[P] Hiljaisuus tappaa kaiken

Skypepeli Ivorin ja Oliverin (Silkki) välillä. Ivor yrittää olla kohtelias ja sosiaalinen, oikein sitä hallitsematta.

Ivor oli varustehuoneessa, hinkkaamassa suitsia nahkasaippualla ja öljyllä. Hän nautti siitä, sai kaikessa rauhassa touhuta itsekseen nurkassa, eikä ketään häirinnyt. Hän oli tehnytkin työpisteensä mahdollisimman nurkkaan, selkä nurkkaa kohti. Hän ainakin näkisi jos joku tulisi ja yrittäisi puhua, vaikka harvemmin kukaan yritti. Siinä oli ihan mukava istuskella, nappi toisessa korvassa. Toinen korva oli vapaa, jotta hän kuulisi ympäristönsä ja ei alkaisi vahingossa laulaa mukana. Sehän olisi kamalaa.

Hetken tukahduttavaa pakokauhua seurannut suunnaton helpotus oli johdattanut Oliverin varustehuoneelle. Clifton oli ilmestynyt tallille, mikä oli omiaan synnyttämään aikuisen miehen mielessä epämukavuuden, joka ei vähällä väistynyt, mutta tällä kertaa nainen oli ajanut tallityöntekijän pois luotaan helpottavien sanojen kera: nainen pitäisi huolen hevosensa liikutuksesta ja varustuksesta. Oliver vetäytyi tyytyväisenä varustehuoneeseen napaten Tangon satulan käsilleen. Se oli ollut tarkoitus pestä huolella jo eilen, mutta kaikessa kiireessä moinen oli unohtunut. Nyt hän voisi korjata puutteen eikä Hartfordin tarvitsisi koskaan saada tietää.
"Moi", hän tervehti työtoveria asettaessaan satulan siirrettävälle telineelle. Nopeasti siitä sai irrotettua niin huovan, jalustimet kuin satulavyönkin, ennenkö hän edes kävi hakemassa sienet ja saippuat Tangon kaapista.
"Paljon puuhaa?"

Ivy säpsähti hereille omista maailmoistaan kun joku ensin paukkasi varustehuoneeseen ja sen jälkeen vielä tervehti. Hän hymyili hermostuneesti ja käänsi kasvonsa takaisin työnsä pariin. Hän hinkkasi öljyä poskihihnaan rätillä ja nieleskeli. Mene kiltti pois, mene mene. Ei, tuo aikoisi jäädä tänne samaan puuhaan kuin hänkin. Ivor pudisteli päätään, ei hän koskaan valittanut töistään.

Oliver istahti tyytyväisenä alas. Hän oli ollut jaloillaan lähestulkoon tauotta aamutallista saakka, joten pieni tauko oli tervetullut. Hän nosti satulan siipeä käyden ensimmäisenä hihnojen kimppuun.
"En edelleenkään usko aivan tuuriani, kun vältin Cliftonin", mies virnisti hiljaa työkaverille. Varustehuoneessa ei voinut sanoa aivan mitä tahansa, vaikka suuri huone juuri nyt tyhjänä heitä lukuunottamatta olikin. Ikinä ei voinut tietää, koska joku asiakkaista pamahtaisi sisään. Parempi puhua hiljaa niin sanat eivät kantautuisi vääriin korviin ja hän ei saisi korvallista Effieltä.

"Joskus käy tuuri." Miksi tuon piti olla tuollainen, sosiaalinen? Eikö se näkynyt että hän olisi mieluiten yksin ja  varmaan kaikki tiesivät täällä jo sen, ettei hänestä juuri saanut seuraa. Hän hinkkasi varusteita vain nopeammin, koettaen silti tehdä hyvää jälkeä. Pois, pois, pois.

