai tavallaan perhosia vatsanpohjalle. Hän ei ollut tuntenut sellaista aikoihin, mikä teki tilanteen oudoksi. Ei kai hän vain ajatellut..? Alex jätti ajatuksensa kesken ja päätti keskittyä vain kasuaaliin keskusteluun. Ei Raidenillä ollut mitään taka-ajatuksia.
”Valitettavasti ei”, hän naurahti ja kielsi itseään ajattelemasta liikaa.
”Mutta älä huoli, päästän sinut kyllä, jos sinulla on.” Oli kai sen ikäisenä jo oletettava, että kaikilla oli perhe, vaikka hän omituinen olikin. Ei perhettä, ei edes suhdetta tai sen alkua. Hän taisi olla säälittävä kaikkien mittapuiden mukaan, mutta hän oli keskittynyt työhönsä.
”Minua odottaa kotona korkeintaan mikroateria ja kylmä sänky.” Liikaa informaatiota. Miksi hän puhui toiselle sängystään? Se kuulosti siltä, kuin hän viittaisi olevansa puutteessa. Ei kai sentään, aikuinen mies, joka käytti kaiken vapaa-aikansakin tallilla. Hänen sänkyynsähän oli halukkaita jonoksi asti. Tosiasia oli, että hän oli viimeksi jakanut sänkynsä edellisen tyttöystävänsä kanssa reilu vuosi takaperin. Sekin oli ollut säälittävä, muutaman kuukauden mittainen yritys rakentaa elämää, joka muilla tuntui olevan hanskassa. Ei hänestä vain yrityksistä huolimatta ollut pitämään yllä parisuhdetta.

Joku oli joskus murrosiässä heittänyt Raidenille, että hänellä täytyi olla tyttöjä jonoksi asti, koska kävi tallilla. Tottahan se tavallaan oli, tavallaan taas ei. Ray ei ollut aina se naisten ensimmäinen valinta, koska oli kuitenkin luonteeltaan kiltti poika... Ja vaikka se kysymys kuulosti siltä että taka-ajatuksia olisi voinut olla, mies ei myöntäisi sitä itselleen. Ainakaan ihan heti. Alex kiinnosti ystävä. Jep ja suklaa laihdutti ja Moneypenny menisi traileriin ilman diapamia.
"... Auts. Minä tein kyllä itse ruokaa, mutta kylmää sekin on jo. Ja ei, minun parasta ennen-päiväys meni jo, ei kukaan enää vanhaa tavaraa." Ei hän ajatellut sitä liikana informaationa. Ainakaan heti, jos ollenkaan. heittohan se vain oli ollut, semmoista hauskaa vitsiä. Pakko oli kuitata jotenkin huumorilla se että hän oli itse toisen kaltainen perheetön mies, tavallaan. Sitten Ray eksyikin ajatuksissaan täysin. Alexilla ei ollut siis kumppania, joten luultavasti ei lapsiakaan. Mitenhän tuo suhtautuisi Benjaminiin? Ihan vain mietti muuten vain...
"..Pakko myöntää että meidän kummankaan vapaa-ajasta ei siis saa paljoa irti. Jos sallitaan hevosista puhuminen?"

”Hei, nyt lopetat!” Alex nauroi kuin Raiden olisi murjaissut hauskankin vitsin. Hän heilautti kättään.
”Sinä mikään vanha ole. Mies parhaassa iässä”, hän hymähti ja katseli mustien hiusten rajaamia kasvoja. Ei toinen näyttänyt vanhalta, toisaalta räväkkä tyyli saattoi kieliä jonkin sortin ikäkriisistä. Hän ei ainakaan ollut pitänyt miestä vanhana missään vaiheessa. Turhaa masentui vielä, kun edessä oli kymmeniä vuosia täydellistä aikaa: miehethän vain paranivat vanhetessaan, kuten viini. Se Alexin käsitys ainakin oli.
”Hevoset ovat vapaa-aikani ja työni, joten mikä ettei”, Alex naurahti ja poistui vain hetkeksi hakeakseen lasin valkoviiniä. Hän pysytteli malttamattomana pienemmässä annoksessa ja mietti kauan, kuinka viiniä tuli juoda jottei ollut liian naisellinen tai vain typerän näköinen. Miksi hän edes mietti sellaista? Raiden vaikutti rennolta eikä varmasti ajatellut niin hassuja. Kai Alex yritti osoittaa jotakin, ehkä olevansa toisen seuran arvoinen. Ei hän tiennyt itsekään ja pitkän pohdinnan jälkeen tarttui lasia juuri niin kuin parhaaksi näki.
”Kerro lisää siitä Norjasta. Se kuulosti kiehtovalta. Upeat maisemat, eikö?”

Ray tyytyi vain virnistämään kun Alex käski lopettaa. Niin, tottahan se oli ettei hän ollut vielä vanha, mutta tavallaan häntä painoi sama kriisi kuin Alexia. Että oli outo asiat olivat levällään, tässä. Hän istui sen limsalasin kanssa pöydässä. Norjasta kysyminen sai hänet mietteliääksi.
"Todella. Upeimpia paikkoja tutkia ja vaeltaa hevosella. En voi kuin suositella sitä. Haluaisin itsekin palata sinne, edes käymään mutta... Ei ole rahaa saatila aikaa." Olisi ollut mukava käydä, ratsastaa vanhoja reittejä ja tavata ihmisiä. He kyllä lähettelivät säännöllisesti sähköpostia,joten Olafin kuulumiset siellä tiedettiin.
"En edes tiedä mikä päähänpisto se oli lähteä sinne. Halusin vain.. Pois."

Alex kuunteli kiinnostuneena ja miehen sanojen hiipuessa loppua kohden omituisen katkonaiseksi, hän nyökkäsi. Joskus asiat vain kääntyivät päälaelleen. Hän oli itse elänyt yllättävän rauhallisen ja tapahtumaköyhän elämän, ainakaan hänellä harvoin oli aihetta paeta.
”Joskus on hyvä vaihtaa maisemaa”, hän nyökkäsi hyväksyvästi ja siemaisi viiniään. Ihan kohtalaista ollakseen sellaisen pubin hanasta. Hän vaihtoi asentoa paremmaksi ja nojasi kyynärpäät pöytään. Näin hän oli lähempänä Raidenia ja olisi ehkä saattanut kokea jonkun intensiivisemmän keskustelun hieman ahdistavaksikin.
”Olen muuten suunnitellut tallin hallintovastaavan Effien kanssa vaellusta Skotlantiin. Kiinnostaisiko lähteä Olafilla?” Alex tarjosi. Innostus omaa ideaa kohtaan loisti hänen silmistään. Effie se tosin oli vienyt hänen ideaansa eteenpäin ja tehnyt selväksi, että Skotlantiin suuntaava retki onnistuisi. Se oli herättänyt kiinnostusta muissakin tallin asiakkaissa ja Alexilla olisi kohta kokonainen komppania johdettavanaan. Hän ei valittanut, oli vain iloinen, että tallilta löytyi muita yhtä seikkailunhaluisia. Nyt piti vain tarkistaa, oliko samassa pöydässä istuva mies samaa kastia.

Raiden taas oli niitä, joilla oli miltei kasoittan mörköjä kaapissaan tai ainakin aivan liikaa. Pahaa hän ei ollut koskaan tehnyt kellekään, lähinnä maailma ja ihmiset olivat potkineet häntä päähän.
"... Vaellus?" Lyhyenläntä, rokahtava mies tuntui yhtälailla heräävän eloon kuullessaan moista. Totta kai hän lähtisi! ... Jos siis saisi lastenhoidon järjestymään. Heti hän tunsi piston sydämessään ja huokaisi hiljaa. Se olisi pitkä aika poissa kotoa Benjaminin luota, mutta hän kuolisi jos muut olisivat vaelluksella ja hän ei.
"Tottakai tulen jos saan asiat vain järjestettyä niin että voin olla viikon poissa. Ei minua saa pidettyä pois tuollaisista. Ja tekee Olafille hyvää. Mokoma pallura... Jouduin pienentämään taas sen heinämäärää, kun jouduin ostamaan uuden satulavyön sille"

”Mahtavaa!” Alex innostui ja rummutti pöytää sormenpäillään. Olisi hienoa, jos Rayn onnistuisi järjestää asiansa ja osallistua vaellukseen.
”Olaf-parka. Voin nähdä sen laahustamassa letkan perässä”, mies nauroi hyväntahtoisesti. Kai ponit vähän pulleita saivatkin olla.
Hän odotti innolla seuraavaa kohtaamistaan Effien kanssa, ehkä tuo osaisi kertoa jo enemmän suunnittelemastaan reitistä tai majapaikoista tai ihan mistä vain retkeen liittyen. Hän oli ollut mukana useallakin vaelluksella eri maissa, mutta kaikissa oli ollut puolensa. Syksyinen Skotlanti tarjoaisi varmasti upeita, jylhiä maisemia ja vastakohtana taas piiskaavaa sadetta ja viiltävää tuulta. Se ei pelottanut Alexia, päinvastoin. Hän pärjäsi kyllä eri olosuhteissa mukautuvan luonteensa vuoksi.
”En malta odottaa retkeä. Skotlannissa on varmasti kaunista”, hän haaveili ja otti huikan viiniään. Sen kirpeä ja hedelmäinen olemus toi mieleen muutaman vuoden takaisen kevään Espanjan rannikolla. Hän oli todella ottanut kaiken irti laukkapätkistä rantahiekalla. Se oli elämää.
”Ihan harmittaa, etten ole ennen pahemmin viettänyt aikaa siellä”, hän kohautti olkiaan ja katseli pubin hämärässä valossa Rayn siniharmaisiin silmiin. Ehkä liian pitkään.

Ray oli yhtälailla nyt kuin tulisilla hiilillä. Hän oli työkseen vetänyt mokomia muutaman vuoden, se olisi samoin paluu siihen osaan elämää, jonka hän oli jättänyt silloin aikanaan taakseen, kun palasi Englantiin. Jockeyna ei ollut jäänyt sitten enää aikaa harrastaa vaelluksia, vaikka hänellä oli miltei sellisille tehty hevonen!
"No nyt kun sanoit, en minäkään malta odottaa... Ja uskon että on, en minäkään ole ikinä käynyt siellä. Olisi upeaa käydä. Haha, ei se laahusta. Se on yllättävän tirhakka kuitenkin. Etenkin maastossa, se voi jopa heittäytyä villisti ja pukittaa. Kerran. Tai ainakin yrittää. olla pukittavinaan." Eihän n pukit missään tuntuneet. Hän huomasi samoin jäävänsä tuijottamaan Alexin kasvoja, katseen tiivistyessä sitten silmiin. Eikä hän edes tosiaan tajunnut sitä, istui siinä rennosti ja haki jotakin tuon silmistä. Mitä, sitä voisi jo kutsua mysteeriksi hänelle itselleenkin.

”Meidän pitää käydä maastossa vielä ennen vaellusta, jotta voit todistaa tuon minulle”, Alex haastoi ja kuvitteli pullukan Olafin hölkyttäessä kiireettömästi pellonreunaa. Hän uskoi kyllä miehen sanoja, mutta pitäisihän heidän tehdä se puhuttu maastolenkki.
”Keltainen ponisi ei ole vielä vakuuttanut minua.”
Tosiasiassa hän oli ihastunut Olafiin jo ensi näkemältä. Norjanvuonohevonen oli vieras rotu hänelle ja siksi niin kiehtova. Sen kaksiväriset jouhet ja irokeesi saivat ponin näyttämään hauskalta. Alex piti omituisen ja erikoisen näköisistä hevosista, vaikka ei missään nimessä valikoisi omia hevosiaan ulkonäön vuoksi.
Mies pudisti päätään ja käänsi katseen pois häveliäästi. Hän ei ollut aikoihin tuijotellut ketään niin ja siitä johtuva hassu olo melkein ahdisti. Ei hänen kuulunut katsoa niin ketään, vielä vähemmän vanhempaa miestä. Omat tunteetkin alkoivat olla sekaisin.
”Saanko tarjota teetä? Täällä vetää”, hän keksi saadakseen syyn nousta ylös. Hänen teki mieli tupakkataukoa, mutta ei hän voisi. Se olisi vain epäkohteliasta. Myös syyssään koleus sai hänet pysymään sisällä.

"No kuule käydään niin todistan. Se hyppääkin ihan hyvin kokoisekseen kylmäveriseksi... Pehmeästi ja fiksusti." Ray hymisi itsekseen. Olisi tosiaan hauska mennä toisen kanssa maastoon, siitä voisi tulla perin humoristinen reissu ja oiva kunnonkohotus lenkki ponille. Ehkä hänen pitäisi alkaa tehdä pidempiä maastolenkkejä, jotta Olaf jaksaisi vaelluksella. Hän luotti siihen että saisi asiat järjestykseen. Rauhallinen mies hymyili toiselle, hän kyllä huomasi se pään pudistelun ja katseen käntymisen, joten lopetti itsekin tuijottelun. Hänen pitäisi myöntää se, että Alex oli hyvännäköinen. Ray ei ollut koskaan asettanut itseään mihinkään lokeroon, olipa seurustellutkin miehen kanssa joskus Norjassa. Se oli ollut sellaista kokeilua, mutta varsin mieluisa kokeilu.
"Miksei, jos maltat pubissa juoda teetä. Ei minun takia tarvitse olla juomatta."
Hän lausahti, vino hymynkare huulillaan. harvoin se hymy hänen kasvoiltaan haihtui minnekään. Olihan siellä hieman viileä, eikä hän tupakointia pistänyt pahakseen, vaikka ei itse polttanutkaan. Hän nojautui kyynärpäidensa varaan pöydän ylle hieman laiskasti. Ray ei edes hävennyt sitä, että tutkaili tuon kasvonpiirteitä lähempää. Miksi olisi?

Alex hävisi tiskille. Hän naputteli pureskeltuja kynsiään tiskin lohjennutta puupintaa vasten. Hän tilasi kaksi vahvaa ceylonteetä ja sai kantaakseen aikaa nähneen tarjottimen teekuppeineen, sitruunaviipaleineen ja maitokannuineen. Hän henkäisi syvään ennen kuin näki mahdolliseksi palata pöytään. Ray odotti häntä edelleen ja tuon läheisyys sai hänet levottomaksi. Mikä ihme Alexiin oli mennyt?
Mies laski tarjottimen käsiensä tärinää nopein liikkein peitellen ja loi lämpimän hymyn miehelle. Tee höyrysi kupissa ja hän hulautti omaansa tilkan maitoa ja sitruunaviipaleen. Hän ei koskaan ollut tottunut juomaan teetä sellaisenaan, eikä nytkään aikonut opetella. Valkoviinilasi odotti häntä vieressä, mutta nyt lämmike teki terää.
”Ole hyvä”, hän viittasi toiseen kuppiin. Jalka hipaisi toisen nilkkaa vahingossa ja sai miehen vetämään omansa nopeasti pois. Ei ollut kai soveliasta kosketella toista miestä sillä tavalla, varsinkaan julkisella paikalla. Mitä hän ajatteli?
”En tiennyt mistä pidät. Se on ceylonia”, hän kertoi kuin olisi itse ollut teeasiantuntija. Alex tiesi teestä todella vähän. Hän joi kaikkea mitä eteen tuli, eikä välittänyt oikeastaan juoman mausta ikinä. Se kuitenkin sopi syksyyn ja kulttuuriin, joten sitä tuli juotua.

No rehellisesti ei Alexin seuralaisellakaan ollut kovin suuret teenjuontitottumukset. Hän ei kuulunut siihen kastiin kansaa, joka olisi oikeasti keskittynyt aiheeseen ja jaksanut kiinnostua siitä. Häpeilemättä mies silmäisi Alexin noustua tuota takaa. Mies oli aina mies, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Jälleen kerran Rayn oli myönnettävä, että ratsastuksesta oli hyötyä muullekin kuin ryhdille. Ja nyt ei puhuttu esimerkiksi kävelytyylistä, krhm.
"Kiitos." Hän pisti sen kosketuksen merkille ja myös sen, miten nopeasti se jalka siitä hävisi. Alex taisi olla sillä tavalla perin englantilainen, että piti ajatukset sekä tuntemukset itsellään. Ei sillä että hänkään haluaisi ajatuksistaan varsinaisesti huudella ainakaan vielä ti juuri nyt, mutta reaktio oli hauska.
"No jos olen rehellinen, niin olen huono kansalainen, enkä oikein välitä mitä juon. Kaikki menee." Tuo vastasi hymyillen ja maistoi siitä. Hän joi teensä ilman mitään lisukkeita, maito, sokeri ja sitruuna olivat hänestä kaikki yhtä turhia. Mieltä painoi se yksi ajatus, ennen kuin hän voisi myöntää mitään itselleen siitä, mitä mieltä Alexista oli. Inhosiko tuo ylitsepääsemättömästi lapsia?.

