PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith

Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2
KirjoittajaViesti
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   Ti Elo 14, 2018 6:13 pm

Perjantai 8. kesäkuuta, iltapäivä, Sandhoe, Hexham

August ymmärsi heidän tehneen pahan virheen uuden kodin ostamisessa siinä vaiheessa, kun unohtui kolmannen kerran katselemaan ulos kaarevasta ikkunasta. Hänen oli ollut tarkoitus kantaa tarjoilukulho sohvapöydälle, mutta minkä sille mahtoi, piha, jolla Dessi ja Maui riehuivat, lumosi hänet joka kerta.
Heidän yhteinen kotinsa.
Kammottava, valkoinen lattiamatto oli revitty pois ja korvattu kestävällä, helposti siivottavalla lattialla. Heidän yhteiset tavaransa oli kannettu asuntoon.
Koti.

Helia tuli yläkerrasta alas, hymyillen pehmeästi Augustille.
"Kulta, kannanko minä sen kulhon?" Hän totesi hymyillen hellästi. Helia hipaisi miehen niskaa sormillaan.
"Olet rakas. Vieraita tulee pian."

"Hm?"
Augustin kasvot sulivat hymyyn, ja hän kääntyi ympäri painaakseen suukon Helian poskelle.
"Unohduin vain katselemaan koiria. Ne näyttävät viihtyvät hyvin."

”Ne eivät vain näytä siltä.” Koirat olivat kolme ensimmäistä päivää asuneet pihalla. Hölmöt.

"Totta", August myönsi, ja antoi katseensa hakeutua vielä kerran kohti pihaa. Mutta ensimmäiset vieraat olisivat pian täällä, ei sopinut unohtua liian pitkäksi aikaa.
"Onkohan ruokaa riittävästi?"

Helia vilkaisi pöytää, hymyillen hieman.
"On. Sopivasti. Ei Murielisti." Helia kurtisti kulmiaan.
"Se paskiainen tulee."

"Hm?"
August kurtisti kulmiaan, ajatukset yhä jääkaapin ja pakastimen sisältöä läpi käyden. Muriel oli tulossa, mikä todennäköisesti tarkoitti, että ruokamäärä parhaimmillaan tuplaantuisi.
"Locksley?"

"Mmmm. Se julkinen limanuljaska." Helia myönsi tuhisten.
"Ällöttävä tyyppi."

"Rakas, hän on myös Pikkuloisen isä", August muistutti ja sipaisi Helian selkää. Hän oli pikkuhiljaa alkanut tottua lempinimeen, joka monen korvaan taisi kuulostaa vain julmalta.

"Ja mies joka käski hankkiutua pikkuloisesta eroon." Helia korjasi. Ovikello soi ja tuo lähti harppomaan kohti ovea. Sen takan oli Sabriel, joka piteli käsissään korkeaa, kauniisti kukkivaa orkideaa ja lahjatavarakaupan kassia. Piti sitä ostaa miehille hienot "husband"-pyyhkeet. Molemmille.
"Hei! August, Sabriel tuli!" Kävelykeppiin tukeutuva nainen hymyili ja ojensi lahjat Helialle.

August ei ehtinyt vastata valitettavan toteen väitteeseen, kun ovikello kaikeksi onneksi soi. Hän ehti juuri ajoissa komentaa koirat pysyttelemään vielä pihalla - hänen auktoriteettinsa oli palaamassa taas kohdilleen nyt, kun Helia oli enemmän kotona - ennen kuin suuntasi itsekin ovelle.
"Sabriel, hei", hän tervehti ja tuli halaamaan ystäväänsä.
"Tule istumaan, olohuoneessa on jo juotavaa ja naposteltavaa... Miltä jalka tuntuu?"

Nainen hymyili leveästi ja klenkkasi peremmälle.
"Hyvältä, oikein hyvältä. Ihana talo! Juuri sellainen kuin kuvailit." Hän todella piti ystävän taloa mielettömän kauniina.
"Ihana kukka, kiitos siitä."
"Luotan että saat pidettyä sen kauniina ja hengissä, helia."

August lähti ohjaamaan Sabrielia melkein kanaemomaisesti kohti olohuonetta, jossa sohva oli saanut seurakseen uudet nojatuolit, nyt kun tilaa oli.
"Etkö usko, että minusta olisi huolehtimaan orkideasta?" hän kysyi kulmiaan kurtistaen.

Sabriel istui alas.
"Muistan miten kasveillesi kävi opiskeluaikoina, August." Hän naurahti hymyillen.

August huokaisi alistuneesti.
"Olin silloin hyvin kiireinen", hän huomautti.
"Ja onnistuin elvyttämään niistä puolet... Onko sinun hyvä siinä? Tarvitseeko jalkaa nostaa ylös?"

Sabrien naurahti ja taputti ystävän käsivartta.
"Voin loistavasti, ei hätää. Juotavaa voisin ottaa."

Se, että August toimi ensiavussa täysin rauhallisesti, ei estänyt häntä hössöttämästä hieman silloin, kun kyse oli omista rakkaista. Onneksi heillä oli sentään koirat, joihin pahimman hössötyksen saattoi purkaa - vaikka Dessi osasikin käyttää sitä julmasti hyväksi.
"Mitä haluaisit juoda? Vettä, teetä, jääteetä..?"

”Voi sinun valikoimaasi... jäätee on hyvä.” Sabriel totesi hymyillen pehmeästi. Helia oli löytänyt jo paikn orkidealle, jättäen sen pienelle sivupöydälle. Hän asteli hakemaan Sabrielille juotavaa että August voisi puhua ystävänsä kanssa.

August hymyili Helialle kiitollisena, ja antoi viimein koirille luvan tulla tervehtimään. Luojalle kiitos heidän koiransa eivät olleet täysiä kaahoja, vaikka siltä kotioloissa välillä vaikuttivatkin. Dessi tassutti sohvan vierelle pitkä nenä arvokkaasti Sabrielia kohti työntyen.
"Mitä sinulle muuta kuuluu, Sabi?" August tiedusteli, istahtaen hetkeksi toiseen nojatuoleista.

Sabriel hymyili Dessille ja rapsutti sitä sen arvolle sopivalla tavalla. Maui sai vähän raisumman rapsutuksen.
”Hyvää. Oletettavasti pääsen heinäkuussa tai viimeistään elokuussa töihin.” Hän pääsisi tekemään sitä mitä parhaiten osasi.
”Ja Newcastle on ihana paikka. Kiitos Helia.” Hujoppi mies ojensi naiselle lasin ja istui itsekin alas.

"Se on hyvä", August myönsi, tutkien Sabrielia tarkkaan lempeällä katseellaan. Nainen todella nautti työstään, ja hän saattoi vain toivoa, ettei kammottava, epäreilu välikohtaus ollut aiheuttanut liian syviä arpia tämän mieleen.
"Eikö olekin? Minäkin jäin tänne pysyvästi..."
Hän naurahti ja katsahti Heliaa, silmät hymystä siristyen. Ei hän tulisi katumaan päätöstään.

”On. Vielä pitää kyllä miettiä mihin asutan Backfiren.” Se oli hankala päätös - vaihtoehtoja oli. Ovikello päätti soida uudelleen ja Helia vilkaisi Augustia, komentaen koirat luokseen.

"Mmm, täällä on hyviä talleja. Rosings Park on tietenkin huippu, enkä usko, että- Anteeksi."
August hymyili pahoittelevasti ystävälleen ennen kuin nousi ja suuntasi avaamaan ovea. Dessi katseli eteisen suuntaan tyypillisellä epäluulollaan.

Oven takana hymyili Miriam, pienen lahjapaketin kanssa. Hän oli halunnut ostaa kaksikolle - jolla toki oli jo tarvitsemansa - ulos kauniin tuulikellon.
”August, hei!” Hän halasi tuota tiukasti ja nojautui kauemmas.

"Mimi, mukava, että pääsit tulemaan."
August halasi pienen naisen hetkeksi tiukasti syliinsä ennen kuin otti paketin vastaan.
"Laurie, hei. Tulkaa sisään."
Miriamin takana odotellut Laurie konkkasi lähemmäs kainalosauvoillaan vaihtaakseen nopean halauksen Augustin kanssa.

”Anelin vapaata.” Miriam myönsi nauraen ja veti takin päältään. Hymyilytti paljon. Talo oli ihana ja August vaikutti oikein onnelliselta.

"Minutkin meinattiin hälyttää vuoroon", August myönsi, kun otti takin vastaan ja viittasi Miriamia ja Laurieta astelemaan peremmälle taloon.
"Tahtoisitteko juotavaa?"

"Olisin syöttänyt sinulle Laurien saappaat jos olisit mennyt." Miriam myönsi nauraen ja asteli olohuoneeseen.
"Voisin ottaa. Istu sinä nyt alas niiden keppiesi kanssa." Miriam totesi lawrencelle ja suukotti hymyillen tuon poskea. Sabriel naurahti ja nosti omaa keppiään.
"En ole ainoa!"

Se olisi ollut vain reilua", August myönsi nöyränä seisahtuessaan olohuoneen ovensuuhun.
Dessin häntä oli alkanut heilua jo siinä vaiheessa, kun se oli kuullut tutun naisen äänen ovelta, ja nyt huiskahäntä paukutti jo hämmästyttävän reippaasti lattiaa vasten.
"Et ole ainoa", Lawrence hymähti konkatessaan toisen nojatuolin luo.
"Emme ole tainneet tavata? Lawrence Nightingale."
Hän ojensi kättään Sabrielia kohti.

Lawrencen istuttua alas Helia vapautti koirat. Molemmat kävivät tervehtimässä ensin Mimin onnellisina sitten oivalsivat Lawrencen läsnäolon.
"Emme ole. Sabriel Sabel." Nainen kätteli kohteliasti takaisin ja esittäytyi myös Miriamille.

Lawrencesta oli tullut varsin taitava asettelemaan kyynärsauvansa niin, ettei kukaan vahingossakaan kompastuisi niihin.
"No hei, hei vain", hän lepersi koirille, ja kurkotti siirtämään jääteelasillista hieman kauemmas pöydän reunalta, etteivät innokkaat hännät olisi pyyhkäisseet niitä alas.
Ovikello soi sopivasti.

”August, sinun vuorosi pitää kuria.” Helia naurahti noustessaan ylös. Miriam istui sen Laurien valtaaman nojatuolin selkänojalle, jäätee sormissaan. Helia harppoi avaamaan oven.

August kutsui koirat vierelleen, ja oli hyvin ylpeä itsestään, kun ne tottelivat. Vaikka Maui yrittikin kurkistella Helian perään töpöhäntä heiluen.
Juhlan kunniaksi turkoosiin tyllihameeseen pukeutunut Andromeda vilkaisi ujosti kulmiensa alta, kun ovi aukeasi, mutta kohotti katseensa kunnolla nähdessään veljensä. Tuntui edelleen uskomattomalta, että hän saattoi tehdä niin. Tulla käymään.
"Hei", hän tervehti hieman hämillään, epävarmana siitä, saisiko halata.

Helia ei paljon kysynyt vaan koppasi siskon halaukseen. Wesley naurahti sisarusten tervehdykselle ja tuli myös peremmälle. Tuo tervehti olohuoneessa ensimmäisenä koiria, hymyillen onnellisena. Ne olivat ihania.
"Roo, Wesley, juotavaa? Ja August, esitteletkö muut?"

August otti tehtävän mieluusti vastaan. Jos katsoi tarkkaan, saattoi kiinnittää huomiota siihen, että molemmat sisaruksista olivat valinneet itselleen punapäiset, olemukseltaan samankaltaiset miehet. Tai valinneet ja valinneet, jos nyt niin saattoi sanoa.
Andromeda nappasi veljensä hihasta kiinni.
"Tämä on teille", hän kuiskasi hiljaa, ojentaen suorakulmion muotoista pakettia. Suurennettu valokuva Dessistä ja Mauista leikkimässä nummilla.

Mieltymys oli vetänyt siihen suuntaan. Sabriel pisti sen merkille hymyillen.
”kiitos.” Helia otti sen hymyillen vastaan ja lähti hakemaan noille juotavaa.

Andromeda siirtyi tervehtimään koiria. Hän oli jättänyt omansa kotiin, Veggie olisi sählännyt liikaa, eikä olisi ollut reilua ottaa mukaan ainoastaan Rocketia.
Hän komensi koirat automaattisesti istumaan, kun ovikello soi jälleen.

Helia ynähti aavistuksen tuskastuneena ja asteli avaamaan oven. Sen takan oli sekä Muriel että se pask-- tuon joku miesjuttu.
"Muriel!" Helia tervehti ystävää innoissaan hymyillen.
"Tulkaa sisään." Samuel asteli sisälle Murielin perässä.
"Toin tämän tarjottavaksi." Samuel ojensi helialle alkoholitonta, laadukasta kuohuvaa. Pari pulloa.

Muriel olisi halannut Heliaa, jos hänellä olisi ollut käsiä vapaana tehdäkseen niin.
"Hei, rakas", hän tervehti, ja kurotti painamaan suukon ystävänsä poskelle.
"Toin ruokaa. Ota tästä jotakin, ennen kuin leviävät pitkin lattiaa."
Sylissään hän kannatteli melkoista kasaa muovirasioita, joiden sisältämällä ruokamäärällä Helia ja August eläisivät tyytyväisinä seuraavat pari viikkoa.

Helia pudisteli päätään.
"Kiitos Muriel." Hän naurahti ja lähti viemään kaikkea keittiöön.
"August, esittele taas kiltti kaikki, koetan työntää nämä Murielin tuomiset johonkin!"

Muriel puhahti tuskastuneena.
"Sitten on jääkaapissa vikaa, jos ei mahdu..! Samuel, mene hetkeksi leikkimään muiden kanssa, minä menen katsomaan, että Helia saa ruuat paikoilleen."
Hän taputti Samuelia takapuolelle ennen kuin seurasi ystäväänsä keittiöön.

Samuel naurahti Muriel sanoille ja asteli olohuoneeseen. Sekä Sabriel että Miriam tuijottivat miestä pitkään, aivan hiljaa.

Sabriel ja Miriam eivät olleet ainoat. Myös Lawrencen katse oli kiinnittynyt olohuoneeseen astelleeseen mieheen. Paskiaiseen, joka oli saattanut hänen sisarensa raskaaksi.
Oli ehkä onni, että hän oli kipeän jalkansa kanssa kömpelö juuri tällä hetkellä.
"Samuel Locksley, Murielin… miesystävä", August esitteli.
"Muriel taisi paeta keittiöön."

Samuel ei häiriintynyt katseista vaan tervehti kaikki kätellen ja painoi nimet mieleensä, istuen alas. Miriam valuu Lawrencen syliin, varmuuden vuoksi.

Se oli Miriamilta oikein viisas veto, ottaen huomioon, ettei Lawrence todellakaan suhtautunut Samueliin kovinkaan rakastavasti siitä huolimatta, että hänen sisarensa tuntui näkevän miehessä jotakin.
Keittiössä Muriel survoi rasian viimeiseen vapaaksi jääneeseen koloon ja hipaisi Helian kättä.
"Onhan kaikki hyvin?"

Heli vilkaisi Murielia hymyillen.
”On, loistavasti. Mennään, ennen kuin joku nylkee paskiaisesi.”

"Samuel on iso poika, hän osaa kyllä pitää puolensa", Muriel hymähti, vaikkei rehellisesti sanottuna ollutkaan siitä aivan täysin vakuuttunut. Lawrence ei suhtautunut mieheen mitenkään erityisen lämpimästi, mutta menisi tuskin tekemään mitään typerää Mimim silmien alla.

Ei suhtautunut Heliakaan, mutta näin omana itsenään tuskin tekisi mitään.
”Kamala ukko.”

Muriel pukkasi Heliaa kylkeen kyynärpäällään, jonka terävyydestä hän oli tällaisina hetkinä erityisen ylpeä.
"Oi, kammottava mies on Pikkuloisen isä", hän muistutti.
"Ja siedettävä persoona toisinaan."

Helia inahti ja hieroi kylkeään, ottaen juotavia tarjottimelle sen jälkeen.
"Paskiainen." Helia totesi, lähtien sitten hymyillen olohuoneeseen. Samuel esitteli itsensä myös Helialle, joka suhtautui tuohon vähän nyrpeästi.
"August, eikö siskosi pitänyt tulla?" Hän kysyi hämmentyneenä.

Murielin paskiainen. Siinä oli ero, jonka nainen oli alkanut tiedostaa vasta aivan viime aikoina. Ehkä hän voisi syyttää siitä äitihormoneita, tai isihormoneita, tai hormoneita ylipäätään.
August vilkaisi kelloa ja kurtisti kulmiaan.
"Piti. Ehkä hän on myöhässä."
Siitä huolimatta hän pyysi anteeksi ja kaivoi puhelimensa esille, mennäkseen soittamaan siskolleen.

Ja Andrea ei vastannut, kuten sisko ei normaalistikaan. Helia pudisteli päätään ja Sabriel vilkaisi ystävänsä perään.
"Hänen siskonsa on samanlainen kuin ennenkin?"
"Kyllä, valitettavasti..."

August palasi takaisin olohuoneeseen, ja vaikka hän hymyilikin, kuka tahansa miehen kanssa pidempään aikaa viettänyt saattoi huomata, että katseessa viipyi huoli.
Sisko oli varmastikin vain myöhässä. Unohtunut jonnekin. Ainahan Andrea oli.

Helia painoi suukon miehen poskelle. Kaikki oli hyvin, tuon sisko oli varmasti vain... oma itsensä.
"Mitä sinulle kuuluu, Lawrence?" Ehkä olisi hyvä puhua jotain eikä ajatella Augustin siskoa.

Se ei estänyt Augustia vilkuilemasta huolestuneesti puhelintaan kun hän oletti, ettei kukaan kiinnittänyt asiaan huomiota. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Andrea oli myöhässä, mutta se ei silti vähentänyt isoveljen tuntemaa huolta.
Lawrence oli kietonut käsivartensa sylissään istuvan Mimin ympärille ja silitteli naisen kättä sormenpäillään.
"Hyvää, mitä nyt koipi ei vieläkään suostu paranemaan. Muriel on alkanut uhkailla etsivänsä minulle koiran, jos aikani uhkaa käydä pitkäksi."

”Se on hyvä uhkaus.” Helia naurahti. Sabriel pudisteli päätään.
”Anna sille aikaa. Teet paljon vahinkoa jos et tee.”
”Siinäs kuulit!” Miriam naurahti Sabin sanojen perään.

Lawrence huokaisi alistuneesti.
"Huomasin sen", hän myönsi nöyränä. Jos hän olisi antanut nilkalle lepoa silloin kun se oli alkanut kiukutella ensimmäisen kerran, hän ei olisi nyt tässä. Tai olisi, mutta ilman kyynärsauvojaan.
"Ei koiran etsiminen ole mikään uhkaus", Muriel huomautti tuhahtaen.

Sabriel kallisti päätään myötätuntoisesti.
"Kyllä se kuntoon tulee, olet nuori mies." Sanoi hän itseään vanhemmalle miehelle, vaikka aika samaa ikää olivatkin.
"Ei, koirat ovat ihania. Hei, keittiössä on syötävää, käykää hakemassa!" Helia kannusti hymyillen leveästi.

Lawrence ei voinut olla ajattelematta, että sanoessaan niin Sabriel kuulosti hyvin paljon hänen sisareltaan, joka aina väitti olevansa syntymävanha.
August oli vilkaissut taas vaivihkaa puhelintaan, mutta nousi seisomaan ja katsahti Sabrieliin.
"Tahtoisitko jotakin? Voin tuoda."

Sabriel mietti hetken.
”Suolaista?” Hän pyysi hymyillen. Miriam oli hieman hiljainen kun yritti olla ajattelematta sitä että Laurien sisko oli raskaana.

"Suolaista", August lupasi ja suuntasi keittiöön, toiveikkaat koirat kannoillaan. Hellämielinen isi, olivat jo oppineet pahoille tavoille uudessakin kodissa.
Lawrence hieraisi nenänpäällään Miriamin poskea.
"Kaikki hyvin?" hän kuiskasi hiljaa.

Murielin vatsa muistutti hieman liikaa heidän keskustelustaan. Hän nyökkäsi Lawrencelle ja hieraisi poskeaan tuon kasvoja vasten. Kaikki oli hyvin. Helia kannusti Wesleyn ja Andyn hakemaan syötävää. Sabriel kiitti Augustia tuon palatessa ja Samuel nousi ylös.
"Mitä haluat, Muriel?" Jos selkäkipuinen nainen nyt vain istuisi.

Lawrence ei ollut aivan vakuuttunut, mutta ehkei aihe ollut sellainen, josta Miriam haluaisi puhua juuri nyt.
Andromeda kietoi sormensa Wesleyn sormien lomaan johdattaessaan miehen keittiöön, ja oli purskahtaa itkuun huomatessaan, että Helia oli varmasti ajatellut laittaessaan esille myös sellaisia ruokia, joita hän suostui syömään - nirso mikä nirso.
August istahti takaisin Helian vierelle ja vilkaisi taas puhelintaan, samalla kun Muriel katsahti Samueliin.
"Voisin minä itsekin", hän puhahti, mutta sipaisi miehen käsivartta kun oletti, ettei kukaan kiinnittänyt asiaan huomiota.
"Jotain suolaista minullekin. Pientä."

