[Y] Heartbeats

11.8.2016 torstai-ilta Hexhamin keskusta
Yksinpeli Bailey Bushwellin arjesta ja sen käänteistä

Bailey, Jonathan, Fiona ja Delilah pyöräilivät pois kuorotreeneistä Hexhamin keskustassa. Oli ollut sateinen päivä mutta pilvet väistyivät elokuisen iltapäivän tieltä ja neljä teiniä nauttivat auringosta, joka vieraili Pohjois-Englannissa pitkästä aikaa. Heidän innokasta keskusteluaan hitaan pyöräilyvauhdin ohella väritti iloinen nauru – heistä neljästä oli muodostunut yksi Baileyn tiiviimmistä kaveriporukoista. Tietenkin hevospiirit olivat täysin eri asia, mutta vihdoinkin Baileyllä oli ystäviä, joiden kanssa hän saattoi jutella musiikkiasioista.
Nauru vaihtui lauluksi, kun nelikko lähti Delilahin johdolla laulaa Here Comes The Sunia. Heitä eivät kiinnostaneet ohikulkijoiden oudoksuvat katseet ja Bailey yhtyi ystäviensä lauluun hymyillen. Hän rakasti ystäviään. He olivat spontaaneja, erikoisia ja älyttömän hauskoja ja lahjakkaita. Fiona soitti pianoa kuin virtuoosi, Jonathan oli kitarataituri ja Delilah tuntui olevan kaikessa täydellinen. Hän oli aluksi ollut epävarma taidoistaan ja tuntenut olevansa keskivertoinen muihin nähden, mutta nämä ihmiset eivät olleet koskaan tuominneet häntä ja hän tunsi sopivansa joukkoon täydellisesti.
Joukon ensimmäisenä pyöräili Jonathan mustan kaupunkipyöränsä satulassa. Baileyn oli vaikea vältellä katsoa tämän menoa takaa. Hän ei voinut tunteilleen mitään, Jonathan oli ihana kaveri mutta hän oli niin ihana, että Bailey olisi halunnut enemmän. Poika ei kuitenkaan tajunnut sitä; ei Bailey osannut flirttailla tai olla viehättävä, joten hän oli vain jotenkin luottanut, että Jonathan tajuaisi. Ei ollut tajunnut. He olivat tunteneet kohta vuoden ja Bailey oli ollut aivan ihastunut Jonathaniin lähes ensimmäisestä tapaamisesta. Jonathan oli komea, lahjakas, todella hauska... lista olisi jatkunut loputtomiin. He vain sopivat toisilleen, Bailey tiesi sen. Siltikään hän ei osannut tehdä asialle mitään. Kunhan vain hymyili ja nauroi mahdollisimman nätisti, kun Jonathan heitti jonkun vitseistään keskustelun väliin.

Nelikon pyörät parkkeerattiin laiskasti pienen ostoskeskuksen eteen ja ystäväporukka lähti ruokakauppaan. Tämä kuvio oli kaikille tuttu ja sopiva, kukapa ei olisi ottanut kaupasta hieman limua, keksejä, sipsejä tai satunnaisesti jopa pakastepizzan, jos he aikoivat mennä viettämään iltaa Baileylle tai Fionalle, joka asui muutaman kilometrin päässä Bushwellien talosta. Tällä kertaa he menisivät hyvän sään ansiosta puistoon istumaan ja pelaamaan Pokemon Gota, sillä mitä muutakaan elämältä saattoi haluta kuin oikean elämän pokemoneja ja hyvää ruokaa ja seuraa? Baileylle se ainakin riitti jos johonkin väliin mahdutti myös Karan, Blaken ja kisat.