”Sama”, Alex naurahti ja alkoi taas rentoutua. Ehkä hänen ei tarvitsisi esittää mitään, Raiden tuntui hyväksyvältä ja samankaltaiselta kuin hän itse. Tuon kanssa juttu luisti, eikä hiljaisuuskaan haitannut. Hän viihtyi uuden tuttavuuden seurassa paremmin kuin ehkä äänen myöntäisi.
”Olen niin tottunut. Kotona asuessani joimme päivittäin kello viiden teen, tietenkin. Sittemmin olen vähän lipsunut tavasta”, hän kertoi hymyillen. Tuntui typerältä keittää teetä vain itselleen, eikä hänellä elämäntapansa vuoksi ollut kovin säännöllistä rytmiä päivän askareissaan. Teetä hän joi kylmänä aamuna peittoonsa kääriytyneenä tai illalla rankkasateen varjostaman maastoretken jälkeen. Hän oli enemmän kahvi-ihmisiä.
”En tosin ole asunut enää vuosiin kotona”, hän kiirehti korjaamaan, ettei saisi omituista leimaa otsaansa. Hän oli muuttanut 22-vuotiaana omilleen ja asunut yksin siitä saakka. Kämppis olisi sopinut joihinkin elämäntilanteisiin hyvin, mutta hän oli aina nauttinut omasta rauhastaan. Vaikka hän sosialisoi mielellään, oma aika oli tärkeää joskus.
”Oletko aina tiennyt haluavasi ratsuttajaksi?”

Ei vanhempi kokenut tarpeelliseksi tuomita ketään, saatika sitten halunnut. Hänen lehmänhermonsa kestivät todellakin kaikenlaista.
"Meillä sekään ei ollu tapana ja sellaiset teehetket vain ovat lipsuneet mielestä. Ennenmin juom kahvia.."mies selitti hymyillen ja huokaisi hiljaa. Nyt hön ei vain jaksanut tai ehtinyt nauttia sellaisista rauhallisista teehetkistä.
"En tosiaankaan. Opiskelin vain hevosenhoitajaksi ja kuvittelin viettäväni lopun elämästäni jockeyna tai laukkurien valmentajana. Entä sinä?" Ray kysyi uteliaana, hymyillen uteliaasti ja katsoi tuota pitkään jälleen. Se lapsiasia todella mietitytti. Kun... Hän ei voisi ajatella mitään sellaista jos ei tietäisi. Rayn pitäisi saada tieto siitä.


Viimeinen muokkaaja, Pixiekissa pvm Pe Syys 26, 2014 9:01 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Pixiekissa
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1698
Join date : 20.04.2014
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Can I hope?   Pe Syys 26, 2014 8:57 pm

”Olisin voinut hakea kahviakin”, Alex parahti lähes hädissään, kun niin kysymättä oli noutanut vain teetä. Se sopi hänestä syksyyn, mutta miksi ei kahvikin. Tuskin Raiden sitä pahalla tarkoitti, mutta hän olisi mieluusti hakenut myös kahvin. Mitä vain, mikä tekisi toisen onnelliseksi – eikun? Ei Alex tiennyt.
Hän nyökytteli toisen uravalintavastaukselle ymmärtäväisenä. Miksi hän ei ollut koskaan opiskellut ammattia? Koulutuksen vajaus toi epävarmuutta elämään, mutta hän ei ollut ehtinyt miettiä sitä. Aina pääsi johonkin töihin, jos hyvin alkanut hevosura katkeaisi jostakin syystä ja tulot putoaisivat. Sen hetkinen elokuvaprojekti oli antanut uskoa tulevaan entisestään.
”Aloitin naapuritilan hevosista ja parikymppisenä pidin naapurin muksuille tunteja lähinnä omaksi iloksi. Vasta pari vuotta sitten minun onnistui saavuttaa asema, jossa voin omistaa kaiken elämäni hevosille. Ja kyllä, olen aina tiennyt haluavani työskennellä niiden kanssa.” Kuulostipa hän surulliselta. Kuin hän olisi edelleen 14-vuotias typerine lapsellisine haaveineen. Joskus kai elämässäkin onnisti. Oli ihanaa tehdä työtä, mitä rakasti ja mitä tunsi osaavansa. Oli silläkin uralla huonot päivänsä, mutta Alex ei jäänyt märehtimään niitä sen pidempään.
”En ole saanut tätä kaikkea todellakaan ilmaiseksi. Se on vaatinut pitkiä työpäiviä ja paljon palkattomia tunteja. Mutta en vaihtaisi tätä mihinkään.”

No kahvi keskellä iltaa ei ollut hyvä veto, pitihän sitä vielä nukkuakin. Mies nurahti rentoutuneena toisen parahdukselle, ei ollenkaan pahansuovasti vaan pehmeällä ja soljuvalla, hyväntahtoisella äänellä. Eikä se kuulostanut lapselliselta. Hänestä se oli hienoa että joku toteutti oikeasti unelmiaan. naapuritilan hevosista? Se kuulosti tutulta.
"... Et ole ainoa naapurin hevosista aloittanut. Asuin pienessä, vähän Slaleyta isommassa kylässä ja aloitin ratsastuksen naperona naapurin pariskunnan kahdella clydesdalella. Ilman kypärää, riimun kanssa pitkin peltoa ja kylänraittia. Siitä on melkoinen matka tähän." Eikä se ollut käynyt hetkessä, saatika kivuttomasti.
"Se on tärkeintä ettei... itse kadu valintojaan. " Hän oli paraskin puhumaan, kun välillä mietti, olisiko kilpauransa vuoksi pitänyt sietää väkivaltaista vaimoa. Toisaalta, hän ei voinut ottaa riskiä että benjamin olisi joutunut elämään huonon äidin kanssa.

”Kuulostaa tutulta”, Alex sanoi yllättyneenä siitä, miten samanlaisia he Raidenin kanssa todella olivat. Toisesta paljastui koko ajan puolia, eikä hän ollut vielä varsin järkyttynyt mistään. Ray vaikutti mukavalta ja erityisen kiinnostavalta tyypiltä. He oppisivat paljon toisiltaan.
”Olen kuulevinani pientä epäröintiä?” Alex tiedusteli uteliaana mutta varovasti, kun kuuli epäilyksen Raidenin äänessä. Katuiko tuo jotakin elämässään? Toisaalta, kuka nyt ei, mutta jokin vaivasi miestä. Kohtalaisena ihmistuntijana Alex osasi päätellä sen verran.

Raiden katui sitä että oli lähtenyt ja tavallaan sitä, miten oli joutunut jättämään jockeyn hommat. Hän oli todella nauttinut siitä. Ei Rosingsissakaan ollut vikaa, mutta sydän veti edelleen radoille. Siitä se epäröinti.
"Se oli silloin mukavaa ja en kadu mitään... Vasta 13-vuotiaana pääsi ratsastuskouluun ja pian kilpailinkin jo ylläpitohevosella. Se oli outoa siirtyä kyläraitilta esteradoille." Kaikkea hänkin oli ehtinyt elämässään touhuamaan, kun sitä tarkemmin ajatteli. Mies katsoi toisaalle, puraisten alahuultaan.
"... Pientä. Kilpaurasta luopuminen kaduttaa, veri ja sydän vetäisi edelleen nelistävän täysiverisen selkään radoille."

”En ole koskaan kilpaillut kuin lännenratsastuksessa”, Alex kertoi tietäen vallan hyvin, että monet eivät pitäneet sitä vakavasti otettavana ratsastuslajina. Raiden piti, jos hän osasi päätellä oikein tuon sanoista. Juuri siksi hän viitsi edes mainita asiasta: muut Rosings Parkissa olisivat nauraneet hänet pellolle.
Hän olisi voinut jättää kysymättä. Jockeynurasta luopumisen syyt olivat häneltä edelleen hämärän peitossa. Olihan laji vaarallista ja varmasti siihen väsyikin, mutta hän ei silti ollut kuullut hyväksyttävää selitystä. Alex muisteli Raidenin puhuneen ensitapaamisella aloilleen asettumisesta. Oliko tuo kenties löytänyt elämänsä rakkauden ja nyttemmin menettänyt tämän traagisesti? Juurihan mies oli puhunut sinkkuudestaan ja siitä, kuinka oli muka liian vanha kenellekään.
”Miksi et sitten kilpaile enää?” Alex koetti onneaan ja loi varovaisen kysyvän katseen seuraansa. Jos tuo niin kovasti janosi radalle, oli oltava iso syy, ettei tuo enää ollut niissä piireissä mukana.

"Sekin olisi toki hauskaa! mutta ei ole hevosta ja en ehtisi enää kilpailla. Se olisi siistiä." Ray todellakin innostui siitä, hymyillen nuoremmalle. Se oli kunnioitettavaa, että joku arvosti niin aliarvostettua lajia. kyllä hän arvasi että se oli Rosingsissa väheksytty laji, mutta ei olisi tehnyt yhtään pahaa ratsastjille siellä.
"Olaf osaa muutamia juttuja ja omaksi iloksi olen opettanut sen tynnyriratsastukseen." Hän hymähti hiljaa. Tuo kohautti olkaansa ja miltei säikähti sitä kysymystä. Ei hän voisi ikuisuuksiin vältellä sitä. Tietty hän voisi sanoa pudonneensa ja hajottaneensa paikkoja, mutta sekin olisi inhottavaa jos kantautuisi työnantajan korviin.
"... Pitkä juttu." Hän pelkäsi että menettäisi ne tiiviit tuijotukset ja jalkojen kosketukset toisen kansa, joita oli jo nyt saanut. Jos Alex ei pitäisi lapsista..

”Tynnyriratsastusta, vau”, Alex innostui ja nyökytteli.
”Gabinon kanssa olemme kilpailleet tynnyreillä.” Ehkä toinen voisi joskus harjoitella hänen kanssaan, tai he voisivat vaikka vaihtaa hevosia. Se olisi erilaista ja nimenomaan hauskaa. Ei kaiken tarvinnut olla aina niin vakavaa. Kuten heidän keskustelunsa sen hetkinen suunta oli.
”Onhan meillä aikaa”, Alex vastasi kulmaansa kohottaen. Raiden oli herättänyt hänen mielenkiintonsa. Tuo selvästi halusi kertoa jotakin. Katse oli lämmin ja liian intensiivinen. Tee oli loppu ja hän oli jatkanut taas viinillä. Ehkä se vähä vielä rentoutti ja teki hänestä varomattoman sanojensa kanssa.

Hevosten vaihto olisi hauskaa, Ray varmasti suostuisi siihen siltä seisomalta.
"Me emme ole kilpailleet, kunhan omaksi iloksii jotakin erilaista. Ettei aina samaa tylsää." Hän oli sen vuoksi opettanut ruunalleen kaikenlaista, ehkäistäkseen hevosen tylsyyttä ja usein omaansakin. Vaihtelua se oli hänelle yhtälailla kuin ruunalleenkin, joka itseasiassa nautti jo vain lännensatulan näkemisestä. Mutta sitten, Alex sanoi heillä olevan aikaa. Noh, se olisi kuin laastarin repäisy? Ei ehtisi elätellä toiveita jos se kuulostaisi kamalalta.
"... No... Jockey aikoinani seurustelin tallin omistajan tyttären kanssa. Kävi pieni vahinko ja saimme lapsen, olimme kyllä jo kihloissa ja asuimme yhdessä..." Rayn ääni säröili. Häntä ahdisti myöntää se mitä hänelle oli tapahtunut. Aikuinen mies ja tuli hakatuksi...
"Hän masentui synnytyksen jälkeen ja Janice alkoi juoda. Huomauttelin siitä ja yritin auttaa, mutta kerran hän hermostui ja kävi minuun käsiksi. Naamallani kesti miltei kuukauden että mustelmat hävisivät ja ruvet." Ray pureskeli huultaan ja tuijotteli sitä tyhjää teekuppia vaitonaisena tovin.
"... Joten otin pojan, koiran ja hevoseni ja lähdin. Enkä minä ehdi kilpailemaan, kun kotona odottaa alle kaksi vuotias poika, joka tarvitsee edes toista vanhempaansa."

Alex kuunteli rauhassa eikä keskeyttänyt. Hänestä oli kurjaa kuulla, että toisen menneisyydestä löytyi jotakin niinkin rajua. Pahoinpitelevä puoliso ja huono suhde olivat asioita, joista Alex toivoi voivansa välttyä. Sellaiseen hän ei alistuisi ja olisi tehnyt aivan saman päätöksen kuin Raiden. Hänellä meni aikansa sisäistää se tosiasia, että miehellä oli kotonaan taapero vaikka huolenpitoa.
”Auts”, hän irvisti myötätuntoisena.
”Nyt ymmärrän, kun sanoit pitkäksi jutuksi.” Hän todella katsoi silmiin yksinhuoltajaisää, jonka kaikki aika meni lapsen kanssa. Raiden oli yhtäkkiä paljon aidompi ja haavoittuvampi. Alex halusi ottaa tuon siipiensä suojaan, syleilyynsä, ja varjella pahalta maailmalta.
”Oletko kunnossa? Tarkoitan, jos haluat puhua siitä.”

Mies vältteli sen kertomista, sillä hän ei halunnut sen tulevan ilmi töissä. Hänellä ei olisi varaa vähentää työtunteja, mutta hän ei myöskään haluaisi asua niissä työpaikan asunnoissa poikansa kanssa. Hän halusi päästä poiskin työpaikalta, ei asua siellä. Ja sitten olisi jälleen lastenhoito ongelmana, nyt hän sai sen lutvittua hyvin.
"No siis kaikessa lyhykäisyydessään näin. Minulla on siis poika, Benjamin, hän on puolitoistavuotias. Syy miksi lopetin ja otin tälaisen kokopäivätyön itselleni." Mies huokaisi hiljaa ja pyöritteli peukaloitaan, katsellen vielä sitä ohuen ohutta rusketusrajaa, jonka kihlasormus oli jättänyt. Ei hän kihlattuaan surrut, Janice oli saanut hänet kyllä unohtamaan itsensä aikaa sitten.
"Olenhan minä, ainoa mistä tekee tiukkaa on raha. Pojan pappa maksaa osan kuluista ja laittaa kouluja varten rahaa säästöön, mutta... Niin. Minä laitoin aikalailla kaiken säästöön jockeyn palkkioistani että saisin pojan kunnon kouluun sitten. Siksi en puhu tästä töissä, kukaan ei tiedä että minulla on lapsi. En oikeastaan voi menettää yhtäkään palkallista tuntia."

Alex nyökkäili, mutta ei missään nimessä tuominnut. Se tosiasia, että hän kaikessa tuuliviirimäisyydessään ja epäsäännöllisissä töissään ei olisi valmis isäksi, ei kieltänyt muita hankkiutumasta siihen tilanteeseen. Hän piti lapsista, mutta ei uskonut osaavansa huolehtia omasta.
”Kuka poikaasi hoitaa nyt?” hän kysyi hieman huolissaan. Oliko Raiden nähnyt hänet hyvänä syynä jättää lapsensa jonkun toisen huostaan? Se lämmitti sisintä, vaikka hän oli vasta kuullut hurjan tositarinan ja varoituksen elävästä elämästä.

Ray pyrki ja teki kaikkensa ollakseen hyvä isä. Eikä hän vaatisi mitään isä- tai äitipuolimaista toimintaa jos alkaisi tapailla jotakuta, ellei juttu kestäisi kauan ja vakiintuisi. Mutta kyllä hän silti elättäisi ja huoltaisi oman lapsensa, lykkäämätt Beniä kenenkään muun harteille. Poika oli hänelle kuitenkin hyvin rakas ja tärkeä.
"Asumme erään lapsettoman, vanhemman pariskunnan yläkerrassa. he toimivat tavallaan pojalle isovanhempina ja hoitavat tuota. Siellä hän on nytkin, luultavasti jo nukkumassa." Kyllä, hän näki Alexin hyvänä syynä jättää poikansa luotettavien kaitsijoiden huostaan ylimääräisiksi tunneiksi, jotta saattaisi saada itselleen huvituksia.
"Mutta, puhutaan jostakin muusta! Se riittää siitä nyyhkytarinasta, joita sattuu joka päivä." Yllättävän nopeasti mies sai kasvoilleen taiotuksi sen vinon hymynsä, hakien vihjeitä toisen ajatuksista jälleen Alexin silmistä. Vaikka hän oli valmis toteamaan että kerran jälleen isyys oli vetänyt kaikelta - vielä olemattomalta - pohjan alta.

”Kuten jo aiemmin sanoin, elämäsi vaikuttaa värikkäältä.” Alex hymyili. Hänen sormensa juoksivat hitaasti pöydän pintaa. Teki mieli pitää toista kädestä, ehkä rohkaisuksi, toivoksi tulevasta. Ei hänestä ollut sellaiseen, olo oli hölmö ja jollain tavalla teinimäinen. Hän ei ollut aikoihin tuntenut mitään sellaista.
”Et kai kutsu omaa poikaasi nyyhkytarinaksi?” hän varmisteli ja yritti saada hymyn säilymään myös Raidenin hetkeksi jo vakavoituneilla kasvoilla. Hän oli vain iloinen, että toisella oli lapsi. Jos hän oli oikein ymmärtänyt, mikään ei voittanut omaa lasta, vaikka sellainen saattoikin ajoittain olla raskasta kasvattaa.

"Vähän liiankin, mutta olen aina olut vähän tuuliajolla kaiken suhteen, ennen Rosingsia." Ray vastasi toiselle ja huomasi sitten sanavalintojensa hauskuuden. Hän naurahti ja pudisteli päätään, vilkaisten sitä nuoremman kättä siinä pöydällä. Ehkä ei kuitenkaan. Hän tarvitsi aikaa selvittääkseen, mitä mieltä nuorempi oli.
"No en vaan ylipäätään koko juttua. Et tiedä miten hävetti myöntää päivystyksessä naisen hakanneen siihen kuntoon. Mutta, hei, nyt oikeasti. Kerro sinä itsestäsi jotakin~" äänensävyssä oli aavistus maanittelevuutta, silmissä kipaisi leikkisä pilkahdus. Hän ei ollut turhan vakava eikä ottanut elämää kovin vakavasti.

