[Y] Dear diary

Artemiksen sekavan hilpeitä (not) pohdintoja elämästään ja itsestään.

Olen kuoleva mies. Hitaasti, mutta varmasti riutuva.
Terassilla istuva mies raapusti päiväkirjaansa. Se tuntui teinien touhulta, mutta se oli jäänne niistä kaikista laitoshoitopätkistä hänen elämässään. Artemis veti sähkötupakan savua syvälle keuhkoihinsa, katsellen taivaalle pienen hetken, jatkaen sitten kirjoittamista. Kynä juoksi paperia vasten, kun hän vuodatti mielialaansa sekä ajatuksiaan siihen mustakantiseen vihkoon.

Sain taas lääkityksen. En halua syödä lääkkeitä. Ainoa jäljellä oleva tunne on viha ja lääkkeet latistavan senkin. Jos otan unilääkkeitä, olen aamuisin kuin zombie, enkä herää kuin vasta alkuillan puolella. Jos taas en ota unilääkkeitäni, en nuku kuin muutaman tunnin, silloinkin huonosti. Pyörin ahdistuneena sängyssä odottamassa unta jos en tee töitä siihen asti, että nukahdan tabletti käsissäni sänkyyn. Ahdistuksen käydessä ylivoimaiseksi itken. Huhtikuun jälkeen niin on käynyt usein, olen itkenyt itseni uneen. En tiedä mitä teen, haparoin pimeässä. Lääkkeet vievät viimeisen järjellisen ajattelun rippeen, tukahduttaen kaiken. En kuule, en enää, en tunne. Haparoin pimeässä eteenpäin, kompuroiden ja seiniä kynsillä raapien. Olen väsynyt kaikkeen, kyllästynyt kaikkiin. Elämälläni ei ole enää tarkoitusta tai sisältöä.
Miksi en voi olla normaali, miksi minulla ei ole voimia siihen? Mitä antaisinkaan että saisin olla tavallinen ihminen, tavallisten ongelmien kanssa.

Irlantilaisvalmentaja pyyhkäisi silmiään. Kuinka paljon hän olisi halunnut näyttää tämän jollekulle, pyytää enemmän apua ja yrittää selvitä kaikesta. Hän ei kuitenkaan uskaltanut, sillä enemmän kuin syömistä tai lääkkeitä hän pelkäsi osastohoitoa. Siellä oli kamalaa, Artemis tunsi tulevansa hulluksi pakkohoidossa, eikä halunnut enää joutua siihen.

Eilen itkin katsottuani netistä poniratsastajien tuloksia. Ellie oli pärjännyt kansallisella tasolla loistavasti, olin pakahtua ylpeydestä. Aivan kuin minulla olisi jotakin osaa tai arpaa tytön menestykseen, hah!
Huomasin surevani yksinäisyyttäni. En koskaan kuvitellut katuvani lapsettomuuttani tai päätöstä elää yksin. Nyt kadun molempia. Ehkä se oli maailman tapa suojella viatonta lasta minulta, etten pääsisi siirtämään sairauttani sekä vajavaisuuksiani eteenpäin, pilaamaan pienen ihmisen elämää ennen kuin se edes kunnolla alkaisi. Silti katumus raastaa sisältä. Miksi en tehnyt asioita hieman normaalimman kaavan mukaan? Mitä minä teen vanhana kun ystävät ja sisarukset viettävät juhlapyhät lastensa, lastenlastensa kanssa? Olen sulkeutuneena yksiööni, vihaten maailmaa.

En koskaan halunnut olla sellainen mies. Halusin olla mies esteratsastuksen huipulla, viisas, aikaansaava, edistyksellinen, suorastaan nero. Halusin olla monia asioita, mutten koskaan tunteeton, saatika koko ajan vihainen maailmalle ja ihmisille ympärilläni.
“Lopulta tarvitsee enemmän rohkeutta elää kuin tappaa itsensä.”
Muistan hokeneeni tuota lausetta lähes sokeasti, niin kauan että siitä tuli tietämäni totuus. Nykyään huomaan ajattelevani jälleen toisin. Tuntemattomaan kuolemaan hyppääminen olisi ollut rohkea, armollinen teko. Kahdenkymmenen vuoden kidutus elämässä taas oli pelkuruuden teko, resurssien tuhlaamista, hitaasti taakaksi muuttuminen itselleni ja läheisilleni.

En ymmärrä itsekään kirjoittamaani. Tiedän vain katuvani valintoja jotka olen tehnyt elämässäni. Haluaisin olla niin paljon enemmän, mutta en voi olla enempää kuin oma itseni. Joka ikinen aamu keksin yhden syyn miksi nousta sängystä ylös. Joka ikinen aamu valehtelen itselleni, että huomenna minulla on oikea syy nousta, huomenna elämässäni on jälleen sisältöä.

Että huomenna olen onnellinen.
Että huomenna kaikki on paremmin.

Herätessäni aina siihen uuteen huomiseen, tajuan ettei mikään muutu. Milloin annan itselleni luvan luovuttaa enkä nouse enää? En tiedä.
“Lopulta tarvitsee enemmän rohkeutta elää kuin tappaa itsensä.”
Sitten kun en ole enää rohkea. Silloin kun haluan luovuttaa, antaa voiton niille jotka ovat tehneet minusta pilaa, työntäneet itsetuntoni pohjamutiin, romuttaneet ne perustukset joille minun piti rakentaa elämäni.
Se elämä, jonka piti olla täynnä onnea, iloa ja rakkautta. En osaa enää muuttaa kurssia, antaa elämälleni omaa suuntaa. Katkeruudellani olen polttanut kaikki ne sillat, joita pitkin olisin voinut päästä takaisin elämääni kiinni, ottaa hallinan siitä ja sairaudestani.