A man with a plan

// Avoin peli, tervetuloa äkäisen valmentajan seuraksi.//

Perjantai 01.07.2016

Vihdoinkin ulkona asunnosta. Irlantilaismies seisoi Rosings Parkin ovien edessä, katsellen tarhoja kohti. Hän tunsi nyt olevansa kotona, kun oli työpaikallansa. Se ei suinkaan johtunut siitä että mies olisi ollut pidetty tai palannut kaivattuna takaisin kollegoidensa pariin. Kaikki irlantilaismiehen tuntrvat tiesivät miten kamala hän osasi pahimmillaan olla. Kotoisa tunne työpaikalla johtui yksinkertaisesti siitä että työ oli tämän miehen elämä sekä henkireikä. Saakelin pyörätuoli oli siinä hänen vieressään, mutta mies vain mulkaisi läsnäolevaa avustajaansa, käskien tuon laittaa sen jonnekin, pois tieltä. Hän voisi valmennuksessa istua katsomon reunalla ja muutoin hän kävelisi ihan omin jalkoinensa. Punatukkainen mies asteli talliin ja suoraan oriensa karsinoille. Ensin hän avasi maksanrautiaan orinsa karsinan, terävän katseen käydessä hevosen läpi päästä varpaisiin. Weltuntergang näytti hyvältä, Rowen ja Rosierin onneksi. Pienen pehmohetken mies soi hevoselleen, rapsutellen sitä. Samanlaisen pikaisen tarkistuksen ja hellän hetken hän saattoi suoda Besserwisserille. Avustajansa mies oli komentanut maneesin yläkertaan odottamaan että hän olisi valmis. Mies ei kaivannut tyttöä pyörimään jalkoihinsa sekunniksikaan tallissa.

Pikaisen hellän hetken jälkeen matka jatkui karsinoilta rehujen luo. Mies halusi tarkistaa itse ruokinnan olevan oikein ja olikin tyytyväinen sen ollessa oikeain. Puhelimestaan hän vielä tarkisti tulevien viikkojen valmennukset, nopeasti päässään laskien pitäisikö ruokintaa muuttaa. Tarvetta sille ei ollut, joten hän saattoi astua takaisin käytävälle, vain haahuilla hetken ja nauttia hevosten läsnäolosta ympärillään. Olo oli ollut niin turha viimeiset kaksi kuukautta, kun piti vain olla kotona.

Luca porhalsi sisään vauhdilla. Ulkona tuuli ja tuuli vaikutti oriin sillä tavalla - se pörisi kuin pieni mehiläisparvi. Musta karva kiilsi sen tanssiessa Cherylin vieressä iloisesti. Kaksikon siirtyessä talliin kaviot rytmittivät tahtia maahan ja Lucan käytös kertoi taas kaikille pomon olevan paikalla. Joskus hevosen omistaja mietti, tajusiko se ollenkaan kuinka typerältä se vaikutti - karsinassa päätään hellyydenkipeänä Cherylin kainaloon tunkeva ori, joka kuitenkin koetti machoilla kaikille muille. Vakuuttava? No ei.

"Lopeta nyt", nainen ärähti, kun Luca koetti protestoida karsinan kaltereiden toisella puolella kököttävälle orille. Sen karsinapaikka oli vaihtunut - mikä oli Cherylille enemmänkin kuin okei, olihan edellinen naapuri ollut se typerä blondi. Nainen vannoi, että tunsi hevosensa tarpeeksi hyvin vakuuttaakseen orin näyttävän jopa pettyneelle. Cheryl pyöräytti silmiään ja irroitti riimunnarun päästäen orin pyörimään karsinaansa kuin väkkärä.

Tallikäytävä oli pelottavan hiljainen. Tähän aikaan yleensä kaikki hevostenomistajat ryntäsivät paikalle liikuttamaan kultamurujaan. Missä kaikki olivat?

Artemis asteli jälleen kohti oriensa karsinoita, parin porkkanan kanssa. Hän ei yleensä heltynyt antamaan makupaloja, ainakaan syyttä, mutta nyt oli vain sellainen olo, että hän halusi palkita hevosensa hyvästä käytöksestä ja siitä ettei Besserwisser ollut hajottanut koko tallia ollessaan vain Rosierin ja Rowen huomassa. Se oli jo saavutus, orilla kun oli taipumuksia.