”Minusta se on rohkeaa”, Alex sanoi ihaillen ja veti kätensä pois muka viekkaasti ja huomaamattomasti. Hän tarttui viinilasiinsa ja tyhjensi sen loput siltä istumalta. Olisi turha enää säästellä. Hetki kaipasi viiniä. Hän hymyili Raidenille ja huomasi jalkansa hivuttautuvan lähemmäs tuota pöydän alla. Ei. Alex pysäytti sen ja esteli alitajuntaansa toimimasta liikaa siihen suuntaan. Tuskin Raiden oikeasti halusi hänestä mitään ystävää ja kuuntelijaa enempää.
”Nostit riman aika korkealle”, Alex naurahti, kun tuli hänen aikansa kertoa jotakin. Mitä hän ikinä voisi kertoa sellaisen paljastuksen jälkeen?
”Minulla ei koskaan ole ollut vakavaa suhdetta”, hän paljasti ja laski hieman katsettaan. Olisihan sen ikäisellä jo pitänyt.
”Vaikka kihlattusi käyttäytyikin huonosti, olen tavallaan kateellinen.” Hän ei tiennyt, oliko sellaisen sanominen järkevää. Oliko fiksua myöntää olevansa kateellinen naisesta, joka oli pahoinpidellyt Rayn?

"Olisi kaikki voinut päättyä ppaljon huonommiksin." Hän totesi, katsoen sitä kättä joka vetäytyi pois. Ujostuttiko Alexia vai johtuiko se nyt siitä, että hän oli kertonut olevansa isä? Hmmmh. Ei hän vielä voisi edes kysyä suoraan, se tästä teki hankalaa. Hän huokaisi hiljaa ja naurahti toisen mainitess riman nostamisesta.
"Nohnoh, en edes." Ray toppuutteli toista, siirtäen jalkojaan ja huomasi osuvansa Alexin jalkoihin. Mies päätti sitten jättää omansa siihen, ihan vain nojaamaan toisen raajaa vasten. Ei tehnyt sen enempää, kokeili vain missä se raja meni.
"Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat.. Se on omalla tavallaan ihanaa kun saa jakaa eloa jonkun muun kanssa. Mutta eihän se välttämättä sovi kaikille tai kaikki edes halua sitä."

Alex tunsi toisen jalan omaansa vasten ja henkäisi terävästi. Hän toivoi, ettei reaktio näkynyt kauas. Miehen jalka värähti, mutta hän jätti sen paikalleen uteliaana. Kosketus tuntui hyvältä ja tavallaan siitä hetkestä kaikki muuttui. Hän katsoi Rayta ihan eri silmin. Tuo ei olisi jättänyt jalkaansa niin, jos ei tarkoittaisi sillä jotakin. Vai olisiko? Alex alkoi epäillä omaa mieltään ja ilmeisen huonoa viinapäätään. Hänen oli oltava humalassa vain ajatellakseenkaan mitään sellaista.
”Kyllä minusta olisi kivaa jakaa elämäni jonkun kanssa”, Alex nyökkäsi mutta antoi kuitenkin ymmärtää, ettei kiirehtisi. Parisuhde oli asia, jota ei saanut etsimällä etsiä. Se tulisi jos tulisi. Alex ei jaksanut stressata niin kauan, kun oli muuten onnellinen. Keskustelu alkoi mennä melko syvälliseksi ja vakavaksi.
”Mikä on elämänhaaveesi?” hän kysyi ja kallisti päätään hymyillen. Kai he voisivat yhdessä sukeltaa univiidakkoon, haaveiden maailmaan, jossa ei ollut murheita. Edes hetkeksi.

No juuri siksi mies sen jalkansa siihen jätti, saadakseen vähän varmistusta. Ray ei ollut turhan ujo mies, joten jos vain tuntuisi hiemankaan siltä Alex voisi olal esimerkiksi treffien arvoinen, hän saattaisi pyytääkin. Mutta hän ei ottanut enää mielellään turha riskejä, säästääkseen itseään.
"No mutta eihän sillä ole kiire.. äh tämä kuulostaa siltä että yritän lohduttaa. En tarkoita sitä niin." Hän korjasi vielä sanomisiaan, hymähtäen sille seuraavalle kysymykselle. Mikä? Kasvattaa yhteiskuntakelpoinen poika, olla hyvä isä, palata vielä laukkaradalle, saada Moneypennystä tasapainoinen hevonen...?
"Olla onnellinen." Ei mies sitä sen enempiä selitellyt. Sitä hän halusi, kokonaisvaltaista onnea ja hyvän olon tunnetta, suurimmaksi osaksi aikaa. Aina olisi suruja, mutta jos suurimman osan ajasta olisi onnellinen eikä stressaisi.
"Entäs sinun~?" Ääneen tuli uusi vivahde, aivan kuin hän olisi hieman flirtannut toiselle.

Rayn jalka hänen omaansa vasten sai Alexin hermostuneeksi, mutta hyvällä tavalla. Ei kai toinen ihan typerä voinut olla, ettei olisi huomannut? Alex ei suostunut uskomaan kieroja ajatuksiaan.
”En ota sitä niin”, hän lupasi toisen sanoille hymyillen. Ei hän kaivannut lohdutusta. Kyllä se oikea vielä eteen tulisi. Alex oli pohjimmiltaan romantikko, vaikka se puoli olikin saanut nukkua jo hyvän aikaa. Oli aika herätä.
”Minun on kompattava sinua, vaikka se kliseistä onkin”, Alex hymähti ja mietti, mitä onnellisuus hänelle tarkoittaisi.
”Haluan tehdä töitä hevosten kanssa ja jakaa sen ilon joku päivä jonkun kanssa.” Tulipa sanottua sekin ääneen. Illanvietto Rayn kanssa tuntui hetki hetkeltä paremmalta idealta. Ainakin he tunsivat toisensa nyt paljon paremmin.
”Haluatko lisää juotavaa?” hän kysyi tyhjennettyään viinilasinsa jo hetki sitten. Kurkkua kuivasi ja kädet kaipasivat tekemistä. Hän mietti jälleen savuketta, mutta toinen ei mitä ilmeisimmin polttanut, joten hänkin pysyttelisi ilman. Nikotiinivajeen ehtisi täyttää myöhemminkin.

"Onhan se ja äärimmäisen tylsä vastaus,mutta... Toimiva." Hän sanoi vielä siihen onnellisuuteen. Usein sanottiin että onnellisuutta ei voinut ottaa tavoitteeksi,mutta miksi ei? Se sisälsi monia komgreettisempia tavoitteita. Illanvietto oli ollut kieltämättä hyvä idea, ei mies tätä ainakaan katuisi.
"Voisin tulla hakemaan joo."Hän ei aikoisi juoda muuta kuin limsaa tai kivennäisvettä, kuten aina ennenkin viettäessään iltaa. Mies nousi ja vilkaisi Alexia.
"Mitä sinä haluat?" Vastauksem saatuaan Ray karkasi tiskille ja otti itselleen sitruunakivennäisvettä ja Alexille mitä tuo oli halunnut. Oli todellakin hänen vuoronsa tarjota nyt nämä juomat. Hän palasi pöytään ja istui alas, asetellen jalkansa samoin kuin äskenkin. Jos he olisivat tunteneet paremmin ennen tätä, olisi mokomaa voinut laittaa sen piikkiin että vanhempi mies oli ystävänäkin hyvim fyysinen, mutta nyt ei oikein voinut.
"Minun vuoro tarjota."

Raidenin absolutismin mielessään pitäen Alex tilasi sitruunalimonadia kevytversiona. Hän hymyili herrasmiehen eleille, eikä pistänyt pahakseen tarjoamista. Oikeastaan hehän olivat nyt sujut. Mitä hän harhaili, ei Raiden hänelle herrasmiesmäisyyttään tarjonnut, vain tasatakseen velat. Hän puri huultaan ja sai aikaa mietteilleen, kun jäi pöytään yksin. Oliko hän muka humaltunut siitä yhdestä lasista viiniä? Olo oli sekava eikä hän osannut tulkita tunteitaan, saati sitten seuralaistaan. No, hän oli hypännyt kyytiin ja aikoisi seurata, mitä tuleman piti.
”Kiitos”, hän nyökkäsi saadessaan tilauksensa ja tunsi vatsanpohjalla kipristelyä, kun lämmin jalka painautui jälleen hänen omaansa vasten. Ehkä Raiden luuli häntä pöydänjalaksi. Olisi kai siis parempi pysyä liikkumatta.
”Millainen olit nuorena?” Alex kysyi ja nojautui hieman lähemmäs.
”Aikuisuutesi ainakin sisältää paljon jännittäviä elämäntilanteita. Olitko ihan riiviöteini?” Veikeä hymy nousi huulille kysymyksen jälkeen ja hän hörppäsi juomaansa ajattelemattomasti pillillä. Se niistä miehisistä ja aikuisista käytöstavoista.

Ei mies ollut niitä ihmisiä, jotka kiukuttelivat muiden normaalista juomisesta. Hän vain pelkäsi itse niin paljon jäävänsä koukkuun alkoholiin. Kokeillen tuo siveli jalallaan toisen jalkaa.
"En~ Olin kiltti lapsi." Hän virnisti leveämmin. Teiniksi hän oli ollut oikeastaan enkeli.  Tuo nojautui lähemmäs pöydän yli
"Entä sinö?"

Alex hillitsi vain vaivoin ilmeensä, kun tunsi toisen jalan liikkuvan. Selvä. Hän ei ajatellut omiaan. Teki mieli huutaa ja juosta pois, hän ei ollut tottunut sellaiseen. Vatsa tuntui muljahtavan ympäri mutta vain hyvällä tavalla. Kylmät väreet juoksivat jalkaa pitkin. Hän virnisti ja naamioi sen vastaukseksi Raidenin sanoihin. Vai oli tuo ollut oikein kiltti? Niin varmaan. Kaikkihan he kapinoivat.
”Tein pimeitä töitä ja karkasin tallille aina kun saatoin. Koulu jäi vähän puolitiehen. Jossain välissä vietin iltaa kavereiden kanssa vanhempieni mielestä kyseenalaisissa merkeissä. Luulivat kai minua narkkariksi”, hän hymähti hieman kertomustaan viitsimättä mennä yksityiskohtiin.
”Oli heidän huolelleen syytäkin. Kaverit yllyttivät kokeilemaan kaikkea. Olen polttanut niistä ajoista asti vähemmän tai enemmän tupakkaa. Siksi kai en kasvanut tämän pidemmäksi. Pitäisi lopettaa.” Alex ei vakavoitunut, vaikka lopettamispäätöksen kanssa tosissaan olikin. Hän muisteli kaikella rakkaudella nuoruuttaan, olihan elänyt turvallisessa, huolehtivassa ja rakastavassa kodissa, vaikka tullutkin houkutelluksi pahoille teille. Kavereiden kanssa oli tullut tehtyä typeryyksiä enemmänkin teollisuushalliin murtautumisesta ja tuhopoltoista lähtien – ei koskaan kuitenkaan mitään oikeasti vaarallista. Tulipalotkin syttyivät jo ränsistyneissä autiotaloissa tai roskakorissa, ja joko sade tai ripeä palokunta sai ne aina taltutettua.

Ray jätti sen kokeilunsa siihen, ettei vaikka ajaisi Alexia sillä pois. Ja hän oli oikeasti ollut kiltti nuorena, kapinoiden hyvin vähän, koska hänellä ei ollut tullut koskaan tarvetta siihen.
"No vanhemmat pelkäävät aina pahinta." Mies puhuo hieman kokemuksestakin. Ray epäili olevansa niin lyhyt lähinnä siksi että äitinsä tuskin oli ollut kuivilla odottaessaan perheen kolmatta lasta.
"Puhun vähän kokemuksestakin. Vaikka Ben on vasta niin pieni."
Takaisin alkuun Siirry alas
Pixiekissa
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1698
Join date : 20.04.2014
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Can I hope?   Pe Syys 26, 2014 8:58 pm

Alex hymähti. Hän ymmärsi, että Raidenillä oli varmasti huoli omasta pojastaan. Ongelmathan todella alkaisivat vasta, kun poika oppisi ajattelemaan itse ja vastustelemaan vanhempansa käskyjä. Se oli varmasti vanhemmuuden kulta-aikaa, eikä Alex suorastaan hinkunut sellaiseen tilanteeseen. Hän viihtyi mielellään muiden lasten kanssa, sillä vieraat lapset harvemmin kiukkuilivat hänelle.
"Ymmärrän", Alex nyökkäsi hymyillen.
"Vanhemmuudessa on varmasti omat haasteensa." Eihän hän voinut tietää.
"Mikäli muuten joskus kaipaat apua, vahdin mielelläni Benjaminia. Jos uskallat jättää lapsesi minun hoitooni", hän naurahti ja kuljetti sormensa vaaleiden laineikkaiden hiusten läpi. Hänellä ei ollut kokemusta taaperoista, mutta ainakin hän yrittäisi.

Sellaista se oli - lapsella oli pieni flunssa ja isä vei heti lääkäriin koska pelkäsi ties mitä. Ray myös miltei oli vainoharhaisesti vaatinut rokotukset lapselle, kun Janicea ei ollut kiinnostanut masentuneena.
"No ei se nyt rakettitiedettäkään ole.. Kamalinta on että lopullinen tulos näkyy vasta kun sitä ei voi enää korjata." Eli käytännössä siinä murrosiässä tai nuorena aikuisena, kun kaikki olisi jo "valmista" ja lasta hankala ohjailla parempien valintojen pariin, jos tuo valitsi todella huonosti.
"Pidän mielessä, vaikka harvemmin kaipaan lapsenvahtia työaikojen ulkopuolella. Kiitos tarjouksesta kuitenkin." Ja taas hän huomasi katselevansa tuon miehen kasvoja. Hyvä on, toinen oli tarjoutunut auttamaankin, joten tuskin sanan varsinaisessa merkityksessä vihasi lapsia. Lopulta mies tyytyi huokaisemaan sisäänpäin ajatuksiaan. Miksi? Nyt olisi pieni vihje ollut poikaa.

"No, on myönnettävä, että epäsäännölliset työaikani tekevät minusta todella huonon lapsenvahdin", Alex naurahti mutta pitäisi kiinni lupauksestaan. Hän ei kuitenkaan voisi koskaan täyttää lupaustaan silloin, kun eniten tarvitsisi. No, kai yksi taapero menisi vaikka reppuselässä maastoretkellä?
"Eikö isin pidä päästä joskus viihteellekin?" Alex kysyi nostaen kulmaansa kevyen virneen kera. Ei yksinhuoltajan pitänyt jäädä kotiin tilannettaan vatvomaan. Raiden selvästi kaipasi jotakin vipinää elämäänsä. Alex ei voinut myöntää edes itselleen, että toivoi hetkittäin olevansa itse piristys, jota toinen kaipasi.

No alex oli juuri nyt se pieni vipinä ja piristys, jota hän tarvitsi. Ehkä liiankin kanssa, mutta väliäkö sillä nyt oli, se oli jo pikkujuttu. Häntä ei nolottanut tai ahdistanut ne tuntemuksensa, koska oli sinut niiden kanssa, ollut jo aikoja sitten tietoinen omasta mieltymyksestään kaikkiin vain mielenkiintoisiin persooniin.
"... kuule kun tämä isi ei käy viihteellä." Vastasi vain virneeseen virneellä ja pörrötti värjättyä tukkaansa. Ne hiukset olivat jäänne ajoilta kun hän oli täyttänyt 25, eikä ollut vieläkään vaivautunut vaihtamaan hiustyyliä. Ja jos Alex näkisi ne tatuoinnit... Raidenille tosiaan niitä riitti. Vasen käsi oli sleeven peittossa, solisluilla oli mustetta, samoin oikeassa kyljessä ja niskassa. Eikä se kuume musteen ottamiseen ottanut loppuakseen. Rosingsissa hän käytti usein pitkähihaista, voidakseen peittää semmoiset, kun oletti etteivät ne sopisi tallin tyyliin.
"Mutta sitten sattuu joskus kohdalle mukavia työkavereita, joiden kanssa lähtee mielellään istumaan pubiin~"

Alexia hymyilytti. Raiden oli kiinnostava persoona ja tuon silmiin asti nouseva hymy sai hänet sekaisin. Hän oli juuri kysymässä, mitä se pubissa istuskelu sitten oli jos ei viihteellä oloa. Onneksi, tai ehkä järkytykseksi, Raiden kuitenkin jatkoi. Edes Alex ei ollut niin tyhmä, että olisi jättänyt huomiotta flirtin, joka jatkoi kaikua hänen päässään vielä pitkään. Hölmöhän hän olisi, jos jättäisi tilaisuuden käyttämättä. Alex valutti jalkansa toisen jalan luo ja hymyili antaen ymmärtää, että se kaikki oli tahallista ja tarkoituksellista. Ei hän tiennyt mihin pyrki, mutta ei kai pieni flirtti ennenkään ketään ollut vahingoittanut. Huomio tuntui vain hyvältä.
"Vai niin", hän nosti kulmaansa ja nojasi kyynärpäänsä pöytään. Vaaleankeltainen pirskahteleva juoma sai hetkeksi hänen huomionsa. Kuumotti.
"Olen otettu."

