[Y] Kipinästä tuli syttyy

Lucy oli kuunnellut kolmen tytön innokasta ja kovaäänistä keskustelua jo lähemmäs puoli tuntia. Huolimatta siitä, että Lucyn ja tyttöporukan välissä oli kaksi suljettua ovea ja porrastasanne, ei Lucylta ollut jäänyt kuulematta kuin muutama sana vilkkaan keskustelun aikana. Nähtävästi Bethanyn kaverit olivat yhtä kovaäänisiä kuin itse Bethanykin.
”Lähetään kattomaan sitä sun hevosta”, kirkas ääni kiljaisi yllättäen korkeammalta. Lucy tunnisti puhujan Susaniksi, pitkäksi ja laihaksi blondiksi, joka teki parhaansa muistuttaakseen barbieta kaikkina vuorokaudenaikoina.
”Joo! Se on niin söpö!” Toinenkin tyttö kiljaisi innostuneesti ja hihitti päälle. Lucy sulki silmänsä. Puhujan oli pakko olla Isabella, joka ihannoi Bethanya ja Susania enemmän kuin mitään muuta ja suostuisi kaikkeen, mitä muut sanoivat. Isabella oli lyhyt ja ylipainoinen nuori nainen, joka oli ruskettuneempi kuin he kaikki yhteensä. Isabella viettikin suurimman osan vuodestaan Espanjan auringon alla omien sanojensa mukaan juomassa drinkkejä ja iskemässä kuumia miehiä.
”Sä voisit näyttää miten se hyppää”, Susan ehdotti. Lucy huokaisi ja peitti kasvot käsiinsä. Ei, tehkää mitä vain muuta, älkää lähtekö tallille älkääkä ainakaan hypätkö esteitä, hän ajatteli kuumeisesti kuin voidakseen siten pakottaa keskustelun kääntymään toiseen suuntaan.
”Joo”, Isabella hihkaisi iloisesti. ”Mä haluun nähä kuinka te lennätte esteiden yli!”
”Mennää jo!” Susan jatkoi innostuneena ja asteli ovelle. Lucy kuuli, kuinka ovi aukesi. ”No, tuutteko te?”
”No mennää mennää”, Bethany naurahti ja nousi jaloilleen. Lucy kuunteli laiskojen askelien ääniä, kun Bethany kiersi huonettaan ja keräsi tallilla tarvitsemiaan tavaroita. Lucy kaatui selälleen sängylleen ja huokaisi nostaessaan tyynyn kasvojensa peitoksi. Ei näin. Ei tosiaankaan näin.