Oliveria ei hiljaisuus haitannut, mutta olihan se nyt silloin tällöin mukava vaihtaa pari sanaa työkavereiden kanssa. Eliksen ja Fabienin kanssa tuli puhuttua paljon, kun illat vietettiin samassa rakennuksessa mutta muiden kanssa keskustelut rajoittuivat lähinnä työajalle. Mies puhdisti huolella satulan remmit ja siivenalusen, ennenkö siirtyi pyyhkimään sotkuja satulan päältä. Ei sillä, että niitä paljoa olisi ollutkaan, kun varusteista pidettiin hyvää huolta viikosta toiseen.
"Suunnitelmia vapaapäivälle?" Mies kysäisi varustehuoneessa pyörähtäneen asiakkaan löydettyä etsimänsä harjapakin.

Olihan hänellä, yksi polttarikeikka päivällä ja illalla klubikeikka Newcastlessa, mutta ei hän voisi tarinoida niistä. Ivy pudisteli päätään, kohensi silmälasien asentoa nenällä ja vilkaisi nopeasti Oliveria. Hän ei muistanut edes tuon nimeä, vaikka oli ollut tuon kollega kauan.
"Sinulla?"

Ivor ei tosiaankaan turhia puhunut, mutta Oliver ei siitä välittänyt. Olihan työkaveri vastannut kysymykseen, vaikkakin eleellä sanojen sijaan. Se oli jo laskettavissa keskusteluksi, joten hän saattoi jatkaa samalla linjalla.
"Eipä kummoisia. Jos säät suosivat, käyn kavereiden kanssa potkimassa palloa Hexhamissa, ja varmaan siinä sivussa tulee käytyä yksillä. Jos sää on karmea, pysyttelen sisätiloissa ja pyykkään vihdoin päivä päivältä uhkaavasti kasvavan likavaatevuoreni."

Ivor puraisi huultaan. Jotain tuollaista hänenkin olisi pitänyt tehdä, eikä vetää peruukkia päähän ja mekkoa päällensä. Hemmetti. Vaikka hän nautti siitä mitä teki tämän työn sivussa, se hävetti, eikä sille voinut mitään.
"Kiva." Sormet hinkkasivat miltein  raivoisasti hihnoja puhtaaksi.

"Joo, se on ihan mukavaa vaihtelua arkeen", mies nyökkäsi. Hän pyyhki tottunein vedoin nahkaista satulavyötä puhtaaksi, painaen merkille nahan pienen halkeaman kovimpaan rasitukseen joutuneessa kohdassa. Ei siitä vielä huolta olisi, mutta kiinnittää siihen huomiota siitä huolimatta. Ties vaikka Tangon omistaja haluaisi heti sännätä ostamaan uutta vyötä. Hevosenomistajien logiikasta ei aina saanut selvää. Hyviä, täysin käyttökelpoisia tavaroita heitettiin pois koska ne olivat väärän värisiä tai olleet käytössä jo riittävän pitkään.
"On tullut nähtyä kavereitakin viime aikoina niin vähän, kun ei enää asu samoilla kulmilla. Eihän täältä pitkä matka ole Hexhamiin lähteä, mutta jotenkin se lähteminen tuppaa silti jäämään. Kai sitä vaan väsyttää sen verran pitkän työpäivän jälkeen ettei huvita." Varsinkin, kun kavereiden kanssa jalkapallon pelaamisen puistoaukealla peittosi tärkeysjärjestyksessä illanvietto Didin kanssa tai pikainen pyörähdys pikkusiskoa moikkaamassa Newcastlessa.

Ivor nyökkäsi ymmärtäväisenä. Hän ei itse juuri koskaan kaivannut erikseen ihmisten seuraan, ellei sitten lähtenyt dragissa ulos. Ja se oli asia jota piti valmistella ja pohjustaa, että hän saisi livahtaa ison treenikassain kanssa asuntolansa huoneesta ulos ilman utelua.
"Sitä se on kun asuu kaukana." Ivor ei varsinaisesti olemuksellaan käskenyt toista painumaan kuuseen, vaan enemmän tuntui pelkäävän Oliveria. Joka oli kuitenkin tallin työntekijöistä mukavimmasta päästä.

Oliver nyökkäsi myöntävästi hymähtäen. Niinpä. Eihän Rosings Park nyt kaukana Hexhamista ollut - sekopäinen Didihän kävi lenkeilläkin Hexhamissa asti -, mutta aikanaan naapurustosta poimitut kaverit tuntuivat silti olevan kaukana nyt kun he eivät enää pyörineet samoilla kulmilla päivästä toiseen.
"Onneksi on auto mitä lainata, jos tarvitsee jonnekin päästä. Julkiset osaavat olla rasittavia", hän hymähti. Sormet kiinnittivät kuin omia aikojaan satulavyön takaisin puhdistettuun satulaan, ja mies vilkaisi kädenjälkeään tyytyväisenä. Vielä uusi huopa satulan alle, ja Hartfordin ei koskaan tarvitsisi tietää, kuinka satula oli saanut kunnollisen pesun vasta päivää suunniteltua ajankohtaa myöhemmin.
"Tosin ehkä tässä pitäisi harkita oman auton ostoa. Minulla on kyllä niin huono tuuri autojen kanssa, että saisi nähdä mitä sille kävisi. Syttyisi varmaan tuleen omia aikojaan."

"Tuskin nyt sentään." Hän itkisi taas tänään huoneessaan, kun oli joutunut olemaan sosiaalinen ja vähintään koki loukanneensa Oliveria, kun ei osannut olla kiinnostunut tuon asioista. Hän oli karsea kollega! Tämän takia hän olisi halunnut hoitaa yhden ihmisin hevosia, ei velvollisuukia olla sosiaalinen.

"Vakuutusyhtiönä en enää suostuisi vakuuttamaan autoani", hän naurahti ajatellen kaikkia niitä tapoja, joilla vuosien varrella omistetut huimat kaksi autoa olivat kärsineet. Jälkimmäinen oli tehnyt tienvarteen jättämisestä taidetta. Mies nousi penkiltä napaten likaisen satulahuovan kantoonsa. Hän hylkäsi sen pestävien koriin ja suuntasi hakemaan puhdasta huopaa Tangon kaapista. Palatessaan hän istahti uudestaan alas, vaikka eipä satulahuovan kiinnittäminen sitä olisi vaatinut.
"Vielä paljon puunattavaa tälle päivälle?"

Ivor miltein jo hihkui mielessään, mutta sitten tuo istuikin vielä alas.
"mh, vähän." Olemus meni taas enemmän kyyryyn. Aivan kuin hän oikeasti kuollakseen pelkäisi Oliverin kaltaista ihmistä.

Mies kurtisti kulmiaan työkaverin reaktiolle, käyden heti mielessään läpi keskustelua. Oliko hän sanonut jotain tai elehtinyt tavalla, joka sai Ivorin tuntemaan olonsa epämukavaksi? Hän ei keksinyt moista, mutta niinhän se aina meni. Ei kukaan omasta mielestään ollut loukkaava.
"Tahdotko apua niiden kanssa? Minulla on luppoaikaa kun Clifton puuhaa Tuggyn kanssa." Toki hän voisi käyttää työaikansa vaikka varustehuoneen siivoamiseen tai ratsastuskentällä talikon kanssa pyörien, mutta istuminen viehätti enemmän. Ehkä hän voisi keksiä jonkun vastuuhevosensa suitset, jotka laittaa palasiksi ja pestä kunnolla.

Ivor ei kehdannut sanoa suoraan ei ja apu olisi kyllä kelvannutkin, varusteita oli pestävänä pino, mutta kun hän ei halunnut seuraa.
"Ei, tuota... Ei sinun minun takia tarvitse täällä nököttää. Kiitos kuitenkin." Koska varusteidejn pesuhan oli raskainta työtä tallilla...

"Tekisit minulle palveluksen", Oliver vetosi. "Joudun muuten ratsastajien keskelle talikon kanssa tai siivoamaan oleskelutilaa." Ei hän voisi toisen töitä viedä, ellei Ivor antaisi lupaa. Sitten ei auttaisi muu kuin suunnata siivouspuuhiin, vaikka niitä oli tullut huhkittua lähestulkoon tauotta aamusta alkaen.

Oliver pyysi. Hän ei voinut enää sanoa.
"No jos haluat..." Ivor jatkoi hihnojen hinkkaamista, koettaen vastustaa halua laittaa kuulokkeet takaisin korviinsa.

"Kiitos", mies naurahti ja nappasi Tangon satulan kantoonsa. Hän kävi heittämässä satulasaippualta vienosti tuoksuvan satulan paikoilleen seinätelineelle tyytyväisenä kädenjälkeensä - ja siihen, miten kukaan ei ollut saanut tietää tästä pienestä aikataulutuksen pettämisestä - , ja palasi Ivorin luo.
"Kenes varusteet otan huollettavaksi?"

Ivor viittasu vieressään olevalla telineellä lepäävään satulaan, jatkaen hinkkaamista. Hitto.. Hän halusi olla rauhassa. Ehkä Oliver menetteli. Tuo ei sentään yrittänyt tutustua liikaa.

Oliver nyökkäsi siirtäen satulan saman tien lähemmäs itseään. Tämä voittaisi jaloillaan pyörimisen koska tahansa, joten hän ei napisisi siitä, mitä Ivor antaisi tehtäväksi ja se mitä Effie ei tiennyt, ei naista stressaisi.
"Keitä kaikkia vastuullasi olikaan?" Nimekkäitä kilparatsuja oli hyvä arvaus tallin asiakaskunnan tuntien, mutta ei kai kysyminen koskaan haitannut. Hänellä ei -luojan kiitos- ollut kilparatsuja vastuullaan, ainakaan aktiivisia ja menestyksekkäitä sellaisia, vaikka hän täällä töissä olikin.

"Herra Prescottin hevoset ja neiti Nordqvistin hevonen." Ivor piti kyllä viimeksi mainitun hevosen omistajan poikaystävästä enemmän kuin naisesta itsestään. Sitä ei tietenkään voinut sanoa ääneen. Hänen toiveensa ei niin hyvistä kilparatsuista kaikui kuuroille korville.

Prescott, Prescott… Nimi ei heti sanonut mitään, mutta harvoinpa tallin asiakkaat niin mieleen painuivatkaan. Todennäköisesti mies oli joku suuri kiho kilpaurheilun maailmassa, ja hän typerä maalaisjuntti kun ei nimeä tunnistanut. Ei olisi ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta, kun hevosmaailman suurimmat nimet kuulostaisivat tyystin tuntemattomilta hänen korviinsa. Nordqvistin hän sen sijaan muisti - tosin siitä sopi kiittäminen enemmän kaikkia niitä juoruja ja tarinoita, joita tallilla kiersi kuin omakohtaisia kokemuksia ruotsalaisnaisesta, vaikka olihan niitäkin muutama kertynyt.
"Se on kiva", mies nyökkäsi. Hän irrotti satulavyön puhdistaakseen hihnat kunnolla, ja asetti sen viereensä painaen tarkoin mieleen, monennessako reiässä vyö oli ollut. Toisille kun sillä tuntui olevan tavattomasti merkitystä.

Ivor nyökkäsi. Hevoset olivat ihan ok, mutta Prescottin hankinnat nuoria kilpahevosia. Niitä käsitteli todella neuroottisesti. Hän alkoi kuivata ja kasata niitä suitsia, hyräillen hiljaa.

Oliver kuunteli Ivorin hyräilyä useamman hetken sanomatta mitään. Kokemus oli opettanut, etteivät kaikki arvostaneet huomautusta hyräilystä, mutta lopulta tuntui mahdottomalta jättää sanomatta mitään.
"Kuulostaa siltä, että osaat laulaa", hän lausahti kepeästi ja tarjosi avointa hymyä työkaverille, joka tuntui käpertyvän entistä enemmän itseensä, mitä pidempään he puhuivat. Ei kai hän nyt niin pelottava voinut olla? Varsinkaan tässä ympäristössä, kun kaikkialta löytyi pätevämpiä työntekijöitä ja raavaampia miehiä.

Ivor käpertyi jälleen itseensä, punastuen hieman. Eikai hän häirinnyt?
"En oikeastaan. Anteeksi jos häiritsee, lopetan."

"Älä suotta. Hyvältä se kuulosti", Oliver vastasi, "vaikka enpä minä paljoa musiikista ymmärrä." Hänellä ei ollut lahjoja musiikin suuntaan, eikä hän vieläkään tunnistanut monia hittibiisejä toisistaan, vaikka oli vielä vuotta aiemmin työskennellyt niiden pauhussa.

Ivor jatkoi työntekoaan hiljaa, puhumatta sen enempää. Jos se oli kuitenkin häirinnyt ja Oliver oli liian kiltti asiasta sanoakseen.

Oliver koki toimineensa väärin, kun Ivor jatkoi hiljaisena. Ehkä olisi pitänyt olla mainitsematta työkaverin hyräilystä mitään, mutta no, olkoot. Hän oli mennyt jo sanomaan, eikä mikään muuttaisi sitä. Mies puhdisti satulan huolellisesti, paljon tarkemmin kuin oli Tangon satulan kohdalla tehnyt, sillä tämä oli Ivorin työtä ja työkaveri saisi torut eikä hän, jos työn jälki ei miellyttäisi omistajan silmää. Mies kiillotti huolella satulavyön metalliset soljet vilkaisten sivusilmällä työkaveria. Hiljaisuus ei varsinaisesti häirinnyt, mutta olisihan se nyt ollut hauska käyttää tämä hiljaisempi hetki siihen, että tutustuisi paremmin mieheen, jonka kanssa harvoin tuli keskusteltua tervehdyksiä enempää. Hän päätti kuitenkin kunnioittaa työkaverin valitsemaa linjaa. Kaikki eivät tahtoneet keskustella jatkuvasti. Sen hän oli viimeistään Pauluksen kanssa oppinut.

Ivor ei halunnut puhua koskaan. Hän halusi olla näkymätön ja oli yllättävän hyvä siinä. Joskus jopa häiritsevän, hän kuuli usein kämppistensä pohtivan oliko hän töissä vai muualla, vaikka oli omassa huoneessaan jo monettako tuntia ja käynyt keittiössäkin noiden ollessa kotona.

Oliver kiinnitti vyön takaisin puhdistettuaan sen perusteellisesti, ja vilkaisi uudestaan satulaa, jonka oli käynyt jo kertaalleen läpi. Varustehuoneessa silloin tällöin vierailevat asiakkaat eivät saaneet miestä nostamaan katsettaan työstään, sillä kiireiseltä näyttäminen oli varmin keino vältellä turhia työtehtäviä, joita asiakkailta kyllä löytyisi. Onni ei kuitenkaan kantanut loppuun asti, sillä Cliftonin tuttu teräksinen ääni leikkasi ilmaa aivan liian nopeasti, jos häneltä kysyttiin. Hän olisi mielellään vältellyt Cliftonin näkemistä seuraavan viikon. Mies käänsi päänsä kuuliaisesti vanhempaa naista kohden, ja nyökkäsi asiakaspalvelijan hymy huulilleen liimattuna. Esterataa rakentamaan. Selvä. Se olisi katastrofi Tuggyn kanssa, mutta ihan miten vain.
"Kuulostaa siltä, että joudun jättämään auttamisen lyhyeen", mies huokaisi hiljaa työkaverilleen teräsrouvan poistuttua varustehuoneesta. "Mutta tämä satula on nyt puhdas, toivottavasti se helpotti edes vähän. Hauskaa työpäivän jatkoa", hän lisäsi noustessaan ylös ja palauttaessaan käyttämänsä puhdistustarpeet oikeille paikoilleen.

Ivor säpsähti itsekin sitä ääntä, keskittyen näyttämään kiireiseltä. Ilmeisesti pyytäjä oli joku Oliverin vastuuhevosen omistaja. Hän havahtui tuon puheeseen ja nyökkäsi.
"Kiitos avusta. Oli siitä apua." Kiitos Oliverin hän pääsi pakenemaan noin varttia ennen ajateltua varustehuoneesta. Jos hän nopeasti hakisi Aleksein sisälle Nordqvistia varten ja sitten ruokatauolle...

Oliver soi aidon hymyn työkaverilleen ja heilautti kättä poistuessaan varustehuoneesta. Olihan hän onnistunut välttelemään kenttien siivoamista tehokkaasti, ja vaikka joutuisikin kokoamaan esteradan Cliftonille, ei se missään nimessä ollut niin paha kuin pelkkä siivoamisurakka talikon kanssa. Mies raahasi puomit paikoilleen hyväntuulisesti, ja jätti naisen hyppäämään niitä kaikessa rauhassa. Parempi lähteä tekemään jotakin muuta siksi hetkeksi, että ruokatauko koittaisi.
Siinä vaiheessa kun Oliver raahusti portaat ylös oleskelutilaan, oli useampi työkavereista jo päättänyt aloittaa taukonsa. Zoe, jota Oliver vältteli päivästä toiseen varsin tehokkaasti, oli syventynyt keskusteluun punapäisen valmentajan kanssa, jonka kädet huitoivat sinne tänne keskustelun tahdissa. Lucy kiersi Caitlinin kaukaa palatessaan jääkaapilta, heilautti kättään Oliverille ja sukelsi sohvalle salaattikulho käsissään. Nathan ja Fabien tekivät kuuliaisesti tilaa naiselle. Oliver kaivoi oman mikroannoksensa jääkaapista ja lykkäsi lämpenemään mikroon kuunnellen ohimennen keskusteluja, joita työntekijätoverit kävivät. Paras kartoittaa tilanne, sillä hän ei halunnut istahtaa alas porukkaan, joka käyttäisi koko ruokatauon parhaasta jalkojen kylmäysmenetelmästä keskustellen, sillä siihen aiheeseen hänellä ei olisi mitään sanottavaa.

Kun Ivor tuli ruokatauolle, hän halusi kääntyä samantien pois, mutta se olisi ollut epäkohteliasta. Hän nielaisi ja asteli miltein seiniä pitkin jääkaapille, katsomatta ketään päin. Hänellä oli mukanaan täytetty patonki ja kylmää paahtopaistia. Jälkiruokana hänellä oli pari viineriä. Toinen oli tarkoitettu kahvitauolle, mutta aamulla sen pitäminen oli jäänyt. Hän istui itsekseen nurkkaan syömään, varoen herättämästä kenenkään huomiota.

Oliver nyökkäsi tervehdykseksi Ivorille huomatessaan tuon saapuneen, ennenkö kääntyi nappaamaan kuumennetun ateriansa mikron syövereistä. Einesruoka ei missään nimessä ollut hänen suosikkinsa, mutta aina ei ollut aikaa laittaa ruokaa niin, että siitä riittäisi seuraavallekin päivälle. Hän vilkasi sohvalle pakkautuneita työkavereitaan, mutta totesi kolmikon istuvan jo sen verran tiiviisti, ettei väliin mahtuisi kuin tunkemalla. Mies ei myöskään halunnut ajautua vahingossakaan lähelle avointa macbookia, jonka epäili kuuluvan mustahiuksiselle ratsuttajalle, joten parempi suunnata muualle. Ivor istui ainakin itsekseen, joten työkaveri tuskin käännyttäisi häntä pois - ellei sitten varta vasten suosinut itsekseen syömistä. Oliver istahti alas tarjottuaan tervehdykseksi hymyä, ja alkoi lappaa riisiä ja itämaista kanakastiketta suuhunsa suoraan eineksen muoviastiasta.

Ivor hymyili Oliverille kun tuo istui hänen seuraansa. Eikö tuolla olisi ollut ketä tahansa muuta kaveria? Vapaaehtoisesti hän ei sanonut mitään. Jos tuo vielä siirtyisi? Mutta hiljaisuus oli epäkohteliasta!
"Hei."

"Moi", Oliver vastasi nielaistuaan suunsa tyhjäksi. Hän kulautti vettä päälle ja hymyili uudestaan työkaverille. "Saitko puhdistettua kaikki varusteet?" Hän olisi toki voinut istua muualle, mutta vaihtoehtoja tarkkailtuaan oli mies tehnyt sen päätöksen, että Ivor oli paras vaihtoehto. Ainakin näin hän oli kaukana Zoesta, joka mulkoili häntä aivan riittämiin silloin, kun he Tuggyn takia joutuivat olemaan samassa tilassa keskenään.

Hän nyökkäsi, närppien leipäänsä pienin haukuin, ettei vain oksettaisi ketään huonoilla pöytätavoillansa. Hän katseli jalkoihinsa, miettien olisiko sopivaa kysyä miten tuo selvisi esteiden kasaamisesta.

"Hyvä", Oliver vastasi tyytyväisenä. Ne työpäivät, kun hommia tuntui jäävän tekemättä parhaista yrityksistä huolimatta stressasivat aina suunnattomasti, tosin hänen kohdallaan enemmän Effien niskaan hengittämisen tähden kuin varsinaisesta palavasta motivaatiosta saada työt tehtyä.
"Minäkään en joutunut kokoamaan rataa montaa kertaa, kun suurin osa esteistä meni kerrasta oikein", hän hymähti ennenkö sulloi suunsa jälleen täyteen riisiä ja kanakastiketta.

Ivor teki aina työnsä niin hyvin kuin taisi, ettei kukaan saisi aihetta moittia häntä. Hän oli monella tapaa niin hajuton ja mauton ihminen. Ainakin näin omana itsenään.
"Se on kiva."

Oliver nyökkäsi suu täynnä ruokaa. Se tosiaankin oli kiva, eikä valitettavasti itsestäänselvyys Cliftonin kanssa. Onneksi nainen hyppäsi harvoin ilman valmentajia, joten ratoja ei joutunut kokoamaan liikaa. Hän jauhoi reippaasti suunsa tyhjäksi ennenkö puhui, sillä sen verran hänelläkin oli ruokapöytätapoja nälästä huolimatta.
"Joudutko hevosen selkään tauon jälkeen, vai jatkatko tallilla?" Mies kysäisi tajuten vasta liian myöhään, ettei ratsastaminen ollut muille välttämättä joutumista vaan työpäivän odotetuin hetki. Hän ei erityisemmin juhlinut kerroista, kun joutui satulaan, ellei sitten päässyt maastoilemaan Tuggyn kanssa. Se oli ihan miellyttävää puuhaa, vaikka hän ei ratsastajana ollut työkavereidensa tasolla, eikä edes Tuggyn tasolla. Onneksi työhevosori ei välittänyt moisista.

"Tallilla." Ivor oli käynyt tänään jo maastoreissun, joten loppupäivin taisi olla tallilla. Onneksi. Hän ei kovin välittänyt ratsastamsiesta, kun ei ollut mikään huippu.

"Okei", Oliver vastasi nyökäten. Kyllähän se päivä siinäkin kuluisi, eihän päivätalliin niin pitkää aikaa ollut. Sen jälkeen onnekkaimmat pääsivätkin jo vapaalle jalalle, kun toiset taas vasta käynnistelisivät päiväänsä. Oliver epäili itse viettävänsä aikaa ulkona tarhoja siivoten, mutta huonomminkin olisi voinut mennä. Ainakin tarhat voittivat ratsastuskentät, sillä tarhoissa seurana oli ainoastaan hevosia, jota usein alun uteliaisuuden jälkeen jättivät kottikärryt rauhaan. Hän viimeisteli ateriansa vauhdikkaasti, sillä vaikka taukoa oli reilusti jäljellä, tahtoi mies päästä tallin puolelle - Didi oli puhunut tulevansa tervehtimään Sunnyä, ja hän käyttäisi mielellään taukonsa loppuosan naisen seurassa.
"Tsemppiä, onneks kohta on taas vapaat", hän totesi hörpättyään mukinsa tyhjäksi. Mies pyyhkäisi suupielensä kämmenselkään ja suunnisti takaisin keittiönurkkaukselle pesemään kätensä sekä heittämään käytetyt kertakäyttöastiat roskakoriin. Hän heilautti kättään tallin väelle poistuessaan oleskeluhuoneesta portaikon puolelle ja suunnisti suoraan ponitamman karsinalle Didiä etsimään.