Eihän se ollut koskaan ketään tappanut. Nyt Ray alkoi olla varmempi siitä, että sinne vaellukselle piti päästä. Olisihan siellä muitakin ja Skotlannissa satoi syksyisin, mutta niin satoi täälläkin. Skotlannissa saattoi vedota johonkin romantiikan kaltaiseen kun oltiin vieraassa paikassa, vaelluksella... Hmm, hän todella piti ajatuksesta! Oli ehkä tavallaan hieman riskialtista käyttäytyä sillälailla toisen miehen kanssa Slaleyn pubinpahaisessa, mutta ei Rayta kiinnostanut juuri sillä hetkellä.
"Harvemmin on löytynyt ketään saman henkistä hevosihmistä niistä piireistä joissa pyörin." Hän sanoi vielä, kohteliaisuudeksi toiselle. Siniharmaissa silmissä oli perin leikkisä pilke. Mies vilkaisi kelloa siellä seinällä toisen takana. Eikä ollut vielä edes kiire kotiin, joten hän saattaisi hyvillä mielin istua toisen seurassa.
"Mutta pitää todella yrittää sinne vaellukselle mukaan. Olenkin kaivannut jotain sellaista ja se olkoon sitten suuri viihteeni, kun en sellaista muuten harrasta~"

Alex otti sanat kohteliaisuutena. Hänestä oli hienoa törmätä epäilyksellä suhtautumastaan Rosings Parkista seuraa, jonka kanssa hän todella mieluusti viihtyi. Hän oli odottanut törmäävänsä vain nenänvarttaan pitkin häntä katsoviin kilparatsastajiin, jotka pitäisivät hevosensa kaukana hänestä. Yllätys oli todella positiivinen - eikä Raidenin isyys haitannut häntä yhtään. Ainakaan vielä, kun hän ei ollut tavannut Benjaminia ja lapsesta ei siten ollut tullut todellista.
"Todellakin lähdet vaellukselle", hän nyökytteli ja imi juomaansa. Puna kohosi poskille. Raiden sai olon kuumeiseksi.
"Ajattele nyt, kaatosateessa tuulisella rannalla. Eikö kuulosta ihanalta?" Sarkastinen kommentti päättyi naurahdukseen.

Raiden oli voihkaisevinaan ilosta, kun toinen mustutti siitä kaatosateesta ja tuulesta. Voi mikä nautinto. Hauskinta oli se, että hän todellakin ikävöi sellaista!
"Niin, voi sitä nautintoa... Mutta sitten taas - nuotio, makkaraa, vaahtokarkkeja, maissia... Teltassa nukkuminen... Se on ihanaa!" Hän sanoi sen aivan vilpittömästi. Mies oli ristiriitainen tapaus - menettänyt sydämensä laukkaradoille, vaelluksille ja lännenratsastuksille. Huomasi miten hän haki asioista vaihtelua elämäänsä.
"ja mukavassa seurassa. Se on aina se pääasia, että löytyy edes joku jonka seurassa viihtyy hyvin." No se oli jo suora vihje että hän voisi viihtyä sillä reissulla Alexin seurassa todella.

Alex kuunteli Raidenin sanoja ja innostui retkestä vaan entisestään. Hän janosi sitä kaikkea, seikkailua. Märkänä ja kylmissään olisi tietenkin epämukavaa, mutta illanvietto nuotion lämmössä hyvän ruuan ja seuran merkeissä voitti kurjuudenkin satanolla. Puhumattakaan siitä, että saisi viettää kokonaisen viikon ratsailla. Hän laski katseensa peitelläkseen kehuista johtuvaa typerää hymyään. Miksi hän oli niin läpinäkyvä?
"Saat minut odottamaan vaellusta yhä enemmän", Alex hymähti ja loi nopean, kiinnostuneen vilkaisun mieheen.
"Täytyy kiirehtiä Effietä."

Se olisi myös lomaa, kun saisi istua koko viikon Olafin selässä, vailla pelkoa mistään. Se lännensatula täytyisi löytää ennen lähtöä ja tilata uudet avo-ohjat, ne hän oli hukannut aivan täysin muuttaessaan. se lastenhoito olisi oma projektinsa, mutta alakerran vanhukset olisivat vain mielissään jos Ray lähtisi omille teilleen rentoutumaan hetkeksi. Nuokin nimittäin huolehtivat miehen jaksamisesta.
"No, sanotaanko että se kuulostaa loistavalta ajatukselta." Ray oli kuin ei huomaisikaan, että iski silmäänsä toiselle. Se sujui liiankiin hyvin, hän sai naamioitua sen hyvin vain räpäytykseksi, vaikka toinen siniharmaista silmistä pysyikin auki.
"Täytyy vain löytää Olafin lännensatula, rungottomalla en jaksa... Tai ainakaan en istu enää päivän jälkeen."

Raidenin silmänisku ei jäänyt huomaamatta. Alex silitti jalallaan hitain liikkein toisen säärtä. Hymyilytti.
”Lännensatula on ihan ehdoton vaellusta varten”, mies nyökytteli ja nojautui nyt penkin selkänojaan. Hän viimeisteli teollisen sitruunaista juomaansa.
”Voin vain uskoa, että olemme ainoat joilla sellainen on. Voi niitä parkoja, jotka istuvat pitkät päivät yleissatulassa”, Alex pudisteli päätään myötätuntoisesti hymyillen. Vaelluksiin tottuneena hän osaisi varustautua oikein ja tiesi, miten ehdoton hyvä satula oli retkelle. Hän oli luvannut lainata hevosiaan muille ratsastajille ja pistäisi nuo istumaan lännensatulaan vastustelua kuulematta.
”Milloin lähdemme maastoon?” Alex muistutti aiemmasta suunnitelmasta virnistäen. Hän halusi viettää enemmän aikaa uuden tuttavuuden kanssa.

"mmm-m, se tulee kyllä olemaan tuskaa heille.. " Ray naurahti, nautiskellen tavallaan ajatuksesta. Rungotonkin satula oli mukavampi kuin normaali yleissatula, mutta voi luoja jos siinä olisi pitänyt viitisen tuntiakin viettää, hän olisi ampunut itsensä! Olisi aika kaivaa Norjan aikojen vaelluskamppeet esiin.
"Minulle käy oikeastaan milloin vain, mieluiten keskellä päivää. Tulen sitten aamulla aikaisemmin niin päivä pysyy saman mittaisena." Ei hän viitinyt kovin pitkiä aikoja tai myöhään iltaan pitää poikaansa hoidossa.
"Mutta mahdollisimman pian."

Alex myhäili tyytyväisenä. Hän siis todella pääsisi maastoretkelle toisen seurana. Hän odotti innoissaan sitä, että pääsisi näkemään hassun Olafin tositoimissa. Tuo mahtoi näyttää hauskalta laukatessaan, suuren tynnyrivatsan heiluessa puolelta toiselle ja töppöjalkojen rummuttaessa matalana tannerta. Hän ei voinut olla virnuilematta mielikuvalle, jonka Raidenin monet liioittelevat sanat olivat tuoneet hänen mieleensä.
”Hienoa. Sovitaanko heti ensi viikolla? Olen tallilla päivittäin, joten minun puolestani voimme valita sään mukaan. Skotlannissa saamme kylmää vettä niskaamme taatusti, joten kotona voimme valita sateettoman päivän.” Olisi ihme, jos Englannista sellaisen löytäisi. Varsinkin kulunut syksy oli herättänyt luonnon uudelleen eloon rankkasateineen. Hän oli vain tyytyväinen hetkittäisistä kuivemmista päivistä, jolloin maa oli kosteana aamukasteesta, mutta muuten kengät pysyivät kuivina.

"No samoin, paitsi sunnuntaisin olen vapaalla." Hän ei vapaapäivinään mielellään viettäisi tallilla kuin sen hetken, joka Olafin karsinan siivoamiseen meni. Mies hymyili Alexille hellästi, mietiskellen hetken kaikenlaisia asioita. Kuten esimerkiksi sitä, että millhänä tuo mahtaisi mennä kotiin? Vaikka olihan Alex juonut vain lasin viiniä, mutta Ray ei mielellään päästäisi tuota auton rattiin senkään jälkeen.
"... Miten menet kotiin muuten?" Hän kysyi varovasti, ettei kuulostaisi aivan liian tungettelevalta.

Alex nyökkäsi. Hän olikin miettinyt jotakin upeaa arkipäivää. Piristäisihän se, maastossa samoilu ja ihana seura. Ihana? Hän alkoi olla vähän pöpi. Rayn sanat saivat hänet kohauttamaan olkiaan ja hymyilemään veikeästi.
”Autolla?” hän ehdotti kirkkain silmin ihan tosissaan.
”Yhdenhän minä vasta join.”

"... Voisin ajaa sinut kotiin? Jonah - siis vuokraisäntäni - varmasti ajaisi minun autollani sinne perästä niin pääsisin kotiin." Raylla oli syynsä miksi häntä ahdisti päästää ketään edes yhden ottaneena rattiin, niin usein hänen vanhempansa olivat ajaneet humalassa, kamoissa ja ties missä autolla. Hän ei halunnut ottaa vastuuta mistään sellaisesta.
"Äläkä sano että siitä on liikaa vaivaa ja että voit ajaa vaikka otit vain yhden. Tietty minulla on sohva ja parisänky mutta ne tuskin kiinnostavat sinua vaihtoehtoina." Ray päästi suustaan, ennen kuin edes ymmärsi mitä suustaa ulos suolsi. Hupsista.

”Voin ihan hyvin ajaa”, Alex vastusteli periaatteesta. Ei kai hän voisi laittaa vierasta Jonahia ajamaan hänen takiaan pimeässä Pohjois-Englannin illassa. Raidenin ehdotus sohvasta kuulosti houkuttelevalta.
”No, ainakin töihin olisi lyhyt matka”, hän naurahti, vaikka ei ollut suostumassa moiseen. Ei hän menisi sotkemaan miehen ja tuon lapsen rutiineja vain siksi, että oli juonut lasin viiniä.
”Voin ottaa taksinkin, jos noin kovasti huolehdit.” Hän hymyili velmusti ja puri huultaan kuin olisi haastanut toista. Hän voisi aivan hyvin ajaa.

"... Ei kun ihan totta... En... En voi periaatteesta päästää sinua rattiin." Hän ei voisi kestää sitä jos jotakin tapahtuisi, vaikka 9/10 oli sen puolella että mitään ei tapahtuisi ja Alex pääsisi aivan ehjänä kotiin. Se oli todella.. Outoa. Hän vain oli sellainen huolehtivainen aina ollut luonteeltaan, Alex-parka joutuisi tutustumaan siihen puoleen vielä.
"Niin no se on totta." Ray virnisti hieman. Mikä ihmeen ehdotus se oli ollut, onneksi nuorempi suhtautui siihen huumorilla eikä juossut karkuun hänen möläytystään. Hienoa, puhu vielä vähän lisää Raiden.
"Olen vain saanut pelätä itse rattijuoppojen takia niin paljone että vien sinulta avaimet jos yrität."

Alex hymyili Raidenin huolehtimiselle. Oli ihanaa kun joku piti hänestä huolta, vaikka he eivät vielä edes tunteneet kunnolla. Hän oli oikeastaan yllättynyt siitä, miten hyvin he tosiasiassa tunsivat niin lyhyen ajan jälkeen. Se oli ihanaa ja Alex saattoi uskoa siihen, että saisi Raidenistä todellisen ystävän – ensimmäisen Rosings Parkissa, jos Kamiria ei laskettu. Enempään hän ei vielä uskaltanut täysillä luottaa.
”En ole humalassa. Ihan totta”, Alex vakuutti pirteästi naurahtaen. Ei hän ollut, mutta ymmärsi kyllä toisen pointin. Olisi turvallisempaa saada kyyti tai jäädä Slaleyhin.
”Täällä ei varmaan ole mitään majataloa?” Alex kysyi puolivakavissaan, eihän voisi tuppautua toisen kotiin noin vain. Olihan hänellä aina autonsa. Kyllä se hänet lämpimänä pitäisi. Ei vielä ollut edes talvi.

"Ei se tarkoita sitä että voisit ajaa." Ray mutisi. Harmi ettei ollut avautunut vanhemmistaan, Alex olisi varmasti ymmärtänyt paremmin tämän kumpuavan pakkomielteen siihen, ettei vielä juttelisi kenenkään kanssa. Mies huokaisi hiljaa ja kohotti kulmiaan. Kysyikö tuo edes puoliksi vakavissaan, ihan totta?
"... kai tuo oli vitsi? Majatalo, Slaleyssa? Ehei todellakaan tai minä en ainakaan ole löytänyt. Ja niinh uono etsimään minäkään en ole. Et sinä meillä häiritse, jos sitä mietit. Benjamin nukkuu jo muutenkin, ei hän edes ole valveilla kun palaan."

Aihe taisi olla arka Raidenille. Tuo kielsi häntä ajamasta yhden viinilasin jälkeen? Kaikkea sitä kuuli. Alex oli ihan mielissään huolenpidosta, mutta oli kuitenkin jo aikuinen ja osasi tehdä omat päätöksensä. Hän hymähti toiselle, sillä ei halunnut olla tyly. Ei hänellä ollut mikään hätä päästä Newcastleen.
”Niin arvelinkin”, hän naurahti sanoille majatalosta. Se olisi ollut liikaa pyydetty. Ehkä hän menisi Arizonan kylkeen nukkumaan. Rosings Parkin tarkat yöhälyt saattaisivat ilmiantaa hänet.
”Jos todella otat minut sohvallesi nukkumaan, enkä häiritse teitä, voin minä tulla”, Alex lupasi, sillä ei halunnut aiheuttaa suurta vaivaa toiselle kuljetuksien suhteen. Auto yöpyisi varsin hyvin pääkadun varressakin. Ajatus yöpymisestä kiinnostavan miehen luona sai perhoset mylläämään vatsassa. Ja tuon lapsikin olisi siellä. Ajatus oli omituinen, mutta kiehtova.

Benjaminilla oli oma huoneensa. Rayn sänky vastaavasti oli olohuoneessa, joten eipä Alex kovin kauas hänestä pääsisi, vaikka sohvalla nukkuisikin.
"Kuka täällä sellaista kaipaisi." Mies naurahti hilja ja kipaisi hakemaan molemmille lisää teetä. Siellä todella hieman veti. Hänkin huomasi sen, vaikka oli pukeutunut nahkatakkiinsa. Miksi edes, ei hän nyt ollut töissä ja tatuointeja tarvinnut sen puolesta piilotella?
"Et sinä häritse. En ehdottaisi jos häiritsisit."

Alex otti tarjotun teen vastaan kiitollisen hymyn kera. Hän tunsi lämpimän aallon kulkevan lävitseen, kun Raiden sanoi viimeisen sanan hänen yöpaikkaansa liittyen. Hän siis menisi miehen luokse. Ahdisti, mutta hyvällä tavalla. Hengitys tuntui vaikealta, mutta hymy ei missään vaiheessa hyytynyt kasvoilta.
”Olet ystävällinen”, hän kiitti tavallaan ja höysti teensä jälleen tutuilla lisukkeilla. Hän tunsi käsissään höyryävän kupin lämmön. Se tapaaminen oli kuin kohtalon suunnittelema. Kaikki meni aivan liian ruusuisesti ja Alex loisti. Hän ei osannut pyyhkiä virnettä kasvoiltaan, mutta piti sen niin maltillisena kuin saattoi.
”Ei kuka vaan puoliksi tuntematonta ottaisi kotiinsa.”

Ray heilautti kättään vvaatimattomana. Saattoi ollakin turhan ystävällinen, mutta hän myös hieman toivoi näkevänsä aamulla, miten Alex reagoisi Benjaminiin. Poika oli äärettomän kiltti lapsi, joten ehkä hän selviäisi siitä ja saisi pojan näyttämään ne ihanimmat puolensa. Ettei heti ensimmäisinä sitä kamalaa miltei uhmäikäistä riiviöpuoliskoa. Se olisi jo kamalaa.
"No minulla on todistajat jos oletkin murhaaja tai varas, joten enköhän uskalla ottaa riskin." Vanhempi nuolaisi kalpeaa alahuultaan ja riisui sen nahkatakkinsa. Lyhythihaisen kauluspaidan ala näkyi vasemmassa kädessä käsivarrellinen tatuointeja. Seassa oli muunmuassa Rayn tähtihevosen nimi, suurien voittojensa päivämäärät, kukkasia, lintuja... Ei yltiöpäisen naiselliseen tapaan piirrettyjä, mutta mitään machoja tatuointeja ei ollut.

Alex virnisti. Hän todellakin oli murhaaja tai varas tai jotakin yhtä kamalaa. Nuoruutensa typeryyksiä hän ei voinut poistaa, mutta teiniaikojen kokeilut ja kapina olivat jo kauan olleet takanapäin. Ei hän koskaan voisi tehdä sellaista kenellekään, ainakaan Raidenille, vaikka olikin tuntenut tuon varsin vähän aikaa.
”Kuinka rohkeaa, majoittaa nyt minunlaiseni hulttio”, Alex naurahti ja sai pian muuta ajateltavaa. Raiden paljasti tatuoidun käsivartensa ja, no, paljasta ihoa. Se sai hänet kuljettamaan katsettaan turhankin tarkkaan toisen vartalolla. Miksei hän osannut hillitä itseään?
”En tiennyt, että sinulla on tatuointeja”, hän ilmaisi hyväksyvästi. Mies halusi nähdä ne lähempääkin, mutta ei kehdannut kiinnostua ihan liikaa.

