[Y] Synkät soinnut, rujot riimit

Tiistai 19. heinäkuuta 2016

"Sun pitäisi oikeasti käydä enemmän ulkona."
Nuoremman miehen ääni oli käskevä, enemmän kuin pyytävä tai jopa neuvova. Hän ei jaellut enää neuvoja, siinä Aiden oli luovuttanut ajat sitten. Isoveljeä piti käskeä, painostaa ja silti tuo ehkä teki niin kuin tuon pitikin tehdä. Luultavasti ei tekisi, mutta ainakin hän oli yrittänyt. Voi kun sisko olisi voinut käydä Newcastlessa useammin! Deirdre osasi käsitellä hieman paremmin tuota isoksi lapseksi taantunutta, miltein nelikymppistä miestä. Aiden hörppäsi teetä, siniharmaiden silmien terävä, jopa syyllistävä katse veljessään.
"Kävinhän juuri. Yksin tosin, mutta kävin kuitenkin."
Miehistä vanhempi, pidempi ja yleiseltä olemukseltaan luihumpi tokaisi perin kyllästyneellä äänellä. Miksi hän enää edes avasi oven pikkuveljelleen? Hyvä Aidenin oli tulla valittamaan hänelle sosiaalisen elämän puutteesta, miten hän ei koskaan tapaillut ketään ja erakoitui asumaan yksin. Kyseinen levy tuntui pyörivän kaikkien hänen tuttujensa päässä juuri nyt, mutta Aiden ja Deirdre rakastivat sitä ikivihreää valitusvirttä. Hän halusi vain olla rauhassa ja elää ilman elämäänsä puuttuvia sisaruksia. Äitinsä oli sentään luovuttanut jo ajat sitten, eikä nainen edes Artemiksen kuullen surkutellut miehen saamaa elämää. Tuo oli tehnyt sitä vielä kymmenisen vuotta sitten ja ajanut perheen keskimmäisen lapsen hulluksi.
"Se ei riitä. Tiiät sen."
"Puhu kunnolla, aikuinen mies ja vielä kouluja käynyt. Noinko puhut oikeussalissa?"
"Mun puhetapa ei nyt ole se ongelma, vaan sun tappava jääräpäisyys, joka vie sut hautaan yksin, vihattuna ja katkerana."
Nuorempi tiesi olevansa oikeassa, joten ei aikoisi luovuttaa nyt tai koskaan. Artemis pitäisi saada näkemään miten epäterve tuon elämä oli, miten tuo vielä huomaisi katuvansa valintaansa. Hän oletti jo veljensä katuvan (ja niinhän Artemis katuikin valintojaan), mutta tuo ei ainakaan tehnyt mitään asialle.
"Kyllä tuo on ongelma oikeussalissa. Kukaan ota sinua vakavissaan. Aksentti ja tuollainen murre, jestas."
"Koska itse et puhu ikinä aksentilla, herra helvetin täydellinen."

Seuraavat minuutit menivät hiljaisuudessa, joka nakersi molempia veljeksiä. Kumpikin tiesi menneensä liian pitkälle, mutta kumpikaan ei voinut pyytää käytöstään anteeksi. Artemis ei nähnyt aiheelliseks pyytää anteeksi, Aidenhan tässä tungetteli ja tunki ison nokkansa asioihin jotka eivät todellakaan kuuluneet tuolle. Aiden taas vain koki haluavansa auttaa isoveljeään, elämään paremman elämän. Vaikka tuolla oli ollut nuorena vaikeaa, ei se tarkoittanut että miltein nelikymppisenä miehenä piti vielä kiukutella maailmalle sekä viattomille ihmisille. Hiljaisuuden jatkuessa Artemis alkoi käydä kärsimättömäksi. Laihat sormet kaivoivat bleiserin taskusta sähkötupakan, josta mies vetikin syvät henkoset.
"Eikös sinulla ole kiire jonnekin? Esimerkiksi paijaamaan pallotapiiriasi?"
"Arty, älä jaksa. Tuo on ihan naurettavaa."
"Itse olet. Minulla on asiat ihan hyvin, niin hyvin kuin voi nyt ollakaan."
"Ei ole ja sä tiedät sen. Isä ei---"
Artemiksen leukaperät kiristyivät Aidenin sanojen myötä. Vanhempi veli nousi ylös, kiskaisten puolikkaan kahvimukin nuoremman käsistä. Se riitti kertomaan Aidenille, että hänet haluttiin ulos asunnosta. Silti mies ei tehnyt elettäkään noustakseen tuolista.

"Ulos. Nyt heti."
Kylmä sihahdus yhdistettynä terävään katseeseen olisi saanut monet muut juoksemaan karkuun, kun otti huomioon vanhemman temperamentin ja terävän kielen, mutta Aiden nousi suorastaan liioitellun verkkaisesti ja laiskasti.
"Olisit käyny kotona useemmin. Isä kaipas sua."
Jokin hajosi seinää vasten aivan hänen vieressään. Poskelle lentäneet pisarat kertoivat Aidenille sen olleen toinen niistä mukeista, jotka Artemis oli kerännyt vain hetkeä aiemmin. Kuitenkaan hän ei jäänyt enää ärsyttämään isoveljeään, vaan lähti, pamauttaen ulko-oven tarpeettoman kovaa mennessään.