[Y] In peace may you leave the shore

Toukokuu 2016

Evelyn kurtisti kulmiaan seuratessaan, miten epäpuhtaasti tamma liikkui. Defy oli ontunut jo pidemmän aikaa toista etujalkaansa, josta ei ollut edes ylilyövän perusteellisissa tutkimuksissa paljastunut sen suurempaa vikaa. Jalka oli silloin tällöin kuuma ja keräsi nestettä monina öinä, mutta varsinaista vikaa siinä ei ollut. Hän oli tehnyt kaikkensa auttaakseen hevostaan ja piinannut kaikki hevosiin perehtyneet tuttavaeläinlääkärinsä samaan puuhaan. Ongelmaan ei ollut löydetty syytä, mutta ratkaisu oli ollut käsillä, tai ainakin siltä se oli tuntunut, sillä viimeksi hevonen oli ontunut etustaan yli viikko sitten. Tänään tilanne oli toinen. Nainen huokaisi viedessään hevosen karsinaan ja tunnusteli läpi jalat jo turhankin tutuksi käyneellä rutiinilla. Ei mitään, ei niin kerrassaan mitään. Hän oli heitellyt mitä hurjempia diagnooseja ilmoille viikkokaudet, vaan tässä sitä oltiin - hevonen ontui taas käsittämättömästä syystä. Hän tahtoi uskoa muiden vakuutteluihin, että näitä kausia vain tuli silloin tällöin. Ehkä viime kengityksen yhteydessä kavio oli vedetty aavistuksen liian lyhyeksi. Ehkä tamma polkaisi terävästi kiven päälle tarhatessaan. Ehkä ratsu oli jumissa selästään. Vaihtoehtoja oli lukuisia, ja oli vain huonoa tuuria, että ne iskivät peräjälkeen. Ei mitään muuta.

Nainen ei kuitenkaan luottanut moiseen. Sattumaa ei ollut hevosten vammojen kohdalla. Niille oli aina syy ja selitys, eikä mikään käynyt sattumalta. Hevonen ei yllättäen ontunut kolmen päivän välein samaa etujalkaansa. Hän ei vain ollut löytänyt syytä tai selitystä, vielä. Hän löytäisi sen kyllä. Kuvauttaisi tamman jalat vaikka päivittäin, kunnes röntgenkuvista erottuisi jotakin. Raahaisi ultraäänilaitteen tallille pysyvästi, jotta saattaisi tutkia jänteet aamuin illoin. Hän tekisi sen kaiken, jos saisi sillä mielenrauhaa ja hevoselle paremman olon. Defy kävi päivä päivältä kärttyisämmäksi. Muiden hevosten kohdalla happamuus ja huonot käytöstavat olivat ärsyttävä hidaste, mutta tamman menneisyyden huomioonottaen hän ei tahtonut ottaa riskejä. Defy voisi olla arvaamaton, kun jalkaan sattuisi riittämiin. Hän ei tahtonut tamman satuttavan itseään tai ketään käsittelijöistään käymällä varoittamatta päälle hampaat irvessä.

Evelyn huokaisi jättäessään tamman karsinaan lepuuttamaan jalkaansa. Ehkä hän voisi viedä Lionheartin maastoon ja ravistella huolen harteiltaan edes siksi hetkeksi, kun nauttisi täysiverisen seurasta. Ei hän voisi enempää tehdä Defyn eteen, kun oli jo käyttänyt jokaisen oljenkortensa värvätessään jokaisen hevosista ja erityisesti niiden jaloista tietävän tutkimaan rakkaan tammansa.