"Niin, olethan sinä nyt melkoisen pelottava ja uhkaava kaikin puolin. Hirveitä riskejä." Ray virnuili toiselle, kiusoitellen. Hänellä ei ehkä olisi ollut varaa siihen, terveisin herra alle 165 senttiä pitkä, mutta kunhan kiusasi toista, kun kykeni siihen. Rayn luonne oli hieman pirullinen, eikä hän aina miettinyt tarkkaan, mitä sanoi ja milloin.
"Muutamakin, käsi on ranteesta olkapäähän täynnä. Lisäks solisluilla, niskassa ja oikeassa kyljessä." Niskassa miehellä oli kaksi irlantilaista symbolia, ikuisen ystävyyden solmu ja ikuisen elämän polku. Solisluita koristi hennon harmaa kyyhkynen, muutama vaaleansininen lilja ja Benjaminin syntymäaika. Kyljessä miehellä oli puoliksi pystyyn kuollut, osittain kukkiva puu. Kaikilla oli merkityksensä.
"Peitän ne aina töissä, tuntuu ettei Corinne arvostaisi. Tai Effie."

Tatuoinnit olivat yllätys, mutta ei millään lailla negatiivinen. Hänellä ei ollut yhtäkään, mutta ei hän niitä koskaan ollut ajatellutkaan hankkivansa. Muilla ne näyttivät hienoilta, mutta hän ei olisi osannut olla sellaisten kuvien kanssa. Alex joutui repimään katseensa pois Rayn käsivarsista ja katseli hetken höyryävää teekuppiaan. Hän hörähti hieman sanoille Corinne Fairchildista ja Effiestä.
”Eivät varmasti”, hän nyökytteli ja joi kuumaa juomaansa.
”Olisit nähnyt, kuinka Effie katsoi minua kun ensikertaa hänet tavatessani poltin tupakkaa. Jos vain katse voisi tappaa..” mies naurahti ja pudisteli päätään. Oli vain onni, että hän oli oppinut kerrasta varomaan tekemisiään tallin nykyisen hallintovastaavan nähden. Ilman käytöstapoja hän tuskin olisi saanut vaellusideaansakaan niin pitkälle.
”Noi tatuoinnit on osa sua. Ei sun tarvii niitä peitellä”, Alex sanoi nyt pehmeämmällä äänellä ja alahuultaan kevyesti purren silitteli taas toisen jalkaa omallaan. Hän oli läpinäkyvä, mutta mitä sitten.

Ray oli ottanut ensimmäisen tatuoinnin Norjassa ja siitä se sitten oli lähtenyt käsistä. Ei hän osannut lopettaa, jos vain sai hyviä ideoita. Mihinkään korniin puolison nimeen hän ei kyllä ollut koskaan alentunut, vaikka muistokuvia olikin ottanut. Mutta ei mitään tyttö- tai poikaystäviin liittyvää. Benjamin oli eriasia, sillä tuo olisi hänen poikansa aina, sitä ei voisi muuttaa.
"Voi ei... Siksi en näitä mielelläni töissä esittelekään. Ettei Effie saa kohtausta. Ehkä hiuksissani oli jo tarpeeksi." Se maininta hiuksista oli viittaus niihin shokkipunaisiin raitoihin tummien hiusten seassa. Vanhempi nautti siitä läpinäkyvyydestä, se teki asioista helppoja. Ray hymyili ja suoristi toisenkin jalkansa, jolloin Alexin jalka jäi hänen sääriensä väliin.
"En niitä muuten peittelekään. paitsi töissä." Lempeällä katseella tuo etsi katsekontaktia Alexin kanssa. Miten tässä näin oli käynyt?
Takaisin alkuun Siirry alas
Pixiekissa
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1698
Join date : 20.04.2014
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Can I hope?   Pe Syys 26, 2014 9:00 pm

Teki mieli sanoa jotakin hyvää Raidenin hiuksista. Alex piti niitä persoonallisina ja miehelle hyvin sopivina. Toisaalta kun mietti Rosings Parkin imagoa, jokin klassisempi olisi ehkä ollut enemmän tallin henkilökunnan mieleen. Hän oli päässyt helpolla, sillä ei ainakaan omasta mielestään näyttänyt erikoiselta. Jalan tullessa lukituksi Raidenin jalkojen väliin Alex oli vingahtaa. Hän ei ollut odottanut sitä, mutta se tuntui oudolla tavalla todella hyvältä. Hän puri huultaan jotta ei pitäisi typeriä ääniä ja nojautui pöydän reunaa vasten. Hänen katseensa valui toisen hiuksilta tuon silmiin. Hän tunsi, miten pelkkä intensiivinen katse tuntui syvällä. Hän oli myyty.
”Joko meidän pitäisi lähteä?” Alex ehdotti haaveillen matkatupakasta. Hän ei tiennyt, miten Ray oli käytännössä järjestänyt lapsensa hoidon, mutta tuskin tuo koko yötä saattoi poissa olla.

Raiden olisi kyllä päästänyt toisen karkuun, jos Alex olisi oikeasti näyttänyt merkkejä siitä, että haluaisi karata, ottaa pakkia tai ylipäätään etäisyyttä mieheen. Kun sellaista ei tullut, hän vain tyynesti jäi siihen fyysiseen kontaktiin toisen kanssa , se hellä hymy huulillaan.
"Voitaisiin joo." Hän joi sen teekupin tyhjäksi ja nousi pukemaan nahkatakkia yläkehonsa peitoksi, jotta kestäisi kävellä sen muutaman sadan metrin matkan kotiin. Kun ovesta pääsi ulos, kauempana näkyi jo pihalla varustettu omakotitalo, jossa oli kaksi kerrosta ja alakerrassa paloi valot. Yläkertaan oli omat ulkoportaat, jotka Ray asteli ylös tottuneesti, avaten oven. Hän huomasi yläkerrassa olevat valot vasta kun avasi varsinaisen asunnon oven. Lempeä, keski-ikäinen nainen hymyili tuolle.
"Tobias, poika on jo nukkumassa. Tuossa on sinulle iltapalaa pöydällä ja--- ah, minä menenkin tästä alas."
"Kiitos kun vahdit Beniä." Nainen hävisi alakertaan samasta ovesta kuin he olivat tulleet.
"Vuokraemäntäni, Joahin vaimo Elisabeth. Ole kuin kotonasi." Asunto ei ollut iso eikä hieno. Olohuoneen lipastolla oli pari kuvaa Rayn kahdesta nuoremmasta sisaruksesta, Ann-Mariesta ja Noahista, joita kutsuttiin Rayn tapaan toisilla nimillään eli Carrieksi ja Sadieksi.
"Ah, paahtopaistileipiä... Haluatko sä?"

Alex joi niin ikään jo hieman viilenneen teensä loppuun ja nousi lähteäkseen. Pubihan oli kestänyt heidän seuransa hyvin, eikä vastassa ollut yhtäkään juoppotappelua tai muuta häiritsevää. Tiedä vaikka Alex eksyisi sinne toistekin, vaikka Slaleyssä käyminen tuntui newcastlelaisesta vähän erikoiselta. Ulkona Alex sytytti suuremmin huomiota herättämättä tupakan ja askelsi Raidenin vierellä kohti tuon kotia. Jännitti mennä toisen luo, ja hän yritti mielessään miettiä syitä sille, miksi ei olisi pitänyt jännittää – koska se olisi ollut se tavallisin ja toivotuin vaihtoehto. Hän tumppasi tupakan kadunreunaan ja seurasi miestä portaat yläkerran ulko-ovelle ja siitä sisälle.
Alexin kotona oli aina pimeää, kun hän sinne tuli, joten valaistu olohuone oli yllätys. Aivan, Benjamin. Hän nyökkäsi vielä tuntemattomalle rouvalle kohteliaan tervehdyksen hymyillen. Tuollehan tuli kiire. Elisabeth, vuokraemänsä, selvä. Alex tuskin tulisi tietoa enää tarvitsemaan, niin hän uskoi, mutta painoi sen silti mieleensä.
”Tobias?” hän kysyi kulmaansa kohottaen, sillä olihan pannu mieleensä Elisabethiksi kutsutun naisen tavan puhutella Raidenia. Mies ei tiennyt, miten olla kuin kotonaan, ja jäi palloilemaan Raidenin läheisyyteen olematta kuitenkaan ahdistavan lähellä. Hän katseli ympärilleen ja mietti, että ollakseen pieni ullakkokaksio Slaleyn pikkuisessa kylässä, se ei poikennut paljon hänen kaupunkiasunnostaan. Ruoka sai miehen kiinnostuksen heräämään.
”Oh, saanko? Minun tulikin jo nälkä.”

Ray hääräsi siellä keittiössä, laittaen heille lisää teetä,koska mikään muu ei tuntunut sopivan niiden leipien kanssa.
"Ah, Raiden on toinen nimeni ja Ray lempinimi.. En halua tulla kutsutuksi Tobiakseksi, mutta he eivät ymmärrä sitä. Niin hieno nimi kuulemma." Hän selitteli toiselle. Asunnon toisen huoneen ovi oli kiinni. Ovessa oli Autot-piirretyn juliste, joten ei tarvinnut kauan miettiä kenen huone se oli.
"Tottakai." Ei hän nyt vierasta nälässä voisi pitää! Mies naurahti ja hymyili tuolle, laskien keittiössä olevalle ruokapöydälle teekupit ja teen kanssa tarvittavat lisät ja ne voileivät lautasellaan.
"Eihän sinua nälässä voisi pitää."

Raiden, Ray, Tobias. No, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Alex nyökkäsi ymmärryksen merkiksi ja painoi asian mieleensä. Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi selvästi lapsen huoneen ovelle. Benjamin oli varmasti nukkumasta. Tavallaan oli lohdullista, ettei hän ollut vielä nähnyt poikaa. Se teki kaikesta niin epätodellista ja toisaalta loi illuusion, että he olivat kaksin. Mies istuutui ruokapöydän ääreen ja kääri hihojaan. Sisällä oli lämmin.
”Muistuta, että korvaan tämän sinulle joskus”, Alex sanoi ja haukkasi paahtopaistileipäänsä. Se maistui suolaiselta ja tarjosi sellaisen suussa sulavan makuelämyksen, jota nälkäinen mies oli kaivannut. Tee sopi mainiosti leivän kanssa.
”Saisinko muuten lainata tietokonettasi?” Alex kysyi, sillä ajatukset olivat harhailleet kotiin. Hänellä oli tapana tarkistaa sähköpostinsa aamuin illoin, sillä suuri osa yhteydenotoista tuli sitä kautta. Eikä hänellä ollut mahdollisuutta ohittaa mahtavia työtarjouksia.

Ray oli riisunut sen nahkatakkinsa, jolloin taas paljasti käsiensä ihoa ja niitä tatuointejaan. Mies huokaisi syvään ja naurahti toisen sanoille. Ei tuon tarvitsisi mitään korvata.
"Et ole mitään velkaa, mutta voin muistuttaa kyllä." Alex todellakaan olisi mitään velkaa, oli vain mukavaa saada aikuista seuraa itselleen ja pientä kipinää vatsanpohjaan. Sellaista se oli siellä pubissa aiheuttanut, ne tiiviit katseet ja pöydän alla tapahtuneet kosketukset. Sellaista Raylla oli ikäväkin, mutta hänellä ei vain ollut aikaa treffailla.
"Sen kun, se on tuolla sohvapöydän alatasolla. Ei ole salasanaa, pitäisi olla päällä. Avaat vain läpän."

Alex hymähti ja nosti katsettaan herkullisesta voileivästä vain kohdatakseen perhosia vatsaan lisäävät siniharmaat silmät. Hän näki tarpeelliseksi korvata vieraanvaraisuus jotenkin, mutta hän ei tiennyt, kuinka. Ehkä sopiva tilaisuus tarjoutuisi vielä.
”Kiitos. Tarkistan vain sähköpostin, en roiku keskustelupalstoilla koko yötä”, hän lupasi matalasti naurahtaen. Polttavan kuuma tee oli jäähtynyt juotavaksi ja Alex nosti kupin kaksin käsin huulilleen. Hän ei ollut koskaan kuvitellut päättävänsä sitä päivää Rayn sohvalla nukkuen. Onneksi hän oli tottunut kaikenlaiseen.
”Oletko menossa huomenna tallille?” hän kysyi uteliaana odottaen vain myöntävää vastausta. Hevosten omistajalla ja ratsuttajalla riittäisi varmasti töitä enemmän kuin ehti tekemään.

Ray rapsutteli niskaansa hetken ja istahti sohvan toiseen päätyyn - ei turhan lähelle Alexia, ettei nyt ihan liian päällekäyväksi heittäytyisi. Mies söi leipää ja ilmeisesti paahtopaistin haistanut whippet loikkasi alas Rayn sängystä. Se oli ollut hautautuneena peittoihin. Alice ei hypännyt sohvalle, mutta nosti kyllä toisen etutassunsa omistajansa reidelle, katsoen Rayta isoilla silmillään.
"No hei tyttö. Olet sinäkin vahtikoira, tuon vieraan ja sinä vain nukut. Oliko rankka iltalenkki, hmm? Istu. Maahan. Hyyvä tyttö." Ray ojensi pienen palan lihasta koiralle, sen tehtyä pyydetyt tehtävä varsin kuuliaisena. Sitten Alice asteli Aleia kohti, nuuskien häntä viuhkien.

Alex käänsi katseensa salamana liikkuvalle peittokasalle. Kun pikkuruinen vinttikoira saapui omistajansa luo, mies soi lämpimän hymyn sen ilmestymiselle.
”Oh, tämän täytyy olla Alice”, hän sanoi pehmeästi ja tarjosi paahtopaistintuoksuista kättään koiran haisteltavaksi. Se näytti iloiselta ja hyväntahtoiselta otukselta.
”Se on tosi pieni. Saako se yhtään ruokaa?” hän vitsaili ja vilkaisi toista miestä. Kirjava Alice sai hänet hyvälle tuulelle jo entisestään.
”Hei pikkuinen”, hän siirsi huomionsa iloiseen koiraan hymyillen. Alex käytti hevosiin toimivia tekniikoita myös siihen, ei katsonut suoraan silmiin ja piti liikkeensä rauhallisina antaen koiran lähestyä häntä ensin.

"Joo, se oli tainnut mennä jo nukkumaan.. Joah käy sen kanssa usein iltaisin pyörälenkillä ja sitten Alice onkin valmis yöunille." Ray naurahti. Alice oli ilmeisen kiinnostunut vieraasta, mutta ei ollenkaan huonolla tavalla. Vain utelias ja lopulta lätkäisi etutassunsa Alexin reidelle.
"... Se yrittää kertoa että haluaa rakkautta. Haha, kyllähän se on melkoinenkin syöppö." Ray otti sen huumorilla, hän oli tottunut vitseihin Alicen ulkonäöstä ja laihuudesta. Olihan se perin hauskan näköinen, semmoinen luikku. Kun koira saisi rapsutusveronsa ensin Alexilta, sitten narttu hakeutui Rayn jalkojen juureen nukkumaan, tuhahtaen tyytyväisesti. Nyt oli kaikki hyvin, isäntä oli kotona.

”No kai tämmöisillä jaloilla”, Alex naurahti ja rapsutti lyhytkarvaista korvan takaa. Tietenkin vinttikoira oli nopea ja vikkelä, ehkä kestäväkin, ei Alex tiennyt. Mutta niin lyhyillä jaloilla väsyisi nopeasti, hän oli päättänyt. Hän suoristautui koiran siirryttyä isäntänsä jalkoihin ja söi viimeisen palan leipäänsä.
”Kiitos, tämä oli todella herkullista”, mies kehui ja nuoli sormenpäänsä yksi kerrallaan. Alexin kädet ojentuivat jäähtynyttä teekuppia kohti ja hän vilkaisi samalla pöydän alalevyllä olevaa tietokonetta. Pitäisi tarkistaa ne sähköpostit, ettei tarvitsisi stressata. Näkisi hän ne puhelimestaankin, mutta sillä vastaaminen oli yhtä tuskaa.
”Joko haluat nukkumaan?” Alex vilkaisi miehen sänkyä samassa huoneessa. Hän pysyisi visusti sohvalla, ei edes haaveilisi toisen kehon lämmöstä ja salaisista, viattomista kosketuksista.

Olisihan Alex viereenkin saanut tulla, mutta Ray koki kiusalliseksi ehdottaa sitä. Olivathan he kuitenkin tavallaan ihan puolituttuja, vaikka toisaalta tunsivatkin hyvin. Hän taas uskalsi haaveilla niistä kosketuksista, hymyillen tuolle hellästi.
"Älä minua kiitä, en minä niitä tehnyt." Siinä oli etunsa että vuokranantajat olivat miltei perheenkaltaiset ihmiset, esimerkiksi tällaisissa tilanteissa. Toisaalta taas esimerkiksi Elisabeth kyseli liian paljon siitä, milloin Ray ajattelisi itseäänkin lapsen sijasta. Olihan se totta, että hänen olisi pitänyt olla välillä itsekkäämpi. Mutta nyt hän oli? Tämä tuskin riittäisi. Hän tiei että nainen tarkoitti yön viettämistä muualla kuin kotona ja jotain parisuhteen kaltaista.
"Ei vielä tarvitse." Ray olisi muuten hivuttautunut lähemmäs, mutta pelkäsi vaikuttavansa siltä että kurkkisi toisen olan yli.

