Hankalaa(ko)

//Avoin peli, tuokaa ihmeessä joku järkevä ihminen Lassie paran seuraksi :D//

Lassie

Lassie talutti hiki päässä poukkoilevaa Londonia kohti tallia, tai ainakin yritti. Ruunan kuljetus sisätiloihin tarhasta tuntui olevan aina yhtä suuren työn takana, sillä hevonen oli kaikkea muuta kuin yhteistyöhaluinen. Matka käytävälle, mihin sen sai kiinni, tuntui olevan aina kilometrin kauempana kuin helpompien hevosten kanssa. Jopa Etta, Lassien oma täysiverinen, tuntui helpolta ruunikkoon verrattuna.

Lopulta Lassie sai hevosen tallin käytävälle kiinni, ja pääsi irroittamaan kätensä hetkeksi vapaiksi. Enää ruuna piti varustaa, joka oli tietenkin homma sekin, kun otti huomioon millaisesta neliraajaisesta oli kyse. Onneksi varustehuone oli kuitenkin lähellä, joten sieltä oli helppoa hakea Londonin varusteet ja harjat. Matkalla (joka tosin oli vain 10 metriä) hän pystyi tähyilemään oliko tallilla kenties muita. Ja jos oli, haluaisiko joku lähteä hänen ja Londonin seuraksi reippaahkolle maastokierrokselle. Täysiverisen oli hyvä päästä purkamaan hieman energiaa. Ilmiselvästi tarhakavereista ei ollut tarpeeksi seuraa, tai jotain, niin räjähdys herkältä hevonen vaikutti.

Haettuaan harjat ja varusteet valmiiksi, Lassie tunsi jo odottavansa maastolenkkiä hieman, vaikkei Londonin ratsastaminen maastossa ollut mitään helpointa puhaa. Hän oli koko aamun tehyt hommia, ja juuri ennen kuin oli hakenut ratsastettavansa tarhasta, nuori nainen oli pystynyt vaihtamaan ratsastushousut ja muut tarvikkeet päällensä. Olisi mukava päästä hetkeksi tuulettumaan, varsinkin kun ulkona oli hyvä sää, ja t-paita riitti. Lassieta alkoi melkein hymyilyttämään kun mietti millaista olisi antaa täysiverisen päästellä laukassa suurinpia höyryjään, mutta ei ehtinyt toteuttaa moista kun isokokoinen hevonen melkein liiskasi takapäällää hänet päin tyhjää karsinaa. Lassie katsoi hevosta tuimasti silmälasiensa takaa. Londonin ruskeissa silmissä näkyi tyytyväinen pilke sen kuopiessa etujalallaan lattiaa ja jatkaen normaalia hyörimistään. Tyypillistä.

Joka kertaisen kavioiden puhdistustappelun, satulan ja suitsien sekä muiden varusteiden asentamisen ja kypärän, turvaliivin ja hanskojen pukemisen jälkeen Lassie ja London olivat lähtövalmiita. Ennen kuin silmälasipäinen nainen irroitti täysiverisen käytävältä, hän kävi kurkkaamassa vielä viereisille käytäville. Jos jostain löytyisi vielä maastoilukaveri? Olihan hänen jotenkin päästävä ruunikon selkäänkin, ja parhaiten se onnistuisi, jos joku olisi auttamassa.

Vanha ruuna mutusteli heiniä tyytyväisenä karsinassaan, kun sen omistaja harjasi hevosta rennoin vedoin. Colm ei välittänyt mistään, pärskähteli silloin tällöin tyytyväisenä. Kaviot se antoi puhdistaa moitteettomasti, vilkaisten vain mitä omistajansa oikein touhusi. Saman samppanjaruunikko teki joka kerta kun sen kaviot puhdisti. Punatukkainen mies sai lopulta hevosensa tyydyttävän puhtaaksi, satuloiden sen kaikessa rauhassa.

Kun Colm oli varustettu, Aiden astui käytävälle (jättäen oven apposen ammolleen, vanhan ruunan kurkkiessa oviaukosta), asetellen kypärää päähänsä. Sen napsahdettua kiinni hän veti hanskat käteensä, ottaen Colmin ohjista kiinni. Laiskoin askelin irlantilainen ruuna seurasi omistajaansa.
"Hei? Etsitkö jotakuta?"
Ainakin tyttö näytti siltä, että etsi jotakin tai jotakuta. Ei Aiden paljon voisi auttaa, mutta tiesi hän jotakin. Juuri ja juuri.

Lassie näki eräällä käytävällä miehen, joka kysyikin etsikö hän jotakuta. Tyttö katsoi miestä ja tämän hevosta hetken ennen kuin tajusi vastata esitettyyn kysymykseen.
"No, en varsinaisesti, mutta etsiskelin jotakuta, joka voisi lähteä minun ja Londonin kanssa maastoon, tarvitsisimme seuraa. Ei sinulla olisi suunnitelmissa maastolenkkiä?", Lassie kysyi katsoen miestä hieman ujosti silmälasiensa takaa. Tyttö katsoi miehen ruunaa haroen hiuksiaan. Hevonen oli ainakin hienon värinen, sen tyttö pani merkille.
"Minun pitää joka tapauksessa hakea London tuolta viereiseltä käytävältä, joten jos haluatte liittyä seuraan, odotatteko pihalla?" Lassie kysyi punatukkaiselta.

Odotettuaan hetken saisiko vastausta, tyttö lähti kiiruhtamaan kohti Londonia, tai tarkemmin sitä käytävää, jossa hevonen oli kiinni. Ruuna pärski ja steppasi paikallaan, joten sen irroittaminen käytävältä oli oma ohjelmanumeronsa. Saatuaan ruunikon irti, Lassie lähti taluttamaan poukkoilevaa ratsastettavaansa kohti ovea. Ulos päästyän Lassie teki nopean silmäyksen ympäristöönsä. Oliko mies saapunut rennolta vaikuttavan ruunansa kanssa seuraksi?

Maastoon? Aiden lähti aina mielellään maastoon. Mitä vain jos hän saattoi hypätä tylsän kentällä vääntämisen yli! Mies huokaisi hiljaa, nyökäten sitten.
"Lähden mieluusti."
Punapartainen mies lähti taluttamaan ruunaansa ulos. Tallin ovista ulos päästyään hän jäi odottelemaan sitä tallissa palloillutta tyttöä.

Kun tuo sitten tuli ulos, hän heilautti kevyesti kättään. Hän katseli hevosta joka naisen rinnalla kulki, hieman tuota... Kyseenalaisin askelin. Mies katseli ruunikon askellusta, hymähtäen.
"Tarvitko apua sen kanssa?"

Lassie katsoi kiitollisena rauhaisan ruunansa kanssa seisovaa miestä. Vaikka hän ei varsinaisesti tarvinnut hevosen pitelemisessä apua, se kelpasi kyllä selkäännousun kanssa. Siitä huolimatta että hän oli ollut jo kaksi viikkoa tekemisissä hevosen kanssa.
"No jos viitsit pidellä sen aikaa kun nousen selkään?" Lassie pyysi mieheltä ja ojensi ympäristöään mulkoilevan täysiverisen ohjat miestä kohti. Tyttö itse laski jalustimet ja kiristi satulavyön ennen kuin otti satulasta kiinni selkäännousemista varten. `Yksi, kaksi, kolme`, hän laski mielessään ennen kuin ponnisti levottomasti liikehtivän ruunan selkään. Saatuaan ohjat omiin käsiinsä hän keräsi hevosen pehmeälle tuntumalle ja käänsi täysiverisen ympäri
"Kiitos", Lassie sanoi miehelle odottaen josko hän nousisi myös oman ratsunsa selkään

"En tiedä ehkä vielä parhaita maastoreittejä, mutta tiedän yhden kohtuullisen pitkän ja tasaisen, missä voi laukkaillakin. Mennäänkö sitä, ainakin tämä otus saattaisi tarvita kunnon energian purkua. Yhdessä kohtaa saattoi olla reunassa tukkikin jonka voi halutessaan ylittää", tyttö esitelmöi punatukkaiselle.
"Olen muuten Lassie, en tainnut muistaa esittäytyä. Kuka sinä olet?", Lassie kysyi vielä, ennen kuin antoi Londonin lähteä etenemään rauhattoman näköistä käyntiään eteenpäin.

Aiden nyökkäsi, ottaen ohjat käteensä. Kasvoilla viipyili kokoajan kevyt hymy, se oli hänen perusilmeensä. Colm katseli ympärilleen miltein lehmämäisen rauhallisesti. Se oli niin ihanan rauhallinen uudella tallilla. Irlantilaista urheiluhevosta mikään ei hätkäyttänyt ja siitä hän vanhassa ruunanrupsukassaan pitikin. Hän päästi irti ohjista kun nainen oli tukevasti selässä. Hän laski oman hevosensa jalustimet alas.

Kevyesti hän pääsi pomppaamaan hevosen selkään, Colmin seistessä kiltisti aloillaan. Selästä käsin hän kiristi vielä satulavyötä hieman, vaikka se tuntuikin turhalta pullukan ruunan kanssa. Satula tuntui silti keikkuvan. Ehkä samppanjamustaa ruunaa pitäisi hieman laihduttaa... Pitäisi keskustella asiasta Artemiksen kanssa, miten se olisi viisasta vanhalla ratsulla toteuttaa.
"Aiden Cavanaugh. Se mukavampi meistä veljeksistä."
Hän viittasi lauseellaan isoveljeensä Artemikseen, jolla oli, noh, omalaatuinen maineensa ratsastuspiireissä kuin myös Rosings Parkissa.

Lassieta hymyilytti hieman kuullessaan miten mies esittäytyi. Artemiksen maine oli kyllä kiirinyt tytönkin korviin jo, vaikka hän oli kohtuullisen uusi tulokas. No, ei siinä mitään, minkä ihminen luonteelleen mahtaa, jos näin nyt voi tässä tapauksessa ajatella.
"Minun onneni siis, että satuin pyytämään sinua teistä kahdesta matkaseuraksi", Lassie sanoi hieman naurahtaen. Aiden vaikutti ihan mukavalta, hänen ruunansa rauhaisalta. Ehkä se onnistuisi tartuttamaan osan rauhallisuudestaan Lassien alla pää ylhällä ja korvat hörössä marssivaan Londoniin. Tytöstä tuntui siltä kuin täysiverinen voisi räjähtää minä hetkenä hyvänsä. Ja sen se epilemättä tekisikin, jos saisi pienenkin syyn moiseen.

Kun kaksikko oli päässyt ulos tallialueelta, Lassie uskalsi jo vähitellen rentouttaa lihaksiaan, jolloin ruunikko hänen allaan rauhoittui hieman sulavampaan eikä niin räjähdys herkkään käyntiin. Hyvä vain, London ei ollut ikinä liian rauhallinen. Tyttö katsoi silmälasiensa takaa arvioivasti Aidenin hevosta.
"Onko hevonen sinun omasi? Minkä niminen hän on?" Lassie kysyi. Samppanjanmusta hevonen näytti rauhaisalta, se oli aivan eri maata kuin tummahiuksisen oma ratsastettava. Ikinä ei kyllä saisi tuollaisesta kyydistä nauttia.

Eikä isoveljen maine edes ollut kaikkien suusta yhtä paha kuin tuon vanhemman irlantilaisen luonne oikeasti oli. Se ei ollut vitsi kun sanottiin tuon itkettäneen aikuisia miehiä valmennuksessaan. Tallityöntekijöiden itkettäminen oli varmasti myös tullut tutuksi, useammallakin tallilla. Onneksi kiukkuisella isoveljellä oli nyt se oma hoitajansa. Aiden ainakin oli ihan tyytyväinen Colmista vastuussa olevaan työntekijään.
"Todellakin sinun onnesi."

Irlantilainen ruuna sai kulkea löysin ohjin, Aiden ei edes kerännyt ohjia tuntumalle. Hevonen ei lähtisi mihinkään, joten miksi turhaan. Colm nautti enemmän sellaisesta hömpöttelystä ja pidätteet olivat turhia niin kauan kuin hevonen ei näkisi derby- tai maastoesteitä.
"On, Colm on ollut minun yksitoista vuotta. Ja on toivottavasti vielä monta vuotta. The Crying Game IV, kotoisasti ihan vain Colm."
Tai lihava tapiiri, jos Artemikselta kysyttiin.
"Tämä viulunkieli lienee joku hoidokeistasi?"

Lassie katsoi Aidenia tuon kertoessa hevosestaan. Colm vaikutti oikein rennolta kopukalta, ei siinä mitään. Kookas hevonen sai kulkea rennoilla ohjilla, eikä se silti tehnyt mitään temppuja. Vaikka tytön oma hevonen olikin rennompi kuin London, ja oikeastaan hyvinkin maastovarma, ei hän silti ollut varma olisiko pystynyt menemään kokonaan ilman tuntumaa sen kanssa. Ryöstäessään täysiverinen kun oli pelottavan vahva. Londonin kanssa moinen ei käynyt edes ajatuksen tasolla mielessä.
"Ihan kiitettävän kauan Colm on siis sinulla ollut. Se on hienon värinen, mitä rotua tämä suuri herra on? Kysyn ihan uteliaisuudesta", Lassie sanoi hymyillen ujon näköistä hymyään.

"Joo, tämä herra heikko hermo on ratsastettavani. London Calling, tutummin ihan London. Ihan eri maata oman täysiveriseni kanssa, vaikka sekin on herkkä kuumumaan. Tämä on ihan omaa luokkaansa", Lassie naurahti miehen kysymykselle. Todellakin, viulunkieli.
"Olen erittäin tyytyväinen, että Colm sattui olemaan noin rauhallinen kaveri. Londonin kanssa olisi kamalaa mennä yksin tai yhtä heikkohermoisen kopukan kanssa", tyttö puhisi ja vilkaisi kiitollisen näköisenä vierellä astelevaa samppanjanmustaa hevosta.

Ei urheiluhevosia usein tunnettu rauhallisesta luonteestaan, mutta Colm oli hieman omalaatuinen tapaus, monin tavoin. Ihana se kyllä oli, eikä Aiden halunnut vaihtaa vanhustaan mihinkään.
"Irish sport horse. Ei ehkä tunnetuin rauhallisuudestaan, mutta Colm on vähän erikoinen."
Hevosesta oli pitänyt tulla derbyratsu, mutta siitä oli puuttunut kilpailuhenkisyys ja palo. Se osasi kyllä, mutta kapasiteetti ei sitten kuitenkaan riittänyt pidemmälle kuin satunnaiseen harrasteluun.

"En ole edes koskaan ratsastanut herkästi kuumuvaa hevosta. Ei kun, olenpas. Veljeni kilparatsua joskus kun hän yritti opettaa minua ratsastamaan."
Hän selitti, hymyillen hieman. Ne olivat mukavia muistoja, vaikka Artemiksen valmennettavat tiesivätkin, miten kamala kyseinen valmentaja osasi olla. Silloin veli oli sentään halunnut viettää aikaa hänen kanssaan.
"Jos jostain olen kiitollinen, niin tästä tämän rauhallisuudesta. En jaksaisi hankalampaa."

Lassie katsoi huvittuneena Colmia yrittäen samalla hillitä jo kovinkin menohaluista Londonia. Samppanjanmusta hevonen todellakin oli omituinen, urheiluhevoset eivät tytön ymmärtääkseen olleet kovin rauhaisia, mutta tämä oli letkeä kuin lehmä. Mutta ei siinä mitään, rauhalliset hevoset olivat mukavia jos ne osasivat myös liikkua ja kuuntelivat pohkeita. Lassiella itsellään mini hermo tahmeisiin hevosiin, joita piti käynnistellä ensin se tunti ennen kuin esteistä tulisi mitään. Hän itse piti herkistä ja jopa kuumista hevosista, sellaisista kuin Etta. London menee kuitenkin jo lievästi yli...

Miehen kertoessa siitä, kun oli joskus ratsastanut hieman kuumalla hevosella veljensä valvovan silmän alla, Lassie mietti, että mitenköhän Aidenilla oli mahtanut mennä? Artemis oli kuitenkin erittäin vaativa ja kovasuinen valmentaja, mitä tyttö nyt oli kuullut.
"Voin vain kuvitella, Artemis ei ole mikään lempeä valmentaja", silmälasinen sanoi hymyillen hieman. Aiden tosin varmasti tunsi veljensä paremmin kuin Lassie, joten luultavaa oli, että hän tiesi Artemiksesta jonkun puolen mistä muilla ei ollut mitään hajua.

"Minä itse pidän menevistä hevosista, jotka kuumuvat hieman. Eivät tietenkään liikaa, kuten tämä, mutta sellaisista kuin Etta" Lassie sanoi hymyillen. Kun hän olisi saanut Londonin ratsastettua ja loput hommat tehtyä, hän kyllä ratsastaisi Ettalla. Tuttu hevonen olisi ihana Batmanin ja varsinkin Londonin jälkeen.

London selkeästi tiesi milloin laukka pätkä tuli, sillä sen pää nousi ja korvat nousivat odottavaan höröön.
"Tässä tulee jonkin pituinen suora, jonka yleensä laukkaan. Matkalla on pieni tukki, jonka voi tosin ohittaakkin. En tiedä Colmista, mutta tämä nelijalkainen haluaa ainakin tehdä pikku spurtin", Lassie sanoi Aidenille ennen kuin antoi pienen pohkeen puristuksen Londonille. Ruunikko ymmärsi heti mitä siltä odotetaan ja syöksyi alkuun hyvinkin reippaaseen laukkaan, mutta selässä oleva tyttö otti hevosen nopeasti kiinni. Meno oli edelleen reipasta, mutta hallitun näköistä, vaikka täysiverisen korvat sojottivatkin ilmaan kuin antennit. Lassie kumartui inan etukenoon ja löysäsi tuntumaa sen verran, että London sai liikkua hieman vapaammin. Tukki tuli eteen yllättävänkin nopeasti, mutta ratsukko selvitti sen ongelmitta. Ruuna selkeästi nautti kun pääsi vähän päästelemään.

Lopulta Lassie hidasti allaan kiitävää täysiveristä. London tapansa mukaan temppuili vahvan pidätteen takia. Ei siinä, kyllä se hidasti, mutta takajalat vain halkoivat kiukkuisesti muutaman kerran ilmaan. Lopulta hevonen kuitenkin käveli taas normaalisti, tai no.. Niin normaalisti kuin ruunikko nyt ikinä käveli. Saatuaan hevosen kuriin Lassie vilkaisi taakseen, näkyisikö Aidenia ja Colmia edelleen.

"Siitä on aikaa. Hän oli silloin vielä hieman lepsumpi ja erilainen."
Hieman yli parikymppinen Artemis oli ollut suorastaan lastentarhaversio nykyisestä irlantilaisvalmentajasta.Aiden piti Colmista ja harmitteli ettei koskaan tulisi löytämään vanhan ruunansa veroista hevosta. Letkeä samppanjamusta oli enemmän kuin loistava hänelle harrastekäyttöön.

Irlantilainen suostui enemmän kuin mielellään laukkapätkään. Maastossa reipas hevonen nosti mielellään laukan, veulaten kevyesti kuolainta suussaan. Aidenia se ei haitannut, Colm ei kuitenkaan ryöstäisi, vaikka ruuna miten veulaisikin. Tukki ylittyi upealla, pehmeällä hypyllä ja vauhdin hurmasta huolimatta antoi ruuna hienosti kiinni. Koko matkan se oli pysynyt sopivan välimatkan päässä täysiverisestä. Ruunassa riitti vauhtia, vaikka sitä ei heti uskoisi.

Lassie katseli takana, hyvinkin lähellä, olevaa ratsukkoa hymyillen.
"Se teki hyvää. Tämäkin sai vähän päästeltyä suuurimpia höyryjä, en ymmärrä miten London on aina niin räjähdysherkkä", hän puhisi Aidenille.
"Jos yrtiän lenkeilläkin vain kävellä ja ottaa rauhallista ravia, niin ei, se on yhtä tyhjän kanssa kun en olisi mennyt ollenkaan. Onneksi oma hevoseni on hieman erilainen", Lassie tarinoi. Vastuuhevosten ratsastaminen oli hyvinkin tarkkaa puuhaa, ja hommasta saattoi lentää pellolle jos toikkaroi hevosen tuusan nuuskaksi. Ja sitähän tyttö ei tietenkään halunnut, mutta London oli tapaus jolla piti vetää kyllä hyvin reippaita lenkkejä, että sillä pysyi pää kasassa. Ja kukaan ei ollut valittanut, oikeastaan kaikki hevosen kanssa tekemisissä olevat olivat vain tyytyväisiä kun se pyöri ja hyöri edes hieman vähemmän.

"Onko sinulla jotain muita harrastuksia ratsastamisen lisäksi?" Lassie kysyi mieheltä.