Helia tosiaan oli ajatellut. Hän tiesi Andyn ja tuon poikaystävän molemmat nirsoiksi, joten oli halunnut varmistaa että siskokin saisi syötyä. Wesley kasasi oman lautasen ja piteli toisessa kädessä Andyn, ettei se putoaisi.
"Niin voisit." Samuel totesi mennessään. Helia vilkaisi Murielia ja pudisteli päätään.
"...Saisit paremman:"

Muriel kurtisti kulmiaan ja puhahti, yrittäen löytää mukavan asennon sohvalla. Luoja, hän ei todellakaan ollut vielä näin raihnainen, vaikka töihin olikin jo löytynyt sijainen. Hän oli vannonut pysyvänsä kunnossa siihen saakka, että olisi liian paksu kumartumaan.
"Hyvä mies. Laittaa ruokaakin."

Helia nyrpisti nenäänsä.
”Ei korvaa tunneälyä.” Hän totesi tyynesti ja nousi itse hakemaan syötävää kun mainittu mies palasi olohuoneeseen.

Olihan Murielinkin pakko myöntää, että Samuelia oli helppo vihata. Ulkokuori oli pahimman luokan elitistisen paskiaisen, eikä mies tuntunut välittävän siitä pätkän vertaa.
Kun he olivat kahdestaan, Samuel oli erilainen. Ainakin silloin tällöin. Silloin, kun ei ärsyttänyt häntä silkalla olemassaolollaan, mitä ei kaikeksi onneksi tapahtunut vielä kovinkaan usein.
"Otithan itsellesikin?" hän varmisti Samuelilta, samalla kun August nousi taas mennäkseen soittamaan sisarelleen.

”Otin.” Samuel naurahti ja istui alas. Juuri Augustin mentyä ovikello soi.
”Kulta!” Helia huikkasi. Nyt se oli varmaan tuon sisko.

Muriel otti oikeudekseen varastaa heti ensimmäiseksi naposteltavaa Samuelin lautaselta.
August sujautti puhelimen takaisin taskuunsa ja suuntasi ovelle, luottaen siihen, että Helia osasi varmasti pitää koirat aloillaan häntä paremmin.

Samuel pyöräytti silmiään, sanomatta mitään. Parempi olla sanomatta.
"August, hei! Anteeksi, unohduin ja sitten piti ajaa kiireesti." Mustatukkaisella siskolla oli päällään vaatteet jotka kielivät siitä, että tämä oli siskon walk of shame.

August tunsi siskonsa riittävän hyvin arvatakseen, mistä oli kyse.
"Olen iloinen, että pääsit tulemaan", hän vastasi ja veti sisarensa pikaiseen halaukseen.
"Mutta sinun ei pitäisi ajaa liian holtittomasti. Tule, keittiössä on ruokaa ja juomista."

Andrea halasi veljeään ja muisti jopa ojenta tuolle lahjaksi ostetun kylpysetin.
"En aja!" Hän huikkasi kun asteli peremmälle. Helia pudisteli päätään Augustilta piilossa.
"Kiitos ettet ole tuollainen." Hän mutisi siskolleen hiljaa.

August ohjasi sisarensa keittiöön melkein kanaemomaisin elkein, haluten varmistaa, että tämä todella ottaisi syötävää ja juotavaa. Ties miten pitkäksi edellinen ilta oli venähtänyt.
Andromeda katsahti Heliaa ja hymyili hieman hermostuneesti. Ei, hän oli toisinaan hieman pahempi.
"Wesleyn pesukarhut eivät muuten ole lähdössä minnekään", hän muistu mainita.

Pitkäksi, sekä baarissa että sitten sen jälkeen. Andrea otti kiltisti syötävää ja jääteetä itselleen, saapuen sitten olohuoneeseen ja tervehti kaikkia pikaisesti.
"Eivätkö? Aww. Saako niitä tulla joskus katsomaan?" Helia haluaisi nähdä.
"Pesukarhuja?" Sabriel hämmentyi, samoin Miriamin ilmeestä näki hämmennyksen.

Andromeda katsahti Sabrielia ja avasi suunsa vastatakseen, mutta painoikin sitten punastuen katseensa.
"Wesley työskentelee eläintenhoitajana", August selitti naisen puolesta istahtaessaan takaisin Helian vierelle, ja katsahti Andyn poikaystävää hieman kysyvänä, haluten varmistaa, ettei puhunut täysin läpiä päähänsä.
"Ne olivat rescue-tapauksia, eikö?"

Wesleyllä oli juuri suu täynnä eikä mies siksi vastannut itse. Saatuaan sen tyhjäksi hän hymyili hieman.
"Ovat. Eivät sovi luontoon palautettaviksi enää, joten ne nyt sitten jäävät minulle. Ellen halua antaa niitä tarhaan, mutta en tiedä sopisiko sekään niille pidemmän päälle." Ne olivat tavallaan nykyään aika kesyjä.
"Se kuulostaa hauskalta työltä. Ne ovat ihan omiasi?" Miriamia se hämmensi ajatuksena.
"Ovat. Työskentelen muuten tiikerin, kolmen leopardin, parin gepardin, susien ja lintujen kanssa." Molemmat naiset tuijottivat miestä hetken hiljaa.
"...Eikö se ole vaarallista?"
"En ole juurikaan suorassa kontaktissa niiden kanssa, en ole kouluttaja."

Andromeda vilkaisi Wesleytä silmäkulmastaan. Isot kissat olivat upeita, mutta häntä huolestutti silti hieman ajatella miestä työskentelemässä niiden kanssa. Wesleyn ystävälle oli jo käynyt vahinko, ja Wesley itsekin oli saanut tassusta.
"Heillä on siellä myös kettu", hän puuttui hiljaa puheeseen. Mutta ainakin hän otti osaa keskusteluun.
"Isot kissat ja muut eläimet osallistuvat elokuviin."

"kettu? Se on melkoinen paikka." Sabrielia hymyilytti ajatus.
"Minä haluan tulla kyllä katsomaan pesukarhuja." Helia muistutti ja sai Wesleyn nauramaan.
"Senkus. Jos joku muu on kotona, voit ehkä päästä katsomaan kissojakin."
"Niitä voi vain... silittää?" Miriam kysyi hämmentyneenä.
"No ei kuten kotikissaa, ne ovat aina villieläimiä ja hengenvaarallisia sellaisia, mutta kun niitä osaa käsitellä, se on mahdollista."

August kiersi vaivihkaa toisen käsivartensa Helian hartioiden ympärille. Hän oli varma, että Wesleyn työpaikalla osattiin hoitaa asiat ammattimaisesti, mutta Helia voisi silti hänen puolestaan keskittyä silittelemään mieluummin pesukarhuja kuin tiikereitä.
"Se on melko uskomatonta", Muriel puuttui puheeseen, varastaen taas pienen suolapalan Samuelin lautaselta.
"Olen saanut pari kertaa rapsuttaa leopardia."

Samuel käänsi katseensa Murieliin, voimatta jättää kulmankohotusta väliin. Wesley hymähti hieman.
"Onhan se." Hän teki sen kyllä vain kun oli pakko.

Muriel vastasi kulmankohotukseen samalla mitalla ja nappasi itselleen toisen suolaisen pikkupurtavan miehen lautaselta. Vai oliko se jo kolmas? Hän teki sen joka tapauksessa ihan vain piruuttaan. Ja kun nyt sattui tekemään mieli juuri niitä tiettyjä naposteltavia.
Lawrence oli keskittynyt tarkkailemaan siskoaan ja tämän... miesystävää Miriamin hartian yli.
"Ottakaa lisää ruokaa ja juotavaa", August kehotti.

Samuel huokaisi ja laski lautasensa Murielin käteen, lähtien hakemaan uutta itselleen. Ohimennen hän hipaisi naisen olkaa hellästi. Miriam hymähti Murielille.
"... onko sinulla muutoksia ruokahalussa?"

Hyvä mies. Ei pitänyt tulla naisen ja tämän ruuan ( tai ylipäätään ruuan ) väliin. Varsinkaan silloin, kun nainen oli niin kutsutussa siunatussa tilassa - vaikka rehellisesti sanottuna Muriel ei voinut ymmärtää, mitä helvetin siunattua oli siinä, että koko ajan oli jollakin tapaa epämukava olo.
Hän katsahti Miriamiin ja naurahti.
"Ruokahaluni on minullekin nykyään täysi mysteeri."
Suurimman osan ajasta pelkkä ajatus ruuasta kuvotti, kunnes alkoi tehdä ylitsepääsemättömästi mieli jotakin tiettyä ruokaa tai ruoka-ainetta.

Miriam naurahti.
"Oletko kokeillut pieniä, kevyitä ja runsaskalorisia ruokia usein päivässä?" Sairaanhoitaja. Siksi hän tiesi raskaudesta. Ei suinkaan siksi että itse halusi.
"Tai akupunktiota jos se on oikein pahaa."

Lawrence halasi Miriamin hieman paremmin syliinsä ja hipaisi naisen ohimoa huulillaan.
Varmasti tämä johtui vain siitä, että tämä oli sairaanhoitaja, eikö niin? Ei mistään muusta?
Muriel naurahti ja pudisti tuskastuneena päätään.
"Kaikkea muuta paitsi akupunktiota, uskoisin."

Miriam hymyili Lawrencen suukolle pehmeästi ja silitti tuon kättä pehmeästi.
"Kannattaa kokeilla." Hän totesi hymyillen.
"Sitruunavesi ja sitruunakarkit voivat myös auttaa." Sabriel totesi hymähtäen.
"... olen pediatri." Hän tarkensi vielä. Ei, hänelläkään ei ollut lapsia.

Muriel räpäytti silmiään.
Hyvä luoja, tiesivätkö kaikki häntä enemmän raskaudesta? Ja hän oli sentään eläinlääkäri, ei kai se ihmisellä niin erilaista voinut olla...
Hänestä tulisi kammottava, kammottava äiti. Pikkuloinen olisi yksi traumapesäke, kun kasvaisi aikuiseksi.
Lopeta. Ei mennä tähän nyt. Hormonit ne vain heittelehtivät. Ei ollut mitään syytä järjestää itkukohtausta vain, koska juuri tällä hetkellä tuntui siltä.
"August taisi mainita, että olit erikoistumassa lastenkirurgiaan?"

Sabriel nyökkäsi.
"Sain sen päätökseen viime jouluna." Hän totesi hymyillen.
"Aloitan työn Newcastlessa elokuun paikkeilla."

"Oh, onneksi olkoon", Muriel onnitteli vilpittömästi.
August ei voinut olla ajattelematta, että ampumavälikohtaus oli tapahtunut niin pian valmistumisen jälkeen - mutta eivät epäonniset tapahtumat tainneet katsoa aikaa.

Sille ei voinut mitään. Sabriel oli terapiassa oppinut ettei se ollut hänen syynsä. Kukaan ei olisi voinut pelastaa sitä tyttöä.
"Kiitos. Olen osan aikaa saman sairaalan lastenosastolla kuin August ja Miriam, loput olen lastensairaalalla."

Muriel vilkaisi Augustia.
"Siitä et maininnut mitään", hän huomautti, laskien tyhjentyneen lautasensa sohvapöydälle. Riittävän kauas reunasta, ettei kumpikaan koirista vahingossakaan tönäisisi sitä alas.
"En olettanut sen olevan olennaista", August hymähti ja sipaisi ohimennen Helian polvea.
"Minä olen utelias nainen", Muriel huomautti, ja tuhahti, kun Lawrence äännähti myöntävästi, Miriamia yhä sylissään halaten.

Miriamilla ei ollut kiire pois sylistä.
"Olemmehan me eri osastoilla, en työskentele ensiavussa." Sabriel naurahti hymyillen ja veti tummanruskeaa hiussuortuvaa korvansa taakse. Samuel oli nostanut kätensä Murielin hartialle, pyörittäen sormiaan siinä hierovin liikkein.
"Sitä sinä olet." Lontoolaismies totesi naurahtaen.

"Oi", Muriel puhahti ja pukkasi nyrkillään Samuelin vatsaa - kevyesti vain.
"Sinun tehtäväsi on vakuuttaa, että olen hyvä ja täydellinen juuri tällaisena."
"Niin kuin tarvitsisit vakuuttelua", Lawrence huomautti, silläkin uhalla, että saattaisi pian saada hyvin tähdätystä tyynystä päähänsä.
Muriel puhahti uudelleen ja katsahti Heliaan.
"Auta sinä nyt edes!"

Helia naurahti Murielille.
”Lawrence on oikeassa. Mutta sinun pitäisi.” Hän vältteli Samuelin nimeä.
”En sanonut ettet olisi.” Mies huomautti hymyillen.

Muriel pukkasi Samuelin vatsaa uudelleen.
"Sinun olisi pitänyt kiistää, että olisin utelias", hän korjasi ja mulkaisi pahasti sekä Heliaa että veljeään. Petturit. Rakkaat petturit.

”en ole kovin uskovainen, mutta tuo vale veisi minut helvettiin, Muriel.” Hän naurahti ja pudisteli päätään.

Muriel pyöräytti silmiään.
"Meillä katolilaisilla on vain niin paljon helpompaa", hän huomautti. Käsi oli huomaamatta laskeutunut Samuelin polvelle ja taputti sitä kevyesti.
"Muutama ave maria, ja se on taas hetken siinä."

”Ai sen takia hoet niitä tusinan joka ilta.” Samuel heitti kiusoitellen ja nauroi.

"Oi."
Muriel läppäisi Samuelia samalla kädellä, joka vasta hetki sitten oli taputtanut miehen polvea melkein hellästi.
Lawrence tunsi hartioidensa kiristyvän ja halasi Miriamia hieman tiukemmin. Hän ei voinut väittää pitävänsä julkkiskokista, joka oli saanut hänen sisarensa raskaaksi, vaikka joutuikin myöntämään, ettei tämä voinut olla täysi kusipää.

Helia oli edelleen sitä mieltä että mies oli täysi kusipää.
"Mutta se on mukavaa, voin aina liittyä seuraasi." Samuel totesi huvittuneena ja lähti hakemaan heille lisää juotavaa. Miriam silitteli Laurien hiuksia, osallistuen rennosti keskusteluun. Jestas että Augustin sisko oli kovaääninen.-

Muriel ehti jo tarttua tyynyyn viskatakseen sen Samuelin perään, mutta laski sen lopulta sivistyneesti syliinsä.
Hän ei ollut ollut aikeissa tehdä mitään niin lapsellista, ei tietenkään. Sen sijaan hän käänsi katseensa Sabrieliin.
"August taisi mainita, että sinäkin ratsastat?"

Sabriel nyökkäsi pehmeästi.
"Kyllä. hevoseni asuu vielä Lontoossa, kun ei minusta ole sille nyt iloa."

"Oletko jo katsellut sille tallipaikkaa?" Muriel jatkoi. Hän tiedosti, että aihe saattoi olla ikävä Laurielle, mutta veljellä ei ollut mitään syytä vaipua vellomaan epätoivossa ja masennuksessa. Parempi vain altistaa tätä hevosille, saisi toivottavasti siitä motivaatiota ottaa kuntoutumisensa tosissaan.

Sabriel pudisteli kevyesti päätään.
"En vielä. Ajattelin greenridgeä, jos se mahtuisi sinne. Se voisi käydä välillä tunneilla tai voisin tarjota sen vuokralle. Ystäväni vuorkaa ponia sieltä, joten voisimme maastoilla yhdessä."

"Greenridge on oikein hyvä paikka", Muriel myönsi tyytyväisenä. Sellainen, jolle hänkin voisi antaa suosituksensa täysin vilpittömästi - vaikka ei sillä, että hän vilpillisiä suosituksia olisi koskaan antanutkaan.
"Millainen hevonen?"

”Täysiverinen, epäonnistunut laukkuri.” Backfire oli oikein hauska ja energinen pakkaus. Lempeä otus.
”Hyvin lempeä mutta aika vauhdikas.”

"Hyvä, että se sai uuden kodin", Muriel huomautti hyvillään. Häntä suututtivat ihmiset, jotka näkivät hevoset vain numeroina - jos kisatulos ei vastannut odotuksia, muutoin täysin hyvä eläin laitettiin huolimattomasti eteenpäin.
"Se on nykyään harrastehevosena?"

Sabriel nyökkäsi pehmeästi.
"Kyllä, ei siitä olisi mihinkään sen suurempaan. Mutta harrastehevosena se on oikein hyvä."

"Se on oikein hieno harrastehevonen", August myönsi, ja silitteli samalla Helian polvea. Niin kuin oli myös hänen Septemberinsä, mutta hän yritti olla kuulostamatta liikaa ylpeältä isältä hevosestaan puhuessaan.

Helia hymyili Augustille. Mies kyllä säpsähti kun Andrea ponkaisi ylös ja sinkaisi vessaan.
Siskollahan oli krapula, tietenkin. Onneksi Andrea ei ollut hänen siskonsa.

Myös August hätkähti kun Andrea ponkaisi ylös. Kulmat kurtistuivat huolestuneesti, ja hän nousi pahoitellen seisomaan seuratakseen sisartaan.
Myös Muriel kurtisti kulmiaan. August-parka.

Helia pudisteli päätään kun oli varma että sisarukset olivat toisaalla. Hän ei käsittänyt miten August jaksoi. Andy oli sentään sairas. Andrea oli... omasta halustaan tuollainen. Miriam yskäisi hiljaa, Sabriel pelasti tilanteen keksimällä lennosta toisen puheenaiheen.
Andrea oksensi vessassa oikein kunnolla.

Oli hetkiä, jolloin August toivoi, että hänen sisarensa päättäisi vihdoin ryhdistäytyä. Hän tunsi niistä aina syyllisyyttä, sillä Andrealla oli täysi oikeus olla oma itsensä, niin kauan, kuin tämä ei siinä samalla satuttaisi itseään.
Hän seisahtui kylpyhuoneen oven taakse ja koputti siihen kevyesti.

Andrea ynähti vessasta. Sit ryhdistäytymistä tuskin koskaan oli tulossa, sisko teki typeryyksiä typeryyksien perään.
"Mm?"

Jos August tunsikin ärtymystä, hän tukahdutti sen taitavasti.
"Kaikki hyvin?"
Tuskin, ottaen huomioon, kuinka kurja (oletettavasti itseaiheutettu) olo oli.

Olo oli äärimmäisen itseaiheutettu.
”Mmmnhh...” Mitä nyt hän ei muistanut eilisestä mitään.

Ainakin Andrea oli vielä siinä määrin elossa, että kykeni vastaamaan. August huokaisi ja hieraisi otsaansa, ja suuntasi hakemaan jääkaapista kylmää vesipulloa siskolleen.

Sisko tuli vessasta ulos, pyyhkien poskiaan. Oli sellainen tunne että hän oli mokannut isommin kuin halusi myöntää. Kenellekään, edes itselleen.

August palasi vesipullon kanssa, ja ojensi sitä sisarelleen. Olkoon olo kuinka itseaiheutettu tahansa, hän ei voinut estää itseään huolehtimasta.
"Voin heittää sinut kotiin."

Andrea räpäytti silmiään.
”... Olen kusessa.” Hän myönsi hiljaa. Eikä sisko usein myöntänyt asiaa ääneen.

Augustin kulmat painuivat alemmas.
"Vien sinut kotiin", hän toisti ja painoi vesipullon Andrean käteen. He voisivat puhua autossa.

Andrea otti pullon ja nyökkäsi. Hän lähti eteiseen hiljaisena.

August seurasi hetken siskoaan katseellaan ennen kuin palasi olohuoneen ovelle.
"Käyn viemässä Andrean kotiin, hän ei voi oikein hyvin", hän totesi pahoitellen, hakien Helian katsetta.

Helian silmissä vilahti huoli, mutta hän ei sanonut mitään.
"Selvä, me pärjäämme kyllä."

August oli pahoillaan siitä, että joutui lähtemään kesken tupaantuliaisten, mutta Andrea ei ollut vaikuttanut omalta itseltään.
"En viivy kauaa", hän lupasi ennen kuin suuntasi eteiseen.

Andrea oli astellut jo ulos, pureskellen hiljaisena huultaan. Sisko ei tosiaan voinut hyvin.

Dessi oli noussut olohuoneessa seisomaan ja tuli ovensuuhun kurkistelemaan Augustin lähtöä.
"Isi tulee pian takaisin, mene iskän luo", hän vetosi. Saluki huokaisi raskaasti ja palasi takaisin Helian vierelle, eikä hetken kuluttua enää edes muistanut haikeuttaan.
August nappasi autonavaimet mukaansa ja asteli pihalle.

