Eikö äitisi opettanut?

Kit lähtee äidin kielloista huolimatta maastoon ja onnistuu eksymään tutun pihalle.

Tiistai 31. toukokuuta 2016

Kit oli saanut yksinkertaiset ohjeet lähtiessään tallille jo niin varhain. Ei esteitä, ellei Bex tai Ava ole samalla kentällä ratsastamassa. Ei maastoon, elleivät Bex tai Ava olleet lähdössä sinne. Ei maastoseuran mankumista, jos tallinomistajilla oli parempaa puuhaa. Kit oli huokaillut suurieleisesti, kuten oli nähnyt siskonsa tekevän, kun äiti toisti säännöt vielä uudestaan puhelimeen. Poika lupasi silmät kirkkaina noudattavansa niitä ja onnistui mankumaan itselleen luvan jäädä tallille iltaan saakka. Puhelin pitäisi pitää kuulolla, mutta se olisi pieni hinta siitä, että hän saisi viettää koko iltapäivän hevosten keskellä.
Luonnollisesti jokainen äidin kahteen kertaan luettelema sääntö oli unohtunut, kun poika oli hakenut poninsa sisään ja varustanut ratsastusta varten. Kentällä pyöri ilkeä teinityttö valkoisen kisaponinsa kanssa, eikä Kit halunnut mennä sinne samaan aikaan. Bexiä tai Avaa ei näkynyt missään, mutta eipä näkynyt myöskään Twisterin varusteita. Bex oli siis jo lähtenyt maastoon. Kit vilkaisi viimeisen kerran ympärilleen siltä varalta, että Ava olisi ilmestynyt jostakin, ennenkö heilautti itsensä hyväntuulisesti mustanpäistärikön poninsa selkään ja kannusti reippaassa ravissa karkuun tallipihalta. Poika naureskeli oveluudelleen pitkän tovin seikkaillessaan ravissa ja käynnissä polkuja pitkin maalaismaiseman halki. Hän ei jaksanut edes kiinnittää huomiota ympäristöönsä, mikä saattoi olla syy sille, että kun hän vihdoin, ilmeisen pitkän ajan kuluttua mikäli jalkojen väsymyksestä sai mitään päätellä, pelmahti suuremman tien varteen, hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, missä päin koti oli.
"Hups", poika naurahti pirteästi ja hetken hiljaista tietä tarkkailtuaan kannusti poninsa käynnissä pientareelle. Ehkä he löytäisivät jonkun opasteen, joka paikantaisi heidät. Toinen vaihtoehto olisi kaivaa puhelin ratsastushousujen taskusta ja toivoa, etteivät nettipelit olleet vielä kuluttaneet tämän laskutuskauden datapakettia loppuun. Hän ei suostunut murehtimaan, sillä lempeästi pilvien lomasta kurkkiva aurinko ja vehreänä rehottava luonto lupailivat kerrassaan mahtavaa seikkailua takaisin kotiin. Kyllä Ace aina kotitallilleen löytäisi, se olisi aivan selvä juttu. Poika kiitteli luotettavaa poniaan vuolaasti, kun pieni poniruuna ei säpsynyt muutamaa ohittavaa autoilijaa. Ace oli niin hieno poni. Hän ylitti tien ja jatkoi toisella puolen. Tien pientareella oli hevosten jälkiä, mikä sai pojan virnistämään voittoisasti. Hah, siitäs sai, hän oli aivan varmasti jo lähellä Greenridgeä. Äidin huoli yksinäisistä maastolenkeistä oli täysin perusteeton.
Paitsi ettei edessä avautuva talli ollut lainkaan tuttu ratsastuskoulu, eivätkä pystyharjaiset norjanvuonohevoset muistuttaneet kirjavia cobeja. Hupsista. Kit pysäytti poninsa portille, tietäen tarkkaan ettei muiden tallille ollut asiaa, mutta kun. Hän puri huultaan ja kannusti Acen pihalle. Ei kukaan voisi suuttua siitä, että hän halusi käydä katsomassa hauskannäköisiä poneja lähempää.

Raiden oli tehnyt aamutallin, valvonut Benjaminin ratsastusta ja käsitellyt Bowin. Poika oli mennyt vatsa lounaan jälkeen päiväkotiin, josta Alex oli luvannut hakea pojan tänään. Mies teki keittiön pöydän ääressä laskelmia ja tuntisuunnitelmia sekä vastaili sähköposteihin, joten hän ei huomannut mitään pihassa tapahtuvaa. Ei ennen kuin Alice ilmoitti ovella selkeästi, että jotakin tapahtui jossakin. Mies nousi huokaisten ylös ja pörrötti hiuksiaan. Kevyt fleece päälle ja hän avasi oven, huomaten jonkun hevosten luona. Alice ehti sinkaisemaan raotetun oven välistä pihaan, haukkuen kauempaa tuota vierasta. Jo kauempaa Raiden erotti hevosia rapsuttelevan lapseksi.
"Hei, tulisitko pois siitä aidan vierestä, siinä tarhassa on ori ja se voi pillastua vieraista hevosista aidan toidella puolella." Ystävällisen pyyntönsä aikana mies oli jo ottanut askelia lähemmäs, poikaa vieläkään tunnistamatta.

Kit kurkotteli aidan yli hevosten suuntaan luottaen siihen, ettei Ace tekisi mitään typerää. Eihän hän olisi saanut koskea muiden hevosiin, eikä viedä omaa poniaan lähelle, mutta kun ne näyttivät niin hauskoilta. Vähän kuin Olaf. Sitä paitsi ne olivat selkeästi kilttejä. Ei hän olisi halunnut ilkeitä poneja rapsutellakaan. Kuullessaan torut, poika painoi päänsä lauhkeana ja käänsi poninsa ympäri ratsastaakseen kauemmas aidalta.
"Anteeksi", hän pyysi heti ensimmäisenä. Se tuntui tehoavan aikuisiin kerrasta toiseen. "Ne vain olivat niin- Ray? Ray!" Poika hihkaisi lause kesken unohtuneena ja kannusti Acen aikuisen luokse. Hän hyppäsi alas selästä niin vauhdikkaasti että oli ainoastaan tuurista kiinni, että poika sai jalat alleen.
"Olet hankkinut lisää Olafeja!" Kit julisti nauraen ja laski irti oman poninsa ohjista voidakseen rynnätä halaamaan lyhyttä miestä intoa täynnä.

Raiden ei tunnistanut poikaa, olihan tuo kasvanut viime kerrasta ja muutenkin. Siitä oli aikaa. Hän ei ehtinyt sanoa pojalle mitään, kun tuo jo tuli alas hevosensa selästä ja juoksi hänen luokseen, halaten. Raiden kurottautui nappamaan Acen ohjista kiinni, halaten toisella kädellään poikaa.
"Kit... Hei. Niin olen." Hän nauroi vilpittömästi pojan innolle. Hetkinen. Mitä tuo teki täällä yksin poninsa kanssa?
"En varmaan saa kysyä, mistä asti olet tullut yksin Acen kanssa?"

Kit nauroi ja irrottautui miehestä. Lisää Olafeja oli hyvä ratkaisu. Koskaan ei voinut olla liikaa hevosia ja poneja, jos pojalta kysyttiin.
"Ihan tästä läheltä", Kit vastasi itsevarmasti, vaikka pojalla ei ollut pienintäkään hajua missä edes oli tällä hetkellä. Ei se ollut niin tarkkaa.
"Onko nää kaikki sun?" Pojan oli pakko kysyä kättä tarhaavien hevosten suuntaan heilauttaen. Vasta silloin lapsi tajusi laskeneensa omasta ponistaan irti. Hän nappasi naurahtaen ohjat käteensä kiinnittämättä sen suuremmin huomiota siihen, miten Ray oli pitänyt Acesta huolta sen hetken. Ei Ace olisi minnekään lähtenyt, hänhän oli opettanut poninsa seisomaan aloillaan kun ohjista ei pidetty kiinni… Okei, oli loistavasti oivallettu aikuiselta napata nahkaohjat otteeseensa, mutta sitä hän ei aikonut ääneen sanoa.

Raidenilla oli kuitenkin itsellään lapsi ja oli tottunut vahtimaan noiden innostuttua, ettei kaikki muu ympärillä aiheuttaisi kaaosta.
"Mistä läheltä?" Mies vähän epäili, ettei pojalla oikeasti ollut lupaa olla täällä. Rosings Parkiinkin oli melkoinen matka.
"On. Tuolla on Olafkin."

"Ihan vaan parin mutkan päästä", poika vastasi puolihuolimattomasti katse jo poneihin käännettynä. Olafkin oli siellä? Hän antoi katseensa hyppiä pystyharjasta toiseen, mutta joutui surukseen myöntämään, ettei tunnistanut Olafia.
"Kuka niistä on Olaf?" Hän kysyi. Oli ollut niin paljon helpompaa tunnistaa Rayn hauska vuonohevonen, kun se oli ollut ainoa jöröjukka. "Acekin on saanut uudet varusteet sitten viimenäkemän", pojan oli pakko tiedottaa ja viitata suurieleisesti punaiseen satulahuopaan, johon äiti oli pitkän maanittelun ja tyhjien lupausten jälkeen suostunut ompelemaan Iron Man-tekstiilipaikan.

"Christopher." Raiden sanoi hieman tiukemmin, katsoen poikaa vino hymy huulillaan. Tässä olisi hänen tulevaisuutensa, jahka Benjamin vielä hieman kasvaisi. Kit antoi tietämättään loistavaa harjoitusta. Rokkari naurahti, viheltäen terävästi. Olaf nosti muiden hevosten mukana päänsä, mutta muista eroten se hörisi vastaukseksi.
"Tuo joka juttelee takaisin, on Olaf. Ja hieno, Benjaminkin haluaisi varmaan Bobille tuollaisen."

Pojan huomio kiinnittyi hörisevään hevoseen.
"Arvasin", lapsi julisti vaikkei tosiaankaan olisi tunnistanut vuonohevosia toisistaan. "Vieläkö Olafilla on hauska lännensatula?" Hän oli opetellut satulan ihan oikean nimen, eikä enää kutsunut sitä pelkästään hassuksi nupilliseksi satulaksi.
"Ja tulin Greenridgestä, me asutaan siellä nykyään Acen kanssa. Käydään paljon ratsastustunneilla", hän ilmoitti hetken mahdollisuuksiaan punnittuaan. Ei Ray hänestä vanhemmille kantelisi. Toivottavasti. Olisi kurjaa viettää kesäloma kotona yhden täysin turvallisen maastoseikkailun tähden. Olihan hän löytänyt Rayn!

Raiden kyllä soittaisi pojan äidille, mutta ei heti ja tekisi sen niin ettei Kit kuulisi.
"On. Näillä kaikilla on lännensatulat. Vanha tammani ei osaa edes kulkea perinteisellä tyylillä." Mies hymähti ja vilkaisi ponia. Se oli tainnut kulkea hyvän matkaa.
"Laitetaanko Ace karsinaan ottamaan völipalaa ja katotaan sulle sisältä jotain?" Greenrodge ei ollut lähellä, poika oli saanut pienen hetken samoilla tänne eksyäkseen.

”Vähänkö makeeta!" Poika hihkaisi sommitellen mielessään lännensatuloita tarhassa olevien hevosten selkään. Hän tiesi jo, että satula näytti hauskalta Olafin selässä, mutta varmasti se näyttäisi siltä myös muilla. Lännensatulat olivat hauskoja. Sääli kun hän ei ollut löytänyt ketään, joka voisi opettaa häntä.
"Se ois kiva", pikkupoika nyökkäsi ponnekkaasti. "Ace tykkää omenoista." Hän muisti jälleen kertoa. Se ei ollut muuttunut mihinkään vuosien varrella. Hän nosti kiltisti ruunan jalustimet ylös etteivät ne naputtelisi ponin kylkiä kävellessä ja tarttui ohjiin valmiina seuraamaan Rayn perästä pieneen talliin.
"Miten sä tänne päädyit? Luulin että oot edelleen Rosings Parkissa", poika pohdiskeli ääneen. Hän ei ollut päässyt käymään suurella kilpatallilla paria kilpailua lukuunottamatta sitten lainkaan sen jälkeen kun poni oli muuttanut ratsastuskoululle.

'Raiden asteli talliin ja avasi tyhjän karsinan oven. Se oli vieraskarsinana toistaiseksi. Hän otti kärryistä heinää ja heitti sinne.
"Omenoista? Katotaan löytyykö multa sellasia." Mies hymähti,katsellen pojan touhuamista poninsa kanssa.
"Asuin jo Norjassakin tässä välissä. Sieltä nämä hevosetkin toin. Ja pidän ratsastustunteja sekä vaelluksia."

Kit hymyili leveästi kun Raiden lupasi tarkistaa omenatilanteen. Ace olisi onnellinen poni, jos saisi omenoita, mutta pärjäisi poni ilmankin. Hän voisi syötellä sille kaikki namit, mitä löytäisi Greenridgestä kunhan he palaisivat. Poika riisui tottuneesti satulan saatuaan ponin oikeaan karsinaan, ja laski satulan tallikäytävälle saadakseen kätensä vapaiksi suitsia varten. Solkien aukaiseminen kuitenkin jäi kesken, kun Ray kertoi seikkailustaan Norjassa.
"Vau! Norjahan on tosi kaukana", poika päivitteli silmät suurina. Hänen mielestään Skotlantiinkin oli kamalasti matkaa, puhumattakaan sitten Norjasta. Vau. Hän haluaisi käymään Norjassa. "Vähänkö kivaa! Saanko mä tulla kesällä vaellukselle? Jooko jooko jooko?" Kit joutui todella käyttämään tahdonvoimaansa, ettei vallan pomppinut paikoillaan.

Raiden virnisti hieman. Ehkä hän voisi ottaa pojan pienelle vaellukselle.
"Saat. Ace voi pitää vapaapäivän ja tuut vaikka Olafilla vaellukselle." Olaf ei välittäisi vaikka poika tekisi kuperkeikkoja selässä. Hän meni tarkistamaan omenatilanteen, palaten muutamien omenalohkojen kanssa

"Joo!" Poika tuuletti innolla. Ace tönäisi pientä omistajaansa turvallaan, mikä sai lapsen muistamaan suitsien riisumisen. Hän maalaili jo mielessään vaellusta Olafilla. Siinä riittäisi kerrottavaa kavereille ratsastuskoululla!
"Kiitti", Kit kiitti vilpittömästi, niin omenoista kuin lupauksesta päästä vaeltamaan. Ace tunki puoliksi käytävälle herkkujen houkuttelemana. Nauraen Kit työnsi poniaan kaksin käsin ryntäiltä saadakseen uljaan ratsunsa takaisin karsinaan. Ace kurkotteli kaula pitkällä Raidenia peruuttaessaan hitaasti mutta kuuliaisesti takaisin lainakarsinaansa.
"Mun täytyy kertoa kavereille että sulla on vaellustalli täällä", pikkupoika suunnitteli innoissaan. "Ehkä me voidaan tulla joskus kavereiden kanssa vaeltamaan! Äitikin voisi suostua siihen. Se lupasi jo että pääsen kesällä leirille Greenridgeen", poika puhua papatti menemään henkeä vetämättä.

Raiden hymyili leveästi. Kitin into oli ihailtavaa. Acen saatua omenansa hän painoi karsinan oven kiinni ja kääntyi pojan puoleen.
"Haluatko tervehtiä Olafia ennen kuin mennään sisälle?" Ruuna olisi rapsutuksista mielissään.
"Ja täällä asuu myös Alexin Arizona nykyään." Se tarhasi tyytyväisenä tammahaaremin kanssa.

Oli hyvä, että Ray huolehti karsinan oven kiinni, sillä poika olisi unohtanut sen apposen auki innostuksessaan.
"Joo!" Lapsi hihkaisi ja tajusi sentään läimäyttää kätensä suulleen muistaessaan, ettei hevosten keskellä sopinut metelöidä ihan miten sattuu. Onneksi Ace ei välittänyt pienistä. Poniruuna oli tottunut niin paljon pahempaan, ettei yllättävä älähdys saanut muuta aikaan kuin pienen korvan väräytyksen.
"Miks Arizona asuu täällä? Eikö sen ois kivempi Rosingsissa? Vai käykö Arizonakin vaelluksilla? Pääsisinkö mä joskus vaeltamaan Arizonalla?" Poika kyseli tuskin henkeä vetämättä.

"Arizona muutti tänne kun Alexilla ei ole aikaa sille. Täällä se saa seuraa minulta ja minulla on aikaa sille. Ja se pääsee myös vaelluksille. Ja ehkä voit päästäkin." Hän naurahti ja asteli tarhoille. Rayn vihellyksestä Olaf nosti päänsä höristen ja asteli kohti tarhaa.

"Musta ei ikinä tule niin isoa, ettei mulla olisi aikaa Acelle", Kit julisti päättäväisenä, mutta moinen huoli unohtui kun Olaf lähti liikkeelle.
"Olaf on paras vuonohevonen ikinä", poika ilmoitti kurkotellessaan innokkaasti pienellä kädellään tarhan puolelle. Miksi Olaf oli niin hidas, eikä ollut heti silmänräpäyksessä hänen ulottuvillaan? Aceakin sai aina odottaa, kun pieni poni ravasi omistajaansa vastaan.
"Mun pitää niin puhua äidille että saan tulla tänne vaelluksille", lapsi pohti. Se miten hän selittäisi tietävänsä Rayn tallin olemassaolosta pitäisi miettiä kunnolla, tai hänellä olisi edessään todella tylsä hevoseton kesä.

Kitin tuskin tarvitsisi asiaa selittää, kun Raiden oli aikeissa soittaa äidille, kysyäkseen minne hän palauttaisi pojan poneineen. Olaf hörähti pojalle kun saapui aidalle, hamuten ylähuulella pojan kättä. Myös Bob teputti aidalle ja nykäisi hellästi pojan takin helmasta, korvat hörössä. Miten se saattoikaan ymmärtää niin hyvin lapsennja aikuisen eron?

Kit nauroi heleästi Olafille, mutta pieni poni varasti nopeasti huomion. Voi miten hauska poni!
"Kuka tää on?" Poika kysyi siirtyen silittämään varovasti shetlanninponia. Hän oli ehkä vihdoin oppinut, etteivät kaikki hevoset sietäneet äkkiliikkeitä yhtä hyvin kuin Ace. Silly oli hypännyt varmaan metrin ilmaan, kun hän oli heilauttanut riimunnarua hieman liian innokkaasti marssiessaan hakemaan poniaan tarhasta.
"Sulla on ihan mielettömän monta hevosta. Käykö ne kaikki vaelluksilla?"

Raiden naurahti kun pörröinen ja lihava shettis varasti huomion.
"Se on Butterball Popcorn. Bob on Benjaminin poni." Bob jatkoi herkkujen kerjäämistä, olemalla mahdollisimman söpö. Ja sen se osasi.
"Suurin osa. Bob ja Bow eivät käy."

"Bob on tosi kiva", Kit ilmoitti heti. Olisikohan hän liian suuri ponille? Poika vilkuili lihavaa karvaturria arvioiden. Se oli pienempi kuin Ace, mutta eivätkö shetlanninponit olleet todella vahvoja? Ainakin Bob näytti paljon jykevämmältä kuin siro Ace.
"Benjamin on onnekas", lapsi ilmoitti tietämättä lainkaan kuka mainittu poika edes oli, mutta jokainen jolla oli hieno poni oli onnekas. Hän oli tietysti maailman onnekkain, koska hänellä oli maailman hienoin poni. Tallikaveri Jessen kirjava ratsuponi Mika tuli hyvänä kakkosena.

Raiden ratsasti itsekin Bobilla joskus. Eihän entinen jockey ollut ihannekokoa, mutta pääsipä poni joskus kunnolla töihin, eli pukittelemaan mies selässään.
"Se on lapsille enkeli. Mennäänkö sisälle katsomaan sulle juotavaa ja välipalaa?"

"Bob on fiksu poni", Kit virnisti ja rapsutti ponin otsapyörrettä. "Mennään vaan", hän nyökkäsi luopuen vain hieman haikeasti ponin rapsuttelusta. Hän voisi tulla tänne uudestaankin, ja rapsutella taas Olafia ja Bobia. Ne olivat ehdottomasti Rayn hevosista parhaat.
"On ihan epäreilua, että kaikki muut saa olla tallilla koko ajan. Mäkin tahdon", poika mutristi huuliaan vilkuillen olkansa yli Rayn hevosia. "Sullakin on ihan oma talli ja Olivia saa olla kesän Greenridgessä leiriavustajana ja ratsastaa paljon ja tehdä ties mitä kivaa. Ja mä en saa edes olla koko päivää tallilla."

Raiden hymyili. Alkoi vain enemmän tuntua siltä että poika oli livahtanut omille teilleen poninsa kanssa. Raiden asteli sisälle ja huusi Alicenkin. Whippet livahti ennen ihmisiä ovesta sisään. Hän otti pojalle kaapista mehua ja valmiiksi tehdyn voileivän.
"Käyn vilkaisemassa Acea tallissa, palaan kohta." Mies lähti ulos, hakien pojan äidin numerotiedustelusta. Olisi ehkä hyvä ilmoittaa missä poika meni.

Kit mutristeli edelleen huuliaan elämän epäreiluudelle, kun istahti pöydän ääreen ja sai välipalaa eteensä. Poika haukkasi suuren haukun leivästä, ennenkö tajusi edes kiittää. Suu täynnä kiitoksesta tuli varsin epämääräistä muminaa, mutta eihän se nyt niin tarkkaa ollut. Poika nyökkäili reippaasti Rayn ilmoitukselle ja jatkoi leipänsä mutustelua jalkojaan heilutellen, kun varpaat eivät lattiaan asti tuolilta yltäneet.
"Grace Davis puhelimessa", karkuteille lähteneen pojan äiti vastasi reippaasti joskin varautuneena vieraan numeron soittoon. Hänellä ei ollut aikaa lehtimyyjille.

Raiden veti syvään henkeä juuri ennen kuin nainen vastasi.
"Raiden Wonchester, päivää. Varmistan, olethan Christoper Davisin äiti? Ajattelin vain ilmoittaa pojan lähteneen pienelle seikkailulle poneineen."

Grace kurtisti kulmiaan, kun nimi ei kuulostanut tutulta. Poika oli sentään hänen, ja valitettavasti Rayn kuvailema tilanne kuulosti pelottavan tutulta. Hän puristi nenänvarttaan ja veti syvään henkeä.
"Kyllä olen", nainen vahvisti. "Onhan kaikki kunnossa?" Hänelle riitti lähestulkoon vuoden takainen säikäytys, kun tallilta oli soitettu Kitin pudonneen ja murtaneen kätensä.

"On hän. Olen ollut Rosingsissa töissä ennen, tunnen pojan poneineen sieltä. Voisin palauttaa pojan ja ponin trailerilla, mille tallille? Ja haluat varmaan olla vastassa?" Hän kuuli naisen tuskan puhelimen läpi. Pojat. Tätäkö hänen elämänsä olisinkun Ben vielä vähän kasvaisi?

Luojan kiitos. Vaikka uutiset eivät millään tavalla iloisia olleetkaan, oli hyvä tietää, ettei tämän kertainen seikkailu päättynyt sairaalareissuun.
"Greenridgen ratsastuskoululle, mikäli vain viitsit. Se on Healeysta pohjoiseen", Grace huokaisi. Naurettavaa, että joutui luottamaan tuntemattomien hyväntahtoisuuteen, kun oma lapsi ei suostunut kuuntelemaan ja noudattamaan annettuja ohjeita.
"Mistä päin soitat? Mikäli matka on aivan kohtuuton, voin soittaa ratsastuskoululle ja kysäistä, mikäli he ehtisivät hakemaan Kitin ja Acen."

"Ei siitä ole vaivaa." Raiden naurahti ja rapsutti Acen turpaa. Poni saisi levätä vielä hetken. Eiköhän netistä löytyisi ajo-ohjeet Greenridgeen.
"Vähän matkaa Slaleysta. Ei siitä ole vaivaa palauttaa heitä. Voin tuoda hänet kun pääset hakemaan hänet itse kotiin. Hän voi rangaistukseksi siivota karsinoita täällä. Ace saa levätä hetken, Greenridgeen on tästä matkaa."

"Kiitos", Grace kiitti sydämellisesti. "Pääsen töistä vajaan tunnin päästä, joten ehtisin tallille puolessatoista. Mikäli se on liian myöhäistä sinulle, voit kyllä viedä Kitin aiemminkin. Tallilla on aikuisia, jotka voivat katsoa hänen peräänsä siihen asti." Pojan tuntien lapsi notkuisi isompien tallillakävijöiden kannoilla ja yrittäisi matkia kaikkea, mitä kokeneemma tekivät, mutta ainakaan Kit ei olisi kiltin miehen hermoja kiristämässä. Grace tunsi päänsäryn puskevan uhkaavasti pintaan ja puristi uudestaan nenänvarttaan. Hänen lapsensa aiheuttaisivat vielä hänen ennenaikaisen kuolemansa.
"Hän saakin luvan auttaa sinua, kun kerran tarjoat kyydin", nainen hymähti. Karsinoiden siivous tuskin tuntuisi pojasta rangaistukselta, mutta ainakin se pitäisi lapsen poissa pahanteosta siihen asti, että hän ehtisi läksyttämään kuritonta poikaansa.

"Ei siitä ole vaivaa." Hän naurahti ja lupasi vielä tuoda pojan sinne. Ehtisivät he ottamaan ne pari viimeistä karsinaa. Hän palasi sisälle, hymyillen.
"Mennään siivoamaan pari karsinaa talliin ja vien teidät sitten takaisin."

Grace kiitteli vielä ennenkö sulki puhelun ja hieroi hetken ohimoitaan, ennenkö syventyi jälleen töihinsä. Kit olisi arestissa tästä hyvästä, ja jos hän nyt saisi iltaan asti vainoavan päänsäryn, poika saisi laittaa tiskit koko kesän ajan.
"Joo!" Kit hihkaisi innoissaan. "Karsinoiden siivous on mahtavaa. Mä oon tosi hyvä siinä! Siivosin aina Acen ja Sillyn karsinat kun ne asu vielä Rosingsissa", poika intoili ja kiisi vauhdilla eteiseen kiskomaan ratsastussaappaita jalkaansa.

Ray vahti pojan ulos ja meni tuon perässä talliin. Karsinat tuli nopeasti otetuksi, ne kaksi jotka oli jäljellä. Raiden haki varustehuoneesta Freyan kuljetussuojat, ne saisivat olla Acen jaloissa matkan ajan. Samoin ylimääräinen nahkariimu saisi kelvata.
"Laitapa Ace kuntoon, ajan trailerin eteen."

Kit oli innoissaan saadessaan käsitellä talikkoa, vaikka onnistuikin useaan otteeseen pudottamaan lantakikkareet talikosta matkalla kottikärryille. Eihän se nyt niin tarkkaa ollut, joten nauraen poika keräsi sotkut taas talikolle ja jatkoi matkaa. Hän nyökkäili innokkaasti Rayn ohjeille ja nappasi suojat suunnatessaan poninsa luokse.
"Me saadaan kyyti tallille", Kit kertoi ponilleen kumarrellessaan jalkojen parissa lainasuojien kanssa. Ace hivuttautui seisomaan aivan karsinan kynnykselle ja kurkotteli kaula pitkänä käytävän puolelle ihmetellessään, mitä nyt tapahtuisi. Poika pujotti riimun ponin siroon päähän nauraen sille, miten löysänä se roikkui. Ace ei välittänyt lähestulkoon sierainten päälle putoavasta remmistä, mutta poika yritti ahkerasti korjata tilannetta pienentämällä riimua. Hän jätti ponin karsinaan ja keräsi Acen omat varusteet kantoonsa mennäkseen katsomaan, missä vaiheessa Ray oli trailerin kanssa. Siitä oli niin kauan, kun hän oli viimeksi saanut lastata Acen traileriin. Tämähän oli kerrassaan mahtava seikkailu!
"Ace on valmiina", poika julisti syli täynnä poniruunan varusteita.

Raiden peruutti trailerin lähemmäs tallia ja niin, että olisi helppoa vain lähteä pihasta. Hän avasi rampin ja puomit, avaten tallin oven.
"Voit tuoda tavarat ensin autoon. Osaatko lastata Acen itse?"

"Osaan!" Poika hihkaisi ja oli pudottaa kantamuksensa kiireessään rynnätä näyttämään, että osasi taluttaa poninsa ylös ramppia. Kuuliaisesti hän kuitenkin suuntasi ensin jättämään satulan ja muut kamppeet autoon. Poika hyppelehti talliin ja nappasi Acen narun päähän.
"Ace on ihan huippu lastattava", poika julisti taluttaessaan mustanpäistärikön poniruunansa tallin oville. Acen innostus oli suloista, kun poni tajusi trailerin edessään ja hörisi innokkaana korvien kärjet lähestulkoon toisiaan koskettaen. Poniruuna kiipesi ramppia ylpeänä kävelevän omistajansa perässä rauhallisena, ja odotti kärsivällisenä, kun Kit joutui yrittämään solmun tekemistä neljästi, ennenkö onnisti. Poika taputti ponin kylkeä ja hiihteli alas trailerista leveästi hymyillen.
"Mähän sanoin että se on ihan huippu", hän virnisti leveästi, täynnä ylpeyttä hurmaavasta poniruunastaan.

Raiden hymyili pojan touhuille poninsa kanssa. Toivottavasti tämä olisi hänen ja Benjaminin elämää myöhemmin. Kuskailla poikaa ja poniaan ja valmennukseen. Kun traileri oli kiinni ja hän varmistanut että Ace oli oikein kiinni, hän istui autoon. Mies muistutti poikaa turvavyöstä ja etsiytyi kohti ratsastuskoulua. Pihassa hän pysäköi sopivaan kohtaan ja nousi autosta, availlen trailerin rampin.

Kit hyppi ja pomppi istuimellaan, vaikka olikin kiinnittänyt turvavyön Rayn muistuttelun jälkeen. Poika puhua pälätti mitä sattuu koko ajomatkan, kertoen niin koulustaan kuin ratsastustunneistaan kuin kesäsuunnitelmistaan uhraamatta ajatustakaan sille, kiinnostiko Rayta laisinkaan. Tuskin auto oli pysähtynyt, kun poika oli jo loikannut kyydistä ja sännännyt trailerin luokse odottamaan, että Ray saisi rampin alas. Kit kiisi heti sisään traileriin kun vain pääsi, ja silitteli innolla poniaan odotellessaan, että Ray aukaisisi takapuomin. Hän peruutti poninsa ulos trailerista leveästi hymyillen, mutta hymy jähmettyi varsin nopeasti, kun katse osui tuttuun autoon tallitien varressa ja tallirakennuksesta esiin harppovaan äitiin. Kit vilkaisi silmät suurina Rayta kuin apua pyytäen, ennenkö kääntyi takaisin äitinsä suuntaan. Grace oli selkeästi tullut suoraan töistä, sillä oli pukeutunut samaan jakkuun ja puolihameeseen kuin aamulla lähtiessään. Kit nielaisi. Hän oli pulassa.
"Moi äiti", poika tervehti nöyränä ja loihti kasvoilleen vakuuttavimman koiranpentuilmeensä.
"Vie ponisi sisään", Grace sanoi tervehdyksen sijaan ja kääntyi Rayn puoleen. Kit näki tilaisuutensa tulleen ja livisti vauhdilla paikalta, Ace narunpäässä ravaten pysyäkseen pienen omistajansa tahdissa.
"Kiitos kun toit Kitin takaisin", nainen huokaisi. Oli helpottavaa nähdä, että poika tosiaan oli kunnossa. Nainen penkoi laukkuaan kaivaen lompakkonsa esiin ja tarjosi kahdenkymmenen punnan seteliä miehelle harmissaan siitä, ettei lompakossa ollut enempää käteistä. "Vähintä mitä voin tehdä kun pidit pojastani hyvää huolta."

Raiden oli matkan jutellut Kitin kanssa. Nyt hän valvoi ponin ottamista pois trailerista, hymyillen tuon äidille kun nainen tuli käskyttämään poikaansa.
"Ei se ollut iso vaiva." Raiden nyt oli hieman liian kiltti ja avulias.Mieli teki kieltäytyä myös tarjotusta rahasta, mutta otti sen kuitenkin vastaan. Bensasta, jos ei muuta.
"Olisin pitänyt joka tapauksessa. Eikä hänestä ollut vaivaa."

"Tunnen poikani. Ei se vaivatontakaan voinut olla", Grace huokaisi huvittuneisuus suupieltä nykien. Hän puhuttelisi Kitiä kunnolla kotona. Sitä varten ei kaivattu yleisöä. Nainen pohti silmänräpäyksen ajan, mitä oli tehnyt väärin lastensa kohdalla, kun molemmat rikkoivat sääntöjä minkä kerkesivät.
"Hänen ei pitäisi lähteä yksinään maastoon. Olemme puhuneet tästä ennenkin. Hän mursi kätensä viime kesänä juuri samanlaisella seikkailulla", Grace huokaisi juoksuttaen sormiaan hiustensa lomasta. "Joten olen vilpittömästi todella kiitollinen, että toit hänet ehjänä kotiin."

"Hän on mukava poika. Vähän vilkas, mutta hän vaikenee helposti." Esimerkiksi kun antoi tuon rapsutella vuonohevosia. Raiden sulki trailerin, nyt se olisi valmiina kotimatkaa varten. Hän ehtisi tiputtaa sen kotiin ja sitten hakemaan Benjaminin tarhasta.
"Pojat ovat sellaisia. En itsekään varsinaisesti totellut tuossa iässä."

Vähän vilkas ei riittänyt kuvaamaan poikaa sitten lainkaan, jos äidiltä kysyttiin. Hän pudisteli päätään.
"Ei varsinaisesti lohduta", nainen hymähti huvittuneena. Hankalaa kun kotona oli rasavilli pojankoltiainen ja kaikesta kiukutteleva teini. Naisen ajatukset katkesivat kun pieni poika, joka tajusi sentään näyttää häpeävältä, pelmahti takaisin tallipihalle riimun ja suojien kanssa.
"Kiitos näiden lainaamisesta, Ray", poika kiitti kohteliaasti vilkuillen äitiään silmäkulmastaan. Kit vilkaisi autoa kohden, jonka takapenkille oli koruttomasti kumonnut Acen varusteet ja pohti, kuinka paljon toruja saisi Rayn auton sotkemisesta äidiltään.

Raiden otti lainatut tavarat käteensä ja avasi samalla auton takaoven, että poika saisi Acen varusteet sieltä.
"Tiedän. Mutta ainakin minä sain varoituksen siitä, mitä elämä on oman pojan kanssa muutaman vuoden kuluttua." Mies naurahti pehmeästi ja sulki auton oven kun se oli tyhjä Acen tavaroista.

Kit kasasi sylin täydeltä rojua lähtien hoippumaan tallia kohden. Gracen kävi poikaansa sääliksi, joten lempeällä kädenliikkeellä nainen pysäytti poikansa ja otti osan tavaroista kantoonsa. Oli kummallista, miten paljon tavaraa pieni poni tarvitsi yhtä kiellettyä maastolenkkiä varten.
"Toivottavasti sinulla käy parempi tuuri, ja poikasi kuuntelee sinua", Grace vilkaisi merkitsevästi Kitiä, joka hymyili nöyrästi. "Kiitos vielä kerran. Kit", äidin muistutus sai pojan kääntymään Rayn puoleen.
"Kiitos Ray. Oli tosi kiva nähdä Olafia pitkästä aikaa." Grace laski kätensä pojan harteille ja käänsi lapsensa tallin suuntaan saadakseen ponin varusteet paikoilleen.

Raiden katseli noita hymyillen ja kohautti olkiaan Gracen sanoille.
"Jos hän tulee minuun, niin en saa nauttia siitä autuudesta." Raiden myönsi. Mies otti auton avaimet käteensä ja vilkaisi vielä Kitiä, hymyillen.
"Saat tulla toistekin, mutta äiti luvalla. Tiedäkin se." Hän istui autoonsa ja lähti peruuttamaan pihasta.

"Tietenkin", Kit vannoi ponnekkaasti nyökkäillen. Hän vilkuili olkansa yli ja kääntyi vielä vilkuttamaan toisella kädellään Raylle, kun mies oli kiivennyt autoonsa, vaikka se saikin suojaparin putoamaan satulan päältä. Grace nosti suojat ja päätään pudistellen suuntasi vahtimaan, että lapsi laittaisi tavarat paikoilleen. Kunhan hän olisi saanut tehtyä päivällistä ja syötyä, istuttaisi hän poikansa keittiön pöydän ääreen ja yrittäisi saada poikansa jälleen ymmärtämään, miksei näin saanut toimia.