Nykynuoriso, hmh

Kasparin, Lucyn (Silkki) ja Raidenin tapaaminen.

Maanantai 11. heinäkuuta 2016

Hän ei osannut äkkiseltään sanoa, mikä sillä hetkellä ärsytti eniten - se, että hänet oli käsketty maastoon valmennuksen päätteeksi vai se, että hän oli pudottanut puhelimensa Manhattanin sekoiltua jotakin täysin turhaa. Ehkä ensimmäinen, sillä hän vihasi maastoilua. Kaspar tuijotti sydän edelleen kurkussa takoen ruunansa pyöriviä korvia ja puristi rystyset valkoisina mustia nahkaohjia. Teinipoika vihasi niitä hetkiä kentälläkin, kun ruuna ei ollut hänen hallinnassaan, ja silloin sentään puhuttiin lähinnä liian vauhdikkaasta ravista tai epäonnistuneesta avotaivutuksesta, ei säikähdyksen aiheuttamasta ryöstöstä läpi juurakkoisen metsikön. Ihme, että hevonen enää edes kulki neljällä jalalla, mutta Manhattanin jännityksestä päätellen jaloissa ei ollut ongelmaa vaan ruunikon hevosen pääkopassa. Hevonen puhisi ja pöhisi siirtyessään metsän varjoista aukeaan maastoon - nummelle, Kaspar päätteli katsellessaan kumpuilevaa, kanervikkoista maastoa -, ja ratsastaja istui jokainen lihas jännittyneenä hevosensa selässä. Missä helvetissä he edes olivat? Nyt jos koskaan älypuhelimen karttasovelluksesta olisi ollut apua vaan ei, arvokas iPhone lepäsi jossakin ratsastuspolun laidalla olevassa ojassa Manhattanin loikattua polulta keskelle metsää ja jatkettua olemattoman mörön aiheuttamaa pakomatkaansa risujen läpi. Kalpea teinipoika hyppäsi alas märälle nummimaalle välittämättä siitä, miten kalliit nahkasaappaat kärsisivät mutaisella pohjalla. Hän piteli hevosensa ohjia tiukasti otteessaan ja harkitsi vaihtoehtojaan. Ajatuskin säikyn puoliverisen selkään kiipeämisestä uudemman kerran ei innostanut, mutta eivät he kotiin jalankaan löytäisi. Hän tosin epäili, ettei luupäinen kouluratsu löytäisi kotiin mitenkään. Poika potkaisi kiukkuisena heinämätästä ja kiskaisi hevosen perässään liikkeelle lähtiessään talsimaan jokainen askel märällä pohjalla lotisten. Manhattan loikkasi eteen kiskoen useamman askeleen ajan omistajaansa perässään, ennenkö kiersi Kasparin ympäri muutamalla vauhdikkaalla loikalla ja oli kaataa omistajansa törmäämällä lapa edellä poikaa päin. Ärähtäen Kaspar huitaisi hevostaan kämmenellä ja kiristi otettaan ohjista, sillä hevonen ei häneltä karkuun lähtisi. Se tekisi tästä päivästä entistäkin kaameamman.

Raiden oli päässyt lähtemään pitkälle maastolle. Benjamin oli tarhassa ja menisi sieltä suoraan ystävänsä luokse leikkimään, Alex vielä töissä muutaman tunnin. Joten, miksi ei satuloisi yhtä uusista ostoksistaan ja lähtisi kunnon maastolle? Ylämaanponi askelsi varmoin askelin, pärskähdellen tyytyväisenä. Lassy oli oikein pirteä ja olisi halunnut mennä lujempaa. Tamma sai tyytyä ravii, sillä kotiinkin pitäisi jaksaa vielä. Hän ei ollut kuin parinkymmenen metrin päässä, kun hidasti tamman käyntiin. Mitä tuo poika oikein touhusi?
"Hei! Ei sitä hevosta noin käsitellä!"

