It's certain kind of complicated

Caitlin kuolisi tästä hyvästä. Nainen oli keksinyt mitä hauskimman vitsin. Kerran tuo oli puhunut Davidin kanssa, hän lähtisi treffeille. Sokkotreffeille. Jos irlantilaisnaisesta ei olisi saanut samaa kuin ihmisestä, olisi estevalmentaja murhannut kollegansa epäröimättä hetkeäkään. Valitettavasti nykyään englantilainen oikeussysteemi piti myös irlantilaisia ihmisinä, joten noiden murhasta sai tuomion (eikä auttanut vaikka olisi itsekin ollut irlantilainen). Noh, siinä mies nyt oli, odotteli keskustassa erään ravintolan edessä. Miksi treffeillä piti aina syödä? Miksei voinut olla sosiaalinen ja vaikka juoda? Ei, kuulemma kapakkatrefft eivät nyt kävisi. Miksei, kuka Caitlin oli sanomaan? Hujoppi irlantilaismies pyöräytti silmiään, huokaisi ja sytytti tupakan. Aivan sama. Toivottavasti seuralainen olisi pahasti myöhässä ja hän voisi kaikota sen siliän tien. Tuntomerkkinä miehellä oli todella tummanvihreä jakkutakki.

Oli huonoja ideoita, ja sitten oli niitä ideoita, jotka saivat kolmannen maailmansodan kuulostamaan toivottavalta vaihtoehdolta. Sokkotreffeille lähteminen kuului ehdottomasti jälkimmäiseen kategoriaan, mutta Zoelle ei ollut annettu vaihtoehtoja. Pikkusisko Iris osasi olla vakuuttava sille päälle sattuessaan ja ilmeisesti isosiskon olematon sosiaalinen elämä työpaikan ulkopuolella antoi oikeuden sotkeentua siihen näin henkilökohtaiselle menevällä tasolla. Zoe nyppi tyytymättömänä viininpunaisen silkkipaitansa helmaa. Hän ei omistanut mekkoja - ja vaikka olisikin omistanut, mikään mahti maailmassa ei olisi saanut häntä pukeutumaan yhteen. Siisti paita ja mustat suorat housut maltillisten korkokenkien kanssa saivat riittää. Hän oli yrittänyt turhaan kesyttää mustia hiussuortuviaan, mutta joutunut myöntämään tappionsa. Hän osasi kerätä hiuksensa tasan nutturalle, poninhännälle tai ratsastuskypärän alle sopivalle letille. Yksikään niistä ei ollut kovinkaan edustava kampaus treffeille. Olkoot siis auki. Ainakin hän voisi piiloutua mustien hiustensa taakse, jos treffiseura osoittautuisi aivan hirveäksi. Hän ei luottanut lainkaan siskonsa pirteisiin vakuutteluihin siitä, että hän viihtyisi varmasti. Hän ei tosiaankaan viihtyisi.
Nainen oli saapunut omalla autollaan, mutta jättänyt sen parin korttelin päähän ravintolasta. Zoe istui pitkään autossa ja tuijotti peilikuvaansa taustapeilistä. Tummanruskeiden, huolellisesti kajaalilla rajattujen silmien katse tuntui vähintäänkin pistävältä. Kai hänen täytyisi edes yrittää näyttää ystävälliseltä ja luoja paratkoon, lämpimältä sekä helpostilähestyttävältä. Huokaisten hän nousi autosta, sulki oven ja takertui pieneen olkalaukkuunsa kuin hukkuva pelastusrenkaaseen lähtiessään astelemaan kohti ravintolaa. Tunnistamista helpottamaan annettu ohje etsiä vihreää jakkutakkia ei lainkaan vakuuttanut häntä miehen vaatekaappien sisällöstä - vaan kukapa hän oli tuomitsemaan, kun itse omisti vain… No, niin. Ratsastusvaatteita. Hän ei suotta kiirehtinyt askeliaan ravintolan lähestyessä, vaikka tummanvihreä jakkutakki kiinnittikin huomion. Voisiko mies kääntyä sen verran, että hän näkisi tuon kasvot ja voisi kääntyä saman tien ympäri, jos tarvetta ilmenisi? Zoe vilkaisi hopeista rannekelloaan varmistaakseen ettei ollut myöhässä ja kohottaessaan katseensa takaisin mieheen, pysähtyi niille sijoilleen. Tuon sivuprofiilin hän tunsi. Ehei. Ei kiitos. Nainen harkitsi hetken kiepahtavansa saman tien ympäri ja pakenevansa takaisin autonsa turvaan, mutta sinne olisi matkaa. Hitto. Olisi pitänyt parkkeerata aivan ravintolan eteen, niin pakomatka olisi ollut lyhyempi. Sitä paitsi, jos hän näki miehen, näki Artemiskin varmasti hänet. Pikkusiskonsa äärimmäisen tuskallista kuolemaa vannoen hän veti syvään henkeä ja harppoi viimeiset metrit ravintolan eteen.
"Hei", hän töksäytti kun ei muutakaan osannut sanoa. Kumpikohan olisi ikävämmän tuntuista kuolevalle, hukkuminen matoja sisältävään sadeveteen vai elävältä haudatuksi tuleminen?

Se oli totta, ettei Artemiksen kevyesty köymy nenä saatika muutoin persoonallinen sivuprofiili ei jättänyt mitään arvailun varaan. Ainakin hän oli muutoin kohtalaisen tyylikäs sekä hillitty. Saattoiko niin klassinen pukeutuminen tosin mennä pieleen? Tuskin. Artemis tumppasi tupakan niille tarkoitettuun säiliöön roskakorin vieressä. Mikä kestä?
Hei. Sen sanova ääni kuulosti liian tutulta ja koska Artemis tiesi kuulleensa sen äänen jossain, hän vannoi jo tappavansa Caitlinin, kun pääsisi pois täältä. Tutusta riippuen se voisi koittaa seuraavan tunnin tai viiden minuutin aikana, kouluvalmentajan loppu nimittäin. Hujoppi käänsi kasvojaan varovaisen hitaasti. Käsi painui kasvoille, etusormi ja peukalo hieroivat ohimoita. Ei voinut olla todellista.
"... Jollakin on ollut olevinaan hirveän nokkela ja hauska olo." Paljonko Zoe edes oli häntä nuorempi? Liikaa ainakin yhteiskunnan silmin, siitä hän olisi varma. Ehkä muut voisivat kuvitella tuon olevan hänen siskonsa tai vaikka tyttärensä, jos he astuisivat ravintolaan asti? Hiljainen sadattelu iiriksi karkasi huulilta, ennen kuin mies laski kätensä takaisin kylkeään vasten.
"Haluatko mennä ravintolaan suunnittelemaan murhaa vai mennä kotiin?" Mies voisi ainakin antaa ideoita.

Miehen reaktio ei ollut sen innostuneempi kuin hänenkään, eikä Zoe voinut Artemista siitä syyttää. Ties vaikka mies oli oikeasti odottanut innolla treffejään ja joutunut nyt pettymään karusti, kun saikin seurakseen hänet.
"En olisi voinut sanoa sitä paremmin", Zoe totesi muistuttaen itseään siitä, ettei tilanne ollut sen enempää Artemiksen syy kuin hänenkään. Ehkä he voisivat vain nyökätä hyvästinsä ja lähteä omille teilleen eivätkä koskaan edes sivulauseessa viitata tähän. Se voisi olla ainoa tapa pelastaa koko ilta. Hän ei halunnut edes kuvitella, miten kiusallista olisi istua samassa pöydässä estevalmentajan ja menestyneen kilparatsastajan kanssa, ellei hän sitten saisi piiloutua työtehtäviensä taakse.
"Jos lähden nyt kotiin, olen ongelmissa", nainen myönsi. Sisko saisi varmasti tietää, että hän oli paennut paikalta edes ravintolaan astumatta. Ties vaikka sisko soittaisi kesken illan ravintolaan varmistaakseen ettei hän ollut livahtanut karkuun. "Joten jos tahdot jakaa vinkkejä, kuuntelen mielelläni." Hän ripustaisi Iriksen seinälle korvista siksi aikaa kun päättäisi, mitä siskonsa kanssa tekisi. Tämä ei ollut hauskaa millään mittapuulla.

Ei siitä ollut pelkoa, että mies olisi odottanut tätä innolla. Lähes lamaannuttava kauhu oli huomattavasti parempi termi sille mielialalle, jolla Artemis oli tätä iltaa odottanut. Olisihan se pitänyt myös tietää, että sopiva seuralainen olisi ollut liikaa pyydetty.
"Ehkä voin auttaa." Parilla harppauksella mies asteli ravintolan ovelle, avaten sen. Ei hän aikoisi heittää niitä vähiä käytöstapojaan (kyllä, Artemiksella oli käytöstavat ja ihan hyvätkin sellaiset jos mies vain halusi niitä näyttää) kankkulan kaivoon. Sisällä hän antoi varauksen nimen, päästen naisen kanssa ihan syrjäiseen, kahden hengen pöytään. Voi kuinka romanttista. Tai sitten ei. Viinaa. Se ainakin helpottaisi oloa. Maailmassa ei ollut oloa, johon ei helpottaisi viski ja nikotiini. Ei ainakaan Artemiksen maailmassa.
"Kuka sinut tähän huijasi?"

Zoe nyökkäsi ja seurasi miestä sisään ravintolaan. Hän vilkuili epäluuloisena ympärilleen, kun tarjoilija johdatti heidät syrjäiseen pöytään. Ehkä hän saisi kulutettua riittämiin aikaa, että voisi hyvällä omatunnolla väittää olleensa treffeillä - ja sen jälkeen tehdä selväksi, ettei siskolla ollut enää mitään oikeutta sotkeutua hänen asioihinsa.
"Siskoni. Entinen sellainen", Zoe vastasi synkkyys sanoista läpipaistaen. Oli vaikea edes leikkiä olevansa hyväntuulinen tai kohtelias, kun epämukava oli lähinnä ainoa sana, joka hänelle tuli mieleen omasta tunnetilastaan. Iris ei enää olisi hänen siskonsa. Ehei. Hän ei pitäisi mitään yhteyttä perheeseensä tämän jälkeen, vaikka se nyt ei suurta muutosta vanhempien kohdalla tarkoittaisikaan. Helvetin sisko.
"Entä sinut?" Oli vaikea kuvitella, että Artemis olisi suostunut tähän suoraan Iriksen kautta. Hänen tietojensa mukaan sisko ei ollut koskaan käynyt lähelläkään Rosings Parkia, joten todennäköisyys sille että Iris edes tunsi miehen, jonka seuraksi oli isosiskonsa lykännyt iltaa viettämään oli todella pieni. Se oli varsin pieni lohtu.

Artemiksen suunnitelma oli saman suuntainen. Drinkki tai kaks, pikainen salaatti ja sitten ikuinen radiohiljaisuus O'Connorin suuntaan. Nainen ei todellakaan ollut hänelle enää edes tuttu. Kenen luvalla ja miksi sopivan ihmisen löytämiseen ei ollut nähty edes vaiva? Millä logiikalla Zoe kiinnostuisi hänestä? Zoe teki töitä hänen ikäiselleen ihmiselle. Ei Charles ainakaan nuorempi voinut olla. Nainen taisi olla hänen veljensä luokkaa, tosin luultavasti nainen olisi vihannut Aidenia. Liian mukava. Se heillä oli ainakin yhteistä. Tarjoilijan tullessa Artemis pyysi irlantilaista viskiä, lupautuen maksamaan Zoen juoman. Ei hän sentään luolamies ollut. Naisille maksettiin juoma, etenkin jos nuo olivat paikalla kaikkea muuta kuin omasta tahdostaan ja tyytymättömiä luvattuun seuraansa.
"O'Connor."

Zoe pyysi sitruunaista kivennäisvettä tarjoilijalta. Olisi pitänyt tulla taksilla, niin olisi voinut edes juoda jotakin millä turruttaa epämukavuus, joka nipisteli sähkön lailla iholla. Artemis ei ollut hänen työnantajansa - luojan kiitos, se olisi ollut kenties ainoa tapa, jolla tästä olisi voinut tehdä vieläkin kamalampaa -, mutta mies oli riittävän lähellä sitä työskennellessään samalle tallille kuin hänkin. Hän oli kiusallisen tietoinen eriarvoisesta asemastaan. Entä sitten, jos he eivät enää olleet tallilla? Sama asetelma se kuitenkin oli. Nainen piti itsensä silkalla tahdonvoimalla aloillaan tuolilla, vaikka olisi vain tahtonut liikkua purkaakseen epämukavuuttaan jolla ei ollut mitään tekemistä pehmeän istuimen kanssa.
"O'Connor?" Hän kähähti yllättyneenä. Miten. Miksi. Mitä kautta Iris edes tiesi kouluvalmentajan? Jumalauta.

Artemis ei ajatellut epämukavuuden johtuvan siitä asetelmasta, joka kaksikon ajatuksia toisistaan väritti. Hänelle ei olisi ollut mikään yllätys, että vain hänen hurmaava persoonansa riitti luomaan sellaisen epämukavuuden. Syy, jonka takia Artemis olisi mielellään mennyt sokkotreffeillekin tuntemattoman kanssa.
"O'Connor. Joka ei muuten tule valmentamaan enää tämän jälkeen enää koskaan." Artemis ei vain ymmärtänyt miten joku saattoi nähdä Zoen sopivana? Luoja. Viskin tullessa mies otti lasin käteensä. Viski kuivana, se oli jo vanhan miehen juomakin. Miten? Caitlin! Olisi tuon pitänyt tajuta.

Hän ei voinut uskoa sitä punapäisestä irlantilaisnaisesta, joka ratsasti Paddya ja Duffyä viikosta toiseen sekä valmensi häntä hevoskaksikon kanssa. Hän ei muutamaan viikkoon kävisi naisen valmennuksessa, vaikka herra Edgerly miten tarjoaisi. Saisi nähdä, pystyisikö hän edes katsomaan kouluvalmentajaa silmiin tämän jälkeen. Nämä treffit olivat jo nyt yksi sotku, eikä aikaa ollut kulunut kuin minuutteja. Hän ei enää ikinä lähtisi ulos.
"En voi syyttää sinua", hän hymähti. Hän pitäisi raivoisan puhuttelun siskolleen, ennenkö julistaisi uuden jääkauden alkaneeksi kieltäytymällä puhumasta siskolleen kuukausiin. Iriksen typerä idea oli tehnyt muutamassa minuutissa hänen elämästään yhden ison sotkun. Hän saisi selvitellä tätä viikkoja, eikä mikään siltikään palaisi ennalleen.
"Olisin voinut olla Paddyn kanssa maastossa", hän huokaisi päätään pudistaen. Ei olisi pitänyt koskaan suostua siskon painostukseen. Sille oli syynsä, miksi hän ei deittaillut ketään tai käynyt edes ulkona syömässä. Elämä oli helpompaa kun sai olla aivan yksin. "Tai harjoittelemassa pienillä esteillä lähestymisiä." Hän olisi voinut olla hyödyksi hevosten kanssa sen sijaan että saapui ravintolaan tuottamaan pettymyksen estevalmentajalle.

Artemis nyt olisi ollut pettymyt keneen tahansa, mutta itseä vuosia nuorempi nainen tuntui jo hienovaraiselta (tai sitten ei) loukkaukselta.
"En ihan ymmärrä miten hänestä on sopivaa että seuralaiseni näyttää iältään muiden silmiin enemmän mahdollisesti lapseltani tai pikkusiskoltani." Ei Zoe nyt ihan hänen lapsensa voisi olla, mutta noh.

"En minä aivan niin nuori ole", Zoe vastasi, mutta vilkaisi silti miehen sanojen yllyttämänä ympärilleen. Katsottiinko heitä oudosti? Naureskelivatko tarjoilijat takahuoneella heille? Tulisiko heistä uusi varoittava esimerkki nuorille nettideittailun tai sokkotreffailun tai minkä tahansa nykyaikaisen vaaroista, kun läheisen pöydän vanhempi pariskunta nousisi ylös ja lähtisi kotiin?
"Epäilen, ettei siskoni voi tuntea sinua mitään kautta. Ehkä on mahdollista, että hän unohti mainita O'Connorille, kuka minäkään oikeastaan olen." Enemmänkin todennäköistä, nyt kun hän pysähtyi asiaa pohtimaan. Ehkä he eivät olleet ainoat, jotka olivat joutuneet sokkona keskelle tätä tragediaa.

"Oletan että hän on kuitenkin tarkistanut ikähaarukan. Tai sitten tarkoituksella halunnut asettaa minut asemaan jossa näytän rikkaalta perverssiltä nuoren naisen kanssa." Artemis ei paheksunut suhteiden ikäeroja, mutta hän ei kokenut tällaista yllätystä asian suhteen mukavaksi.
"Mutta maksan kyllä juomasi ja ruokasi."

Ehkä. Hän ei toisaalta olisi lainkaan ihmetellyt, vaikka sisko olisi esitellyt hänet kolmikymppisenä. Hän ei aina ollut aivan varma, tiedostiko Iris edes minkä ikäinen hän tarkalleen ottaen oli. Ainakin syntymäpäiväkorteista oli puuttuneet kaikenlaiset viittaukset täytettyyn ikään viimeiset viisi vuotta.
"En usko että se on ollut tarkoituksena, mutta pahoittelen jos tunnet olosi sellaiseksi. Voin toki lähteä", hän vastasi vilkaisten ravintolaa. Hyvällä tuurilla kukaan ei edes huomaisi, jos hän livahtaisi ulos ovesta. Hän voisi vaikka ajella ympyrää etsimässä uusia maastolenkkejä, mistä Maybe jatkuvasti jaksoi intoilla, kunnes kello olisi niin paljon että olisi soveliasta palata takaisin kotiin haukkumaan sisko maanrakoon.
"Ei sinun tarvitse", hän vakuutti. Eiväthän nämä olleet treffit ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä, joten turha Artemikselta olisi vaatia tarkkaa etikettisääntöjä noudattamista.

"En minä sinua halua loukata. Se ei varsinaisesti ole syysi ja lupasinhan antaa vihjeitä miten käsitellä siskoasi." Ei ainuttakaan loukkausta, jopa pahoittelu. Mikä Artemista vaivasi? Ei hänen olisi tarvinnut kohtelias.
"Se on vain kohtuullista."

"Suunnittelin kuukausien mykkäkoulua", nainen hymähti suupieli pieneen hymyyn kaartuen. Hän oli taitava jääkausien kanssa, olihan hän pitänyt etäisyytensä omiin vanhempiinsa vuosikaudet kyllästyttyään hevosalaa arvosteleviin huomautuksiin ja jatkuviin kysymyksiin siitä, koska hän hankkisi oikeaa työtä. Edes herra Edgerlyn hevosten kanssa työskentely ei ollut muuttanut vanhempien mielipidettä siitä, etteikö hevostelu ollut korkeintaan kallis harrastus.

"Suosittelen. Se on yllättävän tehokasta." Artemis itse harrasti raivokohtauksia ja sen jälkeistä mykkäkoulua läheisilleen. Muille vain mykkäkouluja.  
"Joten tee mielikseni, ota ruokalista käteesi ja kerro vaikka työpäivästäsi."

"Niin on", Zoe myönsi nyökäten. Iris ei suostuisi myöntämään virhettään kuitenkaan, joten parempi antaa siskon kärsiä yksinään. Jotakin yhteistä Winterin sisaruksilla oli, kun kummallakin oli enemmän ylpeyttä kuin oli terveellistä.
"Hyvä on", nainen myöntyi suoristaen selkänsä ja kääntäen katseensa ruokalistaan. Ehkä hän voisi syödä jonkun keiton. Samettinen tomaattikeitto kuulosti herkulliselta, vaikka eipä kattavassa salaattivalikoimassakaan ollut valitettavaa. Hän ei voinut edes kuvitella syövänsä sisäfilettä tai muuta pääruuaksi laskettavaa. Jotenkin kummasti ajatus Artemiksen kanssa illallistamisesta riitti tukahduttamaan ruokahalun.
"Työpäiväni oli varsin tavanomainen. Kävin sekä Paddyn että Duffyn kanssa pitkällä maastolenkillä, ratsastin Papillonin koulutreenin läpi ja työstin kavaletteja Duffyn kera vielä ennen kotiinlähtöä", hän kertoi sulkeutuen mielellään ammattilaisuuden taakse. Ei tämä ollut sen kummoisempaa kuin hevosten kuulumisten välittäminen herra Edgerlylle sähköpostitse. Raportti työpäivästä. Kyllä hän siihen pystyisi.

Se oli Artemiksellekin helpointa. Puhua työstä, piiloutua sen taakse. Tosin, se Zoen epämukavuus vaivasi miestä. Hän oli mielestään aina ollut naiselle kohtalaisen mukava ja tuo kiemurteli kuin se..  Lucy jokin, siinä vastapäätä istuessaan.
"Toivon että sen Edgerlyn nuorikon kanssa hyppääminen sujuu jo paremmin?"

"Kyllä", Zoe nyökkäsi ja kostutti suutaan siemaisemalla hiilihapotettua vettään. "Duffy on kehittynyt valtavasti. Burke kilpailee sillä tämän kauden", hän kertoi lämmintä ylpeyttä äänessään. Hän oli kenties kylmä ja vaikeastilähestyttävä ihmisten kesken, mutta Paddysta ja Duffystä hän ei voisi koskaan puhua muutoin kuin lämmöllä.
"Minä en tosin ole esteratsastaja, mutta uskallan silti väittää orin pärjäävän vallan kelvosti esteradoilla." Jos hänkin sai välillä kuuroksi tekeytyvän kimon kilparatsun ylittämään esteitä kolistelematta ja säheltämättä, herra Edgerlyn tai edes Burken kaltainen ammattilainen pystyisi siihen vaikka silmät sidottuina.

Irlantilainen nyökkäsi. Hän muisti nähneensä ettei sillä hevosella aina mennyt aivan putkeen.
"Edgerlyllä on käynyt onni kun sai Burken ratsastamaan. Morlandin huono onni ei siis kierrä." Morlandin kahnaukset Kaufmanin kanssa olivat surullisia. Enemmän kuin surullisia.

"Herra Edgerly laittaa hevostensa hyvinvoinnin etusijalle", Zoe vastasi omasta mielestään varsin diplomaattisesti. Morlandin kilparatsastajaksi itseään kutsuvan vätyksen ei tulisi koskaan edes päästä lähelle arvokkaita kilparatsuja. Hän ei voinut ymmärtää, miten Morland oli mennyt palkkaamaan moisen, mutta ei ollut hänen työtään arvostella valmentajien ja hevosenomistajien ratkaisuja. Ei hän sitä voinut tietää, vaikka Kaufmanissa olisi ollut jokin hyvin piilotettu ominaisuus, josta olisi hyötyä Morlandin ratsujen kanssa. Hän epäili moista suuresti sen perusteella, mitä oli saksalaisesta ratsastajasta nähnyt. Hänkin teki paremmin töitä Duffyn ja Paddyn kanssa - tai jopa Papillonin. Se kertoi riittämiin Kaufmanista.

"Kuka ei laittaisi, aina ei vain ole yksin päättämässä asioista ja ratsastajista." Artemis ei ymmärtänyt miksi hän puolusteli Morlandia. Pyhä luoja. Tarjoilijan tullessa Artemis otti itselleen salaatin sekä lasin valkoviiniä. Saisi ainakin hyvän nousun aikaiseksi ja sitä voisi jatkaa kotona viskillä.
"Olen itse saman ongelmien äärellä. Hyviä ratsastajia ei ole."

Se oli totta, sen Zoe tiesi paremmin kuin hyvin jouduttuaan vastaamaan omistajien mahdottomiin toiveisiin vuosikaudet. Aina järkipuhe ei auttanut, vaan joskus suuria päätöksiä teki asioista tietämätön henkilö ja niiden kanssa oli vain elettävä. Nainen kallistui tomaattikeiton ja parmesaanileivän puoleen jättäen jälleen alkoholipitoiset juomat tilaamatta. Oli muistutettava itseään siitä, että täältä täytyisi ajaa kotiin - tai Rosings Parkiin, jos hän tahtosi vainoharhaisena käydä vielä tarkistamassa hevoset ennen kuin talli suljettaisiin yöksi.
"Se on valitettavaa", nainen vastasi tavoitellen jotakin etäisesti myötätuntoa muistuttavaa ääneensä. Hyvien ratsastajien löytäminen ei ollut itsestäänselvää. Joskus saattoi käydä hyvä tuuri, mutta useammin taipale toimivaan yhteistyöhön ratsukoiden välillä oli pitkä ja kurinalainen harjoittelu, joka ei aina kantanut hedelmää.

Artemis tunsi olevansa loukussa. Besserwisserillä olisi ollut vuosia jäljellä, mutta jos sille ei löytyisi ratsastajaa, se joutuisi eläkkeelle. Hän ei ollut myymässä oria.
"Otan ehdotuksia vastaan."

Zoe kohotti yllättyneenä toista tummaa kulmaansa. Kuka Artemis oikein kuvitteli hänen olevan? Ei hän tuntenut kilparatsastajia, ei varmasti sitäkään vähää kuin esteratsukoita valmentava Artemis.
"En valitettavasti osaa ehdottaa muuta kuin kilpailujen ahkeraa seuraamista ja ranking-listoihin perehtymistä", nainen vastasi asiallisesti. Hän seuraili silloin tällöin hevosmaailman uutisia lähinnä kai pysyäkseen kärryillä siitä, mitä tutuille nimille kuului. Yksi hänen aikanaan Lontoossa ratsuttama ruuna oli voittanut ensimmäisen kolmen tähden estekilpailunsa muutamaa viikkoa aiemmin tutun ratsastajan kanssa - hän ei tiennyt, miten hevonen oli Belgiaan päätynyt, mutta eipä sillä väliäkään ollut.
"Tiedän että Kashnikovin tytöllä on sujunut siedettävästi Belgiassa, eikä hänet siipiensä suojaan ottaneella Von Hardenbergilläkään ole mennyt surkeasti", hän hymähti vain aavistuksen katkerana siitä, miten nuori tyttö oli saanut keväisen tehoviikonlopun tehtävät näyttämään jos nyt ei helpoilta niin selvitettäviltä, kun hän oli kamppaillut Duffyn kanssa pienimmistäkin asioista. "Mutta he tuskin täyttävät kriteereitäsi." Kashnikov oli nuori ratsastaja, joka vasta pyrki pinnalle eikä kevään tuloksista voinut vielä sanoa juuta eikä jaata jatkoa ajatellen ja Von Hardenberg puolestaan mies, joka oli kamppaillut huipulla vuosikymmeniä ja rakentanut kokonaisen tallin itselleen Belgian kamaralle.

"Kashnikov on liian nuori ja hänen pitää kasvaa ennen huippuhevosia. Enkä ole lähettämässä orejani Belgiaan. Olen seurannut listoja, mutta kaikki hyvät ratsastajat ovat kadonneet kuin maan nielemänä. En ole löytänyt yhtäkään kohtalaista esteratsastajaa. Kaikki tekevät typeriä virheitä, ovat liian nuoria tai täydellisiä idiootteja." Viimeinen oli viittaus Kaufmanin kaltaisiin ääliöihin. Hän ei todellakaan palkkaisi sellaista ääliötä.

"Niin epäilinkin", Zoe nyökkäsi. Hän ymmärsi täysin, miksei kukaan tahtonut antaa huippuhevostaan juuri ja juuri täysi-ikäisyyden ylittäneelle tytölle - vai oliko Kashnikov edes sitä? Hän ei muistanut listojen ohessa olleita tietopaketteja niin tarkoin.
"Se tuntuu olevan yleinen ongelma", hän myötäili pientä huvittuneisuutta äänessään. Jos pyrki täydellisyyteen, suurin osa ratsastajista näytti kykenemättömiltä täyttämään kriteerejä. Varsinkaan nuorista, vasta omia siipiään kokeilevista ratsastajista, jotka tekivät kokemattomuuttaan virheitä yliarvioidessaan kykynsä tai pelatessaan liikaakin varman päälle. Voittoja ei saavuttanut ilman hallittuja riskejä.
"Oletko harkinnut Ellistä?" Hän ehdotti. Jamie ei ollut hullumpi mies, ja ratsastajana varsin menestynyt - mutta myös kiireinen. Miestä ei tuntunut näkyvän tallilla kuin parina päivänä viikossa, kun kilpailuja oli ympäri maailmaa jatkuvasti. Hän ei ollut varma, saisiko mies sovitettua aikatauluunsa enää yhden yhtä hevosta lisää, mutta ei ehdottamisesta harmiakaan voinut olla.

"Hänelle tuskin mahtuisi enää yhtään hevosta. Ja sanotaan näin, ettein kaipaa elämääni ainuttakaan nuorta naistennaurattajaa hevosenhoitajani lisäksi." Rosier oli mahdoton. Olkoonkin ettei hän ollut palkannut Rosieria vain tuon ammattitaidon takia. Siihen oli muutkin syyt, joita ei ääneen kellekään lausuttaisi.

Se oli varsin ymmärrettävä perustelu. Hänkään ei olisi jaksanut tehdä töitä jonkun kanssa, joka katseli jatkuvasti muita kuola poskella. Ammattimaisuus tuntui olevan sukupuuton partaalla, tai sitten hän oli vain vaihtanut tehokkaalta ratsutukseen painottuneelta tilalta kilpakeskukseen, jossa niin hevosten kuin ihmisten vaihtuvuus oli erilaista. Lontoossa ei ollut pyörinyt asiakkaita jatkuvasti ympärillä. Rosingsissa niiltä ei voinut välttyä vaikka miten yrittäisi.
"Siinä tapauksessa toivotan onnea ratsastajan etsimiseen. Toivottavasti löydät jonkun, joka vastaa tarpeitasi ja soveltuu hevosillesi", hän vastasi nyökäten. Siinä olisi varmasti työtä kerrassaan, mutta lopputulos voisi olla sitäkin palkitsevampi.

Ei Rosier nyt mahdoton ollut, mutta kyllä työnantaja sen huomasi. Vaikka mitä Artemis nyt ei olisi huomannut, jos rehellisiä oltiin? Salaatin saapuminen sai vatsan vellomaan. Pitäisi syödä, julkisesti. Jos Zoe koki olonsa epämukavaksi erinäisistä syystä, ei Artemista voinut väittää yhtään sen rennommaksi.
"Katsotaan. Kaikilla ei voi käydä Edgerlyn onnea asiassa."

Ei varmasti voinut, siitä Zoe oli samaa mieltä. Hän ei lukenut itseään erityiseksi lottovoitoksi herra Edgerlylle, mutta tunnusti sentään olevansa tärkeä osa hevoskaksikon arjen sujumista. Burke oli lahjakas kilparatsastaja, joka varmasti pitäisi Duffystä huolta sen aikaa kun herra Edgerly olisi sivussa kilpailemisesta. Hän ei uskonut järjestelyn olevan lopullinen. Herra Edgerly tahtoisi varmasti kilpailla vielä itsekin nuorella orillaan, joka kehittyi jatkuvasti. Hän kiitti tarjoilijaa pienellä hymyllä ja nyökkäyksellä, kun sai keittonsa sekä pari leivänsiivua parmesaanilla höystettynä.
"Kenties herra Edgerly osaisi auttaa enemmän ratsastajien suosittelun kanssa", nainen huomautti päätään hitusen kallistaen. Hänen työnantajansa oli toki kenttäratsastaja, mutta luulisi miehen tutustuneen useamman esteratsastajankin kanssa vuosien varrella. Joku tiesi aina jonkun, joka puolestaan tunsi toisen, joka taas jonkun, joka voisi vastata asetettuja ehtoja.

"En ole liiemmin väleissä hänen kanssaan, mutta voisihan sitä yrittää." Artemis ei ollut koskaan vaivautunut tutustumaan ihmisiin edes teoreettisella tasolla vaikka nuo kilpailivat samoissa kisoissa, joten miten hän olisi voinut tuntea sen paremmin kenttäratsastajaa? Ei mitään toivoa.
"Se nyt ei sinänsä yllätä, etten ole ihmisten kanssa kummoisissa väleissä."

”Mitäpä sitä suotta tutustumaan ylimääräisiin", Zoe totesi suutaan mutristaen. Herra Edgerly ei missään nimessä ollut ylimääräinen tuttavuus, mutta suurin osa tallin muusta väestä oli. Ei hänkään vaivautunut tutustumaan jokaiseen vastaantulijaan - ei edes joka viidenteen. Silloin tällöin jonkun kanssa jaksoi keskustella muutamaa lausetta pidempään, mutta ne kerrat olivat harvassa.
"Häiritsee vain työntekoa, jos jatkuvasti on joku hyvänpäiväntuttu kyselemässä kuulumisia ja kertomassa omasta päivästään." Olipa hänellä aurinkoinen suhtautuminen työpaikalla sosialisointiin. Kenties se ei yllättänyt ketään enää tässä kohtaa.

"Häiritsee elämää." Artemis tuhahti. Hän ei jaksanut edes vapaa-ajallansa ihmisten soittoja ja tekstiviestejä aiheesta. Harvemmin hänelle tosin edes laitettiin tekstiviestiä, oli yleisessä tiedossa miten intohimoisesti irlantilaismies mokomia vihasi.
"Ja ihmisistä on muutenkin vain haittaa."

Nyt, kun nainen asui yksin ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen, oli tuo huomannut kaipaavansa säännöllistä kontaktia muiden ihmisten kanssa. Olihan hänellä sentään Maybe, joka jaksoi laitella viestejä ja intoilla jostakin niin tavanomaisesta kuin uusien maastojen etsimisestä, mutta muutoin oma asunto tuntui tyhjältä. Hän ei ollut koskaan uskonut sanovansa sitä, mutta hän kaipasi Sawyeria jakamaan keittiönsä. Entisen sotilaan hiljainen läsnäolo oli aina ollut jos nyt ei miellyttävää, niin jollakin tasolla rauhoittavaa. Hän ei ollut aivan yksi, ei täysin eristäytynyt muista ihmisistä.
"Silloin tällöin he yllättävät positiivisesti", Zoe vastasi harteitaan pienesti kohauttaen ja pyöritteli lusikkaa punertavassa keitossaan. Tomaattikeitto oli juuri niin samettista kuin hän oli odottanutkin, mutta nieleminen tuntui vaikealta kun valmentaja Cavanaugh tai Artemis tai kuka ikinä mies olikaan istui vastapäätä. "Mutta harvemmin niin." Hänen siskonsa oli ainakin pudottanut pohjan aivan uusiin syvyyksiin tämän illan järjestämisellä.

Irlantilaismies hymähti kylmästi. Yllättivät positiivisesti? Zoe oli paljon positiivisempi kuin hän oli ajatellutkaan, jos nainen saattoi ajatella noin vielä tässä pisteessä ollessaan. Artemis taas halusi jälleen erakoitua yksin omaan asuntoonsa ja uppoutua töihinsä, eikä tavata ketään.
"Olet positiivisempi kuin kuvittelen. Sinut on huijattu ulos miltei neljäkymmentä vuotiaan kyynikon kanssa ja puhut ihmisten positiivisesta yllättämisestä."

"Sinut on huijattu ulos miltei kolmekymmentävuotiaan kyynikon kanssa", Zoe vastasi ennenkö ehti ajatella sanojaan. Hän olisi ehdottomasti sensuroinut vastaustaan jos aivot olisivat ehtineet kielen puuhiin mukaan, sillä valmentajille ei puhuttu niin.
"Perustan väitteeni kokemuksiini. Herra Edgerly on yllättänyt minut positiivisesti kerrasta toiseen", samoin kuin Maybe ja satunnaisesti - luoja paratkoon - iljettävän siirappinen tallityöntekijäpariskunta.

Irlantilaisvalmentaja naurahti vaisusti.
"Silti sinä puhut minulle siitä, miten ihmiset yllättävät positiivisesti. Ehkä sinulla on ympärilläsi parempia ihmisiä - mitä toivon - tai et ole niin kyyninen, jolloin sinulla on toivoa sopeutua tähän sosiaalisuuden ihannoimaan yhteiskuntaan." Tuskin Artemista olisi arvannut jonkinlaiseksi toisinajattelijaksi, mutta hän näki yhteiskunnassa paljon vikaa. Myös siellä missä muutkin näkivät, ei vain kaikkialla, kuten miehen mielestä yleensä. Salaatin pakottaminen nielusta alas kävi työstä, mutta se onnistui. Jotenkin.

"Minulla ei ole ympärilläni montaa ihmistä. Miksi luulet, että minut lähetettiin tänne?" Zoe vastasi kulmaansa haasteeksi kohottaen. Hän ei tosiaankaan ollut täällä sen tähden, että elämä oli täynnä sosiaalisoitumista ties kenen kanssa. Hän oli täällä koska sisko oli pelännyt hänen erakoituvan täysin eikä hän ollut voinut laittaa enempää vastaan riskeeraamatta sitä, että ajaisi jälleen yhden ihmisen ulos elämästään täysin. Tämän jälkeen hän tosin tekisi sen tarkoituksella, ainakin muutamaksi kuukaudeksi. Iriksen olisi opittava, ettei pikkusisko voisi sotkeutua hänen elämäänsä. Keskittyisi vain omiin puuhiinsa.

"Ei se määrä, vaan se laatu." Artemis totesi hyvin tyynesti, tyhjentäen parilla kulauksella sen viinilasinsa loppuun. Mies laski sen pöydälle, pyörittäen pari kertaa lasin jalkaa laihojen sormiensa välissä. Nyt mies oli jopa kohtalaisessa kunnossa, ollakseen itsensä.

"Kaikki eivät näe asiaa niin", Zoe hymähti. Hänelle riitti muutama läheisempi tuttavuus tai ystävyys, mutta toisten mielestä siinä ei ollut tarpeeksi. Olihan se totta, ettei hän aina voinut roikkua vain Mayben seurassa, mutta tytön ystävyys oli aivan riittämiin hänelle. Herra Edgerlyn luottamus oli enemmän kuin hän oli uskaltanut toivoa saadessaan miehen hevoset vastuulleen. Sitä paitsi, mitä hän ihmisten ystävyydellä tekisi kun hänellä oli Paddy ja Duffy?

"Onko niiden muiden mielipiteillä väliä, jos itse on tyytyväinen elämäänsä?" Artemis esitti kysymyksen hyvin viattomasti. Hänelle sillä ei ollut väliä, mutta myönnettäköön että päästäkseen eroon Williamin haamusta, hän oli suostunut lähtemään tänään. Niin hän ainakin halusi selittää sen itselleen, eikä niin että oli tässä Caitlinin tahdosta.
"Sen mukaan, mitä vastaat tuohon, kannattaa elää."

"Ei, jos on tyytyväinen elämäänsä", nainen vastasi väistämättä miehen katsetta. Eihän muiden mielipiteillä ollut mitään väliä, jos oli ällöttävän onnellinen kuten Lucy. Vaan miten sulkea muiden mielipiteet ulkopuolelle, kun ei itsekään tiennyt osasiko olla tyytyväinen elämäänsä. Hänellä oli kaikki, mistä hän oli opiskellessaan unelmoinut - ja silti hän oli taipunut siskonsa painostukseen sokkotreffeistä. Hän ei ollut joustanut lainkaan tehdäkseen kompromisseja vanhempiensa kanssa opintojen ja ensimmäisen työpaikan kohdalla.

Vanhempi mies kohotti kulmaansa. Vastaus jätti tulkinnanvaraa, mutta hän ei kokenut olevansa asemassa jossa voisi neuvoa Zoea tekemään toisenlaisia valintoja.
"Kai tiedät että vastauksesi jättää paljon roikkumaan? Jos et ole tyytyväinen, tee asialle jotakin. Silloin saa muut kimpustaan."

Hän tiesi, ja siksi oli vastannut niin ympäripyöreästi. Hän ei aikonut alkaa erotella elämäänsä Artemikselle. Hän ei ollut suostunut tekemään sitä siskonsa tai Maybenkään kuullen, joten ei ollut pienintäkään toivoa saada suuta aukaistuksi nyt.
"Tai muut vain ottavat sen tunnustuksena että olivat oikeassa", nainen vastasi pieni virne suupieliä taivuttaen. Hänen siskonsa ainakin julistaisi niin, jos hän erehtyisi sanomaan oikeastaan mitään muuta tästä illasta kuin sen että oli vihannut jokaista hetkeä. Ei sen tarvinnut olla totta, mutta se olisi ainoa vastaus jonka hän Irikselle antaisi.

"En harrasta sellaista." Kalpean miehen suunpielessä kipaisi jopa pieni virneen tapainen. Hetkinen? Hänenhän piti vihata tätä. Noh, ei sitä Caitlinille tulisi kertoa. Kun molemmat olivat syöneet, hän kyllä pyysi laskun. Ehtisi vielä suunnittelemaan ylihuomenna  olevaa valmennusta, jos nyt lähtisi.
"Oletan että sinulla on kiire haukkumaan siskosi maanrakoon."

Ehkä Artemis ei harrastaisi sellaista, mutta Iris tosiaankin - ja vanhemmat. Parempi siis vain jatkaa elämistä omalla tavallaan ja torjua kylmästi kaikki puuttumiset, joita perheenjäsenet yrittäisivät tästä eteenpäin tehdä. Iris tarkoitti varmasti hyvää, mutta hän oli saanut useamman vuoden tarpeisiin pikkusisarensa hyväntahtoisuutta.
"Aika lailla", Zoe totesi. Ei nyt kiire, mutta mitäpä tänne jäämään sen pidemmäksi aikaa. Artemiksella oli varmasti parempaa tekemistä illakseen kuin viihdyttää häntä ravintolassa. "Oletan sinun tekevän saman O'Connorille, niin minun ei tarvitse?" Nainen kohotti kulmaansa. Hän ei tosiaankaan voisi mennä haukkumaan kouluvalmentajaa treffien järjestämisestä. Se rikkoisi kaikkia mahdollisia sääntöjä vastaan, jotka hän oli itselleen asettanut töiden suhteen.

"En hauku ihmisiä valmennusteni ulkopuolella. Hän kuulee asiasta kyllä." Aivan varmasti kuulisikin. Kiltisti irlantilainen maksoi laskun, antoi juomarahaakin reilusti. EI ehkä täsmännyt ajatukseen miehestä, jonka enemmän ajattelisi pihinä ukkona, joka olisi jo haukkunut tarjoilijan kolmesti. Kuten sanottu, hänellä oli joskus myös käytöstavat.
"O'Connorin haukkumista saatan tosin lykätä töillä." Miksi hän edes sanoi sen? Aivan kuin Zoea olisi kiinnostanut hänen työnsä. Nyt oli hyvä aika nousta ylös, astella naisen kanssa ulos ravintolasta, kiittää seurasta. Heti Zoen kadottua Artemis sytytti tupakan, laittaen tekstiviestin Caitlinille. Hän menisi käymään. Nyt.

"Se riittää minulle", Zoe vakuutti huvittuneena. Toki, mikäli sisko kumoaisi hänen aiemman oletuksensa siitä ettei O'Connor ollut tiennyt kenen seuraksi Artemiksen lähettäisi, hänen mielensä saattaisi muuttua. Sen verran kenties, että hän kamppaisi irlantilaisvalmentajan tarkoituksella tallilla. Kukaan ei edes huomaisi sitä, kun kuvittelisivat kouluratsastajan lentäneen naamalleen ihan omin avuin. Sekään ei yllättäisi ketään.
"Työniloa", nainen toivotti. Hän ei voisi moittia ketään pitkiksi venyvistä työpäivistä kun itse ei muunlaisia tehnytkään. Hän hyvästeli kohteliaasti Artemiksen ja suunnisti katua pitkin omalle autolleen tietämättä lainkaan, mitä ajatella illasta. Artemis oli ollut mukava. Se soti vastaan kaikkea sitä mitä hän oli tallilla nähnyt ja puheiden kautta miehestä kuullut. Selkeästi valmentajalla oli eri toimintamallit siviilissä.
Caitlin yllättyi kun puhelimen vingahdus ei kertonutkaan Davidilta saapuneesta viestistä vaan Artemiksen yhteydenotosta. Hän vilkaisi ympärilleen kuin odottaen, että viesti taianomaisesti siirtyisi jollekulle toiselle, ennenkö vastasi toivottaen miehen tervetulleeksi asunnolleen Hexhamin keskustan tuntumaan. Vilkaisu kelloon sai naisen siristämään silmiään. Saisi nähdä, mitä asiaa miehellä olisi tähän aikaan ja vielä treffien päätteeksi, ellei hän ollut aivan erehtynyt päivästä. Lienisi kuitenkin parasta ihan vain oman turvallisuuden tähden keittää kahvia jo valmiiksi. Kahvi piristi usein kenen tahansa mieltä. Paitsi jos hän saisi kiitokseksi vaivannäöstään polttavat kahvit syliinsä.

Taksi Hexhamiin ei ollut halpa, mutta Artemis kiehui. Hän epäili saavansa uuden infarktin, jos ei purkaisi tätä mielestään. Meni aikaa että auto oli annetun osoitteen edessä. Mies nousi autosta, hakeutui oikealle ovelle ja soitti ovikelloa. Caitlin tuskin oli koskaan nähnyt niin kireitä leukaperiä kenelläkään. Saattoi melkein kuvitella miten Artemiksen leukaperät nitisivät liitoksistaan raivon seurauksena. Naisen avattua oven, hän astui tervehtimättä sisään.
"Zoe Winter. Oletko vajaa päästäsi?"

Oven toisella puolelle ei tosiaankaan odottanut tyytyväinen, rentouttavan illan ravintolassa hyvässä seurassa viettänyt mies. Caitlin väisti sivuun päästääkseen Artemiksen sisään ja hieraisi niskaansa. Hän sulki oven ja nauroi epäuskoisena.
"Winter?" Ei hän ollut Artemista lähettänyt Winteriä tapaamaan, vaan jotakin kaunista nuorta työnarkomaania joka ymmärsi edes vähän hevosista ja kaipasi kipeästi sosiaalista elämää lukittauduttuaan yksinään pieneen asuntoonsa niiksi hetkiksi kun ei ollut töissä - okei, nyt kun hän sitä pysähtyi miettimään, se sopi Winteriin sen pohjalta mitä hän naisesta oli tallilla saanut selville. "Et ole tosissasi", hän nauroi siitä huolimatta ja viittoi Artemista asettumaan sohvalle tai keittiön pöydän ääreen, miten mies vain mielisi.

Artemis painoi nyrkissä olevan kätensä huulilleen. Hän ei halunnut räjähtää, vaikka olikin nyt kuin tikittävä aikapommi. Jumalauta Cailtin.
"Kyllä. Zoe Winter. Et voinut helvetti ottaa edes selvää, ketä tarkkaanottaen olen menossa tapaamaan? Vaikutanko niin epätoivoiselta? Hän on ainakin kymmenen vuotta nuorempi. Ja se oli kiusallisimpia hetkiä elämässäni. Ja olen sentään joutunut kulkemaan koulun käytävää pitkin kalsarit jalassa."

Caitlin kohotti kätensä kohtaloonsa alistuneena molemmille puolille päätään. Artemis ei selkeästi nähnyt tilanteen koomisuutta. Hän ei voinut syyttää miestä siitä, mutta ehkä olisi parempi hillitä omaa epäuskoista huvittuneisuutta siihen asti, että Artemiskin näkisi tilanteen hauskuuden. Siihen voisi mennä vuosia. No, hän oppisi kärsivällisyyttä siinä samalla.
"Totuuden nimissä ajattelin ensin ehdottaa hevosenhoitajaani, mutta sen jälkeen mietin että suosisit ehkä jotakuta, jota et tunne tallilta", Caitlin vastasi. "Mutta se ei nähtävästi ihan toiminut. Puhuin ilmeisesti Winterin siskon kanssa kirjakaupassa. Hän päivitteli kuinka hänen kolmikymppinen siskonsa tuhlaa elämäänsä neljän seinän sisällä ja turhauttavassa, turruttavassa työssä. En koskaan kysynyt kummankaan nimeä. Olisi selkeästi pitänyt", nainen irvisti pahoitellen. "Tämä oli minun vikani."

"... Ihanko totta?" Mies sihahti ääni täynnä myrkkyä. Pahinta oli myöntää itselleen, ettei se nyt ollut niin kauheaa. Eivätkä he olleet edes puhuneet tiukasti vain töistä. Mies olisi saattanut lähteä uudelleen, henkisesti valmistautuneena ulos naisen kanssa, jos niikseen olisi tullut. Hah, ei varmasti tulisi.
"Hemmetti... Caitlin! Se oli kamalaa. Toivon todella että ihmiset kuvittelivat hänet siskokseni eivätkä seuralaisekseni. Niin se kai oli, koska sen saanut sääliviä katseita, miten vanha ja varakas äijä on ostanut itselleen nuoren tyttösytävän. Hemmetti."

Caitlin irvisti uudestaan. Tämä ei nyt ollut mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Olisi luullut että useammatkin sokkotreffit itse käyneenä hän olisi osannut ottaa huomioon tämänkaltaiset… no, virheet. Ei sille sen kauniimpaa sanaa ollut. Nähtävästi hän ei ollut kummoinenkaan sokkotreffien järjestäjä, kun onnistui rentouttavan illan sijaan tarjoilemaan ystävälleen pelkkää ahdistusta ja ikävää.
"Olen todella pahoillani", hän pahoitteli uudestaan. "Ei kai Winter nyt niin nuori ole? Siskoni mies on viitisentoista vuotta vanhempi, eivätkä he ole koskaan kääntäneet katseita." Kai. Hänen tietojensa mukaan ainakaan. Toisaalta, Charlotte nyt käänsi katseita monista muistakin syistä kuin vain aviomiehensä iän tähden.
"Tarkoitukseni ei suinkaan ollut laittaa sinua moiseen epämukavaan tilanteeseen", hän koki tarpeelliseksi vielä tarkentaa. Hän oli vilpittömästi toivonut, että ilta ulkona kauniissa seurassa saisi Artemiksen hyvälle mielelle.

Olihan Zoe kaunis ja se taisi olla osa tämän kihisevän kiukun alkuperää. Koska eihän Zoen kaltainen nainen lähtisi ulos jos hän itse lähestyisi ja pyytäisi ulos. Ehei, naiset halusivat Aidenin kaltaisen miehen, eivät Artemiksen kaltaista.
"Riittävän. Hän oli todella vaikeana siellä. En voi sanoa itsekään olleeni hurmaavin itseni, mutta hän halusi pois."

Caitlin kurtisti kulmiaan yrittäen palauttaa mieleensä kaiken, mitä oli Zoesta oppinut näiden kuukausien aikana, kun he olivat tehneet tiivistä yhteistyötä herra Edgerlyn hevosten kanssa. Nainen oli aina ammattilainen, vastasi kohteliaasti kysymyksiin ja teki mitä pyydettiin - usein ennenkö hän ehti edes pyytää. Sääli ettei mikään siitä auttanut lohduttamaan kiukusta kihisevää ystävää.
"Minusta tuntuu, että se on hänen perusolonsa ellei hänellä ole hevosta vierellään", nainen tunnusti muistellessaan kaikkia kohtaamisiaan ratsuttajan kanssa. Zoe vetäytyi aina erilleen muista työntekijöistä lounastauollaan, suosi maastoilua yksin porukan sijaan ja tuntui tykästyneen ainoastaan Fairchildien sukulaistyttöön hevosten ja niiden omistajan lisäksi.

"Jos sovitaan ettet ikinä enää keksi tällaista ja että et ihmettele kun en puhu sinulle enää?" Koko fiasko vain muistutti omasta yksinäisyydestä. Että miten meni noin niinku omasta mielestä, Caitlin?

"Hyvä on, en enää yritä järjestää sinulle ohjelmaa illoiksi", nainen myöntyi vain aavistuksen vastahakoisesti. Hän olisi mielellään tahtonut korjata virheensä ja etsiä jonkun hurmaavan, huumorintajuisen ja kauniin naisen viihdyttämään Artemista yhdeksi illaksi. "Mutta joudut puhumaan minulle." Se oli ehto sille, ettei hän järjestäisi enempää sokkotreffejä ystävälleen.

"Kuvitteletko? Ihan tosissasi? Ei." Artemis ei ollut todellakaan tämän illan jälkeen puhumassa Caitlinille enää. Mokoma... Helvetti!

"En kuvittele, vaan se nyt on niin. Sinä puhut minulle, eikä siitä keskustella", Caitlin vastasi epäröimättä. Hän ei suostuisi mykkäkouluun yksien epäonnistuneiden treffien tähden. Hänelle riitti mykkäkoulut loppuelämäksi. Elämä oli niin paljon helpompaa kun kommunikoi keskenään selkein ilmaisuin eikä jättänyt mitään arvailujen varaan.

"Kuvittelet. Se oli hirveää." Se miksi se oli ollut niin hirveää, olisi ollut ehkä hyvä kysymys. Kun kamalaa oli nimenomaan se, ettei se ollut niin hirveää.

"Mikä siinä oli niin hirveää, ettet voi enää edes puhua minulle? Pahoittelin jo, että asetin sinut siihen tilanteeseen", Caitlin muistutti. Hän ei suostuisi luopumaan ystävästään, joten mykkäkoulu ei tullut kysymykseenkään vaikka Artemis olisi miten kiukkuisena huonosti valikoituneesta treffiseuralaisestaan.

Artemis vilkaisi Caitlinia miltein epätoivoisena.
"... Hän niin eri tasoa. Tuollaiset naiset käyvät ulkona veljeni kanssa. Eivät minun. Zoen kaltainen nainen ei ikinä suostuisi ulos, jos kysyisin. Se. Se siinä on niin kamalaa."

Caitlin räpytti yllättyneenä silmiään. Siis hetkinen, ongelma ei ollutkaan se, että ilta oli ollut kamala koska seuralainen oli ollut kamala, vaan se, että seuralainen oli oikeastaan ollut ihan mukava? Hänestä tuntui, ettei hän ymmärtänyt miehen järjenjuoksua sitäkään vähää kuin yleensä.
"Johan hän jäi kanssasi ravintolaan. Jos hän olisi niin pinnallinen kuin annat ymmärtää, hän olisi kääntynyt saman tien ympäri ja kävellyt pois", Caitlin huomautti. Hän saattoi ymmärtää, miksi Artemis ajatteli naisten valitsevan Aidenin miehen ylitse koska tahansa, mutta ei Artemiskaan huonoimmasta päästä ollut.

"Jotta saattaisi esittää siskolleen, että oli ulkona. Ennen kuin haukkuu hänet maanrakoon." Ei Artemis juuri koskaan puhunut niinkään kauniisti kanssaeläjistään, joten tämä olisi ollut miltein pyydettävä kirjallisena. Mies puhui jostakusta edes puolittain kauniisti.
"Ja varmaan harkitsikin. Tavallaan ehkä pyysin häntä jäämään."

Oli vaikea kuvitella että ylpeä nuori nainen, joka ei pelännyt ilmaista eriävää mielipidettä hevosasioissa jäisi ravintolaan pelkästään siskonsa tahdon tähden.
"Olisihan hän voinut vaikka ajella ympyrää keskustassa siihen asti että aikaa kului tarpeeksi", nainen huomautti. Hän olisi toiminut niin - ja itse asiassa oli toiminutkin joskus nuorempana, kun treffiseura oli osoittautunut kerrassaan järkyttäväksi.
"Hän jäi. Eikö se ole tärkeämpää? Pyysit ja hän suostui."

"... Caitlin, älä viitsi. Oloni on muutenkin hirveä." Artemis kuulosti jopa luovuttaneelta. Hän oli vain niin varma siitä että taustalla oli mitä tahansa muuta.
"Eikä ihminen käyttäydy niin jos viihtyy tilanteessa. Uskotko että olisin tässä jos olisi mennyt oikeasti hyvin?" Mies nousi, vetäen bleiseriä paremmin päälleen. Caitlin haukuttu, nyt oisi mennä kotiin vetämään viskiä.

Nainen huokaisi. Hän ei ollut tahtonut pahoittaa miehen mieltä. Tuntui ikävältä päästää Artemis ovesta niin surkeassa mielentilassa. Caitlin kurkotti miestä kohti tarttuakseen tuon käsivarteen, jotta voisi pidätellä ystäväänsä edes hetken vielä seurassaan.
"Harkitsitko, että hänen epämukavalle ololleen voisi olla joku muu syy? Ehkä hän ei ylipäätään viihdy ulkona. Ehkä hän ajatteli, ettei vastannut sinun odotuksiasi illan seuralaisesta", nainen ehdotti. "Minä ainakin olen ajatellut niin useampaankin kertaan." Hän oli ajatellut sitä Davidinkin kanssa, vaikka huhtikuinen ilta oli ollut uskomaton.

Artemis pysähtyi, kääntymättä naisen puoleen. Hän huokaisi raskaasti. MIksi nuori nainen ajattelisi niin? Eihän tuolla ollut mitään syytä ajatella niin.
"En. Miksi olisi? Yrmy vanha ukko vastassa. Haluaisin minäkin pois jos pitäisi mennä ulos itseni kanssa."

"Harvoin näemme itsemme toisten silmin", Caitlin vastasi. "Jokaisella meistä on omat epävarmuutemme. Toisilla ne näkyvät selkeämmin, toiset taas ovat oppineet pitämään ajatuksensa omasta arvostaan paremmin piilossa. Varmaa kuitenkin on, että jokainen on laskenut itselleen arvon ja vertaa sitä muihin. Kenties hänen laskuopissaan sinä olit se, joka olit aivan eri tasoa."

"Niin olenkin. Monta tasoa alempana." Artemis huokaisi raskaasti. Selkä nojautui seinään. Pitäisi mennä vielä taksilla kotiin takaisin tänään.
"Soitatko taksin?"

"Artemis", hän torui lempeästi miestä. "Sinä saatat nähdä yrmyn vanhan ukon katsoessasi peiliin. Minä näen uskomattoman älykkään, terävän miehen joka on nähnyt elämää ja jolla on paljon annettavaa, kun katson sinua. Et voi tietää, mitä Winter ajatteli istuessaan kanssasi illallispöydässä." Hän vilkaisi keittiön pöydälle laskemaansa puhelinta haluttomana. Olisi ikävä päästää mies surkein mielin kotiin, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei tainnut olla.
"Minne olet menossa? Voin heittää sinut."

Vihreät silmät vain pyörähtivät kuopissaan. Niinpä kai, ei hän jaksanut väittää vastaan. Ajatelkoot Caitlin mitä halusi, kiitos tämän hän välttelisi jokaista tallityöntekijää seuraavan vuoden.
"Kotiin. Minne muuallekaan?"

”Selvä", nainen vastasi ja poimi autonsa avaimet puhelimen kera mukaansa. Hän muisti vielä napata kotiavaimet matkalla kohti ovea. "Heitän sinut. Etköhän ole jo matkustanut taksilla riittämiin yhdeksi päiväksi." Eikä matka edes ollut pitkä Artemiksen omakotitalolle. Olihan hän ajellut useampaankin kertaan Hexhamin toiselle laidalle miehen luokse kylään. Samalla vaivalla voisi käydä pienessä läpi yön auki olevassa kaupassa hakemassa jotakin evästä huomista työpäivää varten, niin aamulla ei tarvitsisi ajella minkään kaupan kautta.

Mies ei jaksanut väittää vastaan. Miten vain, kunhan hän pääsisi kotiin tupakan sekä viskin pariin.
"Miten vaan, kunhan pääsen kotiin." Hän halusi omaan rauhaansa, vihaamaan itseään rauhassa.

Caitlin aukaisi ulko-oven, laskien miehen vilpoisaan iltaan edellään. Hän varmisti vielä kertaalleen, että avaimet olivat mukana ennenkö sulki kotioven jäljessään ja harppoi kadun varteen, johon tummansininen BMW oli parkkeerattuna. Hän aukaisi ovet huolettomalla eleellä ja nousi ratin taakse. Nainen sammutti radion heti ensimmäisten tahtien jälkeen, mutta se ei estänyt musikaalimusiikkia täyttämästä autoa muutamaksi silmänräpäykseksi.
"Olen todella pahoillani, että sinulle jäi huono maku suuhun illasta", nainen pahoitteli auton liukuessa parkista ajoradalle. Hän ei tosiaankaan hetkeen koettaisi järjestää iloista yllätystä kenellekään.

Mies vain seurasi toista. Mielenkiintoisin ajatus hänen päässään sillä hetkellä oli irlantilaisten viskiensä vuosiluvut. Mikä kelpaisi tuhlattavaksi tähän.