Kesäkuu 2016

Kaviokuume oli itsessään jo sana, jota yksikään hevosenomistaja ei tahtonut kuulla. Se toi mieleen kaikki painajaismaiset tarinat lapsuuden poneista, jotka paisuivat hillittömiin mittoihin talven aikana ja kehittivät itselleen kaviokuumeen heti päästessään keväällä vehreän ruohon ääreen imuroimaan moista kitusiinsa. Vielä vähemmän moisen diagnoosin tahtoi saada, kun sairastajana oli arvaamaton, välistä aggressiivinen entinen esteratsu. Evelyn oli paininut vaihtoehtojensa kanssa heti ensimmäisestä päivästä lähtien, kun vasemmassa etujalassa oli tuntunut voimakas pulssi ja kavio suorastaan hohkannut kuumuutta ympärilleen. Defy oli kiukutellut niin, että jopa hänen oli ollut vaikea käsitellä hevosta, ja kuuleman mukaan tamma oli purrut tallityöntekijää useaan otteeseen aamuvuorojen aikana. Oliverparka. Evelyn painoi nimen mieleensä varmistaakseen, että osaisi ohjata kiitoksensa ja pahoittelunsa oikeaan suuntaan. Kenties jonkin sopivan lahjan kera, sillä Defyn hoitaminen oli enemmän kuin mitä hän saattoi hyvällä omatunnolla tallityöntekijältä pyytää. Defy oli arvaamaton hevonen, jonka käsittely oli melkoista uhkapeliä. Hän ei olisi voinut olla kiitollisempi ammattitaidosta, jota Oliver oli osoittanut.

Mutta kiitollisuus ei auttanut tammaa, jonka olo karsinassa oli tukala kipulääkkeestä ja paksusta turvepatjasta huolimatta. Hevonen siirsi painoa etujaloiltaan pois, ja nyt oikeakin etujalka oli alkanut oireilla. Evelyn tuijotti synkkänä tammaa, jonka silmien älykkään, tulisen katseen kipulääkkeet olivat vieneet pois. Hänen upea, uskomaton hevosensa oli jälleen kivun kourissa heti, kun lääkkeiden vaikutus alkoi hiipua. Defy ei ollut ansainnut tätä. Tamma olisi ansainnut pitkän elämän laitumella hevoskavereiden seurassa. Sen sijaan ratsu joutui viettämään viikkotolkulla aikaa sisätiloissa, kun muut laidunsivat kesäisen auringon alla. Hän huokaisi raskaasti. Defy oli taistelijasielu, mutta kuinka paljon hän voisi vielä ruunikolta pyytää, ennenkö hän pyytäisi liikaa? Olisiko kuitenkin vain parempi laskea tamma lepoon nyt, kun hevonen ei ollut joutunut kulkemaan kivistä tietä kivun läpi takaisin terveiden kirjoihin? Mutta entä jos hevonen paranisi täysin, eikä kaviokuumeesta jäisi muuta kuin yksi ikävä muisto elämän varrelle? Nainen huokaisi ja sulki silmänsä nojaten otsaansa karsinan kylmiin kaltereihin. Hevosten omistaminen oli harvinaisen syvältä.

Heinäkuu 2016

Evelyn vilkaisi tammaa, jonka oli tuonut narun päässä ulkoilmaan. Kipulääkkeitä oli jouduttu vaihtamaan, kun aiempi merkki oli alkanut tehdä enemmän hallaa kuin hyvää aiheuttamalla kipua vatsan seutuville, jota Defy puolestaan oli purkanut yrittämällä syödä kaikki lähelleen pyrkivät ihmset. Uusi kipulääke oli vatsaystävällisempi ja ainakin vielä näytti pitävän kivun loitolla. Tamma liikkui jo paremmin, mutta kenkiä saisi odottaa edelleen. Hän ei laittaisi hevostaan läpi kengityksestä, ennenkö kipu kavioista olisi poissa. Onneksi sitä kohti taidettiin mennä jatkuvasti, sillä Defy oli jo paremmalla tuulella eikä vaatinut enää niin paljoa särkylääkettä kivun lievittämiseksi. Toivoa oli, tai ainakin niin kaikki olivat hänelle vakuutelleet. Evelyn ei tuntenut oloaan kovinkaan positiiviseksi katsoessaan tammaa, joka näytti kaikelta paitsi siltä rakkaalta ystävältä, jonka hän muisti vuosien takaa. Hevonen näytti väsyneeltä, kyllästyneeltä ja kerta kaikkiaan uupuneelta elämään tallissa, mutta edes lyhyet kävelyretket narun päässä eivät riittäneet palauttamaan tuttua kiiltoa tummiin silmiin. Hän huokaisi hiljaa ja rapsutti tummaa otsaa kääntäessään hevosen takaisin tallin ovia kohden. Parempi mennä sisään.

Fuego ja Roo saapuivat yhdessä tervehtimään, kun hän oli saanut Defyn karsinan suojiin. Nainen hymyili pienesti koirilleen ja kumartui rapsuttamaan kahta energistä poikaa, jotka olisivat todennäköisesti kuuluneet remmin päähän eivätkä suinkaan vapaiksi tallikäytävälle, mutta minkäs moiselle mahtoi. Koirat viihtyivät keskenään ja irti, joten niin ne saivat elellä kunnes päätyisivät tekemään jotakin niin tyhmää, että siihen olisi puututtava. Evelyn vilkaisi koiria rapsutellessaan hevosta, joka näytti apealta karsinassaan. Tamman pää roikkui matalalla ja korvat röpsöttivät sivuille, kun hevonen huokaisi syvään. Hänen teki mieli mennä halaamaan hevosta ja vakuuttaa vakuuttamasta päästyäänkin, että tamma tulisi kuntoon. Mikään muu ei ollut vaihtoehto.

Paria viikkoa myöhemmin

Kun oli käynyt selväksi, ettei kavioissa enää ollut kipua tai ainakaan hevonen ei sitä millään tavalla osoittanut, olivat he yhdessä kengittäjän kanssa järjestäneet sädettä tukevat kengät tamman jalkoihin. Röntgenkuvia oli tullut tuijoteltua siinä yhteydessä paljonkin, jotta kavioluun kääntymä oli käynyt ilmi ja saatu korjattua kengityksellä. Nyt, kun tammalla oli kengät jalassaan ja kipulääkkeet jätetty pois päivittäisestä ruokavaliosta, saattoi eron jälleen huomata. Hevonen ei varonut jalkojaan ja oli jyrätä omistajansa yli, kun Evelyn livahti karsinaan. Tamma pääsisi pienemmän kokoiseen oritarhaan ulkoilemaan valvotusti, kunhan vain ensin antaisi kiinni omistajalleen. Evelyn rapsutti hevosen otsaa ennenkö lähti taluttamaan ratsua kohti tarhaa. Siinä sai useamman kerran muistuttaa kulkutahdista, kun Defy olisi niin mielellään vain sännännyt ulkoilmaan. Tamma oli täynnä vaivoin pidäteltyä energiaa tanssahdellessaan tarhalle. Heti, kun Evelyn laski hevosen irti, aloitti ratsu kunnon revittelyn, mikä ei oikein osunut yhteen suunnitelmien kanssa.

Nainen sai jatkuvasti rauhoitella hevostaan sekä äänellä että eleillä, mutta lopulta hurjat hypyt ja pukittelut sekä äkkinäiset kiihdytykset ja käännökset vaihtuivat letkeään raviin ja pään viskomiseen. Evelyn hymyili katsoessaan, miten Defy suorastaan rojahti maahan ja piehtaroi antaumuksella. Hevosesta säteilevä onni ja ilo sai väkisinkin hymyn huulille. Hän ei olisi voinut olla ylpeämpi tammasta, joka oli jälleen osoittanut ainutlaatuisuutensa mitä selkeämmin. Nainen antoi tamman nauttia kesäisestä auringosta, lämpimästä hiekasta ja raikkaasta tuulesta useamman hetken nojaillen itse aidan tolppaan. Hänen hieno, ihana hevosensa.

Elokuu 2016

Evelyn oli ollut varma, ettei mikään olisi pahempaa kuin löytää hevonen uudestaan takakenosta asennosta karsinastaan, mutta oli ollut väärässä. Vielä pahempaa oli löytää hevonen, joka makasi paksun turvepatjansa seassa eikä suostunut nousemaan jaloilleen ollenkaan. Kun tamma oli lopulta useamman henkilön voimin pakotettu jaloilleen, oli hevosen kärsivä katse ollut särkeä naisen sydämen. Tutkimukset paljastivat sen, minkä Evelyn oli epäillyt todeksi jo siitä hetkestä asti, kun oli tallin työntekijöiden avustuksella kammennut ratsua jaloilleen. Kaviokuume kaikissa neljässä jalassa.