Andrea istui vauhdilla autoon kun veli vihdoin sai sen auki ja katseli tyhjästi eteensä. Hän oli tuomittu.

Ei ollut Andrean tapaista olla niin hiljainen.
August kiersi kuskin puolelle ja istahti ratin taakse, vilkaisten sisartaan.
"Sanothan, jos alkaa oksettaa uudelleen? Ajan sivuun. Yritä saada vähän juotua."

Hän nyökkäsi vaisusti ja nojasi päänsä ikkunaan. Hetken hän vain kuunteli autoa. Hän ei tiennyt mistä aloittaa. Mitä isoveljelle pitäisi kertoa.

August keskittyi tiehen, vaikka silloin tällöin vilkaisikin Andreaa silmäkulmastaan.
"Olet hiljainen", hän huomautti, kun ensimmäiset laitumet olivat jääneet taakse.

Andrea nielaisi tyhjää.
”... käytän kokaiinia.”

Auto hypähti, kun Augustin jalka painoi hetkellisesi kaasua ja höllensi sitten uudelleen.
Helvetti.
"Miten kauan?"
Hän yritti pitää äänensä rauhallisena.

”Loppusyksystä asti.” Andrea myönsi hiljaa.
”Juhliessa.”

Hetken August harkitsi pysäköivänsä suosiolla tien sivuun. Hänen onnistui kuitenkin tavoittaa se sama tyyneyden tila, joka ensiavussa auttoi pelastamaan ihmisten henkiä.
"Kuinka usein?"
Juhliessa saattoi siskon tapauksessa tarkoittaa mitä tahansa.

Andrea veti väristen henkeä.
”Viikoittain.”

Viikoittain.
August puri hetken hammastaan ja veti sitten syvään henkeä.
"Me selviämme tästä kyllä."

Andrea puri huultaan ja nyökkäsi.
"Ja minä.. tarvitsisin... lähetteen." Veljeltä oli hyvä pyytää kun ei pystynyt varaamaan lääkäriä.

August vilkaisi sisartaan.
"Lähetteen?"
Hyvä luoja, en ole pyytänyt paljoa, anna sen olla jotain muuta kuin mitä kuvittelen.

Andrea käpertyi pienemmäksi.
"A-abortti..." Ei, hän ei voisi. Hän ei helvetti edes osannut nimetä edes kahta isäehdokasta. Kolme, ehkä.

Kuule, olen hyvin lähellä pistää välit poikki sinne yläkertaan.
Ulkoisesti August pysyi rauhallisena, hän voisi romahtaa kaikessa rauhassa myöhemmin illalla.
"Oletko käynyt verikokeissa?"

Sisko nyökkäsi.
"M-muutama viikko sitten." Olisi pitänyt käydä jo ultrassa. Hän oli jättänyt saapumatta.

Muutama viikko.
Olkoon, August oli juuri nyt todella lähellä katkaista kaikki kommunikaatioyhteydet yläkerran suuntaan.
"Kuinka pitkällä?"

Andrea niiskaisi.
"V-viisitoista viikkoa..." Niin. Ensimmäinen ultra oli mennyt heilahtaen ajat sitten.

August kielsi itseään saarnaamasta. Andrea oli saanut itsensä helvetinmoiseen sotkuun, ja tällä kertaa tiedosti sen varmasti itsekin ilman, että hän muistutti asiasta.
"Oletko harkinnut asiaa kunnolla? Andrea, sinun olisi pitänyt kertoa aiemmin..."

Sisko tiedosti sotkunsa aivan helvetin hyvin. Ei hänen ollut koskaan pitänyt!
”Olen. En minä voi.”

August katsahti sisartaan.
"Teet päätöksen itse. En vain tahdo, että alat katua jälkeenpäin."

Andrea pyyhkäisi silmäkulmaansa.
”En olisi tässä tilanteessa jos olisin ihminen joka voisi huolehtia kakarasta.”

Se oli ikävä kyllä totta.
"On muitakin vaihtoehtoja", August muistutti. Hän pelkäsi, ettei sisko ollut ajatellut asiaa loppuun saakka.

Andrea puri huultaan tiukasti.
”Kuten?”

Siskopieni, jos olisit puhunut asiasta jo aikaisemmin.
"Vaihtoehtoja. Adoptio, esimerkiksi."
Hän ei vain halunnut, että sisko joutuisi katumaan.

Sisko valui pienemmäksi keräksi siinä etupenkillä.
"Jos se on viallinen..." Hän oli hyvin saattanut aiheuttaa jo vahinkoa. Eiko se siksikin ollut reilumpaa kaikille?

Se mahdollisuus oli aina olemassa. Kun otti huomioon, mitä Andrea oli juuri kertonut. Juhlimisesta ja huumeista.
"Milloin sait tietää raskaudesta?"

Andrea veti syvään henkeä.
"K-kuudennella..."

Yhdeksän viikkoa sitten.
"Oletko käyttänyt jotakin sen jälkeen?"

Andrea nielaisi. Oliko? Helvetissä oli. Ei hän aikonut pitää tätä!
"J-join pari kertaa ja k-kerran muuta..." Kisakausi oli pitänyt luojan kiitos hieman kiireisenä.

"Kaikki voi silti olla vielä hyvin", August vakuutti. Hän irrotti toisen kätensä ratista, jotta saattoi koskettaa sisarensa kättä.
"Päätös on täysin sinun, mutta toivon, että harkitset sitä tarkkaan. Minä autan sinua, päätät mitä tahansa, tiedäthän sen?"

Andrea värähti veljen kosketusta. Hän vilkaisi tuota surkeana.
"En minä voisi... ja... että antaisin pois? vieraille?" Se oli hankala ajatus.

"Jos sinusta tuntuu, ettet voi, sitten et tee niin", August totesi rauhoitellen. Vaikka ajatus siitä, että sisko... lopettaisi raskauden tuntuikin kipeältä, päätös ei ollut millään muotoa hänen. Kyse oli Andrean elämästä, joten myös päätöksen oli oltava naisen oma.
"Minusta sinun olisi kuitenkin hyvä käydä ensin puhumassa ammattilaisen kanssa."

Andrea vinkaisi. Ei.
”Hei! Se on sama kuin puristaisi vesimelonin ulos! Ehei, eip, nuh huh.”

August ei voinut väittää, että tiesi sen kyllä. Tiesihän hän teoriassa asiasta paljon, mutta ei se silti ollut sama asia.
"Silti sinun olisi hyvä käydä puhumassa ensin. Mielellään heti kun mahdollista."

Sisko risti jalkansa. Kun olisikin ristinyt ne jo paljon aiemmin.
”Mmm. Käyn... minä... minä en mennyt ensimmäiseen ultraan.”

Sama kävi Augustin mielessä. Hänen olisi tehnyt mieli potkaista itseään, ei ollut reilua ajatella sillä tavalla. Sisko oli helvetinmoisessa tilanteessa.
"Sekin täytyy hoitaa."
Siinäkin tapauksessa, että Andrea päätyisi aborttiin.

Niin. Kun lähetettä ei saisi muuten.
”En halua nähdä sitä.”

"Ei sinun tarvitse nähdä sitä", August rauhoitteli, vaikka ajatus olikin huolestuttava. Ehkä se oli täysin tavallista silloin, kun lasta ei aikonut pitää.
"Mutta tutkimus täytyy joka tapauksessa tehdä."

Andrea valui pienemmäksi.
"En halua nähdä sitä etten... muuta mieltäni. En minä olisi hyvä äiti!"

August katsahti sisartaan.
"Et olisikaan. Olet hirvittävän rakas, mutta juuri nyt et olisi siihen valmis."
Eikä hän halunnut, että sisko joutuisi luopumaan omasta elämästään.

Andrea ei luopuisi omasta elämästään, hän rakasti sitä liikaa. Matka siskon asunnolle hexhamissa oli ohi ja hän avasi oven auton pysähtyessä.
"Kiitos kyydistä. Minä... jos soitan joku päivä?"

August pysäytti auton ja kääntyi katsomaan Andreaa.
"Ei. Tämä täytyy hoitaa pian", hän vetosi. Ei joku päivä. Heti.
"Haluatko, että jään yöksi?"

Andrea pudisteli päätään.
"Ei, mene vaan tupareihisi. Minä... Minä soitan. Koetan... miettiä vielä mitä tekisin. Jooko?" Onneksi oli vielä aikaa.

"Ei niillä ole väliä", August vetosi.
Todennäköisesti hän päätyisi joka tapauksessa vain ajelemaan ympäriinsä, oli turha palata kotiin tällaisessa mielentilassa. Ja hän oli huolissaan sisarestaan.
"Oletko varma, että pärjäät itseksesi?"

"Mene vaan. Pärjään minä, pärjäsin tähänkin päivään asti." Aika heikosti, mutta pärjäsi.
"Minä soitan, heippa." Hän nousi ja pisti auton oven kiinni

August ei ollut siitä niin varma.
Andrean lähdettyä hän laittoi viestiä Helialle. Pyysi anteeksi sitä, ettei tulisi jatkamaan tupareita, ja että olisi hetken poissa. Ei mitään syytä huolestua rakas, tulen yöksi kotiin.
Kello taisi olla reippaasti seuraavan vuorokauden puolella, kun hän lopulta sovitti avaimet uuden kodin lukkoon.

Helia oli mennyt nukkumaan jo välissä, mutta havahtui kun ovi kävi ja koirat ripistelivät Augustia vastaan. Pitkä mies asteli niiden perässä, pyjamassa ja Murielin neulomassa neuletakissa. Öisin tuppasi olemaan viileää.
”Keitetäänkö teetä?”

August kumartui tervehtimään unisia koiria.
"Hei, rakkaat, menkää nukkumaan, iskä on..."
Mutta Helia oli hereillä.
Hän suoristi selkänsä ja hieraisi väsyneesti kasvojaan.
"Jos viitsisit."

Heli hymyili miehelleen hellästi. August sai hellän suukon ja Helia tassutti keittiöön.
”Nälkä? Ruokaa jäi. Ja mitä siskosi?”

August pudisti päätään ja vajosi istumaan tiskin ääreen.
"Pelkkä tee riittää... Ja kyllä. Hän on saanut itsensä kammottavaan sotkuun."
Dessi tunki päätään hänen syliinsä, silmät unesta tokkuraisina.

Helia hymyili Dessille. Hyvä tyttö. Hän otti kaapista kaksi mukia.
”Millaiseen?”

August nielaisi ja tutki Dessin lempeitä silmiä. Se oli tainnut ottaa oppia Mauilta.
"Hän on raskaana."

Helia oli pudottaa mukin.
”Aikooko hän...?”

August huokaisi ja olisi antanut otsansa kopsahtaa vasten pöydän pintaa, jollei Dessi olisi pitänyt päätään hänen sylissään.
"Hän haluaisi abortin. Tai ainakin sanoo haluavansa."

Helia ei halunnut sanoa että ehkä se oli hyvä. Se oli rumaa.
”Tuo kuulostaa siltä että tuossa on mutta?”

August hieraisi otsaansa, päänsärky teki tuloaan.
"Pelkään, ettei hän todella halua sitä. Äiti hän ei missään tapauksessa halua olla, mutta on... muitakin vaihtoehtoja."

Helia laski teepussit mukeihin.
”Kerro vain rakas.”

August kurtisti kulmiaan.
"Minusta vain tuntuu, ettei hän todella halua keskeyttää raskautta. Mutta onhan se rankkaa, joten en halua painostaa häntä millään tavalla."

”Niin. Mutta olisiko adoptio vaihtoehto?” Helia ei tiennyt uskoiko siihenkään.

"Hän tuntui olevan sitä vastaan, että lapsi meneisi vieraalle", August myönsi.
Kammottava, kammottava tilanne.

”... sinä haluaisit sen?” Helia arvasi mitä August saattoi ajatella.

August oli hetken hiljaa.
"Haluaisin. Mutta se on täysin Andrean päätös. Vaikka hän antaisikin lapsen pois, hän kasvattaisi sitä kuitenkin monta kuukautta sisällään."

Helia nyökkäsi ja kääntyi antamaan miehelleen sen hyvin sokerisen teen. Kun oli kriisi.
”Niin. Mutta jos hän haluaa tehdä sen.”

Sokerinen tee auttoi aina. Tai ainakin helpotti oloa hetkeksi.
"Siinä tapauksessa. Mutta se ei olisi kuitenkaan yksin minun päätökseni."

Helia vilkaisi Augustia.
”En usko että siskosi olisi sitä vastaan. Hän voisi silti olla täti lapselle.”

August otti mietteliään kulauksen teestään.
Ehkä Andrea ei tosiaan vastustaisi ajatusta, mutta hän ei halunnut myöskään painostaa sisartaan mihinkään. Yhdeksän kuukautta - hieman alle, tässä tapauksessa - oli pitkä aika.
"Päätös koskisi myös sinua."

Helia vilkaisi miestään. Niin. Niinhän se koskisi.
"... minä en inhoa lapsia." Helia vastasi melko diplomaattiseksi.
"En koskaan kuvitellut kasvattavani sellaista, mutta se johtuu enemmän siitä millaiset lapsuusmuistot minulla on ja mielenterveyteni takia. Puhumattakaan siitä että olin käytännössä kolmekymmentä ja ikisinkku."

Augustin kulmat painuivat hieman alemmas, kun hän katsahti Heliaa.
"Tiedäthän, että voit myös sanoa ei?" hän muistutti, kurottaen koskettamaan rakkaansa kättä.
"Emmekä ole puhuneet vielä Andrean kanssa."
Sanoissa kuului hiljainen mutta.

Pitkä mies pudisteli päätään.
"Tiedän että voin." Hän ei vain tiennyt olisiko oikein sanoa kyllä.
"Mutta puhut jos minä sanon kyllä." Hän arvasi sen. Helia puraisi huulensa sisäpintaa.
"Sinun kanssasi voisin kuvitella pystyväni siihen. Minä vain... minulla oli surkea lapsuus. En tiedä millaiset hyvät vanhemmat ovat." Hän pelkäsi vain olevansa hieman hukassa.

August haki Helian käden omaansa ja puristi sitä kevyesti.
"Minä ymmärrän. Enkä halua pakottaa sinua mihinkään", hän muistutti. Heidän tilanteensa ei ollut helppo, monellakaan tapaa. Helia oli vasta toipumassa pahasta romahduksesta, joka oli säikäyttänyt heidät molemmat. Kuinka ihmeessä lapsi mahtuisi siihen?
Silti hän ei kestänyt ajatella, että hänen sisarensa lapsi vain lakkaisi olemasta. Niin itsekästä kuin se saattoi ollakin.

Lapsi toki ei olisi tässä huomenna ja päästyään kotiin Helia oli vain edistynyt. Hän oli joka päivä yhä enemmän oma itsensä, ennen sitä totaalista romahdusta.
”Niin.” Helia puristi pitkillä sormillaan hellästi miehen kättä.
”Ja minä tiedän että sinä haluaisit lapsen.” Vaikka tämä ei ollut se kaunein tapa, hän saattoi myös kuvitella että August ei olisi innoissaan abortista.
”Kaikki voittaisivat jos siskosi tekisi niin.”

August oli hetken hiljaa.
"Niin."
Vaikka se olisikin Andrealle rankkaa. Sisko joutuisi jättämään ratsastuksen joksikin aikaa. Ja muuttamaan elämäntyylinsä täysin.
Hän puristi Helian kättä.
"Hän on käyttänyt huumeita."

Helia pidätteli reaktion sisällään.
”... Sinä saat hänelle apua”

"Toivon niin."
Ehkä Andrea olisi valmis ottamaan apua vastaan. Ja ehkä lapsella olisi kaikki hyvin.
August hieraisi vapaalla kädellä otsaansa.
"Tuntuu, että olen jotenkin epäonnistunut."

Helia pudisteli päätään.
”Et voi ajatella noin. Ja usko pois, tiedän miltä sinusta tuntuu mutta et voi kontrolloida aikuista siskoasi.”

Ei voinut, mutta se ei tarkoittanut, etteikö hän olisi voinut yrittää. Hän antoi käden laskeutua silmiensä päälle, luomien takana poltteli uhkaavasti.
"Minun olisi pitänyt huomata jotakin."

”Ei.” Helia ei antaisi miehen syyttä itseään.
”Sinä et voinut huomata. Eikä kukaan halua epäillä sellaista siskostaan. August.”

Silti hänen olisi pitänyt.
"Luulin, että hän kokeili huumeita kerran ystävänsä kanssa", hän vetosi hiljaa.
"Ja yritin muistuttaa häntä, että pitäisi itsestään huolta. Mutta..."

Helia puri huultaan.
"Ja luultavasti se alkoi siitä?" Helia tarjosi huolestuneena.
"Ehkä hän oppii nyt."

"Niin."
Kuinka hän oli saattanut olla niin typerä, ettei ollut huomannut mitään? Hän oli lääkäri, hitto soikoon. Kyllähän hän oli tiennyt, että Andrea juhli rankasti, mutta silti.

Ei sitä vain halunnut ajatella. Ei Heliakaan halunnut ajatella siskonsa rankkaa juhlimista.
"Ei kukaan halua ajatella sellaista siskostaan. En minäkään. En minä tiedä, onko Roo kokeillut. Luultavasti. En silti halua uskoa ajatusta."

"Luulin, että hän todella säikähti sitä ennen joulua tapahtunutta."
August oli halunnut uskoa, että Andrea olisi viimeinkin tajunnut, että voisi käydä pahasti, jos ei pitänyt itsestään huolta. Hän oli selvästikin väärässä.

"Ehkä hän säikähti nyt." Helia halusi uskoa niin.,

Ehkä.
Mutta August olisi suonut sisarensa säikähtävän vähän armollisemmalla tavalla. Ei sellaisella, joka sitoisi tämän mahdollisesti useaksi kuukaudeksi.
Hän huokaisi ja laski käden kasvoiltaan.
"Mentäisiinkö nukkumaan?"

Jotkut vain eivät uskoneet ennen kuin oli myöhäistä. Helia pisti teemukit altaaseen ja nyökkäsi.
"Mennään. Näytät väsyneeltä."

August oli hetken hiljaa.
"Minä olen väsynyt", hän myönsi. Ei ollut helppoa sanoa niin, mutta juuri nyt hän tunsi olonsa hirvittävän vanhaksi ja väsyneeksi, ja hänellä oli takanaan vasta kolme vuosikymmentä.
Ehkä hän oli vain vanha sielu.

Helia puri kevyesti huultaan.
"Mennään." Helia johdatteli Augustin yläkertaan, hieroen miehen selkää hellästi. Voi kultarakas. Kaikki paranisi vielä.

Koirat ravasivat innokkaasti heidän seurassaan yläkertaan, selvästikään myöhäinen herätys ei ollut ollut niiden viereen. August riisui päällimmäisen vaatekerroksen, mutta ei jaksanut vaihtaa päälleen toista t-paitaa yötä varten ennen kuin kömpi sänkyyn.
Jos uni edes tulisi ja armahtaisi hänet hetkeksi ajatuksilta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   Pe Loka 05, 2018 3:06 pm

Keskiviikko 12. syyskuuta 2018, ilta, Hexham

Koirat olivat vallanneet kotoisasti sen osan sohvasta, jonka he Helian kanssa jättivät vapaaksi. Dessi oli vallannut itselleen koko divaaniosan ja nyki tassuillaan unissaan, ja Maui makasi puolittain omistajansa sylissä vaimeasti kuorsaten. Netflix pyöri televisiossa, ja kaksi vasta keitettyä kupillista teetä höyrysi sohvapöydälle.
August selaili tablettia, vilkuillen silloin tällöin television ruutua.
"Luuletko, että sininen olisi hyvä väri? Vai onko se liian ilmiselvää?"

Helia oli keskittynyt katsonaan Netflixiä, hätkähtäen Augustin ksymykselle. Mies oli ollut hiljaa niin kauan että hän oli unohtanut mistä puhuttiin.
"... Minne?"

August räpäytti silmiään, itsekin hieman hämmentyneenä.
"Lastenhuoneeseen", hän vastasi sitten, ja käänsi tablettia niin, että Heliakin näkisi kuvat, joita hän oli selannut.
"Sininen on kaunis väri, mutta antaisiko se pojalle vääränlaista viestiä maskuliinisuudesta?"

Helia mietti hetken. Väärää viestiä? Mitä ihmettä?
"En... En tiedä. Eikö tuota..." Hän jäi miettimään hetkeksi mitä oikein sanoisi.
"Tuota... No. Miten olisi vaikka.. Vihreä ja ruskea? tai muuta rauhallista?"

Viime aikoina August oli ottanut iltalukemisekseen erilaisia lasten kasvatukseen liittyviä artikkeleita. Useampikin niistä oli käsitellyt sukupuolirooleja ja sitä, miten lapsen oli sallittava löytää oma identiteettinsä sen sijaan, että tämä pakotettaisiin muottiin.
Vaikka ehkä heidän tapauksessaan asiasta ei olisi aivan yhtä suurta huolta, eikö niin? Vai oliko väärin olettaa sellaista?
Hän suoritti uuden kuvahaun.
"Vihreä on kieltämättä neutraali väri. Luulisin."

