[Y] Oi siskoni mun

Syyskuu 2014

"No, miltäs Englanti on vaikuttanut?"
"Sateiselta."
"Tuli varmasti suurena yllätyksenä, kun välimatka Glasgown ja Newcastlen välillä on niin järjettömän suuri."
"Ha, ha. Oletpa hauska", Caitlin puhahti ja tasapainotteli vaarallisesti kahvikuppia ja kauppakassia yhdessä kädessään samalla kun taisteli ovea auki puhelin hartian ja korvan väliin puristettuna. Chloen lämmin nauru kantautui satunnaisesti särähtäviltä linjoilta hieman jäljessä, mutta ainakin puhelu oli edelleen yhdistettynä mantereen puolelle.
"Olen aina. Mutta haluan myös kunnon vastauksen kysymykseeni. Missä asut? Miltä työpaikkasi on vaikuttanut? Joko olet tutustunut naapureihisi?" Caitlin huokaisi raskaasti, potkaisi kengät jalastaan eteiseen ja tönäisi oven kiinni perässään niin että kolahti. "Älä paisko ovia. Olen juuri saarnannut Sebastianille samasta aiheesta, joten puhe on vielä tuoreessa muistissa jos kaipaat ojennusta."
"Mitä pojille muuten kuuluu? Joko Sebastian on löytänyt kavereita uudelta luokaltaan?"
"Molemmille kuuluu pelkkää hyvää ja kavereita riittää, mutta älä vaihda aihetta", Chloe napautti takaisin. Caitlin saattoi sielunsa silmin nähdä, miten isosisko suuntasi tiukan katseen seinään kun ei kerran voinut nuorempaa sisarustaan tuijottaa. Hän huokaisi.
"Vuokraan siistiä, kalustettua paritaloa Hexhamista. Se on pienempi kaupunki Newcastlen kupeessa, mutta lähempänä työpaikkaani. Rosings Park on oikein mukava talli, jolla riittää asiakkaita ja siten myös töitä minulle. Ja ei, en ole tutustunut naapureihini", Caitlin vastasi toivoen, että oli tyydyttänyt isosiskonsa tiedonjanon. Se oli turha toivo, sillä Chloella ei kestänyt kauaa alkaa kaivaa esille jokainen pieninkin tiedonmuru pikkusiskostaan. No, olisihan sitä huonomminkin voinut olla, Caitlin lohdutti itseään vastaillessaan kärsivällisesti joskin varsin huvittuneesti isosiskonsa tenttaukseen.

"No, kuulostaa siltä että Englanti kohtelee sinua hyvin", Chloe lopulta huokaisi. Caitlin nauroi lämpimästi.
"Eikä sinun tarvinnut kuin esittää neljäsataa kolmetoista kysymystä sen varmistamista varten."
"Ole hiljaa, Cat", Chloe vastasi. Sisaruksista nuorempi saattoi kuulla huvittuneesta äänestä virneen, joka puhujan kasvoja koristi.
"Tiedät miten paljon vihaan tuota lempinimeä", Caitlin nurisi puhelimeen ja mulkaisi viatonta ja aivan liian tyhjää kirjahyllyä toivoen, että olisi voinut lähettää katseen postissa siskolleen.
"Miksi luulet, että käytän sitä niin paljon?" Nyt virneen olisi kuullut sellainenkin, joka ei olisi koskaan tavannutkaan Chloea.
"Olet kamalin isosisko ikinä."
"Voi voi, olen ainoa joka sinulla on, joten mielipiteesi sivutetaan."