Hän ei ollut epäröinyt syöttäessään hevoselle tutuksi käyneellä rutiinilla kipulääkkeet. Päättäväisesti nainen oli lastannut ratsun traileriin ja kuljettanut klinikalle, jotta jalat saatettaisiin kuvata vielä kerran. Röntgenkuvat veivät viimeisenkin toivon naisen mielestä, joka vain nyökkäsi turtana työtoverilleen ja kietoi sormensa mustaan harjaan. Nainen halasi hevostaan kuiskaten hiljaa hyvästinsä tammalle, joka oli ollut osa hänen elämäänsä niin pitkään. Defy oli ollut hänen ensimmäinen oma hevosensa, ensimmäinen esteratsunsa ja se tamma, johon hän aina viittaisi puheissaan. Hän ei ollut koskaan lakannut vertaamasta muita hevosia tummanruunikkoon puoliveriseen, joka oli valloittanut hänen sydämensä yhdellä tulisella katseella ja kipakalla potkulla.

Hyvästien sanominen oli kaikkea muuta kuin helpottavaa, eikä hän voinut jäädä katsomaan, miten tamma kaatuisi jaloiltaan. Niinpä Evelyn astui Newcastlen katupölyn täyttämään aamuun ja sulki silmänsä. Auringon lämpö kasvoilla ei tuntunut mukavalta, eikä edes lämpimältä. Hyvä kun hän edes tiedosti ohiajavien autojen äänet tai ihmisten puheensorinan, kun väki kulki kaduilla töihin ja kouluun. Hän ei edes huomannut ohikulkevia eläimiä, jotka ravasivat sisään ja ulos klinikan ovista. Hän ei huomannut muuta kuin oman sydämensä, joka hajosi jokaisen sykähdyksen myötä entistä pienempiin palasiin, joiden terävät reunat hankasivat kipeästi vastakkain. Hänen elämänsä hevonen, hänen Defynsä, hänen tulisieluinen tammansa, oli poissa. Mikään ei koskaan toisi tummanruunikkoa takaisin eikä mikään koskaan korvaisi hevosta. Ei edes Lionheart, niin rakas kuin hömelö ori olikin. Defy oli ollut hevonen, jollaista hän ei koskaan saisi toista. Oli julmaa pilaa, että hän oli saanut tamman takaisin vuotta aiemmin vain menettääkseen hevosen heti uudestaan.

Vaan vihalle ei ollut sijaa surun ja murheen täyttämässä mielessä, kun Evelyn laahusti raskain askelin takaisin klinikan takaovelle. Hän istahti alas tutkimushuoneessa makaavan hevosen pään vierelle ja sulki suuret, lasittuneesti tuijottavat silmät pehmein kosketuksin. Nainen nosti raskaan, velton pään syliinsä ja silitteli poskia ja nenäpiitä, kuten oli tehnyt niin monet kerrat ennenkin. Tällä kertaa hevonen ei vain reagoinut hellään kosketukseen eikä myöskään siihen, kun nainen kumartui suukottamaan otsapyörrettä kyyneleet poskille valuen. Hyvästi, Defy, hän ajatteli muttei saanut sanottua mitään ääneen, sillä sanat eivät sopineet tähän tilanteeseen. Hän leikkasi tupon mustaa, silkkistä harjaa ja sitoi sen kiinni hiuslenkillään, ennenkö sujautti laatikostosta hakemaansa muovipussiin. Hän vilkaisi viimeisen kerran olkansa yli vehreämmille laitumille laukannutta hevostaan, ennenkö astui ylös ja nyökkäsi turtana työkavereille. Nuo tietäisivät kyllä mitä tehdä. Hänen olisi päästävä kotiin ja rutistettava tiukasti kahta siellä odottavaa koiraa. Kunhan Klaus pääsisi töistä, hän voisi käpertyä miehen kainaloon ja itkeä, kunnes kyyneleet kuivuisivat ja suru hellittäisi kuristavaa otettaan edes hiukan.