Teinipoika kohotti kopean katseensa mutaisesta maasta huudon havahduttamana. Manhattan pyörähti uuden kierroksen omistajansa ympärillä ja polkaisi ikävästi kengitetyllä kaviollaan jalkapöytää, mikä sai saksankielisen kirouksen karkaamaan huulilta matalana mutinana.
"Ei se voi ylitsenikään kävellä", poika päätyi vastaamaan harjoitellun neutraalilla äänensävyllä suoristaen selkänsä ja komensi hevostaan uudestaan terävällä ärähdyksellä, kun toheltava ruuna oli töniä omistajansa nurin. Manhattanin keksiessä ponin, asettui komea puoliverinen hetkeksi aloilleen pohtiessaan, mitä lajitoverin saapuminen oikein tarkoitti.
"Et osaisi kertoa, miten täältä pääsee pois?" Kaspar kysyi tukahduttaen tahtonsa kommentoida pienen miehen pulleasta ratsusta yhtään mitään. Hän tahtoi vain pois maastosta ja takaisin tutulle, turvalliselle tallille, jolta ei poistuisi seuraavaan vuoteen Manhattanin kanssa muutoin kuin autolla. Maastoilu ei tosiaankaan ollut heitä varten, ihan sama mitä typerät valmentajat väittäisivät. Manhattan ei tarvinnut maastoilua vaan aivot.

"Se ei kävele ylitsesi, jos välinen luottamuksenne on kunnossa." Mies napautti takaisin. Raskasrakenteinen poni ei malttanut seisoa aloillaan, vaan korskui innostuneena. Se halusi jo liikkua, tehdä jotakin. Hän kuunteli teinin pyynnön, päätellen noiden olevan Rosings Parkista. Hevonen ainakin näytti kalliilta.
"Kaipaat Rosings parkiin takaisin?"

Kaspar hillitsi suurella vaivalla halunsa pyöräyttää silmiään. Hänen ja Manhattanin välisellä luottamuksella ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, ettei kukaan ollut vaivautunut opettamaan hevoselle käytöstapoja sen ollessa nuorempi. Kukaan ei luottaisi Manhattaniin, jos päässä oli edes järjenhiven. Hänen hevosensa oli vuosikymmenen hutiostos, josta täytyisi päästä äkkiä eroon. Edes ratsuttajan työskentely ruunan kanssa ei ollut ratkaissut ongelmia. Hän menettäisi pian mahdollisuutensa kilpailla junioriluokissa kun hevonen oli näin idiootti!
"Joo", Kaspar nurisi vastaukseksi. Minne muuallekaan? Rosings Park oli ainoa talliksi kutsuttava paikka näillä seuduin. Hänen hevosensa ei missään puolilahossa, vinoon rakennetussa ladossa asuisi.

"Mikset vain käänny takaisin ja palaa tallille samaa tietä kuin tulit?" Raiden näpäytti vielä Niin, poika oli tainnut tosiaan eksyä tänne. Lyhyt mies jalkautui ponin selästä, ojentaen ohjia Kasparille. Poika oli pinkeä kuin viulunkieli eikä ainakaan siis auttanut hevosensa tilaa itse.
"Vaihdetaan. Voin opastaa sinut sinne, en osaa neuvoa selvää reittiä."

"Koska en tullut keskeltä ei mitään. Pidän huolta hevoseni jaloista enkä lähde tällaisille reiteille", poika vastasi kylmä sävy ääneen hiipien. Hän ei tosiaankaan olisi tuonut arvokasta kilparatsua pehmeälle nummimaalle jos olisi saanut valita. Ties mitä kaninkoloja tämäkin oli täynnä, puhumattakaan juurakkoisesta metsänpätkästä, jonka läpi Manhattan oli rynnännyt. Vaikka hän miten nurisikin hevosestaan eikä pitänyt sitä itsensä arvoisena, ei hän hevosen loukkaantumista toivonut. Se olisi toisaalta ollut varma keino saada uusi kilparatsu, mutta edes hän ei ollut niin kylmä ja sydämetön.
"Turha kuvitellakaan", Kaspar vastasi äreästi ja peruutti ruunansa kanssa kauemmas. Hän ei tosiaankaan laskisi hevostaan jonkun tuntemattoman armoille. "Manhattan on aivan liian arvokas jotta vaihtaisin sen poniin." Kukaan muu ei koskisikaan hänen hevoseensa, paitsi noutaessaan sen tarhasta häntä varten tai viedessään ulos treenin jälkeen tai varustaessaan kun häntä laiskotti tai instagram kiinnosti enemmän. Poika heitti ohjat takaisin hevosen kaulalle ja tarttui jalustinhihnaan kiinni ponnistaakseen ruunansa selkään. Hän osasi ratsastaa, vaikka hevonen olikin yksi aasi, eikä aikonut antaa periksi Manhattanin pöllöilylle, vaikka pelko kipristikin vatsanpohjassa. Ei Manhattan uudestaan ryöstäisi, kai.

Raiden kohotti kulmaansa, antaen pojan nousta hevosensa selkään. Mikä kakata. Hän ei aikonut vääntää asiasta, vaan nousi poninsa selkään tyynesti. Hän ohjasi oman hevosensa sen kireän kilpahevosen edelle, etsien polkua. Pian sellainen näkyi nummen reunassa, joten hän suuntasi poninsa kanssa sinne. Lassy puhisi kulkiessaan edellä.
"Miksi et tullut jonkun kanssa, jos et osaa reittejä?"

Kaspar sai pomppia useamman kiepahduksen hevosensa mukana, ennenkö sai heilautettua itsensä selkään. Hän kiristi ohjasotettaan saadakseen ruunan seisomaan sen hetken aloillaan, että sai jalustimet jalkaansa. Manhattan vältteli kuolainta vielä silloinkin, kun hän myötäsi kädellään ja salli hevosen lähteä ponin perään kiireisin, hätäisin askelin.
"Kukaan muu ei ollut lähdössä maastoon", hän vastasi vaikkei kokenutkaan suurta tarvetta puolustella tekemisiään. Hän ei ollut kysynyt ketään maastoseuraksi, koska ei ollut tahtonut alunperinkään lähteä maastoon. "Sitä paitsi, Rosings Parkin reitit ovat selkeästi merkityt. Minun ei ollut tarkoitus poistua niiltä." Kaspar oli ajatellut ratsastavansa ratsastuspolkua vähän matkaa poispäin tallilta ja sitten takaisin. Siinä ei voinut eksyä, paitsi jos jäi tuijottelemaan puhelimensa ruutua juuri kun hevonen päätti säikähtää jotakin täysin turhaa.

"Niin, miksi poistuit?" Raiden ei aikonut päästää ylimielisesti käyttäytyvää teiniä helpolla. Ärsyttävintä oli se miten tuo purki turhautumistaan hevoseensa, joka oli selvästi vain kireänä. Omistajansa takia vai ei, sitä Raiden ei osannut sanoa.
"Ei tuollaisen hevosen kanssa tulisi koskaan lähteä kaksin maastoon."

"Manhattan säikähti", Kaspar vastasi vilkaisten hevosensa kääntyileviä korvia epäluuloisena. Ei kai se nyt uudestaan keksisi mitään typerää? Hän veti syvään henkeä ja yritti hakea kentältä tuttua ryhdikästä kouluratsastajan istuntaansa, mutta kaikki tuntui väärältä lyhyempien jalustimien tähden. Hyvä kun satulassa edes pysyi.
"Sinä et tiedä Manhattanista mitään", poika tuhahti. Ei sillä, että hänkään olisi hevosensa maastokäytöksestä paljoa tiennyt kun ei koskaan vahingossakaan erehtynyt maastoilemaan puoliverisellään. Tämän jälkeen seuraavaa kertaa ei tulisi ennenkö hevonen olisi oppinut käytöstavat.
"Se suoriutui oikein loistavasti kouluvalmennuksesta. Ei kukaan olisi osannut odottaa, että se päättää pelästyä kukkivaa pensasta loppukäynneillä maastossa." Valmennus ei tosiaankaan ollut mennyt loistavasti, mutta sitä hän ei ärsyttävälle pikkumiehelle kertoisi.

Raidenin suusta karkasi naurahdus, kun poika sanoi ettei hän tiennyt hevosesta mitää. Luojan kiitos hän ei ollut enää velvollinen miellyttämään pojan kaltaisia hevosenomistajia.
"Tiedän sen että yksikin rasahdus väärässä paikassa ja se sinkoaa eteenpäin. Kuten myöskin sen, ettei se luota suhun ja että sä et anna hevosellesi sen ansaitsemaa kunnioitusta. Voisin myös väittää tietäväni, ettei valmennuksenne mennyt loistavasti."

