Vapaalla [avoin]

[Avoin peli, tervetuloa Cameronin seuraksi :-D ]

Keskiviikko iltapäivä.

Cameron oli jo varhain aamulla kävellyt Slaleyhyn ja hypännyt siellä bussiin, määränpäänään Newcastle. Julkisen liikenteen käyttäminen ahdisti, mutta lääkärin juttusille oli kuitenkin päästävä jotenkin. Mies ei sattunut omistamaan autoa, tai edes halunnut ajaa sellaista, joten tämä oli välttämätön pakko. Matka oli onneksi sujunut rauhallisesti, eikä ainoakaan ikäihminen lyöttäytynyt seuraksi. Hän ei olisi jaksanut sellaista juuri nyt.

Tapaaminen kesti puoli tuntia. Cameron kertoi kuulumisensa, vastasi lääkärin esittämiin kysymyksiin mahdollisimman tarkasti. Hänellä meni hyvin, työ oli mukavaa ja hän oli jopa yrittänyt tutustua ihmisiin ympärillään. Kohtalaisin tuloksin. Ei hän edelleenkään ollut mikään supliikki sankari, mutta se ei ollut tavoitteenakaan, ei edes pitkällä tähtäimellä. Normaalien sosiaalisten kanssakäymisten hallitseminen oli enemmän kuin tarpeeksi.

Sovittuaan uuden ajan mies raahusti ulos vastaanotolta ja suuntasi keskustaa kohden. Matkalla hän sytytti syöpäkääryleen ja keskittyi tuhoamaan keuhkojaan. Tällä kertaa hänen määränpäänään oli Stowell Square, jonka pihaan Cameron pysähtyi polttamaan ja rauhoittumaan hetkeksi. Hän olisi mieluummin hoitanut ostoksensa pienemmässä kaupassa, mutta kun tänne asti oli kerran tultu niin samahan se loppujen lopuksi oli.. Ainakin voisi taas kertoa elinpiirinsä laajentamisesta tai jotain..?

Mies tuhahti vaimeasti ja silmäili ihmisvilinää mietteliäänä. Olikohan Hexhamissa kuntosali? Pitäisikö hänen sittenkin kuluttaa vapaapäivänsä pienemmässä kaupungissa harhailuun..? Pohdittuaan tätä hetken Cameron nakkasi poltetun syöpäkääryleensä lähimpään tuhkakuppiin ja sytytti uuden. Tai sitten hän jäisi tähän odottamaan bussia ja näyttämään epäilyttävältä. Ei huono idea sekään.

[Hee täältä tullaan :--D]

Kesäkuinen keskiviikko oli lähtenyt tuttuun tapaan käyntiin koirien, töiden ja hevosten tahdissa mutta pian kaikkien pakollisten tehtävien jälkeen Didi oli ottanut suunnakseen Newcastlen. Hän kävi isossa kaupungissa kumman harvoin ja vielä harvemmin nyt kun hänen autonsa vietti kaiken aikansa korjaamolla. Tänään Didi oli kuitenkin ottanut lähdön maalta kaupunkiin ja tullut tapaamaan ystäväänsä. Bussilla liikkuminen oli ollut juuri niin kamalaa kuin Didi muistikin, sillä hänen onnekseen Fairchildien autot olivat tietysti juuri silloin jonkun muun käytössä. Hän kaipasi pienen Minin kätevyyttä ja omalla autolla liikkumisen vaivattomuutta, olkoonkin niin, että hän jaksoi aina hehkuttaa jalan kulkemista. Newcastle taisi olla hänenkin mittakaavoissaan liian pitkällä.

Kaikesta huolimatta hän oli päässyt oikeaan bussiin, löytänyt kävellen tiensä ystävänsä luo ja he olivat viettäneet ihanan iltapäivän shoppaillessa ja kallista kahvia juodessa. Nyt Didi käveli ulos Stowell Squaren valtavasta ostoskeskuksesta pieni vaaleankeltainen kangasreppu olallaan ja sen sisällä kenties heräteostoksena äsken ostettu kesäpaita. Hän oli itse pukeutunut miellyttävän sään ansiosta kesäisesti vaaleanharmaaseen hameeseen, valkoiseen kauluspaitaan ja tummanpunaisiin ballerinoihin ja kiharat hiukset hulmusivat vapaina kevyessä tuulenvireessä. Hyvästeltyään ystävänsä Didi katseli ympärilleen ja lähti kävelemään suuntaan, josta oletti löytävänsä pysäkin.