Helia nyt oli itsessään kävelevä androgyyni. Pitkä, keijumainen mies, pitkät hiukset, hoikat ja pitkät sormet... Ei maskuliinisin mies vaikka miten asiaa tarkastelisi.
"Mielestäni."

August selasi lastenhuoneiden kuvia, kulmat kevyesti kurtistuen. Hän ei ollut koskaan aiemmin tainnut ajatella, että vihreän sävyjä oli niin valtavasti.
"Vaaleaa vai tummempaa vihreää?"

"Vaaleaa. Ei tummia sävyjä lastenhuoneeseen." Helia tavoitteli teemukin käsiinsä häiritsemättä Mauin asentoa sylissään.

Jotakin vaaleaa. Mutta ei kuitenkaan räikeää, August pohti, hylätessään kaikkein limeimmät sävyt. Kaunista, vaaleaa ruskeaa. Maitokahvia, tai jotakin sellaista sävyä.
"Se tekemäsi puu Pikkuloisen huoneeseen oli kaunis."

Helia vilkaisi Augustia hymyillen.
"Oh? Haluaisitko jotain samanlaista? Joku koko seinän kokoinen puiden siluetti voisi olla kiva. Tausta ruskealla ja puut vihreällä."

August hymyili.
"Se kuulostaa todella hienolta", hän vastasi, ja kurottui painamaan suukon Helian poskelle.

Helia nojautui huulia vasten hymyillen. Samaan aikaan Augustin puhelin piippasi viestin merkiksi. Se oli kuvaviesti Andrealta, tänään otettu ultrakuva. Siinä näkyi jo selkeä lapsi. Kaikki hyvin, kuulemma lapsivesinäytteessä ei ollut mitään huolestuttavaa.

Dessi havahtui puhelimen ääneen ja kohottautui loukkaantuneesti istumaan. Se nousi hetkeksi seisomaan kuin harkiten, veisikö mielenosoituksensa niin pitkälle, että marssisi ulos ovesta, mutta päätyi lopulta kiepahtamaan pari kertaa ympäri ja käpertymään kerälle sohvan divaaniosan keskelle. Häntä nenän päälle nostettuna, niin että kaikki varmasti ymmärtäisivät, kuinka loukatuksi se tunsi olonsa.
August ei kuitenkaan huomannut prinsessansa mielenosoitusta, sillä hänen huomionsa oli puhelimessa. Hymy oli noussut kasvoille.

Helia vilkaisi miestään pää kallellaan.
"... August? Rakas?"

"Hm?"
Vei hetken, ennen kuin August kohotti katseensa puhelimensa näytöstä.
"Anteeksi, sanoitko jotain?"

Helia kohotti kulmiaan.
"Hei, kulta? Rakas? Kuunteletko?"

Augustin kasvoilla häivähti pahoitteleva hymy.
"Anteeksi. En tainnut kuunnella. Andrea laittoi pojasta taas kuvan."
Hän käänsi puhelintaan niin, että myös Helia näkisi.

Helia hymyili pehmeästi. Se oli outo ajatus.
"Sehän oli kilttiä." Kun tiesi miten Andrea vihasi tilannetta.

August käänsi puhelimen näytön takaisin itseään kohti.
"Kaikki on kuulemma hyvin."
Se oli valtava helpotus. Ainakin toistaiseksi he olivat selvinneet pelkällä säikähdyksellä.

Helia hymyli pehmeästi.
"Hyvä. Se on tärkeintä." Eikö ollutkin? Että lapsi olisi terve.

August nyökäytti päätään ja tallensi samalla kuvan pilveen siltä varalta, että puhelimen tiedostoille tapahtuisi jotakin - niin kuin innokas saluki, joka kiskoisi hänet kumoon.
"Mutta mitä olit sanomassa, rakas? Anteeksi, etten kuunnellut."

"En mitään?" Helia ei ainakaan muistanut että olisi ollut sanomassa jotakin.

August hymyili hieman pahoittelevammin.
"Anteeksi. Ajatukseni ovat nyt jossakin ihan muualla."

"Ei se mitään." August oli suloinen, kun oli noin innoissaan.
"Olet suloinen."

August vilkaisi vielä kerran näyttöä ja laittoi sitten puhelimensa pois. Hän ojensi toista käsivarttaan, kutsuen Heliaa kainaloonsa.
"Millainen päivä sinulla on huomenna?"

"Ei ihmeellinen, olen vapaalla." Helia totesi hellästi hymyillen.

"Haluaisitko tehdä jotakin erityistä?" August kysyi. Nyt kun heidän vapaapäivänsä osuivat taas kohdakkain.
"Käydä koirien kanssa nummilla?"

Helia pudisteli kevyesti päätään.
”En minä. Käydään vain. Haluaisin vain olla kaksin kotona.” Viimeaikoina omaan rauhaan tarjoutui vähän tilaisuuksia.

Sana 'nummilla' sai Dessin korvan värähtämään hieman, vaikka se muuten teeskentelikin nukkuvaa varsin vakuuttavasti.
"Tehdään sitten niin", August vastasi hellästi. Hänkin voisi jättää lastenhuoneen suunnittelun toiseen hetkeen, ei sillä vielä varsinaisesti kiire ollut.

Helia hymyili pehmeästi.
"Kiitos." Hän nojautui suukottamaan miehensä kaulaa. Taka-ajatuksia.

Dessi huokaisi raskaasti divaanillaan, mutta August jätti sen huomiotta. Sen sijaan hän käänsi päätään, niin että saattoi houkutella Heliaa mukaan kunnon suudelmaan.

Helia syvensi suudelmaa innolla, nauttien siitä.
"Kulta.." Oli ollut ikävä.

August ei vastustellut, vaan siirsi toisen kätensä silittämään Helian kylkeä ja selkää, ennen kuin sormet hakeutuivat tämän hiusten joukkoon. Dessi nousi taas ylös ja ravisteli itseään mielenosoituksellisesti.

Kun heillä nyt vielä olisi aikaa. Pojan tultua ei sitten enää olisi. Helia näykkäisi miehen huulta kiusoitellen.
"Olet rakas."

Pojan tultua omaa aikaa - tai yhteistä aikaa - ei varmasti olisi aivan heti.
"Sinäkin", August vastasi, antaen sormiensa silittää Helian niskaa.

Helia hymyili pehmeästi ja vilkaisi ylös.
".... yläkertaan?" Koirat saisi oven taakse.

Dessi oli jo siirtynyt kauemmas mököttämään, mutta August tiesi, että se päivystäisi makuuhuoneen oven takana joka tapauksessa.
"Yläkertaan", hän vahvisti.

Helia nyökkäsi ja nousi, lähtien yläkertaan edeltä. Makuuhuoneessa hän veti miestä lähelleen, kovin kaivaten.

Kovaääninen tömähdys oven takaa kertoi, että Dessi oli asettunut vartiopaikalleen, niin että voisi loukkaantua pahanpäiväisesti sitten, kun makuuhuoneen ovi avautuessaan kolahtaisi sen takapuoleen.
August hyvittelisi koiraa myöhemmin, sillä nyt hän keskittyi houkuttelemaan Helian mukaan uuteen suudelmaan.

Helia painui suudelmaan nauttien ja nojautui vetämään miestään lähemmäs. Ihana, ihana mies.

Augustilla ei ollut mitään syytä pyristellä kauemmas. Ei, vaikka Dessi tömäyttikin kerran tassullaan vihaisesti vasten ovea. Se saisi nyt vain kestää ja odottaa.
"Sänkyyn?" hän ehdotti suudelman lomasta.

Helia ynähti käheästi nautinnosta.
"Mmmh, toki." Hän lupasi pehmeästi, ohjaten Augustia sänkyä kohti. Sitä varten he täällä olivat.

August peruutti näppärästi lattian poikki kohti sänkyä, eikä tallannut edes Mauin lattialle hylkäämän vinkulelun päälle. Se olisi voinut saada Dessin hermostumaan.
Hänen kätensä pujahtivat samalla Helian paidan alle.

Helia nosti käsiään, avittaen sen tunikamaisen paidan riisumisessa. Hän istui sängylle, tasaten niin pituuseroa joka heilläkin oli.
”Olet niin...” Sille ei ollut sanaa.
”Täydellinen.” Helia mutisi suudelmaa vasten.

Tunika päätyi lattialle Mauin vinkulelun päälle. Kohtelias koiraparka istuisi sen vieressä ja vinkuisi, koska ei uskaltaisi kuopia tunikaa päästäkseen käsiksi rakkaaseen leluunsa.
Helian sanat saivat Augustin naurahtamaan pehmeästi.
"Niin olet sinäkin."

Helia naurahti käheästi, nykien miehensä paitaa pois malttamattomana. Saatuan sen pois hän painoi suudelmia tuon vatsalle, vetäen housuja auki ja pois tieltään.
”Rakas.”

Augustin paita päätyi peittämään samaa vinkulelua.
Hän huokaisi hiljaa ja antoi sormiensa upota Helian hiusten joukkoon.
"Mm, mitä?"

”Olet vain rakas.” Helia totesi pehmeästi, valuen huulineen alemmas. Teki mieli näyttää miten rakas todella.

August hengähti hiljaa ja sulki silmänsä.
"Niin... sinäkin."

Helia antoi mielellään miehelleen kaiken huomionsa, nauttien tuon nautinnon kuulemisesta. Sitä hän rakasti eniten.

August ei halunnut tukistaa Heliaa, mutta hänen sormensa hakivat silti parempaa otetta tämän pitkien hiusten joukosta. Tahattomia tapoja, joille ei voinut mitään.
"Helia…"

Ei se olisi edes haitannut - Helia välillä vitsaili päänahkansa olevan tunnoton hiustensa painosta. August saisi estää ponnekkaammin jos halusi hänen lopettavan.

Jos aivan rehellisiä oltiin, August ei halunnut Helian lopettavan. Hän ei ollut koskaan ollut erityisen hyvä tuomaan esiin omia halujaan, mutta kosketus tuntui äärimmäisen hyvältä.

Helia antoi itsensä jatkaa, aina siihen asti kun August ei vain voisi enää pidätellä sitä. Se ei ollut mikään ongelma, sillä Helia rakasti sitä kun August ei ajatellut vain muita ensin.

Edellisestä kerrasta oli kulunut jo sen verran aikaa, ettei siihen mennyt aivan yhtä kauan, kuin ehkä jonakin toisena kertana. Sormien ote hiuksista tiukkeni hetkeksi, samalla kun huokaus karkasi Augustin huulilta.

Helia vetäytyä vasta sitten kauemmas ja suoristautui istumaan, pyyhkäisten kevyesti suutaan. August oli niin komea, lempeän näköinen että teki mieli itkeä.

August joutui hetken kasaamaan itseään, ennen kuin laski katseensa Helian kasvoihin.
"Olet niin rakas..."

Pidempi tarjosi rakkaalleen lempeää hymyä, hamuten tuota lämpimään suudelmaan. August oli parasta mitä hänelle oli tapahtunut.

Vaikka August olikin antanut itsensä unohtua hetkeen, hän ei koskaan kykenisi jättämään toisen nautintoa täysin huomiotta. Niinpä, hetken kiireettömästi suudeltuaan, hän alkoi houkutella Heliaa laskeutumaan selälleen vuoteelle.

Helia oli kovin, kovin helppo houkutella selälleen sängylle. Sentään edes vaakatasossa heidän pituuseronsa tasoittui. Pitkät sormet nousivat punertaviim hiuksiin ja haroivat niitä hellästi.

Sängyn hyviä puolia, ja juuri sen vuoksi Augustsiitä niin paljon pitikin. Sängyssä oli hyvä unohtua ihan vain halailemaan tai lukemaan sylikkäin.
Nyt hän laskeutui hellästi Helian ylle ja painoi suudelman tämän huulille.

Helia ymähti pehmeästi ja kietoi jalkaansa miehensä ympärille. Tässä oli niin hyvä olla, Dessin dramaattista huokailua lukuunottamatta.

Dessi saisi huokailla niin dramaattisesti kuin halusi, sillä nyt August keskittyisi mieheensä. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan hyväili Hellää ensin kaikessa rauhassa.

Helia hengitti hieman raskaammin, mutta vielä kovin rauhallisesti. August oli ihanan rauhallinen ja kiireetön aina kaikessa.

Vielä toistaiseksi. Olisi varauduttava muutoksiin siinä vaiheessa, kun poika muuttaisi kotiin. Poika, joka tarvitsisi nimen.
Mutta sitä ei pitänyt pohtia juuri nyt.
Hänkin jaksoi helliä vain tiettyyn pisteeseen saakka, kunnes oli aika etsiä parempaa otetta Helian lantiosta.

Helia haki paremman asennon ja levitti jalkojaan. Lähemmäs, paljon lähemmäs, nyt heti.

August haki suudelmaa Helian huulilta samalla kun toteutti tämän toiveen. Ei ehkä aivan 'nyt heti', vaan pikemminkin hellästi ja rauhallisesti, mutta silti.

Helia nautti siitä todella. Sen kuuli hiljaisesta, rauhallisesta äänestä ja näki miehen kasvoilta. Kunnes ilme ja kehon olemus muuttuivat. Jännittyneiksi, pelokkaiksi jopa.
"H-Halusin vain leikkiä Wolfien kanssa..." Pelokas, lapsekas ääni sopersi.

Augustilta vei vain silmänräpäyksen verran ymmärtää, että jokin oli pielessä. Ja toisen silmänräpäyksen verran, että hän ymmärsi, mistä tarkalleen ottaen oli kyse.
Ei helvetti.
Sydän rajusti hakaten hän vetäytyi kauemmas.

Onneksi lapsipersoona ei ollut läsnä tilanteessa. Ainakaan tämä. Se toinen... Se olisi voinut olla. Eurus oli aina menneisyydessä.
"Äiti, anteeksi." Pitkä mies vetäytyi kerälle sängylle, ennen kuin yritti oikeasti paeta sängyn alle.

Se ei varsinaisesti helpottanut Augustin oloa.
"Helia, rakas", hän kutsui pehmeästi ja katsahti ympärilleen, etsien automaattisesti vaatekappaletta, jonka pukea rakkaansa päälle.

Helia ehti kadota peiton kanssa sängyn alle. Mies piilotteli siellä, täristen hieman.
"En tahallani häirinnyt, äiti älä suutu..."

Oli kulunut niin pitkään, kun näin oli viimeksi tapahtunut - eikä koskaan tällaisessa tilanteessa, että Augustin oli pakko koota itseään hetki, ennen kuin hän koki olevansa riittävän tasapainoinen puhumaan rakkaalleen. Hän nousi sängystä ja veti housut jalkaansa, heitti napittamattoman paidan huolettomasti päälleen ennen kuin kyykistyi sängyn vierelle.
"Helia?"

Asiaa tuskin auttoi miesystävän ja isoveljen häiritsevä samannäköisyys. Mies ei reagoinut puheeseen.
"Jätä valot, kiltti? En pidä pimeässä nukkumisesta ja Roon pitää nähdä.."

"Helia-rakas", August kutsui ja vilkaisi ovelle.
"Ei mitään hätää", hän jatkoi rauhoittavasti, kun nousi seisomaan ja avasi oven. Dessi ponkaisi pystyyn, mutta August viittasi sen pysymään ulkopuolella ja kutsui sen sijaan Mauita.

Maui ponkaisi jaloilleen ja ravasi makuuhuoneeseen. Koira sujahti vuoteen alle, jääden sinne. Se töni Helian kasvoja hellästi kirsullaan ja änkesi tuon lähelle.

Totta kai Maui tiesi, mitä sen piti tehdä. Hieno, hieno poika.
August veti hetken syvään henkeä, yrittäen rauhoittaa kirivää pulssiaan, ja palasi vasta sitten sängyn luo.
"Rakas? Helia? Ei mitään hätää. Me olemme omassa kodissamme."

Hännäntöpö vipatti vienosti, Mauin rauhoittaessa ihmistään ja tunkiessa lähelle. Ei ollut hätää, kaikki oli hyvin. Dobermanni hoitaisi. Helia ynähti vaisusti, halaten Mauia tiukasti. Edelleen sängyn alla.

August valui hitaasti lattialle istumaan ja alkoi napittaa paitaansa, vaikka kädet tärisivätkin hieman. Hän tunsi yhtäkkiä halua soittaa Murielille, mutta nainen oli viimeisillään raskaana, ei tätä voinut kutsua apuun enää samalla tavalla kuin ennen.
"Kaikki on hyvin, kulta."

Muriel olisi voinut auttaa ehkä puhelimitse. Helia taas ei halunnut tulla esiin.
"Mmmmhm." Mies silitteli koiraansa, hakien otetta todellisuduesta.

Johtuiko tämä hänestä? Oliko hän laukaissut jonkun kamalan trauman?
August tunsi tavallisesti rauhallisen ulkokuorensa rakoilevan.
"Rakas, tahtoisitko puhua Murielin kanssa? Voisimme soittaa hänelle, mitä sanot?"

Helia inahti sängyn alla.
"J...joo." Hän halusi puhua Murielille. Sängyn alta.

Ainakin Helia tunnisti Murielin nimen ja pystyi vastaamaan hänen kysymykseensä.
Mutta missä oli puhelin?
August joutui jälleen nousemaan, kun tajusi puhelimensa jääneen alakertaan. Hän kävi hakemassa sen, ja soitti Murielille jo harppoessaan portaita takaisin yläkertaan.
"Muriel, hei. Kuule, soitan, koska Helia…"
Makuuhuoneessa hän kyykistyi sängyn vierelle.
"Kulta, Muriel on puhelimessa."

Helian käsi tuli vuoteen alta. Mies ei uskaltanut tulla pois. Murielille hän vain ynähti tervehdykseksi. Mauin läähätys kuului vierellä.

August ojensi puhelimen Helian käteen ja valui takaisin sängyn viereen istumaan.
"No hei, rakas", Murielin ääni kuului linjan läpi.
"Miten sinä sängyn alle olet joutunut?"

Helia nielaisi, kuunnellen Murielin ääntä. Sekin rauhoitti.
”... en tiedä.” Ei hän tiennyt miksi oli ängennyt sinne ja kääriytynyt siellä peittoon.

"Ei se mitään", Muriel vakuutti rauhallisesti.
"Maui taitaa olla siellä sinun kanssasi. Kuulen sen läähätyksen. Toivon, että tuo on Maui."

Helia ymähti.
”On se.” Ei se nyt kukaan muukaan olisi. Dobermanni pukkaisi miehen poskea kuonollaan.

"Sitähän minäkin", Muriel hymähti ja ähkäisi, kun Pikkuloinen mylläsi hänen sisuskalujaan.
"Joten, kultaseni, te olette siis sängyn alla. Miten siellä on edes tilaa?"

”Korkea sänky...” Helia mutisi hiljaa. Poikkeuksellisen suuri joka suunnassa.
”Anteeksi puhelu...”

Muriel puhahti.
"Rakas, olen sanonut, että minulle saa soittaa, ihan milloin vain", hän muistutti.
"Ei ole mitään syytä pyytää anteeksi. Olen sitä paitsi niin merilehmä, ettei minulla joka tapauksessa ole muuta elämää."

Helia nieleskeli tyhjää ja silitteli Mauin kuonoa sormenpäillä.
"Mmmm. Niin. Minä.... nh. Sitä ei ole käynyt pitkään aikaan ja nyt..." Ei hän uskaltanut sanoa kaikkea kun August oli huoneessa.

"Mitä oikeastaan tapahtui?" Muriel kysyi, samalla kun rapsutteli melkein syliin tunkevan Norman päätä. Saluki oli muuttunut, jos mahdollista, vielä tavallistakin läheisriippuvaisemmaksi.

Helia vaikeni hetkeksi.
"August, kävisitkö... menisitkö hetkeksi?" Ei, hän ei halunnut itkeä asiaa miehensä kuullen. Ainakaan nyt, ehkä kohta.

August nousi hiljaa seisomaan ja asteli ulos huoneesta. Dessi odotti häntä levottomana oven takana.
"Lähetit miehesi pois huoneesta?" Muriel totesi, ja linjan läpi saattoi melkein kuulla, kuinka hän kurtisti kulmiaan.

Helia puri huultaan ja painoi kasvonsa Mauin kaulaan.
"... Kesken seksin." Sen hän muisti, muuta ei.
"Muuta en tiedä... en tiedä kuka." Ei kai Viv, koska Augustin nenä ei ollut poskella.

"Ai helvetti", Muriel puhahti linjan toisessa päässä.
"Mitä... et tiedä, miksi?"

"En." Helialla ei ollut mitään aistihavaintoa.
"Kaikki oli hyvin. Ei ahdistanut, oli... mukavaa." Hyvin, hyvin mukavaa.
"Ei mitään hätää."

"Paitsi että joku tuli käymään ja nyt olet piilossa sängyn alla", Muriel huomautti.
"Koska te tulette taas käymään? Haluan halata sinua kunnolla. On kidutusta olla tällä tavalla oman kotinsa vanki! Haluaisin vain ajaa sinne..."

Helia nielaisi.
"... Huomenna? Voimme tulla koirien kanssa, käydä juoksuttamassa ne ensin." Hän kaipasi Murielia.
"Mutta, niin. En... Emme puhuneet asiasta vielä."

"Huomiseen on valtavan pitkä aika", Muriel nurisi.
"Oletko aivan varma, ettet tahdo minun tulevan käymään tänään?"

Helia nieleskeli.
"... Haluan." Se oli ihan kamala ajatus. Kesken seksin. Hän ei halunnut tulla pois sängyn alta. Hävetti.

"Mahdun vielä ratin taakse", Muriel vakuutti melkein ylpeänä. Hänellä oli tilava auto ja pitkät jalat, eikä mikään pitäisi häntä poissa, jos Helia kaipaisi häntä.

"Pyydä se kelvoton paskakasasi tuomaan. Ilman kyytiä et tule." Samuel saisi kyllä keksiä siksi aikaa muuta tekemistä.

"Sillä kelvottomalla paskakasalla on nimikin", Muriel huokaisi.
"Ei mene pitkään, okei? Puoli tuntia, korkeintaan. Kenkien kanssa on hieman hankalaa..."

"Se on silti kelvoton paskakasa joka ei ansaitse kaltaistasi naista ja vielä vähemmän kaltaisesi naisen Pikkuloista." Helia totesi kylmästi. Yleensä niin kiltti mies, mutta Samuel sai häner inhoamaan itseään.
"Okei."

"Pieni hetki vain. Olet rakas."
Muriel oli vääntäytymässä pystyyn jo ennen kuin oli ehtinyt kunnolla lopettaa puhelun.
"Samuel!"

Samuel tuli keittiöstä, kuivaten käsiään pyyhkeeseen.
"Hmm, mitä?" Mies oli viettänyt pohjoisessa jo kauan, eikä ollut menossa takaisin ennen Pikkuloisen tuloa.

Muriel irvisti ja hieraisi selkäänsä. Voi helvetti, että hän odotti sitä hetkeä, kun olisi taas vapaa liikkumaan.
"Meidän pitää lähteä. Nyt."

Samuel nyökkäsi ja meni hakemaan Murielin kenkiä.
"Minne? Ja anna kun autan näiden kanssa."

Muriel puhahti, mutta antautui kohteluun päästäkseen nopeammin lähtemään.
"Helian luo."

Samuel nyökkäsi.
"Voisin käydä kaupassa sillä aikaa." Helia kun ei selvästi pitänyt hänestä.

"Sitruunasorbetti on taas lopussa", Muriel huomautti.
"En tiedä, miten se on mahdollista."

"En minäkään." Samuel myötäili Murielia, hymähtäen.
"Tuon sitä enemmän tällä kertaa." Hän puki omant kenkänsä sen jälkeen, ojensi Murielille takin ja tarkisti kaikkien avainten olevan mukana

Muriel ei myöntäisi, että oli saattanut kehittää jonkinlaisen himon sitruunasorbettiin. Mutta se oli yksi niitä harvoja ruokia, jotka eivät saaneet häntä voimaan huonosti.
Ja se oli hyvää.
Takin napit eivät enää menneet kiinni.
"Hyvä. Osta myös mandariineja."

Samuel ei uskaltanut huomauttaa asiasta.
"Minä ostan." Hän lupasi hymyillen hellästi.
"Muuta?"

Parempi niin. Muriel oli täyteen hormoneita pumpattu, kiukkuinen merilehmä. Hemmetin painava merilehmä, joka voisi istua kiukustuneena päälle.
"Missä kaupassa ajattelit käydä? Koirat tarvitsisivat lisää puruluita."
Siinä suhteessa Murielkin oli elitisti, hänen koiransa ansaitsivat vain parasta.

Sitä Samuel välttelikin.
"Missä haluat että käyn?"

"Jos sinusta tuntuu, että haluat ajaa välissä kotiin, voisit pistäytyä Heads to Tailsissa", Muriel vastasi, kun sulki lemmikkinsä oven taakse ja lähti vaappumaan autolle.

"Minä käyn." Samuel asteli vaappuvan Murielin vierellä.

Vaappuvasta kävelytyylistä huomauttaminen olisi ollut yksi varma tapa manata maaninen merilehmä esiin. Kaikilla ei ollut samanlaista itsesuojeluvaistoa kuin Samuelilla.
"Hyvä mies."

Samuel oli oppinut kantapään kautta.
"Yritän olla." Mies lupasi hymyillen, avaten Murielille auton oven. Sitten kuskin paikalle ja kohti Helian ja Augustin taloa.

Ennen Muriel oli nauttinut autolla ajamisesta, ja jopa kyydissä istumisesta, mutta iso vatsa alkoi olla tiellä siinäkin.
"Sinä matelet", hän huomautti, ja yritti kurkistella nopeusmittaria. Ehkä se vain tuntui siltä, hän halusi päästä lohduttamaan Heliaa nyt.

"Ajan turvallisesti." Samuel huomautti takaisin. He pääsivät turvallisesti perille, se oli tärkeintä.
"Soita kun tulen hakemaan." Samuel totesi kun oli noussut avaamaan Murielille oven Helian pihassa.

"Kuin mummo", Muriel mutisi, ja vilkuili nopeusmittaria vähän väliä kunnes he viimein olivat perillä.
Parin yrityksen jälkeen hän ojensi kiukkuisesti käsivarsiaan Samuelia kohti.
"Nykäisetkö vähän?"

Samuel nyökkäsi ja nykäisi kiltisti.
”Soita mummolle kun haluat kyydin.”

Muriel taputti pikaisesti mummon poskea ennen kuin suuntasi ovelle, hieman vähemmän tehokkaasti kuin tavallisesti. Hän huomasi hengästyvänsä naurettavan pienestä, ja oli kiitollinen siitä, että saattoi vetää hetken henkeä ennen kuin August tuli avaamaan oven.

Samuel ei uskaltanut saattaa Murielia ovelle. Helia voisi tulla avaamaan, mutta ei tullut. Helia oli edelleen sängyn alla piilossa.

Muriel käytti hetken halaamalla Augustia, ennen kuin aloitti kipuamisen yläkertaan.
"Rakas, hei, olen täällä", hän tervehti astuessaan makuuhuoneeseen.

Helia veti itseään tiukemmaksi peiton sisällä ja halasi uskollisesti lähellä pysyvää dobermannia.
"Mmmnh."

Muriel seisahtui vuoteen vierelle ja katseli hetken lattiaa kulmat kurtistuneina.
Hyvä luoja, milloin kaikesta oli tullut niin haasteellista?
Hetken äherryksen jälkeen hän onnistui laskeutumaan lattialle risti-istuntaan. Ylös pääsemistä voisi miettiä sitten myöhemmin.
"Mauikin näyttää olevan siellä vielä. Hieno poika."

Joku auttaisi.
"Mmm." Tietenkin Maui oli siellä, kun Heliaa ahdisti ja oli paha olla.

Siihen Murielkin luotti. Siihen, tai sitten siihen, että hän pääsisi liikkeelle vaikka sitten kierien.
"Joten, rakas, nyt olen täällä. Puhu minulle."

Helia nielaisi.
"... hävettää." Hän myönsi hiljaa.
"Aivan mielettömästi."

Muriel haki mukavampaa asentoa, ja kellahti lopulta lattialle kyljelleen, niin että saattoi nähdä Helian ja Mauin hahmot sängyn alla.
"Ei sinun tarvitse hävetä. Se ei ollut millään tavalla sinun vikasi."

Helia piti kasvoja haudattuna Mauin kaulaan.
"Silti. Se... minä... en tiedä kuka ja voiko se tapahtua uudelleen ja..."

Muriel ojensi kättään kohti Heliaa, mutta jätti sen lepäämään lattialle, niin että mies voisi tarttua siihen, jos siltä tuntuisi.
"Sinulla ei ole siitä muistikuvaa?"

Helia pudisteli päätään.
"En... Vivin sentään yleensä, muistan jotain." Pitkäsorminen käsi valui sängyn alta hieman esiin, tarttuen Murielia kädestä.

Muriel risti heidän sormensa ja silitti Helian kämmenselkää peukalollaan.
"Joten Viv se ei siis todennäköisesti ollut. Se on hyvä juttu, eikö vain?"

"Mmmm. E-en tiedä auttaako se." Heliaa raastoi se ettei hän tiennyt.

"Ehkä August osaisi auttaa?" Muriel ehdotti, vaikka ymmärsikin, että Heliaa nolotti.
"Hän on kuitenkin selvillä ainakin osasta persooniasi."

"Hei kulta, kuka meidän sängyssä kävi kun panit minua? Muriel, ei se ole... keskustelu jonka haluan käyd-" Helia vaikeni. Hänellä oli lapsipersoonia. Ei helvetti.

"Minä tiedän sen", Muriel vakuutti, ja puristi Helian kättä hellästi.
"Mutta ei sitä oikein voi jättää käsittelemättä."

"Tiedän. En vain... Muriel." Hän valui hieman pois sängyn alta.
"... jos se oli joku lapsista?"

Muriel hivuttautui hieman kauemmas, niin että Helialle jäi paremmin tilaa, mutta ei irrottanut otettaan tämän kädestä.
"Luuletko, että se voisi olla?"

"Tiedän etten muista heitä." Helialla oli kyllä muitakin, mutta ne ainakin. Niihin hän ei päässyt käsiksi.

Murielin kulmat kurtistuivat hieman.
"Niin. Se on aika ongelmallista... Mutta ei hätää, rakas, kyllä kaikki selviää."

Helia hivuttautui peittoon kääriytyneenä sängyn alta. Maui mateli uskollisesti miehen perässä, epävarmana. Edelleen taisi olla hätä.
”Haluaisin vain... voida olla normaalisti”

Muriel ojensi käsiään ja veti Helian halaukseen.
"Se oli yksi pieni retkahdus", hän vetosi hiljaa.
"Ei mitään hätää."

”... voisitko itse mennä enää sänkyyn sellaisen jälkeen?” Hän kysyi surkeana.

Murielin kulmat kurtistuivat hieman. Olkoonkin, että hänen sängyssään oli tapahtunut kaikenlaista, kun tähän ikäänkin oli päästy, mutta...
"Kyllä sellaisesta voi päästä yli."

”Miten?” Helia pyyhki kasvojaan.
”Se siitä seksielämästä. August etsii jonkun normaalin.”

"Hei, nyt riittää tuollainen", Muriel käski tiukasti.
"Rakas, hän on nähnyt sinut huonoimmillasi. Ei hän ole lähdössä minnekään."

”Niin. Hän... on jaksanut enemmän kuin kukaan koskaan voisi.” Helia takertui peittoon.
”Rakastan häntä aivan mielettömästi ja minua hävettää.”

"Ja hän rakastaa sinua", Muriel vakuutti päättäväisesti.
"Hitto, parempi olisi rakastaa vähintään yhtä paljon, koska sinä olet ihana. Ei sinun tarvitse hävetä, Helia."

”Varmasti.” Ei Helia sitä epäillyt.
”Se vain... se.. pelkään ettei hän jaksa kun kaikki menee pilalle sairauden takia”

"Rakas, kaikki ei ole mennyt pilalle", Muriel vetosi melkein tiukasti.
"Yksi pieni retkahdus. Olkoon, että se osui aika helvetin kurjassa tilanteessa, mutta silti. Sinulla on ollut todella pitkä hyvä jakso."

”Muriel.” Helia katsoi ystäväänsä surkeana.
”Olin vaikka miten kauan osastolla.”

"Mutta olet ollut sen jälkeen hyvän aikaa kotonakin", Muriel muistutti, ja ähkäisi, kun Pikkuloinen potkaisi kipeästi kylkiluiden väliin.
"Kyllä August tietää, mihin ryhtyi."

Helia nieleskeli.
"Ja piti hälyttää sinutkin. Sinun pitäisi levätä."

Muriel taputti lattiaa.
"Tässähän minä makaan", hän huomautti, ja hymy häivähti suupielessä.
"Samapa tuo, missä lepoa toteutan."

"Sängyssä tai sohvalla! Olet raskaana, jesus. Meidän pitäisi... tai siis minun pitäisi puhua Augustin kanssa eikä piilotella."

"Oh, sitäkö tämä on? Ehdin jo hämmentyä."
Muriel ojensi toista jalkaansa ja tökkäsi sillä kevyesti Helian säärtä.
"Siinä olet kyllä oikeassa. Teidän pitäisi puhua."

"Hävettää. Ja jos romahtelen uudelleen?" August olisi taas jumissa hänen kanssaan.

"Sitten niin tapahtuu, ja me autamme sinut takaisin pystyyn", Muriel vakuutti.
"Rakas, ei sinun tarvitse pärjätä yksin."

”Sinä keskityt kasvattamaan lapsesi ja... minä keskityn olemaan selväjärkinen. Autanko sinut ylös? Jos... juttelisin vaikka mieheni kanssa." Helia mutisi surkeana.

"Ja me voimme auttaa toisiamme niissä tehtävissä", Muriel vakuutti kun kömpi istumaan.
"Jos viitsit, minä olen yksi helvetin merilehmä, tosin ne ovat sentään sulokkaita vedessä... Älä näytä noin surkealta, rakas, ei ole mitään syytä. August rakastaa sinua."

Helia pysyi tiukasti peittoon kääriytyneenä noustessaan ja ojensi sitten kädet auttamaan ystäväänsä.
"Saathan kyydin kotiin?"

Muriel ojensi kätensä, jotta Helia-raukka voisi auttaa häntä nousemaan jaloilleen. Varsinasta merilehmää.
"Mmm, saan. Mutta oletko varma, että pärjäät jo?"

Helia vilkaisi ovea.
”En voi ikuisuutta lykätäkään tätä.” Hän myönsi hiljaa.

Muriel ähisi hieman kammetessaan itseään ylös lattialta.
"Voi helvetti nyt tätä... Niin."
Hän oli alkanut epäillä, että Pikkuloinen tiesi aina, kun hän puhui siitä pahaa. Tai vihjasi mitenkään, ettei ollut tyytyväinen oloonsa.
"Parempi nyt kuin myöhemmin. Asiat harvemmin paranevat hautomalla."

Helia hymyily ystävälleen vaisusti.
"Mmm. Jos.. Jos August viihdyttää sinua kun odotat kyytiä? Voisin käydä suihkussa." Kun jotakin oli jäänyt kesken ja... Mhm.

"Eiköhän hän", Muriel vastasi ja viittoi Heliaa kumartumaan, niin että saattoi painaa suukon tämän poskelle.
"Pidä huoli itsestäsi, rakas. Ja muista, että voit soittaa ihan koska vain. Vaikka olenkin merilehmä."

Helia kumartui kiltisti ja nyökkäsi Murielin sanoille.
"Minä muistan."

"Muistakin", Muriel vetosi uudelleen, ja tunsi hetken raivostuttavaa avuttomuutta. Juuri nyt hänen ei ollut yhtä helppo kiitää ystäviensä avuksi kuin tavallisesti.
"Soita minulle vaikka huomenna?"

Helia nyökkäsi uudelleen.
”Minä soitan. Nähdään.” Sitten oli hyvä liueta suihkuun.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   Pe Loka 05, 2018 3:38 pm

Muriel soitti Samuelille alakertaan taapertaessaan, mutta ennen lähtöään hän jutteli vielä pikaisesti Augustin kanssa. Tavallisesti hyvin rauhallinen mies tuntui olevan jotenkin tolaltaan, ja hetken Muriel harkitsi, että ehkä olisi parempi sittenkin jäädä.
Mutta ehkä pariskunnan olisi parempi puhua asiansa selviksi.
Niinpä hän purki pahimman huolehtimispuuskansa keittämällä Helialle ja Augustille valmiiksi teetä, ennen kuin suuntasi ulos.

Kiltisti Samuel tuli hakemaan Murielin. Helia palasi alas Murielin mentyä, pukeissa.
"... August?" Mies huhuili hiljaa.

August oli istahtanut sohvalle katselemaan televisiota, Dessi vierellään.
Ongelma taisi olla vain se, ettei televisio varsinaisesti ollut päällä. Lainkaan.
Hän havahtui vasta Helian ääneen.
"Hei, rakas. Muriel laittoi meille teetä."

Helia puri kevyesti huultaan.
"... Puhutaan?" Ei tehnyt mieli teetä. Tämä olisi pakko puhua.

Augustin tavallisesti lempeän rauhallisilla kasvoilla viipyi levottomuus.
"Puhutaan", hän myönsi, ja teki tilaa vierelleen sohvalle. Dessi siirtyi loukkaantuneena sivummalle.

Helia istui vähän kauemmas kuin normaalisti.
”Mitä... mitä tapahtui ja... kerro miltä sinusta tuntuu?”

Augustin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Rakas, oletko varma, ettet tahtoisi teetä?" hän kysyi, hetken hiljaisuuden jälkeen.
Miten hän voisi koskaan selittää, mitä oli tapahtunut?

Helia painui hieman kasaan.
”... hyvä on.” Ehkä August ei haluaisi puhua.

August nousi, melkein mekaanisesti, ja asteli keittiöön. Hän valikoi heille mukit, hyvin huolellisesti, ja kaatoi samanlaisella huolellisuudella niihin valmiiksi haudutettua teetä.
Hän katseli kuppeja hetken ennen kuin kantoi ne olohuoneeseen, ja ojensi toista Heliaa kohti.
"Tässä, rakas."

Helia otti kupin sormiinsa.
”... kiitos kulta.”

August hymyili vaisusti ja istahti takaisin sohvalle, sormet teemukin ympärille kietoutuneina.
"Mitä sinä muistat? Siitä, mitä tapahtui."

Helia pudisteli päätään.
”En mitään. Se on joku jonka... jonka kanssa en jaa tietoisuutta.”

August hieraisi otsaansa ja pudisti hieman päätään.
"Se oli... Luulen, että se oli joku lapsipersoonista. Se, joka kuvittelee, että elätte yhä lapsuuttanne siskosi kanssa."

Helia laski teemukin käsistään ja hautasi kasvot käsiinsä. Helvetin helvetti.
"... Mmmhm. Yksi niistä joista en saa otetta."

August otti varovaisen hörppäyksen teestään. Hän oli melko varma, että se oli hyvää, vaikka juuri nyt hän tuntuikin olevan kykenemätön maistamaan juuri mitään.
"Hän oli hyvin peloissaan."

Helia puri huultaan kevyesti. Hänelle oli kerrottu niin jo aiemminkin.
"Niin minulle on sanottu."

August hörppäsi lisää teetä, kamppaili saadakseen sen nielaistua ja laski lopulta mukinsa pöydälle.
"Olen pahoillani. Millainen olo sinulla on?"

Helia pudisteli päätään.

August kurtisti kulmiaan, harkitsi hetken ja otti mukin takaisin käsiinsä.
"Minä... Mietin, mitä tein väärin", hän myönsi, ääni hieman värähtäen.

Helia katsoi miesystäväänsä sydän miltein särkyen.
”Et sinä tehnyt mitään.”

August räpytteli silmiään, yrittäen taistella kyyneleitä vastaan. Hän itki hyvin harvoin. Hän oli se, joka pysyi aina rauhallisena.
"Se tapahtui kesken rakastelun. Jostakinhan sen on johduttava."

Helia pudisteli päätään epätoivoisesti.
”Ei, se... kaikki oli hyvin. Kuten aina.”

August katsoi käsiään, jotka pitelivät mukia. Ne tärisivät hieman.
"Mutta se tapahtui, kun olimme sängyssä", hän vetosi.
"Ehkä minä tein tai sanoin jotakin, tai..."

Helia pudisteli päätään.
”Ei rakas, sinä... sinä olet aina ihana. Et tehnyt mitään.”

"Mutta ehkä minä muistutin sinua jostakin."
Pelkkä ajatus sai Augustin kädet tärisemään pahemmin.
"Tai jokin, mitä tein..."

Helia kurtisti kulmiaan.
”Mitä? Rakas, ei minua ole...”

August oli melko varma, että hänen olisi pitänyt olla helpottunut. Hän olikin, tavallaan.
Mutta silti huoli kaihersi kipeänä.
"Mutta jokin siinä oli..."

Helia ei halunnut sano, että hän ei toki muistanut lapsuudesta paljon, mutta oli melko varma.
”Ei ollut. Ei sinun syytäsi.”

"Mistä sen oi tietää?" August kysyi hiljaa ja hieraisi sitten kasvojaan.
"Anteeksi, rakas. Se vain oli... En tiedä."

”Ei se ollut.” Helia lupasi.
”En ollut ahdistunut, minulla oli ihanaa.”

Mutta entä jos Helia ei vain ollut itse ymmärtänyt sitä? Jos jokin hänessä oli sittenkin saanut lapsipersoonan heräämään?
August nojasi tärisevät kätensä mukeineen syliinsä.
"Piilouduit sängyn alle."

Helia nielaisi.
”Minä... kulta, minulla on rajalliset muistot lapsuudestani. Se... se lapsi. Hänellä on ne.”

"Minä tiedän", August vakuutti.
Asiaa oli ollut helpompi käsitellä ennen, kuin se oli tapahtunut heidän vuoteessaan. Kesken kaiken.
"Se oli vain... Jos kuitenkin tein jotakin."

Helia huokaisi hiljaa.
"Ei, rakas. Minulla oli kaikki todella hyvin."

August todella halusi uskoa sen. Siitäkin huolimatta, ettei levottomuus antanut periksi.
"Milloin sinulla olikaan seuraava terapia-aika?"

Helia mietti hetken.
"Ylihuomenna. Miksi?"

"Ajattelin vain, että sinun on varmasti hyvä päästä puhumaan tästä", August vastasi.
Ehkä hänenkin olisi pitänyt päästä puhumaan jonkun kanssa.
Voi luoja.

"Minä puhun." Helia katseli teemukia vaisuna.
"Rakas... Entä sinä?"

"Hm?"
August oli unohtunut ajatuksiinsa.
"Anteeksi rakas, mitä sanoit?"

"... Pitäisikö sinun käydä jossain?" Helia tarkensi kysymystään.

August oli hetken hiljaa. Jos hän myöntäisi, että puhuminen olisi hyvä ajatus, myöntäisikö hän samalla, että toisinaan Helian sairautta oli raskas käsitellä? Se ei muuttanut miksikään sitä, että hän rakasti miestä aivan valtavati.
Joskus hänkin vain väsyi.
"Se voisi olla hyvä ajatus."

Helia tunsi piston siitä pelosta jaksaisiko hänen miehensä. Ehkä tuen avulla.
”Menisit.”

August nyökkäsi hitaasti, melkein mekaanisesti.
Hän oli käynyt puhumassa muutaman kerran alkuvuodesta, siinä vaiheessa, kun elämä oli alkanut käydä liian raskaaksi, mutta oli kokenut voivansa paremmin.
Ehkä nyt olisi taas aika.
Hän laski teemukin kädestään ja vei vapautuneen käden silittelemään Helian niskaa.
"Millainen olo sinulla on?"

Helia kohautti olkiaan.
”Vähän irrallinen mutta se on normaalia.”

August antoi silityksen muuttua helläksi hieronnaksi.
"Muistathan, mikä päivä nyt on?"

Helia kurtisti kulmiaan.
”... en?” Ei voinut sanoa muistavansa.

August tunsi kylmyyden leviävän kehoonsa.
"Keskiviikko", hän muistutti kärsivällisesti.
"Kahdestoista päivä. Sinulla on huomenna vapaata."

Helia mietti hetken ja toisti sen hiljaa ääneen.
”Kiitos kulta.” Hän nousi sohvalta, astellen keittiöön. Siellä hän alkoi siivoamaan.

August nousi ja asteli Helian perässä keittiöön.
"Rakas, ei sinun tarvitse siivota", hän vetosi.
"Jos mentäisiin vain lepäämään?"
Helia tarvitsi lepoa sen jälkeen, kun oli vaihtanut persoonaa, hän muistutti itseään.

Helia hinkkasi hellaa hieman neuroottisesti.
”Siinä oli likaa.” Hän huomautti, siirtyen kaappien oviin.
”Onko nälkä?”

"Olisin hyvin voinut pyyhkiä sen aamulla", August totesi laskiessaan teemukinsa tiskialtaaseen.
Hän hieraisi toista ohimoaan, jonka alla särky teki tuloaan.
"Ei oikeastaan. Menisimmekö lepäämään?"

Helian silmät seurasivat terävinä miehen liikkeitä.
”Särkeekö päätä?”

August katsahti Heliaa.
"Vähän. Mutta kyllä se siitä, otan särkylääkettä."

Helia haki sitä kaapista, antoi vettä ja vilkaisi miestä.
”Sitten lepäämään kulta. Laita sukat, ylhäällä on viileää.”

August otti särkylääkkeen samalla, kun särky oli alkanut levitä kiristämään myös toista ohimoa.
"Sinunkin olisi hyvä tulla lepäämään."

”Tulen ihan kohta.” Helia lupasi, touhuten sekalaisesti kaikenlaista keittiössä.

August tutki Heliaa katseellaan.
"Minusta olisi mukava, jos tulisit nyt", hän vetosi hellästi.
"Siivotaan yhdessä aamulla."

"Ei, haluan että on siistiä ennen kuin mennään nukkumaan." Helia totesi. Saatuaan kaapinovet valmiiksi, hän otti uudet lakanat liinavaateaapista.
"Pitää vaihtaa lakanat."

Augustin katseessa häivähti huolta.
"Emmekö me juuri vähän aikaa sitten vaihtaneet ne?" hän kysyi varovasti, mutta pyyhkäisi sitten käsiään ajatuksissaan reisiään vasten.
"Minä autan."

Helia pudisteli päätään.
”On siitä jo aikaa.” Helia ei antanut miehen auttaa vaan teki sen naurettavan huolellisesti ja petasi, vaikka he olivat menossa jo nukkumaan.

Augustin sydämen rytmi alkoi löytää levottomamman tahdin.
"Rakas, onko kaikki hyvin?" hän kysyi, seistessään hölmönä ja avuttomana vieressä samalla kun Helia petasi vuodetta.

Kun vuode oli millilleen pedattu, Helia lähti pesemään hampaitaan. August oli yleensä se järjestelmällisempi heistä kahdesta.

August jäi katselemaan vuodetta.
Ei, jokin oli selvästi vinossa. Pitäisikö soittaa Murielille? Ei, ei ehkä.
Hän istahti hitaasti sängyn laidalle odottamaan, että Helia palaisi.

Helia palasi huoneeseen, harjaten vielä pitkiä hiuksiaan hetken. Hän istui miehen viereen, katsellen tuota tarkkaavaisena.
"Kulta? Onko kaikki hyvin?"

August ei vastannut heti.
"Olen vain hieman huolissani, rakas", hän myönsi.
"Et vaikuta oikein omalta itseltäsi."

Helia räpäytti silmiään.
"Ethän jätä minua?" Ei Helian tyyppinen kysymys. Sopiva enemmän miehen siskolle.

August ei voinut väittää seuraavansa keskustelua.
"Rakas, mitä? En tietenkään jätä. Mistä tämä tuli?"

Helia nyökkäsi. Miehen liikkeissä oli jäykkyyttä ja hermostuneisuutta, jota niissä ei yleensä ollut. Ahdistusta.
"Pitäisikö miettiä huomenna lastenhuonetta?"

Myös August huomasi hermostuneisuuden, joka muistutti häntä paljon tavasta, jolla Helian sisar yleensä oli ja liikkui.
"Mietitään vain", hän vastasi, ja yritti ottaa Helian käden omaansa.
"Mutta rakas, onko kaikki kunnossa?"

"Ettei kaikki ole kesken kun lapsi tulee." Hän varmisti vielä. Helia ei osannut olla ollenkaan aloillaan, säteillen levottomuutta ympärilleen.
"On, kaikkion hyvin. Haluan vain että kaikki on kunnossa ja koti valmis sekä siisti."

"Kyllä me ehdimme saada kaiken valmiiksi", August vakuutti, yrittäen rauhoitella Heliaa samalla, kun etsi Mauita katseellaan.
"Tässä on vielä hyvin aikaa."

Maui oli alakerrassa syömässä sillä hetkellä.
"Mutta jos? Olisi kamalaa jos kaikki ei olisi hyvin. Ja kulta, sinun pitäisi nukkua, että jaksat huomenna vaikka onkin vapaa. Et saa pilata unirytmiäsi." Sekoitus siskoaan ja Murielia.

Tämä ei ollut Helia.
August nielaisi ja hieraisi otsaansa, yrittäen pitää itsensä rauhallisena.
"Helia, rakas, muistatko, mikä päivä tänään on?"

Helia mietti hetken.
"Keskiviikko? Eikö ollut? Kahdestoista." Niin persoona ainakin muisti.

Ainakin Helia tuntui reagoivan nimeensä ja olevan kiinni hetkessä. Ehkä tämä oli vain ahdistusta.
"Niin. Olet oikeassa", August vakuutti pehmeästi ja puristi miehensä kättä.
"Hyvä. Nyt voisimme käydä lepäämään, eikö vain?"

Helia nykkäsi levottomasti, alkaen vaihtaa yövaatteisiin. Jos nyt toisia löysiä haaremihousuja erotti miehen tavallisista.

August epäili olevansa liian levoton nukkuakseen. Mutta hänestä tuntui, että Helia tarvitsi nyt ehdottomasti lepoa.
Hän hieraisi silmiään ja nousi seisomaan mennäkseen vuorostaan pesemään hampaansa.

Helia oli hakenut hyvän asennon sängyssä ja Maui oli tullut ylös sillä aikaa. Työntänyt itsensä miehen kainaloon. Helialla oli hätä.

Mikä Heliaa sitten ikinä vaivasikin, se ei ollut mennyt ohi yöunilla.
Hän oli sietänyt sitä seuraavan päivän, kun he olivat pohtineet lastenhuonetta. Ja vielä sitä seuraavan.
Mutta kolmannen päivän aamuna hän katseli rakastaan huolestuneena.
"Helia? Rakas?"

Helia oli touhuamassa aikaisin aamulla. Terveellistä, ravitsevaa aamupalaa miehellensä ja siivonnut olohuoneen. Helia oli levoton pyörremyrsky joka pelkäsi tulevansa jätetyksi.
"Mitä rakas? Aamiainen on kohta valmista, onko kamala nälkä?"

August oli hetken hiljaa.
Toistaiseksi hän oli ollut poimivinaan Helian käytöksestä palasia tämän sisaresta ja Murielista, ja piirteitä, joiden alkuperästä hän ei ollut täysin varma.
Se oli kammottavaa.
"Hieman. Kuule, rakas, onhan sinulla kaikki varmasti hyvin?"

Helia kävi laittamassa vohvelitaikinaa rautaan.

Ehkä juuri siksi Dessi jähmettyi kesken loikan, pyhästi järkyttyneenä kiellosta.
August nousi seisomaan.
"Unohdin puhelimen yläkertaan, käyn hakemassa sen."
Hän ei ollut jättämässä Heliaa nyt yksin.

Maui oli kulkenut kolme päivää Heliassa kiinni, koettaen kokoajan tarjota miehelle apuaan. Helia nyökkäsi ja alkoi paistaa vohveleita kaikessa rauhassa.

Vei hetken, ennen kuin August palasi takaisin alakertaan.
"Rakas?" hän kutsui hellästi.
"Muriel tulee käymään."

Helia kurtisti kulmiaan.
”Onhan kaikki hyvin? Jaksaako Muriel?” Ainakin hän muisti henkilöitä.

”Totta kai on", August vakuutti, vaikka tunsi olevansa valehtelija.
"Ajattelin vain, että sinulla olisi seuraa, kun olen töissä."

”... miksi et halua jättää minua yksin? Onko kaikki hyvin?” Neuroottinen ja ahdistunut.
”Ota aamupalaa kulta.”

"Totta kai on, ei mitään hätää", August kiirehti vakuuttamaan astellessaan keittiöön ottaakseen lautasen.
"Minulla on vain pitkä päivä, ja ajattelin, että saatat olla yksinäinen."

”Oletko varma?” Helia kasasi kovin Murielmaisen annoksen.
”Pitäisikö meidän hakea kulmapehmusteita vauvaa varten?”

August ei edes valittanut suuresta annoksesta, vaan istahti vain kiltisti pöydän ääreen.
"Olen. Ja luulen, että nyt on vielä vähän aikaista, eikö olekin? Menee hyvä tovi, ennen kuin lapsi edes alkaa ryömiä."

”Mutta se olisi silti hyvä tehdä.” Helia melkein tuohtui.

August ei käynyt väittämään vastaan.
"Totta kai. Minä voin käydä sitten, kun pääsen töistä."
Jollei tilanne olisi siihen mennessä jo rauennut. Hän ei ollut turhan toiveikas.

Helia nyökkäsi hyväksyvästi, syöden itse seisaaltaan kiireessä.
"Ja toisitko samalla lisää pesuainetta? Pitää pestä yläkerran lattiat."

"Minä tuon", August vastasi melkein ontosti.
Oliko heidän kotinsa tavallista kiiltävämpi? Helia tuntui siivonneen aamusta iltaan viime päivinä.
"Tarvitsetko jotakin muuta?"

"En, laitan viestiä jor tarvitsen." Helian liikkeiden levottomuus vain kiihtyi.
"Joithan yrttiteen? Aamua ei saa aloittaa liiallisella kofeiinilla. Ilmoitathan kun lähdet töistä? Tiedän ettei mitään satu."

August oli jo melkein tottunut aamuiseen rutiiniin. Melkein.
"Join. Ja tietenkin laitan viestiä, vaikka ei mitään satu."
Syötyään hän vilkaisi kelloa. Pitäisi lähteä pian. Kunhan Muriel ehtisi paikalle.

"Hyvä. Ei voi olla varma." Helia huomautti pehmeästi, vaikkakin edelleen hieman neuroottisena.

August alkoi juuri harkita, että soittaisi töihin ja ilmoittaisi myöhästyvänsä, kun ovikello soi.
"Se on varmasti Muriel."

Helia nyökkäsi, kääntyen keittämään Murielille kofeiinitonta yrttiteetä. Nykivin, hermostunein liikkein.
"Olet rakas."

"Sinäkin olet. Nähdään illalla", August vastasi ja suukotti Helian poskea ennen kuin lähti avaamaan ovea, ja samalla avauksella töihin.
Pian Muriel taapersi keittiöön.
"Rakas, huomenta."

Olihan hän varmasti? Pieni paniikki nosti päätään ja Maui nuoli ja tökki Helian kättä.
"Huomenta. Istu alas, sinun pitää ottaa rauhallisesti."

Muriel tuli halaamaan ystäväänsä ja pyöräytti silmiään.
"Eikä tarvitse. Ei haittaisi yhtään, vaikka Pikkuloinen päättäisi tulla etuajassa... Kuinka sinä olet voinut?"

"Hyvin, hyvin. August on outo, pelkään että hänellä on jokin huonosti tai ettei hän rakasta minua enää." Helian liikkeet nykivät hermostuneina joka suuntaan.

Murielin kulmat painuivat alemmas.
"Rakas, sinä se olet tässä se, joka käyttäytyy oudosti", hän huomautti samalla kun veti itselleen tuolin esiin pöydän alta.
"Mitä on tapahtunut?"

Helia kohautti olkiaan.
"Ei mitään. Olen vain huolissani?"

"Älä puhu paskaa", Muriel puhahti ja ähkäisi, kun Pikkuloinen potkaisi.
Jo nyt korjaamassa äitinsä kieltä. Voi hyvä helvetti.
"Sinä et ole lainkaan oma itsesi, rakas."

Helia kurtisti kulmiaan.
"Tietenkin olen! Sinä olet saamassa lapsen ja juokset pitkin kyliä, A-august ei varmasti rakasta minua..." Jokin oli tullut sen rauhallisen miehen tilalle.

"Helia, kuulostat ihan Andylta."
Murielin kasvot olivat käyneet vakaviksi, kun tummat silmät tutkivat toiseksi muuttunutta ystävää.
"Minusta tuntuu, ettet oikeasti ole aivan oma itsesi, kultapieni."

Helia turhautui hieman.
"K-kaikki sanovat tuota! Dessi, ei! Ei sohvalle, imuroin sen eilen!" Ja jälleen pieni koira hyytyi kesken hypyn.

Muriel tuijotti hetken Heliaa ja koiraa, joka oli jähmettynyt aivan yhtä järkyttyneenä.
"Sinua ei ole koskaan ennen haitannut se, että koirat ovat huonekaluilla."

"Siihen tulee karvoja! Sitten vauvaa ei voi pitää sohvalla tai Pikkuloista, jos he ovat allergisia." Helia tuntui kovin tuohtuneelta.

Muriel tuijotti Heliaa hetken.
"Eihän vauva tule vielä moneen kuukauteen. Ja Pikkuloinen altistuu koirankarvoille ihan kotonakin..."

"Silti!" Helia puuskahti ja hieroi kasvojaan.
"Haluan vain että kaikki on hyvin ja... Siistiä."

"Rakas, tuo alkaa kuulostaa pakkomielteiseltä", Muriel huomautti, kaikella rakkaudella.
"Oletko puhunut siitä terapeutillesi?"

"Hmm? Ei se ole. En ole." Helia nakersi kynttään hampaillaan ja vilkaisi ulos.
"... Pelkään ettei August rakasta minua, en saanut edes suukkoa kun hän lähti.."

Andy. Taas Heliasta tuntui puskevan esiin Andy. Sama hermostunut olemus, sama hylätyksi tulemisen pelko.
"Totta kai hän rakastaa", Muriel vetosi.
"Ei se ole muuttunut miksikään."

Helia kohautti olkiaan. Hän kulki olkapäät korvissa kuten siskonsa.
”Jos ei? Kun olen niin vaikea ja inhottava.”

Murielin kulmat painuivat syvään kurtistukseen.
"Helia, sinä käyttäydyt aivan kuin Andy."

Helia kallisti päätään.
”Enhän.” Samalla hän laski teemukin Murielin eteen.

Hetken Murielin olisi tehnyt mieli tempaista puhelimensa esiin ja etsiä kuva tai pari todistamaan hänen väitettään, mutta siitä olisi tuskin ollut apua.
"Kyllä, rakas. Olet hermostunut ja pelkäät tulevasi hylätyksi. Minusta tuntuu, että et todella ole itsesi, vaan että tämä on joku uusi."

Helia kohotti kulmiaan.
”Minä olen minä!” Ei todellakan ollut. Helia ei kimpantunut niin helposti.

Muriel ei vastannut mitään, katseli vain ystäväänsä.
"August sanoi, että olet siivonnut melko pakkomielteisesti."

Helia pudisteli päätään.
"Ei ole pakkomielteistä siivota joskus kunnolla."

Murielin sormet naputtelivat teekupin reunaa.
"Montako kertaa olet pessyt lattiat?"

"... Kolmesti." Mies myönsi hieman kiihtyneenä.

Muriel ei sanonut mitään, katsoi vain Heliaa paljonpuhuvasti.
Voi hyvä helvetti, eivätkö August ja Helia olisi voineet saada olla jo onnellisia?
"Kolmen päivän sisään?"

"Kahden." Helia korjasi ärtyneenä.
"Koirat tuovat likaa."

”Likaa", Muriel toisti.
"Ei se sinua koskaan ennen häirinnyt."

"Likaa. Tiedätkö kuraa tassuissa. Esimerkiksi." Helia puuskahti.

Muriel katsahti Dessiä, joka oli vetäytynyt luimien sohvapöydän alle.
Kuratassu.
"Vai niin. Mitä ajattelit seuraavaksi siivota?"

"Kylpyhuoneet." Helia totesi tyynesti, alkaen kerätä siivoustarvikkeita.

Muriel hörppäsi kulauksen teestään, nousi seisomaan ja odotti, että huimaus tasaantui.
"Hyvä on. Aloitetaan sitten."

"Et sinä ole siivoamassa mitään!" Helia tuskastui ja melkein työnsi Murielia istumaan sohvalle.
"Ei, ei käy! Sinä olet siinä ja lepäät!"

"Helia!" Muriel puhisi ja hieraisi vatsaansa, Pikkuloisen potkaistessa niin voimakkaasti, että sen saattoi nähdä ulkopuoleltakin.
"Jos täällä on sinun mielestäsi sotkuista, niin sitten siivotaan."

"Minä siivoan!" Helia alkoi mennä hysteeriseksi.
"Sinä olet raskaana, et saa riehua tai satuttaa itseäsi, käsitätkö ettei kyse ole vain sinusta, helvetti Muriel!"

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Helia, rauhoitu", hän vetosi ja ojensi kättään ystäväänsä kohti.
"Kaikki on hyvin. Tulisit hetkeksi istumaan."

”En ehdi! On tehtävää joka pitää tehdä että ehdin laittaa Augustille edes ruoka ennen kuin hän tulee kotiin.” Ja Helia katosi jynssäämääm kylpyhuoneita, muistaen käydä keittämässä teetä ja ruokkimassa Murielia.

August oli ollut oikeassa, tilanne oli paha.
Muriel seurasi sohvalta, kuinka Helia hääräsi, kulmat kevyessä kurtistuksessa.
Lounasaikaan Helian puhelin soi. August.

Helia nyppi kumihanskat pois ja vastasi.
”Hei kulta, olethan kunnossa?”

August oli istahtanut pukuhuoneen penkille, täällä hän saattoi puhua rauhassa puhelimessa ilman, että kukaan ilmestyisi paikalle työntääkseen lounastaan mikroon niin kuin taukohuoneessa.
"Hei, rakas. Kaikki on hyvin. Halusin vain soittaa ja kysyä, kuinka sinulla menee."

"Hyvä, älä tee liikaa töitä?" Helia pyysti miltein hätääntyneenä.
"Sain alakerran kylppärin siivottua, siivoan ylhäällä kunhan Murielin lounas on valm-- Maui ei!"

"En, en", August lupasi, ja kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Mitä siellä tapahtuu?"

"Maui halusi tuoda kepin sisälle." Helia puuskahti ja dobermanni näytti hämmentyneeltä. Se aloitti työt, tönien Heliaa ja yritti saada miehen huomiota.

Augustin kulmat painuivat syvempään kurtistukseen.
"Rakas, Maui on saanut ennen tuoda keppejä sisälle, muistathan? Alakertaan."

Helia pudisteli päätään.
”Bakteereja. Ei sohvalle!” Talouden koiraparat.

Bakteerit. Tietenkin.
August hieraisi kasvojaan ja veti syvään henkeä.
"Muriel oli siellä vielä?"

”On, tein hänelle juuri lounasta. Miten niin? Onhan kaikki hyvin?” Helia kävi neuroottisilla kierroksilla.

August hengitti hitaasti ulos. Niin kuin rentoutumisharjoituksissa.
"Totta kai on, ei mitään hätää. Muistathan ottaa itsellesikin syötävää?"

”Söin leivän ruokaa tehdessäni.” Tällä tahdilla Heliasta ei olisi jäljellä mitääm.

August joutui vetämään pari kertaa henkeä ennen kuin pystyi luottamaan äänensä rauhallisuuteen.
"Ehkä voisit syödä lounasta Murielin kanssa?"

"En ehdi. Pitää saada kylpyhuone siivottua. Rakas, voithan hyvin? Muistat asioita kovin huonosti." Helia oli tosiaan vähän pihalla kaikesta.

"Kaikki on hyvin", August vakuutti, ääni hieman karheana.
"Tulen kotiin viiden jälkeen. Käyn kaupassa, joten voi mennä lähemmäs kuuteen."

"Okei." Helia totesi pehmeästi, ahdistuneisuutta äänessään.
"Olet rakas, muista olla juomatta liikaa kahvia."

"Sinäkin olet", August vakuutti.
"En juo, ja muista sinä syödä jotain muutakin kuin vain leivän, joohan?"

Helia vastasi vain monotonisesti yhdellä samalla. Joo. Hän yrittäisi muistaa.

August pelkäsi, tai pikemminkin tiesi, ettei Helia toteuttaisi hätäistä lupaustaan.
"Olet rakas", hän sanoi silti.
"Nähdään illalla."

”Nähdään illalla.” Helia lupasi miehelleen ja sulki puhelun. Hän jatkoi hätäistä, neuroottista siivoamistaan.

Muriel pysytteli Helian luona itsepintaisesti koko päivän, vaikka alkoikin jo tuntea sen kehossaan, joka vaati melkein uhmaikäisen lapsen päättäväisyydellä lepoa aivan liian usein. Ehkä se oli odotettavissa, kun edettiin raskauden viimeisiä viikkoja, mutta se ei tarkoittanut, että hän olisi hyväksynyt sitä yhtään helpommin.
Kello alkoi jo lähestyä kuutta, eikä August ollut tullut kotiin.

Helia oli siivonnut paljon muutakin ja pakottanut Murielin ainakin kaksille päiväunille. Nyt mies hääri keittiössä ja siivosi päivällisen laiton jälkiä samaa neuroottista tahtia kuin teki ruokaa.

Muriel oli alistunut kohtaloonsa ja istui keittiön pöydän ääressä edessään lasillinen greippituoremehua, jota hän ei tavallisesti voinut sietää, mutta jota hän oli alkanut himoita parin viime viikon aikana.
"Helia, eiköhän se tiski ole jo puhdas..."

”Ei.” Hän hinkkasi lasista vuokaa miltein neuroottisesti. Kun ei muutakaan keksinyt.

Eipä tietenkään.
Muriel hieroi otsaansa ja tunsi päänsäryn yrittävän sitkeästi läpi.
Suunnilleen silloin koirat säpsähtivätkin yhtäkkiä pystyyn ja rynnistivät ovelle hännät heiluen.

Helia kääntyi ovelle ja alkoi kattaa pöytää vauhdilla. Sen oli pitänyt olla valmis kun August tulisi kotiin!

"Tilaa", kuului Augustin ääni ovelta, kun hän hätisteli koiria kauemmas. Ensin kengät ja takki pois, sitten vasta tervehdykset.
"Rakas, kotona ollaan!"

Helia asetti vesikannun pöytään kiireisen neuroottisesti ja sinkaisi sitten miestääm vastaan.
”Hei kulta! Tein ruoan valmiiksi, tule syömään, et kuitenkaan syönyt välipalaa töissä.” Fyysisesti Helia alkoi näyttää uupuneelta.

Augustin silmissä näkyi ilmiselvä huoli.
"Sepä mukavaa", hän totesi, samalla kun ojensi käsiään kutsuakseen Heliaa halaukseen.
"Kuinka päiväsi on muutoin sujunut?"

Helia painui halaukseen ja antoi miehelle suukon poskelle.
”Hyvin. Sain kaiken siivottua.”

August halasi Helian tiukasti itseään vasten kuin toivoen, että voisi sillä tavalla saada tämän rauhoittumaan edes hetkeksi.
"Sehän on hyvä. Sitten voisimme varmasti katsoa illalla vaikka elokuvan?"
Rauhoittua sohvalle.

Ei, mies ei asettunut.
”Koirat pitää viedä ulos ja pestä sitten.”

Augustin kulmat painuivat hieman alemmas, ja hän vaihtoi pikaisesti katseita keittiöstä astelleen Murielin kanssa.
Ei, persoona ei ottanut hellittääkseen.
"Minä voin kyllä ulkoiluttaa koirat."

"... Muista sitten pestä ne kunnolla. Ja kuivata!" Helia muistutti vielä lopuksi tohkeissaan. Keho alkoi näyttää uupuneelta siinä missä persoona jatkoi elämäänsä.

"Totta kai", August lupasi ja palasi eteiseen auttaakseen takin Murielin päälle.
"Rakas, saatan Murielin autolle, tulen ihan pian takaisin."
Muriel voisi kertoa hänelle, kuinka päivä oli sujunut.

Helia nyökkäsi, sinkaisten uuden projektin perään kun valvovat silmät karkasivat.

August palasi hetken kuluttua takaisin sisälle, nyt yksin.
"Helia?" hän kutsui, samalla kun Dessi tuli pyörimään anovana hänen jalkoihinsa. Herkkä koira oli täysin tolaltaan nykyisestä tilanteesta.

Helia pölähti paikalle jostakin olohuoneen suunnista. Pöyhinyt tyynyjä. Nimenomaan pölähti, mitä Helia ei koskaan tehnyt.

August tunsi olonsa hyvin epätoivoiseksi seuratessaan Helian lähes maanista käytöstä. He olivat olleet Murielin kanssa yhtä mieltä siitä, että ellei tilanne pian laukeaisi, mies olisi pakko pakottaa lääkäriin.
"Rakas, täällä on jo hyvin siistiä."

Helia oli pöyhinyt sohvatyyny jo kahdesti ja aikoi jatkaa taas. Hän ei vain kertakaikkisesti osannut asettua aloillensa.
"Rakas, et syönyt vielä. Vai olisitko halunnut muuta?"

"Mitä?" August kysyi häkeltyneenä, ruuan täysin unohtaneena.
"Ei, ei, totta kai syön, mitä olet laittanut. Kai sinäkin otat päivällistä?"

Helia pyöritteli käsiään hermostuneena.
"Otin jo aiemmin. Syö sinä vain rauhassa"

August ei keksinyt muuta vaihtoehtoa kuin siirtyä keittiöön hakemaan ruokaa.
"Vien koiran sen jälkeen ulos, sopiiko se?"

Helia nyökkäsi vastaukseksi.
"Tietenkin se käy!" Hän huikkasi vielä, kadoten touhuaan yläkertaan. Ei sekuntiakaan aloillaan.

August pakotti itsensä syömään Helian valmistamaa ruokaa, vaikka ruokahalu tuntuikin olevan tiessään. Syötyään hän nousi pöydän äärestä ja alkoi huuhdella astioita. Muuta tiskattavaa ei näyttänyt olevan, tasot kiiltelivät moitteettomassa kunnossa.

Helia pyöri yläkerrassa ja oli kaivanut esiin vielä imurinkin. Hän ei vain kertakaikkisesti osannut asettua aloilleen.
"Laita sitten vaatteesi pyykkikoriin niin pesen ne vielä tänään ettei jää pyykkiä!"

Augustilla oli muistikuva siitä, että Helia oli imuroinut jo aamulla, mutta toisaalta, se oli saattanut aivan yhtä hyvin tapahtua edellisenä päivänä.
Tiskattuaan yksinäisen lautasensa hän hätisti koirat eteiseen.
"Helia, me lähdemme ulos. Tahtoisitko tulla mukaan?"

Helia vilkaisi ulos.
"Jään odottamaan teitä." Helia totesi, selkeästi katseellaan koiria mittaillen. Miehensä mentyä hän vuorasi lattian kylpyhuoneeseen sanomalehdin. Siitä voisi viedä koirat pesulle.

Jopa koirat vaistosivat, että jokin oli pielessä, ja vaikuttivat hyvin vaisuilta, vaikka ne tavallisesti lähtivätkin innokkaina lenkille. He kiersivät läheisen laitumen ja koulun, ja palasivat sitten takaisin, sillä Maui iski jarrut päälle. Se oli selvästi huolissaan isännästään.
"Rakas, olemme kotona!" August huikkasi ovelta.

Helia miltein juoksi vastaan.
"Vie koiran lehtiä pitkin kylppäriin!"

August jäi tuijottamaan sanomalehtiä epäuskoisena.
"... Mitä?"

"Vie koirat papereita pitkin kylppäriin pesulle." Helia toisti sanansa aivan vakavissaan.

August tuijotti lehtiä vielä hetken.
Voi hyvä luoja.
Mutta koska ei voinut muuta, hän lähti johdattamaan hämmentyneitä koiria lehtiä pitkin.

"Kiitos kulta!" Noiden mentyä Helia siivosi lehdet lattialta ja moppasi niiden alta uudelleen.

Voi hyvä luoja.
Jopa koirat luimistelivat, kuin olisivat tienneet olevansa likaisia, kun ne tassuttelivat ulos kylpyhuoneesta pesun jäljiltä.
August availi kastuneen paitansa nappeja palatessaan olohuoneeseen.
"Rakas? Muistathan, että siskosi piti tulla käymään huomenna?"

Helia oli vaihtanut jo yöpaitaan ja joi iltapalaksi valmismsoothieta.
"Muistan. Ajattelin mennä ajoissa nukkumaan niin ehdin leipoa aamulla."

August tunsi jonkinlaista helpotusta, kun Helia mainitsi nukkumisen.
"Se on oikein hyvä ajatus, rakas."

Helia nyökkäsi ja asteli antamaan Augustille pikaisen suukon. Hän katosi sitten ylös nukkumaan, ottamatta yhtään koiraa sänkyyn.

Luojalle kiitos Helia suostui viimein menemään nukkumaan. Vaikka sitten ilman koiria.
August saattoi sentään kömpiä miehensä viereen pestyään hampaansa ja vaihdettuaan vaatteensa.

Helia heräsi aamulla aivan liian aikaisin, leipoen omenapiirakkaa ja suolaisia pasteijoita kun Andy olisi tulossa aamupäivästä kylään. Hän myös käytti koirat ulkona - tossut jalassa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   Pe Loka 05, 2018 6:13 pm

August laskeutui alakertaan siinä vaiheessa, kun koirat palasivat eteiseen tossujaan luimistellen. Dessi näytti loukkaantuneelta ja Maui onnettomalta.
"Huomenta, rakas."

Maui myös yritti tehdä töitään, mutta Helia ei ollut kovin vastaanottavaisella tuulella.
"Hei kulta! Päätin sittenkn tehdä meille brunssin, maltatko odottaa aamupalaa? Andy tulee ihan kohta."

Kylmä, levoton huoli tuntui löytäneen pysyvän paikan Augustin kehosta.
"Totta kai sopii", hän vakuutti, vilkaisten kelloa. Hän olisi menossa vasta iltavuoroon.
"Tarvitsetko apua?"

Helia nosti piirakan pöydälle ja pudisteli päätään.
"En tarvitse, kaikki on halluss."

Kaikki ei todellakaan ollut hallussa, mutta kyse oli jostakin sellaisesta, mitä August ei voisi korjata, hän pahoin pelkäsi.
Niinpä hän istahti pöydän ääreen, tuntien olonsa avuttomaksi.
Ei mennyt pitkään, kun ovikello soi.

Helia pyrähti ovelle, komensi koirat pois ja avasi sitten oven. Mies näytti uupuneelta huonon unen ja syömisen vuoksi.

Andromeda seisoi oven takana suureen, löysään huppariin ja legginseihin pukeutuneena. Se melkein piilotti vatsan pyöristyneen muodon. Melkein.
Hän oli valmistautunut halaamaan veljeään, mutta jähmettyi häkeltyneenä ovensuuhun.
"Helia?"

Helia räpäytti silmiään, näpertäen hermostuneena paitansa hihaa.
"Niin Andy? August, koirat!"

Andromeda hätkähti, melkein kuin Helia olisi läpsäyttänyt häntä.
August kiiruhti ovelle.
"Andy, hei, tule vain sisään. Anteeksi, minä otan koirat hetkeksi..."
Andromeda tassutti varovasti sisälle, vaikka sydän hakkasikin kipeästi.

Helia vilkaisi miestään miltein paniikissa. Likaa, lattioilla.
"Kiitos kulta. Andy, haluatko teetä?"

Andromeda vilkuili ympärilleen melkein peloissaan, eikä uskaltanut halata isoveljeään, jossa tuntui olevan jotakin pahasti vialla.
"K-kiitos..." hän änkytti.

Helia räpytteli silmiään muutaman kerran, miltein hätääntyneenä.
"Minä keitän! Kofeiinitonta vihreää?"

Helian hätääntyneisyys tuntui tarttuvan myös Andromedaan.
"J-joo", hän vastasi, hieroen hermostuneena rannettaan.

Helian pää nykäisi kevyesti vasemmalle. Sisko tiesi että mies nyki usein jos persoona oli läsnä tai tulossa.
"Entä piirakkaa? Tein suolaisia pasteijoita? Pystythän syömään?"

Andromedan pulssi kiihtyi, ja hän pudisti hieman päätään.
"E-en..."
Helia ei ollut oma itsensä, ei ollenkaan.

Helia kääntyi katsomaan siskoaan.
"Ethän voi pahoin? Onhan kaikki hyvin Wesleyn kanssa?"

Andromeda räpäytti silmiään, joissa näkyi jo paniikin alku.
"E-en..."
Hän pudisteli päätään.

Helia astui siskonsa luo
"Andy? Kaikki hyvin? Kultapieni?"

Andromeda tunsi, kuinka koko hänen kehonsa tuntui muuttuvan kiveksi. Hänen terapeuttinsa oli sanonut, että se oli vain tunne, että hänen kylkensä eivät todella muuttuneet kiveksi ja estäneet häntä hengittämästä, mutta tällaisina hetkinä sitä oli vaikea uskoa.
"E-ei..."
Ei Andy. Ei. Roo.

Helia kurtisti kulmiaan ja veljen pää nyki kevyesti vasemmalle. Eleissä oli hermostuneisuutta ja rauhallisuutta sekaisin. Hän kietoi kädet siskonsa ympärille, päätään nykien.

Andromeda piilotti kasvot käsiensä taakse, hieman täristen.
"E-ei..."
Helia ei ollut täällä. Hän tiesi sen. Ei hänen Heliansa.

Siskon hätä sai miehen tärisemään ja pään nykimään enemmän. Hän halasi tuota tiukasti, valuen pian polvillensa.
”R-roo, onhan kaikki h-hyvin?”

Andromeda pudisteli päätään.
Roo.
"H-Helia… Minä t-tahdon H-Helian…" hän itki hiljaa, kuulostaen paljon ikäistään nuoremmalta juuri sillä hetkellä.

Polvilleen valunut isoveli laski irti ja painoi kädet ohimoilleen. Maui tunki tilanteeseen, töni Heliaa ja laukkasi raapimaan vessan ovea, kuin ilmoittamaan Augustille. Helian kasvoilla kävi tuskainen irvistys. Mies selvästi kipuili persooniensa kanssa.

Augustin oli ollut pakko nykäistä kylpyhuoneen ovi kiinni siinä vaiheessa, kun Vega oli päättänyt, ettei todellakaan alistuisi tassujen huuhteluun.
Ensin hän kuvitteli, että Vega oli nytkin raapimassa ovea, mutta tajusi, että raapiminen kuuluikin ulkopuolelta.
Hän irrotti otteensa Rocketista ja harppoi kiireesti ovelle.
Maui.
"Helia?" hän kutsui suunnatessaan keittiöön.

Maui heilutti hännäntöpöääm Helian vieressä ja töni miehen kättä, tunkien syliin. Mies ei osannut sanoa mitään. Jos hän avasi silmänsä, maailma menetti mittasuhteitaan.
”R-Rooroo...”

August ei ollut varma, mitä hänen poissa ollessaan oli tarkasti tapahtunut. Huoli silmissään hän kyykistyi Helian vierelle.
"Helia? Rakas? Mikä on?"

Helian pää ei edes nykinyt enää vaan mies käänsi sitä reilusti vasemmalle ja pukkaili ohimoaan kämmensyrjällä.
”Anteeksi Roo...” Mies mutisi hiljaa.
”August, p-pesithän koirien tassut?” Kuin hedelmäpeli olisi pyörinyt kahden persoonan välillä. Selvästi sisko tavoitti Helian tavalla johon August ja Muriel eivät olleet pystyneet.

"Rakas..." August kutsui ahdistuneena, ja alkoi jo harkita, pitäisikö heidän lähteä sairaalaan. hän tiesi, että Helia inhoaisi sitä ettei tämä haluaisi jälleen osastolle, mutta hän todella pelkäsi, ettei pian olisi muuta mahdollisuutta.
Heillä oli ollut monta hyvää viikkoa.
Andromeda alkoi itkeä hiljaa uikuttaen.
"Helia…"

Helia ojensi toista kättään siskoaan kohti ja hapusi tuon kädestä kiinni.
”Roo, ei hätää.” Selvästi mies pääsi läpi kun reagoi siskonsa hätään tai puheeseen ylipäätään.

Ei hätää.
Andromedasta ei vain tuntunut siltä. Itse asiassa aivan kaikki tuntui olevan pielessä. Hän takertui veljensä käteen, muttei pystynyt lopettamaan itkuaan.
"Minä tahdon Helian takaisin!" hän uikutti hädissään.
Kaikki oli pielessä, häntä pelotti, ja nyt velikin oli kadonnut.

Helia puristi tiukemmin siskonsa kättä.
”M-minä olen tässä...” Pitkä mies vääntäytyi vaivalloisesti ylös ja halasi siskoaan kunnolla.
”Roo, olen tässä.” Jo miehen ääni oli väsynyt.

Raju, uikuttava itku muuttui nopeasti nikotteluksi.
"Sinä et ollut... Minua pelotti..." hän itki hiljaa ja takertui veljeensä.

Helia halasi Andya tiukasti. Heikotti.
”Anteeksi Roo, kaikki on hyvin...” Mies oli hyvin, hyvin väsynyt.

Andromeda halasi veljeään tiukasti.
"Minä säikähdin", hän vetosi, ääni itkusta tukkoisena.
"Säikähdin hirveästi."
Rocket pyöri hermostuneena heidän ympärillään, ja August seurasi tilannetta kulmat kurtistuneina.
"Helia? Rakas? Pitäisikö sinun mennä pitkällesi?"

Maui teki samaa, pyörien Helian ympärillä hännäntöpö huolestuneesti vispaten.
"Ehkä.. minä... väsyttää." Helia totesi voipuneesti, huojahtaen kun suoristautui.

August painoi toisen kätensä hellästi Helian selälle.
"Nyt lepäämään", hän kannusti, ja katsahti miehen siskoa varmistaakseen, että tämä oli kunnossa, ennen kuin lähti johdattamaan Heliaa yläkertaan.

Helia asteli ylös hyvin rauhallisesti ja vilkaisi alas.
”Roo voi tulla tänne...?” Jos hän makaisi sängyssä.

"Totta kai", August vakuutti, ja Andromeda nousi täriseville jaloilleen.
Maui tassutteli huolestuneesti heidän perässään, hännäntöpöään heiluttaen.

Helia nyökkäsi ja kaatui yläkerrassa sänkyyn. Pää oli usvaa ja raajoissa ei tuntunut olevan voimaa. maui hyppäsi miehen viereen sänkyyn ja tunki kainaloon.
"... Mikä päivä tänään on? Sunnuntai? Maanantai?"

August istahti sängyn laidalle ja nykäisi peittoa Helian vartalon suojaksi.
"Maanantai, rakas", hän vastasi hellästi.
"Tahtoisitko jotakin syötävää?"

Helia nyökkäsi. Ainakin hänellä oli ollut joku käsitys ajankulusta.
"Smoothie?" Se olisi helppo syödä.
"Olinko minä... useamman päivän joku...?"

"Olit sinä", August myönsi hieman surullisesti, ja kohotti hetkeksi Helian käden huulilleen.
"Lepää nyt vain siinä, minä käyn tekemässä sinulle smoothien."
Hän nousi seisomaan ja vilkaisi ovelle, jonka pieleen Andromeda oli jäänyt odottamaan huolestuneesti.

Helia nyökkäsi, painuen nojaamaan tyynyihin. Hän ojensi vapaata kättään kohti siskoaan.
"Rooroo, tule tänne."

Andromeda tunsi, kuinka kyyneleet alkoivat taas valua poskille, ja vaelsi huoneen poikki kömpiäkseen sänkyyn veljensä vierelle.
"Et saa säikyttää tuolla lailla..."

Mies silitti siskonsa kättä pehmeästi.
"Anteeksi, minä... en tiedä mitä tapahtui. Muistan säröjä."

Andromeda nielaisi.
"J-Johtuuko s-se minusta..?"
Siitä, että hän oli raskaana. Että hän oli taas kerran sotkenut asiansa.

Helia pudisteli päätään.
"Ei. Minä..." Miten paljon siskolle saattoi kertoa?
"Persoona vaihtui oudossa tilanteessa ja siitä tämä kai alkoi. Muistaakseni."

Andromeda hikkasi onnettomana.
"Millä tavalla oudossa?"

"Minä ja August olimme sängyssä." Helia myönsi hiljaa.

Andromeda tunsi, kuinka puna kohosi hänen kasvoilleen. Elävä todiste siitä, ettei hän ollut viaton neitsyt, kasvoi hänen sisällään, mutta silti ajatus Heliasta sängyssä miehensä kanssa... nolotti.
"Eihän niin käy uudestaan?"

Helia hymyili anteeksipyyntävästi.
"Toivon. Olen... ollut useamman päivän joku josta muistan säröjä."

Andromedan sydän alkoi hakata hieman lujempaa.
"Ethän sinä... ethän joudu, tiedäthän..."
Uudestaan sairaalaan.

Helia pudisteli päätään.
"En haluaisi joutua." Mies myönsi hiljaa.

Andromeda niiskaisi.
"M-minä lupaan olla k-kiltisti, niin ei sinun tarvitse joutua..."
Hänen oli mahdoton hyväksyä sitä, ettei hänellä ehkä tällä kertaa ollut mitään tekemistä Helian voinnin huononemisen kanssa.

Helia pudisteli päätään.
”Se ei ollut sinun syysi. Miten voit?”

Andromeda ei ollut siitä niinkään varma. Jollakin kamalalla tavalla tämäkin oli aivan varmasti hänen syytään.
Hän ei vain vielä tiennyt, miten.
Hän nielaisi ja kömpi hieman lähemmäs Heliaa.
"Minä en tiedä. Helia, me... Se on varmaan tyttö."

Helia hymyili pehmeästi ja hipaisi siskon hiuksia.
”Tyttö? Aww, pieni prinsessa. Pikkuloiselle leikkikaveri.” Kasvoilla viipyi pehmeä hymy. Hän oli todennut että kaikki voisi olla hyvin. Wesley huolehtisi hänen siskostaan.

Andromeda liikahti hieman epävarmasti.
"Minä toivoin, että se olisi ollut poika", hän myönsi hiljaa, melkein häveten. Tulevien vanhempien ei kuulunut toivoa sellaista, vaan ainoastaan sitä, että vauva olisi terve.

Helia kohotti kulmiaan kevyesti.

Andromeda nielaisi ja hieraisi kasvojaan.
"Minä ajattelin, että jos se olisi poika, niin se olisi enemmän kuin Wesley", hän vastasi, vielä hiljaisemmalla äänellä, niin että sanoista oli melkein vaikea saada selvää.
"Ei tällainen... sotku kuin minä."

Helian kasvoille levisi ymmärtäväinen, hellä hymy.
"... Roo. Tule tänne." Sisko kaipasi halausta, vaikka hän olikin aivan poikki.
"Ei se mene niin. Oli lapsenne tyttö tai poika, hänestä tulee rakastettu ja se on mitä lapsi eniten tarvitsee. Te ette ole huonoja vanhempia." Huonojen vanhempien lapsista tuli heidän kaltaisiaan.

Andromeda kömpi Helian kainaloon.
"... Sinä olet laihtunut", hän huomautti hiljaa.
"Minä en vain tahdo, että hänestä tulee tällainen. Niin kuin minä. Sekopää."

Helia hymyili anteeksipyytävästi. Niin varmasti oli.
"August syöttää minut pian taas normaaliksi." Hän lupasi siskollensa sen.
"Ei tule. Rooroo, me olemme tällaisia koska meidät laiminlyötiin lapsina. Te ette tekisi niin. Tyttäresi tulee olemaan onnellinen pieni lapsi."

Andromeda hikkasi hiljaa itkun jäljiltä.
"Jos minustakin tulee vain kamala äiti. Mutta ainakin Wesley on ihan varmasti hyvä isä."
Jos lapsi olisi ollut poika, se olisi voinut olla enemmän Wesleyn kaltainen. Helian. Wolfien. Paljon roolimalleja.
Ovelta kuului kevyt koputus ja August kurkisti sisään.

Helia pudisteli päätään. Ja sitä paitsi, sitten lapsella olisi roolimallina Muriel ja sisko itse, sekä muita noiden ystäviä. Wesleyn kummiksi toivoma Marigold.
”Ei sinusta tule. Tiedät paremmin.” Hän kohotti katseensa ovelle ja hymyili väsyneesti miehelleen.
”Hei kulta.”

August astui huoneeseen kantaen käsissään tarjotinta, jossa oli kahden smoothien lisäksi kulhollinen tomaattikeittoa.
"Löysin keittoa pakkasesta. Ajattelin, jos jaksaisit vähän sitäkin?" hän totesi, samalla kun kiersi sängyn Dessi kannoillaan luimistellen.

”Kiitos rakas.” Helia vilkaisi Dessiä ja ojensi kättä koiraa kohti.
”Hei, mikä Dessiä vaivaa?”

Dessi luimisteli ojennetulle kädelle.
"Oh, sillä on vain yksi niistä päivistään", August vastasi asetellessaan jalallista tarjotinta Helian eteen.
Huono päivä. Joka tosin johtui siitä, millaista kohtelua koira oli kokenut muutaman kuluneen päivän aikana.

Helia kurtisti kulmiaan. Dessillä ei ollut sellaisia päiviä häntä kohtaan.
”... ei Dessi minulle murjota näin.”

August katsahti koiraa ja kurtisti hieman kulmiaan.
"Se taisi hieman loukkaantua siitä, että pesit sen niin useasti", hän vastasi varovasti.

Helia kurtisti kulmiaan. Hämäriä muistikuvia.
”... Dessi, kulta, tule tänne.” Hän vilkaisi Augustia.
”Mitä minä oikein..?”

"Syö, kun keitto on vielä lämmintä", August vetosi ja katsoi, kuinka Dessi vaelsi lattian poikki Helian luo, aivan yhtä luimistellen kuin aiemmin.
"Sinä et oikein pitänyt siitä, että koirat olivat huonekaluilla. Ja pesit ne ulkoilun jälkeen. Sitten oli tossut..."

Helia nielaisi ja taputti sänkyä.
”Tule vain muru. Dessi, tule vaan.” Miehen äänestä paistoi itku läpi. Hän oli ollut epäreilu koirille.

Dessi pysähtyi dramaattisesti sängyn vierelle ja mulkoili Heliaa alta kulmien, kuin olisi olettanut, että kehotukseen kätkeytyisi jonkinlainen ansa.
Että siinä oli koira haudattuna.

Helia nielaisi.
”D-Dessi kulta, tule vain.” Mies oli varma että sydän murtui.
”Tule isin jalkojen päälle.”

Myös Augustin sydän murtui. Ja hän toivoi hirvittävän kipeästi, että olisi voinut selittää koiralle, ettei se, joka oli kieltänyt ja käskenyt, ollut ollut Helia, vaan joku toinen, jonka nimeä he eivät tienneet.
Lopulta onnettoman näköinen vinttikoira loikkasi sängylle.

Helia ojensi kättään haisteltavaksi.
”Dessikulta, olen pahoillani. Syödään tänään herkkua?”

Dessi mulkoili kättä hetken, mutta painoi joka tapauksessa kuononsa haistelemaan sitä. Häntä alkoi heilahdella varovaisesti, ikään kuin saluki olisi unohtanut olla vihainen.

Helia hipaisi kuonoa sormilla hellästi.
”Hyvä tyttö.”

Dessi huokaisi syvään ja käpertyi Helian jalkoja vasten.
August uskalsi taas hengittää.
"Syö, rakas. Tarvitset energiaa."
Andromedakin siirsi keittokulhoa lähemmäs Heliaa.

Helia otti lusikan ja lusikoi keittoa hitaasti suuhunsa.
”Roo, pitäisi sanoa sinulle jotakin.”

Helian alettua syödä August saattoi palata turvallisin mielin alakertaan.
Andromeda oli poiminut toisen smoothien käteensä.
"Mitä?"

Helia vilkaisi siskoaan, Augustin perään ja taas siskoaan.
”... meille tulee lapsi. Tai siis... Augustin sisko saa lapsen ja se... tulee meille.”

Andromeda jähmettyi aloilleen.
Hetken hän luuli, että oli ymmärtänyt jotakin väärin. Sydän oli alkanut hakata kipeästi.
"M-mitä?"

Helia silitti siskon käsivartta.
”Andrea ei halua sitä ja... August haluaa huolehtia lapsesta.”

Helialle ja Augustille tulisi lapsi.
Se oli varmasti hyvä uutinen. Ole nyt iloinen, Andromeda komensi itseään.
"A-ai. Milloin se syntyy?"

Helia huokaisi hiljaa.
”Loppuvuodesta.”

Loppuvuodesta.
Andromedan sydän alkoi hakata nopeammin. Lopeta, lopeta, olet itsekäs. Lopeta!
Loppuvuodesta oli melkein sama kuin alkuvuodesta.
Sitten Helialla ei olisi aikaa hänelle tai hänen lapselleen.
Lopeta.
"S-sehän o-on h-hyvä..."

Helia tutkaili siskoaan huolestuneena.
”... Roo. Ei se muuta mitään.”

Lopeta, lopeta, lopeta.
Andromedan olisi tehnyt mieli läimäistä itseään ohimoon.
"T-tiedän. S-se on hieno uutinen! Se on... Tehän tiedätte jo, onko se tyttö vai poika?"

Helia huokaisi raskaasti.
”Tiedämme.” Hän hieraisi kasvojaan.
”Se ei tarkoita ettenkö olisi yhtään vähemmän ylpeä eno.”

Lopeta.
"K-kumpi se on?"
Andromeda yritti keskittyä hengittämään, niin kuin terapeutti oli ohjeistanut. Yritti antaa tunteen pyyhkäistä ylitseen ja sitten kadota.

Helia puri huultaan.
”Poika.” Hitto. Hiton hiton hitto. Olisi pitänyt olla hiljaa.

Lopeta!
Andromedan onnistui hakea kasvoilleen tuttu, häkeltynyt hymynsä.
"S-sehän on hienoa, eikö olekin? Onneksi o-olkoon!"
Hän halasi veljeään varovasti, ettei olisi kipannut ruokaa tämän syliin.
Lopeta, lopeta, lopeta.

Helia laski lusikan kädestään.
”Roo. Ei se tarkoita mitään.”

"Minä tiedän", Andromeda vakuutti, ja halasi veljeään hiukan tiukempaa.
Hän halusi tietää.
"O-onpahan sitten leikkikaverit."

”Niin on. Ja olen silti ilolla pikkuprinsessan eno.” Oikein mielellään ja otettu tehtävästä.

Andromeda taisteli kyyneleitä vastaan.
"Niin, minä tiedän sen."
Mutta Helialla olisi silloin oma lapsi. Oma poika.

Helia ei osannut ajatella asiaa niin.
”niin. Ja... Roo,kerron salaisuuden.”

Andromeda nielaisi.
"N-no?"

”... pelkään olevani hirveä ja en koe olevani isä.” Ehkä se muuttuisi. Nyt tilanne oli se ettei hänellä ollut mitään sidettä lapseen.

Andromeda häkeltyi niin, että unohti tuntea olonsa hylätyksi.
"Miksi?" hän kysyi hiljaa, katsoen isoveljeään.

Helia kohautti olkiaan kevyesti.
”Minulla on persooallisuushäiriö ja minä vain... minulla ei ole sidettä tähän lapseen. Se on Augustin siskon humalavahinko. Sinun tyttösi taas on rakas siskontyttöni.”

Andromeda ei ollut varma, mitä tällaisessa tilanteessa olisi pitänyt tuntea.
Joten hän alkoi pureskella peukalonsa syrjää.
"Mutta totta kai oma lapsi on hieno juttu."

”On.” Helia myönsi.
”Ja ehkä se tunne menee ohi. Mutta silti, nyt jännitän enemmän kuulumisia sinun lapsestasi.”

Andromeda tunsi olevansa alhainen ihminen, kun oli siitä iloinen.
Hän oli aivan hirveä ihminen.
"M-minulla on kuva, jos tahdot nähdä."

”Haluan.” Helia vastasi hymyillen.
”tietenkin haluan.”

Andromeda kaivoi puhelimensa esiin - sen näytön poikki kulki ilkeännäköinen naarmu - ja selasi oikean kuvan.
"Ei siitä oikein mitään näe", hän myönsi melkein ujosti, kun näytti ultraäänikuvaa.

Helia katseli kuvaa hetken.
”Mutta se on kuva siskontytöstäni silti.”

Andromeda käänsi näyttöä niin, että näki itsekin pienen möykyn.
"Tuossa on pää", hän selosti, kulmat kurtistuen.
"Ja tuossa ovat kädet, ja tuossa jalat..."

Helia hymyili pehmeästi.
”Tiedätkö, olen ylpeä sinusta.”

Andromeda oli unohtunut katselemaan kuvaa, joka esitti lasta vaikkei näyttänytkään siltä.
"Mitä?" hän kysyi, ja kohotti katseensa.
"Miksi?"

”Et tehnyt aborttia tai vierittänyt vastuuta muille.” Helia vilkaisi ovea.
”Tiedät myös lapsesi isän ja olette yhdessä. Olet paljon fiksumpi kuin Andrea. Olen ylpeä siitä.”

Andromeda ei tiennyt, kuinka olisi siihen vastannut.
"Se on kuitenkin minun lapseni", hän mutisi, ja halasi Heliaa niin että saattoi haudata kasvonsa tämän hartiaa vasten.
"Sinun pitäisi syödä."

Helia otti smoothien käteensä ja hymyili siskolleen.
”Niin. Siksi olen ylpeä. Kasvoit hyväksi ihmiseksi.”

Andromeda ei nostanut katsettaan.
"Minä ehdin vielä pilata kaiken", hän mutisi hiljaa.

Helia pudisteli päätään.
"Et. Wesley ja minä emme anna sinun tehdä niin. Eikä Rocket. Sinä pärjäät hienosti."

Andromeda halusi todella uskoa Helian sanoja. Hän suoristautui viimein ja pyyhkäisi silmiään.
"Minun pitäisi varmaan alkaa mennä kotiin, niin että saat levätä ja syödä ja... Helia, et kai sinä... Luuletko että..."
Hän hikkasi ahdistuksissaan.
"Et kai luule, että se voi toistua? Että menet pois..."

Helia suukotti siskonsa otsaa. Kaikki oli hyvin.
"Mmm. Kerro Wesleylle terveisiä?" Hän pyysi hymyillen.
"Toivon niin." Mies kurtisti kulmiaan kun pikainen muisto vilahti päässä, pudistellen sen pois.
"Soittelen huomenna?"

Andromeda kurkotti painamaan suukon Helian poskelle ennen kuin kömpi ylös sängystä.
"Minä sanon", hän lupasi ja pyyhkäisi silmiään.
"Ja soitan. Syö kunnolla, jooko?"
Hänen nenänsä nyrpistyi.
"Minullakin on nykyään ravitsemussuunnitelma."

Helia nyökkäsi hymyillen.
"Muistetaan kumpikin noudattaa omiamme." Helia totesi hymyillen. Siskon mentyä hän valui lakanoihin, kurtistellen kulmiaan muistolle jota hän ei ollut ikinä ennen muistanut.

Hieman Andromedan lähdön jälkeen August kipusi yläkertaan.
"Rakas, hei", hän tervehti hellästi.
"Olethan syönyt?"

Helia nyökkäsi ja katseli Augustia hetken.
"... tiedätkö miten yleistä on muistaa asioita vasta aikuisena?"

August istahti sängyn laidalle ja silitti hellästi Helian jalkaa peitteen läpi.
"Psykologia ei ole erikoisalaani", hän totesi melkein pahoitellen.
"Mutta kai sellainen on mahdollista. Kuinka niin?"

Helia puri huultaan.
”Päässäni pyörii... en voi sanoa että muistaisin paljoa lapsuudestani mutta en ole ikinä... kuin minua olisi... tiedäthän.”

Augustin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Mitä tarkoitat, rakas?"

Helia puraisi hermostuneena huultaan.
”Hyv... tiedät kyllä. Tehty... asioita.”

August tunsi, kuinka kylmä tunne valui alas hänen niskaansa.
"Mit- Kuka..?"

Helia pudisteli päätään ja kohautti olkiaan.
”En tiedä. Se... minulla on muutenkin heikot ja haparoivat muistot, se on vain... välähdyksiä.”

Augustia kylmäsi ja kuvotti samaan aikaan. Olisiko Helian menneisyyteen voinut todella mahtua jotakin niin hirveää? Ja olisiko muisto voinut herätä, kun he olivat olleet...
Ei hyvä jumala.
"Sinun pitäisi varmasti puhua siitä terapeuttisi kanssa. Jos se on..."
Hän pudisti päätään.

Helia näytti hieman hätääntyneeltä.
”En tiedä. Minä... minun pitää kysyä Wolfielta.” Isoveli voisi ehkä muistaa.

August nyökäytti päätään ja silitti Helian jalkaa peitteen läpi.
"Tee niin. Mutta nyt tarvitset lepoa, rakas. Oletko varma, ettet haluaisi vielä syödä jotakin?"

Helia vilkaisi miestään ja hymyili vaisusti.
”Suklaata. Ja sinut viereen. Oli tämä sinullekin raskasta, anteeksi.”

August pudisti päätään ja taputti Helian jalkaa.
"Minä käyn katsomassa, olisiko meillä suklaata."
Jos ei olisi, hän kävisi ostamassa.

”Jos ei ole, haluan sinut viereen.” Helia ei kaivannut suklaata niin paljon.

"Tulen pian takaisin", August lupasi, tarttui tarjottimeen ja suuntasi alakertaan.
Palatessaan hänellä oli mukanaan suklaalevy.

Helia oli onnellinen siitä levystä. Hän avasi sen varovasti ja otti palan suuhunsa.
”... olen pahoillani rakas.”

August asettui vuoteen toiselle laidalle, tilaan, joka koirilta jäi yli.
"Hm, mitä tarkoitat, rakas?"

”Että... elämä on näin rankkaa.” Helia totesi hiljaa.
”Se ei ole helppoa kanssani.”

Augustin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Helia, sinun ei tarvitse pyytää sitä anteeksi. Ei ole sinun vikasi, että mielesi toimii eri tavalla kuin muilla."

Helia nielaisi tyhjää ja pudisteli päätään.
”Lapsi ja kaikki, sitten minä katoan viikoksi.”

"Rakas", August vetosi ja kurotti tarttumaan Helian käteen.
"Tämä kaikki on ollut osa suhdettamme alusta saakka. En usko, että siihen voi koskaan varsinaisesti tottua, mutta minä päätin jo silloin alussa, etten anna sen tulla väliimme. Pysyn päätöksessäni edelleen."

Helia katseli miestään hieman ruskeana. Miten hän voisi vaatia sellaista? Tai August kuvitella että se oli mitä mies jaksaisi?
"Se ei ollut tällaista."

"Minä olen tehnyt päätökseni", August vakuutti.
"Ja se pitää."

Helia veti syvään henkeä, valuen patjaa vasten voipuneena.
"Jos nukahdan kainaloon?"

August ojensi kättään, niin että Helia pääsisi kömpimään mukavampaan asentoon.
"Se on hyvä ajatus. Tarvitset lepoa."
Hän voisi yrittää houkutella rakkaansa pysymään vuoteessa ainakin seuraavan päivän.

Helia käpertyi siihen, huokaisten hiljaa. Siinä oli hyvä ja siihen oli oikein hyvä nukahtaa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith
Takaisin alkuun 
Sivu 2 / 2Siirry sivulle : Edellinen  1, 2

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: