[P] On bended knee I cherish you

Gabriellen ja Theodoren (Silkki) perjantai-ilta, joka kuluu perheen asioita miettiessä.

Perjantai 10.06.2016

Gabrielle oli nauttinut päivästä kylpylässä, palaten kotiin vasta hieman ennen kuin Teddyn pitäisi tulla töistä. He asuivat erillään, mutta jälleen he olivat siinä pisteessä, että Teddy vietti aikaa enemmän hänen asunnollaan kuin omallaan. Ei se häntä haitannut, oli mukavaa tulla kotiin, tuoda noutoruokaa kahdelle ja käpertyä suihkunraikkaan miehen kainaloon, jahka tuo kotiutuisi ensin. Se mitä tapahtui Whirlow Hallissa, vaivasi häntä hieman. Miten Alice jakseli, se oli usein hänen mielessään. Samaan aikaan hän mietti milloin he voisivat mennä naimisiin. Hän ei halunnut kiirehtiä, mutta halusi todellakin miehensä äidin näkevän sen.

Mies hyräili hyväntuulisesti radion tahdissa parkkeeratessaan autonsa kadunvarteen Gabriellen asunnon lähettyville. Hän oli koukannut oman asuntonsa kautta palatessaan töistä käyden suihkussa ja sulloen taas uusia vaatekappaleita laukkuun. Oma asunto alkoi näyttää asumattomalta, kun jääkaappi oli lähestulkoon tyhjänä, vaatteet siirtyneet kuin huomaamatta naisen osoitteeseen ja posti kasaantunut olohuoneen pöydälle koskemattomana. Hän nousi autostaan, lukitsi tottuneesti audin ovet ja suunnisti naisen asunnolle jatkaen auton radiosta soineen kappaleen hyräilyä. Mies soitti ovikelloa kädet täynnä kantamuksia, sillä hän oli koukannut useamman kaupan kautta matkallaan.
"Hei rakas", hän tervehti ja nojautui naista kohden suukottaakseen rakastamaansa naista tervehdykseksi. "Nautitko päivästäsi?"

Gabrielle asteli avaamaan oven, vaihdettuaan jo tavallisempiin kotivaatteisiin. Hän kohotti kulmaansa miehen tavarakasalle.
"... Missä ihmeessä kävit?" Miksi tuolla oli kädet täynnä kaikkea mahdollista?
"Nautin, oli tosi rentouttavaa."

"Kaupassa", mies naurahti ja ujuttautui sisään tavaroita sylissään tasapainotellen. "Tai no, muutamassa kaupassa", hän korjasi itseään huvittuneena. Mies laski kantamuksensa olohuoneen puolelle, ennenkö palasi riisumaan takkinsa ja kenkänsä.
"Hyvä niin", hän nyökkäsi. "Minunkaan päivässäni ei ollut mitään sen ihmeellisempää", Teddy kertoi palaten lukuisten kassiensa luokse. Jossakin kaiken syövereissä oli ruokaa läheisestä kiinalaisesta.
"Mutta en ehtinyt syömään tallilla", tai siis muistanut ottaa ruokaa mukaan tallille, "joten toin kiinalaista tullessani. Toivottavasti kelpaa." Hän ojensi voitonriemuisesti oikeaa muovipussia naiselle, ennenkö kääntyi penkomaan seuraavaa kassia punaviinipullon toivossa.

Gabrielle tirskahti, kun huomasi sen kiinalaisen. Teddy ei ollut ehtinyt vielä sanomaan mitään. Heidän olisi ehkä kannattanut sopia, kumpi tuo ruokaa.
"Tiedän ja siksi minäkin toin ruokaa." Gabrielle naurahti. Teddy oli tosin tuonut parempaa, joten hän otti muovipussin vastaan ja lähti laittamaan ruokaa lautasille keittiöön.

Teddy nauroi. Niinpä tietysti. Gabrielle ajatteli aina kaikkea. Hän oli kerrankin yrittänyt ottaa huomioon kaikki muuttujat, ja tässä sitä oltiin. Olisipahan ruokaa huomisellekin.
"Hups", mies naurahti ja hieraisi niskaansa. "Toin myös viiniä, jos maistuu." Hän hiihteli naisen perässä keittiöön punaviinipullo tiukasti otteessaan. Teddy sai todella keskittyä, ettei antanut katseensa valua tavararöykkiöön, jonka oli tuonut mukanaan. Hän halusi jo kaivaa esille yhteen suurista paperikasseista piilottamansa ruusut ja suklaan, ja ojentaa ne sormuksen kera naiselle, mutta ensin olisi syötävä. Ruoka jäähtyisi muutoin ja hän halusi tehdä tämän edes jollakin tavalla oikein, kun muutoin koko kosinta oli ollut niin huolimaton.
"Oletko jo suunnitellut huomiselle jotakin ohjelmaa?"

Gabrielle nyökkäsi, hymyillen. Ei hän voisi sitä viiniä juoda, mutta ei hän sanoisi asiasta vielä. Miten ja milloin hän voisi sanoa? Gabrielle otti viinilasit heille ja istui ruokapöydän ääreen, hymyillen miehelle.
"En oikeastaan. Yritän välttää suunnittelua, olen virallisesti lomalla."

Hyvä", mies naurahti. "Ansaitset lomaa." Ehkä hän voisi houkutella Gabriellen mukaansa tallille nyt, kun työt eivät vieneet naisen aikaa, tai sitten karata itse aiemmin töistä, jotta voisi viedä Gabriellen johonkin nurkan takaa löytyvää ravintolaa kauemmaksi. Hän aukaisi viinipullon tottuneesti ja kaatoi punaviiniä molempiin laseihin hyväntuulisena. Oli ehkä ollut hyvä idea kosia naista jo aiemmin, sillä nyt hän ei jännittänyt lainkaan istuessaan alas ja alkaessaan syödä noutoruokaa.
"Huomasin tässä, että asuntoni alkaa näyttää kovin hylätyltä", mies hymähti syötyään suunsa tyhjäksi. "Voisi olla helpompaa vain siirtää kaikki tavarat virallisesti yhteen osoitteeseen." Hänen asuntoonsa, Gabriellen asuntoon, miksei vaikka kokonaan uuteen vuokra-asuntoon, mutta yksi osoite helpottaisi elämää.

Gabrielle hymyili miehelle leveästi.
"Olet ihana. Ja niin ansaitsen, olen tehnyt vuoden tauotta töitä. Ei päivääkään vapaata. Enkä edes vitsaile." Gabrielle oli ollut joka päivä tavoitettavissa, jos oli ollut tarve.
"Ei ihme, minun komeroni alkavat näyttää samalta kuin yhdessä asuessamme. Ja se... Se auttaisi. Jos vuokraisi kokonaan yhteisen?" Jos se auttaisi heitä uudenlaiseen alkuun. Gabrielle ei halunnut asua enää kaksin tässä. Hän voisi jopa myydä tämän.

Teddy pudisteli päätään pienesti. Ei töitä kuulunut noin tehdä, vaikka kukapa hän oli tuomitsemaan, kun itse oli asunut vuodenpäivät tallilla.
"Totta kai", hän suostui ilomielin. Hän ei ollut osannut kiintyä asuntoonsa, johon oli muuttanut eron jälkeen, joten ajatus tavaroiden pakkaamisesta laatikoihin uutta yhteistä kotia varten ei herättänyt haikeutta vaan pikemminkin intoa. "Löydämme varmasti jotakin kodikasta ja meidän näköistämme", hän pohti kohottaen viinilasin huulilleen. Siihen asti olisi vain pärjättävä sillä tilalla, mitä heillä oli. Ehkä hän voisi yrittää kuljettaa tavaroitaan hieman takaisinkin päin, niin Gabriellen asunto ei täyttyisi hänen roinastaan.
"Ja tietenkin jotakin, mikä sopii myös kissoille. Fattyn mielipidettä on ehdottomasti kuunneltava."

Gabrielle ei ollut juonut vielä ollenkaan lasistaan. Hän naurahti miehen sanoille kissan mielipiteestä. Se oli totta, Fattya pitäisi kuunnella.
"Se on helppoa. Fatty on tyytyväinen heti kun se saa sinne sohvan." Nainen lohdutteli leveähymy kasvoillansa. Teddyn kanssa elämä oli niin helppoa.

"Sittenhän meillä ei pitäisi olla mitään hankaluuksia. Tarvitsemme vain asunnon, jossa sinä viihdyt. Minä olen tyytyväinen, kunhan sinä olet siellä, ja Fatty on tyytyväinen, kunhan siellä on sohva. Niiden luulisi järjestyvän", mies virnisti ja kurkotti pöydän yli sipaisemaan naisen kämmenselkää peukalollaan. Kyllä he löytäisivät itselleen kodin, joka täyttäisi kaikki vaatimukset, jotka he sille asettaisivat. Muuta vaihtoehtoa ei ollut.

"Me olemme kaikki liian helppoja, koska minä haluan vain rakkaat mieheni asuntooni." Gabrielle tarkoitti tietenkin kissojaan ja miestä. Se olisi siis helppoa löytää sellainen asunto, jossa he viihtyisivät.
"Teddy. On jotain mikä sinun pitäisi tietää."

Teddy naurahti.
"Tai sitten olemme todella, todella hankalia", mies huomautti. Yritä nyt siinä sitten löytää kiva asunto, josta tehdä oma koti, kun kaikki kelpaisi eikä mikään kuitenkaan olisi aivan sitä, mitä etsittiin.
"Voiko se odottaa?" Mies kysyi päätään kallistaen. "On jotain, mitä löysin kauppareissullani ja tahtoisin antaa sinulle." Ja sen lisäksi oli vielä jotain, mikä oli odottanut samettirasiassaan yöpöydän laatikon pohjilla niin pitkään, että siitä hyvästä sietäisi jo päästä ennätystenkirjaan.

"Emmehän me ikinä." Gabrielle naurahti hellästi ja pudisteli päätään. Eivät kai he nyt sellaisia olisi, turhan hankalia. Talokin oli aiemmin löytynyt helposti.
"Voi. Ei sillä ole kiire." Tosiaankaan ollut. Nainen oli toivonut ettei joutuisi enää kertomaan tätä Teddylle.

Mies hymyili leveästi naisen vakuuttaessa, ettei hänen asiallaan ollut kiirettä. Mies todella toivoi sen olevan niin. Ei hän halunnut lytätä mitään, mitä Gabrielle piti tärkeänä, mutta juuri nyt hänestä tuskin olisi keskittymään mihinkään, mikä vaatisi tavallista keskustelua enemmän panosta, kun ajatukset harhailivat kauan sitten ostettuun kihlasormukseen ja tänään hankittuihin ruusuihin.
"Hyvä", hän sanoi ja laski aterimet alas saatuaan lautasensa tyhjäksi. "Toin nimittäin muutakin kuin pelkkiä vaatteita asunnoltani ja ruokaa." Suuri yllätys, kun otti huomioon, miten täynnä hänen sylinsä oli ollut ovesta sisään astuttaessa.
"Ja ennenkö ilmoitat, että hemmottelen sinut pilalle, kerron jo valmiiksi, etten usko sen olevan mahdollista", hän virnisti vinosti. Jos hän voisi, hän ostaisi kuunkin taivaalta Gabriellelle.

Gabriellella ei ollut kiire asian kanssa, todellakaan. Hän ei vieläkään tiennyt mitä sanoisi. Hän söi kaikessa rauhassa, koskematta vieläkään viiniin.
"Ai? En olisi koskaan arvannut että siinä kasassa oli muutakin." Nainen kiusoitteli miestä, hipaisten tuon jalkaa omalla jalallaan.
"On se mahdollista, mutta annan sinun yrittää."

Teddy virnisti lammasmaisesti. Niin, kukapa olisi uskonut. Hän vilkaisi lattialle laskettuja kasseja. Onneksi hän ei ollut päässyt lähtemään sen aiemmin tallilta, tai olisi joutunut tekemään useamman retken auton ja asunnon välillä saadakseen kaiken sisään.
"Hyvä", mies naurahti. Hän todellakin yrittäisi. Hän puristi lempeästi naisen kättä ennenkö nousi ylös ja suuntasi hakemaan oikeita kasseja. Hän ei istunut uudestaan alas, vaan jäi seisomaan Gabriellen eteen hymy huulillaan. Hän veti varovasti esiin muhkean, käsinnidotun kukkakimpun, jossa oli lähinnä punaisia ruusuja sekä jotain valkoista piristämässä. Ei hän edelleenkään kukista paljoa tiennyt, vaikka kulman kukkakauppias tiesikin hänet nimeltä.
"Ne pärjäävät vielä hetken ilman vettä", mies naurahti ojentaessaan kukkakimppua Gabriellelle.

Gabrielle odotti, mitä miesystävänsä oli nyt keksinyt. Tuolla oli hurmaava tapa keksiä kaikenlaista. Hän nousi seisomaan ja otti kimpun vastaan hymyillen.
"Taasko tämä alkaa, rakas?" Hän kiusoitteli. Nainen nousi seisomaan, suukottaen miehen poskea hellästi.

"Aina", mies vannoi kirkkain silmin. Hän toisi kukkia vaikka joka päivä naiselle. Hän hymyili ja käänsi päätään sen verran, että saattoi suukottaa naisen huulia ja kaivoi koristeellisen rasian käsintehtyjä suklaakonvehteja, jota ojensi naiselle.
"Ja kun en kerran koskaan tehnyt tätä kunnolla", mies virnisti poikamaisesti ja laskeutui yhdelle polvelle, "tuletko vaimokseni, Gabrielle?" Tällä kertaa jopa oli sormusrasia, joka napsauttaa auki oikealla hetkellä ja ojentaa kaksin käsin kohti naista. Hän oli käynyt kiillottamassa kauniin, joskin varsin yksinkertaisen ja perinteisen sormuksen, minkä vuoksi valkokultainen timanttisormus tuntui säkenöivän huoneiston lämpimässä valossa.

Nainen pudisteli kevyesti päätään, hymyillen. Hän huokaisi syvään, valuen taas itse halaamaan miestä, joka oli vähintäänkinn hölmö. Hän oli jo unohtanut miten kaunis se sormus oli, jonka Teddy oli aikanaan valikoinut hänelle silloin... Aikaa sitten.
"Edelleen haluan olla vaimosi. Hölmö."

"Hyvä, muuten tämä olisi ollut kovin noloa", mies naurahti kietoen toisen kätensä hetkeksi naisen ympärille.
"Katsotaan, onko se lainkaan sopivan kokoinen", mies myhäili vapauttaen kätensä naisen ympäriltä voidakseen tarttua hellästi käteen. Olihan hän aikanaan lainannut Gabriellen työpäivän aikana yhtä naisen sormuksista, mutta ei sitä koskaan tiennyt, oliko nimettömien välillä eroja tai jotain. Hän oli hukkunut ajatuksiinsa kultasepän selostaessa alansa asioita ja havahtunut vasta, kun oli maksun aika. Teddy pujotti sormuksen naisen nimettömään hymyillen leveästi. Ainakin tällä kertaa hänen kätensä pelittivät kunnolla, eivätkä tärisseet kuin haavanlehdet. Ehkä kaikkien pitäisi kosia kahdesti.

Tältä kosinnan kuului tuntua. Onnelliselta, hyvältä. Kun hän oli mennyt kihloihin Darrellin kanssa, hän oli seuraavalla juoksulenkillään itkenyt. Hävetti miten hän oli vain antanut itsensä tehdä väärän valinnan. Gabrielle nyökkäsi ja antoi Teddyn hivutta sormuksen paikoilleen. Se sopi ja pysyi vaikka hän heilauttikin kokeeksi kättään.
"Se on ihana. Ihana ettet sortunut ostamaan mitään yliampuvaa."

Teddy tuijotti naisen kättä voimatta uskoa, että sormus jota hän oli pyöritellyt niin usein kädessään ja tuijotellut iltaisin rasiassaan, oli vihdoin sille tarkoitetulla paikalla Gabriellen sormessa. Hän suukotti naisen kämmenselkää ja pyrki jaloilleen vetäen naisen mukanaan.
"Harkitsin sitäkin", mies myönsi naurahtaen. "Mutta epäilin, ettet nauttisi sormuksesta, joka olisi aina tiellä." Hän ei voinut ymmärtää, miten kukaan saattoi elää normaalia elämää jättimäinen timantti sormessaan.
"Rakastan sinua niin valtavasti", mies julisti kietoen kätensä naisen ympärille ja veti tuon lähelleen.

"En tarvitse isoa kiveä. Ainakaan arkisinkin käytettävään sormukseen." Gabroelle naurahti pehmeästi ja nojautui miestä vasten. Niin. Nyt. Se asia. Siinä miehen käsien suojassa hän oli turvassa ja voisi purkaa mieltään.
"Teddy, se mistä halusin puhua."

Teddy otti sen lupana ostaa joskus lahjaksi aivan ylilyöty, ylihinnoiteltu sormus, jossa olisi enemmän kiveä kuin laki sallisi. Hän painoi poskensa naisen tummia hiuksia vasten ja hengitti syvään tuttua tuoksua. Kihlaus oli tuntunut niin epätodelliselta siitä huolimatta, että hänen vanhempansa tiesivät jo, mutta nyt kaikki tuntui loksahtavan lopullisesti paikoilleen. He olivat kihloissa ja pian naimisissa. Gabrielle olisi hänen vaimonsa, eikä mikään mahti maailmassa voisi muuttaa sitä.
"Joo?" Mies mumisi vasten tummia kutreja eikä vetäytynyt halauksesta katsoakseen naisen kasvoja. "Kuuntelen", hän vakuutti kuitenkin ja painoi kevyen suukon hiuksien sekaan.

Gabriellekaan ei vetäytynyt kauemmas, vaan silitteli Teddyn rintakehää paidan läpi. Hän veti syvään henkeä.
"ei mitään pahaa. Tavallaan. Vain... Tuota." Miten hän, joka oli niin hyvä puhumaan, takelteli aina Teddyn kuullessa?
"Meidän pitää.. Miettiä mitä haluamme tehdä. Ja sinun olisi pitänyt ostaa uudet suojausvälineet silloin maaliskuussa."

Ei mitään pahaa, tavallaan. Se ei kuulostanut lupaavalta. Mies kurtisti kulmiaan odottaen Gabriellen selittävän, mistä oikein puhui. Valitettavasti selityskään ei saanut hämmennystä poistumaan, ennenkö mies todella rääkkäsi aivojaan ja laski yhteen kaksi plus kaksi.
"Olet raskaana?" Järkyttynyt äänensävy oli kaukana ensimmäisen kerran ilosta ja onnesta, kun mies irrottautui halauksesta ja peruutti askeleen verran voidakseen katsoa naista silmät suurina. Ei. Tämän oli oltava vain julmaa pilaa.

Gabrielle ei sanonut mitään ääneen, hän nyökkäsi vain hiljaa. Hänkään ei ollut onnellinen. Pelotti, mitä nyt tapahtuisi.
"En vitsaile." Tämä tosin todisti sen että hänen hurmaava eksänsä oli steriili, koska he eivät olleet käyttäneet mitään ja näin ei ollut käynyt.
"Joten... Mitä teemme?"

Ei hän sitä ollut epäillytkään. Gabrielle ei vitsailisi jostakin näin tärkeästä. Mies haroi hiuksiaan ja puri huultaan. Mikään mitä hän sanoisi ei muuttaisi tilannetta lainkaan. Hiljaisena Teddy tarjosi kättään johdattaakseen naisen olohuoneen sohvalle, jonka Fatty oli vallannut.
"Me toivomme parasta", hän vastasi hiljaa, vaikka sisuskalut tuntuivatkin kiertyvän kivuliaasti solmuun. Eivät muutkaan vaihtoehdot sen parempia voisi olla.

Gabrielle seurasi Teddyä olohuoneeseen ja istui kissan viereen. Hän puristi miehen kättä, katsoen tuota huolestuneena.
"Ei meidän ole pakko... Lähteä siihen taas. Jos et halua. Ymmärrän."

Hän tiesi sen, ja ymmärsi mitä nainen ajoi takaa, mutta ajatuskin abortista sai pahan olon vellomaan sisällä. Hän kyselisi loppuelämänsä, oliko tehnyt virheen. Mitä jos tällä kerralla kaikki menisikin toisin? Jos pitkän taipaleen jäljiltä hän voisi tuudittaa oman lapsensa uneen lempeästi hyräillen? Hän huokaisi hiljaa ja etsi naisen käden omiensa suojaan.
"Minä olen valmis yrittämään, jos sinä olet", hän vakuutti lempeästi ja silitteli naisen kämmenselkää peukalollaan.

Ei Gabriellekaan sitä halunnut tehdä, mutta jos heitä pelottaisi liikaa, se olisi mahdollista.
"Mietin vain äitiäsi. On niin paljon muutakin. Jaksaako kumpikaan meistä sitä uudelleen tämän kaiken kanssa?"

Teddy puristi naisen kättä.
"Mutta jos emme uskalla nyt, uskallammeko koskaan?" Hän kysyi pehmeästi. Oli totta, että juuri nyt elämässä oli paljon muutakin, mutta elämä harvoin antoi painoarvoa suunnitelmille. Voisi olla, että myöhemmin olisi parempi hetki, mutta voisi myös olla, ettei toista tilaisuutta tarjoutuisi koskaan. Hän pelkäisi yhtä paljon nyt kuin viiden vuoden päästäkin.

"Emme." Kyllä hän sen tiesi että he olisivat aivan kauhuissaan muutaman vuodenkin päästä. Silloin Gabrielle olisi myös jo vanha saamaan lapsia ja kun se oli nyt näin hankalaa, mitä se olisi muutaman vuoden kuluttua? Ei.
"Pitkitin tätä mahdollisimman pitkään, jos se ei... Olisi jatkunutkaan."

Mies nyökkäsi. Siitä hän oli aivan samaa mieltä. Jälkiviisaana oli helppo sanoa, että olisi pitänyt käydä ratkaisemassa ongelma kokonaan jo aiemmin lääkärin vastaanotolla eikä toivoa, että kumi suojaisi kun oli jo osoitettu, ettei niin aina käynyt.
"Kauanko olet tiennyt?" Teddy kysyi muotoillen sanansa varovaisesti, ettei vahingossakaan kuulostaisi syyttävältä. Enemmän hänen kävi sääliksi naista, joka oli joutunut kantamaan tietoa yksin.

Gabrielle puraisi huultaan. Hän oli tiennyt todella kauan.
"... Ensimmäinen ultra oli kaksi viikkoa sitten." Hän oli ottanut kuvan mukaansa,mutta pitänyt sen piilossa. Onneksi maha ei ollut turvonnut, joten salailu oli ollut mahdollista. Tämä vahinko oli siis tapahtunut käytännössä heti kun he olivat lipsahtaneet samaan vuoteeseen.

Miehen epäusko loisti kasvoilta annetulle vastaukselle. Gabrielleparka!
"Olen pahoillani", hän huokaisi ja siirsi toisen kätensä naisen harteille vetääkseen tuon kainaloonsa. "En tajunnut edes… En osannut ajatellakaan… Anteeksi", hän sanoi kun ei kerran osannut muotoilla muitakaan lauseita loppuun saakka. Hänen pienessä mielessään ei ollut käynyt, että jokin voisi olla toisin. Kaikki voisi olla toisin.
"Ymmärrän ettet tahtonut kertoa heti, mutta… Olisit voinut. Ei sinun olisi tarvinnut kantaa tätä tietoa yksin."

Nainen naurahti hiljaa ja pudisteli päätään. Ei se nyt niin vakavaa ollut.
"Teddy. Sssh. Se oli minun päätös. Salasin sen koska halusin olla varma ja... Puhua vaihtoehdoista lääkärin kanssa. Jouduin rukoilemaan etten turpoa."

Mies hiljeni kehoituksesta. Selvä. Hän oli vain pahoillaan, ettei ollut tajunnut mitään. Oli siinäkin miesystävä, kihlattu ja tuleva aviomies.
"En olisi varmaan siltikään tajunnut", mies pudisteli päätään huvittuneena. Ei hän ollut tajunnut mitään koskemattomiksi jääneistä viinilaseistakaan. Hän vilkaisi puhelintaan, jonka oli laskenut sohvapöydälle heti saapuessaan.
"Voimmeko… Voimmeko olla kertomatta vanhemmilleni? Ennenkö on aivan pakko, siis", hän lisäsi.

Gabrielle nyökkäsi. Kyllä he voisivat, mieluusti. Seuraava jännitys oli kahden viikon päästä, kun näkisi onko lapsi kehittynyt normaalisti.
"Ollaan vain. Mielellään. Haluatko sen ultrakuvan?"

"Se on sinulla tallessa?" Mies kysyi yllättyneenä. Ei kai olisi pitänyt yllättyä moisesta, sillä miksipä Gabrielle olisi kuvaa hävittänyt minnekään, mutta silti. "Totta kai. Tietenkin", hän vastasi voimatta estää intoa kuulumasta äänestään. Pelko ei helpolla irrottaisi kuristusotettaan sisuskaluista, mutta se ei estänyt olemasta samaan aikaan innoissaan. Ainakin vähän.
"Missä se on? Voin hakea sen itse", hän vakuutti samaan hengenvetoon ettei naisen vain tarvitsisi nousta sohvalta. Oli luvattoman helppo lipsahtaa ylisuojelevaan rooliin.

Gabrielle vilkaisi Teddyä terävästi, nousten ylös.
"Minä haen. Et aloita tuota. Tai sitten kerron äidillesi." Nainen tuhahti, painoi suukon miehen hiuksiin ja meni makuuhuoneeseen. Hän palasi pienen, epäselvän kuvan kanssa, istuutuen alas.
"Siinä. 12 viikkoa."

Mies halusi nousta naisen mukana ja kulkea tuon kannoilla makuuhuoneeseen, mutta pakotti itsensä jäämään sohvalle. Gabrielle ei varmasti sietäisi ylimääräistä hössötystä ympärillään jatkuvasti. Hän otti kuvan varovaisesti naisen käsistä ja tuijotti epäselvää ultraääntä silmä kovana. Heidän lapsensa. Heidän pienen pieni lapsensa.
"Voi Gabrielle", hän huokaisi silmät kostuen ja kääntyi naisen puoleen painaakseen suukon tuon otsalle. Hetkeksi pelko kaikesta, mikä voisi mennä pieleen, antoi tilaa kuplivalle onnelle. Hän oli kihloissa elämänsä naisen kanssa, joka oli vielä raskaanakin. Hän tukahdutti äänen, joka muistutti ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun he olivat tuijottaneet yhdessä ultraäänikuvaa ja unelmoineet perheestä. Hän ei suostunut ajattelemaan, miten paljon samoja elementtejä tilanteessa oli kuin aiemminkin.
"Olet aivan uskomaton."

Nainen naurahti vaisusti. Ei hän ollut uskomaton, vaan pelkuri, joka pimitti raskautta vaikka kuinka kauan mieheltä, joka oli lapsen isä.
"En ole. Olen ihan tavallinen nainen." Mutta ainakin lapsi oli vielä kunnossa. Vielä, toistaiseksi. Eikä mitään tavallisesta poikkeavaa ollut tapahtunut.
"Jos hyvä tuuri käy, äiti näkee häidesi lisäksi lapsenlapsensa."

"Sinä olet kaukana ihan tavallisesta", mies vakuutti ja veti naisen kiinni kylkeensä. Katse harhaili naisen vatsan kautta käteen, jota kauan sitten hankittu sormus koristi. Hän oli valmis ainakin puolitosissaan syyttämään sormusta tästä kaikesta. Syytös tosin voisi vaihtua kiitokseksi, jos… Kun. Kun kaikki sujuisi hyvin.
"Jos hyvä tuuri käy", hän toisti nyökäten. Jos hyvä tuuri kävisi, he näkisivät oman lapsensa, mutta sen ääneensanominen ei kävisi päinsä. Se jos mikä manaisi huonoa onnea heille.

Sitä ei tosiaan saisi sanoa ääneen. Hän vain toivoi että Alice voisi ja ehtisi nähdä lapsen. Sitä hän toivoi eniten, koska se oli ollut tuolle rankkaa.
"Ainakin vielä kaikki on hyvin."

Mies nyökkäsi. Hän ei halunnut edes ajatella tilannetta, jossa neuvolassa kerrottaisiin huonoja uutisia. Kaiken olisi oltava hyvin, loppuun asti. Muu ei kävisi päinsä.
"Kiitos kun kerroit", hän kuiskasi ja suukotti naisen poskea. Jossakin toisessa tilanteessa hän olisi ollut suunniltaan onnesta, mutta pelko piti jalat tiukasti maassa.

”Pakko se oli. Olen jo aamuisin turvoksissa." Ja hänen hoikassa varressaan pienikin vatsa näkyisi heti.
"Katsotaan kiristääkö sormus muutaman viikon päästä kun muutun palloksi hitaasti."

"Minä en ole huomannut mitään", mies naurahti pehmeästi. Oliko se toisaalta ihmekään, kun otti huomioon hänen havaintokykynsä aamuisin. Hän pudisteli päätään.
"Kuitenkin tahdot siitä vain heti eroon", hän ei voinut olla kiusoittelematta. Hän ostaisi kauniin ketjun, jotta nainen voisi ripustaa sormuksen kaulaansa, jos sormet tosiaan turpoaisivat niin.

"Hah. En haluaisi, mutta en myös halua että se naksahtaa poikki kun turpoan." Hän naurahti toisen sanoille pehmeästi.
"Meidän täytyy pian käydä Whirlow Hallissa ottamassa ne kihlajaiskuvat. Jotta en ehdi paisua. Sitten on hankala olla kertomatta."

"Niin niin", Teddy virnisti. Oli turvallisempaa keskittyä hyväntahtoiseen kiusoitteluun kuin antaa aivoille aikaa pohtia, mitä tämä tarkoittikaan heille. Tai mikä kaikki voisi mennä pieleen. Hän ehtisi kuitenkin pohtia sitä koko, no, koko loppuvuoden.
"Kerrankin olin sinua askeleen edellä. Muistatko kun pyysin, ettet sovi mitään ensiviikon alkuun? Jätin alkuviikon vapaaksi valmennuksista ja sovin kuvauksista Sheffieldissä asuvan valokuvaajan kanssa. Varasin jopa ajan kampaajalle, jos haluat että joku muu laittaa hiuksesi", mies kertoi hyväntuulisesti. "Ja isäni nyt on aivan varmasti järjestänyt lisää kukkia paikalle. Ihan kuin niitä ei Whirlow Hallissa jo riittämiin olisi." He eivät pitäisi suurta hääjuhlaa, mutta mikään ei estänyt hankkimasta kihlajaiskuvia, jotka jättäisivät monien muiden hääkuvat varjoonsa.
"Ja ajattelin, että voisimme käydä kaupoilla viikonloppuna. Hankitaan sinulle tyrmäävän upea mekko."

Gabrielle kuunteli miestä, suu auki. Mitä? Teddy oli kyllä nyt ollut monta askelta edellä.
"... Olet tosiaan saanut aikaiseksi. Koskas herra pitää viikonlopun vapaana valmennuksista ja mennään maistraattiin?"

"Minulla oli aikaa valmennusten välissä", mies virnisti. Sitä paitsi, hän tunsi Sheffieldin paremmin kuin Gabrielle, joten oli vain luonnollista, että hän oli ottanut järjestelyjä omalle kontolleen, vaikka nainen olikin heistä se, joka osasi moiset paremmin.
"Milloin vain tahdot", Teddy lupasi. Hän saisi kyllä vapaata, sillä monet kiersivät kilpailuja näin kesäaikaan, joten valmennuksiinkin oli vähemmän tunkua viikonloppuisin. "Valitse vain päivä, ja järjestän sen vapaaksi." Eihän sitä ikinä tiennyt, mitä mieltä naiset olivat sopivista juhlapäivistä. Ehkä Gabriellekin haluaisi tietyn päivämäärän. Naiset olivat joskus kovin kummallisia.

"Selvästi." Gabrielle myönsi hymyillen. Miehellä tosiaan oli ollut vapaa-aikaa! Hän huokaisi hiljaa ja pudisteli kevyesti päätään.
"Selvitän siskosi kisa-aikataulun, milloin hän olisi edes maassa. Olisihan se mukavaa saada hänetkin paikalle. Ja varaan meille ravintolasta kabinetin, mennään sen jälkeen syömään. Saat kutsua kaksi kaveriasi ja jos heillä on seuralaiset, heidät. Silloin meitä on Marie mukaan lukien kymmenen." Marie oli Gabriellen vanhimpia ystäviä ja nainen saisi tulla hänen tuekseen.

"Minä voin selvittää Harrietin aikataulut. Olen tottunut lukemaan sitä sekasotkua, jota hän kutsuu kalenterikseen", mies naurahti. Hän nyökkäsi naisen sanoille. Se kuulosti järkevältä.
"Oletko varma, ettet halua kutsua ketään muuta? Ei minun tarvitse kutsua kahta kaveria", hän vakuutti. Hänen perheensä olisi paikalla, ja kunhan hän kutsuisi Miyaton, kukaan ei jäisi muistelemaan pahalla. Charles tuskin ehtisi paikalle vaikka hän hyvän ystävänsä kutsuisikin, joten olisi turha varata paikkoja poliitikolle. Hän ei halunnut Gabriellen tuntevan oloaan ulkopuoliseksi omissa hääjuhlissaan, niin pienimuotoiset kuin ne olisivatkin.

Gabrielle nauraht toisen sanoille. Hän pudisteli päätään, puristaen toisen kättä.
"Shhh. Marie on ainoa jonka kanssa olen ollut yhteyksissä ja joka tietää tästä... Kaikesta. En halua ketään muuta paikalle." Kun ei hänellä nyt ollut perhettäkään, mitä kutsua.

"Jos olet aivan varma", mies vastasi epäilevänä. Naisella oli ollut niin monta läheistä ystävää puolitoista vuotta aiemmin, jotka olivat laittaneet hänetkin koville silloisen joulun tapahtumien tähden.
"Minä varmistan, että Harriet pääsee paikalle. Se tosin voi vaatia hieman suostuttelua, mutta onneksi olen ammattilainen siinä", mies virnisti.

"Se ei vaadi suostuttelua. Sanot vain siskollesi ettei hänellä ole vaihtoehtoa, tai en varsinaisesti ole hänen suurin faninsa. Pikkuveljen häistä jäämiselle ei ole tekosyytä. Sen verran osaan katsoa että emme mene naimisiin Rion aikoihin." Eli jo ennen sitä, helvetti. No, he olivat seurustelleet jo paljon aiemmin. Tämä ei ollut, krhm, hetken huumaa.
"Mitä mieltä olet... Kerrommeko ennen vai jälkeen? Silloin vanhempasi ja siskosi olisivat kätevästi täällä. Ja siihen menee kaksi tai kolme viikkoa, jolloin olen jo.. Lähempänä toistakymmentä viikkoa. Ja sitten se alkaa luultavasti näkyä. Eli parhaassa tapauksessa menen naimisiin kuten en ikinä halunnut mennä, näkyvästi raskaana." Gabrielle naurahti. Ei hän ollut ajatellut tällaista.

"Älä huoli, osaan käsitellä siskoani. Hän tulee kyllä paikalle", Teddy naurahti. Olisi tosin hilpeää nähdä, miten kauan kestäisi, ennenkö Harriet myöntäisi tappionsa Gabriellen päättäväisyyden edessä. No, hänellä olisi aikaa. Jonakin jouluna sitten. Hän hoitaisi tämän kädenväännön siskonsa kanssa niin sulavasti, ettei isosisko edes tajuaisi häviötään ennen kuin olisi liian myöhäistä.
"Jälkeen", mies vastasi epäröimättä. Hän olisi mielellään kokonaan kertomatta, mutta se nyt ei ollut vaihtoehto. Teddy mutristi huuliaan ja pyyhkäisi hiuskiekuran naisen korvan taakse hellästi. "Jos tahdot, voimme odottaa. Ei meillä ole kiirettä."

"Ei. Me ei odoteta." Gabrielle oli varma siitä. Hän ei odottaisi.
"Se että me odotettaisiin, ei poistaisi sitä että sun vanhemmille pitää kertoa. Joten, mä kestän pienen raskausmahan kyllä." Gabrielle naurahti. Ja se ei näkyisi kihlajaiskuvissa, joista ne todelliset muistot jäisivät, joten... Mitä väliä?

"Eikö? Ajattelin että voisimme muuttaa Pariisiin kertomatta kenellekään ja palata vuotta myöhemmin vauvan kanssa", Teddy virnisti tajuten vasta liian myöhään, mitä oli sanonut. Hän sulki silmänsä kiroten omaa typeryyttään mielessään. Hän ei saisi antaa toivolle valtaa. Pessimisti ei pettynyt, vai miten se menikään.
"Totta puhuen en haluaisi kertoa äidilleni lainkaan. En tahdo että hän jää suremaan kaikkea, mitä häneltä… jää näkemättä", mies nielaisi. Se oli lapsellinen ajatusmaailma, mutta olkoot.

Gabrielle puristi Teddyn kättä. Typerä, typerä mies.
"Theodore Morland. Äitisi ei ole vielä kuollut enkä minä voi vältellä hänen tapaamistaan siihen asti. Jos lapsi syntyy kun sen ainoa isoäiti on elossa, haluan että äitisi näkee lapsen. Edes vain kerran. Ei hän sure sitä mitä jää näkemättä, vaan sitä mitä ei nähnytkään. Isästäsi puhumattakaan, hän ymmärtää surra sitä minkä äidiltäsi salaisimme, kun saisi selville. Anteeksi kun torppaan ideasi."

Mies huokaisi ja puristi naisen kättä takaisin. Selvä, ei sitten. He kertoisivat hänen vanhemmilleen heti siviilivihkimisen jälkeen. Tosin sitä ennen hän vaatisi kirjallisena lupauksen siitä, ettei äiti yrittäisi ostaa ponia.
"Hyvä on", mies vastasi. "Kerromme vihkimisen jälkeen. On sitten sinun syytäsi, jos meillä on yllättäen poni."

"Minä syytän itseäni ponista. Lupaan ottaa sen niskoilleni." Gabrielle naurahti ja kuivasi silmäkulmaansa hiukan.
"Kai tajuat että jos... Niin me..." Tarkoitus oli sanoa että jos kaikki menisi hyvin, he olisivat vanhempia, mutta hän ei uskaltanut sanoa sitä ääneen.

Mies hymyili pienesti. Ei hän tosissaan naista syyttäisi, mutta. Poni. Ei poneja heille, ei vielä, ei ehkä koskaan.
"Joo", hän nielaisi ja kietoi kätensä naisen ympärille. Sama ajatus oli roikkunut hänenkin mielessään siitä hetkestä lähtien, kun Gabrielle oli uutisensa kertonut. Se oli vaarallinen ajatus.
"Päivä kerrallaan?" Hän ehdotti hiljaa. Ensin kihlajaiskuvat, sitten vihkiminen pienin juhlallisuuksin, ja vasta sen jälkeen sopisi edes ajatella lasta. Eli toisin sanoen hän olisi huomenna jo lukenut satoja keskusteluja eri foorumeilta raskauden kulusta ja siitä, mikä kaikki voisi mennä pieleen.

Gabrielle nyökkäsi. Päivä kerrallaan, se kuulosti hyvältä.
"Päivä kerrallaan. Kuulostaa hyvältä. Etkä ala neuroottiseksi tai lue Googlesta kaikkea mahdollista. Niinhän, rakas?" Hän tiesi kyllä mitä Teddy aikoisi tehdä. Mokoma...

"En tietenkään", mies vakuutti kirkkain silmin. Joo, ja lehmät lensivät. Hän todellakin lukisi kaiken minkä vain käsiinsä saisi, olisi se peräisin sitten netistä, painetusta tekstistä tai tuttavien tarinoista.
"Suostuisitko tuota… Äh, tämä on typerää", mies mutisi painaen katseensa syliinsä. Hän puri huultaan. "Olen aina ottanut muutaman kuvan merkkipäivinä hevosteni kanssa. Kun sain paperit peruskoulusta, kun valmistuin yliopistosta… Ajattelin aina, että tietenkin sama pätisi myös kihlajaiskuvissa. Mutta Dime… Ymmärrän, ettet tahdo Minxiä lähellesi." Kukapa tahtoisi, vaikka kiukkuinen tamma olikin rauhoittunut kuluneena vuotena.

Gabrielle kuunteli miehen ehdotuksen kaikessa rauhassa. Hän ymmärsi, hevoset olivat aina olleet iso osa Teddyn elämää. Eikä hän pelännyt tai inhonnut hevosia (hyvä on, Minxiä hän pelkäsi).
"Jos valitaan Minxille sopiva päivä, se käy. Kunhan se on hyvällä tuulella."

Mies pudisti pienesti päätään kevyt puna poskille kohoten. Se oli ollut kerrassaan typerä ehdotus. Olisi parempi ottaa kuvia, joissa he molemmat nauttisivat olostaan, eikä kuvia, jossa he odottaisivat hevosen keksivän jotakin typerää.
"Ei sillä ole väliä", hän heilautti vapaata kättään vähättelevästi. "Aika keksiä jotakin uutta. Ehkä Kratos voi tulla näyttämään majesteettiselta taustalle." Koira ainakin osaisi käyttäytyä.

"Teddy. Se on sinulle tärkeää ja ymmärrän sen. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan." Hän vakuutti, pieni hymy kasvoillaan. Milloin kaikesta oli taas tullut niin vaikeaa?

"Mutta puhumme nyt Minxistä", mies huomautti suupieli nykien. "Minäkään en tahtoisi seistä sen pään vieressä huomio kamerassa hevosen sijaan."

"Meillä on molemmilla nopeat refleksit. Älä viitsi, kyllä me pärjäämme. Se on sinulle perinne ja haluan että voimme jatkaa sitä." Gabrielle hivuttautui istumaan lähemmäs, silitellen miehen kämmenselkää peukaloillaan.
"Rakas, lupaatko tehdä kuten sanon?"

Mies hymyili naiselle. Gabrielle oli aivan uskomaton. Hän oli maailman onnellisin mies, sillä hänellä oli maailman paras nainen rinnallaan.
"Olet niin rakas", hän ilmoitti ja painoi suukon naisen päälaelle. Äiti olisi innoissaan, kun saisi punaisen paholaisen hetkeksi näköpiiriinsä. Kuka tiesi, ehkä Minx osaisi näyttää tyytyväiseltä tammalta valokuvissa. Jos ei, ainahan heille jäisi kuvansa ihan vain kahden kesken.
"Riippuu mistä puhut", mies ei voinut olla kiusaamatta. "Tietenkin lupaan, kulta."

Gabrielle hymyili toiselle, painaen päätään tuon huulia vasten. Ihanaa että Teddy lupasi!
"Ihanaa. Huomenna, et tule töistä tänne minun kanssani. Jos Miyatolla ei ole menoa, menet vaikka hänen kanssaan parille. Sitten saat tulla kotiin, kun olet ollut ystäväsi kanssa ulkona."

Hän kohotti kulmaansa. Nytkö nainen alkaisi hallita hänen sosiaalista kalenteriaan? Eipä sillä, että siinä paljoa hallittavaa olisi, kun hän harvoin teki mitään töidensä ohella. Silloin tällöin tuli vaihdettua pari sanaa yliopistolta jääneiden tuttavaprofessorien kanssa, mutta muutoin hänen sosiaalinen elämänsä rajoittui talliympäristöön.
"Hyvä on. Mutta varoitan jo etukäteen, että Miyatolla on paha tapa urkkia kaikki tietoonsa parin lasillisen jälkeen", hän virnisti. Tosin ystävä nyt onnistui kaivelemaan hänestä irti tietoja ihan ilman alkoholin kielenkantoja höllentävää vaikutustakin.

"Siinäpä annat urkkia. Hän on ystäväsi, joten se tuskin on kovin paha asia. Ja jos et halua kertoa, et kerro." Gabrielle naurahti pehmeään sävyyn. Mies oli vain ollut niin paljon hänen kanssaan.
"Ja saat itse valita kenen kanssa, Miyato vain tuli mieleen. Mutta olet ollut niin paljon kanssani, että haluan sinun tekevän jotain muuta jonkun kanssa."

Hän halusi kertoa, mutta harvoin tiesi miten muotoilla asiansa kuulostamatta jollakin tavalla törpöltä. Naisen jatko sai miehen virnistämään ja puremaan huultaan hillitäkseen poikamaista virnettään. Siinä olisi ollut kerrassaan täydellinen paikka sopimattomalle vitsille, mutta hän antaisi sen mennä ohitse. Hän ei sanoisi mitään asiatonta. Ehei, ei todellakaan, sillä Gabriellella oli useampi tyyny käden ulottuvilla, joita viskoa päin hänen virnuilevia kasvojaan.
"Miyato arvostaisi sitä varmasti. Vaikka näemmekin töissä päivittäin", mies naurahti.

Gabrielle huomasi sen virneen pyrkivän miehen kasvoille. Hän nippaisi miehen nenää, mutristaen huultaan.
"Ei mitään hävyttömyyksiä rakas." Hän totesi hiljaa, virnistäen jo itsekin.
"Ei töissä voi puhua samalla tavalla."

"Enhän minä koskaan", mies protestoi vailla todellista tulta sanoihinsa. Hän ei voisi parhaalla tahdollakaan väittää olevansa viaton siveydensipuli.
"Ei niin, se on totta. Sinulla on pelkkiä hyviä ideoita, rakas."

Gabrielle tyytyi vain hymyilemään miehelle, naurahtaen pehmeästi. Oli siinäkin hänellä.
"Ei ole. On myös huonoja." Hän kietoi kädet Teddyn ympärille ja halasi tuota. Alkoi väsyttää. Jos jotakin, Gabrielle oli huomannut olevansa tavallista väsyneempi.

"En usko ennen kuin näen", mies julisti rutistaessaan naisen tiukasti itseään vasten. Hän vilkaisi rannekelloaan. Ehkä olisi paras siirtyä iltapuuhille ja nukkumaan, niin huominen aamu ei tuntuisi aivan niin… tuskaiselta. Koska hänhän oli aina niin aamuvirkku, ettei ollut tosikaan.
"Siirrytäänkö petiin?"

"Joo... Siirrytään vaan." Gabrielle vastasi juuri haukotuksen lomasta, venytellen laiskasti. Se oli todella puuduttavaa, kun aamuisin ja iän nousi ja kävi hoitamassa itsensä siihen kuntoon, että saattoi käpertyä sänkyyn peiton alle.

Mies hymyili seuratessaan naisen esimerkkiä. Hän nousi sohvalta, venytteli tyytyväisesti ja hoiti iltatoimet voimatta olla vilkuilematta vuoroin Gabriellen vatsaa ja nimetöntä koristavaa sormusta. Hänen kihlattunsa, hänen lapsensa äit- hänen tuleva vaimonsa, joka oli raskaana. Parempi. Peittojen alle oli aina yhtä mukava sujahtaa, kun tiesi saavansa Gabriellen kainaloon yöksi.
"Rakastan sinua", mies suukotti naisen otsaa asettuessaan mukavasti naisen viereen. "Hyvää yötä. Näe kauniita unia, rakas."

Teddyn tultua sänkyyn, nainen käpertyi mahdollisimman lähelle miestä, haukotellen vielä leveästi.
"Hyvää yötä, kulta..." Gabrielle hamusi Teddyn kädestä kiinni, puristaen sitä. Ihan kuin mies olisi karkaamassa.

Mies kietoi vapaan kätensä rennosti naisen ympärille. Hän ei laskisi naista karkuun enää koskaan. Peittojen lämmössä ja nainen kainalossa oli helppo nukahtaa pelko tulevasta unholaan vaipuneena, mutta moinen onni tuskin kantaisi kovinkaan pitkään. Sillä hetkellä hänelle riitti naisen lämmin keho vieressään.