Yksin Newcastlessa harhailu ei ollut Didin lempipuuhaa,sillä hän oli avuttoman tottunut kartanon ja maaseudun rauhallisuuteen. Kaupungin vilske oli mukavaa vaihtelua, mutta hän tunsi itsensä paljon kotoisammaksi kun ei joutunut pujottelemaan tuntemattomien ja kiireisten ihmisten välissä ja saattoi vaikkapa lenkkeillä tuttuun kyläkauppaan. Onnekseen hän löysi tiensä pysäkille ja käänsi katseensa etäisesti tuttuihin kasvoihin. Tupakkaa poltteleva ja kaapin mallinen, jokseenkin synkeä mieshenkilö olisi tuskin ollut ihminen, jota Didi olisi ensimmäisenä lähestynyt kadulla, mutta tällä kertaa hän teki poikkeuksen.
"Anteeksi, etkös sinä olekin uusi työntekijä Rosings Parkissa?" hän asteli tuon luo hymysuin. Ehkä arpapeliä kysäistä noin suorasukaisesti, mutta Didi vannoi nähneensä tuon tallilla. Didi oli harmissaan siitä, kuinka huonosti pysyi mukana tallin juoruissa ja uusissa työntekijöissä, mutta teki mielellään aina tuttavuutta kun mahdollista ja kuunteli tietysti ystäviltään kuumimmat puheenaiheet. Eihän sitä koskaan tietänyt, vaikka tämäkin miekkonen olisi oikein mukava ulkonäöstään huolimatta.

[Jee! Tervetuloa! :-D]

Mies oli päättänyt odottaa bussia pohdittuaan kaikki vaihtoehtonsa lävitse. Hän todellakin saisi kaiken tarpeellisen Hexhamista.
Ja jos jotain jäisi puuttumaan, ei esine voinut olla kovinkaan tärkeä. Hieman epävarmana mies hieraisi päälakeaan peittävää sänkeä.
Ei, senkään suhteen hänellä ei ollut mikään kiire. Hän ei siis lähtisi venyttämään jaksamisensa rajoja ostoskierroksella.

Ajatuksiinsa vajonneelta Cameron ei huomannut, että joku lähestyi häntä. Mies oli sulkenut hälinän melko tehokkaasti mielestään,
eikä siksi heti ymmärtänyt, että häntä myöskin puhuteltiin. Vasta sanat 'Rosings Park' saivat miehen hätkähtämään
ja vilkuilemaan ympärilleen hämmentyneenä. Huomatessaan siron, itseään melkoisesti lyhyemmän naisen katsovan
häntä kohti hymyillen, oletti Cameron tuon puhujaksi ja hämmentyi entisestään.
Hyvä on, hän ei ollut tottunut siihen, että joku lähestyi näin tuttavallisesti keskellä katua.

Jälleen hieman myöhässä mies muisti, että kysymykseen oli yleensä kohteliasta vastata.
"Olen." Hän totesi ja olisi halunnut läimäistä otsaansa. No niin, yrittäisit edes.
Cameron puhalsi savun keuhkoistaan ja silmäili naisen kasvot pikaisesti lävitse.
Hän oli nähnyt naisen vilaukselta tallilla, sillä kasvot olivat tutut.
Se oli ilmeisesti tämän yllättävän seuraan liittymisen syy. Heitä ei oltu koskaan esitelty, siitä hän oli varma.
Toisaalta niin Cam kykeni sanomaan hyvin monista ihmisistä...

"Cameron Brown. Te olitte..?" Hän esittäytyi ja ojensi vapaata kättään naista kohden epävarmana.
Tässä vaiheessa Cameron tiedosti taas olevansa kesäisen pukeutumisen esikuva mustassa hupparissaan ja kuluneissa farkuissa.
No. Onneksi Englannissa ei ollut mahdottoman kuuma, eikä hän ihan heti ollut saamassa lämpöhalvausta..

Didi oli tyytyväinen, ettei ollut järkyttänyt miestä täysin lähestymisellään ja vielä tyytyväisempi kun sai kuulla arvauksensa olleen oikeassa. Yksi nolo tilanne vältetty siis, sillä tarkemmin katsoen mikään tässä miehessä ei muuten hehkuttanut tallityöntekijää kuin tutut kasvot.

"Hienoa", hän naurahti ja ojensi siron kätensä käteltäväksi.
"Hauska tutustua, olen Didi Adams", hän totesi kevyesti nyökäten. Olipa mukavaa, että hän oli löytänyt juttuseuraa. "Olen Rosings Parkin taloudenhoitaja ja omistan tallilla ponin", hän selvesi Cameroniksi esittäytyneelle. Hän ei ollut aivan tallityöntekijäainesta, liian perfektionistinen ja mukavuudenhaluinen siihen tehtävään - ainakin omasta mielestään. Ei häneltä tainnut ahkeruutta puuttua ja hienojen kisahevosten seurassa täydellisyydenhakuisuuskin oli hyve, mutta hänelle riitti päivittäinen Sunnyn karsinan siivoaminen tallitöistä. Kartanon pitäminen oli hänelle paljon mieluisampaa ja lähestyvä leirikesä teki työstä entistä hauskempaa. Sai nähdä pitivätkö tämän kesän leirit sisällään enemmän vai vähemmän snobeja kuin viime vuonna.

"Mitä olet pitänyt työstä Rosingsissa?" hän uteli jatkaakseen keskustelua. Toinen ei kieltänyt hänen nimitystään 'uusi työntekijä', joten Didi saattoi olettaa ettei tämä ollut tehnyt töitä vielä kauaa. Oli aina mukavaa tietää, mitä uudet työntekijät pitivät Rosingsista, olkoon mielipide mikä tahansa. Hän oli kuullut koko kirjon.

Cameron puristi kevyesti Didi Adamsiksi esittäytyneen naisen kättä ja nyökäytti päätään.
Ehkä hän muistaisi näin erikoisen, ja lyhyen, nimen myöhemminkin.
"Hauska tutustua." Mies vastasi naisen kohteliaisuuteen ja työnsi vapautuneet kädet taskuihinsa.
Tuntui taas vaihteeksi omituiselta vain roikottaa niitä sivuilla, ja käsivarret puuskassa hän näyttäisi luultavasti vähän turhan uhkaavalta.
Ja taas hän murehti tällaisia. Hienoa.

Naisen tarkentaessa henkilöllisyyttään, nyökytteli Cameron muutaman kerran päätään.
Vai että taloudenhoitaja. Samalla hän yritti muistella, millaisen ponin seurassa oli mustahiuksisen nähnyt.
Jokin pieni otus se oli ollut, sen tarkempaa mielikuvaa miehellä ei ollut. Rajansa hänenkin muistillaan oli.

Mustahiuksisen tiedustellessa mielipidettä Rosingnista, silmäili Cameron tuota hetken epäluuloisena.
Oliko tämä jokin juoni saada hänet puhumaan tallista pahaa..? Saada juoru, jolla heittää lokaa hänen niskaansa?
Onneksi miehellä ollut moitteen sanaa tallista, sen työntekijöistä tai hevosista.
Asiakkaat olivat olleet pääasiassa mukavia, paria ilmiselvästi töykeää tapausta lukuun ottamatta.
Kai se oli ollut odotettavissakin.

"Olen viihtynyt." Mies totesi lopulta. Sanat piti valita tarkasti, hän ei halunnut antaa pienintäkään aihetta epäilyksiin, suuntaan tai toiseen.
"Töitä riittää. Raskasta se on, mutta.." Cameron hiljeni hämmentyneenä. Mutta mitä?
Jo nyt Cameron tiesi puhuvansa paljon hitaammin kuin mustahiuksinen ja pelkäsi tekevänsä tilanteesta jotenkin kiusallisen.
"Minä pidän siitä." Hän töksäytti lopulta venymään päässeen tauon jälkeen. Olipas taas hyvin muotoiltu lause, onneksi olkoon.
No, ainakaan hän ei jäänyt viideksi minuutiksi miettimään yhtä ainoaa sanaa, se olisi varmasti karkottanut Adamsin tiehensä.
"Viihdytkö sinä?" Mies kysyi vuorostaan. Ei hän pistänyt seuraa pahakseen, hän siis yrittäisi pitää keskustelua yllä omalta osaltaan parhaansa mukaan.

Didi oli kysynyt tuota kysymystä jo aika monelta ja saattanut saada muutaman jopa epämukavaksi uteluillaan. Olisi hän aina halunnut kuulla rehellisen mielipiteen, sillä ei olisi tuominnut ketään, vaikka he olisivat isoa kisatallia vihanneet. Tuntui kuitenkin olevan tavallisempaa, että mielipiteestä väännettiin edes jollain tasolla positiivinen ettei vain loukattaisi ketään.

"Mukava tietää!" Didi vastasi kaikesta huolimatta. Ei hän toisaalta jaksanut uskoa, että kenelläkään olisi suuria ongelmia Rosingsissa elleivät ne olleet kyseisen henkilön asenneongelmia. Talli oli sen verran kovatasoinen ja hyvä paikka. Didi oli viihtynyt siellä ja niin oli Lily ja Sunnykin. Tallin ilmapiiri oli oikein mukava, kun vain löysi suuresta asiakaskunnasta ja työntekijöistä itselleen sopivaa seuraa.
"Tallityöt kyllä ovat", hän nyökytteli. "Minulle riittää Sunnyn karsinan otto joka päivä, en jaksaisi tehdä sitä työkseni."
"Viihdyn", Didi vastasi hymyillen. Hän piti jutteluseurasta, eikä häntä haitannut, vaikka joutuisi ylläpitämään keskustelua omin voimin. Hän pulputtaisi puhetta niin kauan, kun seura jaksaisi kuunnella ja ehkä vahingossa sen jälkeenkin. "Rosings on ollut todella iloinen yllätys ja kartano on upea työpaikka. Minulla on koira ja se on viihtynyt mainiosti tallin omistajien koirien parissa. Taloudenhoitajan työ ei ehkä ollut sitä mitä vielä nuorempana itselleni kaavailin, mutta se on sopinut minulle."

Mustahiuksisen myötäillessä hänen toteamustaan tallitöiden raskaudesta, miehen kasvoilla häivähti hymyn tapainen.
Kuulosti siltä, ettei hänen vastaustaan oltu tulkittu väärin.
Naisen jatkaessa puhumista tuo mainitsi jälleen poninsa.
Pitäisi muistaa kysyä tästä ponista, se taisi olla ainoa aihe josta hän osaisi keskustella edes vähäsen. Se tai koira.
Ne olivat luultavasti myöskin turvallisimmat aiheet joita hän tähän hätään keksisi.

Didin todetessa viihtyneensä paikassa, nyökäytti Cameron päätään.
Hyvähän se oli, että muutkin viihtyivät työpaikallaan, eikö? Ja jos lemmikitkin viihtyivät niin vielä parempi.
Naisen vielä todetessa, ettei nykyinen ammatti ollut nuoruuden suunnitelmissa, hymähti mies jälleen pienesti.
Eipä hänkään ollut koskaan suunnitellut muuttavansa Yorkista mihinkään.
Mutta täällä hän oli, rapakon takana ja töissä valtavassa kisatallissa.
"Se on hyvä." Hän vastasi lyhyesti naisen ilmaistessa viihtyvänsä Rosingnissa.
Ennen kuin Cameron ehti jatkaa, hän erotti lähestyvän linja-auton ja sen näytössä vilahtelevan määränpään.
Kas, hän oli ajoittanut itsensä hyvin.

"Hexham?" Mies kysyi Didiltä ja viittasi pysäkille seisahtuneen bussin ovea kohden, osittain merkiksi siitä että oli poistumassa.
Vasta tässä vaiheessa hän alkoi kaivaa rahaa taskustaan ja manasi vaimeasti. Tämänkin olisi voinut tehdä aikaa sitten.
Nyt hän vain kasvatti jonoa takanaan.

[Jos haluat, voimme vielä jatkaa peliä linja-autossa ja/tai Hexhamissa? :-D Ja anteeksi etten antanut mahdottomasti tartuttavaa.]

[Joo jatketaan bussissa :)!]

"Niin on", Didi nyökytteli. "Ja tietysti asuinpaikka kartanossa on aivan upea lisäetu mukavaan työpaikkaan. Kartano on todella huikea paikka asua ja vanhassa kirjastossa on satoja ja satoja kiinnostavia kirjoja", hän kertoili ja päivitteli mielessään sitä, miten useaa niistä ei ollut vieläkään ehtinyt lukea, vaikka niin kovin tahtoi. Lista oli pitkä mutta myös aikaa oli riittämiin.
"Asutteko kartanon työntekijöiden mökissä?" Didi kysäisikin, toivoen ettei tungetellut. Ilmainen asuminen lähellä tallia oli hänestä hieno tarjous, vaikka vaatikin tietynlaisen ihmisen ja elämäntilanteen. Suurinosa asukkaista tuntui kuitenkin viihtyvän mitä hienoiten mökeissä ja sitä kautta oppi tuntemaan työkaverinsakin todella hyvin. Ei hänkään olisi ilman sitä välttämättä tutustunut niin moneen hyvään nykyiseen ystäväänsä.
Bussin ajaessa pysäkkiä kohden Didi kääntyi katsomaan ja oli tyytyväinen, ettei ollut myöhästynyt tästä. Oli hän aikataulut tarkastanut mutta jutellessa ajankulu unohtui niin helposti.
"Kyllä, menossa kotia päin", hän nyökkäsi Cameronille hymyillen ja asteli lähemmäs kun bussi pysähtyi heidän eteensä. Hän nosti repun olaltaan ja nosti sieltä vaaleannahkaisen lompakon ja sen sisältä rahaa lippuun. Oi kun hänellä olisikin nyt auto, vaikka toisaalta silloin hän ei olisi saanut tutustua Cameroniin. Pitäisi tästä bussilla liikkumisestakin kai ottaa ilo irti ja vaikkapa nauttia niistä kuuluisista maisemista. Olihan täällä hyvällä säällä todella kaunista.
"Saisinko istua kanssasi vai olisiko se liian tungettelevaa?" hän ehdotti toiveikkaana ostettuaan lipun ja askeltaessaan bussin käytävää pidemmälle. Heidän keskustelunsa kun muuten jäisi niin kesken. Hän ymmärtäisi täysin, jos Cameron viihtyisi paremmin omassa rauhassaan ja hän aivan uutena tuttavuutena olisi pelkkä höpöttävä häiriötekijä, mutta parempi oli kai yrittää edes.

Kartano oli kieltämättä hieno, ainakin ulkoa katsottuna. Cameron saattoi vain kuvitella, miltä sen sisätilat näyttivät.
Hän ei ollut uskaltanut astua jalallakaan rakennuksen sisälle, osittain kunnioituksesta. Tuntui omituiselta vain marssia toisten kotiin.
Didin mainitessa jotakin kirjastosta, kirkastui miehen ilme hetkeksi. Niin tosiaan. Tallityöntekijöillä oli lupa käydä siellä.
Hänen ei tarvitsisikaan lähteä Hexhamiin seikkailemaan kirjojen perässä, sillä Rosingissa oli todennäköisesti kattavampi valikoima hevosaiheisia opuksia.
Kunhan hän vain uskaltautuisi sinne asti. Ja jaksaisi lukea.

"Kyllä." Mies vastasi Didin kysymykseen hänen asumisestaan.
Asia tulisi kuitenkin ilmi tavalla tai toisella, joten valehtelu ei olisi kannattanut.
Eikä siinä ollut hänen mielestään mitään salaamisen arvoistakaan. Asunto oli mukava,
suorastaan luksusta hänen edelliseen asuntoonsa verrattuna,
ja kämppäkaveri pakotti hänet pitämään rutiineja kasassa pelkällä olemassaolollaan.

Cameron hymähti vaisusti mustahiuksisen ilmoittaessa, olevansa matkalla kotiin. Heidän suuntansa oli siis sama.
Maksettuaan lippunsa hiluilla ja vakuutettuaan itsensä siitä, ettei taakse astellut henkilö
halunnut nylkeä häntä tällaisen pienen viivytyksen vuoksi, mies astui bussiin.

Adamsin tiedustellessa, saisiko hänen viereensä istua, nyökäytti Cameron päätään ja teki mahdollisimman paljon tilaa viereiselle penkille.
Olisi töykeää vastata ei, vaikka tämä tarkoittikin lyhyen lepotuokion menetystä.
Toisaalta, julkisissa kulkeminen ei muutenkaan ollut erityisen rauhoittavaa puuhaa, joten samapa tuo.
Mukavuudestakin sai tinkiä reippaasti tämän kokoisena, mutta oman auton hankkiminen ei tullut kysymykseenkään..

Naisen istuuduttua, mies kaivoi hetken mahdollista keskusteluaihetta ja päätyi sitten niihin turvallisiksi toteamiinsa.
"Sanoit jotain koirasta. Lilyhän sen nimi oli?" Mies aloitti varovasti.
"Minkä roituinen se on?" Koirista hän sentään ymmärsi jotain. Hevosten rodut eivät toistaiseksi kertoneet oikein mitään.

[Muistutan, että minua saa käske muuttamaan viestiä, jos vastaaminen ei sen vuoksi suju. Tiedostan että Cameron on välillä vähän hankalaa seuraa ^^" ]

[Ei ole siitä kiinni, hyvä vain että hahmo on oma itsensä Kiire ja tauti vähän hidastanut tahtia mutta kyllä tämä tästä!]

"Sepä mukavaa", Didi hymähti.
"Toivottavasti kämppiksesi ovat hyvää seuraa", hän jatkoi. Hän ei tiennyt mitään mökkien asuinjärjestelyistä ja oletti, että huonetoverit valittiin lähinnä sattumanvaraisesti. Mitä hän oli nähnyt ja kuullut, oli ainakin Oliverilla käynyt hyvä tuuri Fabienin ja Eliksen kanssa. He olivat hauskoja ja mukavia ihmisiä, vaikkei Didi heitä kunnolla tuntenutkaan. Ja nyt Eliskin oli jo takaisin kotimaassaan. Hän ei ollut ehtinyt kuulla nuorukaisen tulevaisuudensuunnitelmista mutta Didi toivoi kaikin tavoin, että tuo löytäisi tiensä takaisin harjoittelujaksonsa työpaikkaan.

Didi hymyili Cameronille iloisesti, kun sai hyväksyvän vastauksen ja istuutui sitten toisen viereen tyhjälle penkille heilauttaen repun jalkoihinsa. Hän tunki bussilipun lompakkoonsa ja sulki repun vetoketjun ja läpän laitettuaan lompakon muiden tavaroiden seuraksi sen sisään.
"Kyllä, Lily", Didi naurahti. "Se on saksanpystykorva. Pieni mustanruskea karvapallo, joka aiheuttaa tuttavuuksissaan joko hilpeyttä tai turhautumista", hän kertoili hymyillen.
"Se on kaksivuotias ja ikuinen pentu. Sillä on duracellpupun verran energiaa ja se juoksee tallilla aamusta iltaan ja palaa sitten kotiin riehumaan." Didi ei kuitenkaan vaihtaisi pikkukoiraa miksikään muuksi. Se oli kaikessa hölmöydessään niin rakas ja kyllä se suurimman osan ajasta myös totteli eikä ollut kahden vuoden aikana ihme ja kumma joutunut hevosen tallotuksi kertaakaan.

[Ah, täysin ymmärrettävää. Toivon sinulle pikaista paranemista, mikäli tauti edelleen vaivaa D-;]

Naisen puhellessa hänen kämppiksestään, nyökäytti mies päätään.
"Hän on mukava." Mies vastasi lyhyesti. Ei Moore, niin nuori nainen kai oltiin esitelty,
ainakaan ollut vielä säikäyttänyt häntä muuton partaalle.
Ehkä hänen pitäisi tutustua asuintoveriinsa hieman paremmin tulevaisuudessa,
näytti nimittäin siltä, että hän oli jäämässä Rosingsiin pidemmäksi aikaa…

Didin alkaessa kertoa koirastaan, palasi Cameronin mieleen muutama muistikuva
kuvaukseen sopivasta karvapallosta viilettämässä ympäriinsä.
Pieni hymyn tapainen kohosi miehen kasvoille, kun
nainen vielä kuvaili koiraa duracell pupuksi. Kuvaus ainakin kuulosti sopivalta.
"Lily vaikuttaa hauskalta. Sellaiselta, joka saa aina iloiseksi." Cam totesi hymy yhä huulillaan
ja alkoi taitella bussilippuaan pienemmäksi.
"Entä.. Sunny? Millainen hevonen se on? Mitä teet sen kanssa?"
Mies kysyi, lähinnä jatkaakseen keskustelua jotenkin. Hän oli kyllä tietoinen siitä,
että tätä keskustelua voisi kuvailla kuulusteluksi tai kysymystulvaksi.
Cameron kuitenkin luotti siihen, että varsin puheliaan oloinen nainen ilmaisisi jotenkin,
mikäli tämä häiritsi. Tai sitten tuo vaihtaisi paikkaa. Vaikka bussi pysähtyikin
poimimaan matkustajia vielä muutamalta pysäkiltä, tilaa riitti kyllä.

[Nää flunssat tuntuu aina jäävän mulla vähän päälle mutta kyllä tästä selvitään :--D]

"Hyvä", Didi vastasi hymyillen. "Vaikken todellakaan kaikkia tunne, voin sanoa, että kaikki tähän asti tapaamani ovat olleet todella mukavia", hän vakuutteli. Ehkä hieman liioittelua, sillä kaikista ei tietenkään voinut pitää, mutta suurin osa oli mukavia. Muutama oli sitten sellaisia siedettäviä persoonia ja osan käytöksestä hän lähinnä kuuli huhuja. Sama tuntui pätevän hevosenomistajia. Ihmisiä oli moneen menoon.

"Se on hauska koira", nainen nyökytteli ja hymyili Cameronille. "Siitä on ollut ensimmäisestä päivästä lähtien enemmän iloa kuin surua, vaikka tallielämään totuttelussa menikin hetki." Kauemmin hänellä meni luottaa Lilyyn kuin koiralla itsellään luottaa omiin selviytymismahdollisuuksiinsa isompien kaviokkaiden kanssa. "On pieni ihme, ettei sitä ole vielä tallottu, vaikka se onkin jäänyt todella monesti jonkun oven taakse tai jäänyt jälkeen", Didi naurahti.

"Se on exmoorinponi", hän selvensi sitten. Didistä oli vain ihanaa jutella, eivätkä loppumattomat kysymykset olleet hänestä ahdistavia tai ärsyttäviä. "Se on ollut minulla viime kesästä ja se on sellainen lihava, 130 senttinen karvakasa. Vähän kuin koirani, molemmat sellaisia tummia karvapalloja..." hän naurahti. Mites tässä näin oli käynyt? "Se on vain harrastehevonen, emme ole kisanneet paljon mutta tavoitteita tietysti pitää aina olla. Aion treenata sen, ja itseni, kisakuntoon, jotta pääsemme kisaamaan pienillä esteillä kunnolla vielä joskus." Se nyt oli aikamoinen lupaus, sillä Sunny ja hän tuntuivat olevan ikuisuusprojekti. Vuosihan tässä oltiin jo oltu yhdessä ja vieläkään Didi ei kokenut, että he olivat kisakunnossa. Sehän oli jo vähän säälittävää.

[Auts D-: No, toivottavasti ihan koko kesä ei mene niiskuttaessa :'-D]

Didi oli todennäköisesti tavannut useampia ihmisiä kuin hän, vaikka työskentelikin kartanon puolella.
Tuon mielipide Rosings Parkin väestä oli siis paljon pätevämpi kuin hänen.
Mutta ilmeisesti he olivat samaa mieltä, suurin osa oli mukavaa väkeä. Paljon parempi vaihtoehto, kuin nirppanokkien kokoontumispaikka…

Naisen kertoessa lisää koirastaan, tyytyi mies jälleen nyökäyttämään päätään merkiksi siitä, että kuunteli.
Kun tuo vielä totesi, ettei koira ollut jäänyt hevosten jalkoihin, irvisti Cameron pienesti.
”Toivottavasti onni on jatkossakin myötä.” Niin pienelle eläimelle hevoset, pienimmätkin, olivat turhan suuria painikavereita.
Ja mitä ovien taakse jäämiseen tuli, hän olisi ollut yllättynyt, jos koiraa ei joskus unohdettu johonkin.
Vaikutti siltä, että eläin tunki itsensä kaikkialle pyytämättäkin.
”Osaako Lily kutsua apua?” Mies olisi halunnut läimäyttää otsaansa kysymyksen jälkeen. No, ehkä Adams ymmärsi, mitä hän tarkoitti.

Didin sitten kertoessa hevosestaan, yritti Cameron jälleen muistella, oliko nähnyt eläimen jossain. Rosingissa oli useampi pieni, pyöreä ja tumma karvakasa,
joten aivan varma hän ei edelleenkään ollut. Kuvailu kuitenkin sai pieneen hymyntapaisen käväisemään miehen kasvoilla. Lystikäs otus siis sekin, melko varmasti.
Naisen puhuessa suunnitelmistaan, yllättyi mies hieman. Harrastelua. Ja esteitä? Peräti kisaamista.
”Kuulostaa hyvältä.” Mies totesi, koska ei muutakaan keksinyt. Hänelle pelkkä esteiden ylitse pääseminen hevosen selässä kuulosti saavuttamattomalta,
joten sanojen takana ei ollut pilkkaa.


Auton kaartaessa tutun näköiselle pysäkille Hexhamissa, Cameron viittasi ikkunaa kohden.
”Jään tässä.” Oliko Hexhamissa edes useampia pysäkkejä...? Adams saattaisi siis jäädä samassa paikkaa kuin hän.

[Voidaan jättää tähän tai siirtyä pelaamaan Hexhamin puolelle, mikäli haluat :-) ]

"Toivon sitä joka päivä kun näen sen rellestämässä", Didi naurahti. Liioin hän ei enää osannut stressata mutta eipä se Lilyn perään katsominenkaan haitaksi ollut. Sen seuraaminen oli yleensä vain hauskaa, sillä sen elämänilo välittyi varmasti kilometrin päähän. Teinikoiralle hevosten näkeminen oli joka päivä yhtä upeaa kuin ensimmäisillä kerroilla ja samoin oli työntekijöiden, Higginsin ja varomattomien muiden tallikoirien kiusaaminen. Kaippa sen sähläystä siedettiin jo, eivätkä työntekijät syyttäneet häntä hänen nuoren koiransa innokkuudesta.

"Sillä on kimeä ja kova haukku jos se haluaa pitää ääntä", Didi vastasi Cameronille hymyillen. Oli hän tajunnut, mitä mies haki takaa. "Luojan kiitos se ei hauku paljoa. Vain jos se haluaa jotain todella kovasti, on peloissaan tai juurikin jumissa jossakin." Sellaista lelukoiran haukkua ei olisi jaksanut kuunnella paljoa.
"Kyllä, niiden toteutumista odotellessa", nainen vastasi ja kohensi asentoaan bussin penkillä. Hän kaipasi Mininsä pehmeää penkkiä. Hän oli niin tottunut sellaisiin mukavuuksiin, ettei hän edes tullut ajatelleeksi kuinka monelle bussit olivat aivan arkipäiväinen asia.

Cameronin toteaminen bussista poistumisesta sai Didin heräämään siihen, miten maisemat olivat muuttuneet tutummiksi. Hehän olivat jo Hexhamissa.
"Aivan", hän totesi ääneen. Hänen pysäkkinsä oli kuitenkin vielä hieman pidemmällä, joten lopun tästä sutjakasti mukavan juttuseuran kanssa sujuneesta matkasta Didi joutuisi viettämään itsekseen. "Minä jään vasta seuraavalla", hän lisäsi ja katseli kuinka bussi hidasti.
"Toivottavasti tapaamme jälleen Rosingsissa", hän toivotti uudelle tuttavuudelleen hyväntahtoisesti.

[Tehdään näin :-) Kiitti pelistä!]

Mies nyökäytti hyväksyvästi päätään, kun nainen totesi koiran haukkuvan äänekkäästi.
Lily pääsisi  siis melko varmasti pinteestä pakoon.
Ja Adams oli ymmärtänyt hänen kysymyksensä.
Didin vielä lisätessä, ettei koira haukkunut oikeastaan kuin tarvittaessa, nyökkäsi Cameron uudelleen.
Vaikkei hän varsinaisesti häiriintynyt minkään eläimen metelöinnistä, tiesi hän mitä Adams tarkoitti räksyttävällä lelukoiralla.
Ne osasivat kiristää läsnäolijoiden hermoja, usein omistajat olivat melkein yhtä ärsyttäviä.

Adams ilmoitti jäävänsä toisella pysäkillä,
joten mies toivotti lyhyesti tuolle hyvää illan jatkoa ennen kuin astui bussin käytävälle.
"Nähdään" Hän vastasi naisen toivotukseen.
Eivätköhän he näkisi töissä. Tai sitten vapaa-ajalla, sattuman kautta kuten nytkin. Nainen oli ollut mukavaa seuraa,
joten hän ei ollut ajatuksesta lainkaan pahoillaan.

Cameron astui bussista tihkusateeseen ja lähti harppomaan Rosingsia kohti. Kyllä, matka oli pitkä, mutta hänellä oli aikaa, eikä pikku sade haitannut.

[Kiitoksia pelistä! :-)]