Niin, olihan totta, että maistuvat paahtopaistileivät oli valmistanut Raidenin vuokraemäntä. Alex oli entistä tietoisempi siitä, että oli vieraassa ympäristössä, joka kuului niin monelle muulle toisen miehen elämän tärkeimmille ihmisille. Miten hän oli päätynytkään sinne? Hän ojensi kätensä tietokonetta kohti, avasi sen läpän ja kirjautui selaimen kautta sähköpostiinsa. Samalla kun hän odotti sen tekevän toimenpiteitä vasta heräämisensä jälkeen, Alex juoksutti sormiaan sohvan verhoilua pitkin lähemmäs Rayta. Hän naamioi sen viime hetkellä vain hämäräksi ja tarkoituksettomaksi käden liikkeeksi. Mitä hän oli tekemässä?
”Anteeksi, saat pian kaiken huomioni”, hän hymähti ja tajusi sitten purra huultaan, ettei sanoisi enempää. Miehen katse liimautui nyt sähköposteihin, joita oli tullut muutamia. Roskapostia enimmäkseen, mutta hän halusi pienen hengähdystauon. Jos Ray halusikin hänestä jotakin, hän ei ollut valmis siihen.

Ray ei halunnut mitään. Se oli tavallaan väärin sanottu, mutta mies tyytyi vain katselemaan ja miettimään, mitä nuorempi mietti. Hän ei löisi isoja panoksia peliin, ennen kuin olisi varma siitä, että Alex ei juoksisi heti karkuun. Kyllät uo sen käden huomasi, hymähtäen sille vain. Vanhempi nosti jalkansakin sohvalle, vetäen ne koukkuun itseään vasten. Selkä nojasi käsinojaan ja kasvot oli kohdistettu nuorempaan. Välillä käsi venyi rapsuttelemaan Alicen ohutta karvaa. Se alkaisi palella taas ulkona ja sen takit pitäisi kaivaa esiin..
"Ei se mitään, kestän kyllä odottaa." Sekin oli ehkä liikaa sanottu ja sen ansiosta Ray käänsikin katseensa pois, ettei kävisi ahdistavaksi. Tui tuijotteli käsissään olevaa teemukia, kevyt hymynkare huulillaan. Puhelin soi pöydällä. Ray kurottautui ottamaan sen ja painoi punaista luuria.

Alex poisti roskapostit, luki tärkeät ja vastasi yhteen. Se oli kysely yksittäisen hevosen kouluttamisesta reilun sadan kilometrin päässä hänen nykyisestä tukikohdastaan. Mies pyysi lisätietoa ja ilmoitti hintansa vähän yläkanttiin. Hevosihmiset, jos jotkut osasivat tinkiä. Hän vilkaisi Raidenin soivaa puhelinta ja sitten miestä, kun tuo torjui soittajan.
”Olisit vastannut. Jos joku soittaa tähän aikaan, sen täytyy olla tärkeää”, hän hymähti ja kirjautui sähköpostistaan. Hän työnsi kannettavan tietokoneen takaisin paikalleen ja asetteli sen melkein millintarkasti samaan kohtaan. Toisten tavaroista hän osasi sentään pitää huolta.

Ray pudisteli päätään.
"Eeei, Carrie soittelee usein minulle iltaisin kertoakseen kuulumisia, kun tietää etten ehdi aiemmin. Ja nyt se on tavallaan vain hänen hääjärjestelyjensä kuuntelua, olet ahtava syy olla vastaamatta. En ehkä jaksa enää." Carrie oli Raidenia nelisen vuotta nuorempi sisko, perheen nuorin oli sitten kahdeksan vuotta häntä nuorempi. vanhimmat sisarukset olivat nyt 35 ja 37.
"Carrie on siis pikkusiskoni, asuu Edinburgissa." Raiden selitti. Sisko oli muuttanut sinne opiskelujen perässä, tavannut kihlattunsa ja jäänyt niille sijoilleen. Niihin häihin pitäisi puolen vuoden kuluttua lähteä.. Sillä samaisella lipastolla jolla valokuvia oli, oli kuva kolmesta nauravasta sisaruksesta. Ray oli kaikista lyhyin keskellä, vieressään tummatukkainen, miltein nukkemaisen oloinen tyttö. Rayn oikealla puolella kuvassa oli miltwi 190 senttinen nuorukainen, lukiosta valmistuneena todistus kädessään.

Alex kuunteli, kuinka Raiden puhui sisarestaan. Hän hymyili moittivasti. Ei toisen hääjärjestelyjen kuuntelemisesta saanut kieltäytyä.
”Olisit vastannut. Sisaresi tarvitsee sinua”, hän sanoi vaikka ei kovin tosissaan ja nosti jalkansa koukkuun sohvalle.
”Naimisiinmeno on naisille tärkein hetki elämässä”, Alex jatkoi virnuillen. Hän vain arvaili. Naiset touhottivat häistä kovaan ääneen ja se vaikutti tärkeältä. Miehet, he eivät vain koskaan voisi ymmärtää.
”Voit hyvin puhua Carrien kanssa. En pane pahakseni.”

"Kuuntelin niitä eilen, toissapäivänä ja sitä edeltävänä päivänä. Eiköhän Carrie pärjää yhden illan ilman ja hän suuttuu jos tietää että soitin puhuakseni hänelle kun on vieraita." Sisko oli tarkka sellaisesta ja tuo esittäisi liudan kiusallisia kysymyksiä. Ray ei todellakaan halunnut joutua vastaamaan niihin Alexin ollessa läsnä, sen verran huono valehtelija hän oli. Hän hymyili hellästi ja laski tyhjän teemukin käsistään.
"Sano vain kun haluat nukkumaan." Hän löytäisi toiselle kyllä petivaatteet helposti, kaapissa oli aina käyttövalmiina ylimääräiset. Miksi, sitä hän ei tiennyt, koska noh... Se oli outoa jos hän edes tapasi ihmisiä vapaa-ajallaan, saati että joku tuli yöksi. Jalat valuivat suoremmiksi ja pian varpaat hipaisivatkin Alexin varpaita. Hän oli kuin ei olisi huomannutkaan.

”Onko sinulla muita sisaruksia?” Alex kysyi uteliaana. Hän ei ollut kiinnittänyt suurta huomiota lipaston päällä oleviin kuviin, eikä olisi ehkä osannut edes yhdistää. Hänen siskonsa asuivat kaikki lähellä heidän lapsuudenkotiaan, nuorin vielä kotona. Oli omituista ajatella perhettä, sillä hän piti yhteyttä sitä nykyä vähän harvakseltaan töidensä vuoksi. Hän oli nähnyt perhettään viimeksi Islan syntymäpäivillä toukokuussa. Pitäisi nähdä useammin, tai pyytää siskot käymään. Hän voisi viedä nuo ratsastamaan, vaikka yksikään ei ollut suuremmin koskaan innostunut hänen ratsastusharrastuksestaan. Kyllä nuo hänen lauhkeiden hevostensa selässä pysyisivät.
”Ei minulla ole mitään hätää”, Alex heilautti kättään.
”Olen tottunut kukkumaan yön pikkutunneille ja heräämään aikaisin. Ei tämä ole mikään poikkeus.” Oli hassua sanoa niin, sillä ei vielä ollut edes niin myöhä. Ulkona oli pimeää, mutta sisällä loistava oranssinen hehkulamppu antoi mahdollisuuden unohtaa vuorokaudenaika.
Raidenin jalkojen kosketus sai Alexin vilkaisemaan jalkoihinsa. Pahus! Toinenhan ihan oikeasti yritti heittää flirttiä, johon hän ei osannut vastata. Tavallaan hän halusi, mutta kaikki tuntui niin monimutkaiselta, utopistiselta ja mahdottomalta. Joku mieskö oli ihastunut häneen? Olihan hän katsellut miehiä silloin tällöin, salaa, mutta ei koskaan edes ajatellut mitään sellaista. Että hänkö flirttailisi miehen kanssa tuon kotona? Äiti ja isä nauraisivat.

Se oli vain kokeilu. Mies jätti hetkeksi ne villasukkien verhoamat jalkansa siihen, purren huultaan toisen kysymykselle.
"On kaksi vanhempaa sisarusta mutta en ole heidän kanssaan tekemisissä." Se riitti vastaukseksi, sen tarkemmin hän ei alkaisi Alexile perheongelmiaan erotella. kyllähän ne tulisivat joskus varmasti ilmi, koska hän suhtautui niin jyrkästi esimerkiksi juuri rattijuoppouteen. Raiden katseli ulos, hiljennyttä Slaleytä. Se oli aina hiljainen, mutta öisin aivan pelottavan hiljainen. Joskus hän kaipasi pienen hälyn keskelle, vaikka omalla tavallaan maalaisidylli viehätti häntä suuresti.
"Haha, sinäkin... En vain osaa elää normaalin tai edes terveellisen unirytmin mukaan." Yöt kun olivat se ainoa aika, jolloin hän edes hieman saattoi keskittyä vain itseensä. Lopulta Ray veti jalkojaan kauemmas, kun pelkäi ahdistavansa nuorempaa. Hyvä on, ehkä hän olisi vähemmän ahdistava lopun aikaa ja pitäisi ajatuksensa kurissa. Sen hän ainakin osasi.

Alex ei kysellyt enempää. Raiden vaikutti siltä, ettei halunnut puhua asiasta. Hän nyökkäsi vain ja nielaisi hieman. Oliko hän puuttunut liikaa toisen asioihin kysymyksellään? Olisi ehkä parempi jättää henkilökohtaisuudet tivaamatta: kyllä mies avautuisi hänelle niin halutessaan.
”Sittenhän meitä on kaksi”, Alex nyökkäsi ja vilkaisi sohvalle, kun toisen jalat vetäytyivät pois. Hän haukotteli ja venytteli suureleisesti. Ehkä sittenkin väsytti. Tai ehkä hän vain halusi tekosyyn saada oman petinsä nyt, ennen kuin menettäisi kaiken itsehillinnän ja löytäisi itsensä järkytyksekseen toisen sängystä.
”Monelta olet tottunut heräämään?” Alex kysyi ja oli tyystin unohtanut Benjaminin. Katse valui Autot-julisteen koristamalle ovelle. Aivan, lapsi. Se viimeistään herättäisi isän.

"No, öisin on aina omaa aikaa touhuta mitä mielin ja rentoutua. Ja kuitenkin en haluaisi rentoutua vain nukkumalla." Mies naurahti hiljaa huomasi toisen haukotuksen. Ray nousi ylös ja vei teemukit keittiöön. Matkalla hän otti eteisen kaapista tyynyn, tyynyliinan, täkin ja muut tarpeelliset lakanat. Tuo asetteli lakanat ja liinat petivaatteisiin, tuoden tyynyn, täkin ja sohvalle laitettavan lakanan nätissä pinossa olohuoneen pöydälle.
"Jos väsyttää niin mennään vain nukkumaan. Ei se unensaantikaan ole minulle ongelma." Ei Ray ollut sellainen mies, joka houkutteli muita heti sänkyynsä. Ehkä hän oli kuvitellut kaiken tai ehkä Alex ei ollut ennen edes flirttaillut miehen kanssa, mistä hän tiesi. Mutta sen tuo tiesi, että kaiken kanssa oli oltava kärsivällinen ja annettava asioille aikaa. Jos ei elättelisi suuria toiveita, tuskin pettyisikään pahasti. Vaikka olihan Alex mukava, aivan omalaatuisella tavalla todella mukava sekä kiinnostava persoona.
"Herään yleensä puoli seitsemältä, ehdin tekemään aamupalaa ja juomaan kahvin rauhassa."

Ihanaa, kun toinen huolehti. Hän nyökkäsi ja soi lämpimän, kiitollisen hymyn petivaatteet tuoneelle miehelle. Alex nousi ja asetteli lakanan sohvalle sinne päin. Ei sitä tarvitsisi edes levittää, jos sitä edes saisi. Hän sopi kompaktin kokonsa puolesta nukkumaan mihin vain – ja hyvin unenlahjojensa vuoksi nukahti ongelmitta lähes joka ilta, vaikka olisikin nukkunut vieraassa paikassa.
”Kuulostaa hyvältä. Voit sitten repiä minutkin ylös”, mies naurahti asetellessaan peittoa ja tyynyä petaukseensa. Hän napitti kauluspaitaa auki hiljalleen ja seuraili katseellaan Raidenia. Aamukahvit rauhassa kuulosti hyvältä idealta myös hänen mielestään.
”Saanko lainata pyyhettä?” Alex kysyi avattuaan kauluspaitansa ja riisuttuaan sen. Alla oli ohut, valkea hihaton aluspaita. Sen riisumista mies pitkitti, ehkä alitajuisesti tahallaankin.

Kunhan toinen tuntisi hänet paremmin, Alex saattaisi jopa kyllästyä siihen huolehtimiseen. Hänen oli vieläkin vaikea tajuta että Carria ja Sadie olivat isoja jo, hän olisi vaistomaisesti huolehtinut nuoremmistaankin edelleen. Tuo nyökkäsi, tottakai hän repisi toisenkin ylös jos tuo kerran tahtoi. Hän meni laittamaan loput leivät jääkaappiin kelmulla peiteltynä. Sitten hän palasi näkemään Alexin hihattomassa. Hmm, niin, aivan. Pyyhe?
"Joo, tietenkin.. Niin Benin huoneen oven vieressä olevasta ovesta pääsee kylppäriin... Jos tahdot käydä suihkussa niin siitä vaan ja käytä niitä pesuaineita mitä tahdot.. Vessan kaapissa on paketissa oleva hammasharja, voit ottaa sen itsellesi." Vanhempi höpötti, puraisten huultaan. Nyt olisi hyvä pitää itsensä kiireisenä, ettei eksyisi tuijottelemaan. Hän osasi tuijottaa hienovaraisesti, mutta halusiko tai muistiko, se oli eriasia. Mies meni itse pesemään hampaansa ja palasi sieltä ilman paitaa, vain farkut jalassa. Hän toi samalla Alexille sen pyyhkeen. Ilman paitaa kaikki miehen tatuoinnit olivat siinä nuoremman nähtävillä.

”Oh”, Alex yllättyi miehen sanoista. Hän ei ollut tottunut sellaiseen vieraanvaraisuuteen missään.
”Olenpa hemmoteltu.” Sanat saivat miehen painamaan katseensa hieman häveliäästi maahan. Ehkä hän vain kuvitteli, tai sitten toinen todella oli panostanut häneen. Hammasharjakin, vau! Sen käyttö ainakin antaisi hänestä asiallisemman kuvan aamulla.
”Kiitos.” Alex jäi olohuoneeseen odottamaan, kun Raiden siirtyi kylpyhuoneeseen iltatoimille. Hän asetteli taskuistaan löytyvät tavarat - puhelimen, lompakon ja avaimet – olohuoneen pöydälle asettelemattomaan riviin. Mies pörrötti tukkaansa ja pöyhi tyynyn vain tehdäkseen jotakin. Onneksi toisella ei mennyt kauaa. Kun Ray astui takaisin huoneeseen, Alexin katse naulautui tuon ylävartaloon. Tatuointeja oli enemmän kuin hän oli uskonut, mutta se näytti vain hyvältä. Tuo näytti jumalattoman hyvältä ja juuri siksi Alex näki suurta vaivaa repiäkseen katseensa pois. Se siirtyi miehen silmiin ja hymynhäive käväisi huulilla.
”Minun vuoroni”, hän ilmoitti ja kipitti kylpyhuoneeseen pyyhe kainalossaan. Hän painoi oven kiinni ja nojautui siihen. Luoja. Miten hän ikinä selviäisi pois sieltä? Halusiko hän edes pois sieltä?
Takaisin alkuun Siirry alas
Pixiekissa
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1698
Join date : 20.04.2014
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Can I hope?   Pe Syys 26, 2014 9:02 pm

Ray tiesi että se paita olisi joskus vielä riisuttava, koska hän ei osannut nukkua paita päällä. Niinpä tuo näki parhaimmaksi olla kuin ei olisi ollut huomaavinaankaan, vaikka tulihan hänelle tunne että häntä katsottiin.
"Ei tarvitse, minulla vain aina on ylimääräinen uusi harja." Ray naurahti, se oli ollut aina joku hänen hölmö tapansa tehdä niin. Tuo hymyili istuessaan sängylleen, Alexin jo mentyä. Vanhempi ja tatuoitu mies nieleskeli hieman, riisuen lopulta farkkunsakin ja sujahti bokserit yllään peiton alle. Niin hän ei ainakaan aiheuttanut paheksuntaa hillumalla vain alusvaatteilla toisen nähtävillä.

Alex tuijotti itseään vessan peilistä. Mitä hän oli tekemässä? Olo oli omituinen, mutta toisaalta toisen huomio lämmitti mieltä liiaksikin. Mies huuhteli kasvonsa suurmalkaisesti kylmän veden alla ja kuivasi ne pyyhkeeseen. Hän löysi hammasharjan ja kiitollisena avasi paketin. Hän ei ikinä olisi edes osannut olla niin vieraanvarainen, mutta ei hän toisaalta koskaan odottanut vieraita. Jos mies näki kavereitaan, he olivat ulkona tai jonkun muun luona. Ei kukaan halunnut viettää iltaa hänen maltillisessa kaksiossaan, missä ei ollut isoa laajakuvatelevisiota tai ainakaan laadukkaita kovaäänisiä musiikinsoittoa varten. Hänkin tosin kävi siellä lähinnä kääntymässä ja nukkumassa.
Viivyteltyjen iltatoimien jälkeen mies asteli takaisin olohuoneeseen ja vilkaisi peittonsa alle piiloutunutta Raideniä suoden tuolle hymyn. Hän riisuutui boksereilleen kiirehtimättä ja sujahti sitten sohvalle peiton alle. Hän ei ollut turhan tarkka nukkumapaikastaan.
"Hyvää yötä, Ray", hän toivotti pehmeästi ja vilkaisi vielä puhelintaan. Ei mitään.
"Kauniita unia."

