Mikset kertonut peloistasi, joita kannoit sielussasi?

Aiden kertoo Caitlinille (Silkki) Artemiksen yrityksestä päättää päivänsä. Nainen tulee katsomaan ystäväänsä Newcastlen yliopistolliseen sairaalaan, eikä heti ole lähdössä.

Perjantai 02. syyskuuta 2016 - iltapäivä

Aidenin aamu oli sujunut kaikkea muuta kuin hyvin, puhumattakaan eilisestä. Tämä aamu oli ollut yhtä puhelinrumbaa Irlantiin äidin ja siskon välillä. Aivot tuntuivat muhjulta, samalla hän tunnisti sisällään sen pienen kuusivuotiaan joka katseli isoveljeään sairaalavuoteella, hämmentyneenä ja peloissaan siitä mitä tapahtuisi. Silti miehen sisällä kyti raivo, mutta hän ei kyennyt kohdentamaan sitä kehenkään tiettyyn henkilöön.
Hän oli tullut tallille pari tuntia sitten ja lähtenyt selvittelemään päätään maastoon. Murheet eivät ehkä pudonneet sen vauhdikkaan nelipätkän varrelle, mutta selvitti edes hieman miehen sekavaa päätä. Aiden jalkautui tallin pihassa hiestä märän ruunansa selästä, rapsutellen sen turpaa. Taluttaessaan samppanjamustan hevosen talliin, hän huomasi tutun naisen. Mies mietti hetken pitäisikö hänen sanoa mitään, olisiko tämä asia joka tulisi kertoa. Caitlin oli kuitenkin sanonut olevansa Artemiksen ystävä. Miten tällaisesta kerrottiin muille kuin perheenjäsenille, jotka eivät välttämättä edes tienneet isoveljen historiasta mitään? Kuinka puskista tällainen noille tuli?
"Hei, Caitlin. Millainen aikataulusi on?"

Caitlin oli viettänyt pitkän tovin Remonaa rapsutellen. Aiempi treeni oli sujunut yli kaikkien odotusten, eikä hän olisi voinut olla ylpeämpi ratsustaan. Tästä olisi hyvä lähteä valmennusten täyttämän viikonlopun viettoon. Hänen oli ollut tarkoitus ratsastaa Veritas, mutta tässä hän seisoi. Hän oli pessyt hevosen itse, seissyt sen rinnalla solariumissa ja nyt harjannut vielä karsinassakin. Hän oli viettänyt aivan liian kauan Remonan kanssa, mutta kumpikaan ei tuntunut laittavan moista pahakseen. Remona hamusi pehmein huulin Caitlinin hartiaa, kun nainen rapsutti tamman säkää. Lämmin hymy koreili kasvoilla. Remonan seurassa moinen oli enemmän sääntö kuin poikkeus, sillä herttaisen tamman luona oli helppo olla onnellinen. Hän siirtyi hevosen pään luokse ja painoi suukon mustalle turvalle. Caitlin tarjosi muutaman herkun kämmeneltään tammalle, siisti mustaa otsatukkaa pehmein sormin ja lähestulkoon säpsähti, kun tajusi tulleensa puhutelluksi.
"Hei Aiden", hän tervehti hymyillen ja vilkaisi olkansa yli miestä. Aiden ei näyttänyt siltä, että oli valmennuksen tarpeessa. Enemmänkin asianajajalle olisi sopinut pitkät päiväunet. "Joustava", nainen naurahti aavistuksen syyllisesti. Veritasparka. No, hän ratsastaisi tammalla lyhyen treenin viimeisen valmennuksen päätteeksi. Hetket Remonan kanssa olivat kultaakin kalliimpia.
"Miten niin?"

Punatukkainen mies näytti hieman vaikealta, kun nainen tervehti häntä. Mies tosiaan oli väsynyt, samaa saattoi sanoa hänen ruunastaan joka oli joutunut todella irrottelemaan maastossa. Mies ojensi hevosensa työntekijän huostaan. Yleensä hän riisui Colmin itse, mutta nyt olisi puhuttava toisen irlantilaisen kanssa.
"Minulla olisi hieman asiaa. Jos mentäisiin vaikka kävelylle?" Ei hän voisi kertoa sellaista tallissa kaikkein kuullen ja nähden. Jos Caitlin reagoisi puoliksi samoin kuin Deirdre tai äiti, olisi epäreilua pamauttaa se tässä muiden nähden.

Caitlin kohotti kulmiaan yllättyneenä. Kävelylle? Omituinen pyyntö yhdistettynä vaikeaan, suorastaan hankalaksi tulkittavaan olotilaan oli omiaan herättämään naisen epäilykset - ja uteliaisuuden, joten Caitlin nyökkäsi, hyvästeli Remonan viimeisellä taputuksella ja sulki huolella karsinan oven.
"Mitäköhän asiasi koskee?" Hän uteli tyylillä, jonka toivoi olevan pehmeä. Vaihtoehdot tuntuivat olevan Artemis, joka oli näihin aikoihin lähdössä lomalleen, tai sitten jokin täysin puun takaa tuleva pyyntö lähteä illalliselle. Hän tahtoi kallistua ensimmäisen vaihtoehdon suuntaan, sillä vaikka Cavanaughin nuoremman veljeksen käytös muistuttikin kovasti sitä, millaisena hän muisti espanjalaisen poikaystävänsä jostakin kaukaa nuoruudesta, kun miesparka oli yrittänyt heikolla englannillaan anella häntä ulos kanssaan, ei siinä olisi mitään järkeä. He olivat tavanneet kunnolla kerran tätä ennen, jos satunnaisia kohtaamisia tallilla ei laskettu, ja hänen naamansa oli ollut hurmaavasti veren peitossa. Mikä ikimuistoinen ensikohtaaminen.

Olisipa Aiden ollut edes ihastunut ja pyytämässä naista ulos, mutta ei. Valitettavasti naisen ensimmäinen arvaus oli oikea ja varmasti mikään mieleen tuleva asia ei kipaissut edes lähellä totuutta.
"Kerron ulkona." Aiden johdatti naisen ulos tallista ja kauemmas siitä, muista ihmisistä. Hän nieleskeli hieman.
"Kerro... Koska olet viimeksi jutellut Artemikselle? Oliko hän jotenkin outo?"

Se ei vastannut lainkaan esitettyyn kysymykseen, mutta Caitlin antoi olla, seuraten vain kaikessa hiljaisuudessa Aidenia ulkoilmaan. Miehen vaikeus sai hänet jo pohtimaan pehmeää, kohteliasta tapaa ilmaista, ettei hänellä valitettavasti ollut mielenkiintoa kynttiläillalliseen, mutta esitetty kysymys pyyhki moiset pohdinnat mielestä. Asia koski Artemista. Hän ei tiennyt, oliko se helpotus vai ei. Aiden ei varmasti turhan tähden heittäytynyt niin vaikeaksi hänen seurassaan, kun veriset kasvotkaan eivät olleet säikäyttäneet.
"Viime lauantaina", nainen vastasi hetken muisteltuaan. Siitä tuntui olevan niin kauan, kun viikko oli ollut täynnä toinen toistaan kiireisempiä päiviä. "En nyt tiedä, olisiko outo sana jota käyttäisin, mutta erilainen. Rauhallisempi ja pehmeämpi, kenties." Kaunis, miehen lahjaksi antama neula oli hänen olohuoneensa kirjahyllyssä odottamassa mahdollisuutta tulla käytetyksi kilpailuissa.

"Tuntuiko sinusta siltä ettei kaikki ole hyvin? Kuin hän olisi... Hyvästellyt?" Aiden yritti pehmeästi johdatella naista oivaltamaan sen itse. Hän joutuisi kertomaan sen jo Effielle päin naamaa, mutta tuo oli sentään veljen työnantaja, ei ystävä. Ainakaan hänen tietääkseen.

Hän ei tiennyt, miten vastata ensimmäiseen kysymykseen. Hänestä tuntui usein Artemiksen lähettyvillä, ettei kaikki ollut hyvin, mutta nainen ei tiennyt miten kysellä enempää kuulostamatta tunkeilevalta.
"Tuntui", hän myönsi hetken pohdinnan jälkeen. Hän oli laittanut sen tyhjentyneen asunnon piikkiin. Siihen oli helppo yhdistää hyvästien haikea kaiku, mutta Aidenin kysymys sai harkitsemaan, että Artemis oli todella sanonut hyvästejä. "Sanoiko hän?"

Aiden katseli hetken muualle. Artemis ei tietenkään ollut hyvästellyt perhettään koska nuo olisivat tienneet mitä tuleman piti, mutta oli jättänyt heille kaikille ääniviestin. Se oli tullut seuraavana aamuna heille, eikä ollut varsinaisesti se mukavin herätys jonka ihminen saattoi saada.
"... Sanoi. Hän ajoi keskiviikon ja torstain välisenä yönä ulos moottoritieltä. Tarkoituksella. Hän toipuu, sen sain jo tietää eilen mutta se oli vain tuurista kiinni." Paikalle sattunut rekkakuski oli soittanut heti apua ja isoveli oli saatu sairaalaan samantien.

Caitlinin huono tasapaino oli jo suuri vitsi kaikkien keskuudessa, mutta yleensä nainen pysyi jaloillaan seistessään aloillaan. Nyt polvet nytkähtivät ja vaikka pudotus ei suuri ollutkaan, tuntui vatsa jatkavan matkaansa suoraan alaspäin. Ei. Ei. Hän haki tukea ainoasta lähellään olevasta asiasta, eli Aidenin hartiasta, kun epäili etteivät omat jalat kantaisi. Kiivaasta räpyttelystä huolimatta kyyneleet valuivat poskille ja toinen käsi nousi peittämään suuta, lähinnä kai estääkseen minkäänlaista vaikerrusta pakenemasta huulilta. Artemis ei voinut, ei saanut… Eikä hän ollut tajunnut mitään!
"Ei", hän sai kähähdettyä kurkkua kuristavan tunteen ympäriltä päätään kiivaasti pudistellen. Tämän oli oltava vain julmaa pilaa. Maailma ei voinut tehdä sitä Artemikselle. Ei.

Aiden koppasi yllättävän hyvällä refleksillä kiinni Caitlinista. Hän oli jotenkin arvannut ettei ollut riittävän pehmeää tapaa ilmaista sitä. Hän piti naisen pystyssä siihen asti että sai laskettua tuon turvallisesti ruoholle istumaan. Hän istui itse alas, miettien miten olisi sopivaa lohduttaa.
"Hän toipuu. Airbag on maailman lahja ihmisille."

Nainen ei edes tiedostanut romahtamistaan nurmelle miehen tukemana, kun silmät tuntuivat tuijottavan kyynelverhon läpi mitään näkemättömällä katseella. Miten hän ei ollut tajunnut mitään? Hänen olisi kuulunut. Artemisparka! Hän oli maailman huonoin ystävä, kun ei ollut huomannut miehen hätää. Miten sellainen saattoi jäädä näkemättä? Aivot takertuivat viimeiseen - ei, ei viimeiseen, vain viimeisimpään! - tapaamiseen, kun hän yritti ymmärtää. Mutta miten ymmärtää, että hänelle niin tärkeä ihminen oli yrittänyt tappaa itsensä?
"Olen pahoillani", hän nielaisi ja pyyhki kasvojaan, vaikka uudet kyyneleet paikkasivat nopeasti poispyyhityt. "En voi edes kuvitella miltä sinusta tuntuu. Teidän koko perheestänne." Hänellä ei ollut oikeutta vaatia lohdutusta mieheltä, joka oli lähes menettänyt veljensä.

Aiden nielaisi. Ehkä Caitlinille voisi kertoa?
"... Pieni osa on minusta on odottanut tätä siitä asti kun hän teki sen ensimmäisen kerran." Siksi se ei tullut Aidenille niin suurena shokkina. Äiti ja Deirdre tunsivat syyllisyyttä kun eivät olleet lähellä ja reagoivat siksiv ahvasti, vaikka nuokin myönsivät pelänneensä tätä uutta yritystä siitä asti kun Artemis oli ensimmäisen kerran ollut viedä itseltään hengen.

Ensimmäisen kerran? Caitlin käänsi itkuiset kasvonsa terävästi Aidenin puoleen. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Artemis oli viedä hengen itseltään? Hän ei tosiaankaan voisi kutsua miestä ystäväkseen. Ei, kun ei tiennyt edes sellaista merkittävää seikkaa miehen menneisyydestä.
"Olen pahoillani", hän toisti kun ei muutakaan keksinyt. Sanat olivat pettäneet hänet jälleen kerran, kun epäusko, pelko ja suru valtasivat mielen. Artemis ei ansainnut tätä. Ei mitään osaa tästä, eikä Aiden tai muu perhekään. "Kenenkään ei tulisi koskaan joutua siihen tilanteeseen." Ei siihen, että joutuisi kahteen kertaan todistamaan, miten isoveli oli yrittämmässä itsemurhaa, eikä siihen, että ajautuisi tilanteeseen, jossa uskoisi ainoan poispääsyn olevan elämästä luopuminen.

Aiden vain pudisteli päätään. Hän oli itkenyt itkunsa ja joutunut jo ryhdistäytymään, jotta saattaisi toimia viestinviejänä kotimaan suuntaan muille perheenjäsenille. Varovasti hän kietoi kätensä naisen ympärille, eikai se nyt olisi sopimatonta? Tuo itki, herran jumala sentään!
"Haluatko mennä katsomaan häntä?"

Caitlin nojasi kiitollisena vasten Aidenin hartiaa. Se tuntui ankkuroivan hänet tähän hetkeen, eikä antanut mielelle liikaa aikaa juosta omille teilleen. Hänen täytyisi keskittyä, kasata itsensä ja ryhdistäytyä. Surra sai, mutta omassa rauhassa. Ei kaikkien edessä. Tämä ei herättäisi muuta kuin epämukavaa huomiota, vaikka juuri nyt hän ei jaksanut välittää. Mitä väliä sillä oli, mitä tallilla puhuttiin? Artemis oli melkein menettänyt henkensä. Hän oli melkein menettänyt ystävänsä. Siihen verrattuna tallilla kiertävillä juoruilla ei olisi mitään väliä.
"Uskotko että hän… haluaisi nähdä minut?" Hän joutui nielaisemaan kesken kysymyksensä, kun sanat takertuivat kurkkuun. Caitlin tahtoisi nähdä Artemiksen, tietenkin, siitä ei ollut mitään epäilystä, mutta olisiko tunne molemminpuolinen? Entä jos mies vain suuttuisi, kun hän ilmestyisi paikalle? Entä jos hänestä ei olisi muuta kuin harmia Artemiksen parantumisen kannalta? Eihän hänestä tähänkään mennessä ollut ollut mitään hyötyä.

"Enemmän kuin hän halusi nähdä minut." Aiden naurahti vaisusti. Ei tuo halunnut häntä nähdä, todellakaan. Ennemmin isoveli ottaisi ystävänsä sairaalahuoneeseensa kuin pikkuveljensä, sen hän tiesi.
"Voin antaa huoneen numeron ja vierailuajat. Voit mennä niiden puitteissa milloin haluat. Otin jo vapauden antaa nimesi vierailijoiden listalle." Samoin kuin hän oli antanut Effien ja Artemiksen hevosenhoitajan. Mitä hän nyt tiesi miehellä oelvan kontakteja täällä ylipäätään.

Oli vaikea kuvitella, etteikö Artemis olisi tahtonut Aidenia luokseen, mutta mitäpä hän miesten veljessuhteesta tiesi. Eihän Artemis ollut koskaan aiemmin edes maininnut pikkuveljeä puheissaan, ennenkö Aiden oli ilmaantunut kaupunkiin.
"Kiitos", hän kiitti vilpittömän aidosti. "Se olisi", hän aloitti, mutta lause jäi kesken. Ei olisi mukavaa voida käydä sairaalassa, kun paljon mieluummin hän olisi käynyt Artemiksen luona tuon omalla asunnolla, jossa mies olisi terve ja onnellinen.
"Kiitos. Käyn tapaamassa häntä." Useasti, ellei Artemis heittäisi häntä ensitöikseen ulos ja kieltäisi koskaan palaamasta.

"Hän tulee kyllä kuntoon. En tiedä miten mukava hän tulee enää olemaan, mutta ainakin on elossa." Artemis voisi olla toivuttuaan sietämätön, kun olisi taas vihainen kaikille kaikesta. Aiden ei kuitenkaan suonut sille nyt ajatusta.
"En haluaisi olla utelias, mutta antoiko hän sinulle lahjan silloin? Minä sain häneltä pehmolelun. Olin silloin vasta kuusi ja hän ei ollut koskaan ollut niin mukava minulle."

"Ainakin hän on elossa", Caitlin toisti hiljaa. Oli järkyttävää, että se oli syy olla kiitollinen. Hän ei ollut osannut odottaa mitään tällaista. Kaikillahan oli huonoja päiviä, mutta hän ei ollut kertaakaan ajatellut Artemiksen onnettomuuden menevän niin syvälle, että mies tahtoisi paeta sitä kaikkea ajamalla ulos moottoritieltä.
"Antoi", nainen vastasi nyyhkäyksen kera. "Plastron-neulan. Tuomaan onnea Remonan kanssa", hän nielaisi.

Aiden nyökkäsi. Artemis harvoin antoi lahjana muuta kuin rahaa. Kai se oli yksi tuon kymmenistä tavoista etäännyttää itsensä muista.
"Vaali sitä. Minulla on edelleen se pehmohevonen kotona. Aikuisella miehellä. Koska en tiedä milloin hän katoaa oikeasti. Ota myös ilo irti siitä että hän on täällä vielä." Aiden toivoi tietenkin että isoveljensä olisi täällä vielä pitkään, mutta oli myös valmistautunut siihen että jonakin päivänä hän heräisi ja huomaisi Artemiksen olevan poissa.

"Vaalin", Caitlin vannoi. Hän ei luopuisi neulasta koskaan. Se olisi ensimmäinen asia, jonka hän pakkaisi muutossa mukaan, eikä edes käyttäisi kilpailuissa, ettei se vain pääsisi hukkumaan. "Toivottavasti hän on täällä vielä pitkään", nainen niiskaisi pyyhkien jälleen kasvojaan käsiinsä. Puhe oli takeltelevaa, kun nyyhkäisyt katkoivat lauseita ja saivat hengen takertumaan kurkkuun.
"Olisinpa voinut tehdä jotakin."

Aiden puristi naista hieman itseään vasten.
"Et sinä voinut tietää. Ei hän puhu siitä ikinä. Ei kukaan tajunnut, koska hän ei puhunut perheelle mitään. Muut eivät tunne häntä niin hyvin ja osaa etsiä niitä varoitusmerkkejä. Paitsi ehkä tämän jälkeen. Toivon vain ettet joudu etsimään niitä hänestä enää." Jospa isoveli nyt ymmärtäisi edes yrittää ottaa terapiasta apua.
"Nyt voit vain auttaa olemalla edelleen hänen ystävänsä ja yrittämällä takoa siihen paksuun irlantilaiseen kalloon että hän jättäisi surevia ihmisiä jälkeensä."

Hänkin toivoi sitä. Hän tahtoi nähdä ystävänsä onnellisena. Eihän se voinut olla liikaa vaadittu? Onnea ei ollut maailmassa vain rajallista määrää, joten siitä saisi luvan riittää Artemiksellekin. Mies jos kuka oli ansainnut kestävän onnen kaiken kokemansa jälkeen. Hänestä ei olisi ollut selviämään kaikesta, minkä läpi Artemis oli tiensä taistellut. Ja vielä niin nuorena, kun Aidenkin oli ollut vain pieni lapsi viimekertaisen yrityksen aikoihin.
"Hän ei voi olla tietämättä sitä", Caitlin vastasi epäuskoisena. Ei kai kukaan voinut ajatella, ettei kukaan jäisi suremaan? Totta kai Artemista jäätäisiin suremaan useammankin ihmisen toimesta. Mies ei kenties ollut kaikista lämpimin ja ystävällisin, mutta mies oli paras ystävä, joka hänellä oli vuosiin ollut. Ei kai hän voinut niin huono ystävä olla, ettei ollut onnistunut välittämään sitä Artemiksellekin? "Hänen oli tiedettävä, että jäisin suremaan. Ei kai hän muutoin olisi antanut lahjaa?" Lahjaa, jota oli varmasti tiennyt hänen vaalivan vuosikymmeniä.

Aiden pudisteli päätään. Artemiksen mieli oli sairas ja kieroutunut, mies saattoi uskoa miten typeriä asioita tahansa.
"Uskoo hän. Se ei liity mihinkään mitä sinä, minä, siskomme, vanhempamme tai kukaan on tehnyt saatika sanonut. Artemis on aina saanut osakseen rakkautta, ainakin perheeltään, mutta muut ovat antaneet hänelle viestin ettei hän ole hyvä ja oikeanlainen. Nuoruus jätti jälkensä ja teki hänestä sairaan ja katkeran. Se ei ole kenenkään meidän syytä, mutta me elämme sen nuorten julmuuden lopputuloksen kanssa edelleen. Hän tietää sen, mutta ei osaa ajatella sitä."

Hän ei voinut kuin pudistaa päätään surkeana. Artemisparka. Oli mahdoton edes kuvitella elämää, jossa ei voisi uskoa siihen, että muut ympärillä välittivät. Jatkuvastihan sitä sai lukea uutisia masennuksesta, itsemurhan tehneistä tai muutoin mieleltään sairaista, mutta se ei koskettanut samoin kuin nyt, kun sairaus kolahti näin lähelle.
"Voisimmepa auttaa enemmän", hän huokaisi alahuuli vapisten. Tunne siitä, ettei voinut tehdä mitään, millä auttaa Artemista, oli lähestulkoon yhtä musertava kuin suru siitä, että mies oli päätynyt tähän tilanteeseen. Caitlin sulki silmänsä ja keskittyi hetken vain hengittämään tasaisesti. Sisään ja ulos, sisään ja ulos. Hän ei voisi viettää loppupäivää Aidenin olkaa vasten nyyhkyttäen.
"Kiitos, että kerroit."

Aiden antoi toiselle aikaa rauhoittua.
"Voit kysyä häneltä enemmän. Hän joko kertoo tai ei kerro. Riippuu millä mielellä hän on sillä hetkellä ja kuinka hyvät kipulääkkeet hän sai." Aiden yritti keventää tunnelmaa. Lääkitty Artemis ei aina ollut viihdyttävä, mutta nyt veli oli saanut aamulla sellaiset lääkkeet, ettei hän ollit voinut kuin hieman hymyillä.
"Halusin kertoa. Joudun kertomaan vielä Effielle, ettei hän palaa töihin kuten hän oli valmennuskalenterista päätellen suunnitellut."

Caitlin yritti hymyillä Aidenille. Hän todella yritti, mutta suupielet eivät tahtoneet totella, kyynelten täyttämistä silmistä puhumattakaan.
"Minä kysyn", hän lupasi. Ei ollut pikkuveljen velvollisuus kertoa hänelle Artemiksen asioista. Mies kertoisi itse, jos tahtoisi, ja jos ei, sitten hän jäisi pimentoon. Oli Artemiksen oikeus päättää, mitä hän tietäisi. Ainakin osittain. "Voimia sinulle ja koko perheellenne", hän toivotti ja kääntyi sen verran, että saattoi halata Aidenia - jos sitä nyt halaukseksi saattoi kutsua, kun molemmat istuivat nurmella ja kulma oli varsin hankala kunnon rutistusta ajatellen. Caitlin vetäytyi kauemmas ja vilkaisi rannekelloaan. Jos hän olisi nopea, hän ehtisi sairaalalle tapaamaan miestä. Eihän sitä tiennyt, oliko Artemis enää hereillä tai tahtoisiko ottaa häntä vastaan, mutta yrityksestä ei kukaan kärsisi.
"Taidan lähteä käymään sairaalalla", nainen vastasi pyyhkien ties kuinka monennen kerran kyyneleiden jäljet kasvoiltaan. Hän pyrki aavistuksen hoippuen jaloilleen ja pudisteli pahimmat sotkut vaatteistaan, vaikka tuskinpa eroa edes huomasi kaiken hevosenkarvan ja kuolan joukosta. Effie kiittäisi, kun näiden uutisten lisäksi saisi kasan viime hetkillä peruttuja valmennuksia kouraansa, mutta elämä oli. Artemis meni töiden edelle.

Aiden nyökkäsi naisen voimantoivotukselle, rutistaen tuota varovasti. Hän auttoi Caitlinin ylös, nousten itse ensin. Hän ei estänyt tuota menemästä, mutta ei myöskään kannustanut. Ettei vain painostaisi liikaa. Hän saattoi kouluvalmentajan vielä tuon autolle, kertoen osaston, huoneen numeron ja kerroksen missä isoveli juuri nyt piti majaansa.
Sairaalassa Artemis oli hereillä, kohtalaisen hyvin yhtenä kappaleena. Niskaan oli jouduttu laittamaan tuki, se oli nitkahtanut ikävästi vauhdin pysähtyessä yllättäen, mutta ei sen pahempaa. Muutoin hän oli lähinnä ruhjeilla ja mustelmilla. Miten, sitä mies ei tiennyt. Olisi kuvitellut että kunnon ulosajo veisi hengen, mutta ilmeisesti mokomaan olisi pitänyt valita jokin 80-luvulla valmistettu peltipurkki eikä 2013 valmistettua autoa. Vihreät silmät tuijottivat huoneen vaaleaa seinää lasittuneella katseella. Väsytti mutta ei uni ei tullut. Kipulääkkeet purivat kyllä, mutta silti olo oli yleisen epämiellyttävä.

Caitlin painoi saamansa ohjeet mieleensä, mutta totesi autoon istahtaessaan, että ehkä olisi parempi kirjoittaa ne kuitenkin ylös kännykän muistiin. Hän ei tahtonut unohtaa mitään eikä normaalisti varmasti olisikaan haparoinut, mutta nyt tuntui vaikealta luottaa sumuiseen mieleen. Hän käynnisti tummansinisen BMW:nsä, peruutti pois parkkiruudusta ja lähti taittamaan matkaa sairaalalle kuin automatisoituna. Parkkeeratessaan autoaan uudemman kerran hän vasta tuntui havahtuvan kunnolla hereille. Matkassa oli kestänyt pidempään kuin yleensä, sillä hän oli ajanut hitaammin ja varovaisemmin, mutta ainakin hän oli ehtinyt perille ja pääsi sisään sairaalaankin. Kukaan ei laittanut vastaan, kun hän ilmoitti nimensä ja asiansa, ja lähti suunnistamaan Aidenin ohjeiden perusteella oikealle käytävälle. Caitlin ei tiennyt, mitä odottaa pysähtyessään oikean oven eteen. Mitä hän oli auton taustapeilistä parkkipaikalla vilkuillut, näytti hän siltä miltä sopi odottaakin, kun oli itkenyt lohduttomana vasten toisen hartiaa. Hän veti syvään henkeä ja koputti oveen, ennenkö aukaisi sen ja astui sisään.
"Hei", hän tervehti pyöritellen käsiään. Olisi pitänyt pysähtyä ostamaan kukkia tai edes kortti, mutta tässä hän oli, ilman mitään tuomisia. Ystävän näkeminen sairaalasängyllä sai silmät kostumaan uudestaan, vaikka hän miten yritti purra huultaan. "Saanko jäädä hetkeksi?"

Irlantilaismies arvosti sitä ettei hänelle tuotu mitään. Ei hän kukkia tai korttia tarvinnut, todellakaan. Mitä hän niillä muka tekisi? Omista ajatuksistaan Artemis havahtui kun kuuli oven aukeavan. Hän oli jo käheästi ilmaisemassa että kaikki oli hyvin, kun oletti sen olevan hoitaja. Nähdessään kuitenkin tutun naisen oviaukossa hän ymmärsi Aidenin kertoneen tuolle, mistä hänet löytäisi ja mitä oli tapahtunut. Sen näköinen nainen olikin, että oli juuri saanut kuulla jotain pahaa. Jossain syvällä Artemista kadutti, edes hieman.
"Saat." Hän ei voinut vain nyökätä kun ei saanut liikuttaa päätään kuin sivuttaissuunnassa ja siinäkin mieluusti mahdollisimman vähän.
"Aiden?"

Caitlin oli kiitollinen saamastaan vastauksesta, sillä ei tiennyt, mitä olisi tehnyt jos Artemis olisi heti ollut ajamassa häntä ulos. Onneksi nyt sitä ei tarvinnut pohtia, kun hän saattoi siirtyä sisemmälle huoneeseen miehen luvalla. Hän siirtyi sängyn vierelle seisomaan tietämättä oikein, mitä vastata Artemikselle. Kysyikö mies, missä pikkuveli oli, vai tahtoiko vain vahvistuksen siitä, kuka hänelle oli kertonut?
"Hän kertoi tallilla. Tulin suorinta tietä", nainen vastasi pehmeästi ja räpytteli silmiään pitääkseen kyyneleet loitolla. Ehkä se vastasi molempiin kysymyksiin. Ehkä ei. Kuka tiesi - hän ei ainakaan, kun ei osannut lukea ystäväänsä sen vertaa, että olisi osannut ajatella jotakin tällaista sattuvan.

Artemis näytti hetken siltä että oli ollut oikeassa, joten nainen oli vastannut ainakin niin että hän sai vastauksen haluamaansa kysymykseen. Mitä nyt? Viimeksi hänellä ei ollut ystäviä jotka kävivät katsomassa. Nyt hän ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Pitäisikö pyytää anteeksi? Ei anteeksipyyntö mitään korjaisi.
"Ei tarvitse huolehtia."

Miehen sanat saivat kyyneleet tulvimaan yli ja valumaan poskille. Olisikin kai ollut liikaa odottaa, että hän voisi tavata ystävänsä itkemättä. Nainen astui lähemmäs ja kurkotti varoen Artemiksen kättä kohden, joskin antoi miehelle aikaa vetää sen pois tai muutoin ilmaista, ettei kaivannut kosketusta.
"Tietenkin tarvitsee", Caitlin vastasi nielaisten ja yritti saada vapisevan äänensä kantamaan. "Olisit voinut k-kuolla. Olisit tahtonut-", hän ei saanut edes sanottua sitä loppuun, kun voimakas nyyhkäys ravisutti koko kehoa. "Olisin voinut menettää sinut."

Jos Artemis oli jossakim huono, niin muiden lohduttamisessa kun nuo itkivät. Hän ei tiennyt mitä ihmiset silloin halusivat kuulla, saatika sitten mitä kouluvalmentaja halusi kuulla nyt. Tuskin "haluan edelleen" oli se mikä ainakaan lopettaisi naisen itkun.
"Et menettänyt." Hän ei ollut vetänyt kättään pois vaan antoi Caitlinin tarttua siihen. Mitä vain, kunhan nainen lakkaisi itkemästä.

Itkulle tuskin tulisi loppua hetkeen, vaikka mitä tapahtuisi. Hän takertui miehen käteen, joskin hellitti nopeasti otettaan ettei vain satuttaisi Artemista enempää. Kosketus rauhoitti edes sen verran, että hän saattoi harkita sanojen muodostamista. Artemis oli tässä, Artemis oli elossa. Hän ei ollut mennettänyt miestä, vaikka lähellä olikin käyty. Niin pelottavan lähellä.
"Olisin voinut", hän kuitenkin vastasi puristaen uudestaan miehen kättä. "Olen niin pahoillani, etten voinut auttaa."

Irlantilaismies ei edes irvistänyt puristukselle. Pahempaakin oli sattunut, yksi Caitlinin puristus kädestä oli lähinnä kivulias muistutus siitä että hän oli yhä hengissä.
"Shh. En pyytänyt apua. Eikö sinulla ole töitä?" Ei, hän ei ymmärtänyt miksi nainen oli täällä jos tuolla olisi valmennuksia.

Oli, mies oli pyytänyt apua. Kiljunut suorastaan, eikä hän ollut tajunnut. Artemis oli hyvästellyt hänet, eikä hän ollut ajatellut siitä mitään sen kummoisempaa. Se ajatus jäisi syömään sisältä vielä pitkäksi ajaksi.
"Ei niillä ole mitään väliä", nainen vastasi pyyhkäisten toisella kädellään silmäkulmaansa. "Näytänkö siltä, että pystyisin valmentamaan yhtään ketään?" Hyvä että hän edes pysyi jaloillaan.

Artemis vilkaisi tuolia sängyn vieressä ja osoitti sitä. Toki siihen sängyn reunallekin mahtui istumaan kun hän oli niin kapea itse, mutta oletti ettei Caitlin siihen istuisi.
"Aina näytät." Terveisin työnarkomaani.
"En oleta että istut siinä pitämässä minulle seuraa." Eikö Davidin seura olisi ollut lohduttavampaa?

Tuolille siirtyminen olisi tarkoittanut Artemiksen kädestä irrottamista, eikä hän suostuisi tekemään sitä. Entä jos laiha mies vain katoaisi, kun hän päästäisi irti? Hän oli jo melkein menettänyt ystävänsä. Hän ei päästäisi uudestaan irti.
"Minä oletan", Caitlin vastasi koettaen ties kuinka monetta kertaa hillitä itkuaan. "Ja sinunkin pitäisi. En ole menossa minnekään." Ei, ennenkö hänet heitettäisiin sairaalasta ulos.

"Caitlin..." Artemis huokaisi hiljaa. Nainen oli mahdoton. Hän ei ymmärtänyt tuon huolta ja pelkoa.
"Olen tässä. En häviä mihinkään. Eikä sinun tarvitse huolehtia tai itkeä. Olen kunnossa." Se lieni suurimpia valheita jonka hän oli hetkeen päästänyt suustaan.

"Etkä ole", Caitlin vastasi nopeasti. Sanat tuntuivat teräviltä kielellä, mutta ne olivat totta. Artemis ei ollut kunnossa. Vaikka mustelmat parantuisivat ja niskatuesta voisi luopua, ei Artemis olisi kunnossa. Kaukana siitä.
"Minä itken, koska minua pelottaa. Koska olen surullinen. Koska en voi edes kuvitella, mitä olisin tehnyt jos-" Ja jälleen lause jäi kesken, kun hän painoi vapaan kätensä suunsa peitoksi ja pudisteli päätään. Ei. Hän ei voisi edes ajatella, miten olisi jatkanut eteenpäin, jos Artemis ei olisi selvinnyt. Kuten Aiden oli sanonut, airbagit olivat lahja ihmiskunnalle.

Artemis huokaisi raskaasti.
"... Olisit jatkanut kuten ennenkin. Valmentanut, kilpaillut Remonalla, rakentanut elämän Davidin kanssa." Hän oli surkea lohduttamaan.

Naisen teki mieli tarttua Artemiksen hartioihin ja ravistaa voimakkaasti, mutta jo pelkkä niskatuki kertoi, etteivät lääkärit ja sairaanhoitajat katsoisi moista toimintaa hyvällä. Miksei mies voinut ymmärtää?
"En. Mikään ei olisi kuin ennen. Ei ole nytkään", hän vastasi. "Minä välitän sinusta, Artemis. Olet paras ystäväni. En tosiaankaan olisi voinut vain jatkaa eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut."

Paras ystävä? Artemis oli tukehtua sylkeensä! Hän ei ollut kenenkään ystävä, saatika sitten paras ystävä. Ei.
"Olisit surrut aikasi ja jatkanut sitten. Ei se olisi maailmanloppu. Äläkä mieti sitä kun olen tässä."

"Sinä et voi päättää sitä", Caitlin totesi värähtävällä äänellä. Ei maailma olisi siihen loppunut, mutta hänen maailmansa olisi pysähtynyt useaksi hetkeksi. Onneksi niin ei ollut käynyt.
"Milloin pääset pois sairaalasta?" Ja kai sinua vahditaan kellon ympäri, mutta sitä kysymystä ei voinut sanoa ääneen. Aiden oli vakuuttanut, että Artemis tulisi kuntoon. Oli vaikea uskoa siihen, kun mies oli yrittänyt tätä itse.

Artemis ei tiennyt vielä milloin hänet laskettaisiin kotiin. Hän joutuisi varmasti viettämään aikaa sairaalassa ja myös osastolla valvottavana.
"En tiedä vielä."

"Ilmoita heti kun tiedät", Caitlin pyysi pehmeästi. Hänelle voisi ilmoittaa mistä tahansa vaikka keskellä yötä. Hän vastaisi aina Artemikselle.
"Sinä todella säikäytit minut", nainen sanoi pyyhkien kasvojaan, kun kyyneleet tuntuivat vihdoin loppuvan kesken.

"Minä kerron." Hän tiesi ettei heti pääsisi kotiin, olihan hän vaarallinen itselleen. Eniten huoli painoi hevosista.
"Jos lähetän sinulle ohjelmat ja aikataulut, vahditko vähän Rosieria ja Darcya?" Jos nainen edes tiesi jälkimmäisestä, joka oli saapunut Irlannista tänne.

Caitlin veti syvään henkeä. Artemis oli hengissä. Hän saisi uuden mahdollisuuden olla hyvä ystävä. Hän voisi auttaa miestä, tai ainakin yrittää. Ei se surua ja pelkoa poistaisi, mutta ehkä se helpottaisi.
"Totta kai", hän lupasi hetkeäkään epäröimättä, vaikka jälkimmäinen nimi ei tuttu ollutkaan. Kyllä sen tallilla saisi selville.

Hän oli hengissä ja oma itsensä ainakin sen osalta mitä tuli töihin ja hänen hevosiinsa. Ne olivat ensimmäisenä mielessä. Vichy, Zeja ja Polly olisivat muutoin jääneet hänen perheensä taakaksi, mutta nyt hän halusi jonkun vahtivan niitä, kun hevoset olivat jäämässä hänen nimiinsä. Mieli teki polttaa sähkötupakkaa, mutta ei hänelle sellaista iloa suotu. Tai siis, kyseinen sähkötupakka oli luultavasti ruttautuneen auton hanskalokerossa.
"Kävisitkö pyytämässä hoitajalta nikotiinilaastarin?" Häntä oli yritetty pitää ilman ja todett ettei se ollut hyvä idea.

Caitlin nyökkäsi ja irrotti vastahakoisesti Artemiksen kädestä. Oli typerää pelätä, että Artemis katoaisi sillä hetkellä kun hän laskisi irti ja astuisi käytävän puolelle, mutta hän pelkäsi silti. Mies oli jo melkein kadonnut hänen elämästään. Hän liikkui vauhdikkaasti hoitajien pisteelle välittääkseen Artemiksen pyynnön, ja palasi yhtä ripein, kiireisin askelin sängyn vierelle. Hän ei tiennyt, mitä tehdä tai sanoa, mutta aikoi seistä sängyn vieressä vaikka hamaan tappiin saakka. Ainakin siinä hän sai vahvistuksen, että Artemis oli yhä täällä.
"Joko Rosierilla on tarkat ohjeet hevosten hoidosta ja liikutuksesta?" Hän kysyi, sillä hevosista keskustelu tuntui turvallisimmalta. Siinä hän tuskin voisi sanoa mitään väärää.

"Ei, vaikka hän niitä on pääasiallisesti ratsastanut nyt. Joku pitää saada ratsuttamaan Pollya hänen lisäkseen. Muuten uskoisin hevosten pärjäävän. Darcy pärjää Vichyn kanssa kunhan saa ohjeet." Rosieriin Artemis ei niinkään luottaisi, etenkin kun mies oli tavallista tarkemman seulan alla nyt.
"Koska voin odottaa Effieltä vähintään vihaista sähköpostia?"

"Tallilta löytyy varmasti joku, jolla on riittämiin aikaa ja taitoa", Caitlin totesi painaen asian mieleensä. Pollylle ratsuttaja. Onnistuisi kyllä. Jos ei muuten, hän hoitaisi itse hevosen liikutusta siihen asti, että joku toinen vapautuisi.
"Ymmärsin, että Aiden oli menossa kertomaan hänelle, kun törmäsi minuun", nainen vastasi harteitaan voimattomasti kohauttaen. Oli vaikea uskoa, että Effie suuttuisi. Pelästyisi varmasti, mutta hän ei ainakaan tuntenut vihaa. Ei Artemista kohtaan, ei missään nimessä.

Artemiksella oli hieman erilainen näkemys hänen ja lähimmän esimiehensä väleistä. Heillä tuntui olevan mitä mielenkiintoisin, lähinnä molemminpuoliseen ärsytykseen pohjautuva suhde ammatillisten syiden takia. Muutoin hän luultavasti olisi vältellyt naista parhaansa mukaan.
"Hienoa. Hei..." Artemis osoitti huoneessa olevaa lipastoa.
"Ylälaatikkossa on pussissa tavaroitani. Otatko kotiavaimeni? Unohdin antaa ne Aidenille ja Deirdren pitää päästä jollakin sisään." Sisko oli tulossa ja hän ei edes yrittänyt väittää vastaan sen suhteen, että nainen asuisi hänen luonaan vierailunsa ajan.

Caitlin vilkaisi osoitettua lipastoa kohden ja nyökkäsi. Hän voisi etsiä Aidenin käsiinsä toimittaakseen unohtuneet kotiavaimet miehelle.
"Välitän ne eteenpäin", Caitlin vakuutti paikallistettuaan pussin ja sieltä avaimet. Hän sulloi ne taskuunsa tietämättä mitä muutakaan tehdä niille. Nainen vilkaisi sängyllä lepäävää ystäväänsä. Hän ei tahtonut lähteä ja jättää Artemista yksin, mutta hän saattoi tuntea kyynelten polttelevan jälleen. Hoitajat joutuisivat pian taluttamaan hänet ulos, kun vierailuaika päättyisi, kun hän ei muuta tekisi kuin itkisi. Olisiko parempi lähteä itse?
"Tarvitsetko jotakin? Tallilta tai kotoasi?"

Artemis ei pistänyt pahakseen Caitlinin seuraa, vaikka tuon itku teki olosta vähintään vaikea. Onneksi nainen ei turhan tarkkaan katsonut laatikkoon ja nähnyt esimerkiksi niitä verisiä vaatteina. Miksi ne oli säilytetty, sitä hän ei tiennyt. Eihän tässä ollut mitään tutkittavaakaan.
"Tabletin ja kalenterin." Eikö hän voisi levätä edes nyt?

Nainen ei yllättynyt pyynnöstä, nyökkäsi vain. Kai sekin oli edes jotakin. Jos Artemis suunnittelisi töitään, ei tuo voisi tehdä tätä uudestaan, eihän? Ei ainakaan ihan heti. Ehkä töihin keskittyminen auttaisi miestä juuri tässä hetkessä. Pitkällä tähtäimellä olisi keksittävä muutakin. Ei hän menettäisi mitään siinä, että avainten viemisen yhteydessä välittäisi Artemiksen toiveen veljeksistä nuoremmalle. Aiden osaisi varmasti sanoa, olisiko se hyvä vai huono idea. Hän ei tiennyt enää mistään mitään. Nainen palasi sängyn vierelle ottaakseen Artemiksen käden uudelleen omiensa otteeseen.
"Olen pahoillani", hän pahoitteli puristaen hellästi kapeaa kättä. "Teen kaikkeni, jotta olosi paranisi." Vaikka sitten aloittamalla siitä, että järjestäisi miehelle mahdollisuuden tehdä töitä sairaalasta käsin.

Artemis meni vähän hämilleen naisen pahoittelusta ja se näkyi. Mitä? Eikö hän ollut se jonka yleisten normien mukaan tulisi pyytää anteeksi omaa kusipäisyyttään ja itsekkyyttään? Sitä ei kuitenkaan kuulunut, mutta hän puristi naisen kättä varovasti niillä pitkillä ja kapeilla sormillaan. Nivelet tuntuivat vähän turhan selvästi, mutta hän näytti edes painonsa osalta jotenkin terveeltä.
"Ei tarvitse. Riittää kun huolehdit että hevosillani on kaikki hyvin. Sekin on enemmän kuin sinun tarvitsisi tehdä."

Miehen kevyt puristus sai silmät kostumaan. Eikö hän ollut itkenyt jo tarpeeksi koko vuoden edestä? Ei ilmeisesti, kun hän ei pystynyt pysäyttämään poskille valuvia kyyneleitä tälläkään kertaa. Hevosista viis. Hän tahtoi Artemiksen voivan hyvin.
"Ei ole. Se on vähintä, mitä voin tehdä", nainen väitti vastaan kiivaasti. Hevosten vahtiminen oli aivan liian vähän. Hänen täytyisi tehdä enemmän. Artemis tarvitsi apua, ja vaikka hänestä ei ammattilaiseksi moisen saralla olisikaan, voisi hän olla miehen tukena. Jos vain saisi. Hän piti sitä hyvänä merkkinä, ettei häntä ollut vielä heitetty ulos sairaalahuoneesta.
"Tahdon, että sinun on hyvä olla."

Mitä siihen voisi sanoa? Itkettää naista lisää sanomalla että tuskin hän voisi enää ikinä hyvin, että hän tulisi aina vellomaan masennuksessaan enemmän tai vähemmän? Ei varsinaisesti lohdullisinta kuultavaa, se Artemiksen täytyi myöntää. Irlantilainen puraisi kalpeaa huultaan kevyesti.
"Siihen voin vaikuttaa vain minä itse. Ei se ole jotakin mistä sinun pitäisi huolehtia."

"Tiedän. Huolehdin silti", Caitlin vastasi nyökäten. Ei hän voisi tehdä mitään sille, ettei Artemis tahtonut elää. Siihen ei voisi vaikuttaa kuin mies itse, mutta hän voisi tehdä muuta. "Mutta voin auttaa, enkö voikin?" Hän kysyi ääni särkyen. Hänen olisi voitava auttaa. Voitava tehdä jotakin, mikä helpottaisi Artemiksen oloa ja antaisi voimia kamppailla sairauden kanssa, joka oli vienyt maailmasta kaikki värit.

Artemis katsoi naista hetken. Ei hän voinut sanoa siihen mitään! Caitlin varmasti tiesi ettei kukaan muu voinut pitää häntä hengissä kuin hän itse, vaikka kouluratsastaja olisi kuinka halunnut.
"En tiedä voiko kukaan." Tätä samaa laskujohteista oravanpyörää oli jatkunut yli kaksikymmentä vuotta, hän ei uskonut sen muuttuvan.

"Kyllä voi", Caitlin sanoi päättäväisenä, vaikka itku vesittikin tehokkaasti moista tunnetilaa. Artemis ei ollut menetetty tapaus, kukaan ei ollut. Aina oli joku, joka voisi auttaa, jos vain tahtoisi. Hän tahtoi ja varmasti niin tahtoivat myös miehen perheenjäsenet ja ammattilaiset, joiden puheille Artemiksen olisi päästävä. "Et ole yksin."

Ne ammattilaiset joille hän olisi puhunut yli puolet eletystä elämästään? Hän oli silti päätynyt tähän.
"En tiedä. Enkä tee lupauksia joita en voi pitää." Joten hän ei lupaisi voivansa paremmin, paranevansa tästä... Mitä muut nyt mahdollisesti halusivatkaan kuulla. Tosin hänen perheensä oli jo tottunut siihen.

"En minäkään", Caitlin vastasi. "Mutta lupaan olla tässä. Olen ystäväsi vielä silloinkin, kun olemme molemmat niin vanhoja, ettemme enää muista edes omia nimiänne. Etkä sinä voi tehdä sille yhtään mitään, koska minä en suostu luopumaan sinusta."

"Caitlin." Artemis sanoi painokkaasti, katsoen naista olemus raskaana. Ei hän olettanut jaloja puheita, tuon lupaavan mitään. Ei nainen ollut velvollinen auttamaan missään, hän auttaisi parhaiten itse itseään.
"Älä tee itselleni noin. Ainakaan minun takiani."

Nainen puristi miehen kättä päättäväisyys kostuneista silmistä loistaen. Artemis ei voinut päättää hänen puolestaan, mitä hän tekisi miehen vuoksi. Hän päättäisi sen aivan itse.
"Ei olisi parempaakaan syytä. Et voi kieltää minua välittämästä sinusta."

"Voin aina sanoa ettei se ole viisasta." Ja miksi Caitlin edes viihtyi hänen seurassaan? Artemis olisi halunnut jopa kysyä. Hän ei ollut mitenkään erityisen mukava tuolle, antoi ymmrätää että sieti tuota paremmin kuin muita ihmisiä, ainakin suurimman osan ajasta. Joskus hänellä sitten oli hetkensä.
"Enkä varsinaisesti ole tarjonnut syytäkään siihen."

"Siinähän sanot. En kuuntele", Caitlin totesi. Hän oli eri mieltä. Ei ollut mitään viisaampaa kuin ystävystyä. Elämästä ei selvinnyt yksin. Ystäville oli aina käyttöä. Hän oli valinnut miehen ystäväkseen, jos nyt mistään valinnasta saattoi edes puhua, eikä luopuisi ystävästään kuin hajonneesta kahvikupista.
"Voitko vain antaa minun olla ystäväsi ja luottaa siihen, että tiedän kyllä, viihdynkö seurassasi vai en?" Caitlin huokaisi puristaen pehmeästi miehen kättä.

"En halua satuttaa ihmisiä." Lähinnä siksi hän piti mieluusti muut etäällä itsestään, kuin myös siksi ettei voinut luottaa kovin helposti. Vähiten hän silti halusi kiusata ihmisiä omalla olemassaolemisen tuskallaan, joka tapasi eskaloitua näin.

”Satutat minua enemmän ajamalla minut pois", Caitlin vastasi murheellisena. Oli jo aivan liian myöhäistä yrittää kävellä pois. Artemis oli hänen ystävänsä, eikä se muuksi muuttuisi.

"En aio tapella tästä kanssasi." Hän antoi periksi tässä. Asia ei ollut millään tasolla tappelun arvoinen, joten miksi siitä pitäisi tapella?
"Jos sinä hakisit tabletin ja kalenterin luotani? En halua Aidenia syyllistämään tänne."

"Hyvä", Caitlin nyökkäsi. Tappeleminen olisi ollut turhaa, sillä hän ei ollut joustamassa omasta kannastaan. Hän oli jo kerran tehnyt sen virheen, että käveli pois silloin kun olisi kuulunut jäädä. Hän ei aikonut tehdä sitä uudestaan.
"Eikö olisi parempi, jos hän toisi ne?" Nainen kysyi. Aiden ja miehen sisko tietäisivät varmasti paljon paremmin kuin hän, olisiko tabletista ja kalenterista harmia Artemikselle.

"Ei. Hän vain... No ei ainakaan auta." He olivat saaneet jo kaksi riitaa Aidenin kanssa aikaiseksi, eikä isoveli ollut valmis enää kolmanteen tappeluun. Ei hän jaksaisi sitä nyt, todellakaan.

"Hyvä on", Caitlin myöntyi vaikkei tiennytkään, olisiko hänen hyvä istua autonsa rattiin. Hän päätyisi vielä kolaroimaan itse, kun huomiokykyä ei riittäisi liikenteelle. "Palaan pian", hän lupasi rutistaen miehen kättä. Hän olisi niin mielellään halannut Artemista tiukasti, mutta pelkäsi satuttavansa miestä. Parempi vain pidellä kiinni kädestä. Hän vilkuili jatkuvasti olkansa yli suunnistaessaan huoneen ovelle kuin odottaen, että jollakin kerralla Artemis katoaisi näkyvistä. Vasta sairaalan käytävän puolella hän uskalsi hengittää. Artemis ei ollut kadonnut, eikä katoaisi yhtään mihinkään. Hän voisi käydä hakemassa miehen pyytämät asiat ja palata nopeasti. Kenties soittaa matkalla Aidenille ja varmistaa, että oli ihan okei viedä tabletti Artemikselle. Hän otti hetken tukea seinästä, ennenkö lähti liikkeelle. Ensin täytyisi päästä autolle. Kun työn jakoi pienempiin osiin, ei niiden toteuttaminenkaan tuntunut niin vaikealta. Sitten liikenteen lomasta Artemiksen asunnolle hakemaan tablettia ja kalenteria.

"Ei sinun niitä heti tarvitse tuod..." Caitlin oli jo mennyt. Ei hän sitä niin ollut tarkoittanut, nainen olisi ihan hyvin voinut tuoda ne kun ehti, eikä heti sännätä hakemaan kahta pientä asiaa hänen kotoaan. Molemmat lepäsivät neuroottisen siistin asunnon neuroottisen siistillä työpöydällä, helposti Caitlinin löydettävissä.

Lyhyt ajomatka tarjosi hetken aikaa selvitellä päätä ja yrittää muistaa, miten hengittäminen toimi. Hän ajoi autonsa ikkuna auki, jotta kesäisen viileä ilma puhaltaisi kasvoille. Se ainakin piti kyyneleet loitolla, vaikka luihin hiipivälle uupumukselle ei mikään mahtanutkaan mitään. Hän epäili voivansa nukkua vuorokauden, jos vain saisi unta. Sitä tuskin tänäyönä olisi tarjolla. Hän kävi pikaisesti siistissä, tyhjässä asunnossa noutamassa työpöydältä kaivatut tarvikkeet, ja lähestulkoon juoksi ulos asunnosta, kun seinät tuntuivat kaatuvan niskaan. Vasta istuessaan uudemman kerran autossaan tajusi hän, ettei ollut koskaan tallentanut Aidenin numeroa puhelimeensa. No, ehkä sisarukset osaisivat ottaa tabletin ja kalenterin pois Artemikselta, jos niiden vieminen olisi karmaiseva virhe. Ei kai hän enää huonompikaan ystävä voisi olla, vaikka tekisi mitä. Hän sulloi moiset ajatukset sivuun pysäköidessään sairaalan parkkipaikalle. Artemis tarvitsi häntä, ei toisinpäin. Hän voisi hukkua syyllisyyteensä ja pahaan oloonsa myöhemmin.
"Tässä, ole hyvä. Toivottavasti ne… pitävät tylsyyttä loitolla", hän sanoi astuessaan uudestaan sisään huoneeseen ja suunnatessaan suoraan Artemiksen sängyn vierelle. Miehen näkeminen sairaalavuoteessa ei ollut sen helpompaa nyt kuin ensimmäisellä kerrallakaan.

Mies otti ne vastaan, kasvot peruslukemilla. Hän olisi halunnut vääntää jonkinlaisen hymyn, mutta jätti sen tekemättä. Artemis ei osannut hymyillä, se muistutti aina enemmän irvistystä kuin mitään muuta. Parhaimmillaan se oli vain hieman kiusaantunut irvistys.
"Kiitos. Ehkä vähän, saan töihin ja hevosiin liittyvät asiat hoidettua." Hän ei halunnut jättää asioita roikkumaan tai jäädä ulkomaailmasta jälkeen vain siksi että oli sairaalassa.
"Sinun pitäisi levätä ja syödä. Soittaa vaikka Davidille." Tehdä mitä tahansa muuta kuin tuijottaa ruhjeilla oelvaa kollegaa sairaalassa.

Caitlin hymyili surullisesti miehelle. Hevosista pidettäisiin kyllä huolta, kunhan mies vain pitäisi huolta itsestään. Miten saattoikin olla, että eläimistä oli niin paljon helpompi pitää huolta kuin itsestään? Hän ei koskaan voisi unohtaa hevosten ruoka-aikoja, vaikka ei muistanut itse syödä sitäkään vähää.
"Hän on töissä", nainen vastasi harteitaan väsyneesti kohauttaen. Ei hän voisi häiritä miestä, joka valmistautui illan esitykseen. Hän voisi soittaa myöhään illalla, kun mies olisi kotiutunut teatterilta. Siihen asti hänellä ei olisi mitään muuta tekemistä kuin olla yksin asunnollaan, jota tuskin saattoi kodiksi kutsua, tai Artemiksen luona sairaalassa.
"Minä pärjään kyllä." Eihän hänellä ollut muita vaihtoehtoja. Artemis tarvitsi tukea ja ystäviä ympärilleen, eikä hän voisi tehdä yhtään mitään miehen eteen jos hajoaisi kappaleiksi. "Pidä vain huolta itsestäsi."

Artemiksen oli helppo huolehtia kenestä tahansa muusta kuin itsestään. Hän ei ollut aikeissa muuttaa toimintatapaansa, ainakaan ihan heti. Ehkä pitäisi yrittää piristää naista hieman, jos tuo aikoisi kerran istua siinä.
"Jos ikinä haluat ilahduttaa, tuo tullessasi lohi- tai kanasalaatti. Sairaalaruoka on kauheaa." Artemis ei tosiaan mielellään tuhrannut ylimääräisiä kaloreita vielä niin epäilyttävään ruokaan kuin sairaalassa sai.

"Minä tuon", nainen lupasi epäröimättä. Hän toisi miehelle salaattia vaikka joka ikinen päivä, jos se auttaisi Artemista viihtymään sairaalassa ammattilaisten silmien alla. Miehellä oli edessään pitkä taival kohti tervehtymistä, eikä sitä matkaa voisi taittaa yksin tai ilman ammattiapua.
"Ja pidän hevosiasi silmällä, niin voin välittää tietoa niistäkin." Ei sillä, etteivätkö ratsastajatkin varmasti toimisi siten, mutta tuskinpa ylimääräisestä mielipiteestä harmia olisi. Nainen vajosi entistä syvemmälle epämukavaan tuoliin ja taisteli uupumusta vastaan, jonka tunnemyrsky ja itkeminen olivat tuoneet mukanaan. Olo tuntui lähinnä turralta ja tyhjältä nyt, kun kyyneliä ei enää tullut.

"Kiitos." Artemis ei luottanut kumpaankaan ratsastajaansa niin paljon että ylimääräinen mielipide olisi muuta kuin hyödyllinen. Caitlinin ammattitaitoon hän sentään luotti. Vihreät silmät tutkailivat uupunutta naista hetken.
"Caitlin, ole kiltti ja mene lepäämään. Pyydän?"

Hän hymyili surumielisesti Artemikselle tietäen tarkkaan, että näytti vanhentuneen vuosia viimeisten tuntien aikana. Sitä tällaiset uutiset teettivät.
"En vielä. Menen vasta kun-" Vasta kun mitä? Hoitajat heittäisivät hänet ulos vierailuajan päättyessä? Hän tuupertuisi tuolille? "Ei minulla ole kiire minnekään."

"Pyörryt siihen kohta. Kiltti. Huolehdi itsestäsi myös." Ei se nyt niin menisi että tuo vain olisi siinä ja huolehtisi hänestä, jättäen itsestään huolehtimisen kokonaan. Ehei, ei tosiaan.

"Minä huolehdin", nainen vakuutti. Ei hänellä ollut mitään hätää. Ajatuskin omalle asunnolle palaamisesta lähinnä herätti ahdistusta. Hiljainen, tyhjä asunto ei ollut lainkaan kutsuva. Se antaisi liikaa aikaa ajatella, kun hän kierisi lakanoissaan pitkin yötä kykenemättä nukahtamaan, vaikka uupumus painaisi raskaana jäsenissä.
"Ei minulla ole mitään hätää tässä näin. Tahdon olla seurassasi."

"Näytät siltä että oelt juhlinut viikon ja nyt sinulla on krapula." Ei, Caitlin ei millään mittapuulla näyttänyt siltä että tuolla ei ollut mitään hätää siinä, mutta mies jätti asiasta jankkaamisen sikseen. Hän otti tabletin käteensä, avasi sähköpostin ja alkoi kirjoittamaan Darcylle ohjeita. Välillä hän kyseli jotain kollegaltaan, lähinnä kouluharjoituksiin liittyen.

Hän olisi antanut mitä vain siitä, jos surkea olo olisi johtunut liian pitkälle venyneestä juhlimisesta eikä siitä, että hän oli saanut kuulla ystävänsä ajaneen tarkoituksella ulos moottoritieltä. Artemiksen työntekoa seuratessa hän saattoi edes hetkeksi unohtaa kalvavan tunteen siitä, että oli epäonnistunut, ja keskittyä ilmaisemaan omaa mielipidettään niinä kertoina, kun Artemis sitä kysyi. Se tuntui melkein tavalliselta. Se oli hiljaista yhdessäoloa ja töiden tekemistä rinnakkain, kuten niin monina iltoina ennenkin, vaikka asetelma olikin nyt aivan toinen. Caitlin huokaisi hiljaa ja suoristautui tuolissa, kun huoneen ovi kävi hoitajan kurkistaessa sisään. Ehkä hän voisi edes yrittää näyttää siltä, ettei ollut seuraava, joka kaipaisi vuodetta sairaalasta. Hoitajan ilmoitus vierailuajan kulumisesta umpeen sai naisen vilkaisemaan hätääntyneenä ystäväänsä. Ei hän tahtonut mennä, mutta sairaalan sääntöjä vastaan olisi turha tapella. Hoitaja taisi ymmärtää hädän, sillä ei ollut taluttamassa häntä heti ulos, vaan astui sen sijaan huoneen ulkopuolelle odottamaan.
"Tulen katsomaan sinua taas pian", Caitlin lupasi noustessaan tuolilta ja astellessaan sängyn vierelle tarttuen miehen käteen. Kyyneleet kimaltelivat jälleen vihreissä silmissä, joiden väsynyt katse oli täynnä tuskaa ja syyllisyyttä. "Pidä itsestäsi huolta, Artemis. Olet rakas."

Hoitaja ehkä hieman nyrpisti nenäänsä miehen tabletin näpräämiselle kun kurkisti huoneeseen, mutta antoi sen olla. Tässä sairaalassa ennenkin hoidossa ollut mies oli tuttu ainakin osalle hoitajista, eivätkä nuo lähteneet jokaisesta pikkuasiasta tappelemaan hänen kanssaan. Tabletin käyttö kuului niihin pikkujuttuihin, joita hän sai tehdä, kunhan ei kuluttaisi kaikkea hereilläoloaikaansa tehden töitä sairaalavuoteesta käsin.
Hän avasi suunsa, ollen jo sanomassa jotakin. Entinen esteratsastaja kuitenkin sulki suunsa. Hän kuuli kyllä siskoltaan ja äidiltään olevansa rakas, veljensäkin hyvinä päivinä muistutti siitä että hänestä oikeasti välitettiin. Siitä että joku oli sanonut sen ilman kahden aikuisen välistä sopimusta mistään muusta kuin platonisesta ystävyyssuhteesta, siitä taisi oll vuosia. Mies tyytyi olemaan hiljaa. Naisen mentyä hän laski tabletin kädestään, valuen sängynpohjalle. Naisen vierailun aikana oli alkanut väsyttää helvetisti, mutta ei sitä voinut tuolle näyttää. Caitlin olisi huolestunut vain lisää.

Lauantai 17. syyskuuta 2016 - aamu

Hänen oli ollut tarkoitus tulla käymään jo edellisenä iltana, mutta kuten niin monesti ennenkin, oli aikataulu tallilla pettänyt, kun hän oli unohtunut maastoilemaan Remonan kanssa pidemmäksi ajaksi kuin oli suunnitellut. Siinä vaiheessa kun hän oli päässyt lähtemään tallilta, olivat sairaalan vierailuajat jo auttamatta ohitse. Ei siis auttanut kuin odottaa, joskin Caitlin nousi lauantaiaamuna tavallistakin aiemmin ehtiäkseen sairaalalle heti, kun ovet aukeaisivat. Omakin aamupala oli jäänyt väliin, joten hän oli käynyt ostamassa paitsi kaksi suurta kuppia take away kahvia, myös kaksi lämmintä bagelia ja kanasalaatin. Hän astui sisään sairaalahuoneeseen pirteä hymy huulillaan.
"Huomenta Artemis", hän tervehti kantamustensa takaa ja suunnisti suoraan yöpöydän ääreen, jotta saattoi laskea ne alas ja kumartua kömpelösti halaamaan sängyn vangiksi jäänyttä ystäväänsä. "Toin kahvia ja aamupalaa", hän virnisti suoristautuessaan ja kiskoi jo tutuksi käyneellä rutiinilla tuolin seinän vierestä aivan sängyn laidalle, ennenkö nappasi pöydältä kahvikupin ojentaakseen sen Artemikselle.

Artemis oli vähintäänkin huonolla tuulella. Maailma oli vain todistanut sen ettei tästä tulisi mitään, hän kuolisi yksin ja katkerana miehenä.
Caitlinin saapuminen sai hänet irvistämään ja samalla mutristamaan huultaan. Hän ei olisi jaksanut nyt.
"Huomenta." Miten ihmeessä nainen jaksoi olla noin pirteä? Hän halasi naista takaisin vain toisella kädellään.

Jaha, tällainen aamu sitten. Hän ei jotenkin ollut yllättynyt tilanteesta eilisen puhelun valossa, mutta noh, aina oli voinut toivoa. Onneksi hän oli tuonut kahvia.
"Haluatko salaattia aamupalaksi vai kelpaako lämmin bageli?" Hän kysäisi nostaessaan leipomon paperipussin syliinsä voidakseen ojentaa Artemikselle mitä tuo tahtoisi. Sairaalaruoka ei tunnetusti ollut kovinkaan ihmeellistä, eikä kukaan ollut ainakaan vielä kieltänyt häntä kantamasta ruokaa -ja kunnon kahvia- miehelle.

Kukaan ei kieltäisi tuomasta ruokaa anorektikolle. Se oli vain plussaa jos Artemis söi.
"Salaatti." Bagelissa oli aivan liikaa hiilihydraatteja Artemiksen makuun ja salaatti oli turvallisempi vaihtoehto, vaikkakin se bagel olisi ehkä ollut kahvin kanssa herkullisempi.

Caitlin ei yllättynyt vastauksesta, mutta aina sai toivoa. Hän kaivoi salaatin paperipussista ja ojensi rasian miehelle. Hän istahti alas tuolille ja kaivoi bagelin itselleen. Siitäkin oli jo tullut rutiinia. Hän tunsi jokaisen leipomon työntekijän nimeltä. Ehkä se oli merkki siitä, että olisi aika opetella syömään aamupalaa kotona eikä aina sännätä tyhjällä vatsalla liikkeelle.
"Mitäs aamuusi?"

Salaatinkin syöminen Caitlinin nähden oli verrattavissa työsuoritukseen, joten mies ei tosiaa tiennyt miten hän olisi saanut bagelin alas. Nytkin hän närppi salaattia tavalla joka sai hänet itsensäkin ärsyyntymään.
"Ei mitään ihmeellistä. Sinun?"

"Kaadoin kahvit keittiön lattialle ja hukkasin toisen kannukseni, jonka toin kotiin kiillotettavaksi. Aika tavallinen aloitus päivälle, siis", hän naurahti ja hörppäsi mukista kahvia, joka oli jäähtynyt juuri sopivasti matkalla, ettei enää polttanut suuta mutta oli edelleen kuumaa. Hän haukkasi perään lohitäytteisestä bagelista tyytyväisenä aamupalaansa. Hän oli oppinut hienosti terveelliset elämäntavat ravatessaan tapaamassa ystäväänsä milloin aamulla, milloin illalla.

Artemis hymähti. Yllätys että nainen sähläsi.
"Miten sinä nyt niin?" Jos he vain puhuisivat naisen aamuisesta sähläyksestä...

"Nousin sängystä väärällä jalalla?" Hän ehdotti toispuoleinen hymy huulillaan. Jos se olisi selitys hänen jatkuvaan kömpelyyteensä, hän opettelisi nousemaan sängystä vaikka käsillään.
"Ilmeisesti eilinen ei ollut sinun päiväsi?" Toisaalta, eipä se ollut puheiden perusteella ollut ollut monen muunkaan.

Hän tiesi ettei naisen kömpelyyteen oikeaa syytä saisi, tuskin koskaan. Kunhan nyt kysyi, vältelläkseen kaikkea mahdollista.
"Mistä noin päättelet? Eilinen oli mahtavinta riemujuhlaa."

"Ei se siltä puhelimessa kuulostanut", hän huomautti kulmaansa kohottaen. Lähtisivätkö he oikeasti taas pelaamaan tätä peliä, jossa jokaisen sanan ja myönnytyksen saisi vääntää sorkkaraudalla irti Artemiksesta?
"Joten mitä jos vain aloittaisit alusta?"

Irlantilaismiehen kasvoilla kävi pilkallinen hymy. Mies oli taantunut kuukausia taaksepäin henkisessä kehityksessään. Vuosia jopa, ehkä.
"Mistä alusta? Siitä miten seurani on järkyttävää vai siitä etten ole ihmisten mieleen sellaisessa mielessä? Vai siitä että saan kuolla yksinäisenä ja jättää perintöni hevosilleni?"

Caitlin pyöräytti silmiään.
"Miten olisi vaikka siitä, miksi tällä on niin paljon merkitystä? Winter on yksi ainoa nainen", punapää huomautti. "Ei yhden ihmisen mielipiteeseen voi liikoja luottaa." Jos nyt edes mistään mielipiteestä saattoi tässä yhteydessä puhua.

"Derbyshire." Artemis ei ollut käynyt edes ulkona naisen kanssa ja käyttäytynytkin niin ja näin, mutta nainen oli itse jäänyt henkiklökohtaisten asioiden tirskistelystä kiinni ja valinnut hänen veljensä sen jälkeen. Se söi miestä.
"Eli kaksi naista, joista kumpikin on ottanut mieluummin veljeni tai ystäväni. Siinä on jo kaava."

Caitlin irvisti pienesti. Aivan, hitto. Olisi pitänyt muistaa, ettei Winter ollut valitettavasti ensimmäinen. Ensimmäinen toki, jonka hän oli järjestänyt Artemikselle seuraksi, vaikkakin tarkoittamattaan. Tästä tuntui tulevan aina vain pahempi sotku.
"No Derbyshirestä en mene vannomaan, mutta Winter ei ainakaan näyttänyt eilen kovinkaan ylpeältä itsestään", nainen hymähti. Englantilainen hevosenhoitaja tuntui aina olevan varma niin eleissään kuin sanoissaan, että oli ollut kummallista seurata, miten hätäisesti nainen toimi niin hevosten kuin ihmisten keskellä.

"Oli tai ei, ei sen ole väliä." Artemis oli pahalla tuulella asiasta johtuen. Hän ei edes tiennyt Brianin menneisyydestä kaikkea, mutta tiesi tuolla olevan lapsia ja ex-vaimo.
"Darcy sentään osaa olla naisten kanssa kun on vaimonkin saanut joskus, mutta helvetti Aiden? Ärsyttää."

"Se on ihan ymmärrettävää", Caitlin totesi. Häntäkin olisi ärsyttänyt vastaavassa tilanteessa, ja varmasti mielessä olisi käynyt ajatus siitä, miten hän ei kelvannut syystä tai toisesta. Onneksi hän ei ollut taipuvainen pohtimaan moisia liian pitkään, tai olisi ajanut itsensä hulluksi.
"Ehkä sinä vain satuit iskemään silmäsi typeriin naisiin."

"Älä viitsi. Molemmat tiedämme että se ei ole niin yksinkertaista." Estevalmentaja oli niin maassa. Hän oli kilpailusta luovuttuaan haaveillut tavallisesta elämästä perheineen kaikkineen ja nyt se että hän ei vain voisi koskaan sitä saada, oli ajaa hulluksi.

"Ei, yksinkertaista se ei ole", Caitlin myönsi. "Minkä tähden onkin typerää luovuttaa muutaman karikon tähden." Jos parisuhteet olisivat yksinkertaisia, kaikki maailman ihmiset olisivat onnellisissa parisuhteissa koko elämänsä.
"Sitä paitsi, ansaitset parempaa kuin heidät", hän totesi.

Artemis naurahti pitkästä aikaa pilkallisesti. Mies puraisi huultaan, pyöräyttäen silmiään.
"Emmekö me ole jo liian hyviä ystäviä valehtelemiseen? Molemmat tiedämme ettei kyse ole siitä mitä minä ansaitsen." Hän laski närkityn salaatin käsistään, juoden vain kahviaan loppuun.

"Onpas", Caitlin vastasi yksiselitteisesti. "Olisitko muka kestänyt Winterin kylmää kopeutta päivästä toiseen?" Eihän sitä kestänyt kukaan yhtä yötä pidempään, jos puheisiin oli uskomista.

"Koska en ole itse kylmä ja kopea elitisti?" Eikös se vain sopisi, kumpikaan ei olettaisi mitään turhaa söpöilyä tahollansa.

"Sehän olisikin ollut kerrassaan hurmaavaa. Olisitte istuneet eri päissä sohvaa ja tuijottaneet vastakkaisiin suuntiin sanomatta sanaakaan toisillenne", hän totesi sarkastisesti. Ehei, Artemis ansaitsi paljon parempaa. Jonkun, joka olisi lämmin ja houkuttelisi pehmeyttä esiin miehestäkin.

"Caitlin, anna olla. Voisitko vaikka hyväksyä sen etten ole mukava tai komea? Ja antaa minun hyväksyä sen, niin en enää ehkä valittaisi tästä sinulle." Artemis puhisi itsekseen kiukkuisena ja ärtyneenä.

"Sinä osaat olla mukava", nainen totesi, "olet yleensä mukava minulle." Ei ollut mitään syytä, miksei joku toinenkin voisi oppia tuntemaan Artemista, joka oli mukava, nerokas ja viihdyttävää seuraa.

"Vaikka en olisi mukava sinulle, sinä silti olet siinä. En osaa olla loputtomiin ilkeä ihmiselle joka jollakin äärimmäisen kierolla tavalla sietää minua." Se oli totta. Mistä tulikin mieleen...
"Hepburn haluaisi että kehitämme yhteistyössä kouluhevosille sopivia estevalmennuksia. Vähän kuin ne Remonan harjoitukset."

Niinpä, hän olisi tässä vaikka Artemis tekisi mitä, eikä varmasti ollut ainoa. Mies löytäisi vielä jonkun, joka paitsi olisi läsnä, myös osaisi laittaa vastaan silloin kun tarve sitä vaatisi. Mies ei jäisi yksin, vaikka miten maalailisi moisia surkeuksia nyt seinille.
"Emmeköhän me sellaisia saa aikaan. Kuka on uhrautumassa valmentamaan kouluratsukoita esteillä?" Ehkä aiheenvaihto oli paras lähestymistapa tilanteeseen, joka oli kääntymässä kovinkin synkäksi. Hän ei osannut lohduttaa, se nyt oli jo nähty, joten parempi keskittyä töihin.

"Minä, kun työkyky palautuu. Ja tarvitsisin apuasi toisessakin asiassa." Se tuli nyt mieleen kun hän oli aiemmin päivällä miettinyt asiaa oikein urakalla. Pitkään ja hartaasti.

"Etpähän ainakaan näe tylsää päivää", Caitlin naurahti häkeltyneenä. Artemis, valmentamassa kouluratsukoita? Saisiko hän tulla katsomaan katsomon pimeimpään nurkkaan? Se olisi nähtävä!
"Toki autan missä vain pystyn. Mitä sinulla oli mielessäsi?"

"En näe, mutta vaihtelua ja rahaa sekin. Nyt en tosin ole virallisesti tallin palkkalistoilla, Hepburn hyväksi irtisanoutumiseni. Haluaisi minun palavan kun olen taas työkuntoinen." Hän raapi rannettaan hieman, miettien miten sitä Caitlinilta pyytäisi.
"Pitäisi löytää nuori kouluhevonen. Ei tarvitse olla huipputasoa. Ori tai ruuna."

"Työt odottavat kyllä", Caitlin totesi nyökäten. Mukavaa, että ystävä oli palaamassa valmentamisen maailmaan kunhan tervehtyisi ja pääsisi kotiin sairaalasta. Työpäivistä tulisi heti mukavampia, kun saisi toisen irlantilaisen seuraksi.
"Ei kuulosta mahdottomalta hommalta. Muita toiveita hevosen suhteen?" Hän kysyi. Annettuihin kriteereihin saisi mahtumaan satoja, ellei jopa tuhansia hevosia, joten pieni tarkennus ei välttämättä olisi pahitteeksi - tai sitten hän poimisi vain kermat päältä.

Ei Artemis ollut sitä ajatellut, mutta Effie oli vakuuttanut hänet asiasta (ainakin osittain). Mies haluttiin takaisin valmentajaksi.
"Mieluiten oldenburg. Ei alle 7-vuotiasta, mieluummin haastetta kuin automaatti. Ei tosiaan tarvitse olla kouluhevosten tulevaisuuden kermaa. Haen sitä itselleni."

"Enköhän löydä useamman vaihtoehdon, joita pohtia", Caitlin vakuutti luottavaisena. Ei kuulostanut lainkaan liian haastavalta hommalta. Olisipahan jotain, mitä tehdä pitkillä junamatkoilla Lontooseen ja takaisin. Hän päätti jättää utelematta, mikä oli saanut miehen ajattelemaan kouluratsun ostamista itselle. Hyvä vain, jos Artemis suunnitteli vahvaa paluuta takaisin hevosten pariin niin valmentajana kuin nuoremman kouluratsun kera.
"Onko muuta, minkä kanssa voin auttaa?"

Artemis mietti hetken, keksisikö hän muita kriteerejä hevoselle.
"En ole hakemassa kilpahevosta, joten sen ei tarvitse olla tuleva huippuratsu. Kunhan saan jonkun oman hevosen, jota voin ratsastaa kun orit ovat kisamatkoilla ja Polly jää varsalomalle." Eikä hän halunnut estehevosta, kun hyppääminen olisi naurettavaa kavaleteilla pelleilyä.
"Mieluusti mahdollisimman iso hevonen. Etten tarvitse rullaluistimia."

"Selvä, ei huippuratsua", hän naurahti. Hän etsisi lahjakkaan hevosen, mutta ei sellaista, josta saisi maksaa itsensä kipeäksi, kun kerran tavoitteena ei ollut koulia hevosesta seuraavaa olympiatähteä. Mitään puolikykyistä hän ei suostuisi vilkaisemaankaan. Jos kerran kouluratsua haettiin, niin täytyihän siltä nyt joitakin kouluratsun ominaisuuksia löytyä.
"Ja minä kun ajattelin, että tahtoisit pienen karvaisen ponin", nainen huokaisi liioitellun surkeana. Eikö karvainen kylmäverinen nappisilmä olisi ollut juuri Artemiksen näköinen ratsu?

"Tiedät etten tarkoittanut pienellä ponia. Mutta minä en voi ratsastaa kovin pientä hevosta tai jalat kyntävät hiekkaa." Artemis hymähti vaisusti. Hän oli kyllä edelleen pahalla tuulella, kiitos sen aiemman.
"Ehtiiköhän Darcy touhuta muuta kuin iskeä naisia?"

"Tiedän, tiedän", Caitlin naurahti ja kurkotti tarttumaan miehen käteen. "Etsin hevosen, joka on sinulle sopivan kokoinen", hän lupasi lämpimästi ja puristi miehen kättä. Kouluratsastuksessa harmonia oli tärkeää, ja sitä rikkoi herkästi se, jos ratsastaja näytti liian suurelta tai pieneltä hevosensa selässä.
"Aivan varmasti ehtii. Ehkä Winter oli vain yksi pieni hairahdus", hän kohautti harteitaan. Jos hän oli hetkeäkään elätellyt toivoa Artemiksen lähettämisestä uusille sokkotreffeille, oli hän luopunut ideasta jo täysin. Hän ei enää ikinä sotkeutuisi miehen yksityiselämään, kun kerran onnistui aivan tahtomattaan aiheuttamaan tällaisia sotkuja.

Pitkä mies oli toki oppinut istumaan esteillä hevosta häiritsemättä niiden pitkien koipiensa kanssa, mutta kouluratsastuksessa jo jalustin oli pidempi. Pienen hevosen selässä mies näyttäisi idiootilta.
"Hän on aika mahdoton. Ollut avioerostaan asti. En tiedä miksi, hän oli onnellinen naimisissa." Villaisella painettu parisuhdeväkivalta ei ollut tavoittanut edes toisen irlantilaisen ystävän korvia, onneksi.

"Ehkä hän elää nyt uudestaan unohdettua nuoruuttaan?" Caitlin tarjosi suupieli nykien. Hän ei voinut väittää ymmärtävänsä Darcyn sielunelämää, joten ehkä kieli poskella heitetty vastaus oli kaikista paras vaihtoehto.
"Eikö se tunnu kuuluvan keski-iän kriisiin?" Hän virnisti. Hän ei ollut koskaan jaksanut kriiseillä iästään eikä aikonut aloittaa nytkään, vaikka neljäkymmentä hiipi auttamatta lähemmäs. Ei elämää vuosina mitattu vaan kokemuksina, ja niitähän hänellä riitti.

Artemis vilkaisi sivusilmässä Caitliniin. Keski-ikään? Eihän Darcy ollut edes kolmeaviittä!
"Caitlin, salaisuus. Darcy on viisi vuotta minua nuorempi."

Nainen nauroi osaamatta hävetä oletustaan, että irlantilaismies olisi heistä kolmesta vanhin. Sattuihan sitä.
"Varhainen keski-iän kriisi? Myöhäinen kolmenkympinkriisi? Eikö näitä riitä vaikka joka vuodelle?" Caitlin nauroi lämpimästi.

"Varmasti riittää. Ja tuskin sekään auttaa, että harmaantuminen on alkanut kolmikymppisenä." Artemis oli kohta neljäkymmentä, eikä hänellä ollut ainuttakaan harmaata, vaikka mies usein niiden riskistä nurisikin.
"En oikein edes tiedä miksi hän erosi. Hyvä vaimo, ihanat lapset... Outoa. Kai se oli sitten kulissia."

"No ei varmasti auta", nainen hymähti suunnaten kiitollisen ajatuksen yläilmoihin siitä, ettei hän ollut vielä harmaa ja kurttuinen. Äkkiäkös se koittaisi, mutta ainakin vielä hän saattoi nauttia punaisista hiuksistaan koskematta väripurkkeihin.
"Ei kai sitä tiedä kukaan muu kuin Darcy itse. En edes ymmärrä pikkusiskoani, joka tuntuu eroavan miesystävästään parin vuoden välein vain palatakseen muutamaa kuukautta myöhemmin takaisin. Ja me sentään puhumme siskoni kanssa jatkuvasti. Kai jotkut asiat vain ovat sellaisia, ettei niitä ymmärrä ellei itse elä siinä tilanteessa."

"Niin. No, ei hän ymmärtänyt naimisissa ollessaan sitä miksei minulla ole vaimoa ja lapsia. Nyt sitä ei ole enää mainittu kertaakaan." Silloin mies oli päivitellyt asiaa useampaan kertaan.

"Ehkä hänkin on siis oppinut jotain eronsa myötä", Caitlin pohti. Voisiko sellaisesta edes jatkaa eteenpäin oppimatta yhtään mitään? Oli vaikea kuvitella tilannetta, jossa elämä ei opettaisi, jos vain oli kuulolla.
"Kulissien ylläpitämisen luulisi olevan raskasta." Kai sitä vähemmästäkin sai eron aikaan.

"Luulisi olevan. En tiedä mitä siinä tapahtui. Brian oli onnensa kukkuloilla ja nykyään hän ei edes näe lapsiaan. Enkä minäkään ole aikoihin nähnyt kummipoikaani." Kyllä, Declan oli Artemiksen kummipoika.

Se oli kieltämättä varsin radikaali täyskäännös, mutta kai sitä oli hullumpiakin nähty.
"Ehkä voit houkutella Darcya tuomaan kummipoikasi kylään nyt kun asutte samassa kaupungissa", Caitlin ehdotti pienen hymyn kera. Lapset olivat mukavia, kun tulivat kylään. Hänen pitäisi jälleen harkita syksynsä aikatauluja, jotta ehtisi käydä katsomassa sisarenpoikiaan. Ajatuskin lapsista sai lämmön leviämään rinnasta.

"Lapset asuvat äitinsä kanssa Limerickissä." Artemis totesi tyynesti. Hän ei itse juurikaan käynyt Irlannissa, eikä Joslyn oikein vastaannut hänelle.
"Olen yrittänyt soittaa Joslynille pari kertaa, mutta hän vastaa nihkeästi tai ei ollenkaan. En sitten tiedä."

"No sitten se on hankalampaa", Caitlin myönsi. Hän halusi ehdottaa, että Artemis lähtisi käymään Irlannissa, mutta ehkä se menisi hieman asioiden edelle. Parempihan se pojallekin olisi, kun kylään saapuva kummisetä olisi täysissä voimissaan.
"Harmillista. Toivottavasti tilanteeseen tulee jonkinlainen selkeys", hän toivotti pehmeästi. Ehkä Darcy voisi avata eron taustoja enemmän, jos Artemis onnistuisi muotoilemaan kysymyksensä oikein. Ehkä ei. Kukapa siitä menisi vannomaan.

Ja vielä parempi jos hän ei vain lähtisi sinne saamaan kylmää vettä niskaansa, kuvainnollisesti.
"Harmi sinänsä. Declan ja Fiona ovat niitä harvoja lapsia joista jopa pidän. Mitä tytöstä muistan, olin viimeksi paikalla kun hänelle järjestettiin yksivuotisjuhlat."

"He kuulostavat hurmaavilta", punapäinen nainen vastasi. Jos Artemis viihtyi lasten parissa, olivat mainitut lapset varmasti herttaisia sydäntensulattajia.
"Lapset kasvavatkin niin toivottoman nopeasti. Minusta tuntuu aina että sisarenpoikani ovat kasvaneet puoli metriä jokaisen tapaamisemme välissä", hän huokaisi.

"Se on ihan totta. En osaa suhtautua vielä edes Aideniin aikuisena miehenä." Heillä nyt oli kuitenkin ikäeroa jonkin verran.

"Ymmärrän hyvin", Caitlin hymyili huvittuneena. Hänen silmiinsä Aiden toki oli aikuinen, mutta hän ymmärsi mitä Artemis haki takaa.
"Minunkin on välillä vaikea muistaa että pikkusiskoni Charlotte on oikeasti riittävän vanha osatakseen tehdä omat päätöksensä."

"Hän ei sentään yritä pompottaa sinua ympäriinsä jja käskeä elämään tietyllä tavalla." Hyväähän Aiden sillä tarkoitti, mutta sai huolehtimisellaan isoveljensä vain raivon partaalle.

Caitlin nauroi raikuvasti. Voi Aiden, mitä olitkaan mennyt tekemään!
"Charlottessa on hieman samaa vikaa, mutta enemmän se taitaa mennä niin, että minä ja Chloe käskytämme häntä." Nuorimmainen ei toki tästä järjestelystä erityisemmin nauttinut, mutta lapsuudesta asti järjestys oli ollut niin, eikä Charlotten ajoittainen kapinointi riittänyt rikkomaan muodostuneita kaavoja.
"Välillä pikkusisaruksista ei ole kuin harmia", hän virnisti, mutta ääni oli täynnä lämpöä. Hän rakasti sekä pikkusiskoaan että Wieniin kotiutunutta isosiskoaan syvästi eikä koskaan toivoisi muuta kuin auringonpaistetta sisarustensa poluille.

"Välillä? Ai vain välillä? Deirdre ja Aiden eivät anna minulle nytkään rauhaa, saatika sitten kun olen voimissani. Nalkutinalkuti." Hyvä on, nuo vain huolehtivat. Siskonsa huolenpitoa mies piti kuitenki enemmän tekopyhänä kuin mitään muuta. Se saikin tuon irvistämään hieman.

"Olen tullut vuosien varrella siihen tulokseen, etteivät pikkusisarukset osaa kommunikoida muutoin kuin nalkuttamalla", Caitlin jakoi elämänviisautensa. Se tosin päti myös vanhempiin ja isosisaruksiin, mutta nuorimpien suusta mikä tahansa kehoitus tai neuvo kuulosti aina terävämmältä.

"Ei isosisaruksetkaan osaa. Oli ikäeroa sitten vuosia tai minuutteja." Hänen ja siskonsa väli oli vain puolituntia, suurinpiirtein.
"Tekopyhää nalkutusta mutta minkäs teet."

"Totta", Caitlin nyökkäsi tyytyväisenä siihen, että Artemis tuntui ainakin hetkeksi unohtaneen koko sotkun kilparatsastajansa ja Winterin välillä. Parempi vain kun mies ei olisi niin synkkänä.
"Chloe jaksaa soittaa minulle Wienistä asti vain kertoakseen, että olen jälleen tehnyt jotain väärin", nainen hymähti huvittuneena. Soitti sisko monista muistakin syistä, mutta ehkä Artemis ei haluaisi kuulla puhelinlinjojen läpi välitetyistä onnenkyyneleistä tai tukahduttavasta ylpeydestä.

Artemiksen mieli oli vieläkin synkempänä kuin aiemmin. Hän oli eksynyt ajattelemaan siskoaan ja tuon vuosikausien takaista käytöstä ja nykyistä tekopyhyyttä.
"Deirdre soittaa moralisoidakseen. Nykyään. Ennen häntä ei pahemmin kiinnostanut."

Ehkä tämäkään ei ollut niin hyvä suunta keskustelulle, jos miehestä aaltoileva synkkä energia kertoi mitään mielen liikkeistä.
"Sellaista se välillä on. Ainakaan et asu heidän naapurissaan. Ilo se on pienikin ilo", hän koetti piristää. Aiden nyt oli muuttanut samaan kaupunkiin, mutta noin muutoin. Oli helppoa, kun perheeseen sai hieman etäisyyttä, vaikka kenties Artemikselle olisi tehnyt vain hyvää olla perheensä lähettyvillä, valitti mies sisaruksistaan miten paljon tahansa.
"Joko olet ehtinyt käydä läpi kaikki videot hevosistasi?" Kenties hän voisi hankkia uusia, jos Winterin edellispäivänä mukanaan tuomat videot olisi jo kaluttu täysin puhki.

Artemis huokaisi hiljaa. Hän oli alkanut velloa katkeruuksiaan mielessään ja palanut kaksi vuosikymmentä taaksepäin. Kysymys videoista jäi aivan ymmärryksen ulkopuolelle.
"... Caitlin. Jos joku olisi vaikka... Kiusannut pikkusiskoasi ja olisit tiennyt siitä, olisitko puolustanut häntä?"

Nainen valpastui, kun miehen äänensävy muuttui. Tämän täytyi olla jotakin tärkeää, vaikka kysymys ei heti sitä paljastanutkaan.
"Tietenkin olisin. Perhettä puolustetaan aina", nainen vastasi hetkeäkään epäröimättä. Hän ei ollut joutunut koskaan sitä tekemään, mutta olisi ehdottomasti toiminut niin, jos kukaan olisi erehtynyt ottamaan Charlotten silmätikukseen.

Artemis hymähti vaisusti. Niin, niin kai sitten. Silti hän oli selvitellyt itse sen kaiken, niin pitkälti kuin voimat olivat riittäneet.
"Ei se ole kaikille itsestäänselvyys."

Caitlin kurtisti kulmiaan. Hän ei voisi kuvitellakaan omaa sisarussuhdettaan sellaiseksi, etteikö voisi luottaa sisartensa tukeen asiassa kuin asiassa. Chloe osasi olla hurja asettuessaan jonkin asian taakse, ja Charlotte ei luovuttanut vähällä.
"Kenties", hän myönsi. Hänelle se oli, mutta maailmaan mahtui miljoonia erilaisia perheitä. "Eikö se ollut Deirdrelle?" Hän muotoili kysymyksensä tarkoin. Ehkä hän oletti liikaa ja luki liian paljon rivien välistä, mutta he olivat puhuneet sisaruksistaan ennenkö puhe oli kääntynyt kiusaamiseen.

Sen ajatteleminen tuntui pahalta, puristi keuhkoja hitaasti kasaan. Hän halusi itkeä. Vain teinivuosien ajattelu sai vilunväreet kulkemaan pitkin kehoa.
"Ei. Hän ei tehnyt mitään. Ikinä. Ja nyt huolehtii niin paljon ja niin kamalasti."

Nainen tunsi kylmyyden soljuvan lävitseen, putoavan päästä varpaisiin kuin niskaan kaadettu sangollinen jäävettä. Artemista oli kiusattu nuorempana, ja kaksoissisko oli vain seurannut sivusta? Ei ihme, jos mies ei ilahtunut perheensä vierailuista. Caitlin kurkotti varovaisesti miehen kättä kohden tarttuakseen siihen hellästi, kuten niin usein aiemminkin. Kurkkua kuristi, kun hän ei tiennyt mitä sanoa miehelle, joka voi niin pahoin. Maailma oli ollut julma hänen ystävälleen.
"Olen pahoillani", hän päätyi lopulta ilmaisemaan sanoin katsellessaan miestä täynnä surua. Kukaan ei ansainnut tulla kiusatuksi. "Et ansainnut sitä. Se ei ollut sinun syytäsi."

"Sen takia en voi sietää ahtaita ja suljettuja tiloja. Esimerkiksi." Moni kuvitteli että mies kulki portaita syömishäiriönsä vuoksi. Se oli sitäkin, mutta suurimmaksi osaksi ongelma oli pelko ahtaista, suljetuista tiloista, jollaiseksi hissi muuttui heti kun se pysähtyi kerrosten väliin.
"En silloin ansainnutkaan. En tiedä kuuliko hän kaikista pahimpia ja en muista että varsinaisesti hänen edessään olisi tehty mitään mutta... Ei hän silti voinut olla kuulematta, kyllä hän tiesi. Ja nyt hän soittelee minulle, valittaa miten hankalaa on kun hän muistaa ensimmäisen kerran." Koulusta omaa vapaata ottanut Deirdre oli ollut se joka pikkuveljen oli löytänyt.

Hän nyökkäsi pienesti, lähinnä merkkinä siitä, että tiedosti Artemiksen sanat. Hän pitäisi jatkossa visusti huolta, ettei mies joutuisi pieneen tilaan. Katse kohosi hetkeksi kiertämään sairaalahuonetta. Laskettiinkohan tämä pieneksi ja ahtaaksi? Olisiko Artemiksen parempi olla jossakin toisaalla? Ehkä hän voisi kysyä hoitajilta, olisiko sairaalalla suurempia huoneita, mitä tarjota miehelle.
"Tuo on aivan kamalaa", nainen huokaisi ja puristi miehen kättä, jonka tuntui jälleen ottaneen omakseen. "Olen pahoillani. Niin pahoillani. Voisinpa tehdä jotakin auttaakseni", hän jatkoi. Jotakin muuta kuin soittaa vihaisena sairaalan parkkipaikalta siskolle, joka oli epäonnistunut siskona toimimisessa.
"Kukaan ei ansaitse tulla kiusatuksi. Lapset osaavat olla niin julmia toisilleen, kun aikuiset eivät katso. Sinun ei olisi koskaan pitänyt jäädä yksin sen keskelle ja on kerrassaan käsittämätöntä käytöstä siskoltasi, ettei hän puuttunut siihen - tai että hän kehtaa nyt soittaa ja valittaa."

Sairaalahuone itsessään ei ollut ahdas ja se ei ollut suljettu. Olihan siinä ovi ja ikkunakin jopa. Ovesta Artemis ei vain nyt voinut kulkea, kun ei oikein saanut liikkua. Niskaa piti edelleen varoa aivan naurettavin tavoin.
"Ei sille enää mitään voi, siitä on yli kaksikymmentä vuotta. En ole ikinä vain puhunut siitä kenellekään sen enempää, kertonut mitä se oikeasti oli. Paljonko pelkäsin joka päivä."

"Jos koskaan tahdot puhua siitä, minä kuuntelen", nainen lupasi epäröimättä ja puristi miehen kättä rohkaisuksi. Vastentahtoisesti hän laski sen jälkeen irti Artemiksesta, vaikka olisi mielellään vain pidellyt miehestä kiinni. Ehkä Artemikselle tulisi suoda kätensä vapaa käyttö, kun päätä ei saanut liikoja liikutella.
"On varmasti ollut raskasta kantaa sitä kaikkea sisällään."

Hän itseasiassa halusi puhua siitä. Se oli outoa. Hän raapi rannettaan, hän teki sitä aina hermostuneena.
"Pelkäsin joka päivä. Joskus minulta vain varastettiin tavarat ja piilotettiin. Usein työnnettiin kaappeihin tai komeroihin, joskus työnnettiin kylmään suihkuun vaatteet päällä." Se ei ollut edes pahinta. Kamalinta oli ollut se kaikki henkinen kiusaaminen ja väheksyntä. Sulkeminen kaiken ulkopuolelle.

Caitlinin teki mieli tarttua miehen käteen ja estää Artemista raapimasta itseään, mutta ehkä se ei ollut hänen vallassaan. Nainen piti kiinni sängynlaidasta ja kuunteli tarkkaavaisena, mitä mies koulutaipaleestaan kertoi. Hän ei voinut edes kuvitella kauheuksia, joiden läpi ystävä oli joutunut elämään. Pelkkä ajatuskin sai värähtämään.
"Tuo on aivan kamalaa", hän päivitteli, vaikka tiedostikin ettei siitä voinut olla paljoa lohtua miehelle. Kyllähän Artemis tiesi sen itsekin. "Eikö kukaan koululta voinut puuttua siihen?"

Artemis vain jatkoi sitä raapimista. Se oli vain tapa. Tapa jolla hän piti itsensä järjissään ja kiinni todellisuudessa kun ajatteli epämiellyttäviä asioita tai muistoja.
"En puhunut siitä. En halunnut huolestuttaa ketään ja toivoin että se vain menisi ohi. Pahinta oli se kaikki nimittely ja haukkuminen. Jos en olisi kuullut olevani laiska ja läski hikipinko, en varmasti olisi anorektikko."

Caitlin tunsi synkkyyden vellovan sisällään, mutta nieli terävät sanansa. Ei ollut hänen asiansa tuomita kiusaajia, jotka olivat aiheuttaneet niin paljon kipua Artemikselle. Hän voisi vain tukea ystäväänsä ja olla kiitollinen siitä, että mies koki voivansa kertoa hänelle nuoruudestaan. Se auttoi ymmärtämään niin montaa asiaa ystävässä.
"Toivottavasti jonakin päivänä voit unohtaa kaiken typerän, mitä he ovat sinulle sanoneet", Caitlin huokaisi hiljaa ja kurkotti kohti miestä. Ehkä hän voisi jälleen tarttua miehen käteen, olihan jo hienosti pidellyt hetken sängyn laidasta kiinni lämpimän käden sijaan. "Olet niin vahva, kun olet kantanut tätä kaikkea harteillasi vuosikymmenet."

Artemis hyvin pienesti pudisteli päätään. Ei hän ollut vahva. Vahva ihminen olisi kyennyt kertomaan peloistaan ja suruistaan, eikä raukkamaisesti piilotellut kaikkea ja satuttanut itseään.
"Jos olisin oikeasti vahva, olisin kertonut kaiken silloin tai jo aiemmin. Antanut oikean syyn ongelmilleni."

Caitlin nousi jaloilleen tuolilta, jonka oli heti sairaalaan saapuessaan kiskonut Artemiksen sängyn laidalle. Hän tarttui lempeästi miehen hartiaan ja haki ystävänsä katsetta.
"Sinä olet vahva. Vahvempi kuin yksikään tuntemani henkilö", hän toisti epäröimättä. Hän olisi luuhistunut sen taakan alle, mitä Artemis oli kantanut mukanaan. Hän ei olisi selvinnyt edes yhdestä koulupäivästä täynnä puolta siitä, mistä Artemis oli puhunut.

Artemis otti kerrankin suoran katsekontaktin. Usein hän tällaisissa tilanteissa jätti sen mielellään ottamatta.
"Olin vain toisella tavalla heikko. En mikään sankari, kun annoin sen vaikuttaa näinkin pitkälle."

"En sanonutkaan, että olet sankari. Olet ihminen, kuten me kaikki muutkin, mutta olet todella vahva ihminen. Toki olisi ollut parempi, jos olisit kertonut edes jollekulle, mutta ei se tee sinusta heikkoa", nainen protestoi pehmeästi ja puristi uudestaan miehen hartiaa. Hän olisi niin mielellään halannut ystäväänsä, mutta se oli aina yhtä hankalaa, kun toinen makasi sairaalasängyssä. Ehkä pitäisi vain odottaa sitä päivää, kun mies pääsisi sairaalasta jalkeille ja hän voisi rutistaa ystäväänsä tiukasti.

Silloin mies saattaisi juosta karkuun, hän kun ei pitänyt halailusta ollenkaan.
"Miten haluat, sinun kanssasi on aivan turha tapella." Hän ei koskaan jaksanut vängätä itsepäisen irlantilaisnaisen kanssa tarpeeksi kauan voittaakseen.

"Niin on", Caitlin myönsi päättäväisesti nyökäten. "Erityisesti silloin, kun olen oikeassa", hän lisäsi kevyen naurahduksen kera kaiketi tuodakseen keskustelun synkistämään huoneeseen edes hieman aurinkoa. Hän istui varovaisesti sängyn laidalle ja siirsi kätensä miehen hartialta tuon käsivarrelle.
"Mutta olen myös sitä mieltä, että olet yksi älykkäimmistä, mielenkiintoisimmista ja upeimmista miehistä, kehen olen saanut elämäni aikana tutustua. Olen niin onnellinen siitä, että olet edelleen paras ystäväni."

Artemis vilkaisi naista kulmiensa alta. Mitähän soopaa tuo suolsi?
"Sanot tuon niin usein, että alan kohta jopa uskoa siihen. Ehkä. Luultavasti tulen järkiini kohta."

"Paras olisi uskoa, tai toistan sitä päivästä toiseen. Ehkä toistan siitä huolimatta", nainen kohautti huolettomasti hartioitaan. Artemis oli hieno mies ja oli kunnia olla miehen ystävä. Kyllä sitä sopi toistella tilanteesta toiseen.

"älä toista. Se menee mahdottomaksi." Artemis ei todellakaan jaksaisi kuunnella sitäkään montaa kertaa. Hän huokaisi syvään ja katseli hetken ikkunasta ulos.
"Jos se käy hoitajille, et käyttäisi minua ulkona? En saa kulkea vielä kävellen ja en ole kovin hyvä pyörätuolin kanssa."

Nainen nauroi pehmeästi. Kuka Artemis oli mahdottomuudesta saarnaamaan, kun heittäytyi niin helposti itse sellaiseksi?
"Tietenkin", hän lupasi lämpimästi. Mitä tahansa, millä miehen olisi parempi olla. "Käyn kysymässä saman tien", hän vakuutti hymyillen ja nousi sängyltä. Säären saattoi heti potkaista tuolin jalkaan, mistä hyvästä iirinkielinen kirous karkasi pehmeästi huulilta ennenkö hän ehti kieltään puremaan. Nainen siirsi tuolin seinän viereen välttääkseen moisen tilanteen jatkossa ja hymyili ystävälleen. Hän tulisi entistä useammin aamupäivisin, jos vain voisi viedä Artemista ulos. Kukaan pihalle tahtoisi enää illalla, kun pimeys oli jo laskeutunut. Hoitajien paikantamisessa vierähti hetki, mutta hetken neuvottelun jälkeen hän saattoi palata takaisin huoneelle pyörätuolin sekä hoitajan kera, joka tahtoi tulla varmistamaan, ettei hän ollut kaappaamassa potilasta. Tai kenties varmistamaan, ettei hän tönäisi Artemista päin ovenkarmia, sillä epäilemättä sairaalan henkilökunta oli jo päässyt todistamaan hänen kömpelyyttään.

Hoitaja vain auttoi hänet pyörätuoliin. Mies inhosi sitä niskatukeaan, mutta onneksi sitä piti käyttää vain päivin. Öisin ei enää tarvinnut. Hän kiitti hoitajaa kun hoitaja katosi huoneesta.
"Kiitos kun viitsit. Ketta viikossa ulos ei tahdo riittää kun on tehnyt töitä ulkona."

"Totta kai viitsin", Caitlin vakuutti ilahtuneena siitä, että saattoi tehdä jotain konkreettista ystävänsä eteen. Hän lähti työntämään pyörätuolia rauhallisesti sairaalan käytäviä pitkin suunnatessaan kohti ulko-ovia, joista pääsisi sairaalan takapihalle, jonka aavistuksen rehottava nurmikko olisi ainakin tavanomaisin englantilaiskriteerein kaivannut pikaista ajoa. "Ymmärrän hyvin. Minäkin kaipaan ulkoilmaan niinä harvoina päivinä kun en vietä koko iltapäivääni kentän keskellä."

"Minä olen jo tulla hulluksi. Mitään muuta halua niin paljon kuin ulos ja töihin, tallille. En jaksa olla täällä. Joka päivä samat kysymykset, en jaksa." Artemis huokaisi raskaasti, piristyen hieman kun pääsi ulkoilmaan.
"En onneksi joudu jäämään osastolle."

Hetken nainen harkitsi, voisiko onnistua salakuljettamaan hevosen yllätykseksi sairaalan pihalle Artemista varten, mutta miehen ratsujen mielenliikkeet huomioonottaen se voisi päättyä enemmän katastrofiin kuin miehen mielen piristämiseen. Ehkä hän jättäisi kyselemättä hoitajilta mahdollisuudesta tuoda hevosta nurmipihalle.
"Milloin pääset kotiin?" Caitlin kysyi. Mies olisi epäilemättä heti tallilla kun sairaalasta vain pääsisi.

Se voisi olla ettei Besserwisser, Weltuntergang tai Party Politics arvostaisi sellaista elettä, vaikka ne osasivat yleensä käyttäytyä. Hevosten seura olisi kyllä voinut piristää irlantilaisen mieltä todella.
"Lokakuun alussa, kai."

"Vien sinut heti vierailemaan tallille, kunhan vain pääset kotiin", nainen lupasi hetkeäkään haparoimatta. Artemikselle tekisi varmasti vain hyvää nähdä hevoset omin silmin ja päästä tuttuun ympäristöön edes hetkeksi, vaikka töihin paluusta tuskin voisi siinä kohtaa vielä edes unelmoida.

"Kiitos. En saa ajaa autoa ja avustajani en antaisi ajaa autoa." Artemis ei todellakaan astuisi avustajansa ajaman auton kyytiin. Ei ikinä!

"Voin olla kyytisi milloin ikinä mielit tallille", nainen vakuutti. Ei siitä tulisi suurta kiertoa, kun mies asui niin lähellä häntä, ja hän nyt tekisi mitä tahansa joka tapauksessa piristääkseen ystävänsä mieltä.

"Olen kiitollinen siitä." Mies naurahti ja katseli syksyistä, yllättäen myös kirkasta maisemaa. Niin usein täällä vain satoi.
"Olet ainoa joka ei yritä estää minua tulemasta sinne."

Hän ei voisi estää ketään tulemasta tallille, ellei samalla estäisi itseäänkin. Muutoin toiminta olisi vain tekopyhää. Parempi tuoda ystävä niin usein tallille kuin tuo mielisi. Artemis olisi varmasti paremmalla tuulella saadessaan päiviensä täytteeksi järkevää tekemistä oman kodin seinien tuijottamisen sijaan. Voisihan tuo valvoa kilparatsastajiaan aivan itse paikan päältä ja ilmaista tyytymättömyytensä terävin sanoin sähköpostin lähettelyn sijaan.
"Minulla on oma lehmä ojassa. Työpäiväni ovat tavattoman pitkäveteisiä, kun en voi tuomita ratsastajia iiriksi neuvotteluhuoneessa kunnon kahvikupin kera", nainen virnisti toispuoleisesti, mutta laski toisen kätensä miehen hartialle. Ei se ollut pelkkää tyhjää puhetta. Hän oikeasti kaipasi ystäväänsä - ja sen tähden ravasikin sairaalassa niin tiheään tahtiin.

Niipä niin. Caitlin kaipasi juoruseuraa, olisihan se pitänyt arvata.
"Niinpä niin, juoruseuraa sinä olet vailla... tiesin että joku oma lehmä ojassa tässä on."

"Muutama kunnon juoru piristää päivän kuin päivän", nainen vastasi huvittuneena. "Älä nyt mene väittämään, ettetkö kaipaisi sitä, miten kaikki asiat saadaan käännettyä päälaelleen ja leviteltyä metsäpalon lailla tallinväen keskuudessa."

"Itse asiassa... En ole koskaan viihtynyt juoruavassa ympäristössä. Toki minusta liikkuvat juorut ovat kyllä todella koomisia. Aivan kuin joku keksisi niitä huvikseen" Ja silti ne pitivät usein jollakin tasola paikkansa. Valitettavasti, mutta onneksi kukaan ei uskonut niitä.

Caitlin irvisti ajattelemattomuuttaan. Niinpä tietysti. Oli varmasti vaikea nauttia juoruista, jos oli joutunut pilkanteon kohteeksi koko nuoruutensa. Hänen täytyisi varmaan käydä kirjaston kautta ja lainata muutama teos koulukiusaamisesta.
"Onneksi kukaan ei usko niitä juoruja, kun jokainen on kuullut myös itsestään ties minkälaisia väitteitä", eipä sillä, etteikö joissakin olisi perää. Häntä huvitti lähestulkoon jokainen häntä itseään koskeva juoru, jonka hän oli kuullut, mutta se saattoi kertoa enemmän huonosta huumorintajusta kuin mistään muusta.
"Mutta kunhan voit paremmin, voisin jälleen lainata aivojasi. En halua, että Remonan piaffetyöskentely alkaa heikentyä." Ihan kuin siitä olisi huolta, mutta no, eivät lisäsilmät kentän tasolla haittaisi asiaa lainkaan.

Siihen oli syynsä miksi Artemis piilotteli itsestään asioita joita muut voisivat käyttää aseina miestä itseään vastaan.
"Aivoni ovat vain sinun kun olen poissa töistä. Sinun ja Remonan. En kyllä vieläkään käsitä, en mitä ymmärrä kouluratsastuksesta niin paljon että olisin sinun tasoillesi ratsastajalle hyödyksi."

Caitlin hymyili lämpimästi. Se oli mukava kuulla, vaikka eipä hän miestä velvoittaisi vahtimaan hänen ratsastustaan päivästä toiseen. Jos nyt saisi silloin tällöin terävän silmäparin seurakseen niin hyvä.
"Juuri sen tähden sinusta on korvaamatonta hyötyä", nainen naurahti. "Kun kaipaan näkemystä siitä, missä kohtaa Remona siirtyy passagesta piaffeen, lainaan Chambersia. Mutta me ajattelemme kaikkea kouluratsastajan näkökulmasta. Kun kohtaan ongelman, mietin ratkaisua kouluratsastajana. Sinun näkökulmasi on toinen, joten siitä on enemmän apua kuin jostakusta sanomassa, että hän on samaa mieltä kanssani", Caitlin selitti hyväntuulisesti ja työnsi pyörätuolia eteenpäin kivetyllä polulla.
"Eikä pieni estetreeni silloin tällöin tekisi minullekaan pahaa", hän tunnusti naurahtaen.

Eihän estetreeni ikinä ollut kellekään pahaksi, mutta oli silti omituista että Caitlin halusi sen näkemyksen. Niistä treeneistä puhumattakaan.
"Niin no. En ole koskaan ymmärtänyt ettei kouluhevonen hyötyisi esteistä. En ymmärrä hevosia joille ei ole opetettu mitään muuta kuin kavaletti ja puomit."

"Enemmän se taitaa olla kiinni siitä, ettemme tunne oloamme mukavaksi esteiden keskellä. Puhumattakaan siitä että tietäisimme mitä tehdä, jos joku ei ole neuvomassa", Caitlin naurahti ja hieraisi toisella kädellä niskaansa. Hän oli nuoruudessaan hypännyt paljonkin, kun oli vielä etsinyt omaa lajiaan, mutta sen jälkeen esteitä ei ollut tullut ylitettyä kuin mielenvirkistykseksi aina silloin tällöin. Ehkä hänen pitäisi harkita hieman useampia hyppytreenejä Remonan kanssa - vaan kuinka tasapainotella koulutehtävät ja esteet, jotta suoritukset kilpakentillä eivät kärsisi? No, se olisi murhe tulevaisuutta varten.

"Tiedätkö miltä esteratsastajasta tuntuu tylsistyneen ja koheltavan hevosen kanssa koulutreeneissä?" Artemis antoi suunpielensä kohota pieneen virneeseen. Se oli tunne oli tullut koettua usein ja oli aina yhtä ärsyttävä. Valmentaja käski rauhoittaa hevosen, mutta milläs ratsastit rauhalliseksi hevosen jolla oli vain puhtaasti mielettömän tylsää? Niinpä.

"Samalta kuin minusta, kun joudun kyseisen estehevosen selkään omistajien odottaessa, että siitä irtoaa vähintäänkin passagea", Caitlin virnisti takaisin. Hän oli taitava ratsastaja, kyllähän nainen sen itsekin tiesi, mutta hyvä luoja sentään, ei se tarkoittanut hevosten yllättäen osoittautuvan kouluratsastuksen mestareiksi kun hän kapusi satulaan.

"Kuka hullu sellaista olettaa?" Artemiksen mielestä kaikkien nyt vain kuului tietää että kaikki tapahtu hevosen, ei ratsastajan kapasiteetin sekä osaamisen mukaan.
"Vai onko vika siis sinussa kun Besserwisseristä ei irtoakaan passagea? Pöyristyttävää."

"On, ehdottomasti. Olen yrittänyt pitää sitä salassa sinulta mutta hitto, sinne meni sekin", Caitlin nauroi ja puristi jälleen Artemiksen hartiaa. Oli ehdottomasti hänen syytään, ettei miehen esteratsusta irronnut passagea. Samaahan Boydin rasittava likka oli häneltä odottanut pyytäessään, että hän ratsastaisi Eastcoastin kertaalleen läpi. Se oli ollut yksi naurettava erehdys.

"Olen niin fiksu että ihan hävettää." Mies harvoin vitsaili kenenkään seurassa, mutta Caitlin taisi olla se ainoa ihminen joka sai hänestä niin rentoutuneen puolen esiin. Hän oli rentoutuneempi kuin oman perheensä seurassa, vaikka oli tuntenut naisen naurettavan vähän aikaa.
"Saat nauraa kun minulle tulee kouluhevonen. Kuolet häpeään."

"Häpeään?" Caitlin kysyi kulmaansa kohottaen. "Minusta tulee kouluratsastuksen legenda! Sain houkuteltua pimeän puolen kasvatin takaisin valoon. Kaikkihan tietävät, että kouluratsastus on hevosurheilun kuninkuuslaji", nainen vitsaili vino virne kasvoillaan. Hän oli vain iloinen siitä, että Artemis oli löytänyt mielekästä tekemistä itselleen, vaikka miten vitsailisi esteratsastajan käännyttämisestä kouluratsastuksen maailmaan. Hänelle oli se ja sama, mitä Artemis päätyisi seuraavaksi tekemään, kunhan mies nauttisi ajankäyttönsä kohteesta.

"Älä kerro kenellekään että käännyn koska en voi hypätä enää. Maineeltasi menee pohja." Ei tosiaan olisi pohjaa naisen käännytyksellä sen jälkeen. Hän teki sen vain koska olisi ollut liian riskialtista ratsastaa rataesteillä.
"Ja häpeään. En ole kouluratsastaja, vaikka tällä raajojem määrällä onkin hallittava kroppansa esteilläkin tarkasti."

"En tietenkään, en minä nyt aivan typerä ole", Caitlin kiusoitteli. Tietenkään hän ei kertoisi miehen asioista, joskaan syy ei ollut oma maine vaan kunnioitus ystävän yksityisyyttä kohtaan. Artemis kertoisi lajinvaihdon taustoista sen minkä tahtoisi, ja loppu ei kuuluisi muille.
"Sinusta tulee vielä kouluratsastaja, usko pois", nainen lupasi huvittuneena. "Enkä voisi koskaan hävetä sinua."

"Voi kuule. Voisit." Hän naurahti pehmeästi.
"En ole aikoihin edes ratsastanut kouluhevosta."

"Ei, en voisi", nainen vastasi päätään pudistellen esitettyään hetken miettivänsä asiaa. Ei siinä ollut mitään miettimistä. Hän ei voisi hävetä ystäväänsä, vaikka tuo tekisi mitä.
"Siinähän se korjaantuu. Etsitään sinulle kiva kouluratsu jonka kanssa lähteä selvittelemään lajin saloja."

"Siitä on vuosikymmeniä." Hän oli niin nuorena jo suunnannut esteratsastuksen pariin, että koulupainotteiset hevoset olivat kaukana takana.

"Ja kun löydämme hevosen, siitä on vain muutamia hetkiä", nainen naurahti. Jos vuosikymmenten tauko niin kovin haittaisi, hän iskisi ystävänsä vaikka Remonan selkään ihmettelemään, mitä kouluratsastukseen painottuneiden hevosten aivoissa liikkui - yllätys yllätys, melko lailla samat asiat kuin estehevostenkin pääkopassa.
"Osaat ratsastaa. Ei kouluhevosen ratsastus siitä sen suuremmin eroa, ennenkö lähdet yrittämään vaikeampia asioita."

"En aio yrittää mitään villiä. Kunhan omaksi ilokseni. Pilaisin vain hyvän kouluratsun koettamalla oikeasti jotakin." Hän ei arvostanut itseään kouluratsastajana kovin korkealle ja esteratsastajana hän oli muisto vain. Muisto palkintojen ja tulosluetteloiden muodossa.

"Omaksi iloksihan sitä on paras koettaa, mihin pystyy", Caitlin naurahti pehmeästi. Hän venytti rajoja Remonan kanssa jatkuvasti vain siitä ilosta, mitä itsensä ylittäminen toi. Menestys kisoissa oli ihana lisä siihen päälle, mutta mikään mahti maailmassa ei olisi saanut häntä koettamaan 20 askeleen piaffesarjaa vain voiton toivossa.
"Noilla puheilla pääset vielä Remonan selkään koettamaan, millaista on ratsastaa askelsarjoja ja piruetteja", nainen uhkaili hyväntuulisesti.

"Ei herran jestas. Älä tee sitä Remonalle." Tammaparka, hän olisi aivan hukassa. Kyllä hän yksittäisen piruetin suoritti jotenkuten, mutta gp-tason hevosella vähintään naurettavasti.

Nainen nauroi lämpimästi ja puristi miehen hartiaa.
"Jos epäilisin taitojasi hetkenkään vertaa, en sallisi sinun edes katsoa Remonan suuntaan", hän huomautti hymyillen. Hän uskoi siihen, että Artemis pärjäisi hänenkin tähtiratsunsa kanssa siten, ettei hevonen kärsisi liikutuksesta eikä katsomossa itkettäisi tahdittoman ravin tähden.

"Et tiedä miltä se näyttää. Kuvittelet liikoja hyvä nainen." Hän ei tosiaan nähnyt itseään tamman arvoisena ratsastajana. Ei tosiaan.

"Järjestetään siis sinulle mahdollisuus osoittaa kuvitelmani vääriksi", Caitlin virnisti alahuultaan purren. Se ei ehkä ollut se, mitä Artemis oli ajanut sanoillaan takaa, mutta no, pieni kiusanteko sallittiin aina silloin tällöin. Kuka tiesi, ehkä se antaisi miehelle jotakin, mitä odottaa nyt kun päivät olivat täynnä ylimääräisiä tunteja.

"Onko meidän pakko järjestää sellainen?" Artemis hymähti, vaikka tiesi että Caitlin oli jo päättänyt asian hänen puolestaan. Kuten monta muutakin asiaa tai siltä ainakin tuntui.

"On", nainen nauroi. "Mitäs väitit, että joutuisin häpeämään sinua." Se tosin saisi odottaa siihen asti, että mies pääsisi sairaalasta ja saisi lääkäreiltä luvan nousta takaisin hevosen selkään. Sitä ennen hän ei ystäväänsä pyytäisi Remonan satulaan.

Mies olisi hevosen selässä ennen kuin saisi luvan, ainakin ennen oli ollut. Nyt hän ei välttämättä menisi, kun oli saanut niskaansa vamman. Ehkä mies nyt noudattaisi lääkäreiden ohjeita.

Caitlin hymyili katsellessaan aurinkoista pihaa. Vielä hetken kesän lämpö viipyisi heidän seuranaan, ennenkö syksy saapuisi kunnolla ja toisi tullessaan myös talven. Täytyisi nauttia kesän viimeisistä päivistä.
"Joko tahdot sisään?" Nainen kysäisi pahoillaan siitä, ettei sairaalan pihalla ollut paljoakaan nähtävää. Englantilaisethan palvoivat puutarhojaan, miksei siis sellaista voitu järjestää sairaalallekin? Typerää, kun nähtävänä oli ainoastaan muutama puu, pensas ja liian pitkäksi kasvanut ruoho.

Artemis kohautti hyvin kevyesti olkiaan. Kai hän voisi mennä sisälle, sairaalan pihassa ei pitkäksi aikaa ollut silmälle iloja. Kunhan nyt sai edes raitista ilmaa.
"Mennään vain." Saattoihan Caitlinillakin olla kiire.

Hänellä ei ollut kiire minnekään, mutta hän ei tahtonut hoitajien ajattelevan, että hän oli siepannut potilaan. Ehkä hän saisi luvan viedä Artemista ulos useammin, jos pitäisi ulkoilut järkevissä aikarajoissa. Pyörätuolia oli helppo työntää kaikessa hiljaisuudessa kohti sairaalan ovia ja huonetta, josta oli tullut turhankin tuttu päivien kuluessa. Artemisparka joutuisi viettämään täällä vielä pitkän tovin. Kenties hän voisi tehdä jotakin piristääkseen huoneen yleistä ilmapiiriä. Eipä sillä, huone oli yhtä järjestelmällinen ja suorastaan neuroottisen siisti kuin Artemiksen oma asuntokin, joten ehkä yksinkertainen sairaalahuone antoi mielelle tilaisuuden levätä.
"Kaipaatko jotakin huoneeseesi?" Caitlin päätti kuitenkin kysyä, sillä mieshän itse sen parhaiten tietäisi, olisiko kotona jotakin, mikä saisi ajan kulumaan nopeammin, jos sen vain saisi siirrettyä sairaalan tiloihin. Tablettinsa miehellä jo oli, mutta se tuskin riitti poistamaan tylsyyttä. Ehkä hän voisi tuoda kirjahyllystä aina muutaman teoksen kerrallaan tai jotakin.

Effie oli tuonut kirjallisuutta riittämiin, ainakin hetkeksi. Lähinnä miestä ärsytti se makaaminen ja tylsyys, hän halusi olla töissä ja edes jotenkin hyödyksi. Kun hän oli takaisin huoneessaan ja siinä sängyllä, olo tuntui harvinaisen väsyneeltä. Aivan kuin lyhyt ulkoilu pyörätuolissa olisi vienyt yhtään energiaa.
"En tarvitse mitään. Tabletti ja Hepburnin tuomat kirjat riittävät."

"Selvä", nainen nyökkäsi ja vilkaisi kelloaan. Olikohan hän jo viipynyt Artemiksen luona turhankin pitkään? Kaipaisiko mies omaa aikaa ja rauhaa? "Jos tilanne muuttuu niin sano vain, ja tuon mitä ikinä kaipaatkaan. Muutakin kuin kunnon kahvia", Caitlin hymähti huvittuneena. Hyvä, jos Artemikselle olisi edes jotakin tekemistä päiviksi sairaalassa, vaikka eipä lukeminen ollut läheskään yhtä mielenkiintoista puuhaa kuin ratsukoiden valmentaminen tai itse selkään kiipeäminen.

"Sanon. Vaikka tuskin keksin mitään." Juuri muuta kotoa olisi typerää kantaa tänne. Mies huokaisi raskaasti, hakien hyvän asennon sängyllä.
"Pitäisikö sinun taas mennä ja soittaa vaikka Davidille? Et voi olla täällä koko päivää."

"Eihän sitä koskaan tiedä", nainen naurahti pehmeästi. Ehkä Artemis kaipaisi lempivilttiään, kun syksy hiipisi lähemmäs, tai valokuvia hevosistaan tai jotakin. Hän tekisi kaikkensa, jotta miehen aika sairaalassa olisi mukavampi.
"En vai?" Caitlin kysäisi huultaan purren, ettei virnistäisi vallan leveästi. "Ei kukaan ole vielä minua käskenyt uloskaan. David on töissä, en viitsi häiritä häntä. Hän ajaa varmaan yöllä taas tänne." Miksei miehellä voinut olla kahta vapaapäivää putkeen? Pelkkä sunnuntai tuntui aina yhtä huijaukselta, vaikka eipä hän voisi enempää pyytää. Ei nyt, kun mies oli vihdoin palannut takaisin töihin vietettyään viikon hänen tukenaan ja turvanaan.

Caitlinin sanat saivat miehen naurahtamaan. Niin, aivan, tietenkin, David oli töissä. Ainahan tuo oli, samoin Caitlin. Näkikö kaksikko toisiaan ikinä?
"Jos Remonaa ei olisi, epäilisin sinun keksineen Davidin itse. Et ikinä tunnu tapaavan häntä, puhumattakaan siitä etten minä ole koskaan tavannut häntä. Äläkä käsitä niin että kokisin olevani asemassa jossa sinun tulisi esitellä miesystäväsi, kunhan sanoin." Ei hänkään tulisi koskaan esittelemään mahdollisia kumppaneita kenellekään, eikä vähiten siksi että sellaisia ei ollut.

"Hän asuu Lontoossa", nainen huokaisi. Olisipa mies asunut ennemmin täällä, mutta hän ei voisi pyytää sitä mieheltä. Davidin työt olivat tiiviisti sidottuina Lontooseen. Hän sen sijaan… Jos Remonaa ei olisi, hän voisi koska tahansa pakata kamansa ja muuttaa eteläiseen pääkaupunkiin. Mutta Remona kuului Rosings Parkiin, ja sen myötä myös hän. Voi huokaus sentään. Oli vain ollut helppo unelmoida hetken, kun David oli ollut hänen luonaan koko viime viikon.
"Mutta seuraavan kerran kun hän tulee tänne, lupaan esitellä sinut, jos vain tahdot", Caitlin lupasi lämpimästi. Hän tahtoisi mielellään esitellä miesystävänsä ja parhaan ystävänsä toisilleen.

Artemis nosti kättään, eiei. Ei hän ollut ihminen jota esiteltäisiin yhtään kenellekään. Etenkään jos David oli ikinä kuullut mitään hänen maineestaan.
"Ei, en tarkoittanut sitä. Käyttäkää vähäinen aikanne yhdessä, helvetti soikoon."

"Entä jos tahdon, että te tapaatte?" Caitlin kysyi päätään kallistaen. Hän puhui Davidille Artemiksesta joka tapauksessa niin paljon, ja sama päti toisinpäinkin. Olisi varmasti mukavampaa miehille, kun kaikkiin niihin tarinoihin voisi yhdistää kasvot ja henkilön.

Jestas. Olisi pitänyt olla hiljaa. Ei tehnyt hyvää Caitlinille esitellä ystävänään vähinäänkin juroa ja nyrpeää irlantilaista kollegaa.
"Miksi haluaisit?"

"Olet paras ystäväni. Tietenkin tahdon, että tunnet Davidin", nainen vastasi hetkeäkään epäröimättä. Hänestä se oli aivan itsestäänselvää. Parhaat ystävät tunsivat paremmat puoliskot.

"En epäillytkään sitä. Haluatko Davidin tuntevan minut? Et, sitä minäkin. Caitlin, en ole tavannut edes pikkuveljeni tai isosiskoni kumppaneita." Saatika he sitten Artemiksen, mutta siitä nyt tuskin oli tarpeellista edes mainita...

"Haluan", Caitlin korjasi ja astui lähemmäs sairaalasänkyä voidakseen tarttua miehen käteen. Artemis ei ymmärtänyt omaa arvoaan hänen silmissään, se oli selvää. Hän ei voisi kuvitellakaan, etteikö jossakin sopivassa kohdassa esittelisi kahta miestä toisilleen. Totta, ehkä sairaala ei ollut ympäristönä se kaikista parhain, mutta David oli ollut hänen tukenaan kun hän oli surrut Artemista oman kotinsa suojissa. Mies ansaitsi tietää, kenen tähden hän oli surrut niin, että oli ilmestynyt varoittamatta lontoolaisen asunnon ovelle keskellä yötä.
"Se on heidän virheensä. Minä tahdon, että David tuntee ystäväni."

Artemis tuhahti hiljaa. Kuten oli jo tuhanteen otteeseen todettu, naisen kanssa oli turha tapella. Hän joutuisi luovuttamaan (taas). Caitlin taisi olla ainoa joka sai miehen luovuttamaan niin helpolla.
"Hyvä on. Kunhan ei mitään ravintolassa tapaamista tai illallisjuttuja. Korkeintaan kahvia." Ei hän heti ensimmäisenä haluaisi Davidin edessä rääppiä ruokaa kuin nirso lapsi.

"Ei tietenkään", Caitlin lupasi puristaen miehen käsivartta. Ei hän pakottaisi miestä tilanteeseen, jossa tuo tuntisi olonsa entistäkin epämukavammaksi. Hän toisi mielellään Davidin vaikka pyörähtämään sairaalassa, mutta se lieni yksi niistä asioista, jotka tekisivät Artemiksen olon epämukavaksi.

Se oli todellakin yksi niistä asioista. Mies halusi edes olla kutakuinkin ruumiinsa voimissa kun tapaisi ystävänsä miesystävän.
"Ja sitten kun olen päässyt kotiin. Ei sillä ole niin kiire."

"Totta kai. Ehkä voimme tulla joskus käymään luonasi?" Hän ehdotti. Ehkä se olisi miehelle mieluisin ympäristö heti tallin jälkeen. Tallille hän ei tahtoisi Davidia pakottaa, eikä varsinkaan Artemista tapaamaan. Ei voinut olla helppoa Davidille katsoa edesmenneen vaimon hevosta, joten se olisi varsin surkea ympäristö Artemiksen esittelyyn.

"Kunhan ilmoitat etukäteen. En halua esitellä asuntoani sotkuisena." Artemiksella oli vähintään mielenkiintoinen näkemys sotkuisesta asunnosta.

"Sinun asuntosi ei ole koskaan sotkuinen", Caitlin naurahti huvittuneena, "mutta tietenkin ilmoitan."

"On se. Nyt ainakin." Artemis oli saanut lievän hepulin ennen kuin oli keskellä yötä lähtenyt ajamaan. Hän ei tosin tiennyt että ne oli siivottu suurelta osin heti torstaina.

"Annan siis sinulle aikaa siivota sen kunnolla", nainen lupasi. Hän vilkaisi rannekelloaan ja huokaisi hiljaa. Hänen pitäisi lähteä, jos hän aikoi ehtiä edes jotenkuten ajoissa tallille valmennusta vetämään.
"Minun on mentävä, mutta tulen taas huomenna. Tahdotko jotakin muuta kuin kahvia ja salaattia?"

"En tarvitse edes salaattia. Kahvi riittää, kiitos." Artemis ei voinut olettaa että ystävänsä toisi hänelle ruokaa joka päivä.
"Ja et tule huomenna, jos David tulee tänään."

Caitlin hymyili. Tietenkin hän toisi myös salaatin. Sairaalaruoka oli kaikkea paitsi herkullista.
"Aivan varmasti tulen", nainen kohotti kulmaansa. Ehkä hän ei istuisi tunteja Artemiksen seurana, mutta hän tosiaankin tulisi tapaamaan ystäväänsä, oli David pohjoisessa tai ei.

"... En anna sinun tulla. Kiellän hoitajia päästämästä." Artemis totesi tyynesti, kiusoitellen naista vain puoliksi.

Caitlin naurahti.
"Siinähän kiellät. Puhun itseni heidän ohitseen. Sitä paitsi, et saa kahvia jos en tule käymään, vaan joudut tyytymään sairaalaan litkuun."

"... Voin pyytää Hepburnia käymään." No ei pyytäisi, mutta saattoi ainakin väittää tekevänsä niin.
"Ole nyt vain hänen kanssaan. En minä karkaa mihinkään."

"Ehdin kyllä olla hänenkin kanssaan", nainen vakuutti. Hän ehtisi valmentaakin, joten siihen verrattuna pieni visiitti sairaalassa ei tuntuisi enää miltään. David ehtisi nukkua yön läpi ajamisen tuomia univelkoja pois ja olla tyttärensä kanssa kahden, ilman että hän olisi jaloissa.
"Nähdään huomenna", irlantilainen punapää tiivisti ja rutisti hellästi Artemiksen käsivartta. "Olet rakas", hän muisti sanoa, kuten oli ottanut tavakseen sanoa aina lähtiessään.

"Nähdään." Hän ei tiennyt miten reagoisi siihen viimeiseen. Miksi Caitlin sanoi niin, miksi nainen halusi sanoa sen... Se oli outoa. Kyllä hän tajusi sen olevan täysin ystävälle tarkoitettua, mutta mies ei osannut suhtautua sellaiseen. Olo jäi aina hieman vaikeaksi.