Bailey ei tiennyt aavistivatko Fiona, Delilah tai kukaan muu kuoroporukasta sitä kuinka lääpällään Bailey oli Jonathaniin. Bailey ei myöskään tiennyt halusiko muiden tietävän vai ei. Olisi aivan karmivaa jos Jonathan ei ajatellut samoin hänestä tai hän olisi ymmärtänyt jotakin väärin. Hänhän rikkoisi heidän upean porukkansa ja pilaisi suhteensa Jonathaniin ja muihin. Se oli aika iso riski ja suuri syy miksei Bailey ollut oikeasti tehnyt asialle mitään.
”Nyt syödään!” hän huudahti iloisesti ja vaihtoi ajatuksensa pokemoneihin ja ruokaan ja Fairwood Parkiin, jonka luo he olivat nyt pyöräilleet.
He istuivat alas aavistuksen kostealle ruoholle ja Delilah vingahti viileän maan kosketuksesta.
”Tässäkö me nyt istutaan?” hän kysyi epäuskoisena, vaikka olikin jo istunut alas ja nostanut laukkunsa eteensä.
”Tässä ollaan. Ja pysytään”, Fiona sanoi napakasti ja avasi keksipakettinsa.
Bailey oli istuutunut hienovaraisesti Jonathanin viereen ja tunsi itsensä hyvin itsetietoiseksi pojan vieressä. Vaikka he olivat parhaita ystäviä, se tuntui Baileystä aina joltain suuremmalta olla tämän seurassa. Vain juotuaan alkoholia Bailey tunsi itsensä tarpeeksi rohkeaksi Jonathanin seurassa ja kiitos vanhempiensa napakan tarkastelun hän ei sitäkään enää paljoa päässyt harrastamaan. Olihan se tietysti, hyi, niin kamalaa nuorelle viattomalle tytölle juhliessa juoda vähän siideriä ja likööriä. Baileystä se oli vain hauskanpitoa siinä missä mikä tahansa muukin mitä hän parhaiden ystäviensä kanssa teki. Onneksi vanhemmat eivät sentään hänen ja Tibbyn baarireissusta tienneet, se vasta olisikin ollut tilanne.

”Otatko?” Bailey ojensi irtokarkkipussiaan Jonathanille, joka istui farkkutakkinsa päällä. Poika kääntyi katsomaan värikästä, täyttä pussia. ”Siellä on sun lemppareita, niitä matoja”, hän lisäsi ja sen ansiosta Jonathan iski kätensä samantien pussiin ja napsi suuhunsa karkkeja. Bailey hymyili, hän tiesi mistä karkeista Jonathan tykkäsi eniten ja otti niitä aina. Itse hän söi mieluiten kaikkia suklaaherkkuja kuten toffeenappeja, joita napsi nytkin. Delilah oli oma terveellinen vegaani itsensä ja hörppi mehua. ”Aiotko oikeasti pysyä herkkulakossasi?” Fiona kysyi kulmat koholla Delilahilta ja napsautti keksinsä samalla kahtia.
”Aion”, hän nyökkäsi päättäväisenä omana itsenään. Bailey kadehti Delilahissa monta asiaa ja vegaanius ja herkkujenvälttelytaito olivat listassa korkealla. Äidistä vegaanius oli kuitenkin höpönlöpöä ja olisi huono ruokavalio hänenlaiselleen urheilijalle. Eipä Baileyllä ollut moneen asiaan sananvaraa ja tämä oli vain yksi niistä asioista, joista hän ei jaksanut enää ensimmäisen kerran jälkeen edes väitellä.
”Kateeksi käy”, Bailey sanoi Delilahille. ”Taisin mä joskus pitää viikon tauon karkeista mut siihen se jäi...”
”Tuttu tunne”, Jonathan vastasi ja vei kätensä takaisin Baileyn karkkipussille.
”Oh! Pikachu, pikachu, pikachu!” Fiona huudahti innoissaan ja tuijotti puhelintaan. ”Se vain tuli... mut nyt en saa sitä. Ei kai se karkaa!!” hän puheli kiihdyksissään itsekseen ja muut nauroivat hänelle, vaikka kaivoivatkin itsekin puhelimensa esiin.
”Sain sen!” Fiona huudahti ensimmäisenä. Bailey sai Pikachun myös mutta Jonathanin ja Delilahin omat karkasivat.
”Hitto”, Jonathan kirosi ja laski puhelimensa syliinsä hetken päästä.

Kaverusten iltapäivä kului kuten aina, jutellessa, syödessä, ja laulaessa. Bailey ei olisi halunnut nousta Jonathanin ja muiden viereltä ruoholta, mutta milloin hänen elämänsä oli oikeasti ollut pelkkää istuskelua ja nautiskelua. Sellainen ajatus oli kuin jostakin fantasiamaailmasta, joka ei oikeasti ollut olemassa. Tällaiset hetket karkasivat aina nopeasti ja niitä mahtui viikkoon niin vähän. Liian vähän. Hän olisi halunnut olla Jonathanin kanssa niin paljon enemmän kuin nämä tämänhetkiset noin kaksi kertaa viikossa. Ehkä poika suostuisi vihdoinkin hänen mukaansa tallille.

”Nähdään taas”, Fiona huudahti Delilahille ja Jonathanille, jotka asuivat toisessa suunnassa. Bailey vilkutti virnistäen kaksikolle ja pyöräili Fionan vierellä – hän asui vain 10 minuutin päässä Bushwellien talosta ja matka kuorotreeneistä oli taittunut punahiuksisen kaverin kanssa alusta lähtien. Fiona oli käynyt pari kertaa hänen mukanaan tallilla, valokuvaamassa. Varmasti Jonathankin viihtyisi Rosingsissa, jos ja kun hän saisi pojan suostuteltua.

17.8.2016 keskiviikkoiltapäivä, Rosings Park

Jonathan oli hänen kanssaan tallilla! Ajatus oli hämmentävän onnellinen, vaikka hän kävelikin ihanan pojan vierellä jo tallikäytävää pitkin kohti hänen kahta ihanaa hevostaan. Jonathan pitäisi niistä varmasti, vaikka olikin sanonut ettei ole ikinä oikeasti koskenut hevosiin! Bailey oli yhtä hymyä myös siksi, että muut tallilla kävijät varmasti luulivat Jonathania todellakin hänen poikaystäväkseen. Olipa se ihana ajatus.
”Ja tässä ovat Blake ja Kara”, hän pysähtyi kahden siistin karsinan eteen ja esitteli kädellään ja hymysuin kaksi omissa karsinoissaan seisovaa hevosta. Ne katsoivat kummatkin kiltisti korvat hörössä saapuneita ihmisiä, vaikka Blake olikin tapansa mukaisesti takapuoli käytävään päin. Siinä missä Blake viihtyi omissa oloissaan eikä välittänyt vieraista, oli Kara sekunnissa tunkemassa turpaansa ruoka-aukosta ulos ja nuuhki kiinnostuneena Jonathania.
”Se on kiltti ja haluaa tutustua”, Bailey naurahti ja sipaisi avonaiset hiuksensa korviensa taa. ”Rapsuta sitä vaan”, hän kannusti ja vei oman kämmenensä nuoren orin turvalle.
Jonathan katsahti Baileytä ja sitten hevosen turpaa ja sen isoja sieraimia. Pilkullinen poni näytti ihan sopivan kokoiselta mutta tämä Kara oli paljon isompi kuin hän oli kuvitellut. Haluamatta kuitenkaan näyttää nyhveröltä, Jonathan vei kätensä Karan turvan eteen ja sitten silittämään sitä.
”Kara on vasta 9-vuotias. Blake on 12”, hän kertoi. Ei se kaksitoistakaan ollut paljoa mutta Bailey oli nähnyt niin hyvin miten Blake oli aikuistunut, että se tuntui oikeaa vanhemmalta. He olivat nähneet niin paljon yhdessä. Karaa odotti sama matka, ja toivon mukaan kahta loisteliaampi sellainen. Bailey ei voinut olla unelmoimatta siitä, miten hän nousisi Karan kanssa junioritasolla kansainvälisiin kisoihin entistä paremmin ja pääsisi kisaamaan entistä isommissa luokissa. Olihan iso hevosorii eri asia kuin poni, vaikka se poni olisikin koko maailman upein poni. Hän oli kesän aikana niin pakosta kuin lopulta omasta halustaan lämmennyt idealle vaihtaa junioreihin ja lähteä koittaa onneaan Karan kanssa uudessa maajoukkueessa. Hänellä oli tavoitteita, eikä hän voinut jäädä murjottamaan kun oli aika liikkua eteenpäin. Eihän Blake kuitenkaan ollut lähtemässä mihinkään, se pysyisi hänellä!
”Eli ne on aika nuoria vielä?” poika varmisti kaveriltaan. Bailey nyökkäsi ja naurahti hiljaa kun Karan turpa yritti hamuta hänen ja pojan sormia. Jonathan vei omansa pois nopeasti, vaikka Bailey tiesi paremmin, ettei Kara olisi sen sormia suuhunsa ottanutkaan tai puraissut.
”Haluuks nähä yläkerran?” Bailey ehdotti sitten ja katsahti käytävän toiseen suuntaan, ”Se on tosi hieno!”
Jonathanin suostuttua, Bailey juoksutti pojan portaat ylös yläkertaan ja esitteli matkalla jokaisen merkittävän kisahevosen, jonka tunsi ja jokaisen oven ja huoneen kuin oman kotinsa. Hän tunsi ehkä liiankin hyvin Blaken ja Karan naapurit mutta Jonathania se ei tuntunut häiritsevän, ennemmänkin huvittavan. Juuri siksi Jonathan oli niin ihana, hän jaksoi Baileyn hulluimpiakin tempauksia ja juoksi mukana minkä kerkesi.

Kun kaksikko oli istunut aikansa maneesia katsellessa oleskeluhuoneessa, he olivat hakeneet Baileyn ratsastussaappaaat ja muut varusteet pukuhuoneesta. Poika saisi nähdä Blaken ihan liikkeessä, vaikka tänään Bailey ratsastaisi sillä varsin kevyesti itsenäisesti. Ehkä se ei olisi tylsää katsottavaa, Bailey voisi vaikka ottaa lopputreenien ajaksi varusteet pois ja näyttää kaikkia heidän temppujaan. Ei kai hän ja hevoset voineet tylsältä vaikuttaa, jos hän oli kuitenkin saanut Jonathanin tulemaan tänne asti. Oli kamalaa, kun ei tiennyt tunsiko toinen samoin kuin hän vai ei.

Blake oli nopeasti valmis ja kalisteli ja jäysti suoraa kuolaintaan kun he kävelivät pienelle B-kentälle.
”Tää on ihan hurjan kokonen paikka”, Jonathan ihmetteli ja katseli ympärilleen kun lompsi ratsukon vierellä kentälle.
”Niin on”, Bailey naurahti. ”Tänne hukkuu ellei tiedä paikkoja.”
Blake liikkui treenien läpi hyvin ja Bailey oli tyytyväinen kun saattoi näyttää Jonathanin silmissä hyvältä ja taitavalta ratsastajalta, vaikkei poika tiennytkään pätkääkään hevosista ja ratsastamisesta peräänannosta ja muista termeistä puhumattakaan. Oli mukavaa ratsastaa ponia, joka vetreytyi nopeasti, viihtyi esiintymässä uudelle tuttavuudelle ja antoi kaikkensa kevyeidenkin treenien aikana. Bailey todellakin otti satulan ja suitset pois ponin päältä kun oli ratsastanut ponia 45 minuuttia.
”Mitä ihmettä teet?” Jonathan kauhisteli kun Bailey päästi ponin vapaaksi ilman muita varusteita kuin suojat jalassa tyhjälle kentälle.
”Odota ja katso”, Bailey nauroi hilpeänä. Ihmisten reaktiot olivat ihan mahtavia. Hän vihelsi ponia, joka ravasi toisessa päässä kenttää ja se kääntyi hurjalla vauhdilla ja laukkasi tytön eteen. Bailey kehui sitä jokaisen onnistuneen liikkeen jälkeen pehmeästi. Ruuna kyyristyi kumarrukseen tytön käskystä, nousi kun Bailey oli noussut sen selkään ja nyökytteli päätään innoissaan kun sai herkkuja tempuistaan. Parempaa kaikesta teki juuri Jonathan, joka toimi heidän yleisönään. Ilman edes kaulanarua, poni lähti laukalle paikaltaan ja lähti kiertämään kenttää Bailey selässä siististi istuen. Se kuunteli tytön painoapuja niin, että meno näytti täysin eleettömältä tottumattoman katsojan silmissä.