Hän ei kaivannut läksytystä tuntemattomalta kääpiöltä, mutta ilmeisesti mokoma luonnonoikku koki oikeudekseen jankata samaa puista asiaa lauseesta toiseen. Mies ei sanonut yhtään mitään, mikä olisi ollut hänelle uutta tietoa - Manhattan oli jännittynyt, mutta se nyt oli sen omaa typeryyttä, ja luottamuksesta oli turha haaveilla niin arvaamattoman hevosen kanssa. Hän ei kunnioittanut idiootteja, ja sellainen hänen hevosensa oli.
"Sähän tiedät siis ihan helvetisti", saksalainen teinipoika puhahti ikäiselleen tyypilliseen ylimieliseen tapaan. Olisipa hänellä ollut puhelimensa, niin hän olisi voinut haistattaa pitkät kääpiölle ja luottaa siihen, että google maps hoitaisi hänet kotiin asti. Helvetin Manhattan kun oli mennyt loikkaamaan niin, että hänen puhelimensa lepäsi nyt jossakin ojan pohjalla.
"Ootko harkinnut oraakkelin uraa? Voisit vaikka tienata sen verran, että saisit ostettua oikean hevosen."

Raiden pyöräytti silmiään. Ainakaan hän ei kaipaisi tuon tavattuaan hienolle tallille töihin sitäkään vähää, mitä oli ehkä kaivannut.
"Varmaan etsit itse tiesi takaisin tallille?" Mies tuhahti takaisin. Hemmotellut kakarat... Argh!
"Sitä kutsutaam hevosen lukemiseksi. Voisi tehdä hyvää sinullekin." Onneksi he pääsivät nopeasti tallin pihaan ja Raiden pysäytti ponitammansa siihen.
"Ole hyvä vain." Katse tutkaili tallin pihaa, hymy nousi huulille kun hän näki vanhan tutun.
"Hei Lucy! Olet täällä edelleen töissä?"

Kasparin teki mieli kannustaa Manhattan vauhtiin ja jättää typerä ponimies taakseen, mutta hän ei ollut aivan varma siitä, miten löytäisi täältä kotiin. Parempi ehkä vain niellä kiukkuiset mielenilmaukset ja tyytyä ratsastamaan ponin perässä. Ainakaan Manhattan ei kytännyt ympäristöään niin tarkasti kun hiihteli aluskasvillisuuden seassa ponia seuraten. Siitä huolimatta pojan helpotus oli suuri, kun tutut tallirakennukset paljastuivat vehreän kasvuston lomasta. Oma koti kullan kallis, vai miten se menikään. Manhattan kiersi pysähtyneen ponin ketterästi kiitäessään kohti tallin ovea ratsastaja edelleen selässään. Kaspar käänsi innokkaan ruunansa ympyrälle saadakseen mahdollisuuden laskeutua edes jotenkuten arvokkaasti tanssahtelevan ruunansa selästä. Manhattan lähti retuuttamaan omistajaansa sinä samana sekuntina, kun mutaiset ratsastussaappaat koskettivat kivettyä tallipihaa, eikä Kasparin auttanut kuin juosta perässä, ettei kaatuisi.
"Moi", nainen tervehti leveästi hymyillen väistäessään vauhdikkaasti talliin suuntaavaa ratsukkoa. Manhattanin tapa kiitää paikasta toiseen oli tullut hänellekin tutuksi, mutta sääliä omistajaa kohtaan ei herunut sitten lainkaan. Mitäs oli niin vastenmielinen. "Täällähän minä. Kuulinkin, että olit tullut takaisin", Lucy jatkoi taluttaen nöyrää ruunaansa kohti poniratsukkoa. Hän oli ajatellut käyvänsä syöttelemässä Ivorya narunpäästä, kun työpäivän viralliseen aloitukseen oli edelleen aikaa. Haalean hopeaiseksi kimoutunut ruuna hörisi pehmeästi tervehdykseksi ponille.
"Mitä kuuluu?"

Raiden hymyili vain tutuksi jääneelle kollegalleen, nyökäten. Hän laskeutui Lassyn selästä ja taputti tamman kaulaa, avaten suitsien turpahihnan. Mies löysäsi myös satulavyötä lännensatulasta.
"Ai, jutut kiertää noin paljon. Eipä mitään ihmeellistä, palautin erään asiakkaanne kotiin kun eksyi nummille. Mitä sinulle kuuluu?"

"Mikä täällä ei kiertäisi", Lucy vastasi vino hymy suupieliä taivuttaen. Tallilla juorut olivat arkipäivää ja vaikka hän yrittikin pysytellä poissa pahimmista juorupiireistä, ei hän voinut olla kuulematta asioita töidensä lomassa. Suurimman osan hän painoi villaisella, mutta toiset jäivät mieleen. Hän vilkaisi olkansa yli tallia kohden varmistaakseen että he olivat kahden.
"Ei olisi tarvinnut", hän puhahti. Steichenin ipanaa ei jäisi kukaan kaipaamaan. Tälläkin hetkellä poika varmaan juoksuttaisi jotakuta tielleen osunutta työntekijää armotta omilla asioillaan. "Hyvää", nainen nyökkäsi pirteästi ja rapsutti ruunansa poskea.
"Täällä ei ole oikeastaan mikään muuttunut", hän naurahti. No, oli monikin asia, mutta ei mikään sellainen, mikä kiinnostaisi Rayta.

Se oli kyllä totta. Raiden muisti sen täältä, vaikka hän oli ehtinyt olemaan töissä aika pienen hetken.
"Eikö? Mikään?" Raiden kysyi kiusoitellen, tietämättään että jotakin kiusoiteltavaa olisi ehkä oikeasti ollutkin.
"Ja ajattelin kuitenkin palauttaa. Jos vaikka vanhemmat kaipaisivat."

Lucy virnisti miehelle. Tallia oli laajennettu, asiakaskunta oli vaihtunut useampaan otteeseen, maneeseita oli useampi, estekalusto oli maalattu jälleen uusiksi… Mutta tuskinpa moiset muutokset miestä kiinnostaisivat.
"No joo, ehkä", hän myönsi harteitaan kohauttaen. Ehkä Steichenin teräsrouva kaipaisi ylimielistä poikaansa, kunhan vain pääsisi irti valmentajan kanssa väittelystä, sillä keskusteluksi varsin yksipuolista palautetta tuskin voisi kutsua.
"Me oltiin just lähdössä Ivoryn kanssa kävelylle", tallityöntekijä selitti ruunansa harjaa sormilla sukien. Vaalentunut kimo sulki silmänsä omistajansa hellyyden edessä eikä näyttänyt kiirehtivän yhtään minnekään.

Raiden hymähti, katsellen kiireetöntä kimoa. Se tuntui olevan toista maata, toisin kuin hänen pidentyneestä maastolenkistään kuumentunut Lassy.
"Haluaisitteko saattaa vähän matkaa? Pitäisi palata kotiin tämän vauhtitankkerin kanssa ja seura kelpaa aina."

"Totta kai", Lucy vakuutti pirteästi ja vilkaisi ruunaansa, jonka kanssa oli pelkällä riimulla liikkeellä. No, jos tarve vaatisi hän voisi aina hypätä selkään myöhemmässä vaiheessa lenkkiä. Tallipihalla moisesta ei ollut puhettakaan, kun hevosella ei ollut suitsia eikä hänellä kypärää. Kyllähän sitä paitsi lyhyen lenkin kävelisi, kunhan nyt ei lähtisi aivan kymmeniä kilometrejä hevosta taluttamaan.
"Mistä tällaisen ponikullan löysit?" Nainen kysäisi pohtien, oliko poni vain omaksi huviksi hankittu, vai palveliko suloinen kaviokas suurempaa tarkoitusta.

Raiden laittoi turpahihnan kiinni ja kiristi satulavyön takaisin sopivaksi. Ketterästi mies ponkaisi raskastekoisen ponin selkään.
"Lassy on ihan uusi hankinta. Se tuli toisen ylämaanponin kanssa samasta paikasta tunti- ja vaellushevoseksi mulle."

Lucy odotteli kaikessa rauhassa, että Ray oli valmis jatkamaan matkaa, ennenkö kieltään naksauttamalla herätteli Ivoryn rinnaltaan. Ruuna seurasi kiltisti omistajansa vierellä rauhallisessa käynnissä hamuten silloin tällöin riimunnarua pitelevää käsivartta pehmein huulin.
"Se kuulostaa kivalta", nainen vastasi hymyillen. Tuntitoimintaa ja vaelluksia, ei yhtään hullumpaa. Hän saattoi hyvinkin nähdä harrastelijoita innostumassa vaelluksista. Rosingsin väki… No, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta oli vaikea kuvitella, että monikaan täältä lähtisi ratsastamaan ponilla lännensatulassa ympäri sateisia nummia.

"Se on kivaa. Paitsi silloin kun kaatuu sänkyy kahdeltatoista yöllä ja herätyskello soi kuudelta. Silloin haluaa kuolla." Mies heitti vitsillä. Lassy kulki nyt rauhallisesti, kun oltiin taas edes liikkeellä.
"Tule joskus käymään jos ehdit töiltäsi. Voin heittää sut tukkijalan selkään kentälle."

"Tutun kuuloista", Lucy nauroi. Hän tosin välttyi Pauluksen urhoollisuuden tähden aamuvuoroilta monen monta kertaa viikosta toiseen, joten hän sai nukkua aamuisin pitkään, vaikka illat menivätkin poikkeuksetta tallilla ja nukkumaanmeno venyi pitkälle yöhön asti. Paulusparka. Ehkä hänen pitäisi pitää huolta miehen nukkumisesta hieman enemmän eikä valvottaa aamutallin tehnyttä miestä vielä illallakin oman vuoronsa jälkeen.
"Olisihan se kivaa vaihtelua", nainen myönsi huvittuneena. Ehkä hän ehtisi joku päivä tulla käymään. Mahtuihan viikkoihin aina vapaapäiväkin. "Vaikka onkin tämä oma puujalka tässä, jolle pystyssä pysyminen on välillä todella hankalaa." Kömpelö ruuna kompuroi tasaisella tiellä narun päässäkin.

"Voi ei. Ei kai siinä ole pökkelön vikaa?" Raiden hymähti, rapsutellen poninsa kaulaa hellästi. Lassy oli ihana ostos.
"Hei, tuli mieleen... Et satu tietämään järkevää hevosihmistä, joka kaipaisi kevyesti liikutettavaa, edullista vuokrahevosta?"

"Sitäpä juuri, ja oikein reilusti", Lucy naurahti. Hänen hevosensa oli kömpelö kuin mikä, mutta sitäkin rakkaampi. Hän ei vaihtaisi Ivorya mihinkään, koskaan. Ruuna oli paras hevonen juuri hänelle. Hän kiihdytti hieman askeliaan pysyäkseen innokkaan ponitamman tahdissa.
"En tiedä, valitettavasti", nainen pahoitteli. "Työpaikalla ei oikein tule törmättyä sellaisiin ihmisiin", ja hänen elämänsä oli aikalailla työpaikalle sidottua lukuunottamatta viikottaisia kauppareissuja Pauluksen kanssa.
"Mutta luulisi, että ilmoitus netissä herättäisi mielenkiintoa."

Hevosen selässä istuva mies pidätti hieman. Ei Lucyn ollut tarkoitus joutua juoksemaan heidän perässään.
"Niin kai... Harmi. En jaksaisi seuloa netistä löytyviä tampioita." Olafin pitäisi liikkua joka päivä tasaisesti ja kevyellä liikunnalla, eikä hänellä olisi siihen aikaa joka ikinen päivä.
"Etenkin kun Olaf on niin kiltti j söpö."

Sekin oli varmasti totta. Hän ei ollut edes ajatellut, millaiset ihmiset voisivat vastata avoimeen vuokralaishakuun, kun ei ollut joutunut koskaan sellaisia tekemään itse. Hän puri huultaan yrittäessään keksiä ratkaisua miehen pulmaan.
"Ehkä Greenridgestä löytyisi joku? Heiltä tulee ainakin jatkuvasti kisa-avuksi Rosingsiin fiksuja nuoria hevosihmisiä, varmasti jotakuta voisi kiinnostaa Olafin vuokraaminenkin", nainen pohti. Harmi kun hän ei osannut suositella ketään nimeltä, mutta no, eipä hän tuntenut montaakaan ihmistä Rosings Parkin ulkopuolelta.

"Voisin kai yrittää laittaa sinne ilmoitusta. En paljon pyytäisi rahaa, ehkä joskus apua karsinoiden kanssa tai jotain. Olafilla todettiin alkava nivelrikko ja sitä pitäisi nyt liikuttaa tasasesti." Ja arvata vain saattoi, oli yrittäjällä ja yksinhuoltajaisällä aikaa sellaiseen joka päivä.

"Luulisin, että tallinomistajat osaavat suoraan ehdottaa jotakuta. Tuohan kuulostaa hyvältä sopimukselta sellaiselle, joka tahtoo viettää aikaa hevosten kanssa", nainen pohti. Hän olisi voinut nuorempana tarttua moiseen hetkeäkään epäröimättä. Nyt hänellä oli työ, joka vei kaiken ajan.
"Voi Olafia. Toivottavasti se jaksaa vielä monta vuotta."

"kyllä se pärjää, jos saa sopivaa liikuntaa ja ei jää seisomaan. Eikä mulla ole oikein aikaa, joten pakko etsiä joku." Raiden vilkaisi Ivorya, muistellen Lucyn ainakin puhuneen Ivorysta joskus.
"Lempilapsesi siis palasi takaisin?"

Lucy nyökkäsi. Se oli varsin ymmärrettävää. Hän vilkaisi Ivoryn jalkoja silmiään siristäen. Ruunan olisi paras olla kehittämättä mitään kömpelyyttä suurempaa vaivaa itselleen. Hän hymyili leveästi Rayn mainitessa hevosen.
"Joo", hän nyökkäsi. "Se on nykyään minun. Lellitty piloille." Ivory oli liian kiltti, jotta sen saisi lellittyä piloille, mutta hän aikoi siitä huolimatta yrittää. Nöyrä puoliverinen ansaitsi sen.

"Eikä, ihanaa. Ainakin saat nyt pitää sen kokonaan itselläsi." Mies hymyili pehmeästi. Ruuna näytti ihanalta ja niin klisee kuin se olikin, sillä oli kiltit silmät.
"Joskus kaipaan aikaa kun oli vain yksi hevonen."

"Niin saan", Lucy naurahti. Mikään ei enää veisi Ivorya häneltä. Ruuna olisi hänen elämänsä loppuun asti. Toivottavasti se tarkoittaisi vielä lukuisia yhteisiä vuosia. Hevonen oli äärettömän rakas.
"Varmasti. Montako sinulla on?" Hän ei voinut edes kuvitella omistavansa useampaa ratsua. Eihän hän ollut vielä vajaata paria vuotta aiemmin kuvitellut omistavansa edes yhtä, vaan tässä sitä oltiin.

Montako? Raiden naurahti hiljaa. Olihan niitä muutama tullut.
"Yhdeksän omaa ja yksi... Ystävän hevonen asuu myös tallillani. ja omistajan ajanpuutteen vuoksi myös tekee tunteja."

"Siinä riittää töitä", Lucy vastasi räpäyttäen yllättyneenä silmiään. Kymmenen hevosta omassa tallissa. Hänelle riitti vastuuhevoset sekä iltatallissa hoidetut tiimin hevoset. Jos päivittäin olisi yksinään vastuussa kokonaisesta kymmenen hevosen tallista… Ehei. Hän ei pystyisi siihen.
"Se taitaa tosin olla varsin palkitsevaa. Tunnit ja vaellukset siis. Tallityöt eivät", nainen naurahti.

"Niin riittää." Se oli enemmän kuin töitä ympäri vuorokauden. Kokoajan hän ajatteli töitä ja hevosiaan. Miten kaikki sujuisi.
"Onhan se. Ei sitä muuten tekisi, kun eihän siinä rahaa tienaa."

Hevosalalla tienaaminen oli turha haave, mutta itsensä saattoi sentään elättää hevosten kanssa työskennellessä. Hänen asiansa olivat huomattavan paljon paremmin kuin monen muun, sillä työnantaja maksoi avokätisesti sekä tarjosi asuntoa aivan työpaikan vierestä. Ei ollut paljoa, mihin kuluttaa palkkaansa, paitsi tietenkin oman hevosen lellimiseen.
"Hyvä että olet viihtynyt. Ei mikään helppo työ", hän totesi ja rapsutti ruunansa otsaa, kun seurasi ponin rinnalla. Ivory kulki tyytyväisenä omistajansa perässä eikä turhia ihmetellyt kävelylenkkiään. Kaunis puoliverinen oli kerrassaan uskomaton, siitä Lucy oli varma.
"Pidätkö lännenratsastustunteja vai mitä?"

"Ei ole ei. Juurikin niitä, yksi hevoseni ei edes osaa perinteistä tyyliä." Raiden hymähti. Hän viihtyi lännenratsastuksen ja poniensa parissa oikein hyvin.
"Mulla on siellä parikuinen varsakin. Ceci on mielettömän suloinen."

"Voi apua", Lucy henkäisi ihastuneena. Varsa oli varmasti syötävän suloinen, sillä sellaisia kaikki hevosenalut olivat. "Sillä on varmasti jo suuri fanijoukko", nainen lisäsi hymyillen. Kukapa sitä voisi käydä tallilla ratsastamassa ilman että ihastuisi pienenpieneen varsaan. Parikuinen söpöläinen hurmasi varmasti jokaisen.

"Se on kyllä myös aivab kamala riiviö hevosvauvaksi. Ja ensi vuonna on tiedossa lisää riiviöitä, kun astutan toisen vuonohevostammani. Lisää pieniä punkkareita." Raiden pysäytti Lassyn, kaivaen puhelimestaan pienen ylämaanponiorin kuvan, jota näytti Lucylle.
"Tuollainen pieni hirviö."

"Minun on siis aivan pakko tulla käymään joskus töiden tarjotessa sopivan kolon", nainen huokaisi. Hevosvauvoja! Niitä hän lähtisi katsomaan koska tahansa. Saisikohan Pauluksen houkuteltua mukaan riittävän osuvalla puheella?
"Itse suloisuus tosiaankin", nainen vannoi katsoessaan esiteltyä kuvaa. Miten tuollaiselta nappisilmältä voisi kieltää yhtään mitään? Hän ei tosin onnistunut kieltämään jo suuremmaksi venähtäneeltä koiraltakaan yhtikäs mitään, joten ehkä hän ei ollut kaikista luotettavin vertailukohde.

Raiden naurahti ja tunki puhelimen taskuunsa. Olihan Ceci suloinen, mutta myös aivan mielettömän riiviö välillä.
"Siten, kun se on aivan mahdoton kiusankappalr välillä."

"En usko", nainen naurahti pehmeästi, "ei noin suloinen varsa voi olla kiusankappale." Ceci oli suorastaan söötti valokuvassa ja varmasti läheltä nähtynä vieläkin ihanampi. Hänen täytyisi käydä Raidenin tilalla joku päivä. Olisi rikos jättää käymättä, kun siellä oli varsa.
"Minun lienee parempi kääntyä takaisin kotia kohti niin en myöhästy töistä", nainen huokaisi vastahakoisena. Olisi ollut paljon kivempi kävellä Rayn kanssa pidempäänkin ja kuulla, mitä muuta mukavalle entiselle työkaverille nykyään kuului.
"Oli kiva törmätä. Rapsuta varsaa minunkin puolestani!"

"... Tule todistamaan vääräksi. Osoite löytyy nimellä Skeldale house, Slaley. Oon miltein aina kotona. Tallissa yleensä." Mies naurahti pehmeästi. Hänestä oli ollut mukavaa törmätä Lucyyn. Siitä oli aikaa ja tuo oli hieman muuttunut. Positiivisella tavalla.
"Niin oli. Rapsutan, varmasti. Nähdään!"