Mies pysähtyi metelöivän hevosen kohdalle, mulkaisten sen karsinan edessä olevaa nuorta tyttölasti. Hänelle tuo oli tyttö, vaikka olisi kuinka ollut jo täysi-ikäinen. Huuli painui kevyesti mutrulle.
"Voisitko vaikka tehdä sille hevoselle jotain, ennen kuin se hajottaa koko tallin?"
Pisteliäs äänensävy oli täynnä tyytymättömyyttä. Kaikkea sitä. Jos muutaman karsinan päässä oleva Weltuntergang ottaisi huonoja vaikutteita tuosta pellestä, irlantilainen repisi pelipyyhkeensä.

Cheryl ei ollut tyytyväinen kun Luca kiljaisi karsinanaapurilleen - se oli jo sisällä. Hevoset olivat jo muutaman päivän vanhoja tuttuja eikä mustalla orilla ollut mitään syytä protestiin. Siksi Cheryl ärjäisi uudestaan, sellaisella äänellä, joka olisi saanut paatuneemmankin rikollisen pudottamaan aseensa. Ellei se olisi ollut täysin naisen omia periaatteita vastaan, olisi hänestä varmasti tullut hyvä poliisi. Oliko poliiseilla vähimmäispituusraja?

Cherylistä tuntui ettei hän tavannut tallilla lainkaan mukavia ihmisiä. Ei edes siedettäviä. Nytkin joku vanha muumio alkoi höpötellä hänelle omiaan ohittaessaan naisen ja mustan hevosen. Cheryl vilkaisi miestä terävästi nenäänsä nyrpistäen. Mikä toinen oli hänelle puhumaan saatika käskemään hänen hevostaan? Hänen hevosensa sai käyttäytyä juuri niin kuin Cheryl tahtoi. (Vaikka nainen olikin käärmeissään Lucan käytöksestä sillä hetkellä.)

"Voisitko sä tehdä jotain sun naamalle, kuten vaikka viedä sen täältä pois ennen kuin sekin hajoaa?" Cheryl tuhahti takaisin kipakasti - se meni ehkä vähän yli, mutta naista ärsytti suuresti toisen tapa tunkea nenänsä hänen asioihinsa. Jos hän kerran täräyttäisi nyrkkinsä sitä vasten, ei sitä ainakaan pystyisi työntämään suoraan kohti toisten asioita. Cheryl löi kovaa.

Luca rauhoittui vihdoin ja pörisi karsinan ovella kuin olisi tehnyt suurenkin uroteon. Cheryl pyöräytti sille silmiään.

Oli ihmisiä joille sanottiin vastaan ja sitten oli niitä ihmisiä kuin Artemis, joille ei sanottu edes "hei" väärällä äänensävyllä, jos päivä oli huono. Ja kuten kaikki päivät infarktin jälkeen, tämäkin päivä oli huono. Hyvia päiviä miehillä oli todistetusti ollut todella vähän viimeisen... Kahdenkymmenen vuoden aikana, mutta nyt huhtikuun jälkeen sitäkin vähemmän.

Mies pysähtyi ne sanat kuullessaan, kääntyen naisen ja tuon kurittoman kaakin puoleen. Kyllä, kaakki se hänelle oli. Edes päästään vajaa Danza Kuduro ei ollut nuorena noin hankala. Ainakin hän toivoi tuon vitipään olevan nuori, jolloin käytös voisi olla ymmärrettävää jossakin universumissa. Harmi vain, ettei tämä irlantilainen perfektionisti kuulunut siihen universumiin.
"Ja haluat varmaan toistaa äskeisen?"
Irlantilaismies ei todellakaan ollut tänään tällä tuulella. Jos tuo viaton raukka olisi tallityöntekijä, hän keksisi tuosta melkosiet valitusvirret oitis.
"Sano vielä että olet ratsuttaja ja että tuo piripäinen kaakki on sinun koulutustaitojesi hurmaava luomus. Meyekenhoek käyttäytyy paremmin nähtyään pressun."
Artemiksen entinen, nykyään Theodore Morlandin omistuksessa kilparatsu ei varsinaisesti loistanut pelottomuudellaan ja rauhallisilla reaktioillaan.

Miksi vain kaikilla muilla oli oikeus huonoihin päiviin? Miksi muut saivat aina ärhennellä Cherylille, mutta heti kun hän korotti ääntään, oli hänellä palkkatili uhan alla? Siksi naisella alkoi olla pinna kireämpänä kuin tavallisesti. Nytkin hän oli vihdoin vapaalla, mutta silti sai kuulla moista puhetta.

"Enpä taida haluta", Cheryl tokaisi ja astui hevosensa karsinaan. Se tuntui muuten oleva normaali itsensä. Nytkin rauhoituttuaan se heti hamusi Cherylin takkia etsiäkseen herkkupaloja, joita harvoin edes sai ja omistajaansa kyllästyen kurkisti karsinan ovesta käytävälle. Kai se huomasi miehen kädessä olevat porkkanat, koska sen korvat kääntyivät salamana eteenpäin ja kaula venyi. Ulos se ei saanut astua karsinasta, sen Luca tiesi.

"Näin taitaa olla", Cheryl jatkoi tylyn rauhallisella äänellä karsinasta. Hän ei edes jaksaisi tuhlata energiaansa miehelle räyhäämiseen. Muumio muistutti Cheryliä ikävistä ihmisistä, kuten tämän faijasta, joka oli samalla tavalla ärsyttävän... kirjakielinen. Vaikka miehen kasvot olivat varsin nuoret, vaikutti hän puhetapansa takia paljon vanhemmalta. Toisaalta faija ei ikinä puhunut niin rumasti. Se oli aina ollut Cherylin pahe.

Artemis ei todellakaan astunut kohti hevosta, antaakseen sille porkkanaa. Ehei, ei hän toimisi niin kenenkään hevosen kohdalla (ehkä Remonan ja silloinkin vain Caitlinin luvalla), mutta ei etenkään kun kyseessä oli koheltava ja huonosti käyttäytyvä nuori hevonen.
"Suorastan harmillista."
Äänensävy oli hyvin lattea ja kyllästynyt. Ahdistavan monotoninen suorastaan.

"Tosissasi? Noinko vastaat myös asiakkaille?"
Irlantilainen oli tavallaan kollega, mutta toisaalta taas... Hänellä oli myös hevosiaan tallilla, joten hän oli myös asiakas. Vieläpä varsin hankala sellainen.
"Miltähän se kuulostaa Effiestä, että puhuttelet asiakkaita noin?"

Suorastaan harmillista, toisti Cheryl päässään pilkkaavalla äänellä. Katse oli pois päin vieraasta miehestä kun nainen muljautti silmiään. Hän ei olisi halunnut poistua karsinasta - olihan se lähempänä tuota dorkaa -, mutta hänen täytyisi hakea Lucan harjat kaapista. Siksi nainen astui karsinasta lähinnä myrskynmerkkinä, vaikka päättikin pitää oman jäisen olemuksensa. Harmi, että sinä päivänä Cherylistä tuntui sinä päivänä tavattoman räjähdysalttiille.

Punatukkainen ei vastannut miehen kysymykseen mitään. Cheryl oli oikeastaan vähän yllättynyt - eikö tämä hienohelma sitten ollut asiakas? Myönnettävästi nainen ei viettänyt aikaa muiden työntekijöiden kanssa, joten hän ei tiennyt kuin murto-osan tässä lafkassa työskentelevistä ihmisistä. Toisaalta niitä oli niin paljon, ettei hän olisi varmaan muistannut kaikkia vaikka olisi halunnut. Eikä tosiaan siis halunnut. Seuraavat saivat Cherylin kuitenkin taas näkemään punaista, eikä se johtunut poninhännältä karanneesta, kasvoille valahtaneesta hiussuortuvasta, jonka nainen sukaisi takaisin päälaelle.

"Ihan rehellisesti sanottuna, jos sä haluat mennä valittamaan ja hankkia mulle potkut, siihen on jono. Odota omaa vuoroasi", Cheryl hymähti siristäen silmiään ja sulki karsinan oven perässään. "Mutta mä olen työltäni ratsuttaja ja mä olen yhä ymmärtänyt, että tärkeämpää ratsuttajalle on hevosenkäsittelytaidot kuin sosiaalinen kanssakäyminen ja se mulla on hanskassa. Joten jos te haluatte mennä valittamaan, että mä olen loukannut teitä, antaa mennä vain, mutta mun mielestä se on vähän tarpeetonta."

Jos Cheryl ei ollut hyvällä tuulella, niin irlantilaisvalmentaja ei ollut hyvällä tuulella sitäkään vähää. Hän ei palannut sairaslomaltaan kuuntelemaan tällaista irvileukaa työpaikallaan. Kaikkea Rosings Park palkkasikin.

Ai oikein jono? No tuollehan olisi helppoa saada potkut.
"En harrasta jonottamista. Ja jos minä maksan tallille hevosten ratsutuksesta asiakkaan asemassa, haluan myös asiallista palvelua. Sinuna en loukkaisi ihmisiä työpaikallasi, vaikka olisitkin vapaalla. Nuori tyttö ja suuret luulot eivät ole hyvä yhdistelmä, jos haluaa pitää työnsä. Saatika jos on vielä nenäkäs."

Cherylin ärsytys alkoi pikku hiljaa kehkeytyä pahemmaksi ja pahemmaksi. Raivon partalla hän ei vielä ollut - niin helposti nainen ei kuumentunut -, mutta mikäli sinne päästäisiin, osasi Cheryl nyt jo arvata helvetin olevan irti. Jostain syystä Cheryl uskoi, että tämä mies varmasti kykenisi sörkkimään hänen elämäänsä tavalla, joka ei olisi hyväksi naiselle. Muumiot pysykööt pyramideissaan, Cheryl ajatteli synkästi.

"Onko vanha mies ja suuret luulot sitten parempi?" Cheryl nälväisi takaisin ja risti kätensä. Punatukka oli miehen rinnalla kuin kääpiö - melkein puoli metriä lyhyempänä hän ei ehkä ollut kaikista vakuuttavin, mutta se mitä pituudesta puuttui, näkyi naisen kasvoilla ja tuntui asenteessa. "Jos Ed Sheeranille nyt sopii, mulla olis vielä asioita tehtävänä tänään."

Estrvalmebtaja naurahti kolkosti, katsoen itseään reilusti lyhyempää naista pistävästi. Hänellä oli sentään ura, josta olla ylpeä. Tällä kakaralla ei ollut kuin huono asenteensa.
"Ainakin toisella meistä on jotain jolla lunastaa luulonsa."
Helvettu tosiaan olisi irti, jos miehen kanssa ryhtyisi kilpasille. Artemis ei ollut hyvä häviäjä ja hän oli loistava ärsyttämää kanssaeläjiään.
"Toivoisin todella että listallasi olisi tuon kurittoman puskaponin kouluttaminen tavoille, mutta pelkään olevani väärässä. Kaltaisesi tytöt kun inhimillistävät nykyään eläimet hamstereista lähtien."

"Kurittoman puskaponin tehtäviin kuuluu treenata tänään niin kuin ikäluokkansa parhaan kouluhevosen kuuluu", Cheryl vastasi topakasti takaisin. Luca oli rauhottunut karsinassaan ja alkanut hamuamaan alusten seasta mahdollisia heinänkorsia. Sen musta karva kiilsi arvonsa mukaisestija kuusivuotiaaksi se oli kaikin puolin äärettömän hyvässä kunnossa. Joko Muumio oli ihan kaheli tyyppi eikä tajunnut hevosten päälle paskaakaan tai oli tosissaan käärmeissään Lucan omistajalle.

Hevosten inhimillistämiselle Cheryl pyöräytti silmiään. Siitä hän vähän otti nokkiinsa - ei loukkaantunut kuitenkaan -, koska Cheryl itse vihasi hevosten inhimillistämistä yhtä paljon kuin esineellistämistäkin (vink vink Katerina). Nainen ei ollut koskaan ollut sellainen perinteinen teini, joka kohteli hevostaan kuin ihmistä. Hevonen oli hevonen, piste.

"Te ette taida inhimmillistää edes ihmisiä."

"Tuoko? Älä sinä kuse jalalleni ja väitä että sataa."
Se pilkallinen äänensävy ei jättänyt mitään arvailun varaan. Irlantilainen keksi liudan paremmin käyttäytyviä ja varmasti parempia, saman ikäisiä kouluratsuja. Hän oli viettänyt juuri vuoden Saksassa, joten se ei ollut varsinaisesti ihmekään.

Ei, hän ei tosiaan inhimillistänyt edes ihmisiä, jos nuo sattuivat ärsyttämään. Ei ainakaan tänään, kun irlantilainen oli kaksin verroin huonolla tuulella.
"En kannata turhaa hengitysilman tuhlaamista."

"Usko pois, mulla ei oo mitään tarkoitusta kusta sun päälle", Cheryl huomautti ja irvisti ajatuksesta. Mikä ihme Muumiota vaivasi? Ja mitä miehen ajattelemaan Saksaan tuli, Cheryl oli viettänyt siellä nuorena ratsastajana muutamankin vuoden. Siksi nainen kai olikin ratsastajana niin topakka: siinä oli saksalaista armeijamaista jämäkkyyttä, mutta myös britannialaista pehmeyttä. Huonomminkin olisi voinut käydä. "Ja mitä mun hevoseen tulee, jos sä et erota hyvää hevosta se ei oo mun ongelmani. Mun ei tarvitse todistaa sulle mitään."

Se, miten toinen ajatteli muiden ihmisten olevan vain hengitysilman tuhlaamista, ei ollut Cherylin murhe. Sen sijaan nainen vain nosti nokkansa kohti taivasta ja lähti talsimaan kohti varustehuonetta. Hän halusi täältä pois - ja mieluiten tämän päivän puolella.

"Jos kuuntelit, tiedät etten todellakaan pyytänyt sitä."
Mies murahti naiselle. Hän naurahti kolkosti, sen kertoessa kaiken hänen mielipiteestään tuosta nuoresta tytöstä.
"Nuoruus haihtuu, tyhmyys on ikuista."
Siitä olikin hyvä harkita jatkavansa matkaa kohti omien oriensa karsinoita. Zeja hörisi saadessaan porkkanat kuppiin, samoin Besserwisser. Hevoset olivat ihanan innoissaan nameista, joita ne niin harvoin saivat. Onneksi se pahanilmanlintu oli lähtenyt muualle, Artemis saattoi jäädä rapsuttelemaan mustan orinsa leveän läsin valkaisemaa otsaa hetkeksi.

"Hyvä, että mulla on molemmat, harmi, ettei sulla kumpaakaan!" Cheryl huuteli vielä miehen perään heilutellen kättään sivullaan hyvästeiksi.

Nainen haki kaapista hevosensa harjat ja suojat. Eskadronin laukku kohosi olalle, jossa se olis helppo kantaa suitsien ja satulan kanssa. Nekin Cheryl nouti, kunnes lähti takaisin kohti tallia. Tallissa ei näkynyt ketään: muutamissa karsinoissa näkyi hevosia, mutta käytävä oli täysin tyhjä. Se oli hyvä. Ainakaan hän ei enää törmäisi Muumio-mieheen.

Cheryl ei kuitenkaan päässyt vaivatta hevosensa karsinalle. Keskellä tallikäytävää aukinainen harjalaukku heilahti Cherylin kohentaessa satulan asentoa käsivarsilla niin että suojia ja harjoja tippui keskelle lattiaa. Kiroten raskaasti nainen poimi muutaman satulaa yhdessä kädessä tasapainotellen, mutta lopulta myöntyi viemään satulan paikalleen, potkaisten käytävälle jääneet harjat hieman sivuun.

Artemis syötti hevosillensa porkkanat, lotkauttamatta enää korvaansa naisen huuteluille. Karsinoilta mies jatkoi matkaansa maneesiin, tuhahdellen tuon neitokaisen käytökselle. Effie saisi kuulla kunniansa, jahka mies ehtisi valmennuksensa jälkeen sinne asti.

// Kiitos pelistä!