Ray oli jo sulkenut silmänsä kun Alex tuli ulos vessasta. Tavallaan hän näytti pienemmältä siinä kaksimetrisessä parisängyssä kuin ison täysiverisen selässä. Lienikö se seesteisen unen tuoma haavoittuvuus, mikä teki hänestä pienemmän näköisen.
"Hnh, öitä..." Kuului sieltä jostakin peittokasan alta. Miehellä ei tosiaankaan ollut univaikeuksia. Hän nukkui hyvin aamuun asti, Alice sängyn jalkopäässä röhnöttäen. Kello soi puoli seitsemältä, joten tuo havahtui siihen, iskien herätyksen pois päältä. Hetki meni käsittää että joku nukkuii sohvalla. Se sai miehen hymyilemään hiljaa.
"Alex, ylös.." Hän sanoi hiljaa ja meni keittiöön. Hän naksautti keittimenpäälle, se oli ladattu illalla valmiiksi. Hän otti Alicen hihnaan ja lähti nopeasti pissattamaa koiran, palaten ihan parissa minuutissa sisälle. Keittiössä hän laittoi puurokattilan hellalle, vesineen ja hiutaleineen. Yllään Raylla oli vain collarit, koiran ulkoiluttaessaan hän oli verhonnut kroppansa vain nahkatakilla.

Alex tuhisi unissaan ja hätkähti herätykseen. Hän kuuli alitajuisesti puhetta, mutta silti miehellä meni hetki tajuta, missä oli. Hän nousi istumaan silmiään unisesti hieroen ja huomasi Rayn touhuavan keittiössä. Alkoi hymyilyttää.
”Huomenta”, hän mumisi ja laahusti boksereissaan kylpyhuoneeseen. Hän astui suoraan suihkuun ja valutti viileää vettä vielä unisille kasvoilleen. Se piristäisi kyllä. Mies peseytyi nopeasti, pesi hampaansa ja kuivasi summittaisesti hiuksensa. Hän kääri pyyhkeen tiukasti lantiolleen ja astui olohuoneeseen kohdatakseen herkullisen kahvintuoksun. Ray oli palannut Alicen kanssa ja sai mieheltä pehmeän, unisen hymyn.
”Oliko siellä kylmä?” hän kysyi ja piti lujasti katseensa harhailemasta toisen vartalolla. Hän etsi tupakat taskustaan ja nosti vaatekasansa sohvalle. Ehkä voisi pukeutuakin jossakin välissä.

"huomenta vaan." Ray naurahti Alexin mutinoille. Tuo oli ilmiselvästi vähän uninen vielä tänään... Hän naurahti hiljaa ja jäi sinne touhuamaan yksin. Hän kuuli suihkun käyvän ja istui itse alas ruokapöydän ääreen. Alice oli saanut aamuruokansa kuppiin, raakaa lihaa. Sillä oli aina kuivat nappulat kupissa, pari kertaa päiväsä koira sai annoksen erilaisia lihoja. usein hän yhdisteli yhtä tai kahta joka aterialle.
"Ei normaalia kylmempi. " Ray vastasi tuolle hymyillen. Ihan normaali sää täälläpäin Englantia. Ei mitään ihmeellistä koko aamussa siis. Paitsi mies pyyhe yllään hänen asunnossaa. Hän ei osannut olla katsomatta kahvikuppinsa takaa. Poskia alkoi kuumottaa, koska hän tiedosti miten tuijotti toista. Hyvä ettei kuola valunut. Ratsastus vain teki hyvää ihmiskehon ulkonäölle todella... Puolet kahvikupistaan hän oli jo juonut, mutta hyvää tahtia se jäähtyi. Mies repi katseensa tuosta irti, tuijotellen lopulta tiiliseinää.

Alex mumisi jotakin käsittämätöntä vastaukseksi ja päätyi pukeutumaan ennen aamutupakkaa. Hän kiskoi edellispäivän farkut ja kauluspaidan päälleen ennen kuin siirtyi keittiöön omatoimisesti hakemaan sumppinsa. Hän otti kupin kaapista ja kaatoi siihen höyryävää ja tuoksuvaa kahvia, jonka tuoksun vivahteista löysi pähkinää. Alex siirtyi kysymättä ulos tupakalle kiskoen nilkkurinsa jalkoihinsa vain jotenkin. Ei hän jaksanut niitä kiinnittää, selviäisi siitä reissusta muutenkin. Tupakka syttyi ensiyrityksellä hehkuvan punaisena vasta heräävässä aamussa. Oli hiljaista, vaikka Alex olisi voinut vannoa jo osan Slaleysta heränneen.

Ray jäi sinne yksin juomaan kahviaan. Ehkä ihan hyvä, hän sai hetken kerätä itseään. Mitä hän olisi antanutkaan siitä, että saisi tuon viereensä? Voi luoja... Sitten se herätys todellisuuteen, eli yksinäisen ja sosiaaliselta elämältään onnettoman yksinhuoltajan elämään, Benjaminin huoneesta kuului hiljainen "isääää" muistuttava ääni. Ray nousi ja meni hakemaan pojan, asettaen tuon syöttötuoliin pöydän ääreen. Valmista puuroa hän otti pojalle ja itselleen sopivan annoksen, siihen jäi Alexillekin jos tuo tahtoi. Tuskin tahtoisi, varmasti juoksisi karkuun. Oikeastaan se teki hänet vähän surulliseksi. Ray olisi mielellään flirttaillut tuon kanssa toistekin, ilman suuria odotuksia. Huokaisten hän kaatoi maitoa nokkamukiin, ojensi sen pojan eteen pöydälle ja laski puurolautaset pöydälle myös. Omaansa hän sekoitti pakastemarjoja, Benin puuroon maitoa ja marjasosetta. Hän syötti lasta, sillä ei todellakaan nyt jaksaisi sotkuakin.
"Syös nyt rakas, isän pitää päästä töihin..."

Alex sai tupakkansa poltettua ja palasi edelleen lämpimän kahvimukin kanssa sisälle. Hän yllättyi lasta, mutta muisti sitten edellisillan puheet. Aivan, Raidenillä oli lapsi. Hän vilkaisi pientä Benjaminia syöttötuolissa katse täynnä uteliaisuutta.
”Kaunis lapsi”, hän hymyili ja antoi ymmärtää, ettei häntä häirinnyt. Sen ikäisenä kuuluikin olla lapsia. Alex vain ei ollut ehtinyt sellaista. Hän vei tupakka-askinsa pois ja istuutui sitten pöydän ääreen juomaan loput kahvinsa. Paidan Ray sai osan hänen huomiostaan, ihan vain olemalla siinä. Tatuoinnit olivat vetäviä, eikä hän voinut moittia toisen kroppaa muutenkaan.
”Kiitos yösijasta. Se oli tarpeen”, Alex sanoi nyt jo heränneenä.  Suihku, kahvi ja tupakka tekivät ihmeitä. Hiukset olivat asettuneet sekaisin suihkun jäljiltä, mutta ei se kai haitannut. Alex ei jaksanut vaivautua sukimaan niitä asentoon.

Yllättäen poika jopa näytti isältään. Tuolla oli samanlainen tumma tukka kuin hänellä oli sen mustaan ja punaisen hiusvärin alla ja myös siniharmaat silmät, jotka katselivat tulijaa uteliaana. Benjamin ei ollut ujo lapsi, vaikka vähän siinä iässä olikin. Vaikka lapsi oli ollut vahinko, mies ei osannut silti katua sitä, vaikka välillä isyys vaikeutti elämää. Ja no, nyt se masensikin jo hieman. Ehkäpä hevoset piristäisivät. Niin, he olivat samalla työpaikalla. Ray ei pääsisi pakoon sitä eilistä, vaikka haluaisikin. Noh, ehkä he kaksi miestä osaisivat olla töissä asiallisesti.
"... Ei se mitään, ei sinusta vaivaa ollut. Ota aamupalaksi noita leipiä ja kattilaan jäi puuroa jos se kelpaa sulle." Hän söi toisella kädellä samalla itse, kun käytti oikeaa kättään Benjaminin syöttämiseen.

Alex nousi ja käveli kattilan luo kurkistaen sinne. Puuro näytti hyvältä. Hän etsi lautasen itselleen ja muutaman erehdyksen jälkeen eksyi oikealle kaapille. Hän lappoi puuroa lautaselle ja palasi sen kanssa sitten pöydän ääreen. Hän hulautti sekaan pöydällä olleita marjoja ja söi hyvällä ruokahalulla. Aamupala oli päivän tärkein ateria, niinhän sanottiin.
”Tuo näyttää hankalalta”, hän naurahti moittimatta Rayn multitaskaukselle. Hänestä ei ikinä olisi ollut tekemään niin montaa asiaa yhtä aikaa.

Ray jatkoi omaa syömistään. Välillä hän piti tauon, joi kahvia kädellä jolla söi itse. Benjamin sai itse juoda, sen poika osasi jo kivasti. Onneksi, siloin tähän olisi tarvittu molemmat kädet. Poika pitäisi pukea, vaippa vaihtaa ja sitten hän voisi viettää hetken Benjaminin kanssa. Ray tuli töihin yleensä vasta kymmenen aikoihin, silloin hän kehtasi viedä pojan hoitoon alakertaan.
"Hä? Ai tämä... Ei se edes oikeastaan ole, siihen tottuu vuodessa." He olivat olleet vuoden verran jo kaksin, hieman ylikin. Vanhempi huokaisi ja Benjaminin syötyä nousi pöydästä. Hoitopöytä oli tuon huoneessa. Kunhan poika sai vaatteet ylleen ja oli saanut kuivan vaipan, tuo taapersi horjuvin askelin olohuoneeseen pehmokoira kädessään.
"Koijja!" Ray naurahti ja pörrötti pojan hiuksia, kehuen lelukoiraa oikein hienoksi. Benjamin leikki usein olohuoneessa, asettuen nytkin rakentelemaan puupalikoilla. Mies huokaisi raskaasti tullessaan keittiöön. Leveästi oviaukosta näki hyvin olohuoneeseen. Sitten saattoi syödä oman ruoan loppuun ja tiskata.

Alex söi puuronsa rauhassa sillä aikaa, kun Raiden puuhaili Benjaminin kanssa. Hän joi kahviaan ja mietti, miten oli päätynyt siihen tilanteeseen. Aamiainen oli oikein maittava eikä seurassa ollut valittamista, mutta oli se silti todella outoa. Mies hymyili takaisin tulevalle kaksikolle, pidempään isälle. Hän oli syönyt ja vei lautasensa tiskialtaaseen.
”Anna minä”, hän tarjoutui ja valloitti astiahuoltopaikan, mikäli Raiden ei kovasti vastustellut.
”Benjamin on tosi kiltti ja helponoloinen. Et kai vain huumannut häntä jollakin?” Alex kysyi virnistäen hieman. Olisihan sekin, että vieraiden vuoksi huumaisi oman lapsensa käyttäytymään. Hänellä ei ollut kokemuksia sen ikäisistä, eikä hän tiennyt, olivatko kaikki niin helppoja. Saattoihan myös olla, että hän ei vain ymmärtänyt, mikä vastuu ja työ pienen lapsen kasvattamisessa oli.

Benjamin tuntui aistivan aina isänsä rajallisen jaksamisen ja tietävän että mies teki parhaansa. Tuo oli yleensä helppo lapsi. Tietysti poika kiukutteli aina joskus, sehän kuului lapsien elämäänkin, mutta kuitenkin tuo kiukutteli paljon, paljon vähemmän kuin olisi voinut. Hän hämmentyi ja katsoi Alexia hiljaa, kun tuo valtasi tiskipaikan. Sellainen ele lämmitti hänen sydäntään. Hän saisi istua liikkumattomalla alustalla aamulla tovin pidempään.
"A... Kiitos." Hän sanoi hiljaa, miltei ujosti. Se vain tuntui kovin suurelta eleeltä, että joku tiskasi hämen puolestaan. Mies naurahti ja kaatoi itselleen toisen kupin kahvia, katsellen tovin poikansa touhuja, ennen kuin käänsi katseensa Alexin suuntaan.
"No sanotaan että ikäisekseen helppo. Benjamin tuntuu tajuavan sen etten aina jaksa."

Alex laski altaaseen vettä ja tiskiainetta alkaen pyöritellä astioita puhtaaksi sienellä. Se toimi hyvänä herätyksenä myös fyysiseen työhön. Hän katseli hetken allasta ja tekemisiään laskeakseen punan poskiltaan. Hänestä oli uskomatonta kuulla niin vilpitön kiitos. Raiden oli hurmaava. Oli surullista kuulla tuon ongelmasta jaksaa, mutta Alex ei positiivisen luonteensa vuoksi uskonut sen olevan jokapäiväistä huolta. Olihan se kurjaa, että Raiden joutui kestämään sen kaiken yksin: pitkät työpäivät, pienen lapsen hoito ja siihen päälle vielä koira ja hevonen.
”Benjamin on fiksu lapsi”, Alex nyökkäsi ja hinkkasi lautasta puhtaaksi.
”Tiedät, että voit pyytää minua aina avuksi. Jos et meinaa jaksaa”, hän lisäsi hymyillen ja loi nopean silmäyksen mieheen. Alex auttaisi enemmän kuin mielellään. Kaikki he tarvitsivat välillä omaa aikaa.

Ei hän voinut kuin kiittää. Ray siemaisi kahvistaan ja vilkaisi taas olohuoneeseen.Olkoonkin niin, etät lapsen tekemisistä ei tullut huolestua, ei niin kauan kuin ortuvien palikkatornien aiheuttama kolina kuului. Se sai miehen hymyilemään. Kohta alkaisivat lastenohjelmat pikkuisille lapsille, Benjamin halusi aina katsoa niitä hetken isänsä kansa sohvalla.
"Mmm, toivottavasti on myöhemminkin." Ray oli hieman epävarma ja pelkäsi, ettei osaisi kasvattaa hyvää poikaa. Oli räikeän ironista, mien hän pyrki olemaan kiltti, hyvä ja raitis isä, kun otti huomioon millaisia hänen vanhempansa olivat olleet.
"Noh, minä vain valitan. Kaikki on ihan hyvin nyt kun sain töitä ja Olaf hyvän paikan missä asua." Olihan aika kortilla, mutta ei se ollut se ongelma, tavallaan. Joskus se musertava yksinäisyys oli se ongelma, joka teki tästä kamalaa.

”Jos tarvitset apua Olafin liikuttamisessa tai jotain”, Alex vielä tarjosi ja kuivaili huuhtelemiaan astioita pyyhkeeseen. Hän oli kääntynyt nojaamaan tiskiin kyljellään jotta saattoi katsella avautuvaa miestä. Hän ei osannut kuvitellakaan itseään miehen tilanteeseen. Riitti, että hoidettavana oli kolme hevosta ja hän itse. Sekin oli välillä liikaa.
”Mihin aikaan ajattelit lähteä töihin?” Alex kysyi ja viimeisteli urakkaansa asettamalla astioita paikoilleen. Hän etsi oikeita kaappeja ja mahdollisesti Rayn avustuksella sai työn valmiiksi. Teki mieli uutta tupakkaa, mutta hän kestäisi. Savukkeet, toivottavasti Benjamin ei löytäisi niitä. Alex oli heittänyt ne huomiotta vain pöydälle. Ei hän ollut ajatellut, että lapsi voisi päästä niihin käsiksi.

"Muistan tuon. Joskus voi olla sellaisia hetkiä että voin kaivatakin sille liikutusapua. Kiitos,taas " Hän kiitti toista jälleen. Alex oli ainakin kiltti kun tarjosi apuaan, Ray toivoi että tuo myös voisi tarpeen tullen auttaa. Joskus hän mietti pitäisikö jutella Effien kanssa. Sitten taas toisaalta hän ei halunnut, ettei nainen alkaisi huolehtia liikaa hänen jaksamisestaan. Sääliä hän ei kuitenkaan kaivannut tai edes halunnut osakseen.
"Kymmeneksi olen yleensä tallilla." Hän neuvoi toiselle tavaroiden paikkoja, kiitollinen katse hailakan sävyisissä silmissään. Miten niin arkinen asia tuntuikin niin suurelta? Ja mies huomaisi kyllä jos lapsi liikkuisi johonkin. Nyt palikat olivat vaihtuneet pehmoleluun,jota poika heilutteli ja hoki "koijjaa" sekä "alsia". Koijja tarkoitti koiraa ja Alsi Alicea.
"Ihana huomata että siellä snobien seassa on mukaviakin ihmisiä." Alice tuli hyörimään keittiöön häntäänsä heilutellen. Se vain nuuskaisi Alexia, tassutellen sitten nappulakupillensa, nappaamaan muutaman naksun sieltä.
"Anteeksi muuten se käytökseni." Ja sitten se lipesi huulten välistä. Miten hän aasi ei osannut pitää suutaan kiinni!

Alex todella auttaisi ystävää. Raidenistä oli tullut todella tuttu niinkin lyhyessä ajassa. Hän halusi olla tuolle mukava ja suurin piirtein täyttää kaikki miehen toiveet. Hän nojautui tiskipöytään ja katseli Raidenia vilkuillen vain välillä Benjaminia. Kai hän tavallaan vaistonvaraisesti huolehti lapsesta, vaikka se ei oma ollutkaan.
”Niin on”, hän naurahti. Rosings Park oli täynnä yläluokkaa, jotka välillä kyllä vaikuttivat katsovan häntä nenänvarttaan pitkin. Pääasiassa hän oli kuitenkin yllätyksekseen törmännyt ystävällisiin ihmisiin. Raidenin seuraavat sanat saivat Alexin hämmentymään.
”Mitä tarkoitat?” hän kysyi ja toivoi kuumeisesti, ettei sitä flirttiä. Ehkä Raiden oli vain yliarvioinut hänet.

"Välillä tuntuu että väheksytään niin monesta syystä."Se Zoenkin käytös siellä maastossa. Oli kysellyt pärjääkö hän. Miksei olisi pärjännyt, Clooney oli ihan fiksu nuori hevonen ja aivan täysipäinen eläin. Ihme naikkonen. Vaikutti aavistuksen ylimieliseltä. Mies kurtisti kevyesti toista kulmaansa. Kyllä toinen taisi tietää.
"... Sitä sopimatonta osaa siitä." Ei tuo sen suuremmin lähtenyt erittelemään mitä tarkoitti. Luulisi Alexin tietävän. Miehestä tuntui hieman että oli ahdistanut toista.

Alex punastui. Ei kai vaan..? Ei Raidenillä ollut syytä pahoitella. Se, että hän oli ajoittain kiusaantunut huomiosta, oli hänen oma vikansa. Toivottavasti toinen ei ollut pettynyt kovin hänen torjunnastaan. Alex ei vain osannut olla.
”Ei sinulla ole syytä pahoitella”, hän kiirehti vastaan ja etsi kasvoilleen lämpimän, rohkaisevan hymyn. Kaikki oli mainiosti, vaikka edellisillan flirtti tuntuikin kaukaiselta ja unenomaiselta. Ehkä hän olikin todella uneksinut. Paidaton mies sai hänet aavistuksen häveliääksi katseineen. Ei hän tiennyt, kuinka miesten kanssa oltiin.
”Minun se pitäisi pyytää anteeksi. En ole”, hän piti hengähdystauon ja katse karkasi seinille.
”En ole tottunut sellaiseen.”

No siinä missä Alex ei tiennyt miten miesten kanssa oltiin,Ray ei yleensä ollut ihan niin päällekäyvän oloinen. Mutta Alex tuntui tutummalta kuin oli, tuon kanssa oli hauskaa ja saattoi puhua työstä ja muusta.
"... Oh." Ei suusta muuta tullut. Olisiko pitänyt? Hän ei ihan tiennyt mitä olisi nyt tehnyt? Miksi otti asian edes esille? Voi huokaus.
"... Hei ei se.... Hmh. Ja minulla ei ole tapana aina ahdistella kaikkia. En ole sellainen vanha mies. Jos vain..."Niin, jos vain mitä? Unohdetaan? Hah, kun se olisi ollut helppoa edes sanoa, tekemisestä puhumattakaan.

”Jos vain annat minulle aikaa”, Alex päätti lauseen kevyen kysyvästi. Ei hänellä ollut mitään viatonta flirttiä vastaan mutta pidemmälle hän ei todellakaan ollut valmis menemään. Ei vielä. Ajatuskin ahdisti, vaikka hän ei tiennyt miksi. Ehkä Raiden voisi avartaa hänen maailmaansa. Kunpa tuo ei ainakaan nauraisi häntä pihalle.

Suunpieli nytkähti hieman ylöspäin. No niin, hän oli ollut töissä maksimissaan kuukauden päivät, ei sitäkään. Mitä hän oli saanut aikaan? Draaman kollegan kanssa. Hetkiä,jolloin aikuinenkin mies halusi kolautella päätään seinään.
"Mikäs tässä, valmiissa maailmassa."Ray vastasi lopulta, aikansa kahvikuppia käsissään pyöriteltyään. Paetakseen sitä nolostusta siitä, että oli repinyt asian esille, tuo meni pukeutumaan alkoviinsa. Siisti pitkä neule ja mustat farkut. Tallivaatteet olivat työpaikalla.
"Hei Ben, haluatko katsoa piirrettyjä?" Poika taapersi sohvalle leveästi hymyillen. Ray laittoi television päälle ja pörrötti jälleen lapsen hiuksia. Hän meni keittiöön, vielä kupillinen kahvia.

Alex otti uuden kupin kahvia ja huokaisi, kun Raiden siirtyi olohuoneeseen lapsensa kanssa. Oliko hän mennyt sanomaan jotakin typerää? Ehkä hän ei ollut sellainen, mitä Ray oli luullut ja oli nyt pahoittanut toisen mielen. Helvetti, pitikin. Alex ei missään nimessä halunnut rikkoja välejään hyvin alkaneessa uudessa ystävyyssuhteessa. Ei hän ollut alun perin ajatellut mitään muuta kuin ystävyyttä. Nyt hän ei voinut olla pohtimatta, halusiko Ray selvästi enemmän? Mies hörppäsi kuumaa kahvia ja poltti kielensä. Hän kirosi hetken mielessään ja siirtyi sitten hieman vastahakoisena seuraamaan kaksihenkisen perheen aamutoimia. Piirretyt upposivat häneen yhtälailla ja hän löysikin itsensä istumasta Benjaminin vierestä sohvalta.

Ei mies ollut itseensä ottanut. Lähinnä häpesi niin paljon! Häntä todella nolotti ja tavallaan jopa inhotti oma käytöksensä. Aikuinen mies, mennä nyt sillälailla ihan sekaisin. Ray kohotti kulmaansa Alexin istuessa myös sohvalle,pehmeän naurahduksen karatessa huulilta. No tuo oli jo söpöä. Mies kaivoi sen läppärinsä esille, lukien sitten omaa sähköpostiaan. Tarjouksia jockeyn paikasta oli tullut, mutta hän vastasi niihin yksinkertaisen ytimekkäästi "kiitos mutta en kilpaile enää". Siinä oli vaaransakin. Mitä jos hän putoaisi ja loukkaisi? Tai hevonen kaatuisi loukkaantuessaan radalla? Ei hän voisi enää ottaa sitä riskiä. Katse eksyi kirhahyllyssä oleviin pariin pokaaliin, kunniakirjaan ja valokuvaan hänestä papurikonkimon täysiverisen selässä voittajaringissä. Tellan hän olisi ostanut, jos olisi voinut, mutta se oli tärkeä siitoseläin.
"Onko laadukastakin viihdettä?" Ray kysäisi Alexilta virnistäen.

Alex tuijotti televisioruutua vilkuillen välillä salaa Raideniin. Hän oli myös tavallaan kiinnostunut tuon lapsesta, joka oli uppoutunut välkkyviin valoihin ja väreihin. Piirretyt olivat mahtavia, vaikka eivät vetäneet vertoja niille, joita hän oli kultaisessa nuoruudessaan katsonut. Tekniikka oli kehittynyt ja tarjonnan laatu kasvanut ja samalla heikentynyt. Hän ei tunnistanut yhtäkään lyhyttä piirrossarjaa, joita televisio sinä aamuna ulos suolsi.
"Etkö luota lapsesi makuun?" Alex kysyi heittäen vastaavanlaisen virneen toiselle. Hän pörrötti varovasti Benjaminin tukkaa. Poika oli suloinen, mies vain pelkäsi tuon vierastavan häntä.
"Olivat nämä parempia minun nuoruudessani." Silloin piirretyt olivat aivan erilaisia, sisällöllisesti laadukkaampia mutta teknisesti tietenkin heikompia. Hän muisti katsoneensa nuorempien sisarustensa kanssa piirrettyjä vielä parikymppisenäkin.

Benjamin ei nähnyt eikä huomannut mitään lempipiirrettynsä aikana. Sitten vsta lapsi taisi edes tajuta, että heillä oli joku vieras ihminen, joka pörrötti hänen hiuksiaan. Se sai Benin ujosti kömpimään lähemmäs isäänsä, vaikka katselikin uteliaasti Alexia.
"Benjamin, se on Alex. Ei tarvitse pelätä kultapieni." Se vierastus menisi hyvin nopeasti ohi, Benjamin ei koskaan ollut kovin vierastavaa tyyppiä, lähinnä vain ensialkuun hieman varovainen. kun piirretyt alkoivat mennä isommille suunnatuiksi, Ray pisti telkkarin kiinni. "
"... Hahaha, sinun nuoruudessasi. Ja luotan, sinun makuusi en ehkä niinkään." Kevyt virne kareili kasvoilla kun hän hieman härnäsi toista. Poika oli hakenut ison A3 kokoisen paperin ja pari vahaliitua, alkaen piirtää niillä lattialla. Tai siis lähinnä sutata paperille värejä. Alice tepsutti lapsen vierelle makaamaan, katsellen sen touhuja. Koira vahti usein lattialla leikkivää poikaa, hieman hölmistyneen oloisena. Aivan kuin se ei olisi täysin tajunnut mikä tuo pieni olento oli, mutta koki tarvetta vahtia ihmistaimen tekemisiä.

Alex hymyili Benjaminille, mutta veti kätensä pois. Olihan se nyt kamalaa, kun vieras setä tuli taputtelemaan yhtäkkiä – samahan se oli hevostenkin kanssa. Hän uskoi pojan tottuvan häneen hetkessä, mutta ei tuputtanut seuraansa.
”Mikä minun maussani on muka vialla?” Alex kohotti kulmaansa ja suupieltään ja naurahti. Aiempi kiusaantunut tunnelma oli väistynyt jo hieman ja tilalle oli tullut rento yhdessäolo. Mies seurasi Benjaminin ja Alicen touhuja ja siirsi sitten katseensa Raideniin. Kahvikuppi tuntui lämpimältä sormissa.
”Voisin hakea sen autoni ja lähteä pikkuhiljaa tallille. Ketkä sinua odottavat tänään töissä?” hän uteli Raidenin kiireistä. Ratsuttajan tehtävä mahtoi olla haastava, sillä kilpatallin hevoset olivat arvokkaita ja omistajat vaativia.

Ray katseli sitä samaista lattialla olevaa kaksikkoa hymyillen. Hassu Alice. Ben osasi onneksi käsitellä koiraa, taputteli vain hellästi whippetin kylkeä ja narttu näytti nauttivan siitä.
"Hmmm, ketäs... Clooney, Hemmingway... Ja olikohan Moneypenny. Ja tietty Olaf, se pitäisi ratsastaa myös." Ray sai vähän pinnistää. Olikohan se Penny? Vai sittenkin Miu Miu? Oli kumpi oli, täysiverisiä ja tummia kumpikin. Eikä hänellä ollut mitään tammaa vastaan. Vaikka se olikin vähän hoopo. Ai niin!
"Olisiko sinulla pressua? Älä välitä oudosta kysymyksestä."

Alex nyökkäsi. Raylla oli liuta hevosia työn alla, eikä hän edes tuntenut niitä kaikkia. Pitäisi ehkä seurata tarkemmin tallin tapahtumia, ja pysyisi jopa mukana. Olihan se yksi urakka opetella tallin kymmenet hevoset nimeltä ja ulkonäöltä.
”Heinäladossa”, Alex myhäili ja mietti, kaipasiko mies sitä samaan kuin hän. Hän oli totuttanut kaikki hevosensa kaikkeen, mitä vain mieleen tuli: kuten pressun alla olemiseen, pressun yli kävelyyn, koviin ääniin, suuriin työkaluihin ja –koneisiin. Hän ei aikonut ottaa sitä riskiä, että hevosen pitkän työskentelyn jälkeinen luottamus menisi yhdellä kertaa pelästyessä.
”Aiotko kääriä Olafin siihen?” hän kysyi virne huulillaan. Ajatus kuin lahjapaketiksi kääritystä vuonohevosesta oli huvittava.

"Okei." Raylla oli muita suunnitelmia. Hän huokaisi syvään ja mietti. Hän voisi ajatella aloittavansa tamman kanssa aivan alusta.
"... eeehen. Olaf kestää sen kyllä." Hän naurahti ja kohautti olkiaan hieman. Ei hön heti aloittaisi pressulla. Ensin muovipussin kanssa.
"Vaan lähinnä Clooneyn ja Pennyn kanssa. Ei vielä, aloitan muovipussilla mutta hyvä tietää sitten. Ajattelin kysyä Kamirilta jos lopettaisin omalta osalta Pennyn ratsastamisen hetkeksi."

Raidenin vain hetken tunteneena Alex ei yhtään yllättynyt sitä, että tuo oli totuttanut hevosensa pressuihin. Se oli hänelle itsestään selvää ja ilmeisesti myös toinen piti ajatuksesta, ettei hevonen säikkynyt turhia ja luotti omistajaansa. Rosings Parkin tasoisella kilpatallilla, luonnollisesta hevosmiestaidosta kiinnostuneesta tallimestarista huolimatta, sellainen ei ollut kovin yleistä.
”Mielestäni se kuulostaa fiksulta. Herkät ja kuntoutuvat hevoset tarvitsevat kaltaistasi ihmistä”, hän hymähti ja laski kyllä itsensäkin samaan sakkiin. Hän halusi auttaa hevosia ja olikin uransa aikana saanut auttaa monia. Oli vain kohtalon sanelemaa, kuinka niiden kaikkien hevosten elämä oli jatkunut. Monet varmasti palasivat tapoihinsa osaamattomien ihmisten käsissä, mutta hän halusi todella uskoa muuttaneensa joidenkin hevosten maailman niiden loppuelämän ajaksi. Hän oli kouluttanut niin hevosia kuin ihmisiä, enemmän ehkä jälkimmäisiä. Hevoset osasivat jo, niiden kanssa piti vain puhua samaa kieltä.
”Minulla on edessäni jälleen jääräpää Peeves”, Alex virnisti ja puhui vain kauniisti hölmöstä hevosesta.
”Se kuuntelee minua jo melko hyvin. Vihdoin alan uskoa, ettei se olekaan ihan saapas, vaikka sitä sellaiseksi minulle kuvailtiinkin.”

Ray todella olisi halunnut antaa Moneypennylle lomaa ainakin omalta osaltaan. Hän uskoi että hevonen liikkuisi paremin, jos siihen saisi ensin kunnon kontaktia. Sen hän halusi ensin, sitten voisi työstää tammaa juoksuttamalla. Hän uskoi, että hermorauniosta olisi mahdollista vielä tehdä hevonen, mutta se veisi aikaa. Ehkä hän keskustelisi Kamirin kanssa oikeasti, jos saisi miehen vakuuttumaan siitä, että hän oli miltein varma tästä.
"Ainakin haluan uskoa että siitä olisi apua. Todella toivon niin." Hän mutisi ja naurahti. Voi Peeves, voi Peeves.
"Voi sitä hevosta... Ja no se näyttää vähän saappaalta."

Alex nauroi vilpittömästi. Raiden sai hänet hyvälle tuulelle. Peeves ei ollut ollenkaan niin kamala, miltä heidän puheensa saivat sen kuulostamaan. Dominant white ruuna oli vain erikoinen ja persoonallinen – juuri sellainen, mitä elokuvaihmiset varmasti kaipasivat.
”Älä puhu siitä pahaa!” hän kielsi huvittuneena ja alkoi kerätä tavaroitaan. Puheln, tupakat, avaimet, sytytin, lompakko, hän luetteli mielessään työntäessään tavaroita taskuihin.
”Panetko pahaksesi, jos lähden jo? Taivaanranta enteili sadetta.”

Ei hän sitä pahalla sanonut ja uskoi Peevesin olevan viivsas hevonen, mutta vain vähän hidas oppimaan ja yksinkertainen. Mies naurahti hiljaa ja hymyili hellästi tuolle.
"... itsehän puhut pahaa siitä." Ray muistutti hymyillen ja tönäisi toista hellästi reiteen varpaillaan. Mokoma vainko tuo sai sanoa Peevesiä saappaaksi?
"Een. Tulen vasta itse iltapäiväksi. Pidä hauskaa."  Hän väläytti toiselle pirullisen hymyn.

”Pidän. Ehdottomasti”, hän virnisti takaisin ja nousi sohvalta.
”Ainakaan ei tule tylsää. Eikä hevosten kanssa saa olla liian vakavissaan.” Hän piti ennemmin hauskaa hevosten kanssa, kuin pakotti niitä väkisin mihinkään. Se olikin ehkä osa hänen salaisuuttaan. Silloin kun ei sujunut, ei tarvinnutkaan sujua – ei aina voinut. Alex vilkaisi hymyssä suin Alicea ja Benjaminia.
”Nähdään”, hän hyvästeli ystävän hymyn kera. Työt kutsuivat, vaikka hän olisi enemmän kuin mielellään viettänyt lopun päivää Raidenin sohvalla. Ehkä Alexille teki hyvää olla hetken yksinään, ajatuksineen. Hevosten kanssa kaikki tuntui selkenevän paremmin.

"Minunkin puolestani." Mies naurahti ja nyökkäsi tuon jatkolle, ei todellakaan voinut. Hulluksi siinä tuli jos nuo isot eläimet otti täysin vakavissaan. Samoin tovi yksin Raylle teki hyvää. Hän saisi miettiä, olisiko valmis odottamaan ja voisiko tai kehtaisiko edes odottaa mitään toiselta. Olisiko se soveliasta, hehän olivat toistensa kollegoita kuitenkin...
"Nähdään. Ben, sano heihei." Poika katsoi hetken hölmönä Alexia, hymyillen ujosti ja heilautti kättään. Ei tuo osannut vielä muuta kuin heiluttaa. Benin sanavarasto rajoittu "iti", "koijja", "alsi" ja muihin sellaisiin. Kun ovi sulkeutui Alexin perässä, Ray valui sohvalle rennoksi. Mitä ihmettä juuri oli tapahtunut.
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] Can I hope?   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Can I hope?
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Slaley-
Siirry: