PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith

Siirry alas 
Siirry sivulle : 1, 2  Seuraava
KirjoittajaViesti
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   Ke Joulu 06, 2017 10:02 pm

Kokoelma pikaviestinpelejä joissa pääosissa seikkailevat Helia Montgomery ja August Rowe (Lilya).

Sunnuntai 1.10.2017, iltapäivä, Hexham

Muriel oli hyvällä tuulella, kuten aina, kun sai järjestää illanviettoja. Hän oli aloittanut leipomisen ja ruuanlaiton jo aamusta, kun Teagan oli vielä ollut sikeässä unessa. Hänellä oli epäilys siitä, että Astrid oli pujahtanut hänen lämmittämälleen paikalle heti, kun hän oli noussut, sillä se ei ollut ilmestynyt muun lauman mukana aamulenkille.
Teagan käyttäköön koiran sitten, kun heräisi.
Iltapäivään mennessä Teagan oli ajettu kauppaan kolmesti ja palannut kahdesti, ja Muriel saattoi vain toivoa miehensä löytävän kotiin myös tällä viimeisellä kerralla.
Tyhjennettyään viimeisen pussillisen sipsejä suureen kulhoon ja kannettuaan sen olohuoneeseen Muriel vilkaisi kelloa ja kiiruhti yläkertaan vaihtamaan vaatteitaan. Syntymäpäivien oli tarkoitus olla rento, mukava ystävien kokoontuminen, mutta voisi hän sentään kunnioittaa tilaisuutta vaihtamalla koirankarvaisen villapaidan paidan ja hameen yhdistelmään. Siinä vaiheessa, kun ensimmäiset vieraat saapuivat, hän sitoi vielä hiuksiaan taakse.
Sitten vielä syntymäpäiväsankari - ja yllätysvieras - paikalle, niin kaikki olisi täydellistä.

Helia saapui paikalle siskonsa kanssa. Mies oli pukeutunut itselleen hyvin tavallisesti murretun tummanvihreään, enemmän tunikaan kuin paitaan ja mustiin, paksuihin haaremihousuihin. Ne saivat hänet näyttämään entistäkin laihemmalta, kun hän asteli siskonsa perässä Murielin ja Teaganin taloon, saaden heti Norman jalkoihinsa. Hän oli sentään letittänyt hiuksensa yhdelle valtavalle letille.
"No hei Norma! Mihin emäntäsi hukkasit?"

”Täällähän minä! Mutta isäntä on yhä hukassa!” Murielin pirteä ääni ehti käytävään ennen naista itseään. Hän halasi ensin kissankorvalliseen huppariin ja pörhöiseen hameeseen pukeutuneen Andyn, joka tuijotteli tiiviisti lattiaa (mutta oli lähtenyt mukaan!) ja kiiruhti sitten kietomaan kätensä Helian ympärille.
”Hei, synttäripoika. Miltä nyt tuntuu?” nainen kysyi hyväntuulisesti. Kellohelmainen, ruusukuvioitu hame ja metsänvihreä poolokaulupaita eivät kuuluneet hänen arkipukeutumiseensa, ne eivät olleet asu, jossa olisi helppo pyrähtää tuosta vain koiralenkille tai auttamaan pulaan joutunutta eläintä. Mutta syntymäpäivien kunniaksi!
Norma ei suostunut jättämään lempi-ihmistään, vaan pysytteli kiltisti Helian jalkojen vieressä, tökkien tämän reittä kirsullaan huomiota saadakseen.

Kun Helia ei voinut kyykistellä rapsuttamassa Normaa, hän nosti salukin syliinsä. Koska Helia nyt saattoi tehdä niin, kun syliin mahtui aikuinen saluki.
"Olet ihana, mutta ei kovin erityiseltä. Olen kohta 30. Hyi."

”Oi!” Muriel murahti ja näpäytti leikkimielisesti Helian hartiaa.
”Saat minut kuulostamaan hirvittävän rupsahtaneelta akalta! Tule peremmälle, laitoin jotain pientä syötävää ja ystäväsi ovat jo paikalla.”
’Jotain pientä’ tarkoitti määrää, jolla olisi ruokkinut pari tämänkokoista naapurustoa. Ja hieman ylikin.
”Teagan ei ole, Teagan lähti kauppaan, eikä ole palannut takaisin.”
Muriel nappasi yhä lattiaa ujosti tuijottelevan Andyn reippaasti kainaloonsa.
”Eräs hänen ystävänsäkin tulee pyörähtämään, jotain työjuttuja. Toivottavasti ei haittaa?”

Helia livahti Murielin mukana huoneeseen. Sen huomasi miten mies nautti ystäviensä kanssa juttelemisesta. Hän oli sosiaalinen ihminen. Mies kääntyi Murielin puoleen.
"Miksi haittaisi? Onpahan yksi ihminen lisää jolle antaa tästö kassillinen ruokaa."

Muriel päästi Andyn livahtamaan otteestaan lattialle takanedusmatolle, missä Rigel kellahti onnellisena selälleen vastaanottamaan rapsutuksia. Onneksi oli koirat, niiden ansiosta ujo nainenkaan ei todennäköisesti pakenisi heti yläkertaan, vaikka vieraita varmasti kammosikin.
Hän käänsi katseensa Heliaan ja mutristi mietteliäästi suutaan.
"Niin, jos vain tein tarpeeksi ruokaa. Olisi noloa, jos hänelle ei riittäisi mitään viemisiksi."

"Muriel." Helia nauroi painokkaasti. Jestas naisen kanssa.
"Olet mahdoton!"

Muriel tuhautti nenäänsä ja hätisteli Heliaa istumaan ystäviensä joukkoon. Hän oli raahauttanut talon kaikki ylimääräiset tuolit (joita vanhasta paritalosta löytyi paljon) olohuoneeseen, niin ettei kukaan haluamattaan olisi joutunut istumaan lattialla, jolla kieltämättä veti tähän aikaan vuodesta varsin ikävästi.
"Nyt vain istut ja nautit. Syöt", Muriel muistutti ja taputti Helian käsivartta lempeästi, vaikka jokin liikkeessä vaikutti siltä, kuin hän olisi yrittänyt kokeilla, oliko mies kehdannut mennä laihtumaan.
Pihasta kuului moottorin ääni, joten oletettavasti Teags oli vihdoin löytänyt kotiin.

Helia nosti kädet nauraen ilmaan ja siirtyi ystäviensä luo. Ainakin hänellä oli hauskaa ja hän myös otti kiltisti syötävää. Vaikka ei hän ollut laihtunut mihinkään, Helia oli vain naurettavan laiha rakenteeltaan.

"Oi, kotona ollaan!" kuului Teaganin hyväntuulinen tervehdys kun hän kolisteli sisään. Koirat ryntäsivät ovelle, myös hillitty Norma, ja palatessaan näyttivät lisääntyneen yhdellä. Normaa seurasi toinen, vaaleampi saluki, joka asettui istumaan Helian eteen siro pää valppaasti pystyssä.
"Katsokaas, mitä kissa raahasi sisään", Teagan hyrisi ilmestyessään ovelle, vierellään hoikka, punahiuksinen mies.
"August, tapaa... Kaikki. Kaikki, tässä on August. Työkaveri."

Helia nousi tervehtiäkseen Teagania, hymyillen tuon mukana tulleellle miehelle.
"Hei! Nykyäänkö tuot työsi kotiinkin?"

"Näköjään", Teagan hymisi ja vilkaisi kohti keittiötä.
"Paras viedä ostokset perille, ennen kuin Murray hermostuu. Hyvää syntymäpäivää, Helia!"
Hymyilevä mies harppoi täyden kauppakassin keittiöön ja jätti Augustin seisomaan ovensuuhun.
Mies hymyili Helialle hieman hämmentyneenä ja ojensi kättään.
"August Rowe. Sinunko syntymäpäiviäsi päädyin juhlimaan?"

Helia heilautti kättään kiitokseksi onnitteluista. Ihan kuin Teagsin olemuksessa olisi jotakin hassua, mutta hän ei keksinyt mitä.
"Helia Montgomery. Ja kyllä, Muriel järjesti jotakin... Pientä." Mies vilkaisi olkansa yli tarjoiluja ja huokaisi.

August antoi katseensa siirtyä hetkeksi ruokatarjoiluita kohti eikä voinut estää hymyä kohoamasta huulilleen.
"Niinpä näkyy. En ole tainnut koskaan nähdä häntä vielä järjestämässä mitään isoa, mutta voin vain kuvitella. Pahoittelen, en tuonut mukanani lahjaa, minua ei niin sanotusti varoitettu etukäteen."
Hän käänsi katseensa takaisin hämmästyttävän pitkään mieheen.

"En minä sellaisia oletakaan." Helia naurahti. Hän ei ymmärtänyt että tässä oli ehkä taka-ajatuksia avioparin osalta.
"Minä taidan päästää teidät töihin. Oli hauska tavata." Mies lähti takaisin ystäviensä luo. Ainakin miehellä oli hauskaa. Jossakin vaiheessa hän huomasi ajautuneensa Murielin taluttamana Teaganin kollegan luo. Vieläkin vailla oivallusta siitä mitä tapahtui.
"Muriel, häntä ei varmaan kiinnosta jutella kaupastani..." Mies mutisi.

Muriel pyöräytti silmiään.
"Tuo on hänen koiransa", nainen huomautti ja viittasi kädellään kohti vaaleaa salukia, joka ilmeisesti jakoi Norman ihastuksen Heliaan. Koira oli pitkin iltaa siirtynyt miehen mukana, vaikka ei ollutkaan varsinaisesti antautunut rapsutettavaksi.
"Totta kai häntä kiinnostaa... August! Sinullahan oli se ongelma Dessin kanssa, eikö ollutkin? Helia on asiantuntija, mitä koiriin ja niiden ruokintaan tulee."
August, joka oli ollut syventynyt keskusteluun erään Helian ystävän kanssa, käänsi yllättyneenä päätään.
"Niinkö?"

Helia hätkähti, kytkien asiakaspalveluasenteensa päälle.
"Mikä ongelma?" Samalla kapeat silmät seurasivat salukia. Mieli teki napata rapsutuksia kerjäävä Norma syliin, mutta Muriel oli saattanut joskus kieltää vinttikoiran sylittelyn. Ihan kerran tai kaksi.

Muriel livahti kuin vaivihkaa kauemmas, keskustelemaan jonkun kanssa, kaatamaan lisää perunalastuja kulhoon, jotain sellaista.
August kääntyi paremmin Helian puoleen ja juoksutti sormet läpi punaisista hiuksistaan.
"Niin, Dess on... hyvin herkkä koira. Meillä oli vähän hankala alku, se ei meinannut millään malttaa olla yksin kotona, mutta... Niin, sinusta puhutaan."
Vaalea saluki oli siirtynyt omistajansa jalan viereen ja kerjäsi rapsutuksia puskemalla päätään tämän kättä vasten.
"Luulin, että se oli päässyt jo yli eroahdistuksesta, puoli vuotta on mennyt loistavasti, mutta nyt se on alkanut taas vinkua perään, kun olen lähdössä töihin."

"Minä puhun sille aina", August myönsi, eikä ollut varma, oliko se hyvä vai huono asia. Käskyissään hän pyrki olemaan selkeä, mutta kun asui yksin ja ainoa seuralainen oli koira, sille tuli puhuttua kuin huomaamattaan.
"Se on tottunut jäämään portin taakse, kun lähden töihin, mutta en voi sanoa, että olisin kokeillut lähtösignaaleja."
Dess nojautui tiukemmin miehen jalkaa vasten ja sulki silmiään tyytyväisenä, kun August rapsutti sitä korvan takaa.

Helia mietti hetken. Mitähän siihen sanoisi? Ei hänellä ollut suoraan apua.
"Hmm... Kokeile niitä. Ota avaimia käteen, laita kengät ja takki, mutta älä lähde. Kun lähdet, älä sano mitään muuta kuin tietty lause. Esimerkiksi vaikka 'odottaa, käyn kaupassa' tai muuta vastaavaa. Lähde välillä ovesta ulos ja tule takaisin heti kun se on hiljaa."

August katsahti koiraansa.
"Täytyy kokeilla. Olen yrittänyt keksiä, olisiko jokin muutos voinut aiheuttaa eroahdistuksen pelaamisen, mutta toistaiseksi olen yhä ymmälläni."
Hänen katseensa hakeutui Normaan, joka oli tullut nojailemaan Helian jalkaa vasten.
"Taidatkin olla Norman suosikki-ihminen."

Helia vilkaisi ympärilleen ja nosti Norman syliin. Oli helpompi rapsuttaa koiraa kun ei tarvinnut kumartua.
"Olen. Se on vain päättänyt rakastaa minua." Mies naurahti pehmeästi, rapsutellen salukia korvan takaa.
"Salukit ovat kyllä ihania. Ja suosittelen rikkomaan rutiineja lähtemisen kanssa. Silloin koira ei ehdi ennakoida ja kerätä kierroksia ennen lähtöäsi."

Norma painoi päänsä onnellisena Helian hartiaa vasten ja antoi silmiensä painua kiinni miehen rapsutellessa sitä.
Augustia hymyilytti väkisinkin.
"Te olette kyllä hyvin samanoloisia. Ei mikään ihme, että Norma on mieltynyt sinuun."
Hän katsahti taas omaa salukiaan ja hymyili hellästi.
"Olen iloinen, että Muriel suostutteli minut ottamaan Dessin. Olin harkinnut koiraa jo pitkään, mutta olin epävarma, kuinka pärjäisin sen kanssa. Meidän täytyy sitten alkaa rikkoa rutiineita."

"Ai?" Kukaan ei ollut koskaan huomauttanut ääneen kaksikon samankaltaisuudesta, vaikka pitkäraajaisen miehen ja vinttikoiran samankaltaisuus oli miltein huvittavaa. Huomautus sai Heliankin hymyilemään.
"Aaa, onko Dessi sukua Normalle? Ja suosittelen myös vaikka ihan vinttikoiraradalla juoksemista. Se on loistavaa liikuntaa näille ja antaa sille mahdollisuuden purkaa energiaa aivan erilailla."

"Kyllä. Vaikka yleensä sitä taidetaan sanoa, että koira muistuttaa omistajaansa, mutta kyllä sinussa ja Normassa on enemmän yhteistä kuin Normassa ja Murielissa", August naurahti hyväntuulisesti. Olihan Murielkin hoikka ja pitkäraajainen, mutta varsinainen sähikäinen, joka sinkoili nytkin olohuoneen ja keittiön väliä, varmisti, että kaikille riitti ruokaa ja juotavaa.
"Samasta pentueesta. Dessikin oli ensin muuttamassa tänne, mutta Teaganilla taisi tulla siinä kohtaa raja vastaan. Joten tämä tyttö muutti sitten minun luokseni. On se kyllä kova juoksemaan, mutta ei kai vinttikoiralta voi muuta odottaakaan."
Norma näytti uskomattoman tyytyväiseltä Helian sylissä.
"Muriel taisi mainita, että olette vanhoja työkavereita?"

"Minulla ei ole omaa koiraa, joten siksi kai muistutan sitten Murielin koiraa." Oli se parempi kuin se että hän muistuttaisi esimerkiksi iguaaniaan.
"Ah, Dessi on sen keskustelun aihe." Mies saattoi muistaa ne painokkaat keskustelut avioparin välillä. Krhm.
"Olemme. Omistan nykyään kaupan, hän ehti karata opiskelemaan lääkäriksi ennen sitä."

”No mutta Norma ei ole yhtään huonompi sielunkumppani, se on hyvin elegantti olento.”
Hymy muuttui hetkeksi pieneksi virnistykseksi, kun Helia mainitsi suuren eläinlaumakeskustelun.
”Kyllä vain. Pian sen jälkeen Muriel taisi tosin ottaa uuden hevosen, joten en tiedä, voittiko Teagan siinä paljoakaan.”
Kuka tahansa pariskunnan elämässä pidempään ollut kyllä kiinnitti taatusti huomiota lemmikkimäärän tasaiseen kasvuun.
”Ehkä pitäisi tulla joskus käymään kaupassasi. En ole ollut erityisen tyytyväinen Newcastlen tarjontaan.”

"Ai? Tervetuloa. Yritän pitää valikoiman laadukkaana ja monipuolisena." Helia lupasi hymyillen. Ei häntä uudet asiakkaat haittaisi.
"Onko Dessillä ollut allergioita? Kun Normalla on ollut."

August saattoi olla hieman vainoharhainen, mitä Dessiin tuli, mutta Newcastlessa hän oli kokenut saavansa varsin persoonatonta palvelua.
"Tyttöparka ei kestä lainkaan viljaa, sama ongelma kuin Normallakin."
Muriel pyyhälsi heidän luokseen hyväntuulisesti hymyillen.
"Olettehan muistaneet syödä? Joko Helia muisti mainita, että vetää kursseja?"

"Ah. Oletko kokeillut raakaruokaa?" Se oli yleensä Heliam vastaus kaikkeen. Hän piti luentojakin aiheesta - ja joidenkin mielestä hän oli rasittava sen takia.
"Muriel, olen syönyt itseni ähkyyn. Kuvittelisi sinun jo oppineen etten liho. Ja en maininnut, olethan sinä kävelevä mainokseni."

August nyökäytti päätään.
"Muriel suositteli, se oli kuulemma tehnyt Normalle ihmeitä. Kiitos, Muriel, halkean jos syön yhtään enempää."
Hän hymyili ystävällisesti naiselle, joka kurtisti Helialle kulmiaan.
"Se ei estä minua yrittämästä. Ja totta kai minä mainostan ystävääni! Sinä olet uskomattoman taitava, Helia."
August käänsi huomionsa taas mieheen.
"Millaisia kursseja vedät?"

"Hän yrittää aina halkaista minut." Helia naurahti pehmeästi. Muriel tuntui tosiaan yrittävän sitä. Helia söi hevosen annoksia, eikä siltikään lihonut kuin hyvin hitaasti. Hän vain oli pitkä kukkakeppi.
"Minä vedän aika paljon ruokinta-aiheisia luentoja. Ja perustottelevaisuus- sekä agilitykursseja. Olen nyt käymässä itse koiratanssin ohjaajakurssia, joten sekin on tulossa valikoimaan jossakin vaiheessa. Ja harvemmin luentoja koirien käytöksestä." Siinä oli jo paljon.
"Joskus muutakin, mutta epäilen ettei sinua kiinnosta eksoottisten eläinten pito-olosuhteita koskeva viikonloppukurssi."

"Minä yritän tasapuolisesti halkaista kaikki", Muriel myönsi naurahtaen. Myös Andyn, jota hän oli käynyt ruokkimassa pitkin iltaa. Ja suuntasi jatkamaan missiotaan nytkin.
August katsoi hetken naisen perään, hymähti ja palasi katsomaan Heliaa.
"Tekisiköhän jokin kurssi hyvää Dessille? Se on melko energinen, kuten odottaa saattaa, kaipaa paljon virikkeitä."
Helian epäilys sai hänet naurahtamaan.
"Pelkäänpä, että koirat ja hevoset ovat enemmän minun juttuni. Onko sinulla itselläsi eksoottisia eläimiä?"

Helia katseli arvioivasti koiraa, joka näytti hieman Norman kaltaiselta luonteeltaan. Vetäytyvä, muutamien ihmisten koira. Joka palvoi yhtä ihmistä enemmän kuin mitään.
"Hmmm. En tiedä. Ehkä voisitte kokeilla? Pidän välillä tutustumiskursseja lajeihin, niiden idea on esitellä parin kerran kurssilla lajia ja kokeilla sen sopivuutta omalle koiralle. Vinttikoirat eivät ole kyllä yleensä kovin miellyttämisenhaluisia, mutta sinä oman koirasi tunnet parhaiten." Helia laski Norman sylistään ja kyykistyi Dessin tasolle. Hän tarjosi kättään nartullem kääntäen katseensa koirasta selvästi sivuun.
"On. Kuninganpython ja vihreä iguaani."

August katsahti mietteliäästi koiraansa. Ei, se ei tosiaan tainnut olla erityisen innokas miellyttämään, ei samalla tavalla, kuin pari Murielin koiraa, joiden rotumixissä oli todennäköisesti paimenkoiraa. Rigel-parka oli tulla hulluksi aina, kun vieraat hajaantuivat eri huoneisiin.
”Oh, ovatko ne kovin vaikeahoitoisia?” mies tiedusteli samalla, kun Dessi ojensi arvokkaasti kuonoaan lähemmäs haistelemaan ojennettua kättä. Saluki harkitsi aikansa, kunnes otti askeleen lähemmäs, selvästi siihen tulokseen tullen, että Helia oli siedettävä ihmisolento.

Helia antoi koiran tehdä rauhassa tuttavuutta, katse sivuun käännettynä.
"Eivät oikeastaan. Iguaani vaatii aika paljon tilaa ja terraariotekniikkaa, mutta muuten ne ovat aika helppoja lemmikkejä." Etenkin hänelle joka oli alati päivystysvalmiina Andromedan takia.

"Elävätkö ne pitkäänkin?" August tiedusteli ja hymyili hieman nolona päälle.
"Sano vain, jos olet kyllästynyt vastaamaan hölmöihin kysymyksiin."
Dessi heilautti häntäänsä ja pukkasi sitten päällään Helian kättä huomiota vaatien.

"En, puhun eläimistä liikaakin. Sano jos kyllästyt kuuntelemaan. " mies nauroi pehmeästi ja vei käden Dessin karvaan, silitellen Norman siskoa hellästi.
"Parikymmentä vuotta, ainakin. Riippuu pito-olosuhteista kovasti."

”Epäilen, että voisin kyllästyä eläimistä puhumiseen”, August vakuutti vilpittömästi. Dessin hankittuaan hän oli muuttunut siksi hölmöksi isäksi, joka esittelee lapsensa kuvia jokaiselle vastaantulijalle, sillä erotuksella tietenkin, että hänen lapsensa sattui olemaan karvainen ja kulkemaan neljällä jalalla.
”Se on sitten ajallisesti samanlainen sitoutuminen kuin hevosen hankkiminen parhaimmillaan.”
Hän jäi hetkeksi katselemaan Dessiä, joka selvästi nautti huomiosta.
”Dessi ei yleensä lämpene vieraille noin helposti.”

Helia vilkaisi miestä ja sitten tuon koiraa.
"Kutakuinkin. Kumpikaan ei tosin tullessaan ollut nuorukainen, Po ja Shifu ovat kodinvaihtajia." Hän jutteli hetken salukinartulle, suoristautuen sitten.
"Minulla on joku voima salukeihin. Murielin mukaan."

”Ehkä ne kokevat sielukumppanuutta?” August totesi, ja tunsi itsensä jälleen hämmentävän lyhyeksi Helian noustua takaisin pystyyn.
”Minua hän kutsuu collie-ihmiseksi, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.”
Hän ojensi kättään rapsuttamaan Dessiä, joka nojautui kiitollisena hänen säärtään vasten. Norma siirtyi takaisin Helian luo lähes mustasukkaisena.

Helialla oli taipumus saada ihmiset tuntemaan itsensä lyhyeksi. Myös moni hänen läheisistään valitti niskavaivoista, johon mies oli alkanut vastaamaan, ettei loukkaantuisi jos häntä ei jaksettaisi katsoa silmiin aina puhuessa.
"Hänellä on omat teoriansa hieman kaikesta. Norma." Mies sanoi painokkaalla sävyllä, katsoen salukia pitkään.
"Olet mustasukkainen ja minä en ole edes isäntäsi. Senkin pieni.." Mies nauroi koiralle, rapsuttaen sitä jälleen.
"En tajua milloin tämä otus rakastui minuun näin."

August hymähti.
”Niin hänellä taitaa olla”, hän myönsi ja siirsi katsettaan Normaan, joka tuntui omineen Helian kokonaan itselleen. Tavallisesti ujo saluki nojaili autuaana miehen jalkaa vasten, samalla tavalla kuin Dessi nojautui hänen reittään vasten.
”Koirilla tuppaa olemaan hyvä vaisto, noin rakastettavuuden arvioimisen suhteen. Tai niin Muriel ainakin jaksaa muistuttaa.”

Helia naurahti miehen kommentille.
"Eläimiltä voi kyllä oppia kaikenlaista ja saada tietoa ihmisistäkin. Ne jotka kohtelevat eläimiään hyvin, ovat yleensä kaikkien eläimien rakastamia ja kohtelevat myös läheisiään hyvin." Mies vilkaisi Normaa ja sen siskoa. Voi salukeja.
"Tai niin minä ajattelen."

August jäi miettimään Helian sanoja.
”Siinä tapauksessa sinä varmasti kohtelet läheisiä todella hyvin”, hän totesi lempeään, rauhalliseen tapaansa ja katsahti uudelleen Normaa, jonka silmät olivat painuneet tyytyväisesti kiinni.
”Meidän täytyy tosiaan tulla Dessin kanssa käymään liikkeessäsi joku päivä. Luulen, että-”
Mies ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun Muriel tuntui ilmestyvän suoraan hänen selkänsä taakse.
”August! Et kai sinä vielä ole lähdössä?” nainen tivasi, saaden Augustin räpäyttämään yllättyneesti silmiään.
”Muriel, lupasin katsoa vielä yhdet kuvat, ennen kuin-”
”Vastahan sinä tulit!”

Helia meni hetkeksi hämilleen miehen sanoista.
"En tarkoittanut sitä niin, mutta... Minä yritän." Hän yritti olla hyvä ihminen kaikille lähellään. Hieman vähemmän vanhemmilleen, mutta sellaista sattui.
"Tulkaa vain." Hän katsoi Murielia kulmat kurtussa. Mikä naista oikein vaivasi?
"Muriel, anna nyt ihmisen mennä töihin, jos hänen tarvitsee niitä tehdä." Helia nauroi pehmeästi. Oli tuokin yksi.

Muriel kurtisti kulmiaan Helialle.
”Et ole ehtinyt syödä läheskään tarpeeksi”, hän huomautti Augustille ja taputti miehen hartiaa.
”Olet vielä tolpillasi, joten hyvin ehdit täyttää lautasesi vielä kerran.”
”Muriel...”
Mutta nainen ei kuunnellut vaan katsahti vaaleaa salukia punahiuksisen miehen jaloissa.
”Desdemona näytti pitävän sinusta, Helia.”

Helia katseli sitä näytelmää enemmän kuin hämmentyneenä. Aivan kuin Murielilla olisi ollut joku tarkoitus tässä, mutta hän ei ymmärtänyt mistä se kumpusi. Silmien katse siirtyi siihen vaaleaan koiraan ja sen omistajan kautta takaisin Murieliin.
"Ei yhtä paljon kuin Norma."

”No, te tapasitte vasta. Jos viettäisit yhtään pidemmän aikaa Dessin seurassa, olen varma, että siitä tulisi suurin ihailijasi, niin kuin Normasta. Tai ehkä toiseksi suurin.”
Nainen hymyili viattomasti, vilkaisten Augustia kulmat kurtistuen.
”Enkö todellakaan saa sinua jäämään?”
Mies pudisti pahoitellen päätään.
”Minun on tosiaan katsottava vielä ne kuvat läpi. Helia, oli todella mukava tutustua”, hän totesi hymyillen.

"Muriel, nämä ovat juhlat, eivät vankila. Jestas." Helia pudisteli päätään, vetäen naisen viereensä seisomaan. Jos hän pitäisi tuon pitkän käsivartensa alla, nainen ei ehkä ahdistelisi toista miestä noin.
"Oli hauska tavata. Lupaan varata tiskille viljattomia herkkuja." Ihan kuin heidän kaupan tiskin herkkukulhossa olisi muuta ollutkaan.

Muriel pukkasi Heliaa kylkeen.
”Ken tänne käy, saa kaiken toivon heittää. August, odota, älä kuvittelekaan livahtavasi minnekään!” hän määräsi, pujahti Helian käden alta ja lähti luotsaamaan miestä kohti keittiötä, ennen kuin tämä ehtisi livahtaa kotiin tyhjin käsin. August ehti väläyttää Helialle nopean ’voi Muriel’-hymyn, ennen kuin hänet käytännössä talutettiin hakemaan ylimääräiseksi jäänyttä ruokaa.
Hetken kuluttua Muriel palasi olohuoneeseen ja etsi Heliaa katseellaan.

Helia pudisteli päätään ja siirtyi istumaan. Hän oli ottanut hieman lisää kakkua, istuen nojatuolissa - Norma yllättäen sylissään, kun Muriel palasi etsimään häntä.

Murielin kasvoille kohosi hymy ja hän pujahti Helian vierelle, istahtaen salukin takapuolen jättämään kapeaan tilaan nojatuolin käsinojalla.
"No hei, Norma, olet päässyt taas sylikoiraksi", hän hymähti ja kietaisi toisen käsivartensa kevyesti Helian harteiden ympärille pysyäkseen tasapainossa. Teagan näytti innostuneen keskusteluun huoneen toisella puolella, kädet viuhtoivat nopeasti puheen tahtiin.
"Onko ollut mukavaa?"

"Norma on aina ollut sylikoira. Muiden syli ei vain ole tarpeeksi suuri." Helia huomautti pehmeästi, laskien lautasen pienelle kahvipöydälle edessään.
"On. Kiitos, olet ihana. En olisi koskaan ehtinyt itse järjestää mitään."

”Niinhän sinä väität”, Muriel hymähti, muttei viitsinyt väitellä asiasta sen enempää. Norma näytti viihtyvän, joten menköön nyt tällä kertaa. Koiran seura teki sitä paitsi hyvää myös Helialle.
”Augustin Dessi on Norman sisko, mainitsiko hän asiasta?”

"Sanoi hän." Helia katseli sylissään olevaa koiraa onnellisena. Se oli niin ihana.
"Minun ja Roon pitäisi kohta mennä. Inventaariopäivä huomenna."

"August on eläinihminen henkeen ja vereen, mutta oli silti jättää tarttumatta tilaisuuteen, kun ehdotin hänelle Dessin ottamista", Muriel totesi kuin ohimennen.
"Vakuutin, että se voi muuttaa tänne, mikäli ongelmia ilmenee. Eipä niitä tunnu olleen. Hän on mukava kaveri, eikö olekin?"
Nainen vilkaisi Andya, joka oli pysytellyt koko illan omissa oloissaan. Sääli, että tällä oli nyt taas menossa huonompi kausi.

Helia vilkaisi siskoaan myös. Pitäisi kohta ottaa tuo kotiin. Saisi jäädä hänen luokseen yöksi.
"Huomaan, hän välittää koirastaan paljon." Sitä ei käynyt kieltäminen. Mies todella piti koirastaan.
"Ihan... Mukava ihminen...?"

"Eikö? Ja mitä sinä aina sanotkaan ihmisistä, jotka huolehtivat lemmikeistään?"
Murielin kasvoilla oli mitä viattomin hymy. Aivan sattumalta hän oli tullut kutsuneeksi Augustin käymään juuri tänään, Teaganilla oli tainnut olla jotain asiaa... Ei vai? No, ymmärsin varmasti väärin, tule ihmeessä maistamaan kakkua, sitä riittää.
"Dessi on hänelle kaikki kaikessa"

Helia kurtisti kulmiaan.
"He pitävät myös hyvää huolta ihmisistään. Mitä sitten?" Hän ei vain ymmärtänyt mihin Muriel pyrki tällä.
"Sanoin samaa hänellekin aiemmin ja.. Sen huomaa. Norman sisko ei olisi voinut saada parempaa ihmistä, olet oikeassa."

Murielin olisi tehnyt mieli puhahtaa ääneen.
"Niin. Kunhan pidät sen mielessä", hän totesi, pyyhkäisten Helian hiuksia ohimennen. Voi taivas, hänen ystävänsä osasi olla suloinen, mutta kaikki olisi varmastikin pitänyt vääntää vähintään ratakiskosta. Ehkä se siitä vielä. Ja jos ei, hänellä oli onneksi ratakiskoa sopivasti varalla.

Ratakiskoa, tuplana. Helia ei ymmärtänyt mitään sellaista.
"Niin. Norma, kuules, menes nyt alas siitä senkin epeli." Hän työnsi hellästi salukin alas sylistään ja nousi ylös.
"Rooroo. Mennäänkö? Haetaan Vega ja tulet luokseni yöksi. Syödään Murielin pakkaamia herkkuja myöhään."

Muriel epäili, että vielä jonain kauniina päivänä Norma livahtaisi Helian mukaan. Ei sillä, hän olisi uskonut koiran mielellään miehen hoitoon, mikäli tämä olisi pyytänyt.
"Älä kuvittelekaan livahtavasi ilman mukaanviemisiä", Muriel muistutti ja pujahti keittiöön samaan aikaan kun Andy kömpi ylös lattialta, pyyhkäisten hajamielisesti koirankarvoja vaatteiltaan. Ei sillä, että se olisi tehnyt mitään eroa, pian Vega olisi karvastanut vaatteet samanlaisiksi.
Muriel saattoi kaksikon autolle ja pyyhkäisi hiuksia otsaltaan. Voi Helia. Jos viimein olisi hänen ystävänsä vuoro olla onnellinen?
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   Ke Joulu 06, 2017 10:36 pm

Sunnuntai 15.10.2017, Hexham, iltapäivä

Muriel muistutti itselleen toimivansa rakkaudesta.
Hän oli käpertynyt sohvalle, Norma sylissään, kupillinen höyryävää teetä odottamassa.
"He sopisivat toisilleen, eikö niin, Normie?" nainen hymähti valitessaan Helian numeron puhelimestaan ja painaessaan vihreää luuria.

Helia vastasi puhelimeen pian. Taustalla kuului föönin ääni. Mies kuivasi epätoivoisesti hiuksiaan.
"Hei Muriel. Mistä tuulee?"

"Helia!" Muriel hengähti, yrittäen kuulostaa mahdollisimman kärsivältä.
"Onko sinulla menoa tänään?"

"Miksi kuulostat tuolta? Onko jokin huonosti, tulenko sinne?" Helia sammutti sen föönin. Turhaa se kuitenkin oli.
"Ei ole. Miksi?"

"Ei, ei tarvitse. Helvetinmoiset krampit vain."
Hän piti tuskaisuuden äänessään samalla kun rapsutteli Norman päätä.
"Minun piti lähteä Augustin kanssa keilaamaan, mutta ei tästä nyt mitään tule, en pääse ylös sängystä... Voitko mennä paikkaamaan minua? Rata on jo varattu!"

Helia meni hetkeksi hämilleen.
"No... No miksi ei. Kai minä voin. Ei minulla ole muutakaan." Helia myönsi.
"Milloin ja minne?"

Muriel yritti olla hymyilemättä, se olisi pilannut kuolemaa tekevän naisen vaikutelman.
"Olet enkeli! Olisin lähettänyt Teagsin, mutta hän on töissä, hyödytön mies."
'Hyödytön mies' kulki hänen ohitseen nojatuoliin ja kohotti kysyvästi kulmiaan.
"Wentworthilla, puoli neljältä."

Helia naurahti hiljaa
"Selvä, minä menen. Koeta tulla kuntoon ja olla läksyttämättä Teagsia liikaa." Mies huomautti. Kun kello sitten oli puoli neljä, hän oli keilahallin edessä, odotellen miltein vainoharhaisena. Jokin Murielin puhelussa nakutti.

Punainen farmarimersu pysähtyi parkkipaikalle ja August hypähti ulos siistiin tummansiniseen villakangastakkiin pukeutuneena. Hän lukitsi auton ja lähti harppomaan kohti ovia, yllättyen nähdessään Helian.
"Helia, hei!" mies tervehti.
"Muriel ei maininnut, että sinäkin olet tulossa!"

Helia jäätyi täysin kuullessaan miehen sanat. August ei tiennyt? Helialle tuli inhottavasti sellainen olo, että häntä oli huijattu.
"H..." Helia takelteli puheensa kanssa.
"Hän ei kertonut sinulle?"

August katsoi Heliaa hämmentyneenä.
"Onko jotain sattunut?" hän kysyi huolestuneena ja kaivoi samalla puhelimensa esiin.
"Oh, onhan hän laittanut viestiä. Olin Dessin kanssa juoksemassa... Voi raukkaa, toivottavasti olo paranee."
Hän sujauttu puhelimen taskuunsa ja hymyili Helialle.
"Pakko myöntää, että olen iloinen siitä, että sinä pääsit tulemaan. Olen odottanut tätä kovasti, en ole ennen keilannut."

Helia laski päässään hetken yksinkertaista matematiikkaa.
"... Ei hän oikeasti ole kipeänä." Mies totesi pian tyynenä.
"Olen pahoillani, se on... Mitä?" Hän jäi katsomaan miestä hetkeksi.
"Sinua ei haittaa, vaikka kuvittelit Murielin tulevan?"

"Niin, vaikka kyllä nekin vaivat ovat varmasti ikäviä."
Mies oli helppo huijattava, halusi uskoa sen, mitä sanottiin.
Nyt oli Augustin vuoro katsoa Heliaa hämmentyneenä.
"Totta kai olen pahoillani hänen puolestaan. Mutta olethan sinä täällä nyt seurana."
Hänen kulmansa kurtistuivat hieman.
"Vai oletko sinäkin aloittelija? No, ei kai sekään haittaa..?"

"Ei, olen keilannut paristi kavereiden kanssa ennenkin." Helia vastasi hymyillen. Hän kaivoi puhelimensa esiin.
'Muriel, minä tapan sinut. Minä ihan oikeasti vittu tapan sinut.' Ja Augustille hän hymyili, peittäen kiusaatuneisuutensa sisällään.
"Mennäänkö?"

”Murielin mielestä minun oli korkea aika kokeilla”, August naurahti ja nyökäytti vastaukseksi Helian kysymykseen. Tarkemmin sanottuna Muriel oli ilmaissut, että oli hämmästyttävää yleissivistyksen puutetta, jollei ollut koskaan kokeillut keilaamista, ja tilanne olisi heti muutettava, jos August ei halunnut vielä nolata itseään työkavereidensa silmissä.
Murielin intohimoisesta suhtautumisesta keilaamiseen hämmentynyt August oli hymyillyt ja ilmoittanut, että seuraava vapaa olisi sunnuntaina.
”Dessi on muuten syönyt todella hyvin sen jälkeen, kun aloin seurata antamiaisi ohjeita”, mies totesi hyvillään ja avasi oven, viittoen Heliaa astumaan edeltä sisään.
Samaan aikaan Helian puhelin ilmoitti viestistä:
’Minäkin rakastan sinua.’

'Minä vihaan sinua. Muriel, nyt helvetti! Et voi pallotella ihmisiä näin.' Helia kohotti katseensa mieheen, jonka kanssa asteli sisälle halliin.
"Onko? Ihana kuulla. Olen iloinen siitä." Se oli aina ihana kuulla että ohjeet auttoivat ihmisiä lemmikkiensä kanssa. Sitä varten hän piti liikettään. Hän asteli tiskille kertomaan varauksesta Murielin nimellä, joka oli maksettu jo. Hän kertoi kengänkokonsa, saaden ne kamalat kengät tiskiltä. Juuri ja juuri, naisen ilme oli melko epäuskoinen Helian kertoessa jalkansa koon.

"Onko kaikki hyvin?" August varmisti Helian näpertäessä puhelintaan.
"Toivottavasti tämä ei sotkenut sunnuntairutiineitasi. Muriel on varsin innokas järjestämään asioita oman mielensä mukaan."
Miehen kasvoilla viipyi hyväntahtoinen, lauhkea hymy.
"Minäkin olen. Vaikka yritänkin olla käyttäytymättä kuin ylisuojeleva vanhempi, on Dessi silti hirvittävän rakas. Sille tahtoo vain parasta."
August silmäili hieman epäluuloisesti keilauskenkiä, mutta kohautti sitten henkisesti harteitaan. Ainakin Muriel olisi tyytyväinen.
Uusi vastaus saapui Helian puhelimeen:
'Soita kun pääset kotiin?'

Helia hymyili miehelle.
"On, kaikki on hyvin. Ja ei sotkenut, en olisi tehnyt tänään mitään ihmeellistä, kun kaupakin on tänään kiinni." Hän veti niitä kenkiä omien tennariensa tilalle.
"En käsitä miten on suunniteltu näin rumat kengät." Hän naurahti, vilkaisten puhelintaan.
'Varmasti. Tulen käymään, jotta voin murhata sinun manipuloivan perseesi aivan itse.' Helia sammutti puhelimen ja työnsi taskuunsa. Jos hän ei vastaisi, Andy soittaisi Murielille jos olisi hätä.
"Noin. Oletko valmis?"

August keskittyi hetken nykimään nauhoja edes hieman parempaan ojennukseen ja suoristautui, katsellen kenkiään tyytymätön kurtistus otsallaan.
"Niin, eiväthän nämä mitenkään... kovin esteettiset ole", hän myönsi, vaihtoi painoa jalalta toiselle, ja lisäsi:
"Tai mukavat."
Todennäköisesti vähintään kantapäät olisivat tämän jälkeen hankautuneet. Onneksi autossa oli aina mukana laastaria.
"Uskoisin niin. Sinun täytyy näyttää minulle esimerkkiä, yritin eilen epätoivoisesti katsoa keilausvinkkejä netistä, mutta en voi sanoa vieläkään kokevani itseäni erityisen varmaksi lajin suhteen."

Helia naurahti, vilkaisten kenkiä. Ne olivat kauheat. Hänen jalkansa näytti tavallistakin pahemmalta kanootilta ne jalassa. Hän asteli heille varatulle radalle, ottaen pallon käteensä. Miehen pitkät sormet taipuivat koloihin liiankin helpon oloisesti, konkretisoiden myös miten naurettavan pitkät sormet Helialle oikeasti olikaan.
"Ei tosiaan. Ja en ole huippuesimerkki, mutta osun keilaan ehkä joskus kerran sinisen kuun aikaan."

August naurahti ja pyyhkäisi sormet läpi punertavista hiuksistaan.
"Sinulla on silti etumatkaa minuun nähden", hän huomautti samalla kun nykäisi tummansinisen Henley-paitansa hihoja suorempaan. Hän oli jättänyt neuleen takin kanssa kaappiin, Muriel oli korostanut, että keilatessa tulisi joka tapauksessa lämmin. Laita päälle jotakin mukavaa, nainen oli sanonut. Arkista.
"Ammattilaiset saavat sen näyttämään niin helpolta, mutta minä pelkään vain onnistuvani kompuroimaan omiin jalkoihini tai jotakin."

"Et kompuroi. Minä voin aloittaa." Helia antoi nimen pisteitä laskevalle koneelle, lähtien sitten heittämään. Sai hän keilan aivan vasemmasta reunasta kumoon.
"... Jotenkin noin. älä heitä varsinaisesti vaan... Liu'uta se lattialle."

"Liu'uta? Selvä."
Ei kai se niin hankalaa voinut olla? Hän osasi käynnistää ihmisen sydämen uudelleen ja korjata murtuneet luut, ei kai pallon liu'uttaminen voinut olla niin mahdoton tavoite?
Helian esimerkkiä seuraten August näppäili nimensä pisteenlaskijaan ja ujutti sitten sormensa keilapallon reikiin. Hän silmäili rataa hieman huolestuneena, ei edes yrittänyt taidokasta vauhdinottamista, vaan keskittyi sysäämään pallon liikkeelle mahdollisimman siististi.
Keilapallo kieri kauniisti rataa pitkin, mutta vierähti aivan viime hetkellä kouruun.
August naurahti ja pyyhkäisi hiuksiaan.
"Siitä se lähtee, hitaasti mutta varmasti?"

Helia taputti toiselle, nauraen. Kyllä, siitä se lähtisi.
"Lähtee lähtee! Minä taisin ensimmäisellä kerralla saada pallon kahden radan päähän. Älä kysy mitä tapahtui, minä en tiedä." Hän kokeili uudelleen, saaden pallon suoraan kouruun.
"...Oho."

August räpäytti yllättyneenä silmiään ja naurahti.
”Onnistuitko edes kaatamaan samalla yhtään keilaa?” hän kysyi naurahtaen. Toisaalta, Helian käsivarret olivat niin pitkät, joten oliko ihmekään, jos voima riitti sinkoamaan pallon toiselle radalle? Vaikka mies hoikanlainen olikin.
Kouruun virinyt pallo sai Augustin virnistämään.
”Tuo oli tasoitusta minulle. Jos vaikka tällä kertaa onnistuisi.”
Ei onnistunut vielä seuraavakaan pallo kaatamaan keiloja, mutta kolmas yritys sai jo yhden reunimmaisista keiloista kellahtamaan kumoon.

"En." Helia myönsi kiltisti. Hänellä ei ollut voimaa turhan paljon, mutta joskus koordinaatio pitkien raajojen kanssa vain petti. Se oli vain lipsahtanut!
He olivat tasoissa edelleen, kun Helia onnistui keilaamaan kolmannen tyhjän.
"Tästä ei nyt tule kyllä mitään." Hän naurahti, pudistellen päätään.

Myös Augustin oli pakko tässä vaiheessa myöntää, ettei heistä kummastakaan mitä suurimmalla todennäköisyydellä tulisi suurta keilausmestaria. Mutta ei tämä kieltämättä hullumpaakaan ollut, vaikka olisihan se tietenkin ollut itsetuntoa hivelevämpää osua edes kerran.
”Sovitaanko, että jos Muriel kysyy, molemmat onnistuivat rikkomaan pisterajat… Vai onko keilauksessa edes sellaisia? Olimme joka tapauksessa häikäiseviä, mitä se sitten keilaamisessa ikinä tarkoittaakaan.”
Ei ainakaan muutamaa hassua pistetaululla pyörivää pistettä, sen verran hänkin osasi päätellä.

Helia nauroi miehen ehdotukselle, nyökäten.
"Sovitaan vain." Naisen mainitseminen sai silmien katseen synkkenemään hieman. Niin. Muriel. Hän vielä tappaisi sen naisen. Tuo oli huijannut Augustin hänen kanssaan tänne, eikä ainakaan siksi että Helia oli yksinäinen. Hänellä oli ystäviä, eikä osannut kuvitella miehenkään olevan.
"Mitä muuten teet työksesi? Siis, millä osastolla olet?" Sen hän tiesi että tuo oli lääkäri.

August oli huomaavinaan muutoksen Helian mielialassa, kun hän mainitsi Murielin. Nämä olivat tuntuneet olevan ihan hyvissä väleissä vielä silloin, kun he olivat sattuneet tapaamaan juhlissa, mutta oliko jotain ehtinyt tapahtua?
Mies kurtisti hetkeksi kulmiaan, olisi tehnyt mieli kysyä asiasta tarkemmin, mutta jotenkin se ei tuntunut sopivalta. Ehkä, jos Helia vaikuttaisi erityisen alakuloiselta, olisi sallittua tiedustella, oliko kaikki hyvin.
”Työskentelen ensiavussa”, hän vastasi ja ujutti sormensa keilapalloon uutta yritystä varten. Tällä kertaa keiloja kaatui peräti kaksi, ja Augustin olisi tehnyt mieli hurrata ääneen.

Heliaa hävetti. Hän saattoi olla tyhmä siinä mielessä että ymmärtänyt flirttiä, mutta Murielin suunnitelma oli loppujen lopuksi kovin läpinäkyvä. Eikä se olisi haitannut, jos molemmat olisivat tienneet, mikä tilanne olisi. Nyt punatukkainen mies oli huijattu tänne ja se tuntui inhottavalta.
"Ensiavussa?" Onneksi Newcastlessa. Hän ei törmäisi mieheen kun raahaisi siskoaan sinne, milloin mistäkin.
"Edistyt! Hyvä sinä!"

”Jep, ensiavussa. Olen siis lääkäreiden Jack of All Trades”, August hymähti ja hymyili vilpittömän tyytyväisenä suoritukseensa keilojen kanssa. Olkoon, toinen keiloista oli saattanut kaatua naapurin osuessa siihen, mutta silti, kaato mikä kaato.
”Muutama keilausreissu lisää, ja saattaisin saada kaadettua kaikki.”

"Älä nyt ole noin pettynyt. Hyvin se sujuu." Onneksi hän osasi piilottaa kiukkunsa Murielia kohtaan. Nainen ansaitsisi selkäänsä, kunhan hän saisi tuon käsiinsä.

August nauroi ja pudisti päätään.
"En minä ole pettynyt, olen suorastaan riemuissani! Ennen tänne saapumistani pelkäsin, etten osuisi yhteenkään keilaan"
Ehkä ei olisi pitänyt siirtyä katselemaan parhaita keilausmokavideoita. Varsinkin, kun August kesti muiden kärsimystä niin kovin huonosti silloin, kun ei voinut olla itse auttamassa.

"No hyvä. Ja ajattele, et käyttänyt tähän harjoituskertaan omaa rahaasi ollenkaan!" Jos se nyt yhtään lohdutti.

"Totta tuokin. Muriel vaatimalla vaati saada maksaa."
Oli sääli, ettei nainen itse ollut päässyt paikalle, mutta Helian seura oli oikein miellyttävää. Vaikkei keilaamisesta ehkä koskaan hänen lempilajiaan tulisikaan, August oli enemmän ulkoilmaihmisiä.

Helia huokaisi pehmeästi. Voi jestas. Mitä ihmettä hän oikein sanoisi...
"Mmm. Hän on joskus vähän sellainen." Helia hyppäsi innosta, kun sai kaadettua viisi keilaa perätysten.
"Jes!"

"Niinhän hän on."
Muriel oli, kauniisti ilmaistuna, aikaansaava nainen. Josta yleensä joko piti tai sitten ei pitänyt, välimuotoja oli vaikea kuvitella. Augustilla ei kuitenkaan ollut pahaa sanottavaa ystävästään, johon oli Teaganin kautta tutustunut.
Helian hieno kaato sai Augustin taputtamaan arvostavasti käsiään.
"Upeaa! Nythän sinä alat ottaa kaulaa."

Helia oli aina pitänyt Murielista,a mutta tänään hän oli kääntänyt kelkkansa. Nainen saisi tosiaan kuulla kunniansa, kun hän menisi tuon luo.
"Nohnoh, voit hyvin saada vielä johtopaikan. Yksi täyskaato vain!"

"Luottosi minuun on äärettömän suuri", August huomautti hymyillen. Ei hän täyskaatoa onnistunut saamaan, mutta neljän keilan kaato oli jo hyvin, eikö ollutkin, vaikka yksi kaatuikin silkalla tuurilla ottaessaan osumaa toisesta keilasta?
Augustin oli silti myönnettävä lopulta tappionsa.
"Paras voitti", hän huomautti, olematta erityisen pahoillaan häviöstä, ja kääntyi katsomaan Heliaa.
"Onko kiire? Voisin tarjota päivällisen, voittosi kunniaksi."

Helia naurahti vaisusti Augustin onnitellessa häntä.
"Mutta ei taidolla, vaan puhtaalla moukantuurilla." Hän huomautti pehmeästi. Ei sen kummempaa. Hän meni hetkeksi jäähän, kunnes tajusi että pitäisi vastata.
"A... No, miksi ei."

”Hyst, sen kun nautit vain”, August hymähti ja oli kiitollinen, kun sai palauttaa ne hirvittävät kengät tiskille ja vetää omat, siistit kenkänsä takaisin jalkaan. Huomattavasti parempi.
Hymy kohosi miehen kasvoille, kun tämä hyväksyi kutsun.
”Hienoa! Dessikään ei vaadi minua palaamaan vielä kotiin, joten tässä on hyvin aikaa. Missä haluaisit käydä syömässä? Tunnen Hexhamia naurettavan huonosti.”

Helia otti kenkiä jalastaan, miettien. Mikä olisi hyvä paikka?
"Uh... Minulla on heikkous pubien fish and chipseihin." Hän myönsi. Mies kaivoi puhelimen taskustaan, laittaen sen päälle.
"Anteeksi, pitää tarkistaa onko Rooroolla ollut asiaa."

"Kuulostaa hyvältä. Onko sinulla jotakin suosikkipaikkaa?"
August kietaisi huivin kevyesti kaulansa ympärille ja kiskoi takin päälleen, tarkistaen, ettei ollut unohtanut mitään.
"Ah, mitä siskollesi muuten kuuluu?"
Kuten aina, kun uskaltautui jättämään puhelimen syrjään, oli tälläkin kertaa puhelimeen ilmestynyt liuta huolestuneita viestejä.
'Missä olet?' 'Helia!' 'Vastaa!'

Helia avasi viestit ja huokaisi.
'Keilaamassa. Nyt menen syömään, olen kunnossa.' Hän kohotti katseensa Augustiin.
"Ei ole, miltein mikä tahansa pubi on onnistunut lunastamaan odotukseni."

”Siinä tapauksessa, mikä mahtaisi olla lähin?” August kauluksiaan suoristellen.
”Millä muuten olet liikkeellä?”
Tästä ei tainnut olla hirvittävän pitkä matka lemmikkiliikkeelle, tai sitten August vain hahmotti karttaa väärin.
’Huolestuin’, ilmoitti puolestaan puhelin.

"Ummm... Tuossa on yksi hyvä vähän matkan päässä. Opastan meidät siihen. Auton voi varmaan jättää tähän parkkiin." Helia mietti itsekseen.
"Kävellen, asun ihan lähellä. Tai no, liikkeen yläkerrassa, joten liike on lähellä."
'Anteeksi. Sammutin puhelimen, etten tapa Murielia.'

August vilkaisi ympärilleen kieltokylttien varalta, mutta sellaisia ei näkynyt. Eikä parkissa kyllä voinut sanoa ruuhkaakaan olevan, keilahallikin menisi sunnuntaina aikaisemmin kiinni.
"Näytä tietä", August kehotti hymyillen.
"Ja sinulla onkin sitten lyhyt työmatka."
Helian puhelimen näyttö syttyi eloon saapuvasta puhelusta.

Helia vilkaisi puhelintaan. Nytkö tämä alkaisi?
"Minä näytän." Hän paranteli kaulahuivinsa asentoa.
"Anteeksi, vastaan tähän. Helia." Mies kertoi nimensä soittajalle, vaikka tuo luultavasti oli hyvinkin tuttu.

August vilkaisi huolissaan Helian suuntaan, mutta keskittyi sitten katselemaan idyllisiä kivitaloja, joiden ohitse he kulkivat.
”Helia!” Andromedan pelästynyt, hieman hengästynyt ääni kuului linjan toisesta päästä.
”Mitä on käynyt? Miksi sinä Murielin tahdot murhata?”

Helia hymyili Augustille.
"Ei mitään. Kerron myöhemmin, okei?" Hän ei voinut kertoa sitä miehen seurassa. Tai...
"Epäilen että hän järjesti minulle treffit."

Linjan toisesta päästä kuului kolaus ja ynähdys.
"... Hän mitä? Kenen kanssa?"
Uusi ynähdys.
Myös August näytti hämmentyneeltä katsoessaan Heliaa.

Helia vilkaisi miestä anteeksipyytävästi.
"Teaganin ystävän. Selitän kotona. Okei?" Häntä hävetti.

Andromeda hengähti ja sihahti jotain, mistä ei saanut selvää, aivan kuin hän olisi siirtänyt puhelintaan kauemmas.
"O-okei..."

"Joten, heippa. Soita Murielille jos on hätä. Tulen kotiin kun olet käynyt siellä." Helia lupasi, työntäen puhelun loputtua sen takaisin taskuunsa.
"Anteeksi."

"Kaikki hyvin?" August varmisti, yrittäen tavoittaa Helian katseen. Vai sellaista Muriel oli mennyt junailemaan...

"On. Meidän vain ehkä pitäisi puhua parista asiasta." Helia piti katseen kadussa tiukasti.
"Ei olisi pitänyt sanoa sitä kuultesi."

August juoksutti sormet läpi hiuksistaan ja naurahti.
"Jotenkin en ole yllättynyt. Tai siis, tämä on varsin Murielin tapaista."

[9.11.2017 0.02.17] Natsilepakko: "Hän ei ole koskaan tehnyt minulle mitään tällaista." Helia myönsi. Ja hän oli rukoillut, ettei koskaan tekisikään. Helvetti.
"Enkä pidä siitä että tulit huijatuksi ulos kanssani."

"Minua hän on uhkaillut jo pidemmän aikaa", August myönsi melkein nolona. Muriel oli ollut sitä mieltä, että hänen olisi korkea aika keksiä elämäänsä muutakin sisältöä kuin työ. Ensin oli Dessi, sitten ilmeisesti parisuhde.
"En tosin usko, että se olisi muuttanut mitään. Jos olisin tiennyt."

Helia vilkaisi Augustia hämmentyneenä.
"Ai?" Voi Muriel. Hän tappaisi tuon edelleen.
"Ja.. Miten se ei olisi muuttanut mitään?"

August hymyili hämmentyneenä.
"Vaikutat mukavalta", hän vastasi suoraan.
"Olen tietenkin pahoillani siitä, jos jouduit huijatuksi tähän ilman, että olet kiinnostunut. Käymään treffeillä tai sellaista."
Eiväthän kaikki olleet.

Voi hitto.
"Ah. Anteeksi, se ei... Voi helvetti." Helia huokaisi raskaasti. Miten hän voisi muotoilla sen asian? Luoja!
"Se ei johdu siitä etten haluaisi. Kai. Minulla ei vain... Ole koskaan ollut aikaa."

"Oh?" August äännähti ja katsoi Heliaa kuin kärsivällinen collie. Hän ei halunnut painostaa, mutta kuuntelisi kyllä, jos Helia haluaisi puhua.
"Tahdotko edelleen mennä syömään?"

Helia mietti hetken. Punatukkaisen miehen katse oli niin pehmeä. Hän ymmärsi Murielin puheet colliesta. August oli juuri sellainen.
"Mennään vain. Olen ehkä selityksen velkaa."

August nyökäytti päätään, yllättyneenä siitä, kuinka hyvillään oli siitä, että Helia suostui.
Treffit. Voi Muriel.
"Kuuntelen mielelläni."

Pitkä mies nyökkäsi varovasti, opastaen miehen pubille. Hän astui sisäänn, hymyillen hieman sen tyhjyydelle. Onneksi siellä ei ollut ketään. Hän etsiytyi mukavaan nurkkaloosiin, ettei kukaan kuulisi. Hän ei vilkaissutkaan ruokalistaan, kun tiesi tulleensa tänne vain rasvaista ruokanautintoa varten.
"Joten. Niin. Minulla ei ole ollut koskaan aikaa käydä treffeillä, koska olen kasvattanut siskoani."

August istahti Heliaa vastapäätä, kieputti huivin pois kaulastaan ja riisui takkinsa. Hänen kulmansa painuivat alas, saaden hänet näyttämään huolestuneelta collielta.
"Voi ei. Andromedaa? Saanko kysyä, mitä vanhemmillenne tapahtui?"

Helia teki samoin huivin kanssa ja riisui takkinsa.
"Oh, ei mitään. He vain panostivat isoveljemme elämään ja... Unohtivat meidät. Joten olen huolehtinut Roosta käytännössä aina. Ja hän ei voi hyvin. Masentunut, itsetuhoinen. Ujo. Ja olen aina ollut olemassa Roota varten. Jättänyt kaiken kun hän on tarvinnut minua. Siihen ei ole sopinut parisuhde mitenkään."

Tarina oli Augustille hyvin tuttu, mutta,vain lääkärin näkökulmasta. Huolestuneet omaiset odotushuoneessa.
"Olet joutunut kantamaan valtavasti vastuuta", mies huomautti, haluamatta tarjota sellaisia latteuksia kuin 'tiedän miltä sinusta tuntuu'.
"Ei mikään ihme, ettei parisuhde ole ollut ensimmäisenä mielessä. Millaisessa kunnossa sisaresi on nyt?"

Helia katsoi pöydän pintaa, piirrellen etusormellaan sen rosoiseen, hieman kärsineeseen pintaan.
"Mm. Se oli asia jonka halusin tehdä. Hän on voinut jälleen huonommin. Elän taas varpaillani, odotan räjähdystä."

Töissä ollessaan August tiesi tarkkaan, kuinka auttaa potilaitaan. Mutta sairaalan ulkopuolella asia ei ollut niin yksinkertainen.
"Kuinka sinä itse jaksat? En voi sanoa, että tietäisin, miltä sinusta tuntuu, mutta voisin kuvitella sen olevan raskasta. Huoli läheisestä on kuluttavaa, vaikka totta kai rakastaan haluaa auttaa."

Helia olisi voinut sanoa voivansa hyvin. Mutta koska August osasi kysyä, tuo osasi olettaa ettei kaikki ollut hyvin.
"Voin ihan hyvin. Joskus on raskaampaa."

"Varsinkin silloin, kun oireenkuvaan kuuluu itsetuhoisuutta, pelko on usein jatkuvasti läsnä."
Häm hymyili pahoittelevasti.
"Anteeksi, lääkäripuolta ei saa jätettyä vain takkia riisumalla. Onhan sinulla riittävä tukiverkko?"

Helia hymähti anteeksipyynnölle, pudistellen päätään.
"Ei se mitään, uskon että se on hankalaa. Ja kyllä, minä pelkään. Ja huolehdin itsestäni vain, jotta olisin kunnossa huolehtiakseni siskostani.
"Muriel. Teagan. Ystäviä, jotka ymmärtävät miksi saatan kadota illanvietosta yllättäen, suuttumatta siitä."

August oli nähnyt saman tilanteen monta kertaa. Tai pikemminkin sen, mihin se saattoi johtaa, eskaloiduttuaan pahemman kerran.
"Tuollainen tilanne ei ymmärrettävästi anna paljoa tilaa parisuhteeseen keskittymiselle."
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   Ke Joulu 06, 2017 10:56 pm

"Ei. Eikä se helpota, että minä olen itsekin... Sairas." Helia myönsi sen ääneen. Se oli vaikeaa.

"Oh?"
Taas ne samat, kärsivälliset colliesilmät. Sama katse, joka ensiavussa rauhoitti potilaita ja omaisia.
"En kysy enempää, jollet tahdo kertoa."

Se rauhoitti Heliaakin. Hän oli rauhallinen, mutta harva ihminen sai häntä rentoutumaan todella. Sisko ei kuulunut yksiin niistä, vaikka rakas olikin. Eikä aina Murielkaan.
"Dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Sivupersoonia. Ei varsinaisesti kannusta tapailemaan ketään."

Jack of all trades, master of none, irvaili moni ensiapupuolen lääkäreistä. Mutta ainakin Augustilla oli riittävästi tietoa tunnistaakseen sanaparin.
Rauhallisuus ei kuitenkaan kadonnut minnekään.
"Se varmasti mutkistaa asioita."

Helia hymyili vaisusti. Niin. Se mutkisti asioita.
"Niin se tekee. Ja en... Muriel tietää. Ja Teagan. Siskonikaan ei tiedä. Pidän tämän salassa häneltä, koska hän huolehtisi minusta sen jälkeen. Joten. Siksi. Tämän takia en ole käynyt ulkona ikinä. Ja siksi en pidä Murielin tavasta tehdä se. Se ei johdu siitä etten pitäisi miehistä tai että sinun seurassasi olisi vikaa."

August nyökäytti päätään.
"Ymmärrettävää. Muriel osaa kyllä olla melkoinen tapaus. Vaikka hän varmasti tarkoittaakin hyvää."
Hän taitteli ajatuksissaan lautasliinaa auki.
"En tiedä, onko tämä jotain, mitä tahdot kuulla, mutta mielipiteeni sinusta ei ole muuttunut. Ellei sitten parempaan. Olet hyvin huolehtivainen persoona."

Helia huokaisi raskaasti. Muriel tosiaan osasi olla melkoinen ja oli tällä kertaa ylittänyt Helian asettaman, veteen piirretyn rajan. Hän ei voinut olla katsomatta miestä kulmat koholla, pitkään.
"Mitä?"August ei ollut juoksemassa ovesta ulos ja karkuun, mahdollisimman lujaa ja kauas.
"Anteeksi, näin vain sieluni silmin kuinka juokset karkuun tällaista kävelevää friikkisirkusta ja hullujen huonetta."

August naurahti ja pudisti päätään.
"Ei, anteeksi, ei saisi nauraa. Mutta Helia, minä työskentelen ensiavussa. Et usko mitä kaikkea olen nähnyt. En pelästy helpolla."
I've seen things you people would't believe oli yksi hänen lempisitaattejaan kuvaamaan hänen työtään, eräs kollega oli tulostanut sen hänelle kortiksi.
"Olen tietenkin myös realisti. Mutta optimistinen sellainen."

"Et usko mitä kaikkea minä olen nähnyt." Ja Helia eli valitettavasti vain omaa elämäänsä. Valitettavasti.
"... Tuo tarkoittaa että?" Se tuntui hullulta. Ei hän ollut ihminen josta kiinnostuttiin.

August hymyili lauhkeasti.
"En varmasti. Ja sinun ei pitäisi käyttää itsestäsi sellaisia sanoja kuin friikkisirkus."
Hän taitteli vasta avatun lautasliinan kahtia, sitten neljään osaan.
"Minä en olisi ollenkaan pahoillani, vaikka kävisimme ulkona toistekin. Ilman, että meitä on huijattu siihen."

"Se on vain hyvin kuvaava. Enkä tarkoita arvostella itseäni sillä." Toisin kuin siskonsa, Helia saattoi käyttää negatiivisesti latautuneita sanoja tarkoittamatta sitä. Kalpea iho punastui kevyesti, eikä tarjoilija olisi voinut valita huonompaa hetkeä tulla pyytämään tilauksia. Tuon mentyä, hän katsoi Augustia hetken jos toisenkin, kykenemättä sanomaan mitään.
"Jos, tai siis... Oh." Mies oli yllätetty täysin.
"En minäkään"

August hymyili edelleen.
"Tietenkin ymmärrän, mikäli sinä et tahdo", hän aloitti, sillä ei halunnut painostaa Heliaa mihinkään.
Tämän vastaus sai silmät siristymään hymyn mukana.
"Olen iloinen siitä. Ja lupaan ymmärtää sitä, että saatat joutua perumaan tapaamisia viime hetkellä."

Se oli hullua. Helia huokaisi raskaasti, kokien aivan uudenlaista tunnetta. Ja silti vähän murhanhimoa.
"Se auttaa jo paljon, jos ymmärrät. Mutta, se minusta, kerro itsestäsi enemmän."

August nojautui taaksepäin penkissään.
"Minun pitäisi kai esiintyä edukseni, mutta haluan olla rehellinen", hän hymyili.
"Minulla on työni ja Dessi. Lisäksi ratsastan, mutta siinä taitavat olla kiinnostavimmat faktat minusta..."

Helia hymyili pehmeästi sille suorasukaisuudelle.
"Ratsastat? Ja kerro jotakin vähemmän kiinnostavaa. Tiedät jo nyt hullun perhehistoriani."

August hymyili hieman hämillisesti.
"Olen tavattoman huono puhumaan itsestäni", hän myönsi avoimesti. Kai se oli esikoisen risti, olla kiltisti niin että hankalammat sisarukset saivat itselleen enemmän tilaa.
Ja oli asioita, joita ei vain voinut kertoa.
"Mutta kyllä, ratsastan. Ennen yliopisto-opintoja haaveilin jopa urasta hevosten parissa, mutta ei siitä lopulta tullut mitään. Olen kotoisin Manchesterista, olen perheeni vanhin lapsi, ja tuota..."
Hän siirsi lautasliinan syrjään, ennen kuin tuhoaisi sen täysin.
"Pidän science fictionista. Seuraan Doctor Whota."

Se oli molempien ongelma. Luoja yksin tiesi, ettei Helia tosiaankaan osannut puhua helposti itsestään.
"Ai? Miksi ei tullut?" Olisi ehkä pitänyt kysellä vähemmän, mutta hän oli utelias.
"Aww. Sehän on suloista."

Koska se olisi todennäköisesti johtanut välirikkoon ainakin isän kanssa – niin kuin siihen ei olisi ollut syytä jo muutenkin.
”En ollut kovinkaan hyvä pitämään omaa päätäni niihin aikoihin, eivätkä vanhempani olleet turhan kannustavia ainoan poikansa ammattihaaveista”, hän myönsi ja nykäisi paitansa kaulusta suorempaan.
”Joten, se sai jäädä harrastukseksi. Mutta nykyisessä työssäni pääsen joskus helikopterin kyytiin, joten ehkä se ei ole niin paha?”
Helian kommentti sai hennon punan kohoamaan hänen korvilleen.
”Oh? Joku sanoisi sen olevan noloa.”

Se oli tuttua. Tavallaan. Helia oli pyrkinyt miellyttämään vanhempiaan aina (lähinnä jotta nuo eivät huutaisi siskolle), mutta hän oli myös itsepäinen. Kun hän oli päättänyt muuttaa pois ja ottaa Andromedan mukaansa, hän ei ollut kysellyt. Se oli ollut ilmoitus vanhemmille. Siskolta oli kysytty.
"Harmi jos se jäi siitä kiinni. Vanhempien pitäisi kannustaa lapsiaan." Helia jos joku sen tiesi, mitä kävi jos lapsia laiminlyötiin tarpeeksi. Hän oli siskonsa kanssa elävä esimerkki.
"Awww. Ehkä helikopteri on hyvä korvaus. Ja ei, miksi olisi? En ole itse katsonut oikein mitään sarjoja, mutta... Noh, minulla harvoin on aikaa. Tai sitten katson jotain mistä Roo pitää."

”Niin. Vaikka en rehellisesti sanottuna tiedä, olisiko minusta todella ollut huipulle. Olen hyvin onnellinen nykyisessä työssäni.”
Totta kai sitä tuli joskus pohdittua. Mitä olisi tapahtunut, jos olisikin pitänyt oman päänsä? Mutta ehkä se oli siskon unelma, ei hänen. Hänen tehtävänsä oli paikata rikkinäisiä ihmisiä.
August tunsi taas syvää myötätuntoa Heliaa kohtaan.
”Millaisista asioista pitäisit itse vapaa-ajalla?”

Siskon unelma, jonka sisko oli onnistunut vuoden aikana sotkemaan totaalisesti. Mutta siitä ei ollut hyvä puhua veljen kanssa. Helia jäi miettimään hetkeksi.
"Pon ja Shifun terraarioidenn siivoaminen on ihanan terapeuttista, kun sen saa tehdä ajan kanssa. Viihdyn pubeissa ja ties missä illanistujaisissa ystävieni kanssa, vaikka en juokaan alkoholia." Hän oli pari kertaa elämässään juonut ja ne dissosiaatiot eivät jättäisi häntä koskaan rauhaan. Ei siis alkoholia hänelle.
"Haluaisin vain olla rento ja pelkäämättä."

Myös August jätti alkoholin suurimmaksi osaksi rauhaan. Se ei ollut hyvä yhdistelmä tiettyjen toisten addiktioiden kanssa, joista hän ei todellakaan ollut ylpeä. Ja jotka hän pitäisi mieluummin visusti vain omana tietonaan.
"Varmasti. Se on-" hän aloitti myötätuntoisesti, mutta vaikeni tarjoilijan seisahtuessa pöydän ääreen tuomaan heidän annoksiaan.
Tarjoilijan palattua muihin töihinsä August keskitti huomionsa takaisin Heliaan.
"Pahoittelen, että tämä on taas lääkäripuhetta, mutta ovathan siskosi hoitokontaktit kunnossa? Ja omasi?"

Helia kiitti tarjoilijaa hymyille. Niin. Hoitokontaktit. Jep.
"Minun ovat. Siskoni ei. Hän jättää niitä kesken ja minä en voi pakottaa aikuista ihmistä, en ennen kuin hän on taas hyppäämässä sillalta tai jotain."

August kurkotti itselleen ruokailuvälineet pöydällä olevasta rustiikkisesta tuopista, mutta piti katseensa yhä Heliassa, kulmat alas painuen.
Oli helpottavaa kuulla, että Helia itse huolehti voinnistaan, mutta siskon tilanne oli varmasti kuormittava. Sana 'taas' sorahti korvaan.
"Onko Andromeda päässyt missään vaiheessa kunnon kartoitukseen?"

Helia pudisteli kevyesti päätään.
"Ei." Häntä ei otettu vakavasti huolensa kanssa, mikä todella raastoi miestä. Ja siski itse ri hakenut apua.

Augustin kulmakarvat painuivat surullisesti silmien yllä.
"Siinä vaiheessa, kun sairas omainen on täysi-ikäinen, kädet ovat aika lailla sidotut. Vaikka senhän sinä olet varmasti huomannutkin."
Ikävä kyllä monesti tilanne ehti eskaloitua melkoisesti, ennen kuin siihen päästiin puuttumaan.
Hän hymyili hieman nolona.
"Anteeksi. Keskustelisit varmaankin mieluummin jostain muusta. Ammattitauti, alkaa kysellä tällaisia."

Siitä se johtui. Siskon täysi-ikäisyys takasi huolesta sairaan veljen kädettömyyden. Pelko siitä että joskus sisko sanoi viimeistä kertaa että tuon olisi pitänyt kuolla... Se raastoi häntä joka päivä.
"Ei, ei se mitään. Ei tarvitse pyytää anteeksi, mutta olet myös oikeassa." Hän puhuisi mistä tahansa muusta.
"Mistä Muriel keksi että sinä pidät miehistäkin tai... Niin? Minä kun en ole koskaan kertonut."

August naurahti ja pudisti päätään samalla kun alkoi tehdä selvää valtavasta ranskanperuna-annoksesta.
"En tosiaankaan tiedä. Minäkään en ole ollut erityisen avoin asian suhteen, jos en nut suorastaan salaillutkaan."
Ei vain ollut ollut aikaa miettiä moisia asioita.
"Hän on melkoinen tapaus."

Helia pudisteli kevyesti päätään.
"... Hän otti melkoisen riskin." Olisi ollut hyvin mahdollista, että miehet olisivat loukkaantuneet tästä. Enemmän kuin mitään muuta.
"Olisi voinut mennä kammottavalla tavalla pieleen."

"Ilmeisesti hän katsoi sen olevan sen arvoista", August totesi leppoisasti. Hänen olisi ehkä pitänyt olla kiukkuinen, mutta ei hän oikein osannut, kun oletti tarkoitusperien olleen hyvät. Vaikka Muriel itse sanoikin, että tie helvettiin oli päällystetty hyvillä aikeilla.
"Olen iloinen, ettei mennyt."

Helia oli kiukkuinen. Edelleen. Ihmisiä ei saanut huijata tällaiseen, vaikka August sanokin ettei se haitannut. Silti mies oli siinä, edelleen, vaikka hän oli kertonnut kaiken kamalan.
"Niin. Se on outoa minun näkökulmastani."

"Miksi pidät sitä outona?" August kysyi rauhallisesti. Tietenkin Helia oli hankalassa tilanteessa, jossa seurustelu oli tuskin ensimmäisenä mielessä, mutta silti.

Helia naurahti vaisusti miehen kysymykselle. Niin.
"En voi sanoa että olisin tavannut ketään, joka ei olisi hätkähtänyt yli kaksimetristä miestä, jolla on kilometrin raajat ja.. Niin."

August hymähti.
"No, olethan sinä kieltämättä varsin huomiotaherättävä siinä mielessä", hän myönsi. Ei hän itsekään lyhyt ollut, mutta silti.
"Ja mitä siihen muuhun tulee, on helppo säikkyä sellaista, mitä ei ymmärrä. Siksi yritän kerätä mahdollisimman paljon tietoa vähän kaikesta."

"No, voi sen niinkin sanoa." Ei hän vain tiennyt että kukaan olisi pitänyt näkemästään, ainakaan muuta kuin outona.
"Niinhän se on. Mutta.. Niin. Jotain muuta. Onko sinulla oma hevonen?"

Augustin hymy muuttui astetta lempeämmäksi Helian kysymyksen myötä.
"On. September on hannoverinhevonen, silmäteräni Dessin lisäksi."
Työnsä takia August ei valitettavasti ehtinyt ratsastaa lainkaan niin paljon kuin olisi halunnut.
"En osannut jättää hevosmaailmaa kokonaan."

Helia hymyili hieman. Oli ihanaa kun ihmiset pitivät eläimistään hyvää huolta ja selvästi rakastivat noita.
"En ole koskaan ratsastanut. Osittain sen takia ettei sellaista hevosta olekaan, jonka kanssa jalkani eivät olisi liian pitkät." Helia naurahti pehmeästi.
"August ja September? Teitkö tuon tahallasi?"

"On melko pitkiäkin ratsastajia", August totesi lohduttavasti, vaikka Helia kieltämättä paini aika lailla omassa sarjassaan. Käviköhän se koskaan yksinäiseksi, noin pitkänä oleminen?
Miehen kysymys sai hänet naurahtamaan ja punastumaan taas hieman.
"Oi ei, vannon, ettei se ollut suunniteltua, September oli nimetty jo kauan ennen kuin se saapui minulle... Vaikka kyllähän se kieltämättä kiinnitti huomioni."
Ja monen muunkin, kysymys tuntui olevan melkoinen vakio aina, kun August kertoi ratsunsa nimen.

"Ei varmaan 215 senttisiä?" Helia oli pitkä ja tiedosti sen. Naurettavan pitkä.
"Kiinnitti varmasti. Hauska yhteensattuma vain." Se herätti Heliassa kyllä hilpeyttä. Hän jäi hetkeksi syömään. Mitä ihmiset tekivät treffeillä? Puhuivat vain? Milloin voisi ottaa puheeksi sen, että hän ei ollut koskaan ollut ketään toverillista halausta kummemmassa kontaktissa? Voihan helvetti.
"Haittaisiko sinua kokematon treffiseuralainen?"

"Pakko myöntää, ettei tule aivan heti mieleen", August myönsi lähes pahoitellen ja hymyili Helian huomautukselle.
"Niin on, kieltämättä. Muriel oli sitä mieltä, että Dessi olisi pitänyt nimetä Octoberiksi, mutta sain siitä väännettyä vain hyvin kummallisia lempinimiä, joten Desdemona jäi."
Myös August keskittyi hetkeksi ranskanperunoihinsa, seivästäen niitä huolellisesti haarukkaan. Helian kysymys kuitenkin havahdutti hänet ajatuksistaan.
"Oh, ei tietenkään. Miksi sellainen haittaisi?"

"Yllätys että Muriel oli sitä mieltä. Desdemona on kaunis nimi kuitenkin." Jestas. Hän ei yhtään yllättynyt yhteisen ystävän järjenjuoksusta.
"No... Minä en ole ikinä ollut ystävällistä halausta lähempänä ketään. Joten voin olla vähän... Pihalla. Kaikesta." Olihan tietty elokuvissa nähty suudelmia, mutta hän epäili niitten käypyyttä oppimateriaaleina.

August virnisti.
"Yllätys tosiaan... Sitä paitsi hän maalaili jo silmissään, kuinka Dessin jälkeen voisin ottaa toisen koiran, jonka nimi olisi jo kätevästi valmiina. Arvaat varmasti, mikä se olisi ollut. Muriel tuntuu olevan sitä mieltä, että yksi lemmikki on aivan liian vähän."
Augustin kasvoilla häivähti pieni yllättyneisyys, mutta lempeä ilme palasi nopeasti.
"Ei mikään ihme kun ottaa huomioon, ettei sinulla ole ollut juuri aikaa keskittyä itseesi."

"Ei luoja. Hän on mahdoton. Minulle hän ei tosin tuputa lisää lemmikkejä. Ruokaa aina senkin edestä." Helia naurahti. Hän söi järjettömiä määriä ja silti Muriel oli aina työntämässä häneen lisää ruokaa.
"Mm. Halusin vain... Varoittaa. Että se ei ole mitään henkilökohtaista. Milloinkaan." Ja Helia oli kuitenkin vuotta vaille kolmekymmentä.

"Hän on", August myönsi hyväntuulisesti. Muriel tuntui ottaneen elämäntehtäväkseen ruokkia kaikki ympärillään ja vielä hieman kauempanakin. Naisen luota ei yksinkertaisesti lähdetty ilman vähintään paria ruokapakettia.
"Ymmärrän. Mutta se ei tosiaan haittaa minua, joten älä sinäkään suotta murehdi asiasta."
Vaikka yleinen trendi tuntuikin olevan, että varsinkin miehen olisi pitänyt olla täysin kokenut ennen kuin tämä oli ehtinyt täyttää edes kahtakymmentä.

Naisen luota ei lähdetty ilman ruokapaketti ja sitä, että tuo oli neljästi käskenyt (ja vahtinut että käskyä toteltiin) ottaa lisää ruokaa. Lisäksi ne paketit. Hän hiljeni syömään, vilkaisten puhelintaan. Ei mitään. Ehkä hän voisi rentoutua sen suhteen hetkeksi.
"Joten... Haluaisitko tavata uudelleen?"

August huomasi ilokseen, ettei Helialla tuntunut olevan pakonomaista tarvetta täyttää jokaista hiljaista hetkeä, joka heidän välilleen laskeutui. Eikö se ollut merkki siitä, että tilanne oli suhteellisen rento?
Haarukka unohtui puolimatkaan suuhun.
"Jos sinä tahdot. Vaikka meidät huijattiinkin tähän, minulla on ollut mukavaa."

Sitä Helialla ei ollut. Hän osasi olla hiljaa, jos ei keksinyt järkevää sanottavaa. Joskus piti olla hiljaista, että puhetta osasi arvostaa.
"Kyllä se käy. Tuota, sinulla on kastiketta..." Hän yritti näyttää kohtaa suupielessään.

August räpäytti silmiään ja laski sitten ruokailuvälineet käsistään tarttuakseen lautasliinaan, jonka hän heidän ruokaa odotellessaan oli taitellut ja avannut useampaan kertaan.
"Kiitos", hän naurahti, siistittyään suupielensä. Eikö sitä aina varoitettu, ettei treffeillä kannattanut syödä ruokaa, joka sottasi helposti?
"En sentään ole onnistunut sotkemaan mitään paidanrinnuksille."

Helia hymyili nopeasti miehelle.
"Sitä on... Äh." Helia luovutti ja otti oman servettinsä, sipaisten sen lopulta pois oikeasta kohdasta.
"Onneksi et. Paidan sotkeminen on kamalaa. Sotken niitä noin kolme päivässä."

August räpäytti silmiään hieman hämmentyneenä, mutta hymyili sitten. Huomasi, että Helia oli tottunut pitämään huolta muista.
"Kiitos. Yritän syödä loput siistimmin", hän lupasi tarttuessaan taas ruokailuvälineisiinsä. Helian toteamus sai hänet naurahtamaan ja pudistamaan hieman päätään.
"Minä olen aivan yhtä paha. Varsinkin kiireessä."

Se oli hänelle luonnollista. Sellaiset pienet asiat. Vaikka samalla hän mietti sen olevan outoa. Ei hänen olisi pitänyt hipelöidä Augustin kasvoja!
Mutta ne olivat komeat, kun tarkemmin katsoi. Jos vähän?
"Minä muuten vain. Milloin huomaan että pyyhin koiran nameilta haisevat kädet antaumuksella paitaan tai unohdan miten juoda teetä. Huulessani tuntuu olevan usein reikä."

August yritti tosiaan parhaansa, ettei olisi sotkenut kasvojaan enempää. Hän oli sitä tyyppiä, joka ei ehkä ensimmäisenä pistänyt silmiin väkijoukosta, mutta jonka kasvot muuttuivat sitä miellyttävämmiksi, mitä pidempään niitä katseli. Lempeät ja avoimet kasvonpiirteet, sellaiset, jotka saivat viikonloppujuopot avautumaan elämästään takstijonossa kahden aikaan aamulla.
Ja Augusthan kuunteli. Vaikka se olisi tarkoittanut taksin missaamista useampaan kertaan.
”Mmm, eläinten kanssa se on ihan mahdotonta. Jokaisen takkini taskut on valehtelematta täytetty koirannameilla, jotka sitten tipahtelevat aina, kun yritän kaivaa jotakin esiin...”

"Minulle ei onneksi käy noin. Tai no, minun lemmikkieni tapauksessa namit tarkoittaisivat torakoita ja kuolleita jyrsijöitä. Kumpiaksan en liiemmin kuljeta taskussa." Jos taskusta joskus putoaisi kuollut rotta, silloin Helia hankkisi uutta apua itselleen.
"Mutta eläinten kanssa on mahdoton pysyä siistinä."

Mielikuva oli kieltämättä... mielenkiintoinen.
"Ne eivät taida tosiaan olla sellaista sorttia, joka kulkisi kaikkein mukavimmin taskussa. Eivätkä lemmikkisi taida muutenkaan olla kovin ulkoilevaa sorttia?"
Augustillakaan ei ollut mitään syytä kuljettaa Dessin nameja esimerkiksi siisteimmän takkinsa taskussa, mutta silti niitä löytyi sieltäkin.
"Sellaista se on. Sama juttu asunnon kanssa, vaikka kuinka usein imuroisi, Dessin karvoja löytyy silti joka paikasta. Vaikka sen turkki hyvässä kunnossa onkin."

"Eivät. En käsittele Pota juuri lainkaan, käärmettä siis. Vain kun on pakko. Shifu on joskus seurallinen ja innostuu rellestämään huoneessaan kun on jaloittelemassa, mutta harvemmin. Onneksi, se ei ole kovin sulava eläin." Helia naurahti. Kerran Shifu oli kiipeilyköysistä pudotessaan kaatanut pöydän. Hups.
"Minulla on kotona lakanoissa Norman karvoja. Ja se ei ole koskaan käynyt luonani."

August nauroi pehmeästi.
"Minäkin olen löytänyt kunnon kokoelman Murielin koirien karvoja, vaikka en olisi edes käynyt heidän luonaan vähään aikaan. Ja merkillisistä paikoista, kuten aiemmin avaamattomina olleiden kirjojen välistä..."
Yhtälö oli käsittämätön ja vielä ratkaisematta.
"Älä sano Murielille, mutta joskus ihan tosissani harkitsen toisen koiran ottamista. Dessi tuntuu nauttivan seurasta, ja olisihan se mukava antaa koti jollekin kodittomalle koiralle joskus tulevaisuudessa."

"En kerro. Lupaan. Inhoan sitä hänen 'mitä minä sanoin'-katsettaan. Näen sitä liian usein." Helia naurahti pehmeästi, ähkäisten hiljaa kun sai syötyä.
"Phhhh. Olen ihan täynnä. Unohdin miten iso annos on."

"Kyllä, se katse vainoaa minuakin. Jopa tilanteissa, joissa Muriel ei ole läsnä."
Naisen ei tarvinnut edes sanoa mitään, kun August jo kuuli päässään tämän tietyllä nuotilla lausutut sanat 'mitä minä sanoin'.
Hän oli jo joutunut luovuttamaan oman annoksensa kanssa hieman aikaisemmin - ja olisi todennäköisesti ansainnut Murielilta epäluuloisen katseen. Syötkö tarpeeksi? Oletko varma? Näytät laihtuneen.
"Muriel olisi sinusta ylpeä", hän huomautti hyväntuulisesti viitatessaan tarjoilijaa tuomaan laskun.

"Siihen asti kunnes halkean." Helia pihahti, kiittäen luojaansa rennoista housuista. Hänelle tuli joskus pömppövatsa, jos söi oikeasti paljon. Se oli noloa ja ei tosiaan kaunista, mutta ei hän ollut vielä koskaan mitään sille voinutkaan.
"Nyt esimerkiksi halkean ihan kohta."

"Voi ei", August naurahti myötätuntoisesti. Hän hoiti lupauksensa mukaisesti laskun ja kääntyi sitten Helian puoleen.
"Tahdotko kyydin kotiin?"
Eihän tästä pitkä matka ollut, mutta oli se silti kohteliasta kysyä. Varsinkin, jos toinen raukka oli halkeamaisillaan.

"Murielin luo, itseasiassa. Jos se ei kierrä liikaa." Hän halusi käydä huutamassa naiselle. Ihan periaatteesta. Oli ollut ruma huijata August Newcastlesta tänne.

"Ei kierrä, älä huoli. Heitän sinut sinne."
August suoristautui, kietoi huivin kaulaansa ja veti takin päälleen, suoristellen kaulukset huolellisesti.
"Tämänkin takin taskussa on koirannameja... Ja näemmä myös naksutin", hän naurahti heidän suunnatessaan ovelle.

Helia veti vaatteet päällensä, samoin hanskoja käteensä. Hän sai välillä kylmästä nokkosihottumaa käsiinsä.
"Voi ei. Olet ainakin omistautunut koiranomistaja."

"Kai sen voi niinkin ilmaista", August hymähti ja sulloi naksuttimen takaisin taskuunsa. Joku toinen olisi saattanut pitää häntä pähkähulluna.
"Pitäisi joskus ryöstää Norma mukaan ja lähteä koirien kanssa lenkille."

"Tietenkin voi. Ja miksei, minun ei tosin tarvitse ryöstää Normaa." Koira tunki mukaan miltein itsestään, kun Helia yritti mennä ovesta ulos.
"Se olisi mukavaa."

"Norma näytti olevan sinuun hyvin kiintynyt", August huomautti heidän astellessaan autolle. Hän naksautti lukot auki ja viittasi Heliaa etupenkille.
"Siirrä vain penkkiä taaksepäin, siellä ei ole mitään takana."
Dessin lelutkin olivat takakontissa.

Helia sai siirtää penkin aivan tappiin asti taakse, jotta mahtui mukavasti. Hän veti turvavyön kiinni ja koetti olla lyömättä päätään kattoon.
"Norma vain päätti rakastaa minua. Se on aina perässäni Murielin luona."

Mersussa oli onneksi mukavasti jalkatilaa ja kattovaraakin ihan hyvin.
"En ihmettele", August myönsi startatessaan auton ja kääntäessään nokan kohti Murielin kotia. Hän ajoi mutkat rauhallisesti, kuin Dessi olisi ollut kyydissä.

"Ai?" Helia olisi valehdellut jos olisi väittänyt että ei hämmentynyt Augustin sanoista. Mies ei ihmetellyt?

"Sinä olet äärimmäisen hyväntahtoisen oloinen. Norma on herkkä koira, ja varmasti vaistoaa sen."
Ei sillä, että Muriel olisi ollut yhtään vähemmän hyväntahtoinen, Teaganista puhumattakaan. Mutta silti.

"Mm. Se on kyllä yksi." Perillä Helia vilkaisi tuttua taloa ja hänet kyydinnyttä miestä.
"Kiitos. Ja... Ilmoita kun haluat vaikka lähteä koirien kanssa ulos? Oh. Hetki." Hän veti lompakosta käyntikortin ja raapusti nurjalle puolelle numeron.
"Oma numeroni."

August otti käyntikortin vastaan ja sujautti sen lompakkoonsa.
"Katson, milloin on seuraava vapaa päivä, niin ei tarvitse sitten kiirehtiä."
Hän hymyili Helialle.
"Oli mukavaa tänään. Sano Murielille terveisiä."

"Minä sanon. Aja nätisti. Heippa!" Helia sujahti ulos autosta, astellen ovelle. Kuten yleensä, se oli auki.
"MURIEL!" Mies ärähti alaovelta palleansa pohjasta.

Karvainen vastaanottokomitea teki äkkipysähdyksen Helian ärähdyksen myötä.
Teagan ilmestyi olohuoneesta, hymyillen leppoisasti kuten aiina.
"Hei, Helia, mitä kuuluu?" mies tiedusteli, aivan kuin Helia ei olisi juuri karjaissut.
"Murray on yläkerrassa."

Helia vilkaisi koiria, sitten Teagania. Hän kiiťti ja asteli yläkertaan, puhisten.
"Mitä sinä oikein ajattelit!?"

Peiton alle käpertynyt Muriel kohotti päätään Helian ilmestyessä ovelle.
"Kuvittelinkin kuulleeni äänesi", nainen mutisi ja kohottautui istumaan, kasvot harmaankalpeina ja hiukset pörrössä. Teaganin puolen valloittanut Norma nousi ylös, ravisti itseään ja hypähti alas sängyltä. Häntä heiluen saluki meni Heliaa vastaan, rapsutuksia kerjäten.
"Minkä suhteen?" Muriel tiedusteli, hieraisten kasvojaan.

Ihan kuin nainen olisi oikeasti ollut kipeä. Ei. Ei voinut olla. Helia ei kumartunut nyt rapsuttamaan salukia, vastoin kaikkia tapojaan.
"Kun huijasit Augustin treffeille kanssani? Et voi sotkeutua ihmisten elämään noin!"

Muriel kohotti kulmaansa, mutta ilme jäi varsin heikoksi. Hän valahti takaisin tyynyjen varaan, nykäisten Teaganin vanhan t-paidan kaulusta.
"Ah, se", hän hymähti.
"Tiedän. Mutta kuten näkyy, karma iski takaisin. Miten teillä meni?"

"Ansaitset sen." Mies mutisi. Huoli katkaisi pahinta terää hänen ärtymykseltään.
"No se ei kuulu tähän mitenkään."

"Täysin. Minä olen varsinainen narttu", Muriel huokaisi ja sulki hetkeksi silmänsä.
"Halusin vain, ettet stressaisi etukäteen. Tai kieltäytyisi mahdollisuudesta."

Helia nielaisi. Ystävä oli todella kipeänä. Ehkä huolta ei ollut, Teagan oli lääkäri. Niinhän?
"Stressaan nyt." Mies mutisi, istuen naisen viereen sängylle.
"Mikä on?"

Muriel avasi silmänsä mulkaistakseen Heliaa ja kurkotti kätensä läimäistäkseen miehen käsivartta heikosti.
"Oi, Helia, olit vihainen, muistatko?" hän ärähti. Sen ainoan kerran, kun Helia viimein suuttui jostakin! Hän ei todellakaan antaisi pienen huonovointisuuden pilata tätä.
"Minä huijasin sinut treffeille, muistatko? Tein väärin. Sinun pitäisi ärjyä minulle vähän lisää."

Helia katseli naisen kalpeita kasvoja. Oli jo myöhäistä, tuttu huoli oli asettunut naurettavan keijumaisen miehen kalpeisiin silmiin.
"Huudan myöhemmin. Voi sinua. Mikä on?"

Muriel kurtisti paheksuvasti kulmiaan.
"Sinun pitäisi pitää puolesi. Minä olin manipuloiva narttu", hän huomautti. Norma hypähti sängylle heidän seurakseen, asettui Helian viereen toiveikkaasti makaamaan.
"Ruokamyrkytys, Teaganin mukaan. En kuulemma tee kuolemaa. Mutta en ollut oikeasti kipeä vielä silloin kun soitin, ihan vain että tiedät. Karma."

Helia nielaisi hieman. Okei. Ruokamyrkytys.
"Mmmh. Niin. Huudan siitä myöhemmin." Ei, hän ei voisi huutaa kun naisella oli paha olo.

"Helia", Muriel vetosi ja käännähti kyljelleen, vetäen jalkoja kippuraan vartaloaan vasten.
"Olet ihan liian kiltti. Nyt olisi hyvä tilaisuus harjoitella sitä puolensa pitämistä, minä en voi edes väittää vastaan."
Hän ojensi toisen kätensä hipaistakseen Helian käsivartta.
"Oliko kamalaa?"

"Muriel." He voisivat toistensa nimiä jos nainen niin haluaisi. Helia nosti jalat sängylle, silitellen ystävänsä selkää ja kylkeä. Ei ollut hätää.
"Oli kamalaa kun tajusi että huijasit meitä. Meinasin juosta paikalta samantien."

Muriel kurtisti kulmiaan Helialle miehen sanoessa hänen nimensä.
"Anteeksi. Halusin antaa sinulle mahdollisuuden... Vaikka minähän itse aina hoen, että tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla."
Hän käännähti varovasti takaisin selälleen ja jäi katselemaan Helian kasvoja.
"Mutta et juossut..?"

Helia huokaisi syvään, juoksuttaen sormia osittain hiustensa läpi.
"Se olisi ollut epäkohteliasta." Mies huomautti. August oli ajanut Newcastlesta asti tänne.

Muriel odotti hetken, yritti muistaa, että tässä kohtaa kuului katua.
"Oliko se kamalaa?"
Olkoon, hän oli utelias. Ja kärsisi varmasti sen vuoksi koko yön, mikäli karma jatkaisi yhtä virka-intoisesti Onneksi vessassa oli sentään lattialämmitys ja pehmeä matto, sinne oli hyvä ryömiä kuolemaan. (Sanoi Teagan mitä sanoi.)

Helia huokaisi syvään.
"Ei. Se ei ollut kamalaa. Mistä tuli mieleen, että haluaisin lainata Normaa joku päivä."

Hymy yritti nykiä Murielin suupieliä ylemmäs, vaikka hän kuinka yritti pitää ilmeensä vakavana ja katuvaisena. Mitä minä sanoin ei ehkä ollut reaktio, joka sopisi tähän tilanteeseen.
"Vai niin..?" hän hymähti, odottaen jatkoa.

Se ei tosiaan olisi sopivaa. Hyvä että Muriel tiesi.
"... Menemme lenkille salukien kanssa. Uskallakin virnistää, ja minä huudan sinulle. Kävimme muuten syömässäkin."

Muriel räpäytti silmiään ja nykäisi peiton kasvojensa alaosan peitoksi, vaikka silmien siristyminen paljastikin suun kääntyneen virnistykseen.
"Vai koirien kanssa lenkille. Miksiköhän se kuulostaa niin tutulta..?" nainen hyrisi yhä peiton suojissa.
"Hän on mukava, eikö olekin? Collieihminen."

"Sinä virnistät." Helia huomautti pehmeästi.
"Niin. En tosiaan tiedä miksi. Ja on. Juurikin sellainen. Minä... Keroin hänelle kaikista pahimmat."

"En. Minulla on vain huono olo, se saa naaman näyttämään oudolta", Muriel tuhahti hyväntuulisesti yrittäessään parhaansa mukaan saada ilmeensä kuriin. Mutta Helia oli ollut treffeillä! Ja menossa toisille! Awww!
Hänen ilmeensä vakavoitui hieman, kun Helia tunnusti jo kertoneensa Augustille taustastaan.
"Kuinka hän reagoi?"

"Hämmentävän ymmärtäväisesti." Helia veti syvään henkeä.
"Eikä hän säikähtänyt. Yllätyin. Vaikka kerroin itsestänikin. Etten ole terve."

Muriel siirsi peiton syrjään, jotta saattoi hipaista Helian poskea. Tai yrittää hipaista, mutta koska mies oli pitkä ja hän makuulla, sormenpäät ylsivät vain jonnekin hartian seudulle.
"Hän on lääkäri. Ensiavussa. He eivät ole erityisen helposti järkytettävää sorttia, tai ainakin niin olen Teagsin puheista ymmärtänyt."

"No on eri asia nähdä avohaava jonkun tuntemattoman iholla kuin tietää tapailla ihmistä jonka tietää saaneen diagnoosin loppuelämäksi." Helia huokaisi raskaasti.

"Älä nyt heti ammu itseäsi jalkaan", Muriel huomautti ja kääntyi taas kyljelleen kun vatsaa kouraisi.
"Sinä olet upea tyyppi, Helia, eikä diagnoosi muuta sitä tosiasiaa miksikään."
Tietenkin se vaikuttaisi parisuhteeseen, mutta silti. Vastahan tässä varovasti tapailtiin.

Helia silitti Murielin käsivartta. Voi toista. Vaikka tuo oli sotkeutunut asioihin, ei silti sattua olisi tarvinnut.
"En minä ammu mitään. Olen vain realisti. Minulla on päässäni persoonia jotka vaihtuvat kuin hedelmäpelissä."

"Helia, sinun pitäisi ihan totta olla vihainen minulle", Muriel mutisi hieman tukahtuneesti ja huokaisi. Helia oli toivoton. Toivottoman hellämielinen.
"Mutta sinulla on hyvä hoitotasapaino. Ja te olette menossa ulkoiluttamaan koiria. Muistat kai, mihin se minun ja Teagsin kanssa johti..?"

"Minä huudan sinulle kun et ole sairas." Helia lupasi pehmeästi.
"Niin on. Mutta te ette ole sairaita, kumpikaan. Minä olen ja kaupanpäälle tulee Rooroo."

"Hyvä on. Lupaan soittaa sinulle heti, kun olen taas tolpillani. Hemmetti..."
Karma oli narttu, vaikka tämä olikin hänelle ihan oikein. Onneksi Teagan tuntui olevan kunnossa, varmaan touhusi nytkin hyräillen alakerrassa.
"Silti. Olen iloinen, että annat itsellesi edes mahdollisuuden. Et voi elää ikuisesti vain siskoasi varten."

Helia huokaisi raskaasti. Niinpä. Karma oli nyt kyllä potkaissut ystävää lujaa päähän. Todella lujaa.
"... En sanonut mahdollisuudesta mitään." Hän korjasi.
"Ja kuka sitten häntä vahtii?"

"Te olette menossa koiralenkille. Et sanonut heti ei", Muriel huomautti. Hänen ilmeensä synkkeni hieman Helian sanojen myötä.
"Helia..."
Mies heittäisi oman elämänsä hukkaan tällä menolla.

Mies oli kasvanut ajatukseen siitä, että hän vahti ja hoiti siskoaan. Ei sille mitään voinut. Siitä oli hankala päästä irti.
"No en. Mutta voisiko sellaiselle naamalle sanoa ei?" Ei voinut, se oli selvää.
"Mitä?"

"Niin no, kuka nyt voisi sanoa ei collielle", Muriel myönsi hymähtäen. Mutta kun August muistutti häntä Lassiesta.
Hän mutristi hieman suutaan.
"En vain haluaisi, että laitat oman elämäsi kaiken aikaa sivuun."

"Muriel. Kuka sitten huolehtii Andysta? Wolfgangko? Ei tosiaan. Isä? Ei helvetissä." Helia oli ainoa joka huolehti tuosta. Hän olikin pysäyttänyt koko elämänsä siskon takia.

Muriel huokaisi hiljaa. He olivat käyneet tämän saman keskustelun niin monta kertaa aikaisemminkin. Ja kävisivät niin monta kertaa, kuin olisi tarpeen.
Ainakin siihen saakka, että tämä kammottava tauti veisi hautaan, sanoi Teagan hölmön hymynsä kanssa mitä hyvänsä.
"Hän on aikuinen nainen."

"Niin on. Mutta ei osaa huolehtia itsestään." Helia huokaisi syvään. Siitä se johtui.

"Niin. Ei kieltämättä osaa."
Joskus Muriel halusi vain ajatella, ettei Andy yrittänyt tarpeeksi. Se olisi ollut niin hirvittävän helppo asia korjata, muutama sana, ja sillä selvä. Mutta kun joutui kerta toisensa jälkeen näkemään, kuinka toinen yritti, ja silti epäonnistui...
Helialla ei ollut helppoa, ei todellakaan.
"Saat Norman lainaan ihan koska tahansa."

"Minä otan sen lainaan. Ehkä jätän sinut Teagsin osaaviin käsiin lepäämään. Ja tulen huutamaan sinulle toiste. Mutta uskallakin yrittää tätä uudelleen." Helia mutisi, nousten sängyltä. Hän unohtui alakerrassa hetkeksi rapsuttamaan Normaa, kunnes lähti kotiin.

"Pidän kalenterissani vapaata tilaa sitä varten", Muriel lupasi vaisusti hymyillen. Helian olisi hitto vie tehnyt hyvää suuttua vähän useammin. Kunnolla. Useammallekin ihmiselle. Hän huokaisi hiljaa ja sulki silmänsä, toivoen, että vatsaa kaihertava tunne johtui vain ystävää kohtaan tunnetusta myötätunnosta eikä siitä, että jokin pyrki taas itsepintaisesti ylös. Normakin lähti, tietenkin, seuraten palvomansa miehen kannoilla.
Joku kerta koira päätyisi vielä lähtemään lopullisesti Helian mukaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   Ke Joulu 06, 2017 11:07 pm

Perjantai 20.10.2017 Hexham / Newcastle, alkuyö

Andromeda tiesi olleensa hirvittävän, hirvittävän typerä.
Hän pyyhki kyyneleitä poskiltaan ja kietoi takkia tiukemmin ympärilleen. Liivit olivat kadonneet johonkin, sukkahousut olivat päätyneet nurinpäin takaisin jalkaan. Toisen polven kohdalla oli suuri silmäpako, jonka reunat olivat tahriintuneet vereen.
Helia oli ulkona ystäviensä kanssa. Helia oli ansainnut hetken vapaata hänestä.
Maa tuntui keinahtelevan violettien conversejen alla ja Andromeda otti tukea läheisestä seinästä, vajoten lopulta kiviselle portaalle istumaan.
Hän kaivoi puhelimen esille, työnsi hiuksia pois kasvoiltaan ja haparoi hetken, ennen kuin sai valittua Helian numeron valikosta. Hän nosti puhelimen korvalleen ja painautui kyyryyn polviensa jalkojensa päälle.
Anteeksi, anteeksi, olen kamala...

Helia oli istumassa iltaa pubissa. Olkoonkin, ettei hän juonut. Hän oli yleensä aina kuski, eikä ollut pelko että hän hairahtuisi juomaan. Hän nousi pöydästä kesken "kuka olen"-pelin, astellen pubissa syrjemmälle.
"Hei. Onko kaikki hyvin?" Hän oli vilkaissut että Andy soitti.

Kuullessaan veljensä äänen Andromeda purskahti itkuun.
”He-Helia… Mi-minä olen ollut kamalan typerä...” hän sopersi. Hänen puheensa takelteli, ääni sammalsi pahasti ja sanat tuntuivat puuroutuvan toisiinsa.
”A-anteeksi...”

Pubissa August huomasi Helian nousevan ja seurasi collienkatseellaan, kuinka mies siirtyi syrjemmälle. Myös Murielin huomio oli kiinnittynyt pitkään mieheen.

Helia piti huokauksen sisällään, painaen toista korvaansa sormella.
"Missä olet?" Hän tulisi hakemaan siskon kotiin.

Andromeda nieleskeli, olo oli kamala.
”Ne-newcastlessa”, hän vastasi hiljaa ja hankasi silmiään hihaansa. Hänen oli ollut tarkoitus viettää koti-iltaa, leipoa keksejä ja käpertyä sohvalle Doctor Who -maratonia varten Vegan kanssa.
Mutta ei se ollutkaan mennyt lopulta niin.

"Laita osoite viestillä. Odota jossain lämpimässä. Minä tulen." Helia sulki puhelimen. Hän asteli muiden luo, pyytäen anteeksi ja heitti osuutensa snackseista pöytään ja juomiensa limsojen summat.
"Minun pitää mennä. Nähdään!" Helia heilautti vielä kättään, lähtien ulko-ovelle samalla kun veti takkia päälleen.

Sekä Muriel että August olivat nousemassa samaan aikaan ylös siinä vaiheessa, kun Helia lähti harppomaan kohti ulko-ovea. Pikainen keskustelu käytiin ilman sanoja, ainoastaan katseen voimalla, ja lopulta August pyysi anteeksi ja kiiruhti Helian perään.
"Helia!" hän kutsui miestä saavuttaessaan tämän ulko-ovella, työntäen samalla käsiään takkinsa hihoihin.
"Onko kaikki hyvin?"

Helia kääntyi miehen puoleen, napittaen villakangastakkiaan kiinni.
"On. Tai ei, Andy pitää hakea." Hän vilkaisi takkia Augustin yllä.
"Oletko sinä lähdössä?

August kurtisti huolestuneesti kulmiaan.
”Mitä on sattunut?” hän kysyi, muistaessaan aiemman keskustelun, jossa Helia oli kertonut pitävänsä huolta epävakaasta sisarestaan.
Vasta miehen esitettyä kysymyksensä hän tajusi kiskoneensa itsekin takkinsa niskaansa.
”Halusin varmistaa, onko kaikki kunnossa.”

"En tiedä. En kysynyt. Mutta tiedän että hänet pitää hakea." Helia huokaisi hiljaa. Hän vain tiesi. Hän avasi autonsa ovet ja vilkaisi Augustia uudelleen.
"... Oletko tulossa mukaan vai...?"

August juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
"Jos tahdot seuraa", hän totesi, vaikkei ollutkaan varma, oliko tämä sellainen asia, jonka Helia halusi jakaa jonkun näinkin vieraan kanssa. Mutta hän tiesi jo siitä, ettei sisko osannut pitää itsestään huolta.
"Mistä hänet täytyy hakea?"

Helia nielaisi.
"No... Jos haluat. Newcastlesta." Helia istui kuskin paikalle - kuskin penkki oli miltein takapenkissä kiinni - ja käynnisti auton. Hän ojensi puhelintaan Augustille.
"Hän lähetti osoitteen."

"Newcastlesta?" August toisti ja nyökäytti sitten päätään. Kyllä, ehkä hänen olisi hyvä lähteä mukaan varmuuden vuoksi. Jos Helia ei tuntenut kaupunkia, tai jotain muuta sattuisi.
Hän istahti etupenkille ja otti Helian puhelimen vastaan. Parista kirjoitusvirheestä huolimatta hän uskoi tunnistavansa paikan.
"Tiedän, missä tämä on."

Helia nyökkäsi, käynnistäen autonsa ja lähti suuntaamaan kohti Newcastlea. Hän nakutti sormillaan rattia, katse tiukasti tiessä.
Taas. Jälleen. Helvetti. Olisi tehnyt mieli itkeä.

August kiinnitti huomionsa sormia kärsimättömästi naputtavaan rattiin ja synkkyyteen, joka viipyi Helian sinisissä silmissä.
"Oletko itse kunnossa?" hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Varovasti, kulmat hieman kurtistuneina, äänensävyn tehdessä selväksi, ettei Helian tarvinnut vastata, jollei tämä halunnut.

Helia huokaisi raskaasti.
"En oikein tiedä. Roo kuulosti oudolta. Jokin on vialla." Mies puraisi huultaan.
"Erilaiselta kuin normaalisti. Pelkään että hän on ottanut huumeita tai jotain."

Augustin kulmat painuivat hieman alemmas, huoli häivähti katseessa.
"Voi ei. Mutta hän pystyi kuitenkin soittamaan sinulle, ja lähettämään osoitteen."
Samaan aikaan ensiavussa työskentelevän lääkärin ajatukset haravoivat jo muistiin erilaisia huumeyhdistelmiä, jotka olivat ikävä kyllä yleisiä juhlijoiden keskuudessa.
"Ajomatka ei onneksi ole pitkä. Haluatko, että soitan hänelle välillä?"
Niin kauan kuin Helian sisko vastaisi, tämä olisi ainakin vielä tajuissaan.

Helia pudisteli päätään.
"Ei tarvitse soittaa. Ja no... Se ei kerro paljoakaan." Hän oli siskonsa pikavalinta. Idioottikin osasi painaa yhtä näppäintä pitkään.
"Haluatko jäädä suoraan Ne... Ai niin, autosi on Hexhamissa. Hitto."

August pudisti päätään.
"Äh, ei se mitään, tämä on niin lyhyt matka että äkkiäkös sen ajaa sitten, kun olen käynyt hakemassa auton."
Dessi oli tänään joka tapauksessa hoidossa, koska hän oli arvellut, että ilta saattaisi mennä myöhäiseksi.
"Se ei ole iso juttu."

"Silti. Se on raskas ajaa yöllä." Helia huomautti pehmeästi.
"Ettei mitään sattuisi." Hän ei halunnut että August ajaisi vielä kolarinmin.

"Niin no, onhan se tietenkin hieman", August myönsi. Ehkä hän voisi kysyä, jos Murielin luo mahtuisi nukkumaan. Mikäli tämä olisi vielä hereillä siinä vaiheessa, kun he palaisivat takaisin. Muriel oli vaikuttanut koko illan hieman väsyneeltä, joten saattoi hyvinkin olla, että nainen oli jo suunnannut kotiin Teaganin luo.
"Sitä ehtii murehtia sitten."

Helia huokaisi hiljaa.
"Voithan sinä tulla toki yöksi. Andy on ehkä siinä kunnossa että menee omalle asunnolleen niin luokseni mahtuu." Muriel oli tosiaan ollut väsynyt, ehkä sinne ei olisi hyvä mennä.

August katsahti Heliaa mietteliäänä.
"Jos siitä ei ole sinulle vaivaa."
Hän ei halunnut miehen kokevan pakolliseksi tarjota yöpaikkaa vain, koska oli mennyt itse tuppautumaan mukaan autoon.

"Luuletko että se on jotain minkä kokisin vaivalloiseksi?" Helia sihahti hieman itselleen epätyypillisesti. mies oli kireä kuin viulunkieli ja käyttäytyi hieman oudosti.

August räpäytti silmiään, tutkien muutosta, joka Helian olemuksessa oli tapahtunut.
"En voi väittää, että osaisin puhua puolestasi. Olisiko se?"

"Ei." Mies murahti, nakuttaen rattia sormillaan. Sinänsä eroa miehen normaaliin käytökseen ei ollut, mutta sitten taas... Jokin ei ollut kohdillaan. Etenkin jos tiesi, ettei Helia osannut olla vihainen.

”Siinä tapauksessa olisin hyvin kiitollinen yöpaikasta”, August totesi, pitäen äänensä rauhallisena, vaikka huoli Helian puolesta nostikin päätään. Mies ei vaikuttanut… aivan itseltään. Vaikka totta kai huoli sai ihmisen käyttäytymään erikoisella tavalla.
”Käykö sisaresi kanssa useinkin näin?”

Helian pää nykäisi kevyesti toiseen suuntaan.
"Ei siitä ole vaivaa." Mies sihahti uudelleen. Hän ei selvästi ollut nyt hyvällä tuulella.
"Mmmnh." Sivupersoona peitteli sitä ettei se päässyt täysin käsiksi miehen muistoihin, vaikka jakoikin tietoisuutta Helian kanssa. Ympäripyöreä, tyytymätön ymähdys.

Augustin kulmat kurtistuivat kevyesti hänen katselleessaan Heliaa.
"Onko kaikki hyvin?" hän tiedusteli varovasti. Huonotuulinen puhetyyli tuntui olevan niin kaukana siitä, kuinka Helia yleensä keskusteli.

"On!" Viv ei ollut onneksi tullut esiin, mutta sen lievempi versio oli kavunnut itsensä johtoon miehen olemassaolosta. Kaikki ärsytti vähän ja hän ei harkinnut mitä sanoi tai miten sanoi.

Augustin collienkatse pysyi huolestuneena.
"Olen varma, että sisarellasi on kaikki hyvin", hän totesi, yrittäen selvittää, oliko kyse tosiaan vain huolesta, vai oliko tässä mukana jotain muutakin.
"Ei mene enää kauaa."

"Nh. Niin. Niin kai. Tai sitten ei. Helvetistäkö sitä tietää." Jos olisi osannut kysyä jotain henkilökohtaista, olisi äkkiä saanut selville ettei helia ollut itse läsnä. Sivupersoonien oli hankala muistaa miehen koko nimeä, syntymäaikaa, henkilötunnusta... Sellaisia asioita.

Augustin kulmat kurtistuivat hieman.
"Helia? Onko kaikki varmasti hyvin? Minä voin kyllä ajaa, jos tahdot."
Alkoi vaikuttaa yhä enemmän siltä, ettei tässä ollut kyse ainoastaan huolen aiheuttamasta ärtymyksestä. Mutta mistä tarkalleen, siihen August ei osannut vastata. Olisiko Helia alkanut oireilla identiteettinsä kanssa? Pelkältä dissosiaatiolta miehen käytös ei vaikuttanut.

Dissosiaatio oli lievempää ja silloin Helia ei olisi oikein kyennyt ajamaan. Nyt persoona oli liukunut kokonaan toiseen.
"On! Ja ihan hyvin minä ajan, kiitos kysymästä."

Auto ei tuntunut olevan välittömässä vaarassa suistua tieltä, mutta silti miehen käytöksessä tapahtunut muutos huolestutti.
August kaivoi oman puhelimensa esiin ja näppäili viestin. Muriel vastasi lähes välittömästi.
Mies käänsi katseensa takaisin Heliaan.
"Helia kuule, minkä sanoitkaan olevan syntymäpäiväsi?"

Hetken hiljaisuus laskeutui autoon. Eikä ihmisen kuulunut miettiä syntymäpäiväänsä niin kauan.
"Ensimmäinen sy... Lokakuuta."

Hiljaisuus kertoi jo paljon. Helia ei ollut täysin läsnä omassa mielessään, mutta ainakin syntymäpäivä oli osunut oikein.
"Entä koko nimesi?" August jatkoi rauhallisesti, vilkaisten puhelintaan, kun Murielilta tuli uusi viesti.

Helia joutui miettimään uudelleen.
"Eur... Hel..." Mies ei osannut vastata yksinkertaiseen kysymykseen empimättä.
"Miten se tähän liittyy?" Hän sähähti lopulta.

August vilkaisi puhelintaan.
"Helia? Muistatko koko nimeäsi?" hän kysyi uudelleen, hyvin kärsivällisesti. Mies piti saada linkitettyä tähän todellisuuteen, mutta se olisi ollut huomattavasti helpompaa, jos he olisivat tunteneet pidempään.
"Minne me olemmekaan menossa?"

Helian pää nykäisi pari kertaa vasemmalle ja sormet naputtivat rattia.
"Helia Eurus P.... Phaethon Montgomery." Hän sai takelleltua nimensä ulos. Mies kurtisti kevyesti kulmiaan. Se oli helppo muistaa.
"Newcastleen."

August kiinnitti huomionsa pään ja sormien liikkeeseen. Ainakin tämä sai kerrottua nimensä, johon Augustin olisi jossakin toisessa tilanteessa tehnyt mieli takertua. Se oli varsin mahtipontinen nimi, mutta hän ehtisi kyllä kysyä siitä myöhemminkin.
"Entä minkä takia me olemme menossa sinne, Helia?"
Hän käytti miehen nimeä tietoisesti.

Mies nyrpisti nenäänsä. Pään sisällä käytiin melkoista kamppailua, Helian koettaessa takertua ojennettuihin oljenkorsiin.
"Hakemaan Andromedaa." Persoonien erot - vain Helia kutsui siskoaan Rooksi.

Murielin valmiiksi antamat oljenkorret alkoivat loppua.
"Sinulla taisi olla hänelle joku suloinen lempinimi, eikö ollutkin, Helia?"
Hän tunsi itsensä saksalaiseksi toistellessaan nimeä yhä uudelleen.

Helia nytkähti uudelleen, puristaen rattia nyt rystyset valkoisina.
"Voitko vittu olla kyselemättä?"

August ei hätkähtänyt. Hän kuuli päivittäin kamalampaa kielenkäyttöä ja suoranaisia haukkuja työssään. Mene töihin ensiapuun, se on palkitsevaa, sanottiin.
"Pelkäänpä, että minun on jatkettava kyselemistäni, Helia. Mikä on Andromedan lempinimi?"

"Paskaako se sinulle kuuluu?" Äkäisyys ei halunnut irrottaa otetta miehen olemuksesta millään. Hän kääntyi vähän turhan äkäisesti rampille, saaden turvavyön nytkähtämään kevyesti.

"Haluaisin tietää", August jatkoi kärsivällisesti, samalla kun sai flashbackin muutaman päivän takaiseen vahvasti humaltuneeseen potilaaseen, joka ei olisi millään luovuttanut henkilötietojaan.
"Andromedan lempinimi? Helia? Ketä me olemme menossa hakemaan?"

Nykiminen lisääntyi. Olemus ei kyllä rentoutunut. Mies lakkasi lopulta vastaamasta kokonaan, pysyen hiljaa ennemmin. Kunnes lopulta pamautti kämmenellä rattia.
"Hiljaa!" Ja kukaan ei ollut puhunut autossa mitään.

August räpäytti silmiään, muttei hätkähtänyt.
"Helia? Mikä hätänä? Kukaan ei puhunut mitään. Täällä autossa olemme vain me kaksi."

Jos kyseessä oli Helia, paikalla oli aina viisi henkilöä enemmän kuin muut olettivat.
"Sinun takiasi me olemme tässä, turpa kiinni!" MIes sihisi itsekseen. Helia yritti omassa mielessään syöttää järkeviä ajatuksia sivupersoonalleen, mutta miehen kiltteys tuntui ärsyttävän nyt vallalla olevaa persoonaa.

August napsautti päälle sen moodin, joka auttoi häntä selviämään vuorostaan ensiavussa. Keskity oleelliseen, älä mieti liian tarkkaan. Tunteille on aikaa myöhemmin.
"Helia, me olemme menossa hakemaan sisartasi. Andromedaa. Roota. Täällä autossa ei ole ketään muuta meidän lisäksemme."

"Jos sinä osaisit joskus sanoa ei, me emme olisi tässä." Helia ähkäisi.
"Jos Helia osaisi joskus sanoa ei, hän ei tarvitsisi meitä." Meitä. Nyt alkoi mennä vähän villiksi.

Empiirisessä mielessä tilanne olisi saattanut olla hyvinkin mielenkiintoinen, ellei kyse olisi ollut läheisestä henkilöstä.
"Helia? Kuule, pitäisikö varmuuden vuoksi ajaa tien sivuun?" August tiedusteli, muistellen jyrkkää nousua käännöstä rampille. Sana "me" ei kuulostanut erityisen hyvältä.

Helia nieleskelisi, räpytteli silmiään ja näytti hieman siltä kuin olisi saanut tic-oireita. Ne eivät olleet sitä, mutta olisivat voineet olla.
"Ei? Miksi pitäisi? Osaan minä nyt ajaa."

"Ajattelin vain, että vaikutat kiihtyneeltä", August totesi rauhallisesti. Hän kiinnitti huomionsa silmien räpyttelyyn, yrittäen samalla pitää silmällä tietä.
"Helia? Sanoisitko taas koko nimesi?"

"Eur.... Helia Eurus Phaethon Montgomery." Hän oli aina aloittaa toisesta nimestään, jostain kummallisesta syystä. Vaikka Heliaa ei oltu koskaan kutsuttu toisella nimellään. Nyt se tuli hieman edellistä nopeamminkin.

Jep, hänen olisi ehdottomasti kysyttävä nimestä myöhemmin. Helia oli jo itsessään epätavallinen nimi, mutta niin olivat miehen jälkimmäiset nimetkin.
Oliko nimen lausuminen sujunut hieman helpommin?
"Helia, me olemme autossa matkalla Newcastleen, muistatko? Olimme aiemmin istumassa iltaa pubissa. Ja Arvaa kuka olen -peli jäi kesken."

Helia räpytteli silmiään hieman kiivaammin.
"Mmmnh." Epämääräiset vastaukset antoivat vihjettä persoonien rajatilasta. Oikein kukaan ei vastannut.

"Helia?" August kutsui hieman vaativammin ja nojautui eteenpäin nähdäkseen miehen kasvot paremmin.
"Helia, me olemme nyt autossa, muistatko?"

"Mitä?" Ääneen oli palannut se hienoinen pehmeys. Hyvää huomenta Helialle.
"Niin, tiedän. Minähän ajan." Mies naurahti.

Helian ääni kuulosti nyt paljon enemmän siltä, mihin August oli tottunut. Pehmeältä, lempeältä. Ei vihaiselta niin kuin se, jonka kanssa hän oli aiemmin puhunut.
”Helia?” August varmisti ja hymyili.
”Luulen, että joku toinen kävi hetkellisesti auton ratissa.”

"Niin?" Helia kysyi. Otsa oli huolikurtulla edelleen, mutta olemus oli aivan eri.
"Mitä? Enhän ajanut vaarallisesti? Apua..." Hän katseli samalla kylttejä, etsien oikeaa paikkaa.

August muisteli taas sitä äkkinäisesti tehtyä kurvia.
"Et mitenkään erityisen. Mutta vaikutit olevan hyvin vihainen", hän totesi varovasti, epävarmana siitä, mitä Helia tahtoi tietää.
"Oh, käänny seuraavasta risteyksestä oikealle."

Helia muisti äskeisestä kyllä asioita. Ainakin sanomiaan.
"Mmh. Anteeksi. Se... Joo." Hän hidasti siivosti risteykseen ja kääntyi.
"Se tulee välillä esiin."

August hymyili, iloisena siitä, että Helia oli palannut.
"Ei tarvitse pyytää anteeksi", mies vakuutti vilpittömästi. Hän seurasi tuttuja katuja katseellaan, etsien oikeaa risteystä.
"Tuosta seuraavasta vasempaan... Millainen olo sinulla on?"

Helia kääntyi ohjeiden mukaan.
"Hieman sekava." Hän myönsi auliisti.
"Repaleinen." Se oli paras sana joka kuvasi ajatuksia sen jälkeen.

Ei mikään ihme”, August totesi myötätuntoisesti ja sujautti samalla puhelimen takaisin taskuunsa.
”Voin ajaa takaisin, jos haluat.”
Helian kysymys holtittomasti ajamisesta oli saanut miehen huolestumaan.
”Nyt meidän pitäisi olla perillä.”

Se riippui kovasti pinnalla olleesta persoonasta. Viv olisi varmasti ajanut kuin hullu, mutta August tuskin olisi ollut noin rauhallinen mikäili Viv olisi käynyt tervehtimässä tuota. Helia pysäytti auton, nyökytellen sille että August voisi ajaa takaisin.
"Roo?" Sydän pamppaili kurkussa. Mitä nyt?

August nousi autosta tarkoituksenaan kiertää kuskin puolelle.
Hutera hahmo nousi seisomaan läheisessä porttikongissa, otti tukea seinästä ja kohotti katseensa. Andromedan kasvot olivat itkusta punaiset, toinen silmäkulma näytti ottaneen osumaa jostakin. Ei onneksi mitään vakavaa, pieni mustelma korkeintaan.
"He-helia... A-anteeksi..."

Helia kietoi pitkät kädet siskonsa ympärille suojaksi, rutistaen tuota kevyesti. Ei hänen tarvinnut miettiä oliko tuo ottanut jotakin ja pelkkä haju kertoi alkoholista.
"Oletko ottanut muuta kuin alkoholia? Mistä tuo tuli, pitääkö mennä lääkäriin jos löit pääsi pahasti?" Mies kävi katseella siskoaan läpi, samalla kun kannatteli tuota kohti autoa.
"Shhh, ei tarvitse pyytää anteeksi. Mennään vain kotiin."

Andromedan hartiat tärisivät itkusta ja kylmästä.
"A-anteeksi..." hän nyyhkytti itsepintaisesti samalla kun kömpi autoon, tokkuraisena, koordinaatiokyky tavallistakin heikompana.
Ei hän tiennyt. Jotakin? Ei Andromeda kysellyt, koskaan. Jos joku tarjosi, hän suostui.
"Si-sinun piti olla..."
Ei hän voinut sanoa, että oli ollut mustasukkainen siitä, että Helia oli lähtenyt ystävien kanssa ulos. Ei hän aina ollut, mutta joskus. Ja silloin tuli tehtyä typeriä asioita.

"Ssshhh." Mies auttoi siskonsa, työntäen apukuskin penkin aivan eteen, jotta mahtui takapenkille siskonsa kanssa. Mies silitteli Andromedan hiuksia.
"Otitko jotain muuta?" Ei hänellä ollut sinänsä aihetta epäillä, mutta aina piti varmistaa. Andromedasta ei tosiaan koskaan tiennyt.
"EI sillä ole väliä." Ei sillä koskaan ollut, että hän pudotti kaiken, mitä ikinä olikaan tekemässä, jos siskonsa tarvitsi häntä.

August oli sillä välin riisunut takkinsa ja ojensi sitä nyt Helialle, jotta tämä voisi kääriä viluisen näköisen siskonsa siihen.
”Siellä saattaa olla taskussa koirannameja, älä ihmettele”, hän totesi lempeästi ja kääntyi sitten käynnistämään moottoria. Myös kuskinpuoleista penkkiä oli pitänyt nykiä eteen, ennen kuin hänen jalkansa olivat yltäneet polkimille.
Andromeda pudisteli päätään ja valahti puoliksi Helian syliin.
”Minä olen kamala, Helia, anteeksi, ihan kamala...”
Sama helvetin virsi joka kerta.

Helia veti miehen takin Roon ympärille, laittaen sitten turvavyön kiinni.
"Roo. Et ole. Shhh. Kerro vain minulle joitko vain vai otitko muutakin? Rooroo, kiltti." Pieni hätä hiipi mieleen. Pitäisikö sisko sittenkin viedä lääkäriin? Jos tuo olisi tehnyt jotakin todella typerää.

Andromeda pudisteli päätään.
"E-en... Mi-minä vain jo-join ihan liikaa..."
Niin kävi aivan liian helposti, hän ei tajunnut omia rajojaan, ei ajatellut niitä, ennen kuin oli liian myöhäistä. Kun hän oli jo päätynyt jonkun matkaan tai heräsi jostain tietämättä, kuinka oli sinne päätynyt.
Hän oli pysytellyt kaukana alkoholista vähän aikaa. Mutta nyt lupaavasti alkanut tauko oli taas kerran katkennut.

Helia nyökkäsi, jatkaen tuon hiuksien silittelyä, hyssyttämistä ja piti siskoa lähellään. Mieli olisi tehnyt huutaa ja itkeä, kun jälleen kerran sisko romahti kokonaan. Tästä se taas alkaisi, vyörynä kaikki menisi alaspäin ja pian oltaisiin pohjalla. Ja hän saisi pelätä, milloin se ei olisikaan enää vain puhetta, kun sisko sanoisi menevänsä junan alle.

August vilkaisi aina välillä taustapeilistä takapenkille. Helia joutui ilmeisesti kestämään vastaavaa usein, tämähän oli kertonut huolehtivansa siskostaan.
Joutuvansa lähtemään kesken illanviettojen, mihin kellonaikaan tahansa.
Liikenne oli onneksi rauhallista tähän aikaan yöstä.
Jossain vaiheessa Andromeda alkoi nieleskellä.
”He-Helia… Uh...”

”August, pysähdy nyt." Auton vielä jarruttaessa hitaasti penkalle Helia tempaisi oven auki, ohjaten siskonsa oksentamaan ovesta ulos. Edes yksi katastrofi tänään vältetty - ei oksennusta hänen autossaa. Laiha lohtu, mutta edes jotakin.

Andromeda alkoi täristä uudestaan, vatsaa kouristi ja kyyneleet kohosivat taas silmiin. Hän yökki hetken onnettomasti tyhjää vielä sittenkin, kun kaiken logiikan mukaan mitään ei olisi pitänyt olla enää jäljellä.
Ehkä hän oli ansainnut sen. Ehdottomasti oli.
"Kaikki hyvin?" August varmisti ja tarjosi nenäliinapakettia etupenkiltä.

Helia otti paketin vastaan.
"On." Hän oli tehnyt tätä niin monta kertaa elämässään, että oli miltein pelottavaa, miten mies tuntui käyvän rutiinilla tällaisessa tilanteessa. Jo lapsuudesta asti, kun siskolla oli ollut oksennustauti, hän oli huolehtinut tuosta. Eihän tämä eronnut siitä juurikaan. Syy oli vain itseaiheutettu. Hän veti siskonsa kunnolla autoon, oven kiinni ja pyyhki tuon kasvoja. Hän havahtui jopa kertomaan Augustille Andyn osoitteen. Sisko pärjäisi kotona kyllä, kunhan vain nukahtaisi. Se tuskin tosin olisi ongelma.

Andromeda tunsi olonsa hieman paremmaksi ja vaikka matka ei ollutkaan pitkä, alkoi torkkua Helian olkapäätä vasten.
Tilanne toi kummallisella tavalla mieleen lapsuuden automatkat, ikuisilta tuntuvat tunnit takapenkillä vieraiden maisemien vieriessä ikkunoiden takana. Helia oli aina ollut niin rauhallinen, Helia oli osannut sanoa, jos Anromedalle oli tullut huono olo, niin ettei äidin tai isän ollut tarvinnut suuttua siitä, että matka viivästyi kun piti pysähtyä putsaamaan auto. Helia oli lapsenakin aina askeleen edellä. Aina.
Andromeda havahtui vasta, kun auto seuraavan kerran pysähtyi hänen kotipihansa edessä.

Oli pitänyt oppia ennakoimaan, jos oli halunnut säilyttää tilanteen jotenkin järkevänä ja rauhallisena. Hän nousi auton pysähdyttyä kyydistä, miettien hetken. Hän koppasi siskon syliinsä, kantaen tuon sisälle. Ei se sujunut enää ihan nii sulavasti mitä joskus, mutta kyllä hän sai siskonsa sentään sisälle asti. Helia laski tuon sängylle, otti Augustin takin ja huokaisi syvään.
"Käy maate. Tuon sinulle juotavaa ja vadin sängyn viereen. Käytän Vegan nopeasti ulkona." Hän toi ison lasin vettä siskolleen, kuten myös särkylääkkeen. Kun vati oli sängyn vieressä, hän kipaisi Vegan kanssa ulkona.
"Vega, sänkyyn. Hyvä, nuku siihen." Hän rapsutti pikaisesti koiraa, sipaisten sitten pikkusiskonsa poskea sormillaan.
"Ota tuo särkylääke ja käy nukkumaan. Tulen aamulla käymään."

Vega oli tietenkin ratkiriemuissaan siinä vaiheessa, kun Helia ilmestyi sisälle, vaikka koira olikin selvästi herännyt uniltaan auton ääneen.
Helian käyttäessä koiran ulkona Andromeda oli kiemurrellut eroon suurimmasta osasta vaatteitaan, jotka nyt makasivat mytyssä sängyn vieressä ja kömpinyt peiton alle.
Hyvä puoli siinä, ettei joka päivä jaksanut pedata sänkyä, oli se, ettei sitä tarvinnut myöskään avata uudelleen illalla.
Andromeda otti särkylääkkeen kiltisti ja käpertyi sängylle, Vegan lämpö turvallisena selkää vasten.
”Helia, anteeksi.”

Helia silitti siskonsa hiuksia hellästi.
"Ei se mitään. Oikeasti.Olet rakas. Käyhän nukkumaan, jooko muru?"

Äiti tai isä eivät olleet koskaan puhuneet hänelle niin kauniisti.
Andromeda sulki huokaisten silmänsä ja käpertyi melkein näkymättömiin peiton alle.
”… En minä enää ikinä...” hän mutisi samat sanat, joilla vakuutti kerta toisensa jälkeen parantavansa tapansa.
”… Sinäkin olet...”

"Minä tiedän. Minä tiedän." Ei Helia osannut sanoa että tiesi ettei siskonsa parantaisi tapojaan. Hänen piti kannustaa, kun kukaan muu ei kannustanut. Siskon nukahdettua hän otti Augustin takin ja lähti autolle.
"Hei, anteeksi kun kesti."
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   Ke Joulu 06, 2017 11:14 pm

August oli odotellessaan onnistunut näpräämään radion päälle ja kuunteli hiljaisella yön puheohjelmaa.
Helian palatessa autolle hän käänsi radion taas kiinni ja hymyili miehelle pehmeästi.
"Hei, ei haittaa. Onko kaikki hyvin?"

Helia veti pelkääjänpaikan penkkiä taaksepäin kunnolla, istuen alas.
"On. On." Hän katseli vaisuna ikkunasta ulos. Voi luoja.
"Tuosta pääsee näppärästi minun luo." Mies osoitti kevyesti ikkunaa.
"Ja jos et halua jäädä yöksi, ymmärrän kyllä. Vai sovimmeko me niin?" Mielessä oli hämärä muistikuva jostakin sellaisesta.
"Ja jos haluat kysyä jotain, kysy vain. "

August napsautti kuuliaisesti vilkun päälle siitäkin huolimatta, että heidän autonsa oli juuri sillä hetkellä ainoana liikkeellä tähän aikaan.
”Ellei siitä ole sinulle liikaa vaivaa, jäisin mielelläni yöksi. Epäilen, olisinko kovinkaan turvallinen kuski, jos lähtisin ajamaan Newcastleen nyt.”
Hän vilkaisi Heliaa silmäkulmastaan.
”Kyllä, sovimme niin kun lähdimme ajamaan. Kuinka sinun vaihdoksiisi kannattaisi reagoida?”

Helia nyökkäsi. Hänen hämärä muistikuvansa oli siis oikeassa.
"Jää vain. Ja minulla olikin pieni ajatus että teimme niin." Mies näperisti sormilla pitkien hiustensa latvaa.
"Yrittää pitää minusta kiinni. Puhua minulle, pitää kiinni tässä todellisuudessa. Muriel sanoo että sen huomaa jo etukäteen, hän osaa välillä ennakoida sen hyvin. Silloin en koe kuin irrallisuudentunnetta. Vaihtojen sijaan."

August muisteli Helian käytöstä, joka oli saanut hänet epäilemään jonkin olevan pielessä.
"Kysyin Murielilta neuvoa kun huomasin, ettei kaikki ollut aivan kunnossa", hän myönsi, samalla kun käänsi auton tutun lemmikkitarvikeliikkeen pihaan.
"Toivottavasti se ei haittaa. En ole tämän alan asiantuntija, joten en halunnut tehdä mitään typerää."

"Ah. Ymmärrän. Ei se... Hyvä. Muriel tietää parhaiten mikä toimii. Hän on elänyt kauiten tämän kanssa." Helia myönsi. Andy ei edes tiennyt.
"Ei se haittaa."

August hymyili helpottuneesti, pysäköi auton ja sammutti moottorin.
"Huolestuin, kun et vaikuttanut olevan oma itsesi", hän totesi ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan. Onneksi huomenna olisi vapaapäivä, ja Dessinkin voisi käydä hakemassa kotiin mihin aikaan tahansa.
"Sinulla on muuten melkoinen nimi. Kreikkalaista mytologiaa?"

"Sen huomaa kuulemma yleensä siitä että pääni alkaa nykiä kevyesti vasemmalle. Kun yritän estää sitä tulemasta." Helia hymähti noustessaan autosta. Tosiaan, helvetillinen nimi.
"Voi kuule. Vanhemmillani oli joku kompleksi nimien kanssa. Kai he kuvittelivat että antavat suureelliset nimet ja meistä tulee jotakin suurta. Isoveljeni on Wolfgang Mylos ja Roo on Euphrosyne Andromeda." Hän kaivoi avaimia taskustaan, avaten liiketilan päädyssä olevan oven. Sieltä pääsi rappusiin, jotka veivät hänen asunnolleen.

August painoi Helian vinkin mieleensä samalla kun nousi autosta ja napsautti ovet lukkoon, ojentaen avaimen sen oikealle omistajalle heidän suunnatessaan kohti ovea.
Miehen sanat saivat hänet hymyilemään hieman.
"En voi olla tuntematta sääliä kun ajattelen sitä, kuinka olette opetelleet kirjoittamaan nimenne oikein."
Ja lomakkeiden kanssa täytyi varmasti olla myös aivan hirveää.
"En tiedä, mitä omat vanhemmat ajattelivat nimeni kanssa. En ole edes syntynyt elokuussa."

"Mieti sitä. Tuskaa. Siis. Tuskaa." Helia huokaisi. Vaikka vähän hän muisti lapsuudestaan, äkkiseltään ajateltuna.
"Ja en tosiaan tiedä. Hulluja he ovat." Mies hymähti vaisusti, nousten portaat ylös. Hän avasi ulko-oven, josta he päätyivät miltein suoraan Helian olohuoneeseen. Sinne oli tosin ahdettu myös miehen sänky. Toisesta huoneesta kuului lasin kolinaa.
"Oh, ota vain takki pois ja istu alas." Hän kiirehti reippain askelin kaksion makuuhuoneeseen, avaten terraarion lasin.
"Noin. Ole hyvä, herra on vapaa." Pääosin vihreäksi värittynyt iguaani asteli puiselle rampille, tutkien ympäristöään. Helia palasi takaisin, riisuen takkiaan.
"... Shifu oli näreissään tavallista pidemmästä linnatuomiosta." Perässään mies veti pleksistä tehdyn portin kiinni.

August nauroi pehmeästi, tavalla joka sai hänen silmänsä siristymään. Olkoon, ehkä August ei ollut niin paha, ei edes, vaikka sattui omistamaan September-nimisen hevosen. Ei sentään October-koiraa.
August riisui takkinsa kehotuksen mukaisesti, muttei malttanut olla seuraamatta Heliaa ovensuuhun - jääden kuitenkin kiltisti olohuoneen puolelle.
"Shifu on siis se kuuluisa ulkoileva iguaani?" hän hymähti.
"Olisin kyllä minäkin pahantuulinen tuollaisesta."

"On juurikin hän." Helia vilkaisi iguaania, jolla selvästi oli mielipide myös siitä, ettei se ollut saanut tänään hedelmiä. Aamulla annetit persiljat ja endviinit oli levitetty suurieleisesti pitkin valtavaa terraariota. Huokaus.
"Joojoo, saat vähän mangoa kaapista. Hemmetin nirso hienohelma..." Helia mutisi, astellen jääkaapille. Hän otti valmiita mangonpalasia kulhosta ja heitti ne lautaselle. Sen mies laski pleksiportin toiselle puolelle.
"Noin. Nyt eräs on tyytyväinen." Hän vilkaisi kelloa.
"Haluatko jo nukkumaan? Voin... Pedata sohvalle tai voimme jakaa sängyn." Joka oli erityisen suuri. Helia kun ei kyennyt nukkumaan kuin erikseen itselleen tehdyssä sängyssä (mukavasti).

Augustia hymyilytti kun hän katseli, kuinka Helia kävi keskustelua iguaaninsa kanssa. Se oli suloista. Ja muistutti häntä siitä, millaisia keskusteluja hän itse kävi Dessin kanssa.
Dessiä hän ei tosin ollut koskaan tainnut syyttää hienohelmaksi, vaikka aihetta olisi ollutkin.
"Saako Shifu jäädä loppuyöksi nauttimaan vapaudestaan?" hän tiedusteli, kääntyessään Helian puoleen. Hän vilkaisi sohvaa ja sänkyä ja hymyili sitten lauhkeasti.
"Voin hyvin nukkua sohvalla."
Hän ei halunnut aiheuttaa Helialle ahdistusta, jos mies oli tottunut nukkumaan itsekseen.

"Saa." Shifu saattoi kolistella, mutta ei muuta. Onneksi. Helia vilkaisi sohvaansa. Noh, jos August oli varma.
"Jos olet varma. Se on aika... Noh." Kai siinä nukkuisi. Mies avasi varovasti vuodesohvan mekanismin, kaivaen säilytyslaatikosta tyynyn ja peiton. Olo oli edelleen oudon repaleinen ja jotenkin särkynyt.

”Olen tottunut sairaalan lepotilan muhkuraisiin patjoihin, enköhän selviä”, August naurahti. Luulisi, että muuten hyvin varustellussa sairaalassa olisi ollut edes kunnolliset sängyt vuorotyön uuvuttamalle henkilökunnalle, mutta ilmeisesti tämä oli ollut säästön paikka. Mieluummin tietenkin se, kuin mikään elintärkeä.
August seurasi, kuinka Helia avasi vuodesohvan. Kätevää yövieraiden varalta.
”Nukkuuko siskosi täällä usein?”

Helia vilkaisi miestä.
"Joo. Roo tosin nukkuu yleensä vieressä." Ei hän jaksanut joka kerta siskolleen petiä pedata erikseen. Tuntui pahalta ja epämääräiseltä. Ihan kuin jokin olisi kävellyt ihoa pitkin.
"Hmmh... Haluatko jonkun paidan ja housut?"

Augustin kulmat kurtistuivat kevyesti, kun hän tarkkaili Helian ilmettä. Mies vaikutti kireältä ja hermostuneelta, mutta oliko se mikään ihme äskeisen jälkeen? Täytyi olla rankkaa joutua sysätyksi syrjään omasta mielestään.
”Tahdotko puhua siitä, mitä tapahtui? Tai jostain muusta? Olen pahoillani, mutta minusta vaikuttaa siltä, että sinulla on ikävä olo.”

Helia puri huultaan.
"No ei ole." Jaha. Joku alkoi taas heräillä. Helia oli väsynyt ja ärtynyt siitä että August oli nähnyt tämän.

Helian ärtynyt puhetyyli muistutti Augustia siitä, mitä autossa oli tapahtunut.
”Helia? Onko kaikki varmasti hyvin?” hän varmisti, colliensilmät täynnä huolta.
”Sinun olisi hyvä päästä pian nukkumaan. Olen pahoillani, että olen vaivaksi.”

Sisko juoksi kylillä juomassa ja naimassa ja hän eli kuin pyhimys, koska ei ehtinyt tekemään muuta kuin töitä ja huolehtimaan siskostaan. Vittu! Hetken pää laskelmoi ja käytös muuttui.
"Ei oikein uneta." Mies vastasi pehmeästi.

August toivoi, että hänellä olisi ollut Murielin kehittämää silmää sille, milloin Helian persoona oli muuttumassa toiseksi. Pää ei nykinyt, mutta käytös vaikutti erilaiselta.
"Oletko huolissasi siskostasi, Helia?" hän tiedusteli rauhallisesti, pyyhkäisten hiuksiaan.
"Tai vihainen?"

Helia oli siinä ja siinä, oliko itsensä vai joku toinen. Sitä oli hankala sanoa, tuskin Murielkaan olisi tiennyt.
"... Minua ärsyttää." Mies myönsi hieman lyötynä.
"Ne harvat kerrat kun minä olen jossain... Hän ei voi käyttäytyä. Yhden kerran. Että saisin olla edes ystävien kanssa. Kun minulla ei ole edes mitään muuta elämässäni kuin he. Olen yksin. Koska minulla ei ole aikaa. Vittu."

Augustin katseessa häivähti myötätunto.
”Helia, olen todella pahoillani puolestasi”, hän totesi. Olkoon, että hänen ongelmansa sisarustensa kanssa eivät olleet aivan samalla tasolla, mutta silti.
”Oletko puhunut asiasta Andromedan kanssa?”
Kysymys tuntui niin hirvittävän typerältä.

Helia katsoi miestä miltein epäuskoisena. Oikeasti?
"Näitkö häntä äsken? Mitä tapahtuisi jos hänen ainoa turvallinen ihmisensä vielä sanoisi että hei, en jaksa sinua, ai niin, olet syy miksi minulla ei ole elämää ja olen onneton yksin? Hän hyppäisi junan alle. Sillä kertaa oikeasti."

August juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
Andromeda oli vaikuttanut herttaiselta, nuorelta naiselta kaupassa, mutta osasi ilmeisesti tosiaan olla varsinainen riesa veljelleen. Joka joutui lähtemään kesken illanvieton.
”Ehkä se lopulta olisi hyväksi. Et voi olla ikuisesti sisaresi huoltaja, ethän?”
Jokainen ansaitsi oman elämän.

"Kuka sitten? Kuka sitten!?" Ei Andromedalla ollut muita. Äiti ei välittänyt juuri paskaakaan, isä oli aina ollut vielä etäisempi pikkusiskolle kuin hänelle. Ei vain ollut ketään.
"Enkä voi hylätä häntä. Hän on siskoni. Hän on rakas."

August toivoi, että hänellä olisi ollut tarjota jokin todellinen ratkaisu tilanteeseen, johon hän oli joutunut vasta imaistuksi mukaan. Joskus hänestä tuntui, että hän oli paljon parempi toimimaan potilaiden kanssa, mutta kun kyse oli siviilielämän ongelmasta, hän tunsi itsensä voimattomammaksi.
”Ehkä sisaresi kaipaisi kunnon ammattiapua. Se helpottaisi teitä molempia, niin että sinun ei tarvitsisi olla enää huoltaja, vaan voisit olla vain isoveli.”

"Koetapa saada aikuinen väkisin hoitoon." Helia huokaisi, haroen pitkiä hiuksiaan. Sitten jokinn hänessä taas nosti päätään.
"Haluaisin vain... Pienen hetken jolloin en ajattele häntä. Kun olisi vain minä ja joku muu." Muutos oli niin nopea miehen äänessä ja olemuksessä, että se oli vähintään epäilyttävä.

August olisi voinut alkaa luetella ulkomuistista erilaisia tapauksia, jotka sallivat pakkohoidon. Mutta se tuskin oli sitä, mitä Helia tällä hetkellä kaipasi.
Hänen huomionsa kiinnittyi nopeaan muutokseen.
”Se on ihan ymmärrettävä tunne, Helia. On raskasta olla vastuussa koko ajan jostakusta toisesta.”

Helia otti askelia Augustia lähemmäs. Hän ei tiennyt kuka oli ohjaksissa. Sivupersoonaa olisi ollut helpompi syyttää, mutta tavallaan hän kaipasi lohtua. Ihmisen lähelleen, eikä vain silittelemään hiuksiaan (olkoonkin että niissä riitti silitettävää). Hän halusi... Jotain. Ei hän tiennyt itsekään mitä.
Vielä pari askelta lähemmäs ja hän oli lähempänä kuin ehkä oli yleisesti sopivaa.

Helia ei vastannut mitään, vaan lähti kävelemään kohti.
”Helia? Onko kaikki hyvin?” August toisti saman kysymyksen, jonka oli esittänyt kuluneen illan aikana hämmästyttävän monta kertaa. Ottaen huomioon, että hän tiesi, ettei miehen elämä tosiaan ollut sellaista, että kysymykseen olisi voinut vastata rehellisesti myöntävästi.
”Kuuntelen kyllä mielelläni, jos tahdot jutella.”

Helia puri kevyesti huultaan. Hän oli itse läsnä ja kohottikin toista kulmaansa kevyesti?
"En halua jutella." Hän jutteli aina, eikä se auttanut juuri koskaan. Yli kaksimetrinen mies kumartui hieman, otti ne vaadittavat askeleet eteenpäin ja teki jotain mitä siskonsa teki yleensä - huonoja päätöksiä. Augustin suuteleminen ei voinut olla muuta.

”Oh, no, ei sinun tietenkään tarvitse. Mutta jos-”
August vaikeni, kun Helia oli yhtäkkiä hyvin lähellä – se kai oli huomattavan pitkien jalkojen hyvä puoli, matkaataittavat askeleet. Pääsi nopeasti siirtymään huoneen laidalta toiselle.
”Helia, luulen, että-”
Lause jäi kesken, kun Helia kumartui ja suuteli häntä.
Hetkinen. Hetkinen!
August yritti vetäytyä kauemmas.

Repaleinen persoona tuntui kivuliaalta pikakelaukselta mielessä. Miltein tuskalliselta. Miehen astuessa kauemmas hän tajusi itse todella mitä teki. Ei tämä ollut hänen tapaistaan! Mutta nyt ei voinut edes syyttää ketään muuta. Hän nosti käden suunsa eteen, häpeän lyödessä aaltona päin.

August otti askeleen taaksepäin ja jäi siihen, katselleen Heliaa ennen kaikkea huolestuneena.
Mies oli kertonut, ettei ollut juurikaan ehtinyt käydä treffeillä tai mitään muutakaan parisuhteeseen liittyvää. Ja näytti nyt häpeilevän.
”Minulla ei ole mitään sinua vastaan”, August kiirehti sanomaan.
”Haluan vain… En halua, että joudut katumaan mitään sen vuoksi, ettet ole ollut itse ohjaksissa.”

Helia puraisi kevyesti huultaan.
"... Minä olen.... Minä." Ei hän tiennyt miten sen voisi ilmaista järkevästi, ettei sivupersoona ollut vastuussa hänen teoistaan nyt.

August yritti hakea Helian sinistä katsetta. Jos hän vain olisi tiennyt paremmin. Montako persoonaa Helialla oli?
Hän piti miehestä. Ja se, että päätyisi tekemään asioita tämän toisen persoonan kanssa, ei todennäköisesti olisi paras tapa osoittaa sitä.
"Haluan vain olla varma, ettet myöhemmin kadu."

Helia katsoi Augustia tuon ystävällisiin silmiin, koettaen keksiä mitä olisi sanonut. Hän pudisteli kevyesti päätään. Jos se tarjoaisi hetken unohdusta? Ihan pienen hetken hänelle itselleen?
"En kadu. Se olen minä." Oli tämäkin, vakuutella olevan oma itsensä.

August mietti samaa ja tunsi taas syvää myötätuntoa Heliaa kohtaan.
Tämän elämä ei ollut helppoa, ei millään tavalla.
"Jos olet varma", hän varmisti vielä lempeästi, ottaen varovaisen askeleen lähemmäs.

Se ei ollut Helian parhaita päätöksiä, mutta oikeasi, hän ei ollut koskaan tehnyt mitään typerää. Ei ikinä. Jos kerran elämässä hän saisi tehdä inhimillistä tyhmyyttä, jolla voisi ehkä olla positiivisia seurauksia. Ehkä. Hän yritti hillitä itseään, mutta astui lähemmäs. Nyt hän kumartui suutelemaan toista huomattavasti varovaisemmin. Osasiko hän edes? Voi helvetti.

Oliko tämä virhe? Ehkä olisi ollut järkevämpi kiittää tarjotusta yöpaikasta ja lähteä. Mutta eihän Heliaa voinut jättää yksinään, eihän?
Tämä kuului ehdottomasti niihin asioihin, joita lääketieteellisessä ei opetettu.
Oli outoa joutua kurkottamaan ylemmäs suudellakseen, August huomasi ajattelevansa, siirtäessään kätensä Helian niskalle.

Helia oli tottunut kumartelemaan ja katsomaan muita alaspäin, joten se ei ollut hänelle uutta. Sydän hakkasi kurkussa. Muriel nauraisi päänsä irti jos saisi tietää. Tuolle ei siis kukaan kertoisi. Helia laski kätensä Augustin paidan helmalle, alkaen nyppiä sitä pois. Paskat... Mistään.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   Ke Joulu 06, 2017 11:46 pm

Oli kammottavan vaikea yrittää sulkea analyyttisiä aivoja pois päältä.
Olisiko pitänyt ehkä yrittää varmistella, ettei Helia ollut joutunut sysätyksi sivuun? Mitä ihmettä mies ajattelisi, jos niin olisi käynyt?
Silti hän huomasi hämmennyksekseen, että paita oli jossain vaiheessa lähtenyt päältä.
Olisiko se niin kamalaa, jos Helia saisi yhden illan – tai yön – ihan vain itselleen?
Hän painoi kätensä miehen rintakehää vasten ja työnsi tätä lempeän päättäväisesti kohti sänkyä. Niskahan tässä vain menisi jumiin muuten.

Helia peruutti kohti sänkyä, lysähtäen istumaan sänkynsä reunalle lopulta. Varoen pitkät sormet tunnustelivat Augustin paljasta ihoa. Se oli lämmin. Sen enempää hän ei oikein tiennytkään, mitä olisi sopivaa tehdä. Vaikka oliko tässä tilanteessa sillä kovin enää väliä?

August jäi itse vielä seisomaan, laskien nyt molemmat kätensä Helian poskille suudellessaan miehen huulia. Sitten hän vetäytyi hetkeksi kauemmas, katsellen sinisiä silmiä mietteliäänä, pyyhkäisten mustia hiuksia sormenpäillään.
”En haluaisi sinun tekevän mitään vain turruttaaksesi pahan olosi.”
Olkoon, se ei ehkä ollut seksikkäin asia, jonka tällaisessa tilanteessa saattoi sanoa, mutta August oli vilpittömän huolissaan.

Helia veti syvään henkeä kun August vetäytyi kauemmas. Tekikö hän tämän vain siksi?
Ei?
"En tee." Hän totesi pehmeästi. Oli siinä muutakin. August oli mukava ja mitä useammin tuon näki, sitä komeammalta mies näytti. Miksi hän ei olisi kokeillut?

Augustin colliensilmät tarkkailivat Heliaa hieman huolestuneina.
Ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli päätynyt jonkun kotiin, eikä siitä koskaan ollut seurannut mitään pahaa, mutta Helia oli… hauras.
Hän painoi uuden suudelman miehen huulille ja alkoi sitten ujuttaa paitaa pois tämän päältä.

Helia antoi toisen riisua paitansa. Mies oli kalpea, suorastaan naurettavan kalpea. Hänessä oli satunnaisia arpia, kiitos Vivin satunnaisten vierailujen. Hän oli saattanut juosta seinää päin ja ties mitä muuta. Hän vastasi suudelmaan, vieden kädet miehen niskaan.

Pitkien sormien kosketus niskassa sai Augustin värähtämään. Hänenkin ihonsa oli luonnostaan kalpea, pisamien aavistus viipyi harteilla kesän jäljiltä.
Hän painoi toisen kätensä Helian rintakehää vasten ja näykkäsi tämän alahuulta – ja hätkähti sitten, kun puhelin, ei hänen omansa, alkoi soida. Helian?

Helia värähti näykkäisyä.
Puhelin. Ei helvetti. Hän vetäytyi kauemmas, etsien sen tunikansa taskusta. Kuka saatana?

August räpytteli silmiään ja pyyhkäisi hiuksia pois otsaltaan.
Puhelimessa välkkyi se todennäköisin nimi, jota tähän aikaan yöstä olisi voinut odottaa: Roo.

Helia olisi halunnut itkeä.
"Kerro, Rooroo." Se vaati kaiken itsehillinnän, mitä hänessä oli jäljellä vuosien jälkeen. Yksi tunti? Olisiko se ollut liikaa pyydetty?

Andromeda oli havahtunut kesken unen ja hapuillut puhelimen käteensä. Vega nukkui rauhallisesti hänen vieressään, selälleen kellahtaneena. Hänen äänensä oli uninen ja käheä, vielä hieman sammaltava.
”Helia. Minä olen ihan kamalan pahoillani.”

Helia paloi halusta heittää puhelimen seinään juuri nyt. Hänellä oli puolialaston mies sänkynsä edessä, perkele!
"... Mmhm. Minä tiedän. Ei se haittaa. Kultapieni, sinun pitäisi nukkua."

”Haittaa se”, Andromeda intti hiljaa, ahdistuneena keränä peittonsa alla. Hän ei ollut varma, mistä ajatus oli tullut, ehkä se oli jonkin humalan jälkimaininkien herättämän ajatuksen kaikuja.
Hän tunsi kuristavaa syyllisyyttä.
”Sinä jouduit taas lähtemään kesken kaiken. Sinun piti viettää iltaa kavereiden kanssa, ja minä pilasin kaiken taas. Minä olen ihan kamala, Helia!”

Helia nielaisi. Siskorakas, voisitko kiltti painua sänkyyn ja jatkaa tätä aamulla, jotta isoveli pääsisi sänkyyn komean lääkärin kanssa?
... Ai eikö?
"Roo... Sinun pitäisi nukkua. Kiltti. Aamulla kaikki on paremmin."

"Ei ole!" Andromeda uikahti ja tunsi kyyneleiden kohoavan silmiinsä. Hän hautasi kasvonsa hetkeksi tyynyä vasten, ääni kulki tukahtuneena ennen kuin hän käänsi hieman päätään.
"Sinulla on ihan kamalaa minun takiani!"

Helia painoi silmänsä kiinni ja hieroi sormilla otsaansa, kun makasi selällään sängyllä. August oli varmasti häipynyt, jos hän avaisi ne.
"Minulla on kaikki hyvin. Ja sinullakin jos nukut yön yli."

"Ei ole! Aamulla kaikki on ihan kamalaa taas! Kaikki menee pieleen!"
Andromedan ääni oli kohonnut siinä määrin, että Vegakin havahtui hereille, nousi tokkuraisena pystyyn ja ravisteli päätään.
"Minä lupasin olla kunnolla! Ja sitten kaikki meni taas ihan päin helvettiä! Minä olen ihan kamala!"

Helia alkoi täristä kevyesti. Repaleisuus ja nouseva kiukku oli hirvittävän huono yhdistelmä.
Viv, ei. Pysy poissa.
"Roo, kiltti... Soitanko Murielin sinne?"

"En minä halua ketään tänne!" Andromeda uikutti hiljaa.
"Minä en jaksa! Olisi parempi, jos olisin kuollut! Sinulla olisi paljon parempi!"
Helia saattoi tuntea, kuinka sänky painui hieman Augustin istahtaessa sen laidalle. Hän painoi kätensä varovasti pitkän miehen hartialle tämän alkaessa täristä.

Helia yritti olla räjähtämättä. Hän ei jaksanut enää. Ei nyt.
"Älä sano noin."

"Se on totta!" Andromeda intti. Kuten niin monta kertaa ennenkin. Sama kaava joka ikinen kerta. Joku vähemmän kärsivällinen olisi jo paiskannut hanskat tiskiin.
"Sinun ei tarvitsisi huolehtia minusta. Minun pitäisi vain kuolla pois!"

Ja se vähemmän kärsivällinen heräsi sillä sekunnilla. Kalpeat silmät rävähtivät auki, palo niissä haaleansinisissä silmissä. Helia ponkaisi ylös sängyltä, eleet täysin muuttuneina.
"EUPHROSYNE ANDROMEDA MONTGOMERY. Voitko vittu joskus kuunnella? Vai olenko tosiaan niin vitun pässi, että kuvittelen sinun kuuntelevan minua!?"

Andromeda jähmettyi linjan toisessa päässä täysin.
Helia oli huutanut hänelle. Se sai palan nousemaan kurkkuun ja sydämen hakkaamaan nopeammin.
Vaikka Helia oli ihan oikeassa. Hän ei kuunnellut. Ei koskaan.
"A-anteeksi..."

Helia sai onneksi nopeasti otteen itsestään. Hän rauhoittui, painaen otsansa seinää vasten.
".... Sshh. Anteeksi. Kiltti, mene nukkumaan. Minäkin haluaisin nukkua." Tai naida sen kuuman lääkärin kanssa. Miten vain.

Andromeda nielaisi, yrittäen saada äänensä hallintaan.
"J-joo... A-anteeksi... Ö-öitä..."
Hän katkaisi puhelun nopeasti. Ennen kuin sanoisi jotain typerää.

Helia veti syvääm henkeä ja heitti laiskasti puhelimensa sohvalle.
"... Anteeksi." Hän mutisi hiljaa.

August kosketti varovasti Helian paljasta selkää.
"Siskosi?" hän tiiedusteli hiljaa.

Helia värähti kosketuksen alla.
"Mmmh. Niin. Siskoni." Jolle hän oli juuri huutanut.
"Anteeksi. Tämä... Helvetti." Mies kääntyi, nojaten selkänsä seinään.

"Ei tarvitse pyytää anteeksi."
August silmäili Heliaa hetken ja kömpi sitten lähemmäs, koskettaen varovasti miehen hiuksia.
"Sinulla on rankkaa."

Helia pudisteli päätään. Ei nyt. Ei. Hän painui lähemmäs ja kunartui. Vaatien suudelmia. Sisko ei pilaisi tätä nyt!

Oliko hirvittävän väärin, jos halusi vain saada Helian unohtamaan hetkeksi? Tuntemaan itsensä tavalliseksi ihmiseksi?
August hiljensi vastaväitteet mielessään ja siirtyi lähemmäs, nousten istumaan Helian syliin tämän nojatessa selkäänsä seinää vasten.
"Taisi jäädä tähän", August mutisi käheästi ja näykkäsi Helian huulta suuddlman lomassa.

Ei. Se oli juuri sitä mitä Helia janosi itse. Hetki normaaliutta. Hän värähti näykkäisyä, naurahtaen hiljaa.
"Mutta olemme lattialla." Hän huomautti.

"Mm-hmm."
August painoi päätään ja siirtyi näykkimään Helian kaulaa.
"Pitäisikö asialle tehdä jotakin?"

Helia veti syvään, väristen henkeä harmi ettei hän jaksaisi nousta August sylissään. Hän joutui nousemaan ja kulkemaan sängylle yksin.

August vetäytyi taaksepäin ja seurasi harmaalla, tarkkaavaisella katseellaan, kuinka Helia asteli sängyn luo.
Mies ansaitsi mahdollisuuden tuntea edes hetkeksi olonsa normaaliksi. Hyvin harva ei todella kaivannut minkäänlaista läheisyyttä, vaikka niitäkin ihmisiä toki oli.
Hän seurasi Heliaa ja kosketti tämän paljasta selkää, houkutellen kääntymään.

Säästääkseen Augustia nisajumeilta, hän istui sängylle. Hän veti toista jälleen lähemmäs.
Helia kaipasi harhautusta, ihmistä lähelleen. Hetken normaalia elämää.

August hymyili Helialle pehmeästi siirtyessään lähemmäs ja tarttui miehen kasvoihin suudellakseen tämän huulia pitkään, pyyhkäisten huolimattomasti pitkiä, mustia hiuksia pois tieltä. Nekin olivat aivan uskomattoman pitkät.
Hän nojautui eteenpäin, painaen Heliaa makuulle.

Niitä hiuksia oli kasvatettu rakkaudella vuosia, eikä mies olisi enää luopunut niistä. Hän nojautui taaksepäin, hymyillen hieman Augustin huulia vasten. Hengitys muuttui väkisinkin raskaammaksi, kun makasi siinä toisen ja sängyn välissä.

Yhtäkkiä pituuserolla ei ollut enää yhtään niin paljon vaikutusta.
Älä ajattele äskeistä puhelua, August toivoi kohottautuessaan hetkeksi katselemaan Helian kasvoja. Ja hyvä Luoja, älä annan kenenkään soittaa enää uudelleen.
Hän vetäytyi hieman taaemmas, jatkaakseen kesken jäänyttä kaulan suutelemista. Lääkärinä hän olisi osannut selittää tarkan mekanismin, joka sai pienet jäljet syntymään ihoon, mutta valitettavasti hänen suullaan oli tällä hetkellä parempaakin tekemistä.

No, sängyssä he ainakin olivat samalla tasolla. Kirjaimellisesti. Kapeat silmät painuivat pehmeästi kiinni, kädet nousivat miehen selälle. Hän ei ehtinyt estää itseään raapimasta tuota kevyesti.
Hän ei olisi voinut valita parempaa hetkeä. Suudelmat iholla ja pienet... Jotkin iholls saivat hänet unohtamaan kaiken. Oli vain hän ja August, tässä ja nyt. Ei mitään muuta.

Kynsien painuminen ihoon sai kylmät väreet juoksemaan selkää pitkin.
Joku, oletettavasti Shifu, kolisteli viereisessä huoneessa. Ehkä se olisi halunnut lisää mangoa, tai oli sitä mieltä, että huonenaapureiden olisi ollut sopivaa edes sulkea ovi.
Tai mistä sitä iguaanin ajatuksia tiesi.
August näykkäisi Helian kaulaa vielä kerran, kohottautui painamaan nopean suudelman tämän huulille (varmistaakseen samalla kasvoista, että kaikki oli hyvin) ja siirtyi sitten hitaasti alemmas rintakehälle.

Helialla oli kaikki loistavasti. Aamulla voisi hävettää ja pitäisi vähän selittää, mutta mitä sitten? Hän värähti suudelmien valuessa alemmas, ynähti hiljaa ja painoi kynsiä kevyesti punatukkaisen miehen ihoon. Hitto.

Helia ei tuntunut ahdistuvan läheisyydestä, joten August jatkoi rohkeasti alemmas, alkaen samalla hivuttaa Helian housuja alemmas, pois tieltä. Rauhassa, haluamatta aiheuttaa ahdistusta.

Hän nosti lantiotaan kevyesti. Mies huokaisi raskaasti, hoputtaen toista vähän eleillään.

August oli tavallista varovaisempi. Hän kieltäytyi ajattelemasta asiaa liikaa, mutta olisi ollut molempien kannalta epäreilua, jos Helia olisi päätynyt katoamaan muiden persoonien taakse kesken kaiken.
Hän riisui miehen housut hitaasti ja loi tämän kasvoihin tarkan katseen ennen kuin painoi päänsä jatkaakseen hyväilyä.
Helia oli ansainnut sen, kaiken tapahtuneen jälkeen.

Helia huohotti hiljaa, kiemurtaen kevyesti. Jestas. Ei hän olisi edes tajunnut ahdistua, vaikka olisi ehkä ollut aihetta. Mutta ei nyt. Kädet eksyivät punaisiin hiuksiin, pitkien sormien haroessa hiuksia.

August oli aina äärimmäisen huomaavainen kumppani, joka kuulosteli kaiken aikaa toisen osapuolen reaktioita, perääntyi tai jatkoi niiden mukaan.
Oli häntä joskus syytetty tylsän turvalliseksikin, mutta ehkä se ei tässä tapauksessa ollut huono asia?
Hän tunsi Helian sormet hiuksissaan, ehkä se oli hyvä merkki. Tarkoitti, että tämä piti siitä, mitä tapahtui.

Tylsän turvallinen ei tullut Helian mieleen. Hän oli hukkunut johonkin repaleisten persooniensa väliin, ynisten hiljaa. Olo olisi outo tämän jälkeen, mutta väliäkö sillä?

Helia oli joutunut elämään melkein koko elämänsä jotakuta toista varten, joten eikö ollut vain oikein, että tämä sai viimein vain nauttia?
Niin August asiaa itselleen perusteli. Hän ei lopettaisi, ellei Helia sitä erikseen pyytäisi.

Helia ei pyytänyt lopettamaan, mutta varovasti veti toista hiuksista ylemmäs. Hän halusi kaiken tänään, eikä se onnistuisi jos toisella oli housut.

Tuntiessaan nykäisyn August kohottautui kiltisti ylemmäs, katsahtaen kysyvästi Helian silmiin. Olihan tämä varmasti edelleen oma itsensä? Ainakaan mies ei vaikuttanut vihaiselta, niin kuin se, joka oli tullut esiin autossa. Ja ehkä puhelun aikana.

Helia veti toista suudelmaan, antaen toisen käden valua avaamaan Augustin housuja. Hän ei aikonut nyt jättää tätä kesken. Ei tänään.

August vastasi suudelmaan ja auttoi Heliaa kiemurtamalla ulos housuistaan, mutta ei silti malttanut olla mutisematta suudelman lomasta:
"... Helia?"

Helia avasi silmänsä.
"Mmh?" Ei hän oikein saanut suudelman seasta sanotuksi muuta. Sekin vaati jo kaiken jäljellä olevan keskittymisen.

Ainakin Helia oli reagoinut nimeensä.
"Ei mitään", August vastasi lempeästi ja potkaisi samalla housut lopullisesti jonnekin sängyn laidan tienoille.

Helia ymähti hiljaa, vetäen miestä nyt lähemmäs itseään.
"...Kokonaan." Jos nyt siis yhden sanan pyynnöstä saisi mitään tolkkua.

August vetäytyi hitaasti suudelmasta ja pyyhkäisi Helian hiuksia.
"Oletko varma, että..?"
Hän ei yleensä kysellyt näin paljon. Mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli päätynyt sänkyyn kenenkään näin... rikkonaisen kanssa. Ajatus tuntui pahalta, hänen ei todellakaan olisi pitänyt ajatella Heliaa tämän sairauden kautta. Lääkärinä olisi pitänyt tietää paremmin!

Helia vilkaisi Augustia, jääden katselemaan tuon silmiä.
"Mmmhhmmm, olen." Tämä voisi olla ainoa kerta kun hän saisi miehen sänkyynsä. Tai ehtisi saamaan.

August hymyili hieman ja kumartui vielä suukottamaan Helian huulia. Sitten hän vaihtoi hieman asentoa, kohottautui paremmin polviensa varaan - ja säikähti jälleen, kun puhelin alkoi soida. Luulisi, että siihen olisi jo ensimmäisen kerran jälkeen tottunut, mutta ei.

Helia jäätyi puhelimen soidessa.
Ei. Helvetti.
Hetken hän mietti ettei vastaisi, mutta nousi ylös. Hän ei katsonut kuka soitti.
"Helia."

August liukui istumaan sängylle ja pyyhkäisi hiuksiaan, jotka olivat jääneet Helian käsittelyn jälkeen pystyyn.
Hän alkoi todellakin ymmärtää, mitä mies oli tarkoittanut sanoessaan, ettei hänellä ollut omaa aikaa.
Andromedan itkuinen ääni kuului hieman vaimeana linjan toisesta päästä:
"O-olitko sinä nukkumassa?"

Helia näytti siltä että alkaisi itkeä. Hän veti sohvalta viltin ympärilleen, valuen sohvalle istumaan.
"En ollut." Ainakaan hän ei valehdellut.
"En kuullut puhelinta heti."

Andromeda oli aivan liian tottunut siihen, että saattoi soittaa veljelleen mihin kellonaikaan tahansa. Joka ikinen kerta hän unohti antamansa lupauksen, ettei tekisi niin enää koskaan, että antaisi Helian nähdä rauhassa ystäviään, ei häiritsisi keskellä yötä.
"Mi-minä en saa u-unta..."

Jos katsoi, saattoi huomata miten Helia tärisi. Hän oli itkun partaalla.
"... Tulenko sinne yöksi?" Ei tässä muukaan auttaisi. Jos Muriel koskaan saisi tietää, tuo kyllä tappaisi hänet.

August oli kiskonut tällä välin housut jalkaansa ja siirtynyt Helian taakse. Nähdessään miehen tärisevän hän kosketti varovasti tämän hiuksia, kulmat kurtistuen samaan aikaan myötätunnosta ja huolesta.
Andromeda niiskutti ja nielaisi.
"... Joo..."

"Puoli tuntia. Okei? Nähdään kohta." Helia sulki puhelun ja niiskaisi. Mies pyyhki kyyneliä kasvoiltaan. Voi luoja.
"Voit kyllä silti nukkua täällä." Hän mutisi miehelle hiljaa. Kuin automaatiolla hän nousi ja etsi vaatteensa, haroen massiivisen pitkät hiukset ponnarille.
"Jos vain h-haluat."

August seurasi Heliaa hetken ja harppasi sitten tämän luo.
"Helia..."
Hän kosketti miehen käsivartta varovasti ennen kuin veti tämän halaukseen. Se ei ollut aivan helppoa, kun toinen oli niin pitkä, mutta silti.
"Oletko kunnossa?"

Helia nytkähti miestä vasten, antaen itkun tulla ulos. Hän oli niin väsynyt. Niin helvetin väsynyt.
"Pitää mennä. Syö kaapista aamulla mitä haluat ja... Minä olen pahoillani. Niin pahoillani." Hän veti kengät jalkaan ja lähti asunnosta kiireellä. Eikä palannut kuin vasta seuraavana iltana, hämmentyen kun löysi Murielin sohvaltaan.
"... muriel? Tulitko vara-avaimella? Onko joku hätä?"
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   Ke Joulu 06, 2017 11:56 pm

Muriel istui sohvalla, toinen pitkä sääri polven yli ristittynä. Olisi tarvittu enää dramaattinen jalkavalaisin ja muuten pimeä huone, niin vaikutelma olisi ollut täydellinen.
"Kerro sinä minulle", nainen totesi noustessaan seisomaan.
"August soitti."

Helia pudotti avaimet koriin, joka oli avoimen eteisen lipastolla.
"Minä... Uh. Mitä hän sanoi?" Ei mies ollut voinut kertoa? Eihän?

"Hän oli hyvin huolissaan sinusta. Olit kuulemma joutunut lähtemään varsin kiireellä."
Muriel oli Helian luona muutamalla harppauksella ja tökkäsi miestä rintaan.
"Helia, mitä helvettiä?"

Pitkä mies säpsähti tökkäisyä, ottaen pari askelta taaksepäin.
".... Mitä hän sanoi sinulle?" August ei ollut voinut kertoa siitä mitä he olivat olleet tekemässä.

Muriel mulkaisi Heliaa tuimien kulmiensa alta.
"Että karkasit kesken kaiken siskosi luo."
Olkoon, August ei ollut käyttänyt juuri niitä sanoja, mutta mies oli ollut todella huolissaan. Ja Muriel oli päätellyt loput.
"Voi helvetti sinun kanssasi! Sinulla oli täällä kivannäköinen lääkäri yötä! Olisitte voineet naida vaikka aamuun asti, mutta sen sijaan juoksit heti, kun Andy soitti!"

Helian ryhti romahti, painaen miestä puolimetriä kasaan. Hän katsoi vain varpaitaan. Mitä sitä kieltämään. Hän oli tehnyt juuri niin.
"... Mmm. Niin. Menin Roolle."

Muriel törkkäsi Heliaa uudelleen rintakehään.
"Voi luoja sinun kanssasi. Kun kerrankin olisi ollut mahdollisuus, niin sinä..."
Muriel nytkähti liikkeelle ja harppoi vihaisen ympyrän.
"Mitä kohtaa oman elämän elämisessä et ymmärrä?"

Mies vain katsoi omia varpaitaan. August oli antanut ainakin ymmärtää.
"En... En voinut..." Roon piti saada unta.
"Se oli tärkeämpää kuin minun.. Mnh."

"Sinun oma elämäsi on aivan yhtä tärkeä!"
Muriel käännähti takaisin Heliaa kohti ja hänen piti muistuttaa itseään siitä, että nyt kyse oli kovasta rakkaudesta, ettei olisi harpponut halaamaan surkealta näyttävää miestä.
"Sinulla on helvetti oikeus harrastaa seksiä silloin kun tahdot ilman, että sisko soittelee perään!"

Helia nielaisi tyhjää. Häntä hävetti. Hänellä oli ollut komea lääkäri asunnossaan. Ei varmasti olisi enää toiste.
"Mutta se... Roo tarvitsee unta tai hän.."

"Andy on hitto vie aikuinen nainen, vaikka käyttäytyy kuin viisivuotias kakara!"
Olkoon, se oli ehkä hieman epäreilua. Mutta ei sairautta voinut syyttää kaikesta käytöksestä.
"Hänen on korkea aika irrottaa otettaan sinusta! Tämä ei..."
Muriel puuskahti tuskastuneena ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
"Kuule, mitä sinä aina käsketkään omistajien tehdä, kun koira haukkuu saadakseen huomiota?"

Esimerkki sai miehen nielaisemaan. Niin. Hän vielä koulutti osittain ammatikseen.
"Kääntää selkä ja olla välittämättä. Mutta se on eri asia! Hän ihminen. Siskoni. Ei... Ei huonotapainen koira."

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Mekanismi on aivan sama. Andy saa sinulta huomiota joka kerta, kun uikahtaa vähän. Tanssit täysin hänen pillinsä mukaan. Olisit voinut kerrankin saada, hitto!"
Ei kyse ollut seksistä itsestään vaan siitä, mitä se edusti. Helian omaa elämää.
"Siskosi täytyy oppia, ettei hän voi pompotella muita niin kuin vain huvittaa."

"Ei hän.." Mies nielaisi. Häntä hävetti niin paljon, ettei hän osannut olla vajoamatta kyykkyyn. Hän peitti kasvot käsillään.
"Pompota. Ja se on tärkeämpää kuin minun saamiseni."

"Sinun oma elämäsi on ihan yhtä tärkeä!" Muriel ärähti, mutta hänen ilmeensä pehmeni, kun Helia vajosi kyykkyyn. Hän huokaisi hiljaa ja harppoi miehen luo, kyykistyen tämän vierelle kietoakseen käsivartensa halaukseen tämän ympärille.
"Helia-rakas. Minä yritän vain pitää sinun puoliasi, kun et itse osaa niin tehdä."

Mies tärisi äänettömästä itkusta. Hän oli loppu. Mies ei jaksanut enää.
"H-hävettää..."

"Voi Helia..."
Pahin Helian puolesta tunnettu kiukku oli laantunut, ja jäljelle jäi vain surunsekainen myötätunto. Muriel silitti miehen selkää.
"Tule istumaan, keitän sinulle teetä. Itke oikein kunnolla."

Helia pudisteli kevyesti päätään.
"Minulla oli ihana mies täällä." Ei tosiaan olisi enää. Ei kukaan hullu suostuisi.
"H-harkitsin hetken etten vastaa."

"Sinä olisit voinut tehdä niin. Ottaa hetken sen ihanan miehesi kanssa."
Sen Helia oli hitto vie ansainnut. Kaikkien helvetillisten vuosien jälkeen.
"Andy on rakas, mutta myös hirvittävän itsekäs. Hänen pitäisi oppia tajuamaan se."

"Ja silti vastasin. Koska minun kuuluu tehdä niin. Koska olen ainoa joka koskaan on ollut läsnä hänelle aina, kysymättä, milloin tahansa. Minä..." Helia purskahti äänekkääseen itkuun.
"Pilasin kaiken ihan itse."

"Helia..."
Mies ei tarvinnut juuri nyt moitteita käytöksestään. Sen sijaan Muriel halasi ystäväänsä tiukemmin.
"Ei se ole sinun syysi."

"En voi syyttää siskoani omista valinnoistani!" Helia parahti, sotkien kevyesti hiuksiaan.
"Kuten sanoit, minulla oli komea lääkäri. Ei ole enää. Minä itse kävelin ovesta, joten minun syyni."

"Voisit syyttää hetken!" Muriel puhahti vastaan.
"Ja sinun pitää edelleen huutaa myös minulle, muistatko? Helia, sinun täytyy opetella suuttumaan, tuollainen itsesyyttely ei ole tervettä."
Hän huokaisi ja silitti Helian selkää.
"August oli huolissaan sinusta. Sen kun soitat hänelle sitten, kun sinulla on sellainen olo, että jaksat puhua."

"En voi. Ja miks--- ai niin." Hän oli täysin unohtanut huutaa Murielille. Sen avuttoman huutonsa jälkeen. Hän veti värisevästi henkeä.
"Ei hän enää mitään halua... Kuka haluaisi? Oikeasti?"

Muriel kohotti hieman toista kulmaansa.
”Niin. Pitääkö minun suututtaa sinut uudelleen, että saat kerrankin suusi auki?” hän tuhahti, pyyhkäisten Helian hiuksia hellästi.
”Oletko kysynyt? Vai oletatko nyt vain?”

"No minä huusin sinulle jo." Mies mutisi, haroen hiuksiensa latvoja. Jestas että niitäkin riitti.
"En ole. Kuka haluaisi nähtyään tämän kaiken ja kun vielä jätin hänet tänne yksin?"

”Kaksi sekuntia ja sitten tulit paijaamaan minua, koska oli paha olo. Sitä ei lasketa.”
Helialle tekisi hyvää olla vihainen. Edes myöntää itselleen olevansa vihainen. Muriel oli ehkä erikoistunut ihmisiin eikä eläimiin, mutta kiukun jatkuva tukahduttaminen ei voinut olla terveellistä kenellekään.
”No, minä en ole lähtenyt minnekään. Tiedän, parisuhde on eri asia, mutta silti. Sinä olet ihana, siitä huolimatta, että perheesi on umpihullu.”

"Sinulla oli paha olo." Helia muistutti. Ei hän voinut huutaa, jos ystävää oksetti. Ei silloin voinut huutaa kenellekään.
"No se on eri asia! Kuka helvetti muka tätä jaksaisi?"

"Niin. Ja seuraavalla kerralla ehkä päänsärkyä. Ja sitä seuraavalla olen voinut nyrjäyttää nilkan. Ja sen jälkeen itkeä silmät päästäni riideltyäni Teaganin kanssa."
Vaikka Muriel ei ollutkaan helposti itkevää tyyppiä. Mutta todennäköisesti Helia huomaisi silti, että häntä harmitti, ja jättäisi kiukun sikseen. Nielisi sen noin vain.
"Antaisit itsellesi edes mahdollisuuden."

Helia nieli muilta ties mitä käytöstä, se vain oli niin. Ainoat ihmiset, hoilta hän oli elämässään puolustautunut edes hieman, olivat vanhemmat.
"Jos hän ei halua antaa?"

"Jos, jos, jos. Sen kun kysyt häneltä. Jos hän on sitä mieltä, ettei tästä tule mitään, niin sitten täytyy elää sen kanssa. Pidetään leffailta, syödään jäätelöä ja haukutaan maailmaa ja typeriä miehiä. Mutta jos on olemassa pienikin mahdollisuus, että tästä voisi tullakin jotain, niin eikö siihen kannata tarttua?"
Jos ei muuten, niin edes hetkeksi. Että Helia saisi edes hetken tuntea itsensä normaaliksi. Elää omaa elämäänsä.

Helia niiskaisi. Hän oli kuvitellut että voisi olla normaali, edes tunnin, viimeyönä. Ei. Sitä ei vain suotu hänelle. Hänen tehtävänsä oli pitää siskonsa hengissä ja rukoilla että edes joskus Andromeda saisi hyvän elämän. Sellaisen jota Helia ei itse saanut, koska keskittyi antamaan sen siskollensa.
"... Ei ole mitään syytä haukkua ketään." Helia mutisi hiljaa. Ei hän voisi syyttää Newcastlessa asuvaa miestä, jos eilinen olisi ollut riittävä esimerkki hänen elämänsä sekopäisyydestä.

”Helia, ei se syy ole pointti”, Muriel puuskahti.
”Ja olkoon, minä haukun Teagsia ja sinä voit keskittyä syömään jääteöä. Oletko taas mennyt laihtumaan?”
Hän silmäsi miestä epäluuloisesti ja pudisti sitten päätään.
”Juttelisit Augustin kanssa. Hän on mukava kaveri. Collie.”

Helia vilkaisi Murielia, pudistellen päätään.
"Uh... En. En ole." Hän oli jopa saanut painoa! Viisi kiloa, mikä oli yksi puhallus hänen kehossaan.
"Minä soitan tänään."

”Hyvä poika.”
Muriel nousi seisomaan kun polvet alkoivat pistää vastaan ja taputti Helian päälakea.
”Saitko viime yönä nukuttua yhtään? Mikä Andylla oli hätänä?”

Helia veti syvään henkeä, suoristautuen pian.
"Vähän. Hän oli humalassa ja.. Niin. Tavallinen humala."

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Helia..."
Tavallinen humala oli oman, typerän toiminnan tulosta. Ei mitään sellaista, minkä takia isoveljen pitäisi rynnätä avuksi.
"Onko töitä tänään?"

"Ei ole." Helia pudisteli päätään.
"Ajattelin olla kotona ja nukkua." Hän oli väsynyt eilisestä.

Helia saattoi todennäköisesti jo arvata seuraavan kysymyksen:
"Oletko syönyt?"

Mies ei voinut olla nauramatta.
"En kunnolla vielä. Hain ruokaa kotimatkalla." Hän osoitti kiinalaisen paperikassia.
"Mutta se on hoidossa."

Muriel vilkaisi ruokakassia hieman epäluuloisesti. No, tärkeintä oli, että Helia söisi edes jotakin. Pitäisi huolta itsestään.
"Miten sinä vasta näin myöhään tulet kotiin?"

"Olin Andylla tähän asti." Helia selitti. Sisko oli nyt vasta alkanut rauhoittua.

Muriel risti käsivarsia rinnalleen.
"Lähdit sinne jo aamuyöstä. Mikä kesti näin kauan? Eikö tämä ollut sinun vapaapäiväsi?"

"... Oli." Helia myönsi hiljaa. Sitten hän olisi loppuviikon töissä.

Muriel kurtisti kulmiaan. Andy oli hänellekin rakas, mutta tilanne, joka nyt oli meneillään, ei lopulta olisi hyväksi kenellekään.
"Mikset palannut aamulla viettämään sitä? Juuri niin kuin olisit itse halunnut? Oliko Andy niin huonossa kunnossa, ettei päässyt itse ylös sängystä?"

Helia kohautti olkiaan.
"Ei, minä vain... Jäin hänen seurakseen. Ettei mitään tapahdu."

Muriel tuijotti Heliaa hetken, mutta huokaisi sitten pudistaen päätään.
”Helia, tiedäthän sinä, että olet minulle rakas. Mutta tuo ei tee hyvää kummallekaan teistä. Olen sanonut sen monta kertaa, ja tulen sanomaan monta kertaa tästä eteenpäinkin.”
Hän harppasi miehen luo ja veti tämän uudestaan halaukseen.
”Teidän pitäisi kasvaa edes hitusen erilleen toisistanne.”

Mies huokaisi ja halasi ystäväänsä pitkään.
"Minä tiedän." Hän kuiskasi hiljaa, pidätellen itkua. Mitä ihmettä hän voisi tehdä enää?
"Minä tiedän." Ei hänestä vain ollut... Hylkäämään siskoaan. Sitä tuo pelkäsi.

Muriel taputti Helian selkää ja vetäytyi kauemmas.
"Syö, hyvä mies, ennen kuin ruokasi jäähtyy. Maailma on paljon mukavampi paikka täydellä vatsalla", hän kehotti lempeästi.
"Eikä etäisyyden ottaminen tarkoita hylkäämistä", hän jatkoi, melkein aavistaen, mitä Helian mielessä liikkui. Sitähän Andy pelkäsi, hysteerisesti, niin että joka kerta kuvitellessaan uhan olevan läsnä meni täydellisesti tolaltaan.

Helia nyökkäsi, ottaen ruokakassinsa ja meni avoimeen keittiöönsä, lapaten maapähkinöillä ja bambunversoilla ryyditettyä soijakastiketta riisin päälle kunnolla.
"Ei tarkoitakaan. Minä erotan sen. Käy toki kertomassa se siskolleni niin että hän ei ota sitä täydellisenä hylkäämisenä, niin olet sankarini." Helia mutisi, istuen sohvalle syömään. Jestas hänen oli nälkä!
"Tuota... Haittaisiko jos saisin yksityisyyttä soittaa?"

"Ehkä käynkin", Muriel tuhahti. Jos se vain olisikin ollut kertomisesta kiinni, mutta hitto vie, kun lapsuuskin oli jo mitä oli, työtä olisi tehtävä tässä vaiheessa ihan pirusti.
Helian pyyntö sai naisen hymyilemään. Hän harppasi vielä sohvan luo ja painoi suukon Helian otsalle.
"Niin sitä pitää. Minä jätän sinut rauhaan, soita, jos tulee jotain, okei?"
Ehkä hän tosiaan kävisi Andyn kodin kautta.
"Olet rakas."

Hän vain hymyili ystävälleen.
"Sinäkin. Nähdään." Kun Muriel oli mennyt ja hän syönyt, Helia kaivoi puhelimen esille. Varovasti hän valitsi Augustin numeron ja soitti tuolle.

August oli ajamassa kohti Newcastlea Dessi turvallisesti takakontissa, kun puhelin alkoi soida. Hän nappasi bluetooth-kuulokkeen ja painoi sen korvaansa, vastaten tarkastamatta etukäteen soittajaa.
"August Rowe."
Puhelin oli kuitenkin hänen henkilökohtainen puhelimensa, ei työpuhelin, johon saattaisi tulla kutsu kiireellisesti paikalle.

Helia veti syvään henkeä, ennen kuin sai edes nimeään sanotuksi.
"Helia tässä. Hei." Hän vilkaisi katon maalissa juoksevia rantuja, huokaisten raskaasti. Luoja.
"Halusin pyytää anteeksi sitä viimeisintä ja... Ja. Niin. Ei kai muuta."

"Oh, Helia, hei!"
Augustin ääni pehmeni heti, tietty virallisuus, jolla valmistaudutaan kohtaamaan esimerkiksi puhelinmyyjä tai puhelimesta erehtynyt kollega, katosi.
"Ei ole mitään syytä pyytää anteeksi, siskosi tarvitsi sinua. Onko kaikki nyt hyvin?"

Helia painoi sormilla terävän nenänsä vartta, sulkien silmänsä. Ei luoja. Hän kuolisi vielä häpeään tämän puhelun aikana.
"... On, kaikki on hyvin." Niin hyvin kuin heillä saattoi olla ja niin kauan kuin heillä nyt voisi olla. Ehkä puolituntia, ehkä ensi viikkoon. Andromedan kanssa ei voinut olla varma.
"Ja on syytä. En olisi saanut lähteä niin. Se oli tosi... Todella törkeää."

Augustin hartiat rentoutuivat hieman.
”Hyvä kuulla”, mies totesi, samalla kun kääntyi rampille. Dessi oli kohottanut päätään takakontissa, mutta tuli siihen tulokseen, ettei sanoja ollut tarkoitettu sille. Palvelija höpisi taas omiaan, niin kuin niin monet kerrat ennenkin. Saluki painautui takaisin nukkumaan.
”Etkä mielestäni silti tehnyt mitään väärää. Mutta hyväksyn anteeksipyyntösi. Milloin sinulla olisi seuraavaksi vapaata päiväsaikaan?”

Mies meni enemmän hämilleen kuin oli mahdollista. Vapaata? Mitä?
"Uh... Torstaina menen vasta illaksi kaupalle?" Mitä ihmettä täällä tapahtui?
"Miten niin?"

”Torstaina? Hienoa, minullakin on silloin vasta iltavuoro”, August totesi hyväntuulisesti. Helialla oli kaikki hyvin, tämä kuulosti omalta itseltään, sikäli kuin puhelimen välityksellä saattoi sanoa.
”Voisi viedä koirat juoksemaan, kun oli siitä puhetta. Valoisaan aikaan on parempi, vaikka kyllähän nuo hyvin tottelevatkin.”

Mies puhelimen toisessa päässä räpytteli silmiään epäuskoisena.
... Ja purskahti sitten itkuun.
"S-sinä oikeasti haluat vielä nähdä?" Oliko August hullu?

August hämmentyi niin, että ajoi risteyksestä ohi.
”Helia? Itketkö sinä?”
Typerä kysymys, ihan selvästi mies itki, sen kuuli linjan läpi.
”Mikä hätänä?”

"Sinä oikeasti haluat vielä nähdä? Vaikka sait karuimman esimerkin siitä mitä elämäni on? Tai siitä ettei minulla ole elämää." Hän pyyhki kasvojaan. Voi luoja, hän oli muuttumassa siskokseen.
"Anteeksi, minä... Yllätyin."

August yritti samaan aikaan muistella, olisiko hänen viisainta tehdä u-käännös vai ajaa suoraan seuraavaan risteykseen saakka.
”No, sinähän oikeastaan jo kerroit minulle silloin pubissa, mistä on kyse, joten en koe oloani millään lailla huijatuksi”, hän aloitti rauhallisesti.
”Äläkä pyydä anteeksi, ei siinä ole mitään pahaa, että itkee.”

Tältäkö se tuntui? Kun joku joskus, edes kerran ja hyvin pienen hetken, pisti hänet jonkin edelle? Se oli miltein uskomatonta.
"No, se voisi silti säikäyttää. Enkä ihmettelisi. Ja tietenkin lähden."

"Kyllä minä säikähdinkin, pelkäsin, että sinulla oli jokin hätänä."
Hän oli odottanut asunnolla jonkin aikaa siltä varalta, että Helia olisi palannut yön jäljiltä, mutta lopulta hänen oli pitänyt lähteä käymään tallilla ja hakemaan Dessiä.
"Ja olen iloinen, että lähdet. Ja niin ovat varmasi Dessi ja Normakin."

"Ei, ei minulla ollut mitään hätää." Pitäisiköhän sanoa jotakin? Että ei se johtunut toisesta?
"Nähdään silloin torstaina? Käyn hakemassa Norman lainaan jo vaikka keskiviikkona."

"Hyvä kuulla."
Vaikka lähtö olikin johtunut siskolta tulleesta puhelusta, August ei ollut silti voinut olla tuntematta huolta siitä, että oli tehnyt jotakin väärin.
"Sopiiko puoliltapäivin? Voin tulla Dessin kanssa siihen pihallesi, sielläpäin on paremmin juoksutusmaastoa."

"Se käy, tulkaa vain. Tiedän jo mihin voimme kävellä." Helia mietti hetken, sanoisiko mitään.
"Minä... Se että katosin, ei mitenkään johtunut sinusta. Jos Roo ei olisi soittanut, olisin todellakin jäänyt."

"Hienoa, me tulemme sitten sinne", August ilahtui ja pyöräytti viimein auton kapeammalle tielle, joka palauttaisi hänen oikeaan suuntaan. Olkoon, että se kiertäisi hieman, mutta Dessi piti ajelusta, joten ehkei sillä ollut niin paljon väliä.
Augustin ääni pehmeni hieman Helian sanojen myötä.
"Olen siitä iloinen. Myönnän, että huolestuin hieman siitäkin, että olisit näin jälkikäteen alkanut katua tai jotakin."

Se oli outoa, mutta Heliaa ei kaduttanut. Olo oli oikein hyvä. Vaikka se oli päättynyt nolosti.
"Mmmm. En kadu." Vaikka varsinaisesti mitään kaduttavaa ei ollut.
"Mutta nähdään torstaina? Voisin mennä nukkumaan. Hyvää yötä, näin etukäteen."

"Torstaina", August vahvisti samalla kun napsautti vilkun päälle. Dessi oli noussut jälleen istumaan ja tarkasteli isäntäänsä huolissaan.
"Nuku hyvin."
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   To Joulu 07, 2017 12:07 am

Tiistai 28.11.2017, alkuilta, Hexham / Newcastle

Farmarimallinen mersu pysähtyi parkkiin eläintarvikeliikkeen eteen. Tällä kertaa takakontissa ei kuitenkaan odottanut eleganttia salukia, eikä omistajakaan noussut ulos autosta, vaan sammutti ainoastaan moottorin jäädessään odottelemaan.
Desdemona oli jäänyt täksi yöksi hoitoon Murielin luokse, kuulemma nainen halusi viedä salukit juoksemaan heti aamusta. Ja samalla matkallahan August voisi käydä hakemassa Heliankin käymään Newcastlessa, vaikka syömässä, eikö niin? Helialla sattui olemaan sopivasti vapaapäivä seuraavana päivänä, Muriel oli muistuttanut.
Tietenkin. Totta kai August oli suostunut, naisen läpinäkyvä päättäväisyys oli saanut hänet vain hymyilemään itsekseen.
Sormet naputtelivat rattia radiosta soivan vaimean Sinatran tahtiin, kun August antoi katseensa vaeltaa varsin tyhjällä parkkipaikalla. Kukapa tähän aikaan paikalla olisi ollutkaan, johan sulkemisaikakin oli ohi.

Helia oli suostunut lähtemään. Suljettuaan liikkeen hän oli kolistellut ylös ruokkimaan Shifun ja vaihtanut vaatteita. Jopa kauluspaidan, kauniin harmaan sellaisen ja jopa farkut. Ne tuntuivat oudoilta jaloissa kun oli tottunut haaremihousuihin, mutta hän halusi olla siisti. Mustat hiukset osittain kiinni ja hän oli valmis. Mies veti villakangastakin niskaansa, otti nahkahanskat ja kaulahuivin, lähtien sitten alas. Tottuneesti hän siirsi auton oven avattuaan penkkiä taaksepäin, että mahtuisi istumaan.
"Hei. Anteeksi kun kesti, kävin vaihtamassa vaatteet. Olin täynnä koirankarvaa kun oli trimmiasiakas."

August hymyili Helian istahtaessa etupenkille.
"No hei. Ei se mitään, en ehtinyt odotella kauaa. Ja minä taidan olla koirankarvoissa edelleen, kävin viemässä Dessin Murielin luo yöksi, ja totta kai lauma halusi tervehtiä."
Onneksi hänellä oli sentään teippiharja aina autossa, joten ainakin pahimmat karvat oli saatu karistettua pois.
Hän odotti, että Helia sai turvavyön kiinni, ennen kuin ohjasi auton kohti Newcastlea vievälle tielle.
”Oliko mukava työpäivä?”

"Voi ei. Sieltä ei kyllä selviä karvoitta." Helia nauroi, vetäen oven kiinni kun oli asetellut pitkät koipensa autoon.
"Oli, oikein mukava. Etenkin nyt illasta kun pidin ruokintaluentoa. Mitä sinun päivääsi?" Jännitys nipisteli vatsaa.

"Ei selviä ei", August myönsi hyväntuulisesti. Hänestä tuntui, että jo yksi Dessi sai karvastettua koko asunnon yhden työpäivän aikana, joten hän saattoi vain kuvitella, millainen määrä karvaa kokonaisesta laumasta irtosi.
Mutta koirat olivat sen arvoisia.
"Mukava kuulla. Näin arkena meillä on rauhallisempaa, viikonloput ovat aina kiireisimpiä."
Ja silloin oli myös kaikkein suurin riski saada päin näköä. Ihminen oli arvaamaton olento, kun tunsi kipua.
"Kai tahdot vielä käydä syömässä?"
Lounas oli tänään jäänyt kokonaan väliin konsultaatiotapauksen vuoksi.

Helia nyppi huomaamattomasti takkinsa helmaa. Siitä oli aikaa kun hän oli nähnyt Augustia ja nyt jännitti turhankin paljon.
"Käydään vain. Söin viimeksi lounasta, joten on nälkä."

August sen sijaan oli rento, hyväntuulinen itsensä siitäkin huolimatta, että edellisestä tapaamisesta oli päässyt vierähtämään tovi. Hän ei ollut halunnut painostaa Heliaa tietäessään, että tällä oli rankkaa sisarensa kanssa. Oli hän laittanut viestiä ja kysellyt kuulumisia, ja olivathan he käyneet ulkona koirien kanssa, mutta muuten.
"Loistavaa. Onko toiveita ruuan suhteen?"

Nythän Helialla oli miltein helppoa. Hänen siskonsa ei ollut kotona, joten rumasti sanottuna hän ei ollut vastuussa tuosta juuri nyt. Silloinkin kun Roo oli kotona, tuo oli Murielin luona, naisen haluttua niin.
"Uh... Jotain mistä saa isoja annoksia." Helia naurahti pehmeästi ja vilkaisi ikkunasta ulos.
"Syön kuin hevonen."

"Sehän on vain hyvä. Eikä ole häpeä tulla verratuksi syömisen suhteen hevoseen, ne ovat varsin upeita olentoja", August totesi leppoisasti samalla kun napsautti vilkun päälle poistuessaan liikenneympyrästä suunnatakseen kohti sitä surullisenkuuluisaa siltaa, jolta Andromeda aina uhkasi huonona päivänä hyppäävänsä. Silloin kun ei ollut enemmän sillä tuulella, että junaradalla makaaminen tuntui paremmalta vaihtoehdolta.
"Mitä sinulle muuten kuuluu?" mies jatkoi, kysymättä suoraan siitä, kuinka siskon kanssa tällä hetkellä meni. Helia kertoisi jos haluaisi.

"No se. Ja no, kai se johtuu tästä pituudesta. Aina kamala nälkä." Helia naurahti pehmeästi. Vain Muriel onnistui syöttämään hänet täyteen. Hän käänsi katseensa pois sillasta. Hyi.
"Ihan hyvin. Käyn töissä ja katsomassa Roota. Hänkin voi... Ihan hyvin." Se oli paras venytys todellisuudesta.

Helia näytti kavahtavan siltaa.
"Kaikki hyvin?" hän varmisti, vaikka onneksi silta oli lopulta lyhyt ja tienvieret täyttyivät lehtensä pudottaneista puista. Tähän aikaan liikennettä oli enemmän toiseen suuntaan, kun töistä päässeet ihmiset palasivat takaisin koteihinsa.
"Vieläkö siskosi on valittanut kovasti osastolla olostaan?"

Helia nyökkäsi, helpottuen kun silta oli ohi.
"On. Sanon kyllä jos ei ole." Hän lupasi. Kai hän voisi sen miehelle luvata? Miten häpeä kaivoikaan sisältä. Voi luoja.

"Sehän on hyvä", August totesi, ja jätti diplomaattisesti lisäämättä, että sairaalajakso olisi todennäköisesti hyvä asia myös Helialle. Ei tarvinnut olla koko ajan pelkäämässä, että jotakin tapahtuisi hänen poissaollessaan.
Hätkähtää puheluun keskellä yötä.
"Minäkin jouduin pitämään puhuttelun siskolleni tässä vasta", hän jatkoi hetken tauon jälkeen. Helia ei tuntenut Andreaa, eikä hänen tarvitsisi kertoa, kuka kolmesta pikkusiskosta oli mennyt tekemään typeryyksiä.

Helia ei voinut olla nauramatta hieman. Mies pudisteli samalla päätään.
"Sitä on kai liikkeellä." Hän myönsi hieman huvittuneena.

"Isoveljen osa ei aina ole helppo", August myönsi hymyillen. Oli mukava kuulla Helian nauravan. Vaikka se olisikin johtunut vain jaetusta epätoivon kokemuksesta.
Joskus August mietti, olisivatko pikkuveljet olleet helpompia.
"Uskon, että hän tajuaa sentään itsekin toimineensa typerästi. Hän on fiksu nuori nainen."

Helia ainakin oli ollut helppo pikkuveli, mutta lähinnä siksi kun oli huolehtinut siskostaan. Hankala sanoa.
"Ei tosiaan. Eiköhän." Olisipa hänenkin siskonsa fiksu nuori nainen, joka vielä käyttäisi sen potentiaalinsa. Luoja, nyt hän puhuisi jostain muusta kuin siskostaan.
"Miten Dessi?"

August naurahti.
"En tiedä, pitäisikö minun olla loukkaantunut vai ilahtunut siitä, että se jäi Murielin luo edes katsomatta taakseen. On Dessi ollut siellä yötä ennenkin, kun olen joutunut tuplavuoroon, mutta pakko myöntää, että se kirpaisi silti hieman."
Ei se oikeasti ollut kirpaissut, ehkä. Hyvähän se vain oli, että salukilla oli hoitopaikka, jossa se viihtyi. Varsinkin kun ei tiennyt, josko hän joskus päätyisi hetkeksi ulkomaille töihin.

"Ilahtunut. On hyvä että sen kaltainen koira hyväksyy itselleen toisen lauman sinun lisäksesi." Helia ainakin ajatteli sen niin. Olisi ollut kamalaa jos Dessi olisi pelännyt hoidossa.
"Minun lemmikkini eivät juurikaan onneksi välitä."

"Sinähän meistä se asiantuntija ole", August myönsi lauhkeasti. Ja olihan hän iloinen, totta kai oli. Dessi oli hänen tyttönsä. Ja kietonut hänet täysin pikkuvarpaansa ympärille.
"Kunhan hedelmäviipaleet tulevat ajallaan, Shifu on tyytyväinen?"

Helia nyökkäsi nauraen.
"Tänään se oli haljeta onnesta kun sai ne ajoissa." Hänen pieni paheksuva liskonsa. Kovin rakas Shifu oli, vaikka kolistelikin jos jokin ei miellyttänyt.

August muisteli hetken edellistä kertaa, kun Shifu-parka oli osoittanut mieltään hedelmäannoksen myöhästyttyä pahasti. Mutta tänään Helia oli ilmeisesti huolehtinut asiasta ajoissa, niin ettei hänen tarvitsisi potea huonoa omaatuntoa siitä, että oli pyytänyt tämän kanssaan syömään.
Kun Newcastle alkoi olla lähempänä kuin Hexham, Augustin ajatukset palasivat jälleen ruokaan. Koska Helia oli sanonut olevansa nälkäinen.
"Millaisesta ruuasta pidät? Muuta kuin pubiruuasta ja rehellisen kokoisista annoksista, senhän minä tiedänkin jo."

Helia antoi itsestään kyllä hienon kuvan. Hän nauroi päätään pudistellen ja haroi kevyesti jumalattoman pitkiä hiuksiaan.
"Sushi, kiinalainen. Ainakin. Sinä?"

Helia vaikutti olevan hyvällä tuulella, ja se sai Augustinkin rentoutumaan. Jatkuva stressi - jota sisko, niin rakas kuin varmasti olikin, todennäköisesti Helialle aiheutti - ei ollut hyväksi kenellekään.
"Minä olen varsin kaikkiruokainen", August myönsi.
"Mutta tiedän yhden hyvän sushipaikan, mikäli sinulle maistuu tänään?"

"Aina. Hexhamin valikoima on vähän... Pieni." Helia myönsi pehmeästi nauraen. Hän tosiaan piti pikkukaupungista, mutta joskus kaipasi Newcastlen valikoimaa. Onneksi se oli lähellä.

"Kieltämättä, vaikka se muuten mukava paikka onkin."
August olisi mielellään kokannut jotakin itsekin, mutta pitkän työpäivän vuoksi sen kanssa olisi mennyt aivan liian myöhään.
Kaupungin rajojen sisäpuolelle ajaessaan August ei voinut olla miettimättä edellistä kertaa, jolloin he olivat olleet täällä. Vaivasikohan se Heliaa edelleen?
Hän ajoi auton tottuneesti suureen ympyränmalliseen parkkihalliin, joka sijaitsi ostoskeskuksen lähellä ja sammutti moottorin.
"Tästä ei ole pitkä kävelymatka."

Vaivasi se, tavallaan. Sellainen hylkääminen hävetti ja hän ei oikein tiennyt olivatko he nyt treffeillä vai ihan vain... Kavereina ulkona. Auton pysähdyttyä hän nousi hymyillen autosta.
"Pieni kävely tekee hyvää töiden jälkeen."

"Varsinkin, kun on näinkin mukava ilma."
Eli ei satanut kaatamalla vettä eikä lunta, ei tuullut niin, että hiukset olivat lähteä päästä, eikä ollut niin sumuista, ettei olisi nähnyt eteensä.
August kävi syöttämässä parkkimittariin kolikoita ja palasi sitten autolle.
"Onko sinulle muuten selvinnyt, saiko se sinun hankala asiakkaasi asiansa kuntoon?" August kysyi heidän suunnatessaan kadulle, muistellen, kuinka Helia oli maininnut itsepäisestä shibasta, joka oli ottanut johtajan aseman taloudessa.
"Siitähän on jo jonkin aikaa."

Helia pudisteli kevyesti päätään.
"Ei vielä, hän ilmeisesti tuli kyllä kurssille. Minä en vedä sitä, vaan työntekijäni, joten en tiedä sen enempää." Helia selitti. Hänen pitäisikin kysyä, kun menisi liikkeelle seuraavan kerran.
"Niin on. Minun pitää kysyä. Lupaan raportoida." Mies vastasi hymyillen. Olisiko pitänyt työntää kädet taskuun vai mitä niillä piti tehdä? Hän alkoi tunnistaa itsestään samoja neuroottisia piirteitä kuin siskostaan.

"Hienoa. Myönnän olevani hieman utelias", August myönsi, kohensi huivia kaulansa ympärillä ja työnsi kädet sitten tummansinisen villakangastakkinsa taskuihin. Nahkahanskat olivat ehkä hyvät ajaessa, mutta eivät erityisen lämpimät.
Hän asteli pitkin, rennoin askelin Helian vierellä, johdattaessaan tämän ensin bussiaseman ohi ja sitten kävelykadulle. Sen ylle oli ripustettu jo jouluvalot, suurikokoiset, kultaisina loistavat tähdet.
"Pidätkö joulusta?" August kysyi ohimennen, samalla kun avasi kahden muun ruokapaikan väliin ahtautuneen sushiravintolan oven ja viittasi Heliaa astumaan sisään.

Helia työnsi kädet taskuihin, tiukasti. Ehkä August oli vain kaivannut seuraa ja pyytänyt häntä siksi Newcastleen. Jep. Hän katseli jouluvaloja hieman hymyillen.
"Nykyään kyllä. Kun voimme olla Murielin luona." Hän vastasi hymyillen, kiittäen kun August avasi hänelle oven.

"Se on varmasti mukavaa. Muriel itse asiassa pyysi minuakin käymään tänä vuonna, menin sanomaan hänelle, että olen joulun tänä vuonna Newcastlessa. Olen aaton töissä, mutta hän ei kuulemma ikinä anna minulle anteeksi, ellen joulupäivänä tule edes näyttämään naamaani."
Ei siinä, muuten he olisivat varmastikin viettäneet joulun Dessin kanssa kahdestaan.
Ravintolassa oli onneksi melko rauhallista, ja heille järjestyi mukavasti pöytä rauhallisesta nurkasta, japanilaistyylisen pienoispuutarha-asetelman takaa.
August alkoi riisua takkiaan ja huiviaan.
"Minä voin maksaa ruuat."

Helia naurahti pehmeästi. Vai vaati Muriel Augustin jouluksi luokseen?
"Me olemme jo aika kauan olleet koko joulun Murielilla. Ja syömme niitä ruokia kotona vielä uuteen vuoteen asti." Hän seurasi miestä pöytään ja riisui takkiaan. Tuntui tyhmältä kun oli laittanut kauluspaidan. Eäsh. Se oli liikaa. Tai sitten ei. August lupasi maksaa. Saisiko Helia juosta kotiin piiloon?
"Ai, kiitos. Se on... Kilttiä." Voi. Hyvä. Luoja. Hänen siskonsakin oli sulavampi tavatessaan Näätämiehen.

August asetti takin siististi tuolinsa selkänojalle ja suoristi vaaleansinisen paitansa kaulukset ennen kuin istahti alas. Hän oli tullut suoraan töistä, pikaisen suihkun ja vaatteidenvaihdon kautta, vaikkei tänään ollutkaan tapahtunut mitään erityisen veristä onnettomuutta.
Mutta silti. Hän oli halunnut näyttää siistiltä.
"Luulin, että Murielilla on vain kaksi sisarusta, mutta minusta tuntuu, että hän kokkaa aina vähintäänkin kylälliselle", mies totesi samalla kun tarjoilija tuli tuomaan listat ja vesikannun heidän pöytäänsä.
"Totta kai, minähän sinut tänne pyysinkin."

Helia istui alas, vetäen hiuksia pois rintakehältään, kun massiivisen pitkät hiukset halusivat karata selkäpuolelta.
"No, hänellä on käytännössä myös minut ja Roo." Helia totesi nauraen. He nyt jo kuuluivat Murielin vakiokalustoon.
"Se on totta. Täytyy toivoa että ehdin viimeiseen bussiin." Ainakin hän oletti menevänsä kotiin yöksi.

"No, ei teistäkään kyllä vielä kylällistä saa", August huomautti hyväntuulisesti. Vaikka Helialla olisi ollut kuinka hyvä ruokahalu. Ja siskokin näytti varsin pikkuruiselta.
"Ei sillä, että valittaisin. En koskaan valita, kun pääsen istumaan valmiiseen pöytään."
Hän avasi listan ja alkoi tutkia kasvisvaihtoehtoja.
"Älä suotta bussista murehdi, voin hyvin heittää sinut kotiin. Ellet sitten tahdo jäädä yöksi, sittenhän pääset samalla kyydillä, kun haen Dessin huomenna."

"Minä olen miltein puolikas." Helia muistutti nauraen. Hän söi niin paljon ja sitten vielä Muriel syötti puolet lisää. Urh.
"En minäkään. Se on ihanaa." Helia nosti katseensa listasta, jääden miettimään. Ehkä pitäisi olla aikuinen.
"Miksi pyysit minut mukaan?" Sen perusteella olisi helpompi päättää mitä tekisi.

"Ja onhan Murielin luona kieltämättä kotoisa tunnelma."
Ilman perheeseen liittyviä pakollisia riitoja.
Helian kysymys sai Augustin kohottamaan katseensa, ne lempeät colliensilmät.
"Pidän sinusta", hän vastasi rauhallisesti.
"Ja olin siinä uskossa, ettet sinäkään pidä minua toivottomana tapauksena. Joten sanoisin näiden olevan treffit, mikäli niin haluat."

"Sitä siellä on." Helia viihtyi senkin vuoksi Murielin luona. Siellä oli aina kodikasta ja ihana tunnelma. Hela tunsi kalpeiden kasvojensa punastuvan hieman. August oli pyytänyt häntä treffeille. Hulluko tuo mies oli? Pakko olla, hieman. Hyvällä tavalla.
"No siinä tapauksessa voisin tulla yöksi?"

Punastuiko Helia?
August yritti olla hymyilemättä leveämmin, mutta näyssä oli jotakin uskomattoman herttaista.
Viimeksi heidät oli keskeytetty, kun hän oli jäänyt yöksi.
"Tietenkin."

Helia ei ajatellut sitä niin, mutta ehkä se olisi silloin sopivaa jäädä yöksi. Muuten se olisi viime kerran valossa kiusallista. Helia hipaisi poskeaan ja heräsi ajatuksistaan tarjoilijan tullessa. Hän otti lajitelman erilaisia lohisusheja. Tänään oli tutun ja turvallisen ruoan päivä. Tarjoilijan mentyä hän käänsi katseensa Augustiin.
"Minä kuvittelin ettet haluaisi tavata sen viimekertaisen jälkeen." Hän myönsi sen. Ehkä olisi hyvä puhua se pois, niin hän voisi jälleen kuvitella olevansa aikuinen.
"Minua hävettää että hylkäsin sinut niin asunnolleni."

August käänsi katseensa takaisin Heliaan tarjoilijan mentyä ja kurtisti kevyesti kulmiaan, yrittäen saada miehen ajatuksesta kiinni. Onneksi tämä selvensi, ennen kuin hän joutui kysymään.
Hän oli ehtinyt huolestua, että Helia häpeili sitä, mitä olisi voinut tapahtua, oli tullut toisiin ajatuksiin viime hetkessä.
Helpottunut hymy kohosi miehen kasvoille.
"Älä sitä mieti", hän naurahti, mutta kiiruhti lisäämään:
"Tai tietenkin mietit, jos sinusta tuntuu siltä. Mutta tarkoitan vain, että ethän sinä tehnyt mitään väärää. Siskosi tarvitsi sinua. Olen pahoillani, että olet sellaisessa tilanteessa, mutta nythän sitä hoidetaan parhaillaan. Pelkäsitkö, että minä loukkaannuin siitä?"

Ainakin Helia puhui. Hän hymyili pehmeästi ja pala katosi kurkusta. August ei välittänyt. Ihanaa.
"Niin." Nyt sitä tosiaan hoidettiin. Ei tarvinnut pelätä kokoajan.
"Hieman. Olihan se tökeröä."

August pudisti päätään.
"En tietenkään. Joskus asioille ei vain voi mitään. Epäilen, että jos tilanne olisi ollut päinvastoin, olisin toiminut itse samalla tavalla."
Ottaen huomioon, että Helian sisar oli ilmeisen itsetuhoinen, ei miestä voinut pahalla tahdollakaan syyttää siitä, että tämä oli lähtenyt. Kun mitä tahansa olisi voinut sattua.
"Minun puolestani tapahtunutta ei tarvitse murehtia enempää. Jollei se kiusaa vielä sinun mieltäsi."

Helia ei voinut kuin hymyillä. August oli ajattelevainen, ihanan kiltti ja ymmärtäväinen. Hän ei vain saanut sitä hymyä enää pois. Onneksi se oli aika hillitty, eikä hän näyttänyt hullulta.
"Hyvä. Ei se mietitytä sen enempää." Helia lupasi. Hän osaisi kyllä antaa sen mennä.
"Tämä on aika kiva paikka. Ei liikaa melua vaikka on ihmisiä."

"Hyvä juttu", August vastasi hymyillen itsekin. Helialla oli varmasti riittävästi murheita ilman sitä, että joutui miettimään, oliko loukannut häntä lähtemällä auttamaan siskoaan.
Sellaisesta olisi ollut pikkumaista ottaa nokkiinsa. Ja jos otti, ei ollut ansainnut Helian kaltaista suurisydämistä henkilöä elämäänsä.
August katsahti ympärilleen pienessä, mutta viihtyisässä ravintolassa.
"Niin on. Olisi mukava käydä joskus lounaalla sairaalan ulkopuolella, mutta tauko on niin lyhyt, että ei siinä oikein ehdi. Ja kun aina täytyy olla hälytysvalmiudessa."

Helia mutristi huuliaan myötätunnosta.
"Voi ei. Vaikka tiedän tunteen. Aina tulee asiakas kun saan ruoan eteen, oli ollut miten hiljaista tahansa."

"No, itsepähän olen työni valinnut", August naurahti ja kurotti ottamaan itselleen puikot pöydän päässä olevasta mustasta, korkeasta keramiikkakupista.
"Meille painotettiin opiskelujen aikana monta kertaa, kuinka hektistä ensiavussa työskenteleminen on, varsinkin, jos sattuu erikoistumaan vielä tehohoitoon tai hätäensiapuun. Tuntui melkein siltä, että meitä yritettiin pelotella jättämään koko homma sikseen."

Helia hymähti. Onneksi hän ei asunut Newcastlessa tai sisko olisi ollut Augustin vakioasiakkaita.
"Ehkä he halusivat varmistaa jotain."

"Todennäköisesti. Eihän se kaikkein helpoin ura ole, noin lääkäreitä ajatellen."
Hän ei halunnut kehuskella, mutta tottahan se oli. Jos halusi siistiä sisätyötä, ei kannattanut valita ensiapua. Ja vaikka hänkin oli erikoislääkäri, monet muiden alojen spesialistit katsoivat silti ensiapupuolen lääkäreitä nenänvarttaan pitkin. Eihän heillä ollut mitään todellista erikoisalaa, kummallista nippelitietoa vähän kaikesta.
Tarjoilija saapui tuomaan sushilautaset. Samalla August muisti vesikannun olemassaolon ja täytti ensin Helian lasin ja sitten vasta omansa.
"Onko kaupalla ollut nyt kovin kiireistä?"

"Ei varmasti." Helia ei voinut sanoa tietävänsä siitä mitään. Hän ei ollut koskaan edes tavoitellut akateemista uraa. Liian aikaavievää, hän tarvitsi vain äkkiä työn (ja rakasti eläimiä), jotta voisi huolehtia siskostaan. Helia kiitti tarjoilijaa ja Augusta hymyllä vesilasin täyttämisestä.
"Tasaista. Ei mitään ihmeellistä. Tulemme hyvin toimeen. Yllättävän, asiakkaita käy Newcastlesta asti. Muitakin kuin sinä."

August repäisi syömäpuikkojen ympärillä olevan kääreen auki ja napsautti puiset puikot erilleen toisistaan.
Sauma jäi kauniisti tasaiseksi, ei siis huonoa onnea tältäkään ruokailukerralta.
"En nyt sanoisi, että yllättävän. Sinun liikkeessäsi saa kuitenkin todella asiantuntevaa palvelua, ja ihan eri tavalla, kuin suuremmissa ja kiireisemmissä liikkeissä."

Helian puikkojen sauma oli kaikkea muuta kuin kuin siisti ja tasainen. Hän huokaisi syvään, aloittaen syömisen. Augustin kehut saivat hänet hymyilemään ylpeänä, tosin hän puhui vasta kun suu oli tyhjä.
"Ai? oikeasti? Yritän panostaa niin paljon palvelun laatuun. Se on tärkeää jos sinusta tuntuu tuolta."

"Tietenkin, minä en kehu turhasta", August vakuutti hyväntahtoisesti. Hän jätti kritiikin ehkä sanomatta, ja kannusti silloin, kun jokin oli mennyt pieleen, mutta turhat kehut eivät palvelleet ketään.
"Selvästihän sen näkee, kun väkeä tulee pidemmänkin matkan päästä."

"Oh? Olen todella otettu." Helia halusi pitääkin liikkeensä sellaisena. Hän halusi olla se jonka luo tultiin kun tarvittiin apua ja haluttiin hyvää palvelua.
"Mitä tuo on?" Helia osoitti hieman erikoisemman näköistä sushia Augustin lajitelmassa. Hän oli mennyt vain turvallisella.

"Olet ansainnut kaikki kehut", August huomautti ja siirsi katseensa suorakulmion malliselle sushilautaselleen. Norilevästä tehdyn kehän sisään oli riisipedille aseteltu kirkkaanvihreitä, ohuita suikaleita.
"Wakame gunkan, riisiä, noria ja wakame-levää. Tahdotko maistaa?"
Hän siirsi lautastaan hieman lähemmäs, gunkaneita oli kuitenkin useampi.

Helia meni vähän hämilleen. August vastasi niin nopeasti, että meni hetki prosessoida.
"Uh, kiitos." Hän otti puikoilla yhden miehen lautaselta, siirtäen omaansa lähemmäs.
"Ota vain vaihdossa mikä tahansa jos haluat." Hän dippasi kevyesti sushin soijakastikkeeseen ja laittoi suuhunsa. Hyvää.
"Tämä on hyvää." Hän voisi syödä sushia aina.

August siirsi yhden nigirin omalle lautaselleen ja veti sen takaisin eteensä.
"Eikö olekin? Myönnän, että suhtauduin hieman epäluuloisesti wakameen ensimmäisellä kerralla, mutta onneksi minut yllytettiin maistamaan."
Olihan merilevä hirveän terveellistäkin, jos halusi katsella maailmaa noin lääkäriperspektiivistä.
"Pitäisi varmaan käydä syömässä sushia useammin, kun sinäkin kerran pidät siitä."

Helia tunsi poskiensa punehtuvan. Oikeasti? Siis, August ajatteli häntä tässä asiassa? Koska hän piti jostain?
"Jos se ei haittaa sinua, en laita vastaan. En todellakaan."

Helia punehtui taas, saaden Augustin melkein hämmentymään.
Mikä hänen sanomisissaan oli ollut niin ihmeellistä, että se ansaitsisi moisen reaktion? Hänhän oli vain ehdottanut, että he voisivat käydä sushilla useammin.
"Ei tietenkään haittaa. Sinähän pidät sushista, eikö niin?"

Helia nyökkäsi, vetäen hiuksia korvan taakse. Se oli vain hänelle vierasta. Kukaan hänen elämässään ei liiemmin ajatellut mistä hän piti tai mitä hän halusi.
"Pidän, yksi lempiruokiani." Helia tarkensi vielä.
"Halusin vain varmistaa ettet sinä tylsisty."

"Pistän sen muistiin", August lupasi lempeästi hymyillen. Sushia oli mukava tehdä itsekin, silloin kun vain oli riittävästi aikaa. Ja muutakin seuraa kuin Dessi, joka ei yleensä jaksanut kiinnostua kokkaamisesta kovinkaan pitkään sen jälkeen kun oli todennut, ettei herkkupaloja ollut tiedossa.
Miehen ilme muuttui hieman hämmentyneeksi.
"Tylsisty?"

"Ettet syö samaa liian usein sen takia että minä pidän siitä." Helian olisi ehkä pitänyt avata mielenmaailmaansa enemmän, jolloin August olisi ymmärtänyt ajatuksen tämän takana mutta... Ei. Riitti kun tuo tiesi sivupersoonista.

Hymy palasi kasvoille.
"En minä kyllästy", August vakuutti ja kalasti yhden makirullan syömäpuikkoihinsa, dipaten sen soijakastikkeeseen.
"Eikä se minua edes haittaisi, kun tiedän, että se tekisi kuitenkin sinut iloiseksi."

Helia meni niin hämilleen sanoista. Olikohan se jopa kauneinta mitä hän oli kuullut? Ehkä.
"Olet ihan liian kiltti." Hän totesi lopulta. August oli aivan liian kiltti, mutta sai silti hänet hymyilemään typerästi vain lupauksella käydä syömässä sushia useammin.

August naurahti pehmeästi. Oliko Helia hämmentynyt hänen sanoistaan?
"Kuulen tuota aika usein", hän myönsi, silmät hymystä siristyen.
"Mutta otan sen kohteliaisuutena. Toivottavasti se ei saanut oloasi oudoksi tai mitään. Minusta on vain mukava nähdä sinun hymyilevän ja nauravan."

Vasta nyt Helia oikeasti tajusi miten komea mies oli. Omalaatuisella tavalla, mutta oli. Teki mieli vinkaista kun tuon kalpeat silmät siristyivät hymyn myötä, mutta hän sai pidäteltyä itseään.
"Minä tarkoitan sen vain kehuna." Helia lupasi. Se ei tosiaan ollut huono ominaisuus.
"Ei, et. Olen vain otettu siitä että ajattelit minua." Hänen elämänsä oli aina pyörinyt Andromedan tai Wolfiwn ympärillä. Ehkä siksi hänellä oli sivupersoonia, kun välillä tuntui ettei edes Heliaa ollut olemassa. Syötyään hän laski puikot sormistaan. Jestas hän olisi täynnä hetken.

Joillekin liian kiltti oli huono asia. Se sai ihmisen helposti kuulostamaan kynnysmatolta, sellaiselta, jonka yli saattoi kuka tahansa kävellä. Mutta August oli todennut, että toisinaan oli siitäkin huolimatta parempi olla kiltti kuin aina oikeassa.
"Totta kai minä ajattelen sinua", August huomautti, kulmat kevyesti kurtistuen. Ei vihaisesti, vaan mietteliäästi, kun hän yritti saada kiinni ajatuksesta Helian sanojen takana.
"Se kuuluu toisesta välittämiseen."

Helia puraisi kevyesti huultaan. Kuulostaisiko sen ääneen sanottuna säälittävältä? Helia halusi olla vahva ihminen, ei kuulostaa rikkinäiseltä. Hän näki niin paljon vaivaa peittääkseen rikkinäisyytensä.
"Kukaan ei ole tainnut tehdä jotakin siksi että minä pitäisin siitä." Siskonsa kanssa Helia oli tehnyt kuten Andromeda halusi tai tuon kanssa olisi helpointa, ehkä jopa siskon parhaaksi. Vanhemmat olivat välittäneet vain isoveljestä, joten... Helia oli pudonnut väliin, kuten stereotypinen keskimmäinen lapsi.
"En halua kuulostaa siltä että kerjään sääliä, mutta niin se on. Joten siksi arvostan ajatusta ja se on minusta kaunis."

Augustin kulmat painuivat myötätuntoisesti alas. Hänen kasvonsa olivat todella ilmeikkäät, vaikka vihaa tai muita negatiivisia tunteita ne heijastivatkin hyvin harvoin.
"Siinä tapauksessa nyt on korkea aika", hän huomautti, ja todella tarkoitti sanojaan. Helia oli äärimmäisen kaunis sielu, joka ansaitsi itselleen kaiken hyvän, mikä maailmalla oli antaa.
Niin pienistä asioista, kuin lempiruokien tietämisestä, oli hyvä aloittaa.
"Ei se minusta kuulosta säälin kerjäämiseltä. En todellakaan väitä, että tietäisin, miltä sinusta tuntuu - se taitaa olla yksi niistä asioista, joita ei pitäisi sanoa toiselle, kun haluaa lohduttaa - mutta minulla on silti jonkinlainen käsitys siitä, miltä tuntuu olla perheessä se, jonka on annettava tilaa muille."
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   To Joulu 07, 2017 12:20 am

Helia oli iloinen että August myönsi sen, ettei tiennyt miltä hänestä tuntui. Monet sanoivat tietävänsä ja ymmärtävänsä, heilläkin oli hankala sisarus. Todellisuudessa noilla ei ollut mitään käsitystä siitä, millaista Helian elämä oikeasti oli.
"Oletkin yksi harvoja joka ei väitä tietävänsä. Ja olen pahoillani siitä, että sinulla on edes käsitys tästä. En toivoisi tätä edes pahimmalle viholliselleni."

"Onhan se varmasti tarkoitettu lohdutukseksi."
Mutta silloin kävi niin valitettavan helposti niin, että puhe kääntyi lopulta kokonaan henkilöön, joka väitti tietävänsä, miltä toisesta tuntui. Varmasti ainakin silloin, kun kyse oli Helian kaltaisesta, uskomattoman kärsivällisestä ja hyväsydämisestä henkilöstä.
"Täytyy vain pitää huoli, että me teemme asioita, joista pidät."

"Varmasti, mutta kun ongelma on se että sisko lainaa jotain luvatta tai ei pidä sovitusta tapaamisajasta kiinni, se tuntuu loukkaukselta." Helia myönsi. Ei saisi arvottaa ongelmia, mutta hän ei suostunut vertaamaan Andya siskoon joka oli vartin myöhässä tapaamisista.
"Kunhan sinäkin pidä niistä."

"Varmasti", August myönsi. Hän oli nähnyt vain silmänräpäyksen Helian elämästä, siitä, kuinka tämä oli joutunut lähtemään ensin hakemaan siskoaan kaupungista kotiin ja sitten vielä varmistamaan, että tämä saisi nukuttua.
Oli ehkä ilkeää ajatella niin, mutta oli loppujen lopuksi kummankin onni, että Andromeda oli nyt jonkun muun vastuulla. Helia sai hetken hengittää.
"Ei minun aina tarvitsisi pitääkään", hän huomautti hymyillen.
"Eikö se ole välittämistä? Että silloin tällöin tekee jotain, mistä ei itse pidä, tehdäkseen jonkun toisen onnelliseksi?"

"On, mutta en halua muiden välittävän minusta niin." Helia vastasi silmiään räpäyttäen. Hän halusi muiden tekevän asioita josta nuo pitivät ja se oli plussaa jos ne tkivät hänet onnelliseksi.
"Minä pidän välittämisenä sitä että pitää huolta itsestään ja samalla ehkä tekee toisen onnelliseksi."

August mietti Helian sanoja hetken, sen aikaa, jonka häneltä vei pureskella ja niellä yksi makisushi.
"Entä, jos myös toinen osapuoli tulee onnelliseksi siitä, että saa ilahduttaa toista?" hän kysyi sitten, ottaen pienen kulauksen vettä katsoessaan Heliaa sateenharmailla silmillään.

Jokin läikähti Helian sisällä kun hän kohtasi Augustin katseen. Jokin niissä silmissä sai hänet huutamaan sisäänpäin. Eikä huonolla tavalla.
"Kunhan se ei ole sairaalloista miellyttämistä ja toinen muistaa huolehtia itsestäänkin, eikä epäitsekkäästi aseta toista aina edellensä."

Niin kuin Helia oli tehnyt siskonsa kanssa. Mutta sen sanominen ääneen olisi ollut kammottavan epäreilua, eikä sellainen vain kuulunut Augustin tapoihin.
"Tietenkin. On melkein mahdotonta pitää huolta toisesta, jos ei pidä huolta ensin itsestään."
Vähän niin kuin lentokoneen turvallisuusvideoissa aina muistutettiin, että happinaamari tuli laittaa ensimmäiseksi omille kasvoille.
August laski viimein itsekin puikot kädestään ja pyysi laskun.

Sen takia Helia ei halunnutkaan että kukaan muu teki hänen eteensä niin. Hän oli sairastunut osittain sen takia että oli laiminlyönyt itsensä Andromedan takia. Hän olisi laittanut happinaamarin ensin siskolleen, koska tuo olisi kuitenkin ollut paniikissa eikä saanut sitä kasvoilleen. Hän oli se ihminen jonka takia turvallisuusvideoissa oli se muistutus. Helia joi vesilasin tyhjäksi, kuplien tyytyväisyyttä. Oli hyvä olo.
"Kiitos tästä."

August oli huomauttamassa, että pientähän tämä oli, mutta tuli sitten ajatelleeksi, että ehkä se ei ollut sitä Helialle, joka oli tottunut olemaan alati hälytysvalmiudessa. Tällä kertaa he olivat saaneet syödä rauhassa ilman pelkoa siitä, että puhelin saattaisi alkaa soida hetkenä minä hyvänsä.
Sen vuoksi hän totesi sen sijaan:
"EI mitään, olen vain iloinen, että sain tarjota ruuan."
Maksettuaan laskun hän nousi seisomaan ja alkoi kietoa ruudullista huivia kaulan ympärille.
"Tahdotko käydä vielä jossakin?"

Helia ei ollut koskaan saanut syödä oikeasti rauhassa, vieläpä jonkun toisen seurassa. Nyt hänen ei tarvinnut pelätä että puhelin soisi, sisko kaipaisi apua. Hän oli niin iloinen tästä. Hän veti tuubihuivin kaulaansa ja takkia niskaansa.
"Jos... Jos haettaisiin jostain jälkiruokaa? Voin maksaa ne. Vaikka kahvilasta kakkua tai jotain."

Helia vaikutti hyväntuuliselta, ja hyväntuulisuus tarttui myös Augustiin. Ei sillä, että hän olisi ollut erityisen synkeällä tuulella aiemminkaan, mutta oli mukava huomata, että Helia oli onnellinen. Edes hetken.
Ja toisaalta myös surullista. Että jokin näin pieni saattoi tehdä onnelliseksi.
"Jälkiruoka kuulostaa hyvältä", August vakuutti hymyillen.
"Millaisesta kakusta pitäisit?"

Helia oli niin hyvällä tuulella. Hän hymyili leveästi astuessaan kirpeään ulkoilmaan.
"Paistettu juustokakku on paheeni." Hän myönsi työntäessään käsiä taskuihinsa.

Astuessaan ulos August nykäisi kauluksia paremmin niskansa suojaksi.
"Paistettu juustokakku? Siinä tapauksessa, tässä lähellä olisi yksi kahvila, joka on erikoistunut juustokakkuihin. Ehkä sieltä löytyisi jotakin sellaista, mistä pitäisit?"

Helia näytti siltä kuin joulu olisi tullut etuajassa.
"Ehkä? Muutan sinne." Mies vastasi nauraen.

Ilme oli niin liikuttavan ilahtunut, että August tunsi sydämensä särkyvän. Helia oli joutunut elämään aivan pitkään vain muiden tarpeet huomioon ottaen.
"Sinne siis", hän totesi ja lähti johdattamaan Heliaa kävelykatua pitkin, ohi Marks and Spencerin viherseinien ja Eldon Squaren, jonka sisäänkäynti toivotti hyvää joulua. Pieni Simply Cheesecake, jonka julkisivu oli maalattu lämpimän punaiseksi, oli ahtautunut Costan ja KFC-pikaruokaketjun väliin.
Kello helähti, kun August avasi oven kahvilaan, jonka rustiikkinen sisustus toisti samaa lämmintä punaista, kermanvalkeaa ja antiikinvihreää.

Helialla ei ollut koskaan aikaa perehtyä sellaiseen Newcastlessa. Andy ei olisi koskaan syönyt juustokakkua. Tai ehkä, jos se olisi ollut oikein pehmeää ja moussemaista. Sitten. Hän hymyili rustiikkiselle sisustukselle, mieli onnesta lepattaen.
"Mitä sinä haluat?"

Kakut oli aseteltu esille lasiseen vitriiniin, ja tiskin takana seisova myyjä oli pukeutunut kermanvalkeaan, melkein vanhanaikaiseen essuun.
August antoi katseensa kulkea kakkujen rivistössä. Tarjolla todellakin oli vain juustokakkuja, vaihtoehtoja oli niin paljon, ettei August ollut tiennyt niitä olevan olemassakaan.
Hänen katseensa palasi yhä uudelleen paistettuun juustokakkuun, jonka pinnalla vadelma muodosti syvänpunaisen, marmorimaisen kuvion.
"Taidan päätyä tuohon", hän totesi, Heliaa katsahtaen.
"Mikä on sinun suosikkisi?"

Helia katseli vaihtoehtoja, päätyen Augustin valitsemaan vaihtoehtoon. Se näytti herkulliselta. Hän pyysi neljä palaa sitä (koska miksi tyytyä yhteen) ja maksoi ne itse. Hän sai ne pakattuna laatikkoon, hymyillen kun astui takaisin kirpeään ulkoilmaan.
"Lihon tästä lähin aina kun käyn Newcastlessa."

Augustia hymyilytti.
"Jos olet onnistunut säilymään noin hoikassa kunnossa tunnettuasi Murielin, epäilen, ettei edes juustokakkukahvila onnistuisi muuttamaan asiaa."
Hänestä itsestään tuntui, että jokaisen vierailun yhteydessä paino hivuttautui pysyvästi ylöspäin. Murielilla tuntui olevan pakkomielteinen ajatus siitä, että kaikki olivat nääntymässä nälkään.
Nytkin pakkasessa taisi olla pari rasiaa ruokaa. Ei sillä, August oli siitä äärimmäisen kiitollinen pitkäksi venähtäneinä työpäivinä.

"Muriel taitaa olla se syy etten ole laihtunut olemattomiin ihan vielä." Helia naurahti käheästi. Hänen kehonsa tuntui polttavan ruokaa järjettömällä tahdilla.
"Ehkä se on tekosyy syödä juustokakkua." Hän hymyili hieman. Paras ilta hetkeen. Ei, vaan ikinä.

"Se on äärettömän hyvä syy", August vakuutti hymyillen ja avasi oven , jotta Helia pääsisi helposti kakkulaatikkoineen ulos. Hän oli muutenkin tottunut siihen, availemaan kohteliaasti ovia muille.
"Meidän täytyy ehkä käydä täällä useammin."

"Täytyy." Helia kääntyi ympäri pyörähdyksellä, hymyillen. Hänen normaalisti levollisissa liikkeissään oli keveys ja pirteys, jota niissä ei normaalisti ollut. Muriel olisi väittänyt, ettei hän ollut Helia, jos olisi nähnyt.
"Sitten luoksesi?"

August ei osannut huolestua muutoksesta, jonka oletti johtuvan ainoastaan siitä, että Helia sai kerrankin ajatella vain itseään.
"Kyllä. Voin keittää meille teetä kakun seuraksi. Vai pidätkö sinä enemmän kahvista?" mies tiedusteli samalla, kun suuntasi Helian kanssa kohti parkkihallia.

Se johtui vain ja ainoastaan siitä. Helia oli mielettömän onnellinen.
"Teestä. Kahvia juon tarpeeksi töissä." Siellä se oli jotenkin vaistomainen valinta.
"Olet ihana." Se lipsahti huulilta.

"Sama juttu, vaikka olenkin yrittänyt vähentää kahvin juomista ylipäätään."
Mutta joskus oli vain pakko, jotta pysyi hereillä. Töissä ei auttanut lipsua vain sen vuoksi, että uni oli jäänyt turhan vähäiseksi.
Helian sanat saivat Augustin räpäyttämään silmiään ja sitten hymyilemään.
"Kiitos. Niin olet sinäkin."

Helia tunsi punastuvansa hieman. Ei hän ollut tehnyt mitään erityistä, mutta koko ilta oli hänelle erityinen. Hän istui autoon, sivellen sormillaan laatikon kylkeä. Vatsaa nipisteli. Hän kaivoi nopeasti puhelimensa ja lähetti kuvan juustokakuista Murielille. Noin.

August siirsi pysäköintikuitin syrjään ja käynnisti moottorin, joka hyrisi lempeästi hänen ajaessaan ulos parkkihallista.
"Tästä ei ole kovinkaan pitkä matka, viidestä kymmeneen minuuttia vähän liikenteestä riippuen", hän totesi.
Helian puhelin ilmoitti heti vastauksesta, aivan kuin Muriel olisi vain odottanut puhelin kourassa jotakin merkkiä siitä, kuinka ilta oli sujunut:
'Niin sitä pitää! :)'

Helia naurahti viestille.
'Kävimme sushilla aiemmin.' Hän oli niin iloinen. Teki mieli pyöriä oman akselinsa ympäri.
"Se on mukavaa."

August katsahti Heliaa tämän naurahtaessa. Se oli mukava ääni.
"Asuin aiemmin vielä lähempänä keskustaa, mutta ajattelin, että Dessi ehkä pitäisi omasta pihasta, joten muutin kerrostalosta rivitaloon. Eihän se piha suuri ole, mutta Dessi loikoilee mielellään kesäisin auringossa."
Puhelin ilmoitti uudesta viestistä:
'Hieno poika! Ja nyt matkalla minne?'

'Augustin luo.' Helia myönsi kiltisti. Hän hymähti ja pudisteli päätään. Voi Muriel.
"Aaww. Dessi varmasti rakastaa sitä. Minullakin on liikkeessä takapiha ja olen hyödyntänyt sen kesäisin yrttitarhaksi."

"Niinkö?" August kysyi kiinnostuneena, samalla kun poistui liikenneympyrästä.
"Minä en ole oikein osannut tehdä pihalle paljoa mitään. Pidän nurmikon siistinä ja karsin pensaista huonot oksat ja liikakasvun, mutta siihen se sitten jääkin."
Murielin vastaus saapui nopeasti:
" "

"Minä rakastan kukkia ja yrttejä. Pihan pitäminen on terapeuttista." Hän myönsi hymyillen pehmeästi. Se oli terapeuttista kun sai sotkea itsensä multaan. Nyt hän jätti jo Murielin huomiotta.

"Olisihan se mukava, jos piha olisi kunnolla laitettuna, vaikka Dessi iloksihan minä sen lähinnä hankin", August totesi, pysähtyessään hetkeksi valoihin.
"Ehkä jotakin helppohoitoista voisi kokeilla, sellaista, joka ei loukkaannut, vaikka ei toimisikaan ihan oikein."

"Minä voin koittaa keksiä jotain. Se riippuu pihasi pohjastakin, mikä sinne sopisi." Helia naurahti pehmeästi. Hän laittaisi pihaa mielellään.

"Se olisi mukavaa", August totesi vilpittömästi kiitollisena.
"Minun on myönnettävä, ettei minulla ole aavistustakaan, mitä pihan pohja tarkoittaa."

"Maaperää." Helia täsmensi.
"Jos se on kovin savinen tai sorainen, siellä ei menesty kaikki." Helia selitti vielä. Kun he olivat perillä, hän nousi autosta.
"Jo pelkkä ympäristö näyttää idylliseltä. Dessi on onnenkoira."

Rivitalo, johon August oli Dessin vuoksi muuttanut, sijaitsi viehättävällä, rauhallisella puistokadulla, joka olisi ollut täydellinen perheille.
Ja olihan Dessi tavallaan hänen perheensä, samoin kuin September, jolle takapiha oli valitettavasti liian pieni.
August lukitsi auton ja katsahti ympärilleen kuin asiaa ensi kertaa miettien.
"Dessi tosiaan tuntuu viihtyvän täällä."
Hän avasi ulko-ovensa ja viittasi Heliaa astumaan sisään vaaleaan, tilavaan aulaan.
"Ole kuin kotonasi."

Helia ei voinut olla hymyilemättä. Se oli ihana. Asuntoa oli jopa sisustettu. Toisin kuin hänen.
"Mmm... Kotisi on kaunis ja kodikas." Helia riisui ulkovaatteet ja etsiytyi keittiöön, laskien sen laatikon sinne tasolle.

"Kiitos, vaikka onhan tämä ehkä vähän pelkistetty", August totesi, riisuen takkinsa eteisen kaappiin. Alakerta oli ollut ennen pienten huoneiden sokkelo, kapea käytävä, erilliset olo- ja ruokailuhuone sekä nurkkaan ahdettu keittiö, josta oli käynti pihalle. Nykyään alakerta oli yhtä avointa tilaa, ainoastaan eteinen oli yhä erotettu muusta tilasta ovella.
Ettei Dessi pääsisi ryntäämään suoraan kadulle. Se oli kyllä tottelevainen koira, mutta pelko auton alle jäämisestä asui silti syvässä.
"Millaista teetä haluaisit?" August tiedusteli samalla kun napsautti chilinpunaisen vedenkeittimen päälle.

"Se on oikein hyvä." Helia totesi. Hän tunnsi olonsa ihanan kevyeksi täällä. Hän ei ollut kotona. Kotona kaikki muistutti siitä mitä sisko voisi tehdä seuraavaksi, siellä hän odotti peläten puhelua jossa lääkäri ilmoittaisi siskon karanneen raivareissaan ja että nyt tuo oikeasti hyppäisi sillalta tai jäisi auton alle.
"Ihan tavallista. Se on parasta. Ellei sinulla ole mustaa vaniljateetä."

August kaivoi kaapistaan esiin kaksi vaaleansinistä mukia ja paketin mustaa vaniljateetä.
"Muriel antoi matkaan viime kerralla", hän totesi naurahtaen.
"Teagan oli kuulemma ostanut vahingossa tuplat."
Ilmeisesti hän ei ollut ainoa, joka halusi varmistaa, että Helia sai elämäänsä edes pienenpieniä, mukavia hetkiä. Vaikka sitten lempiteetä.
August jäi hetkeksi katselemaan Helian kasvoja, nojaillen tiskiin odottaessaan, että vesi kiehuisi.
"Näytät onnelliselta."

Helia naurahti kevyesti. Vaniljatee kävisi oikein hyvin. Mielessä kävi että Muriel olisi päässyt helpommalla jos olisi antanut paketin suoraan hänelle, mutta ehkä tarkoituksena oli ollut jokin muu tällä kertaa. Helia nojasi lantiollaan keittiön tasoon (tei enemmänkin reidellään, pitkä kun oli, hymyillen niin että hymy ylsi kalpeisiin silmiin asti.
"On hyvä olo."

Teenkeitin naksahti ja porina lakkasi. August odotti hetken, ennen kuin annosteli irtoteetä teepannuun ja kaatoi vettä päälle. Vaniljainen tuoksu oli voimakas, merkki oli hyvää eikä marketin halvinta - vaikka niissäkin oli toki yllättäjiä.
Teen hautuessa August käänsi taas katseensa Heliaan. Hymy ylti silmiin asti ja sai lämpimän tunteen läikähtämään hänen sisällään.
"Sushi, juustokakku ja vaniljatee. Mitä muita lempiasioita sinulla on?"

"Pihan hoitaminen, terraarioiden sisustaminen, koulutuksissa käyminen. Seinäkiipeily, fantasiaelokuvat." Helia rakasti sitä kun sai kouluttautua lisää ja oppia eläimistä uutta.
"Mistä sinä pidät?"

Terraarion sisustaminen kuulosti uskomattoman suloiselta.
"Fantasiaelokuvat? Voisimme mennä joskus elokuviin."
August ei ollut varma, mitä teatterissa mahtoi tällä hetkellä pyöriä. Hän kävi elokuvissa ystäviensä seurassa, mutta nykyään harvemmin itsekseen. Aika meni Dessin ja Septemberin kanssa.
"No, tiedätkin jo, että pidän tieteiskirjallisuudesta. Pitkistä lenkeistä ulkona, varsinkin syksyisin. Kielten opiskelusta."

"Mm. Taru Sormusten Herrasta, Hobitit, Harry Potterit... Kaikki ihanat fantasiamaailmat." Joihin paeta sitä että sisko oli taas vetänyt ranteensa auki ja nukahtanut viereen itkiessään.
"Kielten opiskelu? Vau. Minä en ole kovin hyvä kielissä." Psykologi tosin epäili ettei se johtunut tyhmyydestä, vaan Helian... Ongelmasta.
"Ja pitkät lenkit ovat ihania."

August oli ilahtunut, että tunnisti kaikki elokuvat nimeltä. Hänelle kelpasi mikä tahansa, mikä ei ollut liian lähellä todellista maailmaa. Vaikka tosipohjaiset draamaelokuvat olivatkin kiinnostavia, hän näki työpaikallaan aivan tarpeeksi tosielämän draamaa.
"Tarussa sormusten herrasta on upeita hevosia", hän totesi kääntyessään siirtämään teenlehdet pois pannusta. Vaniljan aromi tuntui edelleen miellyttävän vahvana.
"Minäkin olen opetellut pidemmälle ainoastaan arabiaa, muut kielet ovat hyvin arkipäiväisen keskustelun tasolla", hän totesi, ottaessaan höyryävät mukit käteensä.
"Oh, tuossa kaapissa on lautasia ja tuolla lusikat, jos viitsit etsiä. Dessi ei ole kotona, joten sohvalla syöminenkin onnistuu tänään."

"Niin on. Harmi etten oikein voi ratsastaa. En ole törmännyt hevoseen jolle en olisi luonnottaman pitkä." Helia naurahti. Hän nautti kaikkien hevosen selässä siltä kuin alla olisi ollut pikkuinen poni. Hän etsi lautaset ja lusikat heille, vilkaisten olkansa yli Augustia.
"Minä osaan vain auttavasti hollantia. Siskoni puhuu sitä paremmin."

"Olisi hienoa, jos pääsisit joskus kokeilemaan ratsastusta. Uskomattoman mukava laji", August totesi ja päätti pistää asian mietintään.
Olohuoneessa hän laski teemukit suuren vaaleanharmaan ja hämmästyttävän koirankarvattoman kulmasohvan edessä olevalle puupöydälle, jonka yhtenä valintakriteerinä olivat olleet pyöristetyt, pentuystävälliset kulmat.
Mitä sitä ei olisi tehnyt lemmikkinsä eteen.
"Onko toinen puoli sukua hollantilaista?" hän kysyi istuessaan alas, Helian mainittua, että myös sisko puhui hollantia.

Helia seurasi Augustia kakkulautaset käsissään. Hän oli laittanut vain yhdet palat, toiset voisi syödä myöhemmin. Helia juoksutti sormia läpi hiuksistaan, istuen alas.
"On, äitini suku on Hollannista. Isovanhempani kasvattavat kouluratsuja ja toinen tätini jatkaa sitä. Enoni on tauolla kilpailuista."

"Niinkö?" August kysyi yllättyneenä, siirsi toisen mukin pöydällä lähemmäs Heliaa ja otti toisen kakkulautasen eteensä.
"Hollanti onkin kova kouluratsastusmaa. Seuraan vieläkin kisoja, vaikka en enää itse tavoitteellisesti ratsastakaan. Saanko kysyä enosi nimeä?"

"Olet ratsastanut tavoitteellisesti?" Oliko hänen elämänsä tehtävä täyttyä entisillä kilparatsastajilla?
"Julian van der Veen." Ei hän tajunnut että se voisi olla iso asia. Helialle Julian oli eno, joka tosin oli niukin naukin häntä vanhempi. Vain muutaman vuoden.

"Nuorempana niin, ennen kuin lähdin opiskelemaan."
Ja olihan hän pärjännytkin hyvin, mutta valitettavasti kilparatsastajan ura oli katsottu sopivammaksi toiselle lapselle heidän perheessään.
August räpäytti silmiään yllättyneenä.
"... Sinun enosi on Julian van der Veen?"

"Oi! Lopetitki opiskelujen takia?" Helia innostui. Hän oli aina nauttinut ratsastuksen seuraamisesta.
Jos katsoi, Heliassa oli samoja piirteitä kuin hollantilaisessa ratsastajassa. Mustat hiukset, kasvonpiirteet, siristyneet kalpeat silmät. Ne eivät olleet sattumaa.
"Julian on äitini pikkuveli." Hän vahvisti.

"Kyllä, en ehtinyt edetä kovinkaan pitkälle", August myönsi, ja yritti saada asian kuulostamaan keveältä, niin kuin se ei olisi vaivannut laisinkaan. Sisko oli saanut lähteä toteuttamaan unelmaansa, ja sehän oli tärkeää.
Hän räpäytti silmiään uudelleen ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
"No hitto. Enosi on melkoinen legenda."
Nyt kun tarkemmin katsoi, niin olihan Heliassa yhtäläisyyksiä hollantilaisratsastajan kanssa.

Helia hymyili miehelle pehmeästi. Olisiko tuo halunnut kilpailla?
"Niin minun on annettu ymmärtää. Hänhän asuu Newcastlessa nykyään."

"Niinkö?"
August naurahti hämmentyneenä ja pudisti hieman päätään. Olkoon, hänessä saattoi asua aivan pieni fanipoika. Joka olisi hyppinyt sisäisesti riemusta, jos olisi sattunut törmäämään koulukenttien mestariin. Vaikkapa ruokakaupassa.
Mies hymyili hieman nolona.
"Anteeksi, eihän tässä ollut tarkoitus puhua sinun sukulaisistasi."

Helia naurahti pehmeästi.
"Ei se haittaa. En oikein opi että hän on kuuluisa. Itse otin puheeksi. Hevoset vain ovat meillä sukuvika." Joka ei kyllä koskenut häntä. Andy sentään ratsasti.

"Ei kai sitä koskaan omista sukulaisistaan opi ajattelemaan niin, luulisin", August totesi pohtivasti ja nappasi kursailematta kakkulautasen pöydältä. Kakunpala näytti edelleen herkulliselta, se oli selvinnyt kuljetuksesta kunnialla.
Oli outoa, kun jalan tienoilla ei istunut ketään kerjäämässä.
"Onko teillä hyvätkin välit suvun kanssa?"

Helia kohautti kevyesti olkiaan.
"On ja ei ole. Tulen hyvin toimeen enoni ja hänen vaimonsa kanssa - huhuista huolimatta Julian on hetero - ja isovanhempieni sekä Alankomaissa asuvan tätini kanssa. Toinen tätini taitaa asua nyt Ranskassa ja en oikein tule toimeen hänen kanssaan. Enkä oikein tunne hänen lastaankaan. Amanda on vanhin serkkuni, aloittelee uraa esteratsastuksen parissa. Entä teillä?"

August nosti rennosti toisen nilkan polvensa päälle ja vei ensimmäisen lusikallisen kakkua suuhunsa.
Hyvää, ei liian makeaa, marjojen tuodessa kirpeyttä.
"Ihan tavalliset, luulisin. Lähetämme joulukortteja ja sitä rataa", hän vastasi, pyöritellen nilkkaansa.
"Nuorimman siskon kanssa olen eniten tekemisissä, hänkin asuu Hexhamissa."

"Oh?" Helia hymyili pehmeästi. Hän ei voinut olla purematta huultaan.
"Ei ole pakko puhua perheestäsi jos et halua." Nilkan pyörittely antoi ymmärtää ettei August ehkä pitänyt sitä mukavana.
"Ennen kuin unohdan, kiitos. Minulla on ollut tänään oikeasti hauskaa."

August katsahti Heliaa hämmentyneenä.
"Kuulostiko se siltä? Ei, ei minulla ole mitään perhettäni vastaan", hän vakuutti ja jäi sitten hetkeksi miettimään.
"Tai ehkä vähän. Sisko on perheessä se, joka sai jatkaa uraa hevosten parissa, minun piti hankkia itselleni oikea ammatti."
Puhumattakaan siitä, että vanhemmat olisivat varmasti jo mielellään alkaneet nähdä Rowejen seuraavan sukupolven ilmoittavan itsestään. Eikä katse todellakaan kohdistunut tässä kohdin Andreaan.
"Mutta se nyt on lopulta pientä, kun ajattelee, mitä kaikkea voisi olla."
Niin kuin esimerkiksi sisko, joka uhkaisi hyppiä alas sillalta.
Hänen ilmeensä suli hymyyn.
"Helia, ei sinun pitäisi joutua kiittämään tällaisesta."

Helia katsoi miestä hellällä katseella. Sen kuuleminen että Augustin oli pitänyt "hankkia oikea ammatti" kun Helia oli tottunut hevosten olevan sellainen. Hevosten kanssa työskentelyssä ei ollut hävettävää, se oli oikea työ.
"Se on kamalaa jos sinulle on sanottu noin. Ja ei minun kuullen tarvitse vähätellä omia vaikeuksia. En halua olla se mihin vertaat ja vähättelet omia ongelmiasi." Helia ei tosiaan halunnut olla se ihminen.
"Ei se ole joutumista." Hän korjasi pehmeästi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   To Joulu 07, 2017 12:40 am

August katseli Heliaa hetken. Sitten hän siirsi lautasen kädestään sohvapöydälle ja kääntyi takaisin miehen puoleen.
Mukavien päivien olisi pitänyt olla itsestäänselvyyksiä.
"Tulehan tänne", August kehotti pehmeästi ja ojensi toisen kätensä silittämään Helian niskaan, houkutellakseen tätä suudelmaan.
Helia tarvitsi elämäänsä paljon lisää mukavia päiviä.

Helia oli jo syönyt kakkunsa ja laskenut lautasen käsistään. Hän nojautui varovasti lähemmäs, vastatakseen siihen suudelmaan pehmeästi. Sydän tuntui pysähtyvän. Viimeksi hän ei ollut ihan täysin oma itsensä, joten tämä tuntui tavallaan ensimmäiseltä suudelmalta miehen kanssa.
Kenenkään kanssa. Hän hymyili hieman Augustin huulia vasten, siirtyen lähemmäs istumaan.

Tällä kertaa Helia tuntui enemmän itseltään. August ujutti sormensa paremmin miehen niskalle, tämän pitkien hiusten paino tuntui kämmenselkää vasten.
"Mukavien päivien pitäisi olla sinulle itsestäänselvyys", hän huomautti hiljaa huulia vasten, ennen kuin veti Helian mukaan toiseen suudelmaan.
Nyt ei tarvitsisi pelätä keskeyttämistä.

Helia olikin nyt täysin oma itsensä. Hän suuteli pehmeästi, hieman jopa varoen kun ei tiennyt mitä olisi tehnyt. Hän vain naurahti hiljaa Augustin sanoillen, kieltäytyen näkemästä totuutta niiden takana. Hän voisi keskittyä edelleen suutelemaan toista.

August antoi Helian päättää tahdin, mutta kokeili lempeästi viedä tätä pidemmälle, näykkiä huulta kevyesti ja jatkaa siitä, jos mies ei hätkähtänyt. Hän antoi käsiensä vaeltaa niskalta kauluspaidalle, availemaan ylimpiä nappeja.

Helia veti terävämmin henkeä kevyen näykkäisyn johdosta, mutta ei perääntynyt kauemmas.
"... Odota hetki." Helia pyysi, kaivaen puhelimen taskustaan ja sammutti sen. Jos jossain tapahtuisi jotaki oikeasti tärkeää, sieltä osattaisiin soittaa Murielille jos hän ei vastaisi ja Muriel tiesi hänen olevan täällä.
Kukaan ei häiritsisi heitä nyt.
Hän kääntyi Augustin puoleen, painuen suutelemaan miehen huulia uudelleen. Kevyesti hän veti tuota kauluksista lähemmäs.

August käytti puhelimen sulkemiseen tarvittavan ajan vetämällä henkeä. Hän ei vastustellut, kun Helia sitten veti häntä lähemmäs, vaan kääntyi sohvalla parempaan asentoon samalla, kun vei sormensa jatkamaan kauluspaidan nappien availua. Saatuaan riittävän monta niistä auki hän nykäisi paidankaulusta pois tieltä, siirsi Helian mustia hiuksia taaemmas ja painoi huulensa kaulan vaalealle iholle.

Helian hiukset olivat aina tiellä, siihen pitäisi tottua. Mies henkäisi pehmeästi tuntiessaan huulet kaulallaan, vieden sormet avaamaan miehen paitaa. Olisi ehkä pitänyt mennä sänkyyn.
"... En halua valittaa, mutta tajuathan etten mahdu sohvalle mitenkään?"

August näykkäisi kaulan ihoa kevyesti ja kohotti sitten katseensa Helian kasvoihin.
"Ehkä pitäisi siirtyä yläkertaan?" hän ehdotti, mutta painoi silti vielä yhden suudelman Helian huulille ennen kuin peruutti seisomaan, sohvapöytää taitavasti varoen.

"Ehkä." Vaikka luultavasti myös Augustin sänky olisi liian lyhyt, mutta ei sen väliä. Hän nousi seisomaan, seuraten tuota yläkertaan. Makuuhuoneen ovella hän pysähtyi nojaamaan ovenkarmiin, katsellen hetken ympärilleen. Asunto oli niin kodikas.

Makuuhuone oli sisustettu samalla lempeällä harmaalla ja valkoisella, kuin olohuonekin. Ovesta katsottuna vasemmalla oli pieni takka, sänky oli asetettu sitä vastapäiselle seinälle. Kahdesta ikkunasta tulvi aamuisin sisään valoa, jollei verhoja vetänyt kiinni.
August käännähti ympäri Helian jäädessä jälkeen ja unohtui katselemaan tätä hetkeksi.
Luoja, Helia oli kaunis. Ei miehestä voinut käyttää muuta sanaa.
"Tulehan nyt sieltä..."

Heliasta ei tosiaan voinut sanoa komea. Hän oli painottaen hyvin kaunis mies. Hän hymyili hieman vinosti, suoristautuen ja asteli punatukkaisen miehen luo.
"Mitä~?"

August kiersi hoikat sormensa Helian avointen paidankaulusten ympärille ja nykäisi tätä sen verran alemmas, että saattoi painaa huulensa miehen huulille. Hän lähti hitaasti hivuttautumaan kohti harmaalla päiväpeitolla peitettyä sänkyä, joka sekin oli hämmästyttävän koirankarvaton - vaikka kuka sellaisia yksityiskohtia olisi juuri tällä hetkellä katsonut.

Heliaa ei tosiaan kiinnostanut missä olisi koirankarvoja ja kuinka paljon. Hänellä oli muuta tekemistä, kuten esimerkiksi keskittyä suutelemaan Augustia pitkään. Hän putosi istumaan kun sääret kopsahtivat sängyn laitaa vasten. Näin hän oli hieman inhimillisemmällä tasolla.

No niin, nyt alettiin jo lähestyä sitä, mihin he olivat jääneet aiemmin.
Helian kauluspaita oli jo auki, joten se oli helppo sysätä hartioiden yli. August kietoi sormensa mustien hiusten joukkoon ja taivutti Helian päätä vaativasti niin että sai syvennettyä suudelmaa, samalla kun painui lähemmäs, työntäen tätä omalla kehollaan paremmin sängylle.

Tuntui oudolta että punahiuksinen mies osasi vaatia mitään. Heliaa ei tosin tarvinnut kahdesti käskeä. Hän valui mielellään patjaa vasten, vetäen pois Augustin paitaa kiireisin sormin.

August antoi paidan liukua pois päältään, mytyksi sängynpäätyyn, josta se varmasti liukuisi jossain vaiheessa lattialle. Hän painoi nälkäisen suudelman ensin Helian huulille ja sitten pitkin tämän leuan linjaa, siirtyen siitä edelleen kaulalle.
Tuntui paljon paremmalta nyt, kun Helia oli oma itsensä, ei siskonsa hölmöilyn järkyttämä.

Helia huomasi hengityksensä olevan raskaampi vain parista suudelmasta. Hän olisi halunnut koskettaa toista, mutta huomasi pian puristavansa kevyesti miehen punaisia hiuksia sirojen sormiensa väliin. Toinen käsi lepäsi selällä, valuen alaspäin kynnet Augustin ihoa vasten. Hups.

Kynsien tuntu iholla saivat kylmät väreet juoksemaan pitkin Augustin selkää. Hän suuteli hetken kaulan ihoa, siirtyi siitä solisluulle ja edelleen alemmas rintakehälle.

Helia antoi terävien, epämiehekkään pitkien kynsiensä raapia Augustin selkää. Hän oli ylpeä naurettavan pitkistä hiuksista ja kynsistään, joten hän myös käytti niitä. Mielellään, aivan huomaamattaan. Hän henkäisi terävästi, kiemurtaen hieman miehen alla. Helvetti, oliko se viimeksi tuntunut yhtä hyvältä vai oli mielen pirstaloituminen taittanut silloin nautinnolta terävimmän kärjen?

Reagoiko Helia nyt nopeammin kuin viime kerralla? Ehkä se ei olisi mikään ihme, kun otti huomioon, mitä silloin oli tapahtunut.
Tavallaan August oli iloinen siitä, että he olivat joutuneet keskeyttämään. Koska nyt Helia oli todella läsnä, ei hukkuneena jonnekin persoonallisuuksien välimaastoon.
Hän laskeutui alemmas vatsalle, hengitti lämmintä ilmaa ja suuteli vaaleaa ihoa.

Helian oli helpompi reagoida kun oli mukana. Hän veti vatsaaansa tajuamatta kevyesti sisään.
"A-August..." Hän mutisi hiljaa. Hän ei pitkistä käsistä huolimatta yltänyt enää raapimaan miehen selkää, joten toinen käsi upposi punaisten hiusten sekaan.

Lisää mukavia päiviä. Niinhän hän oli luvannut.
August tunsi sormet hiuksissaan, ja väristys juoksi jälleen pitkin selkää. Hän laskeutui hitaasti vielä alemmas, kunnes alkoi availla Helian housuja pois tieltä. Viimeksi oli ollut helpompaa, kun miehellä oli ollut keveät haaremihousut, nyt piti näpertää auki farkkujen nappi ja vetoketju.

Helia käytti naurettavan harvoin farkkuja. Nyt hän oli päättänyt yrittää edes, se tuntui kostautuvan ku August jäi aukomaan hänen housujaan. Poskia kuumotti. Ainakin hän oli läsnä ja uponnut tilanteeseen täysin.

August ei hermostunut tiellä olevista vaatekappaleista, vaan riisui ne hellän päättäväisesti, ensin farkut ja sitten alushousut, ennen kuin kumartui takaisin.
Mukavampia päiviä. Ja iltoja. Öitä.

Helia päästi irti hiuksista, koettaen pysyä edes jotenkin hiljaisena. Lopulta se vain unohtui, eikä hän edes (omaksi epäonnekseen) tajunnut miten naisellisiakin ääniä päästi ilmoille. Jossakin vaiheessa oli pakko vetää Augustia hiuksista ylemmäs.
"E-ei vielä..."

Ei Augustia haitannut, hän nautti siitä että tiesi, milloin kumppani piti hänen kosketuksestaan. Tuntiessaan nykäisyn hiuksissaan mies kohottautui ylemmäs, katsahti Helian kasvoja lempeillä, harmailla silmillään ja kurottautui sitten suutelemaan tämän huulia.

Helia vastasi kiihkeästi siihen suudelmaan. Voi luoja, hän tunsi kasvojensa palavan nyt kun lämpö hohkasi vasten Augustin ihoa vasten. Sitten tuli hieman avuton olo. Ksäi valui rintakehän ja vatsan kautta avaamaan miehen housuja.
"Miten haluat että minä kosken?" Helia kähähti miehen korvaan, näykäten korvalehteä. Niin, varoitus ensimmäisestä kerrasta olisi voinut olla ihan reilu.

Lämmin puna Helian kasvoilla sai ne näyttämään vieläkin kauniimmilta. Hän upotti sormensa hämmästyttävän paksuihin, mustiin hiuksiin ja kohotti lantiotaan hieman, niin että Helia pääsi helpommin käsiksi housujen nappiin ja vetoketjuun.
"Mikä vain sinusta tuntuu hyvältä", hän vakuutti pehmeästi, suukottaen Helian poskea.

Helia puraisi pehmeästi huultaan, näykkäisten sitten Augustin kaulaa hellästi.
"En ole ennen... Ollut kenenkään kanssa." Ikinä. Koskaan.

"Oh?"
Ehkei sen olisi pitänyt olla yllätys, kun otti huomioon, millaisesta taustasta Helia tuli. Tuskin siinä oli ollut paljoakaan aikaa keskittyä itseensä, kun yritti pitää siskoa hengissä.
Mutta tämä olisi Helian mukava ilta.
"Kuinka haluaisit tehdä tämän?" August kysyi hellästi, silittäen miehen silkkisiä hiuksia.

Helia ei tosiaan ollut ehtinyt perehtyä edes suhteiden fyysiseen puoleen.
"Haluan sinut lähelle." Niin lähelle kuin saattoi saada, kiitos. Hän veti samalla toisella kädellään housuja hieman alemmas, pois tiedä, valuttaen kätensä vatsan iholta sitten alemmas. Reilua häiritä toisen keskittymistä.

August hengähti hiljaa ja pujottautui Helian avustuksella ulos housuistaan. Hän painoi suukon tämän huulille.
"Sano heti, jos haluat minun lopettavan tai tuntuu pahalta."

Helia ynähti hiljaa.
"Mmmh. Sanon." Hän mutisi hiljaa. Kyllä hän sanoisi, sen hän voisi luvata miehelle. Aivan kuin tuo voisi häntä oikeasti tahallaan satuttaa. August oli enkeli.

August suukotti Helian huulia uudelleen, haluten olla varma, että kokemus olisi tälle mahdollisimman miellyttävä. Hän veti miehen pehmeästi suudelmaan, samalla kun siirsi kättään tämän reidelle ja siitä hitaasti alemmas.

Helia vastasi suudelmiin pehmeästi, väristen odotuksesta. Hän tiedi kyllä mitä odottaa, mutta värisi silti odotuksesta. Hän siirsi hieman jalkaansa, tuntien miten kasvot punehtuivat uudelleen.

August ei pitänyt mitään kiirettä, hän halusi antaa Helialle riittävästi aikaa, jottei ensimmäinen kerta jättäisi ikäviä, kivuliaita muistoja.
Vasta, kun hän oli aivan varma, että Helia todella oli valmis, hän saattoi toteuttaa miehen toiveen läheisyydestä, jollaista tämä ei vielä koskaan ollut päässyt kokemaan.

Helia puri alahuultaan kevyesti, lopulta kovempaa, tukahduttaakseen tuskastuneen äänen joka yritti tulla läpi. Toinen käsi puristi lakanaa, toinen raapsi Augustin selkää. Selkä taipui kaarelle. Voi luoja.

August tarkkaili Helian reaktioita, etsien pienintäkin merkkiä siitä, jos tämä haluaisi hänen lopettavan.
Joskus oli hankala kertoa, kummasta oli kyse, kivusta vai mielihyvästä.
"Kaikki hyvin?" hän kuiskasi hiljaa, hamuten samalla Helian korvaa hampaillaan.

Helia uskalsi hengittää kunnolla, raskaasti huohottaen.Hän keinautti kevyesti päätään, voihkaisten hiljaa.
"On." Kaikki oli loistavasti.

August hamusi korvaa uudelleen ja jatkoi liikettään, ensin varovaisemmin, sitten hieman voimakkaammin, aina sen mukaan, kuinka Helia reagoi, hamuten välillä suudelmaa tämän huulilta, välillä kaulaa näykkien.

Lopulta jokin ylivoimainen tunne pyyhkäisi Helian yli, saaden selän kaartumaan tiukemmalle kaarelle, vaikerruksen päästessä huulilta. Helia painoi silmät kiinni, tuntien miten päässä jyskytti. Ja kerrankin se ei ollut miltein lamaannuttava pelko.

August antoi hengityksensä tasaantua hetken, ennen kuin kumartui raukeana painamaan suukon Helian otsalle, antaen sormiensa kietoutua taas tämän hiusten joukkoon. Ne olivat niin uskomattoman pitkät ja silkkiset, kuin jollekin ylimaalliselle olennolle kuuluvat.

Helia vain piti hiuksistaan naurettavan neuroottisesti huolta. Ne olivat hänen ylpeytensä. Helia piti silmiään kiinni. Ei luoja, pitäisikö siitä vielä nousta?

August laskeutui kyljelleen Helian vierelle, pyyhkäisi muutaman hiussuortuvan tämän kasvoilta ja seurasi leuan kaarta sormenpäillään. Mies ei näyttänyt siltä, että tämä olisi tuntenut olonsa huonoksi, vaikka silmät olivatkin suljettuina.

Helia veti pitkiä jalkojaan koukkuun ja värähti kosketuksen alla. Pitkä mies hakeutui lähemmäs, lämpöön. August oli lämmin.
"Olet ihana."

August kietoi toisen käsivartensa Helian ympärille.
"Niin olet sinäkin", hän nauroi pehmeästi ja kurkotti painamaan suukon miehen poskelle.
"Haluatko käydä suihkussa?"

Mies asetteli hieman jalkojaan.
"Minä... Kohta." Ei ihan vielä. Augustin lämmin, hieman nihkeä iho oli kutsuvampi.

August hymähti ja kurkotti sitten tarttumaan päiväpeiton reunaan, asetellen sitä heidän ylleen. Vaikka ei vielä ollut kylmä, lämpö viipyi yhä iholla.
"Tuntuuko hyvältä?"

Poskia kuumotti. Jälleen. Voi hyvä luoja.
"Mmmnh." Se käykööt vastauksesta. Helian olo oli loistava.

Puna näytti yhtä ihastuttavalta kuin aikaisemminkin.
August ei enää kiusannut Heliaa, vaan hautasi kasvonsa tuon kaulansyrjää vasten, silitellen miehen kylkeä kevyesti sormenpäillään.

Pitkäraajainen mies valui rennoksi. Jos katsoi tarkkaan, huomasi hampaanjälkiä käsivarsissa. Helian persoonat olivat tulleet käymään joskus ja hän oli purrut itseään. Yksi selvästi vanha tikkaushaava kyljessä, Andyn raivari.

Augustin sormi seurasi jälkiä Helian iholla, ensin käsivartta, sitten kyljen vanhaa viiltoa.
"Mistä tuo tuli?" hän kysyi, suukottaen pehmeästi Helian kaulaa.

Helia vilkaisi kylkeään, hymähtäen vaisusti. Hän ei jaksanut liikkua, ynähtäen pehmeästi suukolle kaulallaan.
"Roo riehaantui joskus."

Augustin kulmat kurtistuivat huolestuneesti.
"Mitä hän teki?"
Tuntui pahalta ajatella, että Heliaa oli satutettu.

"Yritin saada hänet väkisin syliin. Hän oli muistaakseni iskemässä rikkinäistä lasipulloa kaulaansa. Jalkapohjissa on arpia niistä lasinsiruista." Helia oli kävellyt lasinsirujen päällä siskonsa takia.

"Olen pahoillani", August totesi hiljaa, antaen sormiensa jatkaa vaeltelua Helian iholla.
"En tiedä, mitä olisin tehnyt samanlaisessa tilanteessa."
Sormi pysähtyi hampaanjälkiä kohdalle.
"Entä nämä?"

August silitti kättä hellästi, kuin olisi sillä tavalla voinut pyyhkiä pois menneisyyden jäljet.
Hän ei olisi halunnut ajatella Heliaa satuttamassa itseään. Tai jotakin tämän persoonista satuttamassa.

Helia veti syvään henkeä.
"En... Mnh." Voi hyvä helvetti hänen kanssaan.
"Yritän pitää sen piilossa. Ja jos kukaan ei ole ankkurina, kipu ankkuroi minut todellisuuteen."

August kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan nähdäkseen Helian kasvot ja kumartui sitten painamaan suukon tämän ohimolle.
"Minä lupaan yhtenä sinun ankkureistasi."

Lupaus sai vaisun hymyn miehen huulille. Ja sydän jätti ehkä lyönnin välistä.
"Et ole vain ankkuri." Ei hän tiennyt mitä mies oli, mutta jotain.

August suukotti vuorostaan Helian huulia.
"Olen mielelläni muutakin", hän vakuutti hellästi.

Helia ei voinut olla hymyilemättä aavistuksen leveämmin. August oli kultainen.
"Olet ihana." Hän ei voisi toistaa sitä liikaa.

August naurahti pehmeästi.
"Niin sinäkin", hän vastasi uudelleen ja silitti Helian hiuksia.
"Todella ihana."

Helia puraisi huultaan ja tunsi silmiä kirvelevän.
".. Voisin mennä suihkuum."

August katsahti Helian kasvoja.
"Kylpyhuone on siinä heti portaita vastapäätä", hän totesi ja pyyhkäisi tummia hiuksia.
"Tahdotko olla rauhassa?"

Helia nousi ylös.
"Ihan miten haluat." Hän myönsi hieman vaisusti hymyillen. Hän kyllä katosi vessaan pian, vetäen hiuksensa ranteeseen pyöritetyllä satiininauhalla tiukasti kiinni. Kun vesi osui kasvoille, hän tiesi itkevänsä

Kylpyhuoneen ovi kävi, ja suihkukaapin lasisten seinien ja niihin kerääntyneen huurteen läpi saattoi erottaa Augustin pitkän hahmon.
"Onhan kaikki hyvin?" mies kysyi huolissaan.

Helia veti syvään henkeä. Oliko kaikki hyvin? Oli ja siksi hän itki äänettä suihkussa.
"... On." Helia vastasi ääni paksuna.

August valikoi naulasta Helialle valmiiksi pyyhkeen, mahdollisimman pehmeän.
Hän kuulosteli miehen ääntä.
"Itketkö sinä?"

Helia nielaisi tyhjää. Hän oli niin sietämättömän onnellinen juuri nyt.
"... Vähän."

August hillitsi halunsa tempaista lasinen ovi auki.
"Onko se hyvää itkua?"

Helia veti syvään henkeä ja hieroi kasvojaan.
"On. Minä vain... Olo on ihanan normaali."

Normaali?
Se sai Augustin hymyilemään.
"Olen siitä iloinen."

Helia kääntyi avaamaan itse suihkukopin oven.
"Saat sinä tännekin tulla."

August laski pyyhkeen puiselle penkille ennen kuin astui suihkuun Helian seuraksi. Remontoitu kylpyhuone oli tilava, ja heidänkin seuraansa olisi mahtunut vielä ainakin yksi saluki.

Helian silmiä punoitti hieman. Hän räpäytti pari kertaa silmiään, kumartuen painamaan suukon Augustin huulille.

August hamusi Helian huulia hetken ja pyyhkäksi sormenpäillään tämän niskaa. Vesi lämmitti mukavasti ja vahvisti raukeaa oloa.
Oli mukavaa, ettei tarvitsisi mennä nukkumaan yksin.

Helia värähti kevyesti kosketuksen alla. Hän suoristautui, hymyillen hieman.
"Ai niin. Minä en loukkaannu jos et katso silmiin puhuessasi. En halua aiheuttaa läheisilleni niskavaivoja."

August naurahti pehmeästi.
"Enköhän minä pärjää", hän lupasi, vaikka ajatus silmiin katsomattomuudesta oli outo. Toki hän oli tottunut siihen sekä eläinten että potilaiden kanssa - erityisen aggressiivisia potilaita ei aina kannattanut tuijottaa suoraan silmiin, viesti oli sama kuin eläimillä - mutta rakkaat olivat eri asia.

Helia oli tottunut siihen. Ei hän halunnut aiheuttaa läheisilleen niskakipuja. Hän kääntyi peseytymään ja kun hiukset eivät olleet auki, selän ihon satunnaiset arvet paljastuivat. Sekalainen erä ties mitä.

August huomasi arvet ja juoksutti sormiaan niitä pitkin, tuntien samalla surua ja myötätuntoa.
"Entä nämä?" hän kysyi hiljaa, jatkaen aiempaa keskustelua.

Helian iho oli jo naurettavan kalpea, puhumattakaan sittn miltein valkoisiksi haalistuneista arvista.
"Yksi on siitä kun kaaduin teininä portaissa. Jotkut ovat Roon kanssa tappelusta. Lapaluiden välissä oleva on metallitangosta."

August siirsi kätensä Helian lapaluiden väliin.
"Tämä? Metallitangosta?"

Lapaluiden välissä oli hieman aikuisen miehen kämmentä kapeampi, parikymmentä senttiä pitkä arpi.
"Jouduin joskus pahoinpidellyksi." Siitä oli jo aikaa, hän oli ollut silloin nuorempi.

"Helia..."
Augustin kulmakarvat painuivat surullisesti alas. Tuntui epäreilulta, että yksi ihminen joutui kestämään niin valtavan paljon.
Hän silitti kohtaa sormenpäillään ja painoi pehmeän suukon lapaluiden väliin.

Helia värähti pehmeästi. Se tuntui olevan jossakin kaukaisuudessa.
"Siitä on jo aikaa." Hän tarjosi lohdutukseksi.

"Silti", August totesi hiljaa.
"Minusta on kamala ajatella, että olet joutunut käymään läpi sellaista."
Ei se lohduttanut, että tapauksesta oli aikaa.

"Se oli vain... Minä näytin väärältä." Helia selitti. Siksi joku porukka oli ottanut hänet uhrikseen.

"Helia", August vetosi, kulmat kurtistuneina.
"Ei sinun pidä ajatella tuolla tavalla. Valitettavasti tämä maailma on täynnä ihmisiä, joiden mielestä on oikein kohdella muita kuin roskaa omien mielivaltaisten standardiensa mukaan, mutta se on heidän omaa syytään, ei sen, miltä sinä näytät."

Helia hymähti vaisusti.
"Kyllä minä sen tiedän. Mutta tiedän myös mikä todennäköisyys on saada turpaansa, kun näyttää siltä että on karannut jostakin Tolkienin kirjasta." Miten hän vain saattoi antaa senkin anteeksi?

"Sinä olet liian kiltti", August huomautti hiljaa, eikä tarkoittanut sitä pelkästään kohteliaisuutena. Helia oli joutunut ottamaan vastaan ainakin siskonsa kiukun, idiootit, joiden mielestä oli oikein käydä päälle pelkän ulkonäön perusteella, ja ties mitä muuta vielä. Sivupersoonat eivät syntyneet noin vain.
"Sinun pitäisi pitää puolesi."

Helia hieraisi niskaansa kevyesti, antaen veden valua hetken kasvoilleen ennen kuin väisti ja antoi suihkun toisen miehen käyttöön.
"Minä tiedän." Helia ei vain osannut muuttaa sitä.
"En vain osaa suuttua."

August siirtyi suihkun alle ja antoi veden valua ensin kasvoilleen ja sitten niskalleen. Hän rakasti lämpöä, kiireettömiä suihkuja ja kylpyjä.
Se taisi kuulua taudinkuvaan, omien tunteiden pullottaminen. Juuri sitä vartenhan joidenkin teorioiden mukaan sivupersoonat syntyivät, täyttämään jotakin tarkoitusta.
"Suuttumus on tärkeä tunne. Vaikka sinulla ei ole tainnut olla tilaa sille."

"Ei varsinaisesti." Helia myönsi. Hän astui kopista ulos ja avasi hiuksensa kuivattuaan itseään.
"Ja minua hyvin harvoin edes suututtaa."

August sammutti suihkun ja liittyi Helian seuraan, napaten itselleen pyyhkeen. Hänen hiustensa kuivattaminen oli huomattavasti helpompaa, vaikka pienikin kosteus kostautuisi seuraavana päivänä enkelimäisinä kiehkuroina.
Ehkei aiheesta kannattaisi puhua sen enempää juuri nyt. Hän oli luvannut Helialle mukavan illan.
"Onko sinulla huomenna töitä?"

Helia pudisteli kevyesti päätään.
"Ei, minulla on huomenna vapaa. Työntekijä suostui tekemään pitkän päivän kun annan hänelle joulun alta päiviä vapaaksi." Helia selitti hymyillen. Ei häntä haitannut joulun alla olla töissä, kun kuitenkin jouluaatosta alkaen liike olisi kiinni, aueten vasta 27. päivä.

"Saa sitten nukkua pitkään", August totesi hymyillen, kietoen pyyhkeen lanteilleen. Ei sillä, että sitä olisi välttämättä tarvittu, kun makuuhuoneen verhot olivat vielä aamun jäljiltä ikkunan edessä, eikä hän Heliaakaan ujostellut.
"Dessikin täytyy hakea vasta iltapäivästä."

Helia veti hiuksia korvansa taakse, seisten peilin edessä pyyhe lantiollaan. Hän avasi takaraivolle tehtyä sievää, pientä lettiä näppärin sormin. Huomasi että se oli hänelle rutiinia.
"Varoitan, en ole kovin hyvä nukkumaan pitkään. Mutta lupaan yrittää." Mies naurahti pehmeästi.
"Minä voin jäädä siitä Murielille. Pitäisi muutenkin käydä, Norma kuulemma kaipaa."

"Minäkin väittäisin olevani aamuihmisiä, ellei unirytmi olisi jatkuvasti vähän sekaisin."
Sellaista se oli vuorotyön kanssa, piti oppia nukkumaan silloin, kun siihen annettiin mahdollisuus.
"Mutta jos heräät ennen minua, niin sen kun olet kuin kotonasi, keittiön kaapeista saa syödä mitä haluaa. Ja minut saa kyllä tökkiä hereille."
Norman mainitseminen hymyilytti.
"Se varmasti lähtisi mukaasi jos voisi."
Vaikka Muriel se taisi olla se, jolla oli ikävä.

Helia hymyili kun ajatteli Normaa. Hän olisi niin mielellään ottanut itseään palvovan salukin itselleen.
"Valitettavasti se ei voi." Hän ei halunnut ottaa koiraa itselleen.
"Ja en minä sinua halua herättää. Teet rankkaa työtä."

"Onneksi se ei asu kuin kivenheiton päässä sinusta", August totesi samalla kun suuntasi makuuhuoneeseen. Etsiessään puhtaita vaatteita yötä varten hän vilkaisi Heliaa.
"Valitettavasti minulla ei taida olla tarjota sinulle vaihtovaatteita. Sinun pitäisi tuoda joitakin vaatekappaleitasi tänne minun luokseni."

Helia naurahti. Hön oli tottunut siihen ettei voinut lainata muilta edes t-paitaa, tai se olisi napapaita.
"Pärjään boksereilla yön kyllä." Hän lupasi, punastuen hieman. Vaihtovaatteita Augustin luo. Oliko tuo vakavissaan?

August veti jalkaansa harmaat Calvin Kleinin bokserit ja valitsi yöksi kirkuvanvioletin t-paidan, joka ei oikein sopinut yhteen miehen vaatteiden muuten varsin hillittyyn värimaailmaan. Selän RCEM-logo, yhdistettynä juhlavaan numeroon 50 kuitenkin paljasti, että kyse oli yliopistoaikaisesta paidasta.
Pitäisi hankkia myös uusi sänky, niin ettei Helian tarvitsisi nukkua kippurassa. Tässäkään ei onneksi ollut päätyä, mutta ei se siltikään ollut mukavaa, että joutuisi roikottamaan jalkoja ulkopuolella.

Helia ratkaisi usein liian lyhyiden sänkyjen ongelman vetämällä jalkansa koukkuun. Hän oli pitkä ja oli oppinut elämään asian kanssa. Hän oli viisitoista senttiä mitä keskivertosängyt olivat pitkiä. Helia kaatui sänkyyn, kunnes muisti puhelimensa ja palasi sen kanssa. Sen pitäisi aamulla olla päällä, jos liikkeellä olisi hätä.

August oli sillä välin jo kömpinyt peiton alle ja selasi läpi omaa puhelintaan, työpuhelin oli yöpöydällä Asimovin novellikokoelman päällä.
"Anteeksi, täytyy pitää tuo äänellisellä, jos sairaalalta soitetaan", hän totesi, laskiessaan henkilökohtaisen puhelimensa samaisen kirjan päälle.

"Ei se mitään." Helia istui alas, laittaen siskolleen hyvänyön toivotuksen, laskien oman puhelimensa kädestään. Hän käpertyi peiton alle (sekin vähän lyhyt), etsien hyvän asennon. Hiukset valtasivat levitessään puolet sängystä.

August nykäisi peittoa paremmin päälleen ja ojensi toisen käsivartensa, jotta saattoi kietoa sen kevyesti Helian ympärille.
"Kauniita unia", hän toivotti, ja kurkotti vielä painamaan kevyen suukon miehen poskelle, ennen kuin painoi päänsä takaisin tyynylleen.

Helia käpertyi pieneksi miehen kainaloon. Hän ei myöskään siirtynyt siitä yln aikana, eikä heti aamullakaan (kun oikein ennustettuaan heräsi aikaisin). Helia vain makasi paikallaan, katsellen Augustin kasvonpiirteitä. Käytettyään hyvän tovin nukkuvan punapään katseluun, hän siirtyi varovasti miehen päälle hajareisin, kumartuen suutelemaan nukkuvan kaulaa.
Hyvää huomenta?
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   To Joulu 07, 2017 12:57 am

August oli tottunut siihen, että Dessi tuijotti vieressä aamuisin - tai iltapäivisin, tai mihin aikaan hän nyt ikinä sattuikaan heräämään - joten hän ei havahtunut Helian vaaleiden silmien katseeseen.
Vasta kehon päälle laskeutuva paino ja huulet kaulalla saivat hänet säpsähtämään hereille.
"Mmh, huomenta..." hän mutisi, unen karhentamalla äänellä.

Unesta karhea ääni sai Helian niska villat kevyesti pystyyn. Hän painoi toisen suudelman miehen kaulalle. Ei mikään kiire herätä.
"Huomenta." Helia kuiskasi takaisin pehmeällä äänellä.

August siirsi toisen käden silittelemään Helian paljasta selkää.
"Nukuitko hyvin?" hän kysyi ja ynähti hiljaa tuntiessaan huulten kosketuksen kaulallaan.

Helia ei voinut olla hymyilemättä kosketukselle. Huulet hamusivat pehmeästi Augustin korvaa ja lopulta hän painoi pehmeän suukon tuon huulille.
"Nukuin."

"Hyvä, hm, niin", August hymisi ja kohotti toisenkin kätensä, sivellen sormenpäillään Helian kylkeä samalla kun kohotti päätään varastaakseen tämän kunnon suudelmaan.

Helia kumartui suutelemaan huulia kunnolla. Uninen August kuulosti niin suloiselta, että hän oli haljeta miehen takia. Pitkät, kapeat sormet valuivat paidan alle, Helian valuttaessa kynsiä hellästi pitkin unesta lämmintä ihoa. Hän keinahti kevyesti Augustin päällä.

Kylmät väreet juoksivat pitkin Augustin ihoa, ja unisuus alkoi karista viimeistään siinä vaiheessa, kun Helia liikahti hänen päällään. Mies ynähti hiljaa ja siirsi toista kättään miehen niskalle, siirtäen huulensa tämän huulilta ensin kaulalle ja siitä hitaasti solisluulle.

Huulilla kipaisi vino hymy ja Helia keinautti itseään uudelleen. Hän ei edes tajunnut henkäisevänsä suoraan Augustin korvaan, kun tuo painoi huulet soliskuita vasten. Hups. Kynnet painuivat hieman tiukemmin ihoa vasten, ennen kuin hän nyppi paitaa pois.

Jos Augustilla oli ollutkin pieni epäilys siitä, että seuraavaksi voisi siirtyä keittiöön keittämään aamuteetä, niin viimeistään tässä vaiheessa se haihtui Hän ojensi käsiään, jotta Helia sai ujutettua kirkuvanvioletin t-paidan hänen päältään, mutta varasti sitten miehen huulet nopeasti suudelmaan. Selässä kirpaisi, ilmeisesti muisto edellisen yön jäljiltä.

Ei Helia ihan teetä ollut ajatellut. Helia vastasi suudelmaan, venyttäen sitä pitkään ja hartaasti.toinen käsi valui merkkiboksereiden reunalle, sivellen rajaa sormenpäillä. Ihan kokeillakseen.

August upotti sormiaan pitkien, samettisen hiusten joukkoon ja hengähti hiljaa Helian kosketuksesta.
"Näitkö mukavia unia?" mies kysyi käheästi suudelman lomasta

Helialle mukavat unet olivat ei unia ollenkaan. Hänen hyvätkin unensa olivat usein pirstaleisia ja painajaiset yhtä helvettiä. Sormet livahtivat boksereiden reunan alle, Helian näykkäistessä pehmeästi miehen huulia.
"Tavallaan. Sinä?" Siinä hetki keskustella unista.

Jos August oli unia nähnytkin, niin tässä vaiheessa ne viimeistään unohtuivat. Hän keskittyi hengittämään rauhallisesti, kun kylmät väreet juoksivat pitkin kehoa.
"Harvemmin muistan..."

Helia kumartui suutelemaam hellästi miehen rintakehää, näykkäisten sitä pehmeästi perään. Suudelmien ja näykkäyksien pariin oli helppo unohtua.
"... ai?" Ihan kuin se olisi ollut suurikin yllätys tässä tilanteessa.

August nauroi käheästi.
"Helia, minä en todellakaan muista, ainakaan nyt", hän huomautti, kietoi toisen kätensä Helian niskalle ja ponnisti päättäväisesti pystyyn, niin että saattoi työntää miehen selälleen vuoteelle.
"On vähän hankala keskittyä."
Hän kumartui suutelemaan miehen huulia.

Augustin käheä nauru sai Helian värähtämään. Hän oli sanomassa jotain, kun päätyikin vinkaisemaan naurunsekaisesti, päätyessään selälleen sämgylle.
"Ei, mhh, voi olla." Helia mutisi hiljaa suudelmien seasta. Miten August edes vihjaisi tuollaista?

"Eikö?"
August kohotti päätään, toinen kulmakarva haastavalla kaarella.
"Ehkä minä sitten vain kuvittelin", hän hymähti, ja antoi huultensa vaeltaa Helian kaulan vaalealta iholta tämän rintakehälle.
"Sinähän pystyisit varmasti luettelemaan vaikka Shifun täydellisen ruokintaohjeen siinä ollessasi."
Hän näykki miehen ihoa sanojensa lomasta, samalla kun kuljetti kättään tämän kyljellä lantiota kohti.

"Mh, ei." Helia ynähti, katuen sitä että antoi kalpeiden silmiensä kohdata punatukkaisen lääkärin haastavan katseen. Siinä oli jotakin. Hän vajosi nauttimaan suudelmista, naurahtaen. Hän yritti olla nostamatta lantiotaan patjasta, mutta huomasi epäonnistuvansa surkeasti.
"Ehkä..."

"Ehkä..?" August hyrisi siirtyessään hitaasti alemmas Helian vatsalle.
"Vain ehkä..?"
Hän alkoi hivuttaa boksereita pois tieltä.

Helia värähti kosketuksen alla, vinkaisten hiljaa.
"A... et oikeasti halua että-" Piti vetää terävästi henkeä.
"- luetten hoito-ohjetta nyt.."

August nauroi sitä käheää nauruaan.
"Sinähän epäilit minun keskittymistäni", hän huomautti suudelmien lomasta, samalla kun nykäisi Helian housut kokonaan pois tieltä.

"Ah... Pilailet." Helia puri kevyesti huultaan.
"Vihreä leguaani on kasvissyöjä, terraarion lämmön pitää olla noin 35 astetta, sumuttelu parinh... Päivän välein..."

August nauroi vähän lisää, hengittäen samalla lämmintä ilmaa Helian iholle. Aivan sama, mitä mies puhui, tällä oli miellyttävä ääni. Siitä huolimatta August otti asiakseen saada varmasti selkärangasta tulevan puheen keskeytymään, eikä hän pelännyt käyttää kierojakaan keinoja hyväillessään miestä tämän puhuessa.

"Monipuolinen ruokinta, kalsium ja vitam...iinith pitää lisätä erikseen painon.. mukaan." Siihen se katkesi. Helia ei tosiaan pystynyt enempään, vaan antoi kätensä nousta miehen hiuksiin.
"H-hei, voitit..." riittäisikö hänen rääkkääminen?

August joutui hyrisemään naurusta vain sisäisesti, sillä hänen suullaan oli nyt muuta tekemistä. Eikä rääkkääminen, jos sitä nyt siksi halusi kutsua, ollut vielä ohi. Mukavaa iltaa kun piti seurata vielä mukava aamu.
Kun yön aikana ei ollut tullut paniikkipuheluita.

Helia tunsi varpaidensa kipristyvän. Hän tukisti toista kovempaa, vetäen kevyesti jalkojaan koukkuun. Ei ihan vielä! Ei hän tosin ehtinyt kieltämään, ennen kuin railakas puna nousi poskille. Mielihyvä pyyhkäisi yli hyökyaaltona. Luoja.

Niin. Keskittyminen oli oikeasti vaikeaa.
August kohottautui kiireettömästi pystympään asentoon ja jäi katselemaan Helian punastuneita kasvoja.
"Taivas sinä olet suloinen", hän hymähti ja kumartui painamaan suukon miehen poskelle.

Helia naurahti ääni nautinnosta käheänä. Suloinen? Hän kietoi jalkansa toisen ympärille, vetäen Augustia lähemmäs. Hän ei halunnut nyt olla suloinen.

August ei pahastunut, vaan painautui lähemmäs ja veti Helian kunnolla mukaan suudelmaan. Hän upotti sormensa pitkiin, mustiin hiuksiin, joiden silkkisyys jaksoi hämmästyttää yhä uudelleen.

Helia ynähti raskaasti, vetäen miehen mahdollisimman lähelle.
"Pitää sinunkin nauttia." Helia kuiskasi käheästi.

August nauroi pehmeästi.
"Minähän nautin kun tiedän, että sinulla on hyvä olla", hän vakuutti ja suuteli miestä uudelleen. Mutta ei hän voinut kieltää sitäkään, etteikö Helian kosketuksella ja läsnäololla olisi ollut vaikutusta, se kun oli melko ilmiselvästi havaittavissa.
Calvin Kleinit saivat siis lähteä.

"Jos minun on hyvä olla kun olet lähellä." Helia lupasi, näykkäisten hellästi Augustin korvaa.
"Kiltti?"

Ei August ollut niin julma, että olisi jättänyt Helian anelemaan. Vaikka hän olisi tosiaan ollut onnellinen vain siitä, että tuo oli saanut hyvän olonsa, toivoton altruisti kun oli.
Niinpä hän kumartui suutelemaan Helian kaulaa, samalla kun alkoi varovaisesti mutta päättäväisesti toteuttaa tuon toivetta.

Helia voihkaisi raskaasti. Läheisyys tuntui hyvältä myös tänään. Se rentoutti aivan naurettavalla tavalla. Samalla se tarjosi hänelle tilaisuuden tutkailla Augustin kasvoja, sen mitä pystyi. Mies oli komea, niin kierolla tavalla, ettei hän keksinyt mikä se tapa oli. Tuo oli kuitenkin vielä komea, ei kaunis. Hän ei edes tajunnut raapivansa August-paran selkää jälleen. Mies muistuttaisi vielä tiikeriä, jos ei leikkaisi Helian kynsiä.

August huomasi Helian katseen ja kumartui hamuamaan tämän huulia.
"Mitä sinä katsot?" hän kysyi kuiskaten, painaen samalla päänsä hamutakseen tämän korvaa huulillaan.
Kynnet iholla lähettivät taas kylmiä väreitä pitkin koko kehoa.

"Sinua." Helia änkytti hiljaa. Hän ei kyennyt juuri nyt muodostamaan kunnon lauseita. Hän oli käyttänyt kaiken koettaessaan kertoa Shifun hoito-ohjeista.
"Lupasit viimeksi että saisin unohtaa?" Se oli muistutus. Helia voisi mielellään unohtaa vielä hetkeksi jopa oman nimensä.

"Mmm, niin taisin luvata", August myönsi. Ja lupauksensa toteutumista edistääkseen hän painoi päänsä suurelemaan Helian kaulaa samalla kun antoi liikkeidensä muuttua voimakkaammiksi. Saisihan Heliakin nauttia toistamiseen.

Helia unohti. Aalto pyyhkäisi hänen ylitseen toistamiseen ja Augustin kannatti rukoilla asuntonsa äänieristyksen puolesta tai alkaa miettiä jotain mikä vaimentaisi Helian. Tyyny kasvoilla tuskin toimisi, sillä se peittäisi tulipunaiset posket, jotka olivat hetki sitten olleet miltein valkoiset. Veri jyskytti päässä, hyvä jos Helia muisti missä oli.

Saatuaan hengityksensä tasaantumaan August siirtyi Helian vierelle, silitti mustia hiuksia ja painoi suukon kummallekin tulipunaiselle poskelle.
"Taisi tehdä hyvää."
Hänen äänensä oli lempeä.

Helia piti silmiään kiinni. Hän kuuli hiljaisen äänen päässään, eikä se ääni ollut ystävällinen. Hän sysäsi sen päättäväisesti sivuun, vääntäytyenistumaan. Hän kaivoi farkkujensa taskusta pienen rasian. Äänen ilmestyminen muistutti häntä lääkkeistä. Iltalääkkeet oli unohtuneet. Hän ei kyllä jaksaisi nousta hakemaan vettä. Helia kierähti selälleen.
"Sait minut unohtamaan lääkkeeni illalla." Helia naurahti pehmeästi.

Augustin kulmat kurtistuivat huolestuneena.
"Voi ei. Kuinka tarkkaa se on?"
Jos kyse olisi ollut melkein minkä tahansa muun unohtamisesta, August olisi vain nauranut pehmeästi ja kumartunut suutelemaan Heliaa. Mutta nyt hän painoi mieleensä, että muistaisi itsekin tästä lähtien muistuttaa asiasta, jos tarve niin vaati.

"Ei se niin tarkkaa, kun unohdin vain yhden kerran ja olen ottanut ne säännöllisesti." Hän myönsi.
"Kerran tässä syksyllä minulta loppui lääkkeet. Reseptit unohdettiin uusia." Helia avasi pienen metallirasian. Siellä oli yli kymmenen eri pilleriä.
Hänen kahden erän lääkkeensä. Illalla kahdeksan ja aamulla kuusi.

"Voi ei", August puhahti kulmiaan vähän lisää kurtistaen.
Sellaisiin virheisiin ei yksinkertaisesti ollut varaa silloin, kun lääkityksen tasapaino oli herkkä.
Hän kohottautui istumaan ja onki bokserit käteensä.
"Käyn hakemassa sinulle vettä."

Helia vilkaisi miestä, pehmeä katse silmissään.
"Voin hakea kohta itsekin." Olikohan hänen lääkityksensä liikaa? Siinä oli paljon. Tosi... Koska oli aamu, hän noukki seasta pois yhden rauhoittavan ja unen saantia auttavan lääkkeen sekä kirjaimellisen unilääkkeen. Noin.

"Tässähän minä olen joutilas", August huomautti ja kiskoi Calvin Kleinit takaisin jalkaansa. Hän lähti makuuhuoneesta ja laskeutui alakertaan keittiöön, täytti lasin kylmällä vedellä.
Koko ajan tavallaan odotti, että Dessi olisi tullut jalkoihin pyörimään.
Hän palasi takaisin yläkertaan lasin kanssa ja painoi suukon Helian hiusten joukkoon ojentaessaan sen miehelle.
"Tässä."

Helia katseli ylhäällä makuuhuonetta rauhallisin silmin. Olo oli niin levollinen, että teki mieli itkeä uudelleen.
"Kiitos." Hän nousi istumaan ja otti pillerit kahdessa erässä. Noin. Nyt sekin oli jälleen ajantasalla.
"Kai tiedät että jos... Jos on jotain mitä haluat kysyä tästä kaikesta, niin voit kysyä?" Samalla Helia solmi hiuksiaan sillä satiininauhalla. Suihku.

Sillä välin kun Helia otti lääkkeitään, August siirtyi vaatekaapilleen etsimään puhtaita vaatteita päiväksi. Hän jätti ne tosin vielä puhkematta, ensin suihkuun.
"Tiedän. Mutta en kysele tänään", mies totesi rauhallisesti.
"Tänään sinun ei tarvitse keskittyä vastailemaan minun kysymyksiini."

Helia ei voinut olla hymyilemättä. Missä oli edes valmistettu noin kultainen ihminen?
"En käsitä miten voit olla noin enkeli." Hän tunsi itsensä piruksi Augustin rinnalla. Hän suoristautui ja lähti suihkuun. Lämmin vesi teki hyvää.

August naurahti hämillään ja hieraisi niskaansa.
"En nyt tiedä siitä, minusta on vain mukava tietää, että minulle rakkaat ovat onnellisia."
Ja oikeastaan kaikki muutkin, ei kai hän muuten olisi lähtenyt sellaiseen ammattiin.
Napattuaan mukaan pari puhdasta pyyhettä hän seurasi Heliaa kylpyhuoneeseen.

Helia kävi vain pikaisessa suihkussa. Vasta siellä hän katsoi miehen selkää kunnolla.
"... Enhän satuttanut sinua? Voi luoja..."

August oli jo ehtinyt pujahtaa lämpimän veden alle, mutta Helian kysymys havahdutti hänet kevyeen kirvelyyn.
"Mitä? Oh..."
Hän hipaisi toista hartiaansa ja hymyili.
"Älä huoli, ei tämä ole paha."

Helia kurtisti kulmiaan. Ei ollut paha? Hän oli tehnyt tuon!
"Minä... Anteeksi."

August räpäytti silmiään hämmentyneenä.
"Helia, ei sinun tarvitse pyytää anteeksi", hän totesi rauhallisesti. Niin, miehellä ei tosiaan ollut aikaisempaa kokemusta.
"Tämä on oikeasti aivan normaalia. Kuuluu joillakuilla asiaan. Et sinä satuttanut minua."

Helia nielaisi pehmeästi. Hän ei ollut koskaan tarkoituksella jättänyt jälkeä toiseen ihmiseen. Herran jumala, hän tuskin edes osaisi.
"Mutta,... Olet juovikas."

August ei voinut olla nauramatta Helian hämmennykselle lempeästi.
"Helia, ihan totta, kaikki on hyvin", hän vakuutti. Ehkä tämä ei ollut se kohta, jossa kannatti todeta, että ei tämä ensimmäinen kerta ollut.
"Ne ovat vain naarmuja. Eikä se oikeastaan tunnut epämiellyttävältä."

Mies mietti hetken oliko sanonut jotakin hassua. Miksi August nauroi? Ei tämä ollut hauskaa.
"Se... Okei." Ehkä hän uskoisi. Tämän kerran. Helia kuivasi itsensä, saaden aikaiseksi jopa sitten pukea kunnolla vaatteet päälleen.

Saatuaan itsekin vaatteet päälleen August kääntyi katsomaan Heliaa.
"Onhan kaikki varmasti hyvin?" hän varmisti, hyväntuulisesti, muttei malttanut kuitenkaan täysin olla huolehtimatta.
Hän huolehti aina.

Helia vilkaisi miestä, eikä voinut olla hymyilemättä kun katsoi tuon kasvoja.
Pitäisi joskus kiittää Murielia tästä, vaikka hän olisi ensin halunnut murhata tuon.
"On. Jos kerran en satuttanut."

August katsoi Heliaa hetken hiljaisena.
"Tulehan tänne", hän pyysi ja ojensi käsiään, kutsuen miestä halaukseen.

Ei tarvinnut pyytää kahdesti. Helia astui mielellään lähelle, kietoen pitkät kätensä miehen ympärille. Että hän oli onneton tässä. Ehkä hän oppisi miten tällaiset ihmissuhteet toimivat.

"Kaikki on hyvin", August vakuutti ja kurkotti painamaan suukon Helian huulille, silittäen tämän niskaa hellästi sormenpäillään.
"Et sinä satuttanut minua."

Helia nyökkäsi, hymähtäen vaisusti.
"En vain... Olen vähän avuton näissä."

"Sinulla ei ole ollut oikein mahdollisuuksia harjoitella", August huomautti pehmeästi ja suukotti miestä uudelleen.
"Ei ole mitään kiirettä."

"Se on totta. Anteeksi." Milloinhan Helia lakkaisi pyytämästä anteeksi? Hän ei voinut olla hymyilemättä.
"Aamupalaa?" Pitäisi kiittää oikeasti Murielia.

"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi", August totesi, ennen kuin painoi vielä yhden suukon Helian poskelle ja siirtyi kauemmas.
Pikkuhiljaa.
"Aamupalaa", hän myönsi, kiskaisi vielä neuleen kauluspaitansa päälle ja suuntasi sitten ovelle, vilkaisten olkansa yli että Helia seurasi.

Helia seurasi toista alas, napittaen samalla kauluspaitaansa.
"Mitä sinä syöt yleensä aamuisin?"

"Lääkäriksi minulla on kammottava ruokarytmi", August nauroi ja pyyhkäisi suihkunkosteita hiuksia pois otsaltaan. Sitä ei tarvitsisi kertoa siskolle, jolle hän jaksoi aina paasata hyvän ravinnon merkityksestä - vaikka tämä pitikin itsestään huolta, silloin kun ei päätynyt juhlimaan itseään kipeäksi.
"Mitä sinä tahtoisit?"

Helia mietti hetken.
"Uh... Syön aika paljon. Munakas on helppo tehdä. Ja joku hedelmä."

August meni tutkimaan jääkaappiaan.
"Ota siitä pöydän hedelmäkulhosta mitä haluat", mies kehotti, samalla kun alkoi nostella tarvikkeita keittiön tiskille.
"Mitä tahtoisit munakkaaseen? Minulla on juustoa ja kasviksia."

Helia otti kulhosta itselleen omenan ja hetken mietittyään vielä appelsiinin. Noin, eiköhän hän pärjäisi niiden kanssa. Hän huuhteli omenan ja haukkasi siitä palasen. Hedelmä näytti naurettavan pieneltä hänen kädessään.
"Juusto ja kasvikset käy hyvin. En ole nirso."

Augustista oli mukavaa, että keittiössä oli joku, jolle kokata aamupalaa. Hän laittoi pannun lämpiämään levylle ja alkoi pilkkoa punakylkistä paprikaa munakasta varten.
"En tiedä, voiko kukaan Murielin kanssa pitkään tekemisissä ollut olla kovinkaan nirso", hän pohti, leikatessaan paprikaa siistiksi, tasakokoisiksi kuutioiksi.
"Minut hän opetti syömään parsakaalia. Ja sieniä."

Helia vilkaisi Augustia, kohottaen toista kulmaansa.
"Andy." Sisko ei tosiaan syönyt mitä tahansa.
"Hän on nirso." Hän huokaisi raskaasti, eikä hän oikein jaksanut yrittääkään. Andyn syömisongelmat olivat omaa luokkaansa.
"En tiedä koska viimeksi joku muu kuin Muriel on tehnyt minulle ruokaa." Ei varmaan kukaan ikinä.

"Oh? Ehkä siihenkin saadaan puututtua nyt, kun hän on hoidossa", August totesi samalla kun alkoi raastaa juustoa rouheaksi raasteeksi.
"Minusta on mukava laittaa ruokaa. Pelkästään itselle ei aina viitsi, mutta sitten, kun on joku toinen syömässä, siihen tulee heti paljon enemmän mieltä."

Helia ei sanonut siihen mitään. Kyllä, se oli psykologista varmasti, mutta se olisi iso projekti.
"Jos minä olen paikalla, voi ruokaa laittaa kolmelle." Helia pärskähti. Hän kuori appelsiinia siinä odottaessaan.

Eikä August aikonut keskustella aiheesta sen enempää.
"Aina vain parempi", hän naurahti, kun alkoi koota aineksia pannulle.
"Muriel on varmaan sinusta haltioissaan. Olen pettänyt hänen luottamuksensa monta kertaa, kun en ole jaksanut syödä viimeistä ruokalajia loppuun."

"Ei ole. Hän yrittää syöttää minuakin sen jälkeen kun olen jo ähkyssä." Ja se tarkoitti järjettömiä ruokamääriä. Oikeasti järjettömiä.

"Ilmeisesti Murielin kanssa ei vain voi voittaa", August naurahti, ja munakkaan sihistessä pannulla napsautti vedenkeittimen päälle.
"Oh, olisitko halunnut mieluummin kahvia kuin teetä, vaikkei nyt töissä ollakaan?" hän kysyi, vilkaisten Heliaa olkapäänsä yli.
Oli ihana nähdä mies niin rentona.

Helia söi suunsa tyhjäksi appelsiinista.
"Tee on hyvä." Hän lupasi. Kahvi oli hyvää töissä. Ja hän tosiaan oli rento ja onnellinen, seuraillessaan Augustin ruoanlaittoa.

"Maistuuko vanilja aamullakin, vai tahdotko jotakin muuta?" August kyseli samalla, kun kaivoi teetarvikkeita esiin kaapista. Hän toivoi, että Helia voisi hetkeksi unohtaa kaiken sen, mikä asunnon rajojen ulkopuolella odotti. Siskon, joka uhkasi tasaisin väliajoin hypätä alas sillalta. Veljen, joka oli ollut poissa liian pitkään.
Jopa sen, ettei mies ollut edes oman päänsä sisällä yksinään.

"Vanilja on aina hyvä." Helia myönsi hymyillen. Se oli aina hyvää, milloin tahansa.
Augustin toive oli toteutunut. Helia saattoi täällä hetkeksi unohtaa kaiken kaaoksen mikä Hexhamissa odotti, mikä oli hänen elämäänsä. Se oli ihanaa.

Vaniljateetä siis.
Pian August kantoi Helian eteen kupillisen höyryävää teetä ja vastapaistetun munakkaan.
"Ole hyvä. En ole yhtä hyvä kokki, kuin Muriel, mutta minä opettelen."
Hän palasi takaisin hellan luo ja kaatoi pannulle toisen annoksen itseään varten.
"Jääkaapissa on muuten vielä loput juustokakusta."

Helia hymyili miehelle kiitokseksi oikein pehmeästi, ottaen haarukan jolla saattoi hyvin kauhaista munakasta suuhunsa. Se oli hyvää. Ei munakasta voinut pilata.
"Hyvää tämä on. Ja vannon että Muriel on ollut edellisessä elämässään kokki. Oi! Olin unohtaa sen. Jälkiruokaa aamulla, miten aikuista."

"Mitä järkeä on olla aikuinen, jos ei joskus voi olla vähän lapsellinen?" August naurahti, käyttäen häikäilemättömästi hyväkseen lainausta yhdestä lempisarjoistaan. Mutta sehän aikuisuudessa oli parasta - ja pahinta - ettei kukaan ollut sanelemassa, mitä sai ja ei saanut tehdä.
Saatuaan toisenkin munakkaan paistettua August istahti pöytään Heliaa vastapäätä.
"Mukavaa, kun on kerrankin kiireetön aamu."

"Se on ihan totta." Helia vastasi hymyillen. Aamupala seurassa sai hänet halkeamaan sisältä hieman onnesta.
"Niin on. Yleensä minulla on kiire juosta kaupalle, tekemään jotain. Tai johonkin muualle."

"Mmm, ymmärrän. Minullakin on yleensä aina kiire töihin, tai sitten olen juuri tullut töistä", August totesi, haarukoiden aamupalaa suuhunsa.
"Saa nähdä, miten Dessi on pärjännyt. Todennäköisesti oikein hyvin."

"Varmasti hyvin. Muriel ilmoittaisi kyllä jos se ei oikeasti pätjäisi hyvin." Helia ainakin halusi uskoa siihen. Mielessä kipaisi väkisinkin miten hyvältä August näytti lääkärin takissa. Varmasti komea. Ehkä hän voisi tästä lähtien keskittyä siihen sairaalassa ollessaan. Jos se tekisi siitä miellyttävämpää.

"Niinhän hän tekisi", August myönsi ja hörppäsi teetään.
"Olen vain Dessin suhteen, hm, ylihuolehtivainen. Raukan elämän alkutaival ei ollut helppo."
Kuten varmaan harvemman eläinsuojaan joutuneen oli.
Syötyään August siirsi astiat tiskialtaaseen odottamaan ja etsi jääkaapista juustokakusta jääneet palat.
"Aikuisuudelle", hän naurahti, laskiessaan lautasen Helian eteen.

"Se on ihan tervettä. Samoin minä olen Shifusta tarkka, kun sen kasvuaikana se ei saanut kunnon ruokaa." Vaikka nyt lisko oli kunnossa, hän oli silti tarkka sen ruokinnasta ja hoidosta. Helia naurahti miehen sanoille, ynähtäen kun otti ensimmäisen lusikallisen.
"Se kahvila on uusi lempipaikkani. Ikuisesti."

August piilotti ynähdyksestä syttyneen hymynsä viemällä lusikallisen vadelmajuustokakkua suuhunsa.
"Minun täytyy sitten selvästi viedä sinut sinne uudelleen", hän totesi nielaistuaan.
"Tai käydä hakemassa sieltä kakkua, kun pääsen töistä. Kun tulet taas käymään."

Niin. Kun hän voisi tulla käymään, kun ei olisi kiinni siskonsa epävirallisena huoltajana.
"Sinä tiedät miten tehdä mies onnelliseksi." Helia kehräsi hiljaa.

"Kakulla?" August nauroi ja kurkotti pöydän yli hipaisemaan Helian poskea sormenpäillään.
"Jos se on siitä kiinni, minähän ostan sinulle kakkua vaikka joka päivä."

Helia nauroi kysymykselle, painaen kevyesti poskeaan sormenpäitä vasten. Kasvoille hiipi jännä, hyvin selittämätön ilme.
"... ja vähän muullakin."

August jäi katsomaan Helian ilmettä.
"No, ei sekään ole mitenkään ikävä toive toteuttaa", hän vakuutti pehmeästi.

Helia hymyili hieman, kääntäen katseen teemukiinsa. Epäuskoinen henkäisy pääsi huulilta, hän puraisi huultaan kun tunsi punan kohoavan poskille.
"En tiedä että kukaan olisi koskaan pitänyt minua... Viehättävänä?" Komea ei ollut oikea sana hänen kohdallaan.

Taas se suloinen puna. Augustia hymyilytti.
"Vaikea uskoa. Ehkä sinulla on vain ollut niin kiire, ettet ole ehtinyt huomata."
Hän hipaisi poskea uudelleen.
"Tiedätkö, siitä, miten Muriel junaili tämän kaiken, voi olla montaa mieltä. Mutta olen silti todella iloinen siitä, että tapasimme."

Helia ei voinut olla nauramatta. Hän tiesi että omalaatuinen ulkonäkönsä herätti usein enemmän kysymyksiä kuin ihailua.
"Todellakin voi." Helia pudisteli nauraen päätään. Murie, voi Muriel. Hän kohotti katseensa itseään vastapäätä istuvaan mieheen. He eivät olleet tavannut monesti, mutta Helia tunsi olonsa ihanan levolliseksi tuon lähellä. Hän piti siitä tunteesta, jonka August toi hänen elämäänsä ja miehestä itsestään.
"Minäkin."

Pöytä oli valitettavasti sen verran leveä, ettei sen yli suudeltu kovinkaan luontevasti, joten August tyytyi vain pyyhkäisemään vaivihkaa Helian hiuksia.
"Mutta ehkä on parempi olla kertomatta sitä hänelle", hän naurahti ja pudisti päätään, vetäytyen takaisin omalle puolelleen pöytää.
"Muuten hän saattaa saada ideoita."

Helia hymyili hieman vinosti.
"On. Todellakin. Hänestä tulisi mahdoton." Helia pudisteli kevyesti päätään, laskien lusikan sormistaan kun lautanen oli tyhjä. Hän havahtui puhelimensa sointiin, vilkaisten soittajaa. Ilme valahti.
"Hetki, pitää vastata." Helia nousi ja painoi puhelimen korvalleen. Hän vastaili soittajalle hieman takkuavalla hollannilla.

"Niin tulisi, siitä ei-"
August vaikeni, kun Helian puhelin soi, kurtistaen huolestuneesti kulmiaan nähdessään tämän ilmeen.
Hän tunnisti kielen hollanniksi, lähinnä sen vuoksi, että Helia oli kertonut osaavansa sitä. Miehen puhuessa puhelimessa hän keräsi loput astiat tiskialtaaseen.

Helia meni toiseen huoneeseen, nojaillen seinään ja katseli ikkunasta ulos puhuessaan. Hän jäi tuijottamaan siitä ulos vielä kun puhelu oli päättynyt. Päässä huusi lapsi, jonka hän yritti epätoivoisesti vaimentaa.
Kuka se edes oli?

August huuhteli astiat kiireettä antaakseen Helialle rauhassa aikaa puhua puhelunsa.
Kun tätä ei alkanut kuulua takaisin, hän kurkisti varovasti olohuoneen puolelle.
Mies ei näyttänyt olevan puhelimessa enää.
"Helia?"

Helia katseli ikkunasta ulos - tai siis oli katsellut - ja painanut kesken kaiken kalpeat silmänsä kiinni tiukasti.
Hiljaa siellä. Ei nyt, kuka oletkin. Ei.
Hän hoki omaa mantraansa, nipistäen itseään kämmenselästä. Augustin ääni sai hänet avaamaan silmänsä.
"Hmm? Anteeksi. Äiti."

Augustin kulmat kurtistuivat huolestuneesti.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi, lähtien kävelemään Helian luo. Helialla itsellään tai äidillä, kysymys saattoi viitata kumpaan vain. Tai molempiin.

"On. Hän soittaa harvoin ja koetan vastata silloin harvoin." Nyt hiljaa siellä. Mies puraisi huultaan ja suoristi ryhtiään, hymyillen hieman.

"No hyvä", August totesi, vaikka huoli viipyikin yhä hänen katseessaan.
Hän pysähtyi Helian eteen ja painoi kätensä tämän poskea vasten.
"Onhan varmasti?"

Helia tarkensi katseensa viiveellä Augustin kasvoihin. Samalla hän yritti vaimeentaa päässään itkevän pineen pojan äänen, joka ei tosiaan enteillyt mitään hyvää. Miksi vuosian jälkeen hänen mielensä alkoi pettää?
"Anteeksi, äiti... Hän saa oloni oudoksi. Luojan kiitos hän soittaa ehkä kerran kuukaudessa."

August kurtisti kulmiaan ja kietoi käsivartensa Helian ympärille halaukseen.
"Olen pahoillani", hän totesi hiljaa.
"Voinko tehdä jotakin?"

Helia halasi miestä hellästi takaisin, pudistellen päätään.
"Ei oikeastaan. Anteeksi. Lähdetäänkö? Dessillä on varmaan ikävä." Ja hän tunsi että voisi nyt antaa itsensä hautautua koiriin.

August painoi vielä suukon Helian huulille ennen kuin perääntyi.
"Mennään. On minullakin ikävä sitä", hän myönsi melkein nolosti hymyillen.
"Vaikka sillä varmasti hauskaa on ollutkin."
Hän suuntasi eteiseen ja alkoi kiskoa takkia päälleen.

"Ei sitä tarvitse hävetä. Olisi minullakin." Hän ei malttanut odottaa että pääsisi Murielin sohvalle ja saisi Norman syliinsä. Hän veti takkia päälleen, hymyillen lämpimästi.
"On. Ei Murielin luona koiralla voi muuta olla."

"Niin se taitaa olla", August myönsi. Ja taisi se päteä vähän ihmisiinkin, Murielin luona oli helppo tuntea olonsa kotoisaksi. Ja uskoa siihen, että asiat järjestyisivät kyllä.
August asettui kuskin paikalle ja käynnisti moottorin, kun Helia oli naksauttanut turvavyön kiinni.
"Nyt on taas muutama päivä töitä peräkkäin, mutta olisi kiva katsoa, milloin ehtisi nähdä taas."

Helia katsoi auton ikkunasta ulos. Hän ei ollut enää ihan niin rento, mutta ei myöskään niin jännittynyt mitä yleensä.
"Minulle käy melkein milloin tahansa."
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   To Joulu 07, 2017 8:32 pm

"Tarkistan vielä tarkat vuorot ja soittelen sitten", August lupasi. Häntä inhotti aina yhtä paljon se, ettei hän välttämättä voinut sanoa suoralta kädeltä, mille päivälle tapaamisen voisi sopia, mutta sellaista se oli kun työvuorolista eli.
Helia vaikutti hieman vaisulta, mutta ehkä se johtui vain puhelusta. Kun suhde vanhempiin oli kerran ollut hieman vaikea.

"Joo, se on hyvä. katsotaan miten saadaan sitten sopimaan." Helia vastasi hymyillen. Hitaasti se onnellisuus hiipi olemukseen. August halusi nähdä ja tavata.

Augustin hartiat rentoutuivat, kun ilo palasi takaisin Helian olemukseen.
"Kyllä sieltä aina jokin sopiva kolo löytyy", August lupasi, samalla kun Hexhamin ensimmäiset talot alkoivat tulla vastaan. Lopulta hän pysäköi auton Murielin Land Roverin viereen, naksautti käsijarrun päälle tottumuksesta ja hypähti ulos autosta.

"Minä voin kuitenkin ajaa Newcastleen illaksikin ja jäädä yöksi, jos haluat." Ei häntä haittaisi. Ei ollenkaan. Augustin luona oli ihanan rauhallinen tunnelma. Helia nousi autosta, astellen taloon, avaten alati auki olevan oven. Ja sai niskaansa kasan koiraa, kuten oli toivonutkin. Pitkä mies valahti istumaan lattialle, rapsutellen sokkona milloin mitäkin koiraa, nauraen.

”Se olisi oikein mukavaa”, August vakuutti hymyillen.
Kuten aina, kun oven avasi Murielin luona, tälläkin kertaa koiralauma vyöryi vastaan. Dessi ja Norma odottivat ylhäisesti kauempana, kun loppu karvakompaniasta yritti jokainen päästä tervehtimään Heliaa ensimmäisenä.
”No hei, siellähän te”, Muriel huikkasi, harppoessaan eteiseen esiliina päällään.

Helia käyttäytyi kuin ei olisi ollut oma itsensä. Miehen olemuksessa oli rentoutta ja onnea, jota tuskin Muriel oli koskaan hänessä nähnyt. Ihana, yön mittainen loma omasta elämästä ja koirat tekivät kaikesta parempaa.
"Hei sinullekin." Helia huikkasi lattialta.

Murielkin kiinnitti huomionsa Helian olemukseen ja katsahti Augustia, joka oli kumartunut tervehtimään vinttikoiraansa.
”Miten teillä meni?” mies kysyi, hieroen koiran korvia hellästi.
”Hyvin, mitenkäs muutenkaan. Jäätkö teelle?”
”En valitettavasti voi, täytyy ehtiä vielä iltapäiväksi töihin. Mutta kiitos hoidosta, Dessi näyttää nauttineen olostaan.”
Mies suoristautui ja nappasi pannan naulakosta.
”Tulen käymään joku toinen kerta, lupaan. Helia, jäitkö sinä vielä tänne Norman seuraksi?”

Helia kääntyi vilkaisemaan Augustia, nousten lattialta. Hän tervehti Dessin pikaisesti, vilkaisten Murielia.
"Jään. Kiitos kyydistä." Mukamas salakavalasti helia veti huppunsa eteen kun painoi pehmeän suudelman Augustin huulille. Ihan kuin Muriel ei kestäisi yhtä pusua.
"Soittele." Hän totesi vielä hymyillen.

"Soittelen", August lupasi ja lähti sitten Dessin kanssa autolle.
Muriel malttoi odottaa tasan sen aikaa, joka mieheltä meni oven sulkemiseen, ennen kuin hätisti koirat takaisin omiin puuhiinsa (leikkimään ja nukkumaan, enimmäkseen) ja käänsi sitten katseensa Heliaan, toinen kulmakarva kysyvästi koholla.
"No..?"

Helia kääntyi Murielin puoleen, hieman haaveilevasti hymyillen.
"Mitä?" Hän kumartui rapsuttamaan paikalle tullutta Normaa.

Haaveileva hymy sai väkisinkin Murielin suupielet nykimään.
”No oliko mukavaa?” hän selvensi.
”Ota Norma mukaan ja mennään keittiöön, minulla on leipä uunissa.”

Helia naksautti sormiaan salukille, saaden sen seuraamaan itseään iloisella ravilla keittiöön. Hän istui keittiössä alas, pyytäen Norman syliinsä. Hän rapsutteli salukia hellin sormin.
"Oli. Oikein mukavaa."

Keittiössä Muriel naksautti vedenkeittimen päälle ja nosteli kupit esiin.
”Oletko syönyt?” hän kysyi, niin kuin aina heidän tavatessaan, hyvä ettei sentään aivan ensimmäisinä sanoinaan.
”Mitäs teitte?” nainen jatkoi, vilkaisten Heliaa silmäkulmastaan. Norma painoi onnellisena päätään miehen hartiaa vasten.

Helia rapsutti koiraa onnellisena. Se oli niin ihana.
"Söin juuri aamupalaa ennen kuin lähdimme." Helia vannoi hymyillen.
"Me... Muriel." Niin, eiköhän siinä ollut vastausta tarpeeksi.
"Kävimme syömässä, haimme juustokakkua jälkiruoaksi ja menimme Augustin luo." Muriel tiesi miten Helia rakasti juustokakkua.

Muriel laittoi pannuun valmiiksi sitä samaa vaniljateetä, jota oli lahjoittanut Augustille, kun oli aivan sattumalta (niin varmasti) ostanut ylimääräisen paketin.
”Juustokakkua? Suosikkiasi”, hän hymähti pehmeästi.
”No mitenkäs yö?”

"Mmm. En tiennyt että Newcastlessa on juustokakkukahvila." Helia vastasi hymyillen. Siellä pitäisi vielä käydä. Jestas. Hän meni hieman vaikeaksi.
"... Hyvin..."

Murielin kulmakarva kohosi uteliaasti, kun hän nojautui vasten tiskiä, käsivarret rinnalle ristittyinä.
”Hyvin..?” hän toisti.

Helia puraisi huultaan ja punastui hieman.
"... Niin. Hyvin. Oli kivaa. Nukuin hyvin."

Muriel huomasi kyllä punastumisen. Ja ehkä olisi pitänyt antaa armoa.
Mutta se ei nyt vain kuulunut hänen tapoihinsa.
”Uh-huh. Oliko sillä hyvin nukkumisella jotakin tekemistä sen kanssa, mitä tapahtui sitä ennen..? Sinulla on muuten jotain kaulalla.”

Helia hipaisi kevyesti kaulaansa. Oliko muka? Ei hän ollut huomannut. Tosin, hänen hiuksensa peittivät yleensä kaiken varjoonsa. Kasvoilla viivähti poissaoleva hymy.
"Muriel! Ehkä. Saattoi olla."

Nyt hymy Murielin kasvoilla oli jo näkyvä.
”No niin sitä pitää”, hän naurahti ja armahti Heliaa sen verran, että kääntyi nostamaan peltiä uunista.
”Nautitko?”

Helia punastui hieman enemmän. Kuka hullu ei olisi? Samaan aikaan onnesta energiansa saavat kyyneleet tunkivat silmiin. Tällaista oli olla normaali ihminen, jolla oli oma elämä? Ja vain joskus oli helvettiä, kuten hänen elämänsä?
"Raukan selästä päätellen liikaa." Voi juovaista Augustia.

Muriel tönäisi uuninluukun kiinni lantiollaan ja laski pellin hellan päälle jäähtymään, heittäen leivinliinan leivän päälle ennen kuin kääntyi Helian puoleen.
”Voi rakas, itketkö sinä?”
Hän asteli keittiön poikki ja kietaisi kätensä miehen hartioiden ympärille, varoen Norman päätä.
Tämän huomautus selästä sai toisen kulmakarvan kohoamaan taas kaarelle.
”Vai olet sinä raapija...”

Helia pudisteli kevyesti päätään. Ei, hän ei suostuisi itkemään. Mutta hän oli niin onnellinen, ettei tiennyt miten käsittelisi sitä! Murielin mietteliäs äänensävy sai hänet nauramaan.
"Minulla on pitkät kynnet..." Mies mutisi hiljaa.

Muriel painoi hellän suukon Helian mustien hiusten joukkoon ja rapsutti Norman päätä.
”Teags saa olla onnellinen siitä, etten minä voi pitää työn takia kynsiä kovinkaan pitkinä”, hän naurahti.
”Mutta te kuitenkin nukuitte yöllä? Kertaanko se vain jäi..?”

Helia naurahti Murielin sanoille. Helia sai pitää pitkät kynnet ja August-raukka saisi näemmä kärsiä siitä. Voi... Rakasta.
"Saatoin herättää hänet aamulla."

Muriel tyrskähti kaikella rakkaudella, saaden Norman korvat värähtämään.
”Niin sitä pitää”, hän nauroi hellästi ja siirsi kätensä silittämään Helian hiuksia melkein äidillisesti. Ugh, pelkkä sanakin oli kammottava.
”Oli sitten niin kivaa.”

Helia mulkaisi Murielia sivusilmällä.
"... Tätäkö se on? Olla normaali?" Helia niiskaisi hiljaa.

”Voi rakas...”
Muriel painoi uuden suukon Helian poskelle ja silitti hiuksia vähän lisää.
”Tätä se suurin piirtein on… Mistä tuli mieleen, ettet ole muuten vieläkään huutanut minulle siitä, että juonin teidät keilaamaan.”

Helia oli luvannut Augustille ettei myöntäisi mitään Murielille.
"... En voisi olla vihainen siitä. Et olisi saanut minua ulos kuin huijaamalla."

”Hah!”
Muriel virnisti voitonriemuisesti, pörrötti Helian hiuksia niin kuin itse itsensä kunniaisosiskoksi julistautuneelta naiselta sopi ja siirtyi sitten takaisin hellan luo.
”Ja minä sain rangaistukseni jo karmalta silloin… Otatko leipää?”

Helia naurahti pehmeästi. Saakoon Muriel riemunsa.
"Niin sait. Ja ansaitsit sen. Se oli minulle kamala tilanne. Olisit voinut huijata vain minua ja Augustille kertoa mitä aiot."

”Täysin”, Muriel myönsi kepeästi.
”Ja sairastaisin sen helvetin ruokamyrkytyksen vaikka kymmenen kertaa uudestaan, jos se olisi hinta, joka sinun onnestasi pitäisi maksaa.”
Vaikka se olikin vetänyt olon heikoksi. Usch.
Hän nappasi veitsen ja alkoi leikata leivästä paksua siivua.
”Ja minä halusin olla tasapuolinen. Olisi ollut epäreilua, jos olisitte olleet liikkeellä eri olettamuksella.”

Helia ei voinut olla nauramatta.
"Ja sinä todellakin saisit sairastaa sen. Mokoma liero nainen." Hän oli silti niin onnellinen, saaden pidätellä edelleen kyyneliä. Luoja. Hän antoi niiden kierähtää poskilleen, kun ei vain voinut pidätellä niitä enää.
"Hän on enkeli. En tiennyt että noin kilttejä ihmisiä on olemassa." Sanoi Helia, joka näyttikin siltä että olisi voinut hyvin olla taivaasta pudotettu, ilman siipiä.

Muriel hykersi naurusta voidellessaan tuoretta leipäviipaletta. Hän palasi Helian luo kissanpentumukin ja leipälautasen kanssa ja asetti molemmat miehen eteen.
”Sanot sinä”, nainen huomautti lempeästi ja pyyhkäisi Helian poskia villapaitansa hihaan.
”Maailman kiltein ihminen.”

Helia kohautti olkiaan kevyesti, ottaen haukun leivästä. Miten hän saattoikaan taas syödä? Juurihan hän oli syönyt.
"En nyt sanoisi." Helia värähti kun tunsi Augustin sormet selkärangallaan. Ja päässä itki lapsi. Helia pamautti itseään hellästi ohimoon. Ei. Pois.
Kuka ikinä oletkaan.

Muriel oli kääntymässä hakemaan itselleen teekuppia, mutta Helian kädenliike sai hänet jähmettymään kesken liikkeen.
”Helia?” nainen kysyi, kurtistaen kulmiaan.
”Mitä sinä teet?”

Helia vilkaisi Murielia kulmiensa alta, niiskaisten hieman.
"... En ole ihan yksin." Hän tarjosi selitykseksi. Ainakin hän reagoi vielä omaan nimeensä ja puheeseensa.
"Se alkoi kun äiti soitti ennen lähtöä Augustilta."

"No voi helvetti", Muriel ähkäisi, sekä äidin soittoon että kutsumattomaan vieraaseen reagoiden. Hän kääntyi takaisin Helian puoleen ja tarttui tämän käteen, puristaen sitä hellästi.
"Oletko muistanut ottaa lääkkeet?"

Helia puraisi huultaan.
"... Unohdin illalla ottaa. Otin kyllä aamulla heti." Helia nielaisi. Hän ei koskaan unohtanut lääkkeitään. Helvetti.
"Oli... Muuta."

Nyt ei ollut ehkä oikea alkaa muistuttaa vastuullisesta käytöksestä, kun Helia oli ensimmäistä kertaa elämässään päässyt nauttimaan aikuisen ihmissuhteen iloista.
”Onneksi otit sentään aamulla. Onko jotain, mitä voin tehdä?”

Helia pudisteli päätään.
"En tiedä. En tiedä." Eli mies ei edes itse tunnistanut päässään olevaa... Ääntä. Hän huokaisi raskaasti, hieraisten kasvojaan. Se vain voimistui, itku ja huuto. Hyssytys. Peitti kaiken muun alleen hänen päässään.
"... Älä itke."

No voihan helvetti tosiaan. Onneksi Helia oli sentään täällä, eikä yksin kotonaan.
"Helia", Muriel kutsui ja puristi miehen kättä.
"Ei täällä kukaan itke."

Itki. Helian päässä joku itki. Mies heijasi itseään kevyesti, näyttäen siltä että oli rajamailla. Oliko hän enää Helia vai ei. Pian tavallista korkeampi, lapsekkaampi ääni pääsi miehen huulilta.
"Ihan kohta. Älä itke. Kohta ollaan kotona."

Muriel siirsi teemukia kauemmas, ettei se olisi kaatunut ja polttanut Heliaa, ja tarttui sitten uudelleen miehen käteen, puristaen sitä vähän lujempaa.
"Helia, kukaan ei tosiaan itke. Istut täällä minun keittiössäni, muistatko?"

Helia veti itseään tiukempaan pakettiin penkillä. Norma oli hypännyt sylistä poiss jo hetki takaisin. Jostain syystä koirat välttelivät miestä kun persoonallisuus vaihtui.
"Rooroo, kohta ollaan kotona. Tehdään vaahtokarkkikaakaota? Jooko? Älä itke. Wolfien täytyy saada nukkua. Äiti suuttuu."

Muriel katsahti, kuinka Norma luikki kauemmas häntä koipien välissä.
Hän käänsi katseensa takaisin Heliaan, tunnisti Andyn lempinimen tämän puheesta.
"Helia, ei Andy ole täällä."
Hän taputti miehen poskea, lapsekkaalla äänellä lausutut sanat kirpaisivat. Sellaistako lapsuus oli ollut?

Helia halasi omia polviaan, silittäen jumalattoman pitkiä sääriään housujen läpi. Kuin olisi lohduttanut jotakuta.
"Noin. Ssshhh... Pelataan sitä peliä taas? Mutta hiljaa. Otatko sinä punaiset autot? Muista laskea hiljaa. Ettei Wolfie herää."

Muriel juoksutti sormet läpi hiuksistaan, niin että muutama suortuva karkasi poninhännältä. Kuka Helian mielessä ikinä olikaan päättänyt alkaa temmeltää, tuntui tämä elävän menneisyydessä. Lapsuuden loputtomissa automatkoissa, niin kuin mies oli joskus maininnut. Kun sisko itki ja vanhemmat olivat kireitä.
"Helia", Muriel kutsui taas ja nipisti miehen käsivartta.

Helia unohtui laskemaan ääneen. Välillä hän hyppäsi satunnaisesti outoon numeroon - auttoi pientä siskoaan. Jossakin vaiheessa laskeminen loppui ja mies jäi tuijottamaan pelottavasti tyhjää.

Muriel kieltäytyi ajattelemasta, kuinka kammottavaa oli nähdä ystävän laskevan jotakin olematonta kohdetta, hyppivän yhtäkkiä numerosta toiseen.
Hiljaisuus ei ollut sen parempi.
”Helia? Huhuu?”
Hän nipisti miestä kovempaa, vaikka se kurjalta tuntuikin.

Helian pää nykäisi kevyesti. Tyhjyydeltä, jota asutti pohjaton avuttomuus, joka lamaannutti, oli hänen persoonistaan helpointa viedä paikka. Koska se oli vain loputonta tyhjää. Mies räpytteli pari kertaa kiivaasti silmiään ja oikoi jalkojaan.

Ainakin kutsumaton vieras vaikutti olevan poissa.
Muriel taputti hellästi Helian kättä.
"Helia-rakas, onko kaikki hyvin?"

Helia tuntui järkyttyvän aina hieman kun tätä tapahtui. Etenkin silloin kun hän ei saanut otetta siitä mitä oli sanonut. Se oli kamalaa.
"Miksi?" Hän kysyi hiljaa.
"Minulla on kaikki hyvin..." Ei tätä silloin pitänyt sattua.

Muriel otti Helian käden omaansa ja silitti tämän rystysiä peukalollaan.
”Ehkä tämä johtuu stressistä? Sinulla on kuitenkin ollut kaikenlaista tässä.”
Ja kokonaan uusi tilanne, mahdollisuus ihmissuhteeseen. Ei olisi mikään ihme, jos se laittaisi tunteet hieman sekaisin.
”Oletko kunnossa?”

Helia raapi kevyesti niskaansa.
"... Olen. En... Muista." Se oli ainoa mikä häntä häiritsi. Hän ei muistanut mitään.

Muriel siirsi teekuppia lähemmäs Heliaa. Hän saattoi olla äitinsä puolelta ranskalainen, mutta silti brittiläinen teentarjoamiskulttuuri kriisissä kuin kriisissä istui syvällä.
”Minusta tuntuu, että se oli lapsi. Joka kävi kylässä.”
[14.57.51] Natsilepakko: Helia otti lämpimän kupin sormiinsa. Sydän hakkasi levottomana, mikä kertoi ettei se persoona tosiaan ollut iloinen. Koska häntä ei ollut ahdistanut ennen sitä.
"... Lapsi?"

”Niin.”
Muriel kurtisti kulmiaan ja pyyhkäisi kampaukselta karanneita hiuksia kasvoiltaan.
”Minusta tuntuu, että tämä persoona kuvitteli istuvansa autossa Andyn – Roon – kanssa. Se tuntui pelkäävän, että joku herää. Ja lohdutti itkevää Andya.”

Helian muistikuvat lapsuudesta olivat hataria (suuri osa oli  eriytynyt hänestä Euruksen persoonan mukana). Hän sai hetken miettiä.
"Se... Olin minä. Tavallaan."

”Uh-huh?”
Muriel kävi hakemassa teekuppinsa ja palasi pöydän ääreen, istahtaen Heliaa vastapäätä.
Ovensuussa kyräillyt Normakin näytti saavan rohkeutensa takaisin, heilautti häntäänsä ja tassutti varovasti Helian vierelle, painaen pitkän kuononsa miehen polvelle.
”Oliko se jokin menneisyyden versio sinusta?”

Helia silitti hellästi salukin päätä. Voi Norma. Ihana pieni Norma.
"Se oli minä. Minä lapsena." Ei versio. Vaan hän itse.

Norma painoi korvia tyytyväisenä alas ja antoi silmiensä lupsahtaa kiinni.
"Ei kuulostanut kovinkaan onnelliselta", Muriel totesi synkästi ja hörppäsi teetään.

Helia rapsutti koiraa hellästi. Hän pudisteli kevyesti päätään.
"Roo voi usein pahoin autossa. Ja itki. Eikä äiti pitänyt siitä, etenkin jos Wolfie oli nukahtanut autoon. Ihmelapsen piti saada nukkua."

Muriel hiljensi kärkkäimmän mielipiteensä teekupin reunaa vasten, otti pitkän, rauhoittavan kulauksen ennen kuin edes yritti puhua.
”Joten siskon lohduttaminen jäi sitten sinun tehtäväksesi”, hän totesi katkerasti.

Helia otti kulauksen teetä, nyökäten. Hän sai nyt hetkellisesti lapsuusmuistoista yllättävän helposti kiinni. Ehkä se johtui äskeisesti vierailusta.
"Roon lohduttaminen, nukuttaminen, auttaminen kun hän oksensi itkettyään hysteerisesti, läksyissä auttaminen... Kaikki."

Muriel otti toisen kulauksen teestään, muttei enää edes yrittänyt peittää ärtymystään.
”Kuulostaa siltä, ettei sinulla ollut lapsuutta ollenkaan”, hän huomautti. Eihän Helia yleensä edes juuri puhunut lapsuudestaan, ei ilmeisesti muistanut paljoakaan.
”Onko teillä lainkaan onnellisia lapsuusmuistoja?”

Helia puri huultaan. Niin, ei hänellä ollut. Etenkään sen jälkeen kun sisko oli ollut vauvaa vanhempi.
"Ei... Ei minulla kai ollutkaan." Ei hän voinut varmaksi sanoa, mutta oli aika varma siitä.
"Mummulassa oli mukavaa. Silloin harvoin kun kävimme. Kai. Emme ehtineet usein."

Muriel kurkotti pyyhkäisemään Helian hiuksia.
”Helvetin epäreilua sinun kannaltasi”, hän huomautti, hörppäsi teen loppuun yhdellä kulauksella ja nousi hakemaan lisää.
Ja käytännössä sama jatkui edelleen. Paitsi että nyt huolena oli vielä lisäksi se, että Andy voisi päätyä raskaaksi tai raiskatuksi tai juoda itsensä hengiltä.

Helia kohautti olkiaan. Niin. Oli se, mutta elämä ei ollut heille reilu.
"Niin. En minä voinut vain... Olla välittämättäkään." Kuten ei silloinkaan kun siskon itsetuhoisuus alkoi. Hän oli vaatinut siskolle apua ja hoitoa. Vaatinut siskon mukaansa kun muutti kotoa.

”Et niin. Mutta ei se silti ollut reilua.”
Mutta ei Helia tietenkään ollut vihainen. Eihän Helia koskaan ollut. Otti vain ilolla vastaan jopa kaikkein pienimmät ystävällisyydenosoitukset. Jos Muriel olisi ollut yhtään taipuvaisempi sellaiseen, hän oli saattanut itkeä.

"Ei niin. Mutta halusin silti vain tehdä parhaani." Helia huomautti ja huokaisi syvään. Se oli kaikki mitä hän halusi tehdä.
"Muriel, ei se.. Se on mennyt jo. En voi sille enää mitään. Ja voisin olla siitä huolimatta sairas."

Muriel loi Heliaan mietteliään katseen.
"Ainahan se on mahdollista", hän myönsi, vaikkei kuulostanutkaan kovin vakuuttuneelta.
"Noh, eihän sille tosiaan enää mitään mahda. Muistat vain pitää huolta itsestäsi."
[19.48.39] Natsilepakko: Helia puri kevyesti huultaan. Niin. Hän tuskin olisi sairas jos olisi saanut normaalin lapsuuden. Samaa hoitavat tahot sanoivat. Syy ei ollut hänessä.
"Minä pidän." Hän naputti sormillaan ohimoa.
"... Voisinko jäädä yöksi?"

Muriel naurahti pehmeästi, nousi ylös ja kiersi Helian puolelle.
"Milloin tahansa", nainen vakuutti, kun kietaisi toisen käsivartensa miehen harteille ja suukotti sitä samaa ohimoa, jota tämä oli hetki sitten naputtanut.
"Niin moneksi yöksi, kuin tahdot. Tai kunnes August kaipaa sinua taas..."

Helia hymähti vaivautuneena. Se ääni ei vaiennut.
"Pitäisi käydä katsomassa Shifua ja hakemassa vaatteita. En ole aikoihin ollut näin kauan siisteissä vaatteissa. Haluan haaremihousut ja tunikan." Helia nauroi naisen sanoille.
"NOH! Lähden kyllä ennen sitä. älä huoli."

Muriel hyrisi naurusta ja pörrötti Helian hiuksia. Vaikka ne olivatkin niin silkkisen hienot, että ei niitä saanut kunnolla pörröön, ei niin kuin Lauriella.
"Mennään vaikka heti, käydään hakemassa sinulle mukavat vaatteet, jotta voidaan viettää loppuilta Netflixin kanssa."
Naisen silmät siristyivät hymystä.
"Ennemmin minä huolin siitä, että sinä et enää minua pian muistakaan, kun on nyt ihana mies..."

"Kiitos." Helia nauroi, sukien silkkisiä hiuksiaan takaisin ruotuun. Mokoma. Hän nousi ylös ja lähti kohti eteistä.
"Miten sinua voisikaan unohtaa? Suulas nainen."

"Yritän parhaani", Muriel vakuutti virnistäen samalla kun komensi koirat odottamaan kauempana. Teagan tulisi kotiin vasta myöhään, joten talo olisi heidän käytössään.
Ei sillä, että Teags olisi välittänyt. Mies oli jo tottunut siihen, että vieraat tulivat ja menivät.

Helia veti takkia päälleen ja lähti ovesta Murielin edeltä. Vaikka häntä nakutti se sama ääni päässään. Silti sisällä kupli onni.


Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm La Joulu 09, 2017 8:17 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   La Joulu 09, 2017 8:16 pm

Maanantai 11. joulukuuta 2017, ilta, Murielin koti


Teagan oli töissä ja Muriel vapaalla ja Teagan teki vuoroa käytännössä toista vuorokautta putkeen (oli miesparka sentään nukkunut sairaalan taukohuoneessa, mutta kotiin tämä ei ollut ehtinyt), joten siivottuaan talon melkein lattiasta kattoon ( ja hengästytettyään itsensä pitkästä aikaa ) ja tultuaan melkein hulluksi koiriin ja toimettomuuteen hän oli päättänyt kutsua Helian ja Augustin istumaan iltaa luokseen. Ja kun Murielista oli kyse, illanistujaisiin kuului aina ruoka. Tällä kertaa hän oli intoutunut leipomaan pizzaa reseptillä, jonka oli tuonut mukanaan Italiasta matkapäiväkirjan väliin taitellulla lapulla.
Pizzan paistuessa uunissa, koiravartion valvovan silmän alla, Muriel palasi olohuoneeseen Scrabble-laatikko mukanaan. August oli istahtanut sohvalle Helian viereen, mutta Norma oli tuijottanut häntä niin pitkään, että oli ollut pakko siirtyä hieman syrjempään ja tehdä koiralle tilaa.
"Siitä onkin aikaa, kun olen pelannut tuota", August totesi hyväntuulisesti Murielin asettaessa laatikon matalalle sohvapöydälle.

Helia mutristi kevyestihuultaan kun August siirtyi kauemmas. Hän ratkaisi tilanteen ottamalla Norman syliinsä ja siirtyi lähemmäs punapäistä miestä. Ei se nyt niin mennyt että August meni kauemmas Norman takia.
"Oi! Scrabble on ihana." Hän istui sohvan selkänojaan liimautuneena, rapsutellen salukia. Hän siirtyi lähemmäs sohvan reunaa ja siirsi Norman hänen ja käsinojan väliin viereensä.

August naurahti ja painoi kevyen suukon takaisin viereensä siirtyneen Helian poskelle ennen kuin käänsi katseensa takaisin pelilautaan, jota Muriel oli juuri asettelemassa valmiiksi.
"En ole vieläkään antanut anteeksi sitä viimekertaista murskavoittoasi", Muriel huomautti Helialle ojentaessaan miehelle kirjainjalustan.
"Joten korkea aika ottaa uusintakierros. Parempi olla kurkkimatta kirjaimiani, käyn hakemassa meille pizzaa."
Muriel olisikin saattanut saada tällä kertaa voittonsa ja edellisen kerran vääryys olisi tullut kuitatuksi, ellei Helian puhelin olisi soinut kesken kaiken. Sairaalan numero vilkkui näytöllä.

Helia hymyili viattomasti. Muriel oli oppinut huomaamaan milloin hän himmaili, joten hän ei voinut enää antaa tuon edes täpärästi voittaakaan.
"En aio olla pahoillani siitä." Helia vastasi nauraen. Hän tunsi värinän taskussaan ja veti hieman kärsineen, menneen vuosimallin puhelimensa esiin. Sairaala. Mies nousi ylös ja nielaisi palan kurkustaan, astellen toiseen huoneeseen.
"Helia Montgomery?"

"Tohtori Ellery St. Nicholasista, iltaa", pehmeä naisen ääni tervehti.
"Me olemmekin tavanneet pariin otteeseen. Pystytkö puhumaan nyt?"
Tohtori Ellery oli ollut mukana niissä parissa perhetapaamisessa, joissa vähemmän yllättäen ei ollut ollut omaisista paikalla muita kuin Helia, jonka Andromeda oli merkinnyt lähimmäksi kontaktikseen. Hän ei ollut halunnut vaivata Wolfieta, häpesi liikaa itseään.

Helia nielaisi tyhjää. Ei luoja.
"Iltaa." Hän valui selkä seinää vasten kyykkyyn.
"... Pystyn. Mitä tapahtui?" Ei hänelle muuten soitettaisi.

"Valitettavasti sisaresi kanssa sattui pieni välikohtaus", tohtori Ellery vastasi, yrittäen selvästikin valita sanat, jotka eivät saisi huolestunutta omaista hyppimään seinille ennen, kuin asiaan oli kunnolla päästy.
"Hänen onnistui viiltää itseään, joten jouduimme siirtämään hänet yöksi toiselle osastolle tikattavaksi ja tarkkailtavaksi."
Helia puri huultaan. Tyhjyys valtasi hänet sisältä. Miksi Andromeda ei vain voinut kerätä itseään, parantua ja voida hyvin? Miksi? Pyysikö hän ihan helvetisti liikaa?
"Miten pahasti? Miksi?"

"Pysyvää vauriota ei jää. Hänen käytöksensä oli kuitenkin sen verran arvaamatonta, että meidän oli pakko antaa hänelle rauhoittavaa, ennen kuin saimme hänet siirrettyä. Hänellä on ilmeisesti tapana purra ahdistuessaan?"
Yksi lääkintävahtimestari oli saanut tuntea sen nahoissaan.
"Oletan, että se johtui syömisen kanssa tapahtuneen takapakin aiheuttamasta ahdistuksesta. Andromeda oli myös aikaisemmin päivällä keskustellut omahoitajansa kanssa mahdollisuudesta tuettuun asumiseen, mikä ajatuksena tuntui olevan hänelle kovin hermostuttava."

Helia haroi hiuksiaan. Ei hyvä helvetti.
"... Mm. On." Kyllä, sisko puri ja raapi. Helia jos kuka tiesi sen, mutta ei hän silloin työntänyt siskoonsa rauhoittavaa. Vaan kesti sen.
"Häntä ei saa pakottaa." Helia ei tiennyt monettako kertaa toisti sen hoitavalle taholle. Jos siskoa pakotti syömään, kaikki eskaloitui. Pahasti.
"Syömisongelmat liittyvät kiireeseen ja pakottamiseen. Niitä ei voi vittu korjata istuttamalla häntä väkisin pöydän edessä!" Mies tärisi raivosta. Hän ei oikeasti ollut vihainen lääkärille, vaan siskolleen. Eikö tuo vittu osannut olla? Mikä siinä oli niin vaikeaa? Hän puri omaa rannettaa, rauhoittuakseen.
"... Anteeksi. Olen vain sanonut siitä niin monesti häntä hoitaneille."

"Ei se mitään, on aivan ymmärrettävää, että tällainen hermostuttaa."
Helian ärähdys oli pientä verrattuna siihen, mitä omaisilta toisinaan sai kuulla, potilaista itsestään puhumattakaan.
"Meillä on valitettavasti käytäntönä, että lautasen on oltava tyhjä puolessa tunnissa. Se ei ole Andromedan kanssa oikein onnistunut, joten meidän on hänen kohdallaan pohdittava muita vaihtoehtoja. Oletan, että puhe nenä-mahaletkusta aiheutti romahduksen. Andromeda tuntui ajattelevan, ettei voisi siinä tilanteessa ottaa vieraita vastaan."

Helia veti syvään henkeä. Miten helvetissä hän selittäisi tämän?
"Hän... Kun siinä se ongelma on. Tiedän, että hän syö tuskastuttavan hitaasti, mutta se... Jos häntä hoputtaa, tulos on tuo. Ja vieraat ovat hänelle tärkeitä. Että hän... Ei tunne oloaan hylätyksi." Helia huokaisi raskaasti.
"Kiitos kun... Ilmoitit." Helian silmiä kirveli. Miten kyllästynyt hän oli puolustelemaan aikuisen siskonsa perseilyä kerrasta toiseen.

"Sairaalan käytännöt ovat valitettavasti nämä, meillä ei riitä resursseja alkaa tehdä poikkeuksia", tohtori Ellery totesi, ja oli joko oikeasti pahoillaan, tai sitten vain esitti todella taitavasti.
"Keskustelen asiasta Andromedan kanssa, kunhan hän palaa takaisin tälle osastolle. Kaikki on tällä hetkellä kuitenkin hallinnassa, hän viettää yön valvonnassa ja aamulla katsotaan tilannetta sitten uudelleen."

"Mmm. Kiitos. Illanjatkoa." Helia sulki puhelimen, täristen hetken puhelimen kädessään.
'Siskosi on itsekäs kusipää. Et voi edes yhtä iltaa istua, vaikka hän on sairaalassa.' Persoona kuiski miehen päässä.
"Vitun vitun perkeleen vitun vittu saatana helvetti!" Helia karjaisi ponkaistessaan ylös ja heitti puhelimensa seinään. Se ei tosin ollut enää Helia itse.

Sekä Muriel että August olivat samantien paikalla. Oli selvää, että molemmat olivat hiljaisessa yhteisymmärryksessä vain odottaneet mahdollisuutta tulla Helian luokse, mutta halunneet antaa miehelle mahdollisuuden yksityiseen puheluun.
Muriel katsahti seinään paiskattua puhelinta ja sitten Heliaa.
Jos se oli Helia.
"Mitä on tapahtunut?"

Se ei ollut. Se oli Helian viha, väkivalta ja itseinho, pullotettuna persoonaksi jota mies itse kutsui Viviksi.
"Mitä!?" Mies karjaisi kalpeat silmät raivosta sirrillään. Helia kääntyi terävästi kannoillaan ja iski nyrkkinsä seinään, perässä päänsä.
"Helvetti mitä vitun paskaa! Helvetin itsekäs paskiainen, helvetti!"

"Helia!" Muriel ärähti ja oli ottamassa askeleen lähemmäs, mutta August ehti edelle, yritti tarttua Heliaan estääkseen tätä satuttamasta itseään.
"Lopeta", mies puolittain pyysi ja puolittain käski.

Helia huitaisi kädellä Augustia kauemmas. Ei, hän ei ollut rauhoittumassa.
"Painu helvettiin!" Hän tulisi katumaan niitä sanoja jos muistaisi mitään Vivin sanomista.

"En ole painumassa", August vakuutti tyynen rauhallisesti ja pyysi katseellaan Murielia pysymään kauempana. Nainen oli Heliaan verrattuna huomattavasti häntä hentoisempi, vaikka päättäväisyyttä tältä ei puuttunutkaan.
"Ymmärrän, että olet jostakin hermostunut, mutta itsensä satuttaminen ei auta."

Helia iski nyrkillä uudelleen seinää. Onneksi se ei ollut heppoista materiaalia. Onneksi.
"Se vitun paskiainen tekee tämän taas Helialel!" Mies karjaisi. Aina kun Helia puhui itsestään kolmannessa persoonassa, piti huolestua.

"Helia!" August ja Muriel komensivat samanaikaisesti. Olkoonkin, että joku muu oli selvästi ottanut vallan.
August yritti saada otteen Helian käsistä, jottei tämä olisi kiukuspäissään satuttanut itseään.
"Tuo riittää."

Helia veti kätensä Augustin otteesta. Silmissä paloi, mies näytti mielipuoliselta.
"Älä jumalauta koske!" Mies karjaisi. Helian oma persoona peittyi täysin sivupersoonien kakofoniaan. Hän puri itseään ranteeseen, tuntien veren tulvahtavan suuhunsa.
"Vihaan sitä saatanan itsekästä kakaraa!"

"Minun on valitettavasti pakko, kun käyttäydyt tuolla tavalla", August totesi ja yritti pitää itsensä rauhallisena, vaikka kuinka tekikin pahaa nähdä, kuinka mies satutti itseään.
Hän yritti tarttua Helian käsiin uudelleen, samalla kun Murielkin siirtyi hänen pyytävästä katseestaan huolimatta lähemmäs.
"Helia", nainen kutsui terävästi.
"On ihan okei olla vihainen, sinulla on siihen täysi oikeus. Mutta älä helvetti satuta itseäsi!"

Helialla oli yllään vaalea kauluspaita, jonka toinen hiha tahriutui tihkuvasta verestä.
"Miksi en? Sehän on täällä ihan vittu tapana!" Helia valui selkä vasten seinää kyykkyyn, jääden tuijottamaan tyhjää. Se ei kertonut mistään hyvästä.

August laskeutui Helian vierelle kyykkyyn ja tarkasti ranteen vamman samalla kun Muriel laskeutui miehen eteen, ottaen tämän kasvot käsiensä väliin.
"Helia?" hän kutsui, yrittäen tavoittaa ystävänsä, joka oli kadonnut jonnekin persooniensa joukkoon. Hän taputti tämän poskea.

Helia vain tuijotti tyhjästi eteensä. Minuutteja. Kunnes miehen olemus sai uudenlaista, aivan outoa pirteyttä ja tuo nousi seisomaan.
"Mennään keinumaan?" Lapsekas ääni oli kuin kauhuelokuvista.

Muriel nousi seisomaan, samoin August.
Hetken nainen kuvitteli, että tämä oli se sama persoona, joka oli yrittänyt lohduttaa pientä sisartaan kuvitteellisessa autossa. Mutta Helian ääni kuulosti... erilaiselta.
Onnelliselta.
August painoi kätensä miehen rintakehälle, yrittäen pitää tämän aloillaan.
"Helia, ei tällä ole keinua", mies totesi, vilkaisten epätietoisena Murielia.
[2:31:45] Natsilepakko: Se ääni oli onnellisen pienen pojan. Mikä tekikin siitä kovin karmivaa. Helian sivupersoonat heijastivat usein surua, tuskaa, negatiivisia tunteita.
"... Hö. Tehdään jotain muuta?"

Muriel nielaisi ja pyyhkäisi hiuksia pois kasvoiltaan.
Ei, hänkään ei ollut tavannut tätä persoonaa aikaisemmin.
"Helia, ei meidän tarvitse tehdä nyt yhtään mitään", hän totesi ja otti miehen toisen käden, sen, jota tämä ei ollut purrut, omaansa, puristaen sitä.
"Helia?"

Helia vilkaisi ympärilleen. Hän ei selvästi reagoinut Helian nimeen. Kuka?
"Kiltit? Mistä.. Mistä tämä tuli?" Hän nosti kevyesti verta tihkuavaa kättään.

Jos ikuisesti Roosta huolehtimaan juuttunut persoona oli ollut saada palan nousemaan jopa Murielin kurkkuun, tämä selvästi onnellinen lapsi särki hänen sydämensä.
Lapsi, joka Helian olisi pitänyt saada olla.
"Sinä purit rannettasi itse", August huomautti vakavana.
Muriel puraisi huultaan ja puristi kättä hieman lujempaa.
"Helia? Kaikki on hyvin, sinä olet täällä minun luonani. Olimme pelaamassa Scrabblea."

Poika meni kevyesti hämilleen.
"Mi-mitä? Voisiko siihen laittaa laastarin?" Jos Helia koskaan saisi tietää tästä persoonasta, mies murtuisi itse täysin.
"Scrabblea? Pelataan sitä!"

"Hoidetaan haava ihan kohta, Helia", Muriel lupasi.
"Ja jatketaan peliä. Mutta ensin sinun on tultava takaisin. Muistatko, meillä jäi peli kesken, kun sait puhelun."
Hän nipisti miehen kämmenselkää kevyesti. Ei hän halunnut satuttaa, mutta Helia oli sanonut, että joskus fyysinen kipu auttoi palaamaan takaisin.

"Ai!" Lapsekas ääni parahti, saaden Helian ottamaan pari askelta kauemmas.
"Miksi sinä noin teit? Ilkeää!"

August nappasi vuorostaan kiinni Helian käsivarresta.
"Koska olet sanonut, että kipu auttaa, Helia", Muriel muistutti ja yritti samalla vakuuttaa itsensä siitä, ettei ollut juuri satuttanut pikkupoikaa.
"Ja haluaisin sinut nyt todella takaisin."

Helia katseli kahta muuta hämmentyneenä. Mitä ihmettä?
"Miksi se auttaisi? Mihin?" Ne olivat lapsekkaan uteliaisuuden lausumia kysymyksiä.
"Kenet? Mitä? Puhutte outoa..." Poikaa alkoi itkettää.

Yleensä Helia palasi melko nopeasti, oli palannut niinä kertoina, joita Muriel oli todistanut, mutta nyt persoona tuntui istuvan tiukassa.
Kun Helia alkoi itkeä, hän tunsi sydämensä särkyvän.
"Helia, ei mitään hätää", nainen vakuutti ja kietoi kätensä ystävänsä ympärille.
"Kaikki on hyvin, me olemme täällä minun luonani."
August kurtisti kulmiaan.
"Pitäisikö lähteä sairaalaan?" mies kysyi huolestuneesti.
"Odotetaan vielä hetki. Helia?"
[3:03:53] Natsilepakko: Mies nojasi Murieliin koko kehollaan, kuten lapsi joka haki lohtua. Lopulta hän valui alas, itkien lohduttomasti.
"Äiti, anteeksi... Älä huuda. Se ei ole Roon syy, minä... Se olin minä. Minä pudotin sen maljakon."

Itku sattui kumpaankin sivustaseuraajaan.
Muriel valui alas lattialle Helian kanssa, kädet yhä miehen ympärillä.
"Helia, hei, kuule, sinä olet nyt täällä minun luonani. Ei ole mitään hätää, ei mitään maljakkoa."
Hän taputti miehen kyynelistä kosteaa poskea.

"A-anteeksi... En tee enää sellaista. Se oli vahinko." Helia vannoi äidilleen.
"Olen pahoillani, ei pitänyt häiritä Wolfien harjoituksia, ei pitänyt, minä siivoan sen..."

Muriel taputti Helian poskea hieman kovempaa.
"Helia? Ei hätää, mitään pahaa ei ole tapahtunut. Kaikki on hyvin."
August vilkaisi kelloaan yrittäen arvioida, kauanko tätä oli jo kestänyt.
"Helia, oletko ottanut lääkkeesi?" mies kysyi rauhallisesti, vaikka epäili, ettei tämä pystyisikään vastaamaan nyt.

Ei Helia kyennyt tosiaan vastaamaan. Mies oli ottanut kyllä lääkkeensä, mutta siskon takapakki sai tuon romahtamaan täysin. Pian tyhjyys tuli hänen olemukseensa. Se tyhjyys oli kamalinta. Kuristava, lamaannuttava pelko ja tyhjyyn.

Muriel tunnisti jo tyhjyyden, joka Helian katseeseen ilmaantui.
"Helia?" hän kutsui ja taputti miehen poskea, nipisti toista kämmenselkää.
"Helia, kaikki on hyvin. Olemme minun kotonani. Ei ole mitään hätää."

Vasta noin viides nipistys sai Helian vetämään kättään pois. Hän istui lattialla, havahtuen hitaasti.
"Mh... Mitä?" Hän kyllä arvasi mitä oli jo tapahtunut.

Muriel huokaisi helpotuksesta.
"No hei. Kävi vähän vieraita. August, hakisitko sidetarpeet? Siellä vessan kaapissa."
Hän käänsi katseensa takaisin Heliaan ja silitti miehen poskea, jota aikaisemmin oli läpsinyt.
"Anteeksi nipistely. Millainen olo?"

Helia vilkaisi kättään, kun tunsi sen jomottavan.
August oli nähnyt. Voi hyvä luoja.
"... Hämmentynyt." Pää oli sekaisin.

"Varmasti. Mutta ei hätää, olet taas täällä."
Muriel pyyhkäisi Helian hiuksia hellästi.
"Mikä on viimeinen asia, jonka muistat?"

Helia mietti kuumeisesti.
"Minä... Sain puhelun sairaalasta."

Muriel nyökäytti päätään.
"Niin. Ilmeisesti jokin siinä puhelussa sai sinut pois tolaltaan."

"Andy otti takapakkia." Helia painoi silmänsä kiinni ja muisteli.
"Häntä painostetaan syömään."

"No voihan helvetti", Muriel äyskähti. Helia ei tosiaan olisi tarvinnut sellaisia uutisia. Juuri kun tämä oli iloinnut, että Andyn ollessa sairaalassa pystyi rentoutumaan.
"Ei ihme, että persoonat puskivat esiin. Onko Andy kuitenkin kunnossa? Millaista takapakkia?"

"Hän oli saanut jonkun... Jonkun raivarin ja satuttanut itseään. Ei pahasti, mutta purrut jotakuta, kuten hän vihaisena tekee..." Helia sai oikeasti ajatella.
"Hän on kunnossa kyllä. Pelkäsi kai ettei saisi letkussa ottaa vieraita, en tiedä, pitää mennä käymään..."

Murielin ilme synkkeni.
Andyllä oli vaikuttanut menevän niin hyvin, ja sitä kautta Heliakin oli ollut onnellisempi. Surullusta, mutta totta.
"Oletko varma, että sinun on hyvä mennä? Tilanne on sinulle aika stressaava."

"Pakko." Kuka sinne muka menisi puhumaan siskon kanssa, jos ei hän?
"Minun on pakko men..." Sitten vasta hän tuntui rekisteröivän että August oli paikalla. Se sai miehen nousemaan ja karkaamaan yläkertaan. Häntä hävetti.

August oli juuri palannut ensiapulaukun ja kostean pyyhkeen kanssa, ja sekä hän että Muriel hätkähtivät, kun Helia karkasi pystyyn.
Nopea katseidenvaihto, ja August lähti Helian perässä yläkertaan.

Helia oli vetänyt oven kiinni.
Ei. Ei. Hän oli halunnut välttää tätä. Mies pyyhkäisi silmäkulmiaan kun istui sängyllä. Tuollainen vei hänestä voimat ja se sai hänet myös itkemään helposti.

August seisahtui oven taakse (hän oli ehtinyt nähdä sen sulkeutuvan) ja koputti.
"Helia? Saanko tulla sisään?"
Ujo saluki oli seurannut häntä yläkertaan ja istui nyt jalan vieressä, katsoa napotti suurilla silmillään melkein syyttävästi.
"Normakin on täällä."

Helia pyyhki vimmattuna silmiään.
".... Joo..." kuului vaimea vastaus.

August huokaisi helpotuksesta ja avasi oven. Norma luikahti ensimmäisenä sisään ja loikkkasi Helian vierelle sängylle, painaen kuononsa huolestuneesti haistelemaan veristä hihansuuta.
August sulki oven perässään ennen kuin asteli sängyn luo.
"Näyttäisitkö sitä kättä?" hän pyysi pehmeästi.

Helia vei käden koiran ulottuvilta. Hän painoi kasvonsa salukin turkkiin, ojentaen kättään Augustia kohti.

August istahti sängyn reunalle Helian toiselle puolelle, laski ensiaputarvikkeet kädestään ja kääri kauluspaidan hihan ylös.
Helia oli purrut itseään kovaa. Tavallisesti kipu olisi saanut lopettamaan kesken.
August ei sanonut mitään vaan pyyhki veren kosteaan pyyhkeeseen ennen kuin alkoi desinfioida haavaa.
Norma nuoli lohduttavasti Helian korvaa.

Silloin kun persoona oli vallassa, erityisesti Viv, kivun aistiminen tuntui katoavan kokonaan. Hän piti silmiään kiinni, kasvoja salukin turkissa häpeissään. Miksi hän oli sairas?

Saatuaan haavan puhdistettua August painoi haavalapun sitä vasten ja alkoi kieputtaa kevyttä, joustavaa sideharsoa ranteen ympärille pitämään sitä paikoillaan.
"Millainen olo sinulla on?" hän kysyi samalla, vilkaisten Heliaa, joka piilotteli kasvojaan Norman turkkia vasten.

Terve käsi silitti koiran kylkeä.
"..mmhm... Vähän... Väsyttää." Muuten hän voi ihan hyvin. Ja hävetti.

”Sitten sinun kannattaa varmasti käydä nukkumaan, kun tämä käsi on saatu pakettiin. Kunhan katsoo, ettei haava tulehdu, se tulee kyllä kuntoon.”
Hän taittoi sideharson pään siististi piiloon ja nosti sitten käden hetkeksi huulilleen, painaen kevyen suukon sen kämmenselälle.
”Helia? Mikset katso minuun?”

"... En uskalla mennä nukkumaan." Joskus hän oli herännyt toisena, mentyään heti nukkumaan tällaisen jälkeen. Ei kiitos. Hän värähti suukkoa ja puri huultaan.
"Minä... Minua hävettää."

”No, ainakin voit levätä”, August totesi, laski Helian käden varovasti sängylle ja kosketti miehen jännittynyttä selkää.
”Hävettää? Miksi?”

Helia värähti kosketuksen alla.
"Minä... Pitää kysyä Murielilta mitä tapahtui." Hän ei halunnut jäädä yksin lepäämään. Helia kuitenkin pelkäsi persoonien vaihtumista.
"Sinä näit."

"Voin pyytää hänet tänne kohta, jos haluat."
Hän pysäytti kätensä, kun Helia värähti, mutta kokeili sitten päättäväisesti uudelleen.
"Helia, ei sinun tarvitse hävetä. Et sinä ole tehnyt mitään väärää, eikä se, mitä tapahtui, muuta mielipidettäni sinusta. Minä tiesin jo ennestään, että sinulla on tämä sairaus, jonka kanssa sinun on elettävä."

Helia tuntui kevyesti käpertyvän kosketusta karkuun.
"Tulen olohuoneeseen. En.. En halua jäädä yksin." Silmiä kirveli vain enemmän. August oli enkeli.
"Silti. Nyt näin mitä se on. En tiedä oliko se vielä pahinta, mutta... Minä tiedän vain mitä tein kun olin raivoissani. Hämärästi. "

August ei kiusannut Heliaa enempää kosketuksellaan, mutta ei kuitenkaan siirtynyt kauemmas, istui siinä vieressä.
"Kuten huomaat, minä en ole vielä juossut karkuun", hän huomautti lempeästi.
"Kyllä, minusta oli kamala katsoa, kun satutit itseäsi. Mutta sairaus on vain yksi osa sinua."

Mies suoristautui hieman, nojautuen Norman sijaan Augustia vasten.
"Olet ihana." Niin ihana.

August kietoi toisen käsivartensa Helian ympärille ja painoi suukon tämän ohimolle.
"Niin olet sinäkin. Älä unohda sitä."
Norma painoi päätään melkein mustasukkaisena Helian syliin.

Helia työnsi Normaa kauemmas. Ei se saisi noin tehdä. Augustkin sai olla lähellä.
"Mmmh. Lupaan."

Norma oli loppujen lopuksi hyväkäytöksinen, alistuva koira, joten se tyytyi nojaamaan Helian jalkaa vasten vähemmän omistavasti.
August suukotti miehen ohimoa uudelleen.
"Hyvä. Sattuuko muuten päähäsi tai särkeekö sormia? Eihän okseta tai huimaa?"

Helia pudisteli päätään.
"Ei. Voin ihan hyvin." Kohta hän nousisi. Ihan kohta.

August silitteli kiireettömästi Helian hartiaa.
”Kannattaa kuitenkin tarkkailla omaa oloa tänään, en ole varma, kuinka kovaa löit pääsi.”

"... Ai siitä tämä kuhmu?" Helia ei muistanut kuin pätkiä, sieltä täältä. Ei kunnolla mitään.

”Niin. Olen pahoillani, en ehtinyt väliin ajoissa”, August pahoitteli ja kohotti kätensä hipaisemaan hyvin varovasti kohtaa, jonka Helia oli iskenyt seinää vasten.

Helia huokaisi raskaasti.
"Ei se oli sinun syysi."

"Ehkä ei, mutta olisin silti mieluusti halunnut estää sen", August totesi. Hän sipaisi Helian hiuksia niskan kohdalta.
"Haluatko mennä nyt olohuoneeseen?"

Helia nyökkäsi pehmeästi. Miksi Muriel vastannut?
"Muriel. Mitä tapahtui?" Tuo oli aina kertonut.

"Mh, joo." Helia nousi, hieraisten kasvoaan. Hän asteli edeltä alas, etsiytyen Murieli luo.
"Muriel... Mitä minä...?"

Muriel istui olohuoneessa edessään höyryävä mukillinen teetä, Vega puoliksi syliinsä käpertyneenä.
”Oh, otatteko teetä?” hän kysyi, kääntäessään katseensa yläkerrasta palaaviin miehiin, joiden vanavedessä Norma seurasi.


Muriel katsoi Heliaa hetken ja taputti sitten paikkaa vierellään sohvalla.
”Tule istumaan, Helia-rakas.”

Helia katseli naista, hätä silmissä vilahtaen. Mitä ihmettä?
"Muriel, mitä?" Hän ei osannut nyt istua alas ja rauhoittua.

Muriel huokaisi ja hieraisi otsaansa.
”Ei mitään hätää. Minä vain...”
Hän katsoi Heliaa hetken, miettien, miten asian muotoilisi.
”Luulen, että se oli uusi persoona. Tai siis, sellainen, jota minä en ollut vielä tavannut. Tämäkin oli lapsi, mutta ei se sama, joka lohdutti siskoaan.”

Helia vajosi alaspäin. Voi luoja. Uusi? Ilmeisesti sellainen jota hän ei muistanut.
"Ei. Ei taas."

Muriel nykäisi itsensä pystyyn sohvalta, Vegan hypähtäessä lattialle, ja harppoi lattian poikki kietoakseen käsivartensa ystävänsä ympärille.
”Olen pahoillani, mutta siltä se vähän vaikuttaa.”

Helia tuijotti tyhjästi lattiaa, itkun partaalla.
"Millainen?"

August oli lähtenyt hakemaan itselleen teetä, todennäköisesti antaakseen heille mahdollisuuden puhua hetken kahdestaan.
”Kuten sanoin, lapsi”, Muriel vastasi, silittäen Helian selkää.
”Tämä vaikutti… onnelliselta. Halusi keinumaan ja pelata pelejä. Ei samanlainen kuin… se onneton pieni raukka, joka ei voinut kuin lohduttaa itkevää siskoaan.”

Helia puri huultaan, kunnes ei enää voinut olla itkemättä. Miksi? Miksi hänellä oli sellainen?

Muriel kietoi käsivarsiaan paremmin Helian ympärille.
”Shh...” hän hyssytteli, silittäen miehen selkää, muttei todella yrittänyt estää tätä itkemästä. Olihan se ihan helvetin epäreilua, juuri kun kaikki meni hyvin.

"Miksi minulla edes on sellainen? Minä en... Niin." Helia nyyhkytti hiljaa.

”Helia-rakas, minä en tosiaankaan tiedä”, Muriel vastasi, tuntien itsensä vastenmielisen avuttomaksi.
”Sinun pitää keskustella tästä terapeuttisi kanssa. Mutta sehän on hyvä, että nyt tiedämme, että tällainenkin persoona on olemassa. Tulet koko ajan tietoisemmaksi itsestäsi.”

"Minä en halua. Luoja, minä en halunnut mitään tästä. Haluan vain olla terve, normaali." Helia pyysi hiljaa.

”Kultarakas, minä tiedän sen”, Muriel vakuutti, silitellen yhä Helian selkää.
”Mutta valitettavasti meidän täytyy nyt pärjätä asioiden kanssa niin kuin ne ovat. Tiedän, että se on ihan helvetin paskamainen asia sanoa, kun yrittää lohduttaa, mutta niin se vain on. Mutta sinä tulet parempaan kuntoon, aivan varmasti.”
Kunhan Andy saisi oman päänsä edes vähän parempaan kuntoon.

Helia niiskaisi.
"... Ei hän tule." Se oli ensimmäinen kerta kun hän myönsi ajatuksensa ääneen.
”Hm?”
Muriel yritti tavoittaa Helian katseen ja pyyhkäisi tämän kyyneleistä poskea kädellään.
”Mitä tarkoitat?”

Helia katsoi hieman tyhjästi lattiaan.
"Hän voi aina vain hetken hyvin. Sitten tulee jotain ja kaikki hajoaa. Aina. Joka vitun kerta. "

Muriel todella toivoi, että voisi kiistää Helian sanat. Valitettavasti hän oli joutunut riittävän monta kertaa näkemään, kuinka kerta toisensa jälkeen lupaava alku hajosi kerralla käsiin, ja sitten oltiin taas lähtöpisteessä.
”Minusta alkaa näyttää yhä enemmän siltä, että sinun pitäisi ottaa vähän välimatkaa siskoosi.”

"Miten? Miten?" Helia ähkäisi hiljaa. Hän tiesi mitä tapahtuisi jos tekisi niin.
"Hän.... Tekisi itselleen jotain."

”Minä voin ottaa hänet tänne. Pistää vaikka helvetti liekaan, jos se on ainoa keino estää häntä tekemästä mitään typerää.”
Ei Muriel inhonnut Andya, ei missään tapauksessa, mutta tämä oli saanut jatkua jo aivan liian kauan.
”Tajuatko, etten minäkään halua seurata vierestä, miten sinun terveytesi romuttuu kerta toisensa jälkeen pahemmin? Te olette molemmat minulle äärimmäisen rakkaita, hitto vie!”

"En halua ottaa vastuulleni sitä että hän tekee jotain peruuttamatonta." Helia vinkaisi hiljaa.

”Tiedän, rakas, minä tiedän.”
Muriel pudisti päätään ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
”Mutta tämä ei ole hyväksi kummallekaan teistä, tiedäthän sinä sen. Joka kerta, kun Andy romahtaa, sinunkin vointisi huononee.”

Helia huokaisi raskaasti, lysähtäen sohvalle.
"M-minä olen loppu." Helia myönsi hiljaa.

”Minä huomaan sen”, Muriel totesi ja istahti Helian viereen sohvalle.
”Se ei ole sinun syytäsi. Et ole hylkäämässä siskoasi. Sinä vain tarvitset nyt aikaa siihen, että saat toipua rauhassa. Ei Andy jää yksin, hänellä on minut. Mutta sinä tarvitsisit nyt omaa aikaa.”

Helia yritti pidätellä itkuaan.
"Hän ei ymmärrä sitä niin. Andy näkee sen hylkäämisenä."

”Todennäköisesti. Ja hän tulee kiukuttelemaan, raivoamaan ja uhkailemaan junan alle kävelemisellä”, Muriel totesi, silittäen Helian hiuksia.
”Mutta hänen on opittava pääsemään siitä yli. Ja opittava myös se, ettei viiden minuutin, viiden päivän tai viiden viikonkaan erossaolo tarkoita, että kukaan olisi hylkäämässä häntä.”

Helia veti itseään pienemmäksi sohvalle.
"En voi. Muriel, minä en voi. Se... Hän toteuttaa sen vielä."

”En minä anna hänen toteuttaa”, Muriel vakuutti. Siihen kai Andy loppujen lopuksi pyrki, yritti kiristää läheiset pysymään luonaan, vaikkei se ehkä tietoinen strategia ollutkaan. Mikään ei pitänyt muita varpaillaan samalla tavalla kuin uhkaus itsensä satuttamisesta.
”Sinä et jaksa enää kauaa, Helia. Kohta et pysty huolehtimaan edes itsestäsi.”

Helia tunsi inhottavan kuristavan tunteen sisällä. Siitä oli kauan kun hän oli ollut näin huonossa kunnossa.
"Mh... Niin." Muriel oli oikeassa.

”Ei se olisi lopullista”, Muriel muistutti lempeämmin.
”Vain hetken hengähdystauko. Niin että te molemmat saatte aikaa toipua. Minä pidän huolta Andysta, ja onhan hänellä nyt myös Wesley. Hänen seuransa tekee siskollesi hirveän hyvää.”
Vaikka ehkä poikaparan – Muriel ei osannut ajatella miestä muuten, vaikka ei ikäeroa nyt niin hirvittävästi ollutkaan – kanssa pitäisi keskustella ensin rauhassa siitä, mikä tilanne oikeasti oli. Ettei Andy ollut helppo ihminen.

Helia huokaisi syvään. Niin. Niin kai.
"... Vain hetkeksi."

”Vain hetkeksi. Vaikka vain jouluun saakka”, Muriel ehdotti ja tukahdutti helpotuksenhuokauksen. Vihdoin Helia tuntui suostuvan ymmärtämään sen, mitä hän oli yrittänyt sanoa.
”Käydään huomenna yhdessä sairaalalla juttelemassa hänen kanssaan, sopiiko?”
Ettei se tuntuisi niin pahasti hylkäämiseltä. Kun veli vain katoaisi.

Helia nyökkäsi myöntymisen merkiksi.
"Mennään vain."

Muriel suukotti Helian poskea.
”Hienoa. Kaikki järjestyy kyllä vielä. Tahdotko teetä?”
Hän luotti siihen, että myös August huolehtisi siitä, että Helia saisi nyt vain levätä ennen joulua.

Helia huokaisi raskaasti.
"Minä... Joo. Ja ruokaa."

Muriel nauroi pehmeästi ja suukotti Helian poskea uudelleen.
”Minä haen sinulle ruokaa”, hän lupasi ja nousi ylös, viitaten Normaa ottamaan paikkansa. Aulassa heidän polkunsa ristesivät teemukeja kantavan Augustin kanssa, sanattomaan keskusteluun riitti yksi katse.
He molemmat tekisivät parhaansa, jotta Helia alkaisi taas voida paremmin.

Helia päästi Norman syliinsä asti. Hän istui sohvalla risti-istunnassa ja halasi koiraa kuin pelastusrengasta.

August laski teemukit sohvapöydälle keskeneräisen pelin keskelle ja istahti Helian vierelle.
Tällä kertaa Norma ei tuntunut edes välittävän, nojasi vain päätään rauhallisesti miestä vasten ja antoi tämän halata itseään.
”Teetä. Jos tekee mieli”, mies totesi pehmeäsi ja hipaisi Helian poskea.

Helia otti mukin toiseen käteensä, halaten Normaa edelleen toisella kädellä.
"Kiitos."

”Ole hyvä.”
August jatkoi Helian posken silittelyä.
”Jos jäisi tänne yöksi?”

Helia nyökkäsi pehmeästi. Hän vilkaisi Augustia surullisin silmin.
"Menetkö huomenna töihin?"
Helian surullinen katse särki Augustin sielua.
”Minulla on töitä vasta illalla, joten sen kanssa ei ole kiire.”

"Jos... Voisitko jäädä?" Hän huokaisi hiljaa, painuen miehen kainaloon. Hän ei halunnut olla yksin.

Helia tuntui olevan tällä hetkellä todella rikki.
”Tietenkin, jos haluat minun jäävän, minä jään.”

"... Kiitos." Helia kuiskasi hiljaa. Luojan kiitos. Hän käpertyi miehen kainaloon, rapsutellen vapaalla kädellä Normaa ja vilkaisi huoneeseen saapuvaa Murielia.

Muriel palasi mukanaan edelliseltä päivältä jäänyttä kasviswokkia ja ojensi kulhon Helialle ennen kuin istahti nojatuoliin, häädettyään Rigelin takapuolensa alta.
”Jääkaapissa on vielä marjapiirakkaa jälkiruuaksi.”

Helia otti wokkikulhon käteensä hymyillen.
"Kiitos." Hän vei haarukallisen suuhunsa ja vilkaisi lautaa.
"... Pelataan?"

Pelaaminen tuntui ihastuttavan normaalilta. Juuri sellaiselta, mitä Helia tarvitsi rentoutuakseen.
"Taisi jäädä minun vuorooni", Muriel huomautti, ja hätisti toiveikkaana apajille kerääntyneet koirat kauemmas. Helian ruokaan ei koskettu.
"Toivon, että ette kurkkineet kirjaimiani sillä välin, kun olin keittiössä."
Normaalia. Täysin normaalia.

Helia hymähti pehmeästi.
"Ei, en kurkkinut." Hän lupasi, syöden siinä pelaamisen lomassa.

Lopulta Muriel hävisi Helialle nipinnapin. Ja kuten asiaan kuului, loukkaantui siitä verisesti.
Kellokin oli jo vaikka mitä.
”Käyn pistämässä teille petin kuntoon samalla kun nuolen haavojani”, nainen ilmoitti, harppoen olohuoneesta koirat kannoillaan.

"Muriel, älä ole tuollainen." Helia nauroi, käpertyen Augustin kainaloon.
"Olet tärkeä."

Ovensuusta kuului tuhahdus, joka sai Augustin väkisinkin nauramaan.
"Hän on naurettavan huono häviäjä", mies huomautti, silitellen Helian silkkisiä hiuksia.

"Niin on." Helia naurahti pehmeästi.

Palatessaan takaisin olohuoneeseen Muriel oli sentään rauhoittunut.
"No niin, siellä on sänky, sitten kun alkaa väsyttää. Ja hammasharjat valmiina myös", nainen totesi, vajoten takaisin nojatuoliin.
"Että ei tarvitse muuta kuin kömpiä yläkertaan kun alkaa nukuttaa."

Helia nyökkäsi, lähtien kohta yläkertaan. Hän pesi hampaat ja kävi sänkyyn vaikka ei oikeastaan väsyttänyt.

August seurasi Heliaa yläkertaan ja kömpi tämän perässä sänkyyn. Hän ei käynyt vielä kuitenkaan makuulle, vaan jäi istumaan peiton päälle, silitellen miehen hiuksia.
”Penni ajatuksistasi.”
Helia katsoi seinää, kunnes käänsi kasvonsa Augustin puoleen.
"Tule viereen." Hän pyysi hiljaa.

August kumartui painamaan suukon Helian otsalle ennen kuin kömpi peiton alle, kietoen toisen kätensä miehen ympärille. Hän unohtui silittelemään tämän kylkeä sormenpäillään.
”Parempi?”

Helia painui mahdollisimman lähelle, pienelle kerälle. Niin pienelle kuin kaksimetrinen mies saattoi päästä.
"On. Paljon parempi."

August kietoi kätensä paremmin Helian ympärille ja painoi suukon tämän hiusten joukkoon.
”Hyvä niin.”

Helia sulki hetkeksi silmiään.
"August." Hän aloitti hiljaa, pehmeällä äänellä.
"Voisinko... tulla muutamaksi päiväksi luoksesi?"

August silitteli Helian kylkeä.
”Tietenkin sinä voit”, hän vakuutti lempeästi.
”Dessi pitää sinulle seuraa silloin, kun olen töissä. Vaikka onneksi tässä on tulossa pari vapaapäivääkin.”

"Mmmh. Kiitos." Helia ei halunnut nyt olla yksin.

”Ei sinun tarvitse kiittää”, August vakuutti pehmeästi.
”Yritä saada levättyä vähän, jooko? Minä olen tässä.”

"Mmm..." Helia ymisi hiljaa. Hän nukahti pian.
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   Ti Joulu 12, 2017 7:23 pm

Tiistai 12.12.2017, Hexham / Newcastle

Helia heräsi aamulla Augustin kainalosta, venytellen pitkään ja hartaudella. Se oli aina yhtä ihanaa. Herätä siitä vierestä.

August heräsi vain hetken Helian jälkeen, räpytteli silmänsä auki ja hymyili.
”Huomenta”, hän tervehti unen kähentämällä äänellään.
”Saitko nukuttua?”

"Huomenta." Helia mutisi hiljaa. Augustin ääni aamuisin oli niin ihana. Hän painoi suukon miehen huulille.

Ainakin Helia näytti voivan paremmin. August pyyhkäisi miehen hiuksia ja kohottautui sitten hitaasti istumaan, hiukset takaraivolta hieman littaan painuneina.
Norma oli kömpinyt jossain vaiheessa yötä jalkopäähän nukkumaan, raapinut ovea niin kauan, että August oli tajunnut nousta puoliunessa avaamaan sille oven.

Helia katsoi miestä pehmeästi hymyillen. Hän oli hitaasti huomannut olevansa... aamuihmisiä. Helia veti toista takaisin, suudellakseen hellästi miehen huulia.
"Kiltti, ei ihan vielä…"

August nauroi pehmeästi ja kumartui kiltisti vastaamaan Helian suudelmaan.
"Ei meillä kiire ole."
Vaikka ei hän ollutkaan aivan varma siitä, mitä kello oli.

Helia suuteli toista hetken, vetäen miestä päälleen. Muriel ei kuulisi jos he olisivat hiljaa.
"Hyvä…"

August naurahti.
"Hei, Helia, odotas vähän..."
Hän painoi suudelman miehen huulille ennen kuin kömpi ylös ja naksautti kieltään Normalle.
"Norma, menepäs katsomaan äitiä. Niin, hieno tyttö..."
Muriel kuolisi, jos kuulisi itseään kutsuttavan koiransa äidiksi. Siitä huolimatta Norma pujahti kiltisti ovenraosta ulos ja August pääsi palaamaan takaisin sängylle.

Helia ei voinut olla hymyilemättä kun August houkutteli koiran ulos.
"... Tiesin että siihen on syy miksi pidän sinusta." Hän veti miestä takaisin päälleen.

August ei vastustellut, vaan painautui Heliaa vasten ja painoi päänsä hamuilemaan miehen kaulaa.
Muriel tuskin pahastuisi, nainenhan oli toivonut, että Helia saisi oman, oikean elämän.
Ja tänään oli tiedossa ikävä velvollisuus, joten mitä sitten, jos aamun aloitti mukavasti?
Hän näykkäisi kaulan ihoa kevyesti.

Helia puri huultaan, yrittäen olla mahdollisimman ääneti. Muriel tuskin arvostaisi jos kuulisi heidät.

Augustin olisi todennäköisesti pitänyt ottaa huomioon se, että nyt oli paras pysytellä kiltisti ja hiljaa. Mutta valitettavasti hän oli oppinut jo tuntemaan Helian sen verran hyvin, että tiesi tarkalleen, mistä suudella tai näykkäistä saadakseen tämän tuntemaan olonsa mahdollisimman hyväksi.

Helia puri epätoivoisesti huultaan ja kiemurteli toisen alla kevyesti.
"Ah... August!" Hän sihahti hiljaa, vieden kättä tuon haaroihin.

”Shh”, August hymisi Helian rintakehää vasten ja värähti miehen kosketusta vasten. Helia ei ollut ainoa, joka oli aamuihmisiä, mitä siihen tuli. Huulet kulkivat taitavina Helian vaaleaa ihoa vasten, samalla kun hän siirsi omaa kättään alemmas tämän keholla.

"Helppo sinun on sanoa.." Helia mutisi hiljaa, kiemurtaen hieman.
"Etkö vain voisi..." Helia pyysi hiljaa.

Ei August vain voinut. Ei, ennen kuin hän oli hyväillyt Heliaa aikansa, ajanut tätä hitaasti hulluksi. Vaikka tällä kertaa hän ei mennyt liian pitkälle, vetäytyi hetkeksi juuri hetkeä ennen, ja palasi vasta sitten toteuttamaan miehen toiveen, hamuten huulet suudelmaan tukahduttaakseen niiltä mahdollisesti pakenemaan yrittävän valituksen.

Helia puri huultaan. Jestas, oli hankalaa olla hiljaa. Hän raapi Augustin selkää, vetäen tuota jaloillaan lähemmäs.

August hengitti hitaasti, antaen huultensa painua aina silloin tällöin vasten Helian ihoa. Olkoon, se oli ehkä hieman epäreilua, mutta mies sentään kynsi hänen selkäänsä. Mikä sekään ei ollut tarkalleen ottaen reilua.

Helia hengitti tiiviimmissä tahdissa, valittaen.
"Ah, August..." Hän vikisi hiljaa. Helvetti

Se siitä täydellisestä hiljaisuudesta, myöhäistä.
August oli melko varma, että joku raapi oven takana, todennäköisesti Norma, joka oli sitä mieltä, että sen oli korkea aika päästä takaisin huoneeseen.
Ei aivan vielä, Norma-rakas.

Mielihyvä pyyhkäisi Helian yli nopeasti, saaden pitkän selän taipumaan kaarelle. Vaati työtä olla hiljaa.

August hautasi kasvonsa hetkeksi Helian kaulaa vasten, tasaten hengitystään. Vasta sitten hän kohotti katseensa ja painoi pehmeän suudelman ensin miehen kummallekin poskelle ja sitten huulille.
Norma oli tainnut jo luovuttaa oven takana.

Helia pitkitti sen pitkäksi, pehmeäksi suudelmaksi.
"... olet ihana." Hän huokaisi hiljaa.

August nauroi käheästi, hieman hengästyneesti.
”Olet tainnut sanoa niin ennenkin. Ja kuten aina, minun on vastattava, että niin sinäkin.”
Hän suuteli Heliaa vielä uudelleen.
”Pitäisikö alkaa nousta..?”

Helia ynähti vastahakoisesti.
"Jos on ihan pakko..."

"Muriel varmasti loukkaantuu, jos emme mene aamupalalle", August huomautti pehmeästi ja painoi vielä nopean suukon Helian otsalle ennen kuin nousi pois tämän päältä.

Helia naurahti, päästäen lopulta tuon kauemmas.
"Se voi olla."

Oli ihana nähdä Helia niin onnellisena, kun tämä eilen illalla oli vaipunut epätoivoon.
Ehkä heidän päivänsä voisivat olla tällaisia useamminkin. Ilman huolta. Kunhan kaikki saataisiin kuntoon.
Vedettyään vaatteet päälleen August asteli ovelle hiuksiaan sukien, aikeenaan päästää Norma takaisin huoneeseen, mutta koiraa ei näkynyt missään.

Helia ainakin toivoi niin, sillä hän nautti näistä aloituksista. Kerättyään itseään hieman mies kävi suihkussa ja asteli alas.
"Huomenta." Hän totesi Murielille.

Muriel oli jo alakerrassa laittamassa aamiaista. Norma nojaili hänen jalkaansa vasten ja katseli Heliaa loukkaantuneesti pitkää kuonoaan pitkin.
"Nukuitko hyvin?" Muriel tiedusteli. Ehkä vihjaten, ehkä ei, oli paha sanoa.

Helia vilkaisi Normaa, kyykistyen lattialle.
"Norma, tule tänne?" Hän tarjosi koiralle. Se oli niin selvästi pahoittanut mielensä.
"Nukuin." Hän vakuutti Murielille.

Norma tuijotti Heliaa vaitonaisena.
"Norma tässä kertoi, että se ajettiin aamulla ulos makuuhuoneesta", Muriel totesi kääntämättä katsettaan paistinpannusta. Hän ojensi toisen kätensä rapsuttamaan koiran päätä.
"Paljon ennen kuin nousitte."
Saluki antoi periksi ja nousi, tassuttaen Helian luo hieman luimistellen. Ei se osannut olla vihainen kauaa, vaan painautui häntäänsä hillityllä tavallaan heiluttaen miestä vasten.

Helia vilkaisi Murielia ja puraisi huultaan. Olisi turha vedota Norman häirinneen, saluki nukkui aina sievästi.
"Niinkö?" Hän tavoitteli viattomuutta ääneensä.

"Mm-hmm", Muriel myönsi ja siirtyi tiskin luo laittaakseen teen hautumaan, vedenkeitin oli napsahtanut veden kiehuttua.
"Norma on melkoinen tyttö kielimään."
Hän joutui tekemään töitä pitääkseen pokkansa. Onneksi August ei ollut vielä laskeutunut alakertaan, ilmeisesti mies oli jäänyt suihkuun.

Helia rapsutteli koiran korvia hellästi, pitäen katseensa tiukasti koirassa.
"Niinkö? Mistähän lie oppinut..."

"Mistä lie."
Muriel vilkaisi Heliaa ja siinä kohtaa häntä alkoi naurattaa. Tai ehkä itkettää. Tai molempia. Hän käänsi katseensa nopeasti takaisin teepannuun, vaikka hartioiden tärinä paljastikin, että tyyni ulkokuori oli rikkoutunut.
"Te olette ihania."

Helia katsoi täriseviä hartioita, kurtistaen kulmiaan.
"... Ihania?"

"Ihania. Sinä ja August", Muriel huomautti ja iski pari palaa paahtoleipää leivänpaahtimeen valmistumaan. Vaivihkaa hän pyyhkäisi silmiään, itkun tai naurun niihin nostattamia kyyneleitä.
"Istu alas, ruoka on ihan kohta valmis."
Helia suoristautui ja istui alas, katsoen Murielia pitkään.
"... Kerro nyt vain mikä naurattaa."

"Minä nyt vain satun olemaan onnellinen."
Onnellinen siitä, että Helialla olisi ehkä viimein mahdollisuus elää omaa elämäänsä. Kokeilla parisuhdetta, joka toivottavasti osoittautuisi toimivaksi. Istua iltaa rauhassa, ilman jatkuvaa pelkoa.
August asteli keittiöön ja seisahtui Helian taakse, painaen suukon miehen hiusten joukkoon.

Helia kiehnäisi päällään Augustia kevyesti. Hiljalleen levottomuus siskosta alkoi hiipiä olemukseen.

Helia ei ollut ainoa, joka tunsi olonsa levottomaksi, mutta kuten aina, Muriel kanavoi oman levottomuutensa touhuamiseen. Hän istutti myös Augustin pöydän ääreen ja työnsi kummankin miehen eteen lautasellisen paahtoleipää, uunipaahdettuja tomaatteja ja paistettuja kananmunia, sekä höyryävät kupilliset teetä.
"Kannattaisi lähteä käymään sairaalalla nyt aamupäivästä", nainen totesi lopulta hörppien teetä pilkullisesta mukista.
Hoitaa asia pois alta heti.

Helia huokaisi raskaasti. Hän haukkasi paahtoleivästä, nyökäten.
"Mmm... Muriel, kävisitkö sinä pari päivää hoitamassa Shifun? Jos menen Augustin luo."

"Totta kai", Muriel lupasi.
"Kyllä minä nyt oman kummiliskoni käyn hoitamassa. Vaikka se ei kyllä osoita minkäänlaista kiitollisuutta, kiukuttelee vain."
Ja silti lisko oli aivan uskomattoman sympaattinen tapaus.

"Kiitos." Helia hymyili pehmeästi.
"Noh. Siellä on mangoa ja banaania, lepyttele sitä niillä. Ja anna myös vihreitä silti."

"Tiedän, ei makeaa mahan täydeltä", Muriel vakuutti, hörppäsi teekuppinsa tyhjäksi ja naputteli hetken levottomasti sormiaan tiskiä vasten, ennen kuin alkoi aikansa kuluksi jynssätä siitä olemattomia tahroja.

"Muistathan vitam...." Helia repesi nauruun kesken lauseensa, voimatta hillitä itseään. Vain vilkaisu Augustiin riitti.

Muriel kääntyi katsomaan epäluuloisesti Heliaa ja sitten Augustia, joka näytti piilottaneen oman huvittuneisuutensa teemukin reunan taakse.
"Voi helvetti teidän kanssanne... Mikä vitamiineissa nyt on niin hauskaa?" hän kysyi, toinen kulmakarva koholla.

Helia ei saanut kerättyä itseään. Häntä nauratti aivan hillittömästi. Hän taipui tuolilla kaksinkerroin naurusta.

Muriel puhahti ja kääntyi takaisin siivoustyönsä puoleen, samalla kun August taputti Helian selkää pehmeästi.
Nauru oli parempi asia kuin itku.

Helia vilkaisi Murielia. Tuo loukkaantuisi jos hän ei kertoisi.
"... Eräänä aamuna August haastoi minut luettelemaan Shifun hoito-ohjeita."

Muriel käänsi epäluuloisen katseensa takaisin Heliaan ja Augustiin, joka oli kumartunut silittelemään muina miehinä Normaa.
"Ja..?"

".... Ja koitti tehdä kaiken samalla minua häiritäkseen. Pääsin vitamiineihin asti." Helia tarjosi selitykseksi.

Murielin toinen kulma kohosi korkeammalle kaarelle.
"... että sellaista", nainen tyrskähti.
"Pääsit sinä aika pitkälle."

"No hän ei muistanut uniaan! Ja minä kuulemma häiritsin." Helia antoi haasteelle hieman taustaa.
"Niin pääsin."

"Sinä häiritsit", August vahvisti rauhalliseen tapaansa.
Muriel pyöräytti uudelleen silmiään, vaikka todellisuudessa olikin vilpittömän onnellinen Helian puolesta. Mies oli saanut kärsiä elämässään aivan tarpeeksi, tämä ansaitsi jonkun, joka sai unohtamaan ruokintaohjeet kesken kaiken.

Helia vilkaisi miestä viattomana, palaten takaisin aamiaisensa pariin.
Sairaalaan. Äh...

Kun he olivat saaneet syötyä, August keräsi astiat ja kantoi ne tiskialtaaseen, katsahtaen Heliaa.
"Tahdotko, että tulen mukaan?"
Itse keskustelu ei kuulunut hänelle, mutta silti.

Helia mietti hetken.
"Mh, tule vain." Voisipa sitten käpertyä Augustin kainaloon.

August nyökäytti päätään.
"Voimme käydä asuntosi kautta, niin voit tulla sitten suoraan minun luokseni", hän totesi.
"Jos sinun tarvitsee hakea vaatteita ja muuta."

"Joo. Tehdään niin." Helia lupasi. Syötyään hän joi teensä ja vilkaisi Murielia.
"Mennäänkö?"

"Mennään", Muriel vastasi ja pyyhkäisi hiuksensa uudelleen poninhännälle.
Mitäpä sitä turhaan pitkittämään, vaikka ei hän voinutkaan väittää olevansa innoissaan keskustelusta, joka odotti heitä.

Helia meni vetämään takkia niskaansa, hyvästeli Norman ja asteli autolleen. Hän kerrankin tuntui olevan liikkeellä omalla autollaan. Jopa sairaalan pihassa hän nousi autosta hermostuneena

"Minä odottelen teitä täällä", August totesi sairaalan aulassa, hipaisi Helian selkää ja painoi nopean suukon tämän poskelle, ennen kuin jätti miehen Murielin huomaan.
Matkalla hisseille Muriel kietoi sormensa Helian sormien lomaan ja puristi kättä hellästi.
"Jaksatko sinä?"

Helia tuntui jäykältä ja kalpeat silmät vain tuijottivat suoraan eteen. Mitä hän voisi tehdä?
"Jaksan." Oli pakko jaksaa. Hän keräsi aina yhtä outoja katseita ja yleensä jaksoi huvittua niistä, mutta ei nyt.
Muriel kysyi hoitajilta oikean huoneen numeron, Andy ei ollut vielä siirtynyt takaisin sille osastolle, jolla oli ollut aikaisemmin.
Hän vilkaisi vielä Heliaa ja puristi tämän kättä uudelleen ennen kuin koputti vaaleaan oveen, jossa komeili suuri numero seitsemän.
"Andy, hei", hän tervehti pehmeästi astuessaan huoneeseen, joka oli tunnelmaltaan paljon sairaalamaisempi kuin se, jossa Andromeda oli ollut aikaisemmin. Tämä torkkui tokkuraisen oloisena sinisen peiton alla, tutussa kissapyjamassa ja hiukset pörrössä, mutta havahtui heidän saapumiseensa.
Ilmeisesti uhkaus letkuruokinnasta oli päätetty toteuttaa, kapea putki oli kiinnitetty teipillä poskeen.

Helia seurasi Murielia miltein tyhjänä kuorena. Häntä pelotti. Paljon. Siskon näkeminen letkussa sai puremaan huulta. Voi luoja.
"Hei Rooroo." Pitäisiköhän joskus alkaa puhua siskolle kuin aikuiselle?

Muriel vilkaisi Heliaa ennen kuin istahti vuoteen laidalle.
"Mikä olo?" hän kysyi Andromedalta, joka yritti nykiä hiuksia kasvojensa peitoksi, ilmeisesti häpeillen tapahtunutta. Ainakin toinen ranne näytti olevan paksussa siteessä.
"Ihan okei. Väsyttää", Andromeda vastasi paksulla, hieman käheällä äänellä.

Helia nieleskeli tyhjää, istuen käytännössä siskonsa viereen. Tottuneesti mies suoristi jalat sairaalasängyllä, kietoen käden siskon niskan taakse. Hellästi Helia veti käden nyppimästä hiuksia.
"Roo-rakas."

Andromeda käpertyi veljensä kylkeen.
"Minä olin taas typerä", hän myönsi onnettomana ja nykäisi ärtyneesti letkun irtonaisena roikkuvaa, tulpalla suljettua päätä.
"Mutta kun ne eivät antaneet minun syödä rauhassa. Nyt Wesley ei voi tulla katsomaan."
Hän katsahti veljeään toiveikkaana.
"Otitteko te Vegan mukaan?"

Helia huokaisi.
"Ei Vegaa saa tuoda tälle puolelle." Tämä oli varsinaisesti sairaalan puolta.
"Mmm. Pääset täältä pian omalle osastollesi."

Andromeda puraisi pettyneenä huultaan.
"No sitten kun pääsen taas sinne", hän totesi.
"Mitä kaupalle kuuluu?"

"Niin." Sitten Muriel toisi Vegan käymään.
"Hyvää. Ensimmäinen koiratanssi-kurssi alkaa helmikuussa."

Andromedaa hymyilytti.
"Sitten minäkin olen päässyt jo kotiin. Vaikka ei Vegasta taida olla tanssijaksi, hölmö Veggie."
Muriel katsahti Heliaa, toivoen, ettei mies perääntyisi nyt.

Helia nielaisi. Voi luoja.
"Niin... Tuota... Roo. Minä en hetkeen käy täällä." Helia ei halunnut selittää tätä...

Andromeda kurtisti kulmiaan.
"Minne sinä olet menossa?" hän kysyi hämillään. Oliko Helia puhunut jostakin pidemmästä seminaarista? Tai jostakin muusta tapahtumasta? Hän ei muistanut...

Helia veti syvään henkeä.
"... Minä en voi itse nyt hyvin." Hän korjasi. Ei hän ollut menossa mihinkään varsinaisesti.

Andromeda räpäytti silmiään ja nousi istumaan.
"Joudutko sairaalaan?" hän kysyi pelästyneenä, ääni kireänä. Muistaen, kuinka oli löytänyt Helian tämän kotoa, täysin omaan maailmaansa eristäytyneenä.

"Ei, en joudu." Helia lupasi, vetäen hellästi siskoa takaisin kainaloonsa.
"Mutta minun pitää saada... Omaa rauhaa. Muriel hoitaa asioitasi sen aikaa."

Andromedalta meni hetki tajuta, mitä Helia tarkoitti.
Sydän alkoi tempoilla kipeästi kylkiluita vasten, ja hän rimpuili itsensä kauemmas, jotta saattoi katsoa veljensä kasvoja.
Ei se voinut olla totta.
"... Etkö sinä jaksa minua enää?"

Helia ei olisi halunnut päästää Andya kauemmas. Siskon kasvojen näkeminen sattui.
"Ei kyse ole siitä. Roo, minä voin itse nyt huonosti." Hän yritti selittää.
"Minulla ei ole voimaa hoitaa asioitasi nyt. Ihan vain pari viikkoa. Että saan levätä."

Andromeda tuijotti veljeään kauhuissaan.
"... Onko se minun syyni?" hän kysyi, ääni särkyen.
"Andy-rakas", Muriel aloitti, mutta Andromeda ei selvästikään aikonut kuunnella, vaan jatkoi:
"Senkö takia sinä olet sairas? Ettet sinäkään jaksa minua enää?"

Helia nielaisi tyhjää.
"Ei, olen ollut sairas jo kauan." Se ei tavallaan liittynyt siskoon.
"Mutta olen nyt väsynyt ja kärsin siitä. Tarvitsen vain hetken että voin olla oma itseni."

Andromeda kompuroi ylös sairaalasängyltä, lattia tuntui kylmältä paljaiden jalkojen alla.
"Sinäkin hylkäät minut", hän henkäisi onnettomana.
Ihan niin kuin kaikki muutkin.

"Roo!" Helia vinkaisi, nousten salamana ylös. Muriel, apua kiitos?
"En minä hylkää sinua. En ikinä."

"Hylkääthän!" Andromeda parahti, samalla kun Muriel nousi seisomaan ja kiersi sängyn toiselle puolelle tämän luo.
"Andy-kiltti, Helia tarvitsee vain pienen hengähdystauon", hän yritti selittää, mutta kuten aina, Andromeda oli kuuro selityksille.
"Heliakilttirakas, minä lupaan olla kiltisti", nainen aneli hiljaa.
"Älä jätä!"

Siskon hätääntynyt ääni sai palan nousemaan Helian nieluun. Hän yritti ottaa askelia lähemmäs siskoaan.
"Roo. En minä jätä sinua. Minä vain... Tarvitsen nyt itseäni."

Andromeda oli jähmettynyt paikoilleen, kuin peura ajovaloihin.
"Helia, minä lupaan, en tee enää mitään typerää, minä olen oikein, oikein kiltti..."
Hänen äänensä kuulosti melkein lapsekkaalta, paljon nuoremmalta ja korkeammalta.

Helia kiersi kädet siskonsa ympärille, halaten tuota. Hän itkisi kohta.
"Rooroo, ei se johdu sinusta."

Helia ei ollut ainoa, kyyneleet olivat jo alkaneet vieriä Andromedan poskille.
"Johtuuhan! Se on minun syytäni. Kaikki on minun syytäni. Se, että isä ja äiti ovat koko ajan vihaisia, ja että Wolfie lähti, ja nyt sinäkin lähdet..."
Ääni kulki surkeana uikutuksena.

"Ei!" Helia älähti siskolleen.
"Wolfien lähtö ei jumalauta ollut muuta kuin hänen omaa itsekkyyttään. Äiti ja isä ovat vihaisia meille molemmille, eikänse johdu sinusta vaan siitä että me emme ole ihmelapsia, kuten esikoinen." Mies sihahti hampaidensa välistä.
"Minä en ole koskaan valehdellut sinulle. Enhän?"

Andromeda takertui Helian takkiin, upotti sormensa tiukasti sen laskoksiin.
"Minä olen pahoillani", hän itki hiljaa.
"Minä lupaan, etten ole enää tyhmä, syön kiltisti aivan kaiken, ihan mitä tahansa... Helia, anteeksi..."

Helia ei ollut hyvä tässä. Hän olisi halunnut jo antaa periksi.
"Roo, ei tämä johdu vain siitä. Minä olen huonossa kunnossa." Hän myönsi sen ensimmäistä kertaa ääneen.

Hengitys alkoi käydä itkun myötä tukkoiseksi.
"Anteeksi..." hän uikutti, kun ei enää mitään muuta voinut. Anteeksi, että hän oli ollut niin hirvittävän huono sisko. Aiheuttanut Helialle hirveästi huolta.
"Anteeksi..."

"Ei ole mitään anteeksipyydettävää. Minä vain tarvitsen nyt itseäni, että voisin voida paremmin." Helia lupasi.

Andromeda ei keksinyt enää mitään sanottavaa, itki vain.
Muriel siirtyi lähemmäs, kosketti Helian käsivartta ja pyyhkäisi Andyn hiuksia.
"Ei ole mitään hätää, Andy. Te näette taas aivan pian Helian kanssa, kun hän on saanut levätä hetken."

Helia päästi irti siskostaan. Hänen oli pakko lähteä huoneesta, itkien. Aulassa hän sujahti suoraan Augustin käsien suojaan. Sisko varmasti tekisi itselleen jotain.

August oli ehtinyt nousta seisomaan nähdessään Helian palaavan aulaan, ja ehtinyt ottaa pari askelta tätä kohti. Hän kiersi kätensä miehen ympärille, silittäen tämän selkää.
Sairaala oli yksi niistä paikoista, joissa kyyneliä ei kyseenalaistettu. Korkeintaan ne saivat aikaan säälivän katseen, epäilyksen siitä, että jotain kamalaa oli tapahtunut.

Helialle se oli kamalaa. Hän rutisti miehen takkia nyrkkiinsä.
Ei hän ollut jättämässä siskoaan. Voi luoja.
"H-hän on ihan varma että lähden kuten Wolfie..."

"Veljesi?" August varmisti ja halasi Heliaa hieman lujemmin.
"Olen varma, että hän ymmärtää kyllä. Vaikka se varmasti tekeekin ensin kipeää. Happinaamari on laitettava ensin itselle, jotta voi sitten auttaa muita."
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   Ti Joulu 12, 2017 7:24 pm

"Miksi kaikki hokevat tuota minulle..." Helia mutisi hiljaa. Mistä se oikein johtui?
"Koska sinä olet niin uskomattoman hyväsydäminen, että unohdat pitää huolta itsestäsi", August huomautti pehmeästi.
"Mennäänkö autolle?" hän jatkoi, silitellen yhä Helian selkää.

Helia niiskaisi pehmeästi. Uskomattoman hyväsydäminen, joka hylkäsi siskonsa.
"Mennään.. Tulen omalla autolla Newcastleen että pääsen liikkeelle."

August nyökäytti päätään.
"Jääkö Muriel vielä sairaalalle?"
Todennäköisesti jäisi, August epäili, ettei nainen haluaisi jättää Helian siskoa yksin näin nopeasti.

"Kai." Hän ei halunnut huomauttaa siskonsa ottaneen asiaa huonosti. Se ei ollut yllätys.

"Hyvä niin. Mennään sitten?"
Hän painoi kätensä kevyesti Helian selälle lähteäkseen johdattamaan tätä ulos.

Helia lähti Augustin kanssa kohti parkkipaikkaa. Hän istui omaan autoonsa, kävi asunnollaan ja ajoi Newcastleen. Tutun rivitalon parkkipaikalla hän antoi päänsä kopsahtaa rattiin ja itki.
'Helia, minä lupaan, en tee enää mitään typerää, minä olen oikein, oikein kiltti...' Andromedan sanat kaikuivat päässä. Aivan kuin hän olisi voinut olla niin julma.

August oli ajanut edeltä, mutta kuullessaan auton äänen pihastaan hän kiiruhti ulos.
Kulmat painuivat alas, kun hän löysi Helian itkemästä autosta. Hän koputti kevyesti ikkunaan ja avasi sitten kuljettajanpuoleisen oven.
"Hei... Tulisit sisään?"

Helia puristi rattia käsissään. Hänellä meni hetki että uskalsi nousta autosta, pyyhkien poskiaan kyyneleistä. Luoja. Pitkä mies nousi ja otti kassin johon oli pakannut tavaroitaan. Hän seurasi Augustia sisälle, pyyhkien vimmattuna kasvojaan.

Eteisessä August käännähti ympäri ja avasi käsivartensa.
"Tule tänne", hän kehotti pehmeästi, ääni täynnä myötätuntoa. Oli kamalaa joutua katsomaan vierestä, kuinka toinen itki.

Helia antoi itsensä vain pudottaa kassin lattialle koruttomasti ja kaatua Augustin halaukseen.
"Hän on varma että olin hylkäämässä... Kuten isoveli... Kuten äiti, kuten isä... Ja minä vain jätin hänet sinne M-Murielin kanssa..."

August silitti Helian selkää.
"Olen varma, että siskosi ymmärtää, kunhan saa rauhoittua hetken", hän vakuutti pehmeästi.
"Hänkin haluaa varmasti sinun parastasi."

"Minä... Minun pitää mennä takaisin." Helia oli jo astumassa kohti ovea.
"En voi jättää häntä. En kestä jos hän tappaa itsensä. Sitten se on minun syyni."

"Helia", August kutsui ja tarttui Helian ranteeseen.
"Sinä tarvitset nyt aikaa toipuaksesi. Et auta teistä kumpaakaan palaamalla sairaalalle. Muriel kyllä huolehtii siskostasi, eikä anna mitään pahaa tapahtua."

Helia pysähtyi nytkähtäen, antaen katseensa valua varpaisiinsa.
"... Olen kaikki mitä hänellä on."


August astui lähemmäs, yrittäen kietoa käsivartensa uudelleen Helian ympärille vetääkseen tämän halaukseen.
"Olet ollut hirvittävän pitkään. Ja juuri siksi sinun täytyy nyt pitää itsestäsi huolta. Koska mitä tapahtuu, jos sinä uuvut?"

Helia ei tiennyt mitä tapahtuisi, mutta hänellä oli arvaus.
"Hukun persoonieni sekaan."

"Niin."
August kietoi käsivartensa paremmin Helian ympärille.
"Ei siskosi haluaisi sitä. Eivät ystäväsi. Tai minä."

Mies nielaisi hiljaa. Niin. Sitten hän olisi osastohoidossa, eikä yhtään niin suloisella kuin Andy.
"... Anteeksi."

August kohotti hämmentyneenä toista kulmakarvaansa.
"Hei, ei ole mitään syytä pyytää anteeksi", hän vakuutti pehmeästi.
"Et sinä ole tehnyt yhtään mitään väärää."
Dessi oli hiippaillut ovensuuhun tarkkailemaan heitä.

Helia nyökkäsi pehmeästi, vilkaisten Dessiä.
"Hei muru..." Hän mutisi koiralle, kyykistyen sen tasolle jotta voisi tervehtiä sitä.

Dessi oli samanlainen kuin siskonsa. Se asteli arvokkaasti Helian eteen ja seisahtui paikoilleen. Moni olisi varmasti tulkinnut koiran käytöksen niin, ettei se halunnut itseään lähestyttävän, vaikka tässä tapauksessa saluki ilmaisi vain omalla hillityllä olemuksellaan, että palvelijan sallittiin rapsuttaa sitä.

Helia oli tottunut Normaan, joten Dessin lukeminen ei ollut hankalaa. Rauhallisin, hellin elein hän rapsutti koiraa, hymyillen hieman.
Jestas että hän olisi tarvinnut oman.

Dessin häntä alkoi keinua leppoisasti puolelta toiselle ja korvat vetäytyivät tyytyväisesti taaksepäin.
Augustia alkoi väkisinkin hymyilyttää, kun hän katseli Heliaa ja Dessiä.
"Minulla on muuten uusi sänky. Et joudu nukkumaan ensi yönä kippurassa."

Helia kääntyi katsomaan miestä silmät suurina ja hämillään. Mi... Mitä? Hän tiesi, ettei hänelle sopiva sänky ollut halpa.
"Se... Hullu."

August hymyili melkein nolona.
"No mutta haluan, että sinulla on mukavaa täällä. Ja Dessikin tykkää, sillä on kunnolla tilaa levittäytyä..."

Helia oli taas itkemässä. Voi hyvä helvetti.
"O-ostit kalliin sängyn että minä saan jalat suoraksi..." Asioita joita ei Helian eteen tehtt.

August huomasi, että kyyneleet eivät olleet kaukana.
"Hei, olen pahoillani, etten kysynyt sinulta mitään", hän kiiruhti sanomaan, peläten, että Helia kokisi sängyn ostamisen jotenkin painostavana, ottaen huomioon, etteivät he olleet tapailleet vielä niin pitkään.
"Minä vain tosiaan halusin, että sinulla olisi hyvä olla."

Mies puri huultaan, liikuttuneena siitä. Se oli... Hän ei koskaan valittanut, vaikka yleensä muualla nukuttuaan olikin jumissa.
"Se on niin kilttiä..." Hän mutisi hiljaa.

Siinä se taas oli, Helia iloitsi niin mitättömältä tuntumasta asiasta.
August pudisti itsekseen päätään ja kyykistyi Dessiä silittelevän miehen viereen, kietoen käsivartensa tämän ympärille.
"Minä vain välitän sinusta, ja haluan osoittaa sen."

Se ei ollut mitätön asia. Ei kun Helia tiesi hyvin miten vaikeaa ja kallista sopivan sängyn saaminen oli.
"... Moni olisi ostanut kukkia tai juustokakkua tai vienyt syömään... Sinä ostit yli tuhannen punnan sängyn." Hän huomautti.

"Kyllä minä noitakin asioita aion tehdä", August huomautti ja painoi suukon Helian poskelle.
"Mutta sängystä oli hyvä aloittaa."
Ei se hänen budjettiaan kaatanut.

Helia ei voinut olla naurahtamatta vaisusti. Voi luoja.
"... Aloittaa..." hän mutisi hiljaa. Mahdoton August oli.

"Niin. Hyvät yöunet ovat kaiken perusta."
Hän suukotti Helian poskea vielä uudelleen ennen kuin suoristautui ja pyyhkäisi hiuksiaan.
"Viivyt niin kauan kuin tahdot."

Niin. Hän voisi käydä täältä töissä ja samalla hoitaa Shifun yhden ruokinnan.
"En minä kuin pari päivää... Muriel joutuu ravaamaan asunnollani vähintään kerran päivässä."

August nyökäytti päätään ja pyyhkäisi kevyesti Helian hiuksia. Dessi oli kellahtanut autuaana selälleen, toinen jalka kevyesti rapsutuksen tahtiin nykien.
"Pari päivää sitten."

"Muuten voisin, mutta Shifu... Ja sinäkin kaipaat varmasti omaa aikaa." Helia huomautti, voimatta nousta kun saluki niin nautti rapsutuksista. Se oli ihana.

"Ei minua haittaa, että olet täällä", August vakuutti ja pyyhkäisi Helian hiuksia uudelleen sormenpäillään.
"Siihenkö te nyt jäitte?" hän naurahti pehmeästi.
"Laitanko teetä?"

Helia vilkaisi Dessiä, naurahtaen.
"... Ilmeisesti." Hetken hän mietti, nostaen koiran sitten syliinsä ja suoristautui. Noin. Vain Helia saattoi kanniskella aikuista salukia ja saada sen näyttämään syliin sopivalta.
"Voisin juoda."

August räpäytti silmiään, mutta Dessi ei näyttänyt välittävän, vaan nojasi tyytyväisenä päätään Helian hartiaa vasten.
Ehkä sekin oli sisarensa tavoin löytänyt sisäisen sylikoiransa, vaikka toteuttikin tätä puolta itsessään yleensä kömpimällä syliin sohvalla.
"Hyvä, minä laitan."
Helia naurahti Augustin ilmeelle.
"... Salukit ovat ihan hyviä sylikoiria." Mies huomautti hiljaa.

"Riippunee sylistä", August naurahti ja pudisti hieman päätään. Vaikka totta oli, että tavallinen sylikokoiseksi luokiteltava koira olisi todennäköisesti näyttänyt naurettavan pieneltä Heliaan verrattuna.
Mies suuntasi keittiöön laittamaan lupaamaansa teetä.
"Ole vain kuin kotonasi", hän huikkasi mennessään.

Niinhän se olisi. Helia mietti hetken mitä tekisi - ehkä hän ei koiranpennun lailla seuraisi Augustia ympäri tuon asuntoa Dessi sylissään. Lopulta hän kävi istumaan sohvalle, rapsutellen pehmeä hymy huuilillaan salukin pitkiä korvia. Hän olisi tarvinnut oman koiran.

August palasi kahden teekupillisen kanssa, mutta jäi hetkeksi katselemaan hiljaisena, kuinka Dessi oli käpertynyt tyytyväisenä Helian syliin.
"Sinä tosiaan tarvitsisit oman koiran", hän huomautti ja asteli sohvan luo, laskien teekupin sohvapöydälle.

Helia vilkaisi miestä, hymyillen vaisusti. Niin. Hän oli koiraihminen ja olisi tosiaan tarvinnut sellaisen. Harmi vain, ettei hän uskaltanut ottaa koiraa, joka vaati säännöllistä elämää. Hän kurottautui ottamaan pöydältä sen teemukin ja otti varovaisen kulauksen.
"En oikein voi ottaa koiraa."

August istahti sohvalle Helian viereen.
"Mikset?" hän kysyi, ojentaen toisen kätensä rapsuttamaan Dessin selkää.
"Taisimme puhua tästä jo kerran aikaisemmin."

"... Niin. Sinä tiedät." Helia mutisi hiljaa. Hänen elämäntyylinsä ei oikein sopisi koiralle.
"Ja nyt olen täällä, minulla on Dessi rapsuteltavana."

Mutta tilannehan on nyt eri, August olisi halunnut huomauttaa. Mutta olisi ehkä tehnyt liian kipeää muistuttaa, ettei Helian ehkä tarvitsisi huolehtia yhtä tiiviisti siskostaan, ja sitä kautta saattaisi alkaa itsekin voida paremmin.
"Dessi nyt ottaa sinut rapsuttelijaksi mielellään koska vain", August huomautti ja katsoi koiraa, joka torkkui tyytyväisenä Helian sylissä.
"Mutta entä terapiakoira?"

Helia vilkaisi Augustia hämmentyneenä. Terapiakoira?
"Siis.. Terapiakoira?"

"Niin. Mielenterveyskoirat eivät taida olla täällä Brittien puolella kovinkaan iso juttu, mutta ainakin Yhdysvaltojen puolella niitä on käytetty enemmänkin", August totesi, kurtistaen kevyesti kulmiaan.
"En ole alan asiantuntija, mutta käsittääkseni ne auttavat esimerkiksi ahdistuksen hallinnassa."

Helia puraisi pehmeästi huultaan.
"Minulla ei varsinaisesti ole ahdistusta." Se oli totta. Tiesi hän että koiria käytettiin masennukseen ja sellaiseen, mutta tähän? Tuskin.
"Tai masennusta."

"Mutta dissosiaatiota kyllä, eikö niin?"
August oli tietoisesti yrittänyt pitää lääkäripuolensa poissa heidän keskusteluistaan, vaikka se ei aina ollutkaan niin helppoa.
Helia kurtisti kevyesti kulmiaan.
"... Kuuluu aika vahvasti dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön."

"Tiedät, mitä tarkoitan", August huomautti pehmeästi naurahtaen ja vei kätensä sipaisemaan Helian niskaa melkein sovittelevasti.
"Terapiakoirasta saattaisi oikeasti olla sinulle apua."

Helia koki sen vähän epämukavaksi että August puhui hänen ongelmastaan. Ehkä Sabriel oli ollut oikeassa sanoessaan, että Augustin pitäisi vain uskaltaa kerran kysyä mieltään painavista asioista. Nyt Helia kun saattoi yrittää salailla asiaa, olla kuin sitä ei olisi.
"En minä..." Hän lämmitti naurettavan pitkiä ja solakoita sormiaan mukin ympärillä.
"En koe että tarvitsisin sellaista."

August oli huomaavinaan, ettei Helia ehkä olisi halunnut puhua aiheesta. Hän kurkotti ottamaan teekupin käteensä ja puhalsi siihen kevyesti ennen kuin hörppäsi.
"Ymmärrän, jos et halua puhua tästä", mies totesi sitten, laskien teekupin takaisin pöydälle.
"Haluaisin vain, ettet häpeäisi tilaasi minun seurassani."

Helia puri huultaan.
"Miten en häpeäisi?"Ei hän halunnut mainostaakaan sitä. Helia koki olonsa epämukavaksi asian tullessa puheessa. Ehkä jopa siksi ettei August ollut ikinä kysynyt siitä mitään. Muriel oli röyhkeästi kysellyt heti kun asia oli tullut naiselle ilmi vuosia sitten.

August kurtisti kulmiaan kuten aina, kun keskittyi johonkin erityisen tarkasti.
"Onko jotakin, mitä minä voisin tehdä, ettei sinusta tuntuisi siltä?" hän kysyi, ja muisteli joitakin päiviä aikaisemmin Sabrielin kanssa käytyä keskustelua siitä, kuinka hänen kannattaisi vain kysyä suoraan.

Helia jäi miettimään. Oliko?
"En... En tiedä." Ei hän voinut sanoa ikinä ajatelleensa asiaa.

August katsoi Heliaa hetken.
"Tahtoisitko puhua siitä?" hän kysyi sitten, ehkä hieman liiankin varovasti. Hän yritti uudelleen.
"Sanoit silloin aikaisemmin, että voisin kysyä, jos minulla on kysyttävää. En ole halunnut aiheuttaa sinulle mielipahaa puhumalla aiheesta, joka on sinulle selvästi hankala."

Helia kohautti uudelleen olkiaan.
"Et koskaan kysynyt. Ajattelin että ehkä sinä et halua ajatella sitä."

August katsahti Heliaa ensin hämmentyneenä, sitten pahoillaan.
"Helia, minä olen pahoillani", hän totesi, juoksuttaen sormet läpi hiuksistaan.
"En vain halunnut ottaa asiaa puheeksi, kun sinulla jo muutenkin oli niin harvoja onnellisia hetkiä... Mutta minä haluan tietää. Ehdottomasti haluan."

Helia kiemursi hieman Dessin alla, koettaen hakea asentoa jossa olisi edes hiukan parempi olla.
"No... Mitä haluat tietää?"

Saluki vastasi asennonmuutokseen kohottamalla päätään ja huokaisemalla sitten dramaattisesti. Koira nousi seisomaan, kiepsahti kerran ympäri ja käpertyi sitten takaisin Helian syliin.
August hieraisi kasvojaan.
"Niin... Millaisista asioista voi tietää, että persoona on vaihtumassa?"

Helia rapsutti Dessiä maltillisesti, hermostumatta koiran pyörimiseen. Hän nautti koiran painosta sylissään.
"Pääni alkaa kuulemma nykiä, yleensä vasemmalle." Kaiken minä hän oli kuullut, Muriel oli kertonut.
"Saatan kopautella itseäni sormella ohimoon. Silloin yleensä kuulen persoonat päässäni, kun ne yrittävät tulla esiin. Käyn levottomaksi. En välttämättä hahmota aikaa tai paikkaa."

"Miltä se tuntuu?" August jatkoi, vaikka olisi samaan aikaan halunnut olla kyselemättä liikaa. Mutta hän ei ollut kiinnostunut Heliasta nyt lääkärinä, vaan tämän läheisenä, joka halusi auttaa. Ja ymmärtää. Hän voisi lukea julkaisun toisensa perään miehen tilasta, eikä se siltikään antaisi todenmukaista kuvaa siitä, mitä juuri Helia kävi läpi.

Miltä se tuntui? Helia katseli Dessin karvaa tyhjästi.
"Se tuntuu siltä että hukun, katoan hitaasti taustaan. Pahimmillaan mittasuhteet voivat pahimmillaan vääristyä, tunnen kutistuvani..."

August katseli Heliaa hiljaisena ja ojensi toisen käsivartensa, vieden sormensa silittelemään miehen niskaa tämän pitkien hiusten alta.
"Sanoit, että sinua voi auttaa, kun ajaudut siihen tilaan. Ankkuroida sinut reaalimaailmaan."

"No... Se voi auttaa. Kun puhuu minulle, käyttää nimeäni... Jotain sellaista. Se antaa minule jotain mihin tarttua jos-" Helia veti syvään henkeä.
"Jos pääsen läpi."

August jatkoi niskan silittelyä.
"Minä yritän tehdä parhaani auttaakseni sinua silloin, kun niin käy", hän lupasi, painaen suukon miehen poskelle.
"Tiedätkö, montako persoonaa sinulla on?"

Helia nielaisi tyhjää,
"En. Tiedän itse kaksi ja niiden tekemisistä voin jopa pysyä perässä. Jotenkin."

August muisteli niitä persoonia, jotka oli tavannut. Jonkun todella vihaisen, ja pienen pojan.
"En osaa kuvitella, miltä se tuntuu", mies myönsi, juoksutti sormet Helian niskalta hartialle ja edelleen käsivartta pitkin, kunnes saavutti tämän kämmenselän. Hän otti käden hellästi omaansa.
"Lapsuuden kokemukset ovat vaikuttaneet tilasi syntyyn?"

Helia ei vetänyt kättään pois, kuten oli tehnyt aiemmin. Hän puristi miehen kättä hellästi.
"Niin. Minä... Piilottelen ikävimpiä muistoja itseltäni muissa persoonissa. Niin psykologi sanoo."

August hymyili ja kohotti Helian käden hetkeksi huulilleen.
"Miten voin auttaa sinua, kun palaat persoonan muutoksen jälkeen? Vaikutit hirvittävän väsyneeltä Murielin luona."

"Minä vain väsähdän. Se on todella rankkaa." Helia myönsi. Se oli raskasta, hän joutui taistelemaan siinä omasta kehostaan. Omasta olemassaolostaan.
"Varmistaa että saan levätä."


August jäi silittelemään Helian sormia.
"Hyvä, että voin tehdä edes jotakin", hän totesi hymyillen. Oli kamalaa joutua katsomaan vain vierestä, kuinka toinen kärsi.
"Et halunnut jäädä sen jälkeen yksin? Kun olimme Murielin luona."

Helia pudisteli päätään. Se oli toinen asia. Hän ei halunnut jäädä kohtauksiensa jälkeen yksin.
"En. Minä... Pelkään että se tapahtuu uudelleen ja silksi en halua jäädä yksin."

Augustin ajatukset hakeutuivat jälleen koulutettuun koiraan, joka voisi tarjota tukea silloin, kun Helia joutui olemaan yksinään, mutta aihe oli tuntunut ahdistavan miestä aiemmin.
"Onko mitään muuta, millä tavoin tilannettasi voisi helpottaa?"
Stressi ainakin pahensi asioita, tuskin Helia muuten olisi suostunut jättämään siskostaan huolehtimista muille.

"Stressi pahentaa sitä. Se on kaikista pahin. Voin hyvin niin kauan kun en joudu stressaamaan." Silloin Helian hoitotasapaino piti ja persoonat eivät heräilleet.

August mietti hetken.
"Ja nyt stressi siskostasi on saanut tilanteen pahenemaan?"
Sen hän oli jo saanut ymmärtää rivien välistä ja melko suoraan useampaankin kertaan, mutta nyt, kun asioista kerran puhuttiin, hän halusi ottaa esiin kaiken mieleen nousevan.
"Entä tilanne veljesi kanssa? Tehän ette ole vielä puhuneet?"

Helia nyökkäsi. Yleensä hänen vointinsa oli aika sidottu Andyyn. Kun siskolla meni hyvin, Helia voi hyvin.
"Emme." Se sai miehen vetämään itseään jälleen pienemmälle kerälle. Häntä kuristi ajatuskin. Poikkeuksellisen tilavat keuhkot tunntuivat painuvan kasaan.

August huomasi, kuinka puheenaihe sai Helian vetäytymään. Hän harkitsi, ettei kyselisi enempää, mutta kietoi sitten kätensä paremmin miehen hartioiden ympärille.
"Oletko miettinyt, mitä haluaisit sen asian kanssa tehdä? Jos sekin pahentaa stressiäsi?"

Helia huokaisi raskaasti.
"Minä en tiedä. Ja se ahdistaa. En tiedä mitä tekisin."

August kurtisti kulmiaan.
"Ehkä teidän olisi hyvä tavata edes kerran? Saisit asian pois mieleltäsi."

Helia kohautti terävästi olkiaan. Olemus oli jäykkä.
"En tiedä. En tiedä mitä ajattelen hänestä. Minulla on... Hyvin vähän muistikuvia hänestä."

August olisi halunnut hieroa jäykkiä hartioita rennommiksi.
"Oletko puhunut asiasta psykologisi kanssa? Jos veljesi tapaaminen olisi sinulle hyväksi."

"En." Helia oli vältellyt sitä aihetta tehokkaasti. Hän pelkäsi että isoveljen tapaaminen toisi pintaan Euruksen lisäksi jotain muuta (ja uutta).

August katseli Heliaa hetken.
"Pitäisikö sinun?"
Hän ei halunnut painostaa miestä mihinkään, mutta halusi tämän voivan hyvin. Ja vuosia poissa olleen isoveljen tapaaminen kuulosti tärkeältä osalta sitä prosessia.

Helia katseli tyhjästiä käsiään, joista hän oli laskenut mukin pois. Mies väänteli pitkiä sormiaan hermostuneena.
"En halua että hän tuo esiin... Mitään."
August katsoi Helian käsiä hetken ja kurottui sitten ottamaan niistä toisen omaansa, silittääkseen kämmenselkää hellästi. Dessi huokaisi unissaan ja vaihtoi asentoaan.
"Minusta on ikävää, että asia vaivaa sinua. Toivoisin, että olosi olisi helpompi, jos pääsisit keskustelemaan veljesi kanssa."

Helia pureskeli huultaan.
"Minä vain... En tiedä. Tavallaan syytän häntä kaikesta." Saattoi olla yllättävää että hän edes kykeni sellaiseen tunteeseen.
"Tavallaan minä taas kaipasin häntä ja olisin tarvinnut häntä."

Augustin kulmat kurtistuivat hieman. Oli oikeastaan helpottavaa kuulla, että Helia kykeni tuntemaan jotakin negatiivista toista ihmistä kohtaan, ettei kaikki pullottunut toiseen persoonaan.
"Ehkä teidän olisi hyvä keskustella niistä tunteista? Saisit kuulla hänen versionsa tapahtuneesta. Onko siskosi jo tavannut hänet?"

"On." Helia huokaisi syvään.
"Roo nimenomaan haluaisi että tapaamme. Minä vain en... Pelkään mitä se tuo esiin. Entä jos persoona vaihtuu ja vaikka pahoinpitelen veljeni?"

Ottaen huomioon, kuinka vihaiselta aiemmin esiin tullut persoona vaikutti, pelko oli ehkä täysin validi.
"Jos voisit ottaa mukaan jonkun, joka tietää tilastasi? Jos jotain tapahtuu."

"En tiedä. En... August. Kuka minua pitelee jos oikeasti saan raivokohtauksen?" Heliaa oli yli kaksi metriä. Vaikka hän oli mallia luikku, raivoissaan kuka tahansa sai järjettömät voimat.

Augustin oli myönnettävä, ettei hänellä ollut olemassa vastausta siihen. Hän jos kuka tiesi, että menettäessään malttinsa ihminen pystyi hämmästyttäviin asioihin. Ja Helian tapauksessa kyse ei ollut edes tavallisesta maltin menettämisestä.
"Sitä täytyy miettiä."

Eikä tavallisen kokoisesta ihmisestä. Halutessaan Helia voisi nostaa aikuisen miehen jalat irti maasta.
"Mmmhm. En halua satuttaa ketään."

"Tiedän", August totesi hellästi ja painoi suukon Helian ohimolle. Tämä oli lempeä sielu, liiankin lempeä.
"Toivon, että asian saisi järjestettyä. Sinun itsesi vuoksi."

Helia hymyili pehmeästi suukon saatuaan.
"Eiköhän. Mitä haluaisit tehdä?"

Ehkä he olivat keskustelleet asiasta tarpeeksi, toistaiseksi. August tunsi huonoa omaatuntoa siitä, että oli pakottanut Helian puhumaan vaikeista aiheista.
"Istua tässä näin?" hän naurahti, sipaisten miehen pitkiä, mustia hiuksia.
"Mitä sinä tahtoisit tehdä?"

Helia ei voinut olla hymyilemättä niin että kalpeat silmätkin siristyivät hymyyn.
"Se voi käydä tylsäksi jossakin vaiheessa."
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   Ti Joulu 12, 2017 7:24 pm

August jaksoi edelleen ilahtua Helian hymystä.
"Enpä tiedä, minusta on mukava vain katsella sinua. Mutta haluaisitko katella jotakin? Sarjaa? Jotakin, mitä sinä haluat katsoa."
Ei sisko, niin kuin tähän mennessä oli ollut.

Helia mietti hetken.
"... Hobitti?" Hän piti fantasiaelokuvista.

August hymyili melkein nolona.
"... Minulta löytyy koko trilogia pidennettynä versiona", hän vastasi, suukotti Helian poskea ja nousi sitten laittaakseen blu-rayn pyörimään. Hän oli ostanut kunnon kotiteatterijärjestelmän, lähinnä siksi, että saattoi kutsua ystäviä viettämään elokuvailtaa luokseen.

Helia oli aika varma että Augustin tunnustus oli kauneimpia asioita mitä hänelle oli sanottu. Koko trilogia. Pidennettynä.
"... Olet täydellinen." Hän totesi lopulta. Miehen palattua sohvalle, hujoppi työntyi tuon kainaloon, Dessi edelleen sylissään.

August hymyili hämmentyneenä ja sujautti blu-rayn soittimen. Kelpasihan sitä katsella, isolta kirkkaalta televisioruudulta, huippulaadukkaan äänen saattelemana.
Mies istahti takaisin sohvalle ja kietoi kätensä Helian ympärille. Pitäisi kysellä lisää lempielokuvista, jotta voisi lisätä ne kokoelmaan.
Helia oli ansainnut vähintään sen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   Su Tammi 07, 2018 4:15 pm

Jatkoa tälle pelille.

Sairaalassa Helia kiidätettiin ensimmäisenä kursittavaksi kasaan. Mitään pysyvää vahinkoa mies ei ollut saanut aikaan. Onneksi. Kun tuo oli saanut (miltein liioittelematta) norsun annoksen rauhoittavia, August sai luvan mennä katsomaan Heliaa. Jonka toinen käsi oli kiinni sängyssä. Ennen rauhoittavia mies oli heittäytynyt vaikeaksi. Hän ei varsinaisesti nukkunut, mutta piti silmiään kiinni. Laitteiden piippaus esti nukahtamasta kunnolla.

August oli riisunut vereen sotkeentuneen villapaitansa, vihreä kauluspaita sen alla oli sentään suunnilleen siisti.
Vaikka hän olikin tottunut sairaaloihin, teki aivan uskomattoman pahaa nähdä Helia makaamassa siinä, sänkyyn kytkettynä.
Hän piti kuitenkin tunteet sisällään seisahtuessaan sängyn vierelle.
"Hei, rakas", hän tervehti hiljaa ja kosketti miehen kättä.

Helia kurtisti kevyesti kulmiaan. Olo oli kuin pahassa unessa. Nyt ne äänet päässä olivat vaimenneet, kun oli saanut lääkkeitä enemmän kuin liikaa. Jostakin syystä itseään puukottanut, kaksimetrinen mies haluttiin pitää rauhallisena ja aisoissa, vaikka sitten lääkkein. Mies värähti kosketusta, vetäen kätensä nyrkkiin hitaasti.
August?
Helia avasi varovasti silmiään, irvistäen valoille. Liian kirkasta, kun oli jäänyt pimeyteen pitkäksi aikaa.

August hymyili, kun Helia avasi silmänsä.
"Hei. Onko liian kirkas?"
Hän kävi napsauttamassa kattovalon pois, vaikka kokonaan pimeäksi huonetta ei saanutkaan. Laitteiden näytöt hohtivat kalpeaa valoaan, samoin kuin himmeä, seinään upotettu lamppu sängynpäädyn takana.
Mies palasi takaisin vuoteen vierelle ja otti Helian vapaan käden omaansa, varoen johtoja.
"Noin. Kaikki on hyvin, sinulla on varmaan vähän sekava olo. Mutta minä olen tässä."

Kalpeat silmät pyörivät päässä hieman säikähtäneinä. Helialla oli vain satunnaisia muistikuvia, vaikka jakoikin Vivin kanssa tietoisuutta. Lääkkeet tekivät muistikuvista ja ajatuksista mössöä. Hän avasi suunsa, mutta sulki sen. Ei hän jaksaisi puhua, ei nyt. Kysyvä katse vilkaisi veripussia telineessä. Miksi hän sai lisäverta?

"Ei mitään hätää, rakas", August vakuutti lempeästi nähdessään Helian pelästyneen ilmeen. Hän vei toisen kätensä silittämään miehen otsaa ja hiuksia.
Katse hakeutui siihen samaiseen tippatelineeseen.
"Menetit paljon verta, täytyy vähän korvata."

Helia vilkaisi Augustia kyyneleitä silmissä. Mitä hän oli tehnyt? Reittä kivisti, vapaa käsi oli siteessä kyynertaipeeseen asti...
"... Mene pois." Helia mutisi hiljaa. Hän muisti, välähdyksiä, mutta muisti.
"Olen vaarallinen..."

August kurtisti kulmiaan surullisesti.
"Kultarakas, olen pahoillani, mutta en ole menossa minnekään."
Hän puristi pitelemäänsä kättä hellästi.
"Et ole vaaraksi minulle, ei ole mitään hätää."

Helia pudistieli kevyesti päätään.
"Olisin voinut..." Hän olisi voinut puukottaa kenet tahansa muista. Tappaa jonkun. Oli vain luojan lykky että hän oli iskenyt puukon itseensä.

August jatkoi Helian hiusten silittelyä.
"Mutta et tehnyt niin. Kaikki on hyvin. Nyt sinun täytyy vain keskittyä lepäämään."
Todennäköisesti levosta tulisi pitkä. August oli keskustellut lääkäreiden kanssa, ja Helia siirrettäisiin suljetulle osastolle, kunhan tämä olisi tarpeeksi hyvässä kunnossa.
Ajatus kirpaisi.

Helia pudisteli päätään.
"Olisin voinut. Olisin voinut tappaa jonkun! En voi ottaa sitä riskiä, en ikinä!" Helia ponkaisi istumaan. laitteiden piipitys sai kaksi hoitajaa huoneeseen. Toinen antoi miehelle vielä lisää rauhoittavaa. Kukaan ei uskaltanut annostella sitä heti oikeaa annosta, Helian poikkeuksellisen pituuden takia. Mies oli niin... Pitkä. Iso. Helia vajosi sänkyyn, niiskaisten hiljaa.
"En voi."

August teki hetkeksi tilaa sängyn vierelle, mutta palasi sitten takaisin.
"Kulta", hän vetosi hiljaa ja vei kätensä takaisin Helian hiuksille.
"Sinä et ollut oma itsesi. Mutta ei ole mitään hätää, saat levätä ihan rauhassa ja parannella itseäsi. Sitten voit taas hyvin."

Helia pudisteli päätään.
"Ei. August, ei." Voimattomasti hän yritti työntää miehen kättä pois hiuksistaan.
"En ansaitse sinua. Ja en halua pelätä että puukotan sinut."

"Ei kenenkään tarvitse ansaita toista", August huomautti hiljaa. Hän siirsi kätensä pois, muttei silti siirtynyt pois vuoteen viereltä.
"Ei sinun tarvitse pelätä, kunhan saat itsesi kuntoon. Joudut jäämään sairaalaan joksikin aikaa."

"Minut pitäisi lukita pois." Helia mutisi. Kokonaan. Ikiajoiksi. Ettei hän ikinä enää pääsisi satuttamaan ketään. Itseään tai lyömään veljeään.
"P-pyydä anteeksi Murielilta..."

"Shh", August vetosi pehmeästi.
"Et saa olla itsellesi noin ankara. Ja saat jutella Murielin kanssa, kun hän tulee katsomaan sinua."
Toivottavasti Helia olisi sellaisessa kunnossa, että saisi ottaa vastaan vieraita.
"En usko, että hän haluaa anteeksipyyntöä. Se, mitä tapahtui, ei ollut tahallista."

"Ei hän tule. En halua että kukaan tulee." Helia niiskaisi, koettaen pyyhkiä kasvojaan kädellä joka oli kiinni sängyssä. Se vain nytkäisi takaisin ja sai itkun yltymään.

"Helia..."
Augustin kulmat painuivat surullisesti alas. Hän otti yöpöydällä olevasta pahvitelineestä nenäliinan ja kuivasi Helian kasvot hellästi kyynelistä.
"Shh, rakas, ei mitään hätää."

Helia yritti olla itkemättä. Hän ei uskaltanut pyyhkiä kasvoja sillä kädellä jossa oli side ja kiinni ties mitä.
"Sinun pitäisi mennä. On joulu." Ei Augustin pitäisi viettää sitä sairaalassa.

August pyyhki pois kyyneleet sitä mukaa kun ne vierähtivät poskille.
"Joulu on tapana viettää rakkaiden kanssa. Sinä olet täällä, joten minulla ei ole kiirettä minnekään", hän vakuutti lempeästi.

Sen sanominen ei ainakaan auttanut.
"Ei!" Helia ei tiennyt miten saisi Augustin lähtemään. Hän pelkäsi todella voivansa satuttaa toista ihmistä. Hoitaja tuli ovelle, viittoen miestä pois huoneesta. Ehkä nyt riitti. Helia ei tosiaan ollut kunnossa ja vieras tuntui kiihdyttävän miestä. Eivätkä he voisi loputtomiin lisätä rauhoittavaa.

August olisi halunnut paina vielä suukon Helian otsalle tai poskelle, mutta pelkäsi sen olevan liikaa. Hän pyyhkäisi vielä kerran kasvoja ja hipaisi sitten Helian hiuksia.
"Koeta saada levättyä. Olet rakas."
Tuntui kamalalta jättää Helia yksin, mutta ei hän voinut muutakaan. Hän jos kuka tiesi, että rajoitukset kumpusivat tarpeesta, eivät silkasta ilkeydestä.
Silti silmien takana poltteli, kun hän asteli käytävään.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   Ti Tammi 09, 2018 5:16 pm

27. joulukuuta 2017, päivä, Newcastle

Lupauksensa mukaisesti August oli kerännyt kasaan tavaroita, joita Helia voisi haluta sairaalaan. Kovin paljoa hän ei voinut viedä, säännöt olivat melko tiukat nyt, kun tämä tarvitsi vielä lepoa ja siirto toiselle osastolle odotti, mutta edes ne elokuvat ja pari kirjaa, jotka olivat jääneet yöpöydälle Helian puolelle sänkyä.
Sillä tavalla hän oli löytänyt kirjekuorenkin.
Silmien takana poltteli nytkin, kun August asteli pitkin sairaalan käytävää. Hän pysähtyi oikean oven eteen ja koputti siihen kevyesti rystysillään ennen kuin kurkisti sisään.

Helia ei ollut ajatellut edes toisen löytävän sitä, kun ei hän ollut pyytänyt kirjoja. Nyt Helia oli sentään hereillä, mutta vähän tokkuraisena.
"Hei."

August nielaisi, mutta onnistui loihtimaan hymyn kasvoilleen.
"Hei, rakas. Millainen olo?"
Hän seisahtui vuoteen vierelle ja kumartui suukottamaan Heliaa.

Helia hymyili vaisusti ja vain sekunnin verran.
"... Lääketokkura. Muuten kai ihan hyvä."

Se oli silti hymy.
August istahti tuolille sängyn viereen ja kumartui kaivelemaan laukkuaan.
"Toin sinulle ne elokuvat. Ja pari kirjaa."
Kurkkua kuristi. Voi Helia...

Nähdessään ne kirjat Helia liikahti levottomasti.
"...Kiitos." eikai toinen ollut nähnyt mitään.

August laski kirjat ja elokuvat siistiin pinoon sängyn vieressä olevalle pöydälle. Hän katsahti Heliaa ja epäröi hetken, ei halunnut järkyttää tätä tai aiheuttaa muuten mielipahaa.
"Helia, en tarkoittanut tonkia, mutta kirjan välistä putosi kirjekuori..."

Kilahdus halkaisi hiljaisuutta kun Helia liikahti levottomana. Kirjekuori. Putosi.
"... Avasit sen? E-ei sillä että se haittaisi, se oli lahjasi mutta..."

"Siinä oli minun nimeni. Olen pahoillani, en ajatellut sen pidemmälle, ennen kuin olin jo avannut sen."
Hän hieraisi kasvojaan.
"Se... se on hyvin kaunis lahja."

Helia olisi halunnut raapia kättään.
"Mmmhm..." Nyt he eivät voisi mennä. Olkoonkin, että se oli vasta huhtikuussa mutta ei Helia laskenut että välttämättä pääsisi.
"J-jos emme voi mennä niin mene vaikka Sabrielin kanssa tai..." Ne liput olivat olleet kalliit.

August joutui selvittämään kurkkuaan ennen kuin pystyi puhumaan.
"Onhan huhtikuuhun vielä aikaa", hän huomautti, vaikka kun katsoi Heliaa siinä, edelleen sänkyyn sidottuna, muutama kuukausi tuntui kovin lyhyeltä ajalta.
"Voihan olla, että pääset vaikka viikonloppulomalle. Tai voisin yrittää saada matkaa lykättyä."

Helia kohautti pehmeästi olkiaan.
"Niin... K-katsotaan." Ei tosiaan tuntunut siltäe ttä hän olisi heti pääsemässä kotiin.

August kumartui painamaan suukon Helian otsalle.
"Kuinka sinä tiesit, että se esitys on suosikkini?" hän ei voinut olla kysymättä, vaikka pelkkä muisto lahjakuoresta saikin sydämen kivistämään.
Helian olisi pitänyt voida iloita matkasta, ei surra sitä, ettei ehkä pääsisi mukaan.

Helia nielaisi pehmeästi.
"Sinä puhuit siitä joskus jotain... Olit innoissasi."
"Kaikkea sinä muistatkin", August totesi liikuttuneena. Vaikka hän yrittikin itse parhaansa mukaan muistaa kaikki ne pienet asiat, jotka tekivät muut onnellisiksi, ei hän osannut koskaan odottaa vastaavaa muilta.
"Kiitos."

"Tietenkin muistan." Helia huokaisi hiljaa. August tajusi sellaisiakin asioita, joita ei oltu koskaan sanottu ääneen.
"Ole hyvä. Halusin antaa jotain mistä pidät."

"Toivon todellakin, että pääsemme lähtemään", August sanoi pehmeästi.
"Minullakin oli sinulle lahja, jota en ehtinyt antaa. Hankin sinulle oman avaimen asuntooni. Kovin pientähän se on, mutta... Ajattelin, että se voisi ilahduttaa sinua."

"Emmeköhän me... Ehkä. En tiedä." Kuka hänen päästäisi huhtikuussa ulos. Ei tosiaan. Hän nosti katseensa mieheen.
"A-avaimen?"

"Niin."
August hymyili melkein nolona. Ehkä tästäkin olisi pitänyt kysyä etukäteen?
"Jotta voisit tulla luokseni koska vain tahdot. Silloinkin, jos satun olemaan töissä."

Helia vinkaisi hiljaa.
"S-sinä olet ihana." Avain. Augustin luo. Luoja.

"Niin."
August hymyili melkein nolona. Ehkä tästäkin olisi pitänyt kysyä etukäteen?
"Jotta voisit tulla luokseni koska vain tahdot. Silloinkin, jos satun olemaan töissä."

Helia katsoi toista hiljaa. Hän olisi saanut avaimen tuon luo. Mennä miten halusi.
"O-olet ihana..." ei kukaan antaisi avainta näin pian.

August hymyili melkein hämmentyneesti.
"Toivottavasti se ei ahdista sinua. Sinä vain teet minut hyvin onnelliseksi, ja tahtoisin saada sinut tuntemaan samoin."

"Ei!" Helia vinkaisi hiljaa. Ei, se ei todellakaan ollut niin.
"Se, minä... Sinä vain... Teet minut onnelliseksi. En vain käsitä miten minä muka teen sinut, olen tällainen."

August hymyili helpottuneena.
"Olen iloinen, että tunnet niin", hän totesi pehmeästi ja kietoi sormensa Helian käden ympärille.
"Ja sinä olet ihana ihminen. Välillä on hankalampaa, mutta ei se muuta sitä tosiasiaa mihinkään."

"Ironista, että en ole koskaan voinut näin huonosti." Juuri nyt kun kaikki olisi voinut olla hyvin.

August katsoi Heliaa myötätuntoisesti, mutta kieltäytyi tuntemasta sääliä.
"Sittenhän tästä on hyvä lähteä ylöspäin", hän huomautti.
Hänet oli heitetty kerralla altaan syvään päähän, mutta ehkä se oli, omalla tavallaan, hyvä asia. Helia voi huonommin kuin koskaan, eikä hän silti kokenut tarvetta paeta.

Se oli totta. Tästä huonompi olisi vain psykoosi ja itsemurha, joten August ei voisi kokea pahempaa.
"... Niin kai."

"Jos et nyt jaksa uskoa siihen itse, niin minä uskon kyllä sinunkin puolestasi", August lupasi. Ja muisteli taas kirjekuorta ja lippuja sen sisällä.
Huhtikuuhun oli aikaa aivan riittävästi.
"Sinulla on vain ollut rankkaa."

Helia ei jaksanut uskoa siihen. Ei nyt. Kaikki oli aivan liian tuoreessa muistissa.
"Niin sinullakin."

"Eihän tämä helppoa ole", August myönsi ja tunsi syyllisyyden vihlaisevan, kun hän muisteli kylpyhuoneen lukittua kaappia.
Mutta ei se jäisi tavaksi.
"Mutta kyllä minä kestän."

Helia räpäytti silmiään tyhjästi.
"Varmasti?"

"Varmasti."
August kumartui painamaan kevyen suudelman ensin Helian otsalle ja sitten huulille.

Helia ynähti suukolle ja hymyili pehmeästi. Vaisusti, mutta hymyili.
"M..." Hän puri huultaan.
"Rakastan sinua." Ei ehkä paras paikka sanoa sitä

August hymyili.
"Minäkin rakastan sinua."
Hän kumartui suukottamaan huulia uudelleen.

Helia ynähti suukolle hiljaa. Oli vähän jano, mutta luoja hän ei kehdannut pyytää toiselta apua niin perusasiassa

August jäi katselemaan Helian kasvoja, kulmat kevyesti kurtistuen.
"Onhan kaikki hyvin? Tarvitsetko jotakin?"

"Mmmh... Vettä? Tai... Jos viitsisit hakea niin tuoremehu kahvilasta? Vesi maistuu paskalta kun tämä letku kerää limaa..."

"Totta kai. Toivottavasti pääset pian eroon siitä."
August nousi seisomaan ja hipaisi Helian poskea.
"Tahdotko kahvilasta jotakin muuta?"

Helia pudisteli päätään. Kai jouluun olisi kuulunut (vaikka joulu menikin jo), mutta kun ei hän pystyisi nyt oikein sitäkään syömään, kuin ruokailun aikaan, jolloin hoitava valvoi.

"Mehua siis. En viivy kauaa."
August nappasi mukaan vain lompakkonsa takintaskusta ja suuntasi sitten kohti sairaalan kahvilaa. Hän oli onnellinen muistaessaan, mistä mehusta Helia piti, ja palasi hetken kuluttua mukanaan useampi pieni parin desin pullo.
"Löytyi, enkä edes eksynyt matkalla."

Helia hymyili varovasti roisen mennessä ja huomasi huokaisevansa syvään kun tuo tuli takaisin.
".. Kaksi olisi riittänyt..."

"No mutta tästä riittää vähän pidemmäksi aikaa", August huomautti naurahtaen ja asetteli pullot yöpöydälle. Vierailuaika oli kuitenkin kovin lyhyt, Helialla olisi vielä pitkä päivä edessä ennen kuin hän tulisi taas käymään.
"Autanko?"

Helia huokaisi hiljaa. Pakko tuon olisi.
"... Jos viitsit." Milloinhan hän saisi ne pois?"

August halusi kuitenkin kysyä, vaikka olikin selvää, ettei Helia pystyisi tällä hetkellä juomaan itse. Hän kiersi korkin auki ja nappasi vesilasista pillin.
"Toivottavasti tämä maistuu paremmin kuin vesi."

"Vesi maistuu räältä, joten mikä tahansa on parannus." Helia lupasi, juoden jo paremmin pillin kautta vaikka avustettiinkin.

Ainakaan Helia ei ollut yhtä tokkurainen kuin edellisenä päivänä.
"No sitten on vain hyvä, että toin useamman pullon."
Ei sairaala voinut antaa potilaidensa kärsiä janosta, kyllä joku auttaisi.

Kyllä hän apua saisi, mutta Helia oli liian kiltti painamaan sitä kaiteessa olevaa kutsunappia ilman oikeaa tarvetta.
"Hölmö..."

"Ehkä vähän", August myönsi hymyillen.
Kaikesta huolimatta oli lohdullista, että Helia vaikutti olevan oma itsensä. Väsynyt ja kipeä, mutta silti Helia, ei Viv tai kukaan muu.

Helia oli tosiaan oma itsensä. Edes. Tosin niin lääkittynä se tuskin oli ihme. Aivot olivat mössöä, ei siellä liikkunut mitään.
"Tuletko huomenna?"

"Totta kai tulen", August lupasi. Huomenna hän ehtisi sitä paitsi paikalle heti vierailuajan alettua, nyt aika psykologin kanssa oli mennyt osittain päällekkäin. Se hyvä puoli ainakin tammikuulle jatkuvassa sairaslomassa oli, ettei hänen tarvinnut yrittää sovittaa vierailuja työvuoroihinsa.
"Tahdotko, että laitan elokuvan pyörimään?"

"Jos viitsit." Helia haki vähän parempaa asentoa. Ehkä hän jaksaisi hetken hereillä.

August auttoi kohentamaan Helian tyynyjä ennen kuin siirtyi laittamaan ensimmäisen elokuvan pyörimään.
"Onko hyvä?" hän varmisti vielä, palaten sängyn vierelle.

"Mmmh, on. Kiitos, rakas." Miten hän oli ansainnut noin suloisen miehen? Miten?

"Hyvä. Onko vielä jotain, mitä tahtoisit? Kun tulen huomenna? Voin käydä ostamassa lisää elokuvia tai mitä vain."
Nyt kun niitä oli vielä mahdollisuus katsoa.

Helia pudisteli päätään hellästi.
"Ei, kiitos. Olet ihana ja rakas." Hän tarkoitti todella kumpaakin.

August hymyili.
"Sinäkin olet."
Hän kumartui suukottamaan Heliaa.
"Tulen huomenna taas heti, kun vierailuaika alkaa."

"Mmmh." Helia ymähti vastaukseksi. Ainakin se elokuva tarjosi jotakin muuta ajateltavaa.

"Huomiseen, rakas."
August keräsi tavaransa ja hipaisi vielä Helian poskea ennen kuin suuntasi ulos melkein samalla ovenavauksella kuin hoitaja, joka oli kai tulossa ottamaan kokeita tai jotakin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   To Helmi 08, 2018 6:38 pm

Maanantai 05. helmikuuta 2018 - Newcastle

Lounaan ja sen perään asetetun pakollisen lepohetken jälkeen Helian huoneen ovelta kuului koputus.
August kurkisti sisään, hymyilevänä omana itsenään.
"Hei, rakas, jaksatko nähdä?" hän varmisti, ennen kuin astui sisään. Myös Muriel oli mukana, tosin huomattavasti kalpeampana ja vähemmän hymyilevänä.
Kulmat painuivat vieläkin tuimempaan ilmeeseen, kun hän näki Helian.

Helia hätkähti koputusta ja heitti lakritsit kädestään suuhun. Mies nousi (melkein) kompuroiden ylös ja heitti kätensä Augustin ympärille.
"Aina." Mies vahvisti, rutistaen Augustia tiukasti.
"Tätini muuten soittaa sinulle, haluaisi jättää numeronsa soittolistalleni." Helia muisti jopa varoittaa etukäteen. Katse kääntyi Murieliin.
"... Pahoinvointia?"

August kietoi kätensä Helian ympärille ja painoi suukon ensin miehen poskelle ja sitten huulille, silittäen selkää hellästi.
Se, että he saivat tulla vierailulle, ilahdutti häntä aina. Tarkoittihan se sitä, että Helia voi riittävän hyvin vastaanottaakseen vieraita.
"Tätisi? Selvä, minä hoidan asian."
Hän siirtyi askeleen verran syrjään, jotta Muriel pääsi vuorostaan halaamaan Heliaa.
"En tajua, miksi sitä sanotaan aamupahoinvoinniksi, minä oksennan ympäri vuorokauden", hän puhahti rutistaessaan Heliaa. Oksensi tai ravasi kusella joka toinen minuutti, helvetti. Kunnon nesteenpoistodieetti, raskaus.
Muriel vetäytyi kauemmas, mutta jäi silmäilemään Heliaa kulmat kurtussa.

"Mmm. Beatrix kuulemma muutti Englantiin ja tuli katsomaan." Mies halasi Murielia tiukasti, naurahtaen.
"Voi ei. Sinua parkaa. Jaksathan? Olisit jäänyt lepäämään."

Muriel puhahti.
"Jaksan, kohta täytyy taas juosta vessaan ja jatkan siitä sitten matkaa, saatte vähän aikaa ihan kahdestaan."
Hän nappasi kiinni Helian ranteesta, kietoen sormensa sen ympärille.
"Hyvä että tulin, olet laihtunut!"

Helia säpsähti otetta ranteessa, katsoen toista pitkään.
"Mi... Ah. Vähän."

Vähän?
Muriel kohotti katseensa Helian kasvoihin ja hipaisi tämän poskea - erottuivatko poskipäätkin selvemmin?
"Eikö sinua ruokita täällä?" hän tiukkasi, näyttäen siltä, että oli valmiina painumaan kuristamaan hoitajat samantien.
Hän ei ollut syönyt aamiaista tai lounasta - tai ei ollut saanut pidettyä niitä alhaalla, jos tarkkoja oltiin - joten hermot olivat pahuksen kireällä.
Muriel oli aina huonolla tuulella, jos oli nälissään.

Helia nyökkäsi.
"Ruokitaan. Mutta ei kukaan usko miten paljon ruokaa oikeasti minuun pitäisi ahtaa." Mies naurahti. Hänen aineenvaihduntansa oli mysteeri.
"Nyt saan taas ateriapirtelöitä kun olen laihtunut."

Muriel käänsi kasvonsa poispäin ja yökkäsi kevyesti.
Aiemmin hän oli voinut pahoin käsidesin hajusta, nyt vuorossa oli näemmä ajatus pirtelöstä.
Luoja, hän olisi kuollut ennen kuin ensimmäinen kolmannes olisi ohi.
"Ei selvästikään tarpeeksi", hän mutisi hieman käheästi ja taputti Helian käsivartta.
"Istutaan alas."
Muriel valtasi itselleen huoneen ainoan tuolin (läheltä roskakoria) ja August puolestaan istui Helian sängylle, ojentaen kättään miestä kainaloonsa kutsuen.

Helia hymyili anteeksipyytävästi. Voi Muriel. Hän istui alas, hakeutuen mielellään Augustin kainaloon. Siinä oli hyvä olla ja hän sai viettää siinä aivan liian vähän aikaa.
"Kyllä se tästä. Heidän pitää oppia kantaään kautta aineenvaihduntani toimintamalli."

August kietoi käsivartensa Helian ympärille ja jäi silittelemään tämän kylkeä sormillaan.
"Sairaaloilla on käytössään hyvät lisäravinteet", August rauhoitteli Murielia, joka ei vaikuttanut kovinkaan vakuuttuneelta.
"Ei selvästikään tarpeeksi hyvät", tämä puhisi, ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.
"Lennän San Diegoon torstaina. Hakemaan koiria."

Helia vilkaisi Augustia. Mmm.
"Kertoisitko sen vielä makuhermoilleni?" Mies nyrpisti nenäänsä. Ne olivat kamalia. Yök. Katse kääntyi Murieliin.
"... Lennät? O-olet hullu..."

August naurahti pehmeästi ja painoi suukon Helian hiuksiin.
"Ovathan ne vähän esanssisia, myönnän."
Muriel kohotti kysyvästi kulmaansa.
"En ajatellut uidakaan", hän huomautti hymähtäen.
"Vähän pitkä matka."

"Karmeita. Ja ei, siis se kun sinä... Haet ne." Helia mutisi hiöjaa. Se oli hullua. Muriel oli ihan liian ihana.

"Olkoon, karmeita", August myönsi huokaisten ja suukotti Helian hiuksia uudelleen.
Murielin kalpeat kasvot sulivat hymyyn.
"Totta kai minä haen. Ei siinä ole mitään hullua, koirista on varmasti apua teille molemmille."
Olkoonkin, että lento tulisi olemaan tuskaa, jos olo pysyisi tällaisena. Mutta se oli sen arvoista.

Helia niiskaisi.
"Mmm. Varmasti." Etenkin Andylle. Oikea apukoira. Andy hyötyisi siitä niin paljon.
"Olet ihana. Merilehmä,"

"Stellerin merilehmä", Muriel muistutti puhahtaen ja kurkotti nappaamaan telineestä nenäliinan, jonka tähtäsi Heliaa kohti.
"Sinäkin olet ihana, mutta älä leiki minun hermoillani nyt."
Vino hymy häivähti naisen suupielessä.
"Lennämme takaisin maanantaina."

Helia kohotti käsiään pienesti.
"Hyvä on, en leiki." Mies lupasi pehmeästi. Ehkä piti antaa Murielin vetää henkeä rauhassa ja kunnolla.
"Mmm, selvä. En siis ihmettele kun sinua ei näy."

"Hyvä poika", Muriel hymähti ja valui hieman alemmas tuolissaan, selkäänsä hieraisten.
"Tulemme katsomaan sinua sitten ensi viikolla, sovin hyvän päivän henkilökunnan kanssa."
Jos hyvin kävisi, Maui pääsisi harjoittelemaan yhteiseloa isäntänsä kanssa aina silloin tällöin.
"Sinun... tätisi siis otti yhteyttä?" hän jatkoi, kulmiaan kurtistaen.

Helia hymyili Murielille.
"Mm. Tule vain." Hän käänsi katseensa Augustiin.
"Äitini pikkusisko. Vain muutaman vuoden vanhempi ja käyttäytyy kuin vanhakin täti."

Muriel puhahti.
"Anteeksi, jos olen epäluuloinen, mutta sinä kuvailet minua aivan samalla tavalla", hän huomautti.
Pieni irvistys häivähti naisen kasvoilla ja hän kohottautui ylös, harpaten sängyn viereen.
"Pakko mennä. Tuon sinulle ruokaa seuraavalla kerralla, ja haukun hoitajat matkalla."
Hän kumartui painamaan suukon Helian poskelle.

"Niin kuvailen. Olet kylläkin pahempi, vaikka Beatrix toikin karkkia." Helia suukotti Murielin poskea hymyillen.
"Tofupiirakkaa!"

"Olisin loukkaantunut, jos väittäisit toisin", Muriel hymähti ja hipaisi Helian hiuksia ennen kuin suoristautui.
"Tofupiirakkaa. Pidähän huoli itsestäsi."
Muriel heilautti toista kättään ja harppoi pitkin, päättäväisin askelin ulos huoneesta.
Augustin kasvoilla häivähti myötätunto.

Helia nojautui tiukemmin Augustin kainaloon. Hän oli hetken ihan hiljaa.
"August... H-haluaisitko joskus käydä Alankomaissa?"

August oli keskittynyt silittelemään Helian kylkeä.
"Hm?"
Hän käänsi katseensa mieheen ja hymyili.
"Mielelläni."

"Pitäisi varmaan mennä käymään mummolassa. En olen käynyt sen jälkeen kun olin teini." Helia mutristi kevyesti huultaan.
"Enkä haluaisi mennä yksin."

"Isovanhempasihan kasvattivat kouluhevosia?" August varmisti, kumartuen painamaan suukon Helian hiusten joukkoon.
"Lähtisin oikein mielelläni seuraksesi. En ole häpeäkseni vieraillut Alankomaissa koskaan."

"Mmm, Van der Veen Horses tai jotain. Julian ratsastaa heidän hevosiaan. Esimerkiksi. Ei sinun sinne ole tulla, voit tehdä jotain muuta."

"Jos tahdot minut mukaan sinne saakka, tulen kyllä."
Saattoihan olla, ettei Helia halunnut esitellä häntä isovanhemmilleen. Vaikka alankomaalaiset taisivatkin yleisesti olla varsin avomielistä väkeä.

"Saat sinä tulla. En minä sillä." Ehkä kukaan ei pahastuisi. Kai hän voisi varmistaa Elleniltä.
"... en oikein tiedä häiritsikö se Beaa."

"Tätiäsi?" August varmisti. Helialla oli paljon sukua.
"Miksi ajattelet, että se häiritsi?"

"Niin. Hän joka kävin tänään. Äidilläni on..." Helia joutui miettimään.
"Viisi nuorempaa sisarusta. Ja hän vain tuntui hänmentyvän siitä vaikka minun naamani on kai aina huutanut homoa."

"Ei kai sitä naamasta näe", August naurahti pehmeästi ja pyyhkäisi Helian tummia hiuksia.
"Iso perhe. Mutta kai moni vielä olettaa, että miehellä on naisystävä, vaikka 2010-lukua eletäänkin."

"Rakas, stereotypiat." Helia huomautti naurahtaen.
"On. Äidillä on kolme lasta, sitten on Amanda, Den Houtissa asuvalla Ellenillä on kolme lasta ja Julianin vaimo odottaa kolmosia. Meitä on lauma."

August hymyili.
"Lauma on hyvä", hän vakuutti, sukien Helian mustia hiuksia hellästi sormillaan.
"Teitä on iso määrä serkuksia."

"Niin on. Ja tietääkseni Alfredilla ja Bealla ei vielä edes ole lapsia, että.." Miten heitä olikin niin monta?

Melkoinen suku, pakko se oli myöntää.
Suuri suku olisi voinut olla iloinen asia, jos tilanne olisi ollut hieman toinen.
"Kuinka sinä olet muuten voinut? Olet tosiaan laihtunut, Muriel on oikeassa."

"Ihan hyvin. Kaikki on sitä lukuunottamatta hyvin. Kyllä se tästä." Helia lupasi hellästi hymyillen.

August oli alkanut elätellä toivoa siitä, että Helia saattaisi olla huhtikuussa riittävän hyvässä kunnossa matkustaakseen. Ehkä he voisivat hyödyntää sittenkin joululahjan, jonka tämä oli hankkinut ja lomailla viikonlopun Lontoossa.
"Ehkä minunkin pitäisi alkaa tuoda sinulle ruokaa."

"Noh, kyllä se tästä. Painoa seurataan ja en minä ole pois kuihtumassa. Kaikki menee oikein hyvin. Minä... Ehkä pääsisin maaliskuussa avohoitoon. Ehkä." Helia rukoili että pääsisi.

August kumartui suukottamaan Helian otsaa.
"Toivotaan parasta", hän totesi.
Helia oli kuntoutunut hyvin. Ehkä tämä saisi edes viikonloppuvapaita.
"Puhuimme Murielin kanssa, että Maui voisi tulla minun luokseni asumaan."

Helia vilkaisi miestä hänmentyneenä.
"Sinulle?" Ehkä hän saisi niitä helmikuussa. Katsottaisiin pärjäisikö hän avohoidossa.

"Niin. Se olisi kaikkein kätevintä, kun tulet kuitenkin asumaan luokseni sitten, kun pääset avohoitoon."
Hän pyyhkäisi Helian otsaa sormenpäillään. Heidän pitäisi miettiä asumisjärjestelyjä kunnolla sitten, kun mies voisi paremmin.
"Yritin ylipuhua Murielin, että olisin voinut hakeakin koirat hänen sijastaan, mutta se nainen on itsepäinen."

"Ehdottamalla sitä teit hänestä vain entistä päättäväisemmän asian suhteen." Helia totesi tyynesti.
"Hän ei anna pikkuisen esteen estää."

"Niin taisin tehdä", August myönsi huokaisten.
"En ole vieläkään oppinut käsittelemään häntä. Ajattelin, että hän olisi ehkä halunnut jäädä kotiin, kun voi tällä hetkellä niin huonosti."

"Ei tosiaan. Muriel on itsepäinen aasi." Helia sanoi sen mitä suurimmalla rakkaudella.
"Miten sinulla menee?"

"Sitä hän on. Itsepäinen, jälkimmäiseen asiaan en ota kantaa."
August jäi silittelemään Helian hiuksia.
"Hyvin. Olen ollut töissä ja ulkoiluttanut Dessiä. Ja kävin tervehtimässä Sabrielia."

"Miten Sabriel voi?" Helia painoi pehmeän suukon miehen poskelle.
"Haluan kotiin..." Augustin lämpö ja tuoksu olivat kivulias muistutus siitä miten paljon hän halusi kotiin.

"Paremmin. Hän on päässyt jo kotiin ja suunnittelee muuttoaan tänne."
Totta kai jalka oli vielä kipeä, ja tapahtuma itsessään oli ollut hyvin traumaattinen.
August saattoi vain toivoa, ettei nainen salannut häneltä sitä, millainen tämän vointi todella oli.
Kulmat painuivat hieman alemmas Helian sanojen myötä.
"Uskoisin, ettei siihen mene enää kauaa. Helmikuu on lyhyt kuukausi."

"Ai? Hyvä että hän voi paremmin." Helia ei olisi toivonut kipua miehensä tärkeälle ystävälle.
"Jos pääsen maaliskuussa avohoitoon.. Jos. Tai sitten olen täällä lopunikääni." Se pelko vieraili usein ajatuksissa.

"Kultarakas."
August kumartui halaamaan Heliaa kunnolla.
"Et sinä varmasti ole. Voit jo nyt paljon paremmin kuin joulukuussa."

"Jos?" Helia huokaisi raskaasti.
"Mitä jos minusta ei ole enää elämään normaalisti? Mitä jos menetän kaupan?"

August jatkoi tummien hiusten silittelyä.
"Kyllä sinusta on. Olet pystynyt huolehtimaan kaupasta tähän saakka, pystyt siihen tulevaisuudessakin", hän vakuutti.
"Stressi vain pääsi kasaantumaan liikaa. Meidän on huolehdittava, ettei niin käy enää uudelleen."

Helia huokaisi. Niin. Heidän. Miksi hän oli sotkenut ihanan, normaalin Augustin tähän?
"Tiedäthän miten paljon arvostan että jaksat tätä?"

Heidän, tietenkin.
August tekisi omalta osaltaan kaikkensa, jotta Helia voisi taas jatkossa hyvin. Ettei tämä olisi enää yksin.
"Tiedän. Mutta omasta halustani minä tässä olen, en velvollisuudesta. Rakastan sinua, Helia."

"Mmm. Mutta silti, sinun ei ole pakko. Ei mikään pakko..." Hän huokaisi raskaasti. Hoitajanperkele tuli ovesta sisään koputtamatta ja huomautti että Helialla olisi pian psykologiaika.
Entä jos hän ei halunnut päästää miehestä irti taas?

"Ei olekaan. Ja silti minä olen täällä, mietipä sitä."
August hymyili ja kumartui suukottamaan Helian huulia. Oli aina sääli, kun hoitaja tuli ilmoittamaan, että oli aika poistua.
Mutta tämä kaikki oli Helian parhaaksi.
"Tulen taas pian katsomaan sinua.

Helia takertui hetkeksi Augustin käteen kun tuo nousi seisomaan ja katsoi miestä pitkään. Katse sanoi sen kaiken mitä hän halusi.
Älä jätä minua yksin.
"Mmm. Nähdään."

Jos olisi ollut mitään muuta vaihtoehtoa, August ei olisi lähtenyt.
Mutta pahimmassa tapauksessa se olisi tarkoittanut sitä, ettei häntä olisi enää päästetty vierailuille.
Hän kurottautui painamaan suukon Helian poskelle.
"Ei mene kauaa."

Helia nielaisi ja pidätteli kyyneliä. Oli pakko päästää August menemään.
"Joo." Hän puri pehmeästi huultaan ja nousi samalla. Hänen piti lähteä hoitajan kanssa sinne psykologille.

August tunsi sydämensä särkyvän hieman joka kerta lähtiessään.
Mutta kaikki tämä oli Helian parhaaksi.
Hän hipaisi vielä miehen kättä, ennen kuin suuntasi askeleensa pois huoneesta ja osastolta, juuri kun hoitaja oli käymässä kärsimättömäksi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   To Helmi 08, 2018 10:04 pm

Torstai 8. helmikuuta 2018, hieman puolenpäivän jälkeen, Newcastle Upon Tyne

Maui oli päässyt turvallisesti Iso-Britannian puolelle, ensin Lontooseen ja sieltä edelleen Newcastleen.
Suklaanruskea dopermanni oli saanut lepäillä pari päivää kaikessa rauhassa Augustin luona, ennen kuin oli aika vierailla sairaalassa ensimmäistä kertaa.
Työliivi päällä, niin että koira tiesi käyttäytyä asiallisesti.
Ihmeellinen otus.
August astui hissistä oikeaan kerrokseen ja suuntasi tottuneesti kohti Helian osastoa.

Helia oli kauniisti pidetty pimennossa siitä että August oli tulossa koiran kanssa. Hän oli taas siinä oleskelutilassa jossa usein tapasi Augustia, muiden ollessa tekemässä... Jotain. Osasto oli pieni, Helia ei voinut sanoa kovin usein törmäävänsä muihin potilaisiin. Augustin tullessa hoitajan perässä hän otti pari askelta miestä kohti, kunnes pysähtyi koiran nähdessään.
Hetkinen.

Augustin kasvoille kohosi tuttu lempeä hymy, kun hän näki Helian.
"Hei, rakas", hän tervehti, astellessaan lähemmäs Maui kauniisti vierellään. Koiran korvat olivat hörössä ja kuono nuuhkutti ahkerasti ilmaa, mutta huomasi kyllä, että se oli työkoira.
Edes liukas lattia ei saanut koiraa hätkähtämään.

Helian kalpeat silmät siirtyivät koiran puoleen. Hän huomasi sen päällä olevat huomioliivit, jotka varoittivat tekstillään koirasta joka työskenteli, ethän häiritse.
"T-tuo on...?" Ei hän saanut sanoja suustaan. Muriel oli hakenut hänelle koiran helpottamaan elämää.

August pysähtyi Helian eteen ja kurotti painamaan pikaisen suukon Helian poskelle.
"Maui", hän naurahti, vaikka kyllähän Helia sen tiesi.
"Etkö aio sanoa hei?"

Helia räpytteli hetken silmiään ja melkein rysähti polvilleen. Vain vaivoin mies hillitsi itsensä ja ei takertunut koirann kaulaan - se tuskin olisi kyllä räpäyttänytkään sille - vaan ojensi siivosti kätensä dobermannia kohti. Ruskea kuono venyi miestä kohti ja typistett hännäntöpö vispasi ensin varovaisesti. Sitten työmoodi iski päälle ja iso koira työnsi itsensä Helian jalkojen väliin istumaan ja painoi päänsä miestä vasten. Vaikka se oli hyvää itkua, se tuntui kaipaavan koiran mielestä rauhoitusta. Helia vinkaisi ja kietoitärisevät kädet koiran ympärille. Voi luoja. Oma koira. Oma terapiakoira.
Joka näytti ihan syliin sopivalta miehen vieressä.

Huolestunut hoitaja astui lähemmäs, mutta August pudisti kevyesti päätään.
Ei mitään hätää, Maui teki juuri sitä, mitä se oli opetettu tekemään.
Oli lähellä ja tarjosi tukeaan, tökkisi kuonollaan, mikäli Helia olisi vaarassa alkaa dissosioida, tarjoaisi tarpeen tullen paineterapiaa.
Hieno koira.
"Muriel lähetti terveisiä", August totesi, kun oli antanut Helian itkeä kaikessa rauhassa.

Helia pysyi pitkän hetken hiljaa, vain rapsutti koiraa.
"Se nainen on hullu..." Helia mutisi hiljaa, vilkaisten Augustia silmät kosteina, vaikka pahin itku oli mennyt.
"Se on ihana." Mies mutisi hiljaa lattialta. Hän olisi ehkä tarvinnut Mauin kaltaisen koiran jo vuosia sitten.

"Niin on", August myönsi naurahtaen.
"Nainen hullu ja koira ihana."
Hän laskeutui kyykkyyn, niin että oli Helian kanssa melkein samassa tasossa.
"Maui on sopeutunut oikein hienosti, ne tulevat toimeen Dessinkin kanssa."

Helia hymyili pehmeästi.
"Hyvä." Hän kurottautui hipaisemaan Augustin kättä. Paidan hihan alta vilahti leveä, ärtynyt jälki. Sellaista sattui kun reuhtoi lepositeissä.
"Olet sinäkin ihana."

Augustin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Onko ollut vaikea olla?" hän kysyi lempeästi ja ojensi toisen kätensä silittämään Helian käsivartta.
Sellaista se taisi olla, hyviä päiviä ja huonoja päiviä.
"Sinäkin olet."

Mies painoi kevyesti katseensa. Ai toiselle ei oltu soitettu. Samalla hän veti hihaa ranteensa päälle.
"Vähän." Helia myönsi hiljaa, purren huultaan.
"Ei mitään vakavaa."

August oli tehnyt selväksi, että halusi soiton aina, kun Helia voi huonommin.
Vaikkei hän voisi edes tulla katsomaan. Hän halusi tietää.
"Rakas, mitä tapahtui?"

Helia pureskeli kevyesti huulensa sisaäpintaa. Tältäkö Andysta tuntui kun sisko oli romahtanut ja hän kyseli?
"Minä... romahdin kesken terapian." Helia oli kaivellut muistiaan liikaa ja ilmeisesti suojamekanismi iski päälle.
"En muista siitä mitään." Eli kylään oli tullut joku josta Helia ei itse saanut otetta ollenkaan.

Augustin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Voi rakas..."
Hän kohotti toisen kätensä silittämään Helian poskea.
Huhtikuuhun oli vielä pitkä aika. Kyllä se siitä, eikö niin?
Maui taisi olla sitä mieltä, että Helia oli tolaltaan, sillä se tökkäsi miestä hellästi kuonollaan.
Kaikki on hyvin.

Helia painoi poskeaan kättä vasten ja naurahti Mauin tönäisylle.
"Kaikki on hyvin. Voi sinua pientä suklaasilmää. Niin, olet ihana. Olet sinä ihana." Hän puhui koiralle hiljaa, rapsutellen sen lyhyttä turkkia. Kun hän halusi ylös, mies naksautti kevyesti sormiaan ja huitaisi kädellään pehmeästi poispäin. Maui tuntui ymmärtävän että nyt riitti ja peruutti kauemmas. Pitkä mies vääntäytyi ylös, hymyillen vaisusti. Koira oli ihana.

"Maui haluaa varmistaa, että tosiaan on", August huomautti hymyillen ja katsahti virkaintoista koiraa.
"Juttelin lääkärisi kanssa ja pohdimme, että se voisi käydä treenaamassa täällä kanssasi pari kertaa viikossa."
Se olisi hyvää terapiaa, ja valmistelisi Helian ja Mauin yhteistyötä sitten, kun mies pääsisi kotiin.

Helia vilkaisi koiraa ja astui vasta sitten halaamaan Augustia kunnolla. Miesparka oli jäänyt huomiotta kun oli tuonut koiran.
"Mm, se olisi ihanaa." Jos hän pääsisi kotiin.

Koiranomistajana August ei syyttänyt Heliaa.
Hän kietoi kätensä miehen ympärille ja veti tämän kunnon halaukseen, painoi suukon huulille.
"Dessilläkin on sinua ikävä."

Helia rentoutui Augustin lähellä helposti. Koira tarkkaili heitä tiukasti.
"Minullakin sitä. Anna sille pusuja."

Maui oli käytökseltään moitteeton otus, Muriel oli valinnut hyvin vaikkei ollutkaan päässyt tapaamaan koiraa etukäteen kuin videoiden välityksellä.
August silitteli Helian selkää.
"Minä annan. Pian sinä pääset itsekin kyllä antamaan."

"En tiedä." Helia vinkaisi ja halasi miestä kovemmin.
"Haluan kotiin." Helia sanoi sitä yhä useammin. Sosiaalinen mies tunsi tukehtuvansa eristettynä.
"Tukehdun."

Augustin kulmat painuivat alas ja Mauikin siirtyi lähemmäs, valmiina auttamaan ahdistuksessa.
"Voi kulta, minä tiedän", mies vakuutti hellästi.
"Kyllä kaikki vielä järjestyy."

Helia laski toisen käden koiran päälaelle. Joo, ei hätää. Oli vain paha mieli.
"Haluan nähdä Murielin, Andyn ja koirat ja..." mies veti terävästi henkeä. Huomasi että hän eli sosiaalisuudesta.
"Haluan pyytää anteeksi Wolfielta..."

"Minä tiedän", August vakuutti pehmeästi.
Ja ehkä he voisivat kutsua ystäviä kylään sitten, kun Helia pääsisi viikonloppuisin käymään kotona. Ei liian pitkäksi aikaa, ettei mies väsyisi, mutta tuomaan piristystä tämänhetkiseen ankeaan elämään.

Helia tunsi ahdistuksen nousevan, mutta yritti olla näyttämättä sitä ulospäin. Jos hän näyttäisi, August vietäisiin pois. Ainoa päivittäinen kosketus ulkomaailmaan. Nyt vain kättä tökkivä Maui kavalsi hänet.
"Pitäisikö teidän mennä?" Taustallla alati häilyvä hoitaja huomautti Augustille. Heliaa riipaisi. Ei vielä. Vasta nuo tulivat, kirjaimellisesti.

August ei olisi halunnut mennä.
Vastahan hän oli saapunut, tuskin ehtinyt vaihtaa halauksen ja muutaman sanan.
Mutta säännöt olivat sääntöjä.
Hän kohotti toisen kätensä sipaisemaan Helian poskea.
"Rakas, me tulemme käymään taas pian."

Helia alkoi täristä. Ei vielä. Ei. Hän oli täällä päivässä tunteja yksin ajatustensa kanssa, kaipasi kotiin rakkaidensa luo. Murielkin olisi kaivannut häntä nyt ja miten Andy oikein voi?
"Ei, ei vielä." Se oli ensimmäinen kerta kun hän väitti vastaan. Dobermanni hyppäsi miestä vasten ja tassut lätkähtivät rintakehää vasten.
Istu alas ihminen.

Myös August huomasi tärinän ja tarttui hellästi Helian käsivarteen.
"Rakas, istu alas", hän vetosi pehmeästi.
Ennen kuin hoitaja keksisi hyökätä eteenpäin ja kutsua vielä apua siihen päälle.

Mies istui rauhallisesti alas, saaden heti sylinsä täyteen poskeen tökkivää koiraa. Helia ei oikein tiennyt olisiko nauranut vai ei. Ei, häntä ei naurattanut. Pitkät kädet kiertyivät vai koiran vankan kaulan ympärille.
"Helia, et jaksa vierailuja tuossa tilassa." Kalpeat silmät kohosivat hoitajaan.
"Minä olen tässä tilassa koska kaipaan ihmisiä." Hän totesi tyynesti takaisin. Ei vihaisesti, ei aggressiivisesti. Ihan kuin hän olisi vain kerrankin koettanut pitää puoliaan.

August katsahti anovasti hoitajaa.
Mauin seura tekisi miehelle hyvää. Nytkin koira lepuutti päätään tämän hartiaa vasten, lämpimänä ja halattavana, muistuttamassa, että kaikki oli hyvin.
August hipaisi Helian hiuksia.
"Rakas, kaikki on hyvin."

Koiran läheisyys (ja se ettei nainen alkanut inttää, vaan jätti heidät rauhaan) teki hyvää. Helia hapusi toisella kädellä kiinni Augustin kädestä.
"Miten töissä menee? Miten Sabriel voi? Jaksathan sinä?"

August otti Helian käden omaansa ja silitteli sen sormia hellästi.
"Töihin kuuluu hyvää, joskin aika kiireistä. Paljon kaatumisia, nyt kun oli liukkaammat kelit", hän vastasi hymyillen.
"Sabriel voi oikein hyvin. Kuten minäkin."

Helia veti syvään henkeä.
"Syöthän tarpeeksi? ja nukut?" Hän varmisti vielä. Ettei August uupuisi muiden takia.

August nauroi pehmeästi ja nosti Helian käden huulilleen suukottaakseen tämän pitkiä, siroja sormia.
"Minä olen lääkäri, osaan kyllä pitää huolen itsestäni", hän vakuutti.
"Muriel on täyttänyt jääkaappiani."

"Kiitä Murielia." Helia pyysi hellästi.
"Ja ei sinusta voi tietää. Pitää huolehtia."

"Suutarin lapsilla ei ole kenkiä", August myönsi.
Sairaanhoitaja tuntui rentoutuneen hieman, vaikka tarkkailikin heitä edelleen silmä kovana.
"Murielkin tulee taas pian katsomaan sinua, käski lähettää terveisiä."

"Niinpä." Helia totesi hieman tuimemmin ja painui koira sylissään Augustin kainaloon.
"Lähetä takaisin. Ikävä häntäkin."

August kietoi käsivartensa Helian ympärille.
"Minä kerron. Hän olisi tullut mielellään jo tänään, nähnyt kun te kaksi tapaatte. Ehkä minun pitäisi ottaa kuva, ennen kuin lähdemme?"

"Ota, hän näki ison vaivan ja ei voinut edes tulla..." Helia mutisi hiljaa.
"Hän tarvitsee kuvan."

"Tulee sitten seuraavalla kerralla", August vakuutti.
Ilmeisesti raskauspahoinvointi oli tällä kertaa vienyt voiton naisesta, lentomatkakaan ei ollut kuulemma ollut helppo.
"Minäkin tarvitsen kuvan."

"No ehkä sinäkin saat pitää sen kuvan." Helia lupasi hellästi ja painautui lähemmäs miestä. Juuri kun olo alkoi olla rento, hoitaja huomautti taas. Helia vilkaisi Augustia hieman hätääntyneenä.
"Minusta tuntuu että hän ei pidä siitä että olet mies." Hän mutisi toisen korvaan ja suukotti miestä poskelle. Tällä hoitajalla oli aina kiire eroon Augustista.

August hymähti.
"Vihaajat vihaavat", hän huomautti ja hipaisi Helian ohimoa huulillaan.
Olisi voinut luulla, että piruillakseen, mutta ei August sellaista osannut. Hän oli liian leveä.
"Otetaan vielä se kuva, vai mitä?"

Helia oli tarkoittanut sen ehkä vihjeeksi. Tee tuolle jotain. Kun helia ei itse voisi. Hän hymyili pehmeästi.
"Mmm, joo." Mies puristi koiraa syliinsä. Ihana Maui.

August sipaisi Helian hiuksia.
"Eihän hän kohtele sinua muuten huonosti?" hän kuiskasi miehelle, katsahtaen hoitajaa, jolla tuntui olevan jotakin hampaankolossa.
Se oli varsin epäammattimaista.

Helia pudisteli kevyesti päätään.
"Harvoin on kanssani." Mies myönsi pehmeästi. Ehkä se johtui siitä että nainen vältteli häntä.

"Parempi niin."
Helia ei tarvinnut ympärilleen yhtään negatiivisuutta.
August painoi uuden suudelman miehen ohimolle ennen kuin etsi puhelimensa ja astui kauemmas.
"Hymyilkäähän molemmat."

Helia hymyili pehmeästi ja rapsutti Mauia vielä kerran. Sitten hän vapautti koiran sylistään naksauttamalla sormiaan.
"Nähdään taas rakas."

Jos August olisi osannut piruilla, sen, että hän astui lähemmäs ja veti Helian lempeään, mutta pitkään suudelmaan, olisi voinut olla täysin suunniteltu juttu.
"Sovin lääkärisi kanssa, mitkä päivät olisivat hyviä Mauin vierailuille."

Helia vastasi suudelmaan pehmeästi, kietoen käsiä hetkeksi miehen niskaan.
Hän osasi piruilla.
"Joo. Olet rakas." Hän muistutti vielä, antaen Augustille pikaisen suukon huulille.

"Sinäkin."
August hipaisi vielä Helian hiuksia ennen kuin kutsui Mauin vierelleen suunnatakseen ulos osastolta.
Tuntui aina yhtä haikealta jättää Helia sinne yksin.
Mutta ehkei menisi enää pitkään, että he voisivat lähteä yhtä matkaa. Kotiin."
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   Ke Toukokuu 16, 2018 1:33 pm

Perjantai 19. huhtikuuta 2018 - 18.35, Osborne Avenue, Jesmond, Newcastle

Helia oli käpertynyt viltin alle sohvanurkkaan ja katseli televisiosta jotakin perjantai-illan visailuohjelmaa teemuki käsissään. Maui oli jäänyt miehen viereen sohvalle, pää Helian reidellä. Dessi oli tunkenut itsensä miehen syliin. Teemukista vapaa käsi rapsutteli salukia hajamielisenä. Oli ikävä Normaa. Milloinkohan Murielilla olisi aikaa käydä tai ehtisi nähdä viikonloppulomalla? Helia vilkaisi Augustin suuntaan. Mies teki innolla ruokaa.
"August... Etkö... Voisitko kertoa mitä Roolle kuuluu?"

Helia oli kotona.
Jo se teki Augustin niin onnelliseksi, että hän hyräili hiljaa itsekseen samalla kun pilkkoi vihanneksia moussakaa varten.
"Hm?"
Punahiuksinen mies käänsi katseensa rakkaansa suuntaan ja kurtisti kulmiaan.
"Mitä mieltä lääkärisi olikaan asiasta?"

Helia yritti näyttää mahdollisimman säälittävältä kun katsoi miesystäväänsä sohvalta.
"En ole kysynyt... Kulta, minulla on ikävä häntä."

August ei ollut hyvä sanomaan ei sille ilmeelle.
"Minä tiedän, rakas", hän vakuutti hellästi.
"Murielin mukaan hän voi hyvin, on ollut hyvällä tuulella."

Helia hymyili vaisusti. Melkein alkoi itkettää ja Maui kiehnäsi tiukemmin kylkeen.
"Hyvä. Onko hän edelleen Näät-- Wesleyn kanssa? Wolfie ei osannut sanoa."

August oli alkanut seurata myös Mauin liikkeitä, niistä pystyi lukemaan Helian mielialoja.
"Ainakaan Muriel ei ole sanonut, ettei olisi", hän vastasi.
"Luulen, että hän tiet-"
Hän ei päässyt pidemmälle, kun ovikello soi.

Helia räpäytti silmiään.
"Minä voin mennä." Hän kaivautui peiton alta ja hiihti kohti eteistä niissä polvimittaisissa villasukissa. Dessi nyppi vähän tunikan helmaa, mustasukkainen.

Ensimmäisenä Heliaa tervehti surumielinen, mustanharmaa naama ja terävä kuono, koka kohosi tavoittelemaan miehen kasvoja.
"Norma, ei hypi", Murielin ääni kehotti, ennen kuin nainen kohotti katseensa Heliaan.
Silmät siristyivät hymystä.
"Kultapieni!"

Helia hätkähti Norman tervehdystä. Kai sekin oli siis kaivannut. Kalpeat silmät siristyivät tosin hymyyn.
"Hei! Ajattelin juuri sinua. Augustko pyysi käymään?"

Muriel kietoi kätensä vuorostaan Helian ympärille halaukseen.
"Sanoi, että olet kotona, vihdoin. Normalla on ollut ikävä, pitihän tyttö tuoda käymään... Sinä olet laihtunut."
Hän itse oli tukevoitunut vatsan kohdalta.
Tummat kulmat painuivat alemmas.

Helia naurahti ja halasi Murielia takaisin.
"Sinä olet saanut minun painoni." Lääkitys vei ruokahalua. Ja vähän kaiken muunkin.
"Tule sisään, August varmaan arvasi tämän..."

"Oi, hävytön pentu", Muriel puhahti ja sipaisi Helian poskea ennen kuin astui sisään takkiaan riisuen.
Vatsa erottui selvänä pitkähihaisen t-paidan läpi, kun tiesi katsoa. Housutkin olivat jo vaihtuneet kuminauhavyötäröisiin.
"En viivy kauaa. On vain niin hiton hienoa, että olet kotona."
Käymässä, mutta silti.

Helia avasi suunsa huomauttaakseen siitä ettei saanut jäädä kotiin vielä, mutta piti suunsa kiinni.
"Mm, en usko että Augustia haittaisi vaikka olisit hetken..." Hän kumartui tervehtimään Normaa.
"Huomasin muuten lehdistä että sinua pitäisi kai jotenkin onnitella uudesta miehestä? Et niljakkaampaa löytänyt?"

Sekin oli suuri askel joulukuun jälkeen.
Muriel huikkasi tervehdyksen Augustille ja käänsi sitten katseensa Heliaan, huuliaan mutristaen.
"En tiennyt, että luet sellaisia lehtiä", hän huomautti selkäänsä hieraisten.
"Kirjoittavat kaikkea roskaa. Luitko, mitä minusta sanotaan?"

"Lopetin siinä vaiheessa." Helia myönsi. Ei häntä kiinnostanut lukea paskaa ystävästään.
"Se kelvoton limakasa on siis uusi miehesi? Eikö kukaan vahdi sinua yhtään? olet menettänyt järkesi ja minä sentään olen hullujenhuoneella..."

"Hei, ei Samuel ole niin paha, kuin lehdet antavat ymmärtää", Muriel puolusti samalla kun Norma kellahti selälleen kerjäämään rapsutuksia.
"Hän ruokkii minua. Ja on ollut kiinnostunut Pikkuloisen voinnista... Kamala nainen tarvitsee kamalan miehen."

Helia vilkaisi Murielia, rapsutti Normaa ja vilkaisi keittiöön.
"August! Muriel tarvitsee edunvalvojan, hän tulee hulluksi." Mies kiusasi - puoliksi tosissaan.
"Näyttää nuljaskalta. Sellaiselta jolla on jotain ego-ongelmia."

"Pahoittelen, en voi antaa tarvittavaa lääkärinlausuntoa", August huikkasi takaisin.
Muriel irvisti ja valui istumaan sohvalle.
"Hän on omalla tavallaan hyvin kultainen kusipää. Ja aivan jumalainen sängyssä."
Kuten vatsanseudulta nyt näkyi.

"Mitä iloa on miehestä lääkärinä jos et voi antaa edes tarpeellista lausuntoa kun on hätä?" Helia kiusasi miestään ja katse kääntyi sitten Murieliin.
"Kultainen kusipää? Kuulostaa velikullalta jonka ehdottomasti haluan parhaan Stellerin merilehmäni lähelle. Tai merilehmän kuutin. Ei tosiaan. Ja se on ehkä selvää, tiedätkö, en olettanut että olet syönyt itsesi tuollaiseksi." Heliasta tuli nenäkäs kun vietti kuukausia sosiaalisessa eristyksessä.

"Voin kirjoittaa epäilyksen psykoosista ja lähettää hänet tutkittavaksi eteenpäin", August vastasi samalla kun asteli olohuoneen puolelle ja ojensi teemukia Murielille.
"Nenäkäs pentu", nainen puhahti ja heitti Heliaa tyynyllä ennen kuin otti mukillisen inkivääriteetä kiitollisena vastaan.
"Kiitos, rakas. Eikä sitä tiedä, kamala mies on kuitenkin huippukokki. Hän olisi hyvinkin voinut syöttää minut tällaiseksi."
Vaikka kaikki ylimääräinen tuntuikin valahtaneen muualta kehosta vatsaan.

"Hyödyllinen mies." Helia vastasi rakastuneen tyytyväisenä.
"Niin olen ja pidän siitä. Ja Muriel, mikä ihme sinua vaivaa? Se... Se Locksley on ihan kamala. Sano nyt sinäkin August. Eikö näytäkin nuljaskalta?"

Muriel kohautti toista hartiaansa.
"Minäkin olen kamala", hän huomautti. Ajanut pois jo monta hyvää miestä, koska ei itse osannut asettua aloilleen. Nyt oli vain vähän pakko, kiitos vatsassa kasvavan kuutin.
August kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Locksley? En ole tavannut", hän vastasi diplomaattisesti.

"Kamala vähän erilaisella tavalla, se mies on... Ällöttävä." Helia nyrpisti nenäänsä. Hän huokaisi Augustille.

Muriel viskasi toisen sohvatyynyn Heliaa kohti.
"Oi."
August pudisti hieman päätään ja palasi takaisin ruuanlaiton pariin.

Helia antoi sen muksahtaa olkaansa vasten.
"En ymmärrä sinua. En totta vie ymmärrä." Hän siirtyi sohvalle, Norma sylissä.
"... Mitä Andylle kuuluu?"

Dessi istahti lattialle sohvan eteen ja tuijotti Heliaa loukkaantuneena. Mustasukkainen olento tosiaan.
"Rehellisesti sanottuna, en minäkään", Muriel huokaisi ja nykäisi paidanhelmaa suoraan.
Tummat kulmat painuivat hieman alemmas.
"Ihan hyvää."

Helia taputti paikkaa vieressä. Tule Dessi siihen.
"... Ei tuo kerro mitään. August osasi sanoa tuon verran."

Dessi tuhautti kuonoaan ja kävi mahalleen sohvan eteen. Kovinkaan kauaa se ei kuitenkaan jaksanut mököttää, vaan loikkasi sohvalle, pyörähti pari kertaa ympäri ja käpertyi huokaisten Helian kylkeen.
"Mitä lääkärisi on sanonut siitä, paljonko saat tietää?" Muriel kysyi, kurtisti kulmiaan ja pudisti päätään.
"No hitot lääkäreistä - anteeksi August. Hänellä menee hyvin. Mutta ikävöi sinua."

Helia nojasi päänsä Murielin hartiaan.
"Vielä Wesleyn kanssa?"

Muriel kietoi toisen kätensä Helian ympärille ja painoi suukon tämän tummien hiusten joukkoon.
"Edelleen Wesleyn kanssa. Taisivat olla menossa tapaamaan Näätämiehen vanhempia jossain vaiheessa."
Hän silitteli miehen käsivartta hellästi.
"Rocket on tehnyt hänelle hirvittävän hyvää."

Heliaa hymyilytti. Andy kävi tapaamassa poikaystävänsä vanhempia.
"Se on hyvä. Niinkö? Millä tavalla?"

Muriel otti pienen kulauksen teestään.
"Hän ei enää jännitä kaupassa käymistä tai ulkona liikkumista ylipäätään. On käynyt kiltisti terapiassakin."
Laskut jäivät edelleen helposti maksamatta, mutta luojalle kiitos Wesleystä, joka oli hankkinut suloisen lokerikon niitä varten.
"Opettelee leipomaan keksejä. Hän on myös maininnut, että haluaisi ehkä palata opiskelemaan."

Helia alkoi itkettää. Andy kävi kaupassa ja ulkona. Sisko mietti kouluun palaamista. Kaikki oli paremmin kuin vuosiin. Maui istui lattialle ja tunki päätä Helian syliin, Normasta välittämättä.

Norman häntä alkoi heilua hermostuneesti ja terävä kuono kohosi tökkimään Helian poskea hiljaisen ininän säestämänä.
Muriel halasi miehen hieman paremmin kylkeensä ja painoi uuden suukon hiusten joukkoon.
"Hän haluaisi kovin mielellään tulla tapaamaan sinua. Kunhan lääkärit saavat päätettyä, että se olisi sinulle hyväksi."

Helia nappasi kiinni salukin pitkulasta kuonosta kiinni.
"Wolfiekin pääsi jo."

Norma tuijotti Helian kasvoja huolestuneena ja heilutti häntäänsä vähän lisää.
"No, luulisi, että Andykin pääsisi", Muriel puhahti ja joi toisen kulauksen teestään.
"Minusta lääkärisi liioittelevat tässä asiassa."

"Niin." Helia huokaisi hiljaa.
"Ikävä häntä. Norma, kaikki ihan hyvin, hölmö."

Norma heilutti varmuuden vuoksi häntäänsä vielä hetken ennen kuin käpertyi takaisin sohvalle, hieman lähemmäs Heliaa.
"Ja hänellä sinua", Muriel totesi ja nosti kätensä silittelemään miehen hiuksia. Nyt, kun Andykin voi paremmin, ei varmasti olisi mitään syytä, mikseivät sisarukset voisi tavata toisiaan. Edes valvotusti sairaalassa.

Helia huokaisi.
"... August ei varmaan suostu." Hän kuiskasi Murielille.

Muriel nojautui hieman lähemmäs.
"Miksei?" hän kuiskasi takaisin, vilkaisten kohti keittiötä. Mutta August näytti keskittyneen ruuanlaittoon, tai ainakin teeskenteli hyvin, ettei kuunnellut heidän keskusteluaan.

"Ehkä hän syyttää Andya hieman." Helia myönsi hiljaa.

Muriel tuhautti nenäänsä hiljaa.
Olkoon, Andysta huolehtiminen oli kuormittanut Helian jo ennestään haurasta hyvinvointia. Mutta ei tämä ollut tehnyt sitä tahallaan, ei millään tavalla.
Pieni tauko oli ollut aivan riittävästi.
"Andy on kuitenkin sinun siskosi."

Mies nyökkäsi.
"Niin on." Rakas sisko, vaikka voikin huonosti.
"Etkö voisi... puhua hänelle?"

Muriel painoi uuden suukon mustien hiusten joukkoon.
"Totta kai minä puhun hänelle", hän lupasi.
Helialle tekisi vain hyvää nähdä, että Andykin voi paremmin. Ja Andy todella ikävöi veljeään.

"Kiitos." Helia mutisi hiljaa. Hän vilkaisi Murielin vatsaa.
"Miten sinä ja Pikkuloinen voitte?"

Muriel pitäisi huolen siitä, että sisarukset pääsisivät jälleen tapaamaan. Hän ei voinut väittää ymmärtävänsä psykologiasta juuri mitään, mutta ei kai pelkkä tapaaminen voisi todella olla pahaksi Helian toipumisen kannalta.
Sen jälkeen pitäisi soitella taas lääkäreille.
Hän katsahti itsekin vatsaansa ja mutristi hieman suutaan.
"Seuraavalla lääkärikäynnillä pitäisi selvitä, onko Pikkuloinen tyttö vai poika."

Helia hymyili hieman.
"Onko edelleen ihan kamalaa vai alatko olla sinut asian kanssa? Ja miten siskosi voi?"

Muriel vilkaisi vatsaansa.
"Toistaiseksi me kanssaelämme. Epäilen, etten vieläkään täysin tiedosta, että siellä todella kasvaa joku. Vaikka näinkin kuvan, jossa se näyttää aivan nallekarkilta..."
Hän taputti vatsaa pahoittelevasti. Ei mitään henkilökohtaista, Pikkuloinen.
"Em voi paljon paremmin. Hän..."
Muriel epäröi hetken, mutta ei voinut mitään sille, että hymy levisi kasvoille.
"Hän menee naimisiin."

Helia kohotti katsettaan Murielin empiessä. Eihän tuon sisko jälleen voinut huonosti?
"Menee? Onnittele häntä puolestani." Ihanaa että nainen voi niin paljon paremmin.

Muriel nyökäytti päätään onnesta säteillen.
"Menee. Tiarnan kosi häntä Skotlannissa. En ole aivan varma, milloin häät ovat, mutta tuskin he kovinkaan pitkään malttavat odottaa."
Tai hän ei ainakaan malttaisi. Vatsa kasvoi päivä päivältä, eikä hän aikonut olla häissä valaanpuolikkaana.
Hän painoi suukon Helian ohimolle.
"Kuinka sinä jaksat, kultapieni?"

"Ihana kuulla." Niin ihana tietää että elämässä oli vielä hyvääkin.
"Minä? Minä..." August oli kadonnut hakemaan jotakin.
"Tulen hulluksi." Helia myönsi.
"Haluan kotiin. Ihmisten keskelle. Töihin."

Muriel vilkaisi Heliaa ja kietoi kätensä paremmin miehen ympärille, halatakseen tätä kunnolla.
"Minä tiedän, rakas", hän vakuutti, silittäen hellästi tämän käsivartta.
"Tiedätkö, kuinka kauan joudut vielä olemaan osastolla?"

Helia pudisteli päätään.
"En. Eivät kerro jos kysyn."

Muriel puhahti tuskastuneena.
"Mitä he kuvittelevat saavuttavansa sillä, että pitävät sinut tietämättömänä?" hän puhisi ja pudisti päätään.
"Helvetin käävät."

"En minä tiedä." Helia huokaisi hiljaa.
"Haluan kotiin, haluan töihin. Minua ahdistaa olla siellä, erossa kaikista. Sinäkin kaipaisit apua ja nh."

"Minä pärjään kyllä", Muriel vakuutti, silittäen Helian tummia hiuksia.
"Mutta silti, en voi ymmärtää, mitä tästä salailusta on enää hyötyä. Sinä olet paljon paremmassa kunnossa kuin joulukuussa."
Kun mies oli puukottanut itseään hänen keittiössään. Jos aikaa voisi kelata taaksepäin ja estää tapahtumat...

Helia huokaisi hiljaa ja käpertyi pienemmäksi. Hän oli edelleen pahoillaan.
"...Pakotitko Wolfien tulemaan vai tuliko hän itse?"

"Hm?"
Muriel katsahti Heliaa ja pudisti sitten päätään.
"En pakottanut, hän halusi tulla ihan itse."

Se sai miehen mietteliääksi. Veli oli halunnut tulla itse.
"Annoin hänelle sen revontulimaalauksen jonka tein."

Muriel hymyili ja painoi uuden suudelman Helian hiusten joukkoon.
"Se on upea maalaus", hän totesi.
"Menikö tapaaminen hyvin?"

Helia kohautti olkiaan.
"Kai. Hän toi karkkia kun tuli seuraavan kerran. En... Me jopa puhuimme. Normaaleista asioista."

Normaaleista asioista tarkoitti varmastikin sitä, että muut persoonat eivät olleet tulleet tapaamaan kadoksissa ollutta isoveljeä.
"Se on hyvä", Muriel vakuutti.
"Olen iloinen puolestanne."

Helia hymähti.
"Hänellä on joku herkullisen huono ideakin. Kuulemma. Sanoin kyllä että polttaa näppinsä. Läksytä häntä puolestani, ei ottanut minua vakavissaan."

"Mmm, minä kuulin siitä", Muriel myönsi.
Hänkin oli muistuttanut Wolfieta, että siinä voisi käydä pahasti. Mutta mies oli vaikuttanut onnelliselta.
"Hän vaikuttaa kovin ihastuneelta huonoon ideaansa, en ole varma, voiko sille tehdä mitään..."

"... Mutta se voi sattua myös hyvin pahasti." Helia kun halusi suojella kaikkia ja että kaikki olivat onnellisia.

"Niin voi", Muriel myönsi huokaisten.
"Mutta veljesi on itsepäinen mies, mitä tähän asiaan tulee, joten minkäs teet."

"Idiootti." Helia totesi tyynesti.
"Idiootti on. Typerys." ja silti aikuinen mies, vastuussa itsestään.

"Niin on", Muriel myönsi ja hörppäsi loput teestään. Hän laski mukin sohvapöydälle ja vilkaisi Normaa, joka torkkui onnellisena Helian kylkeä vasten.
"Norma on onnellinen. Ehkä se haluaisi jäädä yökylään."

Helia vilkaisi Normaa hymyillen.
"Kysy Augustilta jaksaako hän kolmea koiraa, minua ei haittaa jos Norma jää. Ja tuskin Normaa itseäänkään."

Norma huokaisi syvään. Ei, sitä ei todellakaan haittaisi.
Muriel kääntyi niin että näki keittiöön palanneen Augustin.
"August! Saako Normie jäädä yöksi?"
August vilkaise heitä olkansa yli.
"Totta kai. Voin heittää sen kotiin huomenna."

Helia hymyili hellästi.
"Niin, Norma jää helian kanssa. Mmmm'hmm. Saat jäädä hellu-sedän kanssa." Mies lupasi koiralle hellästi hymyillen.

Muriel pärskähti hiljaa.
"Aiotko puhua noin Pikkuloisellekin?" hän kysyi, pörröttäen miehen hiuksia.
Normaan se näytti kuitenkin tepsivän, saluki heilutti onnellisena häntäänsä.

Helia vilkaisi Murielia kulmiensa alta.
"Aion. Niiin, Norma ei valita, Norma rakastaa Hellua, niiiiin, jooo, rakastaa..." Mies rapsutteli salukia hymyillen onnellisena.

Norma heilutti häntäänsä vähän lisää. Kyllä, se tosiaan rakasti Hellua oikein kovasti. Varsinkin, kun Hellu rapsutti juuri oikeasta kohdasta takajalan vierestä.
Muriel tunsi silmiään polttavan, kun näki Helian hymyilevän niin onnellisena.
"Tule tänne sieltä..." hän mutisi, vetäen miestä kunnon halaukseen.

Mies nousi hämmentyneenä seisomaan ja halasi Murielia tiukasti.
"No mikä nyt tuli?"

Muriel painoi otsansa hetkeksi Helian rintakehää vasten.
"Minä olen paksuna, saan olla naurettavan tunteellinen!" hän muistutti.
"On vain niin ihana nähdä sinun hymyilevän."

"Minä hymyilen paljon..." Helia huomautti hiljaa, hymyillen kuitenkin lisää.
"Olet ihana."

"Hiljaa nyt ja anna minun olla liikuttunut", Muriel mutisi tuhahtaen.
Hän oli ehtinyt jo pelätä Helian jonnekin lääkkeiden ja persoonien suohon, mutta se, että mies oli nyt tässä ja leperteli koiralle aivan niin kuin ennen, valoi häneen uskoa siitä, että asiat voisivat kääntyä paremmiksi. Heidän kaikkien.
"Itse olet. Hölmö."

Mies hymähti pehmeästi. Hän ei ollut hukkunut mihinkään, ei ainakaan kun sai olla kotona.
"Tulethan käymään? Kun..."Kun joudun takaisin.

Muriel rutisti Heliaa tiukasti.
"Totta kai tulen. Mutta et sinä siellä enää kauaa joudu olemaan, kultapieni."
Ei kai kellekään tehnyt hyvää joutua loputtomiin eristyksiin rakkaistaan. Kunhan Helia vain ei enää olisi vaaraksi itselleen. Toista vaihtoehtoa hän ei suostunut edes ajattelemaan.
"Olet rakas, muista se."

Helia huokaisi ja päästi Murielin kauemmas.
"mmm. Muistan. Sinäkin olet. Ja kerrothan kun tiedät onko Pikkuloinen tyttö vai poika?"

"Mmmh, totta kai kerron", Muriel vakuutti ja kurotti suukottamaan Helian poskea ennen kuin lähti kiikuttamaan mukiaan tiskialtaaseen.
"Olisit hyvin voinut jäädä syömään", August huomautti, kevyesti kulmiaan kurtistaen.
"Mmm, työt kutsuvat vielä", Muriel vastasi ja taputti miehen hartiaa rauhoittelevasti.
Matkalla ovelle hän pysähtyi rapsuttamaan Norman päätä.
"Normie, äiti menee nyt."

Helia katsoi ystävänsä perään.
"Kai sinä pian jäät äitiyslomalle, hölmö?"

Muriel mutristi suutaan.
"En ole vielä liian paksu kumartumaan", hän huomautti. Vaikka eihän kyse ollut siitä. Hevosten kanssa saattoi sattua mitä tahansa. Iso eläin tuuppasi helposti kumoon tai pahempaakin.
"Tiedät, etten ole hyvä vain pyörittelemään peukaloitani."

"Tiedän. Mutta minun villatakkini alkaa olla vähän kulahtanut. Voisit pyöritellä puikkoja." Oli se nykyään hieman liian isokin.

"Puikkoja..." Muriel puhahti.
Olihan hän jo katsellut lankoja Wolfien kaulahuivia ja muutamaa villasukkaparia varten. Mutta se saisi odottaa siihen, ettei hän todellakaan voisi enää jatkaa töitä.
"August, ruoki miehesi kunnolla", Muriel huikkasi keittiön suuntaan ennen kuin katsahti vielä Heliaa.
"Ja sinä. Syö."

Helia puhahti ja levitti käsiään.
"Syön kuin hevonen!" Hän puuskahti hymyillen. Vaikka nyt lääkitys veikin ruokahalua.

"Syö kuin isompi hevonen!" Muriel puhahti takaisin kiskoessaan takkia päälleen. Edes sen vetoketju meni vielä kiinni, menisi toivottavasti siihen saakka että olisi riittävän lämmin jättää takki kokonaan pois.
"Olet rakas!"

"Sinä myös!" Helia huikkasi perään, jääden katselemaan Augustin tekemisiä keittiössä.
"Haluatko apua?"

August sysäsi juuri vuoan uuniin ja kääntyi Helian puoleen.
"Salaatti pitäisi vielä tehdä", hän vastasi hymyillen. Moussaka olisi valmista suunnilleen tunnin kuluttua.
"Sen jälkeen ehtii hyvin vaikka katsella hetken televisiota."

"Minä voin tehdä?" Helia halusi tehdä jotain. Oli outoa vain olla. Hän oli poissa osastolta, normaalin elämän parissa.
Vaikka mahtaisiko August antaa hänelle puukkoa.

Sama ajatus kävi myös Augustin mielessä.
Mutta heidän olisi palattava jossakin vaiheessa normaalin elämän pariin, niin kammottava kuin joulukuinen tapaus oli ollutkin.
"Hienoa, minä voin tiskata sillä välin nämä ylimääräiset astiat."
Hän olisi siinä aivan lähellä. Vaikkei se viimeksikään ollut tarkalleen ottaen auttanut.

Helia hymyili hieman ja etsi itselleen leikkuulaudan ja sen puukon, ottaen sitten kaapista kulhon ja perään salaattitarpeet jääkaapista. Hänestä oli vain mukava touhuta kaksin.

Se, olivatko he tarkalleen ottaen kahdestaan, oli jossakin määrin tulkinnanvaraista, kun kolme silmäparia tarkkaili hievahtamatta, putoaisiko lattialle vaikka palanen kurkkua tai jotakin herkullisempaa.
August pyyhkäisi Helian selkää sormenpäillään ennen kuin keskittyi tiskaamiseen.
"Mukava, kun olet kotona."

Helia ei voinut olla hymyilemättä hieman leveämmin.
"Ihana olla kotona." Hän ei millään haluaisi palata sunnuntaina. Kun voisi olla täälläkin. Koirien kanssa kotona. Mennä töihin.

Dessi huokaisi heidän selkänsä takana hiljaa. Koskaan se ei ollut saanut minkäänlaisia herkkuja, ei mitään hyvää milloinkaan.
August jätti teatraalisen koiransa huomiotta.
"Muriel tuntui olevan hyvällä tuulella."

Helia vilkaisi Dessiä ja pyöräytti silmiään. Hän leikkasi sivuun kaikille kolmelle viipaleet kurkkua, saisivat ne kun hän olisi valmis.
"Niin tuntui. Pitkästä aikaa, vaikka sen kelvottoman egoistisen retaleen voisi jättää..."

August vilkaisi Heliaa silmäkulmastaan ja hymähti.
"Mies on kuitenkin hänen lapsensa... Pikkuloisen isä", hän huomautti huuhdellessaan juustokastikkeen jämiä kattilan pohjalta.

Helia laski puukon ja kääntyi ympäri.
"Olkoon, mutta kohteli Murielia kuin kunnon kusipää, ei halunnut alkuunkaan koko lasta vaan oli valmis hylkäämään. Helvettiäkö sellaiselle selkärangattomalla nilviäisellä tekee?"

Augustin kulmat kurtistuivat hieman.
Ehkä kyse oli ollut ensijärkytyksestä, mutta ei miehen toiminta kieltämättä ollut aivan ensiluokkaista ollut.
"Nyt hän on kuitenkin osallistumassa Pikkuloisen elämään", hän totesi, jälleen mahdollisimman diplomaattisesti.
"Ehkä pitäisi antaa mahdollisuus?"

"... Kusipää silti." Helia puhahti ja pyöräytti silmiään.
"Miksi? Ei ole antanut aihetta pitää itsestään."

Sisäisesti August saattoi olla jossakin määrin samaa mieltä, mutta hän yritti parhaansa mukaan antaa miehelle mahdollisuuden. Siitäkin huolimatta, että myös Muriel itse oli tainnut käyttää tästä ilmaisua 'kusipää'.
"Ehkä hän vielä antaa."
Hän ojensi toista kättään Heliaa kohti.
"Tule tänne..."

Helia tuhahti nyrtyneen oloisena ja asteli Augustin viereen.
"Olet ihana." Onneksi hänellä oli ihana mies.

August kietoi toisen käsivartensa Helian ympärille.
"Sinäkin olet."
Hän kurotti hipaisemaan miehen poskea huulillaan.
"Kuule, olen miettinyt. Tahdotko lähteä ensi viikonloppuna sinne Lontooseen?"

Oli niin hyvä olo siinä vieressä. Ylipäätään olla vapaasti, ilman että joku kyttäsi.
"... Haluan?" Oli koomista että August sai kurkotella ja Helia istuikin alas.

Kieltämättä tuntui mukavalta, kun kukaan ei odottanut ovensuussa lähettääkseen hänet kotiin, mikäli Helia osoitti pienintäkään merkkiä tunnereaktioista.
Ei sekään ollut hyväksi.
"Sehän olisi ensi viikonloppuna. Voisimme lähteä, kun pääset kotilomalle."

"Joo." Helia kuulosti onnelliselta.
"Mennään. Saat sinäkin jotain kivaa."

August hymähti ja painoi suukon Helian hiusten joukkoon.
"Minusta on aivan riittävän mukavaa, että olet nyt kotona", hän vakuutti ja kurotti laskemaan vedet pois tiskialtaasta.
"Haluaisitko katsella hetken jotakin sarjaa? Tässä olisi sopivasti aikaa."

"No silti. Se oli joululahjasikin." Helia muistutti ja nousi seisomaan.
"Katsotaan vain."

August oli hyvin onnellinen siitä, että Helia todella oli nyt sellaisessa kunnossa, että he voisivat matkustaa. Olkoonkin, että he joutuisivat todennäköisesti tekemään sen hieman salaa, hoitotaho tuskin innostuisi matkasta Lontooseen jo toisella kotilomalla.
Mutta se tekisi Helialle hyvää.
"Mitä haluaisit katsoa?"

"Minä... Ummm. Katsotaan jotain mitä sinä haluat katsoa." Hän keskittyisi kuitenkin enemmän kainalossa kiehnäämiseen.

August epäili, ettei itsekään paljoa malttaisi keskittyä juoneen, mutta sitä varten uusintakatselukerrat olivat.
"Olen ajatellut katsoa The Magiciansia tai Strangen ja Norrellin, kelpaisiko jompikumpi niistä?" hän kysyi, istahtaessaan sohvalle. Hän ojensi toista kättään kutsuen Heliaa kainaloon.

”Ensimmäinen?" Helia ehdotti hymyillen ja käpertyi kainaloon. Salukit tunkivat molemmat syliin, Maui jäi kiltisti lattialle.

The Magicians siis.
August valikoi oikean sarjan kaukosäätimellä ja haki sitten paremman asennon sohvalla. Oli kulunut ikuisuus siitä, kun he olivat viimeksi saaneet olla näin.
Hän kumartui painamaan suukon Helian hiusten joukkoon.

Helia ynähti tyytyväisenä ja hymyili pehmeästi. Siinä oli niin hyvä olla. Turvallinen olo, lämmin. Hän oli kotona.

Ei mennyt kauaa, kun koirat tuhisivat jo unisen tyytyväisinä. Ruuan jälkeen he voisivat viedä ne lenkille, ja sään salliessa ajaa vaikka käymään nummilla ennen kuin Helian olisi aika palata sairaalaan.
Mutta siihen olisi vielä aikaa kaksi vuorokautta.
"Minulla on ollut ikävä", August myönsi hiljaa.

Helia vilkaisi miestä hieman yläviistoon sieltä kainalosta.
"Minulla myös. Siellä on... kamalaa."

August pyyhkäisi hellästi Helian hiuksia.
"Eivät he pidä sinua siellä loputtomiin", hän vakuutti. Mies oli päässyt jo nyt kotilomalle viikonlopuksi, joten oli vain ajan kysymys, milloin tämä olisi kotona kokonaan.
"Mitä tahtoisit tehdä huomenna?"

Helia mietti hetken. Hän olisi todella halunnut nähdä Andyn, mutta august ei tuntunut olevan samaa mieltä.
"Ollaan vain? Kahdestaan."

"Se kuulostaa hyvältä", August myönsi ja kumartui painamaan uuden suukon tummien hiusten joukkoon.
Sunnuntaihin olisi vielä reippaasti aikaa, hän muistutti itseään.
"Minulla on koko viikonloppu vapaana."
Samoin seuraava viikonloppu. Viikolla hän tekisikin sitten mahdollisimman täysiä vuoroja, ja muutama kesälomapäiväkin oli käytettävä.

Helia hymyili pehmeästi.
"Olet rakas." Hän ei tiennyt miten olisi voinut kiittää miestä siitä että jaksoi.
"August... Syytätkö sinä Roota tästä? Sano suoraan."

"Hm?"
August kurtisti kevyesti kulmiaan ja vilkaisi Heliaa. Hän oli hetken hiljaa, miettien, mitä olisi vastannut.
"Tiedän, ettei hän ole tehnyt mitään tahallaan", hän vastasi lopulta.
"Mutta uskon, että se, että olet joutunut huolehtimaan siskostasi, on osaltaan vaikuttanut siihen, kuinka loppuunpalaneeksi olet itsesi tuntenut."
Että lopulta kaikki oli liikaa.

Helia pyysi rehellistä vastausta.
"... Eli hieman?"

August joutui jälleen miettimään.
"Syytän vanhempianne siitä, että he saattoivat teidät tilanteeseen, jossa sinun oli huolehdittava siskostasi", hän vastasi.
"Mutta minun on myönnettävä, että pelkään hieman kuinka käy, kun tapaatte jälleen. Tiedän, ettei siskosi tee mitään ilkeyttään, olen vain huolissani."

Helia nielaisi. Augustilla oli lahja sanoa asiat niin etteivät ne kuulostaneet syytöksiltä, mutta saattoivat olla sitä.
"Minulla on ikävä häntä. Ihan todella." Hän myönsi hiljaa. Sisko oli aina ollut siinä.
"... Saisinko soittaa Roolle huomenna?"

"Minä tiedän sen", August vakuutti, ja halasi Helian paremmin kylkeensä.
Hänellä ei ollut mitään Helian sisarta vastaan, tilanne vain oli ollut hyvin sietämätön.
Punertavat kulmat painuivat alas kun hän mietti.
"Uskotko, että jaksaisit sen?"

Helia katsoi Augustia melkein anellen.
"Nopeasti. Voit olla vieressä."

August ei ollut hyvä sanomaan ei Helialle.
"Jos olet aivan varma, että jaksat."
Andromedahan voi tällä hetkellä hyvin, joten ei kai siitä voisi kammottavaa haittaa olla?

"Jaksan. Jaksaisin paremmin kun kuulisin hänestä edes pikaisesti." Sisko oli rakas, ei voinut vain lopettaa välittämistä.

August hymähti hiljaa.
"En minä osaa sanoa sinulle ei", hän totesi, hipaisten tummia hiuksia nenänpäällään.
"Soita hänelle huomenna."

Mies hymyili tyytyiväisenä.
"Ihan nopeasti." Helia lupasi. Hän nousi parin jakson jälkeen ylös.
"Voisin emnnä suihkuun."

August seurasi Heliaa katseellaan.
"Ruoka onkin ihan pian valmista", hän totesi.
"Kaikki hyvin?"

"Mm. Haluan vain käydä suihkussa ennen ruokaa, jotta ei sitten tarvitse tehdä mitään." Hän lupasi pehmeästi ja availi hiuksiaan.

August naurahti pehmeästi.
"Se on hyvä suunnitelma", hän myönsi. Oma suihkukin oli luksusta.
"Siellä on lempipyyhkeesi odottamassa."

Helia hymyili onnellisena, painoi suukon Augustin huulille ja lähti yläkertaan.
"Olet rakas!"

Sinäkin olet."
Koiralauma oli selvästikin ottanut asiakseen vahtia Heliaa, sillä Mauin johdolla ne rapistelivat yläkertaan tämän jalanjäljissä.
August tunsi olonsa levottomammaksi kuin olisi halunnut. Oli pakko oppia luottamaan.

Helia sulkeutui suihkuun - jätti oven lukitsematta tosin - ja koirat istuivat rivissä oven takana. Hän kävi suihkussa niin pikaisesti kuin saattoi hiuksiaan pestessään. Pari kyyneltä tosin vierähti poskelle kun hän kuivasi itseään ja näki peilistä ne arvet. Ne eivät lähtisi ja hän ei kehtaisi näyttää niitä Augustille. Ne olivat rumia.

August halusi luottaa siihen, että Maui ilmoittaisi, mikäli Helialla olisi jokin pahasti vialla. Viimeistään hermostuttamalla muut koirat.
Odottaessaan hän tarkisti moussakan tilanteen ja alkoi kattaa pöytää, yrittäen olla vilkuilematta kelloa.
Hiusten pesemiseen menisi hetki aikaa.

Helia föönäsi hiuksiaan kuivemmiksi ja antoi itselleen sen hetken itkeä. Eivät ne täysin kuivaksi tulleet, mutta kuivemmiksi. Hän palasi alas puhtaissa yövaatteissa, jotka eivät tosin juurikaan eronneet pitkähihaisesta tunikasta ja haaremihousuista. Koirat rapistelivat perässä alas. Hölmöt.

August kääntyi katsomaan Heliaa hymyillen.
"Juuri sopivasti, ruoka on valmiina..."
Hänen kulmansa painuivat hieman alemmas. Sitten hän ojensi käsiään, kutsuen miestä halaukseen.
"Rakas, tule tänne."

Mies tassutteli ääneti Augustin luo ja painui halaukseen.
"Koirat seuraavat kaikkialle." Helia naurahti pehmeästi.

August halasi Helian tiukasti syliinsä, niin hyvin kuin saattoi.
"Totta kai seuraavat", hän hymähti hiljaa.
"Niilläkin on ollut ikävä."

"Mahdottomia. ne istuivat rivissä kylppärin oven takana kun olin suihkussa." Helia naurahti ja suukotti miehen poskea.
"Syödäänkö?"

Hienot koirat, August kehui mielessään, ja sipaisi viereen istahtaneen Norman päätä.
"Syödään."
Hän irrottautui halauksesta ja painoi kätensä Helian selälle, johdattaessaan tämän keittiöön.

Helia tassutti keittiöön, istuen alas.
"Kai teit ruokaa niin että voin syödä kuin kaksi hevosta?"

"Totta kai tein", August vakuutti nostaessaan vuoan pöytään.
"Muriel ei antaisi minulle ikinä anteeksi, ellen ruokkisi sinua riittävästi."
Helia oli tosiaan käynyt kapeammaksi sairaalassaolonsa aikana.

"Se on ihan totta." Helia vastasi hymyillen hellästi ja otti reilun lautasellisen ruokaa.

August hillitsi halunsa tuputtaa lisää ruokaa - hän voisi tehdä sen hienovaraisesti sitten, kun Helia olisi saanut ensimmäisen lautasellisensa syötyä.
"Hän on kyllä itsekin laihtunut, joten pitäisi varmaankin aloittaa sama vahtaaminen myös hänen suhteensa."

"Hän oksensi raskauden alussa rajusti, en tiedä jatkuuko edelleen. Ehkä se kusipää vahtii." Helia nyrpisti nenäänsä ja söi ensimmäisen lautasellisen tyhjäksi melko nopeasti.

'Se kusipää' ei ollut kovinkaan imarteleva kuvaus Pikkuloisen isästä.
"Otatko lisää?" August ehdotti, siirtäen uunivuokaa hieman lähemmäs Heliaa. Hän oli tarkoituksella tehnyt suuremman annoksen, sairaalaruoka ei yleensä houkutellut ketään syömään. Varsinkaan, jos lääkitys jo valmiiksi vei ruokahalua.

Helia otti kiltisti lisää. Se maistui hyvältä. Ruoka oli pitkästä aikaa hyvää.
"Onko pakko mennä takaisin?"

Augustin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Luulen, että on", hän totesi, ja kurkotti koskettamaan Helian kättä pöydän yli.
"Mutta ehkei enää kovinkaan pitkäksi aikaa."

Helia tökki ruokaansa haarukalla ennen kuin jatkoi syömistä.
"Se ei auta enää. En erota päiviä tai viikkoja enää." Laitostuminen uhkasi.

August nousi seisomaan ja kiersi pöydän toiselle puolelle. Hän asettui Helian selän taakse ja kietoi käsivartensa tämän ympärille, halaten takaapäin.
"Kaikki järjestyy kyllä, kulta."

Helia pyöritti vesilasia pitkissä sormissaan.
"Pelkään että jään sinne. Etten enää pärjää. Haluan kotiin. Sinne missä on ihmisiä ja elämää."

"Rakas, et sinä jää", August vakuutti ja painoi suudelman Helian päälaelle.
"Sinulla on täällä ystäviä, jotka auttavat takaisin. Pääset palaamaan töihin ennen kuin huomaatkaan."

Helia hymähti vaisusti.
"Niin. Mutta jos... Minä viihdyn ihmisten kanssa." Oli hankala olla sosiaalinen ihminen eristyksessä.

"Niin kauan kuin sinä et pääse ihmisten luo, ihmiset tulevat luoksesi."
Ei se tietenkään ollut läheskään sama asia. Ei varsinkaan, kun vierailuja rajoitettiin niin rajusti.
"Emme me anna sinun laitostua."

Ei, se ei ollut ollenkaan sama asial. Hän ei voinut mennä istumaan pubiin kaikessa rauhassa ystävien kanssa ja pelata lautapelejä.
"Haluan kotiin. M-minä haluan kotiin kuten normaalit ihmiset..." Helia niiskaisi hiljaa.

August halasi Heliaa hieman lujemmin.
"Minä tiedän", hän vakuutti hiljaa.
Ehkä hän voisi yrittää puhua Helian lääkäreiden kanssa. Nyhtää näiltä jonkinlaisen vastauksen.

"Minä tulen pian hulluksi." Ja hän sentään oli jo osastolla.
"Minua pidetäänkin aivan hulluna. Viime viikolla minulta vietiin sudit kahdeksi päiväksi."

August kurtisti kulmiaan.
"Minkä vuoksi?"
Hän oli kuvitellut, että osastolla toimittaisiin Helian parhaaksi, mutta tämä alkoi olla jo naurettavaa. Eikö alkanutkin?

Helia kurtisti kulmiaan. Mistähän se oli johtunut?
"Niitä voisi kuulemma käyttää aseena." Mies joka ei ollut kertaakaan joulukuun jälkeen osoittanut merkkiä väkivaltaisuudesta tai itsetuhoisuudesta.

Aseena?
Kai se periaatteessa oli mahdollista, August oli nähnyt töissään hullumpaakin. Mutta Helia ei ollut osoittanut mitään merkkejä väkivaltaisesta käytöksestä joulun jälkeen.
"Pääset sieltä varmasti aivan pian."

Helia kohautti olkiaan.
"Jos en, kauanko sinä jaksat tätä?" Kuinka kauan August jaksaisi hoitaa hänen asioitaan?

August sipaisi Helian vielä kosteita hiuksia.
"Niin kauan, kuin tarvitsee", hän vastasi vilpittömästi.
"Rakastan sinua, vastoinkäymisistä huolimatta."

Mies nielaisi pehmeästi.
"Ei sinun tarvitsisi. Sinulla voisi olla elämä."

"Ei, minun ei tarvitsisi", August myönsi.
"Mutta siitähän rakkaudessa on juuri kyse. Pysyn vierelläsi, koska haluan,en jostakin velvollisuudentunnosta."

"... Silti. Sinulla voisi olla elämä. Normaali mies." Voisit saada muutakin kuin pusun kahdesti päivässä. Sisällä velloi inhottava tunne siitä ettei hän voisi koskaan korvata tätä.

"Minulla on oikein hyvä elämä", August vakuutti.
"Ja asia nyt vain on niin, että minä haluan sinut."
Vaikka juuri nyt olikin vaikeaa.

Helia veti syvään henkeä.
"Rakastan sinua."

August painoi suukon Helian hiusten joukkoon.
"Minäkin sinua."
Totta kai hän toivoi, että hänen rakkaansa voisi paremmin mahdollisimman pian. Mutta siihen saakka olisi vain jaksettava.

Helia vilkaisi Augustia.
"Mennäänkö sänkyyn? Olen ihan osastorytmissä.."

August painoi uuden suukon Helian päälaelle ennen kuin astui taaksepäin.
"Mene vain edeltä. Korjaan pöydän ja tulen sitten", hän lupasi.
Koiratkin voisivat pyörähtää vielä takapihalla.

Helia nyökkäsi ja nousi ylös, ottaen iltalääkkeensä. Sitten hän saattoi kiivetä ylös, jo aivan väsyneenä. Mieli olisi silti ehkä tehnyt lähelle, mutta ei hän voisi näyttää niitä haavoja. Ei kukaan halunnut muistutusta sellaisesta. Hän vaihtoi pyjamaan vikkelästi ja sujahti peiton alle.

Koirat saivat remuta takapihalla sen aikaa, jonka Augustilta vei siivota keittiö ja laittaa itsensä valmiiksi yötä varten. Pestyään hampaansa hän palasi kutsumaan ne sisään, ja lauma rynnistikin suoraan hänen ohitseen yläkertaan.
August seurasi niitä makuuhuoneeseen ja istahti hiljaa sängyn laidalle, siltä varalta, että Helia oli jo unessa.

Helia makasi sängyssä, halaillen Augustin tyynyä kun ei muutakaan keksinyt. Salukit hyppäsivät molemmat sänkyyn Helian jalkoihin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   Ke Toukokuu 16, 2018 1:33 pm

August katseli Heliaa hetken, ennen kuin kumartui painaamaan suukon tämän ohimolle.
"Nukutko?" hän kysyi hiljaa, sipaisten miehen käsivartta peiton läpi.
Ensimmäinen yö kotona hyvin pitkään aikaan.

Helia pudisteli päätään.
"En nuku." Hän kääntyi katsomaan Augustia, hymyillen hieman-

August kumartui painamaan suukon Helian suupielelle.
"Onko kaikki hyvin?"

"On. Loistavasti." Hän vastasi hymyillen.

"Hyvä."
August nykäisi peittoa syrjään sen verran, että saattoi kömpiä sen alle Helian viereen, ja sai samalla Dessin huokaisemaan teatraalisesti. Ekstrapitkässä vuoteessa riitti kyllä tilaa kolmellekin koiralle, turhaan ne hänelle mököttivät.

Helia tunki lähemmäs, kiinni kainaloon. Siinä oli hyvä olla.

August kietoi kätensä hellästi Helian ympärille ja työnsi mustia hiuksia syrjään niin, että saattoi painaa kaulalle kevyen suudelman.

Helia ynähti suudelmalle ja painui lähemmäs. Tuntui niin hyvältä.

Ynähdys sai Augustin nojautumaan lähemmäs, jotta hän saattoi suudella kaulan ihoa paremmin.
Tuntui hyvältä, että Helia oli nyt kotona.

Heliasta oli ihanaa olla kotona. Hän nautti läheisyydestä ja ynisi hiljaa, hapuillen otetta kädestä. Niin hyvä siinä.

August ei pitänyt mitään kiirettä, vaan hamusi kaulaa hellästi huulillaan. Hän antoi vapaan kätensä pujahtaa Helian tunikan alle, sormenpäiden tavoitellessa paljasta ihoa hyväiltäväksi.

Helia huokaisi kevyesti, punniten vaihtoehtojaan. Peiton alla pimeässä, ei ollenkaan tai... jotakin. Hän ei vielä kieltänyt, ehkä August halusi vain koskea. Ilman taka-ajatuksia.

August siveli Helian vatsaa sormillaan ja kohottautui painamaan suudelman miehen huulille samalla kun siirsi kätensä kysyvästi tunikan helmalle.

Helia puraisi kevyesti huultaan ja otti kiinni miehen kädestä. Hän ei keskeyttänyt suudelmaa, mutta tunikan ei tarvitsisi kyllä mennä.

August kohottautui varovasti suudelmasta, tutkien Helian kasvoja.
"Ei tee mieli?" hän kysyi pehmeästi.

Teki, ihan hillittömästi.
"Tekee, mutta..." Silloin pitäisi olla ilman vaatteita. Esimerkiksi.
"Minä... En oikein... haluaisi olla ilman vaatteita."

August kohottautui kämmentensä varaan ja yritti tavoittaa Helian katsetta.
"Miksi ihmeessä, rakas?"

Helia katsoi Augustia silmiin.
"Ne arvet." Hän halusi pitää ne piilossa, etteivät ne muistuttaisi kaikesta pahasta.

Augustin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Nekö sinua ahdistavat?"
Hän vei toisen kätensä silittämään miehen poskea.
"Miksi?"

Helia nyökkäsi Augustin sanoille.
"En halua muistuttaa siitä ja ne ovat rumia."

”Rakas..."
August kumartui painamaan suukon poskelle, jota oli juuri silittänyt.
"Minua ei haittaa."
Totta kai hän olisi toivonut, ettei arpia olisi, sillä ne olivat muistutus siitä, kuinka huonosti Helia oli voinut. Mutta koska menneisyyttä ei voinut muuttaa, oli vain hyväksyttävä sen jättämät jäljet.

Helia katseli hetken muualle.
"Minua haittaa." Hän ei halunnut aiheuttaa huolta, saatika ollut vaaraksi muille.

August laskeutui istumaan Helian vierelle, niin että saattoi silitellä tämän hiuksia.
"Miksi ne haittaavat sinua?"

"Ne... ovat rumia ja muistuttavat siitä miten minusta tuli taakka ja vaarallinen." Se hetki, kun hän myöhemmin tajusi, että olisi voinut tappaa jonkun.

"Rakas..."
August laskeutui takaisin Helian vierelle ja kietoi käsivartensa tämän ympärille.
"Sinä et ole taakka. Etkä ole vaarallinen, kun olet tasapainossa."

"Mutta voin olla. Ja onhan minua nyt raskas katsoa, kun asioitani pitää hoitaa." Helia huokaisi raskaasti.

"Rakas, sinä et tehnyt mitään vaarallista moneen vuoteen. Se tapahtui vain, koska kaikki kaatui niskaan, ja nyt osaamme varmistaa, ettei niin käy uudelleen."
August halasi Heliaa tiukemmin.
"Enkä minä koe rakkaastani huolehtimista raskaana."

Mies nielaisi.
"Voisin olla." Hän totesi hiljaa.

August painoi suudelman Helian poskelle.
"Muistathan, että minä tiesin, että sinulla on raskasta jo silloin, kun aloimme seurustella", hän huomautti.
"Mieleni ei ole muuttunut. Sinä olet edelleen sama, uskomattoman kaunis sielu kuin silloin. Vaikka sinulla on ollut vaikeaa, ja vaikka se joskus tuntuu ylitsepääsemättömän epäreilulta."

"Niin, mutta se oli erilaista. Huolehdin kuitenkin itse itsestäni." Hän muistutti hellästi.

"Ja sinä pystyt tekemään niin taas", August vakuutti.
"Joskus on rankempaa, sellaista elämä on. Minä en ole katunut hetkeäkään sitä, että tutustuin sinuun."

Helia hieraisi päätään Augustin hartiaan.
"Oletko rehellinen jos kysyn jotain?"

"Totta kai", August vakuutti.
"Mitä haluat kysyä?"

"Tekeekö sinun paljon mieli...?" Se Heliaa nyt kiinnosti. Vaikuttihan tämä eristyksen myötä tuleva pakkoselibaatti tuohonkin.

August oli hetken hiljaa.
"Tekee", hän myönsi.
"Mutta pystyn elämään sen kanssa, jos sinä et tunne oloasi hyväksi."

Helia vei kääntyi ja vei kätensä Augustin niskaan.
"Ehkä minulla olisi sitten parempi mieli." Hän kuiskasi pehmeästi ja veti miestä suudelmaan.

Kosketus niskalla lähetti kylmiä väreitä alas pitkin Augustin selkää.
"Jos olet..."
Hän vaikeni, vastatakseen suudelmaan. Teki mieli, aivan valtavasti.

Helia vain ynähti myöntävästi. Hän oli varma. Miesparka ja hän parka. Molemmat halusivat, niin hitot, antoi mennä. Laihtunut, ennestään jo luiseva käsi livahti lääkärin paidan alle.

Ehkä Helia voisi unohtaa arpensa, edes hetkeksi, kipeän muistutuksen siitä, mitä oli tapahtunut.
August kohottautui Helian ylle, suudelman muuttuessa syvemmäksi.
"... Olen... kaivannut sinua..." hän mutisi suudelman lomasta.

Sen kuuleminen tuntui hyvältä. Sillä oli merkitystä missä hän oli, häntä kaivattiin. Eikä vain ystävänä tai isoveljensä. Helia vei sormet miehen selälle, harmitellen mielessään sitä miten käskettiin pitää kynnet lyhyenä osastolla. Ettei raapisi, itseä tai hoitajia. Inhottavaa rajoittamista.
"Minä sinua..." Syke nousi jo vain painon tunteesta yläpuolella.

Valitettavasti se tarkoitti myös, ettei miesystävän raapiminen onnistunut.
August hymyili huulia vasten ennen kuin alkoi valua suudelmin alemmas, ensin leualle ja siitä alas pitkälle, sirolle kaulalle.

Niin tarkoitti ja se Heliaa siinä harmitti. Pitkä jalka kietoutui miehen ympärille, vetäen miestä lähemmäs. Hiljainen yninä pääsi huulilta, hänen kääntäessä päätä jotta suudelmille olisi enemmän tilaa.

August hamusi kaulaa kiireettömästi, mutta varoi jättämästä mustelmia siltä varalta, että joku osastolla päättäisi tulkita ne itsetuhoisuudeksi ja kieltää Helialta seuraavan viikonlopun kotiloman.
Hänen ei olisi pitänyt ajatella kollegoistaan niin epäystävällisesti.
Toinen käsi hakeutui uudelleen kohottamaan tunikan helmaa.

Se oli ihan hyvä ajatus. Se kiukkuinen hoitaja voisi myös muuten vain ärsyyntyä niistä. Hän nosti itseään ja antoi Augustin riisua sen tunikan päältään.

Koirat siirtyivät huokaisten vuoteelta lattialle, kun eivät selvästikään olleet saamassa uniseuraa aivan vielä.
Tunika sai tipahtaa lattialle, jotta August saattoi valua suudelmin alemmas, solisluulle ja rintakehälle, joka sekin oli käynyt melkein läpikuultavaksi laihtumisen myötä.

Helia ynähti pehmeästi ja juoksutti sormiaan pitkin selkää, vetäen paitaa nyt pois. Ikävä, niin järjetön ikävä.

Myös paita sai päätyä lattialle, missä Dessi-parka säpsähti yllättäen ilman halki lennähtänyttä vaatekappaletta.
Kyllä se pääsisi siitä yli.
Saatuaan paidan pois päältään August nojautui takaisin Helian ylle, painaen suudelmien rivin nyt vatsalle.

Helia nytkähti suudelmien alla, vieden kädet punaisiin hiuksiin.
Sitten se tavoitti hänet.
Alkoi naurattaa ihan hulluna.

Yhtäkkinen nauru sai Augustin kohottamaan katseensa melkein säikähtäneenä.
"Helia..?"

Helia peitti kasvot käsillään ja nauroi hysteerisesti. Ei helvetti, hän oli pilannut seksielämänsä.
"K-kun Wolfie kävi, tajusin miten samalta näytätte ja... nyt se tuli mieleen enkä kestä itseäni..." Nauratti aivan hysteerisesti.

August tutki miestä melkein huolestuneena.
"Sinun veljesi...?"
Oli hyvä, että Helia nauroi. Tämä vain oli... hieman hämmentävä hetki.

"Niin! T-te näytätte melko samalta ja se.... se on ihan kauheaa, mutta silti naurattaa..." aivan liikaa.

"... Vai niin."
August ei hämmennykseltään ollut varma, mitä muuta olisi sanonut.
"On mukava nähdä sinun nauravan."

Helia ei saanut lopetetua nauramista. Hän avasi silmät, katsellen miehen kasvoja.
"Ai kamala, anteeksi, minä... meillä oli jotain k-kesken..."

"Mmmh, niin oli", August myönsi ja kumartui suutelemaan Helian huulia.

Ainakin Helia vaikeni suudelmaa vasten, keskittyem työntämään ajatuksensa pois. Hyvä luoja miten hän halusi miehen lähelleen. Kädet alkoivat aukoa housuja.

Kaikesta huolimatta oli hyvä nähdä Helia onnellisena. Vaikka nauru olisikin johtunut hölmöstä yhteensattumasta.
August näykkäsi miehen alahuulta ja antoi käsiensä valua tämän housujen vyötärölle.

Helian lantioluut eivät olleet aikoihin näkyneet niin. Eivät varmaan sitten teini-iän kasvupyrähdyksen. Hän nosti itseään hieman patjasta, vaatien eleillä tuota aina vain lähemmäs.

Augustin kurkkua kuristi kun hän näki, kuinka laihaksi Helia oli käynyt. Eivätkä he vielä voisi Murielin kanssa asialle mitään.
Hän hamusi miehen huulilta uutta suudelmaa samalla kun painautui kaivaten lähemmäs.

Helia todella, todella yritti, mutta kun ei vain ollut nälkä lääkityksen ja sairaalaruoan yhdistelmän takia. Eivätkä ne lisäravinnepirtelöt maistuneet. Hän voihkaisi hiljaa, nauttie  siitä ihon hohkaamasta lämmöstä. Hän ei ollut edes tajunnut miten ikävöi aiemmin.

Ikävä oli tuntunut lähes fyysisenä kipuna, vaikka August tuntuikin tajuavan sen vasta nyt.
Joulukuusta oli hyvin pitkä aika.
Hän hautasi kasvonsa Helian kaulataipeeseen,hengitys raskaana kulkien.
"Olet niin rakas..."

Helia värähti niiden sanojen myötä, painaen suukon miehen kaulalle.
"Sinä olet hyvin rakas."

Voi luoja, miten hänellä olikaan ollut ikävä. Ei vain fyysistä läheisyyttä, vaan sitä, että he saivat olla rauhassa. Ilman, että jokaista sanaa ja elettä tarkkailtiin.
Kaikki tuntui olevan hetken taas niin kuin ennen, kun hän kierähti Helian vierelle sängylle.

Helia oli kaivannut sitä myös. Omaa rauhaa, mahdollisuutta olla kaksin. Hän hakeutui kainaloon, ynähtäen.
"... Olet myös hyvin seksikäs."

August naurahti pehmeästi ja hipaisi Helian tummia hiuksia pois miehen otsalta.
"Niin olet itsekin, rakas."

Tummahiuksinen mies hymyili hieman vinosti.
"Imartelija."

August sipaisi peukalollaan Helian suupieltä.
"Olet sinä."

Helia näytti hieman kieltään ilkikurisena.
"En väittänyt vastaan."

"Hyvä niin."
August veti peittoa paremmin heidän päälleen ja kietoi toisenkin kätensä Helian ympärille. Koiratkin uskalsivat palata takaisin sänkyyn.

Helia hakeutui lähemmäs ja nukahti siihen. Maui nukkui lattialla,Norma selkää vasten ja Dessi omassa kuopassaan polvitaipeessa.

Vaikka August tunsikin olonsa rennoksi, hän ei malttanut nukahtaa heti. Tuntui hyvältä vain kuunnella Helian tasaista hengitystä ja tuntea tämän kehon lämpö.
Kotona.
Siihen ajatukseen oli hyvä nukahtaa.

Seuraavana aamuna Helia heräsi kahden salukin rakastaviin suukkoihin, ilmeisesti Augustin päästettyä koirat jo ulos.
"Np moimoi teille..."

"Tytöt..."
Augustin tuskastunut ääni kuului ovensuusta.
"Huomenta, rakas. Anteeksi, että ne tulivat herättämään, livahtivat suoraan tänne."

Heliaa nauratti, samalla kun mis yritti napata kaksi puikkonokkaa otteeseensa.
"Ei se mitään. Mukava herätys. Huomenta kulta. Norma! Nyt se kieli pois korvasta."

Augus asteli lattian poikki ja istahti sängyn laidalle.
"Maui on ainoa, joka käyttäytyy."
Hän uhmasi puikkonokkia ja kumartui painamaan suudelman Helian huulille.
"Laitoin aamiaista."

Helia vastasi suudelmaan hellästi hymyillen.
"Mmm... Minä..." Hän vilkaisi kelloa.
"Voisin koittaa soittaa Roolle."

Augustin kulmat painuivat hieman alemmaa, kun hän unohtui silittelemään Helian hiuksia.
"Soita vain", hän vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Helia alkoi jo pelätä että mies kieltäisi nyt.
"Tulen sitten syömään, jooko?" Mies totesi puhelin kädessään, siskon numero jo etsittynä.

"Laitan sinulle teen hautumaan", August lupasi ja kumartui painamaan suudelman Helian otsalle.

"Mmm, kiitos." Helia hymähti ja soitti, makoillen sängyssä. Kun se puhelu päättyi, hän puki ylleen ja tuli alas.

August istui pöydän ääressä, keskittyen näennäisesti lehteen. Heti askeleet ( ja koirien kynsien rapinan ) kuullessaan hän kuitenkin kohotti katseensa.

Helia oli selvästi itkenyt.
"... Hän oli ollut näätämiehen vanhemmilla. Kuulemma kamalia..."

August nousi ja kiersi pöydän ympäri kietoakseen käsivartensa Helian ympärille.
"Oliko kaikki hyvin?"

"On." Helia vakuutti nopeasti. Kaikki on hyvin.
"Minä vain... minulla on ollut niin ikävä."

August painoi suukon Helian poskelle.
"Varmasti", hän totesi pehmeästi ja sipaisi miehen mustia hiuksia.
"Tule, aamiainen on valmis. Tee myös."

Helia nyökkäsi ja pyyhki silmiään.
"Minä tulen." Hän lupasi pehmeästi ja istui keittiössä alas.

Koirien armeija oli jo siistissä rivissä toivomassa muutamaa armopalaa aamupalasta.
August laski Helian eteen lautasellisen täyttävää munakasta.
"Pitää kerätä voimia takaisin", hän huomautti hellästi.

Helia vilkaisi lautasta ja pudisteli päätään.
"En minä nyt kuihtunut ole, sentään."

"Olet sinä vähän", August huomautti ja painoi suudelman miehen hiusten joukkoon ennen kuin siirtyi takaisin hellan ääreen paistaakseen jälkiruuaksi suklaapannukakkuja. Jääkaapissa odotti myös tuoreista hedelmistä tehtyä hedelmäsalaattia.

Helia seurasi Augustia katseellaan, kallistaen hieman päätään.
"... Ei vain ole nälkä. Ja ne lisäravinteet on kamalia."

"Minä tiedän, rakas", August vakuutti hellästi.
"Eikä sairaalaruoka ole tarkalleen ottaen erityisen houkuttelevaa, vaikka minun ei ehkä pitäisikään lääkärinä sanoa näin."

"Ei ole." Ei tosiaan ollut. Helia söi nyt mielellään kun sai hyvää ruokaa. Se meni sentään alas edes pakottamalla.

August toivoi, ettei joutuisi enää näkemään Heliaa nenä-mahaletkussa.
Ei tietenkään joutuisi, mieshän pääsisi pian kotiin, ja sitten hän voisi huolehtia, että tämä saisi kaikkia lempiruokiaan. Mitä tahansa, minkä syöminen vain tuntuisi edes siedettävältä.
"Rakas, olen ajatellut. Tahtoisitko alkaa hiljalleen katsella yhteistä asuntoa? Ei meillä ole mikään kiire, mutta jos ei muuten, niin ihan uteliaisuudesta."

Sillä oli taas uhkailtu. Kun ei kerran mikään maistunut.
Haarukka kilahti sormista lautaselle. Yhteistä asuntoa? Hän purskahti vastauksena itkuun.

August katsahti Heliaa ja sitten paistumassa olevaa pannukakkua.
Hitot.
"Rakas, olen pahoillani", hän vetosi, kun siirtyi miehen luo ja kietoi käsivartensa tämän ympärille takaapäin.
"Ei meillä ole mitään kiirettä. Olen vain hieman malttamaton."

Helia painoi otsan polviinsa ja hiukset koskettivat silloin lattiaa. Hän ei ollut ehtinyt laittamaan niitä kiinni vielä.
"E-ei kun... e-en ajatellut että haluaisit asua kanssani ja... s-se olisi ihanaa."

August sipaisi hellästi mustia hiuksia.
"Tietenkin haluan asua kanssasi", hän vakuutti hellästi.
"Kodissa, jossa on kunnolla tilaa myös Polle ja Shifulle."
Maui oli siirtynyt Helian viereen ja tökki huolestuneena tämän hartiaa. Oli vaikeaa painautua syliin tarjoamaan paineterapiaa, kun mies istui tuolilla.

Helia niiskaisi ja suoristautui, naurahtaen ääni paksuna kun dobermanni heitti etupäänsä miehen syliin.
"Voi pieni, kaikki on hyvin." Ei hän aina itkenyt surusta, mutta hännäntöpö heilui silti huolestuneena.
"Se olisi ihanaa. Lopettaa ramppaaminen, jo koirien takia..."

August kumartui painamaan suukon Helian kyynelistä kostealle poskelle.
"Niin olisi."
Dessikin oli hyvin kiintynyt Heliaan, oli jo ominut miehen osaksi laumaansa.
"Vaikka tietenkin se tarkoittaisi, ettei työmatkasi olisi aivan yhtä lyhyt kuin nyt."

Helia hymähti pehmeästi ja vilkaisi Augustia.
"Niin. Ei se haittaisi."

"Kahden koiran kanssa saattaisi tulla hieman ahdasta nykyisessä asunnossasi", August hymähti pehmeästi.
"Hexhamissa olisi hyvät ulkoilumaastot."

Helia naurahti. Sekin oli totta. Siellä olisi kahden ihmisen ja kahden koiran ahdasta asua.
"Niitä siellä riittää. Ihania paikkoja juosta."

"Minua ei haittaisi muuttaa pois Newcastlesta", August vakuutti.
Vaikka Sabriel asuikin siellä nykyään, matka ei olisi millään mittapuulla pitkä. Ja jos, jos jonakin päivänä he toteuttaisivat suunnitelmansa, kylämiljöö ei olisi yhtään hullumpi paikka lapselle.

Matka ei tosiaan olisi mitään verrattuna Lontoon ja Newcastlen välimatkaan.
"Siellä on kivoja asuntoja.."

"Ehkä voisimme katsella niitä, kun olet syönyt?" August ehdotti.
Käpertyä kiireettömästi sohvannurkkaan ja selata tablettia.
Palaneen haju sai hänet havahtumaan, paistumaan jäänyt pannukakku kärytti.
"Hitto!"
Hän ampaisi lieden luo.

Helia naurahti miehen kiroamiselle.
"Noh! Ei se ole vakavaa. Ja minä tässä itkeskelen..."

Pannukakku oli hieman kärähtänyt, mutta irtosi sentään vielä pannusta.
"Olisi pitänyt siirtää pannu pois levyltä", August hymähti, jälleen omana, rauhallisena itsenään.

Helia hymyili hieman.
"Noh, yksi kärähtänyt sinne tai tänne."

"Sääli, ettei tätä voi tarjoilla koirille", August hymähti, katsoessaan kolmea toiveikasta silmäparia.
"Vaikka ne saivatkin jo oman aamupalansa. Ei kyllä uskoisi..."

"Ei sitä ikinä uskoisi." Helia katseli koiria ja kurtisti kulmiaan.
"Oi! Mäelle sieltä nyt, senkin karvaiset pummit."

Dessi painoi korvansa teatraalisen loukkaantuneena luimuun, ja Norma seurasi sisarensa perässä Heliaa surullisilla silmillään katsellen.
"Possut", August hymähti.
"Tahdotko jo pannukakkuja?"

Helia pudisteli päätään.
"Norma edes pääse kotona keittöön, mokoma possu..." Mies mutisi. Maui ripisteli vain pienen matkan päähän, käyden maate siihen.
"Voin ottaa. parhaita lämpimänä."

August korjasi ensimmäisen lautasen pois ja asetti sitten pannukakkulautasen Helian eteen. Hän nosti pöytään myös hedelmäsalaatin, vaniljaisen kermavaahdon ja suklaakastikkeen.
"En ole tainnut olla Dessin kanssa aivan yhtä johdonmukainen."

"Ei hätää, minulla on murielmainen kuri." Helia totesi hymyillen ja kasasi ison annoksen itselleen.

August otti myös itselleen lautasen, vaikkei vielä malttanutkaan istua alas.
"Hyvä niin. Olen saattanut hemmotella Dessin hieman piloille", hän myönsi nolona naurahtaen.

"Sinä hemmottelet kaikkia lähelläsi." Helia totesi hellästi.

Koirien tapauksessa se ei vain ole pelkästään hyvä asia..." August hymähti.
Oli eri asia tarjota koiralle kunnon hieronta, kuin antaa sille periksi liian helposti.

"Minä vahdin sinua." Helia lupasi hymyillen ja hävitti hämmentävän nopeasti sen annoksen. Ehkä kotiutus tekisi hyvää ruokahalulle.

"Hyvä."
Paistettuaan viimeiset pannukakut Augustkin malttoi istahtaa viimein alas ja koota itselleen annoksen.
"Ota lisää", hän kehotti pehmeästi.

Ja Helia otti. Mielellään.
"Nyt voit sanoa Murielille että olen syönyt."

August hymyili ja kurotti pyyhkäisemään suklaakastiketta hellästi Helian suupielestä. Heidän ensimmäiset treffinsä muistuivat mieleen.
"Ehkä pitäisi ottaa kuva, hän on epäluuloinen nainen."

Heliaa hymyilytti.
" no ota. Todisteeksi."

August katsahti ympärilleen ja kurkotti puhelimensa tiskipöydältä.
"Hymyile", hän kehotti, asetellessaan kuvaa niin, että sekä Helia että todistetusti tyhjäksi syöty lautanen mahtuivat näkyviin.

Helia virnisti vinosti, ihan Murielin iloksi. Mokoma nainen.
"Väittää kyllä varmaan että lavastit. Muista mainita että se oli kolmas lautasellinen aamupalaa."

"Todennäköisesti", August naurahti ja nappasi muutaman kuvan ennen kuin laski puhelimensa alemmas kirjoittaakseen viestin.
"Eikä hän usko varmasti sitäkään."

"Ei varmasti. Hänestä minä syön kuin varpunen." Helia hymähti, juoden teensä.

Ei mennyt pitkään, kun Muriel jo vastasi.
"Olit oikeassa, hän kysyy, oliko kuva lavastettu", August naurahti.
"Mitä vastaan hänelle?"

"Sano että pömppikseni ei ole samaa mieltä lavastuksesta." Vaikka Helia oli laiha, kun hän söi, miehelle tuli pieni turvotus vatsaan. Etenkin jos söi kaksi lautasellista jälkiruokaa.

August vei haarukallisen pannukakkua suuhunsa ja kirjoitti vastauksen. Puhelin värisi lähes samantien merkiksi siitä, että Muriel oli vastannut.
"Kuulemma hänenkään vatsansa pömpötyksellä ei ole mitään tekemistä ruuan kanssa."

”Kuule,annas tänne." Helia otti puhelimen ja kirjoitti pitkän viestin biologiasta.

August ojensi puhelimensa Helialle ja keskittyi hetkeksi syömään lautastaan tyhjäksi.
"Mitä kirjoitat?"

"Luentoa siitä miten biologia toimii ja miten meidän kehomme ovat erilaisia sukupuolesta johtuen." Helia vastasi vakavana.

August naurahti ja pudisti päätään.
"Taidat tehdä turhaa työtä."

"Eläinlääkärin pitäisi tietää." Hän lähetti viestin ja ojensi puhelimen takaisin.

Puhelin piippasi jo ennen kuin August ehti laskea sitä pöydälle.
"Oh, sait kuvan kissasta näyttämässä keskisormea. Tahdotko nähdä?"

Helia naurahti.
"olen nähnyt sen aika usein."

"Aika suloinen kissa, oikeastaan", August totesi ja laittoi puhelimensa pois.
"Voin käydä hakemassa tabletin, kun olen siivonnut pöydän."

Helia vilkaisi Augustia.
"Ei, minä siivoan." Hän totesi ja nousi ylös.

August esti itseään viime hetkellä väittämästä vastaan. Olisi vain hyvä, jos Helia saisi tuntea olonsa kotoisaksi, ja kotitöihin osallistuminen oli merkittävä osa sitä.
"Kiitos, rakas. Käyn etsimässä sen sitten sillä välin."

Se oli. Helia tunsi olevansa hyödyllinen.
"Ei tarvitse kiittää. kiitos aamupalasti." Helia totesi hellästi ja alkoi siivota keittiötä tottuneesti.

August sipaisi Helian selkää ennen kuin lähti metsästämään tablettia, jonka sijoituspaikkaa ei juuri nyt saanut mieleensä - stressi oli saanut jopa hänet horjumaan järjestelmällisyydestään.
Dessi maleksi takaisin keittiöön herkkujen toivossa.

Helia naksautti sormiaan koirille, häätäen ne uudelleen keittiöstä.
"Ei minun vahtivuorollani." Kun hän oli siivonnut ja koirat pysyneet poissa, mies toi niille herkkukaapista luut.
"Hienosti olitte."

Dessi osoitti mieltään mulkoilemalla luuta hetken ennen kuin viimein otti sen sirosti hampaidensa väliin ja vetäytyi sohvannurkkaan.
August palasi samalla alakertaan.
"Löytyihän viimein."

"Mihin sinä olit sen kadottanut?" Helia kysyi aidosti hämmentyneenä. August oli niin järjestelmällinen.

"Löytyi vaatekaapista kauluspaitojen alta", August naurahti istahtaessaan sohvalle.
Dessi heilautti häntäänsä tervehdykseksi.
"Olivatko tytöt kauniisti?"

"... Miten?" Helia totesi naurahtaaen ja vilkaisi koiria.
"Olivat. Saivat luut." HElia istui miehen viereen hymyillen.

"Ei aavistustakaan", August myönsi.
Ehkä hän oli katsellut jotakin tabletilta viikatessaan pyykkejä. Tai jotakin.
Hän kohotti toista kättään niin, että Helia pääsisi kainaloon.

Mies käpertyi tyytyväisenä kainaloon.
"Olet kovin rakas. Vaikka ilmeisen hölmö."

”Ilmeisen", August hymyili ja avasi kiinteistövälityksen sivun.
"Katsellaan ensin Hexhamin vaihtoehdot? Olisitko muuten halunnut lisää teetä?"
"Katsellaan. Rakas, minä osaan keittää lisää jos haluan."

August painoi suudelman Helian ohimolle.
"Tiedän sen. Minusta on vain ihana hemmotella sinua, kun olet kotona."

"Huomaan sen. Millaisen asunnon haluaisit? Vai talon?"

August mietti hetken.
"Riittävästi pihaa ja riittävästi huoneita", hän vastasi.
"Kerrostaloasunnot voisi minun puolestani jättää pois laskuista."

Heliaa hymyilytti. Ei kerrostaloa.
"Selvä. Ja riittävästi pihaa. Ehkä sinne saisi jotain yrttejä tai muuta." Helia rakastaisi isoa pihaa laitettavaksi.

"Varmasti saisi", August vastasi, asettael valintoja paikoilleen.
"Montako huonetta?"

Helia mietti hetken.
"... Montako tarvitsemme sinusta?"

"Makuuhuone meille, vierashuone, tilaa terraarioille", August mietti ääneen, kuristaen kevyesti kulmiaan.

"Ei muuta?" Helia varmisti vielä. Augustilla oli miettelias ilme.

August silitteli Helian käsivartta.
"Rakas, oletko koskaan ajatellut, tahtoisitko lapsia?"

Se kysymys sai Helian hämilleen. Mitä?
"... Kulta, en minä saisi adoptoida." Kyllähän August sen tiesi?

"Tiedän. Mutta jos se olisi mahdollista?"
Eivät he todella voisi ajatella lasta juuri tähän tilanteeseen, mutta se liittyi taloasiaan.

Helia kohautti kevyesti olkiaan.
"Minä... No en minä kyllä vihaa lapsia. Ehkä?"

August pyyhkäisi hellästi mustia hiuksia.
"Mietin vain, pitäisikö talossa olla ylimääräinen huone varmuuden vuoksi."

Helia nielaisi pehmeästi.
"Kolmekin riittää. Jos niin nyt kävisi, niin Shifu voi kyllä olla terraariossa yöt kun on vieraita. Se ei siihen kuole tai kärsi siitä."

"Shifu saattaa olla eri mieltä", August naurahti, muistellen tapaa, jolla kyseinen otus oli kolistellut ollessaan sitä mieltä, että hedelmäannos oli myöhässä.
"Kolme makuuhuonetta ja piha."

"Shifulta ei kysytä." Helia naurahti. Mokoma hemmoteltu kameleontti.
"... Kuulostaa hyvältä." Hän ei hitto soikoon itkisi uudelleen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   Ke Toukokuu 16, 2018 1:41 pm

Maui tuntui huomaavan muutoksen Helian mielialassa ja siirtyi huolestuneesti lähemmäs, laskien tassunsa miehen polvelle.
"Sinulla on innokas apuri", August huomautti hellästi, painaen suudelman miehen ohimolle.
"Kaikki hyvin."

Helia naurahti koiralle ja päästi sen syliinsä.
"Kaikki hyvin." Hän sanoi koiralle hellästi.

Norma lakkasi syömästä luutaan ja jäi tuijottamaan Heliaa korvat loukkaantuneesti luimussa ennen kuin tökkäsi miehen reittä terävällä kuonollaan.
"Millaisen puutarhan haluaisit?" August kysyi hellästi. Eikö sillä ollut väliä, kun kasvatti kasveja? Mihin suuntaan piha avautui?

Helia otti kuonosta kiinni hellästi.
"Eteläiseen pihaan tulee enemmän aurinkoa, mutta kyllä yrtit ainakin kasvavat vähemmänkin aurinkoisella. Haluaisin kokeilla kasvattaa tomaatteja, se vaatisi jo enemmän valoa. Ja etupihalle olisi ihana saada kukkasia."

August käänsi tabletin paremmin Helian nähtäville.
"Sano, jos jokin näyttää mielenkiintoiselta."
Hehän vasta katselivat, huvin vuoksi.
"Ehkä riittävän suurelle pihalle voisi laittaa kasvihuoneen?"

Helia vilkaisi miestä.
"Pienen ainakin. En halua että se täyttää koko pihaa."

"Riittävänkokoisen tomaateille ja... mitä kasvihuoneissa nyt ikinä kasvatetaankaan."
Augustin kulmat kurtistuivat kevyesti.
"Täällä olisi yksi, jossa olisi talli takapihalla", hän naurahti.

"Ei." Helia totesi heti.
"Ei tallia takapihalle."

August nauroi pehmeästi.
"Ei tallia takapihalle."
Niin miellyttävä kuin ajatus Septistä vain muutaman askeleen päässä kotiovelta olisi ollutkin, hänkin tiesi, että hevosen oli lopulta parempi nykyisessä paikassaan.

"Se päättyisi siihen että hamstraisin meille vuohia ja kanoja Septin kaveriksi. Joten turvallisempaa että ei."

August vilkaisi Heliaa silmäkulmastaan.
"Mitä vikaa olisi vuohissa ja kanoissa? Tuoreita munia aamuisin."

"Älä yllytä minua." Helia totesi tyynesti.

"Kilit ovat suloisia. Lehmään voisin vetää rajan, ne saavat aikaan melko pahaa jälkeä", August hymähti ja tuki tabletin polveaan vasten niin, että saattoi viedä vapautuneen kätensä silittelemään Helian hiuksia.

"Aikuiset vuohet eivät. Usko pois, ne pirulaiset ovat perkeleestä." Helialla oli kokemusta. Köh. Hän oli joskus ollut auttamassa Murielia vuohien rokottamisessa. Ei ollut helppoa.
"Jos pihä on sopiva, muutama kana voi tulla kyseeseen."

August kohotti toista kulmaansa.
"Onko paljonkin kokemusta?" hän naurahti ja suukotti Helian ohimoa. Kun mies viimeinkin oli kotona, eikä kukaan muu kuin Dessi katsonut heitä paheksuen.
"Millainen kana?"

"Parinsadan vuohen verran. Muriel tarvitsi töissä kerran apua..." Helia naurahti muistolle.
"Rhode Islandin punainen?" Helia ehdotti hymyillen.
"Ne ovat kuulemma helppoja hoitaa, munivat ympäri vuoden..."

"Olkoon, hyväksyn asiantuntemuksesi", August naurahti.
Hän avasi uuden välilehden etsiäkseen kuvan kyseisistä kanoista.
"... Täällä olisi pörröisiä..."
Valkoisia pörröpalleroita, jotka näyttivät olevan peräisin pikemminkin lastenohjelamasta.

"Mitä pörröisiä? Voi rakas." Heliaa nauratti. August oli ihana.

"Kai nämä ovat kanoja?" August totesi epäröiden. Ainakin niillä oli nokka ja jalat.
"Pitääköhän niiden turk... höyheniä hoitaa jotenkin erityisesti?"

"Minä en tosiaan tiedä." Heliaa nauratti vain katsoa sitä pörröistä kanaa. Ei hyvä jumala.

Augustin kulmat pysyivät kurtussa.
"Ehkä ei tällaista. En ole varma, kuinka... onnellinen se olisi."

"Ei. Ja eihän noita voisi katsoa nauramatta. Ei." Ei tosiaan sellaista, jessus mikä elukka.

Se ei ehkä olisi huono asia."
Jos olisi pahalla mielellä, voisi aina mennä kanalaan katselemaan pörröistä, melkein epätodelliselta näyttävää olentoa.

"Mutta entäs sitten kun alkaisin nauraa epäsopivissa tilanteissa?" Hänellä oli selvästi lahjoja siihen, kuten eilen oli huomattu.

"Kanoille?"
August silitti Helian hiuksia hellästi.
"Minä kuuntelen nauruasi aivan koska vain."

"Miksi ei? Nauroin veljelleni." Helia huomautti hymyä äänessään.
"Veli ja kanathan on melkein sama asia. Wolfien hiukset näyttäväy samalta."

Se oli ollut kieltämättä hieman hämmentävä tilanne.
August sulki kanojen kuvat ja jatkoi talolistan selaamista.
"Nauru on hyvästä."

"Niinhän se on, mutta ei ehkä silloin." Helia huomautti huvittuneena

"Mmm."
Olisi ehkä pitänyt määritellä myös makuuhuoneiden enimmäismäärä, ensimmäiset sivuston tarjoaman talot olivat melkoisia lukaaleja. August selasi niiden ohi, etsien jotakin kodikkaampaa.

Helia katselit aloja jo kevyessä transsissa, kunnes hypähti ja hihkaisi!
"Tuo! Se selaa takaisin."

"Hm?"
August havahtui ajatuksistaan ja selasi pykälän verran taaksepäin.
"Tämä?"

"Juuri se." Se näytti siinä näkyvässä kuvassa suloiselta.

August avasi kyseisen esittelyn ja jäi selaamaan kuvia.
"Pihaa on ainakin riittämiin. Ja ihan lähellä nummea."

"Voisi vain avata portin ja päästää koirat nummelle." Helia totesi haaveillen. Harmi että he vain katselivat.

"Se olisi kätevää."
Varsinkin kahden ison koiran kanssa, kun molemmat kävisivät kokopäiväisesti töissä. Ei tarvitsisi ajaa minnekään kunnon lenkkejä varten.
"Kolme makuuhuonetta."

"Niin." Helia nielaisi.
"Yksi meille, yksi eläimille ja yksi vierashuoneeksi."Ja voisi järjestellä uudelleen jos pitäisi-

August selasi alemmas ja kurtisti kulmiaan.
"... Olisi näyttö huomenna."

Helia oli varma että unohti hengittää.
"Meidän piti vain katsoa.." Ettei August tekisi mitää mitä katuisi.

"Se olisi vain katsomista", August vetosi.
Katsomista paikan päällä.

Helia nielaisi. Niin.
"Mitä jos se on ihana?"

August jäi miettimään asiaa hetkeksi.
"Sitten täytyy katsoa, mitä teemme."

Helia veti syvään henkeä.
"En halua että teet mitään mikä kaduttaa."

”Me menemme vain katsomaan. Uteliaisuudesta", August vakuutti ja pyyhkäisi Helian tummia hiuksia.
"Ja jos jostain syystä päätyisimme tekemään tarjouksen, en katuisi."

Helia niiskaisi hieman.
"Sinä et... Sinua ei haittaisi? Ja eikpö olisi fiksua viedä Normakin vasta huomenna kotiin sitten?"

August vilkaisi Normaa, joka oli käpertynyt kerälle nukkumaan.
"Eiköhän Normie viihdy täällä vielä toisen yön."
Hän käänsi katseensa takaisin Heliaan.
"Ei haittaisi."

"Viihtyy varmasti." Normalla tuskin olisi hätä kotiin kun sen palvoma Helia oli täällä.
"Ei haittaisi luopua tästä ihanasta asunnostasi?"

Varsinkin, kun se joutui kotona taistelemaan vielä suuremman lauman huomiosta. Eikä äitikään tuntunut antavan aina huomiota niin kuin ennen.
"Ei, kun se tarkoittaisi asumista sinun kanssasi."

Helia antaisi sille kaiken mahdollien rakkauden nyt.
"... Olet ihana."

"Niin olet sinäkin", August vakuutti ja hipaisi huulillaan Helian päälakea.
"Joten, näyttöön huomenna?"

Helian vatsaa nipisti.
"Näyttöön huomenna."

Ehkä olisi pitänyt harkita asiaa hieman pidempään. Mutta hehän kävisivät vain katsomassa, eikö niin?
"Voimme tarkistaa, elääkö siellä jo kanoja takapihalla."

Ehkä. Mutta jos totta puhuttiin, Hexham voisi jälleen tehdä Helialle hyvää kun hän pääsisi kotiin.
"Tarkistetaan."

"Tai ainakin se, olisiko niille tilaa."
August kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Pitää ottaa Murielille kuvia."

"Niin pitää." Muriel ei uskoisi kyllä ehkä sitäkään.

"Hän ei anna ikinä anteeksi, jos menemme tekemään päätöksiä ilman hänen mielipidettään", August naurahti pehmeästi.

"Mutta jos ne ovat meistä huonoja, emme kuuntele niitä." Heliä lisäsi virnistöäen kuin salaliittolainen.

"Emme kuuntele", August vastasi hymyillen.
"Ja kärsimme seuraukset."

"Jotain sellaista." Hän hymyili leveästi.

Oli hyvä nähdä Helian hymyilevän. August kääntyi paremmin miehen puoleen ja painoi suudelman tämän huulille.
"Olet rakas."

Nyt oli syytä hymyillä.
"Sinäkin. Niin rakas."

Dessikin viihtyisi varmasti oikein hyvin Hexhamissa. Ja hänellä oli hyvä muuttoputki päällä, olihan hän jo auttanut kantamaan Sabrielin tavaroita uuteen kotiin.
"En ole aivan varma, lasketaanko asuntonäyttöä rauhallisesti ottamiseksi", August naurahti, muistaen osaston ohjeet.
"Mutta ehkä se ei haittaa?"

Helia vilkaisi Augustia.
"Hmm? Rauhallisesti?"

"Tämä on ensimmäinen kotilomasi", August muistutti hellästi.
"Minun ei ehkä pitäisi juoksuttaa sinua ympäriinsä."

"Et sinä juoksuta." Helia naurahti.
"Ei kerrota heille."

"No, ajelutan", August korjasi ja painoi suudelman Helian hiusten joukkoon.
"Epäilen, että se on heidän silmissään sama asia. Mutta ei kerrota."

"Ei kerrota." Helia toisti hymyillen leveästi. He eivät kertoisi kenellekään.

"Hyvä niin", August hymähti, ja tarkisti talon osoitteen. Avoin näyttö, joten paikalla olisi todennäköisesti muitakin, mikäli kiinnostusta riittäisi.

"Mitä haluaisit tehdä tänään?" Hän hieraisi päätä miehen olkaan.

August vilkaisi kelloa näytön yläkulmasta.
"Minun puolestani voisimme olla vain kotona", hän totesi.
"Mutta haluaisitko sinä tehdä jotakin?"
Ensimmäinen kotiloma.

"Ollaan kotona." Se oli mukava ajatus. Hyvin nautinnollinen.

"Voimme käyttää koirat ulkona ja laittaa ruokaa."
Ehkä he voisivat ajaa kaupungin ulkopuolelle, mikäli Helia ei jaksaisi nähdä ihmisiä juuri nyt. Raitis ilma tekisi hyvää.

Hän nyökkäsi suunnitelmalle. Se oli oikein hyvä.
"Haluan vähän hemmotella sinua."

August naurahti pehmeästi.
"Minua?"
Heliahan tässä oli se, joka oli joutunut olemaan lukittuna osastolle.

"Sinua." Hän hieraisi kasvojaan miehen kaulaa vasten.
"Sinulla on rankkaa nyt."

"Ei niin rankkaa kuin sinulla, rakas", August totesi ja painoi suudelman Helian hiusten joukkoon.
Mutta kyllä Helia pääsisi vielä kotiin. Ehkä heidän uuteen, yhteiseen kotiinsa.

"Ei ole kilpailu." Helia totesi, valuen hitaasti polvilleen lattialle.

"Ei ole kilpailu", August myönsi, tutkien Heliaa katseellaan.
Dessi huokaisi sohvannurkassa teatraalisesti. Pitäisiköhän hankkia uuteen kotiin isompi sohva? Jotta myös Maui mahtuisi kunnolla.

Pitäisi. Iso, iso divaanisohva. Helia nypersi sormillaan housuja auki.

August pyyhkäisi Helian tummia hiuksia.
"Rakas, ei sinun tarvitse..." hän aloitti.

"Ei tarvitse." Helia huomautti ja vei toisen käden miehen paidan alle.
"Mutta mitä jos minä haluan?"

"Mmh."
August laski tabletin kädestään sohvalle. Niin kuin ei ehkä koirataloudessa olisi pitänyt.
"Sitten minulla ei ole sydäntä estää sinua..."

Se sai Helian hymyilemääm vinosti.
"Sitä minäkin." Hän veti avonaisia hiuksia tieltään ja antoi miehelle rauhassa huomiota. Kaikessa rauhassa.

Augustilla oli ollut ikävä, ja sen kyllä huomasi.
Dessi tuhautti nenäänsä ja loikkasi loukkaantuneena alas sohvalta, mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin luvata mielessään, että pahoittelisi sille myöhemmin.
Hemmoteltu tyttö.
Lopulta hän kumartui painamaan Helian hiusten joukkoon melkein hengästyneen suudelman.

Helia suoristautui ja veti hiuksia korvansa taakse. Sen tosiaan huomasi että oli ollut ikävä.

Augustin kasvoilla viipyi melkein häkeltynyt ilme.
"Luoja miten rakastan sinua..." hän mutisi hiljaa.

Helia hymyili hieman vinosti.
"minä rakastan sinua." No eiköhän se ollut selvää.

Kyllä vain.
Hyvä luoja.
August pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan ja ojensi käsiään, kutsuen Heliaa takaisin sohvalle.

Helia nousi takaisin sohvalle, painaen suukon miehen kaulalle.
"Ja minulla on sinua mieletön ikävä

August nykäisi paidanhelmaa takaisin alas ja kääntyi hipaisemaan Helian ohimoa huulillaan.
"Olen hyvin onnellinen, että olet tässä."
Dessi katsoi turvalliseksi palata takaisin sohvalle.

Helia vilkaisi Dessiä ja rapsutti koiraa hellästi.
"Minäkin olen."

Myös Norma uskaltautui palaamaan sohvalle sisarensa jäljessä.
August halasi Helian paremmin kylkeensä.
"Ja ensi viikonloppuna lähden Lontooseen."

"Niin. Ihan kaksin." Se tuntui ihanalta ajatukselta. kauas pois kaikesta.

Heidän ensimmäinen yhteinen matkansa.
Ajatus sai Augustin hymyilemään ja painamaan suukon Helian hiusten joukkoon.
"Voisin laittaa meille teetä. Haluaisitko jatkaa eilisen sarjan katselua?"

Helia nyökkäsi hellästi.
"Laita vain ja voidaan jatkaa." Siinä päivän saisi kulumaan. ja niin se kuluikin, kunnes Helia nukahti illalla iltapalan jälkeen sohvalle.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   Ke Toukokuu 16, 2018 1:43 pm

Sunnuntai 22. huhtikuuta 2018, aamupäivä, Hexham, Sandhoe

Kapea tie sukelsi kevääseen heräävien puiden alle ja lähti kipuamaan ylös loivaa mäkeä. Kivimuurin toisella puolella avautui laaja, vihertyvä luonnonnurmikenttä. Pian idyllinen omakotitaloalue nousi esiin puiden keskeltä, vastapäätä mustavalkoisten lehmien laidunta. Seuraavana vuorossa oli lammaslaidun, jolla valkeat villapallerot vaelsivat kiireettömästi heinää nyhtäen.
August katsahti vieressään etupenkillä istuvaa Heliaa.
"Maalaisidylli."

Helia katseli sitä idylliä onnellisesti hymyillen.
"Ihanaa." Olo oli siellä kotoisa.

Hymy sai Augustin silmät siristymään.
"Ei yhtään hullumpi", hän myönsi ja tarkisti osoitteen navigaattorista.
"Kodikas."

"Niin." Hän hymyili leveästi. Kaunista ja ihanan rauhallista.
"Rauhallista." Helia viihtyi omassa rauhassa.

Tien oikealle puolelle ilmestyi näkyviin lisää nurmikenttää, ja vain hetkeä myöhemmin navigaattori ilmoitti heidän saapuneen määränpäähänsä. Harmaakivisen, vanhasta farmirakennuksesta remontoidun talokokonaisuuden pihassa näytti olevan ennestään pari autoa parkissa.
Yhteisellä piha-alueella näytti olevan keinuilla ja liukumäellä varustettu leikkipaikka lapsille.
August parkkeerasi auton joukon jatkoksi ja kääntyi Helian puoleen.
"Vain katselemaan?"

Helia vilkaisi Augustia ja hymyili. Hän rakasti sitä rauhaa.
"Vain katselemaan." Hän lupasi hellästi ja nousi autosta ylös.

August nousi ulos autosta ja katsahti levollisena ympärilleen.
Tämän olisi hyvin voinut kuvitella kotikaduksi. Vaikka he olivatkin tulleet vain katselemaan.
Hän kiersi auton ja seisahtui Helian vierelle.
"Mennäänkö?"

Helia ei halunnut sanoa sitä ääneen, mutta hän taisi rakastua etupihaan heti. Se oli ihana.
"Mennään."

August vilkaisi ympärilleen, mutta suurikokoista, asuntonäyttöä julistavaa kylttiä ei ollut hankala bongata.
"Oletan, että tuohon suuntaan", hän totesi ja painoi kätensä kevyesti Helian selälle johdattaakseen tämän oikealle ovelle.
"Piha on hyvinhoidettu."

Helia katseli pihaa arvioiden.
"Niin on. Kukkapenkille pitäisi kyllä laittaa uudet mullat..."

"Niinkö?"
August katsahti kukkapenkkejä, muttei voinut sanoa tietävänsä, mistä se olisi pitänyt huomata. Paitsi tietenkin, jos kasvit näyttivät kovin nuupahtaneilta.

"Ravinteikkaampaa multaa, voisivat paremmin. Tuota ei ole vaihdettu aikoihin." Helia oli kyllä yksi hortonomi.

"Ehkä yhytämme jonkun, jolle asiasta voisi huomauttaa."
Etupihan puinen portti oli auki, ja kivinen polku johti pihan poikki valkoiselle etuovelle.
"Entä tämä piha?" August kysyi Heliaa katsahtaen.

Helia nyökkäsi pehmeästi.
"Laittaisin nätimmäksi, tästä saisi hyvin kauniin." Helia rakasti kukkia. paljon.

Piha näytti kieltämättä siltä, ettei sitä ollut viitsitty viime aikoina hoitaa parhaalla mahdollisella tavalla. Toista pitkää syrjää reunustava pensasaitakin olisi kaivannut leikkaamista.
"Isot ikkunat taisivat olla takapihalle", August totesi heidän astellessaan ovelle.

"Ne olivat ihanat. Ja takapihalta pääsi suoraan nummelle, joten se ei haittaa. Että ikkunoista näkyy sisälle. Ja niihin voisi hankkia ihanat verhot." Helia oli ajatellut asiaa liikaa.

Hehän olivat tulleet vain katselemaan.
"Nummimaisemaa on sitä paitsi oikein mukava katsella silloin, kun verhot ovat syrjässä", August myönsi, viitaten Heliaa astumaan edeltä sisään.

"Niin on." Se rauhoitti, oli aina rauhoittanut. Häna astui sisälle, yrittäen olla rakastumatta kovin. Vain katsomassa.

Vain katsomassa.
Siistiin jakkupukuun pukeutunut kiinteistövälittäjä otti heidät vastaan ja ojensi nipun papereita tarkasteltavaksi. Pari muuta pariskuntaa oli jo tutustumassa asuntoon.
Vain katsomassa.
August hipaisi Helian selkää.
"Mennään katsomaan olohuonetta."

Helia nyökkäsi ja yritti olla välittämättä kiinteistövälittäjän hölmistyneestä katseesta. Ei kai hän niin pitkä ollut? Tai sitten oli. Hän lähti edeltä kohti olohuonetta, yrittäen olla rakastumatta.
Katsomassa.

Avoin olohuone ja valtavat ikkunat.
August joutui muistuttamaan itselleen uudelleen, että he olivat vain katselemassa.
"Mukavan avoin tila. Ja korkea."
Vanhassa maalaistalossa huonekorkeutta riitti, jopa pitkälle Helialle.

Helia vilkaisi kattoa ja Augustin kiusaksi kosketti kattoa toisella kädellä. Pitkäraajainen mies.
"Onhan tämä nyt poikkeuksellisen korkea."

August naurahti ja pudisti päätään. Ainakaan Helian pää ei kolisisi kattoon, eikä kattolamppuihin, jos he valitsisivat sopivat mallit.
Hypoteettisesti. He olivat vain katsomassa.
"Hieno näkymä", hän huomautti, katsoen suuria, puoliympyrän muotoisia ikkunoita.

Se oli aina plussaa. Helian kanssa piti ollla tosiaan tarkka lamppujen mallista. Roikkuvat olivat paholaisesta.
"Niin on. Ihanan rauhallinen ja kaunis."

Keittiökään ei ollut lainkaan huonompi.
"Koirat on helppo päästää takapihalle", August totesi, bongatessaan pihalle johtavan oven. Aidatulle pihalle, siitäkään ei tarvitsisi huolehtia.

"Niin olisi. Saisi sinne pois jaloista kun menee hermo." Helia nauroi pehmeästi.

"Niin saisi", August myönsi.
Vain katselemassa.
"Mennäänkö vielä yläkertaan?"

Helia nyökkäsi hymyillen, suunnistaen kohti yläkertaa. Se oli kaunis. Kun august ei huomannut, hän otti Murielille pari kuvaa.
'Arvaa missä olen?'

August oli keskittynyt ikkunoista avautuvaan näkymään.
Ei mennyt pitkään, kun Helian puhelin ilmoitti vastauksesta:
'Missä hitossa?'

Helia virnisti ja nojasi kevyesti seinään.
'Avoimessa asuntonäytössä.'

Vastaus tuli taas hyvin nopeasti.
'Hittoako siellä?'

'Vain katselemassa. Vaikka tämä onkin niin ihana että itkettää. Mutta ajatuksena olisi muuttaa yhteen kun... niin. Joskus.' Nauratti Murielin reaktio.

"Valoisat huoneet", August huomautti hyvillään, samalla kun Helian puhelin vastaanotti viestin:
'Missä?'

Helia vilkaisi Augustia hymyillen.
"Niin on. Ei pimeää ja tunkkaista." Hän vilkaisi viestiä.
'hexhamissa, Sandhoe.' puhelin taskuun.

"Ei vaadi paljoakaan remontointia. Hiukan maalia", August pohti.
Puhelin ei piipannut enää uutta viestiä.

Helia ei välittänyt siitä ettei uutta viestiä tullut. Kai Muriel meni nukkumaan.
"Ei, kovin nätiksi laitettu alunperinkin."

"Puutarha vaatii vähän laittamista. Mutta etupihalle voisi kunnostaa pienen kasvihuoneen."
August katsahti jalkoihinsa.
"Ja lattiamatto saisi lähteä."
Valkoinen lattiamatto ja koirat ei ollut hyvä yhdistelmä.

"Sitä ei pitäisi kyllä puhtaana kukaan." Helia myönsi huvittuneena.
"Ja kasvihuone olisi ihana."

"Enkä muutenkaan ole suuri kokolattiamaton ystävä", August totesi. Se ei yksinkertaisesti ollut millään tasolla käytännöllinen.
"Kylpyammekin löytyy."

Se oli kieltämättä aika karmea. Ainoa hyvä puoli ettei ollut kylmiä lattioita.
"Sellainen johon minä mahdun jalat rintakehää vasten?" Helia kiusasi nauraen.

August tutki kylpyammetta katseellaan.
"Täällä olisi kyllä tilaa asennuttaa vähän tilavampi."

Heliaa nauratti.
"Niin, saattaisi olla. Mitä antaisinkaan ett olisin vähän lyhyempi."

August hipaisi Helian selkää hellästi.
"Sille en taida valitettavasti voida mitään. Mutta suuremman ammeen voimme joka tapauksessa hankkia. Sellaisen, jossa sinun on edes vähän mukavampi."

"Olet ihana." Helia totesi hymyillen, kulkien katsomaan makuuhuoneita.
"Ei ihan kopin kokoisia."

"Ei, ihan siedettäviä", Augustkin myönsi. Päämakuuhuoneeseen mahtuisi hyvin tavallista pidempi sänky ilman, että se täyttäisi koko huoneen.

"Etenkin kun meillä on valtava sänky."Mies hymähti.
"Ja yhdestä saa hienosti Shifulle huoneen."

"Niin. Kyllä tänne mahtuu", August myönsi. Mahtuu. Vaikka he olivat vain katselemassa.
"Että tällaista maalaisidylliä sitten", kuului Murielin ääni heidän takaansa.
August hätkähti ja kääntyi ympäri, kohdaten Murielin tuiman katseen.

Helia hätkähti Murielin ääntä ja kääntyi naista kohti.
"... Ja mitähän sinä täällä teet?"

Sen Augustkin halusi mielellään tietää.
Muriel tuhautti nenäänsä ja astui peremmälle.
"Täytyihän minun tulla varmistamaan, ettette osta mitä tahansa röttelöä."

"Emme me ole ostamassa mitään, hölmö, katsomassa vain." Helia tuhahti. Vaikka hän olisi voinut asua tässä.

Muriel tuhahti uudelleen.
"Niin varmasti. Joten, miltä talo vaikuttaa? Matkalla oli lehmien laidun."

Helia vilkaisi Augustia.
"Niin oli." Ei hän halunnut sanoa mitään. Hän asui osastolla.

"Maalaisidylliä", Muriel puhahti ja hieraisi selkäänsä.
"Mutta valkoinen kokolattiamatto."
"Sen voi vaihtaa", August totesi.

Helia tunsi olonsa vähän epämukavaksi. Muriel oli täällä koska hän oli maininnut asiasta ja naisella oli myös tiedossa että hän rakasti taloa.
"Menen katsomaan takapihaa." Hän tarvitsi raitista ilmaa.

August hipaisi Helian käsivartta.
"Tulenko mukaan?"
Jos mies halusi hengittää hetken rauhassa itsekseen.

Helia hymyili pehmeästi.
"Ei kiire, katselen rauhassa." Helia lähti alas ja veti ulkona syvään henkeä.

August ja Muriel seurasivat katseellaan, kuinka Helia poistui. Sitten Muriel kääntyi Augustin puoleen ja sujautti kätensä tämän käsivarren alle.
"No niin, esittele minulle talo."

Helia viipyi ulkona, katseli nummille, totesi että takapihaakin pitäisi laittaa. Sitten hän lähti sisälle, koettaen olla ajattelematta sitä tosiasiaa että hän asui hullujenhuoneella neljättä kuukautta, vailla tietoa koska voisi edes jäädä Augustin rivitaloasuntoon Newcastlessa.

August oli esitellyt asuntoa Murielille, joka puolestaan oli puhissut kiukkuisesti, kun eräs pariskunta oli onnitellut heitä lapsesta.
Tosin vasta jälkikäteen, eiväthän he olleet voineet tietää.
Nähdessään Helian hän sujautti kätensä tämän käsivarren alle.
"Totta kai teette tarjouksen."

Mies kurtisti kulmiaan Murielille.
"... Muriel." He olivat vain katsomassa. Rahoituskin oli auki. Ei se ollut niin helppoa.

"On ihastuttava nimeni", Muriel vakuutti ja taputti Helian käsivartta.
"Sinä rakastat asuntoa, August rakastaa asuntoa. Kadutte, jos ette tee tarjousta."

Helia liikahti vähän levottomasti. Piti vain katsella ja hän asui edelleen siellä osastolle. Mitä iloa olisi ihanasta talosta, kun ei saisi asua siellä? Tekisi ehkä osastolla olosta vieläkin karmeampaa.
"Muriel, nyt."

Muriel tuhautti nenäänsä.
"Nyt, nimenomaan nyt", hän vakuutti päättäväisesti.
August tutki Heliaa harmaalla katseellaan.
"Ehkei se olisi mahdoton ajatus."

Helia kun oli koettanut olla painostamatta. Voi hitto nyt.
"Entäs laina?" Hän ei tosiaan saisi mistään asuntolainaa, ei varmaan edes yhdessä miehen kanssa.

"Pikkujuttuja", Muriel huomautti, heilauttaen vähättelevästi toista kättään.
"Eiköhän senkin luulisi järjestyvän", August vakuutti, mutta lisäsi:
"Ei meidän ole tietenkään pakko, meidänhän oli tarkoitus tulla vain katsomaan. Mutta tästä saisi hyvän kodin."

Helia astui kevyesti ystävänsä jalalle.
Kamala nainen, naamasi kiinni.
"... niin saisi." Piti se myöntää.

Muriel parahti ja läppäisi Helian käsivartta.
"Olepas siinä!"
August katseli Heliaa melkein huolestuneena.
"Voisihan sitä miettiä. Täällä olisi hyvin tilaa koirillekin."

"Oh, anteeksi. Vahinko." Mies hymyili viattomana Murielille.
"Niin kai voisi."

Muriel pyöräytti silmiään.
"Vahinko. Tietenkin. Eihän teidän tarvitse päättää mitään tässä ja nyt, se takia papereissa on numero ja sähköpostiosoite."

"Vahinko." Helia vahvisti hymyillen pehmeästi.

Muriel pukkasi kyynärpäällään Helian kylkeä.
"Ehkä voisimme miettiä asiaa?" August ehdotti, painaen kätensä kevyesti Helian selkää vasten.

Helia vilkaisi miestä.
"Voimme miettiä." Aina saattoi miettiä, Muriel oli jo tarjoamassa.

"Haluatko vielä katsella?" August kysyi Helialta hellästi.
Hän oli melko varma, että oli jo nähnyt kaiken haluamansa, käytyään talon vielä toistamiseen läpi esitellessään sen Murielille.

"Ei, kyllä se tuli nähtyä." Ei tuntuisi niin pahalta sitten kum tätä ei tulisi ostettua.

August nyökkäsi ja lähti johdattamaan Heliaa takaisin etuovelle.
"Kuinka sinä tänne eksyit?" hän kysyi, vilkaisten Murielia.
Nainen kohautti hartioitaan.
"Pikkulinnut lauloivat."

Helia mulkaisi Murielia ja siristi silmiään.
"En tarkoittanut että tule tänne. Vatsasi ei selvästi ole tarpeeksi iso kun liikut noin nopeasti."

Muriel siristi silmiään takaisin.
"Minun tehtäväni on varmistaa, että ette tee hölmöjä päätöksiä", hän vetosi, laskien kätensä hetkeksi vatsalleen.
"Olen aivan loistava merilehmä jo nyt."

Helia kohotti kulmaansa kun käsi oli vatsa.
".... Koskettelet vatsaasi." Mies huomautti tietäväisesti hymyillen.

Käsi nytkähti nopeasti sivulle.
"Mitään koskettele", Muriel puhahti ja sulloi kätensä takkinsa taskuun.
"Kunhan huidon. Väkisinkin osuu, kun vatsa pullottaa."

Helia hymyili tietäväisenä ja leveästi, hipaisten ystävän käsivartta.
"Niin niin. olet suloinen."

Muriel pukkasi Helian käsivartta.
"Vahinko", hän tuhahti. Hän oli vannonut, ettei lepertelisi vatsalleen julkisesti, sen enempää kuin silittelisi sitä, tai mitään muutakaan odottavien äitien haihatuksia.
Kotiolot olivat eri asia.

"Oli oli." Helia vakuutti huvittuneena. Varmasti oli.

"Mmmh", Muriel puhahti.
August piilotti hymynsä kääntämällä katseensa hieman huomiotta jääneeseen puutarhavajaan, jonka olisi voinut korvata pienellä kasvihuoneella.

”Paljonko teet sitä kotona?" Hän naurahti pehmeästi.

Muriel tuhahti.
"Mitään en myönnä."

"Et niin." Mies vilkaisi Augustia.
"Noh?"

August käänsi katseensa Heliaan.
"Mitä, rakas?"

Helia nielaisi.
"Mitä me...?"

August silitti mietteliäänä Helian selkää.
"Ehkä pitäisi alkaa ottaa selvää siitä laina-asiasta."

Helia nielaisi.
"Mmm. Harmi etten tiedä voinko minä saada kun..."

"Sinä omistat oman yrityksen", Muriel huomautti pysähtyessään autonsa vierelle. Hän oli pysäköinyt sen röyhkeästi poikittain, mutta kukaan ei ollut sentään yrittänyt lähteä vielä liikkeelle omalla autollaan.
"Ei sairastamisen pitäisi siihen vaikuttaa."

Helia vilkaisi Murielia kulmat kurtussa.
"No se..." Ja hänen yrityksensä oli aika velaton ja elinvoimainen. Kun sen oli saanut halvalla.

"Niin. Joten ihan suotta huolehdit", Muriel vakuutti ja kietoi varoittamatta käsivarret Helian ympärille halaukseen.
"August on myös vakavarainen."

"... Asun osastolla." Helia huomautti nyrpeästi.

Muriel tuhahti.
"Ei ole mitään tekemistä lainan kanssa."
Ei, kun yritykselläkin meni vielä hyvin, siitä huolimatta, että omistaja joutui ottamaan rauhallisesti.

"Voisi olla." Helia huokaisi syvään.
"Selvitätkö sitä, rakas?"

"Selvitän", August lupasi, käsi Helian selällä leväten. Kunhan he pääsisivät kotiin.
"Kadutte, jos ette tee tarjousta", Muriel muistutti.

Helia mulkaisi Murielia.
"Menes sinä siitä kotiin juttelemaan Pikkuloiselle."

Muriel vilautti Helialle kansainvälistä käsimerkkiä.
"Olet rakas", hän muistutti heti perään ja katsahti Augustiin.
"Luotan sinuun."

"Niin olet." Helia hymyili ystävälleen ja painui miehensä kainaloon. Hän ei halunnut mennä muualle kuin yhdessä kotiin.

"En petä luottamustasi", August lupasi naurahtaen, johdattaen Helian hellästi autolleen.
"Vai lähetit sinä Murielille viestiä", hän naurahti.

Helia tuhautti nenäänsä.
"Kerroin vain missä olen, en pyytänyt tulemaan..."

August istahti ratin taakse ja katsahti Heliaa.
"Rakas, oletitko todella, että hän ei yrittäisi puuttua asiaan?"

"... Olen ollut liian kauan pois, koska oletin." Helia myönsi huvittuneena.

"Aivan selvästi", August hymähti ja kurotti koskettamaan toisella kädellään Helian reittä.
"Sellainen on Muriel. Mutta rehellisesti sanottuna, uskon, että hän on oikeassa. Tuo asunto oli varsin täydellinen."

Helia vilkaisi ikkunasta hymyillen.
"... Niin se oli."

Augustin huomio kiinnittyi taas lehmälaitumeen.
"Joten minusta voisimme todella katsoa sitä laina-asiaa."

Heliaa se vain hymyilytti.
"Katsotaan sitä."

August vilkaisi Heliaa ja vastasi miehen hymyyn.
Hänellä olisi viikolla hyvin aikaa ottaa selvää asioista. Asunto oli ollut myynnissä jonkin aikaa, toivottavasti se myös pysyisi myynnissä.
"Sinulla olisi yhteinen koti, johon palata."

Se sai hymyn levenemään ja yltämään niihin kovin kalpean sinisiin silmiin.
"Niin olisi." Jos hän palaisi.

Ehkä uusi, yhteinen koti auttaisi Heliaakin katsomaan tulevaisuuteen, hyvällä tavalla.
Hexham jäi taakse, kun August käänsi auton kohti Newcastlea johtavalle tielle.
"Saisit tekemistä, kun miettisit, mitä kaikkea meidän pitäisi hankkia uutta kotia varten."

Olo muuttui levottomaksi kun auto kääntyi kohti Newcastlea.
"Voin miettiä."

August vilkaisi Heliaa.
"Kaikki hyvin, rakas?"
Sääli, ettei Maui ollut nyt heidän mukanaan.

Ei Maui kuitenkaan pääsisi osastolle mukaan. Olisi epäreilua kiusata koiraa Helian ahdistukselta ja lopulta estää tekemästä työtään.
"Ahdistaa. En halua sinne."

"Rakas..."
Augustin kulmat painuivat alemmas.
"Minä tiedän. Mutta ei mene enää kauaa, voit jo nyt todella hyvin."

Helia puri huultaan.
"Voisin paremmin kotona. Minä... Kun voin hyvin, olen täysijärkinen. Tiedätkö miten kamalaa on kun minulle puhutaan kuin tyhmälle tai... hullulle?"

August irrotti toisen kätensä ratista sipaistakseen Helian reittä.
"En voi sanoa kokeneeni samaa, mutta se ei kuulosta mukavalta", hän totesi myötätuntoisesti.
"Ehkä voisimme yrittää keskustella hoitotiimisi kanssa, jos pääsisit pian päiväosastolle?"

"Koska he mielellään keskustelevat kanssani."

August kurtisti kulmiaan.
"Voit paljon paremmin nyt kuin vuoden alussa."

"He eivät silti vastaa kysymyksiini." Helia huomautti.
"Minulle ei kerrottu edes pääsenkö vapaalle ennen kuin tuntia ennen kuin hait minut."

August vilkaisi Heliaa.
"Korkea aika, että he alkavat keskustella kanssasi."

"Onnea vain siihen." Helia vilkaisi kelloa.
"...Voidaanko käydä jossain syömässä ja rasva- ja sokeriöverit."

Augustkin katsahti kelloa. Olisi heillä vielä aikaa, ennen kuin Helian olisi palattava takaisin.
"Käydään. Minne tahtoisit mennä?"

"joku kiva paikka. Mistä saa ruokaa." Hän huokaisi raskaasti.

Ennen muutaman päivän mittaista sairaalaruokakuuria.
"Keskustaan? Voisimme käydä ostamassa juustokakkukahvilasta jälkiruokaa", August ehdotti.

Helia nyökkäsi.
"Se on hyvä. Haittaako jos torkun matkan?" Tosin, jo ennen vastausta hän oli juokahtanut pää ikkunaa vasten.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   Ke Toukokuu 16, 2018 3:37 pm

Keskiviikko 9. toukokuuta 2018, iltapäivä, Newcastle Upon Tyne

August oli pysäköinyt auton tutulle parkkipaikalle, mutta tällä kertaa hän ei joutuisi palaamaan takaisin yksin sen jälkeen, kun hoitaja päättäisi, että Helia ei jaksaisi pidempää vierailua.
Nyt Helia lähtisi kotiin hänen kanssaan. Palatakseen huomenna osastolle, mutta vain päiväksi, niin että hän voisi käydä hakemassa tämän taas kotiin samalla kun pääsisi töistä.
Pian olisi viikonloppu, ja he saisivat olla kaksi päivää täysin rauhassa.
Hymy pyrki väkisinkin huulille, kun August harppasi ulos hissistä, katsahtaen etsien ympärilleen.
[8.5.2018 20.44.06] Natsilepakko: Helia oli tyhjännyt huoneensa ja melkein juoksi käytävää pitkin kohti hissiä. Päästyään oikeaan paikkaan hän kirjaimellisesti juoksi ja heitti itsensä koko pituudessaan Augustin syliin.
Kotiin. Koirien ja oman miehen kanssa, joka ilta. Kotiin.

Augustin hymy ehti juuri siristää silmiä hieman lisää, ennen kuin Helia heittäytyi hänen syliinsä.
"No hei."
Hän rutisti pitkän miehen tiukasti syliinsä ja painoi suukon tämän ohimolle.
"Valmis lähtemään kotiin?"

Helia rutisti tuota kunnolla ja astui sitten hieman kauemmas.
"Hei. Mennään jo." Hän halusi nopeasti kotiin.

August jätti kätensä lepäämään Helian vyötäisille.
"Kaikki mukana?" hän varmisti, vilkaisten miehen tavaroita.
"Anna minä kannan laukkusi."

"On, kaikki on mukana. Haluan kotiin." Helia totesi nopeasti. Hän ojensi laukkunsa miehelle ja hymyili leveästi.
"Voidaanko käydä lenkillä koirien kanssa?"

August heilautti laukun hihnan toiselle hartialleen, antaen toisen käsivarren jäädä Helian selälle kun hän lähti johdattamaan tätä kohti hissiä ja parkkipaikkaa.
"Olen varma, että ne olisivat siitä hyvin innoissaan", hän vastasi.
"Kuinka päiväsi on sujunut?"

Heliaa hymyilytti ajatuskin.
"Hyvin kun tiesin että pääsen kotiin."

"Se on mukava kuulla", August totesi astellessaan ulos ovista. Ovista, jotka eivät olleet visusti lukossa.
"Maui ja Dessi odottavat jo malttamattomina, taisin innostaa ne jo etukäteen vähän liiaksi kertomalla, että olet tulossa kotiin."

Helia hymyili vain leveämmin.
”Murut.” Mies totesi hellästi.

"En taida tehdä kovin hyvää työtä murujen kurin kanssa", August myönsi huokaisten samalla kun avasi etupenkin oven Heliaa varten.
"Mutta minäkin olen iloinen saadessani sinut kotiin, ehkä saan anteeksi?"

"Minä aion korjata sen nyt." Helia totesi hymyillen. Hän pitäisi muruille kuria senkin edestä. Rakastavaa kuria.
"Saat kaiken anteeksi. Mitä ikinä oletkaan tehnyt."

"Hyvä niin."
August oli saattanut hemmotella koiria hieman liikaa Helian ollessa poissa, mutta ei sentään uskonut tehneensä mitään peruuttamatonta vahinkoa.
Hän pujotti laukun takapenkille ja kiersi sitten kuskin paikalle.
"Onko nälkä?"

Helia vilkaisi Augustia ja nyökkäsi.
"On. Järjetön. August... Haetaanko pizzaa?" Teki niin mieli.

August käynnisti auton ja suuntasi ulos parkkipaikalta edes vilkaisematta taakseen. Totta kai hän arvosti terveydenhuollon ammattilaisia, mutta oli silti hyvä saada Helia kotiin.
"Haetaan", hän lupasi.
"Mistä haluaisit hakea?"

Helia mietti hetken.
”Ihana italialainen?” Hän ehdotti hymyillen hellästi.

Sopiiko Francesca?" August ehdotti. Pieni, sievä ja hyvälaatuinen pizzeria Jesmondissa, vain kivenheiton päässä kotoa. Pizzat eivät ehtisi edes jäähtyä kotimatkalla.

”Sopii.” Sitä kautta pääsisi nopeasti kotiinkin.

Sääli, että juustokakkukahvila oli niin keskustassa, että sitä kautta poikkeaminen venyttäisi väkisinkin kotimatkaa turhaan. Ehkä joku toinen päivä, tai vaikka viikonloppuna.
"Ainakaan Muriel ei pääse sanomaan, ettei sinua ole ruokittu, jos sattuu tulemaan käymään joku päivä."

”Ei pääse. Aion syödä kuin hevonen kun ei ole sairaalaruokaa.” Helia totesi hymyillen hieman.

"En syytä sinua", August joutui myöntämään naurahtaen.
Kevät oli edennyt jo pitkälle, melkein kesäksi. Oli onni, että Helia oli saanut olla edes viikonloput kotona, muuten muutos olisi saattanut olla varsin hämmentävä.
Onneksi auton saattoi parkkeerata kätevästi kadunvarteen.

Helia nousi autosta ja venytteli hieman. Hän olisi lapsellisesti halunnut juosta ympyrää.
”August, voisiko.. Voisiko Andy tulla käymään tänään?” Lääkärit eivät olleet sallineet siskoa osastolle.

August ei olisi tuominnut, vaikka Helia olisikin halunnut sprintata kierroksen tai kaksi. Kun oli joutunut olemaan suljetuissa huoneissa niin pitkään, oli ansainnut sen.
Punertavat kulmat kurtistuivat hieman, kun hän suuntasi kohti pizzerian ovia.
"Tekisikö se sinut onnelliseksi?"

Helia etsi kasvoilleen sen suloisimman ilmeensä.
”Tekisi.” Hän totesi hiljaa oven avatessaan.
”En ole nähnyt häntä kuukausiin.”

Augustilla taisi olla sama ongelma Helian kuin Dessin ja Mauin kanssa: hän oli toivottoman huono sanomaan ei.
"Se voisi tehdä sinulle hyvää", hän myönsi, vaikkei täysin vailla huolta. Entä jos sisaren tapaaminen saisi aikaan samanlaisen tilanteen kuin jouluna?
Nyt hän vain olisi yksin.

Helia halusi niin kovasti.
”Jos laitan viestiä?” Ehkä tuo saisi kyydin tai pääsisi bussilla paikalle. Jos ei olisi menoa.

"Laita vain."
Eihän August voisi estää Heliaa, jos tämä todella halusi tehdä jotakin, mutta hän halusi vain olla varma, että kaikki sujuisi hyvin.
"Millaista pizzaa haluaisit?"

Helia laittoi siskolleen viestiä. Haluaisiko tuo tulla käymään ja halusiko tuo pizzaa, tulisiko Wes ja haluaisiko tuo ruokaa.
”Um...” Mies jäi miettimään hetkeksi, päätyen merelliseen pizzaan fetajuustolla ja perhekoossa.
Nälkä.

Ei mennyt pitkään - tarkalleen ottaen he olivat ehtineet juuri tilata pizzat - kun Helian puhelin soi, ja pikkusiskon nimi vilkkui näytöllä.

Helia otti puhelimen käteensä ja hymähti hieman.
"Hei Rooroo." Veli vastasi hyväntuulisena.

Puhelimesta kuului ensin ulvahdus ja sitten hiljainen niiskaus.
"J-joo", Andromeda vastasi itkuisesti.
"H-haluan käymään. J-ja pizzaa."
Pelkällä juustolla. Niin kuin aina.

Helia hymyili pehmeästi siskolleen.
"Haluatko sen mozzarellalla vai tavallisella juustolla? Ja tuletko Wesin kyydillä, haluaako hän?" Helia kaivoi lompakkoaan ja nousi samalla seisomaan pöydästä johon he olivat istuneet odottamaan.

Andromeda tyrskähti itkusta.
"T-tavallisella. Ja haluaa hän..."
Nainen hiljeni hetkeksi, ja toisti sitten puhelimeen:
"Kinkkua ja ananasta, tuplajuustolla."

Helia hymähti pehmeästi ja tilasi kaksi sellaista, maksaen ne.
"Minä tilasin ne. Lähtekää vain ajamaan Augustin luo, saadaan ne pian ja tästä ollaan nopeasti kotona. Ota Veggie ja Rocket mukaan?"

Andromeda niiskaisi uudelleen.
"J-joo... O-olet rakas..."

"Nähdään kohta. Sinäkin olet rakss, heippa." Helia sulki puhelun. Pian hän näkisi siskonsa. Ei ollut syytä roikkua puhelimessa. Hän setvi tiensä takaisin miehensä luo.
"Ostin heillekin pizzat, Rooroo tulee Näätämiehen kyydillä."

August oli istahtanut odottamaan, että pizzat saataisiin valmiiksi.
"Hyvä, tässä ei pitäisi mennä kauaa", hän totesi hymyillen.
"Tulevatko koirat myös?"

Helia nyökkäsi.
"Tulevat, talo täynnä elämää."

"Onneksi on jo sellaiset ilmat, että koirat voi päästää pihalle", August hymähti. Ei enää toivotonta kurakeliä.
Vaikka uudessa asunnossa olisi pihaa vieläkin paremmin.

"Onneksi." Heillä olisi menoa sisällä, vaikka kaikki olikin koulutettu aika hyvin. Pizzat tulivat ja Helia otti ne, hymyillen hellästi.
"Mennään." Hän oli niin innoissaan.

Tuntui kotoisalta hakea pizzaa ja suunnata sitten kotiin tavallisena arkipäivänä.
Varmasti Hexhamistakin löytyisi mukava pizzeria.
August hääti ajatuksen mielestään samalla kun he astelivat autolle.
"Koirat tulevat sekoamaan. Sinä ja pizzan tuoksu, eläinparat."

"Minä lupaan halailla ne puhki ennen kuin syön." hän totesi hymyillen. Koko automatkan Helia naputteli auton ovea ja nousi autosta vauhdilla kotona. Hän halusi katsomaan koiria ja sohvalle syömään pizzaa. Hän astui sisälle Augustin avattua oven ja huomasi tutun Skodan pysähtyvän tien varteen kun kääntyi laskemaan pizzan käsistään.
Sisko.

Andromeda ei osannut päättää, olisiko pitänyt rynnätä ovelle vai käpertyä pieneksi keräksi istuimelle itkemään, joten lopulta hän päätyi tekemään vähän molempia - nousi kyllä autosta, mutta itki samalla hiljaa.
Hänellä oli ollut niin hirvittävä ikävä.

Helia uskoi että Augustu vahti koiria. Mies, joka liikkui yleensä kovin hitaalla arvokkuudella ja tiettyä sulavuutta liikkeissään, kompuroi kiireellä takaisin eteiseen kun Andy pääsi juuri ja juuri ovesta sisään. Yli kaksimetrinen mies kaappasi siskon halaukseen ja pyörähti pari kertaa vauhdilla ympäri.
Wesley näytti enemmän kuin hämmentyneeltä kun seurasi kahden koiran kanssa Andromedaa sisälle.

Andromeda uikahti ja kietoi kätensä tiukasti veljensä ympärille. Hän oli ikävöinyt tätä niin, ettei tiennyt, mitä olisi tehnyt.
Itkeminen tuntui todella hyvältä vaihtoehdolta, joten hän päätti tyytyä juuri nyt siihen. Varsinkin, kun ei osannut päättää, olisiko pyytänyt anteeksi vai kertonut, kuinka paljon oli veljeään kaivannut.

Helia vain pyöri ympäri miin että siskon jalat liehuivat ilmassa. Omiaan innostamaa neljää koiraa.
Helia pysähtyi vasta kun alkoi huimata ja halasi siskoa tiukasti.
”Ollut niin ikävä.”

Ei tainnut olla yllättävää, että erityisesti Vega riehaantui - ja se oli jo muutenkin sekopäinen nähdessään Helian pitkästä aikaa, vispasi takapuoltaan kuin viimeistä päivää.
Vaikka ei Vega ymmärtänyt, oliko kulunut pitkä aika, vai oliko edellinen tapaaminen ollut vasta, se oli aina yhtä innoissaan.
Andromeda puristi käsivarsiaan Helian ympärille haluamatta päästää irti.

Helia oli yhtä haluton päästämään irti. Hän laski siskonsa edes jaloilleen alas.
"... Pizzat jäähtyvät." Mies totesi melkein surkeana.

Andromeda ei vieläkään irrottanut otettaan.
"Mmmh."
Mitä sitten, jos pizzat jäähtyisivät? Helia oli ollut poissa monta kuukautta.

Helian vatsa kurisi aivan äärettömän vaativana.
"... Roo. Veli kuolee nälkään. Nääntyy." Helia matsi säälittävää ääntä ja sai Wesleyn vilkaisemaan Augustia.
"...Ovatko he aina tuolla?"

"Mmmmmh", Andromeda myönsi, rutistaen veljeään entistä kovempaa.
August oli kumartunut tervehtimään Vegaa, mutta kohotti katseensa Wesleyyn tämän kysymyksen kuullessaan.
"Melko lailla."

Wesley pudisteli päätään ja tervehti Dessiä ja Mauia, riisuen takkiaan.
"Roooroooo... Tule vaikka reppariin. Olen syönyt kuukausia sairaalaruokaa. Nälkä,"

"Mmmmmmmmmh."
Andromeda rutisti Heliaa vielä hieman tiukemmin, ennen kuin viimein suostui irrottamaan otteensa.
Myös August suoristautui.
"Toivottavasti teillä on nälkä, pizzat ovat vielä lämpimiä."

Helia vinkaisi onnesta kun asteli ottamaan pinon lautasia kaapista. Wesley vilkaisi tuon perhepizzaa. Andyn veli oli vähän pelottava.
”On. Olin juuri aloittamassa ruoanlaittoa kun Helia soitti.”

Andromeda seurasi Heliaa melkein kuin olisi pelännyt veljensä katoavan hetkenä minä hyvänsä.
"Siinä tapauksessa ajoitus oli täydellinen", August hymähti.
"Mitä farmille kuuluu?"

Wesley hymyili hermostuneena.
"Ihan hyvää, asiat kulkevat samoin kuin ennenkin. Pesukarhuni tosin eivät koskaan pääse luontoon... Mietin pidänkö ne itselläni vai etsisinkö niille tarhapaikan." Hän oli aika kiintynyt Curieen ja teslaan. Helia otti kaapista limsaa ja istui alas syömään.

Huomasi kyllä, ettei August ollut pitänyt riittävää kuria koirille niiden istahtaessa toiveikkaina pöydän vierelle. Tai ehkä ne elättelivät toivoa siitä, että vieraiden sydämet olisivat hellemmät.
August itse istahti Helian viereen, ja Andromeda valikoi paikan veljeään vastapäätä - lyhyet jalat kompensoivat hyvin veljen pitkiä koipia.
"Tarvitsevatko ne paljonkin tilaa?" August jatkoi uteliaana.

"Mahdollisimman paljon." Wesley vastasi ja haukkasi pizzapalastaan.
"Farmilla niillä on oikein hyvä tarha." Onneksi ei tarvitsisi muuttaa niin kauan kuin olisi farmilla töissä.

Andromeda niiskaisi ja pyyhkäisi silmiään ennen kuin alkoi näykkiä pieniä paloja pizzapalastaan. Pizzapohjaa juustolla, naurettavat taaperon ruokailutavat.
"Voivatko ne jäädä asumaan farmille?" August tiedusteli.

”Pomoni ei rakasta sitä mutta voivat. Hoidan ne omalla ajalla ja rahalla.” Ei Knox voinut kieltääkään, ainakaan hyväksyttyään kerran. Helia oli vaiennut syömään, näyttäen naurettavan onnelliselta.

”Hänkö arvostaa enemmän... suurempia eläimiä?"
August ei voinut väittää olevansa asiantuntija, mitä tuli Hexhamin ulkopuolella sijaitsevaan farmiin, mutta Murielilta hän oli saanut sen käsityksen, että tiluksilla asusti ainakin susia ja jokunen suuri kissaeläin.

”Mmhm. Sudet ja kissapedot. Ja kettu.” Pesukarhut eivät kuuluneet Knoxin suosikkeihin.
”Frettini ovat kyllä luvattoman rakastuneita pomooni. Saan aina välillä aamuisin paluupostissa fretin kun vanhempi on nukkumassa väärässä makuuhuoneessa...”

"Nietzsche on ihana", Andromeda kommentoi näykkäyksien lomasta.
Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että kyseinen otus kiikutti myös henkilökohtaisempia tavaroita lahjuksiksi palvomansa miehen alttarille - eli tämän vuoteeseen.

Wes oli pitänyt tiukasti salassa näädän taipumuksen antaa uhrilahjoja. Poskia kuumotti vieläkin edellisen jäljiltä.
”Se on oikein herttainen.” Helia vahvisti hymyillen.
”Ja Pavlov. Miten sen dieetti?” Sen sijaan että olisi vastannut Helian kysymykseen, Wesley etsi videon atleettisesti farmin pihalla tonkivasta ja iloitsevasta skunkista.
”Oh, laiha poika!”

"Haisunäätä?" August varmisti, kohottaen hetkeksi katseensa videosta Wesleyyn.
Varsin hyväntuulisen oloinen sellainen, mikäli hän mistään mitään ymmärsi.
"Pav ei enää hylly", Andromeda totesi ylpeänä.

”Mmm, haisunäätä. Ja ei hyllykään.” Wesley oli vähintään yhtä ylpeä siitä.
”Hienosti, se oli aika vaikea.” Helia muisteli hymyillen.
”Mitä teille muuten kuuluu?”

Andromeda sipaisi Wesleyn selkää. Hän tiesi, kuinka paljon mies oli nähnyt vaivaa siihen, että sai skunkin noin sutjakkaaseen kuntoon.
Hän nielaisi ja laski katseensa lautaseensa.
"Kävimme Wesleyn vanhempien luona."

Wesley yskäisi kun Andy mainitsi hänen vanhempansa.
”No?” Helia kysyi varovaisen odottavasti.

Andromeda kurtisti kulmiaan.
"He olivat kamalia kääpiä. Kohtelivat Wesleytä ihan hirvittävän huonosti."

Helia kurtisti kulmiaan. Wesley nauroi kääville.
”Osuva kuvaus kulta.”
”Niinkö pahoja?”

Andromeda tuhahti.
"Pahempia. Eivät arvosta Wesiä sitten yhtään."
Kuvittelivat olevansa niin paljon parempia.

Helia mutristi huuliaan.
”Olehan pahoillani Wesley.” Mies heilautti kättään ja pyyhkäisi pisamaisia kasvojaan.
”nyt ainakin pääsin heistä eroon.”

"Parempi niin", Andromeda tuhahti. Se, miten vanhemmat ja sisarukset olivat puhuneet Wesleystä, oli ollut hirvittävän julmaa kiusaamista. Sellaista ei kukaan tarvinnut elämäänsä.
"Kääpiä mitä kääpiä."

Heliaa nauratti. Kääpiä, selvä. Wesley keskittyi pizzaansa huvittuneena. Helia vilkaisi koiria, naksauttu sormiaan ja osoitti kauemmas.
"Hus siitä, kelkkikääs mäkeen. Isi on antanut kerjätä, minä tiedän, ei passaa minun kanssa. Veggie, sinä ja."

August painoi nöyränä katseensa lautaseen.
"Niillä oli kova ikävä sinua", hän vetosi, vaikkei se tietenkään ollut minkäänlainen syy alkaa lipsua hyvistä pöytätavoista.
Vaikka yhtä lailla hän oli ikävöinyt ja tuntenut olonsa yksinäiseksi ruokapöydän ääressä.
Vega yritti vielä painua maahan vatsalleen, mutta kiepahti sitten ympäri ja lähti touhottamaan löytämänsä koiranlelun kanssa olohuoneeseen.'

Helia siristi silmiään Vegan vetkuloinnille ja näytti tyytyväiseltä kun nelikko poistui pöydän vierestä.
"Minä tiedän." Helia vastasi enemmän siihen mitä August jätti sanomatta. Hän oli tuntenut olonsa niin yksinäiseksi neljän seinän sisällä.
"Onko Wes yhtä surkea kurinpitäjä?"

Dessi heittäytyi dramaattiseksi, kuten tavallista, ja oikaisi itsensä mielenosoituksellisesti huokaisten sohvan taakse näkymättömiin. Rocket puolestaan asettui hieman kauemmas makaamaan, korvat terhakkaasti pystyssä ja valmiina ryntäämään hätiin, mikäli ahdistus veisi Andromedasta vallan.
Nainen oli kuitenkin keskittynyt pizzaansa.
"Wes on oikein hyvä eläinten kanssa", hän vakuutti ujon ylpeästi hymyillen.
"Veggiekään ei hölmöile yhtään."

Maui katseli myös kauempaa Heliaa, hännäntöpö heiluen. Helia oli jo tottunut koiraparam typistettyyn häntään.
”No se on hyvä.” Helia nauroi ja suukotti Augustin poskea noustessaan ottamaan lisää pizzaa.
”Tämä tässä on joskus vähän toivoton.”

August yritti näyttää mahdollisimman nöyrältä, tietäen, ettei ollut paras mahdollinen esimerkki terveen kurin pitämisestä heidän nelijalkaisille asuinkumppaneilleen.
"Niille on hyvin vaikea sanoa ei", hän myönsi.
Andromeda nakersi pizzaansa yllättävän hyvällä ruokahalulla - Helian näkeminen oli tehnyt hänellekin hyvää.
"Veggie on taitava huijaamaan ihmiset säälimään itseään."

Helia naurahti miehelleen ja leikkasi pizzasta vielä muutaman palan itselleen. nyt oli hyvä.
"Veggie on. ja Dessi myös kun se heittäytyy dramaattiseksi."

Sohvan takaa kuului syvä huokaisu, mutta todennäköisesti diivana tunnettu koira vain näki unta.
"Dessi oli pitkään ainokaiseni", August naurahti hieman nolona. Hän pyyhkäisi hellästi Helian selkää tämän istahtaessa takaisin pöydän ääreen.
"Saatoin hemmotella sen pilalle."

"Voi rakas." Helia totesi hymyillen ja hipaisi miehen niskaa. Oli ihana olla kotona. Wesley vilkaisi koiria ja pudisteli päätään.
"Edes minä en ole onnistunut siinä."

"Pavloviakin ovat hemmotelleet muut", Andromeda myönsi ja vilkaisi Wesleytä ujosti hymyillen. Hän laski katseena takaisin lautaseensa ja nielaisi.
"Mitä pojille kuuluu?"
Po ja Shifu. Niitäkin oli ikävä.

"Murielin mukaan oikein hyvää." Helia totesi hymyillen, vilkaisten ympärilleen. Pitäisi vain keksiä miten niiden asumisen järjestäisi.

August seurasi Helian esimerkkiä ja vilkaisi ympärilleen.
"Olisihan se mukavaa, jos niille olisi oma tila kotona", hän totesi melkein haikeana.
Niin kuin talossa, jota he olivat käyneet katsomassa.

Helia nyökkäsi. Po menisi missä vain, sen terraarion saisi sopimaan, mutta Shifu oli tottunut omaan tilaan ja vapauteen. Mokoma hemmoteltu lisko.

Andromeda katsahti ympärilleen avoimessa alakerrassa.
"Eikö täällä olisi niille tilaa? Kurjaa, että pojat joutuvat asumaan muualla."

"Pon terraario mahtuu helposti, mutta Shifu on vähän toinen juttu. Se on tottunut elämään melko vapaasti." helia huokaisi ja pudisteli päätään.
"Kyllä minä jotain keksin."

"Kävimme kyllä katselemassa yhtä taloa, jossa olisi paremmin tilaa", August myönsi ja katsahti Heliaa.
Andromeda räpäytti silmiään.
"Yhteistä taloa?"

Helia puri kevyesti huultaan ja hymyili siskonsa kysymykselle.
"Niin. Yhteistä."

Helia oli muuttamassa yhteiseen kotiin miesystävänsä kanssa.
Totta kai Andromeda oli onnellinen. Mutta pienen pieni ääni huomautti, että veljen elämään ei enää sitten ehkä mahtuisi hölmöä siskoa.
Tietenkin mahtuisi.
Hän hymyili melkein hämillään.
"Se on mahtavaa."

Tietenkin mahtuisi. Veli asuisi sitten taas lähempänäkin.
Jos siis olisivat ostaneet sen suloisen talon.
”Emme kyllä ostaneet sitä.”

August pyöräytti lautasliinaa mietteliäästi sormissaan.
"Vielä."
Laina onnistuisi kyllä, hän oli selvittänyt asiaa ihan vain varmuuden vuoksi. Saattaisihan talo olla edelleen vapaana.

Helia vilkaisi Augustia ja Wesleyn mielessä kipaisi ajatus että heidän ei ehkä pitäisi olla kuuntelemassa tätä.
”Vielä?” Helia toisti hämmentyneenä.

August hipaisi Helian kättä ja hymyili rauhoittelevasti. He voisivat keskustella tästä myöhemmin paremmin. Jos asunto olisi enää edes vapaana.
"Eihän sitä koskaan tiedä."

He keskustelisivat tästä nyt.
”Ei kun nyt kerrot.”

Augustin kasvoilla häivähti melkein hämmentynyt ilme. Mutta itsepähän hän oli tämän aloittanut.
"Lainan kanssa ei pitäisi olla ongelmaa."

Helia oli hiljaa hyvän tovin ja vielä toisenkin. Siihen asti että Maui rupesi työntämään etupäätä miehen syliin. Hajamielisenä Helia antoi koiran tunkea syliinsä.
”Voisimmeko me...?”

Mauin käyttäytyminen sai Augustin melkein huolestumaan, mutta ennen kuin hän ehti nousta ylös, Helia alkoi kaikeksi onneksi puhua.
"Miksi emme voisi", hän huomautti.

Helia nielaisi tyhjää.
”Me... Me oikeasti voisimme?” Into alkoi välittyä miehen olemuksesta.

Vega saattoi olla hölmö, mutta se oli myös äärimmäisen herkkä koira. Muutos huoneen tunnelmassa sai sen sekoamaan ja pyörimään innokkaana ympyrää pöydän ympäri.
"Ei", Andromeda kielsi koiraa.
August hipaisi Helian käsivartta.
"Voisimme."

Helia vinkaisi hiljaa. Wesley yritti olla nauramatta kun isosta miehestä lähti sellainen ääni.
”Minä...” hänelle oli kovin hankala sanoa mitä haluaisi. August oli selvittänyt asiaa, joten mies ei ollut sitä vastaan.
”Hexhamissa on ihana asua, lähellä Roota ja Murielia. Se talo oli ihana, koirille täydellinen.”

"Ehkä meidän pitäisi katsoa, jos asunto on vielä myynnissä", August totesi ja vei kätensä silittämään Helian niskaa. Hexham ei olisi ollenkaan huonompi paikka asua. Työmatka ei venyisi mahdottoman pitkäksi, kuten ei myöskään matka Sabrielin luo.

Heliaa hymyilytti.
”... Heti? Haluaisin näyttää Roolle...”

August naurahti.
"Käyn hakemassa tabletin", hän lupasi ja nousi pöydästä. Tabletti taisi olla taas hukassa. Ehkä hän viimein alkaisi saada ajatuksensa kasaan, nyt kun Helia oli kotona.

Helia nyökkäsi ja kääntyi siskonsa puoleen.
”Siitä pääsee suoraan nummille takapihalta ja se on aivan täydellinen. Pihaan mahtuu pieni kasvihuone.”

"Koirat tykkäisivät", Andromeda huomautti, kipristellen varpaitaan hermostuneesti pöydän alla.
"Ja pojat mahtuisivat sinne kanssa?"

”Niin tykkäisivät. Ja mahtuisivat ne, juuri hyvin.” Hän totesi hymyillen pehmeästi.

August palasi takaisin alakertaan, tällä kertaa tabletti oli löytynyt pyykkikorin päältä.
"Tässä. Haluatko sinä katsoa, vai katsonko minä?"

Helia vilkaisi Augustia.
”Jos sinä?”

Andromeda huomasi kyllä, että Heliaa jännitti. Hän tökkäsi veljensä jalkaa kevyesti pöydän alla.
August istahti alas ja avasi oikean sivuston.
"Oh..."

Helia kurtisti kulmiaan.
”Mitä oh? August.”

Se ei ehkä tosiaan ollut kaikkein informatiivisin äännähdys.
"Näyttää siltä, että asunto on vielä vapaana. Hintaa on laskettukin vähän", August vastasi, kuulostaen melkein yllättyneeltä.

Helia vinkaisi hiljaa.
”Voisimmeko... August jos me..?” Helia oli niin innoissaan ettei osannut asettua.

August nosti toisen kätensä hieromaan Helian niskaa. Hän oli ottanut sen tavaksi halutessaan vakuuttaa, että kaikki oli hyvin.
"Totta kai me voisimme."

Helia puri huultaan.
”Kello ei ole paljon. Miten pitkälle selvitit?”

August hymyili melkein pahoittelevasti.
"Saatoin neuvotella lainasta alustavasti."

”... Miten paljon alustavasti?” August ei harrastanut puolivillaisuuksia.

August katsahti nolona pöydänpintaa.
"Niin alustavasti, että voimme olla pankkiin yhteydessä siinä vaiheessa, kun myyjä on hyväksynyt ostotarjouksen."

”Tehdään tarjous?” Helia vetosi. Hän halusi sen talon, todella.

August vilkaisi tabletin näyttöä.
"Tehdään tarjous."

”Tehdään.” Hän huokaisi hiljaa.
”Se oli ihana.”

Andromeda nousi seisomaan ja kurkotti pöydän yli.
"Näyttäkää?"

Helia otti tabletin ja ojensi Roolle.
”Siinä. Niin ihana.”

Andromeda asetti tabletin niin, että Wesleykin saattoi nähdä, kuinka hän selasi kuvia.
"Ihanat ikkunat", hän huomautti.

Wesley katsoi myös.
”Suloinen talo. Pienellä pintaremontilla oikein nätti.”

Andromeda näykki toisen peukalonsa syrjää.
"Valkoiset kokolattiamatot pois."

Helia nousi ja otti siskoa kädestä.
”Syö pizzaa.” Älä syö sisko sormia.
”Ne kyllä pois.”

Andromeda mutristi suutaan mutta lopetti peukalonsa nyppimisen.
"Ei mitään järkeä koirien kanssa."

”Ei niin. Mutta ihana piha, nummia. Mahdun jopa seisomaan suorassa. Korkeat huoneet.” Helia virnisti.
”Ja asuisin taas Hexhamissa.” Siskon lähellä.

Helia asuisi taas Hexhamissa.
Andromeda räpäytti silmiään ja peukalonsyrjä hakeutui taas hampaiden väliin.
"Pihalta pääsee suoraan nummille", Augustkin totesi hyvillään.

Helia vei peukalon kauemmas ja työnsi pizzapalan Andyn huulten väliin.
”Noin. Niin pääsee. August, en näe sinua soittamassa välittäjälle.”

"Umh."
Andromeda kurtisti kulmiaan ja työnsi tablettia lähemmäs Wesleytä, haluamatta sotkea sitä juustoon tai rasvaan.
August naurahti ja nousi seisomaan.
"Minä käyn soittamassa."

Helia vinkaisi innosta kun mies lähti soittamaan.
Oma talo.
”Nyt kun August ei kuuntele, mitä oikeasti kuuluu?”

Andromeda oli saanut pizzanpalansa syötyä ja käsi olisi halunnut taas liikahtaa suulle.
"Minulla on ollut ikävä", hän sanoi hiljaa, ääni melkein särkyen.

”Niin minullakin.” Helia muistutti.
”Nyt voimme taas nähdä useammin.”

Andromeda nyökäytti päätään, vaikka huoli saikin vatsan kipristämään.
Mitä jos hän aiheuttaisi sen, että Helia sairastuisi jälleen?
Rocket mönki jaloilleen ja tuli tökkimään hänen kättään.

Helia vilkaisi Rocketia. Wesley nousi ja mutisi jotain työpuhelusta. Isoveli kävi polvilleen lattialle.
”Mikä on, Roo?”

Andromeda rapsutti Rocketin niskaa.
"Jos minä olen pahaksi sinulle", hän vetosi hiljaa.
"Olen yrittänyt olla kunnon aikuinen, mutta olen unohtanut maksaa sähkölaskun kahdesti..."

Helia katsoi pikkusiskoaan liikuttuneena. Hän siirtyi lähemmäs ja halasi tuota.
”Et sinä ole.” Muut eivät enää antaisi olla.

Andromeda niiskaisi.
"Wesley osti kyllä minulle lokerikon, etten unohtaisi uudestaan..."
Oli ollut ikävä istua pimeässä kodissa.

Se hymyilytti ajatuksena.
”Onko hän edelleen yhtä ihana kuin syksyllä?”

Andromeda niiskaisi ja nyökäytti päätään.
"Ihanampi. Wesley on niin mielettömän kiltti. Minä..."
Hän ei olisi ikinä selvinnyt ilman Wesleytä. Ja Wolfieta.

Helia odotti hiljaa.
”Sinä mitä?”

Andromeda niiskaisi uudelleen.
"En olisi selvinnyt ilman häntä."

Mies hymyili hieman.
”Ihana.”

Andromeda räpäytti silmiään ja teki parhaansa, ettei olisi purskahtanut itkuun. Vaikka nenä vuosikin jo uhkaavasti.
"Minä en tahdo, että joudut enää..."
Suljetulle osastolle.

Helia nappasi pöydältä paperia ja ojensi siskolle.
”Siinä. Ja minä yritän olla joutumatta.”

Andromeda otti paperin vastaan ja niisti.
"Minä lupaan olla kiltisti."
Olen kiltisti, älä vain enää jätä, ole niin kiltti.

”Roo, kaikki on hyvin.” Ei ollut hätää ja Helian ei annettaisi enää palaa loppuun yksin siskon kanssa.

Andromeda lupasi itselleen, että maksaisi sähkölaskut ajallaan. Ei tekisi mitään hölmöä. Ei mitään, mikä antaisi Helialle syyn romahtaa uudelleen. Hän olisi täydellinen pikkusisko.
August palasi takaisin alakertaan puhelintaan selaten.

Helia suoristautui seisomaan ja kumartui halaamaan siskoa, kääntyen sitten miehensä puoleen.
”No?”

August kohotti katseensa puhelimestaan ja hymyili.
"Välittäjä laittaa tarjouksemme eteenpäin. Uskon, että meillä on hyvät mahdollisuudet."

Helia karkasi halaamaan Augustia tiukasti. Oma, yhteinen talo.
”Se oli täydellinen.”

August naurahti häkeltyneenä ja kietoi käsivartensa Helian ympärille.
"Täydellinen joka tavalla. Lukuun ottamatta sitä kammottavaa kokolattiamattoa."

”Se saa lähteä.” Hän myönsi hymyillen.

Ehdottomasti. Ei valkoisia kokolattiamattoja koiratalouteen.
August painoi kevyen suudelman Helian poskelle.
"Nyt täytyy vain odottaa, että välittäjä saa vastauksen myyjältä."

"En malta odottaa." Helia totwsi hiljaa hymyillen. Hän niin halusi sen paikan.
"Se on niin täydellinen."

"Voi olla, että joudumme odottamaan huomiseen", August varoitti. Kello oli kuitenkin jo sen verran paljon, ettei myyjä ehkä enää huomaisi välittäjän laittamaa viestiä.

Helia mutristi huultaan.
"Tai ehkä he alkavat olla epätoivoisia." Ei saisi toivoa sellaista.

"Niin, eihän sitä tiedä", August myönsi.
"Minne Wesley katosi? Luulen, että pakkasessa olisi vielä jäätelöä jälkiruuaksi."

"Ehkä Wes halusi jättää minut ja Roon kahd-"
"Ei, se oli oikeasti töistä. Tai siis, kämppis, joka ilmoitti että ei enää koskaan ruoki pesukarhujani."

August työnsi puhelimen taskuunsa ja yritti olla ajattelematta tarjousta - ei puhelin sen nopeammin soisi.
"Kaivan meille pakkasesta sitä jäätelöä."

"Kiitos rakas." Hän nauroi hellästi ja Wesley istui pöydän viereen takaisin.

Andromeda niisti nenänsä uudelleen ja hipaisi Wesleyn kättä.
August suuntasi pakastimelle hakemaan lupaamaansa jäätelöä. Hän oli kuitenkin ehtinyt vasta kaivaa paketin esille, kun puhelin pirahti soimaan.

Helia peitti käden suullaan ettei vinkaisisi ääneen.
Se oli varmaan töistä.

August vakuutti itselleen samaa. Ehkä töistä soitettiin, joku oli mennyt ja sairastunut.
Ei ollut.
Hän nosti puhelimen korvalleen ja asteli toiseen huoneeseen.

Helia katsoi miehen perään.
”Haluaisin sen niin paljon. Asuisin taas lähempänä.”

"Ja sinne mahtuisivat pojatkin. Ja koirille olisi kunnolla pihaa", Andromeda myötäili.
Ei mennyt pitkään, kun August palasi takaisin keittiöön.

Helia nyökkäsi. Se olisi ihanaa. Hän kääntyi katsomaan Augustia hiljaisena.

August pujotti puhelimen taskuunsa ja taisi jäädä hiljaiseksi hieman liian pitkäksi aikaa. Ei ollut reilua tehdä niin silloin, kun muut odottivat.
Hän kohotti katseensa Heliaan.
"Meidän täytyy käydä huomenna pankissa."

Helia veti syvään henkeä.
”... Me saamme sen?”

August naurahti ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.
"Siltä näyttää."

Helia ponkaisi ylös niin että tuoli kaatui ja tuntui hetkeksi unohtavan pituutensa. Mies hyppäsi Augustin syliin.

August kiersi kätensä Helian ympärille ja rutisti tämän syliinsä. Ilmeisesti ei ollut ollut virhe käydä neuvottelemassa asiasta. He voisivat olla onnellisia yhteisessä kodissaan.
Andromeda purskahti hiljaiseen itkuun, tällä kertaa puhtaasti ilosta.

Helia veätytyi vähän kauemmas ja veti Andya halaukseen.
"Mitä itket Rooroo?"

Andromeda uikahti niin että Rocket ponkaisi jaloilleen.
"No kun olen onnellinen!"

"Olet ihana." Helia naurahti ja päästi siskon kauemmas. Sitten h'n veti Augustin suudelmaan.
"Olet mahtava mies.2

Andromeda luikki vuorostaan Wesleyn luo, edelleen nyyhkyttäen.
August naurahti hämillään ja vastasi suudelmaan.
"Ajattelin, että se tekisi sinut onnelliseksi."

Helia rutisti miestä vielä kerran kunnolla.
"Se... Se teki." Helia totesi innostuneena.

August painoi suudelman Helian poskelle.
"Hyvä. Se on tärkeintä."

Helia vilkaisi jäätelöä ja siirtyi istumaan, Se sulaisi. Ei se sopinut.
"Haluaisitko Roo vielä tulla kesäksi kaupalle?"

August istahti Helian vierelle, hipaisten miehen niskaa.
Heidän yhteinen kotinsa.
Andromeda niiskaisi ja nyökäytti päätään.
"H-haluan..."

Helia hymyili siskolleen pehmeästi.
”Milloin haluaisit aloittaa?”

Andromeda pyyhkäisi silmiään.
"M-milloin voisin?"
Hän voisi käydä taas töissä. Keittää kahvia takahuoneessa niin kuin ennen.

”Milloin haluat. Minä en pääse vielä hetkeen ja... noh. Sinä osaat ja tiedät miten asiat toimivat.”

Andromeda painoi katseensa pöytään.
"J-jos teen jotain väärin?"

”Et sinä tee. Ja jos et ole varma, voit kysyä.” Helian sai kuitenkin nyt helposti kiinni.

Andromeda nielaisi ja vei peukalonsyrjän hampaidensa väliin.
"I-ihan milloin vain."

”Ensi maanantaista? Katsotaan sinulle sopivia vuoroja etukäteen.” Heliaa hymyilytti ajatuskin.

Andromeda nyökäytti päätään.
Ensi maanantaista. Hän voisi käydä taas töissä. Vaikkei siellä olisikaan Heliaa.
"Milloin sinä pääset taas töihin?"

"Kun päiväosastojakso loppuu. Kuukausi, kaksi." Helia totesi pehmeästi hymyillen.
"Mennäänkö viikonloppuna käymään liikkeellä yhdessä?"

August hipaisi Helian niskaa hellästi. Töihin palaaminenkin tekisi varmasti hyvää, sillä mies selvästi rakasti työtään. Sekin olisi taas yksi askel kohti omaa, tavallista elämää.
Andromeda nyökäytti päätään.
"Joo."

Helia nyökkäsi.
"Käydään lauantaina iltapäivällä? Katsotaan vähän mitä sinne kuuluu." Pää nojautui Augustin olkaan ja silmät alkoivat valua vähän kiinni. Väsytti.

Andromeda nyökäytti uudelleen päätään. Hyvää, toivottavasti.
August vilkaisi Heliaa ja pyyhkäisi mustia hiuksia korvan taakse.
"Pitäisikö mennä hetkeksi lepäämään?"

Helia ynähti laiskasti.
"mmm, ehkä..." Wesley vilkaisi Andya hymyillen kun helia näytti väsyneeltä.
"Pitäisikö meidän mennä?"

Andromeda nyökkäsi ja nousi seisomaan. Hän kiersi pöydän ja kietoi käsivartensa isoveljensä ympärille, halaten tätä tiukasti. Melkein haluamatta päästää irti.

Helia kääntyi sen verran että saattoi halata reilusti lyhyempää siskoa yhdellä kädellä.
"Nähdään launtaina ja soitellaan." Mies lupasi hymyillen.

Lauantaina. Lauantaihin olisi loputtoman pitkä aika.
Andromeda rutisti Heliaa vielä vähän tiukemmin.
"L-laitathan sinä minulle viestiä?"

"Minä laitan ja soitan." Helia lupasi hymyillen pehmeästi.

Andromeda halasi Heliaa vielä hetken ennen kuin irrottautui vastentahtoisesti ja painoi suukon veljensä poskelle.
"Nuku hyvin."

Helia rutisti siskoa vielä kerran.
"Minä nukun. Nähdään."

Andromeda vislasi koirat luokseen ja suuntasi eteiseen, hakien Wesleyn käden omaansa.
August jäi keräilemään astioita pöydästä.
"Taisimme ostaa itsellemme kodin."

Helia hymyili leveästi, onbellisena.
"Niin taisimme."

August painoi suudelman Helian hiusten joukkoon.
"Varaan meille ajan huomiselle töiden jälkeen."

"En malta odottaa." Helia myönsi hymyillen. Hän ei tosiaan malttanut. Ajatus oli ihana.

August hipaisi Helian tummia hiuksia ennen kuin palasi tiskialtaan ääreen.
"Miltä tuntui nähdä siskoa?"

"Ihanan normaalilta." Ja se helpotti. Sisko oli kunnossa ja voi hyvin.

"Hyvä niin."
Ehkä Andromedan seura ei siis tekisi pahaa Helialle. Ainakaan, jos nainen onnistuisi pitämään itsensäkin kunnossa.
"Kunhan muistat kuunnella omaa jaksamistasi."

"Minä muistan." Helia lupasi hymyillen.

August tiskasi vähäiset tiskit ja kuivasi sitten kätensä.
"Mennäänkö ylös?" hän ehdotti, rapsuttaen jalkaansa nojaavan Dessin päätä.

Helia nousi ja innosti koirat mukaansa yläkertaan. Ne loikkasivat sängylle ensin, mutta saivat lähteä.

Varsinkin Dessi pisti pystyyn kunnon shown, yritti tuijottaa silmiin ja huokaisi lopulta raskaasti jouduttuaan - vääryydellä ja viekkaudella - ajetuksi lattialle.
August pudisti hieman päätään.
"En ole varma, mistä Dessi on saanut dramaattisuutensa."

"En tiedä mutta pidän siitä." Helia kävi sänkyyn ja käpertyi pieneksi, hakien paikan lopulta kainalosta.

August haki mukavan asennon sängyllä ja ojensi toisen kätensä, jotta Helia saattoi hakea mukavan asennon hänen kylkeään vasten. Lattialta kuului uusi, entistä syvempi ja teatraalisempi huokaus.
"Ehkä se on ollut edellisessä elämässään näyttelijä."

"Voi olla." Helia naurahti ja silitteki Augustin vatsaa nukahtaessaan. Saisi olla kaikki yöt ja illat kotona.
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Will you take what's left of me? Reanimate my trust in faith
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 2Siirry sivulle : 1, 2  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: