The odd one out

[Derp, vapaa peli newbie-Abigaililla Tervetuloa kuka vain peliseuraksi!]

25.5. myöhäinen keskiviikkoiltapäivä

Ensimmäinen viikko perehdytystä Rosings Parkissa oli ollut suoraan sanottuna perseestä. Abigail tunsi olonsa idiootiksi, joka ei osannut enää mitään eikä päivän loppua kohden jaksanut edes nostaa toista jalkaa seuraavan eteen kävelläkseen. Hänen kuntonsa oli surkea ja hän olisi mieluummin palannut makaamaan enon sohvalle kuin ajattelemaan kaikkia kehonsa rakkoja ja särkeviä raajoja. Ja taas huomenna aamulla hän heräisi ilkeästi pärisevään puhelimensa herätyskelloon joskus aamuyöstä ja hänen pitäisi esittää pirteää ja innokasta uutta työntekijää, joka oli tullut parantamaan tapansa jonkun typerän toivottomille ihmisille suunnatun ohjelman kautta. Vaikka Rosings Park tuntui olevan täynnä hikipinkoja miljonäärejä ja koko elämänsä kavioeläimiä räplänneitä ihmisiä, se oli hänen ensimmäinen kunnon työpaikkansa ja ensimmäinen, jossa Abigail oli pysynyt näin pitkään ja hänen kuuluisi kai olla siitä ylpeä.

Nyt ajatukset olivat kuitenkin enemmän mukavan asennon löytämisessä, kun Abigail istui nurmen keskellä tyhjänä nököttävän ruokailuryhmän penkille. Hän laski paksun kirjan puiselle pöydälle ja risti jalkansa penkille. Joku syrjäisempi paikka olisi ollut mukavampi mutta piru vie täällä ei tuntunut olevan mitään hyviä nurkkia, jonne mennä murjottamaan. Sawyer tai mikä lie sen sotilaskämppiksen nimi olikaan, olisi tietysti antanut hänen olla rauhassa heidän mökkinsä keittiön pöydälläkin mutta ulkona paistoi kerrankin aurinko ja hän ei sellaista harvinaisuutta tuhlaisi sisällä. Kirja oli jokin hölmö historiallinen teos, jonka hän oli näpistänyt kartanon kirjastosta. Lukemisesta oli tullut tuttu ajanviete, kun vanhat "ystävät" olivat jääneet Irlantiin ja elämä Newcastlessa oli muuttunut varsin yksitoikkoiseksi ilman tekemistä.

Työpäivän päätyttyä etukumarassa penkillä istuminen oli mukavaa ja Abigail luotti siihen, että saisi myös omaa rauhaa. Ensimmäisenä päivänä kaikki olivat mukamas innoissaan tulleet tutustumaan uuteen työntekijään mutta Abigail oli pian tehnyt selväksi olemuksellaan ettei jaksanut ystävystyä ja naureskella tauolla tyhmille vitseille. Nuori nainen oli pukeutunut mustiin kuluneisiin farkkuihin ja mustaan lyhyeeseen t-paitaan ja housut olivat työpäivän jäljiltä pölyssä ja polvet hieman vihertävät nurmikolla polvistelusta. Laitumen aidan korjaaminen oli ollut aivan naurettavan yksitoikkoista puuhaa. Vaikka hän oli keskellä työntekijöiden asuintiloja penkillä, hän yritti näyttää sotkuisissa hiuksissaan ja tummaksi meikatuissa silmissään vaikeasti lähestyttävältä ja toissapäivänä aloitettuun kirjaan keskittyvältä. Ehkä kukaan ei jaksaisi tulla juttelemaan hänelle, vaikka katse harhailikin tylsässä kohtauksessa hidastelevasta kirjasta edessä olevan mökin seinän kiemurteleviin muratteihin ja vaaleansiniseen poutapilviseen taivaaseen.

Työpäivä paahtavassa korjaushallissa oli venynyt taas kerran turhan pitkäksi. Muutama öljynvaihto, yksi vaihteistovikainen ja paljon yli kaiken autojaan rakastavia pukuherroja, jolla oli kuulemma kiire ja vaikka mitä muuta valittamista hiessä rehkivälle autonasentajalle, jota ärsytti jo valmiiksi tulikuuman verstaan takanurkassa rämisevä radio, joka soitti jotain pään räjäyttävää renkutusta. Autonasentajan ammatti ja työtehtävät olivat kaukana miehen haaveista, mutta täytyi kai jotain tehdä henkensä pitimiksi. Leo uhosikin jatkuvasti vaihtavansa alaa heti tilaisuuden ja rahatilanteen salliessa. Tallillekaan lähteminen ei erityisemmin enää houkutellut raskaan työpäivän jälkeen.

Sheenan ratsastus oli mennyt tamman tyypillisestä riehumisesta huolimatta tyydyttävästi. Ei Leo ollut paljoa hevosen ratsastamiseen panostanut, mutta olipa ainakin saanut sen kulkemaan rauhallisesti muutaman puomin yli. Hikipisaroita se oli vaatinut, mutta lopputulokseen sai olla tyytyväinen.

Nyt mies kaipasi ensimmäistä kunnon hengähdystaukoa koko päivänä. Auringon paahtaessa kasvoja Leo tähyilikin ympärilleen tyypilliseen tapaansa. Ulkona oli rauhallista muutaman hevosen kirmaamista lukuun ottamatta. Katse pysähtyi naiseen, joka istui puupenkillä kirjaan keskittyneenä. Saattoi kuitenkin huomata että täysin tuo ei ollut kirjaansa keskittynyt katseen harhaillessa taivaalla. Hetken naista tarkkailtuaan tallikenkiin, farkkuihin ja harmaaseen t-paitaan pukeutunut Leo uskaltautui lähestymään tuota. Eipä se mieheltä suurta rohkeutta vaatinut, vaikka nainen näyttikin perin kyllästyneeltä elämäänsä tummissa silmissään ja pörröisissä hiuksissaan. Vaaleatukkainen selvästi yritti viestittää haluavansa olla rauhassa, mutta Leo päätti uhmata tämän tahtoa ja mennä hymy pisamaisilla kasvoillaan tervehtimään tätä.

"Moi, voiko tähän istua?" Leo kysyi luoden itsevarman hymyn huulilleen. Vastausta odottamatta hän lysähti valkealle puupenkille ja ojensi kätensä naista kohti. "Leo", tuo sanoi nojautuen pöytää vasten nähdäkseen uuden seuralaisensa paremmin.

Kirjan tapahtumat lähtivät jälleen liikkeelle ja Abigail käänsi kellastunutta aukeamaa seuraavaan. Sivut kahisivat ja kirja haisi ummehtuneelle ja elämää nähneelle, mutta hän sivuutti sellaiset häiriötekijät. Takaa kuuluvat askeleet hän kuitenkin huomasi ja kääntyi katsomaan kun viereen tuli joku miekkonen.
"No näköjään voi", Abigail tuhahti ja katsoi vastahakoisesti kuinka tyyppi istahti viereen ja kuvitteli näköjään löytäneensä hyvää juttuseuraa hänestä - hienoa. Tätähän Abbie oli juuri pyytänyt.

"Abigail", hän kuitenkin vastasi, vaikkei viitsinyt panostaa keskusteluun sen enempää eikä uhrannut tälle hymyä toisen ystävällisestä lähestymisestä huolimatta. Leoksi esittäytynyt vaikutti harmittomalta, joten ehkä Abigail antaisi toisen olla siinä. Ehkä toisella oli jotakin omaa puuhaa ja hän saisi olla omassa rauhassaan ja sulkeutua takaisin kirjan pariin muutaman vaihdetun sanan jälkeen. Jokin tosin sanoi, että rauha olisi viimeinen asia, jota Abigail saisi niin kauan kuin mies olisi tässä penkillä.

Abigailiksi esittäytynyt ei näyttänyt järin innostuneelle seurastaan, mutta Leo päätti silti yrittää virittää jonkinmoista keskustelua heidän kahden välille. Nainen ei näyttänyt varsinaisesti hevosihmiselle ulkomuodostaan päätellen, joten Leon mieleen eksyi väkisinkin ajatus mitä ihmettä hän teki tallilla sotkuisissa hiuksissa ja farkuissaan

"Oletko täällä töissä vai? Et ihan näytä hevosihmiselle. Ei siis tietenkään millään pahalla", Leo sanoi ja loi kasvoilleen samalla hymyilevän, mutta kysyvän ilmeen pehmentääkseen sanojaan. Ei Leokaan jaksanut koko aikaa rupatella, joten tyytyi kaivamaan housujensa taskusta askin tupakkaa. "Haittaako, jos poltan yhden tässä?", hän kysyi heilauttaen askia kädessään. Yksi tupakka tulisi todella tarpeeseen, vaikka Leo tiesikin että pitäisi vähentää, jos aikoi hengissä selvitä yli kolmekymppiseksi.

"Kyllä, olen täällä töissä", Abigail sanoi huokaistuaan hiljaa ja lätkäistyään pienen ja paksun kirjansa kiinni. Turha sitä oli auki pitää, kun ei tässä saanut lukeakaan. Mikä hänessä ei muka näyttänyt hevosihmiseltä? Kaikenlaisia ja -kokoisia ihmisiä tuonkin hienostotallin ylihinnoitelluilla sohvilla makoili tälläkin hetkellä. Varmaankin pitäisi ruveta puhumaan satasen suojista, jotka olivat heräteostos ja pukeutua niin hienoihin vaatteisiin tallille, ettei niissä viitsinyt enää edes töitä tehdä. Tai ehkä viikossa hän ei ollut vielä kehittänyt itselleen jotakin tallityöntekijän auraa ympärilleen, mistäs sitä tiesi.

"Entä itse?" nainen vaivautui kysymään, lähinnä sen takia, ettei vielä tuntenut kaikkia ison tallin työntekijöitä ja halusi tietää joutuisiko töihin Leon kanssa. Mistä sitä tietäisi, vaikka tuokin olisi töissä Rosingsissa, kun ei ollut pukeutunut sen kummemin itsekään.
"Tämä on vapaa maa", Abigail totesi. Leon kädessä heiluva aski toi varsin ikäviä, tarkoituksella unohdettuja muistoja ja savuisia öitä Irlannissa mieleen, mutta hän ei siltikään lähtenyt kieltämään miestä polttamasta. Hän ei ollut itse polttanut pariin vuoteen tupakkaa eikä, no, mitään muutakaan. Halu pyytää yhtä itsellekin oli kova tähän asti onnistuneesta absolutismista huolimatta, mutta Abbie käänsi katseensa ja keskittyi mökin seinän kupruihin tupakka-askin sijaan. Ehkä tämä tästä, ellei Leo ollut sellainen ihminen, joka hidasteli yhden tupakan kanssa viikon verran.

Savukiehkurat leijailivat hennon tuulen mukana näkymättömiin. Niiden katselu oli aina rauhoittanut Leoa ja niin myös nyt. Hän veti myrkyt keuhkoihinsa ripeästi ja puhalsi ne sitten ulos. Ei hän nyt suussaan maistuvaa makua pitänyt erityisen houkuttelevana, mutta polttaminen oli kerennyt muodostua tavaksi vuosien saatossa. Hän tunki askin takaisin taskuunsa, jotta välttyisi toisen tupakan kiusaukselta.

"Teen autonasentajan hommia Hexhamissa, kun mitään parempaakaan ei ole tarjolla. Tosin hevonen kyllä majailee täällä ja on muuten pirun kallista tällä palkalla",Leo sanoi tumpaten samalla tupakkansa tuhkakuppiin. "Että sinne vaan, jos kaaran kanssa tulee ongelmia",

Abigailin katse laskeutui tylsästä mökin seinästä kirjan kanteen, jonka röpelöistä vuosien tai ennemminkin vuosikymmenten varrella kellastunutta pintaa pitkin hän vei etusormeaan. Hän yritti muistutella itseään mielessään kuinka pettyneitä kaikki olisivat, jos hän rikkoisi lupauksensa ja yritti pidättää henkeään kun savut leijailivat hänen ohitseen tuulen puhaltamana. Hengen pidättäminen ei tosin onnistunut kauaa ja Abigail luovutti.
"Ahaa, okei", hän vastasi, vaikkakin ilman mielenkiintoa. Tässä maailmassa harva asia enää innosti Abbietä eivätkä muut ihmiseet olleet poikkeus. Hän olisi saattanut tehdä poikkeuksen siinä, jos edessä olisi kököttänyt kreikkalainen jumala, jolla oli paljon kiinnostavaa sanottavaa, mutta harva ylsi sellaisiin standardeihin. Hevoset olivat innostaneet Abigailia hetken ja sillä innolla hän oli hakenut Second Chancen kautta Rosings Parkiin, mutta tällä hetkellä hänen päiviensä uuvuttavuus oli heittänyt kaiken innon roskakoriin. Eikä hän ollut saanut hoitaakseen kuin vähän jotain pullukoita poneja. Menisi varmaan vuosia ennenkuin hän saisi tehdä töitä oikeasti merkittävien, hienojen hevosten kanssa puhumattakaan ratsastamisesta. Ja monta vuotta samassa työpaikassa kuulosti niin utopialta, että Abigail antoi unelmoimisen olla.
"En aja", hän totesi lyhyesti Leolle. Missä välissä hän olisi ajokoulusta läpi rypenytkään, puhumattakaan omistanut autoa. Hän oli elänyt muiden siivillä koko elämänsä tähän asti. "Miksi sitten pidät hevostasi tällaisella hienostotallilla?" hän kysyi ja sanoi sanat inhoten sen sijaan, että olisi ollut haltioissaan upeasta ja kiiltävästä uudesta työpaikastaan. Snobeja se täynnä vain oli, vaikka tämä Leo ei onneksi näyttänytkään kulkevan tonnin varusteissa pitkin pihoja niinkuin muut.