Kolmen tytön tiivis porukka rymisteli hihkuen portaat alakertaan.
”Me lähetään käymään tallilla”, Bethany huikkasi eteisestä etsiessään kuumeisesti ratsastussaappaitaan.
”Ottakaa Lucy mukaan”, pitkä nainen vastasi ja Bethany kääntyi katsomaan äitiään ilmeellä, joka oli täynnä epäuskoa.
”Ei se kuitenkaa haluu”, Bethany valitti. ”Ei se ikinä haluu tehä mitää paitsi soittaa sitä romuaan.”
”Bethany, älä puhu serkustasi tuohon sävyyn. Sinä et lähde mihinkään ellet ota Lucya mukaan”, Rachel sanoi vakaalla äänellä, joka oli täynnä hiljaista uhkaa. Bethany tuijotti hetken äitiään, koettaen voittaa tahtojentaiston, mutta kääntyi lopulta kannoillaan ja antoi periksi. Hän kiipesi portaat ylös ja astui sisään Lucyn huoneeseen koputtamatta.
”Ettekö te menneet jo?” Lucy huokaisi ja siirsi tyynyn pois kasvoiltaan. Bethany vain tuijotti serkkuaan ovensuusta kärsimätön ilme kasvoillaan. ”No mitä nyt?”
”Sä tuut mukaan”, Bethany vastasi liian iloisella äänellä, jotta sitä olisi voinut pitää millään tasolla luonnollisena.
”En”, Lucy vastasi nopeasti. ”En todellakaan halua lähteä tallille”, hän sanoi, ainakaan teidän kolmen kanssa.
”Äiti käski joten sä tuut mukaan”, Bethany vastasi pirteästi. ”Siit tulee hauskaa, tuu ny!”
Lucy tarttui tyynyyn ja siirsi sen jälleen kasvoilleen. Bethanyn raskaat askeleet lähestyivät sänkyä ja serkku tarttui Lucya ranteesta ja nykäisi kärsimättömästi.
”Tuu ny! Siit tulee oikeesti hauskaa”, Bethany vakuutti. Lucy ei voinut syyttää serkkuaan yrityksen puutteesta. Ainakin Bethany teki parhaansa kääntääkseen äitinsä käskyn edes jollakin tavalla positiiviseksi. Lucy kuitenkin tiesi, ettei Bethany oikeasti halunnut häntä mukaan yhtään sen enempää kuin hän halusi mennä. Heillä ei ollut mitään yhteistä. Hän olisi vain ylimääräinen ja ulkopuolinen koko reissun ajan.
”Lucy? Lähde tyttöjen mukaan, ole kiltti”, Rachelin lempeä ääni kantautui alakerrasta. Lucy huokaisi tyynyyn ja suurella vaivalla siirsi sen pois kasvoiltaan ja nousi istumaan.
”Mennään sitten”, hän huokaisi ja vaihtoi nopeasti farkkunsa lökäreihin ja veti harmaan kuluneen hupparin päälleen.

”Me mennään edeltä ni seuratkaa te meitä”, Bethany sanoi ulkona odottaville kavereilleen ja nappasi vastahakoista Lucya ranteesta, vetäen serkun perässään punaiselle Aston Martinilleen. Isabella ja Susan nyökkäsivät ja suuntasivat Isabellan Alfa Romeolle. Punaiset autot lähtivät liikkeelle peräkkäin ja Lucy painoi otsansa kylmää ikkunaa vasten. Miksi, oi miksi, hänen oli täytynyt lähteä mukaan? Rachel tarkoitti hyvää, siitä tyttö oli varma, mutta valitettavasti tallille pakottaminen Bethanyn kavereiden seurana ei ollut Lucyn mielestä järin hyvä tapa varmistaa, että hän poistuisi talosta useamminkin. Rachel tiesi, ettei Lucy nauttinut Susanin ja Isabellan seurasta yhtään sen enempää kuin nautti bileissä käymisestä. Silti täti oli viime aikoina ottanut tavakseen varmistaa, että Lucy liikkuisi Bethanyn kaveriporukan mukana. Juuri toissapäivänä täti oli päättänyt, että Lucylle tekisi hyvää lähteä ostoksille tyttöjen kanssa. Se oli päättynyt niin, että Lucy oli istunut eläinkaupassa katsomassa pupuja koko sen ajan, kun Bethany kavereineen oli kiertänyt vaatekaupasta toiseen.

Bethany jutteli iloisesti koko ajomatkan, välittämättä lainkaan siitä, että Lucy ei vastannut tai tuntunut edes kuuntelevan. Serkku parkkeerasi hienon urheiluautonsa ja Lucy mietti, voisiko vain jäädä istumaan autoon koko siksi ajaksi, kun kaverukset pelleilisivät tallilla.
”Ala tulla jo”, Bethany sanoi reippaasti ja kiersi toiselle puolelle autoa, avaten oven ja puoliksi repien Lucyn ulos. Pidempi nainen lukitsi autonsa ovet ja viittasi kavereitaan seuraamaan. Susan ja Isabella asettuivat kävelemään Bethanyn molemmille puolille ja Lucy jättäytyi tarkoituksella joukosta jälkeen. Hän ei halunnut olla lähelläkään heitä, jos vain saattoi vältellä sitä.

Hän kuuli, kuinka Bethany sanoi ohimennen jollekulle, että tuo laittaisi Rainin valmiiksi. Lucy värähti tahtomattaan kuullessaan kylmän äänen ja saattoi hyvin kuvitella sen halveksuvan katseen, jonka Bethany suuntasi työntekijälle. Lucy odotti sen hetken, että kuuli Bethanyn kavereineen suuntaavan maneesia kohti, ilmeisesti toiveissaan nähdä ”se komea kilparatsastaja”, ennen kuin astui lähemmäs Rainin karsinaa.
”Minä laitan sen valmiiksi”, hän sanoi hiljaa ja asteli katse lattiaan painettuna Bethanyn halveksunnan kohteeksi joutuneen työntekijän ohi varustehuoneeseen. Lucy nappasi mukaansa Rainin keltaiset harjat ja palasi ruunan karsinalle. Nopeasti Lucy harjasi tupsujalkaisen ruunan, joka ei tuntunut edes huomaavan laihan tytön läsnäoloa. Sen jälkeen Lucy haki varusteet ja hetkeä myöhemmin seisoi valmiina ruunan vieressä. Hän pidensi jalustimia jo valmiiksi, sillä tiesi, että ne olisivat hänen jäljiltään aivan liian lyhyet Bethanylle, joka ei itse kuitenkaan niitä osaisi pidentää. Hän oli juuri saanut työnsä päätökseen kun kuuli kolmikon iloisen keskustelun.

Sanomatta sanaakaan Lucy astui ulos karsinasta Rain perässä kulkien, ojentaen ohjat Bethanylle. Serkku hymyili ja rapsutti hevosensa otsaa. Sen jälkeen kovaääninen kolmikko kulki kohti pienempää kenttää, jolla he olivat nähneet esteitä. Lucy suuntasi tyhjälle kentälle ensimmäisenä ja laski puomeja odottaessaan, että Bethany olisi valmis nousemaan selkään. Laskettuaan puomeja, kunnes kaikki esteet olivat alle puolimetrisiä, Lucy asteli kentän laidalle ja asettui aidan taakse katsomaan ympäri kenttää kävelevää ratsukkoa.
Bethany istui selässä jäykästi, piti ohjia aivan liian pitkinä ja antoi Rainin kulkea juuri sinne, minne ruuna halusi. Lucy halusi kadota paikalta, ennen kuin joutuisi näkemään, kuinka Bethany potkisi tupsujalkaista ruunaansa kannuksilla kylkiin saadakseen sen nostamaan laukan. Susanin ja Isabellan iloinen keskustelu pakotti Lucyn pysyttelemään paikoillaan, sillä kaksikko koetti selkeästi Bethanyn mieliksi saada edes jotakin irti laihasta tytöstä.
”Ratsastatko säkin?” Isabella kysyi hetken kuluttua, kun näki Lucyn sävähtävän tytön katsoessa kuinka Bethany keräsi ohjia aivan liian lyhyeksi. ”Vai pelkäätkö hevosia?”
”Ratsastan silloin tällöin”, Lucy vastasi hiljaa ja katsoi poispäin ratsukosta, kun ei kestänyt Bethanyn jäykkää istuntaa ja tapaa survaista kannukset ruunan kylkiin. Rain huiski hännällään ärtyneenä ja heilutti päätään, mikä oli harvinaista hyvätapaiselle hevoselle. Ruuna oli selkeästi turhautunut ratsastajansa huonoista avuista ja epäselkeistä ohjeista.
”Ootko sä koskaan hypänny?” Susan kyseli.
”Joskus”, Lucy vastasi vältellen. Juuri silloin Bethany käänsi laukkaavan Rainin kohti ensimmäistä matalaa ristikkoa, joten Susan ja Isabella hiljenivät tuijottamaan. Lucyn teki mieli sulkea silmänsä, kun hän katsoi ratsukon tahditonta lähestymistä. Ainoastaan Lucyn maahan laittama puomi pelasti ratsukon, sillä se auttoi Rainia arvioimaan etäisyyttä. Ruuna ponnisti lähes laiskasti matalan esteen yli ja Bethany keikkui selässä pitäen kaksin käsin kiinni paksusta, kirjavasta harjasta.
”Vau!” Susan huudahti innostuneesti ja taputti Isabellan kanssa. Lucy ei voinut kuin kiittää kaikkia mahdollisia jumalia siitä, että ratsukko oli selviytynyt matalasta esteestä. Rain ei ollut taitava hyppääjä, vaan vaati ratsastajalta kykyä arvioida etäisyyttä ja mitoittaa askellusta – mitä Bethanylla ei yksinkertaisesti ollut.
”Uudestaan!” Isabella hihkaisi ja nauraen Bethany käänsi Rainin samalle esteelle. Tällä kertaa tupsujalkainen ruuna tiesi jo paremmin, mitä oli edessä, joten se ylitti esteen tasaisemmin. Bethany käänsi Rainin kohti toista estettä ja Lucy henkäisi terävästi. Lehmänkirjava hevonen lähestyi estettä vinosti ja laukkasi aivan liian pitkällä askeleella pystyäkseen ylittämään esteen vaivattomasti. Rain vain yksinkertaisesti laukkasi esteen ohitse Bethanyn kiskoessa ohjasta kuin pakottaakseen hevosensa kääntymään oikeaan suuntaan. Bethany napautti Rainia kantapäillään, mikä sai ruunan hyppäämään eteenpäin ja hirnumaan terävästi. Irlannincob laukkasi lujaa kentän halki ja virnistävä Bethany ohjasi hevosen kohti samaista pystyä, jonka ruuna oli aiemmin ohittanut. Rain ponnisti aivan liian aikaisin, mutta esteen mataluuden vuoksi pääsi yli. Ruuna kaarsi terävästi vasemmalle, mutta Bethany ei ehtinyt liikkeeseen mukaan, vaan putosi suoraan kentällä olevaan vesilätäkköön.
Susan ja Isabella vetivät terävästi henkeä ja toinen parahti kauhuissaan, mutta Lucy ei vaivautunut selvittämään, kumpi se oli, sillä hänen silmänsä seurasivat ympäriinsä laukkaavaa ruunaa. Lucy asteli kentälle ja levitti kätensä, kun Rain lähestyi laukassa korviaan hämmentyneesti pyöritellen. Ruuna hidasti jo kauempana ravin kautta käyntiin, minkä vuoksi Lucy uskalsi astua eteenpäin ja tarttua ohjiin. Rain näytti hölmistyneeltä siitä, että sen ratsastaja oli kadonnut yllättäen selästä, eikä Lucy voinut sitä syyttää. Hevonen oli vain noudattanut ratsastajansa käskyjä. Huonompi juttu oli, ettei Bethany tainnut tietää, että ohjasta nykäiseminen esteen päällä sai hevosen kääntymään laskeutumisen jälkeen.

Märkä ja kurainen Bethany lähestyi väkinäinen hymy huulillaan ja heilautti kättään Susanille ja Isabellalle.
”Mikä sitä vaivaa?” Bethany kysyi Lucylta noustessaan hevosensa selkään uudemman kerran. ”Se vain kääntyi ihan varoittamatta!” Lucy mietti hetken, mitä sanoisi, sillä totuus ei ainakaan parantaisi Bethanyn mielialaa, sillä nainen näytti turhautuneelta ja enemmän kuin hieman loukkaantuneelta. Ylpeys oli saanut kovan kolauksen, se oli selvää.
”Ehkä kannattaisi vain jättää hyppääminen”, Lucy ehdotti hiljaa ja vilkaisi selässä istuvaa serkkuaan.
”Ei”, Bethany vastasi ja kannusti sen enempää Lucya kuuntelematta hevosensa jälleen laukkaan. Kovakätinen ratsastaja sai kärsivällisen ja pitkäpinnaisen hevosen nykimään ohjia ja heiluttamaan päätään. Lucy sulki silmänsä ja toivoi, että se olisi vain pian ohitse. Rain ei ymmärtänyt Bethanyn antamia apuja, sillä samalla kun ratsastaja potki hevoseen vauhtia pohkeilla ja kannuksilla, hän piti vastaan ohjilla. Rain näytti valmiilta kääntymään keskelle kenttää ja pysähtymään siihen. Eihän tästä ratsastajasta saanut mitään tolkkua!