Tammikuu 2015

"Caitlin-täti!" Sebastian hihkaisi innoissaan ja juoksi toiselta puolelta huonetta tietokoneelle, jonka ääressä Chloe istui. Vanhemman O'Connorin sisaruksen protestit sisällä juoksemisesta kaikuivat kuuroille korville lapsen liukuessa pysähdyksiin. "Näin sut telkkarissa! Olit Espanjassa!"
"Niin olin. Terävät silmät sinulla", nainen naurahti. "Miten sinä kouluratsastusta katsoit?"
"Koska äiti takavarikoi ihan turhaan mun xboxin", Sebastian nyrpisti nenäänsä. Chloe kääntyi katsomaan poikaansa kulma koholla. "Okei, mä sanoin ruman sanan kun pelasin sitä."
"Voi Basti, ei sellaisia sanota äidin kuullen", Caitlin iski silmää salaliittolaisen elkein.
"Et nyt auta, Cat!" Chloe älähti heti takaisin ja siristi silmiään tuijottaessaan tietokoneen kirkasta ruutua, joka välitti videokuvaa englantilaisen paritalon keittiöstä. "Vetesi kiehuu kohta yli."
"Kappas", Caitlin hymähti hyväntuulisesti ja käänsi hetkeksi selkänsä keittiön tasolle laskemalleen tietokoneelle voidakseen säätää kaasuliekkiä pienemmälle, ennenkö pastavesi tulvisi liedellä. "Miten koulussa menee, Basti?"
"Hyvin! Mä sain täydet pisteet matikan kokeesta", poika kertoi niin ylpeänä, ettei Caitlin kehdannut mainita Chloen kertoneen uutisista jo. Hän loihti kasvoilleen leveän hymyn.
"Upeaa! Olet oikea nero. Saat opettaa minuakin kunhan tulen käymään", Caitlin iloitsi lapsen mukana. Chloen suupieli nyki tyylillä, joka kertoi isosiskon tekevän parhaansa pitääkseen jonkin huomautuksen sisällään. Sebastian innostui selittämään uudesta koulustaan niin pitkästi ja silmät loistaen, että Caitlin unohti ruuanlaittonsa - ja Chloe lähti katsomaan, mitä muualla talossa tapahtui, kun kävi selväksi etteivät sisarukset voisi palata keskusteluunsa hetimmiten. Ei, kun lapsella oli asiaa, joka tädin vain oli kuultava nyt heti.

Kesäkuu 2015

"Milloin oikein tulet kylään, täti?" Pojan tyytymättömyys paistoi läpi äänestä puhelimen välitykselläkin. Caitlin huokaisi kerätessään ympäri etupenkkiä levittelemiään tavaroita.
"En tiedä, Milo. Yritän tulla niin pian kuin mahdollista", nainen vakuutti mutta se ei tuntunut riittävän pojalle, joka huokaisi merkitsevästi - ja kuulosti häiritsevän paljon äidiltään niin tehdessään.
"Sanoit noin jo helmikuussa."
"Tiedän, tiedän, olen pahoillani. Yritän oikeasti päästä käymään kesän aikana. Nyt on vain paljon töitä ja kiirettä", nainen pahoitteli vaikka tiesikin selitysten kaikuvan kuuroille korville. Maximilian ei kaivannut selityksiä vaan tätiään, mutta Caitlin ei saanut itseään liikkeelle. Wien olisi yhtä hyvin voinut olla maailman toisella laidalla. Matka vain tuntui liian pitkältä taitettavaksi tuosta noin vaan.
"Jätit jo mun syntymäpäivätkin väliin. Jos et oo täällä Bastin synttäreitä varten-", poika mutristi huultaan synkkyyttä äänessään. Caitlin huokaisi uudestaan. Milloin Maximilianista oli kasvanut niin suuri? Vastahan poika oli ollut sylivauva ja nyt jo uhkaili häntä pikkuveljen syntymäpäivien onnistumisen tähden.
"Olen pahoillani siitä, Milo-rakas, mutta älä huoli Bastista. Olen siellä. Tulen käymään monta kertaa. Ehkä te voitte tulla kesälomalla käymään täälläkin", nainen yritti piristää synkeäksi käyvää poikaa, joka oli soittanut hänelle aivan yllättäen omasta puhelimestaan. Yleensä hän jutteli poikien kanssa vain silloin, kun lapset sattuivat lähelle kesken Chloen kanssa käytyjen keskustelujen, tai hän itse soitti lapsille. Nyt Maximilian oli soittanut hänelle, mikä kertoi tarpeeksi siitä, miten tärkeänä poika tätä piti.
"Äiti sanoi että ei me tänä kesänä tulla, mutta jouluna mennään taas mummille ja vaarille."
"Minä tulen käymään siellä kesälomallani, ihan varmasti tulen, älä huoli."
"Milloin sulla on lomaa?"
"Heinäkuussa. Ei mene enää kauaa. Lupaan tuoda paljon tuliaisia."
"Toisit edes itsesi."

Lokakuu 2015

"Mikset?" Chloen terävä äänensävy leikkasi läpi kaikista selityksistä ja sai Caitlinin irvistämään, kun nainen tasapainotteli puhelinta hartian ja korvan välissä.
"En pääse irrottautumaan töistä. Olen todella, todella pahoillani. Sain uuden kilparatsun vastuulleni, enkä voi jättää heti hevosta itsekseen päiviksi. Omistajat kyttäävät minua jo nyt kiikareilla etsiessään pienintäkin virhettä josta valittaa."
"Joten jätät väliin jo toiset syntymäpäivät tänä vuonna."
"Tiedän, tiedän. Olen todella, todella pahoillani."
"Se ei auta. Sebastian on odottanut kovasti, että näkisi sinut taas." Caitlin huokaisi raskaasti. Chloeen saattoi aina luottaa. Isosisko oli taitava pehmentämään ja syyllistämään muutamalla sanalla ja oikeilla äänenpainoilla kovasydämisimmänkin.
"Yritän tulla marraskuussa, okei? Chloe, olisin oikeasti tahtonut tulla. Tulettehan jouluksi Glasgowhun?"
"Tulemme. Sinun on myös paras tulla sinne. Riittää ettei Charlotte tule koskaan käymään."
"Olen pahoillani."
"Ei sinun minulle tarvitse pahoitella. Olen jo tottunut siihen, että teet viimehetkellä oharit. Pojat odottavat edelleen, että pidät lupauksesi."

Sen jälkeen oli paha sanoa enää mitään. Siskokset sulkivat puhelun ja Caitlin hautasi kasvot käsiinsä istuessaan työpöytänsä ääressä. Hän oli vuosisadan surkein täti. Chloe oli jälleen kerran onnistunut saamaan hänen olonsa kerrassaan hirveäksi muutamalla tarkoin valitulla lauseella, mutta ei ollut mitään mitä hän voisi tehdä muuttaakseen tilannetta. Vaikka lento Wieniin ei kauaa kestäisikään, menisi reissuun kuitenkin vähintäänkin kolme päivää. Hän ei voisi jättää ranskalaispariskunnan koulutammaa oman onnensa nojaan edes kolmeksi päiväksi nyt kun oli saanut punarautiaan vastuulleen. Kuukauden päästä kenties, mutta ei nyt, ei vaikka Sebastianin syntymäpäivät olivat edessä. Toivottavasti lapsi antaisi hänelle joskus anteeksi.

Helmikuu 2016

Sinun vuorosi, Chloen katse tuntui sanovan kun sisko tuijotti tietokoneensa webkameraa. Caitlin pudisteli päätään. Molemmat huokaisivat yhtä aikaa ja keskittyivät kuuntelemaan kolmatta tuttua ääntä, joka kertoi innokkaasti seikkailustaan jossakin Lontoon pienessä taidegalleriassa.
"Se kuulostaa kiehtovalta, Charlotte", Chloe katkaisi tarinan hillitysti. "Etkö sinäkin käynyt vastikään Lontoossa, Caitlin?" Vasta kysymyksen esitettyään Chloe kiinnitti huomiota Caitlinin kiivaaseen päänpudisteluun. Charlotten kiekaisu sai molemmat vanhemmat O'Connorin tyttäret irvistämään.
"Olit täällä etkä sanonut mitään?! Caitlin!" Charlotte parkaisi ja Caitlin mulkaisi webkameraa toivoen katseen tulen välittyvän Chloelle asti. Kiitos kun heitit minut bussin alle kun kyllästyimme kuuntelemaan tarinaa taidegallerioista, katse tuntui sanovan. Vanhimmalla sisaruksella oli sentään sen verran järkeä päässään, että silmälasipäinen nainen osasi näyttää häpeävältä.
"Kävin vain pikaisesti pyörähtämässä. Täytyi käydä tapaamassa yhtä tuttua töiden merkeissä, en olisi ehtinyt jäädä yhtään pidemmäksi aikaa", Caitlin selitti nopeasti toivoen, ettei Chloe paljastaisi totuutta sanomalla jotakin muuta harkitsematonta. Tällä kertaa vanhin sisarus Itävallasta tajusi sentään olla hiljaa.
"Olisit silti voinut edes sanoa tulevasi! Olisin tullut vaikka juna-asemalle vastaan", Charlotte protestoi. Caitlin hymyili pahoittelevasti sisarelleen. Siinä juuri oli se syy, miksei hän ollut kertonut pikkusiskolleen aikeistaan käydä tapaamassa Davidia.
"Ensi kerralla lupaan ilmoittaa", nainen vannoi ja vakuutti, mikä riitti Charlottelle. He juttelivat vielä hetken kaikki kolme keskenään, ennenkö Charlotte ilmoitti jatkavansa päivän taideteostaan ateljeessaan. Jäätyään kaksin videopuhelun pariin, Chloe kohotti kulmaansa.
"Töiden merkeissä?"
"Älä aloita", Caitlin murahti ja soi tiukan katseen isosiskolleen. Chloe kohotti kätensä luovuttamisen merkiksi.
"Selvä." Isosiskon silmissä tuikkiva pilke kertoi kuitenkin, ettei siinä ollut vielä kaikki. "En aloita, mutta enpä tiedä koska töihisi olisi kuulunut teatterin arkkitehtuurin arviointi."
Caitlin painoi läppärinsä kannen koruttomasti kiinni.

Huhtikuu 2016

"Niin minkä ikäinen väititkään olevasi?" Caitlin hautasi kasvot käsiinsä. Oli ollut virhe kertoa Chloelle yhtään mitään. Parempi, kun isosisko ei olisi tiennyt ihanista sokkotreffeistä Davidin kanssa. Miksi hän oli mennyt sanomaan mitään. Miksi. Nyt hän oli käytännössä antanut siskolleen luvan kiusata niin paljon kuin vanhempi vain jaksaisi.
"Tiesin ettet ymmärrä", Caitlin mutisi käsiensä lomasta. Chloe nauroi.
"Tietenkään en ymmärrä kun et selitä."
"Et siltikään ymmärtäisi", nainen huomautti. Chloe kohautti harteitaan kuin sanoen, ettei nuorempi voisi tietää ellei koettaisi.
"Ehkä en, mutta ainakin se kuulostaisi paremmalta kuin teinimäinen muhinointisessio keskellä yötä merenrannalla", Chloe huomautti. Caitlin siirsi käsiään sen verran että saattoi tuijottaa pistävästi pientä mustaa pistettä, joka välitti kuvaa Itävallan puolelle. "Siltä se kuulosti."
"Sitä se ei ollut", Caitlin protestoi tuntien olonsa teiniksi, joka joutui selittämään äidilleen mitä oli oikein tehnyt ulkona iltakymmenen jälkeen.
"Vaan?"
"En tiedä", nainen myönsi turhautuneena. "Mutta en ole vuosiin ollut niin miellyttävillä treffeillä." Chloen epäuskoinen tyrskähdys sai Caitlinin siristämään silmiään. "Jos nyt sanot etten ole käynyt ollenkaan treffeillä, lähetän sinulle hevosenlantaa postissa."
"Olin vain sanomassa, että olen iloinen jos viihdyit niin hyvin. Jokainen ansaitsee hyvän illan ulkona silloin tällöin."
"Onko Kilian vienyt sinua ulos?" Caitlin tarttui oljenkorteensa kääntää keskustelu isosiskoon.
"On, tietenkin. Mutta älä vaihda puheenaihetta. Kerro nyt jotain tästä mysteerimiehestä, joka omistaa hevosen ja työskentelee teatterissa."
"Olen kertonut Davidista vaikka mitä", Caitlin protestoi huokaisten.
"Luuletko että muistan kaiken, mitä kerrot hevostuttaviesi puuhista?"
"Tietenkin. Se on tehtäväsi isosiskona."
"Haista huilu."
"Minäkin sinua."

Kesäkuu 2016

"Mihin hukkasit Charlotten?" Chloe kysyi kun Caitlin palasi takaisin tietokoneen ääreen Charlotten asunnolla Lontoossa. Nainen vilkaisi ateljeen suuntaan, johon Charlotte oli kadonnut. Ateljee tosin oli varsin ylilyövä ilmaus pienestä nurkkahuoneesta, jonne Charlotte oli kasannut kaikki taiteilijan tarvikkeensa.
"Hän lähti hakemaan jotakin maalausta jotta voisi esitellä sen sinulle, mutta tiedäthän sinä miten järjestelmällinen hän on."
"Eli toisin sanoen seuraavan vartin me olemme kaksin", Chloe tiivisti. Caitlin nyökkäsi. "Hyvä. Minulla olikin asiaa sinulle." Isosiskon äänensävy sai Caitlinin huokaisemaan. Jos tämä koskisi Maximilianin syntymäpäiviä, jotka häneltä olivat jääneet väliin toista kertaa peräkkäin, hän katoaisi auttamaan Charlottea puuttuvan maalauksen metsästämisessä.
"Mitä asiaa?" Hän kysyi epäluuloisena valmiina leikkimään kuuroa, jos ei pitäisi Chloen sanoista.
"Halusin kysyä Davidista."
"Mitä hänestä?" Caitlin siristi silmiään. Johan he olivat puhuneet kolmen kesken miehestä, jonka tähden hän oli matkustanut eteläiseen pääkaupunkiin.
"Voisitko edes kerrankin kuunnella ennenkö tuomitset?" Chloe huokaisi ja pyöräytti silmiään. Ei hän nyt niin paljoa sisarilleen nalkuttanut, vaikka nuo miten moisesta valittivatkin keskenään. "Halusin vain sanoa, että päivänne kuulosti upealta."
"Sanoit sen jo Charlottenkin kuullen", Caitlin huomautti. Chloe pyöräytti uudestaan silmiään. Eikö täällä saanut koskaan puhua loppuun?
"Mitä en kysynyt Charlotten kuullen kun ajattelin, ettet soisi hänen osallistuvan tähän keskusteluun, oli se, että mitä oikein aiot? Oletko vihdoin asettumassa aloillesi?"
"En tiedä, Chloe. Kyllähän sinä tiedät, etten varsinaisesti koskaan suunnittele lähteväni-"
"Sinä vain lähdet."
"Niin." Siihen oli turha väittää vastaan.
"Caitlin."
"Tiedän."
"Et, et tiedä jos silti toimit näin", Chloe huokaisi. "Älä ymmärrä minua väärin. Tahdon että olet onnellinen ja tämä David kuulostaa hienolta mieheltä, mutta muistatko mitä viimeksi kävi? Tai sitä ennen? En tahdo, että joudut jälleen rakentamaan itsesi pienistä palasista. Jonakin päivänä hukkaat niitä liian monta etkä saa enää itseäsi kokonaiseksi."
"Tiedän senkin", Caitlin huokaisi.
"Pelkään että uit jälleen liian syvillä vesillä, siskorakas", Chloe huokaisi. Niin minäkin, mutta sen Caitlin jätti sanomatta.

Kesäkuun loppu 2016

"Olen pahoillani, Cat", Chloe huokaisi. Caitlin hymyili surullisesti.
"Niin minäkin." Sisarusten välille laskeutui hiljaisuus, kun molemmat vajosivat ajatuksiinsa. Mitä siihen olisi voinut enää edes sanoa? Punapäistä nuorempi oli vuodattanut sydämensä murheet isosiskolleen, saanut kaipaamaansa tukea ja kannustusta, ja nyt kaikki muut keskustelunaiheet tuntuivat turhilta. Eivät he enempää Davidistakaan voisi puhua, tai Caitlin joutuisi hakemaan uuden nenäliinapaketin sänkyynsä, johon oli käpertynyt kerälle tietokone sylissään. Chloe ei ollut edes jaksanut valittaa selkää rasittavasta asennosta, mikä kertoi riittämiin käydyn keskustelun surkeasta sävelestä.
"Mitä pojille kuuluu?" Caitlin kysyi huokaisten. Hänen oli pakko saada jotain muuta ajateltavaa kuin David, eikä hiljaisuus auttanut kääntämään ajatuksia muualle.
"Hyvää", Chloe vastasi ennenkö uppoutui syvällisempään selitykseen lapsiensa viikosta ja kaikista kommelluksista, joita siihen oli mahtunut. Caitlin yritti keskittyä isosiskonsa tarinaan kaoottisesta kauppareissusta, mutta se oli hankalaa. Chloekin huomasi pikkusiskonsa vaisun olemuksen eikä vaatinut Caitlinilta mitään. Hän voisi hyvin puhua yksinään hetken, jos se auttaisi pikkusiskoa.

"Mitä jos David olisi voinut olla se syy, minkä tähden asetun aloilleni Englantiin?" Caitlin katkaisi Chloen kertomuksen yllättäen. Entä jos hän olisi voinut jäädä tänne, rakentaa elämänsä pysyvästi Englannin nummimaille? Hänen ei tarvitsisi ajatella vääjäämättömästi lähestyvää muuttoa, eikä sitä, mitä jättäisi jälkeensä lähtiessään.
"Voi Caitlin", Chloe huokaisi päätään pudistaen. "Ei se toimi niin."
"Miksei? Sinäkin jäit Itävaltaan koska Kilian asui siellä."
"Joskus en voi ymmärtää, miten pystyt kahlaamaan tietokirjoja läpi ja silti tulkitsemaan asioita niin väärin", Chloe pyöräytti silmiään, vaikka ele olikin varsin ponneton. "Minä jäin Itävaltaan, koska minä tahdoin. Jäin itseni takia. Olin hankkinut opiskelupaikan, laajan ystäväpiirin, kokonaisen elämän. En jäänyt Kilianin tähden vaan oman tulevaisuuteni. En nähnyt mitä sellaista Kentucky voisi tarjota, jota täällä minulla ei olisi jo ollut."
"Mutta rakastit Kiliania ja-"
"Cat, olisin jäänyt tänne vaikka olisimme eronneet Kilianin kanssa ennen muuttoa", Chloe keskeytti pahoittelematta. "Olisi ollut väärin pyytää Kiliania toimimaan ankkurinani. Entä jos olisimme eronneet myöhemmin? Olisin katkerana miettinyt kaikkia menetettyjä mahdollisuuksia kun en seurannutkaan teidän mukananne ympäri maailmaa."
"En koskaan ajatellut sitä niin", Caitlin tunnusti.
"Sinä olit vielä nuori ja katkera, kun jouduit lähtemään Yhdysvaltoihin. En ihmettele, ettet koskaan ajatellut sen pidemmälle", Chloe naurahti pehmeästi. Caitlin hymyili, vaikka se ei aivan vihreisiin silmiin asti yltänytkään.
"Eli mitä yrität sanoa on se, etten voi pyytää Davidia antamaan minulle syytä jäädä tänne?"
"Juuri niin", vanhempi sisaruksista nyökkäsi. "Sinun on päätettävä jäämisestä tai lähtemisestäsi aivan itse. Tietenkin sen jälkeen, kun olet päätöksesi tehnyt", Chloe kohautti harteitaan. "Sen jälkeen mikään ei estä kertomasta siitä muille." Caitlin huokaisi ja sulki hetkeksi silmänsä kerätäkseen ajatuksiaan. Hänellä ei olisi mitään oikeutta ilmestyä uudestaan Davidin ovelle päättäisi hän miten tahansa, ei vaikka mies ottikin aina silloin tällöin yhteyttä tekstiviestein. Vaan päivien kuluessa alkoi tuntua siltä, ettei kaipuu ollut helpottamassa lainkaan.
"Joskus häikäistyn sitä, miten fiksu osaatkaan olla."
"Niin minäkin."

Heinäkuu 2016

"Kuinka monta särkylääkettä voin ottaa?" Caitlin kysyi tervehtimättä heti, kun linja aukesi naksahtaen. Hiljaisuus laskeutui kahden yhdistyneen puhelimen välille pitkäksi hetkeksi. "Oletko siellä?"
"Mitä sinä nyt olet tehnyt?" Chloe sihahti hampaidensa välistä. Vanhempi sisaruksista saattoi tuntea päänsäryn tekevän tuloaan. Caitlin ei ikinä soittanut näin aamusta ellei siskolla ollut huonoja uutisia, ja ensimmäiseksi puhelimeen huikattu kysymys ei tosiaankaan antanut syytä uskoa mihinkään hyvään.
"Päätä särkee. Montako ibumaxia voin ottaa?"
"Miksi päätäsi särkee?" Lääkärisisko huokaisi.
"Putosin eilen hevoselta ja löin pääni. Nyt sitä särkee", Caitlin selitti turhautuen kun ei saanut vastausta siskoltaan. Olisihan se pitänyt arvata ettei Chloe antaisi olla, mutta hän tarvitsi vastauksen.
"Mihin löit pääsi? Oliko sinulla kypärä? Kävitkö lääkärissä?" Chloe sinkosi kysymyksiä sarjatulella ilmoille. Caitlin puristi nenänvarttaan tukahduttaakseen syvältä rintakehästä kumpuavan murinan. Hän halusi vastauksen yksinkertaiseen kysymykseen, ei viettää koko aamua Chloen kanssa puhelimessa. Tuntui kuin joku olisi ajanut pään yli traktorilla muutamaan kertaan yön aikana ja nyt heräämisen jälkeen rakennusten purkuun tarkoitettu raskas purkupallo takoi kalloa.
"Seinään, oli, kävin. Voitko nyt vastata, vai heitänkö näitä vaan arpomalla naamaan?"
"Onko sinulla panadolia? Se auttaisi paremmin. Voit hyvin ottaa kaksi viisisataista", Chloe huokaisi. "Paras olisi kun kävisit lääkärissä varmistamassa, ettei tilanne ole muuttunut yön aikana."
"Kiitos", Caitlin vastasi ja sulki puhelun lähtien penkomaan kylpyhuoneen peilikaapin sisältöä. Hän jätti huomiotta pöydällä soivan puhelimensa, kun Chloe yritti tavoitella pikkusiskoaan. Vasta löydettyään oikean lääkepurkin ja heitettyään kaksi tablettia kuiviltaan kurkkuunsa, uhrasi hän vilkaisun jääräpäisesti soivan puhelimen suuntaan.

"No mitä nyt vielä?" Caitlin huokaisi äreänä puhelimeen. Hän oli nukkunut huonosti päänsäryn tähden, vaikka todelliseksi se olikin yltynyt vasta herätessä. Hänellä ei ollut kärsivällisyyttä Chloen hössöttämiseen.
"Äiti sanoi että sulla on pää kipeänä", kirkas lapsen ääni vastasi puhelimeen Chloen sijaan. Caitlin veti terävästi henkeä. Ei hän Bastille halunnut kiukutella.
"Äitisi oli oikeassa", hän huokaisi pahoittelevaan sävyyn.
"Mä annan sulle kaukopusun niin että kipu menee pois", poika julisti niin päättäväisenä, ettei Caitlin kehdannut sanoa sen olevan turha toivo.
"Kiitos Basti, heti tuli parempi olo", nainen kiitti lämpimästi. Ei se päänsärkyä poistanut, mutta ainakin hän hymyili kuunnellessaan pojan pirteää ääntä tuon innostuessa kertomaan aamurutiineistaan.