Pitkällä sivulla poni laskeutui raviin Baileyn nojatessa taaksepäin ja laskeutui sujuvaan passageen. Poni osasi vakuuttaa koulussakin kun vain jaksoi keskittyä tarpeeksi. Onneksi se oli syntynyt esiintyjäksi. Passagesta se jatkoi lennokkaassa ravissa ja pysähtyi keskelle kenttää. Bailey hymyili Jonathanille. ”Katso”, hän nauroi ja nykäisi ponin harjanjuuresta hieman niin, että Blake ymmärsi nousta takajaloilleen. Se oli upea poni ja potkaisi dramatiikan nimissä etujaloillaan ilmaa ja laskeutui sitten takaisin neljälle jalalle. Jonathanin reaktio oli niin yllättynyt, että Bailey nauroi sille ääneen.
”Wow”, hän vain sanoi kun Bailey antoi Blaken kävellä kentän aidalle. ”En tajunnut, että tarkotit tätä kun sanoit että se osaa vähän temppuja.”
Tyttö kohautti olkiaan hymyillen ja laskeutui selästä. ”Se osaa vaikka mitä muutakin mutta näytän loput jos lupaat tulla joskus uusiksi mun kanssa tänne”, hän virnisti.
”Okei”, Jonathan lupautui nopeammin kuin Bailey oli osannut odottaa ja tämä hymyili vielä leveämmin. ”Mahtavaa”, hän vastasi ja laittoi näppärin ottein suitset takaisin haluttoman ponin päähän. Hän oli taluttanut ponin vapaasti talliin pariin otteeseen mutta oli saanut aika tuomitsevia katseita eikä viitsinyt enää ottaa niin isoja riskejä ruuhka-aikoihin. Lauantai-aamut olivat sitten asia erikseen.
Hän oli ottamassa satulan aidalta kantoonsa mutta Jonathan yllätti hänet uudestaan ja tarjoutui kantamaan sen hänen puolestaan. Niimpä he kävelivät takaisin talliin ja Bailey vastaili Jonathanin kiinnostuneisiin kysymyksiin mielellään. Olihan hän tiennyt, että poika viihtyisi.

Kara jäi odottamaan vuoroaan kun Bailey saattoi Jonathanin tämän pyörälle. Bailey ymmärsi täysin, että Jonathanilla oli menoja eikä kahden hevosen seuraaminen ollut ulkopuoliselle kovin kiinnostavaa puhumattakaan siitä, että Karan ja hänen väenvänkääminen ei muutenkaan ollut kovin hienoa. Oli silti harmi, että tämä oli jo lähdössä vaikka he olivat viettäneet tallilla jo kaksi tuntia. Bailey käveli pojan vierellä kädet hupparin taskuissa ja etsi tekosyitä kävellä lähempänä tätä kuin tarpeellista. Olikohan Jonathan oikeasti niin sokea kuin muut pojat, ettei tajunnut jos tyttö piti hänestä. Jonathan oli niin huomaavainen ja kiva, että eihän se voinut olla totta. Mutta miksei hän tehnyt mitään? Tai miksei hän itse uskaltanut tehdä asialle mitään. Hän oli jumittanut tässä jo vuoden…

Jonathan nykäisi parkista pyöränsä ja Bailey katseli kuinka poika nousi sen satulaan. Ja niin sekin hetki tehdä asialle mitään karkasi käsistä. Yhtäkkiä hän vain vilkutti ja Jonathan kääntyi selin ja pyöräili pois.

20.8.2016, Hexhamin keskusta

”Jee hyvää yksivuotispäivää!!” he huudahtivat nauraen ja kilistivät juomatölkkejään yhteen. Tuttu nelikko oli kerääntynyt tutun ostarin penkille ja pienistä tihkusadekuuroista huolimatta he olivat kärsivällisesti ulkona sään armoilla juhlistamassa yhteistä viime vuottaan. Tasan vuosi sitten Bailey oli tavannut ensimmäisen kerran Jonathanin, Fionan ja Delilahin. Viime vuosi oli ollut ihan mahtava. Hän oli päässyt ihan oikeasti laulamaan ja esiintymään eikä ollut enää voinut piilotella laulutunneilla tai pianon takana. Ja hän oli kehittynyt. Ja oppinut tanssimaan, soittamaan ukuleleä, voittamaan esiintymisjännityksensä ja ties mitä muuta. Ei hän vaihtaisi elämäänsä kenenkään muun kanssa, vaikka välillä vapaa-ajan puute tuntuikin kamalan tukahduttavalta. Nytkin hän oli kerennyt istumaan iltapäivää kavereidensa kanssa vain, koska oli mennyt tuntia aikaisemmin tallille ja ratsastanut Blaken ennen Karan valmennusta toisin kuin yleensä.
”Olette ihan parhaita”, Bailey sanoi hymyillen ja hörppäsi Sprite-tölkistään ensimmäisen hörpyn. Jonathanilla oli Pepsiä, Delilahilla kivennäisvettä ja Fionalla energiajuomaa. Vielä menisi hetki ennenkuin he saisivat pitää kädessään laillisesti alkoholitölkkejä mutta tähän hätään limut kelpasivat mainiosti.
”Sinäkin olet”, Delilah sanoi iloisesti ja halasi vieressään istuvaa blondia. Heistä oli tullut ihanan läheisiä, kaikista. Eikä heitä haitannut, vaikkei Bailey ikinä ehtinyt oikeasti olemaan heidän kanssaan. Olisivatpa he edes käyneet samaa koulua, niin kaikki olisi ollut helpompaa.

Iltapäivä kului aivan liian nopeaan ja Fiona ja Delilah joutuivat lähtemään kotiin.
”Ei lähdetä vielä, jooko?” Bailey aneli Jonathanilta. ”Saan niin harvoin vaan istua täällä ilman äitiä tai jotain muuta hengittämässä niskaan.”
”Okei, käy mulle”, Jonathan vastasi ja korjasi asentoaan ostoskeskuksen sisällä olevalla penkillä, johon he olivat lopulta siirtyneet kun sade oli kiristänyt tahtiaan.
”Miten oikeasti jaksat sitä, että sun elämä on noin kiireistä?” poika kummasteli. ”Saatko ikinä nukkua pitkään aamulla tai vaan maata kotona?”
”No en”, Bailey mutristi. ”Mutta äidin mielestä pitää olla harrastuksia, kotitöitä ja retkiä. Ei saa vaan olla.”
”Eikä sille riitä et oot menestynyt kenttäratsastaja?” poika jatkoi ihmettelyä. Jonathanin oli helppo olla, hänen vanhempansa olivat ihania ja rentoja.
”En tiedä, ei kai”, Bailey kohautti olkiaan. Ei hän kyseenalaistanut liian usein äidin päätöksiä, koska siitä ei ikinä seurannut mitään hyvää. ”Mut jos vaan ratsastaisin en ois ikinä tavannut teitä”, hän muistutti. Hän rakasti kuorossa olemista ja sitä, että sai harrastaa enemmän kuin ollenkaan. Pitäisihän hänen olla ennemmin kiitollinen vanhemmilleen.
”Totta”, Jonathan naurahti. ”Noh, propsit sulle, että jaksat tehdä niin paljon. Saat kaikki muut näyttämään huonolta kun olet niin ahkera ja tollanen ihmeellinen multilahjakkuus.”
Bailey hymyili lämpimästi Jonathanille saadessaan sellaisia kehuja ja levittäytyi penkille Fionan ja Delilahin lähdettyä. Hän nosti jalkansa Jonathanin reisille, kuten sata kertaa aikaisemminkin. Ja kuten sata kertaa aikaisemminkin, Jonathan laski käsivartensa Baileyn kapeiden säärien päälle ja selasi siitä puhelintaan. He olivat niin läheisiä, että Bailey olisi voinut vannoa Jonathanin tuntevan samoin kuin hän. Oliko mikään muu edes mahdollista? Hän nosti katseensa omasta puhelimestaan poikaan muttei sanonut mitään kuten oli jättänyt sanomatta jo vuoden ajan. Ei hän uskaltanut. Tai osannut. Miten tällaisia asioita muka hoidettiin?

”Jonathan...” hän aloitti kuitenkin hetken kuluttua. Kun poika nosti katseensa Baileyhyn ja nosti kulmiaan kysyvästi, tyttö mietti miksi ihmeessä oli edes avannut suunsa. ”Ei mitään”, hän sanoi nopeasti ja laski katseensa takaisin puhelimeensa.
”No mitä?” poika naurahti. Olisipa hän vain jättänyt asian olla.
”Ei mitään”, Bailey väitti vastaan ja sipaisi hiuksiaan selälle hermostuneena. Ei hän halunnut avata suutaan ja sanoa ajatuksiaan ääneen. Ei hän halunnut tulla torjutuksi, vaikkei halunnutkaan nähdä sitä edes vaihtoehtona.
”Ei sitten”, Jonathan sanoi ja tuhahti ihmeissään.
”Tai siis...” Bailey jatkoi kuitenkin. Enempää hän ei saanut suustaan. Tämä ei ollut nyt aivan suunniteltua. Miten niin yksinkertainen lause takertui kurkkuun niin tehokkaasti. ”Minä… tykkään sinusta”, hän sanoi sitten ja halusi pudota maan alle tai karata paikalta. Lyhyen hetken päästä tyttö uskalsi katsoa Jonathania eikä osannut lukea tämän ilmettä. Hän oli...hämmentynyt? Pettynyt? Varmaan halveksi häntä nyt - olihan se ihan typerää, että hän oli sillälailla ihastunut parhaaseen kaveriinsa. Ei se ikinä toiminut tai loppunut kauniisti olisihan se pitänyt jo pelkästään tv-sarjoista ymmärtää.
”Ööö...” Jonathan sanoi ja kääntyi tytön puoleen katsellen kummasti ympärilleen. Mitä hän kuvitteli etsivänsä tai näkevänsä?
”Mulla on sulle salaisuus”, hän sanoi ja Bailey katsoi kaveriaan kummastuneena. Mitä ihmettä tapahtui? Ei hän ollut kuvitellut, että tällaiseen kuului jotain salaisuuksia. Olisi vain sanonut ettei tykkää hänestä ja se olisi sillä selvä. ”Etkä saa kertoa kenellekään siitä, okei?” poika sanoi varsin hiljaa.
Bailey oli sanaton ja vain nyökkäsi.
”Olen homo”, hän kuiskasi niin, ettei ohikulkevat tuntemattomatkaan saattaneet kuulla. Bailey katsoi Jonathania, joka näytti nolostuneelta.
”Mitä?” Bailey vastasi yhtä hiljaa ja kurtisti kulmiaan. Hän ei ymmärtänyt. Oliko Jonathan homo? Mutta eihän se voinut olla niin. Oliko hän kuvitellut kaiken heidän välillään olevan ensimmäisestä päivästä lähtien?
Jonathan nyökkäsi ja halusi selvästi, että Bailey ymmärtäisi eikä suuttuisi tai pillastuisi. Onneksi Bailey ei ikinä olisi voinut suuttua tällaisesta, vaikka olikin aivan murtunut näyttämättä sitä ulospäin.
”Olempa tyhmä...” tyttö vain sanoi ja käänsi katseensa käsiinsä ja mustaksi lakattuihin kynsiin. Ei Jonathan kuulunut olla nolona, vaan hänen. Hän oli ihastunut parhaaseen ystäväänsä, se oli jo tarpeeksi noloa, mutta että tuo oli vielä homo eikä hän ollut yhtään tajunnut, ettei toinen ollut kiinnostunut oikeasti.
”Etkä ole, ei kukaan tiedä”, Jonathan vakuutti. ”Olet ainoa, joka tietää.”
”Ainoa?” Bailey vastasi ja nosti katseensa poikaan. ”Edes vanhempasi eivät tiedä?” Siihen Jonathan pudisti päätään. ”Mutta söpöä että pidät minusta. Minäkin pidän sinusta… en vain sillä tavalla”, Jonathan vastasi ja hymyili vaisusti. Niin Bailey oli saanut kuulla ne kaipaamansa sanat pojan huulilta mutta hieman eri merkityksessä kuin oli alunperin kuvitellut. Bailey vastasi pojan hymyyn mutta tunsi itsensä yhä idiootiksi, vaikka Jonathan oli yrittänyt sanoa toisin.
Bailey hiljeni hetkeksi ja Jonathaninkin katsoi eteensä. Oli hurjaa, että hän oli osannut ja uskaltanut sanoa ääneen, että hän piti pojista. Bailey oli kuitenkin tärkeä ihminen hänen elämässään ja vaikka tämä ei aivan ollutkaan tapa, jolla Jonathan oli ajatellut tulevansa ulos kaapista, oli hän kuitenkin aikonut sanoa sen ääneen ystävälleen joku päivä. Kun Bailey tiesi, jokin näkymätön taakka hänen selältään oli nostettu. Vielä olisi matkaa siihen, että hän uskaltaisi kertoa vanhemmilleen tai kenellekään muulle. Oli kuitenkin lohduttavaa, että Bailey tiesi ja Jonathan saattoi luottaa myös häneen.
”Et saa kertoa kenellekään”, poika vakavoitui ja muistutti kuitenkin. Bailey nyökkäsi napakasti. Ei hän todellakaan kertoisi. Tämä oli Jonathanin ja hänen salaisuus. ”En ikinä.” Totta kai hän halusi, että Jonathan olisi oma itsensä mutta kuka hän oli pakottamaan kaveriaan tekemään mitään epämukavaa.
”Edes Fiona tai Delilah eivät tiedä?” Bailey jatkoi. Hänellä oli enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
”Eivät”, Jonathan vastasi harmistuneena.
”Aiotko kertoa heillekin?” tyttö jatkoi. Olivathan he läheisiä kaikki. Mutta Jonathan vain pudisteli päätään. ”Jonathan… he ovat parhaita kavereitasi myös. Olleet pidempään kuin minä”, hän huomautti.
”Ehkä joskus”, poika vastasi ja Bailey huomasi kyllä, että asia oli Jonathanille vaikea. Niimpä hän antoi olla ja kaksikko istui ostoskeskuksen penkillä juttelemassa vielä hetken, ennenkuin hekin lähtivät kotiin.

Kotona Bailey meni hiljaisena suoraan huoneeseensa ja lysähti sängylleen. Oliko hän juuri myöntänyt pitkän ihastuksensa… (tehnyt jotakin mitä ei ikinä kuvitellut pystyvänsä tekevän) ja tullut torjutuksi mitä oudoimmalla tavalla? Ajatukset pyörivät pitkälle yöhön tytön päässä mutta lopulta hänkin nukahti. Ehkä kaikki tuntuisi selkeämmältä huomenna.