Bethany käänsi hevosensa kohti kahden esteen matalaa sarjaa. Rain lähestyi päätään puolelta toiselle heitellen ja huiski häntäänsä pörröiset korvat luimussa. Lucy ei ollut ikinä nähnyt leppoista ruunaa niin ärtyneenä, mutta toisaalta, ei Bethany ollut sillä usein hypännytkään. Rain ylitti ensimmäisen esteen joutuen ponnistamaan kesken askeleen, kun ei mahtunutkaan esteen väliin. Jälleen kerran Lucy muisti, miksi oli laskenut esteet niin mataliksi. Toista hyppyä ruuna ei edes yrittänyt, vaan kielsi pää alhaalla. Bethany lensi hevosen kaulan yli ja mätkähti toiselle puolelle estettä ohjat sormista liveten. Rain heilautti päätään ja ravasi kauemmas, pysähtyen kentän portille kuin odottaen, että joku veisi sen talliin.
Lucy suuntasi ruunan luokse ja tarttui ohjiin puhuen matalalla äänellä. Hän nielaisi katsoessaan, kuinka Bethany pudisteli hiekkaa vaatteistaan. Serkku näytti kaikkea muuta kuin rauhalliselta. Lucy olisi mielellään taluttanut ruunan saman tien talliin pakoon Bethanyn vihaa. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä serkku ehti heidän luokseen ensin ja nousi selkään kolmannen kerran päättäväisenä. Bethany keräsi ohjat lyhyelle ja istui jännittyneenä, myötäämättä käynnissä kulkevan hevosensa liikkeitä lähes lainkaan. Tiukka ohjastuntuma ja huono istunta saivat ruunan pian turhautumaan ja vetäisemään päänsä alas, mikä pudotti taitamattoman ratsastajan kolmannen kerran hevosensa selästä.

Bethany talutti ruunan Lucyn luokse ja sanomatta sanaakaan lykkäsi ohjat tytön käsiin. Bethany marssi kentältä pois ja sai Susanin ja Isabellan peräänsä. Hölmistynyt Lucy jäi seisomaan kentän laidalle hevosen ohjat käsissään ja katsoi poistuvan kolmikon perään. Huokaisten Lucy kääntyi ruunan puoleen.
”Eipä mennyt nyt ihan putkeen”, hän sanoi hiljaa ja nosti ohjat ruunan pään yli. Hän talutti ratsun kentältä ulos ja nousi ketterästi selkään. Lyhennettyään jalustimia hän kannusti hevosen käyntiin ja johdatti tuon polulle, jota pitkin he pääsisivät maastoon. ”Käydään kävelemässä loppuverryttely maastossa”, Lucy sanoi ja taputti hevosen kaulaa. Ruuna hörisi ja asteli eteenpäin laiskasti.

Bethany heitti turhat tavarat autoonsa, ennen kuin kääntyi Susanin ja Isabellan puoleen väkinäinen hymy huulillaan.
”Sillä oli paha päivä”, Bethany selitti ja kohautti harteitaan välinpitämättömästi. ”Huomenna me hypätään taas korkeita ratoja vaikeuksitta.”
”Joo, se näytti vihaselta”, Susan myönteli heti. He eivät tienneet mitään hevosista, kuten ei oikeastaan Bethanykaan. Heidän mielestään hevoset olivat mukavia leluja, joiden kanssa saattoi viettää aikaa aina silloin tällöin.
”Se oli tosi pahan näkönen”, Isabella totesi. ”Eihän suhun sattunu?”
”Ei, mä oon ihan kunnossa”, Bethany vakuutti. ”Mut näittekste miten se hyppäs sen ekan esteen?”
”Se oli tosi makeeta!” Isabella hihkaisi.
”Joo, tehän voisitte osallistua kilpailuihin”, Susan jatkoi nyökytellen. Bethany vain nauroi ja heilautti kättään vähättelevästi.
”Kilpailuis menis ihan liian kauan aikaa. Lähetääks käymää vaik tos kyläs sillä aikaa ku Lucy hoitaa Rainin?”
”Joo, mennää vaa!” Molemmat tytöt hihkaisivat iloisesti ja nousivat Isabellan autoon. Bethany starttasi omansa ja lähti johdattamaan heitä kohti kylää. Lucy voisi odottaa sen aikaa.

Lucy teki lyhyen loppuverryttelyn maastossa, ravaten vain hieman ennen kuin hidasti käyntiin ja antoi Rainin kulkea omaa verkkaista tahtiaan tallia kohti. Hän laskeutui selästä tallin pihalla ja talutti lehmänkirjavan hevosen karsinaan, riisuen nopeasti varusteet ruunan päältä. Hän vei satulan ja suitset varustehuoneeseen, ennen kuin palasi harjojen kera. Lucy työskenteli kaikessa rauhassa hevosen parissa, nauttien yksinkertaisesta puuhastelusta. Rain seisoi paikoillaan ja roikotti päätään näyttäen jälleen uneen vaipuneelta. Joskus Lucy ei voinut kuin ihmetellä hevosen laiskuutta ja kykyä rauhoittua hetkessä.
Hän taputti hevosen kaulaa poistuessaan karsinasta ja sulki oven perässään. Lucy palautti harjat oikeille paikoilleen ja kulki tallin halki ihaillen karsinoissa seisovia uljaita eläimiä. Hän kulki parkkipaikalle, jääden odottamaan kaikessa rauhassa Bethanya. Eiköhän serkku palaisi pian ja ottaisi Lucyn kyytiin. Ei Bethany voinut kotiinkaan palata ilman serkkuaan. Tuskin Lucy oli ehtinyt vilkaista kännykkäänsä, kun jo näki kahden punaisen auton lähestyvän letkana. Lucy nousi sanaakaan sanomatta Bethanyn kyytiin. Bethany ei kestänyt hiljaisuutta kuin kymmenen sekuntia, ennen kuin aukasi suunsa.
”Putositko sinäkin?” Bethany kysyi kiihdyttäessään pois tallialueelta. Lucy puri huultaan ja mietti, mitä vastasi.
”En”, hän lopulta sanoi, mikä sai Bethanyn polkaisemaan kaasupoljinta entistä raivokkaammin. ”En edes noussut selkään”, Lucy valehteli nopeasti, jotta serkku rauhottuisi. Auton vauhti hidastui ja Bethany näytti istuvan rennommin paikallaan.
”Mikä sitä vaivasi tänään?” Bethany kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, mikä sai Lucyn huokaisemaan.
”Olit liian kovakätinen ja nuo kannukset ovat ihan turhat”, Lucy vastasi hiljaa, toivoen, ettei suututtaisi serkkuaan enää enempää. Hän ei kuitenkaan voinut valehdella ja syyttää ruunaa koko tilanteesta, sillä se olisi ollut väärin. Rain oli tehnyt parhaansa osaamattoman ratsastajan kanssa, joka vaati aivan mahdottomia omaan tasoonsa nähden.
”Pötyä”, Bethany vastasi. ”Se oli vain huonolla tuulella”, serkku totesi itsevarmasti, mikä sai Lucyn lähes suuttumaan. Suurella vaivalla hiljainen tyttö piti tunteensa omana tietonaan ja keskittyi nauttimaan maaseudusta ympärillä, ennen kuin se vaihtuisi kiireiseen kaupunkiin. ”Se on vain tyhmä eläin, joka ei ymmärrä mitä siltä halutaan”, Bethany puuskahti vaihtaessaan vaihdetta.

Lucy ei kestänyt enempää.
”Rain on hieno hevonen”, hän sanoi hiljaisella äänellä, kääntyen katsomaan ajavaa serkkuaan. ”Se jaksoi ristiriitaisia apujasi ja koetti tehdä parhaansa ymmärtämättä, mitä sinä pyysit siltä. Sinä potkit sitä kannuksillasi ja revit ohjia, mutta kertaakaan se ei pukittanut tai noussut pystyyn. Ohjasit sen kohti estettä muttet ratsastanut, sinä vain matkustit selässä”, Lucy jatkoi alati voimistuvalla äänellä, saaden varmuutta ääneensä jokaisen sanan myötä. ”Rain odotti sinun auttavan hypyssä, mutta sinä vain teit siitä vaikeampaa repimällä ohjia ja potkimalla kannuksilla. Se teki parhaansa, mutta se ei voi mitään sille, ettet sinä osaa ratsastaa”, Lucy puhui terävällä, vahvalla äänellä, joka ei tuntunut sopivan laihalle tytölle lainkaan. ”Älä kehtaa syyttää hevosta omasta surkeudestasi!”
Bethany oli järkytyksestä hiljainen, eikä voinut kuin tuijottaa tiellä eteensä suu pienesti auki ja silmät suurina. Lucy ei ollut koskaan väittänyt hänelle vastaan, ei tällä tavalla, eikä hän ollut koskaan nähnyt serkkunsa menettävän malttiaan näin.

Loppumatka sujui kaikessa hiljaisuudessa, kun Lucy tuijotti itsepäisesti ikkunasta ulos ja puhisi välillä kiukkuisena. Bethany ei saanut sanaa suustaan edes silloin, kun parkkeerasi autonsa talon eteen. Lucy syöksyi ulos autosta ja katosi nopeasti taloon sisälle, jättäen Bethanyn yksinään odottamaan kahta kaveriaan.
”Mitä nyt? Näytät kalpeelta Bet”, Susan sanoi astuessaan ulos autostaan. Bethany vain pudisti päätään edelleen ihmeissään serkkunsa tunteenpurkauksesta.
”Mennää sisää”, Bethany sanoi tavallista hiljemmalla äänellä ja johdatti kovaäänisesti väittelevät kaverinsa talon halki olohuoneeseen, jossa he asettuivat mukavasti sohvalle katsomaan televisiota. Susan ja Isabella jatkoivat leikkisää väittelyään siitä, olivatko siniset vai ruskeat silmät kauniimmat miehillä, edes huomaamatta Bethanyn kulmien kurtistumista ja hiljaisuutta.

Lucy istui sängyllään kädet täristen. Hän ei tiennyt, tärisivätkö ne suuttumuksen vai silmissä kirvelevien kyynelien takia. Tyttö tuijotti valkeaa seinää silmät suurina ja koetti ymmärtää, mitä juuri oli tapahtunut. Hän oli väittänyt vastaan Bethanylle, ja mikä pahempaa, hän oli lähes huutanut menettäessään malttinsa. Hän ei ollut koskaan tehnyt niin. Hän oli aina noudattanut serkkunsa ohjeita ja mukaillut Bethanyn väitteitä, vaikka olisikin tiennyt ne vääriksi. Toki he olivat monesti väitelleet asioista, mutta lopulta Lucy oli aina taipunut ja myöntänyt olleensa väärässä. Mutta ei tällä kertaa. Hän oli menettänyt malttinsa ja sanonut sanottavansa epäröimättä tai pyytelemättä anteeksi.
Se oli tuntunut pirun hyvältä.
Hän kaatui selälleen sängylleen ja veti syvään henkeä. Hitaasti pieni hymy levisi kasvoille, kun Lucy muisteli Bethanyn järkyttynyttä ilmettä. Hymy leveni, kunnes nauru pulppusi tytön suusta. Lucy hautasi kasvonsa tyynyynsä tukahduttaakseen naurunsa. Hän oli uskaltanut ilmaista mielipiteensä ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin pahoittelematta heti perään.
Tältäkö vapaus tuntui?